Arvostelu: The Kissing Booth (2018)

THE KISSING BOOTH

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Stephen Jennings, Meganne Young, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 13

The Kissing Booth perustuu Beth Reeklesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Suoratoistopalvelu Netflix hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja lopulta The Kissing Booth ilmestyi Netflixiin toukokuussa 2018. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi Netflixin suosituimmaksi originaalielokuvaksi, mutta kriitikot lyttäsivät leffan täysin. Itse en katsonut leffaa silloin, kun se ilmestyi, eikä minulla oikeastaan ollut aikomustakaan katsoa sitä, ennen kuin Netflix ilmoitti julkaisevansa pian jatko-osan, The Kissing Booth 2:n (2020). Päätin sittenkin antaa mahdollisuuden leffoille ja katsoin ensimmäisen The Kissing Boothin pari viikkoa ennen uuden elokuvan julkaisua.

High school -oppilaat Elle ja Lee ovat olleet parhaat ystävät syntymästään asti. Mutta miten käy ystävyydelle, kun Elle ihastuu Leen isoveljeen, Noahiin?

Lapsesta asti kauhuelokuvissa, kuten Karanteenissa (Quarantine - 2008), Kirotussa (The Conjuring - 2013) ja Wish Uponissa (2017) näytellyt Joey King pääsee kokeilemaan onneaan romanttisen komedian pääroolissa Elle Evansina. King pärjää osassa kelvollisesti, mutta esimerkiksi pysäyttävä draamasarja The Act (2019) osoitti, että hän pystyy paljon parempaankin. Kingin ongelmaksi koituu tylsä hahmo, joka voisi alun kertojaäänellään selostaa lapsuutensa sijaan, mitkä kaikki romanttisen komedian päähenkilön kliseet hän täyttää.

Ellen parhaana ystävänä, Lee Flynninä taas nähdään Super 8 -scifileffasta (2011) tuttu Joel Courtney. Lee taitaa olla elokuvan pidettävin hahmo, vaikka hänkin muuttuu hieman ärsyttäväksi, kun hänestä tulee mustasukkainen, Ellen kiinnostuessa Leen veljestä, Noah Flynnistä (Euphoria-sarjasta, 2019-, tuttu Jacob Elordi). Toisin kuin pikkuveljensä, Noah ei todellakaan ole pidettävä tapaus. Hän on lähinnä rasittava tympeän ja väkivaltaisen, sekä naisia vähättelevän luonteensa kanssa. Nuo ovat kuitenkin pikkuvikoja romanttisessa komediassa, sillä oih ja voih, kun Noah on lihaksikas ja pitkä ja hänellä on moottoripyöräkin! Hahmoa vain pahentaa Elordin puupökkelö roolisuoritus.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Stephen Jennings Ellen isänä, Carson White Ellen pikkuveljenä, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa Mean Girlsiä (2004) päivänselvästi kopioivana pissisporukkana, Oliviana, Miana ja Gwynethinä, eli OMG:nä.

Voi pojat, että The Kissing Booth onkin surkea elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi edes hieman viihdyttämään. Ala-asteella tämän olisi varmaan katsonut sujuvana hömppänä, mutta nyt lähinnä kieriskelin kiusaantuneena ja tuhahtelin turhaantuneena. Leffa vain latoo kerta toisensa perään teineille suunnattujen romanttisten komedioiden kliseitä ja ongelmia, tietäen tasan tarkkaan, että oli se kuinka kehno tahansa, katsojakunta löytyy varmasti. Kyseessä on jopa sietämättömän pinnallinen ja teennäinen elokuva. Tekijät ovat uskoneet, että se riittää, jos päähenkilöt ovat tarpeeksi hyvännäköisiä (ja vielä jos heiltä saadaan riisuttua paidat mahdollisimman monta kertaa), sillä silloinhan heitä automaattisesti kannustaa yhteen. Ei! Kingin ja Elordin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa ja alusta asti on selvää, että heidän suhteensa olisi mitä luultavimmin lähinnä toksinen Noahin paskamaisen asenteen takia.

Tämän lisäksi leffa ei ole hauska. Ei lainkaan. Monet hauskoiksi tarkoitetut hetket ovat myötähäpeällisiä täysin väärällä tavalla. Mukana ei ollut edes niin huonoa juttua, että se olisi naurattanut huonouden takia. Sitten leffa vielä kehtaa kestää lähes kaksi tuntia. Toivoin jo kymmenen minuutin kohdalla, etten olisikaan aloittanut The Kissing Boothin katselua, vartin kohdalla pohdin sen lopettamista ja jo puolen tunnin kohdalla olin tylsistynyt. Juonella kestää todella kauan käynnistyä ja leffa junnaa paikoillaan ärsyttävän paljon. Tapahtumat ovat mitä ennalta-arvattavimpia ja on turha odottaa, että elokuva yllättäisikin lopussa ja toisi genreen jotain uutta, perustellen oman pinnallisen olemassaolonsa. Ja tyypilliseen romanttisen komedian tapaan elokuva tietenkin romantisoi monia asioita, jotka tosielämässä olisivat väärin, inhottavia tai joita tuskin tapahtuisi. Esimerkiksi heti leffan alussa Elle päättää lähteä treffeille pojan kanssa, joka kouri häntä takapuolesta koulun pihalla kaikkien edessä. Jos elokuva edes yrittäisi oikeasti kommentoida Leen ja etenkin Noahin kautta sitä, kuinka usein miehet pyrkivät kontrolloimaan naisia, leffasta voisi löytyä edes jotain painoarvoa. Nyt se vain esittää tällaiset teot suloisena eleenä.

Sekä elokuvan ohjauksesta että käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka on tehnyt pääasiassa vain samanlaisia teennäisiä teinileffoja kuin tämä. Marcello kopioi kaiken muualta, eikä tunnu edes yrittävän luoda mitään erityistä. Lisäksi minun on vaikea uskoa, että Beth Reekles olisi kirjoittanut mukaan näin monta kohtaa, missä Elle ottaa paitansa pois. Noin vartin välein King on pakko saada alusvaatteisilleen. Sentään The Kissing Booth on kuvattu sujuvasti. Lavasteet ovat oivalliset ja ääniefektit toimivat. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää ainakin vartilla. Patrick Kirstin säveltämät musiikit ovat juurikin sellaista tekopirteää jumputusta tai melodramaattista pimputusta, mitä näiltä rainoilta voikin odottaa.

Yhteenveto: The Kissing Booth on sietämättömän kiusallinen ja teennäinen turhake, mikä latoo toisensa perään romanttisten teinileffojen kliseitä. Itse päähenkilö on mitä tylsin ja vielä pahempi on hänen ihastuksensa. Tyypilliseen tapaan elokuva tietty romantisoi aika ikäviäkin juttuja ja vähät välittää miehen toksisuudesta ja väkivaltaisesta luonteesta, kunhan tämä on hyvännäköinen. Asiaa vain pahentaa, kuinka kökkö Jacob Elordi on ihastuksenkohteena. Joey King sentään yrittää pääroolissa, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle paljoa tehtävää... muuta kuin riisua itsensä vähän väliä. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös puuduttavan tylsä. Kaikki on ennalta-arvattavaa ja tympeää, mikä vain saa ajan tuntumaan pidemmältä. Elokuva ei ole edes hauska, vaan sen koomiseksi tarkoitettu myötähäpeä saa katsojan häpeämään koko työryhmän puolesta. Leffa on armottoman pinnallinen, eikä edes yritä olla mitään muuta kuin häikäilemätöntä soopaa. The Kissing Booth toimii hyvin varmasti kohdeyleisölleen, eli ala-astelaisille, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä surkeudesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth, 2018, Komixx Entertainment, Netflix