keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Morsiusneidot (Bridesmaids - 2011)

MORSIUSNEIDOT

BRIDESMAIDS



Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Kristen Wiig, Maya Rudolph, Rose Byrne, Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey, Ellie Kemper, Chris O'Dowd, Rebel Wilson, Jill Clayburgh, Matt Lucas, Jon Hamm ja Terry Crews
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Bridesmaids, eli suomalaisittain Morsiusneidot on Paul Feigin ohjaama komediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Kristen Wiigin ja Annie Mumolon ideoimasta tarinasta, minkä he keksivät 2000-luvun alussa esiintyessään yhdessä losangelesilaisessa improvisaatioryhmässä. Kun Wiig näytteli Judd Apatow'n komediassa Paksuna (Knocked Up - 2007), ohjaaja vakuuttui hänen lahjoistaan ja kysyi, onko tällä omia leffaideoita. Wiig kertoi hänen ja Mumolon tarinasta, mikä kulki siihen aikaan nimellä "Maid of Honor" ja Apatow kiinnostui. Wiig ja Mumolo alkoivat tosissaan työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2010. Lopulta Morsiusneidot sai maailmanensi-iltansa 28. huhtikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva jopa sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naissivuosa ja paras käsikirjoitus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja paras naispääosa). Itse näin Morsiusneidot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo leffana. En ole katsonut elokuvaa toistamiseen, mutta nyt kun se täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla filmin.

Rakkauselämässä kehnosti menestyvän Annien paras ystävä Lillian on menossa naimisiin ja nimittää Annien kaasokseen. Annien yritykset suunnitella juhlia ja polttareita ystävälleen eivät suju ongelmitta, kun pakkaa saapuu sekoittamaan Lillianin uusi kaveri Helen, jota Annie ei voi sietää.

Kristen Wiig oli noussut vuodesta 2005 eteenpäin tunnetuksi työllään Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-), mutta todellisen läpimurtonsa hän teki vasta vuonna 2011 Morsiusneidoilla. Sen lisäksi, että hän toimii toisena käsikirjoittajana, hän myös näyttelee Annieta, joka yrittää saada järjestettyä parhaat mahdolliset häät ystävälleen. Samalla hän myös yrittää korjailla oman elämänsä asioita, kuten hankalaa asumistapaansa ärsyttävien kämppisten (Matt Lucas ja Rebel Wilson ensimmäisessä roolissaan amerikkalaisleffassa) ja hänestä pelkkää seksiä haluavan miehen (Jon Hamm) kanssa. Wiig onkin mainio pääroolissa, tulkiten oivallisesti hahmon sekavaa elämää ja kuinka Annien stressi- ja ärsyyntymistasot vain nousevat pitkin leffaa.




Annien parasta ystävää, juuri kihlautunutta Lilliania taas näyttelee Maya Rudolph, joka oli myös noussut kuuluisuuteen Saturday Night Liven kautta. Rudolphin taitoja ei kuitenkaan päästä näkemään yhtä paljon kuin toivoisi, elokuvan keskittyessä enemmän häitä ja muita juhlia järjestäviin morsiusneitoihin itse morsiamen sijaan. Muutamassa kohtaa Rudolph pääsee kyllä loistamaan, mutta usein katsojaa lähinnä ärsyttää, kuinka Lillian ei tunnu tajuavan, kuinka kurjaksi hänen ystävänsä olo muuttuu Lillianin uuden kaverin, Rose Byrnen esittämän Helenin takia. Byrne on nappivalinta seurapiirineidiksi, joka näpäyttää jatkuvasti muita sillä, kuinka hän on heidän yläpuolellaan. Byrne oikein herkuttelee inhottavalla hahmollaan.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey ja Ellie Kemper morsiusneitoina Meganina, Ritana ja Beccana, sekä Chris O'Dowd konstaapeli Rhodesina. O'Dowd sopii hyvin mukavan poliisin rooliin, joka ihmettelee Annien elämää. McLendon-Covey ja Kemper eivät erityisemmin pääse esille Ritana ja Beccana, mutta McCarthy todella varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Wiigin tavoin myös McCarthy teki läpimurtonsa tässä leffassa, eikä mikään ihme. Hän on räävittömän hauska ja hyppää osaansa täysillä. McCarthy sai jopa Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet roolisuorituksestaan tässä filmissä.




Morsiusneitojen juoni ei sinänsä ole mitään erityistä tai uutta ja elokuva kulkee usein samoja polkuja, mitä monet muutkin komediat. Samanlaisia leffoja nähneenä katsoja voikin helposti aavistaa monet tulevat tapahtumat ennalta. Itsesäälissä kieriskely juuri ennen loppuhuipennusta on kai pakko olla aina mukana. Elokuva hyötyykin siis paljon siitä, kuinka hauska se on ja kuinka hilpeää näiden näyttelijöiden seuraaminen on. Monet naisten tähdittämät komediat tuntuvan olevan erittäin kilttejä ja hempeitä, mutta Morsiusneidot pistää ronskin vaihteen päälle ja näyttää, etteivät vain miehet osaa porsastella. Yhdessä kohtaa nähdään armottoman pitkäksi venytetty kuvottava kohtaus, missä morsiusneidot saavat ruokamyrkytyksen ja yrittävät helpottaa oloaan, mutta heillä on käytössään vain yksi ainoa vessanpönttö. Kohtaus on kuitenkin hoidettu ammattitasoisella tyylillä ja valtava myötähäpeä on täysin tarkoituksellista.

Muutenkaan kiusallisilta tilanteilta ei vältytä. Kihlajaisjuhlissa on hulvaton hetki, kun Annie ja Helen yrittävät molemmat olla puheen huipentuma. Toinen aloittaa uudestaan aina, kun toinen on lopettanut. Kyseessä on niitä kohtauksia, jotka voisivat helposti lässähtää kesken kaiken, mutta tämä onnistuu olemaan yhä vain hauskempi, mitä pidemmälle se etenee. Pitkässä lentokonekohtauksessa tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja kärsivällisen katsojan odotus palkitaan kohtauksen lopussa. Vaikka elokuvassa osataan tehdä pitkiä kohtauksia, mitkä pitävät kutinsa loppuun saakka, on elokuva kokonaisuutena kuitenkin turhan pitkä. Yli kahden tunnin kestoa voisi tiivistää helposti ainakin vartilla, sillä etenkin itsesääliosio vain junnaa paikoillaan. Tekijät osaavat venyttää joitakin kohtauksia niin, että ne vain paranevat, mutta eivät täysin osaa tiivistää silloin, kun kokonaisuus venyy liikaa.




Ohjaaja Paul Feig onnistuu pitämään usein tunnelmaa korkealla, mutta hän ei tunnu hoksaavan, kuinka elokuva alkaa venymään liian pitkäksi. Wiig ja Mumolo ovat muuten tehneet hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, mutta jo he olisivat voineet tiivistää tekstiään. Viimeistään leikkauksessa liikapituus olisi pitänyt huomata. Morsiusneidot on kuitenkin oivallisesti kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma rakennetaan kelvollisesti. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse kunnolla esille ja katsoja huomaa lähinnä leffassa käytetyt, muiden artistien ja yhtyeiden jo aiemmin olemassa olevat kappaleet.

Yhteenveto: Morsiusneidot on erittäin mainio komediaelokuva, mikä kuitenkin kärsii hieman liian pitkästä kestosta ja loppupään tylsästä itsesäälissä rypemisestä. Muuten filmi on parhaimmillaan jopa hulvaton ja monien vitsien kohdalla tekijät onnistuvat venyttämään niitä pitkiksi ilman, että hauskuus katoaa. Jotkut pitkät huumoriosiot vain paranevat edetessään. Meno on usein ronskia, eikä hilpeältä kiusallisuudelta ja jokseenkin hyvällä maulla tehdyiltä kuvottavuuksilta vältytä. Näyttelijät ovat nappivalintoja. Kristen Wiig vakuuttaa pääroolissa samaistuttavana Anniena ja Rose Byrne oikein nauttii inhottavan Helenin esittämisestä. Show'n varastaa kuitenkin vähän väliä Melissa McCarthy morsiusneito-Meganina, joka onnistuu olemaan hysteerisenkin hauska. Jos leffaa oltaisiin älytty tiivistää reippaasti alle kahteen tuntiin, toimisi se entistä paremmin. Jo tällaisenaan Morsiusneidot on erittäin lystikäs elokuva.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridesmaids, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Apatow Productions


tiistai 27. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Navaronen tykit (The Guns of Navarone - 1961)

NAVARONEN TYKIT

THE GUNS OF NAVARONE



Ohjaus: J. Lee Thompson
Pääosissa: Gregory Peck, David Niven, Anthony Quinn, Stanley Baker, Anthony Quayle, James Darren, Irene Papas, Gia Scala, Richard Harris ja James Robertson Justice
Genre: toiminta, seikkailu, sota
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Guns of Navarone, eli suomalaisittain Navaronen tykit perustuu Alistair McLeanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1957. Columbia Picturesin johtaja Mike Frankovich innostui kirjasta ja pyysi arvostetun sotaleffan Kwai-joen sillan (The Bridge on the River Kwai - 1957) käsikirjoittaja Carl Foremania työstämään filmin käsikirjoituksen. Foreman halusi myös ohjata elokuvan, mutta Columbia ei suostunut, vaan ohjaajaksi valittiin Alexander Mackendrick. Foreman kuitenkin potki Mackendrickin ulos leffasta juuri ennen kuvauksia ja tämä korvattiin J. Lee Thompsonilla päätähti Gregory Peckin ehdotuksesta. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1960 ja lopulta Navaronen tykit sai maailmanensi-iltansa Lontoossa 27. huhtikuuta 1961 (tasan 60 vuotta sitten), missä paikalla olivat jopa Ison-Britannian kuningatar Elisabet II ja tämän vastikään menehtynyt aviomies, prinssi Philip - levätköön hän nyt rauhassa. Elokuva oli suuri menestys, ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein leffa, minkä lisäksi kriitikot kehuivat sitä. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi leffa voitti parhaan draamaelokuvan ja musiikin Golden Globe -palkinnot. Itse olin tiennyt Navaronen tykeistä jo pitkään, sillä kyseessä on yksi isäni suosikkielokuvista, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi. 

Vuonna 1943 liittoutuneiden armeija yrittää pelastaa 2000 sotilastaan, jotka ovat jumissa Kheroksen saarella. Natsit ovat kuitenkin rakentaneet järeillä tykeillä varustetun tukikohdan läheiselle Navaronen saarelle, mikä estää armeijaa suorittamasta pelastusoperaatiota. Kuusi sotilasta lähetetäänkin vaaralliselle operaatiolle tuhoamaan Navaronen tykit, jotta pelastus onnistuu.




Navaronen tykkejä tuhoamaan lähtevään joukkoon kuuluvat ryhmää johtava kapteeni Mallory (Gregory Peck), räjähde-ekspertti Miller (David Niven), herra Andrea Stravros (Anthony Quinn), lempinimen "Teurastaja" omaava Brown (Stanley Baker), majuri Franklin (Anthony Quayle), sekä Spyros Pappadimos (James Darren). Tiimi on tarpeeksi iso, jotta siihen mahtuu monenlaista persoonaa, mutta myös tarpeeksi pieni, jotta jokainen hahmoista pääsee edes kerran tai kaksi kunnolla esille. Matkan varrella operaatiota koettelevat ryhmän jäsenten väliset erimielisyydet ja muut kinastelut, eikä yhteistyö ole helppoa. Hahmojen vaaralliselle matkalle lähtee heti erittäin mielellään, etenkin kun rooleihin on pestattu näin hyvät näyttelijät. Varsinkin valtavan karismaattinen Peck loistaa kapteenina, mutta kenties suosikikseni nousi Niven räjähteistä paljon tietävänä Millerinä. Peckin ja Nivenin kahdenkeskeisiä kohtauksia onkin ilo seurata jo upeiden näyttelijöiden ansiosta.

Vaikka Navaronen tykit tapahtuu toisen maailmansodan aikaan ja siinä hahmot yrittävät päästä natsien tukikohtaan auttaakseen liittoutuneiden armeijaa, filmi harvoin tuntuu selkeältä ja perinteiseltä sotaelokuvalta. Filmi muistuttaa enemmänkin seikkailua, mikä toi siihen ainakin itselleni valtavasti lisää. Elokuva nappasi minut heti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan loppuun saakka. Tarina on simppeli ja juuri siksi tehokas. Hahmot esitellään nopeasti ja sitten heidät viskataankin riskialttiille matkalleen. Mukaan mahtuu niin hurjaa myrskyä, tiivistunnelmaista vuorikiipeilyä, vakoojamaista soluttautumista ja puhdasta toimintaa aseet laulaen. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä, kun leffa ei syyllisty toistelemaan elokuvan aikana jo nähtyjä juttuja, vaan tuo mukaan jatkuvasti jotain uutta. Parasta on, että hahmot ovat oikeasti hyviä, jolloin heidän puolestaan jännittää ja heidän todella haluaa onnistuvan.




Elokuva onnistuu hienosti aika pitkälti kaikessa, mihin se pyrkiikin. Sen seikkailullisista hetkistä löytyy suurta viehätystä ja lumoa, eikä isoista taistelukohtauksista eeppisyyttä puutu. Seasta löytyy myös pienesti huumoria hahmojen repliikeistä, kuten myös syvällisyyttä moraalisista pohdinnoista. Loppuhuipennuksessa tunnelma vain tiivistyy tiivistymistään. Jännitteen rakentaminen on esimerkillistä ja katsoja saattaa herkästi nousta tuolin reunalle, kun jännitys nostetaan hitaasti, mutta äärimmäisen varmasti huippuunsa. Sen lisäksi, että erittäin vaikean operaation onnistuminen tarjoaa hikipisaroita, myös ryhmän väliset konfliktit ja petturiepäilyt tarjoavat vangitsevia kohtauksia.

Ohjaaja J. Lee Thompson luo tunnelmaa taiturimaisesti ja pitää kiinnostusta kaiken aikaa yllä. Hän luo seikkailuspektaakkelia, mutta samalla pitäen menon hahmovetoisena. Carl Foremanin käsikirjoitus pitää siitä myös huolen, samalla kun Foreman kuljettaa kertomusta sujuvasti eteenpäin, tuoden jatkuvasti uudenlaisia vastoinkäymisiä. Teknisestikin Navaronen tykit on onnistunut filmi. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita hienoja laajoja kuvia upeista lavasteista ja maisemista. Jotkut kuvat ovat laadultaan hieman sottaisia, mutta se voi myös johtua epätasaisesta Blu-ray -restauroinnista. Asutkin ovat tyylikkäät ja pääasiassa tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Lavasteita ja pienoismalleja räjäytellään näyttävästi. Äänimaailmakin on oivallinen ja Dimitri Tiomkinin säveltämät ja sovittamat musiikit pitävät seikkailuhenkeä ja jännitettä yllä.




Yhteenveto: Navaronen tykit on hieno sotaelokuva, jossa on vahva seikkailun henki. Seikkailua ryhtyykin seuraamaan erittäin mielellään ja se pitää tiukasti otteessaan läpi myrskyisen kyytinsä. Jännitettä kasvatellaan pitkin elokuvaa, kunnes se nostetaan loppupäässä huippuunsa. Väliinkin mahtuu useita tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa esimerkiksi pohditaan, löytyykö tiimistä petturia. Itse tiimi koostuu kuudesta todella mainiosta hahmosta, joista jokainen saa ainakin pari kertaa valokeilan itselleen. Näyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti - erityisesti Gregory Peck ja David Niven, joiden välisiä keskusteluja on mahtavaa seurata. Huumoria löytyy hyvin seasta ja kuten olenkin jo pariin otteeseen todennut, filmi tuntuu enemmän seikkailulta kuin puhtaalta sotafilmiltä. Sota-ajan seikkailuna Navaronen tykit on todella loistokas elokuva, jota suosittelen kaikille genren ystäville - oli sen sitten nähnyt jo aiemmin tai ei. 60-vuotisjuhla on oiva syy katsoa filmi. Yli vuosikymmen myöhemmin elokuvalle työstettiin jatko-osa Navaronen haukat (Force 10 from Navarone - 1978) ja kenties jonain päivänä otan senkin käsittelyyn...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Guns of Navarone, 1961, Highroad Productions


sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Amélie (Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain - 2001)

AMÉLIE

LE FABULEUX DESTIN D'AMÉLIE POULAIN



Ohjaus: Jean-Pierre Jeunet
Pääosissa: Audrey Tautou, Mathieu Kassovitz, Rufus, Serge Merlin, Clotilde Mollet, Claire Maurier, Isabelle Nanty, Urbain Cancelier, Jamel Debbouze, Dominique Pinon, Artus de Penguern, Yolande Moreau, Maurice Bénichou ja Ticky Holgado
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7

Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain, eli suomalaisittain Amélie on ranskalainen romanttinen komedia. Jean-Pierre Jeunet itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, toiveenaan, että englantilainen Emily Watson esittäisi pääosaa. Silloin tarinakin oli muovautunut englantilaiseen muotoon, mutta kun Watson ei ollut saatavilla, Jeunet työsti tarinan uusiksi, toiveenaan saada Audrey Tautou päärooliin. Tautoun tähdittämänä kuvaukset alkoivat ja lopulta Amélie sai maailmanensi-iltansa 25. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuvasta muodostui suurmenestys, mikä levisi vähitellen ympäri maailman, keräten ylistystä kaikkialla. Leffa jopa aiheutti kohun, kun sitä ei kaikista kehuistakaan huolimatta hyväksytty Cannesin elokuvajuhlille. Ranskassa elokuva sai jopa 12 César-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, lavastuksen, puvustuksen ja musiikin palkinnot. Isossa-Britanniassa filmi keräsi 9 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja lavastuksen palkinnot. Yhdysvalloissa elokuva nappasi jopa viisi Oscar-ehdokkuutta (paras vieraskielinen elokuva, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja äänitys), joista se ei kuitenkaan voittanut yhtäkään. Itselläni on jokseenkin hauska tarina Amélieen liittyen, sillä kun olin pieni lapsi, tädilläni oli kotona seinällä leffan juliste. Silloin jokin Amélien hymyssä oli mielestäni äärimmäisen karmivaa ja pelkäsin julistetta niin paljon, että tätini piti peittää se yöllä, koska en pystynyt nukkumaan muuten. Kestikin monta vuotta, kunnes vihdoin uskalsin katsoa elokuvan. Ja vähänkö minua nolotti, hoksatessani, ettei kyseessä siis ole mikään kauhuelokuva, eikä Amélie olekaan pelottava nainen. Olen nähnyt elokuvan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut varmaan jo lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Amélien täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Ujo tarjoilija Amélie ryhtyy toimimaan nimettömänä hyväntekijänä, auttaen niitä, jotka näyttävät kaipaavan jotain. Samalla hän itse kaipaisi rakkautta, mutta kuka auttaisi häntä?




Elokuvan teon aikaan vasta parikymppinen Audrey Tautou nousi maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen Amélie Poulainina, ujona tarjoilijanaisena, joka etsii merkitystä elämälleen. Amélien hahmo esitellään alussa niin perusteellisesti ja hilpeästi, ettei katsojana voi muuta kuin uppoutua täysin hänen seikkailunsa vietäväksi. Uppoutumista vain auttaa se, kuinka upean loistava Tautou on roolissa. Hän on suorastaan ihana Améliena ja katsojan on helppo ihastua hahmoon välittömästi. Tautou tekee niin paljon eleillään ja ilmeillään tulkitakseen Amélieta, että katsoja ei välttämättä edes huomaa, kuinka vähän hahmo puhuu koko elokuvan aikana. Leffasta löytyy pitkiä pätkiä, ettei Amélie sano sanaakaan ja silti katsojasta tuntuu siltä kuin voisi lukea tämän ajatuksia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Amélien kotonaan jumittava isä Raphaël (Rufus), Amélien maalaajanaapuri Dufayel (Serge Merlin), Amélien kahvilatyöpaikan omistaja Suzanne (Claire Maurier), toinen tarjoilija Gina (Clotilde Mollet), tähän palavasti rakastunut Joseph (ohjaaja Jeunetin luottonäyttelijä Dominique Pinon), tupakkakaupan savuherkkä myyjä Georgette (Isabelle Nanty), kauppias Collignon (Urbain Cancelier) ja tämän avustaja Lucien (Jamel Debbouze). Elokuva on pullollaan mehukkaita hahmoja, joilla leikitellään läpi leffan ja joita Amélie yrittää auttaa eri tavoin. Näyttelijät ovat kaikki mahtavia, vaikka jokainen jääkin lopulta fantastisen Tautoun varjoon.




Ai että, Amélie on kertakaikkiaan valloittavan ihana elokuva! Päähenkilönsä tavoin elokuvaan uppoutuu heti riemastuttavan ja lumoavan aloituksen kautta. Filmin tapa esitellä hahmonsa on omaperäinen ja kiehtova. Kertojaäänen takertuminen erikoisiin yksityiskohtiin on hilpeä ja muutenkin katsoja pääsee naurahtelemaan vähän väliä. Kyseessä on niin voimakas hyvän mielen elokuva, että katsoja huomaa useasti herkistyvänsä lähes itkun partaalle. Ei sen takia, että leffa olisi surullinen, vaan sen kauneus ja upeus vain koskettavat niin voimakkaasti. Hymy leviää kasvoille heti elokuvan alettua ja pysyy siinä loppuun saakka. Tunnelma on läpikotaisin ihastuttavan satumainen ja lämmin. Pikkuhiljaa kehkeytyvä rakkaustarina on aidon suloinen, muuttumatta koskaan imelän siirappiseksi.

Komediapuoli Améliessa on suorastaan nerokas. Huumoria revitään todella absurdeista jutuista ja välillä saa nauraa vedet silmissä, esimerkiksi Amélien lapsuudessa perheen kalan yrittäessä toistuvasti itsemurhaa, Amélien isän tulkitessa tyttärensä läheisyydenkaipuun sydänvikana tai Amélien huijatessa isäänsä, että tämän puutarhatonttu olisi yhtäkkiä lähtenyt hurjalle maailmanympärysmatkalle. Sen lisäksi, että Amélie päättää auttaa ihmisiä, hän päättää myös näpäyttää niitä, jotka kohtelevat muita kaltoin ja sehän vastaa johtaakin hulvattomuuteen. Kertojaääni itsessään tarjoaa paljon veikeän nasevia kommentteja. Tuttuun ranskalaiseen tyyliin nopeatempoisesti käydyt dialogit jaksavat myös ilahduttaa, varsinkin kun hahmot riitelevät ja piikittelevät toisiaan. Usein Amélie on sivustakatsojana näissä tilanteissa ja on jopa erikoisen lumoavaa nähdä kaikki hänen kautta. Harva leffa saa katsojan oikeasti kokemaan kuin näkisi kaiken päähenkilön silmin. Amélien maailma tuntuu niin todelliselta, vaikka se onkin niin myyttisen ja satumaisen oloinen.




Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet tekee kaikin puolin mahtavaa työtä elokuvan kanssa. Hän käyttää pitkin leffaa vahvaa tyylittelyä ja leikittelee monilla tehokeinoilla taidokkaasti. Kuvaus on onnistunutta ja kellertävä värimaailma on yllättävänkin näyttävä ratkaisu. Lavasteet ovat äärettömän hurmaavat ja vanhanaikaiset, ihanat pariisilaiskodit pistävät sydämen lyömään kovempaa (kenties Amélien lääkäri-isä kokisi tämänkin sydänvikana). Myös puvut ovat vallan mainiot ja hauskasti hyödynnetyt digiefektit toimivat. Äänimaailmakin on hyvin kasattu. Yann Tiersenin säveltämät musiikit toimivat kirsikkana kakun päällä. Tiersenin kauniit melodiat tarjoavat valtavaa lumoa yksinäänkin. Suosittelenkin kuuntelemaan Amélien musiikkeja myös ilman elokuvaa, sulkemaan silmät ja rauhoittumaan, antaen musiikin luoda erilaisia mielikuvia, tapahtumia ja maailmoja mielen sisällä.

Yhteenveto: Amélie on valloittavan ihana hyvän mielen elokuva, jonka levittämä hymy ei katoa katsojalta hetkeen. Elokuva on äärimmäisen hauska, oli kyse sitten täysin absurdeista jutuista, erilaisista nokkeluuksista tai nopeatempoisesti käydyistä keskusteluista, joissa heitetään toinen toistaan veikeämpiä sutkautuksia. Samalla elokuva osaa olla hyvinkin herkkä ja voi liikuttaa katsojaa syvästi. Leffa tuntuu todella kuljettavan katsojansa johonkin satumaiseen maailmaan, vaikka samalla kaikki onkin aika arkipäiväistä. Erityisen hienoa on, kuinka katsoja todella kokee kaiken päähenkilön kautta. Audrey Tautou suorastaan säkenöi Amélie Poulainina, jonka romanttisen seikkailun vietäväksi haluaa lähteä kerta toisensa perään uudestaan. Tautou on niin hyvä, että pelkkien ilmeidensä kautta hän pystyy viestimään enemmän kuin repliikeillään. Hahmo on fantastinen ja hänen elämäänsä on lumoavaa seurata. Jean-Pierre Jeunetin ohjaus on vaikuttavaa ja Yann Tiersenin säveltämät musiikit lisäävät taianomaisuuden tuntua. Kaikin puolin Amélie on upea filmi, jota on pakko suositella aivan kaikille!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain, 2001, Claudie Ossard Productions, Union Générale Cinématographique, Victoires Productions, Tapioca Films, France 3 Cinéma, MMC Independent, Sofica Sofinergie 5, Canal+, Filmstiftung Nordrhein-Westfalen


lauantai 24. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Stowaway (2021)

STOWAWAY



Ohjaus: Joe Penna
Pääosissa: Anna Kendrick, Toni Collette, Daniel Dae Kim ja Shamier Anderson
Genre: scifi, draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 13

Stowaway on Anna Kendrickin ja Toni Colletten tähdittämä avaruuselokuva. Elokuva lähti liikkeelle youtubettaja Joe Pennan ideasta, josta hän ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Ennen kuin hän päätti tehdä tekstistään elokuvan, hän päättikin tehdä Mads Mikkelsenin tähdittämän Arcticin (2018), minkä oli alunperin tarkoitus liittyä hänen vanhaan ideaansa. Kun hän sai sen valmiiksi, hän ryhtyi vihdoin tekemään aiemman suunnitelmansa pohjalta filmiä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja nyt Stowaway on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin, että Netflixiin olisi tulossa Kendrickin ja Colletten tähdittämä avaruusleffa ja katsoinkin Stowawayn heti ilmestymispäivänä.

Kolmihenkinen miehistö on matkalla Marsiin, kun he löytävät aluksestaan neljännen ihmisen. Aluksessa on kuitenkin tarvikkeita elossa pysymiseen vain kolmelle, joten miehistö kohtaa vaikean dilemman, mitä tehdä salamatkustajalle?




Marsiin matkalla olevaan miehistöön kuuluvat komentaja Marina Barnett (Toni Collette), lääkäri Zoe Levenson (Anna Kendrick) ja biologi David Kim (Daniel Dae Kim). Kaikki kolme näyttelijää ovat hyvin valittuja rooleihinsa. Dae Kim vakuuttaa tutkijana, Kendrick on hyvä ryhmän nuorimpana ja innokkaimpana jäsenenä ja Collettesta löytyy karismaa tiimin johtajaksi. Harmillisesti nämä hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia - etenkään Marina, josta selviää todella minimaalisesti mitään filmin aikana. Davidille ja Zoelle on kirjoitettu hieman taustatarinaa, mutta hekin jäävät lopulta aika tyhjiksi tyypeiksi.
     Mielenkiintoisin hahmo onkin aluksesta lähdön jälkeen löytyvä Michael Adams (Shamier Anderson), joka on ollut aluksessa tajuttomana ja kun hän herää, ei paluuta kotiin ole, vaan tiedossa olisi kahden vuoden Mars-reissu. Anderson tulkitsee taidokkaasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun hän yrittää käsitellä tapahtunutta ja mitä on edessä. Michaelista ilmenee muita hahmoja paremmin, mitä hänellä olisi odottamassa Maassa ja hahmoa kohtaan kokeekin hieman sääliä.




Stowaway on hyvin lupaava avaruuselokuva, mikä kuitenkin kariutuu muutamaan seikkaan. Ensinnäkin nämä hahmot eivät tosiaan vakuuta. Jos aluksessa olisi yli kymmenen henkilön miehistö, voisi ymmärtää, että osa jää hieman enemmän sivuun, mutta kun koko elokuvassa on vain neljä hahmoa, on outoa, ettei heistä saada tämän enempää irti. Kyseessä ei todellakaan ole mikään erityisen tapahtumarikas teos, joten on eritoten hassua, ettei Joe Penna ole halunnut panostaa ruudulla näkyviin ihmisiin kunnolla. Jo paremmat hahmot nostaisivat pisteitä. Toinen ongelma on, ettei leffa oikeastaan koskaan selitä, miksi Michael oli aluksessa. Tämä on asia, jonka kohdalla elokuva jopa vaatii sitä, että katsoja katsoisi asian sormien läpi, jotta lopputuloksesta voi nauttia.

Kolmas vika on elokuvan lopetus. Mitään spoilaamatta sanon vain, että loppu on niin tönkkö, että kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, sitä todella tajuaa, kuinka vähän oikeasti välitti filmin tapahtumista, näistä hahmoista, heidän tehtävästään ja heidän moraalisesta dilemmastaan. Elokuvan aikana moraalikysymys on tarpeeksi toimiva ja osittain filmin kantava voima. Voiko kolmikko työntää Michaelin avaruuteen kuolemaan, sillä aluksessa vain kolme voi selvitä? Entä onko kukaan kolmikosta uhrattavissa, vai onko jokainen liian tärkeä tehtävän onnistumisen kannalta? Väärä valinta voi johtaa kaikkien kuolemaan. Elokuva rakentuu eteenpäin hitaasti ja pohdiskellen, eikä siinä ole yksinään mitään vikaa. Jos lopputulema on kuitenkin näin mitäänsanomaton, tuntuu sen rakentelun olleen yhtä tyhjän kanssa. Sentään mukana on yksi tiivistunnelmainen kohtaus, johon liittyy kiipeämistä ja joka varmasti vangitsee katselijansa. Eipä Stowawaysta paljoa muuta jääkään käteen.




Ohjaajana Joe Penna tekee oivaa työtä rakentaessaan tunnelmaa. Hän pitää homman tarpeeksi mielenkiintoisena, ettei vajaan kahden tunnin kesto käy tylsäksi, vaikka tarina liikkuukin hitaasti eteenpäin. Käsikirjoittajana Penna ei kuitenkaan vakuuta. Hän teki paljon työtä kirjoittaja Ryan Morrisonin ja tieteilijä Scott Manleyn kanssa, jotta leffa olisi mahdollisimman tarkka tieteellisesti, mutta samalla hän jättää sekaan liian ison juoniaukon, eikä saa paljoa irti hahmoista. Tekniseltä toteutukseltaan Stowawaysta ei kuitenkaan löydy pahaa sanottavaa. Filmi on todella hyvin kuvattu ja on hienoa, kuinka paljon elokuvassa hyödynnetään pitkiä otoksia, joissa kamera seuraa hahmoja ympäri alusta tai pysyy vain paikoillaan, antaen näyttelijöiden tehdä työn. On myös hyvä ratkaisu, että kamera poistuu aluksesta avaruuteen vain, jos hahmotkin tekevät niin. Lavasteet, asut ja erikoistehosteet ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Hauschkan säveltämät musiikit tuovat pientä lisää leffan henkeen, mutta eivät koskaan erotu kunnolla edukseen.

Yhteenveto: Stowaway jää harmillisen keskinkertaiseksi avaruusdraamaksi hyvistä lähtökohdistaan huolimatta. Näyttelijäkaarti on täysin nappivalinta ja niin Kendrick, Collette, Dae Kim kuin Andersonkin sopivat hyvin rooleihinsa. Moraalinen dilemma on kiinnostava ja pistää katsojan pohtimaan, kuinka itse toimisi tässä tilanteessa - oli sitten yksi oikeasta miehistöstä tai vahingossa alukseen jäänyt henkilö. Ongelmia kuitenkin muodostuu siitä, ettei leffa viitsi selittää, miksi mukana ylipäätään on salamatkustaja, minkä lisäksi hahmoista saadaan valitettavan vähän mitään irti. Kestoa on lähes kaksi tuntia, eikä filmin aikana paljoa tapahdu, joten on erityisen outoa, kuinka tässä ei ole panostettu paremmin henkilöihin. Elokuvan äkillinen lopetus saa todella hoksaamaan, kuinka vähän filmin tapahtumista lopulta välittikään. Sentään tekninen toteutus on ihailtavaa ja mukaan mahtuu yksi tiivistunnelmainen kohtaus. Muuten Stowaway jää harmillisen vaisuksi avaruuselokuvaksi, jossa olisi ollut potentiaalia parempaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Stowaway, 2021, RainMaker Films, Yale Productions, Augenschein Filmproduktion, Black Canopy Films, MMC Movies, Phiphen Pictures, RISE PICTURES, Stage 6 Films, XYZ Films


torstai 22. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Shrek (2001)

SHREK



Ohjaus: Andrew Adamson ja Vicky Jenson
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow, Chris Miller, Conrad Vernon, Vincent Cassel, Cody Cameron, Simon J. Smith, Christopher Knights, Aron Warner ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Shrek perustuu löyhästi William Steigin lastenkirjaan "Shrek!" vuodelta 1990. Jo vuonna 1991 Steven Spielberg halusi tehdä elokuvan kirjan pohjalta, mitä olisivat tähdittäneet Bill Murray ja Steve Martin, mutta se projekti ei koskaan edennyt. Kun DreamWorks-yhtiö perustettiin, tuottaja John H. Williams luki Steigin kirjaa lapselleen ja samalla alkoi pohtia sen potentiaalista kääntyä elokuvamuotoon. Williams veikin kirjan DreamWorksille, jossa innostuttiin projektista. Päärooliin Shrekiksi kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta tämä kieltäytyi, sillä ei halunnut, että lapset yhdistäisivät hänet ikuisesti vihreäksi jätiksi. Chris Farley palkattiin rooliin ja hän äänittikin lähes kaikki repliikkinsä, mutta valitettavasti menehtyi kesken tuotannon. Farleyn korvasi Mike Myers, joka vaati, että kaikki Shrekin repliikit kirjoitettaisiin uudestaan. Myers ehti äänittää kaikki repliikkinsä, kunnes tuottajat hoksasivat, että hänen pitäisi hyödyntää skotlantilaisaksenttiaan ja hän joutuikin äänittämään kaikki vuorosanansa uudestaan. Alunperin elokuva oli tarkoitus toteuttaa pienoismallien ja liikkeentunnistustekniikan kautta, mutta koska lopputulos näytti testeissä tökeröltä, elokuva päätettiin tehdä puhtaasti tietokoneanimaationa. Lopulta Shrek sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot ja katsojat innostuivat filmistä todella paljon ja siitä tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Elokuva voitti kaikkien aikojen ensimmäisen parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan komediaelokuvan Golden Globesta, parhaan elokuvan BAFTA:sta ja jopa voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen BAFTA-palkinnon. Itse katsoin Shrekin todella monta kertaa lapsena ja se oli yksi suosikeistani aikoinaan. Olen lapsuuden jälkeen katsonut filmin muutamaan kertaan uudestaan, viimeksi pari vuotta sitten. Nyt kun Shrek täyttää 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan jälleen kerran ja arvostella sen, sekä leffan jatko-osat.

Yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta nauttiva jätti Shrek ja jatkuva hölöttäjä Aasi lähtevät vaaralliselle retkelle pelastaakseen prinsessa Fionan, joka on lukittu torniin, mitä vartioi hurja lohikäärme.




Elokuvan nimikkohahmo Shrek (Mike Myers) on vihreä jätti, joka haluaa elää omassa rauhassaan suollaan. Hän ei pidä muista ja pelotteleekin tunkeilijat pois. Elokuvan aikana käy kuitenkin nopeasti selville, ettei hän ole mikään hurja hirviö, vaan tunteikas heppu, jonka omat pelot ja epävarmuus ovat muokanneet hänestä sellaisen kuin hän on. Hahmosta pitää nopeasti ja monille hän voi olla hyvinkin samaistuttava. Myers sopii rooliin erinomaisesti ja oli mahtava päätös, että Myers äänitti repliikkinsä uusiksi skottiaksentin kera.
     Prinsessan pelastusretkelle Shrek saa (joutuu ottamaan) mukaansa puhuvan Aasin (Eddie Murphy, joka sai historiallisesti BAFTA-ehdokkuuden miessivuosasta pelkällä ääninäyttelemisellä). Aasi voi herkästi käydä hermoille, sillä tämä on todella innoissaan puhelahjastaan ja hölisee läpi leffan. Itse olen kuitenkin aina pitänyt hahmosta ja Aasin jutut naurattavat kerta toisensa jälkeen. Hänestäkin avautuu uusia puolia filmin aikana ja Murphy on toinen nappivalinta, herättäen Aasin oikein kunnolla henkiin ja lataamalla tämän täyteen energiaa.
     Jos lämminsydäminen ja herkkä jätti rikkoo stereotypioita, niin samaa tekee myös prinsessa Fiona (Cameron Diaz). Vaikka prinsessa Fiona odottaakin komeaa prinssiä, joka pelastaisi hänet kauhistuttavan lohikäärmeen kynsistä ja uskoo tyypillisesti kohtaloon ja tosirakkauteen, ei hän todellakaan ole mikään perinteinen "avuton neito pulassa" -hahmo. Prinsessa yllättää useaan otteeseen elokuvan aikana.
     Elokuva pahis on ilkeä lordi Farguaad (John Lithgow), joka haluaa hankkiutua kaikista satuolennoista eroon ja tehdä itsestään kuninkaan. Siihen hän kuitenkin tarvitsee kuninkaallisen vaimokseen ja hän haaveileekin prinsessa Fionasta. Lordi Farguaad on erinomainen pahis, josta hänestäkin löytyy normeja rikkova puolensa.




Stereotypioita rikkovat hahmot eivät rajoitu vain sen neljään merkittävimpään henkilöön. Elokuva on täynnä tuttuja satuhahmoja ja -olentoja, kuten elävä nukke Pinocchio (Cody Cameron), rikkailta ryöstävä Robin Hood (Vincent Cassel), puhuva piparkakku-ukko (Conrad Vernon), taikapeili (Chris Miller), kolme pientä possua (Cameron) ja iso paha susi (Aron Warner), ja aika lailla kaikkiin tuodaan jonkinlaista twistiä. Koko Shrek-elokuva ottaa käsittelyyn tunnetut sadut ja niiden kliseet, ja kääntää asiat päälaelleen. Tästä viestii jo se, että alussa kun nähdään tyypillinen satukirja-aloitus, Shrek repäiseekin kirjasta sivun irti ja käyttää sitä vessapaperina. Jatkuvasti kun filmi vaikuttaisi luisuvan kliseitä kohti, se tekeekin äkkijarrutuksen ja tarjoaa jotain poikkeavaa, pitäen homman kaiken aikaa tuoreena. Filmi on täynnä mahtavia oivalluksia ja ideoita, joita se hyödyntää erinomaisin konstein. Jo hirviön asettaminen tarinan päähenkilöksi tavanomaisen prinssin sijaan on kiehtova muutos ja siitä revitään irti paljon kaikenlaista. Kaikkeen tähän tuodaan myös tiettyä moderniutta.

Shrek on niitä animaatioita, mitkä sopivat aika lailla kaikenikäisille. Ihan perheen pienimmille elokuva saattaa olla liian hurja, mutta muuten siitä voi nauttia kuka tahansa. Huumoria riittää moneen makuun. Moottoriturpainen Aasi tarjoaa paljon vitsejä ja aidosti hauskaa kohellusta. Aikuisille taas on luvassa yllättävänkin paljon rivouksia, mitkä menevät lapsilta luultavasti ohi. Itse olen ainakin huomannut pitäväni elokuvasta entistäkin enemmän, kun olen iän myötä tajunnut monet vitsit. Satukliseisiin tuodut käänteet ja aikuisvitsit ovatkin isoja esimerkkejä siitä, kuinka Shrek kokeilee rohkeasti uusia juttuja ja onnistuu loistokkain lopputuloksin. Nauraa saa vähän väliä, mutta mukaan mahtuu myös jännitystä, romantiikkaa, haikeutta ja intoa. Seikkailun tuntu on vahva elokuvassa ja vaikka elokuva kierteleekin kliseitä, tarjoaa se tiettyjä fantasiaseikkailun perinteitä erittäin oivallisesti. Taisto lohikäärmettä vastaan tornissa on esimerkiksi hienosti toteutettu. Toimintakohtaukset eivät ole täysin tavanomaisia, vaan eräästä taistelustakin löytyy selkeitä vaikutteita pari vuotta aiemmin ilmestyneestä toimintahitti The Matrixista (1999).




Elokuvan animointijälki on suurimmaksi osaksi kestänyt hyvin aikaa. Joistain taustoista näkyy selvästi tietty yksinkertaisuus ja karmivan aidoiksi suunnitellut ihmiset ovat välillä tönkköjä ilmeissään, mutta pääasiassa filmi näyttää hyvältä. Fantasiamaailma on hienosti luotu ja suosikkini filmin lokaatioista on ehdottomasti upea torni, johon prinsessa Fiona on lukittu ja sitä ympäröivä laavavirta ja tuho. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on onnistunut ja Harry-Gregson Williamsin ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Elokuvassa kuullaan myös paljon moderneja kappaleita, joista parhaiten muistetaan Smash Mouthin All Star -korvamato. Tärkeintä kuitenkin on, että Ted Elliottin, Terry Rossion, Joe Stillmanin ja Roger S. H. Schulmanin käsikirjoitus on näin valloittavan mainio. Nelikko on pitänyt hauskaa kirjoittaessaan ja tämä lysti siirtyy myös Andrew Adamsonin ja Vicky Jensonin taidokkaan ohjauksen myötä kaikkeen leffassa.

Yhteenveto: Shrek on mahtava animoitu fantasiaseikkailu, joka tarjoaa iloa ja riemua kaikenikäisille. Elokuva leikittelee suorastaan nerokkaasti satujen kliseillä, kääntäen monia juttuja päälaelleen, pitäen homman koko ajan tuoreen tuntuisena ja raikkaana. Leffaa kuvastaakin hyvin sen nimikkohahmon sipuli-metafora jäteistä: nopealta vilkaisulta elokuvaa voi pitää pinnallisena ja tyypillisena satuna, mutta siitä löytyy useita kerroksia, mitkä tekevät lopputuloksesta täysin omanlaisensa kokonaisuuden. Myös hahmoista löytyy useita syvyyksiä ja Shrek, Aasi ja prinsessa Fiona luovat loistokkaan kolmikon ja lordi Farguaad on erinomainen pahis tarinaan. Ääninäyttelijät ovat kaikki nappivalintoja ja Mike Myersin ja Eddie Murphyn hilpeä kemia välittyy täydellisesti pelkän äänityönkin kautta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa paljon hulvatonta huumoria, vauhdikkaita toimintakohtauksia, sekä hempeää romantiikkaakin. Ajan hammas on livahtanut hieman nakertamaan elokuvan visuaalista puolta, mutta pääasiassa animaatiojälki toimii yhä todella hyvin. Kaiken kaikkiaan Shrek on yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen hieno leffa ja juhlavuosi on mitä parhain syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek, 2001, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Vanguard Films


tiistai 20. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Willy's Wonderland (2021)

WILLY'S WONDERLAND



Ohjaus: Kevin Lewis
Pääosissa: Nicolas Cage, Emily Tosta, Beth Grant, David Sheftell, Ric Reitz, Chris Warner, Kai Kadlec, Caylee Cowan, Terayle Hill, Christian Del Grosso ja Jonathan Mercedes
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Willy's Wonderland on Nicolas Cagen tähdittämä komediallinen kauhuelokuva. Projekti lähti liikkeelle G. O. Parsonsin käsikirjoituksesta, jonka pohjalta hän teki esittelymielessä minuutin mittaisen lyhytelokuvan Wally's Wonderland, jolla hän yritti saada Screen Media Filmsin kiinnostumaan projektista. Studio kuitenkin torjui Parsonsin, joka pisti käsikirjoituksensa internetiin Blood List -sivulle, siinä toivossa, että joku kiinnostuisi siitä ja haluaisi tehdä siitä elokuvan. Itse Nicolas Cage päätyi lukemaan käsikirjoituksen ja piti siitä kovasti. Hän ottikin yhteyttä Parsonsiin, suostuen tuottamaan ja tähdittämään leffaa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020 ja monissa maissa Willy's Wonderland ilmestyi helmikuussa 2021. Suomeen leffa on vasta nyt saapunut myyntiin ja vuokralle, ja olin kiinnostunut näkemään, millaisesta teoksesta on oikein kyse. Vuokrasinkin Willy's Wonderlandin, kun se oli vihdoin mahdollista.

Hiljainen ajelija palkataan ränsistyneen hupitalo Willyn ihmemaan siivoojaksi. Kun mies aloittaa hommansa illalla, hän huomaa pian, että ihmemaan hassulta näyttävät nuket ovatkin verenhimoisia tappajia.




Yhä vain sekopäisempiä rooleja tekevä Nicolas Cage nähdään yksinäisenä sutena, miehenä vailla nimeä, jonka matka tyssääntyy, kun hänen autonsa renkaat puhkeavat kesken ajelun. Hän tekeekin diilin läheisen pikkukaupungin Jedin (Chris Warner) ja Texin (Ric Reitz) kanssa, että nämä korjaavat hänen renkaansa, jos hän siivoaa heille huonossa kunnossa olevan Willyn ihmemaan. Siellä hän päätyykin taistelemaan hengestään elossa olevia nukkeja vastaan, jotka yrittävät tappaa ja syödä hänet. Roolihan on kuin tehty Cagea varten! Minun tavoin moni muukin varmasti kiinnostui nähdä Cage yhdistettynä tähän konseptiin, eikä homma tosiaankaan petä - vaikkakin osalle katsojista voi tulla suurena pettymyksenä, että Cage ei sano sanaakaan koko elokuvan aikana. Jotkut saattavat kokea sen negatiivisena seikkana, ettei Cage pääse ilmaisemaan hahmonsa voimakkaita tunteita repliikein, mutta itse koin sen yllättävänkin toimivaksi tehokeinoksi. Ja jos luulet, ettei Cage voi sekoilla ilman vuorosanoja, olet väärässä.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Beth Grant kaupungin sheriffinä, David Shaftell apulaissheriffinä, sekä Emily Tosta, Caylee Cowan, Kai Kadlec, Terayle Hill, Christian Del Grosso ja Jonathan Mercedes teinijoukkona, jotka haluavat polttaa Willyn ihmemaan. Näyttelijöiden työ ei ole kovinkaan kummoista ja erityisesti suuri osa teininäyttelijöistä suoriutuu aika kehnosti rooleistaan. Tosta on kuitenkin tarpeeksi mainio poltto-operaation johtajana Livinä.




Siitä asti, kun Willy's Wonderlandin traileri julkaistiin, elokuvaa on verrattu paljon suosittuun Five Nights at Freddy's -videopelisarjaan (2014-). Itse en ole pelejä koskaan pelannut, mutta sen verran mitä niistä tiedän, leffassa ja peleissä on kyllä samankaltaisuuksia. Silti koska olen kokematon pelien saralla, voin tuomita elokuvan puhtaasti vain omana elokuvanaan, ilman vertailua muuhun. Jos täysin rehellisiä ollaan, Willy's Wonderlandia voisi helposti repiä palasiksi ja etsiä sen heikkojen näyttelijäsuoritusten, yksiulotteisten hahmojen ja aika kökön käsikirjoituksen ohesta muitakin vikoja ja ongelmia. Mutta en aio tehdä niin, sillä viihdyin mainiosti filmin parissa. Elokuva on täysin itsetietoisella ja -ironisella asenteella tehty. Tässä ei ole lähdetty tekemään mitään elokuvataiteen eliittiä, vaan täysin puhdasta b-luokan hömppäroskaa ja juuri sellaisena Willy's Wonderland on varsin kelpo raina.

Siitä huolimatta, että Nicolas Cage on päätetty pitää hiljaisena läpi elokuvan, tekijät oikein revittelevät ja herkuttelevat vekkulimaisella konseptillaan, tarjoten juurikin sitä, mitä filmiltä voi odottaa. Se on sekopäinen, se on hauska, se on verinen, se on tyhmä ja paikoitellen hieman jännittäväkin karmivien nukkejen kanssa, joita Cage pääsee vetämään turpaan useaan otteeseen. Löytyy satanistisia rituaaleja ja ihmisten repimistä palasiksi ja kaikki on tehty kieli visusti poskessa. Modernin kulttikalkkunan ainekset ovat kasassa ja on selvää, ettei elokuva todellakaan sovellu kaikille. Willy's Wonderland ei sen kummemmin hillitse iskujaan ja menon pysäyttää oikeastaan vain yksi kohtaus, jossa katsojille täytyy juurta jaksaen selittää, mistä tässä ihmemaassa on tosiasiassa kyse. Kestoa on napakasti vain alle puolitoista tuntia, mikä on hienoa, sillä tekijät tietävät, että tiiviinä hullutteluna homma ei ala toistamaan itseään, eikä aika käy pitkäksi.




Jos jotain elokuvasta pitää erityisesti kehua, niin niitä animatroniikalla toteutettuja nukkeja, jotka hyökkäävät Cagen hahmon kimppuun Willyn ihmemaassa. Ulkonäöltään ne ovat sopiva sekoitus hupsua ja karmivaa, aiheuttaen miellyttävän epämiellyttävää henkeä lähtiessään ihmisten perään. Nukkejen ilmeiden liikehdintä on toteutettu tyylikkäästi ja välillä nukkepuvuissa hikoilleet ihmiset tekevät hyvää työtä. Toteutuksesta herää vahvoja mielikuvia kasarikauhusta, mikä vain lisää leffan viehättävyyttä. Elokuva on kuvattu sujuvasti ja paikoitellen kuvakulmilla lisätään kummallisuuden tunnetta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin on rakennettu hyvin Émoin melodioista hilpeästi hyödynnettyihin biiseihin, jotka kuulostavat lastenlauluilta, mutta jos kuuntelee sanoja, on niissä aika synkkää sisältöä.

Yhteenveto: Willy's Wonderland on mainion veikeä, täysin itsetietoisesti ja kieli poskessa tehty b-luokan kauhukomedia. Leffasta kiinnostuneille ja Nicolas Cagea fanittaville se tarjoaa aika lailla sitä mitä voikin odottaa, mutta erikoisuutensa takia teos ei todellakaan sovellu kaikille. Elokuva revittelee pöljällä ideallaan ja tarjoaa yhä vain isommilla kierroksilla käyvää mättöä. Animatroniikalla ja asuilla toteutetut hirviömäiset nuket ovat hassut ja karmivat ilmestykset, joiden hakkaaminen on viihdyttävää seurattavaa. Veri roiskuu ja homma ampuu tyylikkäästi yli. Tekijät osaavat onneksi pitää elokuvan tiiviinä. Liian pitkänä leffa alkaisi menettämään otettaan. Nicolas Cage on tietty aikamoinen vekkuli pääroolissa ja on kiinnostava tehokeino, ettei hän sano sanaakaan koko leffan aikana. Muut näyttelijät eivät ole kummoisia, mutta kenties käppäisyys roolitöissä on juurikin se juttu. Willy's Wonderland on nimittäin täysin anteeksipyytelemätöntä ja häpeilemätöntä roskaa (ja vain hyvässä mielessä), joka kumartelee mainiosti kasarin kulttikauhujen ja kalkkunoiden suuntaan. Ken tietää, ehkä jonain päivänä tämä elokuva nauttii kauhun kulttikalkkunan suosiosta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Willy's Wonderland, 2021, JD Entertainment, Landafar Entertainment, Landmark Studio Group, Saturn Films


maanantai 19. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Bridget Jones's Baby (2016)

BRIDGET JONES'S BABY



Ohjaus: Sharon Maguire
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Patrick Dempsey, Sarah Solemani, Jim Broadbent, Gemma Jones, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Kate O'Flynn, Emma Thompson ja Ed Sheeran
Genre: komedia, romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 7

Helen Fieldingin samannimiseen kirjaan (1996) perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma suurmenestys, joten oli varmaa, että jatkoa olisi luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) oli myös hitti, vaikka saikin kehnot arvostelut. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle pari vuotta toisen osan ilmestymisen jälkeen ja koska Fielding ei ollut siinä kohtaa kirjoittanut uusia Bridget Jones -kirjoja, uusi tarina päätettiin keksiä itse. Paul Feig pestattiin ohjaajaksi, mutta taiteellisten erimielisyyksien vuoksi hän poistui projektista ja tilalle saapui ensin Peter Cattaneo ja sitten ensimmäisen Bridget Jones -elokuvan ohjannut Sharon Maguire. Käsikirjoitusprosessi oli kuitenkin pitkä, sillä studio ja näyttelijät eivät millään olleet tyytyväisiä tekstiin. Edellisiä elokuvia tähdittänyt Hugh Grant päättikin olla osallistumatta koko leffaan. Lopulta käsikirjoitus saatiin valmiiksi ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2015. Bridget Jones's Babyksi nimetty kolmososa sai ensi-iltansa syksyllä 2016 ja se oli hitti edellisten osien tapaan. Elokuva sai myös paremmat arviot kriitikoilta kuin Bridget Jones: Elämä jatkuu. Itse tutustuin leffasarjaan joitain vuosia sitten, kun katsoin Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Se oli mielestäni hupaisa, mutten silti katsonut jatko-osia. Kuitenkin nyt kun sarjan ensimmäinen osa täytti 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella koko Bridget Jones -trilogian läpi.

Bridget Jones huomaa olevansa raskaana ja nyt hänelle iskeytyy vaikea dilemma selvitettäväksi: onko hänen lapsensa isä vanha kunnon Mark Darcy, vai musiikkifestivaaleilla tavattu deittiguru Jack Qwant?

Renée Zellweger palaa kolmatta ja toistaiseksi viimeistä kertaa Bridget Jonesin rooliin ja tekee sen vieläpä innokkaasti. Zellweger näyttää kaivanneen roolia ja hoitaakin hommansa paremmin kuin viimeksi. Toisin kuin edellisessä osassa, missä Bridgetin toilailu alkoi jopa ärsyttämään, tässä on hoksattu, missä määrin sitä pitää olla, jotta hahmo on enemmänkin pidettävä ja samaistuttava hupsuudessaan. Bridget aiheuttaa kyllä jälleen kerran monia kiusallisia tilanteita, mutta hän ei ole samalla lailla pilkan kohteena kuin viime leffassa.




Colin Firthin näyttelemä Mark Darcykin on mukana, mutta toisin kuin Bridget Jones: Elämä jatkuu -elokuvan loppu antoi ymmärtää, Bridget ja Mark eivät menneetkään naimisiin, vaan ovat eronneet... taas. Siinä, missä Bridgetin hupsuttelee jälleen oivallisesti, myös Markin tietty kyynisyys on taas kerran hilpeää, eikä niinkään tympeää kuten viime leffassa. Firth onkin mainio osassaan. Hugh Grant ei valitettavasti palannut rooliinsa, joten hänet on korvattu Patrick Dempseyn esittämällä uudella hahmolla, nettideittailun asiantuntija Jack Qwantina, jonka Bridget kohtaa festivaaleilla. Dempsey on Markia huomattavasti liehittelevämpi tapaus, muttei onneksi käy yhtä pahasti päälle kuin Grantin esittämä Daniel Cleaver.
     Elokuvassa nähdään myös Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, Sally Phillips, Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin tuttuna kaverikolmikkona, Kate O'Flynn Bridgetin uutena hauskana pomona, Sarah Solemani veikeänä uutisankkuri Mirandana, Emma Thompson (joka toimii myös yhtenä käsikirjoittajana) tohtorina, sekä laulajatähti Ed Sheeran omana itsenään. Vaikka Sheeranin rooli muuttuu lopulta lähinnä musiikkinsa mainostamiseksi, osoittaa hän myös omaavansa itseironisen huumorintajun. Vanhat tutut sivuhahmot eivät pääse erityisemmin esille, mutta O'Flynn ja Solemani ovat aidosti hauskat lisäykset Bridgetin työpuolella.




En tiedä, johtuuko se siitä, että Bridget Jones: Elämä jatkuu oli niin heikko, että se madalsi odotuksiani, vai siitä, että tekijöiltä kesti 12 vuotta saada aikaiseksi uusi Bridget Jones -elokuva, minkä ansiosta kaikki palasivat pirteämpinä jatkamaan tarinaa, mutta yllätyin todella positiivisesti siitä, kuinka paljon pidinkään Bridget Jones's Babysta. Toki leffasta löytyy ongelmansa, kuten se, että se kierrättää edellisten osien kaavaa ja edellisen elokuvan loppuratkaisulla ei tunnu taaskaan olevan mitään merkitystä, sillä Bridget ja Mark ovat nyt toistamiseen eronneet elokuvien välissä. Kuitenkin siinä, missä Bridget Jones: Elämä jatkuu tuntui vain sieluttomalta ja sydämettömältä kopiolta ensimmäisestä elokuvasta, Bridget Jones's Diary toistaa kaavaa häpeilemättömästi, täysin itsetietoisesti ja -ironisesti. Se on erittäin valloittava ja viihdyttävä elokuva, tavoittaen sen, mikä teki Bridget Jones - elämäni sinkkuna -leffasta niin hyvän.

Suuri syy onnistumiselle on varmasti Sharon Maguiren paluu ohjaajaksi. Toisen osan ohjaaja Beeban Kidron ei ymmärtänyt koko hommaa lainkaan, eikä siksi osannut tehdä kovin hyvää leffaa. Bridget Jones's Baby oikeastaan jopa jättää huomioimatta kaikki sen leffan tapahtumat ja ihan hyvä niin. Tämä on se jatko-osa, mikä ensimmäiselle filmille olisi alunperinkin pitänyt tehdä. Tunnelma on kohdillaan ja elokuvan päätyttyä hyvä mieli jatkuu pitkään. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon ja itse nauroin läpi leffan. Elokuva vie niinkin hyvin mukanaan, että muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Sen suurempia yllätyksiä ei ole luvassa ja on alusta asti päivänselvää, kumman miehen Bridget valitsee, vaikkei kyseessä olisikaan vauvan isä. Maguire kuitenkin hallitsee hommansa niin taidokkaasti, että kaavamaisuuden katsoo helposti sormien läpi.




Sen lisäksi, että ohjaus on varmempaa Maguiren käsittelyssä, myös käsikirjoitus palaa ensimmäisen osan vekkulimaisuuteen ja nokkeluuteen. Kirjailija Fielding itse toimii yhtenä elokuvan käsikirjoittajista. Tekninenkin puoli on oivallinen. Kuvaus ja leikkaus toimivat sujuvasti, vaikkei sen kummempia kikkailuja nähdä. Lavasteet ovat mainiot ja Bridgetin koti näyttää lähes samalta kuin aina ennenkin. Craig Armstrongin säveltämät musiikit eivät sen kummemmin erotu tai tee vaikutusta, sillä leffa on täynnä tuttuja, jo olemassa olevia kappaleita. Heti alussa soi tietty Eric Carmenin All by Myself, palauttaen katsojan välittömästi Bridgetin elämän tunnevyöryihin. Noloa tunnetta taas lisää Psyn Gangnam Style -renkutus, mikä soi erään juhlakohtauksen aikana ja mikä on täydellinen osoitus siitä, miksei trendejä kannata ottaa mukaan elokuviin. Gangnam Style kun ei ollut mikään juttu enää silloin, kun leffa ilmestyi ja vielä vähemmän se on mitään 2020-luvulla.

Yhteenveto: Bridget Jones's Diary on varsinainen yllättäjä heikon toisen leffan jälkeen. Pidemmän tauon jälkeen näyttelijät ja tekijät palaavat hommiinsa suuremmalla riemulla ja heittäytyvät tosissaan filmin vietäväksi. Erityisen hienoa on, että itse Bridget Jones toimii jälleen. Siinä, missä toisessa leffassa hahmo alkoi jopa ärsyttämään, tässä on löydetty taas se oikea raja höpsöydessä, mitä ei kannata ylittää. Renée Zellweger onkin vallan mainio roolissaan. Myös Colin Firth tekee parempaa työtä kuin viimeksi ja saa Mark Darcy -hahmostaan jälleen hupaisan kaikessa kyynisyydessään. Hugh Grantin puuttuminen voi harmittaa aluksi, mutta Patrick Dempseyn deittiguruhahmo Jack Qwant toimii oivana korvaajana. Hauskoja hetkiä on luvassa useita ja yllätyin siitä, kuinka paljon nauroin filmin aikana. Sieluttoman toisen osan jälkeen Bridget Jones's Babyn itseironinen asenne, sydämellisyys ja aito hyvänmielisyys levittivät kasvoilleni hymyn, joka jatkui vielä pitkään leffan päätyttyä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones's Diary, 2016, Universal Pictures, Miramax, StudioCanal, Working Title Films, Perfect World Pictures


perjantai 16. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Love and Monsters (2020)

LOVE AND MONSTERS



Ohjaus: Michael Matthews
Pääosissa: Dylan O'Brien, Jessica Henwick, Michael Rooker, Ariana Greenblatt, Pacharo Mzembe, Senie Priti, Dan Ewing, Ellen Hollman, Tre Hale ja Melanie Zanetti
Genre: seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 13

Love and Monsters on Dylan O'Brienin tähdittämä seikkailuelokuva. Leffan teko lähti liikkeelle jo 2010-luvun alussa Brian Duffieldin kynäilemän "Monster Problems" -nimisen tekstin pohjalta. Kesti kuitenkin muutama vuosi, ennen kuin projektin napannut Paramount Pictures alkoi tosissaan työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja Love and Monstersin oli tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronavirusepidemian takia elokuvan julkaisua lykättiin ja lopulta se julkaistiin Yhdysvalloissa suoraan vuokralle lokakuussa 2020. Itse en ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin seuraamani YouTube-kriitikko Sean Chandler kehui sitä yhdeksi viime vuoden parhaista elokuvista. Mutta kun Love and Monsters ei saapunutkaan Suomeen viime syksynä, ehdin unohtaa sen kokonaan, kunnes Netflix ilmoitti levittävänsä elokuvan maailmanlaajuisesti suoratoistopalvelussaan. Katsoinkin Love and Monstersin heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Kylmäveristen eläinten mutatoiduttua jättimäisiksi hirviöiksi ja tapettua suuren osan ihmiskunnasta, jäljelle jääneet selviytyjät piileskelevät maanalaisissa siirtokunnissa. Yksi näistä selviytyjistä on nuori ja heikkohermoinen Joel Dawson, joka päättää lähteä vaaralliselle matkalle ja löytää kouluaikaisen tyttöystävänsä.




Labyrintti-toimintaseikkailuista (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Dylan O'Brien nähdään elokuvan pääroolissa Joel Dawsonina, joka päättää seitsemän vuoden piileskelyn jälkeen rohkaistua ja lähteä etsimään yhä rakastamaansa Aimeeta (Jessica Henwick) hirviömaailmanlopun keskeltä. Siitä huolimatta, että ihailin, kuinka O'Brien hoiti hommansa Labyrintti - Tappavan lääkkeen (Maze Runner: The Death Cure - 2018) kuvauksissa pahasti pieleen menneestä stuntista huolimatta, mikä mursi luita hänen kasvoissaan ja aiheutti hänelle aivovaurion, en ole koskaan pitänyt häntä erityisen kaksisena näyttelijänä. Tähän leffaan hän tuntuu kuitenkin sopivan kuin valettu. O'Brienista löytyy oikeanlaista ja sympaattista intoa projektia kohtaan, mikä jo itsessään herättää katsojassa tunnetta hypätä Joelin matkaan, kun tämä lähtee vaaralliselle reissulleen. O'Brien heittäytyy täysillä seikkailun vietäväksi ja tekee parasta työtä, mitä olen häneltä tähän mennessä nähnyt.
     Matkansa varrella Joel kohtaa mm. yksinäisen koiran nimeltä Boy (jota esittävät hauvat Hero ja Dodge), selviytymisekspertti Clyden (Michael Rooker) ja tämän suojeleman tytön Minnow'n (Ariana Greenblatt), laivalla matkustavat Kapun (Dan Ewing), Danan (Ellen Hollman) ja Rockon (Tre Hale), sekä robotti Mav1sin (äänenä Melanie Zanetti). Hahmogalleria on oivallinen ja heidän näyttelijänsä hyviä. Rooker on vekkulimainen Joelille selviytymisohjeita antavana Clydena ja Greenblatt hilpeä liki yhtä kovanaamaisena Minnow'na. Erityisen ihailtavaa on kuitenkin, kuinka fantastista työtä tekevät hienosti koulutetut koirat Hero ja Dodge Boy-koiran roolissa. Boysta todella luodaan oma hahmonsa ja hänen ja Joelin välille muodostuva ystävyys on elokuvan sykkivä sydän. Eli vaikka hirviöt ja maailmanlopun seikkaileminen ei kiinnostaisi, todellisille koirafaneille Love and Monsters on pakkokatseltavaa.




Love and Monsters osoittautui kuin osoittautuikin erittäin mukavaksi ja positiiviseksi yllätykseksi, mitä katsoessa minua jopa harmitti, että se päätettiin heittää suoraan vuokralle ja suoratoistopalveluun, eikä se saanut ansaitsemaansa teatterikierrosta. Kyseessä on vallan mainio ja piristävä seikkailuelokuva, joka yhdistelee oivallisesti lajityyppejä fantasiasta road trip -komediaan, romanttisuudesta jännitykseen ja scifistä draamaan. Se voi aluksi vaikuttaa hyvin tyypilliseltä dystopiseen tulevaisuuteen sijoittuvalta young adult -yleisön teinirainalta, mutta tietyllä pilkkeellä silmäkulmassa ja kepeän raikkaalla otteella siitä kuoriutuu lopulta oikein viihdyttävä filmi, minkä katsoo mielellään toistamiseen ja mille voisi sujuvasti katsoa jatkoakin. Harmillisesti korona-aikana vaivaisen miljoonan dollarin lipputuloilla ei mikään studio luultavasti näe kannattavaksi tehdä jatkoa.

Tarinaltaan elokuvasta löytyy omat heikkoutensa siinä, kuinka toisaalta ennalta-arvattava juoni onkaan kyseessä, mutta samalla filmi on todella hyvä osoitus siitä, että joskus ennalta-arvattava juoni tai genrekliseet eivät haittaa, jos toteutus toimii. Jo pelkkä oivallinen tunnelma antaa asioita anteeksi. Elokuva pitää mukavasti otteessaan läpi kestonsa, saaden välillä nauramaan ja toisinaan taas hieman jännittämäänkin. Leffa saa salakavalasti tehtyä päähahmosta ja hänen matkastaan katsojalle tärkeitä, jolloin otollisimpana aikana se onnistuu myös osumaan tunteisiin herkkyydellään. Kenties loppuhuipennus kaipasi mielestäni hieman enemmän, mutta jo tällaisena se toimii kelvollisesti.




Toimivuudesta puheenollen, jos jonkin elokuvassa täytyy tietty toimia, niin niiden hirviöiden. Jos elokuva epäonnistuisi monstereiden suhteen, olisi siinä jo iso kompastuskivi koko filmille. Nämä hirviöt toimivat kuitenkin erittäin hyvin - jopa yllättävän hyvin, ottaen huomioon, että elokuva maksoi vain 30 miljoonaa dollaria. Toki jo sellainen summa kuulostaa isolta, mutta yleensä tällaiset filmit tehdään vähintään 100:lla miljoonalla. Suuriksi hirviöiksi mutatoituneiden kylmäveristen eläinten, kuten sammakoiden ja ötököiden erikoistehosteet ovat vaikuttavat, eikä ihme, että elokuva on ehdolla Oscar-palkinnosta efektikategoriassa. Erityisesti pidin hirviöissä siitä, kuinka niistä tulee voimakkaasti mieleen Studio Ghiblin anime-elokuvien taianomaiset otukset, jotka pääosin pohjautuvat todellisiin eläimiin. Niissä on jotain karmivaa, mutta maagista samanaikaisesti.

Love and Monstersin ohjaajana toimii vasta toista täyspitkää leffaansa tekevä Michael Matthews, jonka esikoisteos Five Fingers for Marseilles (2017) ei sano nimeltä minulle yhtään mitään. Tässä Matthews kuitenkin näyttää taitonsa ja kykynsä leikitellä nuortenelokuvalla niin, että viime vuosina puhkikulunut ja ummehtunut genrekin tuntuu tuoreelta. Matthew Robinsonin ja Brian Duffieldin työstämä käsikirjoitus on tosiaan juonikuvioiltaan arvattava, joten on onni, että Matthewsin kaltainen ohjaaja pyörittelee siitä jotain nokkelampaa. Lisäksi leffa on kuvattu, valaistu ja leikattu hyvin. Se on tyylikkään värikäs ja niin lavasteilla kuin erikoistehosteilla tehdyt maailmanlopun maisemat ovat vaikuttavat - erityisesti kun ne eivät ole niinkään kaamivia, vaan kasvillisuuden valtaamat kaupungit ovat jopa aika kaunis näky. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Marco Beltrami ja Marcus Trumpp tuovat oman panoksensa tunnelmaan.




Yhteenveto: Love and Monsters on positiivisesti yllättävä ja oikein mainio seikkailuelokuva, joka tuo valoa ummehtuneeseen young adult -lajityyppiin. Elokuvan tunnelma ja ohjaus toimivat hyvin ja genrelle tavanomaisen synkistelyn sijaan kyseessä onkin kevytmielinen, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailu, mikä yhdistelee road trip -komediaa jättimäisiin hirviöihin. Itse hirviöt ovat onnistuneesti luotuja. Niiden ulkonäöt muistuttavat usein Studio Ghiblin valloittavista töistä ja niiden toteutus on yllättävänkin näyttävä näin pienen budjetin elokuvaksi. Dylan O'Brien on aika lailla nappivalinta pääosaan ja tekee uransa parasta työtä Joelina. Muutkin näyttelijät ovat hyviä - erityisesti Boy-koiraa esittävä hauvakaksikko. Joelin ja Boyn välille luotu ystävyys tuo filmiin sydäntä. Elokuvasta löytyy tiettyjä heikkouksia koskien ennalta-arvattavaa tarinaa ja hieman laimeaa loppuhuipennusta, mutta ne asiat voi tavallaan katsoa sormien läpi, sillä muuten Love and Monsters on niin piristävän veikeä leffa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Love and Monsters, 2020, Paramount Pictures, Entertainment One, 21 Laps Entertainment


torstai 15. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Vettä elefanteille (Water for Elephants - 2011)

VETTÄ ELEFANTEILLE

WATER FOR ELEPHANTS



Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Robert Pattinson, Reese Witherspoon, Christoph Waltz, Jim Norton, Mark Povinelli, Ken Foree, Richard Brake, Scott MacDonald ja Hal Holbrook
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Water for Elephants, eli suomalaisittain Vettä elefanteille perustuu Sara Gruenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Fox 2000 -yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2010 ja lopulta Vettä elefanteille sai maailmanensi-iltansa 15. huhtikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi mukavasti ja monet kriitikotkin antoivat positiivisia arvioita. Hieman negatiiviseen valoon leffa joutui, kun internetissä levisi video, missä elokuvassa esiintynyttä elefanttia, Taita pahoinpidellään. Tämä kuitenkin paljastui vahvasti muokatuksi videoksi, mikä oli tapahtunut jo ennen kuin Gruen oli edes julkaissut kirjansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Vettä elefanteille, mutta muistan, kun se saapui Suomen teattereihin ja näin sen mainoksia televisiossa. Olen välillä pohtinut elokuvan katselua ja nyt kun se täyttää kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista, millaisesta teoksesta oikein on kyse. Vettä elefanteille tulikin kätevästi eräänä iltana televisiosta.

Vuonna 1931 nuori eläinlääkäriksi opiskeleva Jacob Jankowski päätyy sirkuksen matkaan, missä hän rakastuu sirkuksen äkkipikaisen johtajan vaimoon.

Päärooliin Jacob Jankowskiksi pohdittiin aluksi mm. Channing Tatumia ja Andrew Garfieldia, ennen kuin rooli annettiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tunnetulle Robert Pattinsonille. Vaikkei Pattinson ole onneksi tässä yhtä puinen kuin Edward-vampyyrina, löytyy häneltä selvästi heikommat hetkensä. Paikoitellen hänen esittämänsä tunteet tuntuvat väkinäisiltä ja kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän lämpenee leffalle. Pattinsonia auttaa sujuvasti kirjoitettu hahmo, Jacob, jonka kanssa katsoja hyppää ihan mielellään sirkusjunan kyytiin, vaikka luvassa oleva matka ei tarjoaisikaan pelkästään hupia.




Benzinin veljesten sirkuksen johtajaa, Augustia näyttelee Christoph Waltz. August on aikamoinen showmies ja onnistuu hyvin pitämään sirkusyleisöä otteessaan, mutta eipä häntä kiinnosta lainkaan sirkuksen työntekijöiden tai eläinten olot - kunhan rahaa vain tulee. Waltz on esittänyt viimeisen vuosikymmenen ajan useasti tarinan pahista, välillä upeasti ja välillä heikommin. Tähän rooliin Waltz sopii erittäin hyvin. Hänellä on karismaa esiintyä isolle yleisölle, mutta samalla hänestä löytyy oikeaa häijyyttä, jotta katsoja ei vain voi pitää Augustista.
     Augustin vaimoa, sirkustaitelija Marlenaa, johon Jacob rakastuu, näyttelee Reese Witherspoon. Elokuvassa syvennytään pikkuhiljaa paremmin Marlenaan ja mitä enemmän hahmo saa lihaa luidensa ympärille, sitä parempaa työtä Witherspoonkin tekee. Hänestä löytyy oikeaa lumoavuutta, mitä hahmo tarvitsee, tehdessään temppuja mm. eläinten kanssa.

Vettä elefanteille onnistui olemaan miellyttävä yllätys itselleni. En odottanut elokuvalta kovinkaan paljoa ja vaikkei filmi mitään erityisen ihmeellistä tarjonnut, se piti mielenkiintoani kuitenkin yllä sujuvasti alusta loppuun. Vähitellen muodostuva romanssi Jacobin ja Marlenan välillä on hyvin luotu ja onhan se pakko myöntää, etten voinut olla innostumatta, kuinka suloinen ja sympaattinen viinaa mielellään lipittävä Rosie-elefantti on. Elokuva näyttää hyvin sirkuksesta kaksi eri puolta; yleisön kokemat ihmetykset ja sitten karun todellisuuden kaiken sen ihmeen takana. August kohtelee etenkin vaikeasti oppivaa Rosieta kammottavasti ja saa samalla katsojan kiukustumaan ja toivomaan, että Rosie vain kiemurtaisi kärsänsä Augustin kaulan ympärille ja tiukentaisi otetta.




Tunnelma onkin oivallisesti rakennettu pitkin elokuvaa ja romanssikin tasapainottelee hyvin siinä rajalla, ettei se muutu liian siirappiseksi - aivan kuin nuorallatanssija, joka yrittää olla horjahtamatta. Mitä pidemmälle romanssi etenee, sitä suuremmaksi kasvaa tietty jännitys siitä, miten käy, jos August saa tietää? Siitä huolimatta elokuva ei täysin tarjoa sitä tunneiskua, mitä siltä toivoisi. Pääpari toimii, mutta tarinasta löytyisi potentiaalia vielä parempaan. Eniten itseäni jäi kuitenkin häiritsemään nykypäivään sijoittuvat kohtaukset, missä vanha Jacob (Hal Holbrook) kertoo tätä tarinaa eteenpäin. Jos romanttinen puoli välttää imelyyden, nämä nykypäivän kohtaukset eivät siinä onnistu. Ne ovat hieman kiusalliset ja elokuva olisikin parempi jo sillä, että ne karsisi pois ja tekijät olisivat keksineet toisen tavan aloittaa ja päättää filmin.

Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka oli tätä ennen tehnyt esimerkiksi post-apokalyptisen leffan I Am Legend (2007) ja tämän jälkeen hän teki Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) jatko-osat. Lawrence onkin selvästi paremmin kotonaan futuristisuuden, synkistelyn ja toiminnan parissa, mutta kyllä 1930-luvulle sijoittuva rakkausdraamakin häneltä ihan menevästi luonnistuu. Itse ajankuva on upeasti luotu näyttävää lavastusta, tyylikästä maskeerausta ja tarkkaan tehtyjä asuja myöten. Visuaalinen ilme on vaikuttava myös taidokkaan kuvauksen ja valaisun kanssa, mutta leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää hieman. Äänimaailma on oivallinen ja tuttuun tyyliinsä säveltäjä James Newton Howard tuo vahvaa lisätunnelmaa musiikeillaan.




Yhteenveto: Vettä elefanteille on mainio romanttinen draamaelokuva, jonka sirkusjunan vietäväksi hyppää mielellään. Tarina pitää oivallisesti mukanaan ja on kiinnostavaa seurata niin sirkuselämää kuin pääparin välille kehittyvää romanssia. Robert Pattinson sopii alun pienestä puisevuudestaan huolimatta passelisti pääosaan ja Reese Witherspoon tekee hyvää työtä hänen vastanäyttelijänään. Parhaan roolityön tarjoaa kuitenkin Christoph Waltz, joka oikein herkuttelee häijyn sirkuksen johtajan osassa. Tietty Tai-elefantin esittämä Rosie on suloinen hahmo itsessään ja elokuvan sykkivä sydän. Vaikka filmi onkin hyvä ja monin tavoin toimiva, tuntuu siitä uupuvan viimeinen silaus. Jännite pääparin paljastumisesta voisi olla vahvempi ja elokuvan tunnepuoli muutenkin voimakkaampi. Lisäksi moderniin aikaan sijoittuvat alku ja loppu ovat aika kiusallista katsottavaa ja elokuva voisikin keskittyä täysillä vain 1930-lukuun - erityisesti kun se on niin vaikuttavasti luotu lavasteiden ja asujen kanssa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Water for Elephants, 2011, Fox 2000 Pictures, 3 Arts Entertainment, Flashpoint Entertainment, Dune Entertainment, Ingenious Media, Big Screen Productions, Netter Productions


keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Arvostelu: The Empty Man (2020)

THE EMPTY MAN



Ohjaus: David Prior
Pääosissa: James Badge Dale, Marin Ireland, Sasha Frolova, Robert Aramayo, Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull, Jessica Matten, Joel Courtney, Samatha Logan, Owen Teague, Ron Canada ja Stephen Root
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

The Empty Man perustuu löyhästi Cullen Bunnin ja Vanesa R. Del Rayn samannimiseen sarjakuvaan (2014-2019). Vuonna 2016 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2017, mutta jälkituotannossa filmi jäi jumiin, kun Disney osti Fox-yhtiön ja elokuvan perään kannustanut Foxin tuotannon varajohtaja Mark Roybal erosi studiolta. Muut yhtiöllä eivät lämmenneet filmille ja siitä kasattiin parikin eri leikkausversiota, jotka erosivat yli puolella tunnilla kestossaan, kunnes lopulta yhtiö päätti, että The Empty Manin voisi vihdoin julkaista lokakuussa 2020. Elokuvaa ryhdyttiin mainostamaan vasta viikkoa ennen ensi-iltaa, mikä yhdistettynä koronapandemiaan johti siihen, että lähes kukaan ei käynyt katsomassa elokuvaa. Leffa myös sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin kauhufaneilta. Itse näin elokuvan trailerin viime lokakuussa ja mielestäni leffa näytti sen perusteella samanlaiselta roskalta kuin esimerkiksi The Bye Bye Man (2017) ja Slender Man (2018). Ajattelinkin pitkään, etten tuhlaisi aikaani elokuvan katsomiseen, kunnes suosikkikriitikkoni Chris Stuckmann julkaisi videon, missä hän puhui siitä, kuinka hänkin oli trailerin perusteella uskonut filmin olevan surkea, mutta katsottuaan elokuvan hän oli todella positiivisesti yllättynyt. Niinpä päätin antaa The Empty Manille mahdollisuuden.

Myytti kertoo, että jos löydät yöllä rikkinäisen pullon ja puhallat siihen ajatellen samalla Tyhjämiestä, ensimmäisenä iltana kuulet hänet, toisena iltana näet hänet ja kolmantena iltana hän lähtee perääsi. Entinen etsivä James Lasombra ryhtyy tutkimaan nuorten itsemurhia, jotka ovat kaikki kokeilleet Tyhjämiehen kutsumista.




James Badge Dale näyttelee entistä etsivää, James Lasombraa, joka päättää tutkia, mistä on oikein kyse, kun joukko nuoria tekee itsemurhan, kirjoittaen viestin "Tyhjämies pakotti minut tekemään sen". Dale sopii mainiosti etsiväksi, jota painaa oman menneisyytensä traumat, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti vakuuta. Lasombra on aika kliseinen etsivähahmo, joka on vieläpä henkilönä tylsä, eikä hänen puolestaan jaksa jännittää.
     Dalen lisäksi leffassa nähdään myös mm. Marin Ireland äitinä, jonka tytär on kadonnut, Sasha Frolova, Joel Courtney, Samantha Logan, Owen Teague ja Robert Aramayo Tyhjämiestä kutsuvina nuorina, Ron Canada poliisipäällikkönä, sekä Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull ja Jessica Matten patikointiryhmänä, joka löytää leffan alussa luolan ja sieltä kummallisen luurangon. Jos Lasombra ei ole kaksinen päähenkilö, niin eivät sivuhahmotkaan kummoisia ole. Näyttelijät tekevät tarpeeksi kelvollista työtä, mutta yhdenkään hahmon kohtalo ei kiinnosta.




Tässä kohtaa täytyy kyllä sanoa, että The Empty Man joutui aivan surkean markkinoinnin uhriksi. On vaikea kuvitella, että yksikään itse elokuvan parissa työskennelleistä olisi pistänyt kasaan leffan traileria. Siitä saa täysin väärän kuvan siitä, millainen filmi on kyseessä, eikä ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti. Traileri todella herättää mielikuvia viime vuosien kauhukammotuksista, kuten Slender Manista, mikä on varmasti aiheuttanut sen, että ne kauhufanit, jotka inhosivat Slender Mania, eivät mene katsomaan leffaa, vaikka heille se luultavasti toimisi. Sitten taas ne kauhufanit, jotka pitivät Slender Manista, menevät katsomaan leffan ja kun se onkin jotain täysin muuta, on reaktio negatiivinen. Samaa on käynyt erikoisemmille kauhuelokuville ennenkin, esimerkkinä vuoden 2017 It Comes at Night, joka markkinointiin väärälle yleisölle kuin mille leffa oli oikeasti tarkoitettu.

Mutta millainen sitten on itse elokuva? Vaikka olinkin positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva ei olekaan samaa kastia vaikkapa Slender Manin kanssa, täytyy silti todeta, etten erityisemmin pitänyt filmistä. Vaikka on hienoa, että halpojen äkkisäikäyttelyjen sijaan ensikertalaisohjaaja David Prior haluaa panostaa tunnelmaan, en paria kohtausta lukuunottamatta kokenut pelkääväni tai edes jännittäväni leffan aikana. Ne pari kohtausta (erityisesti puolen välin metsäkohtaus) ovat todella tehokkaita ja ahdistavia, mutta muuten kauhupuoli ei toimi. Hahmojen puolesta ei tosiaan jaksa jännittää, mikä todella vie tehoa monista kohtauksista. Tehoa vie myös leffan ylipitkä kesto. Elokuvalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 17 minuuttia, mikä on kauhuelokuvalle sellainen pituus, että se pitää perustella leffan sisällä todella hyvin. The Empty Man on kuitenkin liian pitkäksi venytetty teos, mitä katsellessa voi herkästi huomata tylsistyvänsä.




Vaikka elokuva on toisaalta piristävän erilainen ja kummallinen leffa lajityypissään, se kompastuu pahasti moniin kliseisiin, joita Prior kierrättää. Itse Tyhjämies on harmillisesti aika mitäänsanomaton mörökölli, jonka legenda on aivan liian tuttu kauhutarinoista. On Bloody Marya ja Candymania, joiden nimen sanominen useamman kerran peilin edessä saa heidät ilmestymään ja sitten taas on esimerkiksi japanilainen Ringu (リング - 1998) ja tietty sen jenkkiversio The Ring (2002), jossa hahmot katsovat kirotun videokasetin ja saavat sitten puhelun, että he kuolevat seitsemän päivän päästä. Tyhjämiehen legenda tuntuu liian tavanomaiselta ja siksi jopa aika mielikuvituksettomalta ja tylsältä. Vaikka siihen yritetäänkin loppupäässä tuoda omaa twistiään, loppupää muuttuu kaiken maailman kulttikuvioissaan ja filosofisissa pohdiskeluissaan liian sekavaksi yhdistelmäksi vähän sitä sun tätä. Elokuvalla on vaikeuksia rakentaa ytimekästä tarinaa ja kauhuoliota, vaan lopputulos tuntuu liian monien ideoiden summalta.

Ensikertalaiseksi David Prior tekee kelvollista työtä filmin ohjaksissa, vaikkei lopulta saavutakaan paria kohtausta lukuunottamatta sitä piinaavuuden tasoa, mitä hän on selvästi tavoitellut. Priorin käsikirjoitus on aika heikkoa kamaa, eikä paketti tunnu lopulta pysyvän kasassa. Priorilla on kuitenkin silmää visuaaliselle tyylikkyydelle ja vaikka leffa kestääkin liian kauan, on sitä silti miellyttävää katsoa. Kuvaus on pääasiassa todella taidokasta ja sitä tukee erinomainen valojen ja pimeyden, sekä värien hyödyntäminen. Mukana on myös yksi erittäin vaikuttava otos, missä kuva kartasta sulautuu pikkuhiljaa maisemaotokseksi kartan näyttämästä lokaatiosta. Lavasteet ovat oivalliset ja luolasta löytyvä Tyhjämies-luuranko karmiva ilmestys. Efektit ajavat asiansa ja äänimaailma on huolellisesti rakennettu ilman typeriä böö-pelästyksiä. Christopher Youngin ja Lustmordin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan sujuvasti, mutta heidän työnsä ei lopulta nouse kunnolla esille.




Yhteenveto: Vaikka The Empty Man onkin onneksi parempi elokuva kuin surkeisiin kauhuleffoihin viittaava nimi ja mitä huono markkinointi antoivat ymmärtää, on se silti harmillisen epätasainen paketti. Elokuva lähtee liikkeelle oivallisen tiivistunnelmaisesti, mutta jo pitkän prologin jälkeen alkaa alamäki. Tarinankerronta on tönkköä, hahmoista ei jaksa kiinnostua, eikä yhtä piinaavaa metsäkohtausta lukuunottamatta leffa ole edes jännittävä. Yli kahden tunnin ja vartin kestossaan se on myös aivan liian pitkä. Erityisesti elokuva kompastuu loppupäässä, kun se yrittää vihdoin selitellä Tyhjämiehen legendaa ja mistä kaikessa on ollut kyse. Itse Tyhjämies on aika tylsä kauhuolento, josta herää aivan liikaa mielleyhtymiä aiempiin kauhulegendoihin, jotka ovat vieläpä paremmin toteutettuja. Sentään teknisesti elokuva on toimiva, vaikka leikkausta olisi pitänyt tiivistää reippaammin. On hyvä, että ohjaaja David Prior yrittää panostaa enemmän tunnelmaan, eikä vain käytä tympiviä äkkisäikäyttelyjä, mutta lopputulos jää juurikin pelkäksi yritykseksi ensikertalaiselta. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Empty Man, 2020, Boom! Studios, Out of Africa Entertainment