Arvostelu: Vettä elefanteille (Water for Elephants - 2011)

VETTÄ ELEFANTEILLE

WATER FOR ELEPHANTS

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Robert Pattinson, Reese Witherspoon, Christoph Waltz, Jim Norton, Mark Povinelli, Ken Foree, Richard Brake, Scott MacDonald ja Hal Holbrook
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Water for Elephants, eli suomalaisittain Vettä elefanteille perustuu Sara Gruenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Fox 2000 -yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2010 ja lopulta Vettä elefanteille sai maailmanensi-iltansa 15. huhtikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi mukavasti ja monet kriitikotkin antoivat positiivisia arvioita. Hieman negatiiviseen valoon leffa joutui, kun internetissä levisi video, missä elokuvassa esiintynyttä elefanttia, Taita pahoinpidellään. Tämä kuitenkin paljastui vahvasti muokatuksi videoksi, mikä oli tapahtunut jo ennen kuin Gruen oli edes julkaissut kirjansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Vettä elefanteille, mutta muistan, kun se saapui Suomen teattereihin ja näin sen mainoksia televisiossa. Olen välillä pohtinut elokuvan katselua ja nyt kun se täyttää kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista, millaisesta teoksesta oikein on kyse. Vettä elefanteille tulikin kätevästi eräänä iltana televisiosta.

Vuonna 1931 nuori eläinlääkäriksi opiskeleva Jacob Jankowski päätyy sirkuksen matkaan, missä hän rakastuu sirkuksen äkkipikaisen johtajan vaimoon.

Päärooliin Jacob Jankowskiksi pohdittiin aluksi mm. Channing Tatumia ja Andrew Garfieldia, ennen kuin rooli annettiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tunnetulle Robert Pattinsonille. Vaikkei Pattinson ole onneksi tässä yhtä puinen kuin Edward-vampyyrina, löytyy häneltä selvästi heikommat hetkensä. Paikoitellen hänen esittämänsä tunteet tuntuvat väkinäisiltä ja kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän lämpenee leffalle. Pattinsonia auttaa sujuvasti kirjoitettu hahmo, Jacob, jonka kanssa katsoja hyppää ihan mielellään sirkusjunan kyytiin, vaikka luvassa oleva matka ei tarjoaisikaan pelkästään hupia.

Benzinin veljesten sirkuksen johtajaa, Augustia näyttelee Christoph Waltz. August on aikamoinen showmies ja onnistuu hyvin pitämään sirkusyleisöä otteessaan, mutta eipä häntä kiinnosta lainkaan sirkuksen työntekijöiden tai eläinten olot - kunhan rahaa vain tulee. Waltz on esittänyt viimeisen vuosikymmenen ajan useasti tarinan pahista, välillä upeasti ja välillä heikommin. Tähän rooliin Waltz sopii erittäin hyvin. Hänellä on karismaa esiintyä isolle yleisölle, mutta samalla hänestä löytyy oikeaa häijyyttä, jotta katsoja ei vain voi pitää Augustista.
     Augustin vaimoa, sirkustaitelija Marlenaa, johon Jacob rakastuu, näyttelee Reese Witherspoon. Elokuvassa syvennytään pikkuhiljaa paremmin Marlenaan ja mitä enemmän hahmo saa lihaa luidensa ympärille, sitä parempaa työtä Witherspoonkin tekee. Hänestä löytyy oikeaa lumoavuutta, mitä hahmo tarvitsee, tehdessään temppuja mm. eläinten kanssa.

Vettä elefanteille onnistui olemaan miellyttävä yllätys itselleni. En odottanut elokuvalta kovinkaan paljoa ja vaikkei filmi mitään erityisen ihmeellistä tarjonnut, se piti mielenkiintoani kuitenkin yllä sujuvasti alusta loppuun. Vähitellen muodostuva romanssi Jacobin ja Marlenan välillä on hyvin luotu ja onhan se pakko myöntää, etten voinut olla innostumatta, kuinka suloinen ja sympaattinen viinaa mielellään lipittävä Rosie-elefantti on. Elokuva näyttää hyvin sirkuksesta kaksi eri puolta; yleisön kokemat ihmetykset ja sitten karun todellisuuden kaiken sen ihmeen takana. August kohtelee etenkin vaikeasti oppivaa Rosieta kammottavasti ja saa samalla katsojan kiukustumaan ja toivomaan, että Rosie vain kiemurtaisi kärsänsä Augustin kaulan ympärille ja tiukentaisi otetta.

Tunnelma onkin oivallisesti rakennettu pitkin elokuvaa ja romanssikin tasapainottelee hyvin siinä rajalla, ettei se muutu liian siirappiseksi - aivan kuin nuorallatanssija, joka yrittää olla horjahtamatta. Mitä pidemmälle romanssi etenee, sitä suuremmaksi kasvaa tietty jännitys siitä, miten käy, jos August saa tietää? Siitä huolimatta elokuva ei täysin tarjoa sitä tunneiskua, mitä siltä toivoisi. Pääpari toimii, mutta tarinasta löytyisi potentiaalia vielä parempaan. Eniten itseäni jäi kuitenkin häiritsemään nykypäivään sijoittuvat kohtaukset, missä vanha Jacob (Hal Holbrook) kertoo tätä tarinaa eteenpäin. Jos romanttinen puoli välttää imelyyden, nämä nykypäivän kohtaukset eivät siinä onnistu. Ne ovat hieman kiusalliset ja elokuva olisikin parempi jo sillä, että ne karsisi pois ja tekijät olisivat keksineet toisen tavan aloittaa ja päättää filmin.

Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka oli tätä ennen tehnyt esimerkiksi post-apokalyptisen leffan I Am Legend (2007) ja tämän jälkeen hän teki Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) jatko-osat. Lawrence onkin selvästi paremmin kotonaan futuristisuuden, synkistelyn ja toiminnan parissa, mutta kyllä 1930-luvulle sijoittuva rakkausdraamakin häneltä ihan menevästi luonnistuu. Itse ajankuva on upeasti luotu näyttävää lavastusta, tyylikästä maskeerausta ja tarkkaan tehtyjä asuja myöten. Visuaalinen ilme on vaikuttava myös taidokkaan kuvauksen ja valaisun kanssa, mutta leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää hieman. Äänimaailma on oivallinen ja tuttuun tyyliinsä säveltäjä James Newton Howard tuo vahvaa lisätunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Vettä elefanteille on mainio romanttinen draamaelokuva, jonka sirkusjunan vietäväksi hyppää mielellään. Tarina pitää oivallisesti mukanaan ja on kiinnostavaa seurata niin sirkuselämää kuin pääparin välille kehittyvää romanssia. Robert Pattinson sopii alun pienestä puisevuudestaan huolimatta passelisti pääosaan ja Reese Witherspoon tekee hyvää työtä hänen vastanäyttelijänään. Parhaan roolityön tarjoaa kuitenkin Christoph Waltz, joka oikein herkuttelee häijyn sirkuksen johtajan osassa. Tietty Tai-elefantin esittämä Rosie on suloinen hahmo itsessään ja elokuvan sykkivä sydän. Vaikka filmi onkin hyvä ja monin tavoin toimiva, tuntuu siitä uupuvan viimeinen silaus. Jännite pääparin paljastumisesta voisi olla vahvempi ja elokuvan tunnepuoli muutenkin voimakkaampi. Lisäksi moderniin aikaan sijoittuvat alku ja loppu ovat aika kiusallista katsottavaa ja elokuva voisikin keskittyä täysillä vain 1930-lukuun - erityisesti kun se on niin vaikuttavasti luotu lavasteiden ja asujen kanssa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Water for Elephants, 2011, Fox 2000 Pictures, 3 Arts Entertainment, Flashpoint Entertainment, Dune Entertainment, Ingenious Media, Big Screen Productions, Netter Productions

Arvostelu: Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018)

MAIJA POPPASEN PALUU

MARY POPPINS RETURNS

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Emily Blunt, Lin-Manuel Miranda, Ben Whishaw, Emily Mortimer, Joel Dawson, Pixie Davis, Nathanael Saleh, Julie Walters, Colin Firth, Jeremy Swift, Kobna Holdbrook-Smith, David Warner, Jim Norton, Meryl Streep, Angela Lansbury ja Dick Van Dyke
Genre: fantasia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

P. L. Traversin lastensatuihin (1934-1988) perustuva Walt Disneyn elokuva Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964) oli jättimäinen kriitikoiden ylistämä menestys, mikä oli ehdolla jopa kolmestatoista Oscar-palkinnosta ja mikä on vuosien varrella noussut musikaaliklassikoksi. Travers itse ei kuitenkaan pitänyt leffasta, vaan piti sitä häväistyksenä kirjojaan kohtaan ja laati jopa testamenttiinsä, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvasovituksia hänen kirjoistaan. Disney yritti vuosikausia suostutella Traversia, jotta tämä antaisi yhtiön tehdä jatko-osan, mutta tämä kieltäytyi joka kerta. Sen sijaan Disney tekikin elokuvan Maija Poppasen vaikeasta tuotannosta nimeltä Saving Mr. Banks (2013). Vuonna 1996 Travers menehtyi ja hänen kirjojensa oikeudet siirtyivät perikunnalle. Lopulta 2000-luvulla Disney sai perikunnan hyväksynnän tehdä jatkoa leffalle ja uuden Maija Poppanen -elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja nyt Maija Poppasen paluu saa vihdoin ensi-iltansa, 54 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin leffan olevan tekeillä, sillä tiesin, ettei kirjailija Travers olisi halunnut sitä. Kiinnostukseni heräsi vasta viikkoa ennen kuin näin filmin sen lehdistönäytöksessä, kun katsoin alkuperäisen Maija Poppasen uudestaan ja pidin sitä erinomaisena teoksena. Lisäksi Maija Poppasen paluu sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva), joten menin sittenkin ihan positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Maija Poppanen!

Mikko ja Anna Pankki ovat kasvaneet aikuisiksi, ja Mikko on saanut omia lapsia. Kuitenkin kun suuren laman aikana Mikon rahat loppuvat ja hänen taloaan uhkaa ulosmittaus, paikalle saapuu Maija Poppanen auttamaan Pankin perhettä jälleen kerran.

Tällä kertaa nimikkoroolissa Maija Poppasena nähdään Emily Blunt, joka omaksuu klassisen roolin heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Blunt on ottanut vaikutteita alkuperäisestä Poppasesta, Julie Andrewsista, mutta tuo mukaan paljon omaakin. Bluntin Poppanen on tiukempi ollessaan napakka ja hymyileväisempi ollessaan hyvällä tuulella. Hahmo ei kuitenkaan tunnu muuttuvan liikaa, vaikka hän käyttäytyy eri tilanteissa eri tavoin. Joka kohtauksessa Blunt onnistuu katseellaan viestimään mystisyyttä ja taianomaisuutta, mitä hahmo vaatiikin. Hän on erinomainen valinta uudeksi Maija Poppaseksi ja show kuuluu jatkuvasti Bluntille, vaikka hän olisi joissain kohtauksissa taka-alalla.
     Mikko ja Anna Pankki eivät enää ole sinisilmäisiä lapsia, vaan aikuisia, joilla on erilaiset murheet kuin ensimmäisessä osassa. Ben Whishaw'n näyttelemä Mikko kärsii rahaongelmista, minkä lisäksi hänelle on käynyt iso tragedia alle vuosi sitten, mikä tekee elämästä entistäkin hankalampaa. Siksi hän tarvitsee siskonsa Annan (Emily Mortimer) apua, jotta saisi asiat hoidettua. Annalle on luotu oma sivujuonensa, missä hän toimii äitinsä tavoin aktivistina, mutta hän puhuu naisten oikeuksien sijaan työväen asialla. Hahmon juonikuvio on harmillisen kömpelösti liitetty mukaan, mutta on ihan hyvä, ettei Annasta ole tehty täysin sivustakatsojaa. Whishaw ja Mortimer ovat tuttuun tapaansa hyviä, vaikkakin välillä hieman ärsyttää, että tekijät ovat kirjoittaneet Mikosta lähes isänsä kaltaisen.

Mikolla on kolme lasta: Anniina (Pixie Davis), Jussi (Nathanael Saleh) ja Tuure (Joel Dawson). Anniina on fiksu, Jussi yrittää olla aikuismainen ja Tuure on seikkailunhaluinen pikkupoika, joka innostuu Maija Poppasesta suunnattoman paljon. Tuure nouseekin helposti suosikiksi lapsihahmoista, sillä katsojana voi ymmärtää hänen intonsa ja katsoa samalla vanhempia sisaruksia pahasti, kun he eivät usko taikuuteen. Anniina ja Jussi eivät hahmoina ole erityisen kiinnostavia, mutta kolmikkona lapsista on saatu toimivia ja Davis, Saleh ja Dawson ovat kelpo valinnat osiinsa, vaikka jokaiselta heikompikin hetkensä löytyy.
     Lasten lisäksi tärkeänä uutena hahmona esitellään Lin-Manuel Mirandan näyttelemä Jaakko, joka korvaa edellisen leffan Dick Van Dyken esittämän monitoimimies Pertun Maija Poppasen tuttavana. Jaakko toimi lapsena Pertun apulaisena ja on nyt töissä katulamppujen sytyttäjänä. Hahmo on ihan menevä tapaus, mutta hän tuntuu liian usein pelkältä "uudelta Pertulta", sillä Jaakko on monin tavoin hyvin samanlainen hahmo. Mirandasta kuitenkin puuttuu Van Dyken veikeys ja hassuttelun jalo taito, minkä vuoksi hän ei tee kovin kummoista vaikutusta.
     Elokuvassa nähdään myös mahtava Julie Walters Mikon kodinhoitaja Ellinä, loistava Colin Firth pankinjohtaja Vilkkinä, Jeremy Swift ja Kobna Holdbrook-Smith hänen assistentteinä, sekä legendaarinen Meryl Streep hassussa roolissa Maija Poppasen kummallisena sukulaisena. Mukana on lisäksi alkuperäisestä elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten naapurissa asuva amiraali Poiju, jota esittää tässä leffassa David Warner.

Yksi parhaista asioista Maija Poppasen paluussa on, ettei se ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan leffasta huokuu tekijöiden rakkaus alkuperäistä elokuvaa kohtaan. Tämä ei tosin tarkoita, että elokuvaa olisi tarvinnut tehdä - alkuperäinenhän pärjää täysin hyvin yksinään klassikkoasemansa kanssa - mutta tämän päivän jatko-osien, esiosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden maailmassa ei ole mikään ihme, että Maija Poppanen on palannut valkokankaille... vaikkei kirjailija Travers olisi sitä hyväksynytkään. Elokuvana Maija Poppasen paluu on hyvä. Ei mikään ihmeellinen, eikä mitenkään alkuperäisen tasoinen, mutta kukapa sitä olisi odottanutkaan? En ainakaan minä. Leffassa on selkeitä hyviä asioita, kuten tuttu taianomaisuus, joitain todella hyviä asioita, kuten Emily Blunt, sekä yksi aivan mahtava kohtaus, missä yhdistellään oikeita näyttelijöitä ja piirrosanimaatiota. Kohtauksen musikaalinumero "A Cover is Not the Book" on mielestäni leffan paras, minkä lisäksi kohtaus sai minut ikävöimään vanhoja kunnon käsin piirrettyjä animaatioita. Minä siis rakastan kyllä tietokoneanimaatiota, mutta olen silti jo pidemmän aikaa toivonut Disneyltä uutta piirrosanimaatiota ja tämän leffan jälkeen toivon sitä entistä enemmän.

Itse tarina ei kuitenkaan ole mikään erityinen tällä kertaa. On viihdyttävää ja hauskaa seurata, kun Maija Poppanen vie lapsia erilaisiin seikkailuihin, mutta taustalla kulkeva syvällisempi tarina ei ole kovin kiinnostava. Se tuntuu jopa laimennetulta versiolta alkuperäisen elokuvan tarinasta, minkä takia hieman harmittaa, ettei yli 50 vuoden jälkeen ole keksitty täysin uudenlaista kertomusta. Leffa ei onneksi kuitenkaan täysin luota nostalgiaan ja viittaukset alkuperäiseen osaan eivät ole liian massivisia, vaan enemmänkin nopeita näyttäytymisiä ja repliikkejä siellä täällä. Yhdellä tapaa elokuva kuitenkin onnistuu yhdistymään alkuperäiseen osaan yllättävänkin nokkelasti. Silti rahaongelmiin liittyvä tarina ei tavoita katsojaa toivotulla tavalla. Vaikka on ihan koskettavaa, kuinka lapset yrittävät ratkaista Mikko-isänsä huolet, eivät jatkuvat seikkailut luo tunnetta siitä, että kodin pelastamisella olisi oikea kiire. Lisäksi tarinan pääroisto on kehnosti luotu, eikä hahmoa kykene pelastamaan edes hänen erinomainen näyttelijänsä.

Alkuperäisen elokuvan tavoin Maija Poppasen paluu on tietty musikaali. Harmillisesti (vaikkakin aika odotetusti) yksikään uusi laulu ei nouse vanhojen klassikoiden tasolle, vaikka mukaan mahtuu meneviä kipaleita, kuten aiemmin mainitsemani "A Cover is Not the Book". "(Underneath the) Lovely London Sky" on mukava tapa aloittaa leffa ja sen jälkeen hulluttelulaulu "Can You Imagine That?" ja hieman liikuttava "The Place Where Lost Things Go" kestävät kuuntelua kotonakin, ilman että elokuva pyörii taustalla. Eritoten pidän jälkimmäisen laulun kohdasta, jossa Poppanen toteaa, ettei mikään ole poissa ikuisesti, ainoastaan poissa paikoiltaan. Leffaan mahtuu toki välittömästi unohdettavia täytebiisejä, mutta jokainen toimii kelvollisesti elokuvan aikana. Musikaalinumerot eivät tunnu liian pitkiltä ja niihin ujutetut tanssihetket ovat veikeää katseltavaa. "Nowhere to Go But Up" huipentaa elokuvan hyvin. Se jättää mukavan olon siitä, mitä on juuri katsonut, muttei kuitenkaan herätä minkäänlaista halua nähdä kolmatta Maija Poppanen -leffaa.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jonka aiempiin töihin kuuluvat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Chicago-musikaali (2002), sekä Disneyn Into the Woods (2014), mikä vasta olikin täynnä lauluja. Marshall taitaakin musikaaliosuudet erittäin mainiosti ja onkin siis nappivalinta tämän filmin ohjaajaksi. Marshallin ongelmaksi vain koituu, ettei David Mageen käsikirjoitus ole ihmeellinen. Magee ei ole onnistunut luomaan erityisen kiinnostavaa kertomusta, vaan on päätynyt kopioimaan alkuperäisen elokuvan ikonisiksi muodostuneita asioita. Maija Poppasen paluu on kuitenkin hienosti kuvattu leffa. Mukana on useita kauniita otoksia, joita vahvistavat näyttävät efektit, tyylikäs värimäärittely, loistokkaasti luodut lavasteet ja taidolla työstetyt asut. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuvassa ole paljoa tyhjäkäyntiä. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Marc Shaiman on säveltänyt kelpo musiikkeja luomaan tunnelmaa. Shaiman yhdistelee tietty alkuperäisen elokuvan sävelmiä omaan työhönsä, mutta on onneksi käsikirjoittajaa enemmän pyrkinyt luomaan jotain omaa.

Yhteenveto: Maija Poppasen paluu on kelpo (mutta hieman tarpeeton) jatko-osa alkuperäiselle musikaaliklassikolle, vaikkei koskaan pääse lähellekään samaa tasoa. Elokuvan tarina ei ole kummoinen, vaan se tuntuu välillä jopa liiankin samalta kuin alkuperäisen teoksen kertomus. Mikon rahahuolista voisi saada irti paljon kiinnostavamman juonen ja pahiksen olisi voinut kirjoittaa huomattavasti paremmin, mutta jo tällaisenaan leffa pitää katsojan kiinnostuksen yllä loppuun asti. Mielenkiinnon pysymistä tosin auttaa paljon erittäin mainio roolisuoritus Emily Bluntilta, viihdyttävät musikaalinumerot ja upeat animaatiot. Käsin piirretty animaatiokohtaus saa tosissaan toivomaan, että Disney tekisi joskus muutakin kuin tietokoneanimaatioita. "A Cover is Not the Book" -hoilotus jäi itselleni leffan tähtihetkeksi ja sitä laulua kuuntelee mielellään ihan yksittäisenä kappaleena. Kovin muistettava teos Maija Poppasen paluu ei ole, mutta sen katsoo täysin sujuvasti ainakin kerran, eikä epäilijöiden tarvitse pelätä, sillä filmi ei tietenkään voi pilata alkuperäistä klassikkoa. Elokuvavuoden huipentajana Maija Poppasen paluu toimii oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mary Poppins Returns, 2018, Walt Disney Pictures, Lucamar Productions, Marc Platt Productions

Arvostelu: The Boy (2016)

THE BOY (2016)

Ohjaus: William Brent Bell
Pääosissa: Lauren Cohen, Rupert Evans, Jim Norton, Diana Hardcastle ja Ben Robson
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

The Boyn teko lähti liikkeelle The Inhabitant -nimen alla, joka onneksi tajuttiin vaihtaa kiinnostavammaksi ja yksinkertaisemmaksi nimeksi. Elokuvan tuotanto alkoi kesällä 2014 ja alle vuotta myöhemmin alkoivat kuvaukset. Leffa sai ensi-iltansa tammikuussa 2016 ja se oli iso menestys verrattuna pieneen budjettiinsa. Se ei kuitenkaan saanut kovin kummoisia arvioita, eivätkä monet pitäneet sitä erityisen hyvänä kauhuelokuvana. Muistan, kun The Boy ilmestyi ja yllä oleva juliste näkyi leffateattereiden seinillä parin viikon ajan. En kuitenkaan nähnyt yhtäkään traileria, enkä käynyt katsomassa filmiä teattereissa. Mietin kuitenkin sen katsomista jossain kohtaa ja kun huomasin sen ilmestyneen Netflixiin, päätin vilkaista sen vihdoin. Katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa (joka oli nähnyt leffan jo) ja päätin samalla kirjoittaa siitä arvostelun halloween-aikaa varten.

Vanha Heelshiren pariskunta palkkaa nuoren Greta Evansin lapsenvahdiksi Brahms-pojalleen, kun he lähtevät lomamatkalle. Asiat muuttuvat oudoiksi, kun Greta tajuaa, että Brahms onkin nukke, joka ei tosin ole niin eloton kuin aluksi vaikuttaa...

Greta Evansia näyttelee The Walking Dead -sarjan (2010-) Maggiena tunnettu Lauren Cohan, joka on oiva valinta rooliin. Cohan nähdään usein kahdestaan nuken kanssa, jolloin hänen täytyy yksin kannatella filmiä ja hän suoriutuu hommastaan mainiosti. Greta ei onneksi ole niitä kauhuleffojen hahmoja, jotka tekevät kaikenlaista urpoa, vaan hän toimii erikoisessa tilanteessa siten, miten luultavasti moni oikeasti toimisi. Hahmon menneisyyttä avataan läpi leffan lyhyissä puheluissa, kun hän keskustelee ystävänsä kanssa. Puhelut lisäävät kiinnostusta hahmoa kohtaan ja hänestä - yllättävää kyllä - jopa välittää alusta loppuun.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Heelshiren pariskunta, joita esittävät Jim Norton ja Diana Hardcastle, sekä aina välillä ruokaa tuova kaupanomistaja Malcolm, jota näyttelee Rupert Evans. Heelshiren pariskunnassa on alusta alkaen selvästi jotain outoa, mutta Malcolm vaikuttaa erittäin mukavalta hepulta. Leffassa nähdään myös Ben Robson pienessä roolissa Gretan ex-poikaystävänä Colena.

The Boy on yllättävän hyvä kauhuelokuva. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen, mutta moniin muihin nykypäivän kauhuleffoihin, kuten viime vuoden demonisähellys Incarnateen (2016) ja joulusäikyttely Krampusiin (2015) verrattuna se on selvästi laadukkaampi. Monet saattavat pettyä siihen, ettei kyseessä ole kovin pelottava filmi (paitsi tietty herkimmille), mutta muuten elokuva on kiinnostava, jolloin kunnon säikyttelyjen puuttumisen voi antaa anteeksi. Hienoa on myös, ettei filmi edes luota täysillä äkkisäikäyttelyihin, vaikka niitä onkin muutamassa kohdassa. Yllätysbööt nähdään lähinnä Gretan painajaisissa, jolloin pystyin antamaan nekin helposti anteeksi. Eikä kunnon pelon puute tarkoita sitä, ettei leffaa katsoessa saisi jännittää lainkaan. Läpi elokuvan kulkee mukavasti epämiellyttävän ahdistava tunnelma. Kaiken aikaa vain odottaa, milloin Brahms-nukke lähtee liikkeelle. Nukke on saatu näyttämään samanaikaisesti sekä todella harmittomalta että erittäin epänormaalilta, jolloin sen näkeminen aiheuttaa joka kerta tukalan tunteen katsojassa. Elokuva on todella yksinkertainen paketti ja siinä on saatu hyödynnettyä kauhuelementtejä onnistuneesti. Leffa ei yritä olla mitään liikaa, mutta se ei myöskään mene sieltä, mistä aita on matalin, jolloin työryhmä on selvästi tiennyt, mitä tekee.

Elokuva tapahtuu kokonaan Heelshiren pariskunnan kodissa - joka sattuu tietysti olemaan iso ja karmiva kartano - ja siinä on vain muutama hahmo, mutta elokuva ei tarvitse mitään enempää. Leffa kestää vain vähän yli puolitoista tuntia ja se käyttää kestonsa hyvin. Yhden tarpeettoman painajaiskohtauksen olisi voinut poistaa, mutta kyllä se menee muun filmin ohessa. Painajaisten lisäksi kliseitä on tietysti muitakin. Karmivassa kartanossa on tottakai pakko olla vielä karmivampi ullakko, jonne täytyy jossain kohtaa mennä, eikä valoa löydy muusta kuin Gretan kantamasta kynttilästä. Kliseet kuitenkin kuuluvat kauhuun, eikä niitä jaksa murehtia, sillä elokuvaan on saatu erinomainen yllätys, jota en osannut lainkaan odottaa. Se että kauhuelokuva pystyy yllättämään minut ja vieläpä positiivisesti, kertoo kyseessä olevan lajityyppinsä parhaimmistoa nykypäivänä. The Boy ei ole huiman hieno filmi, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Jos ette ole sitä vielä nähneet, niin halloweenin aikoihin pidettävään elokuvailtaan se sopii mainiosti.

Elokuvan on ohjannut William Brent Bell, joka on aiemmin ohjannut kauhufilmejä, kuten Stay Alive (2006) ja The Devil Inside (2012). Niitä elokuvia en ole nähnyt, mutta The Boy osoittaa, että Bellillä on selvästi silmää genrelle. Käsikirjoituksesta vastaa Stacey Menear, joka ei ole aiemmin tehnyt muita elokuvia. Menearkin näyttää taitonsa, varsinkin siinä miten hyvin yllätystä on piiloteltu, vaikka vinkkejä onkin nähtävissä leffan aikana. Käsikirjoituksesta olisi tosin voinut jättää pois typerän purkkakeskustelun alkupäästä. The Boy on kuvattu todella hyvin, vaikkakin jotkut sumentuvat kuvat ovat mielestäni kehnoa kikkailua. Leikkaus on sujuvaa läpi filmin. Kartanon lavastus on erittäin hyvin toteutettu ja Brahms-nukke on hienosti luotu. Ääniefektit ovat oivallisia ja Bear McCrearyn musiikit toimivat yllättävän hyvin, vaikka eivät jääkään mieleen.

Yhteenveto: The Boy on yksinkertainen, mutta kelpo kauhuleffa, joka tarjoaa mainion yllätyksen. Elokuva on todella simppeli, mutta se ei haittaa, sillä se käyttää sisältönsä hyödyllisesti, eikä tarvitse mitään ylimääräistä. Erityisen pelottava se ei ole, mutta läpi filmin kulkee oiva jännite, sillä Brahms-nukessa on jotain todella hämärää meneillään. Muutamat äkkisäikäytykset elokuva sortuu käyttämään sekä joitain kliseitä kuten karmivan ullakon, mutta muuten siinä rakennetaan tunnelmaa oivallisesti. Yhden painajaiskohtauksen olisi voinut poistaa, sillä kaksi aika samanlaista hetkeä tuntuvat oudolta näin lyhyessä filmissä, mutta onnistunut yllätys korvaa leffan tietyt heikkoudet. Lauren Cohen on mainio pääroolissa Gretana, etenkin kun hän näyttelee usein pelkän nuken kanssa, jolloin hänen täytyy yksin kantaa filmiä. Visuaalisesti kyseessä on muutamia urpoja kikkailuja lukuunottamatta tyylikäs elokuva ja ohjaaja William Brent Bell vaikuttaa tietävän, mitä tekee. Jos mietitte, minkä kauhuleffan katsoisitte tänä halloweenina, on The Boy hyvä valinta, vaikka se ei ole mitä pelottavin. Vaikka esimerkiksi metrotunneliin sijoittuva Creep (2004) sisältää jännittävämpiä ja ällömpiä hetkiä kuin The Boy, suosittelen silti jälkimmäistä, sillä onhan se loppujen lopuksi mukavampi katsoa hyvää elokuvaa, eikä järkyttävää sontaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Boy, 2016, Lakeshore Entertainment, STX Entertainment, Huayi Brothers Media, Vertigo Entertainment