Percy Jackson ja olymposlaiset, kausi 2 (Percy Jackson and the Olympians - 2025-2026) - sarja-arvostelu

PERCY JACKSON JA OLYMPOSLAISET - KAUSI 2

PERCY JACKSON AND THE OLYMPIANS

Luojat: Rick Riordan ja Jonathan E. Steinberg

Näyttelijät: Walker Scobell, Leah Sava Jeffries, Daniel Diemer, Dior Goodjohn, Charlie Bushnell, Aryan Simhadri, Virginia Kull, Jason Mantzoukas, Timothy Simons, Glynn Turman, Tamara Smart, Lin-Manuel Miranda, Aleks Paunovic, Toby Stephens, Kristen Schaal, Margaret Cho, Sandra Bernhard, Andra Day, Rosemarie DeWitt, Andrew Kavadas, Courtney B. Vance ja Nick Boraine

Genre: fantasia, seikkailu

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 35 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Rick Riordanin kirjoihin perustuva fantasiasarja Percy Jackson ja olymposlaiset nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Disney+ -palvelussa joulukuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Percy Jackson ja olymposlaisten toinen tuotantokausi on julkaistu Disney+:ssa. Itse olin lapsena innokas Percy Jackson -fani, mutta suhtauduin ristiriitaisesti kirjoista aiemmin tehtyihin elokuviin. Pidin uuden sarjan avauskaudesta, vaikka koinkin sen hieman kiirehtivän tarinaansa läpi. Olen odottanut jatkoa positiivisin mielin ja katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Kun Grover-satyyri katoaa etsiessään taianomaista Kultaista taljaa, Percy Jackson ja Annabeth lähtevät etsimään ystäväänsä vaaralliselta Hirviöidenmereltä.

Sarjan tutut puolijumalat ja kumppanit tekevät paluun, lähtien tietty nimikkosankarista Percy Jacksonista (Walker Scobell), joka sai sarjan avauskaudella tietää olevansa kreikkalaisen merijumala Poseidonin (Toby Stephens) poika ja joka onnistui välttämään suuren konfliktin löytämällä ja palauttamalla setänsä Zeuksen (näyttelijä vaihtunut Courtney B. Vanceen, Lance Reddickin menehdyttyä) mestarisalaman Olympokseen. Nyt Percy kiskaistaan taas uuteen seikkailuun, kun hänen paras kaverinsa Grover (Aryan Simhadri) katoaa etsintäretkellään Hirviöidenmerellä. Scobell osoittaa toistamiseen olevansa oikea valinta rooliinsa. Kun alkuihmetys on poissa, Scobell pääsee tuomaan Percystä muitakin puolia, tämän ymmärtäessä oman asemansa puolijumalten maailmassa.

     Myös Annabeth (Leah Sava Jeffries), petturi Luke (Charlie Bushnell), Percyä nenänvarttaan pitkin katsova Clarisse (Dior Goodjohn), sekä puoliveristen leiriä pyörittävät Chiron (Glynn Turman) ja Dionysos (Jason Mantzoukas) ovat menossa mukana ja uusina tuttavuuksina kakkoskaudella esitellään muun muassa nuori kyklooppi Tyson (Daniel Diemer), ikuiseen nälkään kirottu Tantalus (Timothy Simons), Circe-noita (Rosemarie DeWitt), sekä Hirviöidenmerellä asusta suuri kyklooppi Polyfemos (Aleks Paunovic). Jeffrieskin jatkaa hyvää työtään Annabethina, Diemerin hypätessä onnistuneesti menoon mukaan sympaattisena Tysonina. Bushnell ei valitettavasti vieläkään vakuuta pahoja puolijumalia johtavana Lukena ja suorastaan myötähäpeällisen kehno on Simons Tantaluksena, joka on saapunut pitämään jöötä puoliveristen leirissä. Asiaa ei auta hahmon vaivaannuttavan halvannäköinen toteutus.

Percy Jackson ja olymposlaiset -sarjan toinen tuotantokausi jatkaa avauskauden viitoittamalla linjalla. Sarja pysyy ilahduttavasti uskollisempana lähdemateriaalilleen kuin aiemmat elokuvayritykset, mutta täysin vaivattomasti Rick Riordanin teokset eivät vieläkään siirry ruuduille. Ykköskautta vaivannut kiirehtiminen on onneksi korjattu kakkoskaudella. Jaksot eivät tunnu vain juoksevan kirjoista tuttuja kohtauksia läpi kuin rasteja ruutuun merkiten, vaan kakkoskaudella tarinankerronta hengittää enemmän ja kohtausten annetaan liikkua omalla painollaan eteenpäin. Harmillisesti kakkoskauden ongelmaksi muodostuu omalla kohdallani se, että mielestäni kakkoskirja Hirviöidenmeri ei ole ikinä ollut tarinansa puolesta yhtä hyvä kuin sarjan avausosa Salamavaras.

Toinen tuotantokausi jää kyllä plussan puolelle, mutta sarja ei vieläkään mielestäni pääse sellaiseen vauhtiin kuin siltä toivoisi ja mihin Percy Jacksonin saagassa olisi potentiaalia. Kaudella on selkeitä huippuhetkiä, joista iso osa syntyy Percyn ja Tysonin välille muodostuvasta siteestä. Osa Hirviöidenmerellä tapahtuvista tilanteista ovat selvästi kiinnostavampia kuin toiset. Toisinaan kausi nappaa mukaansa, toisinaan siitä taas uupuu tarvittava seikkailufiilis ja jännite. Loppuhuipennus ajaa asiansa, vaikka samalla sitä vaivaakin tietty halpuus. Kolmas, Titaanien kirous -kirjaan perustuva kausi on jo kuvattu ja sen on ilmoitettu alkavan myöhemmin tänä vuonna. Vaikka Percy Jackson ja olymposlaiset onkin jättänyt minut pienesti kylmäksi, odotan tulevaa silti positiivisin mielin, koska tästä se todellinen konflikti vasta käynnistyy. Sekä jo ihan vain sen takia, että myöhempiä kirjoja ei ole vielä sovitettu näyteltyyn muotoon aiemmin.

Tuotantokauden ohjaajien työ on ailahtelevaa, eivätkä he välillä vaikuta osaavan päättää, kuinka nuorille tai vanhoille katsojille sarja olisi tarkoitettu. Lapsellisuuksien ja synkistelyn yhteentörmäys on paikoin kummastuttava. Teknisesti Percy Jackson ja olymposlaisten kakkoskausi on myös ailahteleva. Kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Osa lavasteista ovat hienoja ja onneksi Polyfemos-kyklooppi on vakuuttavasti luotu asua ja maskeerausta sekä tietokonetehosteita yhdistelemällä. Muuten digiefektien taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bear McCrearyn ja Sparks & Shadowsin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Percy Jackson and the Olympians, Yhdysvallat, 2023-, Walt Disney Studios, 20th Century Fox Television, 20th Television, Co-Lab 21, Gotham Group, Moorish Dignity Productions, Quaker Moving Pictures

Arvostelu: Tick, Tick... Boom! (2021)

TICK, TICK... BOOM!

Ohjaus: Lin-Manuel Miranda

Pääosissa: Andrew Garfield, Alexandra Shipp, Robin de Jesús, Vanessa Hudgens, Joshua Henry, Jonathan Marc Sherman, Michaela Jaé Rodriguez, Ben Levi Ross, Judith Light ja Bradley Whitford

Genre: musikaali, romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 13

Tick, Tick... Boom! perustuu Jonathan Larsonin samannimiseen musikaaliesitykseen, joka kertoi Larsonin omasta elämästä 1990-luvun alussa. 2010-luvulla tuottaja Julie Oh alkoi suunnitella tekevänsä elokuvasovituksen esityksen pohjalta ja pyysi esitystä ihailevan Lin-Manuel Mirandan ohjaamaan elokuvan. Vuonna 2019 Netflix nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään jo muutaman päivän jälkeen juuri alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat jälleen syyskuussa ja lopulta Tick, Tick... Boom! ilmestyi Netflixissä marraskuussa 2021. Elokuva oli kehuttu ja suosittu ja se sai mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja leikkaus) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja miespääosa, joista se voitti jälkimmäisen). Itse pohdin elokuvan katselua, kun se julkaistiin, mutta leffa jäi minulta väliin. Katsoinkin sen lopulta vasta juuri ennen Oscar-gaalaa, yhdessä työkavereideni kanssa.

Vuonna 1992 Jonathan Larson esittää rockmonologiaan nimeltä tick, tick... BOOM!, kertoen elämästään kolmekymppisenä taiteilijanalkuna, jonka ihmissuhteet alkoivat kärsiä, kun hän työsti intohimoprojektiaan, tulevaisuuteen sijoittuvaa musikaaliesitystä Superbia.

Andrew Garfield se vain jatkaa hämmästyttämistään näyttelijänlahjoillaan - ja nyt myös laulutaidoillaan! Garfield nähdään itse Jonathan Larsonina, varsinaisena taiteilijasieluna, joka käytti vuosia tehdessään töitä kuppilassa ja työstäessään samalla aika erikoista musikaaliesitystä. Näistä kokemuksistaan Larson kertoi monologiesityksessään nimeltä tick, tick... BOOM! ja niinpä myös elokuva on yhdistelmä tätä esitystä ja elämäkerrallista filmikuvausta Larsonin elämästä. Garfield tulkitsee suuresta tulevaisuudesta haaveilevaa ja nykyhetken hankaluuksista stressaavaa Larsonia ihailtavalla antaumuksella, heittäytyen täysillä roolinsa vietäväksi. Hän todella ansaitsi Golden Globe -palkintonsa ja olisi mielestäni ansainnut myös Oscar-pystin. Garfield on kuitenkin niin lahjakas heppu, joka jaksaa kerta toisensa perään yllättää, että olen aivan varma Oscar-voitonkin tapahtuvan vielä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Alexandra Shipp Jonathanin tyttöystävänä Susanina, Robin de Jesús Jonathanin kämppiksenä Michaelina, Jonathan Marc Sherman Playwrights Horizons -teatterin johtajana Ira Weitzmanina, Bradley Whitford musikaalisäveltäjä Stephen Sondheimina, sekä Vanessa Hudgens ja Joshua Henry Jonathanin kanssa tick, tick... BOOM! -show'ssa esiintyvinä Karessana ja Rogerina. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä, vaikka kaikki jäävät lopulta Garfieldin varjoon. Sivunäyttelijöistä erityisesti Jesús vakuuttaa omien haasteidensa kanssa kamppailevan kämppiksen osassa.

Nyt minua harmittaa, etten älynnyt katsoa Tick, Tick... Boom! -elokuvaa heti, kun se julkaistiin, mutta olen toisaalta iloinen, että pääsin kokemaan sen isolta kankaalta yhdessä työkavereideni kanssa, hyvänä nostatuksena Oscar-gaalan tunnelmaan. Heti tarttuvan energisen avauslaulun 30/90 kohdalla olin täysin myyty ja elokuva onnistui voittamaan minut puolelleen kerta toisensa perään. Aiemmin olin harmitellut, että vuoden 2021 musikaalileffojen, kuten mahtavien In the Heightsin ja Annetten joukosta Oscar-akatemia valitsi laimean West Side Story -kierrätyksen kisaamaan parhaan elokuvan palkinnosta ja nyt ihmetystäni vain lisää, ettei tämäkään loistokas musikaalileffa päässyt ehdolle. Kyseessä on todellinen hyvän mielen teos, jonka aikana pitää suorastaan taistella sitä vastaan, ettei hyppäisi tanssiin mukaan.

Elokuva on kerrottu todella vekkulimaisesti, sen yhdistäessä Jonathan Larsonin tick, tick... BOOM! -lavaesitystä elämäkertaelokuvaan. Esitys toimii kuin kertojaäänenä tositapahtumien näyttämiselle ja nämä kaksi osasta sulautuvat nerokkaasti yhteen. Parituntinen leffa kulkee vauhdikkaasti eteenpäin, eikä sitä katsoessa ehdi aika oikeastaan käydä pitkäksi. Toisella puoliskolla elokuvan draamapuoli iskee isommin esille, Jonathanin ihmissuhteiden murentuessa hänen ympärillään. Vaikka hymy hyytyy katsojan huulilta riemastuttavan ensimmäisen tunnin jälkeen, draama on myös vahvasti tehty, eikä ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti.

Leffan ohjauksesta vastaa Lin-Manuel Miranda, joka Garfieldin tavoin jaksaa ilahduttaa minua kerta toisensa perään. Aiemmin olen nähnyt hänet lähinnä näyttelemässä tai kirjoittamassa elokuvien lauluja, mutta tässä Miranda näyttää myös taitonsa ohjaajana. Hänen rakentama tunnelmansa on erittäin valloittava ja hän saa revittyä näyttelijöistään kaiken irti. Larsonin esityksen pohjalta Steven Levenson on työstänyt napakan käsikirjoituksen. Tick, Tick... Boom! on myös teknisesti hieno leffa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja taidolla leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteita hyödynnetään oivallisin tavoin. Elokuvan laulut on suoraan otettu Larsonin tick, tick... BOOM! -esityksestä ja ne ovat läpikotaisin mahtavia. Avauskappale 30/90:n ohessa muita suosikkejani ovat ilahduttava Boho Days, energinen No More, lystikkäästi sanailtu Therapy, voimakas Real Life ja herkkä Why.

Yhteenveto: Tick, Tick... Boom! on loistava musikaalielämys, joka riemastuttaa suuresti ja liikuttaa kyyneliin asti. Andrew Garfield osoittaa jälleen olevansa yksi sukupolvensa parhaista miesnäyttelijöistä, heittäytyen ihailtavalla antaumuksella roolinsa vietäväksi. Näyttelemisen lisäksi Garfield vakuuttaa myös laulajana. Laulut ovat läpikotaisin aivan mahtavia ja erityisesti alun energinen 30/90 jää pitkäksi aikaa soimaan päässä. Elokuva yhdistelee tyylikkäästi Larsonin lavaesitystä perinteiseen elämäkertaleffaan, luoden kokemuksesta varsin ainutlaatuisen. Parituntinen teos pitää iskevästi mukanaan. Toisella puoliskolla hilpeys hiipuu, mutta vahva draamaosasto pitää filmin tasokkaana loppuun saakka. Tekniseltä puoleltaankin filmi on taidokkaasti tehty ja Lin-Manuel Miranda hoitaa ohjaajan tontin mallikkaasti. Kaikin puolin Tick, Tick... Boom! on hieno elokuva, jota voi lämpimästi suositella kaikille musikaalien ystäville ja Garfieldin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tick, Tick... Boom!, 2021, 5000 Broadway Productions, Imagine Entertainment

Arvostelu: In the Heights (2021)

IN THE HEIGHTS

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Anthony Ramos, Leslie Grace, Melissa Barrera, Corey Hawkins, Olga Mereditz, Daphne Rubin-Vega, Gregory Diaz IV, Jimmy Smits, Stephanie Beatriz, Dascha Polanco, Noah Catala ja Lin-Manuel Miranda

Genre: musikaali, romantiikka, draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: S

In the Heights perustuu samannimiseen Lin-Manuel Mirandan musikaaliesitykseen ja Quiara Alegría Hudesin kirjaan vuodelta 2005. Vuonna 2008 Universal Pictures alkoi työstää elokuvasovitusta esityksen pohjalta ja Kenny Ortega ehdittiin palkata ohjaajaksi, mutta projekti pistettiin jäihin vuonna 2011. Vuonna 2016 Lin-Manuel Miranda ilmoitti itse työstävänsä elokuvasovitusta yhdessä tuottaja Harvey Weinsteinin kanssa, mutta kun Weinsteinia kohtaan alkoi sadella syytöksiä seksuaalisista ahdisteluista, Miranda lopetti yhteistyön. The Weinstein Companyn sijaan Warner Bros. Pictures sai musikaalin elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime kesänä, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella ja nyt vihdoin In the Heights saa ensi-iltansa. Itse kuulin koko leffasta vasta kuukausi pari sitten, mutten erityisemmin alkanut odottaa sen näkemistä. Menin silti ihan positiivisin mielin katsomaan In the Heightsia sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

New Yorkin Washington Heightsissa on käynnissä hurja lämpöaalto ja sähkökatkos alkaa olla lähellä. Heightsin asukit unelmoivat erilaisesta elämästä, mutta voiko unelmia saavuttaa pelkällä haaveilulla, musiikilla, laululla ja tanssilla?

Anthony Ramos näyttelee Usnavi de la Vegaa, nuorta pikkukaupan myyjää, joka haaveilee jättävänsä Washington Heightsin ja muuttavansa Dominikaaniseen tasavaltaan jatkamaan isänsä vanhaa yritystä aurinkorannan baarimikkona. Samalla hän kuitenkin haaveilee myös Melissa Barreran näyttelemästä Vanessasta, joka unelmoi vaatesuunnittelijan ammatista. Leslie Grace taas esittää Washington Heightsiin takaisin palaavaa Nina Rosariota, joka jätti koulunsa kesken, haaveillen erilaisesta tulevaisuudesta. Jimmy Smiths nähdään Ninan isänä Kevininä, joka haaveilee tarjoavansa tyttärelle paremmat mahdollisuudet kuin hänellä itsellään oli nuorena ja Corey Hawkinsin näyttelemä Benny haaveilee palaamisesta yhteen Ninan kanssa. Gregory Diaz IV esittää Usnavin serkkua Sonnya, jolla on kanssa omat unelmansa tulevaisuuttaan ajatellen, mutta hän pelkää taustansa estävän häntä. Daphne Rubin-Vega, Stephanie Beatriz ja Dascha Polanco taas nähdään hiussalonkia pyörittävinä Danielana, Carlana ja Cucana, jotka ovat siirtämässä bisnestään eri paikkaan New Yorkissa, haaveillen muuton tarjoavan isompia mahdollisuuksia. 

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Olga Mereditz Claudiana, joka toimii kaikkien isoäitihahmona, sekä In the Heights -musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda mehujääkauppiaana. Läpikotaisin niin hahmogalleria kuin näyttelijäkaarti on erinomainen. Filmi tasapainottelee taidokkaasti useiden henkilöiden ja heidän juonikuvioidensa parissa. Näyttelijät antavat jokainen kaikkensa elokuvan eteen. Veikeää on, että Mirandan lisäksi alkuperäismusikaali on tuttu myös Anthony Ramokselle ja Olga Mereditzille. Vuonna 2012 Utahissa Ramos esitti Sonny-serkun roolia ja vuonna 2018 hän pääsi esittämään leffahahmoaan Usnavia Washington D.C:ssä, kun taas Mereditz esitti mummu-Claudiaa jo vuonna 2008 Broadwaylla.

Siis VAU, kuinka upea elokuva - ei, vaan suorastaan elämys In the Heights on! Kyseessä on valloittavan riemastuttava ja sanoisinpa jopa että ihana musikaali, joka on niin täynnä elämäniloa, sydäntä ja sielua, että sen tuottama hyvä mieli jää piristämään vielä pitkäksi ajaksi. Jo sen takia leffa on juuri sitä, mitä nykyisessä ankeassa maailmantilassa tarvitaan. Tunnelma on kaiken kaikkiaan aivan fantastisesti rakennettu. Elokuva onnistuu olemaan valtavan ilahduttava, olematta koskaan teennäinen. Siitä löytyy suloista romantiikkaa ilman, että leffa on koskaan ällösiirappinen. Komediaakin löytyy ja leffa tarjoaa useammatkin makeat naurut. Ja kun elokuva imaisee katsojansa riemulla mukaansa, se pystyy salakavalasti ujuttautumaan katsojan muihinkin tunnetiloihin, joten elokuvan kääntäessä vaihdetta surullisempaan suuntaan, voi helposti huomata kyynelhanojen avautuvan. Parissakin kohtaa leffa sai minut herkistymään niin, että alahuuli alkoi hieman väpättää. Kyseessä on siis aikamoinen tunteiden vuoristorata.

Tarinaltaankin elokuva on todella väkevä. Kuten jo sanoin, elokuva onnistuu tasapainottelemaan useamman juonikuvion kanssa tyylikkäästi ja kun hahmot ovat läpikotaisin näin mainioita, ei yksikään juonikuvioista ole tylsä. Hahmoihin lisämielenkiintoa tuo se, kuinka heidän latinokulttuuriaan esitellään kiehtovasti. Elokuva ottaa kantaa Yhdysvaltojen ongelmiin koskien mm. maahanmuuttopolitiikkaa. Sekin onnistutaan hoitamaan ilman, että leffa tuntuu koskaan saarnaavalta. Juonikuviot viedään huolellisesti loppuun saakka, antaen jokaiselle aikaa huipentua ansaitsemallaan tavalla. Vaikka ihailen ja pidän tästä, täytyy minun silti sanoa, että filmin viimeistä varttia olisi voinut tiivistää ihan pienesti. Loppupäässä on kohta, jolloin tuntuu, että leffa päättyy, mutta sitten se jatkuukin suunnilleen vartin ajan. Pääasiassa lähes kahden ja puolen tunnin kesto ei häirinnyt minua, mutta ihan loppua olisi voinut hieman tiivistää. Ensimmäiset kaksi tuntia tuntuvat nimittäin hujahtavan vauhdilla ohi ja pienellä lisäleikkauksella myös loppu tuntuisi samalta.

Kun kyseessä on musikaali, niin tärkeitä kysymyksiähän tietty ovat, että ovatko elokuvan laulut hyviä, ovatko näyttelijät myös hyviä laulajia ja ovatko musikaalinumerot hyvin toteutettuja? Kyllä, kyllä ja kyllä! Erityisesti kappaleidensa (joiden sanoituksesta ja musiikista vastaa itse Lin-Manuel Miranda) puolesta In the Heights on varsinaista juhlaa. Elokuva tykittää yhä vain mahtavampia ja innostavampia lauluja. Katsoja saattaa jossain kohtaa joutua kovastikin vastustamaan kiusausta nousta penkistä ylös tanssimaan; niin svengaavia ne ovat! Erityiseksi suosikikseni nousi lottoon liittyvä kipale 96,000, joka todella jämähti päähäni soimaan ja jota olen nyt kuunnellut ties kuinka monta kertaa tätä tekstiä kirjoittaessani. Sen lisäksi, että laulut ovat todella hyviä ja näyttelijät taitavia laulajia, musikaalinumeroiden toteutus on kertakaikkisen upeaa. Ympäristöä hyödynnetään hienosti ja jatkuvasti erilaiset pienet yksityiskohdat ajoitetaan mestarillisesti musiikin tahtiin. Ajoitus ja tahditus ovat täydellisyyteen asti hiottuja, eikä voi muuta kuin äimistellen ihailla, kun sadat ihmiset tanssivat täysin synkronoidusti kaduilla ja jopa uima-altaissa.

Elokuvan on ohjannut aiemmin aika epätasaista settiä tehnyt Jon M. Chu. Chun filmografiaan kuuluu keskinkertaista toimintarymistelyä G.I. Joe: Koston (G.I. Joe: Retaliation - 2013) muodossa, mutta myös aidosti hyvää romanttista komediaa, eli Crazy Rich Asians (2018). Chu on myös ohjannut Step Up 2: The Streetsin (2008) ja Step Up 3D:n (2010), eli hänellä on taustaa musiikki- ja tanssileffojen parissa. In the Heights onkin kuin paluu juurille, mutta vuosikymmenen kokemusten jälkeen, mitkä ovat vahvistaneet Chun osaamista valtavasti. Sen lisäksi, että Chu hallitsee vauhdikkaat ja suuret musikaalinumerot, hänellä on muutenkin visuaalista silmää tyylikkäälle elokuvanteolle. Kaikin puolin In the Heights näyttää erittäin hyvältä. Se on upeasti kuvattu kaikkien laulajien ympärillä pyörivien kameroiden ja valtavien maisemaotostensa kera. Kuvausta vain tukee näyttävä värimaailma ja valaisu, sekä hienot lavasteet, asut ja maskeeraukset. Parissa kohtaa kikkaillaan myös taidokkaasti erikoistehosteilla, luoden oman lisänsä kaikkeen.

Yhteenveto: In the Heights on upea musikaalielämys, joka riemastuttaa suuresti ihanalla valloittavuudellaan. Lin-Manuel Miranda tarjoaa toinen toistaan parempia ja ilahduttavampia lauluja, joiden ympärille ohjaaja Jon M. Chu rakentaa huikean hienoja musikaalinumeroita. Katsojana ei voi olla ihastelematta yhä vain vaikuttavammin toteutettuja laulukohtauksia, joissa lahjakkaat laulajat yhdistetään todella näyttävään tekniseen elokuvaamiseen. Näyttelijät ovat kaikki suorastaan liekeissä filmissä ja heidän riemunsa tarttuu nopeasti katsojaan. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja leffan aikana saa niin nauraa ja iloita kuin myös pidätellä kyyneliä. Tarinakin on todella hyvä, pitäen tiukasti mukanaan ja tasapainotellessaan onnistuneesti useamman juonikuvion välillä. Kaikki juonikuviot viedään rauhassa päätökseensä, mikä on toisaalta ihailtavaa, mutta samalla filmin lopetusta voisi tiivistää hieman. Pääasiassa kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, mutta viimeistä varttia olisi voinut hieman leikata lyhyemmäksi. Tästä huolimatta In the Heights on kaikin puolin aivan fantastinen teos, mikä todella pitää katsoa - ei, vaan kokea suurelta elokuvateatterikankaalta kunnon äänentoiston kera. Elokuva oli itselleni todellinen yllätys ja nousi kertaheitolla suosikikseni vuoden 2021 elokuvatarjonnasta. Nyt jään innoissani odottamaan Jon M. Chun ja Lin-Manuel Mirandan tulevia projekteja. Miranda on tehnyt laulut ja musiikit myöhemmin tänä vuonna ilmestyvään Disney-animaatio Encantoon (2021), kun taas Chu on pestattu ohjaajaksi Broadwayn hittimusikaali Wickedin elokuvasovitukseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Heights, 2021, Warner Bros., 5000 Broadway Productions, Likely Story, Scott Sanders Productions

Arvostelu: Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018)

MAIJA POPPASEN PALUU

MARY POPPINS RETURNS

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Emily Blunt, Lin-Manuel Miranda, Ben Whishaw, Emily Mortimer, Joel Dawson, Pixie Davis, Nathanael Saleh, Julie Walters, Colin Firth, Jeremy Swift, Kobna Holdbrook-Smith, David Warner, Jim Norton, Meryl Streep, Angela Lansbury ja Dick Van Dyke
Genre: fantasia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

P. L. Traversin lastensatuihin (1934-1988) perustuva Walt Disneyn elokuva Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964) oli jättimäinen kriitikoiden ylistämä menestys, mikä oli ehdolla jopa kolmestatoista Oscar-palkinnosta ja mikä on vuosien varrella noussut musikaaliklassikoksi. Travers itse ei kuitenkaan pitänyt leffasta, vaan piti sitä häväistyksenä kirjojaan kohtaan ja laati jopa testamenttiinsä, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvasovituksia hänen kirjoistaan. Disney yritti vuosikausia suostutella Traversia, jotta tämä antaisi yhtiön tehdä jatko-osan, mutta tämä kieltäytyi joka kerta. Sen sijaan Disney tekikin elokuvan Maija Poppasen vaikeasta tuotannosta nimeltä Saving Mr. Banks (2013). Vuonna 1996 Travers menehtyi ja hänen kirjojensa oikeudet siirtyivät perikunnalle. Lopulta 2000-luvulla Disney sai perikunnan hyväksynnän tehdä jatkoa leffalle ja uuden Maija Poppanen -elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja nyt Maija Poppasen paluu saa vihdoin ensi-iltansa, 54 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin leffan olevan tekeillä, sillä tiesin, ettei kirjailija Travers olisi halunnut sitä. Kiinnostukseni heräsi vasta viikkoa ennen kuin näin filmin sen lehdistönäytöksessä, kun katsoin alkuperäisen Maija Poppasen uudestaan ja pidin sitä erinomaisena teoksena. Lisäksi Maija Poppasen paluu sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva), joten menin sittenkin ihan positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Maija Poppanen!

Mikko ja Anna Pankki ovat kasvaneet aikuisiksi, ja Mikko on saanut omia lapsia. Kuitenkin kun suuren laman aikana Mikon rahat loppuvat ja hänen taloaan uhkaa ulosmittaus, paikalle saapuu Maija Poppanen auttamaan Pankin perhettä jälleen kerran.

Tällä kertaa nimikkoroolissa Maija Poppasena nähdään Emily Blunt, joka omaksuu klassisen roolin heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Blunt on ottanut vaikutteita alkuperäisestä Poppasesta, Julie Andrewsista, mutta tuo mukaan paljon omaakin. Bluntin Poppanen on tiukempi ollessaan napakka ja hymyileväisempi ollessaan hyvällä tuulella. Hahmo ei kuitenkaan tunnu muuttuvan liikaa, vaikka hän käyttäytyy eri tilanteissa eri tavoin. Joka kohtauksessa Blunt onnistuu katseellaan viestimään mystisyyttä ja taianomaisuutta, mitä hahmo vaatiikin. Hän on erinomainen valinta uudeksi Maija Poppaseksi ja show kuuluu jatkuvasti Bluntille, vaikka hän olisi joissain kohtauksissa taka-alalla.
     Mikko ja Anna Pankki eivät enää ole sinisilmäisiä lapsia, vaan aikuisia, joilla on erilaiset murheet kuin ensimmäisessä osassa. Ben Whishaw'n näyttelemä Mikko kärsii rahaongelmista, minkä lisäksi hänelle on käynyt iso tragedia alle vuosi sitten, mikä tekee elämästä entistäkin hankalampaa. Siksi hän tarvitsee siskonsa Annan (Emily Mortimer) apua, jotta saisi asiat hoidettua. Annalle on luotu oma sivujuonensa, missä hän toimii äitinsä tavoin aktivistina, mutta hän puhuu naisten oikeuksien sijaan työväen asialla. Hahmon juonikuvio on harmillisen kömpelösti liitetty mukaan, mutta on ihan hyvä, ettei Annasta ole tehty täysin sivustakatsojaa. Whishaw ja Mortimer ovat tuttuun tapaansa hyviä, vaikkakin välillä hieman ärsyttää, että tekijät ovat kirjoittaneet Mikosta lähes isänsä kaltaisen.

Mikolla on kolme lasta: Anniina (Pixie Davis), Jussi (Nathanael Saleh) ja Tuure (Joel Dawson). Anniina on fiksu, Jussi yrittää olla aikuismainen ja Tuure on seikkailunhaluinen pikkupoika, joka innostuu Maija Poppasesta suunnattoman paljon. Tuure nouseekin helposti suosikiksi lapsihahmoista, sillä katsojana voi ymmärtää hänen intonsa ja katsoa samalla vanhempia sisaruksia pahasti, kun he eivät usko taikuuteen. Anniina ja Jussi eivät hahmoina ole erityisen kiinnostavia, mutta kolmikkona lapsista on saatu toimivia ja Davis, Saleh ja Dawson ovat kelpo valinnat osiinsa, vaikka jokaiselta heikompikin hetkensä löytyy.
     Lasten lisäksi tärkeänä uutena hahmona esitellään Lin-Manuel Mirandan näyttelemä Jaakko, joka korvaa edellisen leffan Dick Van Dyken esittämän monitoimimies Pertun Maija Poppasen tuttavana. Jaakko toimi lapsena Pertun apulaisena ja on nyt töissä katulamppujen sytyttäjänä. Hahmo on ihan menevä tapaus, mutta hän tuntuu liian usein pelkältä "uudelta Pertulta", sillä Jaakko on monin tavoin hyvin samanlainen hahmo. Mirandasta kuitenkin puuttuu Van Dyken veikeys ja hassuttelun jalo taito, minkä vuoksi hän ei tee kovin kummoista vaikutusta.
     Elokuvassa nähdään myös mahtava Julie Walters Mikon kodinhoitaja Ellinä, loistava Colin Firth pankinjohtaja Vilkkinä, Jeremy Swift ja Kobna Holdbrook-Smith hänen assistentteinä, sekä legendaarinen Meryl Streep hassussa roolissa Maija Poppasen kummallisena sukulaisena. Mukana on lisäksi alkuperäisestä elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten naapurissa asuva amiraali Poiju, jota esittää tässä leffassa David Warner.

Yksi parhaista asioista Maija Poppasen paluussa on, ettei se ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan leffasta huokuu tekijöiden rakkaus alkuperäistä elokuvaa kohtaan. Tämä ei tosin tarkoita, että elokuvaa olisi tarvinnut tehdä - alkuperäinenhän pärjää täysin hyvin yksinään klassikkoasemansa kanssa - mutta tämän päivän jatko-osien, esiosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden maailmassa ei ole mikään ihme, että Maija Poppanen on palannut valkokankaille... vaikkei kirjailija Travers olisi sitä hyväksynytkään. Elokuvana Maija Poppasen paluu on hyvä. Ei mikään ihmeellinen, eikä mitenkään alkuperäisen tasoinen, mutta kukapa sitä olisi odottanutkaan? En ainakaan minä. Leffassa on selkeitä hyviä asioita, kuten tuttu taianomaisuus, joitain todella hyviä asioita, kuten Emily Blunt, sekä yksi aivan mahtava kohtaus, missä yhdistellään oikeita näyttelijöitä ja piirrosanimaatiota. Kohtauksen musikaalinumero "A Cover is Not the Book" on mielestäni leffan paras, minkä lisäksi kohtaus sai minut ikävöimään vanhoja kunnon käsin piirrettyjä animaatioita. Minä siis rakastan kyllä tietokoneanimaatiota, mutta olen silti jo pidemmän aikaa toivonut Disneyltä uutta piirrosanimaatiota ja tämän leffan jälkeen toivon sitä entistä enemmän.

Itse tarina ei kuitenkaan ole mikään erityinen tällä kertaa. On viihdyttävää ja hauskaa seurata, kun Maija Poppanen vie lapsia erilaisiin seikkailuihin, mutta taustalla kulkeva syvällisempi tarina ei ole kovin kiinnostava. Se tuntuu jopa laimennetulta versiolta alkuperäisen elokuvan tarinasta, minkä takia hieman harmittaa, ettei yli 50 vuoden jälkeen ole keksitty täysin uudenlaista kertomusta. Leffa ei onneksi kuitenkaan täysin luota nostalgiaan ja viittaukset alkuperäiseen osaan eivät ole liian massivisia, vaan enemmänkin nopeita näyttäytymisiä ja repliikkejä siellä täällä. Yhdellä tapaa elokuva kuitenkin onnistuu yhdistymään alkuperäiseen osaan yllättävänkin nokkelasti. Silti rahaongelmiin liittyvä tarina ei tavoita katsojaa toivotulla tavalla. Vaikka on ihan koskettavaa, kuinka lapset yrittävät ratkaista Mikko-isänsä huolet, eivät jatkuvat seikkailut luo tunnetta siitä, että kodin pelastamisella olisi oikea kiire. Lisäksi tarinan pääroisto on kehnosti luotu, eikä hahmoa kykene pelastamaan edes hänen erinomainen näyttelijänsä.

Alkuperäisen elokuvan tavoin Maija Poppasen paluu on tietty musikaali. Harmillisesti (vaikkakin aika odotetusti) yksikään uusi laulu ei nouse vanhojen klassikoiden tasolle, vaikka mukaan mahtuu meneviä kipaleita, kuten aiemmin mainitsemani "A Cover is Not the Book". "(Underneath the) Lovely London Sky" on mukava tapa aloittaa leffa ja sen jälkeen hulluttelulaulu "Can You Imagine That?" ja hieman liikuttava "The Place Where Lost Things Go" kestävät kuuntelua kotonakin, ilman että elokuva pyörii taustalla. Eritoten pidän jälkimmäisen laulun kohdasta, jossa Poppanen toteaa, ettei mikään ole poissa ikuisesti, ainoastaan poissa paikoiltaan. Leffaan mahtuu toki välittömästi unohdettavia täytebiisejä, mutta jokainen toimii kelvollisesti elokuvan aikana. Musikaalinumerot eivät tunnu liian pitkiltä ja niihin ujutetut tanssihetket ovat veikeää katseltavaa. "Nowhere to Go But Up" huipentaa elokuvan hyvin. Se jättää mukavan olon siitä, mitä on juuri katsonut, muttei kuitenkaan herätä minkäänlaista halua nähdä kolmatta Maija Poppanen -leffaa.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jonka aiempiin töihin kuuluvat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Chicago-musikaali (2002), sekä Disneyn Into the Woods (2014), mikä vasta olikin täynnä lauluja. Marshall taitaakin musikaaliosuudet erittäin mainiosti ja onkin siis nappivalinta tämän filmin ohjaajaksi. Marshallin ongelmaksi vain koituu, ettei David Mageen käsikirjoitus ole ihmeellinen. Magee ei ole onnistunut luomaan erityisen kiinnostavaa kertomusta, vaan on päätynyt kopioimaan alkuperäisen elokuvan ikonisiksi muodostuneita asioita. Maija Poppasen paluu on kuitenkin hienosti kuvattu leffa. Mukana on useita kauniita otoksia, joita vahvistavat näyttävät efektit, tyylikäs värimäärittely, loistokkaasti luodut lavasteet ja taidolla työstetyt asut. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuvassa ole paljoa tyhjäkäyntiä. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Marc Shaiman on säveltänyt kelpo musiikkeja luomaan tunnelmaa. Shaiman yhdistelee tietty alkuperäisen elokuvan sävelmiä omaan työhönsä, mutta on onneksi käsikirjoittajaa enemmän pyrkinyt luomaan jotain omaa.

Yhteenveto: Maija Poppasen paluu on kelpo (mutta hieman tarpeeton) jatko-osa alkuperäiselle musikaaliklassikolle, vaikkei koskaan pääse lähellekään samaa tasoa. Elokuvan tarina ei ole kummoinen, vaan se tuntuu välillä jopa liiankin samalta kuin alkuperäisen teoksen kertomus. Mikon rahahuolista voisi saada irti paljon kiinnostavamman juonen ja pahiksen olisi voinut kirjoittaa huomattavasti paremmin, mutta jo tällaisenaan leffa pitää katsojan kiinnostuksen yllä loppuun asti. Mielenkiinnon pysymistä tosin auttaa paljon erittäin mainio roolisuoritus Emily Bluntilta, viihdyttävät musikaalinumerot ja upeat animaatiot. Käsin piirretty animaatiokohtaus saa tosissaan toivomaan, että Disney tekisi joskus muutakin kuin tietokoneanimaatioita. "A Cover is Not the Book" -hoilotus jäi itselleni leffan tähtihetkeksi ja sitä laulua kuuntelee mielellään ihan yksittäisenä kappaleena. Kovin muistettava teos Maija Poppasen paluu ei ole, mutta sen katsoo täysin sujuvasti ainakin kerran, eikä epäilijöiden tarvitse pelätä, sillä filmi ei tietenkään voi pilata alkuperäistä klassikkoa. Elokuvavuoden huipentajana Maija Poppasen paluu toimii oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mary Poppins Returns, 2018, Walt Disney Pictures, Lucamar Productions, Marc Platt Productions