Arvostelu: Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018)

MAIJA POPPASEN PALUU

MARY POPPINS RETURNS

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Emily Blunt, Lin-Manuel Miranda, Ben Whishaw, Emily Mortimer, Joel Dawson, Pixie Davis, Nathanael Saleh, Julie Walters, Colin Firth, Jeremy Swift, Kobna Holdbrook-Smith, David Warner, Jim Norton, Meryl Streep, Angela Lansbury ja Dick Van Dyke
Genre: fantasia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

P. L. Traversin lastensatuihin (1934-1988) perustuva Walt Disneyn elokuva Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964) oli jättimäinen kriitikoiden ylistämä menestys, mikä oli ehdolla jopa kolmestatoista Oscar-palkinnosta ja mikä on vuosien varrella noussut musikaaliklassikoksi. Travers itse ei kuitenkaan pitänyt leffasta, vaan piti sitä häväistyksenä kirjojaan kohtaan ja laati jopa testamenttiinsä, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvasovituksia hänen kirjoistaan. Disney yritti vuosikausia suostutella Traversia, jotta tämä antaisi yhtiön tehdä jatko-osan, mutta tämä kieltäytyi joka kerta. Sen sijaan Disney tekikin elokuvan Maija Poppasen vaikeasta tuotannosta nimeltä Saving Mr. Banks (2013). Vuonna 1996 Travers menehtyi ja hänen kirjojensa oikeudet siirtyivät perikunnalle. Lopulta 2000-luvulla Disney sai perikunnan hyväksynnän tehdä jatkoa leffalle ja uuden Maija Poppanen -elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja nyt Maija Poppasen paluu saa vihdoin ensi-iltansa, 54 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin leffan olevan tekeillä, sillä tiesin, ettei kirjailija Travers olisi halunnut sitä. Kiinnostukseni heräsi vasta viikkoa ennen kuin näin filmin sen lehdistönäytöksessä, kun katsoin alkuperäisen Maija Poppasen uudestaan ja pidin sitä erinomaisena teoksena. Lisäksi Maija Poppasen paluu sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva), joten menin sittenkin ihan positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Maija Poppanen!

Mikko ja Anna Pankki ovat kasvaneet aikuisiksi, ja Mikko on saanut omia lapsia. Kuitenkin kun suuren laman aikana Mikon rahat loppuvat ja hänen taloaan uhkaa ulosmittaus, paikalle saapuu Maija Poppanen auttamaan Pankin perhettä jälleen kerran.

Tällä kertaa nimikkoroolissa Maija Poppasena nähdään Emily Blunt, joka omaksuu klassisen roolin heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Blunt on ottanut vaikutteita alkuperäisestä Poppasesta, Julie Andrewsista, mutta tuo mukaan paljon omaakin. Bluntin Poppanen on tiukempi ollessaan napakka ja hymyileväisempi ollessaan hyvällä tuulella. Hahmo ei kuitenkaan tunnu muuttuvan liikaa, vaikka hän käyttäytyy eri tilanteissa eri tavoin. Joka kohtauksessa Blunt onnistuu katseellaan viestimään mystisyyttä ja taianomaisuutta, mitä hahmo vaatiikin. Hän on erinomainen valinta uudeksi Maija Poppaseksi ja show kuuluu jatkuvasti Bluntille, vaikka hän olisi joissain kohtauksissa taka-alalla.
     Mikko ja Anna Pankki eivät enää ole sinisilmäisiä lapsia, vaan aikuisia, joilla on erilaiset murheet kuin ensimmäisessä osassa. Ben Whishaw'n näyttelemä Mikko kärsii rahaongelmista, minkä lisäksi hänelle on käynyt iso tragedia alle vuosi sitten, mikä tekee elämästä entistäkin hankalampaa. Siksi hän tarvitsee siskonsa Annan (Emily Mortimer) apua, jotta saisi asiat hoidettua. Annalle on luotu oma sivujuonensa, missä hän toimii äitinsä tavoin aktivistina, mutta hän puhuu naisten oikeuksien sijaan työväen asialla. Hahmon juonikuvio on harmillisen kömpelösti liitetty mukaan, mutta on ihan hyvä, ettei Annasta ole tehty täysin sivustakatsojaa. Whishaw ja Mortimer ovat tuttuun tapaansa hyviä, vaikkakin välillä hieman ärsyttää, että tekijät ovat kirjoittaneet Mikosta lähes isänsä kaltaisen.

Mikolla on kolme lasta: Anniina (Pixie Davis), Jussi (Nathanael Saleh) ja Tuure (Joel Dawson). Anniina on fiksu, Jussi yrittää olla aikuismainen ja Tuure on seikkailunhaluinen pikkupoika, joka innostuu Maija Poppasesta suunnattoman paljon. Tuure nouseekin helposti suosikiksi lapsihahmoista, sillä katsojana voi ymmärtää hänen intonsa ja katsoa samalla vanhempia sisaruksia pahasti, kun he eivät usko taikuuteen. Anniina ja Jussi eivät hahmoina ole erityisen kiinnostavia, mutta kolmikkona lapsista on saatu toimivia ja Davis, Saleh ja Dawson ovat kelpo valinnat osiinsa, vaikka jokaiselta heikompikin hetkensä löytyy.
     Lasten lisäksi tärkeänä uutena hahmona esitellään Lin-Manuel Mirandan näyttelemä Jaakko, joka korvaa edellisen leffan Dick Van Dyken esittämän monitoimimies Pertun Maija Poppasen tuttavana. Jaakko toimi lapsena Pertun apulaisena ja on nyt töissä katulamppujen sytyttäjänä. Hahmo on ihan menevä tapaus, mutta hän tuntuu liian usein pelkältä "uudelta Pertulta", sillä Jaakko on monin tavoin hyvin samanlainen hahmo. Mirandasta kuitenkin puuttuu Van Dyken veikeys ja hassuttelun jalo taito, minkä vuoksi hän ei tee kovin kummoista vaikutusta.
     Elokuvassa nähdään myös mahtava Julie Walters Mikon kodinhoitaja Ellinä, loistava Colin Firth pankinjohtaja Vilkkinä, Jeremy Swift ja Kobna Holdbrook-Smith hänen assistentteinä, sekä legendaarinen Meryl Streep hassussa roolissa Maija Poppasen kummallisena sukulaisena. Mukana on lisäksi alkuperäisestä elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten naapurissa asuva amiraali Poiju, jota esittää tässä leffassa David Warner.

Yksi parhaista asioista Maija Poppasen paluussa on, ettei se ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan leffasta huokuu tekijöiden rakkaus alkuperäistä elokuvaa kohtaan. Tämä ei tosin tarkoita, että elokuvaa olisi tarvinnut tehdä - alkuperäinenhän pärjää täysin hyvin yksinään klassikkoasemansa kanssa - mutta tämän päivän jatko-osien, esiosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden maailmassa ei ole mikään ihme, että Maija Poppanen on palannut valkokankaille... vaikkei kirjailija Travers olisi sitä hyväksynytkään. Elokuvana Maija Poppasen paluu on hyvä. Ei mikään ihmeellinen, eikä mitenkään alkuperäisen tasoinen, mutta kukapa sitä olisi odottanutkaan? En ainakaan minä. Leffassa on selkeitä hyviä asioita, kuten tuttu taianomaisuus, joitain todella hyviä asioita, kuten Emily Blunt, sekä yksi aivan mahtava kohtaus, missä yhdistellään oikeita näyttelijöitä ja piirrosanimaatiota. Kohtauksen musikaalinumero "A Cover is Not the Book" on mielestäni leffan paras, minkä lisäksi kohtaus sai minut ikävöimään vanhoja kunnon käsin piirrettyjä animaatioita. Minä siis rakastan kyllä tietokoneanimaatiota, mutta olen silti jo pidemmän aikaa toivonut Disneyltä uutta piirrosanimaatiota ja tämän leffan jälkeen toivon sitä entistä enemmän.

Itse tarina ei kuitenkaan ole mikään erityinen tällä kertaa. On viihdyttävää ja hauskaa seurata, kun Maija Poppanen vie lapsia erilaisiin seikkailuihin, mutta taustalla kulkeva syvällisempi tarina ei ole kovin kiinnostava. Se tuntuu jopa laimennetulta versiolta alkuperäisen elokuvan tarinasta, minkä takia hieman harmittaa, ettei yli 50 vuoden jälkeen ole keksitty täysin uudenlaista kertomusta. Leffa ei onneksi kuitenkaan täysin luota nostalgiaan ja viittaukset alkuperäiseen osaan eivät ole liian massivisia, vaan enemmänkin nopeita näyttäytymisiä ja repliikkejä siellä täällä. Yhdellä tapaa elokuva kuitenkin onnistuu yhdistymään alkuperäiseen osaan yllättävänkin nokkelasti. Silti rahaongelmiin liittyvä tarina ei tavoita katsojaa toivotulla tavalla. Vaikka on ihan koskettavaa, kuinka lapset yrittävät ratkaista Mikko-isänsä huolet, eivät jatkuvat seikkailut luo tunnetta siitä, että kodin pelastamisella olisi oikea kiire. Lisäksi tarinan pääroisto on kehnosti luotu, eikä hahmoa kykene pelastamaan edes hänen erinomainen näyttelijänsä.

Alkuperäisen elokuvan tavoin Maija Poppasen paluu on tietty musikaali. Harmillisesti (vaikkakin aika odotetusti) yksikään uusi laulu ei nouse vanhojen klassikoiden tasolle, vaikka mukaan mahtuu meneviä kipaleita, kuten aiemmin mainitsemani "A Cover is Not the Book". "(Underneath the) Lovely London Sky" on mukava tapa aloittaa leffa ja sen jälkeen hulluttelulaulu "Can You Imagine That?" ja hieman liikuttava "The Place Where Lost Things Go" kestävät kuuntelua kotonakin, ilman että elokuva pyörii taustalla. Eritoten pidän jälkimmäisen laulun kohdasta, jossa Poppanen toteaa, ettei mikään ole poissa ikuisesti, ainoastaan poissa paikoiltaan. Leffaan mahtuu toki välittömästi unohdettavia täytebiisejä, mutta jokainen toimii kelvollisesti elokuvan aikana. Musikaalinumerot eivät tunnu liian pitkiltä ja niihin ujutetut tanssihetket ovat veikeää katseltavaa. "Nowhere to Go But Up" huipentaa elokuvan hyvin. Se jättää mukavan olon siitä, mitä on juuri katsonut, muttei kuitenkaan herätä minkäänlaista halua nähdä kolmatta Maija Poppanen -leffaa.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jonka aiempiin töihin kuuluvat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Chicago-musikaali (2002), sekä Disneyn Into the Woods (2014), mikä vasta olikin täynnä lauluja. Marshall taitaakin musikaaliosuudet erittäin mainiosti ja onkin siis nappivalinta tämän filmin ohjaajaksi. Marshallin ongelmaksi vain koituu, ettei David Mageen käsikirjoitus ole ihmeellinen. Magee ei ole onnistunut luomaan erityisen kiinnostavaa kertomusta, vaan on päätynyt kopioimaan alkuperäisen elokuvan ikonisiksi muodostuneita asioita. Maija Poppasen paluu on kuitenkin hienosti kuvattu leffa. Mukana on useita kauniita otoksia, joita vahvistavat näyttävät efektit, tyylikäs värimäärittely, loistokkaasti luodut lavasteet ja taidolla työstetyt asut. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuvassa ole paljoa tyhjäkäyntiä. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Marc Shaiman on säveltänyt kelpo musiikkeja luomaan tunnelmaa. Shaiman yhdistelee tietty alkuperäisen elokuvan sävelmiä omaan työhönsä, mutta on onneksi käsikirjoittajaa enemmän pyrkinyt luomaan jotain omaa.

Yhteenveto: Maija Poppasen paluu on kelpo (mutta hieman tarpeeton) jatko-osa alkuperäiselle musikaaliklassikolle, vaikkei koskaan pääse lähellekään samaa tasoa. Elokuvan tarina ei ole kummoinen, vaan se tuntuu välillä jopa liiankin samalta kuin alkuperäisen teoksen kertomus. Mikon rahahuolista voisi saada irti paljon kiinnostavamman juonen ja pahiksen olisi voinut kirjoittaa huomattavasti paremmin, mutta jo tällaisenaan leffa pitää katsojan kiinnostuksen yllä loppuun asti. Mielenkiinnon pysymistä tosin auttaa paljon erittäin mainio roolisuoritus Emily Bluntilta, viihdyttävät musikaalinumerot ja upeat animaatiot. Käsin piirretty animaatiokohtaus saa tosissaan toivomaan, että Disney tekisi joskus muutakin kuin tietokoneanimaatioita. "A Cover is Not the Book" -hoilotus jäi itselleni leffan tähtihetkeksi ja sitä laulua kuuntelee mielellään ihan yksittäisenä kappaleena. Kovin muistettava teos Maija Poppasen paluu ei ole, mutta sen katsoo täysin sujuvasti ainakin kerran, eikä epäilijöiden tarvitse pelätä, sillä filmi ei tietenkään voi pilata alkuperäistä klassikkoa. Elokuvavuoden huipentajana Maija Poppasen paluu toimii oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mary Poppins Returns, 2018, Walt Disney Pictures, Lucamar Productions, Marc Platt Productions