keskiviikko 14. tammikuuta 2026

Train Dreams (2025) - elokuva-arvostelu

TRAIN DREAMS



Ohjaus: Clint Bentley
Näyttelijät: Joel Edgerton, Felicity Jones, Kerry Condon, William H. Macy, Nathaniel Arcand, John Diehl, Paul Schneider, Clifton Collins Jr. ja Will Patton
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia 
Ikäraja: 13

Train Dreams perustuu Denis Johnsonin samannimiseen novelliin, joka julkaistiin alun perin vuonna 2002 The Paris Review -lehdessä, ennen kuin se julkaistiin omana kirjanaan vuonna 2011. Joel Edgerton ihastui novelliin jo vuosia sitten ja halusi itse ohjata sen pohjalta elokuvan. Black Bear -yhtiö kuitenkin ehti hankkia novellin filmatisointioikeudet ja Clint Bentley ja Greg Kwedar työstivät leffan käsikirjoituksen, Bentleyn toimiessa ohjaajana. Edgerton pääsi projektiin silti mukaan, mutta päänäyttelijänä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Train Dreams sai jo tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla, missä Netflix osti sen levitysoikeudet. Netflixissä elokuva julkaistiin marraskuun lopulla. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun se alkoi kerätä palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan miespääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet) ja eräänä iltana päätin uteliaana pistää Train Dreamsin pyörimään.

Metsätyöntekijä ja rautatienrakentaja Robert Grainier elää läpi kauniiden ja traagisten tapahtumien, alati muuttuvassa 1900-luvun Amerikassa.




Pääroolissa Robert Grainierina nähdään tosiaan Joel Edgerton, joka yritti jo aiemmin itse ohjata Denis Johnsonin kirjan pohjalta elokuvan, mutta joka ei onnistunut nappaamaan sen filmatisointioikeuksia. Onkin kiva, että vaikka Edgerton hävisi kilpailun, hänet valittiin silti leffan keulakuvaksi. Edgerton tekee kenties uransa vahvimman roolityön Train Dreamsissa, tulkiten vakuuttavasti tämän aika tavallisen mattimeikäläisen toisaalta monivaiheista, mutta silti aika paikoilleen jämähtänyttä elämää. Robert jäi jo lapsena oman onnensa nojaan ja töihin hän on päätynyt niin rautatienrakentajaksi kuin myös metsiin kaatamaan puita milloin mihinkin tarkoitukseen. Hahmo on kiinnostava, etenkin tämän tietynlaisten pelkojen takia.
     Elokuvassa nähdään myös Felicity Jones kirkon kuorossa laulavana Gladysina, jonka kanssa Robert menee naimisiin, Kerry Condon metsäpaloja tarkkailevana Claire Thompsonina, sekä oma suosikkini niin näyttelijäsuorituksena kuin hahmona, William H. Macy Robertin kollegana, räjähteisiin erikoistuneena metsätyöntekijänä Arn Peeplesina. Arn käyttää työaikansa enemmän sellaiseen "kun minä olin nuori" -sepustukseen, välttyäkseen raskaan työn raatamiselta, mutta hänen yksinpuheluihinsa mahtuu myös tarkkoja viisauksia elämästä ja maailmasta. Macy on nappivalinta rooliin. Hänestä löytyy tiettyä kaiken nähneen miehen olemusta, pehmeyttä ja hieman rosoisuuttakin.




Train Dreams osoittautui taitavasti näytellyksi ja niin nätiksi kuin aika haikeaksikin elokuvaksi, mikä ei kuitenkaan tehnyt minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. On kiinnostavaa syventyä tämän Robert Grainierin elämään ja mitä kaikkea miehelle tapahtuukaan vuosien varrella, vaikka hän kuinka itse yrittää pitää kiinni yhdenlaisesta elämäntyylistä - ihan sama vaikka maailma hänen ympärillään liikkuisi hurjaa vauhtia ohi. Tarina on toisaalta perin simppeli, mutta samalla moniulotteinen ja aika kaunis.

Tämä elokuva vaatii kyllä oikeanlaisen mielentilan ja aikansa, sillä kyse ei ole mistään erityisen helposta teoksesta. Train Dreams etenee rauhassa omalla painollaan. Se on usein suorastaan meditatiivinen pohdiskelu synnyistä syvistä, elämästä, kuolemasta ja ympärillä olevasta maailmasta hyvine ja huonoine puolineen. Pitkät pätkät istuskellaan vain luonnon helmassa, enkä voinut olla tuumimatta, että elokuvan olisi voinut lähes tällaisenaan siirtää Suomeen. Hiljaista ja hidasta pakettia sekoitetaan joillain äkillisillä shokeilla, jotka ravistelevatkin tehokkaasti. Sitten taas Arn tuo sekaan hieman huumoria. Elokuvan nimen mukaiset Robertin unet taas tarjoavat jopa taianomaista mystiikkaa, niin lumoavaa kuin hieman ahdistavaakin. Kaikki tämä tekee kokonaisuuden, jonka voisi veikata jakavan mielipiteitä reippaasti. Osa katsojista ihastuu Train Dreamsiin, osa taas tulee pitämään sitä pitkästyttävänä.




Elokuvan on ohjannut Clint Bentley, joka rakentaa ilmapiiriä mainiosti. Hänen ja Greg Kwedarin työstämä käsikirjoitus on myös oivallinen. Teknisiltäkin ansioiltaan Train Dreams toimii pätevästi. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Lavasteet ovat hienot, puvustus vakuuttavaa ja maskeerauksetkin näyttävät hyvältä. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, Bryce Dessnerin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa miellyttävästi taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Train Dreams, Yhdysvallat, 2025, Black Bear, Kamala Films


tiistai 13. tammikuuta 2026

Primate (2025) - elokuva-arvostelu

PRIMATE



Ohjaus: Johannes Roberts
Näyttelijät: Johnny Sequoyah, Jessica Alexander, Victoria Wyant, Troy Kotsur, Gia Hunter, Benjamin Cheng, Miguel Torres Umba, Charlie Mann, Tienne Simon ja Rob Delaney
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16

Primate on uusi eläinkauhuelokuva. Ohjaaja Johannes Roberts kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Ernest Rieran kanssa ja he saivat ideansa läpi Paramount Picturesilla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Primate sai vuotta myöhemmin, syyskuussa 2025 Fantastic Festissä Texasissa. Suomessa elokuva näytettiin jo Night Visions -festivaaleilla pari kuukautta myöhemmin ja nyt Primate on saapunut ihan kunnon teatterikierrokselle. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin ja kun maailmalta kantautui yllättäen kehuja. Kävinkin uteliaana katsomassa Primaten heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Lucyn ja hänen kavereidensa loma Havaijilla muuttuu painajaismaiseksi selviytymistaisteluksi, kun heidän lemmikkisimpanssinsa Ben saa rabiestartunnan ja alkaa hyökkäillä ihmisten kimppuun.




Elokuvan keskeisiä hahmoja ovat kuuro menestyskirjailija Adam (Troy Kotsur) ja hänen tyttärensä Lucy (Johnny Sequoyah) ja Erin (Gia Hunter), sekä Lucyn kaverit Kate (Victoria Wyant), Nick (Benjamin Cheng) ja Hannah (Jessica Alexander). Adamin perhe asuu aikamoisessa luksustalossa Havaijilla, minne Lucy ystävineen palaa parin vuoden ulkomailla opiskelun jälkeen. Perheellä on simpanssi nimeltä Ben, joka on enemmän perheenjäsen kuin lemmikki. Hahmoista löytyy sopivasti erilaisia persoonia, mutta hieman yhdentekeviksi suuri osa tästä porukasta jää. Näyttelijät kuitenkin ajavat asiansa, vähintään silloin kun heidän pitää juosta kirkuen karkuun vesikauhuun sairastunutta Beniä. Elokuvan merkittävin täky on totta kai itse Ben-simpanssi, jota ei ole tehty tietokoneella, vaan ihastuttavan vanhanaikaisesti pistämällä mies (Miguel Torres Umba) apina-asuun. Kauas ollaan edetty alkuperäisen Apinoiden planeetan (Planet of the Apes - 1968) kuminaamareista ja Ben on hämmästyttävän vakuuttava ilmestys, mitä edesauttaa asussa hikoilevan Umban raivoisa suoritus.

Odotukseni Primatea kohtaan eivät olleet korkeat, vaikka leffa oli saanut jopa yllättävän paljon kehuja. Olinkin yllättynyt siitä, kuinka simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi eläinkauhuelokuva onkaan kyseessä. Alusta asti elokuva rakentaa onnistuneesti jännitettä ja kun Ben käy ensi kertaa erään hahmon kimppuun, tehokkaan karmiva ilmapiiri on läsnä lopputeksteihin asti. Jännitettä tehostaa se, että heti kättelyssä käy selväksi, ettei leffa paljoa pidättele iskujaan, vaan Benin tapot ovat aidosti brutaaleja. En edes ihmettelisi, jos elokuvan ikärajaa nostettaisiin myöhemmin K18 asti, sillä niin raakoja näkyjä mahtuu sekaan.




Primate kestää vain vajaat puolitoista tuntia, mikä on täydellisen napakka mitta leffalle, joka vietetään pääasiassa erään yön aikana luksustalon uima-altaalla. Sen lisäksi, että Ben ei osaa uida, rabies aiheuttaa myös voimakasta vesipelkoa ja niinpä uima-allas on lähitienoon ainoa jokseenkin turvallinen paikka. Hahmojen yritykset livahtaa talon sisälle etsimään puhelinta ja hälyttämään apua ovat lähes piinaavia, simpanssin lymyillessä ties missä, odottaen saalistaan. Ei Primate mikään tajuntaa räjäyttävä teos ole, eikä se sen kummemmin mitään uutta tuo pöytään. Sen, minkä elokuva tekee, se tekee kuitenkin todella hyvin.

Elokuvan on ohjannut Johannes Roberts ja Primate taitaa olla miehen uran paras työ, kun sitä vertaa muihin hänen filmografiansa rainoihin, kuten kehnoihin The Strangers: Prey at Nightiin (2018) ja Resident Evil: Welcome to Raccoon Cityyn (2021). Hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti ja olen iloinen, ettei hän ole tehnyt menosta lapsiystävällistä. Teknisestikin Primate on mainio. Elokuva on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja asulla tehty Ben on oikeasti vakuuttava ilmestys. Äänimaailma on hyvin rakennettu, etenkin eräässä äänettömässä kohtauksessa, mikä heijastelee isä Adamin kuuroutta. Leffan parhaisiin puoliin kuuluvat Adrian Johnstonin musiikit, jotka ovat selvästi kunnianosoitus John Carpenterin melodioille Halloween - naamioiden yössä (Halloween - 1978).




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Primate, Yhdysvallat, 2025, 18hz production


Lomalla kaikki on toisin (People We Meet on Vacation - 2026) - elokuva-arvostelu

LOMALLA KAIKKI ON TOISIN

PEOPLE WE MEET ON VACATION



Ohjaus: Brett Haley
Näyttelijät: Emily Bader, Tom Blyth, Sarah Catherine Hook, Lukas Gage, Lucien Laviscount, Alan Ruck, Molly Shannon, Jameela Jamil, Alice Lee, Miles Heizer ja Ian Porter
Genre: romantiikka, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 13

People We Meet on Vacation, eli suomalaisittain Lomalla kaikki on toisin perustuu Emily Henryn samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että se kääntyisi elokuvaksi Temple Hillin, Sonyn ja Netflixin toimesta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Lomalla kaikki on toisin on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Henryn kirja ei ole tuttu, mutta kiinnostuin leffasta, kun Netflix ryhtyi mainostamaan sitä. Katsoin Lomalla kaikki on toisin -elokuvan heti sen julkaisuviikonloppuna.

Opiskeluaikanaan Poppy ja Alex ystävystyivät reissussa ja sopivat lähtevänsä yhdessä lomamatkalle kerran vuodessa. Yhdeksän vuotta myöhemmin Poppyn ja Alexin välinen suhde on tulehtunut, mutta Poppy toivoo asian muuttuvan, matkatessaan Espanjaan Alexin veljen häihin.




Paranormal Activity: Next of Kinistä (2021) tuttu Emily Bader ja Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä -elokuvasta (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023) tuttu Tom Blyth näyttelevät Poppyä ja Alexia. Hahmot tutustuivat opiskellessaan Boston Collegessa ja ystävystyivät ajaessaan yhdessä takaisin kotikaupunkiinsa Ohion Linfieldiin. Poppy ja Alex ovat persoonina täysin toisistaan erilaiset, Poppyn ollessa ekstrovertti, heittäytyvä ja seikkailumielinen, kun taas Poppy on introvertti, hiljaisempi ja varovaisempi. Hahmot löytävät toisistaan uusia puolia itseensä ja siten tukevat toinen toistaan. Bader ja Blyth ovat oivalliset valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy niin hyvää kemiaa, että heti kättelyssä käy selväksi, että hahmot tuntevat toisiaan kohtaan muutakin kuin pelkkää kaveruutta.
     Elokuvassa nähdään myös Molly Shannon ja Alan Ruck Poppyn vanhempina Wandana ja Jimmynä, Miles Heizer Alexin veljenä Davidina, Sarah Catherine Hook Alexin tyttöystävänä Sarahina, Jameela Jamil Poppyn pomona Swapnana, sekä muun muassa Lukas Gage, Lucien Laviscount ja Alice Lee Buckina, Treynä ja Rachelina, niinä elokuvan englanninkielisen nimen mukaisina "tyyppeinä, joita pääkaksikko tapaa lomillaan". Sivunäyttelijätkin ovat rooleissaan toimivia. Shannon ja Ruck ovat niin lystikkäät rooleissaan Poppyn vanhempina, että on sääli, kuinka vähän he saavat lopulta ruutuaikaa.




Lomalla kaikki on toisin osoittautui oikein kelvolliseksi romanttiseksi komediaksi, joka ei kuitenkaan säväyttänyt minua sen suuremmin. Lukemistani kommenteista päätellen alkuperäisen kirjan fanit ovat olleet innoissaan näkemästään, joten sen perusteella voisin suositella leffaa, jos lähdemateriaali on tuttu. Itse mielsin näkemäni lähinnä ihan viihdyttäväksi. Vaikka kestoa on jopa kaksi tuntia, menee se pääasiassa nopeasti, sillä Poppyn matkatessa Barcelonaan Alexin veljen Davidin häihin, näemme hänen muisteluidensa kautta Poppyn ja Alexin aiemmat lomareissut ja mikä johti hahmojen välirikkoon, mikä tuokin jännitettä hahmojen jälleennäkemiseen parin vuoden tauon jälkeen.

Näitä erilaisia lomamatkoja on kiinnostavaa katsoa ja paikoitellen tuumin, että niistä olisi voinut saada vielä enemmän irti. Kenties Lomalla kaikki on toisin toimisi vielä paremmin, jos parin tunnin elokuvan sijaan tekijät olisivatkin työstäneet vaikkapa kahdeksan jakson mittaisen minisarjan. Jokainen jakso voisi keskittyä yhteen lomaan, eikä tarinan tarvitsisi hyppiä kesästä toiseen. Näiden reissujen aikana luvassa on hauskoja hetkiä, dramaattisempia hetkiä, varsin absurdejakin hetkiä, sekä intiimejä keskusteluja, joissa hahmoista saa paremman otteen. Lopputulos kaiken tämän päätteeksi ei voisi olla ennalta-arvattavampi ja minusta tuntui, että leffan teho hiipui hissuksiin loppua kohti. Silti mielsin elokuvan passeliksi, joskin en usko, että tulen koskaan palaamaan sen pariin.




Elokuvan on ohjannut Brett Haley, joka rakentaa kepeää ilmapiiriä sulavasti, samalla kun käsikirjoitustiimi Yulin Kuang, Amos Vernon ja Nunzio Randazzo yrittävät saada lähes vuosikymmenen lomamatkat sullottua vajaan parin tunnin kestoon, onnistuen siinä vaihtelevin tuloksin. Teknisesti Lomalla kaikki on toisin on pätevä. Elokuva on hyvin kuvattu, lavastukset ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on osaavasti työstetty ja Keegan DeWittin säveltämät musiikit säestävät kohtauksia toimivasti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
People We Meet on Vacation, Yhdysvallat, 2026, 3000 Pictures, Netflix Studios, Sony Pictures Releasing, Temple Hill Entertainment


maanantai 12. tammikuuta 2026

Batman - Lepakkomies, kausi 1 (Batman - 1966) - sarja-arvostelu

BATMAN - LEPAKKOMIES - KAUSI 1

BATMAN



Luoja: William Dozier
Näyttelijät: Adam West, Burt Ward, Alan Napier, Neil Hamilton, Stafford Repp, Madge Blake, Frank Gorshin, Burgess Meredith, Cesar Romero, Julie Newmar, George Sanders, Victor Buono, David Wayne, Malachi Throne, Anne Baxter, Roddy McDowall ja William Dozier
Genre: komedia, toiminta
Jaksomäärä: 34
Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Holy anniversary, Batman!

Batman - Lepakkomies perustuu DC Comicsin sarjakuvasankari Lepakkomieheen, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Hahmo oli jo nähty elokuvateattereissa esitetyissä viisitoistajaksoisissa sarjoissa Batman vuonna 1943 ja New Adventures of Batman and Robin, the Boy Wonder vuonna 1949. 1960-luvun alussa Ed Graham yritti tehdä televisiosarjaa Lepakkomiehestä, aikomuksenaan esittää sitä CBS-kanavalla, mutta sopimusneuvottelut kaatuivat. Samoihin aikoihin elokuvantekijä Hugh Hefner päätti esittää vuoden 1943 sarjan koko mitassaan Playboy-kartanolla ja uutiset tilaisuudesta olivat niin puhuttuja, että sarja päätettiin palauttaa teattereihin vuonna 1965. Esitysten osoittauduttua hiteiksi, hahmoa fanittava ABC-kanavan tuottaja Yale Udoff sai kanavan pomot näkemään potentiaalia Lepakkomies-televisiosarjassa ja yhtiö saikin neuvoteltua diilin DC Comicsin kanssa. ABC piti sarjan esitysvastuun, mutta varsinainen tuotanto asetettiin 20th Century Foxin ja Greenway Productionsin vastuulle. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Batman - Lepakkomies alkoi pyöriä televisioissa 12. tammikuuta 1966 - tasan 60 vuotta sitten! Sarja nousi saman tien suureen suosioon, elävöittäen jopa tuohon aikaan huonosti menestyneen Lepakkomies-sarjakuvalehden uuteen loistoon. Vuosien varrella sarja on kerännyt vannoutuneen fanikuntansa, jotka mieltävät sarjan edelleen parhaaksi adaptaatioksi hahmosta. Itse katsoin Batman - Lepakkomiestä jo lapsena, jolloin pidin sitä ihan hassuna, mutta pidin aina enemmän vakavammasta versiosta hahmosta ja niinpä sarja jäi minulta yksittäisiin jaksoihin. Kuitenkin kun huomasin sarjan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi ostaa koko sarjan blu-rayna hyllyyni ja katsoa ja arvostella sen läpi.

Miljonääri Bruce Wayne ja hänen nuori suojattinsa Dick Grayson ovat todellisuudessa Lepakkomies ja Robin, Gotham Cityn suojelijat. Kun poliiseista ei ole apua, Lepakkomies ja Robin puolustavat kaupunkia vihollisilta, kuten Jokerilta, Pingviiniltä, Arvuuttajalta ja Kissanaiselta.




Päärooleihin miljonääri Bruce Wayneksi, eli naamiosankari Lepakkomieheksi ja tämän orvoksi suojatiksi Dick Graysoniksi, eli viittasankari Robiniksi oli aluksi ehdolla Lyle Waggoner ja Peter Deyell, mutta lopulta roolit menivät Adam Westille ja Burt Wardille, jotka ovat monille edelleen ne ainoat oikeat elävän kuvan versiot näistä hahmoista. West ja Ward ovatkin molemmat nappivalinnat rooleihinsa. Westistä löytyy karismaa ja arvokkuutta, minkä niin Bruce Wayne kuin Lepakkomies vaativat, kun taas Ward tulkitsee mainiosti nuoren Robinin intoa ja halua näyttää kykynsä Lepakkomiehen rinnalla. Sarja ei erityisemmin kaivaudu syvemmälle vaikkapa Brucen vaikeaan mieleen ja mikä häntä ajaa pitämään Gothamin kadut puhtaina rikollisista tai edes siihen, miksi hän toimii Dickin huoltajana, mutta näin pintapuoleisenakin homma toimii kelvollisesti.
     Muita hahmoja sarjassa ovat poliisit komisario Gordon (Neil Hamilton) ja päällikkö O'Hara (Stafford Repp), jotka eivät ikinä edes vaivaudu selvittämään rikoksia yksin, vaan he pirauttavat saman tien Lepakkomiehelle, vaikka kyse olisi vain lapselta anastetusta tikkarista, sekä Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Alan Napier), joka tietää Brucen ja Dickin salaisuuden ja auttaakin heitä parhaansa mukaan ja Dickin täti Harriet (Madge Blake), joka ei tiedä, ketkä löytyvät Lepakkomiehen ja Robinin naamioiden alta ja joille kaksikko joutuu keksimään ties mitä, toinen toistaan kökömpiä valheita, kun heidät hälytetään pysäyttämään joku pahis.




Eikä voi tietenkään unohtaa sitä kirjavaa joukkoa roistoja, jotka aiheuttavat jaksosta toiseen Lepakkomiehelle ja Robinille päänvaivaa. Sarjakuvien sivuilta tunnetuimmat pahikset, kuten Jokeri (Cesar Romero), Pingviini (Burgess Meredith) ja Arvuuttaja (Frank Gorshin) ovat mukana muutamassakin jaksossa, kun taas Kissanainen (Julie Newmar) ja Pakkasherra (George Sanders) pistäytyvät tällä avauskaudella vain kerran. Sekaan on heitetty myös vähemmän tunnettuja rikollisia, kuten Hullu Hatuntekijä (David Wayne), kuningas Tut (Victor Buono) ja sarjaa varten luotu Lukutoukka (Roddy McDowall). Siinä, missä pääkaksikon ja poliisien näyttelijät hoitavat hommansa varsin tosissaan, pahisten esittäjät irrottelevat teatraalisesti minkä ehtivät, luoden veikeän kontrastin. Romero ja Mereditch ovat mahtavat Jokerina ja Pingviininä, siitäkin huolimatta, että Romeron valkoiseksi maalatut viikset pistävät silmään. Gorshin on myös hyvässä vedossa Arvuuttajana, joskin itseäni häiritsi se, kuinka hahmosta on tehty liian samankaltainen hassuttelija kuin Jokerista.

Jos joku tätä arvostelua lukeva ei sitä vielä tiennyt, 1960-luvun Batman - Lepakkomies -sarja ei todellakaan ole sellainen synkkä ja vakava kuvaus hahmosta, mitä nykypäivänä on totuttu näkemään niin sarjakuvien sivuilla kuin elokuvissa ja jopa animaatiosarjoissa. Sarjasta kaavailtiin alun perin hieman vakavampaa tapausta, josta löytyisi kuitenkin seikkailun henkeä ja jota koko perhe voisi katsoa yhdessä. Kuitenkin kun William Dozier (joka toimii myös sarjan kertojaäänenä) sai päävastuun sarjan työstämisestä, sarjakuville uusi Dozier näki Lepakkomiehen ja muut niin hassuna juttuna, ettei hän voinut suhtautua hommaan muuten kuin luomalla täysin kieli poskessa tehdyn camp-henkisen sarjan.




Kuten alussa kerroin, olen lapsesta asti pitänyt enemmän tummemmista Lepakkomies-kuvauksista, eikä tämä sarja ole oikein koskaan ollut minun juttuni. Ja vaikka en vielä nytkään täysin lumoutunut sen parissa, mielsin sarjan oikein hupaisaksi viihteeksi ja ennen kaikkea erittäin kiinnostavaksi vaiheeksi yhden suosikkihahmoni historiassa - kuten myös yleisesti sarjakuva-adaptaatioiden historiassa. Batman - Lepakkomies on monin tavoin kuin henkiin heräävä sarjakuva, oli kyse sitten sen vekkulin näköisistä ja eksentrisistä hahmoista, värikkäästä menosta tai jopa tarinallisista rakenteista. Se nostaa vähän väliä hymyn huulille; välillä aiheellisesti, toisinaan täysin tahattomasti, eikä blu-rayn terävä kuvanlaatu ole millään lailla armollinen sarjalle. Välillä on päivänselvää, että hahmot roikkuvat vaijereiden varassa tai että Lepakkomiehen asussa pyörii joku ihan muu kuin Adam West. Jos Westillä ei ole roolissa viiksiä, kannattaako hänen stuntsijaisellakaan olla? Hauskinta ja melkeinpä parasta on, että vaikka meininki on usein täysin posketonta ja pöljää ja roistojen esittäjät ylinäyttelevät minkä ehtivät, West, Ward, Napier, Hamilton ja Repp suhtautuvat hommaan vakavasti. Väärissä käsissä meno voisi olla vain kiusallista ja vaikka se ajoittain sitä onkin, on sarja silti jotenkin omituisen tyylitajuinen.

Batman - Lepakkomiehen ensimmäinen tuotantokausi koostuu seitsemästätoista tarinasta, joissa Lepakkomies ja Robin hälytetään pysäyttämään Gothamille pahaa aikovat rosvot. Tarinat eivät sinänsä linkity toisiinsa, vaan sarjan pariin voikin hypätä oikeastaan missä kohtaa tahansa. Alun perin tarinat oli tarkoitus esittää tunnin mittaisina, mutta kun ABC-kanava vaihtoi sarjan julkaisuajankohtaa, jokainen tarina päätettiin jakaa kahdeksi jaksoksi, jolloin ensimmäisenä esitettävä jakso jäisi aina kiperään paikkaan kesken ja katsojan olisi pakko katsoa seuraavana iltana, kuinka tarina päättyy. Ratkaisu tosiaan toimi ja ihmiset kerääntyivätkin illasta toiseen "samaan Bat-aikaan, samalle Bat-kanavalle" selvittämään, miten Lepakkomies ja Robin selviävät mistäkin kiipelistä.




Vaikka tällaisten irrallisten tarinoiden idea toimii ja sarja mukailee siten lähdemateriaaliaan, on pakko sanoa, että viihdyttävästä menosta huolimatta Batman - Lepakkomiestä vaivaa pahemman laatuinen kaavamaisuus. Vaihtuvasta pahiksesta huolimatta jaksot rakentuvat samalla tavalla. Joku roisto tekee jotain katalaa, poliisit myöntävät kyvyttömyytensä ja soittavat Lepakkomiehelle, joka kiiruhtaa Robinin kanssa paikalle selvittämään tilannetta. Tarinan puolessa välissä sankarit (tai ainakin toinen heistä) joutuvat roiston sieppaamiksi ja hengenvaaralliseen tilanteeseen, jolloin ensimmäinen jakso päättyy ja katsojan on pakko aloittaa seuraava, tietääkseen miten hommassa käy. Roisto ja tämän tavoite vaihtuvat, mutta meno on silti niin samanlaista, etten ainakaan itse jaksanut katsoa näitä jaksoja montaa putkeen.

Suosikkiseikkailujani tältä ensimmäiseltä tuotantokaudelta olivat heti ensimmäinen (jaksot 1 ja 2), jossa Arvuuttaja yrittää lavastaa Lepakkomiehen rikolliseksi ja haastaa tämän oikeuteen, kahdeksas (jaksot 15 ja 16), jossa Jokeri ottaa kohteekseen koulun, missä Dick Grayson opiskelee ja nuorukainen joutuukin yrittämään pysäyttää roiston paljastamatta salaista identiteettiään luokkatovereilleen, yhdeksäs (jaksot 17 ja 18), jossa False Face tekeytyy Gothamin merkkihenkilöiksi ja rötöstelee heidän nimissään, yhdestoista (jaksot 21 ja 22), jossa Pingviini vannoo siirtyneensä lain kaidalle polulle, mutta Lepakkomies ei usko tätä, sekä kauden finaali (jaksot 33 ja 34), jossa Pingviini sieppaa Alfredin ja hypnotisoi tämän omiin kataliin tarkoituksiinsa.




Tuotantokauden ohjaajat pitävät hupaisaa ilmapiiriä hyvin yllä, mihin vaikuttaa käsikirjoittajien työ. Vaikka tarinat ovat kaavamaisia, kirjoittajat näyttävät kyntensä siinä, kuinka he saavat täysin typerät jutut vaikuttamaan nerokkailta, puhumattakaan aivan mahtavasta dialogista täynnä varsin kekseliästä sanailua ja Robinin unohtumattomia "Pyhä se ja tämä, Lepakkomies" -heittoja. Teknisiltä ansioiltaan Batman - Lepakkomies on nähnyt parhaat päivänsä ajat sitten, eivätkä tehosteet enää tänä päivänä vakuuta juuri lainkaan. Parhaat efektit ovatkin toimintakohtausten sarjakuvia mukailevat lyöntitekstit "Pow", "Auts" ja niin edelleen. Itse Lepakkomiehen asu on varsin huvittava ilmestys, mutta sen sijaan pidin paljon Robinin, Pingviinin ja Jokerin sarjakuville uskollisesta toteutuksesta (miinus ne jälkimmäisen viikset). Kehut ansaitsee myös päheä Lepakkoauto, jolla Lepakkomies ja Robin aina kaahaavat pelastamaan päivää. Kuitenkin kaikkein parasta koko sarjassa on sen ikoninen tunnusmusiikki, jonka kaikki tietävät ja jota kaikki osaavat hyräillä, vaikka ei olisi nähnyt yhtäkään jaksoa koko sarjasta. 

Nananananananana Batmaaaan!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
Batman, Yhdysvallat, 1966-1968, 20th Century Fox Television, Greenway Productions

sunnuntai 11. tammikuuta 2026

The Salt Path - Yhteinen matka (The Salt Path - 2024) - elokuva-arvostelu

THE SALT PATH - YHTEINEN MATKA

THE SALT PATH



Ohjaus: Marianne Elliott
Näyttelijät: Gillian Anderson, Jason Isaacs, James Lance ja Hermione Norris
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

The Salt Path - Yhteinen matka perustuu Raynor Winnin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2018, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin Winnin ja hänen miehesä elämän suuresta takaiskusta. Number 9 Films, BBC Film ja LipSync hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyivät työstämään elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa The Salt Path - Yhteinen matka sai jo syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Hiljalleen elokuvaa on esitetty muilla festivaaleilla ja se on saapunut eri maiden teattereihin. Nyt leffa on julkaistu myös Suomessa. Itselleni elokuvan tarina ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin elokuvasta sen päätähtien vuoksi. Kiinnostustani lisäsi kohu Winnin kirjan todenperäisyydestä ja kävinkin uteliaana katsomassa The Salt Path - Yhteisen matkan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun Raynor ja Moth Winn menettävät talonsa ja rahansa, sekä saavat kuulla Mothin olevan vakavasti sairas, he päättävät jättää kaiken ja lähteä pitkälle kävelylle Ison-Britannian rannikkoa pitkin.




Päärooleissa Winnin pariskuntana Raynorina ja Mothina nähdään Salaisista kansioista (The X-Files - 1993-2018) tuttu Gillian Anderson ja Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Jason Isaacs. Mothilla on todettu vakava sairaus, kortikobasaalinen degeneraatio, mikä alkaa vaikuttaa ensin hänen liikkumiseensa ja sitten muistiinsa. Jos tämä ei olisi vielä tarpeeksi raskas uutinen pariskunnalle, todellinen isku tulee, kun heidän raha-asiansa sössitään, minkä seurauksena he menettävät talonsa ja lähes koko omaisuutensa. Surkuttelu saa jäädä, kun pariskunta päättää lähteä selvittämään päätään aikamoiselle kävelyreissulle. Anderson ja Isaacs ovat molemmat mainioita rooleissaan, tulkitessaan hyvin hahmojensa vaikeita tuntemuksia elämäntilanteestaan ja matkastaan. Näyttelijöiden väliltä löytyy myös hyvää kemiaa.

The Salt Path - Yhteinen matka saapuu Suomen teattereihin hieman huonoon aikaan, sillä Raynor Winnin kirja joutui viime kesänä tutkinnan kohteeksi ja monia Winnin tosijutuiksi kirjoittamia seikkoja on dokumentoitu sepitteeksi. Nähtävästi todellisuudessa Winnit menettivät kaiken oman anastusyrityksensä myötä ja on myös spekuloitu, että Mothin sairaus olisi tekaistu. Nämä syytökset aiheuttavat toki hallaa leffan katselulle, jos niistä on lukenut etukäteen. Elokuvaa voi tietty katsoa myös puhtaasti fiktiivisenä draamana, mutta harmillisesti se ei toimi kummoisesti sellaisenakaan, hyvistä päänäyttelijöistä huolimatta.




Kyseessä on nimittäin mielestäni valitettavan ja suorastaan turhauttavan kuiva teos, joka jää tunnepuolella hämmentävän etäiseksi. Leffan pitäisi tarjota suuria tunteita, kun tarinassa kuvataan merkittävää taistelua pohjalta takaisin pinnalle ja selviytymistä siitä, kun tuntemaltaan elämältä viedään suunnilleen kaikki. Mutta ei. Liikuttavuus jää tapahtumatta. Tämän lisäksi elokuva on tapahtumiltaan ja kerronnaltaan omituisen tönkkö. Pariskunta tietty kohtaa erilaisia ihmisiä kävelynsä aikana ja nämä kohtaamiset jäävät kaikki puolitiehen. Suuri osa elokuvasta menee näteissä maisemissa istuskeluun spagettia syödessä ja teltan kanssa tappelemiseen. Parin tunnin kesto käy ajoittain aika raskaaksi ja sitten yhtäkkiä The Salt Path - Yhteinen matka loppuu kuin seinään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Marianne Elliott, joka ei harmillisesti juuri vakuuta kameran takana. Elliottin käsissä vaikuttavaksi tarkoitettu selviytymistarina jää oudon latteaksi. Rebecca Lenkiewiczin käsikirjoituksessakaan ei ole juuri kehumista, oli kyse sitten tarinankerronnasta tai Ison-Britannian kodittomuuden ja siihen suhtautumisen käsittelemisestä. Sentään The Salt Path - Yhteinen matka on pätevästi kuvattu. Puvustus on oivaa ja maskeeraajat peittävät päätähtiä likaan ja auringonpolttamiin onnistuneesti leffan edetessä. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Chris Roen nättejä musiikkeja myöten. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Salt Path, Iso-Britannia, 2024, BBC Film, Elliott & Harper, Lipsync Productions, Location Safety, Number 9 Films, Rocket Science, Shadowplay Features


lauantai 10. tammikuuta 2026

Emily in Paris, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

EMILY IN PARIS - KAUSI 5



Luoja: Darren Star
Näyttelijät: Lily Collins, Ashley Park, Philippine Leroy-Beaulieu, Samuel Arnold, Bruno Gouery, Lucien Lavinscount, Eugenio Franceschini, William Abadie, Lucas Bravo, Arnaud Binard, Paul Forman, Anna Galiena ja Minnie Driver
Genre: komedia, romantiikka
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 31 minuuttia - 38 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Darren Starin luoma romanttinen komediasarja Emily in Paris nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä lokakuussa 2020. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025, mutta ne jouduttiin keskeyttämään elokuussa, kun kesken kuvausten apulaisohjaaja Diego Borella menehtyi yhtäkkiä. Muutaman päivän jälkeen kausi kuvattiin loppuun ja lopulta Emily in Parisin viides tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalveluun joulukuussa. Itse olen pitänyt sarjaa ihan kivana hömppänä, joskaan en ole missään kohtaa juuri innostunut siitä. Ryhdyin katsomaan uutta kautta heti sen julkaisupäivänä.

Emily Cooper on muuttanut Roomaan, johtamaan Agence Grateaun Italian osastoa ja seurustelemaan Marcello Muratorin kanssa.




Lily Collins nähdään jälleen kerran Emily Cooperina, amerikkalaisinfluensserina, joka muutti Pariisiin työskennelläkseen ranskalaisessa muotifirmassa. Emily sai hiljalleen työtoveriensa hyväksynnän ja hänellä on ollut niin ystäviä kuin erilaisia rakkaussuhteita. Neljännen kauden päätteeksi tapahtui iso muutos, kun Emily muuttikin Italian pääkaupunkiin Roomaan, johtaakseen Agence Grateaun paikallista osastoa. Muutossa on plussapuolena myös se, että Emilyn nykyinen poikaystävä Marcello (Eugenio Franceschini) on italialainen. Collins istuu edelleen passelisti rooliinsa, joskin Emily käy tällä kaudella jopa aika tylsäksi hahmoksi. Hänen somepuolensa uupuu nyt lähes täysin ja hänen elämänsä tuntuu vain pyörivän erilaisten miesten ympärillä.
     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Emilyn paras kaveri Mindy (Ashley Park), Emilyn pomo Sylvie (Philippine Leroy-Beaulieu), Emilyn työkaverit Julien (Samuel Arnold) ja Luc (Bruno Gouery), Emilyn ex-poikaystävä Alfie (Lucien Laviscount), sekä kokki Gabriel (Lucas Bravo), siitäkin huolimatta, että Bravo vihjaili aiemmin, että saattaisi jättää sarjan. Gabrielin ruutuaika jääkin tällä kaudella varsin lyhyeksi, lähinnä pariksi piipahdukseksi. Muut hahmot ovat kuitenkin kunnolla mukana ja heilläkin on jos jonkinmoista suhdesotkua jaksojen edetessä. Näyttelijäkaarti on ihan hyvässä vedossa ja parasta antia tarjoaa taas Park Mindynä, joka saa vähän väliä kaikenlaisia työkeikkoja, joista osa menee jo epäuskottavan puolelle.




Viidennellä kaudellaan Emily in Paris - vai pitäisikö oikeastaan sanoa "Emily in Rome", kuten kauden alkutekstitkin korjaavat - jatkaa sarjan tutuksi tulleella linjalla. Eli siis mielestäni ihan kiva hömppäsarja pysyy yhä ihan kivana hömppänä. Ajoittain sarja alkaa jo turhan paljon toistaa itseään, etenkin niissä iänikuisissa suhdesotkuissa, mutta on meno edelleen tarpeeksi viihdyttävää. Vaikka sekaan heitelläänkin (välillä hyvin kömpelösti) draamaa, yleisilmapiiri on varsin kepeä ja niinpä näitä puolen tunnin mittaisia jaksoja on taas helppoa tuijottaa muutamakin putkeen.

Juonikuvioidensa puolesta mielsin tämän kauden kuitenkin hieman edeltäjiään yhdentekevämmäksi. Vaikka Pariisi on vaihtunut Roomaan, ei kausi silti tunnu erityisen raikkaalta. Emilyn rakkauskuviot muuttuvat mies mieheltä tylsemmiksi, etenkin kun tässä kohtaa on vaikea uskoa, että se "kauden miesystävä" olisi mikään pysyvä tyyppi. Eri hahmojen suhdesotkut myös tuntuvat keskenään oudon samanlaisilta, kun suurella osalla hahmoista on parikin ihmistä, joista pitäisi osata päättää se mieluisampi. Sarjan vannoutuneimmille faneille tässä tuskin on ongelmaa ja jos pidit edelliskausista, niin en näe syytä, mikset pitäisi myös tästä uusimmasta. Kuudes kausi on jo työn alla ja vikoineenkin katson jatkoa ihan sujuvasti.




Tuotantokauden ohjaajat Erin Ehrlich ja Andrew Fleming pitävät kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, kun taas Darren Starin johtaman käsikirjoitustiimin työ jää taas aikamoiseksi hötöksi. Teknisestikin Emily in Paris pysyy ennallaan. Viides tuotantokausi on kelvollisesti kuvattu ja Italian maisemia esitellään oikein antaumuksella. Lavasteet ovat mainiot, puvustus ailahtelee tyylikkäästä kaameaan ja äänimaisemakin on sujuvasti rakennettu. Chris Alan Leen ja Gabriel Mannin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Emily in Paris, Yhdysvallat, 2020-, Jax Media, MTV Studios, Netflix


perjantai 9. tammikuuta 2026

Scary Movie (2000) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE



Ohjaus: Keenen Ivory Wayans
Pääosissa: Anna Faris, Jon Abrahams, Regina Hall, Shannon Elizabeth, Shawn Wayans, Marlon Wayans, Lochlyn Munro, Dave Sheridan, Cheri Oteri, Rick Ducommun, Kurt Fuller, David L. Lander, Dan Joffre, Jayne Trcka ja Carmen Electra
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Scary Movie on kauhuparodiaelokuva. Miramax-yhtiö työsti parodiaa Scream-elokuvasta (1996) Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin kanssa ja samaan aikaan myös Wayansin veljekset Shawn ja Marlon työstivät omaa kauhuparodiaideaansa Buddy Johnsonin ja Phil Beaumanin kanssa. Miramax innostui enemmän Wayansien tekstistä ja vaikka Friedbergin ja Seltzerin työpanoksesta ei näkynyt lopullisessa leffassa mitään, he saivat silti nimensä lopputeksteihin Writer's Guild of American päätöksestä. Kuvaukset käynnistyivät työnimellä "Scream If You Still Know What I Did Last Halloween" ja lopulta Scary Movie sai ensi-iltansa heinäkuussa 2000. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli pieneen budjettiinsa verrattuna jättihitti, joka synnytti kokonaisen elokuvasarjan. Itse katsoin Scary Movien jo lapsena, ennen kuin olin nähnyt yhtäkään kauhuleffaa, joita se parodioi. Tuolloin pidin leffasta valtavasti ja olen nähnyt sen useasti uudestaan. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jo kuudennen osansa, päätin odotellessa katsoa ja arvostella aiemmat Scary Moviet uudestaan.

Kun Ghostfaceksi pukeutunut murhaaja tappaa Drew Deckerin, paikallisen high schoolin opiskelijat pelkäävät, että joku on saanut selville heidän synkän salaisuutensa, johon liittyy auto-onnettomuudessa kuollut mies.




Scary Movie keskittyy kuuden nuoren kaveriporukkaan, jotka alkavat pelätä henkensä edestä, kun heidän luokkatoverinsa Drew Decker (Carmen Electra) murhataan halloweenyönä. On kiltti tyttö Sidney, ei kun siis Cindy (Anna Faris) ja hänen seksuaalisesti turhautunut poikaystävänsä Bobby (Jon Abrahams), äänekäs Regina (Brenda Meeks) ja hänen urheilijapoikaystävänsä Ray (Shawn Wayans), sekä koulun suosituin tyttö Buffy (Shannon Elizabeth) ja hänen tympeä poikaystävänsä Greg (Lochlyn Munro). Kuusikko salailee karmeaa tapahtumaa, jossa he olivat osallisia tasan vuotta aiemmin ja uskovatkin, että Ghostface jahtaa heitä, tietäessään totuuden. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa, vaikkei kukaan heistä tarjoa varsinaisesti hyvää roolisuoritusta. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja ampuvat sopivasti yli.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Marlon Wayans Reginan pilviveikkoveljenä Shortynä, Dave Sheridan Buffyn täystolloveljenä, apukonstaapeli Doofynä, Cheri Otera uutisreportteri Gail Hailstormina, Kurt Fuller seriffi Burkena ja Rick Ducommun Cindyn isänä. Wayans on lystikäs jatkuvasti päihtyneenä Shortynä, mutta show'n varastaa Sheridan Doofynä, jonka älykkyysosamäärä ei ole vain yksinumeroinen, vaan siellä ihan nollan tuntumissa.




Voi olla, että kyse on vain nostalgiasta, mutta mielestäni tämä ensimmäinen Scary Movie on vielä aidosti hupaisa parodialeffa, joka kestää yhä katselukerran toisensa perään. Ei se ole järin laadukas tai läheskään niin nokkela kuin parodiaelokuvista parhaimmista, leffoista Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) vastanneiden Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikon työt. Kyseessä on todella pöljä leffa, joka tarkemmin tarkasteltuna sisältää useitakin epäkohtia. Miksi kaverikuusikko luulee heti, että Ghostface on heidän perässään synkän salaisuuden takia, kun siinä kohtaa murhaajan ainoa uhri Drew ei liittynyt vuotta aiemmin tapahtuneeseen mitenkään? Miksi eräs hahmo ei myöhemmin leffassa usko Cindyn tarinaa murhaajasta, vaikka aiemmin hän näki omin silmin, kun murhaaja tappoi hänen rakkaansa? En tiedä, eikä juuri kiinnosta, leffa viihdyttää silti mukavasti.

Kuten onkin jo voinut päätellä, Scary Movie on parodia ysärin hittislashereista Scream (joka oli jo itsessään satiiri slashereista) ja Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) - jotka hupaisasti ovat muuten molemmat Kevin Williamsonin käsialaa. Scary Movien tekijät ovat taitavasti punoneet nämä kaksi leffaa yhteen, tarjoten tasaisesti tunnistettavia kohtauksia molemmista. Näiden kahden lisäksi leffassa on veikeitä viittauksia Hohtoon (The Shining - 1980), Kuudenteen aistiin (The Sixth Sense - 1999) ja The Blair Witch Projectiin (1999), mutta myös muihinkin elokuviin, kuten Epäiltyihin (The Usual Suspects - 1995) ja Titaniciin (1997) ja onpa lopputaistelu suoraan The Matrixista (1999) revitty. "Whazzuuuup?!" -kohtaus on jo ansainnut asemansa ikonisena ja mielestäni yksi loppupään kohtauksista elokuvateatterissa on täysin ymmärrettävä reaktio idiooteille, jotka haluavat pilata leffakokemuksen muilta käytöksellään.




Elokuvan ohjauksesta vastasi Rayta ja Shortyä näyttelevien Shawn ja Marlon Wayansin isoveli Keenen Ivory Wayans, joka pitää hölmöä ilmapiiriä kelvollisesti yllä. Wayansin veljesten ja Buddy Johnsonin ja Phil Beaumanin käsikirjoitus rakentuu aika tyhmien vitsien varaan, mutta se myös leikittelee kauhukliseillä paikoitellen ihan nokkelasti, esimerkiksi Halloween - naamioiden yötä (Halloween - 1978) parodioivassa kohtauksessa, jossa Cindy bongaa koulun pihalla seisovan Ghostfacen ja katsoessaan muualle, näemme kerrankin, kun murhaaja pinkoo nopeasti pois näkyvistä, ennen kuin tyttö ehtii kääntää katseensa takaisin. Tiedän mitä teit viime kesänä -leffan ikoninen "What are you waiting for?" -huuto taas kääntyy elokuvan synkimmäksi vitsiksi. Scary Movie on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat oivat ja puvustuskin menevää. Erikoistehosteet ovat tarkoituksella köykäiset, lisäten leffan huumoria. David Kitayn säveltämistä musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scary Movie, Yhdysvallat, 2000, Dimension Films, Wayans Bros. Entertainment, Gold/Miller Productions, Brad Grey Pictures


The Paper, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

THE PAPER - KAUSI 1



Luojat: Greg Daniels ja Michael Koman
Näyttelijät: Domhnall Gleeson, Sabrina Impacciatore, Chelsea Frei, Melvin Gregg, Gbemisola Ikumelo, Alex Edelman, Ramona Young, Tim Key, Oscar Nuñez, Duane Shepard Sr., Allan Havey, Tracy Letts ja Josh Holloway
Genre: komedia
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 26 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 48 minuuttia
Ikäraja: S

Brittiläiseen komediasarjaan perustuva yhdysvaltalainen Konttori (The Office - 2005-2013) nautti suurta suosiota, joten sarjan maailmaa päätettiin tietty laajentaa lisäosasarjalla. Yksi suunnitelluista ideoista muovautui lopulta kokonaan omaksi jutukseen, Puisto-osastoksi (Parks and Recreation - 2009-2015), kun taas toinen idea "The Farm" jäi toteutumatta. Tammikuussa 2024 Konttorin luoja Greg Daniels paljasti kehitelleensä uuden sarjan, jossa sama kuvausryhmä seuraisi eri toimiston arkea. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025 ja lopulta The Paper julkaistiin ensin Yhdysvalloissa syyskuussa ja täällä Suomessa sen esitys alkoi pari kuukautta myöhemmin. Itse katsoin Konttorin vasta viime vuonna läpi sarjan 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Pidin näkemästäni, vaikka koinkin sarjan venyneen liian pitkäksi. Minulla ei ollut juuri mitään odotuksia uutta sarjaa kohtaan, mutta katsoin The Paperin jaksot niiden ilmestymisviikoilla.

Dokumenttiryhmän selvittäessä, mitä tapahtui paperifirma Dunder Mifflinille, he päätyvät kuvaamaan uutislehti Truth Tellerin toimiston menoa.




The Paper kertoo ohiolaisen uutislehti Truth Tellerin toimiston arjesta. Hahmoja ovat juuri työnsä aloittanut päätoimittaja Ned Sampson (Domhnall Gleeson), vastaava päätoimittaja Esmeralda Grand (Sabrina Impacciatore), journalisti Mare Pritti (Chelsea Frei), mainosmyynnistä vastaava Detrick Moore (Melvin Gregg), toimittaja Adelola Olofin (Gbemisola Ikumelo), toimittaja Adam Cooper (Alex Edelman), levikistä vastaava Nicole Lee (Ramona Young), liiketoimintasuunnittelija Ken Davies (Tim Key), sekä vanha tuttu Oscar Martinez (Oscar Nuñez), joka työskentelee pääkirjanpitäjänä nyt Truth Tellerissä. Valitettavasti tämä poppoo ei ainakaan vielä tällä avauskaudella onnistu juuri vakuuttamaan. Gleeson on oivallinen hieman kömpelönä Nedinä, kun taas Impacciatore aiheuttaa lähinnä ärsyyntymistä kivuliaan epähauskan Esmeralda-hahmonsa kanssa. Loput hahmoista ovat lähinnä aika tylsiä, eikä seasta löydy samalla lailla vekkuleita persoonia kuten Konttorissa. Oscarin mukanaolo tuntuu lähinnä väkinäiseltä tavalta linkittää The Paper Konttoriin.

The Paperin avauskausi on ihan kelpo hömppää, mutta eipä tässä Konttorin korkeuksiin päästä missään vaiheessa. Toisaalta myös Konttori takelteli avauskaudellaan ja pääsi käyntiin vasta myöhemmin, joten kenties The Paperille käy sama ja jo työn alla oleva kakkoskausi tarjoaisi parempaa menoa. Ei uusi sarja siis huono ole, mutta ykköskausi jää lopulta aika yhdentekeväksi ja aina jaksojen ilmestymisen välissä ehdin jo melkein unohtaa koko The Paperin olemassaolon.




Avauskausi pitää sisällään kymmenen noin puolen tunnin mittaista jaksoa, joiden taso ailahtelee ihan kivasta varsin hupaisaan. Huumorin puolesta sarja on harmillisen maltillinen ja vaikka sekaan mahtuu pari rouheampaa läppää, Konttorin hävyttömämmät jutut loistavat poissaolollaan. Kunnon naurujen sijaan sarja saikin minusta irti lähinnä positiivisia hymähdyksiä silloin tällöin. Kauden hauskimmaksi anniksi koin kuudennen jakson, jossa Truth Tellerin väki saa arvioitavakseen erilaisia tuotteita, jotka aiheuttavat erilaista päänvaivaa toimistolla ihottumista ruokamyrkytyksiin. Kauden kiinnostavinta antia taas oli mielestäni romanttinen jännite Nedin ja Maren välillä, missä lopputulosta ei kuitenkaan ole kovin vaikea arvata. Kaiken kaikkiaan The Paper osoittautui kertakäyttöiseksi rahastukseksi, joka olisi kenties voinut hyötyä siitä, että Puisto-osaston tapaan siitä olisi tehty kokonaan oma juttunsa, ilman Konttori-kytköksiä. Mutta kuten jo totesin, myös Konttori pääsi vauhtiin vasta kakkoskaudellaan, joten nähtäväksi jää, toistaako The Paper tätä kaavaa...

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Konttorissa Tobya näytellyt Paul Lieberstein) pitävät kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, mutta käsikirjoittajien (muun muassa Lieberstein ja sarjan luojat Daniels ja Michael Koman) työ jää hieman vaisuksi. Teknisesti The Paper on pätevää suorittamista ja tämäkin sarja hyödyntää pseudodokumenttityyliä. Avauskausi on hyvin kuvattu ja tylsän väritön ulkoasu istuu täydellisesti arkiseen toimistotyöhön. Lavasteet ovat oivalliset, äänityöskentely on osaavaa ja pidin paljon sarjan alkutekstipätkästä, jossa näytetään klippejä ihmisistä, jotka hauskan kekseliäästi käyttävät sanomalehtiä kaikkeen muuhun paitsi niiden lukemiseen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Paper, Yhdysvallat, 2025-, 3 Arts Entertainment, Banijay Americas, Deedle-Dee Productions, Electus, Reveille Productions, Universal Television, WDM


torstai 8. tammikuuta 2026

Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (The Chronicles of Narnia: Prince Caspian - 2008) - elokuva-arvostelu

NARNIAN TARINAT: PRINSSI KASPIAN

THE CHRONICLES OF NARNIA: PRINCE CASPIAN



Ohjaus: Andrew Adamson, 
Näyttelijät: William Moseley, Anna Popplewell, Georgie Henley, Skandar Keynes, Ben Barnes, Sergio Castellitto, Peter Dinklage, Warwick Davis, Ken Stott, Eddie Izzard, Pierfrancesco Favino, Cornell John, Liam Neeson, Vincent Grass, Damián Alcázar, Klara Issova ja Tilda Swinton
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

C. S. Lewisin satukirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Adamson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, kun ensimmäistä elokuvaa vielä viimeisteltiin, sillä hänen huolenaan oli, että lapsinäyttelijät ehtisivät vanheta liikaa, jos jatko-osan tekoa viivästytettäisiin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2007 ja lopulta Narnian tarinat: Prinssi Kaspian sai ensi-iltansa toukokuussa 2008. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti lippuluukuilla, eikä se saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Jos oikein muistan, kävin katsomassa Prinssi Kaspianin elokuvateattereissa äitini kanssa. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, joskin viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Kun viime vuonna huomasin Velhon ja leijonan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin arvostella Narnian tarinat -elokuvat läpi - etenkin nyt kun elokuvasarja on heräämässä takaisin eloon Greta Gerwigin ja Netflixin käsissä.

Pevensien sisarukset Peter, Susan, Lucy ja Edmund palaavat yllättäen Narniaan, missä heidän pitää auttaa nuorta prinssi Kaspiania pelastamaan maailma Kaspianin vallanahneelta sedältä.




William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley tekevät paluun rooleihinsa Pevensien sisaruksiksi, Peteriksi, Susaniksi, Edmundiksi ja Lucyksi, jotka ensimmäisessä elokuvassa päätyivät vaatekaapin kautta satumaailma Narniaan. Pelastettuaan paikan pahalta Valkealta velholta (Tilda Swinton), he hallitsivat Narniaa muutaman vuosikymmenen ajan, kunnes vahingossa tupsahtivat takaisin tavalliseen maailmaan ja palasivat lapsiksi. Nyt, vuotta myöhemmin sisarukset löytävät itsensä jälleen Narniasta, mutta paikka on muuttunut täysin. Kuten jo ykkösleffassa kävi ilmi, aika kulkee Narniassa paljon nopeammin kuin meidän maailmassamme ja siinä, missä sisarusten mielestä heidän viime seikkailustaan on kulunut vasta vuosi, Narniassa aikaa on kulunut jopa tuhat vuotta ja Pevensiet ovat muuttuneet paikalliseksi legendaksi, johon osa ei enää edes usko. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi kehittyneet näyttelijöinä, mutta tällä kertaa heidän hahmonsa jäävät hieman sivuun.
     Narnian tarinat: Prinssi Kaspianin keskiössä on nimittäin juuri sen nimikkohahmo, Ben Barnesin näyttelemä prinssi Kaspian. Kyseessä on nykyään Narniaa hallitsevien ihmisten, telmarilaisten kruununperijä. Prinssin isä, edellinen kuningas on kuollut ja telmarilaisten odotellessa, että Kaspian on tarpeeksi vanha valtaistuimelle, hänen setänsä Miraz (Sergio Castellitto) on toiminut sijaishallitsijana. Mutta eipä Mirazille tietenkään sovi vallasta luopuminen ja niinpä hän päättääkin yrittää tappaa Kaspianin, joka lähtee pakomatkalle. Barnes istuu erittäin passelisti rooliinsa ja hänestä löytyy niin hahmon kaipaamaa sinisilmäisyyttä kuin kasvavaa rohkeutta ja johtajaluonnetta. Castellitto on myös hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joka eroaa Valkeasta velhosta heti sillä, että Miraz on tuiki tavallinen ihminen.




Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Mirazille uskollinen kenraali Glozelle (Pierfrancesco Favino), Kaspianin pakomatkalla kohtaamat kääpiöt Trumpkin (Peter Dinklage) ja Nikabrik (Warwick Davis), mäyrä Juormukas (Ken Stott), miekkaa heilutteleva hiiri Riipitsiip (Eddie Izzard), kentaurikenraali Glenstorm (Cornell John), sekä tietty vanha kunnon leijona Aslan (Liam Neeson), joka katosi Narniasta samoihin aikoihin, kun Peter, Susan, Edmund ja Lucy päätyivät takaisin tavalliseen maailmaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Dinklage on väkevä Trumpkinina ja suloinen, mutta luonteeltaan pippurinen Riipitsiip nousee helposti suosikiksi uusista tuttavuuksista.

Minun on aina ollut vaikea päättää, kummasta Narniat tarinat -elokuvasta pidän enemmän, Velhosta ja leijonasta, vai Prinssi Kaspianista. Ensimmäinen elokuva on ihastuttavan taianomainen koko perheen satuseikkailu, kun taas jatko-osa on selvästi synkempi ja vanhemmille lapsille suunnattu fantasiaelokuva. Prinssi Kaspian siis toisaalta menettää osan edeltäjänsä satumaisesta viehätyksestä, mutta samalla se tarjoaa katsojilleen Narnian uudella tavalla. Maailma on muuttunut kolkommaksi telmarilaisten vallan alla. Kentaurit, minotaurukset, kääpiöt, yksisarviset, satyyrit ja muut taikaolennot on joko metsästetty tai ajettu piiloon kaukaisiin metsiin. Siinä, missä ykkösleffassa neljän ihmislapsen saapuminen nähtiin ihmeenä, jatko-osassa ihmisten ja satuolentojen välillä on muodostunut kiivaisa konflikti, eivätkä Pevensiet koe oloaan yhtä tervetulleeksi kuin viime visiitillään.




Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi vain jotain synkkyyksissä murjottamista, vaan lähinnä sitä, että Pevensiet ovat varttuneet, katsojat ovat varttuneet ja samalla myös elokuva on varttunut ja kypsentynyt. Ankeista puolistaan huolimatta Narnia ei ole menettänyt kaikkea taikaansa ja luvassa onkin toinen onnistuneesti mukanaan vievä fantasialeffa, joka tarjoaa hyvää seikkailun tuntua, sopivasti vauhtia ja vaaratilanteita, sekä näyttävää toimintaa miekankalisteluineen kaikkineen. Konflikti on tosiaan hyvin rakennettu ja on mielenkiintoista seurata, kuinka se avautuu, joskin jossain kohtaa Pevensiet alkavat tuntua lähes ulkopuolisilta elokuvassa, Kaspianin ottaessa selvää sijaa johtajana. Tiettyä viilausta tämäkin leffa jää kaipaamaan ja kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu paikoitellen liialliselta. Kun elokuva muuten keskittyy niin hyvin tarinaansa narnialaisten ja telmarilaisten välirikosta, kerrontaa rikkoo täysin totaalisen turha kohtaus, jossa Valkeaa velhoa yritetään vapauttaa vankeudestaan. Kohtaus olisi pitänyt älytä poistaa tai lisätä mukaan vasta johonkin kotijulkaisun pidennettyyn versioon.

Velhon ja leijonan ohjannut Andrew Adamson toimii myös Prinssi Kaspianin puikoissa, hoitaen tonttinsa tälläkin kertaa mallikkaasti ja tuoden tuoreen näkökulman samaan maailmaan. Adamson on myös käsikirjoittanut elokuvan Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn kanssa ja lukuun ottamatta aiemmin mainitsemaani turhaa osiota kolmikko pitää kertomuksen pääasiassa hyvin kasassa. Teknisiltä ansioiltaan Narnian tarinat: Prinssi Kaspian on suurimmaksi osaksi mainio, joskin osa tietokonetehosteista on vanhentunut ja etenkin digitaalisesti luodut puhuvat eläimet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja äänimaailmakin vakuuttavasti rakennettu. Harry Gregson-Williams palasi säveltämään myös kakkosleffan ja hän tunnelmoikin musiikeillaan jälleen nätisti, lisäten seikkailun henkeä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Chronicles of Narnia: Prince Caspian, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2008, Walt Disney Pictures, Walden Media, Ozumi Films, Pakt Media, Silverbell Films, Stillking Films


keskiviikko 7. tammikuuta 2026

Pluribus, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

PLURIBUS - KAUSI 1



Luoja: Vince Gilligan
Näyttelijät: Rhea Seehorn, Karoline Wydra, Carlos-Manuel Vesga, Miriam Shor, Samba Schutte, Menik Gooneratne ja Darinka Arones
Genre: draama, scifi
Jaksomäärä: 9
Jakson kesto: 45 minuuttia - 1 tunti 5 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Pluribus on Vince Gilliganin luoma uusi scifisarja. Gilligan sai idean Better Call Saul -sarjansa (2015-2022) loppusuoralla, kyllästyttyään tekemään tarinoita rikollisista. Kun Gilligan alkoi kertoa eri kanaville työstävänsä uutta sarjaa, hänen aiempien sarjojen jättimenestys sai yhtiöt aloittamaan tarjouskilpailun siitä, kuka saisi sarjan palveluunsa. Lopulta Apple TV voitti ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024, vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon viivästettyä tuotannon alkamista. Nyt Pluribusin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Apple TV:ssä ja itse kiinnostuin sarjasta heti, kun kuulin Gilliganin tekevän uutta sarjaa - onhan miehen luoma Breaking Bad (2008-2013) suosikkisarjani. Kun sarjasta oli enää pari jaksoa julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan Pluribusta.

Menestyskirjailija Carol Sturka huomaa kauhukseen, että kaikki ihmiset hänen ympärillään joutuvat saman avaruudesta tulleen parviälyn valtaamiksi.




Better Call Saul -sarjassa näytellyt Rhea Seehorn nähdään Pluribusin pääroolissa Carol Sturkana, menestyneenä, mutta alkoholisoituneena kirjailijana, joka juuri palaa uuden kirjansa mainoskiertueelta kotiin rakkaan Heleninsä (Miriam Shor) kanssa, kun illalla maailma muuttuu täysin yhtäkkiä. Kaikki ihmiset lamaantuvat ja alkavat sätkiä, ja kun tämä loppuu, he ovat kaikki saman avaruudesta tulleen parviälyn vallassa. Carol hoksaa nopeasti olevansa ainoa ihminen, joka ei ole mieleltään osa samaa olentoa ja päättää keksiä keinon palauttaa tilanteen ennalleen. Seehorn esitteli lahjojaan jo Better Call Saulissa, mutta nyt oman sarjansa tähtenä hän pääsee tosissaan vauhtiin. Seehorn on erinomainen roolissaan, tulkiten upeasti hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia hurjan tapahtuman alkaessa ja edetessä. Hänen hahmonsakin on kiinnostava, kyynisen Carolin kamppaillessa erilaisten sisäisten demonien kanssa.

Pluribus osoitti, että Vince Gilligan taitaa muutakin kuin pelkän Breaking Badiin liittyvän rikollismaailman. Kyseessä on suorastaan erinomainen tieteissarja, jonka perusidea kuulostaa Ihmispaholaisilta (Invasion of the Body Snatchers - 1978), mutta joka lähtee kiehtoville uusille poluille. Vaikka tämä avaruudesta tullut parviäly valtaakin lähes kaikkien maailman ihmisten kehot, ei muukalaisten aikomus ole tuhota maailmaa ja tappaa ihmiskuntaa, vaan he kokevat nimenomaan pelastavansa ihmiset. He näkevät ihmiskunnan sotaisana ja he uskovat vilpittömästi voivansa tarjota ihmisille onnen sillä, että kaikki muuttuvat osaksi tätä kollektiivia.




Jos Pluribusilta odottaa taistelua avaruusolentoja vastaan, voi luvassa olla aikamoinen pettymys. Kyseessä on huomattavasti pohdiskelevampi alien invaasio -tarina, joka antaa katsojalle runsaasti pureskeltavaa. Sarjan koukku syntyy ajatuksesta, että ovatko nämä olennot oikeassa? Olisiko ihmiskunnalle parempi, että kaikki ovat saman parviälyn vallassa? Nimittäin sillä hetkellä, kun 99,99 prosenttia ihmiskunnasta muuttuu osaksi parviälyä, rikollisuus, väkivalta, raiskaaminen, korruptio, nälänhätä ja muu vastaava loppuu kuin seinään. Eläimet vapautetaan vankeudestaan, rahasta tulee arvotonta, kun muukalaiset jakavat kaiken elämiselle tärkeän tasaisesti kaikille ja päästölukematkin tipahtavat roimasti. Eikö tämä periaatteessa olisi ihanteellinen maailma? Vai onko ihmisyyden pointti kuitenkin se valinnanvapaus, käytti sitä vapautta sitten moraalisesti oikein tai väärin?

Joillekin katsojille sarja voi osoittautua tylsäksi, mutta itse olin koukussa heti ensiminuuteista lähtien ja jakso jaksolta ihastelin yhä enemmän sarjan lähestymistapaa aiheeseensa. Vaikka näistä avaruuden muukalaisista ei vaikuttaisi olevan mitään haittaa ja he vieläpä saman tien yhteistuumin korjaavat kaiken tuhon mitä äkillinen muutos on aiheuttanut, on sarjassa silti tietty jännite kaiken aikaa yllä. Sillä niin kuin Carol, myös katsojana on varma, että jotain hämärää tästä kaikesta kuitenkin löytyy. Kaikki vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Vajaan tunnin mittaiset jaksot kulkevat kuin siivillä, sillä tätä kaikkea on niin kiehtovaa seurata. Oman lisänsä sarjaan tuovat erilaiset vertauskuvat. Hyvin nopeasti on selvää, että nämä muukalaiset ovat metafora tekoälylle, joka on avulias jopa tungettelevuuteen asti. Onko tekoäly ihmiskunnan tulevaisuuden suurin apu, vai sittenkin ihmisten itse kyhäämä tuho?




Vince Gilliganin johdolla ohjaus- ja käsikirjoitustiimit tekevät huikeaa työtä, rakentaessaan niin mysteeristä ilmapiiriä kuin saadessaan katsojan pohdiskelemaan oikein toden teolla. Teknisestikin Pluribus on huippuluokkaa. Avauskausi on taitavasti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja valaisukin on oivallista. Tietokonetehosteita käytetään maltillisesti, mutta sitäkin tyylikkäämmin ja äänimaailma on väkevästi rakennettu Dave Porterin tunnelmoivia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Pluribus, Yhdysvallat, 2025-, Bristol Circle Entertainment, High Bridge Productions, Sony Pictures Television