The Boys, kausi 5 (2026) - sarja-arvostelu

THE BOYS - KAUSI 5

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Karl Urban, Jack Quaid, Antony Starr, Erin Moriarty, Tomer Capone, Laz Alonso, Karen Fukuhara, Chace Crawford, Colby Minifie, Susan Heyward, Valorie Curry, Jensen Ackles, Daveed Diggs, Nathan Mitchell, Cameron Crovetti, Ely Henry, Giancarlo Esposito, Jessie T. Usher, John Noble, Derek Johns, Maitreyi Ramakrishnan, Zach McGowan, Jaz Sinclair, London Thor, Lizze Broadway, Jared Padalecki, Misha Collins, Seth Rogen, Kumail Nanjiani, Will Forte, Christopher Mintz-Plasse, Craig Robinson, Elisabeth Shue, Mason Dye, P. J. Byrne, Paul Reiser, Aya Cash, Andrew Iles, Frances Turner, Jim Beaver, Jeffrey Dean Morgan ja Samuel L. Jackson

Genre: toiminta, scifi, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti 1 minuuttia - 1 tunti 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 18

Garth Ennisin ja Darick Robertsonin sarjakuviin (2006-2012) perustuva televisiosarja The Boys nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa kesällä 2019. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää, joskin tekijät ilmoittivat, että seuraava kausi veisi tarinan päätökseen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt The Boysin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu Prime Videossa. Itse olen pitänyt todella paljon The Boysista ja olen odottanut innolla sarjan päätöskautta. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Billy Butcher, Annie ja Kimiko yrittävät pelastaa Hughien, Frenchien ja Mother's Milkin vankileiriltä ja pysäyttää sitten lopullisesti jumaluutta tavoittelevan Homelanderin.

The Boysin tutut hahmot palaavat vielä mahdollisesti viimeisen kerran, viemään pitkän konfliktinsa päätökseen. Yhdeltä puolelta löytyvät sekopäisen Billy Butcherin (Karl Urban) johtamat Pojat, joihin kuuluvat Hughie (Jack Quaid), Frenchie (Tomer Capone), Mother's Milk (Laz Alonso), sekä supervoimaiset Annie (Erin Moriarty) ja Kimiko (Karen Fukuhara). Vastapuolella taas ovat julma Homelander (Antony Starr), kaloista vähän turhankin paljon tykkäävä Deep (Chace Crawford), uusi Black Noir (Nathan Mitchell), varapresidentti Ashley (Colby Minifie), Sister Sage (Susan Heyward), Firecracker (Valorie Curry), jäistä jälleen herätetty Soldier Boy (Jensen Ackles), sekä uutena hahmona esiteltävä Oh Father (Daveed Diggs), joka yrittää levittää sanomaa Homelanderista Amerikan uutena vapahtajana. Nopea A-Train (Jessie T. Usher) sen sijaan pohtii, kummalle puolelle asettuisi viimeisen taistelun koettaessa. Hahmot ovat edelleen erittäin mainioita erilaisine vahvuuksineen, heikkouksineen ja ennen kaikkea omituisuuksineen ja näyttelijäkaarti suoriutuu loppuun asti vakuuttavasti rooleistaan. Urban uhkuu karismaa Butcherina, jonka kohtausten aikana englantia äidinkielenäänkin puhuvat tuppaavat pistämään tekstitykset päälle, kun taas Antony Starr sementoi Homelanderin aseman yhtenä televisiohistorian parhaista pahiksista. Starr on jälleen hyytävä häikäilemättömänä Homelanderina ja saa katsojan niskavillit pystyyn joka kerta saapuessaan kohtaukseen. On huutava vääryys, jos Starr ei tälläkään kertaa saa edes ehdokkuutta parhaasta miessivuosasta Emmy-gaalassa.

Ja niin seitsemän vuoden jälkeen The Boys on saanut päätöksensä ja kuten lähes poikkeuksetta finaalikausien kanssa käy, myös tämä huipennus jakaa taatusti katsojien mielipiteitä kahtia. Osa tulee pitämään viidettä tuotantokautta tyydyttävänä päätöksenä, kun taas toiset tulevat haukkumaan sen maanrakoon. Kun vuosien saatossa itse kullekin on herännyt omat mielikuvansa siitä, miten sarjan toivoisi loppuvan, ei kaikkia voi mitenkään miellyttää. Itse pidin vitoskautta epätasaisena päätöksenä, mutta kyllä se mielestäni jäi silti plussan puolelle.

Asioita, joista en juuri piitannut finaalikaudella tai jotka mielestäni kaipasivat viilausta, olivat esimerkiksi turhan monen jakson haahuilu V1-aineen perässä, jonka avulla Homelander voisi saavuttaa tavoittelemansa kuolemattomuuden, mutta jolla ei loppujen lopuksi tunnukaan olevaan juuri vaikutusta tapahtumiin, sekä päälleliimattu Supernatural-sarjan (2005-2020) fanien kosiskelu. The Boysin aiemmilla kausilla nämä Supernatural-näyttelijöiden roolitukset tuntuivat luontevilta, mutta tässä Jensen Acklesin, Jared Padaleckin ja Misha Collinsin jälleennäkeminen on hieman kiusallinen kaikessa irrallisuudessaan. Soldier Boy tunnuttiin tuovan takaisin vain tätä hetkeä varten, sillä muuten kausi ei oikein tiedä, mitä tehdä hahmon kanssa. Myös vastikään lopetustuomion saaneen Gen V -lisäosasarjan (2023-2025) hahmoille ei tunnu löytyvän kunnon tarkoitusta, vaikka heidän oman sarjansa kakkoskausi petasikin heistä tärkeitä pelinappuloita taistossa Homelanderia vastaan. Lisäksi vaikka toisaalta pidin sarjan viimeisestä jaksosta, niin on vaivaannuttavan selvää, että kuvauksissa saivat olla paikalla vain ne tärkeimmät näyttelijät, jotta spoilerit loppuratkaisuista eivät varmasti vuotaisi internetiin. Isoja taisteluja kaipaaville voi tulla aikamoisena pettymyksenä, kuinka pienimuotoisesti asiat lopussa ratkotaan.

Mutta sitten taas pidin paljon tuttujen hahmojen mahtavista dynamiikoista, jälleen varsin sekopäisestä menosta, sekä nyky-Amerikan napakasta satiirista. Luvassa on paljon hauskoja juttuja, joista monet syntyvät nasevasta dialogista tai täysin absurdeista hetkistä. Itse purskahdin nauruun, kun mukaan on jopa saatu parodia siitä Nicole Kidmanin "We come to this place for magic" -elokuvateatterimainoksesta. Huumorin vastapainona on myös tehokasta jännitettä ja panokset ovatkin onnistuneen korkealla läpi kauden. Tunnelmaa vain tiivistetään sillä, että heti kauden avausjaksosta käy selväksi, että kukaan ei ole turvassa. Kahdeksan tunnin mittaista jaksoa vievät taas hyvin mukanaan ja vaikkei The Boys lopukaan sellaiseen napakymppiin, millaisena sarja alkoi, olen silti tyytyväinen tähän viiden kauden pakettiin, joka tuntui käynnistyessään onnistuneen raikkaalta tuulahdukselta hitusen ummehtuneessa supersankarigenressä. Täysin kokonaanhan The Boys ei kuitenkaan lopu, vaan työn alla on parhaillaan Soldier Boysta ja Vought-firman perustamisesta 1950-luvulla kertova Vought Rising -sarja, jonka olisi tarkoitus käynnistyä ensi vuonna.

Teknisesti The Boysin taso pysyy ennallaan. Finaalikausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset ovat taas kerran erittäin raa'at. Tietokonetehosteet eivät kuitenkaan vieläkään huimaa päätä ja olisin odottanut ja toivonut, että viimeistä kautta varten Amazon olisi löysentänyt kukkaronyörejä reippaasti lisää. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja Christopher Lennertzin ja Matt Bowenin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla loppuun saakka.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Boys, Yhdysvallat, 2019-2026, Amazon Studios, Original Film, Sony Pictures Television, Point Grey Pictures

Arvostelu: Smile (2022)

SMILE

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Sosie Bacon, Jessie T. Usher, Kyle Gallner, Kal Penn, Robin Weigert, Gillian Zinser, Jack Sochet, Caitlin Stasey, Nick Arapoglou, Rob Morgan ja Dora Kiss

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Smile perustuu ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finnin lyhytelokuvaan Laura Hasn't Slept vuodelta 2020. Paramount Picturesilla kiinnostuttiin tekemään täyspitkä elokuva Finnin lyhytleffasta ja Finn ryhtyi työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2021 työnimellä "Something's Wrong with Rose" ja nyt Smile-nimen saanut kauhuelokuva on ilmestynyt leffateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä, sillä trailerit eivät tehneet minuun mitään vaikutusta. Vasta julkaisuviikolla kuulemani kehut nostivat hieman odotuksiani ja lopulta menin uteliain mielin ensi-iltapäivänä katsomaan Smileä.

Psykiatrisen osaston tohtori Rose Cotter saa potilaakseen nuoren naisen, joka kertoo näkevänsä karmivia näkyjä hymyilevinä ihmisinä esiintyvästä pahasta olennosta. Naisen tehtyä brutaalin itsemurhan Rosen edessä, Rose huomaa pian itsekin näkevänsä samoja kamaluuksia.

Pääroolissa tohtori Rose Cotterina nähdään aika tuntematon Sosie Bacon, joka suoriutuu oikein mainiosti osastaan. Bacon sopii oivallisesti psykiatrisella osastolla työskenteleväksi hahmokseen, joka alkaa tietty epäilemään omaa mielenterveyttään, kun hän alkaa nähdä siellä sun täällä kierosti hymyileviä ja uhkaavia ihmisiä. Hän myös tulkitsee toimivasti hahmonsa kasvavaa kauhua, kun nämä eivät selvästi olekaan pelkkiä traumaperäisiä harhoja, vaan jokin vaarallinen on oikeasti ryhtynyt vainoamaan häntä. Roseen tuodaan lisäsisältöä lapsuudentrauman kautta, jota totta kai hyödynnetään hänen näkemissään näyissä ihan efektiivisesti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rosen poikaystävä Trevor (Jessie T. Usher), Rosen sisko Holly (Gillian Zinser) ja tämän poikaystävä Greg (Nick Arapoglou), Rosen pomo Morgan (Kal Penn), psykologi Northcott (Robin Weigert), sekä poliisi Joel (Kyle Gallner), joka ryhtyy tutkimaan Rosen silmien edessä rajun itsemurhan tehneen Laura Weaverin (Caitlin Stasey) kuolemaa. Stasey näytteli pääosaa lyhytelokuvassa Laura Hasn't Slept, johon Smile perustuu. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti hommistaan, joskin The Boys -sarjan (2019-) A-Trainina parhaiten tuttu Usher on hämmentävän kehno ja epäuskottava osassaan.

Olin tosiaan etukäteen skeptinen Smileä kohtaan, vaikka päiviä ennen ensi-iltaa aloinkin kuulla elokuvasta kehuja. Leffan trailereista tahattoman koomisesti hymyilevien tyyppien kera tuli lähinnä mieleen huono kauhuraina Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018), eikä se todellakaan ollut hyvä merkki. Vaikka Smile toki nimensä puolesta sisältääkin näitä hupsuja, joskin paikoitellen tehokkaan karmivia virneitä, ei se elokuvana ole ihan niin kökkö kuin odotin ja pelkäsin. Viime päivinä kuulemani kehut kuitenkin saivat minut kummastelemaan, sillä vaikka kyseessä on parempi leffa kuin trailerit antavat ymmärtää, ei Smile silti kovin kummoinen teos ole.

Totuus vai tehtävä ei harmillisesti ole ainoa kauhuelokuva, joka nousee mieleen Smileä katsoessa. Elokuvaa ei voi kovinkaan mielikuvitukselliseksi kehua, vaan se rakentuu lähinnä muualta otettujen ideoiden varaan. Helppoina vertailukohteina toimivat esimerkiksi Candyman (1992), The Ring (2002) ja uusimpana It Follows (2014), joissa kaikissa jokin karmiva vainoaa ihmisiä uhrista toiseen ja päähenkilöksi valikoituu nuori nainen, joka yrittää selvittää olennon saloja ja miten tästä tilanteesta pääsee eroon. Parker Finn ei jaksa tai edes osaa tuoda tuttuihin juttuihin mitään uutta ja omaperäistä, mikä tekee Smilestä paikoitellen aika tylsän ja turhauttavan kokemuksen. Kun on nähnyt äsken mainitut kauhuleffat, ei Smile onnistu yllättämään kertaakaan. Ja kun katsoja voi nopeasti arvata, kuinka leffa tulee kulkemaan alusta loppuun, mikä virka kullakin hahmolla on elokuvan aikana ja miten elokuva päättyy, liki kahden tunnin kesto tuntuu liialliselta.

Elokuva ei myöskään kauhuosastollaan pahemmin vakuuta. Siitä löytyy aika ajoin ihan toimivaa jännitettä ja epämiellyttävää ilmapiiriä, etenkin kun niin Rose kuin katsojakaan ei voi enää olla varmoja, milloin Rosen tapaamat ihmiset ovat todellisia ihmisiä ja milloin nämä alkavatkin virnuilla pahaenteisesti. Leffa kuitenkin luottaa aivan liikaa kovien äänien säestämiin äkkisäikäytyksiin. Myönnän, että elokuva onnistui säpsäyttämään minut muutamankin kerran, mutta kikka tuntuu silti kauhugenren halpamaisimmalta. Ruutuunhan voidaan pistää vaikka teletappi, mutta katsoja pomppaa penkistään, jos ilmaantumista säestää tarpeeksi kova äänitehoste. Pelästykset voi myös ennakoida liian helposti muun äänimaailman kautta. Joko äänet hiipuvat tai sitten leffassa alkaa kaamea bassojylinä (jonka säveltäjä Cristobal Tapia de Veer on nähtävästi mieltänyt elokuvan musiikkiraidaksi). Elokuvassa on lisäksi mukana turhauttava määrä feikkipelotteluja, kuten kissanruokapurkin avaamista äkillisen leikkauksen kera ja puhelimen äänekästä pirinää.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa tyylikästä, korostaen välillä vinksahtaneilla kamerakulmilla menon ahdistavuutta. Paikoitellen lennokeilla otetut kuvat huvittavat, kun niitä aletaan käyttää liiallisesti. Leikkaus on monin paikoin sulavaa ja kohtausten välillä on kekseliäitä siirtymiä. Kokonaiskestoa olisi kuitenkin voinut tiivistää kymmenisellä minuutilla. Lavasteet ovat oivalliset ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata hymynaamoja rekvisiitoista taustoilta vähän sieltä sun täältä kahvimukista alkaen. Asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta valaisussa huvittaa välillä ylenpalttinen pimeässä kykkiminen, kun valot varmasti toimivat. Tiedän, että sähkön hinta on noussut, mutta jos päähenkilö kokee pahan voiman vainoavan häntä varjoissa, luulisi olevan mielekkäämpää pistää valot päälle omassa asunnossa. Leffan kehnot erikoistehosteet toimivat harmillisesti loppuhuipennuksen isona kompastuskivenä ja kun varsinainen mörökölli näytetään, on se enemmänkin huvittava kuin pelottava ilmestys.

Yhteenveto: Smile on parempi kauhuraina kuin kehnot trailerit antavat ymmärtää, mutta aika keskinkertaisesta tekeleestä on silti kyse. Ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finn syyllistyy lähinnä lainailemaan muista kauhuleffoista, eikä tarjoa oikein mitään uutta, omaperäistä ja yllättävää. Tästä syystä kauhugenreen vähänkin perehtynyt katsoja voi helposti arvata alusta asti, kuinka leffa tulee kulkemaan ja päättymään. Kauhupuolella Finn taas syyllistyy genren perisyntiin, eli kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin. Katsojaa yritetään säpsäytellä lähes joka minuutti ja vaikka välillä onnistutaan, ovat pelottelut usein jopa halpamaisia. Paikoitellen Finn onnistuu rakentamaan myös ihan karmivaa ilmapiiriä, mutta samalla mukaan sekoittuu tahatonta komiikkaa. Virnuilevat ihmiset ovat samanaikaisesti epämiellyttävä ja huvittava näky. Sosie Bacon on pääosassa mainio, esittäen hyvin hahmonsa kasvavia kauhutiloja. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, mutta digiefektit ovat aika kehnot ja pilaavat muuten ihan toimivan loppuhuipennuksen, minkä lisäksi äänimaailma on varsin hanurista kovien säikäytysäänien ja musiikin virkaa toimittavan bassojylinän kanssa. Smile sopii passelisti kaverien kanssa katsottavaksi kauhuleffaksi näin halloweenin aikaan, mutta mitään erityistä tai muistettavaa se ei tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile, 2022, Paramount Players, Temple Hill Entertainment