Kysymyksiä ja vastauksia (Miljoonaspesiaali)

Elokuvan taikaa -sivu ylitti sunnuntaina 28. maaliskuuta 2021 pähkähullun miljoonan lukukerran rajan. En olisi ikinä aloittaessani ajatellut, että sivu nousisi näin suosituksi. Kiitos miljoonasti aivan kaikille lukijoille!

Vuoden alkaessa miljoonan rajan ylittymisestä tuli erittäin selvää ja Tulevat elokuvat 2021 -tekstissäni vihjailinkin, että miljoonan lukukerran kunniaksi olisi tiedossa jotain spesiaalia. Mainitsemani elokuvakokoelmani esittely on tulossa mahdollisimman pian, mutta sitä ennen halusin kokeilla jotain uutta, Q&A:ta, eli Kysymyksiä ja vastauksia -tekstiä, jossa te esitätte minulle kysymyksiä ja minä vastaan niihin. Pyysin lukijoita lähettämään minulle kysymyksiä Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä, odottaen, että niitä tulisi enintään kymmenen. Jo 12 tunnin jälkeen niitä oli lähes 50! Nyt onkin siis minun aika vastailla niihin!

Ihan ensimmäisenä minun täytyy kuitenkin jo nyt kertoa, että en ole kovin hyvä päättämään ultimaattisia suosikkejani eri asioissa. Niitä minulta kysyttiin useampia, joten varautukaa siihen, ettei minulla ole välttämättä jotain yhtä tiettyä, vaan vastaan useamman.

Tähän ensimmäiseen kysymykseen olen oikeastaan jo vastannut pidemmän kaavan kautta. Kun saavutin 100 000 näyttökertaa, kirjoitin tekstin juurikin siitä, kuinka ryhdyin kirjoittamaan Elokuvan taikaa -sivua (voitte käydä lukemassa sen tästä). Lyhykäisyydessään tarina menee niin, että olen ollut lapsesta asti suuri leffafani ja ärsyttänyt lähes kaikkia ympärilläni puhumalla katsomistani elokuvista vaikka tuntikausia putkeen. Perhetuttuni kirjoittaa kirjablogia nimeltä Kulttuuri kukoistaa ja hän ehdotti, että mitä jos kirjoittaisin näitä ajatuksiani ja pohdintojani elokuvista omalle sivulleni, josta niitä voi lukea muutkin elokuvafanit. Useamman kuukauden pohdiskelun jälkeen tammikuussa 2016 päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen, eikä paluuta entiseen enää ole!

Tämä on itse asiassa sellainen kysymys, mikä minulle on esitetty viime vuosien aikana useaan otteeseen - monesti muodossa: "miksi kirjoitat, etkä tee videoita?" Minulla olisi kyllä osaamista sellaisten tekemiseen, olenhan kouluttautunut kuvaamaan, leikkaamaan ja muutenkin työstämään videoita. Yksinkertainen syy siihen, miksi kirjoitan, enkä tee videoita, on se, etten tykkää olla kameran edessä. En tykkää katsoa itseäni videolla, enkä tykkää kuunnella omaa ääntäni. Tiedän, että monia tubettajiakin painavat samat asiat ja niistä voi päästä eroon ihan vain tekemällä lisää videoita, mutta sitten ongelmakseni koituu myös se, ettei minulla ole kunnollisia ammattimaisia välineitä videoiden tekoon. Jos tekisin YouTube-videoita, ne koostuisivat lähinnä videoklipeistä ja kuvista itse elokuvasta, joiden päälle nauhottaisin puheeni. Mutta sitä tekee Suomessa jo niin hyvin Japen leffavlogi, että turha minun on lähteä kalastelemaan hänen apajilleen (jo nyt Elokuvan taikaa -sivun ulkoasu näyttää lähes identtisesti vanhalta Japen leffablogilta, minkä kuitenkin vannon olevan täysin sattumaa! Sain tietää koko blogin olemassaolosta vasta pari vuotta sitten). Olen ollut vieraana kaverini Vernus-kanavan muutamalla videolla, mutta niissä pystyn toimimaan jotenkin luontevasti, koska minulla on joku, jonka kanssa käydä keskustelua, enkä ole vain yksin tuijottamassa kameraa. Eli ei, en ole koskaan ainakaan vakavasti harkinnut tekeväni arvosteluja YouTube-videoiden muodossa.

Olen aika varmasti lapsesta asti tiennyt, että minulla tulisi olemaan jonkin sortin ura elokuvien parissa, olivathan ne niin valtava osa elämääni ja maailmaani. Mutta olin enemmän suunnitellut joko tekeväni elokuvia tai sitten työskenteleväni elokuvateatterissa. Kriitikkopuoli tuli kuitenkin vasta Elokuvan taikaa -sivun kautta. Ja silloinkin oikeastaan vasta, kun sain muutaman kuukauden jälkeen lehdistöpassin ja hoksasin, että muutkin lukevat juttujani kuin vain perheeni ja kaverini.

No jos nyt elettäisiin sellaisessa kuvitelmassa, että olisin jatkanut elokuvaopintojani vielä lisää ja oikein tosissani pyrkinyt elokuva-alalle, mikä olisi vieläpä johtanut kunnon läpimurtoon, minut tunnettaisiin ohjaajana, joka ravisteli Suomen kaavoihinsa kannistunutta elokuvateollisuutta tekemällä jotain mullistaa toiminta- tai kauhupuolella. Siitä sitten olisin siirtynyt Hollywoodin ja varmaan tehnyt jonkin jättihitin Marvelille. Olen nyt viime päivinä katsonut Marvelin S.H.I.E.L.D. Agentit -sarjan (Agents of S.H.I.E.L.D. - 2013-2020) neljättä kautta, jossa esiintyy Ghost Rider -antisankari ja koska olen jaksojen aikana useasti harmitellut, kuinka hahmolle ei ole vielä tehty kunnolla oikeutta valkokankailla, minä olisin varmaan tunnettu Ghost Rider -elokuvan ohjaajana.

Tai sitten ohjaisin animaatioelokuvan Disneylle, mikä kertoo päivästä Ankkalinnassa. Hahmogalleria ulottuisi Aku Ankasta Mikki Hiireen, Hessu Hopoon, Roope-setään, Karhukoplaan, Pelle Pelottomaan, Milla Magiaan, Mustakaapuun, Touhoon, Hannu Hanheen, Iines Ankkaan jne. ja sisältäisi monia seikkailuja, jotka risteäisivät yhden päivän aikana. En tiedä miksi, mutta tuollainen filmi minulla on ollut mielessäni pitkälti yli kymmenen vuoden ajan.

Yhden arvostelun teko kestää arviolta noin kaksi tuntia. Todellinen aika on jotain yhden ja kolmen tunnin väliltä, riippuen, kuinka paljon minulla on sanottavaa elokuvasta ja kuinka hyvin tiedän etukäteen, mitä haluan sanoa. On ollut kertoja, kun olen saapunut lehdistönäytöksestä kotiini ja kotimatkalla miettinyt päässä tekstini lähes täysin, jolloin naputtelen menemään ja olen noin tunnissa valmis. Sitten taas on ollut kertoja, kun taistelen yhden tekstin kanssa useissa vartin tai puolen tunnin pätkissä, saamatta oikein mitään aikaiseksi. Vanhempien leffojen kohdalla riippuu myös siitä, kuinka paljon löydän taustatietoa elokuvan teosta. Pelkän juonikuvausta edeltävän alustuksen kirjoittaminen voi kestää yli tunnin. Arvostelussani Toy Story - leluelämää -animaatiosta (Toy Story - 1995) kävin läpi mahdollisimman nopeasti koko Pixar-studion historian ja pelkästään sen teko kesti kaksi tuntia... enkä ollut vielä päässyt itse arvostelemiseen.

Tyypillinen kirjoitusprosessini taas on aika monivaiheinen. Kaikki alkaa siitä, että olen päättänyt jonkin elokuvan tai sarjan arvosteltavaksi. Teen arviolle pohjan pistämällä otsikon (leffan tai sarjan nimi), julisteen ja tekijätiedot. Sitten katson kyseisen elokuvan/sarjan. Katsomisen jälkeen aloitan todellisen kirjoitusprosessin lisäämällä ihan loppuun arvosanani ja elokuvan trailerin, sekä täyttämällä tekijöiden tiedot. Kirjoitan juonikuvauksen ensin, sitten alun esittelyn/pohjustuksen. Koska useamman vuoden nuorisoteatterin harrastamisen kautta näyttelemisestä on muodostunut itselleni todella tärkeä juttu, aloitan elokuvan arvioimisen näyttelijöistä ja heidän hahmoistaan. Sitten siirryn tarinankerrontaan, tunnelmaan jne. Lopuksi kirjoitan teknisestä puolesta, koska se kiehtoo itseäni niin paljon. Koen, että taustani teatterin ja teknisen koulutuksen parissa on auttanut minua syventymään paremmin näkemyksissäni moniin osa-alueisiin leffassa. Kun olen kirjoittanut teknisen puolen, jätän tekstin muhimaan siihen asti, että on enää yksi päivä ennen arvostelun julkaisemista. Silloin luen tekstin läpi, korjaan kirjoitusvirheet, muokkaan sanavalintoja, tiivistän lauseita jne. ja lopuksi kirjoitan yhteenvedon. Itse pidän todella paljon siitä, että katson ja kirjoitan arvostelun jo erittäin hyvissä ajoin ennen julkaisua, jotta pystyn juuri ennen julkaisua näkemään tekstini tavallaan tuorein silmin. Vanhojen elokuvien arvostelut kirjoitan kuukausia, parhaimmillaan yli vuotta etukäteen. Kun palaan niihin pitkän tauon jälkeen, huomaan paremmin omat onnistumiseni ja epäonnistumiseni. Uutuuksissa arviot pitää usein saada niin nopeasti julkaistua, ettei tätä samaa pääse tapahtumaan.

Koronapandemian alettua kirjoitustahtini on ehdottomasti kiihtynyt ja nykyään kirjoitan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta joka ikinen päivä ja joskus kahdestikin päivässä. Ja jos arvioin, että kirjoitan joka päivä viikossa ainakin yhden tekstin, parina päivänä ehkä kaksi ja kirjoittamisessa menee tosiaan se yhdestä kolmeen tuntiin, niin käytän kyllä lähemmäs yhden vuorokauden viikosta pelkkään kirjoittamiseen.

Koen olevani hyvinkin kriittinen omia tekstejäni kohtaan. Aina silloin tällöin katson jonkin elokuvan, josta olen kirjoittanut arvostelun joskus ja saatan eksyä lukemaan, mitä olinkaan aikoinaan siitä kirjoittanut. Onneksi noin puolet ajasta käy niin, että olen edes jotenkin tyytyväinen teksteihini, mutta mitä pidemmälle mennään ajassa taaksepäin aina ihan ensimmäisiin arvosteluihini, koen suuria vaikeuksia päästä muutamaa lausetta pidemmälle. Toki niistä näkee kehittymiseni kirjoittajana, mutta samalla olen hävennyt joitain niistä niin paljon, että olen jälkikäteen käynyt vähän muokkailemassa niitä. En sinänsä ole kirjoittanut niitä kokonaan uudestaan, lähinnä vain täydentänyt tekstiä, pistänyt lisähuomioita ja korjaillut virheitä.

Ja ensimmäisistä arvosteluistani puheenollen... Paddington (2014) tosiaan on ensimmäinen elokuva, jonka arvostelin Elokuvan taikaa -sivulle! Vaikka itse elokuva onkin mahtava, onhan se kieltämättä hieman hassu filmi, josta aloittaa koko homma. Silti koen, että juuri Paddingtonista minun kuului aloittaa. Monet tätä lukevat eivät varmaan edes tiedä, mutta ennen kuin kirjoitin Elokuvan taikaa -sivulle arvioita, kirjoitin vuonna 2015 omalle Facebook-seinälleni lyhyitä mietteitä uutuuselokuvien näkemisen jälkeen. Ensimmäinen näistäkin oli Paddington, kun olin käynyt katsomassa sen äitini kanssa elokuvateatterissa. Paddington oli siis ensimmäinen elokuva, josta kirjoitin julkisesti mietteitäni, sekä ensimmäinen elokuva, jonka arvostelin Elokuvan taikaa -sivulle, joten kyllä, filmi on ehdottomasti ansainnut paikkansa sivun aloittaneena tekstinä. Paddingtonin merkitys minulle on myös tästä syystä erityisen suuri.

Toki joskus mielipiteet muuttuvat, kun ikää tulee lisää ja kasvaa niin ihmisenä kuin myös elokuvan katsojana. En kuitenkaan sanoisi, että yksikään kirjoittamistani arvosteluista olisi radikaalisti eri mieltä siitä kuin olen nyt tai että niin olisi tapahtunut heti arvostelun julkaistuani. Mielipiteen muuttumisessa kestää yleensä pidempi aika. Sitä on tapahtunut, että positiivinen arvosana muuttuu entistä positiivisemmaksi tai negatiivinen negatiivisemmaksi. Muistaakseni sitä ei ole tapahtunut, että kirjoittamani negativiinen arvio olisi muuttunut positiiviseksi tai toisinpäin.

Vaikkei radikaaleja mielipidemuutoksia olekaan oikein tapahtunut sinä aikana, kun olen kirjoittanut arvosteluja, on kyllä olemassa elokuvia, joista olen joskus vuosia sitten pitänyt tai joista en ole tykännyt ja nykyään mielipiteeni on täysin päinvastainen. 

Ensimmäisenä mieleen tulee Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974). Voin jo tätä kirjoittaessa tuntea, kun moni tätä lukeva näkee punaista ja ajattelee, että "nyt mietit sanas tarkkaan, poika!" Näin ensimmäisen Kummisedän (The Godfather - 1972) monia vuosia sitten ja pidin siitä todella paljon. Joitain kuukausia myöhemmin katsoin Kummisetä osa II:n ja... en pitänyt siitä... lähes yhtään. Minusta tuntui, että se oli ylipitkäksi venytetty jatko-osa, joka koostui vain alkuperäisen kirjan ylijääneistä palasista, jotka eivät mahtuneet ensimmäiseen leffaan (mikä on muuten sama reaktio kuin leffa sai ihan ensiksi ilmestyessään). Noh, katsoin elokuvan tässä noin kuukausi sitten vihdoin uudestaan ja mielipiteeni oli täysin eri. Pidän yhä ensimmäistä Kummisetää parempana, mutta nyt olin täysin myyty jatko-osallekin.

Toinen esimerkki taas on Percy Jackson: Salamavaras (Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010). Kun elokuva ilmestyi alkuvuodesta 2010, olin suuri Percy Jacksonin fani. Olin lukenut Rick Riordanin kirjat muutamaankin otteeseen ja olin niin täpinöissäni, että näkisin hahmot valkokankaalla. Silloin vuonna 2010 suorastaan rakastin tätä leffaa. Vuosien varrella ja uusintakatselujen jälkeen arvosanani filmille on kuitenkin laskenut reippaasti alamäkeä ja nykyään Percy Jackson: Salamavaras on mielestäni parhaimmillaan keskinkertainen fantasiaseikkailu.

Kolmantena taas täytyy tunnustaa, että kun näin ensimmäisen kerran Yön ritarin (The Dark Knight - 2008), en pitänyt siitä. Olin suorastaan rakastunut Batman Beginsiin (2005), kun näin sen ensi kertaa ja katsoinkin sen parin päivän sisään kolme kertaa, joka kerta enemmän innoissani. Kun Yön ritari ilmestyi teattereihin, minua raivostutti, koska minulla ei ollut ikää päästä katsomaan leffaa. Kun vihdoin näin elokuvan DVD:ltä, olin todella pettynyt. Sitten katsoin jossain kohtaa Batman Beginsin taas kerran uudestaan ja päätin sen jälkeen antaa Yön ritarille uuden mahdollisuuden. Ja siitä muodostui moneksi vuodeksi suosikkielokuvani.

Hieman huvittavasti parhaiten mieleeni jäänyt arvosteluni on sellainen, jota en ole vielä julkaissut. En halua paljastaa siitä etukäteen liikaa, sillä olen niin iloinen, millainen siitä tuli ja haluan pitää sen yllätyksenä. En malta odottaa, että pääsen julkaisemaan sen ensi vuonna, kun kyseinen elokuva täyttää kymmenen vuotta.

Jo julkaisemistani arvosteluista parhaiten mieleeni on jäänyt varmaankin Memento-leffan (2000) arvosteluni. Olin erittäin tyytyväinen itseeni, kun keksin kääntää tekstini kulkemaan kappale kappaleelta nurinkurisessa järjestyksessä, samalla tavalla kuin Memento kulkee tarinallisesti väärinpäin. 

En tiedä, olenko aiemmin erityisemmin pohtinut tätä... Toki isoin ero on, että elokuvan kohdalla arvioi vain suunnilleen kaksituntista, yhtä klönttiä, kun taas sarjasta kirjoittaessa arvostelee useista jaksoista koostuvaa kokonaisuutta. Elokuvat ja sarjat kulkevat eteenpäin hyvin eri tavoin; niissä on paljon eroavaisuuksia rytmityksissä jne. Sarjojen jaksot on myös suunniteltu niin, että niissä tapahtuu tietyt koukut tietyissä kohtaa ja ne jätetään tietyllä tavalla auki seuraavaa jaksoa varten. Sarjaa arvioidessa voi pohtia jaksojen toimivuutta niin itsenäisinä teoksina kuin osana isompaa kokonaisuutta. Elokuvaa taas ei ihan pysty pilkkomaan mielessä samalla tavalla. Sitten on tietty Simpsoneiden (The Simpsons - 1989-) kaltaisia sarjoja, joissa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jokainen jakso on oma tarinansa, jolloin arviossa pystyy poimimaan omia suosikkeja ja inhokkeja. Sitten taas sarjojen, kuten Fargon (2014-) kohdalla on erikoista, että jokainen tuotantokausi on oma tarinansa. Fargon kausia arvioidessa voi vertailla niitä toisiinsa. Mielestäni myös jatkokausien arvioiminen on hieman erilaista kuin elokuvien jatko-osien. Vaikka poikkeuksia toki löytyy, pääasiassa elokuvien jatko-osat on rakennettu enemmän omiksi kokonaisuuksiksi, kun taas sarjojen jatkokaudet yleensä jatkavat siitä, mihin viimeksi jäätin ja jäävät sitten kesken siihen, mistä seuraava kausi lähtee liikkeelle. Elokuvia ja sarjoja on monenlaisia ja molempien medioiden sisällä on eroavaisuuksia, jotka pitää ottaa huomioon arvostelua tehdessä.

Jos lukijani ehdottavat minulle elokuvaa tai sarjaa katsottavaksi ja kertovat, mistä he haluaisivat lukea arvostelua, otan toki toiveita ja ehdotuksia vastaan. Toivomuksia tulee kuitenkin aika harvoin, joten kenties kirjoitan juurikin niistä, mille on kysyntää. Noin kuukausi takaperin ilmestynyt Netflixin minisarja Behind Her Eyes (2021) on yhtenä esimerkkinä sellainen, jota en välttämättä olisi katsonut, jos parikin lukijaa eivät olisi pyytäneet minua katsomaan ja arvostelemaan sitä.

Olen arvostellut muutamia kotimaisia elokuvia, supersankarileffa Rendelin (2017), scifikomedia Iron Skyn (2012) ja sen jatko-osan Iron Sky The Coming Racen (2019), sekä jouluisen kauhuelokuva Rare Exportsin (2010). Tällaisia yksittäisiä kotimaisten leffojen arvosteluja on varmasti tulossa lisää. En kuitenkaan aio ottaa niitä samalla lailla käsittelyyn kuin muiden maiden filmejä. Suomalainen elokuvateollisuus on tosiaan mielestäni täysin kaavoihinsa kangistunut, tarjoten harvoin mitään mielenkiintoista. Ja nekin elokuvat, mitkä ovat kokeilleet rajoja (Rendel ja Iron Skyt), ovat olleet aikamoisia epäonnistumisia. Kotimainen animaatioleffa Niko - Lentäjän poika (2008) täytyy kyllä arvostella joskus...

No tässähän nyt sitä sitten olisi yksi toive. Valitettavasti minun täytyy tuottaa pettymys, eikä tällaista listaa ole tiedossa ainakaan lähiaikoina - ainakaan missään top 10 -muodossa. En halua sanoa "ei koskaan", mutta olen pohtinut tällaista listausta jo muutaman vuoden ajan, enkä yksinkertaisesti vain kykene listaamaan suosikkielokuviani selkeään järjestykseen.

Voin kuitenkin listata tähän elokuvasuosikkejani sekalaisessa järjestyksessä. Suosikkielokuvani on Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003), vaikkakin voisin varmaan nostaa koko Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) yhdeksi, todella pitkäksi suosikkileffakseni. Muita suosikkeja ovat aiemmin mainitsemani Yön ritari, sekä saman ohjaajan Christopher Nolanin filmit The Prestige (2006), Inception (2010) ja Interstellar (2014), sekä sitten mm. Leijonakuningas (The Lion King - 1994), Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977), Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980), Jurassic Park (1993), Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984), Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991), Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), Casino Royale (2006), Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991), Schindlerin lista (Schindler's List - 1993), Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985), Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1978), Hohto (The Shining - 1980), Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979), Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso - 1988), Toy Story 3 (2010), The Matrix (1999), Gladiaattori (Gladiator - 2000), Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000), Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011), V niin kuin verikosto (V for Vendetta - 2005), Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015), Avengers: Endgame (2019), Ihmeperhe (The Incredibles - 2004), Tulikärpästen hauta (火垂るの墓 - 1988), Tappajahai (Jaws - 1975), Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), Chaplinin poika (The Kid - 1921), Black Swan (2010), Batman (1989)...

Ja kun kysymyksessä ei täsmennetty, että onko kyse elokuvista vai sarjoista, niin pistetään suosikkisarjojakin tähän: Breaking Bad (2008-2013), Game of Thrones (2011-2019), Moderni perhe (Modern Family - 2009-2020), Rick and Morty (2013-), Stranger Things (2016-), Daredevil (2015-2018), Dark (2017-2020), Westworld (2016-), The Crown (2016-), The Mandalorian (2019-)...

Tämä onkin mielenkiintoinen pohdinta. Veikkaisin, että monille omat suosikkielokuvat tarkoittavat kaikkien aikojen parhaita elokuvia. Mutta kyllä minä sanoisin, että siinä on vahva ero. Tässä kuitenkin pitäisi tietää, että millä se parhaus mitataan? Oli yksittäinen katsoja kuinka objektiivinen tahansa katsomaansa kohtaan, omat preferenssikysymykset sykkivät aina jossain takaraivossa. Onko paras elokuva siis se, minkä suuri osa kansasta äänestää yhdessä parhaaksi? Jos näin on, maailman paras elokuva taitaa olla Rita Hayworth - avain pakoon. Kenties suosituimman elokuvasivuston, Internet Movie Databasen, eli IMDb:n parhaiden elokuvien listalla se on äänestetty lähes kahden ja puolen miljoonan ihmisen toimesta korkeimmalle sijalle. Kakkossijalta taas löytyy Kummisetä, mitä näkee monilla kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla ykkösenä. Vuosikymmenien ajan Citizen Kane (1941) on pitänyt mainetta kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Kaikki ovat toki mestariteoksia, mutta äskenhän valitsin suosikkieni joukkoon näistä vain Rita Hayworth - avain pakoon. Näissä kaikissa kolmessa on yhteisenä tekijänä se, että ne voi kaikki lopulta mieltää samaan lajityyppiin, draamaan. Onko parhaan elokuvan pakko tulla juuri siitä lajityypistä? Monet etsivät elokuvista pakoa todellisuudessa, mutta draama yleensä pitää katsojan jalat maan pinnalla. Silloin Rita Hayworth - avain pakoon, Kummisetä ja Citizen Kanekin voivat olla niin pirullisen mestarillisia kuin ne ovatkin, mutta ne eivät tarjoa sitä eskapismia todellisesta maailmasta. Voivatko ne olla parhaita, jos ne eivät onnistu aivan kaikessa? Jos tällainen mestariteos pitää sisällään yhden sumean kuvan tai klaffivirheen, voiko se olla paras? Suosikkielokuvani on tosiaan Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu. Se kuljettaa minut täysin toisiin maailmoihin, heijastaen silti asioita todellisesta maailmasta. Mutta onko se mielestäni kaikkien aikojen paras elokuva? Tjaa-a. Ei ole mielestäni Citizen Kanekaan. Tai Kummisetä. Mielestäni maailmassa on tehty elokuvia jo niin paljon, että sitä ultimaattisesti parasta taitaa olla mahdotonta oikeasti löytää. Toivottavasti tämä vastasi edes jollain tavalla kysymykseen...

Vaikkei tässä kysymyksessä etsitä niinkään mitään parasta, en oikein osaa vastata tähänkään. En tiedä, onko se edes Taru sormusten herrasta -trilogia. Se, Harry Potter (2001-2011) ja Tähtien sota -saaga (Star Wars - 1977-) ovat muodostaneet minulle jonkin sortin pyhän kolminaisuuden jo lapsesta lähtien. Ehkä valitsen sen. Eli siis vastasin kertaheitolla hieman yli 20 leffaa, kun kysyit yhtä...

Tähänkään kysymykseen minulla ei ole mitään yhtä tiettyä elokuvaa vastauksena. Olen siinä ymmärryksessä, että joillekin esimerkiksi Schindlerin lista, Unelmien sielunmessu tai Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971) ovat sellaisia filmejä, joista he pitävät, mutta eivät suostu katsomaan enää uudestaan mm. niiden ahdistavan luonteen takia. Itse olen katsonut nuo kaikki kolme muutamaan otteeseen ja kaikki ovat upeita elokuvia. En oikein keksi syytä, miksen katsoisi jotain elokuvaa uudestaan, jos pidän siitä ja vieläpä niin voimakkaalla asenteella, että "ei ikinä enää". Never say never. Voi toki olla, että joitain pitämistäni elokuvista en vain satu koskaan enää katsomaan toistamiseen, mutten usko sen tapahtuvan siksi, että olisin päättänyt olla katsomatta.

Mutta jotta saisin nyt vastattua tähän joitakin elokuvia, niin minusta tuntuu, että monet Netflixin omista elokuvista ovat niin kertakäyttökamaa, että vaikka ne olisivat todella hyviä, tuskin palaan niiden pariin. Yleensä jos pidän jostain elokuvasta, ostan sen hyllyyni. Kun ne eivät ole hyllyssäni, en välttämättä tule pohtineeksi, että jokin suoratoistopalvelun uumenista löytyvä filmi voisi sopia katseluhetkeen. Esimerkiksi Netflixistä löytyvät Pieces of a Woman (2020) ja News of the World (2020) kuuluvat alkuvuoden parhaimpiin filmeihin, mutta ne saattavat olla niitä, joihin en vain syystä tai toisesta palaa enää... Mutta silti, never say never. Olen katsonut joitain inhoamianikin filmejä uusiksi.

Tämä kysymys taitaa mennä samaan osastoon pari kysymystä takaperin, mutta toiseen ääripäähän, eli millä määritetään se ylivoimaisesti kaikkien aikojen huonoin elokuva? Onko se jokin elokuva, jossa aivan kaikki epäonnistuu ohjauksesta käsikirjoitukseen, näyttelemiseen, kuvaukseen, leikkaukseen, lavastukseen, äänitöihin, erikoistehosteisiin jne.? Tällainen on esimerkiksi Tommy Wiseaun The Room (2003), mutta samalla monet ihmiset kokevat siitä suunnatonta riemua. Voiko se siis olla maailman huonoin?

Jos taas kysyitkin sitä, mikä on minun mielestäni surkein leffa, niin en valitettavasti osaa nimetä yhtä absoluuttista inhokkiani. Erityisen vaikeaa tästä tekee se, että siinä missä suosikkeja katsoo uudestaan vuodesta toiseen, monien inhokkien näkemisestä voi olla kulunut vuosia, eikä niitä siksi osaa enää vertailla toisiinsa. Joitain ylivoimaisia surkimuksia, joita on tullut vuosien varrella katseltua, ovat (taas satunnaisessa järjestyksessä) Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997), Taistelukenttä Maa (Battlefield Earth - 2000), 365 päivää (365 dni - 2020), Yksin kotona 4 (Home Alone 4 - 2002), Doom (2005), Catwoman (2004), Cats (2019), Dragonball Evolution (2009), The Last Airbender (2010), Slender Man (2018), Hellboy (2019), 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018), Song to Song (2017), Fifty Shades of Grey (2015), Max Payne (2008), White Chicks (2004)... Tämäkin lista vain jatkuu jatkumistaan.

Pyrin olemaan mahdollisimman avoin mieleltäni uusien elokuvien kohdalla, mutta jos kyseessä on vaikka Fifty Shades -trilogian päätösosa tai jonkin alamäkeen luisuneen kauhuelokuvasarjan seitsemäs leffa, niin toki silloin jotkut ennakkoluulot puskevat väkisinkin esiin. Puolalaista 365 päivää -elokuvaa mainostettiin uutena Fifty Shadesina, mikä välittömästi aiheutti inhon väristyksiä. Jos kauhuleffassa ensimmäisen vartin ajan kaikki kauhukohtaukset perustuvat typeriin äkkisäikäytyksiin, ei se yleensä lupaile yhtään hyvää loppuleffan kannalta. Jos taas komediaelokuvan ensimmäisen kymmenen minuutin vitsit saavat lähinnä pyörittelemään silmiä, voi jo arvata, mitä loppuleffa tarjoaa. Jonkun vaikkapa Bruce Willisin viime vuosina tekemät, suoraan vuokralle päätyvät toimintarainat eivät myöskään herätä ajatusta, että luvassa olisi laatua. Mutta aina tulee vastaan niitä yllättäjiä, joten siksi on parempi antaa reilu mahdollisuus.

Tässä tulikin monta kysymystä kerralla! Isoimpiin vaikutuksiin, sekä parhaimpaan ja huonoimpaan leffaan vastasin jo jotenkin kierrellen-kaarrellen. Ensimmäisenä nappaan tuosta ennakkoluulokysymyksen, kun sitä tuossa äskisessä kysymyksessä pohdiskelinkin hieman. Yksi ensimmäisistä mieleen juolahtavista on Black Swan. Kun tiesin leffasta etukäteen vain, että päähenkilö harrastaa balettia, ei se kuulostanut lainkaan houkuttelevalta. Sitten katsoin filmin ja olin lyöty täysin ällikällä. Elokuva onkin syvällinen tutkiskelu murenevasta mielestä, mikä vieläpä esitetään ahdistavan psykologisen kauhun voimin. Balettikohtaukset ovat niin kauniita kuin myös karmivia. Natalie Portman on ilmiömäinen pääroolissa ja Darren Aronofskyn ohjaus on huikeaa.

Kauhuleffoista puheenollen minun oma kauhusuosikkini taitaa olla Stanley Kubrickin Hohto. Jokin sen tunnelmassa on niin pirun hyytävää - samoin Jack Nicholsonin roolisuorituksessa. Mutta sitten taas Tappajahai säikäytti niin perinpohjaisesti, kun katsoin sen lapsena, että minua ahdistaa suuresti katsoa mitä tahansa jännityselokuvaa, missä ollaan keskellä merta veden varassa. Harvoin myöskään suostun katsomaan leffaa, missä tiedän haiden olevan merkittävässä roolissa. Siinä mielessä Tappajahai siis teki valtavan vaikutuksen minuun henkilökohtaisesti ja... hetkinen. Vastasinko vihdoin tuohon kysymykseen? Ehkä.

Loppuun vielä tunnustusta, että kyllä löytyy elokuvia, joiden aikana olen itkenyt. Interstellarissa silmäni täyttyvät kyynelistä muutamassakin kohtaa, liittyen isän ja tyttären erilaisiin kohtaamisiin filmin aikana. Inside Out - mielen sopukoissa saa vähintään alahuuleni väpättämään. Cocon (2017) viimeisen puolen tunnin ajan pidättelin kyyneleitä. Avengers: Endgamen lopputaistelussa vollotin niin onnen kuin surun kyyneliä ja suorastaan tärisin penkissäni tunnevyöryn vallassa. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu tarjoaa useita hetkiä, jolloin itku on ainakin lähellä. "I can't carry it for you, but I can carry you." Alahuuli väpättää ja silmät kostuvat. "My friends, you bow to no one." Ja pahimmillaan muserrun täysin kertyneen tunnelatauksen painolastista, mitä trilogia on päälleni vyöryttänyt. Huh huh.

Veikkaan, etten ole ainoa, jonka suosikkielokuva lapsena vaihtui vähän väliä. Saattoi olla, että joka toinen uusi elokuvateattereissa nähty filmi oli uusi lemppari. Isoimpia suosikkeja olivat kuitenkin Leijonakuningas, Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), Lilo & Stitch (2002), Aladdin (1992), Toy Story - leluelämää, Ihmeperhe, Shrek (2001), Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002), alkuperäinen Tähtien sota -trilogia ja tietty ne Taru sormusten herrasta -filmit. Jotkut näistä ovat pysyneet suosikkieni listalla tähän päivään asti.

Yksinkertainen vastaus tähän on, että koska Disney tekee paljon hyviä elokuvia. Kyse ei ole vain nostalgiasta, vaan monet studion filmeistä tuntuvat toimivan jopa paremmin aikuisiällä. Usein jopa tuntuu, että studio onnistuu tekemään kypsempiä ja fiksumpia elokuvia kuin ne ns. "aikuisille tehdyt elokuvat". Toki hutejakin mahtuu Disneyn katalogiin, enkä pidä yhtään siitä, että yhtiö on keskittynyt viime vuosina pääasiassa tekemään keskivertoja jatko-osia ja kaikkein pahimpana toinen toistaan sieluttomampia uudelleenfilmatisointeja klassikoistaan. Erityisesti vuonna 2019 minusta tuntui pahalta, kuinka peräkkäin ilmestyneet Dumbo (2019), Aladdin (2019) ja Leijonakuningas (The Lion King - 2019) olivat jokainen edellistä mielikuvituksettomia ja heikompia tekeleitä. Uusi Leijonakuningas oli sellainen rimanalitus Disneyltä, että oikein häkellyttää. Studiolla kuitenkin katsotaan lähinnä taloudellisia onnistumisia ja niinhän se Leijonakuningas keräsi nostalgiannälkäisiä faneja teattereihin yli miljardin dollarin edestä ja nyt se on saamassa jatko-osan. Plääh! Onneksi kuukausi sitten ilmestynyt Raya ja viimeinen lohikäärme -animaatio (Raya and the Last Dragon - 2021) valoi uutta toivoa, että kyllä Disneyllä osataan, kunhan vain viitsitään.

Apua, en osaa päättää! Jokainen tyyli tarjoaa parhaimmillaan mestarillista jälkeä ja arvostan valtavan paljon niin käsin piirtäviä, erilaisilla muovailuvahoilla tekeviä ja tietokoneilla työskenteleviä animaattoreita. Veikkaan, että koska synnyin sellaisessa vaiheessa, jossa tietokoneanimaatiot tekivät juuri tuloaan, olen kasvanut tasaväkisesti niin käsin piirrettyjen kuin tietokoneanimoitujen leffojen keskellä, enkä siksi oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän. Kummassakin tyylissä on omat etunsa. Disneyn vanhoissa käsin piirretyissä animaatioissa on aina oma ihastuttava jälkensä ja käsin tehdyt animefilmit ovat täynnä huikeita yksityiskohtia ja käsittämätöntä kuvastoa. Tietokoneilla taas saadaan loihdittua nykyään jo niin realistisen näköisiä otoksia, että jos esimerkiksi Soul - Sielun syövereissä -filmin (Soul - 2020) kaupunkiotoksista ottaa pois karikatyyrimaiset ihmishahmot, taustat voisivat olla oikeaa videokuvaa. En siis millään osaa päättää. Sen kuitenkin sanon, että Disneyn pitää pitkästä aikaa tehdä käsin piirretty animaatio!

Olen aina alkuperäiskielen puolella. Oli kyse sitten animaatiosta tai näytellystä elokuvasta ja oli kielenä sitten englanti tai mandariinikiina, mielestäni elokuvat kuuluu katsoa sillä kielellä, millä ne on tehtykin. Varmaankin 99,99% ajasta dubbaajat eivät onnistu tekemään parempaa työtä kuin alkuperäisnäyttelijä, jonka äänisuorituksen pohjalta rooli on rakennettu. Siihen jäljelle jäävään 0,01% kuuluu lähinnä Vesa-Matti Loiri Aladdinin lampunhenkenä. Käsin piirretyissä animaatioissa suun liikkeet eivät vastaa niin täydellisesti todellisuutta, jolloin dubbaajat pystyvät huijaamaan katsojaa paremmin. Mutta näytellyissä filmeissä en voi olla tuijottamatta, kuinka näyttelijän suu liikkuu kummallisesti eri tavoin kuin mitä ääninäyttelijä sanoo. Kaikkein kamalinta on, kun teksti ei millään käänny englannista suomeksi luontevasti. Frozen II:ssa (2019) laulu Into the Unknown on yritetty vääntää suomidubissa muotoon Tuntemattomaan ja laulu kuulostaa siltä kuin laulaja tavuttaisi sanaa. "Tun-te-mat-to-maan". Ei ei ei ei. 

Toki jos katsoja on esimerkiksi lapsi, joka ei vielä osaa lukea, dubbaus on hyvä juttu. Itse opin lukemaan jo ennen koulua ja siirryinkin nopeasti katsomaan myös Disney-leffat englanniksi. 

En tarkkaan muista, mikä se ihan oikeasti on, mutta pääasiassa mieleeni juolahtaa juurikin Tappajahai, joka traumatisoi oikein tosissaan. Sinä kesänä ei paljoa uitu. Kaksi muuta sellaista, joita katsoessa minusta oikeasti tuntui, että nyt olen aivan liian nuori katsomaan tätä, ovat videopeleihin perustuva väkivaltaleffa Hitman (2007) ja Rob Zombien Halloween II (2009), joista jälkimmäinen onkin harvoja leffoja, jotka olen jättänyt kesken, enkä ole tähän päiväänkään asti vielä katsonut kokonaan.

Ja jos jotakuta kiinnostaa vielä extratietona, niin ensimmäinen K16-elokuva, jonka näin elokuvateatterissa, oli Prometheus (2012) ja ensimmäinen K18-leffa teatterissa oli The Belko Experiment (2016).

Olen kolme kertaa elämäni aikana käynyt katsomassa kolme elokuvaa saman päivän aikana. Ensimmäinen kerta tapahtui 19. joulukuuta 2016, kun kävin peräkkäisissä lehdistönäytöksissä katsomassa pelileffa Assassin's Creedin (2016), historiallisen Hidden Figures - Varjoon jääneet (Hidden Figures - 2016) ja fantasiaseikkailu The Great Wallin (2016). Toinen kerta taas oli 23. elokuuta 2019, kun en ollut päässyt käymään muutaman filmin lehdistönäytöksissä ja niistä kolme, Angel Has Fallen (2019), Ready or Not (2019) ja The Dead Don't Die (2019) julkaistiin Suomessa samana päivänä. Vietin periaatteessa koko päivän Finnkino Itiksessä, poistuen leffateatterista vain käymään McDonald'sissa. Kolmas ja viimeisin kerta tapahtui noin kuukausi ennen kuin elokuvateatterit suljettiin viime vuonna. Kävimme 12. helmikuuta 2020 Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni katsomassa lehdistönäytöksissä ensin Clint Eastwoodin ohjaaman Richard Jewellin (2019) ja animeleffa Weathering with Youn (天気の子 - 2019) ja illalla kävimme vielä katsomassa Finnkinon järjestämässä erityisnäytöksessä parhaan animaatioelokuvan Oscar-voittaja Henkien kätkemän (千と千尋の神隠し - 2001). Tämä viimeisin oli niistä poikkeuksellisin siinä mielessä, että jokainen leffa esitettiin eri teatterissa ja jouduimmekin seilaamaan ympäri Helsinkiä nähdäksemme kaikki kolme. 

Ihanaa, että kysymys on muotoiltu monikkoon, eikä minun tarvitse pinnistellä mitään yhtä suosikkia, sillä se todella riippuu siitä, mitä tekee milloinkin mieli. Tosin Fazerin sininen suklaalevy on aina takuuvarma onnistuja. Suklaista pidän myös Kinderin patukoista, Maraboun Oreo-suklaasta, Pätkiksistä ja Pandan suklaacrispeistä. Kesällä jäätelö tietty viilentää mukavasti ja suosikkejani ovat Ainon "ihana maitosuklaa" ja Ingmanin suklaarouhe. Sipseistä parhaat ovat Taffelin tai Pringlesin tavalliset tai sitten Taffel Broadwayn sourcream & onionit. Kekseistä pidän paljon Jyväshyvän suklaapisaroista, Muumikekseistä, sekä lapsuuden suurimpiin suosikkeihini kuuluvista Marie-kekseistä. Valmiiksi pakatuista karkkipusseista suosikkejani ovat Haribon Click Mix, Hedelmäaakkoset ja Ässä Mix, joista en tosin syö salmiakkeja tai lakritseja, sillä en pidä niistä. Tunnustan tähän väliin myös, että inhoan kaikkia hiilihapollisia juomia. Pääasiassa juonkin omenamehua.

Elokuvateatteriin mennessä parasta ovat joko irtokarkit tai popcorn, riippuen tekeekö mieli makeaa vai suolaista. Joskus päädyn ottamaan molempia. Irtokarkkeihin valitsen yleensä Click Mixejä (harvemmin saatavilla tosin), Hedelmäaakkosia, punaisia apinoita, Haribon tutteja ja nalleja, Ässä Mixejä, niitä kahden värisävyn punertavia marjoja ja Pantterin hedelmäkarkkeja (niitäkin löytyy vain harvoista paikoista). Popcornia syön harvemmin kotona, sillä mikropopcornit eivät millään yllä Finnkinon popcornien tasolle.

Eniten taidan odottaa uutta James Bond -elokuvaa No Time to Die (2021), mutta toisaalta odotan kovasti myös ensi vuodelle siirtynyttä The Batmania (2022). Kummankin trailerit näyttävät todella hyviltä, enkä malta odottaa, että pääsen kokemaan molemmat isolta valkokankaalta. 

Mutta jos saisin nyt mahdollisuuden päästä IMAX-saliin katsomaan Godzilla vs. Kongia (2021) ison popcornpurkin kera, tarttuisin siihen empimättä sekuntin murto-osaa.

Maailmalla riehuva koronapandemia on tietysti vaikuttanut itse kunkin elämään viimeisen vuoden varrella suuresti. Olen sentään tähän mennessä pysynyt terveenä, mutta harmillisesti kuulun niihin epäonnisiin, jotka on lomautettu töistä. Itse asiassa olen nyt toista kertaa lomautettuna viimeisen vuoden sisään. Iso vaikutus on toki se, että lähes kaikki odotetut ensi-illat on siirretty tulevaisuuteen. Sentään olemme saaneet edes esimerkiksi Tenetin (2020), Soul - sielun syövereissä, Raya ja viimeisen lohikäärmeen ja nyt viimeisimpänä Wonder Woman 1984:n (2020), mutta on tämä silti ollut synkkää aikaa elokuvafaneille. 

Mutta on tässä jatkuvassa kotona kykkimisessä etunsakin ja vaikken pääse arvostelemaan toivotussa tahdissa uutuuselokuvia (niistä harvoista uutuuksistakin suuri osa koostuu niistä kertakäyttöisistä Netflix-rainoista), minulla on ollut todella paljon aikaa kirjoittaa. Kaikkein positiivisin puoli on, että olen saanut katsottua ties kuinka paljon katselulistoillani olleita televisiosarjoja. Lomautusten aikana olen katsonut The Crownin, The Sopranosin (1999-2007), Rahapajan (La casa de papel - 2017-2021), Fargon, The Handmaid's Tale - Orjattaresi (The Handmaid's Tale - 2017-), Westworldin, Luciferin (2016-), Star Wars: The Clone Warsin (2008-2020), Viikingit (Vikings - 2013-2020), Matkalla avaruuteen (Lost in Space - 2018-), Ozarkin (2017-), Sabrina: Pimeällä puolella (Chilling Adventures of Sabrina - 2018-2020), S.H.I.E.L.D. Agentit, Penny Dreadfulin (2014-2016), Youn (2018-) ja monta muuta. Olen vihdoin päässyt lähes täysin kärryille siitä, missä mennään The Walking Deadissa (2010-), minkä katselun lopetin aikoinaan neljännen kauden jälkeen.

Minulta löytyy Samsungin 50-tuumainen 4K Ultra HD -televisio, sekä PlayStation 4. Televisioni tuntuu kuitenkin välillä olevan hajoamassa, joten olen usein päätynyt selailemaan Gigantin ja Verkkokaupan sivuja uutta televisiota haaveillessa. Lisäksi olen jo jonkin aikaa tuuminut 4K-soittimen ostamista, vaikken omistakaan kuin muutaman 4K Ultra HD -julkaisun.

Hyllystäni löytyy tällä hetkellä 1368 elokuvaa joko Blu-rayna, DVD:nä tai 4K Ultra HD:na. Joistakin leffoista omistan parikin erilaista julkaisua; Harry Potterit minulla on hyllyssä ainakin viitenä eri julkaisuna. Esittelen kokoelmaa tarkemmin muutaman viikon päästä erillisessä spesiaalitekstissä. Ennakkotilasin alennuksesta Soul - sielun syövereissä -leffan ja minun täytyy odotella sen saapumista, ennen kuin pääsen aloittamaan sen teon.

Kerrankin parhaus-kysymys, johon osaan vastata! Mielestäni Netflix on edelleen suoratoistopalveluiden ykkönen, vaikka puskeekin ulos köykäisiä alkuperäiselokuvia. Toki Suomessa on vähäinen valikoima verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin, mutta silti meilläkin on hurjat määrät katseltavaa. Ihmettelen niitä, jotka valittavat, ettei Netflixissä ole mitään katsottavaa, kun omalla katselulistallani on satoja leffoja ja sarjoja. Netflixin valikoima on tietty suppeutunut viime vuosina, kun muut studiot ovat perustaneet omia suoratoistopalveluitaan ja siirtäneet Netflixistä aiemmin löytyneet leffansa omiin palveluihinsa. Silti mielestäni Netflixillä on Suomessa löytyvistä palveluista laajin valikoima ja elokuvia ja sarjoja laidasta laitaan. Netflixin kanssa minulla on myös vähiten teknisiä ongelmia. Netflix-sovellukseni toimii moitteettomasti niin PlayStation 4:llä kuin myös älytelevisiossani, kun taas Disney+ -palvelun sovellus PlayStation 4:llä on edelleen aika kökkö (sentään se ei enää heitä joka jakson jälkeen katsojaa pihalle sovelluksesta, mutta tekstitykset katoilevat yhä silloin tällöin). HBO sen sijaan tuntuu vähän väliä unohtavan, missä kohtaa olen eri sarjojen katselussa. Tällä hetkellä HBO näyttää, että minulla olisi kesken sarjoja, jotka katsoin loppuun puoli vuotta sitten. Lisäksi Netflixin kuvanlaatu on kirkas ykkönen. Disney+:stakin toki löytyy 4K-kuva, mutta sitten taas HBO:n kuvanlaatu on edelleen aika kehno, vaikka palvelu on saanut siitä palautetta jo vuosia. Kun siirryn HBO:sta Netflixiin, on kuvanlaadun ero sama kuin vaihtaisin DVD:ltä Blu-raylle.

Minulta löytyy näiden kolmen lisäksi myös Amazon Prime Video ja Viaplay, mutta niistä löytyy aika harvoin katseltavaa ja kummankin omat tuotannot ovat aika onnettomat määrältään. Kai se pitää Paramount+ ottaa myös käyttöön, kunhan sille saadaan oma sovelluksensa.

Tämän voi tulkita monin tavoin. Jos puhe on urheilulajeista kuten jalkapallosta, pesäpallosta, jääkiekosta tai muusta, niin ei, en pelaa mitään. Jos kyse on lautapeleistä niin toki pelaan hyvässä seurassa. Monopoly ja Afrikan tähti ovat suosikkini. Mobiilipelejä en ole pitkään aikaan pelannut, vaikka täytyy myöntää, että koronapandemian alkuvaiheilla pelasin kyllä Plague Inciä... 

Veikkaan kuitenkin, että kysymys koskee videopelejä. Minulta tosiaan löytyy PlayStation 4, sekä joitain pelejä sille. En kuitenkaan ole mikään pelaajatyyppi ja pelaan lähinnä silloin, kun en jaksa katsoa elokuvia tai televisiosarjoja (kyllä, niitäkin hetkiä löytyy, uskokaa tai älkää). Olen viime viikkojen aikana pelannut Grand Theft Auto V:tä (2013) ja pohtinut, miksei pelisarjan pohjalta ole vieläkään tehty elokuvaa - onhan GTA V maailman toiseksi suosituin peli heti Minecraftin (2009) jälkeen. Minecraftkin minulta löytyy; ostin sen alennuksesta vuosi sitten, mutten ole vieläkään edes ladannut sitä. Muutaman vuoden takaisesta Spider-Man -pelistä (2018) intoilin suuresti ilmestymisen aikaan ja pelasinkin sen yli puoleen väliin. Sitten jostain syystä tuli tauko pelaamisesta, enkä ole kertaakaan innostunut viemään peliä päätökseen.

Lähinnä pidän Lego-peleistä, jotka perustuvat elokuviin. Rakastan elokuvia ja rakastan Legoja (ehkä joskus teen spesiaalin, missä esittelen omistamiani oheistuotteita, niin näette, kuinka paljon minulla onkaan Legoja), joten niiden yhdistäminen vekkulimaisten pelien muotoon on aina iskenyt minuun. Minulta löytyy Lego Harry Potter - Years 1-4 (2010), Lego Harry Potter - Years 5-7 (2011), Lego The Hobbit (2014) ja Lego Jurassic World (2015), mitkä olen kaikki pelannut vähintään kerran alusta loppuun, sekä Lego Marvel's Avengers (2016), Lego Marvel Super Heroes (2013), The Lego Movie Video Game (2014) ja Lego Star Wars: The Force Awakens (2016), jotka minulla on yhä kesken. Niistä jälkimmäistä tuskin ikinä pelaan loppuun, sillä "pian" on tulossa odottamani peli Lego Star Wars: The Skywalker Saga (2021). Sen pelin ostan kyllä heti ja etsin aikaa sen pelaamiselle alusta loppuun, mutta harmillisesti sen julkaisua siirrellään leffojen tavoin vähän väliä eteenpäin. Pelin piti ilmestyä jo viime kesänä.

Suosikkibändini on brittiläinen rock-yhtye Muse, josta innostuin loppukesästä 2010 ja innostukseni bändiä kohtaan on vuosien varrella paisunut aika samaan kokoluokkaan kuin rakkauteni elokuviin. Olen nähnyt Musen livenä jo kahdeksan kertaa, enkä malta odottaa, että on taas turvallista päästä nauttimaan konserteista ja pääsisin näkemään Musen yhdeksännen kerran. Olen onnistunut ujuttamaan Musen mukaan Elokuvan taikaa -sivuunkin, kun arvostelin yhtyeen konserttielokuvat Drones World Tour (2018) ja Simulation Theory - The IMAX Experience (2020). 

Musen lisäksi muita kuuntelemiani yhtyeitä ja artisteja ovat mm. Thirty Seconds to Mars, jonka olen nähnyt livenä neljä kertaa, Bastille, jonka olen nähnyt livenä kaksi kertaa, Iron Maiden, jonka olen nähnyt livenä kaksi kertaa ja Robbie Williams, jonka olen nähnyt livenä kerran. Heidän lisäksi soittolistoiltani löytyy kaikenlaista musiikkia Metallicasta ABBA:an, Elton Johnista AC/DC:hen, Frank Sinatrasta Die Antwoordiin, Ed Sheeranista Green Dayhin, Imagine Dragonsista Linkin Parkiin ja System of a Downista Queeniin. Yksittäisiä kappaleita kuuntelen monilta, innostumatta sen kummemmin tutustumaan heidän muuhun tuotantoonsa.

Ja tottakai kuuntelen paljon elokuvamusiikkia! John Williamsin, Hans Zimmerin, Michael Giacchinon, Ennio Morriconen, Lorne Balfen, Junkie XL:n, Ludwig Göranssonin, James Newton Howardin, James Hornerin, Howard Shoren, Henry Jackmanin, Rupert Gregson-Williamsin, Alexandre Desplatin, Brad Fiedelin ja monen monen muun säveltäjän hienot työt elokuvia varten raikaavat usein huushollissani, vaikken katsoisi elokuvaa. Näihin kysymyksiin vastaillessa olen kuunnellut mm. Tenetin, Enola Holmesin (2020), Gladiaattorin ja Casino Royalen soundtrackeja.

Tässä vaiheessa vastauksia ei varmaan enää tule yllätyksenä, etten millään osaa sanoa yhtä suosikkiani satojen mahtavien leffamusiikkien joukosta. Mutta osaan sentään heti sanoa, että televisiosarjojen puolella parhaat musiikit tarjoaa ehdottomasti Ramin Djawadi Game of Thrones -sarjassa. Kaikki yhdestä kaikkien aikojen parhaasta tunnusmusiikista eri sukujen tunnussävelmiin ja erityisesti The Rains of Castamereen ovat huippuluokkaa. Djawadin työ on huikeaa myös Westworld-sarjassa ja innostun aina, jos näen uutisen, että Djawadi tekee musiikit johonkin elokuvaan tai sarjaan.

Jos nyt yritän pinnistellä elokuvien puolelta joitain valintoja (ja pitäkää mielessä, että puhun koko elokuvaa varten tehdystä albumista, enkä vain tunnusmusiikista), niin John Williamsilta löytyy useita huipputöitä alkuperäisestä Tähtien sota -trilogiasta (sekä myös paljon parjatusta esiosatrilogiasta) Indiana Joneseihin (1981-), Jurassic Parkiin ja muutamaan ensimmäiseen Harry Potteriin. Erityisesti Williamsilla on ollut kyky loihtia soundtrackeja, joissa jokainen kappale on loistokas, jokainen melodia ikoninen ja joita kuunnellessa voi täysin muistaa mielessään, mitä leffassa milläkin hetkellä tapahtuu. Williamsin ohella toinen suosikkini Hans Zimmer taas on tarjonnut mahtavia elokuva-albumeita Leijonakuninkaasta Gladiaattoriin, Pirates of the Caribbeaniin (2003-), Sherlock Holmesiin (2009), Inceptioniin ja jopa Man of Steeliin (2013). Ja tietenkin Howard Shoren sävellykset Taru sormusten herrasta -trilogiaan kuuluvat ehdottomaan parhaimmistoon! Shoren työ sisältää valtavan paljon monenlaisia tunnussävelmiä, jotka ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja mahtipontisempia. Jos minun täytyy trilogiasta valita suosikkialbumini, niin sanoisin, että Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) taitaa viedä voiton; jo ihan siitä syystä, että siinä suuri osa fantastisista musiikeista kuultiin ensi kertaa.

Suosikkiohjaajani osaan sentään vastata ja hän on ehdottomasti Christopher Nolan. Nolanin tapa ohjata on niin hallittua, mestarillista ja vaikuttavaa, että suuri osa muista tekijöistä voi vain unelmoida pystyvänsä samaan. Nolan hallitsee niin valtavia kokonaisuuksia kuin yksittäisiä kohtauksia rautaisella otteella, kuljettaa tarinaa erinomaisesti eteenpäin useilla tasoilla, ja mikä parasta, hän ei aliarvioi katsojaansa. Hän on tämän päivän harvoja ohjaajia, joille myönnetään isoja summia rahaa elokuviin, jotka eivät ole osa mitään tunnettua franchisea. Hän on myös harvoja ohjaajia, joka voi ilmoittaa tekevänsä uutta elokuvaa ja ties kuinka monet ihmiset olisivat valmiita ostamaan liput, tietämättä mitään projektista. Nolan on ansainnut tämän tekemällä uskomattoman hienoa työtä ja puskien teattereihin upeita filmejä kerta toisensa perään. Yön ritari -trilogia, The Prestige, Inception ja Interstellar kuuluvat kaikki suosikkielokuvieni joukkoon, eivätkä Memento, Dunkirk (2017) ja Tenet tule kaukana perässä. Nolanin jälkeen listallani olisivat Steven Spielberg 1970-1990 -luvuilla ja Stanley Kubrick.

Onneksi kummassakaan kysymyksessä ei haettu yhtä suosikkinäyttelijää, koska sellaista minulla ei ole. Näin äkkiseltään mieleeni tulee esimerkiksi aina ällistyttävän muuntautumiskykyinen Christian Bale, kenties kaikkien aikojen upeimmalla äänellä varustettu Morgan Freeman, ansaitusti lähes joka roolisuorituksellaan Oscar-ehdokkuuden saava Meryl Streep, karismaattinen Gary Oldman, yhtä lailla rautaisia kuin pehmoisia roolisuorituksia tarjoava Frances McDormand, vuosi vuodelta enemmän vakuuttava Emma Stone ja vanhetessaan paraneva Jake Gyllenhaal. Siinä nyt muutama.

Lisäksi suosikkeihini kuuluu myös Tom Cruise. Hän ei ole näyttelijänä yhtä lahjakas kuin äsken mainitsemani, mutta ihailen aivan valtavan paljon hänen huikeaa omistautumista työlleen. Cruise todella tietää, että katsojaan saadaan tehtyä hurja vaikutus, kun näkee näyttelijän todellisessa vaaratilanteessa ja Cruisen uran varrella onkin nähty niin maailman korkeimman rakennuksen seinämää pitkin kiipeilyä, lentokoneen kyljessä roikkumista, hengen pidättämistä minuuttikaupalla veden alla ja kaikenlaista muuta pähkähullua. Cruise on opetellut HALO-hyppäämistä, helikopterilla lentämistä ja muuta roolejaan varten. Hän on täysin valmis pistämään itsensä likoon, enkä voi olla ihailematta, mitä hän saa aikaiseksi. Cruise oli myös ensimmäisten joukossa taistelemassa, jotta elokuvatuotannot saatiin turvallisesti takaisin käyntiin korona-aikana.

En oikein tiedä, kuka on kuuluisin. Olen tavannut muutaman näyttelijän Tähtien sota -saagasta. Chewbaccaa uusissa filmeissä esittävää Joonas Suotamoa olen haastatellut kahdesti (voit lukea haastattelut tästä), minkä lisäksi vuoden 2017 Hoth-Con -tapahtumassa tapasin palkkionmetsästäjä Greedoa Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa esittäneen Paul Blaken ja rancorin ruoaksi joutuvaa Oola-tanssijaa Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) näytelleen Femi Taylorin. Vaikka kaikki kolme kiertävät eri fanitapahtumissa ja saavat ihmiset innostumaan ympäri maailman, he esiintyvät filmeissä kuitenkin niin voimakkaasti maskeerattuina, etten tiedä, kuinka usein ohikulkijat tunnistavat heitä kaduilla. Tai kuinka moni tietää Greedon tai etenkään Oolan näyttelijän nimeltä noin vain? Lisäksi olen tavannut Bastille-yhtyeen kosketinsoittaja Kyle Simmonsin ja vaikka bändi onkin tunnettu, en tiedä, onko Kyle sitten yksinään mikään iso stara. Rankkoja dokumentteja tekevän Arman Alizadin olen kerran tavannut ja vaikka luultavasti lähes jokainen suomalainen tietää hänet, en tiedä, kuinka tunnettu hän on maailmalla. 

Kenties maailmalla tunnetuin henkilö, jonka olen tavannut - tai no, pikemminkin kohdannut - on laulaja Michael Monroe. Se on muuten aika hauska juttu. Oli elokuu 2013 ja olin serkkujeni kanssa Anttilassa (muistatteko kun niitä oli vielä olemassa) selaamassa elokuvahyllyjä. Samaan aikaan Michael Monroe oli valmistautumassa mainostamaan uutuuslevyään Horns and Halos (2013), seisoen uutuuselokuvien edessä, samalla kun hänen levyjään pistettiin esille. Jonkin aikaa yritin kurkkia Monroen taakse, mitä kiinnostavia uutuuksia oli tullut, kunnes lopulta uskaltauduin siirtymään lähemmäs sopertamaan "tota... sori." Monroe vilkaisi minuun ja siirtyi sanomatta sanaakaan.

Parissakin kysymyksessä pohdiskeltiin, kehen hahmoon tai keihin hahmoihin samaistun eniten ja täytyy myöntää, että tätä minun piti pohtia pidemmänkin aikaa, sillä en tiedä, olenko koskaan edes ajatellut asiaa. Jonkin aikaa elokuvahyllyni edessä seisoskelun jälkeen elokuvien puolelta mieleeni juolahti lähinnä Cinema Paradison pieni Totò-poika, joka rakastuu elokuviin ja jolle muodostuu syvä side elokuvataiteeseen, mikä kantaa läpi hänen loppuelämänsä. Pystyn täysin samaistumaan pojan ilmeisiin, kun hän ihastelee valkokankaalla tapahtuvaa elokuvan taikuutta, mutta samalla häntä myös kiehtoo suuresti, mitä tapahtuukaan kulissien takana; kuinka leffat näytetään ja miten ne tehdään? Näen itsestäni voimakkaita piirteitä Totòn hahmossa.

Silti kenties samaistuttavin hahmo minulle on Rillit huurussa -sarjan (The Big Bang Theory - 2007-2019) Leonard Hofstadter. En nyt sano, että olisin yhtä fiksu ja pakko todeta, että minulla on erittäin hyvät välit äitini kanssa, mutta tietyt puolet Leonardissa ovat olleet äärimmäisen samaistuttavia minulle siitä asti, kun aloin katsomaan sarjaa kymmenisen vuotta sitten. Leonard on minun tavoin aikamoinen popkulttuuri-nörtti, joka intoilee täysillä samoista elokuvasarjoista ja muista fanituksen kohteista kuin minä. Sen lisäksi koen Leonardin valtavan epävarmuuden samaistuttavaksi. Erityisesti teini-ikäisenä olin ihan yhtä kiusallinen puhuessani viehättäville tytöille.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että miksei voi valita molempia ja pitää kummastakin, niin jos minun täytyy valita, niin kyllä se on Marvel - ja siis ihan vain elokuvia ja sarjoja miettien, sillä en koe olevani tarpeeksi tutustunut kumpaankaan yhtiöön sarjakuvien muodossa. Minulla ei ole yleisesti ottaen mitään DC:tä vastaan. Kuten on tämänkin tekstin aikana käynyt ilmi, mielestäni paras supersankarielokuva on Yön ritari, mikä on DC:n elokuva. Koen silti, että laadukkaiden elokuvien ja sarjojen määrässä Marvel voittaa DC:n mennentullen. Toki Marvelilta löytyy ne kehnotkin teoksensa, mutta yleisesti ottaen Marvelilta löytyy huomattavasti enemmän onnistumisia. Jos verrataan tällä hetkellä pyöriviä Marvelin ja DC:n elokuvauniversumeita, Marvel on aivan selvästi voitolla. Marvel käytti oman aikansa pyöritellessään kasaan ennennäkemätöntä elokuvauniversumia, kun taas DC yritti liian rajusti hypätä mukaan universumibisnekseen ja tehdä saman parissa leffassa, mitä Marvel työsti rauhassa useamman elokuvan ajan. Siinä, missä Marvel on löytänyt vahvan suuntansa ja työstää isoa kokonaisuutta monien filmien kautta, DC on yrittänyt epätoivoisesti kokeilla vähän sitä sun tätä, onnistumatta oikein missään kunnolla. Asiaa ei ole auttanut se, että fanien ja kriitikoiden negatiivinen reaktio DC:n leffauniversumin alkupään liiallisesta synkkyydestä johti siihen, että universumia ryhdyttiin viemään täysin toisenlaiseen suuntaan, mikä taas johti uusiin negatiivisuuksiin. Kun Marvel tienaa miljardeja heikomminkin tunnetuilla hahmoillaan, DC taas koki taloudellisen pettymyksen pistäessään suurimmat sankarinsa samaan filmiin. Vasta neljä vuotta myöhemmin Justice Leaguesta saatiin leikkausversio, mihin fanit olivat tyytyväisiä. Se ei ole mikään erityinen onnistumisen merkki.

Televisiopuolta en osaa erityisemmin vertailla, sillä en ole yhtä jaksoa enempää tutustunut DC:n valtavaan Arrowverse-kokonaisuuteen, mikä kattaa mm. Arrow'n (2012-2020), The Flashin (2014-), Supergirlin (2015-), Legends of Tomorrow'n (2016-), Black Lightningin (2018-) ja Batwomanin (2019-). Tämä tilanne tulee kuitenkin muuttumaan ja Arrowversen arvostelut käynnistyvät ensi vuonna, kun Arrow täyttää kymmenen vuotta! DC onnistui kyllä tarjoamaan kenties kaikkien aikojen parhaan animaatiosarjan, Batman: The Animated Seriesin (1992), jonka arvio on myös tulossa ensi vuonna. Marvelin sarjojen puolelta olen pitänyt valtavasti Daredevilista ja WandaVisionista (2021).

Loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että jos pitää supersankareista, pitäisi pystyä nauttimaan molempien firmojen aikaansaannoksista, eikä käydä mitään turhaa tappelua siitä, kumpi on kultaa ja kumpi roskaa. Vuosien varrella on käynyt usein selväksi, että Marvel ja DC tarvitsevat toisiaan - etenkin elokuvien puolella. DC:n tekemät Christopher Reeven Teräsmies (Superman - 1978) ja Tim Burtonin Batman aloittivat varteenotettavien supersankarielokuvien polun ja kun niiden leffasarjojen kolmannet ja neljännet osat alkoivat heikentämään genren suosiota, paikalle saapui pelastajana Marvel X-Menin (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen kanssa. Kun Marvelilla alkoi mennä heikommin vuosina 2005, 2006 ja 2007, DC toi peliin Yön ritari -trilogian. Sitten taas alkoikin Marvelin elokuvauniversumi.

Tämä taitaa olla kysymys, mihin ei ole oikeaa vastausta, vaan katsojan täytyy itse tehdä päätelmä. The Neon Demonin (2016) ohjaaja Nicolas Winding Refn on sanonut Neonin tarkoittavan mallibisneksen rohkeita ja valoisia puolia, kun taas Demon viittaa bisneksen narsismiin ja synkkiin puoliin. Päätähti Elle Fanning taas on kertonut, että käsikirjoitusta lukiessaan hän koki Los Angelesin kaupungin ja mallibisneksen "Neon Demoniksi", mutta kuvausten aikana alkoikin nähdä oman roolihahmonsa sinä demonina.

Itse näen asian kenties niin, että se Neon Demon on niiden hahmojen sisältä löytyvä pahuus, joka on kyllästynyt piileksimään varjoissa ja haluaa päästä esille kaikkeen väriloisteeseen ihmisten nähtäville. Minun pitäisi kuitenkin katsoa filmi uusiksi, olen katsonut sen vain, kun se ilmestyi kesällä 2016.

Itselleni merkittävin elokuva-arvostelija, jota seuraan, on YouTube-kriitikko Chris Stuckmann, kuten aiemmin mainitsinkin. Lisäksi seuraan hänen ystävänsä John Flickingerin The Flick Pick -kanavaa, mutta hän ei enää kovinkaan usein julkaise arvioita. Muutaman viime vuoden aikana olen ottanut YouTuben puolelta seurantaani myös Sean Chandler Talks About -kanavan, sekä paljon Netflix-arvioita tekevän Austin Burken. Suomalaistubettajien puolelta merkittävin on tietty Japen leffavlogi, joka tarjoaa erinomaista sisältöä. Seuraan tietysti myös kaverini Vernus-kanavaa ja tuttuni EloNurkka-kanavaa. Silloin tällöin katselen myös tuttuni Rauli Ylitalon Totuus elokuvasta -kanavaa, sekä hänen ja parin muun yhdessä tekemiä Hikiset leffanörtit -videoita. Tätä ei välttämättä moni teistä tiennyt, mutta kun Rauli teki Totuus elokuvasta -videoita MoonTV-kanavalle, kuvasin niistä suurimman osan, minkä lisäksi olin myös mukana Hikisten leffanörttien kuvauksissa, kun he kuvasivat jaksot kauhuleffasarjoista Halloween (1978-), Perjantai 13. päivä (Friday the 13th - 1980-2009) ja Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010)!

Kirjoittajien puolelta luen tottakai ystäväni kirjoittamaa Filmikela-sivua, kaverini Elokuvien lumoissa -blogia, Disneystä kirjoittavaa Rinki tinki tinkiä, kuten myös tuttujeni kirjoittamia arvioita Episodi-lehteen. Aina silloin tällöin lukaisen myös Muropaketin arvosteluja.

On vaikea oikeastaan sanoa mitään hurjia tavoitteita, sillä aika lailla kaikki, mitä Elokuvan taikaa -sivu on tuonut tullessaan ja mitä mahdollisuuksia sen kautta on avautunut elämääni, ovat tulleet minulle yllätyksinä. Kun aloitin, en todellakaan olisi osannut odottaa, että minulle tulisi pääsy lehdistönäytöksiin tai että haastattelisin kahdesti Tähtien sota -näyttelijää tai että nimeni päätyisi julisteeseen ja Blu-rayn takakanteen tai että sivusta tulisi näin suosittu. Joten tulevaisuudentavoitteeni on lähinnä kirjoittaa lisää ja lisää elokuvista ja televisiosarjoista ja ottaa vastaan, mitä ikinä mahdollisuuksia se tarjoaa!

*

Noin, siinä olivat sitten vastaukset kaikkiin lähettämiinne kysymyksiin! Kuten alussa totesin, niitä tuli huomattavasti enemmän kuin olisin etukäteen ajatellut ja tästä tuli pitkä teksti. Jos jaksoitte lukea koko homman loppuun asti, iso kiitos sinulle. Ja iso kiitos aivan kaikille, jotka olette lukeneet mietteitäni elokuvista ja sarjoista. Kaikki nämä saavutukset, mitä äsken listasin, eivät olisi olleet mahdollisia ilman, että te kaikki kiinnostuitte siitä, mitä minulla on sanottavana filmeistä. Kiitos! Kiitos! Kiitos!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2021-5.4.2021