Arvostelu: Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995)

TOY STORY - LELUELÄMÄÄ

TOY STORY

Ohjaus: John Lasseter
Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Don Rickles, Jim Varney, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Annie Potts, John Morris, Erik von Detten, Laurie Metcalf, R. Lee Ermey ja Sarah Freeman
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: S

"Kohti ääretöntä ja sen yli!"

Toy Story - leluelämää on Pixar-animaatioyhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva. Vaikka leffa ilmestyi vuonna 1995, Pixarin historia ulottuu vuoteen 1974, kun Alexander Schure perusti tietokone-animaatiolaboratorion New York Institute of Technology -kouluun, unelmanaan tehdä ensimmäinen tietokone-animaatioelokuva. Schure värväsi työntekijöitä, mutta vaikka kaikki osasivat asiansa, oli selvää, että he tarvitsisivat oikeiden elokuvantekijöiden apua. Schure ja kumppanit neuvottelivat Kummisedän (The Godfather - 1972) ohjanneen Francis Ford Coppolan ja juuri ensimmäisen Tähtien sota -elokuvansa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) julkaisseen George Lucasin kanssa, jotka olivat innoissaan digitaalisesta elokuvanteosta. Lucas tarjosi heille töitä Lucasfilm-yhtiössään ja suuri osa suostuikin ottamaan paikan vastaan. Yhtiöllä työntekijät loivat mm. RenderManin, millä pystyi rakentamaan fotorealistisia kuvia tietokoneella, auttoi digiefektejä työstävää Industrial Light & Magic -yhtiötä elokuvien tehosteiden kanssa ja loi ensimmäisen lyhytanimaationsa, "Andrén ja Wally B:n seikkailut" ("The Adventures of André & Wally B." - 1984). Lucasin erottua vaimostaan Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluun (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) aikoihin Lucasfilmin rahatilanne muuttui huonompaan suuntaan ja työntekijät arvelivat saavansa kenkää. Tekijät päättivät luoda oman yhtiönsä, mutta koska he kokivat, että tietokoneet eivät olleet vielä valmiita täyspitkän elokuvan tekoon, he päättivät valmistaa tietokoneita itse ja niin syntyi Pixar Image Computer.
     Perustettuaan Pixar-yhtiön, tekijät hakivat rahoittajia ja löysivätkin sellaisen, Apple-perustaja Steve Jobsin. Walt Disney -yhtiö kiinnostui Pixarin koneesta ja hyödynsi sitä omissa elokuvissaan luomaan 3D-taustoja. Muuten koneet eivät kuitenkaan myyneet tarpeeksi ja lopulta 1990 Pixar luopui niiden myymisestä. Yhtiö päätti vihdoin keskittyä täyspitkän animaation tekoon, kehittäessään teknologiaa lyhytanimaatioiden, kuten "Luxo Jr:n" (1986), "Red's Dreamin" (1987), "Tin Toyn" (1988) ja "Knick Knackin" (1989) kautta. Näitä elokuvia oli ollut työstämässä John Lasseter, joka oli aiemmin työskennellyt Walt Disneyllä, mutta jonka yhtiö oli erottanut. Pixarin tekemät lyhytanimaatiot kiehtoivat Disneytä, joka halusi saada Lasseterin takaisin tekemään heille animaatioita, mutta Lasseter kieltäytyi. Disney ei kuitenkaan luovuttanut, vaan ehdotti, että yhtiö tuottaisi Pixarin ensimmäiset kolme animaatiota, jos saisi kunnolla näkyvyyttä ja ison osan leffan tuotoista. Disney oli ollut yksi parhaista kauppakumppaneista tietokoneiden myynnin suhteen ja lopulta Pixar suostuikin heidän tarjoukseensa ja filmin teko lähti vihdoin liikkeelle.
     Lasseter alkoi työstämään tarinaa Andrew Stantonin ja Pete Docterin kanssa (jotka ohjaisivat myöhemmin leffoja Pixarilla), mutta oikea juoni ei tuntunut kehittyvän. Elokuva oli aluksi täysin erilainen kuin lopullinen filmi, mutta se lähti kulkemaan lopulliseen suuntaansa, kun Disney-pomo Jeffrey Katzenberger ehdotti, että he tekisivät leffasta kaverikomedian, missä pääkaksikko ei aluksi voi sietää toisiaan. Projekti koki kuitenkin ongelmia, mitä enemmän Katzenberger siihen sekaantui, sillä hän halusi hahmoista ilkeämmät, jolloin elokuvan tekijöiden into projektia kohtaan alkoi hiipumaan. Elokuvaa ehdittiin jo animoimaan, mutta se päätettiin pistää poikki, kun kukaan ei enää ollut tyytyväinen näkemäänsä. Käsikirjoitusta alettiin työstämään uudelleen ja mukaan liittyi mm. myöhemmin Firefly-sarjan (2002) luonut ja The Avengersin (2012) ohjannut Joss Whedon. Muutama kuukausi myöhemmin elokuvan teko lähti taas kunnolla liikkeelle. Animaattorit olivat innokkaita, tietäessään tekevänsä elokuvahistoriaa, mutta studiopomoja vaivasi epävarmuus elokuvan menestyksestä.
     Lopulta Toy Story - leluelämää sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1995 (Suomessa vasta maaliskuussa 1996) ja se oli jättimenestys, mikä keräsi pelkkää ylistystä katsojilta ja kriitikoilta. Elokuva voitti useita palkintoja ja oli ehdolla mm. kolmesta Oscar-palkinnosta (paras käsikirjoitus, musiikki ja laulu) ja jopa voitti erikoispalkinnon elokuvahistoriallisesta saavutuksestaan ensimmäisenä täyspitkänä tietokoneanimaationa. Itse näin Toy Storyn jo pienenä lapsena ja ihastuin siihen tietty välittömästi, katsoen sen vain yhä uudestaan ja uudestaan. Intoni ei ole kadonnut, kun ikää on tullut lisää, vaan olen katsonut elokuvan tasaisin väliajoin samalla riemulla. Nyt kun elokuvan aloittama leffasarja on saamassa jo neljännen osansa (2019), päätin katsoa ja arvostella aiemmat osat uudestaan, alkaen tietty tästä merkkiteoksesta.

Kun lapset lopettavat leikkinsä ja poistuvat huoneesta, heidän lelunsa heräävät henkiin. Cowboy-nukke Woody nauttii nuoren Andy-pojan suosiosta, mutta tilanne muuttuu, kun Andy saa syntymäpäivälahjakseen upouuden ja teknisillä vimpaimilla varustetun avaruusrangerilelun, Buzz Lightyearin...

Toy Storyn päähenkilö on cowboy-nukke Woody (äänenä aina yhtä mahtava Tom Hanks), joka on omistajansa Andyn suosikkilelu. Tämän ja älykkyytensä vuoksi Woody toimiikin Andyn lelujen johtohahmona ja yrittää pitää järjestystä hieman hölmöjen lelujen keskellä. Mielenkiintoisen Woodysta tekee se, ettei hän ole mikään puhdas pulmunen, vaan hänen asemansa on tainnut hieman nousta päähän ja Buzzin saapuessa hän on valmis tekemään kaikkensa voittaakseen Andyn suosion takaisin - ja siihen kuuluvat kyseenalaisetkin ratkaisut. Katsojan moraali pistetään välillä koetukselle Woodyn tekojen vuoksi, mutta häneen on onneksi saatu lämpöä ja huolenpitoa, toisin kuin Disneyn entinen pomo olisi halunnut. Alkuperäisestä Woodysta puuttuivat kaikki positiiviset ominaisuudet ja on onni, että Pixarin tekijät sanoivat lopulta vastaan ja palasivat hyväsydämisempään, mutta paikoitellen hieman ristiriitaiseen hahmoon.
     Avaruussankari Buzz Lightyear (Tim Allen) on täydellinen vastakohta Woodylle, ollessaan teknologisesti kaikin tavoin kehittyneempi ja ollessaan muutenkin täysin eri maailmasta. Buzz ei itse asiassa edes tiedä olevansa lelu, vaan uskoo vakaasti olevansa oikea avaruusrangeri tärkeällä tehtävällä. Tämä tekee hänestä kiehtovan tapauksen, mutta samalla se herättää pienen epäkohdan leffan logiikassa: jos Buzz ei usko olevansa lelu, miksi hän muuttuu elottomaksi ihmisten läheisyydessä muiden lelujen vuoksi? Tämän virheen voi kuitenkin katsoa helposti sormien läpi ja vain nauttia Woodyn ja Buzzin yhteisistä kohtauksista, joissa jännite on korkealla.
     Muita leluja Andyn huoneessa ovat mm. erilaisista osista koostuva ja kärttyisä herra Perunapää (Don Rickles), hieman sarkastinen säästöpossu Röh (John Ratzenberger, joka on muuten jokaisessa Pixar-leffassa ääninäyttelijänä), Woodylle uskollinen vieterikoira Slinky (Jim Varney), Woodyn ihastuksen kohde, lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts), pelokas tyrannosaurus Rex (Wallace Shawn), sekä pieni vihreä sotilaskersantti (R. Lee Ermey). Leluhahmot ovat kaikin puolin mainioita, mielenkiintoisia, todella persoonallisia ja muistettavia tyyppejä. Nämä erinomaiset hahmot ovatkin yksi isoimmista syistä, miksi leffan pariin on mahtavaa palata yhä vain uudelleen.
     Ihmishahmoja leffassa taas ovat tietysti Andy-poika (John Morris), tämän vaippaikäinen pikkusisko Molly, heidän äitinsä (Laurie Metcalf), naapurin ilkikurinen poika Sid (Erik von Detten), sekä tämän viaton sisko Hannah (Sarah Freeman). Ihmishahmotkin toimivat, mutta heistä lähinnä vain kauhea Sid pääsee kunnolla esille.

Toy Story - leluelämää on todella ansainnut asemansa elokuvahistorian merkkiteoksena ja klassikkona. Sen tekninen toteutus, tietokoneanimaatio, teki siitä ensimmäisen laatuaan, eikä animaatiokulttuuri ollut enää koskaan samanlainen tämän ilmestyttyä. Toy Story - leluelämää lähti muovaamaan sitä, mihin suuntaan animaatioelokuvat kehittyivät ja sitä voikin kiittää siitä, millaisia mahtavia teoksia nykypäivän digivelhot onnistuvatkaan loihtimaan. Tai syyttää, ottaen huomioon, että tiedän ihmisiä, jotka suosivat huomattavasti enemmän perinteistä käsin piirrettyä animaatiota, eivätkä kunnolla vieläkään hyväksy tietokoneanimaatiota, joka on aika lailla syrjäyttänyt piirretyt. Itse rakastan molempia tyylejä ja olen aina yleisesti ottaen ihaillut sitä, että jotkut voivat herättää jollain tavalla piirretyt kuvat henkiin näin. Tietty nykypäivän leffoihin verrattuna on selvää, ettei ensimmäinen Toy Story näytä enää yhtä tajunnanräjäyttävältä kuin sen ilmestyessä, vaikka sitä katsoessa herääkin jatkuvasti tunne siitä, että on kokemassa jotain sensaatiomaista. Taustoista ei löydy samalla lailla käsittämättömän tarkkoja yksityiskohtia kuin nykyään, hahmot liikkuvat välillä hieman pökkelösti ja Sidin koira Scud näyttää keskeneräiseltä. Silti elokuva on pääasiassa kestänyt hyvin ajan julmaa hammasta ja sen visuaalisessa ilmeessä riittää paljon ihasteltavaa. Etenkin valon ja varjojen käyttö on ilmiömäistä.

Pelkkä ennennäkemätön toteutus ei kuitenkaan riittänyt siihen, että Toy Storysta on tullut tärkeä osa elokuvakulttuuria. Vaikuttava visuaalisuus ei ole tarpeeksi, jos leffasta ei löytyisi mitään sisältöä. Siksi onkin todella suuri onni, ettei elokuvaa ole lähdetty tekemään sillä ajatuksella, että häikäistään ihmiset teknisellä kikkailulla, vaan tekijöillä on ollut vahva tarina, minkä he ovat halunneet kertoa. Vaikka leffa kertoo elävistä leluista, on siihen saatu mukaan huimaa syvyyttä, simppeliä mutta erinomaista tarinankerrontaa ja kiehtovia hahmoja, joiden vuoksi seikkailuun lähtee erittäin mielellään niin lapsi kuin aikuinen. Kyseessä on juuri sellainen animaatio, joista itse pidän eniten, eli oikeasti koko perheelle tehty filmi. Toy Story - leluelämää ei koskaan aliarvioi katsojaansa. Se ei ole pelkkä lapsille tehty hassuttelu. Kyseessä on paljon enemmän, minkä ansiosta elokuvaa katsoo usein yhä aikuisiälläkin. Se sisältää myös paljon huumoria ja jännitystä (etenkin loppuhuipennus saa katsojan naulattua penkkiinsä, vaikka sen olisi nähnyt kuinka monta kertaa tahansa), minkä lisäksi filmillä on oikea sydän ja oikeassa kohtaa se onnistuu aidosti liikuttamaan. Nokkela käsikirjoitus ja karismaattiset ääninäyttelijät puhkuvat hieman kömpelösti liikkuviin digihahmoihin sielun, jolloin vanhentunut animaatio ei haittaa. Ohjaaja John Lasseter tekee mestarillista työtä tunteiden kanssa, Randy Newmanin säveltämät musiikit ovat fantastiset ja ihana "You've Got a Friend in Me" -kappale jää satavarmasti soimaan päässä. En voi muuta kuin nostaa hattua koko tekijätiimille, joka raatoi saadakseen tämän täydellisen paketin elokuvateattereihin koko maailman ihailtavaksi. Eikä ole ihme, että sama ihailu jatkuu yhä tänäkin päivänä.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, löytyy leffasta tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin jne. Mutta kun kyseessä on Pixarin ensimmäinen elokuva, suuri osa viittauksista ei tietenkään liity Pixarin muihin filmeihin. Leffasta voi kuitenkin bongata "Luxo Jr." -lyhytanimaation lampun (mikä esiintyy jo Pixarin logon aikana) ja sinisellä raidalla ja punaisella tähdellä varustetun keltaisen pallon, minkä lisäksi Andyn hyllystä löytyy kirjaversiot Pixarin lyhytleffoista "Andrén ja Wally B:n seikkailut", "Red's Dream", "Tin Toy" ja "Knick Knack". Tässä elokuvassa myös esitellään Pizza Planet -auto, mikä nähdään lähes jokaisessa Pixar-leffassa tämän jälkeen Ihmeperhettä (The Incredibles - 2004) lukuunottamatta. Andyn äidin auton rekisterinumero A113 on viittaus California Institute of the Artsin luokkahuoneeseen A113, missä monet elokuvan tekijöistä opiskelivat animaatiota. Buzz Lightyear tekee yhdessä kohtaa vulkanilaisen tervehdyksen Star Trekistä (1966-), jotkut äänitehosteet ovat suoraan Tähtien sodasta repäistyjä, Andyn sisko kuuntelee Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) "Hakuna Matata" -laulua, Sidin talon mattoja koristaa sama kuvio kuin Hohdon (The Shining - 1980) hotellin ja Pizza Planetin avaruusolioiden hakkaamispeli on selvä viittaus klassiseen scifikauhuleffaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979).

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen, mutta samalla se näyttää myös liian tarkasti, mitkä kohdat animaatiosta ovat vanhentuneet. Lisämateriaalia Blu-raylta löytää jopa kolmen ja puolen tunnin edestä. Mukana on monta pätkää elokuvan suunnittelusta, sen visuaalisen ilmeen teosta ja animoinnista. Lisäksi mukana on haastatteluja, trailereita ja muita mainoksia, kuvagallerioita, poistettuja kohtauksia, Pixarin tilojen esittely, lauludemoja, musiikkivideo, Pixarin työntekijöiden muistoja elokuvan teosta, pätkä jättimäisestä Buzz Lightyear -paraatipallosta, Buzz Lightyearin lyhyt selitys oikeasta avaruusmatkasta, sekä lyhyt vilkaisu Toy Story 3:een (2010).

Yhteenveto: Toy Story - leluelämää on huikean hieno leffa ja elokuvahistorian vahva merkkiteos mullistettuaan animaatiotuotannon pysyvästi. Vaikkei animaatiojälki ole yhtä yksityiskohtaista ja häikäisevän näyttävää kuin tämän päivän Pixar-elokuvissa, näyttää leffa yhä suurimmaksi osaksi todella hyvältä. Kun tietää leffan olevan ensimmäinen laatuaan, tätä katsoessa ei voi olla miettimättä, että on todistamassa jotain merkittävää. Elokuvaa tehneet voivatkin hyvillä mielin loppuelämänsä ajan kehua itseään, että olivat mukana luomassa elokuvahistoriaa. Pelkkä ennennäkemätön tekninen toteutus ei kuitenkaan vielä riitä klassikkoasemaan, miksi onkin hyvä, että tekijät ovat todella panostaneet käsikirjoitukseen. Tarina on erinomainen ja siitä löytyy paljon syvällisempiä puolia. Hahmot ovat aivan mahtavia ja ääninäyttelijät tuovat ne hienosti henkiin. Itse pidän eritoten siitä, ettei elokuva koskaan aliarvioi katsojaansa, eikä se ole puhtaasti lapsille tehty hömppä, vaan aidosti koko perheelle ja kenelle tahansa sopiva elokuva. Pixar todella teki ilmiömäisen työn Toy Storyn kanssa ja tämä kyllä kuuluu niiden elokuvien joukkoon, mitkä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Lopuksi täytyy muuten vielä kysyä... kuinka moni teistä näki leffan lapsena ja sen jälkeen useaan otteeseen leikkien jälkeen poistui huoneesta, jäi hetkeksi odottamaan ulkopuolelle ja syöksyi sitten takaisin sisään katsoakseen, elävätkö lelut oikeasti? Enhän ollut ainoa?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story, 1995, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures