Toy Story 5 (2026) - elokuva-arvostelu

TOY STORY 5

Ohjaus: Andrew Stanton

Näyttelijät: Joan Cusack, Tim Allen, Tom Hanks, Greta Lee, Scarlett Spears, Conan O'Brien, Shelby Rabara, Craig Robinson, Mykal-Michelle Harris, Lori Alan, Jay Hernandez, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Jeff Bargman, Blake Clark, Anna Vocino, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Tony Hale, John Hopkins, Ernie Hudson, Annie Potts, Keanu Reeves ja Alan Cumming

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Toy Story 2 (1999) oli myös menestys ja Toy Story 3 (2010) tienasi lippuluukuilla yli miljardin, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kolmas osa oli tarkoitettu trilogian huipennukseksi, mutta vuonna 2019 ilmestyi vielä Toy Story 4, jonka päätähti Tom Hanks totesi jäävän sarjan viimeiseksi. Elokuvasarjaa päätettiin laajentaa leffalla Lightyear (2022), mutta kun se osoittautui suureksi taloudelliseksi flopiksi, sen jatko-osa päätettiin kuopata ja Pixar ilmoittikin työstävänsä jälleen uutta Toy Storya. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toy Story 5 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavan paljon alkuperäisestä Toy Story -trilogiasta, mutta mielestäni myös neljäs osa ja Lightyear olivat hyviä. Minua jopa harmitti paljon, että Lightyearin jatko-osa jätettiin tekemättä, sillä olisin mieluummin katsonut lisää sitä ja jättänyt varsinaisen Toy Storyn rauhaan. Kuitenkin kun viidennen osan juonikuvaus paljastettiin, pidin sitä kekseliäänä ja ajankohtaisena ideana. Vähitellen olen alkanut innostua leffasta ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Toy Story 5:n ja vieläpä IMAX-salissa.

Kun Bonnie-tyttö saa käsiinsä huippusuositun Lilypad-älytabletin, Jessie, Buzz Lightyear ja muut pelkäävät lelujen ajan lopun koittaneen.

Tutut Toy Story -hahmot tekevät jälleen kerran paluun - jopa sheriffi Woody (äänenä Tom Hanks), joka neljännen osan päätteeksi lähti omille teilleen, kokiessaan polkunsa johdattaneen pois Bonnie-tytön (Scarlett Spears) luota. Woody jää kuitenkin tällä kertaa enemmän sivuhenkilöksi, kuten tekee myös avaruusranger Buzz Lightyear (Tim Allen), sillä keskiöön nousee nimittäin lehmityttö Jessie (Joan Cusack), joka yrittää keksiä keinon saada Bonnien innostumaan jälleen leluista, kun älylaitevillitys tarttuu lapsiin kaikkialla. Jessie nousee onnistuneesti leffan keulakuvaksi ja elokuva syventää entisestään hahmon aiempaa traumaa hänet hylänneen Emilyn tiimoilta, tuoden tälle kuviolle vuosikymmenten jälkeen tunteikkaan päätöksen.

     Menossa ovat mukana myös jo alkuperäisessä leffassa esitellyt herra Perunapää (Jeff Bergman), Slinky-koira (Blake Clark), Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) ja Röh-säästöporsas (John Ratzenberger), sekä myöhemmin sarjan varrella matkaan tarttuneet uskollinen hevonen Napakymppi, Dolly-nukke (Bonnie Hunt) ja Kahveli-haarukka (Tony Hale), kun taas uusina hahmoina Toy Story 5 esittelee Lilypad-älytabletin (Greta Lee), joka korvaa välittömästi lelut Bonnien huomion keskipisteenä, hevosia rakastavan Blaze-tytön (Mykal-Michelle Harris), vessa-apulelu Smartypantsin (Conan O'Brien), lelukamera Snappyn (Shelby Rabara) ja GPS-paikantimenakin toimivan virtahepolelu Atlasin (Craig Robinson). Monet vanhoista tutuista käyvät lähinnä näyttäytymässä, mutta uudet hahmot toimivat oivallisesti. Smartypants on joko hupaisa tai ärsyttävä, riippuen siitä, kuinka hyvin katsojalle uppoavat vessapaperilta näyttävän lelun vessatoimiin liittyvät kymmenet vitsit.

Pixaria ja Toy Story -elokuvasarjaa ei nähtävästi koskaan pitäisi epäillä. Toy Story 5 voi olla syntynyt Disneyn ja Pixarin epätoivoisesta yrityksestä tienata helpot rahat tutulla ja suositulla franchisella, kun uudet ideat eivät vedä tarpeeksi katsojia teattereihin. Mutta kun puikkoihin pistää Andrew Stantonin kaltaisen tekijän, joka on aiemmin ohjannut Pixarille huikeat Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E:n (2008), epätoivoinen rahastuskin muuttuu loistavaksi elokuvaksi. Toy Story 5 on jälleen kerran taattua Pixar-laatua, tarjoten monikerroksisen seikkailun, josta niin perheen pienimmät kuin aikuiset voivat nauttia. Aika ei käy missään kohtaa pitkäksi, huumoria riittää moneen makuun ja elokuva iskee tietty salakavalasti parikin kertaa tunteisiin. Moni raavas mieskin poistuu teatterista kyyneliä poskiltaan pyyhkien.

Elokuvan tarina on todella nokkela ja hyvin ajankohtainen. Nykyään yhä vain nuorempia lapsia näkee kaikkialla älylaitteiden lumoissa ja lelut unohtuvatkin siinä samalla nurkkaan pölyyntymään. Mutta miltä tämä teknologian aalto näyttäytyy sitten lelujen silmissä, etenkin Jessien, jota aiempi hylkäys kummittelee edelleen? Tilannetta tarkastellaan onnistuneesti eri vinkkeleistä, eikä homma ole niin mustavalkoinen kuin aluksi voisi luulla. Elokuvalla on erinomainen teema yhteydestä ja sen tärkeydestä. Toisaalta älyluurit saavat samassa tilassakin olevat ihmiset täysin erilleen, mutta samalla luurin kautta voi löytää yhteyden johonkuhun, jota ei välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Aihe on osuva niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Toy Story 5 on hauska, jännittävä, kaunis, syvällinen, koskettava ja kaikin puolin mahtava lisäys yhteen kaikkien aikojen parhaista elokuvasarjoista.

On varmaan sanomattakin selvää, että visuaalisesti Toy Story 5 on puhdasta silmäkarkkia. Hahmot ovat tietty veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti, kun taas taustat ovat pullollaan ällistyttäviä yksityiskohtia. Valoja, varjoja ja värejä hyödynnetään näyttävästi ja esimerkiksi Woodysta näkee kaikki vuosien varrella tapahtuneet kolhut ja kulumiset. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja vanha kunnon Randy Newman tunnelmoi jälleen mahtavasti musiikeillaan, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Toy Story 5, Yhdysvallat, 2026, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Piru naapurissa (The 'Burbs - 1989) - elokuva-arvostelu

PIRU NAAPURISSA

THE 'BURBS

Ohjaus: Joe Dante

Näyttelijät: Tom Hanks, Rick Ducommun, Bruce Dern, Carrie Fisher, Corey Feldman, Wendy Schaal, Brother Theodore, Courtney Gains, Henry Gibson, Gale Gordon, Cory Danziger, Heather Haase, Nick Katt, Brenda Benner ja Patrika Darbo

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

The 'Burbs, eli suomalaisittain Piru naapurissa on Tom Hanksin tähdittämä kauhukomedia. Käsikirjoittaja Dana Olsen keksi elokuvan tarinan omasta lapsuudestaan. Olsen eli lähiöalueella, missä liikkui villejä huhuja joistain erikoisemmista naapureista ja hän koki, että tuossa olisi ainesta leffaksi. Teksti päätyi Imagine Entertainment tuottaja Larry Breznerille, joka innostui siitä ja vei käsikirjoituksen yhtiön perustajalle Brian Grazerille, joka hankki tekstin saman tien kuvattavaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1988 ja lopulta Piru naapurissa sai ensi-iltansa helmikuussa 1989. Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Itse katsoin leffan ensi kertaa syksyllä 2024 ja pidin näkemästäni. Nyt kun elokuvan pohjalta on yllättäen tulossa televisiosarjaversio The 'Burbs (2026-), päätin katsoa alkuperäisen Piru naapurissa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Idyllisen lähiön rauha rikkoontuu, kun lähiöön juuri muuttanut hämärä Klopekin perhe aiheuttaa omituisia ääniä kellarissaan. Naapurit päättävät liittoutua selvittämään, mitä kummaa Klopekien talossa on meneillään...

Piru naapurissa sijoittuu Mayfield Placen kadunpätkälle, kertoen sen asukkaista. On Petersonin perhe, johon kuuluvat Ray-isä (Tom Hanks), Carol-äiti (Carrie Fisher) ja heidän poikansa Dave (Cory Danziger), on turhankin utelias Art Weingartner (Rick Ducommun), on sotaveteraani Mark Rumsfield (Bruce Dern) ja hänen nuori vaimonsa Bonnie (Wendy Schaal), on nuori rämäpää Ricky Butler (Corey Feldman) ja on iäkäs Walter Seznick (Gale Gordon) ja hänen koiransa Queenie. Ray on juuri aloittanut viikon loman, mutta mökkeilyn ja ulkomaille lähdön sijaan häntä kiinnostaa vain laiskottelu, television tuijottaminen ja auringon ottaminen takapihalla kylmän oluen kanssa. Lomarauha rikkoontuu, kun toistuvasti keskellä yötä viereisen talon kellarista kuuluu epäilyttäviä ääniä. Vähitellen itse kukin naapurustossa alkaa uskoa, että Klopekien talossa on meneillään jotain hämärää ja he päättävät ottaa asiasta selvää. Petersonit ovat persoonina aluksi varsin tylsiä, mutta on huvittavaa nähdä, kuinka Ray muuttuu hissuksiin pakkomielteiseksi mysteerin selvittämisestä. Hanks onkin nappivalinta rooliinsa. Naapuruston muista tyypeistä löytyykin sitten paljon voimakkaampia persoonia ja suosikikseni nousi Vietnamissa taistellut Mark, joka käsittelee kaiken sotastrategian ja armeijanimikkeiden kautta. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, eikä pidä unohtaa Klopekeja esittäviä Henry Gibsonia, Brother Theodorea ja Courtney Gainsia, jotka ovat veikeän yliampuvan epäilyttäviä.

Pidin jo ensimmäisellä katselulla Piru naapurissa -elokuvasta, mutta minun täytyy myöntää, että katsoin sitä niin myöhään yöllä ja niin väsyneenä, että olin onnistunut unohtamaan lähes kokonaan, mitä leffassa tapahtuu. Katsoessani sitä nyt uudelleen, tuntui toisinaan siltä kuin olisin katsonut sitä ensi kertaa, enkä edes elokuvan edetessä muistanut, mitä tuleman pitää. Virkeämpänä pidin näkemästäni vielä enemmän, vaikka mielestäni elokuvan loppuratkaisu menee siitä, mistä aita on matalin. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että leffan viime minuuteilla elokuvalla on jotain oivaltavaa ja fiksua sanottavaa, mutta se sitten vesitetään ratkaisulla, minkä on ajateltu tyydyttävän paremmin massayleisöä. Nähtävästi elokuvaa varten kuvattiin jopa kolme eri lopetusta, jotka saivat vaihtelevaa palautetta testiyleisöiltä ja tämä oli se, johon tekijät emmittyään lopulta päätyivät.

Pisteitä rokottavasta loppuratkaisustaan huolimatta Piru naapurissa on erittäin hyvä elokuva, joka yhdistelee onnistuneesti kauhua ja komediaa. Heti avauskohtauksessa käy selväksi, että Klopekien talossa tapahtuu öisin jotain hämärää ja hyvin nopeasti naapurien yhä villimmäksi käyvä arvuuttelu tarttuu myös katsojaan. Ovatko Klopekit sarjamurhaajia, kuuluvatko he johonkin kulttiin, vai ovatko he vampyyrejä tai muita hirviöitä? Tämä arvuuttelu saa naapuruston kaiken aikaa pahemman pakkomielteen valtaan, mikä saa heidät toimimaan yhä vain kyseenalaisemmin. Leffa tanssahtelee taidokkaasti jännityksen ja hupaisuuden rajalla, sekä pitää onnistuneesti otteessaan läpi kestonsa.

Elokuvan on ohjannut parhaiten Riiviöistä (Gremlins - 1984) tunnettu Joe Dante, joka on erittäin taitava yhdistelemään kauhua ja komediaa. Danten rakentama ilmapiiri onkin mainio ja niin on pääasiassa myös Dana Olsenin työstämä käsikirjoitus. Teknisestikin Piru naapurissa toimii hyvin. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja on erityisen hupaisaa, kuinka Klopekien ränsistynyt talo on voimakkaassa kontrastissa muuten idyllisen kadunpätkän kanssa. Jopa taloa ympäröivä nurmikko on kuihtunut, naapureiden pihoja vihertäessä vieressä oikein kunnolla. Puvustus ja maskeeraukset ovat oivalliset ja Jerry Goldsmithin musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The 'Burbs, Yhdysvallat, 1989, Rollins, Morra & Brezner, Imagine Entertainment

Arvostelu: Apollo 13 (1995)

APOLLO 13

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Kathleen Quinlan, Ed Harris, Gary Sinise, Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd, Miko Hughes, Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Jean Speegle Howard, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean, Christian Clemenson, Mark Wheeler ja Larry Williams

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 7

"Houston, we have a problem!"

Apollo 13 perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan Lost Moon: The Perilous Voyage of Apollo 13 (1994), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin avaruuslento Apollo 13:n onnettomuudesta vuonna 1970. Kirjan oikeudet kaupattiin jo ennen sen julkaisua ja Universal Pictures ja Imagine Entertainment onnistuivat voittamaan myyntikilpailun. William Boyles Jr. ja Al Reinert työstivät alkuperäisen käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Kevin Costneria, mutta rooli meni Tom Hanksille, joka oli innostunut ja tietäväinen avaruudesta ja oli jo pitkään halunnut tähdittää elokuvaa kuulennosta. Ron Howard pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1994. Lopulta Apollo 13 sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa). Itse näin Apollo 13:n ensimmäistä kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

11. huhtikuuta 1970 avaruuslento Apollo 13 matkaa kohti Kuuta, kun matkan varrella ilmenee tekninen vika ja astronauttien täytyy tehdä kaikkensa selviytyäkseen takaisin kotiin elävinä.

Alun perin päärooliin astronautti Jim Lovelliksi kaavailtiin tosiaan Kevin Costneria, jopa ihan Lovellin itsensä toimesta. Roolia tavoitteli myös John Travolta, mutta roolin nappasi lopulta Tom Hanks, joka oli tosielämässä kiinnostunut avaruusmatkailun historiasta ja halunnut jo pidemmän aikaa tähdittää tosipohjaista avaruuselokuvaa. Hanks istuukin erinomaisesti rooliin. Hänestä löytyy tuttuun tapaansa karismaa pääosaan, minkä lisäksi hän on myös uskottava sinnikkäänä ja kokeneena astronauttina. Tosielämässä Lovell piti pitkään ennätystä pisimpään avaruudessa aikaa viettäneestä ihmisestä.

     Lovell ei kuitenkaan lähde Kuumatkalle yksin, vaan hänen mukaansa lähtevät Bill Paxtonin näyttelemä Lovellille aina uskollinen Fred Haise ja Kevin Baconin esittämä hieman kokemattomampi astronautti Jack Swigert, joka valikoituu ihan viime hetkellä, kun alkuperäiseen tiimiin kuulunut Ken Mattingly (Gary Sinise) joutui jättäytymään pois lennolta tuhkarokkoepäilyn takia. Paxton ja Bacon ovat myös hyvät rooleissaan ja Hanksin kanssa he muodostavat oivan dynamiikan erilaisine persoonineen. Vaikka Ken joutuukin jäämään pois kauan odottamaltaan lennolta, Sinise pääsee myös hyvin esille leffan loppupäässä, kun Ken pyydetään testaamaan moduulisimulaatiolla erilaisia keinoja, jotta Apollo 13 saataisiin turvallisesti takaisin Maahan.

Elokuvassa nähdään myös parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Kathleen Quinlan Jimin vaimona Marilyninä ja Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd ja Miko Hughes Lovellin pariskunnan lapsina, parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Ed Harris Houstonissa lennonjohtajana toimivana Gene Kranzina, sekä muun muassa Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean ja Christian Clemenson lennonjohdon ja NASA:n työntekijöinä, jotka eri tahoillaan yrittävät auttaa hädässä olevaa Apollo 13:a. Myös Ron Howardin vanhemmat Jean Speegle ja Rance Howard nähdään leffassa, Jimin äitinä ja pastorina, minkä lisäksi myöhemmin näyttelijänä kuuluisaksi nousseen tyttären Bryce Dallas Howardin voi bongata kohtauksesta, jossa astronauttien sukulaiset saapuvat toivottamaan hyvää matkaa. Kaikin puolin näyttelijäkaarti suoriutuu oivallisesti rooleistaan ja Oscar-ehdokkuudet menivät oikeisiin osotteisiin. Quinlan tulkitsee hienosti vaimohahmonsa huolta, Harrisin omatessa vahvaa auktoriteettia lennonjohtajana.

Lukuun ottamatta paria parhaat päivänsä nähnyttä tietokone-efektiä, Apollo 13 ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan kolmen vuosikymmenen varrella. Kyseessä on edelleen henkeäsalpaavan tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä avaruudessa, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka, eikä aika käy missään kohtaa pitkäksi, vaikka leffalla onkin kestoa liki kaksi ja puoli tuntia. Elokuva itse asiassa tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se vie niin onnistuneesti mukanaan. Merkittävä osa tehosta toki syntyy tiedosta, että tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä kyse ole fiktiivisestä avaruudessa tapahtuvasta selviytymistaistelusta, kuten esimerkiksi elokuvissa Gravity (2013) ja Yksin Marsissa (The Martian - 2015).

Elokuva käynnistyy historiallisesta hetkestä, kun Jim, Fred, Ken ja Jack perheineen seuraavat Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin ensimmäistä Kuulentoa heinäkuussa 1969 ja pian käynnistyykin valmistautuminen miesten omaan reissuun. Hahmot alustetaan oivallisesti, joten kun kauhistuttava tekninen vika ilmenee kesken lennon, on katsojana kiintynyt tähän kolmikkoon. Läpi leffan kotisohvalla hikipisarat kimmeltävät ohimoilla ja keho lukittuu jännittyneeksi, sillä tähän selviytymistaisteluun eläytyy niin täysillä. Läpi elokuvan tuntuukin siltä kuin olisi itse menossa mukana, joko ahtaassa Apollo 13:ssa tai Houstonissa lennonjohdon kanssa.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista onkin se, kuinka laajasti ja monesta vinkkelistä tätä tapausta esitetään läpi leffan. Leffa ei jumita vain itse Apollo 13:ssa, vaan elokuva näyttää esimerkiksi, kuinka Lovellin perheen kotona jännitetään televisiolähetyksen edessä. Televisiolähetyksen kautta saadaan mukaan oikeitakin haastattelutilaisuuksia vaikkapa NASA:n kanssa ja näytetään, kuinka koko muu maailma pysähtyi seuraamaan tätä selviytymisoperaatiota. Jännitettä rakennetaan Houstonissa, kun lennonjohto ja NASA:n työntekijät pyörittelevät hermostuneina erilaisia ideoita siitä, kuinka astronautit saataisiin kotiin. Kaikenlaiset väittelyt oikeasta tavasta, puheet fysiikan mahdollisuuksista ja rajoista, sekä simulaatiokokeilut ovat äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hyppimisellä vältetään yksitoikkoiseksi muuttuminen ja lisätään jännitettä. Jännitys myös kasvaa, kun vähän väliä uusi ongelma saapuu nostelemaan päätään. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojalta kestääkin hetki tasata sykettään ja toipua tästä elokuvallisesta elämyksestä.

Elokuvan ohjaaja Ron Howard on ehtinyt urallaan tehdä useita hyviä elokuvia, kuten Willow - suuren seikkailun (Willow - 1988), Kauniin mielen (A Beautiful Mind - 2001), Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ja Rushin (2013) ja löytyypä minulta myös pehmeä paikka sydämestä Jim Carreyn tähdittämälle The Grinchille (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000). Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö Apollo 13 olisi Howardin paras työ. Tässä Howard osuu nappiin kaikessa. Tukena toimii vahva käsikirjoitus, sekä upea tekninen toteutus. Apollo 13 on vaikuttavasti kuvattu ja painovoimattomat kohtaukset kuvattiin oikeasti painovoimattomassa tilassa, KC-135 -lentokoneessa, mikä aiheutti vähemmän yllättäen osalle näyttelijöistä ja kuvausryhmästä huonoa oloa. Lavastus on näyttävää ja puvustus mainiota. Leikkaus on ihailtavan sulavaa ja Oscar-palkinto olikin ansaittu. Jotkut digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä, mutta käytännön tehosteet ovat yhä komeaa seurattavaa. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu James Hornerin mahtipontisia ja patrioottisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apollo 13, 1995, Universal Pictures, Imagine Entertainment

Arvostelu: Foinikialainen juoni (The Phoenician Scheme - 2025)

FOINIKIALAINEN JUONI

THE PHOENICIAN SCHEME

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.

Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.

Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.

     Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.

Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.

Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.

Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg

Arvostelu: Terminaali (The Terminal - 2004)

TERMINAALI

THE TERMINAL

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Hanks, Stanley Tucci, Catherine Zeta-Jones, Kumar Pallana, Diego Luna, Chi McBride, Barry Shabaka Henley, Zoë Saldana, Eddie Jones ja Benny Golson

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: S

The Terminal, eli suomalaisittain Terminaali perustuu löyhästi tositapaukseen iranilaisesta pakolaisesta Mehrani Karimi Nessarista, joka joutui asumaan ranskalaisella lentokentällä liki kaksikymmentä vuotta henkilöllisyystodistusongelman takia. Steven Spielberg hankki oikeudet Nessarin tarinaan ja ryhtyi työstämään sen innoittamana elokuvaa. Hän etsi ympäri maailmaa oikeaa lentokenttää, jota voisi käyttää elokuvan kuvauspaikkana, mutta kun sellaista ei löytynyt, elokuvantekijöiden täytyy rakentaa massiivinen lentokenttälavaste tyhjään hangaariin Kaliforniassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Terminaali sai maailmanensi-iltansa 9. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin hieman ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Terminaalin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä kovasti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Viktor Navorski saapuu New Yorkin lentokentälle ja saa kuulla, että lentonsa aikana hänen kotimaassaan Krakosiassa on tapahtunut sotilaallinen vallankaappaus. Poliittisen selkkauksen takia Viktor ei saa matkata takaisin kotiinsa, mutta hänelle ei myöskään myönnetä viisumia jatkaa matkaansa Yhdysvaltoihin. Viktor huomaakin pian joutuvansa asumaan lentokentän terminaalissa.

Tom Hanks näyttelee Viktor Navorskia, fiktiivisen itäeurooppalaisvaltio Krakosian kansalaista, jonka matka New Yorkiin saa todella ikävän käänteen, kun kotimaan vallankaappaus, poliittiset ongelmat ja kömpelö byrokratia pakottaa hänet jäämään asustamaan lentokentälle. Asiaa ei auta, että Viktor hädin tuskin puhuu englantia. Hanks katoaa onnistuneesti rooliinsa heti ensiminuuteilla, höpöttäessään hymyssä suin menemään bulgariaksi ja venäjäksi. Hän tekee Viktorista välittömästi erittäin pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena ja jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.

     Lentokentällä Viktor kohtaa tietty monenlaisia persoonia, kuten jämäkän rajavalvontapäällikkö Dixonin (Stanley Tucci), tätä seuraavan Thurmanin (Barry Shabaka Henley), lentoemäntä Amelian (Catherine Zeta-Jones), siivooja Guptan (Kumar Pallana), ruokalähetti Enriquen (Diego Luna), aulakuormaaja Mulroyn (Chi McBride) ja virkailija Torresin (Zoë Saldana). Hahmot ovat toimivan erilaisia ja osa varsin veikeitä tyyppejä, ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita rooleissaan. Tucci oikein herkuttelee inhottavan virkaintoilijan osassa, kun taas Zeta-Jones tuo mukaan tavanomaista romantiikkaa. Show'n varastaa usein Pallana Guptana, jonka parasta viihdettä on katsoa, kun ihmiset liukastelevat hänen pesemiin lattioihin, huomioimatta lainkaan useita varoituskylttejä. Saldanan kohdalla on muuten hupaisaa, että hänen hahmonsa fanittaa Star Trekiä - Saldanahan nousi myöhemmin kuuluisaksi nimenomaan esiinnyttyään vuoden 2009 Star Trek -elokuvassa ja sen jatko-osissa!

Vaikka Terminaali on ilmestymisestään lähtien nauttinut pääasiassa positiivisista mielipiteistä, on se myös kerännyt aimo annoksen haukkujia, enkä vielä muutamankaan katselukerran jälkeen pysty ymmärtämään, että miksi. Toki leffassa on pieniä kompastuskiviä esimerkiksi realistisuuden ja epärealistisuuden rajamailla tasapainottelevan huipennuksensa kanssa, mutta siitäkin huolimatta kyseessä on todella hurmaava hyvän mielen elokuva, joka jaksaa viihdyttää useampaankin otteeseen. Viktor pistetään välittömästi ikävään tilanteeseen, mikä avautuu aluksi katsojille onnistuneen huumorin kautta, kun kielimuuri nousee haasteeksi selittää miehelle, mistä on oikein kyse. Kun totuus vihdoin valkenee Viktorille, elokuva osoittaa myös taitavansa väkevän draaman ja loppuleffa seilaileekin tyylikkäästi draaman ja komedian välimaastossa. Elokuva myös näyttää toimivasti, kuinka surullisenkuuluisaa amerikkalaisten torjuva maahanmuuttopolitiikka on ja kuinka lakipykälien tulkinnanvaraisuus aiheuttaa ongelmia tavan mattimeikäläisille.

Parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tämä matka (joka tosin ei periaatteessa etene yhdestä lokaatiosta minnekään) vie niin hyvin mukanaan. Aluksi on mielenkiintoista, suorastaan koukuttavaa seurata, kun Viktor yrittää sopeutua outoon tilanteeseensa, etsimällä nukkumispaikkaa ja keksimällä rahantekotapoja saadakseen ruokaa. Meno muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun hän tapaa aiemmin mainitsemiani henkilöitä, jotka tuovat sekaan omat kuvionsa. Tästä kaikesta saisi helposti aikaiseksi myös televisiosarjan, jota voisi tuijottaa jaksosta ja tuotantokaudesta toiseen. Leffa pitää hymyä visusti katsojan huulilla, vaikka se muuttuukin parissa kohtaa jopa hieman herkäksi. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojan täyttää autuaan lämmin fiilis. Sellainen, kun tietää nähneensä mahtavan, todellisen hyvän mielen elokuvan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Steven Spielberg, joka vähemmän yllättäen teki tässäkin todella vakuuttavaa työtä, vaikkei Terminaali ylläkään sinne maestron todellisten huippuleffojen tasolle. Spielberg rakentaa tunnelmaa erinomaisesti. Sacha Gervasin ja Jeff Nathansonin käsikirjoitus on myös erittäin mainio. Erityisiä onnistumisia ovat se, että syy Viktorin matkalle New Yorkiin voi helposti tuntua yhdentekevältä, kun se paljastetaan, mutta kirjoittajat ovat tienneet, ettei sillä olekaan todellisuudessa sen suurempaa väliä, sekä se, kuinka leffa kiertää toimivasti yhden romanttisten komedioiden isoimman kliseen lentokenttiin liittyen. Terminaali on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Spielbergin suosimat takavalot häiritsevät ajoittain, mutta pääasiassa visuaalinen ilme toimii. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi ihastuttavasti musiikeillaan. Isoimmat kehut ansaitsee kuitenkin lavastustiimi, joka on tehnyt aivan älyttömän upeaa työtä lentokentän kanssa. Lavaste on järjettömän valtava ja se sisältää ilmoitustauluja, kauppoja, ravintoloita (Burger King ja Starbucks saivat takuulla hyvät sponsorirahat leffasta), toimivat liukuportaat, valvontakamerajärjestelmän ja ties mitä muuta. On huutava vääryys, ettei Terminaali saanut Oscar-ehdokkuutta parhaasta lavastuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Terminal, 2004, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Philadelphia (1993)

PHILADELPHIA

Ohjaus: Jonathan Demme

Pääosissa: Tom Hanks, Denzel Washington, Jason Robards, Mary Steenburgen, Antonio Banderas, Joanne Woodward, Robert W. Castle, Ann Dowd, Adam LeFevre, John Bedford Lloyd, Charles Napier, Roger Corman, Ron Vawter ja Bradley Whitford

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Philadelphia on Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämä draamaelokuva. Elokuva sai inspiraationsa tosielämän oikeudenkäynneistä, joissa AIDS-tartuntojensa takia potkut saaneet asianajajat Geoffrey Bowers ja Clarence Cain haastoivat firmansa oikeuteen. Elokuvatuottaja Scott Rudin haastatteli Bowersin perhettä tämän menehtymisen jälkeen ja alkoi suunnitella leffaa keskustelujen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Philadelphia sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miespääosan ja laulun palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan miespääosan ja laulun palkinnot. Laulupalkinnot menivät Bruce Springsteenin kappaleelle Streets of Philadelphia, joka voitti jopa neljä Grammy-palkintoa (vuoden kappale, paras miessolistin esitys, paras rock-kappale ja paras elokuvaa tai televisiota varten tehty kappale). Elokuva joutui kuitenkin ongelmiin, kun Bowersin perheenjäsenet haastoivat studion oikeuteen, sillä toisin kuin oli sovittu, he eivät koskaan saaneet Bowersin tarinan käytöstä luvattuja rahoja. Oikeustapaus käsiteltiin, mutta tarkempia tietoja sovittelusta ei paljastettu julkisuuteen. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä Hollywoodin merkkiteoksista, jossa ensimmäisten joukossa nostettiin homoseksuaali hahmo pääosaan ja jossa saatiin muovattua ihmisten ajatusmaailmaa AIDS-sairaudesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Philadelphiaa, vaikka Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni onkin kehunut sitä minulle useasti ja hankkikin jopa leffan minulle joululahjaksi muutama vuosi sitten. Kun huomasin Philadelphian täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Asianajaja Andrew Beckett työskentelee arvostetulle philadelphialaiselle lakifirmalle, mutta hän saa potkut, kun hänen homoseksuaalisuutensa ja AIDS-sairautensa paljastuvat yhtiön johtajille. Andy päättää haastaa firman oikeuteen ja saa lopulta asianajajakseen homofoobikko Joe Millerin.

Roolistaan parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Tom Hanks näyttelee Andrew Beckettiä, asianajajaa, joka on vuosia salannut homouttaan ja sen jälkeen AIDSiksi äitynyttä HIV-tartuntaansa. Kun Andyn pomot Wyant-Wheeler -lakifirmassa saavat tietää asiasta, he yrittävät tekaista erään Andyn hoitaman lakitapauksen epäonnistumiseksi ja sen nojalla antavat Andylle potkut. Lakikirjansa tunteva Andy ei päätöstä purematta niele ja haastaakin firman oikeuteen. Sen tehdäkseen hän tarvitsee ulkopuolisen asianajajan apua ja lopulta usean torjunnan jälkeen Denzel Washingtonin näyttelemä Joe Miller päättää hypätä Andyn apuun - siitäkin huolimatta, että Joe on homofoobikko, joka kokee homoseksuaalisuuden vastenmieliseksi ja luonnottomaksi. Katsoja on tietty alusta alkaen Andyn puolella, toivoen tämän saavan oikeutta. Hanks on vastikään todennut haastattelussa, että nykypäivänä ei olisi enää hyväksyttävää, että hetero näyttelisi homoa ja että hän ei ottaisi roolia vastaan. Ja vaikka onkin totta, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat näyttelijät tarvitsevat enemmän näkyvyyttä, mielestäni näyttelijöiden työ nimenomaan on esittää jotakuta muuta kuin itseään. Hanks on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti traagista miestä, mennen jopa niin pitkälle, että hän laihdutti monia kiloja rooliaan varten. Washington on täydellinen vastapari ja pääseekin usein varastamaan valokeilan oikeussalikohtauksissa. Oli katsojana Joen ajatusmaailman puolella tai sitä vastaan, on kiinnostavaa seurata, kuinka tapauksen edetessä hänen mielenmaisemansa ja maailmankuvansa alkaa muovautua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jason Robards lakifirman pomona Charles Wheelerinä, Mary Steenburgen lakifirman asianajajana Coninena, Antonio Banderas Andyn poikaystävänä Miguelina, Charles Napier tuomarina, sekä Joanne Woodward ja Robert W. Castle Andyn vanhempina ja Ann Dowd ja John Bedford Lloyd Andyn sisaruksina, jotka kaikki suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Yhtenä tapauksen todistajista toimivaa miestä esittää Ron Wavter, jolla oli todettu HIV-tartunta. Ohjaaja Jonathan Demmen täytyi taistella tuotantoyhtiö TriStaria vastaan, jotta sai Wavterin mukaan elokuvaan, vedoten lopulta ironiaan, jos tällaista elokuvaa tekevä studio ei suostuisi palkkaamaan HIV-tartunnan saanutta, korkeiden vakuutusmaksujen vuoksi.

Filmikela-sivua kirjoittavani ystäväni ei turhaan kehunut elokuvaa minulle (hänen arvostelunsa on luettavissa tästä klikkaamalla). Philadelphia on erinomainen lakidraama, joka onnistui liikuttamaan minua oikein tosissaan. On traagista seurata elokuvan alussa esitellyn hymyilevän, reippaan ja päättäväisen miehen matkaa sairauden tietä. Elokuvan loppupäässä laihtunut ja värit kasvoiltaan menettänyt Andy enää kähisee ja pelkkä nouseminen todistajan aitioon vie miehen voimat ja saa huimaamaan. Tuohon aikaan AIDS-hoidot olivat vielä lapsen kengissä ja niinpä katsojalle on alusta alkaen selvää, kuinka Andylle tulee käymään. Huoli onkin enemmän siinä, ehtiikö mies saada oikeutta ennen vääjäämätöntä tai tapahtuuko oikeutta lainkaan. Tuohon aikaan homoseksuaaleja ja AIDS-sairaita kohdistuvaa syrjintää esiintyi ihan oikeussalissa asti. Andyn ja Joen ei siis täydy vakuuttaa tuomaria ja valamiehiä vain Wyant-Wheelerin tekemistä laittomuuksista, vaan myös saada heidät katsomaan omien ennakkoluulojensa ja asenteidensa ohi. Peiliin katsomisen paikka on myös Joella ja niin outoa kuin se onkin nyt sanoa, mielestäni oli hyvä ratkaisu kirjoittaa hahmosta lähtökohtaisesti homofoobikko. Joen omaan matkaan kuuluu henkistä kasvua ja saman toivoo tapahtuvan myös katsomon puolella.

Elokuvan tarina on rakennettu iskevästi ja varsin mukaansatempaavasti, vaikka paikoitellen, etenkin leffan alkupäässä kerronta on aika hyppivää. Vähän väliä ruutuun ilmestyy teksti "kaksi viikkoa myöhemmin", "kolme kuukautta myöhemmin" ja niin edelleen. Tästä huolimatta käsikirjoitus tuntuu eheältä ja tarinaan jää koukkuun. Etenkin pitkät oikeussalikohtaukset ovat vangitsevaa seurattavaa ja läpi elokuvan on kirjoitettu mukaan vuoropuheluja ja monologeja, joita katsoja kuuntelee hiirenhiljaa. Tunnelma on myös fantastisesti rakennettu ja kuten saattaakin odottaa, oikeusdraamasta muodostuva jännite ja ajoittainen huumorikin saavat lopulta väistyä herkkyyden tieltä. Nessut kannattaa varata mukaan, sillä Philadelphian katselu kuivin silmin taitaa olla mahdoton tehtävä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jonathan Demme, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt palkintoja kahmineen hittitrillerin Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991). Demme osoittaa, ettei kyseinen mestariteos ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen ja rakentaakin Philadelphiasta erittäin koskettavan ja väkevän draaman. Demmellä on myös silmää hyvälle visuaaliselle ilmeelle. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja pääasiassa väkevästi leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja Hanksin maskeeraukset palkintoehdokkuutensa ansainneet. Äänimaailmakin on hyvin työstetty ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain korostavat surumielistä ilmapiiriä. Alussa kuultava ja palkintoja voittanut Bruce Springsteenin kappale Streets of Philadelphia on kieltämättä mainio, erityisesti sanoitustensa puolesta.

Yhteenveto: Philadelphia on erinomainen ja todella liikuttava draamaelokuva. Sen tarinaan uppoutuu täysillä ja Andyn haluaa nähdä saavan oikeutta väärinkohtelunsa takia. Tom Hanks tarjoaa yhden uransa parhaista roolitöistä AIDSia sairastavana Andyna ja huikeaa työtä tekee myös Denzel Washington, jonka asianajajahahmo Joen kehityskaari on todella vahvasti kirjoitettu. Homoihin ja HIV-sairauteen kohdistuvat vihat, pelot ja muut negatiiviset tunteet pistävät vihaksi kotisohvalla, oli kyse sitten tartunnan saaneiden surkeasta hoitamisesta tai oikeusjärjestelmänkin ennakkoluuloista. Elokuvasta löytyy useita vangitsevia tilanteita ja keskusteluja, ja etenkin oikeussalikohtauksia seuraa hiirenhiljaa. Jonathan Demmen ohjaus on väkevää, Ron Nyswanerin käsikirjoitus on hieno ja elokuva on teknisiltäkin ansioiltaan vakuuttava. Philadelphia on upea filmi, jota suosittelen todella paljon kaikille katsottavaksi edes kerran elämän aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Philadelphia, 1993, TriStar Pictures, Clinica Estetico

Arvostelu: Captain Phillips (2013)

CAPTAIN PHILLIPS

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Tom Hanks, Barkhad Abdi, Michael Chernus, David Warshofsky, Corey Johnson, Chris Mulkey, Barkhad Abdirahman, Faysal Ahmed, Mahat M. Ali, Yul Vasquez, Omar Berdouni, Max Martini ja Catherine Keener

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Captain Phillips perustuu kapteeni Richard Phillipsin kirjaan A Captain's Duty: Somali Pirates, Navy SEALs, and Dangerous Days at Sea vuodelta 2010, joka perustuu Phillipsin omiin kokemuksiin merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Maersk Alabama -rahtilaivan kapteenina. Sony Pictures hankki välittömästi kirjan elokuvaoikeudet ja Paul Greengrass nappasi ohjaajan pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Captain Phillips sai maailmanensi-iltansa 27. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, leikkaus, äänitys ja äänitehosteet), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja miessivuosa), sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Captain Phillipsiä, vaikka olin tiennyt siitä sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi.

Richard Phillips pestataan kapteeniksi rahtilaiva Maersk Alabamalle, jonka on määrä kulkea Etu-Aasian Omanista Kenyan Mombasaan. Afrikan sarvella rahtilaiva joutuu somalimerirosvojen hyökkäyksen kohteeksi.

Pääroolissa kapteeni Phillipsinä nähdään Tom Hanks, joka tarjoaa elokuvassa yhden uransa huippurooleista. Hanks istuu erinomaisesti kapteeniksi, joka yrittää pitää päänsä kylmänä ja miehistönsä turvassa, kun merirosvot iskevät hänen komentamalleen rahtialukselle. Mitä pidemmälle tapahtumaketju etenee, sitä paremmin Hanks vakuuttaa, tulkitessaan kovia kokeneen Phillipsin monenlaisia tuntemuksia. Maersk Alabaman miehistöön kuuluvat myös muun muassa Michael Chernusin esittämä Shane, David Warshofskyn näyttelemä Mike, Corey Johnsonin näyttelemä Ken, Chris Mulkeyn esittämä Cronan ja Mark Holdenin näyttelemä Rios. Catherine Keener tekee elokuvan alussa todella lyhyen roolityön Phillipsin vaimona Andreana.

     Rahtilaivan kimppuun käyvinä merirosvoina, Musena, Bilalina, Najeena ja Elminä taas nähdään Barkhad Abdi, Barkhad Abrirahman, Faysal Ahmed ja Mahat M. Ali. Erityisen hienoa elokuvassa on, etteivät piraatit jää vain yksiulotteisiksi roistoiksi, vaan heistä on saatu kirjoitettua selvästi toisistaan erottuvia persoonia, joiden motiiveja rosvohommiin ryhdytään vähitellen puimaan. Barkhad Abdi sai ymmärrettävästi parhaan miessivuosan ehdokkuuksia useissa palkintogaaloissa - niin mahtava hän on merirosvo Musena. Vaikka hahmo onkin pesunkestävä rikollinen, katsoja voi huomata ymmärtävänsä häntä aina silloin tällöin, sekä jopa kokemaan kummaa sympatiaa Musea kohtaan. Hanksin ja Abdin lisäksi muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti.

Nyt kyllä turhauttaa, etten ollut älynnyt katsoa Captain Phillipsiä aiemmin. Kyseessä on äärimmäisen painostava jännitysnäytelmä, joka pitää täysillä otteessaan läpi kestonsa. Elokuva esittelee alussa lyhyillä kohtauksia itse Phillipsin, Maersk Alabaman miehistön tärkeimmät henkilöt ja merirosvonelikon, ja pian ollaankin jo jännän äärellä, piraattien jahdatessa rahtilaivaa. Tästä lähtee käyntiin todella vangitseva parituntinen, joka saa katsojansa sydämen takomaan ja hikipisarat valumaan. Captain Phillips on niitä filmejä, joihin katsoja uppoutuu niin täysillä, että tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Esimerkiksi kun merirosvot tutkivat rahtilaivaa, katsoja pidättää hengitystään piileskelevien miehistön jäsenten kanssa. Helposti voi myös käydä niin, että katsoja ryhtyy ääneen antamaan hätäisiä neuvoja televisioruudulla näkyville tapahtumille ja valittaa ääneen, kun yritykset päihittää merirosvot epäonnistuvat kerta toisensa perään.

Ohjaaja Paul Greengrass kasvattaa jännitettä erinomaisesti kohtaus kohtaukselta, kunnes meininki muuttuu jossain kohtaa jopa piinaavaksi. Tunnelmaa vain tiivistää tieto siitä, että tämä on tapahtunut oikeasti. Greengrass työryhmineen teki paljon taustatyötä, jotta he saisivat tehtyä filmistä mahdollisimman autenttisen ja kulkemaan mahdollisimman tarkkaan tositapahtumien mukaan. Greengrass onnistuu hienosti säilyttämään jännitteen myös hieman hiljaisempina hetkinä. Yksi elokuvan huippukohdista on, kun kapteeni Phillips kyselee Muselta, miksi tämä tekee niin kuin tekee. Phillips miehistöineen oli välittömästi valmis antamaan merirosvoille rahtilaivan kassakaapin sisällön, mutta miksei se riittänyt ja homman piti eskaloitua pidemmälle? Kaikki johtaa tiukkaan huipennukseen, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut varsinaisen matkan.

Captain Phillips on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä. Etukäteen pelkäsin, että Bourne-leffat Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007) ja Jason Bourne (2016) ohjannut Greengrass täyttäisi filmin tyylilleen ominaisella ärsyttävän heiluvalla kameratyöskentelyllä, mutta elokuva on oikeasti tyylikkäästi tehty. Käsivarakamera huojuu kyllä, mutta meno ei koskaan äidy niin hektiseksi kuin Bourneissa. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset taidokkaasti tehdyt. Leffa on myös leikattu osaavasti. Äänimaailma on tehokkaasti rakennettu säveltäjä Henry Jackmanin tunnelmaa nostattavien musiikkien kera.

Yhteenveto: Captain Phillips on hieno ja todella tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä. Elokuva alustaa napakasti lähtökohtansa ja aloittaa sitten yhä jännittävämmäksi kasvavan tapahtumaketjunsa, joka eskaloituu ajoittain jopa piinaavaksi asti. Katsojana tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin menossa mukana ja niinpä hahmojen onnistumiset ja epäonnistumiset aiheuttavat voimakkaita reaktioita kotisohvalla. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee kuin siivillä, sillä niin täysillä kertomus vie mukanaan. Tätä vain vahvistaa tieto siitä, että nämä asiat tapahtuivat oikeasti. Tom Hanks vakuuttaa pääroolissa kapteeni Phillipsinä ja väkevää työtä tekee myös merirosvoja johtavaa Musea näyttelevä Barkhad Abdi. Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta ja elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Jos et ole vielä nähnyt Captain Phillipsiä ja kaipaat jännittävää elokuvaelämystä, suosittelen sen katsomista lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt aiemmin useampaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Captain Phillips, 2013, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle - 1993)

UNETON SEATTLESSA

SLEEPLESS IN SEATTLE

Ohjaus: Nora Ephron

Pääosissa: Tom Hanks, Meg Ryan, Ross Malinger, Bill Pullman, Rosie O'Donnell, Rob Reiner, Gaby Hoffman, David Hyde Pierce, Victor Garber, Rita Wilson, Barbara Garrick, Caroline Aaron ja Carey Lowell

Genre: romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Sleepless in Seattle, eli suomalaisittain Uneton Seattlessa on Tom Hanksin ja Meg Ryanin tähdittämä romanttinen elokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Archin kynäilemästä tarinasta, jonka pohjalta Nora Ephron päätti käsikirjoittaa ja ohjata elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Uneton Seattlessa sai maailmanensi-iltansa 25. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras käsikirjoitus ja laulu) ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa ja naispää). Itse näin Unettoman Seattlessa muutamia vuosia sitten Netflixistä ja pidin elokuvasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vaimonsa menehdyttyä yksinhuoltajaisäksi jääneen Sam Baldwinin lapsi Jonah harmittelee isänsä surua ja kokee, että tämä tarvitsee uuden vaimon. Jonah soittaa radio-ohjelmaan ja kertoessaan isästään, hän herättää toimittaja Annie Reedin huomion.

Leskeksi ja yksinhuoltajaisäksi jääneen Samin rooliin oli ehdolla muun muassa Michael Keaton, John Travolta ja Bill Paxton, ennen kuin rooli meni Tom Hanksille. Hanks istuu erinomaisesti menehtyneen vaimonsa (Carey Lowell) perään haikailevaksi mieheksi, joka yrittää kovasti toimia hyvänä isänä pojalleen Jonahille (Ross Malinger). Malinger on mainio valinta pieneksi Jonahiksi, jota harmittaa isänsä suru ja joka kokee, että tämä tarvitsisi uuden naisen. Hanks ja Malinger muodostavat onnistuneen ja sympaattisen isä-poika-kaksikon, jonka ympärille voisi rakentaa monenlaista tarinaa.

     Ennen kuin Meg Ryan valittiin toimittaja Annie Reediksi, rooliin pohdittiin esimerkiksi Nicole Kidmania ja Demi Moorea. Ryan on oivallinen osassaan ja hänen ja Hanksin väliltä löytyy kemiaa, vaikka näyttelijäkaksikolla onkin yhteistä ruutuaikaa vain pari vaivaista minuuttia. Annie sattuu olemaan linjoilla, kun Jonah soittaa radioon ja kertoo rakkautta kaipaavasta isästään, ja vaikka Annie onkin kihloissa ja suunnittelee häitä miehensä (Bill Pullman) kanssa, Annie alkaa kokea suurta vetoa tähän mysteerimieheen.

Uneton Seattlessa osoittautui vielä miellyttävämmäksi kokemukseksi uudelleenkatselulla. Sympaattisen isä-poika-suhteen lisäksi elokuva pitää sisällään oivallisesti rakennetun ja hyvin epätavallisen rakkaustarinan, jota uppoutua seuraamaan. Romanttinen puoli ei ole mitään imelää siirappia, vaan se hoidetaan onnistuneen draaman ja huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta siitä löytyy useampia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen välillä. Erityisesti elokuvan alkupään pitkä radiokohtaus nostaa vähintään leveän hymyn huulille, Jonahin taivutellessa isänsä puhumaan rakkauselämästään. 

Onnistunutta draamaa taas rakennetaan isän ja pojan eri tavoista käsitellä vaimonsa/äitinsä kuolemaa. Jonahin yritykset saada isälleen uusi vaimo kielivät myös pojan tarpeesta saada äidillistä rakkautta. Voisiko Annie olla sopiva vaihtoehto molemmille, vaikka hääkellot jo melkein kumisevat? Vai olisiko kenties eräästä Victoriasta (Barbara Garrick) enempäänkin kuin vain sekoittamaan pakkaa? Erityisiä yllättäviä käänteitä filmi ei tarjoa ja vaikka tarina on toisaalta hyvin omaperäinen, kulkee se lopulta lajityypille varsin tavanomaisia latuja ja lopputuloksen voi arvata aikaisessa vaiheessa. Ei ennalta-arvattavuus kuitenkaan aina huono asia ole ja Uneton Seattlessa onkin elokuvana erittäin mainio.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pääasiassa käsikirjoittajana tunnettu Nora Ephron (joka on myös käsikirjoittanut leffan ja sai siitä Oscar-ehdokkuuden), joka oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Minun elämäni (This is My Life - 1992). Ephronin työ on oivallista niin ohjaajana kuin kirjoittajana. Tekstin teossa apuna toimivat David S. Ward ja idean isä Jeff Arch. Uneton Seattlessa on myös hyvin kuvattu. Visuaaliseen ilmeeseen veikeän lisänsä tuovat muutamat kuvat Yhdysvaltojen kartasta, jolla esitetään hahmojen lentämistä osavaltiosta toiseen. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet pätevät, asut hyvät ja äänimaailmakin mainiosti rakennettu. Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat mukavan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Uneton Seattlessa on erittäin mainio romanttinen draamaelokuva, joka kuuluu kaikkien rakkaustarinoiden perään haikailevien pakkokatselu-listalle. Sen tarina on toimivan omaperäinen ja toteutuksesta löytyy paljon kekseliäitä ideoita, jotka antavatkin anteeksi sen, kuinka ennalta-arvattava leffan lopputulos on. Tom Hanks on hyvässä vedossa vaimonsa kuolemaa surevana Samina ja Meg Ryan toimii tästä kiinnostuvana Anniena. Kaksikon välille rakentuu vahvaa kemiaa, vaikka heillä ei periaatteessa edes ole yhteisiä kohtauksia lähes ollenkaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa ja sen tunnelma on onnistuneesti rakennettu. Isä-poika-draama on oivallista ja romanttinen puoli ei äidy imeläksi. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan toimiva. Uneton Seattlessa on yksi romanttisten elokuvien merkkiteoksista ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi kaikille genrestä intoileville. 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy vihdoin katsoa se, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt tai sitten katsoa se uudelleen, vaikka leffan olisikin jo nähnyt ties kuinka monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sleepless in Seattle, 1993, TriStar Pictures

Arvostelu: Asteroid City (2023)

ASTEROID CITY

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Jason Schwartzman, Jake Ryan, Scarlett Johansson, Grace Edwards, Jeffrey Wright, Tom Hanks, Tilda Swinton, Bryan Cranston, Edward Norton, Adrien Brody, Sophia Lillis, Liev Schreiber, Hope Davis, Stephen Park, Maya Hawke, Rupert Friend, Steve Carell, Matt Dillon, Willem Dafoe, Tony Revolori, Hong Chau, Margot Robbie ja Jeff Goldblum

Genre: komedia, scifi, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Asteroid City on Wes Andersonin uusi elokuva. Ohjaajan edelliselokuvan, The French Dispatchin (2021) ollessa jälkituotannossa, Anderson ryhtyi suunnittelemaan uutta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Asteroid City saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin välittömästi, kun kuulin Andersonin tekevän uutta elokuvaa - olenhan pitänyt kaikista aiemmista leffoista, jotka olen nähnyt häneltä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Asteroid Cityn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näytelmä vuoden 1955 visiitistä pikkukaupunki Asteroid Cityyn, mihin liittyy tiedekilpailua, romantiikkaa ja UFO-havaintoja.

Asteroid City pitää sisällään tähän asti elokuvavuoden kovimman näyttelijäkaartin. Elokuvasta löytyy tietty aika lailla kaikki Andersonin leffoista tutut naamat, Jason Schwartzman, Tilda Swinton, Edward Norton, Adrien Brody, Willem Dafoe ja Jeff Goldblum. Bill Murray tosin joutui jättäytymään pois elokuvasta koronavirustartunnan takia, eikä yhtäkään Wilsonin veljeksistä nähdä. Lisäksi mukaan on saatu muitakin isoja nimiä, kuten Tom Hanks, Scarlett Johansson, Jeffrey Wright, Bryan Cranston, Steve Carell, Margot Robbie ja Liev Schreiber. Viime vuosina nosteessa olleet Stranger Things -sarjan (2016-) Maya Hawke, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Sophia Lillis ja Andersonin The Grand Budapest Hotelista (2014) uransa käynnistänyt Tony Revolori ovat myös menossa mukana.

     Cranston esittää juontajaa televisio-ohjelmassa, joka kertoo Nortonin näyttelemästä näytelmäkäsikirjoittaja Conrad Earpista, joka työstää teatteriesitystä nimeltä "Asteroid City". Esityksen ohjaa Brodyn näyttelemä Schubert Green ja näyttelijöitä opettaa Dafoen esittämä Saltzburg. Tämän näytelmän hahmoja ovat muun muassa Asteroid City -kaupungin motellinjohtaja (Carell), valokuvaaja Augie Steenbeck (Schwartzman) ja hänen paikalliseen tiedekilpailuun osallistuva poika Woodrow (Jake Ryan), Woodrow'n isoisä (Hanks), kuuluisa näyttelijä Midge Campbell (Johansson), tiedekilpailua pyörittävä kenraali Gibson (Wright), tutkija Hickenlooper (Swinton), opettaja June (Hawke), sekä laulaja Montana (Rupert Friend). Andersonin tuttuun tyyliin näyttelijät esiintyvät puisesti. Heidän kivikasvoiltaan on vaikea lukea tunteita ja heidän liikkeensä ovat tarkkaan harkittuja ja hillittyjä. Näyttelijäkaarti puhaltaa omituisessa esiintymistavassa taitavasti yhteen hiileen.

Asteroid City on puhdasta Wes Andersonin eriskummallisen mielikuvituksen ja tyylittelyn tulvaa ja juhlaa. Ohjaajan faneille luvassa on aikamoista nannaa, mutta jos Andersonin aiemmat työt eivät ole millään lailla tuttuja, tiedossa saattaa olla jokseenkin vaivaannuttava tunti ja kolme varttia. Itse virnuilin läpi leffa varmaan todella typerän näköisesti, elokuvan kuljettaessa minut hassuun maailmaansa, jonka vain Wes Anderson taitaa. Ei elokuva nouse ohjaajan parhaimpiin teoksiin, mutta se on silti todella mainio ja vekkuli tapaus. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja hupsuja, ja sen tarina on monessa kerroksessaan kiinnostava, vaikka aluksi se saattaakin pistää katsojan päätä pyörälle, kun kyseessä on jonkinlainen televisio-ohjelma näytelmää tekevästä porukasta ja se näytelmä on se elokuva, jota tulimme katsomaan. Anderson on selvästi katsonut Hämärän rajamailla -sarjaa (The Twilight Zone - 1959-1964) elokuvaa tehdessään. Myös koronaviruspandemia on toiminut Andersonin omien sanojensa mukaan yhtenä leffan inspiraation lähteenä.

Elokuva jaksaa viihdyttää läpi kestonsa, tarjoten yhä vain hupsumpia hetkiä. Andersonin huumorintaju on likimain yhtä omituinen kuin kaikki muukin hänen tavassaan tehdä elokuvia. Itse koin Asteroid Cityn todella lystikkääksi leffaksi. Se on täynnä nokkelaa sanailua ja sitäkin nokkelampia pikkuvitsejä, jotka saattavat jopa mennä ohi ensimmäisellä katselukerralla. Moni juttu on täysin pöljä ja absurdi, mutta kaikki toimii. Välillä sitä vain haluaisi pystyä jotenkin siirtymään Andersonin pään sisälle, se vaikuttaa todella kiehtovalta paikalta.

Visuaaliselta puoleltaan elokuva on tietty juuri niin wesandersonmainen kuin voikin odottaa. Kameratyöskentely on todella tarkkaan suunniteltu kuvasommittelun ja kameran liikkeiden puolesta. Pääasiassa symmetriaan pyrkivissä otoksissa kohteet ovat joko täysin keskellä tai radikaalisti sivulla. Asteroid Cityä esittelevä pitkä kamera-ajo on todella hieno. Kaupungin lavasteet ovat myös upeat ja puvustajatkin tekevät oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Väripaletti on viimeisen päälle mietitty. Valaisu on korostettua ja leikkaus napakkaa. Erikoistehosteet turvautuvat ihastuttaviin käytännön kikkoihin, pienoismalleihin ja stop motion -animaatioon. Asteroid City onkin varsinaista silmäkarkkia. Myös äänipuoli toimii tehosteita ja Andersonin luottosäveltäjä Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Asteroid City on erittäin mainio ja vekkuli elokuva, joka takuulla ihastuttaa Wes Andersonin faneja. Kaikki ohjaaja-käsikirjoittajan tavaramerkit ovat tallella, eikä heppu lähde keksimään pyöräänsä uudestaan. Elokuva imaisee katsojansa Andersonin omituisen mielikuvituksen maailmaan ja itse myhäilin tyytyväisenä pitkin leffaa. Tarina on hassun monitasoinen ja hahmot veikeitä persoonia. Vuoden tähän asti kovin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan mallikkaasti, tukien täysin Andersonille ominaista puupökkelötyyliä. Andersonin käsikirjoitus on täynnä pieniä nokkeluuksia ja kummallista huumoria, jonka vain hän taitaa. Tekninenkin puoli suorastaan huutaa Wes Andersonia symmetrisellä kuvastollaan, värileikittelyllään, leikkauksellaan ja hupsuilla tehosteillaan. Asteroid City on herkkua Andersonin faneille, mutta saattaa jättää muut kylmäksi. Elokuva ei muuten suinkaan jää Andersonin ainoaksi työksi tänä vuonna, vaan suoraan Netflixiin on myöhemmin syksyllä tulossa Roald Dahlin satuun perustuva The Wonderful Story of Henry Sugar, jossa nähdään muun muassa Benedict Cumberbatch, Ralph Fiennes, Dev Patel ja Ben Kingsley.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Asteroid City, 2023, Focus Features, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures