Piru naapurissa (The 'Burbs - 1989) - elokuva-arvostelu

PIRU NAAPURISSA

THE 'BURBS

Ohjaus: Joe Dante

Näyttelijät: Tom Hanks, Rick Ducommun, Bruce Dern, Carrie Fisher, Corey Feldman, Wendy Schaal, Brother Theodore, Courtney Gains, Henry Gibson, Gale Gordon, Cory Danziger, Heather Haase, Nick Katt, Brenda Benner ja Patrika Darbo

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

The 'Burbs, eli suomalaisittain Piru naapurissa on Tom Hanksin tähdittämä kauhukomedia. Käsikirjoittaja Dana Olsen keksi elokuvan tarinan omasta lapsuudestaan. Olsen eli lähiöalueella, missä liikkui villejä huhuja joistain erikoisemmista naapureista ja hän koki, että tuossa olisi ainesta leffaksi. Teksti päätyi Imagine Entertainment tuottaja Larry Breznerille, joka innostui siitä ja vei käsikirjoituksen yhtiön perustajalle Brian Grazerille, joka hankki tekstin saman tien kuvattavaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1988 ja lopulta Piru naapurissa sai ensi-iltansa helmikuussa 1989. Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Itse katsoin leffan ensi kertaa syksyllä 2024 ja pidin näkemästäni. Nyt kun elokuvan pohjalta on yllättäen tulossa televisiosarjaversio The 'Burbs (2026-), päätin katsoa alkuperäisen Piru naapurissa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Idyllisen lähiön rauha rikkoontuu, kun lähiöön juuri muuttanut hämärä Klopekin perhe aiheuttaa omituisia ääniä kellarissaan. Naapurit päättävät liittoutua selvittämään, mitä kummaa Klopekien talossa on meneillään...

Piru naapurissa sijoittuu Mayfield Placen kadunpätkälle, kertoen sen asukkaista. On Petersonin perhe, johon kuuluvat Ray-isä (Tom Hanks), Carol-äiti (Carrie Fisher) ja heidän poikansa Dave (Cory Danziger), on turhankin utelias Art Weingartner (Rick Ducommun), on sotaveteraani Mark Rumsfield (Bruce Dern) ja hänen nuori vaimonsa Bonnie (Wendy Schaal), on nuori rämäpää Ricky Butler (Corey Feldman) ja on iäkäs Walter Seznick (Gale Gordon) ja hänen koiransa Queenie. Ray on juuri aloittanut viikon loman, mutta mökkeilyn ja ulkomaille lähdön sijaan häntä kiinnostaa vain laiskottelu, television tuijottaminen ja auringon ottaminen takapihalla kylmän oluen kanssa. Lomarauha rikkoontuu, kun toistuvasti keskellä yötä viereisen talon kellarista kuuluu epäilyttäviä ääniä. Vähitellen itse kukin naapurustossa alkaa uskoa, että Klopekien talossa on meneillään jotain hämärää ja he päättävät ottaa asiasta selvää. Petersonit ovat persoonina aluksi varsin tylsiä, mutta on huvittavaa nähdä, kuinka Ray muuttuu hissuksiin pakkomielteiseksi mysteerin selvittämisestä. Hanks onkin nappivalinta rooliinsa. Naapuruston muista tyypeistä löytyykin sitten paljon voimakkaampia persoonia ja suosikikseni nousi Vietnamissa taistellut Mark, joka käsittelee kaiken sotastrategian ja armeijanimikkeiden kautta. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, eikä pidä unohtaa Klopekeja esittäviä Henry Gibsonia, Brother Theodorea ja Courtney Gainsia, jotka ovat veikeän yliampuvan epäilyttäviä.

Pidin jo ensimmäisellä katselulla Piru naapurissa -elokuvasta, mutta minun täytyy myöntää, että katsoin sitä niin myöhään yöllä ja niin väsyneenä, että olin onnistunut unohtamaan lähes kokonaan, mitä leffassa tapahtuu. Katsoessani sitä nyt uudelleen, tuntui toisinaan siltä kuin olisin katsonut sitä ensi kertaa, enkä edes elokuvan edetessä muistanut, mitä tuleman pitää. Virkeämpänä pidin näkemästäni vielä enemmän, vaikka mielestäni elokuvan loppuratkaisu menee siitä, mistä aita on matalin. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että leffan viime minuuteilla elokuvalla on jotain oivaltavaa ja fiksua sanottavaa, mutta se sitten vesitetään ratkaisulla, minkä on ajateltu tyydyttävän paremmin massayleisöä. Nähtävästi elokuvaa varten kuvattiin jopa kolme eri lopetusta, jotka saivat vaihtelevaa palautetta testiyleisöiltä ja tämä oli se, johon tekijät emmittyään lopulta päätyivät.

Pisteitä rokottavasta loppuratkaisustaan huolimatta Piru naapurissa on erittäin hyvä elokuva, joka yhdistelee onnistuneesti kauhua ja komediaa. Heti avauskohtauksessa käy selväksi, että Klopekien talossa tapahtuu öisin jotain hämärää ja hyvin nopeasti naapurien yhä villimmäksi käyvä arvuuttelu tarttuu myös katsojaan. Ovatko Klopekit sarjamurhaajia, kuuluvatko he johonkin kulttiin, vai ovatko he vampyyrejä tai muita hirviöitä? Tämä arvuuttelu saa naapuruston kaiken aikaa pahemman pakkomielteen valtaan, mikä saa heidät toimimaan yhä vain kyseenalaisemmin. Leffa tanssahtelee taidokkaasti jännityksen ja hupaisuuden rajalla, sekä pitää onnistuneesti otteessaan läpi kestonsa.

Elokuvan on ohjannut parhaiten Riiviöistä (Gremlins - 1984) tunnettu Joe Dante, joka on erittäin taitava yhdistelemään kauhua ja komediaa. Danten rakentama ilmapiiri onkin mainio ja niin on pääasiassa myös Dana Olsenin työstämä käsikirjoitus. Teknisestikin Piru naapurissa toimii hyvin. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja on erityisen hupaisaa, kuinka Klopekien ränsistynyt talo on voimakkaassa kontrastissa muuten idyllisen kadunpätkän kanssa. Jopa taloa ympäröivä nurmikko on kuihtunut, naapureiden pihoja vihertäessä vieressä oikein kunnolla. Puvustus ja maskeeraukset ovat oivalliset ja Jerry Goldsmithin musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The 'Burbs, Yhdysvallat, 1989, Rollins, Morra & Brezner, Imagine Entertainment

Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony

Arvostelu: The Peanut Butter Falcon (2019)

THE PEANUT BUTTER FALCON

Ohjaus: Tyler Nilson ja Michael Schwartz
Pääosissa: Zack Gottsagen, Shia LaBeouf, Dakota Johnson, John Hawkes, Yelawolf, Bruce Dern, Thomas Haden Church ja Jon Bernthal
Genre: seikkailu, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Peanut Butter Falcon on ohjaaja-käsikirjoittajien Tyler Nilsonin ja Michael Schwartzin esikoiselokuva. Nilson ja Schwartz olivat aiemmin tehneet lyhytfilmejä ja dokumentteja, mutta eivät vielä koko illan elokuvaa. Vuonna 2011 he tapasivat Downin syndroomaisen Zack Gottsagenin vammaisten näyttelyleirillä. Gottsagen vakuutti heidät lahjoillaan ja he alkoivatkin suunnittelemaan elokuvaa, missä Gottsagen voisi esittää pääosaa. Lopulta he saivatkin rahoituksen elokuvalle ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. The Peanut Butter Falcon sai ensiesityksensä South by Southwest -elokuvafestivaalilla maaliskuussa 2019. Sen jälkeen filmiä on näytetty eri festivaaleilla ja tapahtumissa, kunnes se on hitaasti alkanut saamaan teatterilevitystä. Suomeen elokuvan oli tarkoitus saapua jo viime syyskuussa, mutta kun levittäjät luultavasti pelkäsivät, ettei pieni indiedraama keräisi hyvin katsojia, ensi-iltaa siirrettiin lokakuuhun ja sitten se vedettiin kokonaan pois tulevista julkaisuista. Kuitenkin nyt, kun The Peanut Butter Falcon on kerännyt ylistystä maailmalla ja alkanut voittamaan palkintoja, on sen esittämisestä taidettu tulla toisiin ajatuksiin, sillä se saa nyt vihdoin ja viimein ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ja mitä pidemmälle sen julkaisua on siirretty, sitä enemmän olen halunnut nähdä leffan. Innostuinkin, kun huomasin, että elokuvalle oli jopa ilmoitettu lehdistönäytöksiä ja meninkin äärimmäisen positiivisin mielin katsomaan The Peanut Butter Falconin.

Downin syndroomainen nuorimies Zak haaveilee urasta showpainijana. Zak karkaakin laitoksesta ja matkallaan tapaa myös karkuteillä olevan Tylerin, joka ottaa Zakin suojelukseensa.

Kehitysvammaisia harvemmin näkee elokuvissa ja vielä harvemmin heitä näkee elokuvien päärooleissa. Tyler Nilson ja Michael Schwartz päättivät kuitenkin antaa Zack Gottsagenille mahdollisuuden loistaa pääosassa ja kaksikko teki mahtavan päätöksen. Gottsagen on huikean hyvä roolissaan! Hänestä huokuu into rooliaan kohtaan, sekä selkeä halu osoittaa lahjansa vakavasti otettavana näyttelijänä ennakkoluuloisille epäilijöille. Gottsagen tekee kaiken niin suurella antaumuksella, ettei voi muuta kuin ihailla. Hän tekee Zakista äärimmäisen sympaattisen ja hurmaavan hahmon, jonka puolella katsoja on välittömästi. Katsoja haluaa nähdä Zakin tavoittavan unelmansa ja leffan jälkeen haluaa myös nähdä, että Gottsagenille uskallettaisiin antaa lisää rooleja.

Karkuteillä olevana Tylerina nähdään taas Shia LaBeouf, joka vaikuttaisi olevan niin näyttelijänä kuin persoonanakin todella epätasainen. Paikoitellen LaBeouf tarjoaa hyviä rooleja ja osoittaa älykkyyttään. Toisinaan LaBeouf taas sekoilee sekä kameran edessä kuin siviilissäkin niin paljon, että häntä on vaikea pitää täysjärkisenä. LaBeoufin erilaiset tempaukset ja kännisekoilut mm. Helsinginkin yössä saavat pyörittelemään silmiä ja voivottelemaan, mitä hänelle on oikein tapahtunut? The Peanut Butter Falconissa LaBeouf tekee kuitenkin kenties parhaan suorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. LaBeouf osaa hillitä itsensä, vaikka hänkin hyppää rooliinsa täysillä. Tylerkin on erittäin pidettävä ja on hienoa, kuinka hän suhtautuu Zakiin. Siinä, missä moni muu näkee vammaisen - joko kiusallaan tai tarkoittamatta - Tyler näkee vain ihmisen muiden joukossa.
     Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Fifty Shades -sarjan (2015-2018) maineesta pakoon pyrkivä Dakota Johnson hoitaja Eleanorina, John Hawkes ja Yelawolf Tyleria jahtaavina Duncanina ja Ratboyna, sekä Thomas Haden Church Zakin ihailun kohteena, showpainija The Salt Water Redneckinä. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan ja parin viime vuoden aikana on ollut ilo huomata, että Johnson osaa näytellä, kun ei joudu olemaan Fifty Shades -elokuvissa.

En yleensä käytä tätä adjektiivia arvosteluissani, mutta nyt on pakko: The Peanut Butter Falcon on ihana elokuva! Heti ensiminuuteista lähtien filmi onnistuu nostamaan leveän hymyn kasvoille ja täyttämään katsojan lämpimällä tunteella. Katsoja on samantien mukana Zakin matkassa ja kannustaa alusta alkaen häntä saavuttamaan unelmansa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrelle mahtuu paljon hauskoja tilanteita, sekä koskettavuuttakin. Katsoja tuntee sydämessään piston joka kerta, kun joku kutsuu Zakia "kehariksi". Elokuva itsessään sisältää hurjan määrän sydäntä ja jo siksi se on niin valloittava ja lumoava. Leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia ja tätä seikkailua voisi jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan kiirehdi, vaan se onnistuu kertomaan tarinansa hienolla rytmityksellä.

Yksi liikuttavimmista puolista elokuvassa on ehdottomasti Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys, joka tuntuu todella aidolta ja lämpimältä. Kun kaksikko rupeaa hassuttelemaan esimerkiksi vesimelonit päässään, tuntuu kuin olisi paikan päällä menossa mukana. Hahmojen kokemat tunteet välittyvät vahvasti katsojaan, jolloin katsoja tuntee tasan tarkkaan sen, mitä hahmotkin. Matkan aikana pääsee jännittämäänkin, kun Tylerin perässä olevat Duncan ja Ratboy osuvat paikalle. The Peanut Butter Falcon tarjoaa paljon vahvoja tunteita, mutta päällimmäisenä se on totaalinen hyvän mielen elokuva. Jollekin filmin hyvän olon hetket saattavat tuntua imeliltä tai turhan fantasiamaisilta, mutta omasta mielestäni ne juuri tekivät tästä ihanan elokuvan. Olen niin iloinen, että kaiken epävarmuuden jälkeen elokuva päätettiin julkaista Suomessakin ja olen vielä iloisempi, kun se todella osoittautui kuukausien odotuksen arvoiseksi teokseksi.

Ensi kertaa täyspitkää elokuvaa tekevät Tyler Nilson ja Michael Schwartz ovat kyllä saaneet aikaiseksi loistokkaan esikoisteoksen niin ohjauksen kuin käsikirjoituksenkin näkökulmasta. Kaksikko rakentaa tunnelmaa todella lahjakkaasti ja kirjoittaa päähenkilöistään erittäin pidettävät persoonat. Teknisestikin The Peanut Butter Falcon on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita kauniita otoksia. Leikkaus on osuvaa läpi elokuvan. Kaikki ylimääräinen on jätetty pois, mutta kaikki tarvittava on hienosti mukana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin luotu äänitehosteista musiikkeihin.

Yhteenveto: The Peanut Butter Falcon on valloittavan ihana ja fantastinen elokuva! Se nappaa mukaansa välittömästi ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrella katsoja pääsee kokemaan kaikenlaisia tunteita ilosta suruun ja jännitykseen. Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys on aidosti koskettava ja hahmoista huomaa tosissaan välittävänsä. Zak on äärimmäisen sympaattinen ja Zack Gottsagen on upea löytö rooliin. Shia LaBeouf taas tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen Tylerina ja jopa Dakota Johnson vakuuttaa hoitaja Eleanorina. Vain puolentoista tunnin elokuvaksi The Peanut Butter Falcon on erinomaisesti rytmitetty, jolloin vaikka se kulkee reippaasti eteenpäin, ei se koskaan kiirehdi ja se osaa aina syventää oikeita asioita oikealla hetkellä. Kyseessä on mahtava teos, mitä suosittelen todella lämpimästi aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Peanut Butter Falcon, 2019, Armory Films, 1993, Lucky Treehouse Films, Nut Bucket Films, Tvacom Film and Tv

Arvostelu: Once Upon a Time... in Hollywood (2019)

ONCE UPON A TIME... IN HOLLYWOOD

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie, Margaret Qualley, Emile Hirsch, Timothy Olyphant, Al Pacino, Julia Butters, Austin Butler, Dakota Fanning, Bruce Dern, Kurt Russell, Mike Moh, Damian Lewis, Rafał Zawierucha, Lorenza Izzo, Damon Herriman, Maya Hawke, Zoë Bell, Clifton Collins Jr. ja Quentin Tarantino
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Once Upon a Time... in Hollywood on ohjaaja Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kymmenes, jos Kill Billit, 2003-2004, laskee erillisiksi elokuviksi). Leffa lähti liikkeelle Tarantinon halusta tehdä elokuva Charles Mansonin rikollisperheestä ja hän alkoi työstämään tarinaa, samalla kun hän mietti, keitä roolittaisi leffaan. Alusta alkaen Tarantino tiesi, että Brad Pitt tulisi olemaan jollain tavalla mukana, minkä lisäksi hän pohti elokuvaan näyttelijöitä, kuten Tom Cruise ja Samuel L. Jackson, joista jälkimmäinen on esiintynyt lähes kaikissa Tarantinon filmeissä. Kun lukuisat naiset alkoivat syyttämään Tarantinon elokuvat tuottaneen The Weinstein Company -yhtiön tuottaja Harvey Weinsteinia seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksesta, Tarantino hylkäsi yhtiön ja alkoi etsimään uutta yhtiötä tuottamaan leffan. Lopulta Sony otti filmin vastaan ja elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Once Upon a Time... in Hollywood saa ensi-iltansa. Itse olin innoissani heti, kun kuulin Tarantinon tekevän uutta leffaa ja kun näin, keitä hän oli roolittanut filmiinsä, innostukseni vain kasvoi. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Hän valmistautui Once Upon a Time... in Hollywoodiin oikein tosissaan ja arvosteli Tarantinon kaikki elokuvat!

1950-luvulla Rick Dalton oli yksi Hollywoodin kuumimmista nimistä sarjoissa ja elokuvissa, mutta vuonna 1969 hänelle käy selväksi, että hän alkaa olla jo entinen kuuluisuus. Noustakseen takaisin maineeseen Rickin täytyy todistaa kykynsä ja siihen hän tarvitsee avukseen stunt-miestään Cliff Boothia.

Leonardo DiCaprio palaa näyttelijän hommiin muutaman vuoden tauon jälkeen ja tekee yhden uransa parhaista roolitöistä! DiCaprio näyttelee tietty Rick Daltonia, aikoinaan suurta staraa, jonka aika Hollywoodissa alkaa jo olla ohi. DiCaprio kanavoi Rickin erilaisia tunteita huikealla tavalla ja saa katsojan todella välittämään tästä fiktiivisestä näyttelijästä. Rick alkaa kamppailemaan masennuksen kanssa, samalla kun hän yrittää päästä takaisin pinnalle pärisyttävän comebackin kautta. Paikoitellen tuntuu siltä kuin DiCaprio esittäisi roolihahmon kautta omia tunteitaan ja siten hän onnistuu tarjoamaan jopa koskettavan suorituksen muutamassa kohtaa.
     Rick Daltonin tukena vaikeina aikoina on hänen stunt-miehensä Cliff Booth, jota esittää Brad Pitt. Vaikka useassa kohtaa tuntuukin siltä, että Once Upon a Time... in Hollywood olisi puhtaasti DiCaprion show, pääsee Pittkin tietyissä kohdissa oikein kunnolla esiin. Myös hän on erinomainen roolissaan ja näyttelijöiden faneille tuottaa varmasti suurta riemua nähdä nämä starat vihdoin yhdessä valkokankaalla. Pittin ja DiCaprion väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja heidän hahmojen ystävyys tuntuu käsinkosketeltavan aidolta. Cliffkin on mielenkiintoinen tapaus ja on koukuttavaa seurata, kuinka hänen hahmoaan avataan vähitellen ja mihin kaikki johtaa.
     Kun kyseessä on Quentin Tarantinon elokuva, on leffa tietty täynnä nimekkäitä näyttelijöitä. Margot Robbie näyttelee näyttelijätär Sharon Tatea ja hänen miehenään, ohjaaja Roman Polanskina nähdään Rafał Zawierucha. Emile Hirsch taas esittää Sharonin ex-miestä, Jay Sebringiä. Timothy Olyphant esittää näyttelijä James Stacya, jonka kanssa Rick päätyy tekemään töitä ja legendaarinen Al Pacino näyttelee Hollywood-tuottaja Marvin Schwarzia. Kurt Russell näyttelee entistä stunt-mies Randya ja Zoë Bell esittää hänen äksyä vaimoaan. Mike Moh ja Damian Lewis esittävät elokuvastaroja Bruce Leetä ja Steve McQueenia. Burt Reynoldsin oli tarkoitus näytellä George Spahnia, joka lainasi karjatilaansa Hollywoodin käyttöön, mutta Reynolds menehtyi ennen kuin hänen kohtauksiaan ehdittiin kuvaamaan, joten Spahnia esittää Bruce Dern. Margaret Qualley, Dakota Fanning, Austin Butler ja Tarantinon filmeistä, kuten Kill Billit ja Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), tutun Uma Thurmanin tytär Maya Hawke näyttelevät hippejä, jotka majailevat Spahnin tilalla. Kautta linjan näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, vaikka hieman harmittaa, ettei Robbie pääse tekemään paljoa Sharonina, vaikka saakin paljon ruutuaikaa. Tarantino itse tekee tietty cameon.

Once Upon a Time... in Hollywood on osuva nimi tälle elokuvalle, sillä tämä todella tuntuu "olipa/tapahtuipa kerran Hollywoodissa" -sadulta. Vaikka leffa sisältää todellisia kuuluisuuksia, ei se kerro tositarinaa, vaan se on enemmänkin Quentin Tarantinon rakkauskirje 1960-luvun Hollywoodia kohtaan. Ja ai että, minkälaisen rakkauskirjeen Tarantino onkaan rustannut! Elokuva todella imaisee katsojan vuoteen 1969, sillä niin tarkasti Tarantino on luonut ajankuvan filmiin. Katsojana tuntuu kaiken aikaa siltä kuin olisi Rick Daltonin ja Cliff Boothin mukana, ajamassa Los Angelesin kuivia ja kuumia katuja filmistudiolle ja takaisin Rickin kotiin. Tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä kuvauksissa, kun Rick yrittää todistaa kykynsä. Kuin olisi joku tärkeä henkilö, jolla on pääsy Hollywoodin isoimpien tähtien juhliin. En ole pitkään aikaan kokenut elokuvassa näin vahvasti tällaista, että olisin oikeasti menossa mukana.

Tarantinon tuttuun tyyliin elokuvasta löytyy useita pitkiä kohtauksia, joissa hahmot vain keskustelevat tai ihan vain ovat, ja kun leffan tunnelma on näin hyvin luotu, tuntuu siltä kuin olisi itse keskusteluissa mukana. Ohjaajan tunnetut dialoginlahjat pääsevät jälleen hyötykäyttöön ja monet kohtauksista ovat suorastaan maagisia. Yksi suosikkikohtauksistani on, kun Rick ja Cliff katsovat sarjaa, missä Rick näyttelee ja he naureskelevat sarjalle ja puhuvat sen teosta. Outoa kyllä, yksi vangitsevimmista tilanteista on varmaankin viiden minuutin kohtaus, missä Cliff ruokkii koiransa. Nämä voivat kuulostaa tylsiltä, mutta Tarantino onnistuu tuomaan niihin jotain äärimmäisen kiehtovaa. Joitakin katsojia tulee varmasti tympimään, että Tarantino on tehnyt jälleen lähes kolmen tunnin teoksen, missä ei sinänsä tapahdu paljoa, vaan hahmot lähinnä keskustelevat asioista, mutta itseäni se ei oikeastaan haitannut. Kyllä leffan keston tuntee, mutta olen myös nähnyt alle kahden tunnin filmejä, jotka tuntuivat kestävän kauemmin kuin Once Upon a Time... in Hollywood. On muuten aika hurjaa, että elokuva oli alunperin neljän tunnin mittainen ja Tarantinon täytyi leikata tästä noin tunnin verran materiaalia pois, mihin kuuluu mm. Tim Rothin roolityö. Lisäksi elokuvan loppu herättää varmasti tunteita puolesta ja vastaan, ja vaikka ymmärrän, mikä lopussa saattaa tökkiä ikävästi joitakin katsojia, itse pidin siitä äärimmäisen paljon.

Elokuvan aikana Tarantino hyödyntää muitakin kikkojaan kuin pelkkää jatkuvaa nokkelaa keskustelua. Leffasta löytyy ronskia huumoria, vaikka muihin herran elokuviin verrattuna tämä on jokseenkin kiltti tapaus vitsien puolella. Myös väkivaltaa ei ole samoissa määrin ja lähinnä toiminta kuuluu vain Rickin tähdittämiin leffoihin ja sarjoihin, joita näytetään pitkin elokuvaa. Kaikkein hämmästyttävintä on, kuinka tarkasti nämä leffat ja sarjat on tehty muistuttamaan vanhoja elokuvia ja sarjoja. Ne näyttävät siltä kuin ne olisi oikeasti kuvattu 1950- ja 1960-luvuilla, minkä takia hämmentääkin suuresti, kun niissä näkee Leonardo DiCaprion. Muutenkin itse elokuvasta löytyy vanhan ajan tyyliä. Tarantinon ohjaus ei ole 2000-luvulle tyypillistä, vaan hän on selvästi halunnut tehdä elokuvastaan samanlaisen kuin millaisia filmejä aikoinaan tehtiin ja millaisiin hän on nuorena rakastunut. Lisäksi mukana on tietty kertojaääntä, joka saapuu paikalle välillä kummallisissa paikoissa, sekä äkillisiä takaumia, joissa avataan hahmojen taustoja paremmin.

Tarantinon ohjaus ja käsikirjoitus ovat siis taiturimaista jälleen kerran. Vaikkei Once Upon a Time... in Hollywood sisällä samanlaisia unohtumattomia kohtauksia kuin monet ohjaajan aiemmista töistä, on se hieno näyte siitä, että Tarantino osaa edelleen. Siihen on syynsä, miksi hän kuuluu niihin harvoihin ohjaajiin, joiden tarvitsee vain ilmoittaa, että uusi leffa on tulossa ja yleisö on välittömästi valmis ostamaan liput, tietämättä mitään itse filmistä. Teknisesti kyseessä on tietty taidokkaasti tehty teos. Kuvaus on läpi leffan erinomaista - etenkin useiden kohtausten pitkät kuvat lisäävät kohtauksien maagisuutta. Vaikka leikkauksessa elokuvaa olisi kenties voinut tiivistää vielä hieman lisää, on filmi jo tällaisenaan sulavasti pistetty kasaan. Lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja efektitiimi ovat pistäneet parastaan luodakseen 1969 vuoden valkokankaille. Äänimaailma on erittäin oivallisesti rakennettu ääniefekteistä useisiin erilaisiin kappaleisiin, mitkä jälleen huokuvat Tarantino-henkeä.

Yhteenveto: Once Upon a Time... in Hollywood on Quentin Tarantinon loistava rakkauskirje 1960-luvun Hollywoodille. Elokuva todella imaisee katsojansa vuoteen 1969 ja läpi leffan tuntuu siltä kuin olisi tapahtumissa mukana. Tarantino onnistuu jälleen tekemään filmistä erittäin lumoavan ja vangitsevan, jolloin sen pitkiin dialogeihin tai myös pelkkään hiljaisuuteen uppoutuu toden teolla. Välillä Tarantino iskee jotain äkillistä pöytään, mutta tekee sen tuttuun tapaansa tyylitajuisesti. Leffasta löytyy asioita, kuten sen lopetus, mitkä herättävät paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itselleni filmin loppu kruunasi paketin. Leonardo DiCaprio tekee yhden uransa huippurooleista comebackia yrittävänä Hollywoodin ex-starana ja Brad Pitt on myös erinomainen tämän stunt-miehenä. Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä, mutta hieman jää harmittamaan, kuinka vähän tekemistä Margot Robbie lopulta saa. Kyllä elokuvan lähes kolmituntisen keston huomaa paikoitellen, mutta samalla on vaikea sanoa, mitä leffasta tiputtaisi pois, sillä kokonaisuus loksahtaa paikoilleen niin hyvin. Vaikka välillä tuntui siltä, että elokuva on hieman ylipitkä, toivon, että Tarantino julkaisisi joskus sen neljän tunnin version mm. Tim Rothin roolisuorituksen kera. Ohjaajan faneille Once Upon a Time... in Hollywood on tietty pakkokatsottavaa. Mitään vauhdikasta menoa tai Tarantinon tuotannon alkupään rikosjännärimenoa on turha odottaa ja temmoltaan elokuva muistuttaa eniten herran edellistä teosta, The Hateful Eightia (2015).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Once Upon a Time... in Hollywood, 2019, Bona Film Group, Heyday Films, Sony Pictures Entertainment, Visiona Romantica