Arvostelu: Suuri pakoretki (The Great Escape - 1963)

SUURI PAKORETKI

THE GREAT ESCAPE

Ohjaus: John Sturges

Pääosissa: Steve McQueen, James Garner, Richard Attenborough, Charles Bronson, James Donald, Donald Pleasence, James Coburn, Hannes Messemer, David McCallum, Gordon Jackson, John Leyton, Angus Lennie, Nigel Stock, Robert Graf, Hans Reiser, Jud Taylor, Harry Riebauer, George Mikell ja Robert Desmond

Genre: jännitys, historia

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Great Escape, eli suomalaisittain Suuri pakoretki perustuu Paul Brickhillin samannimiseen kirjaan vuodelta 1950, joka kertoi tositapahtuman suuresta pakoyrityksestä saksalaisesta vankileiristä, Stalag Luft III:sta, missä Brickhilliä pidettiin vankina. Kirjan pohjalta oli jo tehty livelähetyksenä televisioitu näytelmäesitys vuonna 1951, mutta 1960-luvun alussa Mirischin veljekset Walter, Marvin ja Harold ryhtyivät työstämään elokuvasovitusta United Artists -yhtiön kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Suuri pakoretki sai maailmanensi-iltansa 20. kesäkuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka sai paljon kehuja kriitikoilta, sekä Oscar-ehdokkuuden parhaasta leikkauksesta ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaana elokuvana. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Suurta pakoretkeä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä vankilaelokuvien isoimmista merkkiteoksista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Suurta pakoretkeä, mutta olin tiennyt siitä ja päätähti Steve McQueenin huimapäisestä moottoripyörästuntista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Vuonna 1942 Saksan sotilasjohto on vanginnut maailman taitavimmat pakoekspertit Stalag Luft III -vankileirilleen, joka on erityisesti suunniteltu estämään kaikenlaiset pakoyritykset. Eipä aikaakaan, kun vangit ryhtyvät yhdessä kehittelemään pakosuunnitelmaa, mutta voivatko he mitenkään saada yli kaksisataa ihmistä ulos leiriltä?

Suuri pakoretki seuraa toisen maailmansodan aikaan pakenemisen mestareita, jotka Saksa on saanut kiinni ja pistänyt lukkojen taakse samalle vankileirille, jonka maan johto kehuu olevan mahdoton pakenemiselle. Pakoekspertit päättävät tietty heti saapuessaan ryhtyä testaamaan leirin mainetta ja pian saksalaiset saavat huomata, että ehkä alan parhaita ei olisi kannattanut sulloa samaan paikkaan lyömään viisaita päitään yhteen. Tähän vankilapakoihin erikoistuneeseen porukkaan kuuluvat muun muassa huimapäinen sooloilija Virgil Hilts (Steve McQueen), isoa pakoyritystä johtava Roger Bartlett (Richard Attenborough), pakotarvikkeita leiriin hankkiva Bob Hendley (James Garner), tunnelikuninkaaksi tituleerattu Danny Welinski (Charles Bronson), pakoennätyksiä rikkova Archie Ives (Angus Lennie), tarvikkeista pakovälineitä rakentava Louis Sedgwick (James Coburn), papereita väärentävä Colin Blythe (Donald Pleasence), tietoa keräävä Andy MacDonald (Gordon Jackson), sekä nokkela Eric Ashley-Pitt (David McCallum). Joukko koostuu toinen toistaan pidettävämmistä tyypeistä, joita ryhtyy heti kannustamaan pakoyrityksessä. Jokaisella on selvä roolinsa homman edistämisessä ja kaikkien puolesta jännittää läpi leffan. Näyttelijät suoriutuvat läpikotaisin taidokkaasti rooleistaan. Viimeistään tämän elokuvan myötä läpimurtonsa tehnyt McQueen on tietty karismaattinen omaa tietä kulkevana Hiltsinä ja Attenborough tekee vahvaa työtä joukkoa komentavana Bartlettina. Nousuaan tekevä Bronson on nappivalinta yrmyksi tunnelinkaivajaksi ja Pleasence omaksuu arvokkuutta, joka tultaisiin myöhemmin muistamaan esimerkiksi leffoissa 007 Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ja Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Mainio on myös Garner Colinin huonetoverina Hendleynä.

Suuri pakoretki osoittautui aivan mahtavaksi vankilapakoseikkailuksi, joka nappaa heti alussa mukaansa pelkän Elmer Bernsteinin reippaan marssimusiikin avulla ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Kyseessä on lähes kolmen tunnin elokuva, mutta se on niin erinomaisesti kasattu ja rytmitetty, ettei aika käy koskaan pitkäksi ja päämääräinen, jännittävä ja napakka elokuva tuntuu itse asiassa kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Mukana ei ole mitään turhaa ja sanoisin jopa, että olisin helposti voinut katsoa leffaa vielä vaikka puoli tuntia lisää. Ensiminuuteista lähtien pakoyrityksiä on todella koukuttavaa seurata ja tähän poppooseen tykästyy niin, että heidän kanssa voisi viettää enemmänkin aikaa. Tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana, kaivamassa tunneleita, vahtimassa vartijoiden liikkeitä tai etsimässä hyödyllisiä tarvikkeita. Hikipisarat kimmeltelevät niin hahmojen kuin katsojien ohimoilla ja sydän pamppailee yhä vain lujempaa, mitä pidemmälle pakoyritys etenee. Kun H-hetki on vihdoin käsillä, elokuva muuttuu äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi.

Tehokkaasti työstetyn jännityksen ohessa elokuvasta löytyy yllättävänkin paljon huumoria. Pakoekspertit eivät todellakaan ole maansa myyneitä, kun heidät vangitaan leirille, vaan he ryhtyvät virnuillen heti pohtimaan mahdollisia tapoja päästä karkuun. Hahmot heittävät huulta ja muutenkin monet kohtaukset ovat oivan lupsakoita. Epätoivoisen sijaan filmi on pikemminkin menevän seikkailullinen, mikä johtaa niin onnistumisiin kuin elokuvan kompastuskiveen. Mukana on nimittäin traagisia hetkiä ja sen enempää spoilaamatta sanon, että ainakin jotkut vankikarkureista kohtaavat elokuvan aikana loppunsa natsien käsissä. Nämä surumielisiksi tarkoitetut hetket kuitenkin katkaistaan joka kerta liian lyhyeen, kun säveltäjä Bernstein palaa seikkailulliseen marssiinsa ja tyyli vaihtuu kuin lennosta viihteellisemmäksi. Erityisesti näiden haikeiden kohtausten aikana toivoin, että elokuva olisi pidempi ja saisi katsojan todella toivottuun tunteeseen mukaan, ennen kuin nupit väännetään taas kaakkoon. Muuten Suuri pakoretki on erinomainen teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Sturges, jonka kenties tunnetuimmassa työssä, muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä länkkärissä 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) nähtiin myös Steve McQueen, Charles Bronson ja James Coburn. Sturgesin ohjaus on väkevää ja hän saa taidokkaasti katsojan koukkuunsa. James Clavellin ja W. R. Burnettin laatima käsikirjoitus on myös vangitseva. Vaikka kaksikko onkin ottanut vapauksia todellisista tapahtumista, heidän tekstinsä heijastaa varmasti monia tosiseikkoja, aitoja tuntemuksia ja meininkiä, millaista pakoekspertit kokivat Stalag Luft III:ssa. Visuaalisesti Suuri pakoretki on upea. Se on erittäin hienosti kuvattu ja varsinkin loppupäässä nähtävät maisemaotokset ovat komeaa katseltavaa. Vankileirin lavasteet ovat näyttävät ja niin puvut kuin maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut. Valaisua hyödynnetään hyvin ja leikkaus on muutamia tunnelmarikkoja lukuun ottamatta esimerkillistä. Mainio äänimaailma tukee menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Suuri pakoretki on aivan mahtava filmi, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Elokuva on synkästä aiheestaan huolimatta äärimmäisen viihdyttävä ja liki kolmen tunnin kesto tuntuu kuluvan yllättävänkin vauhdikkaasti. Tarina on todella vangitseva ja katsoja on täysin naulattu penkkiinsä, seuratessaan näiden pakoeksperttien livahdusyrityksiä. Elokuva on myös todella hupaisa ja siitä löytyy useita hauskoja vitsejä ja hetkiä. Mukana on myös traagisia tilanteita, joiden aikana toivoisi, että tekijät malttaisivat pysytellä hieman pidempään surussa, ennen kuin palaavat takaisin seikkailulliseen viihteeseen. Jännitys vain kasvaa elokuvan edetessä, äityen todella tiivistunnelmaiseksi loppua kohti. Lopun moottoripyöräkohtausta pidetään ihan syystä ikonisena. Näyttelijäkaarti on huippuvireessä ja puitteiltaan elokuva on vaikuttava. Kuvaus on todella tyylikästä ja Elmer Bernsteinin reippaat marssimusiikit kruunaavat kokemuksen. Suuri pakoretki on erinomainen filmi, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi - etenkin nyt elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Escape, 1963, The Mirisch Company, Alpha

Arvostelu: Kleopatra (Cleopatra - 1963)

KLEOPATRA

CLEOPATRA

Ohjaus: Joseph L. Mankiewicz

Pääosissa: Elizabeth Taylor, Rex Harrison, Richard Burton, Roddy McDowall, Kenneth Haigh, Pamela Brown, Martin Landau, George Cole, Robert Stephens, Hume Cronyn, Cesare Danova, Andrew Keir, Richard O'Sullivan, Francesca Annis, Grégoire Aslan, Herbert Berghof, John Doucette, Andrew Faulds, John Hoyt ja Douglas Wilmer

Genre: draama, historia

Kesto: 4 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Cleopatra, eli suomalaisittain Kleopatra perustuu Carlo Maria Franzeron kirjaan The Life and Times of Cleopatra vuodelta 1957, joka taas pohjautuu Egyptin kuningattaren, Kleopatra VII:n elämään. Tuottaja Walter Wanger oli vuosia haaveillut tekevänsä elokuvan Kleopatrasta ja kun hän näki Elizabeth Taylorin elokuvassa Paikka auringossa (A Place in the Sun - 1951), hän tiesi, että hänen täytyi vihdoin toteuttaa elokuvaideansa Taylorin kanssa. Wanger etsi idealleen studiota ja sai lopulta taloudellisissa vaikeuksissa olleen 20th Century Foxin tarttumaan projektiin. Wanger yritti saada Alfred Hitchcockin ohjaamaan elokuvan, mutta Hitchcock kieltäytyi ja ohjaajaksi valittiin Rouben Mamoulian. Pitkän taivuttelun jälkeen Wanger sai Taylorin tähdittämään elokuvaa ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1960. Heti kuvausten alussa kylmässä kohtausta kuvannut Taylor tuli pahasti kipeäksi ja vietti useita viikkoja sairaalahoidossa. Tauon aikana Nunnally Johnson palkattiin kirjoittamaan käsikirjoitus uudestaan, mutta ohjaaja Mamoulian ei pitänyt tekstistä ja päätti hylätä projektin. Hänen tilalle valittiin Joseph L. Mankiewicz, joka oli myös tyytymätön käsikirjoitukseen ja päätti kirjoittaa tekstin kokonaan uusiksi. Juuri kun kuvausten oli tarkoitus jatkua huhtikuussa 1961, Taylor sairastui keuhkokuumeeseen ja keisareita Julius Caesaria ja Antoniusta näyttelemään palkatut Peter Finch ja Stephen Boyd jättivät myös projektin, kuvaustauon venähdettyä useiden kuukausien mittaiseksi. Heidät korvattiin Wangerin alkuperäisillä toiveilla, Rex Harrisonilla ja Richard Burtonilla. Kun Taylor oli vihdoin parantunut, kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1961. Tuotanto-ongelmien takia elokuvan budjetti oli kasvanut ennätyssuureksi, mikä johti siihen, että Foxin oli pakko lopettaa muita projektejaan kesken kaiken saadakseen filmin valmiiksi. Kun kuvauksetkin kestivät yliaikaa, Foxin toimitusjohtajat matkustivat kuvauspaikalle aikeenaan ilmoittaa tuotannon lopettamisesta. Mankiewicz sai kuitenkin taivuteltua Foxin johtajan, Samuel Rosenmanin antamaan heille vielä lisäaikaa. Wanger erotettiin hetkellisesti tuottajan virasta, mutta kun näyttelijät uhkasivat mennä lakkoon, Wanger palautettiin takaisin hommaan. Kuvaukset päättyivät heinäkuussa 1962 ja alun perin Mankiewicz halusi leikata filmin kahdeksi kolmen tunnin elokuvaksi, mutta Foxin uudeksi johtajaksi noussut Darryl F. Zanuck ei hyväksynyt ajatusta, vaan potki Mankiewiczin pihalle projektista ja palkkasi ohjaaja Elmo Williamsin hoitamaan leikkauksen valvonnan. Mankiewicz sai nähdä Williamsin tiivistetyn leikkausversion ja raivostui siitä toden teolla ja sai lopulta vaadittua paikkansa takaisin ohjaajana. Elokuva leikattiin uudelleen ja lopulta Kleopatra sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Leffa sai kuitenkin hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja vaikka se olikin ilmestymisvuotensa isoin hitti lippuluukuilla, elokuvan tuotantokustannukset olivat paisuneet niin suuriksi, että elokuva osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi. Elokuva sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja erikoistehosteiden palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaaja, miespääosa ja miessivuosa). Leffan floppaaminen taloudellisesti oli osasyy studioiden perääntymiseen vastaavanlaisista megabudjetin eepoksista ja samalla television suosion nousu johti ns. "Hollywoodin kulta-ajan" päättymiseen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Kleopatraa, mutta olin tiennyt siitä ja sen ongelmallisesta tuotannosta jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Vuonna 48 ennen ajanlaskun alkua, Farsaloksen taistelun jälkeen Rooman keisari Julius Caesar matkustaa Egyptiin, missä hän kohtaa faaraon siskon Kleopatran, joka haluaa nousta kuningattareksi veljensä tilalle.

Elokuvan nimikkoroolissa Kleopatrana nähdään tosiaan Elizabeth Taylor, jolle kuvaukset osoittautuivat äärimmäisen haastavaksi prosessiksi, niiden vietyä hänet pitkiksi ajoiksi sairaalaan. Tayloria ei voi kuin ihailla; että hän päätti kaiken jälkeen tehdä elokuvan loppuun asti ja kuinka hienosti hän hommansa hoitaa kameran edessä. Taylor omaksuu oikeaa arvokkuutta ja eleganssia, mitä rooli vaatii. Hän istuu täydellisesti kunnianhimoiseksi ja valtaa havittelevaksi hahmokseen, ja katsojankin tekee mieli kumartaa, kun Kleopatra saapuu mitä teatraalisimmin tavoin paikalle. Hahmo on kiinnostava, onhan kyseessä yksi historian ensimmäisistä suurista naishallitsijoista. Siksi onkin hieman sääli, että Kleopatra tuntuu usein sivuhahmolta omassa filmissään.

     Elokuva keskittyykin enemmän Kleopatran elämän miehiin, eli Rooman keisari Julius Caesariin (Rex Harrison) ja Marcus Antoniukseen (Richard Burton) ja heidän käymäänsä valtakiistaan. Harrison ja Burtonkin tekevät hyvää työtä rooleissaan. Harrison sopii vakuuttavasti ikoniseksi Caesariksi, tulkiten hahmoaan hieman humoristisemmin ja enemmän pilke silmäkulmassa kuin minä keisari yleensä esitetään. Burton taas näyttää hyvin hahmonsa epävarmuuden, kun Antonius vertaa itseään koko ajan Caesariin. Niin Harrisonin kuin Burtonin kemiat kohtaavat hyvin Taylorin kanssa.

Muita hahmoja leffassa ovat muun muassa Kleopatran veli, faarao Ptolemaios XIII (Richard O'Sullivan), tämän hovimarsalkka Pothinus (Grégoire Aslan), kenraali Achilla (John Doucette), Caesaria avustava mykkä Flavius (George Cole), Caesaria kadehtiva Brutus (Kenneth Haigh), Caesarin adoptiolapsi Octavian, eli Augustus (Roddy McDowall), sekä kenraali Agrippa (Andrew Keir). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, etenkin McDowall keisarin virkaa havittelevana, ylimielisenä Octavianina.

Jos Kleopatra-elokuvaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se varmaan "mammuttimainen". Kaikki elokuvassa on valtavan isoa, oli kyse sitten sen yli neljän tunnin kestosta, taustaesiintyjien määrästä, aivan järjettömistä puitteista, ennätyksellisen isosta budjetista tai tuotannon ongelmien määrästä. Leffasta löytyy paljon ihmettelemisen aihetta, lähtien siitä, että kaikenlaisten vaikeuksien jälkeen elokuva ylipäätään saatiin valmiiksi. Heti alkusoiton jälkeen suu loksahtaa herkästi auki, kun massiivinen tuotanto läimäistään heti päin katsojan näköä. Lavasteet ovat aivan mielettömät ja niitä myös esitelläänkin pitkillä laajakuvilla, jotta vaikuttavat puitteet pääsevät esille koko komeudessaan. Kohtaus kohtaukselta elokuva esittelee yhä henkeäsalpaavampia näkyjä, eikä ihme, että varmaan vartin mittainen Kleopatran teatraalinen saapuminen Roomaan on jämähtänyt elokuvahistoriaan ikonisena hetkenä.

Vaikka elokuva tarjoaakin toinen toistaan ällistyttävämpiä vau-elämyksiä (joita katsoessa huomaa harmittelevansa, ettei tällaista enää tehtäisi nykypäivänä tässä mittakaavassa ilman valtavaa määrää tietokone-efektejä), on harmi, kuinka pieni rooli itse Kleopatralla tuntuu lopulta olevan. Oliko kyse sitten esimerkiksi Taylorin jatkuvista sairasteluista, miespainotteisesta tuotantotiimistä jota ei kiinnostanut tehdä filmiä naishallitsijasta, vai studioiden epäilyksistä, ettei naispäähenkilöllä saataisi tarpeeksi yleisöä teattereihin? Syystä tai toisesta Rooman hallitsijat ovat merkittävämmässä osassa ja Kleopatra on mukana enemmänkin siksi, että kaikki nämä miehet olivat rakastuneita samaan naiseen. On tämä (vapauksia ottava) historian oppitunti Roomasta toki mielenkiintoinen, mutta jos elokuvan nimi on Kleopatra, olisi toivottavaa, että yli neljätuntisessa elokuvassa Kleopatralla olisi ruutuaikaa enemmän. Onkohan hahmo mukana edes kahden tunnin verran omassa elokuvassaan.

Leffan nelituntinen kesto voi herkästi tuntua liian hurjalta ja jopa luotaantyöntävältä ennakkoon. Kun olen itse viime vuosina katsonut hieman samanlaisia megaeepoksia, kuten Ben-Hurin (1959), Spartacuksen (1960) ja Arabian Lawrencen (Lawrence of Arabia - 1962), otin itse tämän mammuttifilmin avosylin vastaan. Neljän tunnin kesto kyllä tuntuu aika ajoin, eikä filmi ihan onnistu perustelemaan pituuttaan, etenkin kun se kertoo tarinaansa vääristä vinkkeleistä. Pääasiassa elokuva saa katsojansa koukkuunsa ja varsinkin Kleopatran kohtaukset pitävät mielenkiintoa yllä - häntä juurihan katsoja halusi mitä luultavimmin nähdä. Vaikkei ohjaaja Mankiewicz saanut tahtoaan läpi ja leikattua kahta elokuvaa, on hän ovelasti onnistunut jakamaan tarinan sulavasti kahtia väliajan kanssa. Väliaika istuu filmiin täydellisesti, merkiten suuria muutoksia ja että loppuelokuvassa tulisi olemaan hyvin erilainen meno kuin ensimmäisen parituntisen aikana. Se antaa myös katsojalle aikaa pohtia näkemäänsä... sekä tauon käydä vessassa ja hakea lisää leffaherkkuja.

Osalle katsojista voi koitua pettymyksenä, ettei mammuttimainen eepos tarjoa ihan niin paljon mittavia taisteluja kuin siltä voisi odottaa, vaan Kleopatra on enemmänkin rakkaustarina valtavissa puitteissa. Romanttinen puoli ei onneksi ole siirappista höttöä. Kleopatran suhteet eri miehien kanssa kuvataan hyvin eri tavoin, minkä ansiosta leffa ei tunnu kiertävän kehää, kun Antonius ilmestyy kuvioihin Caesarin jälkeen. Klassisten Shakespearen kertomusten tavoin myös Kleopatran romanssit olivat varsinaisia tragedioita. Elokuvan lopetus onnistuu iskemään yllättävänkin lujaa tunteisiin, kun nelituntiseen teokseen on imeytynyt mukaan kerronnallisen näkökulman kyseenalaisuudesta huolimatta.

Elokuvan ohjasi useamman mutkan jälkeen Joseph L. Mankiewicz, joka oli jo kymmenen vuotta aiemmin tehnyt Julius Caesar -filmin (1953). Tällaiset historialliset valtiaseepokset eivät siis olleet Mankiewiczille uusi juttu ja hän pitääkin hurjan kokoista pakettia ihailtavasti kasassa. Tuotantotiimille Kleopatra on voinut olla joko unelmatyö tai harmaita hiuksia aiheuttava stressipommi valtavan työtaakkansa takia. Tiimi ansaitsee kuitenkin aplodit upeasta panoksestaan. Lavasteet ja asut ovat kaikki käsittämättömän hienoja ja tyylikäs kuvaus esittelee niitä vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat myös vaikuttavat ja äänimaailma onnistunut efektejä ja Alex Northin mahtipontisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kleopatra on erittäin mainio mammuttieepos, joka olisi vielä parempi, jos se ymmärtäisi ihan oikeasti keskittyä nimikkohahmoonsa. Kleopatran tarina on mielenkiintoinen ja Elizabeth Taylorista löytyy eleganssia ja arvokkuutta, mitä rooli vaatii. Kaikki hänen kohtauksensa pitävät mielenkiintoa yllä ja onkin sääli, että tekijöitä on tuntunut syystä tai toisesta keskittyä enemmän Kleopatran miehiin. Neljän tunnin kesto voi vaikuttaa hurjalta ja vaikka leffa tuntuukin ajoittain laahaavan, pitää se silti hyvin kiinnostusta yllä. Kaksi romanssia onneksi tarjotaan eri tavoin, jottei leffa tunnu toistavan itseään toisella puoliskollaan. Käsikirjoitus jättää toivomisen varaa, mutta sen sijaan elokuvan teknistä toteutusta ei voi kuin ihailla suu ammollaan. Elokuvan puitteet ovat aivan järisyttävän upeat valtavia lavasteita ja toinen toistaan hienompia asuja myöten. Pitkillä ja suurilla otoksilla oikein kunnolla esitellään tuotantotiimin hurjaa panostusta, enkä voi muuta kuin nostaa heille hattua. Visuaalisesti leffa on todella komeaa katseltavaa, eikä kokoluokaltaan montaa vastaavaa elokuvaa löydy. Suosittelen Kleopatraa pääasiassa historiasta kiinnostuneille, sekä ennen kaikkea elokuvahistoriasta kiinnostuneille. Muun muassa tuohon aikaan kalleimpana elokuvana ja Hollywoodin kulta-ajan loppumiseen vahvasti vaikuttaneena filminä Kleopatra on jättänyt jälkensä elokuvahistoriaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cleopatra, 1963, Twentieth Century Fox, MCL Films S.A., Walwa Films S.A.

Arvostelu: Linnut (The Birds - 1963)

LINNUT

THE BIRDS

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Pääosissa: Tippi Hedren, Rod Taylor, Jessica Tandy, Veronica Cartwright, Suzanne Pleshette, Ethel Griffies, Charles McGraw, Lonny Chapman, Karl Swenson, Malcolm Atterbury ja Ruth McDevitt 

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

The Birds, eli suomalaisittain Linnut on Alfred Hitchcockin ohjaama kauhuelokuva, joka perustuu löyhästi Daphne du Maurierin samannimiseen tarinaan vuodelta 1952, sekä tositapahtumiin lintujen hyökkäämisestä ihmisten kimppuun Capitolan kaupungissa Kaliforniassa elokuussa 1961. Kuukautta myöhemmin Alfred Hitchcock ja käsikirjoittaja Evan Hunter ryhtyivät suunnittelemaan filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Linnut sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja se sai Oscar-ehdokkuuden parhaista erikoistehosteista ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta uudesta naisnäyttelijästä, mutta kriitikot suhtautuivat filmiin ristiriitaisesti. Jotkut kehuivat elokuvaa jännittäväksi taidonnäytteeksi, toiset taas kokivat Hitchcockin menettäneen otteensa. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja se on vaikuttanut syvästi kauhugenreen. Nykyään Lintuja pidetään klassikkoelokuvana. Itse näin Linnut muutama vuosi sitten, kun innostuin Hitchcockin töistä ja katsoin herran tunnetuimpia töitä, kuten Takaikkunan (Rear Window - 1954), Vaarallisen romanssin (North by Northwest - 1959) ja Psykon (Psycho - 1960). Pidin filmistä, mutta muiden rinnalla se ei vakuuttanut yhtä vahvasti. Kun huomasin Lintujen täyttävän nyt 60 vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Melanie Daniels matkustaa pieneen Bodega Bayn rannikkokaupunkiin, yllättääkseen vastikään tapaamansa lakimiehen Mitch Brennerin kaijasilla. Reissu muuttuu pian painajaiseksi, kun linnut alkavat hyökkäillä kaupunkilaisten kimppuun.

Tippi Hedren näyttelee Melanie Danielsia, keppostelevaa seurapiirineitoa, joka tapaa lintukaupassa lakimies Mitch Brennerin (Rod Taylor). Melanien ja Mitchin välillä on niinkin vahvaa säpinää, että Melanie päättää ostaa Mitchin etsimät kaijaset ja yllättää Mitchin viemällä ne tälle tämän kotiseudulle Bodega Bayhyn. Hedrenin ja Taylorin väliltä löytyy onnistuneesti kemiaa ja tätä hassusti alkanutta romanssia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Homma muuttuu vielä kiinnostavammaksi, kun Bodega Bayn reissu muuttuu selviytymistaisteluksi lintujen hyökätessä. Silloin etenkin Hedren vakuuttaa pelokkailla ilmeillään. Hedrenin myöhempien kertomien mukaan Lintujen kuvaukset eivät harmillisesti kuitenkaan olleet hänelle mieluisaa puuhaa, sillä hänen mukaansa ohjaaja Hitchcock ahdisteli häntä toistuvasti.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Tandy Mitchin äitinä Lydiana ja Veronica Cartwright Mitchin pikkusiskona Cathyna, Suzanne Pleshette opettaja Annie Hayworthina, sekä Ruth McDevitt lintukaupan omistajana, rouva MacGruderina. Tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Alfred Hitchcockin poistumassa koirien kanssa kaupasta heti elokuvan alussa. Tandy, Pleshette ja nuori Cartwright suoriutuvat myös mallikkaasti rooleistaan.

En toisaalta ihmettele, että ilmestyessään Linnut sai aika ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Siihen aikaan hyökkäävistä eläimistä kertovat kauhuelokuvat olivat enemmän jotain b-luokan osastoa, jota ei oltu tarkoitus ottaa tosissaan. Niissä eläimet olivat myös erilaisista syistä yleensä valtavan kokoisia monstereita, mutta Hitchcock oli päättänyt ottaa täysin toisenlaisen lähestymistavan filmiinsä. Linnuissa hyökkäävät eläimet ovat tuiki tavallisia lintuja, eikä elokuvaa ole tehty mitenkään kieli poskessa. Aivan varmasti elokuva aiheutti hämmennystä monissa, että "eihän tätä näin pitäisi tehdä". Mutta niin vain Hitchcock teki niin kuin vain Hitchcock siihen aikaan osasi tehdä ja loi jotain lajityypille täysin mullistavaa, enkä todellakaan ihmettele, että elokuvaa on vuosien varrella alettu arvostamaan huomattavasti enemmän.

Pidin Linnuista ensimmäisellä katselulla, mutta se ei säväyttänyt minua samalla lailla kuin vaikkapa Hitchcockin tunnetuin kauhuteos Psyko. Nyt kun katsoin Linnut uudestaan, se teki minuun suuren vaikutuksen. Jo elokuvahistoriaa tutkien filmin saavutukset on helppo huomata. Elokuva uudisti kauhugenreä ja erityisesti monsterielokuvia ottamalla jotain täysin arkista ja jokapäiväistä kuten taivaalla lentelevät linnut ja tarjoamalla ne katsojille kauhistuttavassa valossa. Eikä Hitchcockin tarvinnut muokata linnuista mitään jättiläishirviöitä tehdäkseen niistä pelottavia. Hän hyödynsi lintujen tavanomaisuutta ja aivan varmasti moni linnuista vähät välittävä ihminen poistui teatterista tähyillen taivasta huomattavasti jännittyneemmin kuin koskaan ennen.

Hienoa on myös, ettei Hitchcock lähtenyt tekemään elokuvaa huumorimielessä, vaan hän halusi pitää imagonsa trillereiden mestarina ja tarjota katsojalle jälleen yhden järisyttävän jännitysnäytelmän. Luultavasti kaikki muut ohjaajat olisivat tehneet elokuvasta b-luokan pelleilyn ja vaadittiinkin Hitchcockin kaltainen visionääri näyttämään uutta suuntaa. Tämän suunnan vaikutukset olivat näkyvissä monissa myöhemmin ilmestyneissä kauhuelokuvissa - eritoten Steven Spielbergin Tappajahaissa (Jaws - 1975), joka on ottanut paljon vaikutteita Linnuista. Ja miksipä ei olisi ottanut? Hitchcockin työ on esimerkillisen vangitsevaa ja hiottua. Hänen rakentama tunnelmansa on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa Melanie odottelee koulun pihalla, eikä edes huomaa, kuinka hänen takana oleva kiipeilyteline alkaa täyttyä variksista. Kohtaus on yhä 60 vuotta myöhemminkin piinaava.

Yksi elokuvan monista neronleimauksista on, että jos ei tiedä, mitä on alkamassa katsomaan, Lintujen kauhupuoli voi tulla täytenä yllätyksenä. Pitkään leffa vaikuttaa nimittäin puhtaalta rakkaustarinalta, jossa toisilleen naljailevat nainen ja mies kohtaavat ja heidän välille syttyy saman tien jotain. Elokuvan nimen voi pitkään tulkita merkitsevän kaijasia, jotka Melanie hankkii Mitchille. Kaijanen kun on vieläpä englanniksi "lovebird". Vasta noin puolessa välissä filmiä Linnut paljastaa todellisen luonteensa. Koulun pihalla tapahtuvan kohtauksen lisäksi elokuvasta löytyy monia muita tiivistunnelmaisia kauhun hetkiä, joissa katsoja tuijottaa hievahtamatta tapahtumia. Ensimmäisellä katselulla minua häiritsi lähes totaalinen musiikin puute, mutta tällä kertaa pidin pitkää hiljaisuutta ja sitä seuraavaa lintujen meteliä ja ihmisten kiljumista vaikuttavana tehokeinona.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan oman aikansa taidonnäyte. Sen lisäksi, että Linnut on hyvin kuvattu, valaistu, leikattu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty elokuva, lintuhyökkäysten toteutukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja karmivampia. Toki nykypäivänä katsottuna muutamissa kuvissa on selvää, että näyttelijät tappelevat sulkapeitteisen nuken kanssa, mutta pääasiassa oikeita lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkeja hyödyntävät kohtaukset ovat vakuuttavia. 1960-luvun teknologialla vauhdikkaasti liitelevien lintujen irrottaminen kuvasta ja liittäminen toiseen kuvaan on ollut kova pala purtavaksi, mutta efektitiimi on hoitanut hommansa tyylikkäästi.

Yhteenveto: Linnut on mahtava kauhuelokuva, jolla Alfred Hitchcock tuttuun tapaansa mullisti kauhu- ja jännitysgenreä pysyvästi. Leffa alkaa vekkulimaisena romanttisena komediana ja paljastaa todelliset siipensä vasta vähitellen. Jännitystä kasvatellaan tehokkaasti, kunnes lintujen aiheuttama kauhu päästetään tosissaan valloilleen. Musiikittomuus voi häiritä, mutta samalla se toimii myös erinomaisena tehokeinona. Juurikin pitkät hiljaisuudet ennen äänekkäitä hyökkäyksiä ovat niitä elokuvan piinaavimpia hetkiä. Itse hyökkäyksetkin ovat toinen toistaan jännittävämpiä. Aitoja lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkelintuja sekoitetaan sulavasti ja leffan efektit näyttävät pääasiassa yhä hyviltä. Vaikka elokuva kulkeekin rauhassa eteenpäin, Linnut pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Hitchcock osoittaa jälleen, miksi häntä kutsutaan jännityksen mestariksi. Linnut mullisti kauhugenreä ja sen jäljet ovat näkyvissä yhä tänäkin päivänä. Jos siis olet kauhufani, etkä jostain syystä ole vielä katsonut tätä klassikkoa, katso se ensitilassa - etenkin näin 60-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Birds, 1963, Alfred J. Hitchcock Productions

Arvostelu: Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963)

SALAINEN AGENTTI 007 ISTANBULISSA

FROM RUSSIA WITH LOVE

Ohjaus: Terence Young
Pääosissa: Sean Connery, Daniela Bianchi, Pedro Armendáriz, Robert Shaw, Lotte Lenya, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Eunice Gayson, Vladek Sheybal ja Anthony Dawson
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin James Bond -menestyskirjoihin (1953-1966) perustuva elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. United Artists -yhtiö alkoi uskoa leffasarjan potentiaaliin ja tuplasi jatko-osan budjetin. Tekijät pohtivat, minkä 007-seikkailun he kääntäisivät seuraavaksi elokuvaksi ja kun Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy listasi "James Bond Istanbulissa" ("From Russia, with Love" - 1957) yhdeksi suosikkikirjakseen, tekijät päättivät tehdä siitä filmatisoinnin. Suuri osa edellisen elokuvan työryhmästä palasi työstämään uutta osaa ja kuvaukset alkoivat keväällä 1963. Lopulta From Russia with Love, eli suomalaisittain Salainen agentti 007 Istanbulissa sai ensi-iltansa lokakuussa 1963 (Suomeen filmi saapui vasta vuotta myöhemmin) ja se oli vielä edeltäjäänsäkin isompi menestys. Tämäkään Bond-leffa ei mennyt aluksi kriitikoilla läpi, mutta se on vuosien varrella noussut klassikon asemaan. Itse näin elokuvan jo lapsena, kun katsoin isäni kanssa kaikki vanhat 20 James Bond -elokuvaa yhden kesän aikana. Olen nähnyt leffan kerran uudestaankin, mutta siitä on jo vuosia. Olen pidemmän aikaa pohtinut sarjan katsomista uudelleen ja kun ilmoitettiin, että uusi Bond-filmi No Time to Die ilmestyy alkuvuodesta 2020, päätin vihdoin toteuttaa idean. Löysin Blu-ray -boksin, mikä sisältää vanhat 007-leffat ja noin kuukausi sen jälkeen, kun olin katsonut Salainen agentti 007 ja tohtori No'n, katsoin Salainen agentti 007 Istanbulissa.

Agentti James Bond matkaa Istanbuliin saadakseen MI6:lle uuden koodinmurtajalaitteen, Lektorin. Ongelmia aiheuttaa rikollisjärjestö SPECTRE, joka haluaa kostaa Bondille tohtori No'n kuoleman.

Sean Connery palaa salainen agentti 007:n, eli James Bondin rooliin ja hoitaa hommansa jälleen kunniakkaasti. Bondilta itseltään ei kuitenkaan kunniakkuutta välillä tunnu löytyvän. Kuten jo Salainen agentti 007 ja tohtori No'n arvostelussa totesin, tänä päivänä Bondin tapa kaataa naisia vaikuttaa paikoitellen enemmänkin pakottemiselta kuin hurmaavalta flirtiltä. Parissa kohtaa jopa huomasin ajattelevani, että "käyttäydypä nyt, lipevä pervo". Tästä huolimatta katsojana lähtee toistamiseen oikein mielellään suorittamaan tehtävää Bondin kanssa ja hahmon puolesta jännittää, kun hän kohtaa erilaisia vaaroja.
     Tällä kertaa Bond hyppää sänkyyn venäläisen Tatiana Romanovan (Daniela Bianchi) kanssa, joka auttaa Bondia tehtävässään. Tatiana vaikuttaa parissa kohtaa olevansa itsekin taitava vaaratilanteissa, mutta loppujen lopuksi hän on aina heiveröinen neito pulassa, joka täytyy pelastaa. Hahmona Tatiana ei ole kovin kiinnostava, mutta Bianchi on kelpo valinta rooliin.
     Vaikeuksia tehtävään tuottaa Robert Shaw'n näyttelemä SPECTRE:n palkkatappaja Donald Grant, josta on pienillä tavoilla luotu aidosti uhkaava ja vaativa roisto. Hahmo on kirjoitettu tapahtumiin mukaan erinomaisesti ja Shaw on nappivalinta kylmäksi tappajaksi. Grant väijyy jatkuvasti varjoissa ja katsoja jännittää, milloin hän päättää iskeä. SPECTRE:stä tavataan myös muita jäseniä, kuten häijy akka eversti Klebb (Lotte Lenya), shakkitaituri Kronsteen (Vladek Sheybal), sekä mystinen takapiru valkoisen kissansa kanssa...
     Tärkeänä uutena hahmona esitellään myös MI6:n Istanbul-ryhmää johtava Ali Kerim Bey (Pedro Armendáriz), joka on oikein mainio lisä ja toimiva yhteistyökumppani Bondille. Beystä löytyy humoristisuutta, mutta myös tiukan paikan tullen vakavampaakin puolta. Elokuvassa nähdään tietty edellisestä leffasta tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee) ja tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), joka unelmoi Bondista. Leffa esittelee lisäksi agenttien tyylikkäät vempaimet kehittelevän Q:n (Desmond Llewelyn), joka on jäänyt ikoniseksi osaksi sarjaa.

Salainen agentti 007 Instanbulissa on oikein oivallinen uusi seikkailu James Bondille, mutta se ei ihan nouse edeltäjänsä tasolle. Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa oli mielestäni kiinnostavampi ja mysteerisempi tarina, jännittävämpi ilmapiiri ja huomattavasti mielenkiintoisempi naishahmo Bondin kumppanina. Bond itsessäänkin oli pidettävämpi tapaus siinä filmissä. Salainen agentti 007 Instanbulissa on edeltäjäänsä synkempi teos, jossa jännitteenä on kylmän sodan pahentumisen uhka. On kiinnostavaa nähdä, kuinka SPECTRE:llä on näppinsä pelissä eri osapuolilla, mutta itse tarina koodinmurtajan saamisesta ei ole erityisen koukuttava. Conneryn ja Bianchin väliltä ei myöskään löydy tarpeeksi kemiaa, jotta heidän romanssinsa jaksaisi kiinnostaa. Lisäksi mukana on muutamia turhan pitkiksi venytettyjä kohtauksia, kuten vierailu mustalaisten leirillä, missä Bondin täytyy selvittää, kumpi riitelevistä naisista sopisi parhaiten unelmiensa miehen kumppaniksi.

Taso kuitenkin nousee huomattavasti, kun elokuvassa alkaa jännittävä osio junassa. Junaosio on todella taidokkaasti rakennettu ja siinä nostatellaan jännitystä, kun Grant jatkaa väijymistä. Grantin ja Bondin ensikohtaaminen on myös erittäin vangitsevaa seurattavaa. Junaosion jälkeen tekijät ovat päättäneet oikein kunnolla näyttää, että heillä on ollut kaksinkertainen budjetti käytössä. Lopussa elokuva tarjoaa vauhdikasta toimintakohtausta toisensa perään, oli kyse sitten jahtaavasta helikopterista (jossa käytettiin yhtä elokuvahistorian ensimmäisistä kauko-ohjattavista helikoptereista) tai venetakaa-ajosta. Vaikka kohtaukset ovat mainioita ja hieman jännittäviäkin, tuntuvat ne todella voimakkaasti siltä, että tekijöillä on ollut rahaa vielä käytössä, jolloin toimintakohtauksia on täytynyt vain kirjoittaa lisää mukaan. Jokainen näistä tuntuu elokuvan huipennukselta, miksi onkin outoa, kun aina vain uusi taisto alkaa. Jokainen toimintakohtauksista on myös edeltäjäänsä heikompi, jolloin alkaa itse toivoa, että filmi osaisi jo päättyä. Toimintakohtaukset toimisivat paremmin ripoteltuna läpi leffan, eikä isona ryppäänä ihan lopussa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Salainen agentti 007 ja tohtori No'n ohjannut Terence Young, joka ei tee tässä yhtä vakuuttavaa työtä. Junaosioon Young on onnistunut lataamaan hyvän jännitteen, mutta leffasta löytyy myös hieman kiirehtimisen makua, kun elokuva on pitänyt saada julkaistua vuosi edellisen jälkeen. Richard Maibaumin käsikirjoitus on pääasiassa oivallinen, mutta hän olisi voinut tehdä myös pientä tiivistystä ja jos oli hänen ideansa tunkea loppuun useampi toimintakohtaus, olisi hän voinut älytä asetella ne paremmin mukaan. Salainen agentti 007 Istanbulissa on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu. Ehdottomasti suosikkikuvani on, kun Bond kävelee juna-aseman laiturilla ja junassa hänen takanaan Grant nähdään vaanimassa saalistaan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka filmi kaipaisi yleisesti tiivistämistä. Yökohtauksissa valaisu on taidokkaasti toteutettu ja lavasteet ovat erittäin tyylikkäät. Efektit näyttävät yhä hyviltä, vaikka joissain kohdissa taustakankaan käyttö on täysin selvää. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikkakin nyrkiniskuista kuuluu hieman hölmöjä kumahduksia. Säveltäjä John Barry on tehnyt mahtityötä musiikkien parissa ja saanut aikaiseksi uusia, mainioita sävelmiä. Leffan tunnuskappale, Matt Monron laulama "From Russia with Love" on todella hyvä, minkä lisäksi alkutekstijakso on tehty erinomaisesti. Kankaille ja tanssivien naisten vartaloille heijastetut tekijöiden nimet ovat todella hyvä ja kiehtova idea.

Yhteenveto: Salainen agentti 007 Istanbulissa on erittäin hyvä agenttiseikkailu, muttei pääse sarjan aloitusosan tasolle. Leffan tarina ei ole yhtä koukuttava ja elokuvasta löytyy hieman venyttämisen makua parissa kohtaa. Mukaan saadaan kuitenkin tiivistunnelmaista jännitettä, kun hahmot päätyvät junamatkalle, mikä on ehdottomasti filmin parasta antia. Loppupäässä leffa tarjoaa toimintakohtausta toisensa perään, kun tekijät haluavat esitellä isompaa budjettiaan. Toimintakohtaukset toimisivat hyvin ripoteltuna läpi leffan, mutta nyt kun ne on aseteltu peräkkäin, niistä katoaa jossain kohtaa tehokkuus, etenkin kun jokainen taistelu on edeltäjäänsä heikompi. Sean Connery on toistamiseen mahtava pääroolissa James Bondina, mutta tämänkertainen Bond-tyttö Tatiana ei oikein vakuuta. Robert Shaw on kuitenkin erinomainen valinta SPECTRE:n palkkatappajaksi. Säveltäjä John Barry on saanut aikaiseksi mahtavia uusia musiikkeja ja tunnuslaulu "From Russia with Love" on erittäin mainio. Pienillä muutoksilla käsikirjoituksessa kokonaisuudesta olisi saanut paremman, mutta jo tällaisenaan Salainen agentti 007 Istanbulissa on todella hyvä filmi. Jos pidit sarjan ensimmäisestä osasta, toimii tämäkin varmasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
From Russia with Love, 1963, Eon Productions

Arvostelu: Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963)

MIEKKA KIVESSÄ

THE SWORD IN THE STONE

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rickie Sorensen, Richard Reitherman, Robert Reitherman, Karl Swenson, Junius Matthews, Sebastian Cabot, Norman Alden ja Martha Wentworth
Genre: animaatio, fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: S

The Sword in the Stone, eli suomalaisittain Miekka kivessä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 18. osa. Elokuva perustuu T. H. Whiten kirjaan "The Sword in the Stone" (1938), joka taas pohjautuu kuningas Arthurin legendaan. Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Hänestä ja hänen Pyöreän pöydän ritareistaan on tehty useita teoksia, joten tietysti myös Walt Disney -yhtiö koki tarvetta tehdä tarusta elokuvan. Miekka kivessä -leffaa alettiin suunnittelemaan samanaikaisesti "Chanticleer"-animaation kanssa, joka ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa, sillä Disney itse piti koko juttua roskana. Hän oli kuitenkin käynyt katsomassa kuningas Arthuriin liitännäisen näytelmän "Camelot", joka innosti häntä pistämään Miekka kivessä -projektin eteenpäin. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1963 ja se oli menestys, vaikka saikin ristiriitaiset arvostelut. Elokuva oli ehdolla parhaan musiikin Oscar-palkinnosta, muttei voittanut. Itse näin Miekka kivessä joskus lapsena muutamaankin otteeseen ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, kerätessäni Disney-klassikkoja Blu-rayna, mutta silloin se ei enää erityisemmin innostanut. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, päätin tehdä kaikki Disney-klassikot Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Bernard ja Bianca Australiassa -leffaan (The Rescuers Down Under - 1990) asti ja oli jälleen aika katsoa Miekka kivessä. Hauskaa oli, että katsoin leffan samalla myös valmistautumisena vuoden 2017 elokuvaan King Arthur: Legend of the Sword.

Velho Merlin alkaa opettamaan Arttu-poikaa, jonka uskoo vetävän miekan kivestä ja nousevan Englannin kuninkaaksi.

Arttu on köyhä, mutta innokas poika, joka toimii aseenkantajana ja haaveilee pääsevänsä itsekin ritariksi turnajaisiin jonain päivänä. Arttu hämmästelee velho Merlinin taikuuksia, muttei tunnu pääsevän jyvälle tämän opetuksista. Artusta tekee mielenkiintoisen se, että vaikka hän haluaisi päästä paremmin mukaan magian maailmaan, hän tietää, että hänellä on velvollisuuksia kotonaan, joita hän pitäisi hoitaa. Elokuvan aikana hänen täytyykin kamppailla päänsä sisällä siitä, mitä hänen pitäisi oikeasti tehdä? Artun äänenä kuullaan kolme eri henkilöä: Rickie Sorensen, Richard Reitherman ja Robert Reitherman, minkä kyllä huomaa. Artun ääni kuulostaa aina välillä erilaiselta, mikä on häiritsevää.
     Velho Merlin (Karl Swenson) on selvästi mielenkiintoisempi hahmo kuin Arttu. Höperönä vanhuksena ja suurena taikurina Merlin tuntuu alusta alkaen sisältörikkaammalta tapaukselta, etenkin kun hahmon kykyjä avataan leffan kulkiessa eteenpäin. Merlin kykenee matkustamaan ajassa, minkä takia hän tietää monia juttuja etukäteen ja välillä hän vahingossa puhuukin tulevaisuuden asioista, kuten helikoptereista, mitkä saavat Artun hämilleen. Merlin on hauska tapaus, miksi onkin hienoa, että hän on yhtä paljon - ellei jopa enemmänkin - ruudulla kuin Arttu.
     Merlinillä on puhuva pöllö nimeltä Arkhimedes (Junius Matthews), joka ei tunnu innostuvan mistään ja löytää kaikesta huonoimmat puolet. Merlin ja Arkhimedes ovat loistava kaksikko, velhon ollessa positiivinen lähes kaiken aikaa ja pöllön ollessa täysi vastakohta. Arkhimedes ei näe erityistä syytä Artun kouluttamiselle, eikä kovin paljoa pidä pojasta, mutta hänestä löytyy myös pehmeitäkin puolia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ector (Sebastian Cabot) ja tämän lihaksikas poika Kay (Norman Alden), joiden linnassa Arttu asuu ja työskentelee. Ector on ylväs herra, joka ei usko Merlinin taikahömpötyksiin, vaan haluaa pitää Artun itsellään työvoimana. Ector haluaa myös nähdä poikansa Kayn menestyvän täydellisesti. Kay on itseään täynnä olevan miehenalku, joka vähät välittää Artusta, tämän ollessa paljon pienempi. Kay mahtailee voimillaan, muttei ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin väittää.
     Elokuvan pahis on noita nimeltä Matami Mimmi (Martha Wentworth), joka nousi leffan ansiosta suosioon ja on esiintynyt jälkeenpäin monissa Disneyn sarjakuvissa. Ei mikään ihme, sillä Matami Mimmi on mainio hahmo, ollessaan samalla sekä todella ilkikurinen että erittäin hupaisa. Onkin suuri harmi, että hahmo tulee mukaan vasta leffan viimeisen vartin aikana, eikä hän saa minkäänlaista pohjustusta.

Miekka kivessä ei ole Walt Disney -animaatio parhaimmasta päästä. Aluksi kun hahmoja esitellään ja leffan lupsakka tunnelma alkaa välittyä katsojille, elokuva viihdyttää. Huumoria tuntuu olevan sopivasti (eli paljon) ja katsojat pääsevät kokemaan Artun kanssa Merlinin taikuuksia. Valitettavasti kun opetustunnit alkavat, elokuva alkaa heikentyä. Jokainen opetustunti sisältää tietenkin jonkin filosofisen opetuksen, mutta jossain kohtaa alkaa lähinnä tylsistyttää, kun Merlin vain muuttelee itseään ja Arttua eri eläimiksi, ja pistää Artun erilaisiin hankaliin tilanteisiin. Ainoa, mikä oikeasti tuntuu opettamiselta, on kun Arkhimedes opettaa Arttua kirjoittamaan aakkosia. Eläinkohtauksissa on omat viihdyttävät puolensa, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu vievän tarinaa eteenpäin. Itse asiassa koko elokuva ei tunnu liikkuvan eteenpäin kuin vasta ihan lopussa. Ja siinä kohtaa, kun päästään loistokkaaseen lopetukseen, ei lopetus tunnukaan kovin loistokkaalta, koska elokuva ei ole siihen mennessä saanut herätettyä kovin ihmeellisiä tunteita. Lopetus on myös tehty kiirehtien, jolloin se tuntuu olevan täysin eri tarinaa kuin aiemmin nähty tunti. Alle puolentoista tunnin elokuvaksi Miekka kivessä tuntuu laahaavan vailla päämäärää.

Onneksi mukana on paljon huumoria, jolloin elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Merlinin hupsuilun, Arkhimedesin äksyilyn ja muutamien hauskojen vitsien lisäksi yksi hauskimmista asioista koko leffassa on metsässä liikkuva ahne susi, joka haluaisi syödä kaikki. Susi ei kuitenkaan ole kovin pelottava tapaus, vaan lähinnä huvittava, jatkuvasti epäonnistuessaan aikeissaan. Sudesta on myös tehty jollain tapaa jopa suloinen, jotta perheen pienimmät eivät näkisi painajaisia siitä. Parasta koko elokuvassa on kuitenkin Merlinin ja Matami Mimmin välinen taikataistelu, joissa he muuttavat itseään eri eläimiksi ja yrittävät päihittää toisensa. Se kohtaus pitää katsojaa parhaiten mukanaan ja tuo pientä lisäarvoa muuten kehnoon fantasiaseikkailuun.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Miekka kivessä on musikaali. Heti elokuvan intron aikana kuullaan "The Legend of the Sword", jossa lauletaan tarinan lähtökohdat. Toinen kappale on Merlinin laulama "Higitus Figitus", joka muistuttaa paikoitellen jopa liiankin paljon Tuhkimossa (Cinderella - 1950) kuultua taikalaulua "Bibbidi Bobbidi Boo". Ensimmäisen oppitunnin aikana Merlin laulaa biisin "That's What Makes the World Go Round" ja toisen oppitunnin aikana kuullaan "A Most Befuddling Thing", joiden lisäksi Matami Mimmi laulaa itsestään kipaleen "Mad Madam Mim". Elokuvan kappaleet ovat aika unohdettavia ja tylsiä, mutta onneksi yksikään niistä ei ole kovin pitkä.

Vaikka tarina ja laulut eivät olekaan parhaasta päästä, on Miekka kivessä animoitu taidokkaasti. Edellisen Disney-leffan, 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) luonnosmaista tyyliä on päässyt hieman tähänkin mukaan, mistä pidän paljon. Hahmot ovat hyvin toteutetut ja ulkoisesti parhaiten mieleen jäävät Merlin sinisessä kaavussaan ja pitkässä parrassaan, sekä Matami Mimmi pöllähtäneissä hiuksissaan ja punertavassa asussaan. Taustat ovat hienoja, etenkin metsä, jossa monet kohtaukset onneksi tapahtuvat. Visuaalisesti hieno on myös Ectorin linnan ränsistynyt torni, jossa Merlin joutuu yöpymään. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa. Reitherman osaa selvästi tuoda oikeanlaista tunnelmaa mukaan. Ongelmat löytyvätkin pääasiassa Bill Peetin kehnosta käsikirjoituksesta, josta kunnon juoni on unohtunut melkein kokonaan.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne., kuten Disney-elokuvat yleensä. Piilotetun Mikki Hiiren pään siluetin voi bongailla muutamastakin paikasta, minkä lisäksi leffan alkupäässä nähdään metsäkauris, joka muistuttaa todella paljon Bambin emoa elokuvasta Bambi (1942).

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalit Blu-raylla tuottavat pettymyksen, sillä mukana ei ole mitään elokuvan teosta kertovaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, musiikeista kertova "Music and Magic: The Sherman Brothers", Walt Disneyn taikatemppupätkä "All About Magic (Excerpt)", sekä Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Brave Little Tailor" ja Hessu Hopo -lyhytelokuva "A Knight for a Day". Mukana on myös laula-mukana -versio elokuvasta.

Yhteenveto: Miekka kivessä on jotenkin merkityksetön elokuva, joka tuntuu suurimman osan kestostaan siltä, ettei se johda yhtään mihinkään. Alku on vielä toimiva, mutta ensimmäisestä opetustunnista lähtien leffa alkaa heikentyä. Lopetuksen olisi tarkoitus olla hieno, mutta lähinnä se vain kiirehtii ja tuntuu mitäänsanomattomalta. Kun elokuva päättyy, katsojana miettii lähinnä, että "jaahas, on sitä paljon parempiakin Disney-pätkiä tullut katseltua". Onneksi mukana on paljon huumoria, sekä hyviä kohtauksia, kuten Merlinin ja Matami Mimmin taikakaksintaistelu, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun asti. On suuri harmi, ettei Matami Mimmin rooli ole suurempi. Merlin ja tämän Arkhimedes-pöllö ovat selvästi parhaimmat hahmot leffassa. Miekka kivessä on animoitu hyvin, mutta sen laulut ovat lähinnä väkisin mukaan tungettuja ja unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää jossain kohtaa, sillä se sisältää hassuja juttuja ja söpöjä eläimiä, sekä hieman seikkailua. Aikuiset eivät tästä luultavasti saa paljoa irti kehnon tarinankerronnan takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sword in the Stone, 1963, Walt Disney Productions