Arvostelu: Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977)

NALLE PUH

THE MANY ADVENTURES OF WINNIE THE POOH

Ohjaus: John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Sterling Holloway, Junius Matthews, John Fiedler, Ralph Wright, Hal Smith, Barbara Luddy, Paul Winchell, Bruce Reitherman, Jon Walmsley, Timothy Turner ja Sebastian Cadot
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

The Many Adventures of Winnie the Pooh, eli suomalaisittain Nalle Puh on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 22. osa. Elokuva perustuu A.A. Milnen kirjoittamiin "Nalle Puh" -tarinoihin (1924-1928). Nalle Puh -elokuva oli suosittu ja sille tehtiinkin jatko-osia, kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000), Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003) ja Winnie the Pooh (2011). Itselleni Puh-seikkailut ovat lähellä sydäntä, sillä pidin elokuvista paljon lapsena ja minulle on luettu alkuperäinen "Nalle Puh" -kirja ("Winnie-the-Pooh" - 1926). Pidin etenkin Nasun SUURESTA elokuvasta, joka oli lapsena yksi suurimmista suosikeistani. Katsoin lapsena myös Nalle Puhin uudet seikkailut -televisiosarjaa (The New Adventures of Winnie the Pooh - 1988-1991), kun se pyöri uusintoina viikonloppuaamuisin ja kävin elokuvateatterissa katsomassa Nalle Puh ja Möhköfantin (Pooh's Heffalump Movie - 2005). Kun aloin ostella Walt Disneyn klassikkosarjan elokuvia Blu-ray -muodossa, Nalle Puh oli yksi ensimmäisistä, jotka ostin. En kuitenkaan katsonut sitä vielä yli vuoteen sen jälkeen, kun olin sen ostanut, mutta aloittaessani arvostelemaan lähes kaikkia Disney-leffoja alkuvuodelle 2018, Nalle Puh oli ensimmäisten joukossa, jotka katsoin.

Kokoelma Nalle Puhin ja hänen ystäviensä seikkailuja Puolen hehtaarin metsässä.

Päähenkilö Nalle Puh (Sterling Holloway) on aivan mahtava. Puh ei ole mitä viisaimmasta päästä, vaikka hän kokeekin olevansa suuri ajattelija. Jotkut hänen pohdiskeluistaan ovat tosin oikeasti älykkäitä, mutta pääasiassa katsojana kohottelee kulmiaan pöhkölle Puhille. Läpi elokuvan hän keksii erilaisia ideoita, jotka ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä. Puh on myös todella ahne ja rakastaa hunajaa. Kun hän saa purkillisen hunajaa käsiinsä, hän hotkii sen saman tien ja kokee pakottavaa tarvetta saada lisää.

Kani (Junius Matthews) voi tuntua aika ärsyttävältä tapaukselta, sillä hän pitää määräilystä ja oikeassa olemisesta. Kun suurin osa Puolen hehtaarin metsän asukeista ovat pöhköjä, Kani kokee jatkuvasti tilaisuutensa tulleen, jotta voi esittää älykkyyttään. Kuitenkin hahmo ymmärtää ystävien merkityksen, eikä ole täysin inhottava. Kani rakastaa puutarhan hoitoa ja hänet nähdään useasti kolonsa ulkopuolella hoitamassa kasvimaataan.
     Nalle Puhin läheinen ystävä on pelokas Nasu-possu (John Fiedler), joka säikkyy monia asioita. Nasu on suosikkihahmoni "Nalle Puh" -tarinoista ja on hieman harmi, että hän tuntuu alikäytetyltä tässä. Nasu seuraa uskollisesti Nalle Puhia ja vaikkei täysin ymmärrä Puhin suunnitelmia, hän haluaa olla niissä mukana, sillä Puh on Nasun tärkein ystävä. Minulla on sydämessä pehmeä kohta suloisille hahmoille elokuvissa ja Nasu pääsee sinne helposti, sillä hän on todella söpö.
     Ihaa-aasi (Ralph Wright) on todella masentunut tapaus, joka näkee kaikessa vain huonot puolet. Yhdessä kohtaa Ihaasta on ihan hyötyäkin, mutta pääasiassa hän vain seisoskelee apean näköisenä tai laahustelee paikasta toiseen. Pystyn jotenkin hämärästi samaistumaan Ihaan negatiiviseen tapaan nähdä maailma ja hän onkin mielestäni aika hupaisa tapaus.
     Muka-tärkeä Pöllö (Hal Smith) on tylsä hahmo. Pöllö selittelee paljon kaikkea, mistä hän tietää, muttei tunnu koskaan kuuntelevan muita. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin älykäs kuin kuvittelee, mikä tuo häneen jonkinlaista pidettävyyttä. Muuten en erityisemmin pidä hänestä.
     Puolen hehtaarin metsän ainoa naishahmo on Kengu (Barbara Luddy), joka on myös aika tylsä, sillä hän on aika tavallinen kotiäiti. Toisaalta on hienoa, että metsässä asustaa edes joku järkevä eläinhahmo, mutta muuten Kengu jää selkeästi taka-alalle. Hänen poikansa on villi Ruu (Clint Howard ja Dori Whitaker), joka ihailee muita hahmoja ja haluaisi kasvaa isoksi kuten he.
     Eniten Ruu ihailee pomppivaa Tiikeriä (Paul Winchell), joka on yksi parhaista hahmoista "Nalle Puh" -seikkailuissa. Hahmo on rauhaton ja loikkiikin minne sattuu, mikä ärsyttää etenkin Kania. Tiikeri ei itse ymmärrä olevansa ärsyttävä, eikä hän toisaalta sitä oikeasti olekaan, vaan enemmänkin vain hauska lisäys tarinan maailmaan.
     Jos Pöllö on mielestäni tylsä, niin Risto Reipas (Bruce Reitherman, Jon Walmsley ja Timothy Turner) on vieläkin tylsempi hahmo. Risto on tavallinen poika, joka on Puhin paras ystävä ja auttaa höhliä metsän asukkeja hankalissa tilanteissa. Oikeastihan kaikki hahmot ovat Risto Reippaan leluja, jotka hän kuvittelee eläviksi. En ole koskaan pitänyt Ristosta, enkä erityisemmin pidä hänen osuudestaan tässäkään. Hieman turhana lisäyksenä on Kaunotar ja Kulkuri -leffan (Lady and the Tramp - 1955) Majavaa muistuttava Myyrä (Howard Morris), joka käväisee leffassa muutamaan otteeseen. Myyrä on myös aika ärsyttävä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet lisättiin mukaan.

Nalle Puh ei ole yksi yhtenäinen tarina, vaan elokuva koostuu kolmesta aiemmin tehdystä lyhytanimaatiosta: "Nalle Puh ja hunajapuu" (1966), "Nalle Puh ja tuulinen päivä" (1968) ja "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" (1974). Kolme tarinaa ovat yhdistetty toisiinsa ja niiden väliin on tehty pieniä lisäyksiä, jotta tarinat muodostaisivat selkeämmän kokonaisuuden. Ratkaisu on keksitty siten, että kolme tarinaa ovat "Nalle Puh" -kirjan lukuja. Elokuva välillä rikkookin neljättä seinää näyttämällä kirjan sivuja, joissa hahmot näkyvät kirjainten välissä. Mukana on myös kertojaääni (Sebastian Cadot), joka välillä käy jopa lyhyitä keskusteluja hahmojen kanssa. Kirjatyyli toimii pääasiassa hienosti, mutta yhdessä kohtaa sillä ratkaistaan vaikea ongelma liian helposti.

Ensimmäinen tarina, eli "Nalle Puh ja hunajapuu" toimii täydellisenä esittelynä, jos Puh ei ole tuttu hahmo. Siinä näytetään, kuinka Nalle Puh rakastaa hunajaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sitä, minkä lisäksi saadaan kuulla Puhin filosofisia mietintöjä. Puhin hunajanhimo ajaa hänet erilaisiin ongelmiin, joista hänen ystävänsä joutuvat auttamaan hänet pois. Tarinassa esiintyvät Puhin lisäksi Risto Reipas, Kani, Pöllö, Myyrä, Ihaa, Kengu ja Ruu, kun taas Nasu ja Tiikeri saapuvat mukaan elokuvaan vasta toisessa tarinassa "Nalle Puh ja tuulinen päivä". Siinä Puolen hehtaarin metsään saapuu hurja tuuli, joka meinaa viedä pienen Nasun mennessään ja kaataa Pöllön talon. Kolmas tarina "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" sijoittuu talveen ja siinä Kani on saanut tarpeekseen Tiikerin riehumisesta, ja hän keksiikin ovelan suunnitelman eksyttää Tiikeri kauas Puolen hehtaarin metsästä. Loppuun on lisätty uusi pätkä, jotta elokuva saataisiin päätökseen.

Paikoitellen elokuvasta korostuu liikaa se, ettei siinä ole yhtenäistä juonta, mikä voi viedä hieman makua pois. Toisaalta useammat tarinat ovat helpompaa katsottavaa perheen pienimmille, jotka eivät välttämättä jaksa katsoa kovin pitkää juttua kerralla. Leffan voikin helposti pistää tauolle aina kun yksi tarina päättyy ja sitä voi jatkaa taas, kun lapsi on valmis. Nalle Puh onkin yksi Walt Disneyn lapsiystävällisimmistä elokuvista. Siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa ja siinä korostetaan hienosti ystävien merkitystä, mikä kaikkien on hyvä oppia jo pienenä. Suosittelenkin näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne. Itseäni välillä häiritsee se, ettei kyseessä ole yhtenäinen tarina, mutta elokuva on silti erittäin hyvä sanomansa ja loistavien hahmojensa takia.

Nalle Puh on musikaali ja siinä lauletaan paljon. Laulut eivät ole kovin pitkiä, mutta eipä ole elokuvakaan. Leffan avauskappale on "Winnie the Pooh", jossa esitellään kaikki hahmot. Puh itse laulaa mm. kipaleet "Up, Down and Touch the Ground", "Rumbly in My Tumbly" ja "Little Black Rain Cloud". Puhin pohdiskelevaa ääntä on hyödynnetty hienosti lauluosuuksissa. Parhaiten päähän jää Tiikerin hoilaama "The Wonderful Thing About Tiggers", joka on todella hyvä. Erityisen tarttuvia kappaleet eivät ole, mutta ne toimivat hyvin elokuvan aikana.

Animointi on hyvin toteutettu ja se poikkeaa hieman Walt Disneyn elokuvien yleisestä tyylistä. Animoinnissa on hienosti otettu huomioon, että juttu tapahtuu kirjassa, sillä monet taustat näyttävät lasten kuvakirjoista otetuilta. Läpi elokuvan animoinnissa on tietynlaista luonnosmaisuutta, joka toimii erittäin mainiosti. Elokuva ei kuitenkaan näytä keskeneräiseltä ja luonnosmaisuus on tarkasti tehty. Hahmot ovat kuitenkin selvästi Disneyn tyylisiä. Kaikki eläinhahmot (jopa luonteeltaan tylsät) ovat ulkonäöltään mieleenpainuvia ja hyviä. Tarinoista näkee, minä vuosina ne on tehty, sillä tyyli muuttuu hieman joka tarinassa ja kuva on tarkemmin piirretty loppupuolella. Nalle Puhin ohjauksesta vastaavat John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman. Wolfgang ohjasi kaksi ensimmäistä tarinaa, kun taas John Lounsbery ohjasi kolmannen. Lounsbery ei ole ennen tätä ohjannut mitään, mutta on toiminut jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) lähtien animointipuolella. Sen sijaan Reitherman on ollut ohjaajana jopa viidessä Disney-leffassa ennen tätä, esimerkiksi elokuvissa 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) ja Robin Hood (1973). Käsikirjoituksesta vastaa kahdeksan henkilöä, mm. Ihaata ääninäyttelevä Ralph Wright. Musiikista vastaa Buddy Baker, joka on tehnyt loistavaa työtä sävellysten kanssa, joiden tahtiin on helppo keinua tanssahdellen.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalia ei valitettavasti ole, mutta parin Disney-leffan trailerit löytyy.

Yhteenveto: Nalle Puh on erittäin hyvä elokuva, mitä katsoo jatkuva hymy huulilla. Ottaen huomioon, että se on pääasiassa lapsille tehty, useat tarinat toimivat, sillä perheen pienimpien voi olla vaikea jaksaa seurata pidempää tarinaa. Vanhemmille katsojille useat tarinat voivat tuoda tunteen siitä, ettei kyseessä ole täysin kokonainen teos. Neljännen seinän rikkominen toimii pääasiassa, mutta sillä myös ratkaistaan tilanteita hieman liian helposti. Elokuvan hahmot ovat lähes kaikki loistavia. Puhin pöhköilystä voi löytää filosofisia mietintöjä, jolloin aikuisetkin löytävät leffasta riemua. Hahmot ovat myös niin valloittavia, että niitä on helppo rakastaa. Animoinnin luonnostyyli on taidokkaasti toteutettu, eikä elokuva näytä keskeneräiseltä. Elokuvassa on hyvä sanoma ja se sisältää hassuja hetkiä koko perheen elokuvapäivään. Suosittelen näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne, sillä he löytävät siitä varmasti suurta riemua. Nalle Puhissa on hienoa myös se, että sen jatko-osat toimivat, mikä on harvinaista Disney-leffoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963)

MIEKKA KIVESSÄ

THE SWORD IN THE STONE

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rickie Sorensen, Richard Reitherman, Robert Reitherman, Karl Swenson, Junius Matthews, Sebastian Cabot, Norman Alden ja Martha Wentworth
Genre: animaatio, fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: S

The Sword in the Stone, eli suomalaisittain Miekka kivessä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 18. osa. Elokuva perustuu T. H. Whiten kirjaan "The Sword in the Stone" (1938), joka taas pohjautuu kuningas Arthurin legendaan. Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Hänestä ja hänen Pyöreän pöydän ritareistaan on tehty useita teoksia, joten tietysti myös Walt Disney -yhtiö koki tarvetta tehdä tarusta elokuvan. Miekka kivessä -leffaa alettiin suunnittelemaan samanaikaisesti "Chanticleer"-animaation kanssa, joka ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa, sillä Disney itse piti koko juttua roskana. Hän oli kuitenkin käynyt katsomassa kuningas Arthuriin liitännäisen näytelmän "Camelot", joka innosti häntä pistämään Miekka kivessä -projektin eteenpäin. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1963 ja se oli menestys, vaikka saikin ristiriitaiset arvostelut. Elokuva oli ehdolla parhaan musiikin Oscar-palkinnosta, muttei voittanut. Itse näin Miekka kivessä joskus lapsena muutamaankin otteeseen ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, kerätessäni Disney-klassikkoja Blu-rayna, mutta silloin se ei enää erityisemmin innostanut. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, päätin tehdä kaikki Disney-klassikot Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Bernard ja Bianca Australiassa -leffaan (The Rescuers Down Under - 1990) asti ja oli jälleen aika katsoa Miekka kivessä. Hauskaa oli, että katsoin leffan samalla myös valmistautumisena vuoden 2017 elokuvaan King Arthur: Legend of the Sword.

Velho Merlin alkaa opettamaan Arttu-poikaa, jonka uskoo vetävän miekan kivestä ja nousevan Englannin kuninkaaksi.

Arttu on köyhä, mutta innokas poika, joka toimii aseenkantajana ja haaveilee pääsevänsä itsekin ritariksi turnajaisiin jonain päivänä. Arttu hämmästelee velho Merlinin taikuuksia, muttei tunnu pääsevän jyvälle tämän opetuksista. Artusta tekee mielenkiintoisen se, että vaikka hän haluaisi päästä paremmin mukaan magian maailmaan, hän tietää, että hänellä on velvollisuuksia kotonaan, joita hän pitäisi hoitaa. Elokuvan aikana hänen täytyykin kamppailla päänsä sisällä siitä, mitä hänen pitäisi oikeasti tehdä? Artun äänenä kuullaan kolme eri henkilöä: Rickie Sorensen, Richard Reitherman ja Robert Reitherman, minkä kyllä huomaa. Artun ääni kuulostaa aina välillä erilaiselta, mikä on häiritsevää.
     Velho Merlin (Karl Swenson) on selvästi mielenkiintoisempi hahmo kuin Arttu. Höperönä vanhuksena ja suurena taikurina Merlin tuntuu alusta alkaen sisältörikkaammalta tapaukselta, etenkin kun hahmon kykyjä avataan leffan kulkiessa eteenpäin. Merlin kykenee matkustamaan ajassa, minkä takia hän tietää monia juttuja etukäteen ja välillä hän vahingossa puhuukin tulevaisuuden asioista, kuten helikoptereista, mitkä saavat Artun hämilleen. Merlin on hauska tapaus, miksi onkin hienoa, että hän on yhtä paljon - ellei jopa enemmänkin - ruudulla kuin Arttu.
     Merlinillä on puhuva pöllö nimeltä Arkhimedes (Junius Matthews), joka ei tunnu innostuvan mistään ja löytää kaikesta huonoimmat puolet. Merlin ja Arkhimedes ovat loistava kaksikko, velhon ollessa positiivinen lähes kaiken aikaa ja pöllön ollessa täysi vastakohta. Arkhimedes ei näe erityistä syytä Artun kouluttamiselle, eikä kovin paljoa pidä pojasta, mutta hänestä löytyy myös pehmeitäkin puolia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ector (Sebastian Cabot) ja tämän lihaksikas poika Kay (Norman Alden), joiden linnassa Arttu asuu ja työskentelee. Ector on ylväs herra, joka ei usko Merlinin taikahömpötyksiin, vaan haluaa pitää Artun itsellään työvoimana. Ector haluaa myös nähdä poikansa Kayn menestyvän täydellisesti. Kay on itseään täynnä olevan miehenalku, joka vähät välittää Artusta, tämän ollessa paljon pienempi. Kay mahtailee voimillaan, muttei ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin väittää.
     Elokuvan pahis on noita nimeltä Matami Mimmi (Martha Wentworth), joka nousi leffan ansiosta suosioon ja on esiintynyt jälkeenpäin monissa Disneyn sarjakuvissa. Ei mikään ihme, sillä Matami Mimmi on mainio hahmo, ollessaan samalla sekä todella ilkikurinen että erittäin hupaisa. Onkin suuri harmi, että hahmo tulee mukaan vasta leffan viimeisen vartin aikana, eikä hän saa minkäänlaista pohjustusta.

Miekka kivessä ei ole Walt Disney -animaatio parhaimmasta päästä. Aluksi kun hahmoja esitellään ja leffan lupsakka tunnelma alkaa välittyä katsojille, elokuva viihdyttää. Huumoria tuntuu olevan sopivasti (eli paljon) ja katsojat pääsevät kokemaan Artun kanssa Merlinin taikuuksia. Valitettavasti kun opetustunnit alkavat, elokuva alkaa heikentyä. Jokainen opetustunti sisältää tietenkin jonkin filosofisen opetuksen, mutta jossain kohtaa alkaa lähinnä tylsistyttää, kun Merlin vain muuttelee itseään ja Arttua eri eläimiksi, ja pistää Artun erilaisiin hankaliin tilanteisiin. Ainoa, mikä oikeasti tuntuu opettamiselta, on kun Arkhimedes opettaa Arttua kirjoittamaan aakkosia. Eläinkohtauksissa on omat viihdyttävät puolensa, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu vievän tarinaa eteenpäin. Itse asiassa koko elokuva ei tunnu liikkuvan eteenpäin kuin vasta ihan lopussa. Ja siinä kohtaa, kun päästään loistokkaaseen lopetukseen, ei lopetus tunnukaan kovin loistokkaalta, koska elokuva ei ole siihen mennessä saanut herätettyä kovin ihmeellisiä tunteita. Lopetus on myös tehty kiirehtien, jolloin se tuntuu olevan täysin eri tarinaa kuin aiemmin nähty tunti. Alle puolentoista tunnin elokuvaksi Miekka kivessä tuntuu laahaavan vailla päämäärää.

Onneksi mukana on paljon huumoria, jolloin elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Merlinin hupsuilun, Arkhimedesin äksyilyn ja muutamien hauskojen vitsien lisäksi yksi hauskimmista asioista koko leffassa on metsässä liikkuva ahne susi, joka haluaisi syödä kaikki. Susi ei kuitenkaan ole kovin pelottava tapaus, vaan lähinnä huvittava, jatkuvasti epäonnistuessaan aikeissaan. Sudesta on myös tehty jollain tapaa jopa suloinen, jotta perheen pienimmät eivät näkisi painajaisia siitä. Parasta koko elokuvassa on kuitenkin Merlinin ja Matami Mimmin välinen taikataistelu, joissa he muuttavat itseään eri eläimiksi ja yrittävät päihittää toisensa. Se kohtaus pitää katsojaa parhaiten mukanaan ja tuo pientä lisäarvoa muuten kehnoon fantasiaseikkailuun.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Miekka kivessä on musikaali. Heti elokuvan intron aikana kuullaan "The Legend of the Sword", jossa lauletaan tarinan lähtökohdat. Toinen kappale on Merlinin laulama "Higitus Figitus", joka muistuttaa paikoitellen jopa liiankin paljon Tuhkimossa (Cinderella - 1950) kuultua taikalaulua "Bibbidi Bobbidi Boo". Ensimmäisen oppitunnin aikana Merlin laulaa biisin "That's What Makes the World Go Round" ja toisen oppitunnin aikana kuullaan "A Most Befuddling Thing", joiden lisäksi Matami Mimmi laulaa itsestään kipaleen "Mad Madam Mim". Elokuvan kappaleet ovat aika unohdettavia ja tylsiä, mutta onneksi yksikään niistä ei ole kovin pitkä.

Vaikka tarina ja laulut eivät olekaan parhaasta päästä, on Miekka kivessä animoitu taidokkaasti. Edellisen Disney-leffan, 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) luonnosmaista tyyliä on päässyt hieman tähänkin mukaan, mistä pidän paljon. Hahmot ovat hyvin toteutetut ja ulkoisesti parhaiten mieleen jäävät Merlin sinisessä kaavussaan ja pitkässä parrassaan, sekä Matami Mimmi pöllähtäneissä hiuksissaan ja punertavassa asussaan. Taustat ovat hienoja, etenkin metsä, jossa monet kohtaukset onneksi tapahtuvat. Visuaalisesti hieno on myös Ectorin linnan ränsistynyt torni, jossa Merlin joutuu yöpymään. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa. Reitherman osaa selvästi tuoda oikeanlaista tunnelmaa mukaan. Ongelmat löytyvätkin pääasiassa Bill Peetin kehnosta käsikirjoituksesta, josta kunnon juoni on unohtunut melkein kokonaan.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne., kuten Disney-elokuvat yleensä. Piilotetun Mikki Hiiren pään siluetin voi bongailla muutamastakin paikasta, minkä lisäksi leffan alkupäässä nähdään metsäkauris, joka muistuttaa todella paljon Bambin emoa elokuvasta Bambi (1942).

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalit Blu-raylla tuottavat pettymyksen, sillä mukana ei ole mitään elokuvan teosta kertovaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, musiikeista kertova "Music and Magic: The Sherman Brothers", Walt Disneyn taikatemppupätkä "All About Magic (Excerpt)", sekä Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Brave Little Tailor" ja Hessu Hopo -lyhytelokuva "A Knight for a Day". Mukana on myös laula-mukana -versio elokuvasta.

Yhteenveto: Miekka kivessä on jotenkin merkityksetön elokuva, joka tuntuu suurimman osan kestostaan siltä, ettei se johda yhtään mihinkään. Alku on vielä toimiva, mutta ensimmäisestä opetustunnista lähtien leffa alkaa heikentyä. Lopetuksen olisi tarkoitus olla hieno, mutta lähinnä se vain kiirehtii ja tuntuu mitäänsanomattomalta. Kun elokuva päättyy, katsojana miettii lähinnä, että "jaahas, on sitä paljon parempiakin Disney-pätkiä tullut katseltua". Onneksi mukana on paljon huumoria, sekä hyviä kohtauksia, kuten Merlinin ja Matami Mimmin taikakaksintaistelu, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun asti. On suuri harmi, ettei Matami Mimmin rooli ole suurempi. Merlin ja tämän Arkhimedes-pöllö ovat selvästi parhaimmat hahmot leffassa. Miekka kivessä on animoitu hyvin, mutta sen laulut ovat lähinnä väkisin mukaan tungettuja ja unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää jossain kohtaa, sillä se sisältää hassuja juttuja ja söpöjä eläimiä, sekä hieman seikkailua. Aikuiset eivät tästä luultavasti saa paljoa irti kehnon tarinankerronnan takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sword in the Stone, 1963, Walt Disney Productions