Arvostelu: Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers - 1977)

PELASTUSPARTIO BERNARD JA BIANCA

THE RESCUERS

Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman ja Art Stevens
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Michelle Stacy, Geraldine Page, Jim Jordan, Joe Flynn, John McIntire, Pat Buttram, Jeanette Nolan ja Bernard Fox
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers, eli suomalaisittain Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 23. osa. Elokuva perustuu Margery Sharpin kirjoihin "The Rescuers" (1959) ja "Miss Bianca" (1962). Leffan suunnittelu alkoi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä Walt Disney ei ollut siihen tyytyväinen. Kuitenkin 1970-luvun alussa projektia alettiin jälleen työstämään ja tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Pelastuspartio Bernard ja Bianca sai ensi-iltansa kesällä 1977 ja oli menestys, mikä oli huojentavaa Disneylle, sillä he joutuivat kilpailemaan lipputuloista megahitti Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kanssa! Elokuva oli myös kriitikoiden suosiossa, jotka ylistivät elokuvaa. Kuitenkin leffa sai myös negatiivista huomiota vuonna 1999, sillä jostain syystä yhteen kohtaukseen oli livahtanut nopeasti vilahtava puolialastoman naisen kuva taustalle. Myöhemmin tämä kuva on poistettu, eikä sitä ole enää nähtävissä, mutta silloin oli Disneylla selittelemistä, miksi lastenanimaatiossa näkyi paljaat rinnat. Vaikka teos olikin suosittu aikoinaan, ei se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin monet muut Disneyn animaatiot. Itse näin Pelastuspartio Bernard ja Biancan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Mielestäni kyseessä oli ihan hyvä pätkä ja ostin sen monen muun Disney-elokuvan kanssa Blu-ray -muodossa seuraavana kesänä. En kuitenkaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa päätin kirjoittaa arvostelut puolelle Disneyn animaatioklassikoista alkuvuodelle 2018.

Kansainvälisen pelastusjärjestön hiirineiti Bianca lähtee yhdessä talonmies Bernardin kanssa pelastamaan avun tarpeessa olevaa Penny-tyttöä, jonka inhottava Meduusa-akka on kidnapannut itselleen.

Neiti Biancaa (Eva Gabor) ei nopeasti vilkaistuna voisi kuvitella seikkailijaksi. Turkiksiin pukeutunut Bianca näyttää lähinnä rikkaalta neidolta, jonka ainoa yhteys pelastusjärjestöön luulisi olevan sen rahoittaminen. Bianca kuitenkin osoittaa olevansa valmis sankaritekoihin, vaikkei välttämättä uskaltaisikaan kohdata kaikkia vaaroja silmästä silmään. Hahmo ottaa monet asiat paljon rennommin kuin hermoileva pelastajakumppaninsa Bernard.
     Talonmies Bernard (Bob Newhart) ei nimittäin ole mikään seikkailija ja lähteekin Biancan mukaan lähinnä sen takia, että on ihastunut tähän, eikä suostu antamaan hennon neidon lähteä yksin vaarantamaan itsensä. Bernard hermoilee matkalla vähän väliä ja hän on todella taikauskoinen tyyppi. Lähes kaikkialla tuntuu esiintyvän numero kolmetoista, minkä hän uskoo merkitsevän huonoa onnea operaation onnistumiselle. Hiirihahmot ovat erinomaisesti todella erilaiset, jolloin heidän luonteenpirteensä nousevat hienosti esille. Vaikka kumpikaan ei olekaan mitä urhoollisin sankari, ei kumpikaan anna periksi, vaikka lähes kaikki vaarat ovat monta kertaa heitä isompia.
     Pelastettavaa Penny-tyttöä (Michelle Stacy) käy välittömästi sääliksi. Penny on orpo, joka on pitkään haaveillut siitä, että jonain päivänä pariskunta astuisi sisään Morningsiden orpokotiin ja ottaisi hänet tyttärekseen. Hänen ainoa ystävänsä on hänen pehmonallensa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Penny ei ole mitä rohkein, jolloin hän ei uskalla uhmata pahaa Meduusaa, mutta tarpeeksi urhea kokeillakseen karkaamista moneen otteeseen ja kirjoittaakseen avunpyynnön pullopostilla.
     Elokuvan pahis, eli julma Meduusa (Geraldine Page) muistuttaa erittäin paljon 101 dalmatialaista -leffan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) pahista, Cruella De Viliä, eikä mikään ihme, sillä kun elokuvaa suunniteltiin, De Vil aiottiin valita pahikseksi ja yhdistää näin kaksi leffaa samaan maailmaan. Meduusa on siis De Vilin tapaan yliampuvasti meikkejä käyttävä nainen, joka käyttää hienoja vaatteita ja kuvittelee olevansa muita tärkeämpi. Turkiksia hän ei sentään aio tehdä kidnappaamastaan Pennysta, mikä olisi jo todella hurjaa, vaikka kyseessä olisi aikuisten elokuva! Meduusa esittää kilttiä, mutta usein hän myös raivostuu kunnolla, jolloin kukaan ei halua olla hänen tiellään. Pahiksena hahmo on ihan toimiva, mutta muistuttaessaan liikkeissään ja puheessaan Cruella De Viliä, toivoisi hahmon olevan hän, eikä mikään kopio. Meduusalla on lemmikkinä kaksi krokotiilia, Nero ja Brutus, jotka eivät jostain syystä puhu mitään, vaikka muut leffan eläinhahmot tekevät niin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Meduusan hömelö apuri Nuppi (Joe Flynn), orpokoti Morningsidessa asuva vanha kissa Rufus (John McIntire), lentokoneen työtä pienille eläimille tekevä albatrossi Orville (Jim Jordan), Kansainvälisen pelastusjärjestön puhemies (Bernard Fox), sekä Pirunpoukamassa - jonne Meduusa on Pennyn napannut - asuva piisamipariskunta (Jeanette Nolan ja Pat Buttram), jotka valmistavat jonkinlaista pontikkaa, millä pistävät päänsä sekaisin.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on synkempi teos kuin monet muut Disneyn animaatiot. Mukana on toki tuttua kevyempää tunnelmaa, mutta jo ensimmäisistä minuuteista voi päätellä, että tällä kertaa tiedossa on vakavampi ja ilottomampi elokuva, jossa on kuitenkin ripaus toivoa. Penny on kirjoittanut paperille avunpyynnön ja laittanut sen pulloon, jonka hän on heittänyt mereen, toivoen jonkun löytävän sen ja pelastavan hänet. Alkutekstien aikana tämä pullo kulkee myrskyjen halki epätoivoisen "The Journey" -kappaleen säestämänä, jonka puolenvälin jälkeen kuultava musiikkiosio aiheutti ihoni menemään kananlihalle. Tästä onneksi päästään jo niihin kevyempiin kohtiin, kun Kansainvälinen pelastusjärjestö päättää, ketkä lähtevät etsimään Pennyä. Seikkailu lähtee nopeasti käyntiin ja sen henki on toimivasti luotu, jolloin katsojana lähtee mielellään hiirten mukana suorittamaan pelastusoperaatiota. Mukaan on saatu myös mysteeristä tunnelmaa ja kestää kauan, kunnes paljastetaan, mitä varten Meduusa on siepannut Pennyn.

Valitettavasti elokuvasta puuttuu hauskuus. Vaikka mukana onkin kevyempää henkeä, sekä albatrossi Orvillen tuottamaa hupsuilua, ei leffassa saa koskaan kunnolla nauraa. Tarinaan on pistetty kohtauksia mukaan, joiden olisi tarkoitus kai hieman hauskuuttaa, mutta näin ei tapahdu, jolloin katsojana voi hieman tylsistyä elokuvan aikana, vaikka se kestääkin vain vähän päälle tunnin ja vartin. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa ei ole myöskään tiettyä nokkeluutta, mitä Disney-pätkistä usein löytyy, mikä on sääli. Vaikka synkempi teos voi lähtökohtaisesti kuulostaa toimivalta, ei kokonaisuus sitä täysin ole ja siitä jää selkeästi uupumaan jotain. Paikoitellen elokuva on myös hieman liian surullinen, jolloin se muuttuu jopa hieman masentavaksi. Leffan loppuhuipennukseen on sentään saatu oivallisesti mukaan jännitystä ja toimintaa, jolloin viihdettäkin on luvassa. Parasta kuitenkin koko leffassa taitaa olla kohtaus, johon liittyvät pelokkaat Bernard ja Bianca, uhkaavat krokotiilit ja urut. Kokonaisuutena kyseessä on ihan kelpo seikkailuleffa, joka tarjoaa jännitystä, mutta joka ei tällaisenaan täysin tee vaikutusta.

Animointi leffassa on kuitenkin erittäin mainiota. Hahmot ovat selvästi Disney-tyylisiä eläimistä ihmisiin. Vanha luonnostyyli on lähestulkoon kadonnut ja piirretyt viivat ovat tarkkoja, mitä on miellyttävää katsoa, vaikka luonnosmaisuuskin toimi. Monet taustat ovat hyvin maalaukselliset, mikä näyttää hyvältä. Myös elokuvan alkutekstikohtaus, joka näyttää diashow'na esitettävältä maalaustyöltä, on näyttävä. Leffan ohjauksesta vastaavat kuusi aiempaa Disney-klassikkoa ohjannut Wolfgang Reitherman (jolle tämä jäi viimeiseksi Disney-ohjaukseksi), sekä John Lounsbery ja Art Stevens, jotka ovat aiemmin toimineet lähinnä animaattoreina. Pelastuspartio Bernard ja Biancaa ei oikein voi kutsua musikaaliksi, sillä lauluja on vain muutama ja vain yksi niistä on hahmojen laulama. Kyseessä on Kansainvälisen pelastusjärjestön mainio tunnuslaulu "Rescue Aid Society", joka jää loppupäiväksi päähän soimaan. Elokuvassa on hyvät musiikit, ja "The Journeyn" ja "Rescue Aid Societyn" lisäksi kuultavat biisit "Tomorrow is Another Day" ja "Someone's Waiting for You" ovat mainiot, vaikkakin aika surulliset.

Elokuva ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. mutta "Someone's Waiting for You" -kappaleen aikana voi nähdä Bambin syömässä äitinsä kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Blu-rayn lisämateriaat eivät niinkään, sillä mukana on vain poistettu laulu "Peoplitis", vesilintudokumentti, lyhytelokuva "Three Blind Mouseketeers", laula-mukana -versio kappaleesta "Someone's Waiting for You" ja Blu-ray 3D:n esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Elokuvan teosta ei ole yhtä ainoaa pätkää.

Yhteenveto: Pelastuspartio Bernard ja Bianca on ihan kelpo seikkailuelokuva. Teos on synkempi kuin Disney-animaatiot yleensä, mikä lähtökohtaisesti toimii, mutta tiettyä riemua ja iloa elokuva kuitenkin jää kaipaamaan. Penny-tyttöä käy heti sääliksi ja toivoo, että mainiosti erilaiset hiiripelastajahahmot pystyvät auttamaan häntä. Valitettavasti leffan pahis Meduusa tuntuu liikaa kopiolta Cruella De Vilistä, jolloin alkaa toivomaan, että kyseessä olisi oikea De Vil, eikä outo kopio. Hieman huumoria on mukana, mutta koskaan ei saa nauraa. Seikkailuhenki on läsnä läpi elokuvan ja siihen on saatu oivaa mystisyyttä mukaan. Elokuva on animoitu erinomaisesti ja sen musiikit ovat todella hyvät, etenkin alkutekstien aikana soiva "The Journey" ja rallatus "Rescue Aid Society", joka alkaa soimaan päässäni heti, kun kirjoitan sen nimen. Lapsille Pelastuspartio Bernard ja Bianca kannattaa näyttää, vaikka ihan perheen pienimmille tämä ei synkkyyden takia sovi. Vanhemmat katsovat tämän oikein sujuvasti vierestä, etenkin jos tämä kuului heidän omiin suosikkeihinsa, kun he olivat muksuja. Vuonna 1990 elokuvalle ilmestyi jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under), joka on yksi ainoista Disney-klassikkojen jatko-osista, joka on myös Disney-klassikkoja. Sen arvostelu tulee olemaan viimeinen näistä keskiviikon Disney-hetkistä. Onneksi välissä on kuitenkin vielä viisi klassikkoa, joista kertoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Rescuers, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977)

NALLE PUH

THE MANY ADVENTURES OF WINNIE THE POOH

Ohjaus: John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Sterling Holloway, Junius Matthews, John Fiedler, Ralph Wright, Hal Smith, Barbara Luddy, Paul Winchell, Bruce Reitherman, Jon Walmsley, Timothy Turner ja Sebastian Cadot
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

The Many Adventures of Winnie the Pooh, eli suomalaisittain Nalle Puh on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 22. osa. Elokuva perustuu A.A. Milnen kirjoittamiin "Nalle Puh" -tarinoihin (1924-1928). Nalle Puh -elokuva oli suosittu ja sille tehtiinkin jatko-osia, kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000), Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003) ja Winnie the Pooh (2011). Itselleni Puh-seikkailut ovat lähellä sydäntä, sillä pidin elokuvista paljon lapsena ja minulle on luettu alkuperäinen "Nalle Puh" -kirja ("Winnie-the-Pooh" - 1926). Pidin etenkin Nasun SUURESTA elokuvasta, joka oli lapsena yksi suurimmista suosikeistani. Katsoin lapsena myös Nalle Puhin uudet seikkailut -televisiosarjaa (The New Adventures of Winnie the Pooh - 1988-1991), kun se pyöri uusintoina viikonloppuaamuisin ja kävin elokuvateatterissa katsomassa Nalle Puh ja Möhköfantin (Pooh's Heffalump Movie - 2005). Kun aloin ostella Walt Disneyn klassikkosarjan elokuvia Blu-ray -muodossa, Nalle Puh oli yksi ensimmäisistä, jotka ostin. En kuitenkaan katsonut sitä vielä yli vuoteen sen jälkeen, kun olin sen ostanut, mutta aloittaessani arvostelemaan lähes kaikkia Disney-leffoja alkuvuodelle 2018, Nalle Puh oli ensimmäisten joukossa, jotka katsoin.

Kokoelma Nalle Puhin ja hänen ystäviensä seikkailuja Puolen hehtaarin metsässä.

Päähenkilö Nalle Puh (Sterling Holloway) on aivan mahtava. Puh ei ole mitä viisaimmasta päästä, vaikka hän kokeekin olevansa suuri ajattelija. Jotkut hänen pohdiskeluistaan ovat tosin oikeasti älykkäitä, mutta pääasiassa katsojana kohottelee kulmiaan pöhkölle Puhille. Läpi elokuvan hän keksii erilaisia ideoita, jotka ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä. Puh on myös todella ahne ja rakastaa hunajaa. Kun hän saa purkillisen hunajaa käsiinsä, hän hotkii sen saman tien ja kokee pakottavaa tarvetta saada lisää.

Kani (Junius Matthews) voi tuntua aika ärsyttävältä tapaukselta, sillä hän pitää määräilystä ja oikeassa olemisesta. Kun suurin osa Puolen hehtaarin metsän asukeista ovat pöhköjä, Kani kokee jatkuvasti tilaisuutensa tulleen, jotta voi esittää älykkyyttään. Kuitenkin hahmo ymmärtää ystävien merkityksen, eikä ole täysin inhottava. Kani rakastaa puutarhan hoitoa ja hänet nähdään useasti kolonsa ulkopuolella hoitamassa kasvimaataan.
     Nalle Puhin läheinen ystävä on pelokas Nasu-possu (John Fiedler), joka säikkyy monia asioita. Nasu on suosikkihahmoni "Nalle Puh" -tarinoista ja on hieman harmi, että hän tuntuu alikäytetyltä tässä. Nasu seuraa uskollisesti Nalle Puhia ja vaikkei täysin ymmärrä Puhin suunnitelmia, hän haluaa olla niissä mukana, sillä Puh on Nasun tärkein ystävä. Minulla on sydämessä pehmeä kohta suloisille hahmoille elokuvissa ja Nasu pääsee sinne helposti, sillä hän on todella söpö.
     Ihaa-aasi (Ralph Wright) on todella masentunut tapaus, joka näkee kaikessa vain huonot puolet. Yhdessä kohtaa Ihaasta on ihan hyötyäkin, mutta pääasiassa hän vain seisoskelee apean näköisenä tai laahustelee paikasta toiseen. Pystyn jotenkin hämärästi samaistumaan Ihaan negatiiviseen tapaan nähdä maailma ja hän onkin mielestäni aika hupaisa tapaus.
     Muka-tärkeä Pöllö (Hal Smith) on tylsä hahmo. Pöllö selittelee paljon kaikkea, mistä hän tietää, muttei tunnu koskaan kuuntelevan muita. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin älykäs kuin kuvittelee, mikä tuo häneen jonkinlaista pidettävyyttä. Muuten en erityisemmin pidä hänestä.
     Puolen hehtaarin metsän ainoa naishahmo on Kengu (Barbara Luddy), joka on myös aika tylsä, sillä hän on aika tavallinen kotiäiti. Toisaalta on hienoa, että metsässä asustaa edes joku järkevä eläinhahmo, mutta muuten Kengu jää selkeästi taka-alalle. Hänen poikansa on villi Ruu (Clint Howard ja Dori Whitaker), joka ihailee muita hahmoja ja haluaisi kasvaa isoksi kuten he.
     Eniten Ruu ihailee pomppivaa Tiikeriä (Paul Winchell), joka on yksi parhaista hahmoista "Nalle Puh" -seikkailuissa. Hahmo on rauhaton ja loikkiikin minne sattuu, mikä ärsyttää etenkin Kania. Tiikeri ei itse ymmärrä olevansa ärsyttävä, eikä hän toisaalta sitä oikeasti olekaan, vaan enemmänkin vain hauska lisäys tarinan maailmaan.
     Jos Pöllö on mielestäni tylsä, niin Risto Reipas (Bruce Reitherman, Jon Walmsley ja Timothy Turner) on vieläkin tylsempi hahmo. Risto on tavallinen poika, joka on Puhin paras ystävä ja auttaa höhliä metsän asukkeja hankalissa tilanteissa. Oikeastihan kaikki hahmot ovat Risto Reippaan leluja, jotka hän kuvittelee eläviksi. En ole koskaan pitänyt Ristosta, enkä erityisemmin pidä hänen osuudestaan tässäkään. Hieman turhana lisäyksenä on Kaunotar ja Kulkuri -leffan (Lady and the Tramp - 1955) Majavaa muistuttava Myyrä (Howard Morris), joka käväisee leffassa muutamaan otteeseen. Myyrä on myös aika ärsyttävä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet lisättiin mukaan.

Nalle Puh ei ole yksi yhtenäinen tarina, vaan elokuva koostuu kolmesta aiemmin tehdystä lyhytanimaatiosta: "Nalle Puh ja hunajapuu" (1966), "Nalle Puh ja tuulinen päivä" (1968) ja "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" (1974). Kolme tarinaa ovat yhdistetty toisiinsa ja niiden väliin on tehty pieniä lisäyksiä, jotta tarinat muodostaisivat selkeämmän kokonaisuuden. Ratkaisu on keksitty siten, että kolme tarinaa ovat "Nalle Puh" -kirjan lukuja. Elokuva välillä rikkookin neljättä seinää näyttämällä kirjan sivuja, joissa hahmot näkyvät kirjainten välissä. Mukana on myös kertojaääni (Sebastian Cadot), joka välillä käy jopa lyhyitä keskusteluja hahmojen kanssa. Kirjatyyli toimii pääasiassa hienosti, mutta yhdessä kohtaa sillä ratkaistaan vaikea ongelma liian helposti.

Ensimmäinen tarina, eli "Nalle Puh ja hunajapuu" toimii täydellisenä esittelynä, jos Puh ei ole tuttu hahmo. Siinä näytetään, kuinka Nalle Puh rakastaa hunajaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sitä, minkä lisäksi saadaan kuulla Puhin filosofisia mietintöjä. Puhin hunajanhimo ajaa hänet erilaisiin ongelmiin, joista hänen ystävänsä joutuvat auttamaan hänet pois. Tarinassa esiintyvät Puhin lisäksi Risto Reipas, Kani, Pöllö, Myyrä, Ihaa, Kengu ja Ruu, kun taas Nasu ja Tiikeri saapuvat mukaan elokuvaan vasta toisessa tarinassa "Nalle Puh ja tuulinen päivä". Siinä Puolen hehtaarin metsään saapuu hurja tuuli, joka meinaa viedä pienen Nasun mennessään ja kaataa Pöllön talon. Kolmas tarina "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" sijoittuu talveen ja siinä Kani on saanut tarpeekseen Tiikerin riehumisesta, ja hän keksiikin ovelan suunnitelman eksyttää Tiikeri kauas Puolen hehtaarin metsästä. Loppuun on lisätty uusi pätkä, jotta elokuva saataisiin päätökseen.

Paikoitellen elokuvasta korostuu liikaa se, ettei siinä ole yhtenäistä juonta, mikä voi viedä hieman makua pois. Toisaalta useammat tarinat ovat helpompaa katsottavaa perheen pienimmille, jotka eivät välttämättä jaksa katsoa kovin pitkää juttua kerralla. Leffan voikin helposti pistää tauolle aina kun yksi tarina päättyy ja sitä voi jatkaa taas, kun lapsi on valmis. Nalle Puh onkin yksi Walt Disneyn lapsiystävällisimmistä elokuvista. Siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa ja siinä korostetaan hienosti ystävien merkitystä, mikä kaikkien on hyvä oppia jo pienenä. Suosittelenkin näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne. Itseäni välillä häiritsee se, ettei kyseessä ole yhtenäinen tarina, mutta elokuva on silti erittäin hyvä sanomansa ja loistavien hahmojensa takia.

Nalle Puh on musikaali ja siinä lauletaan paljon. Laulut eivät ole kovin pitkiä, mutta eipä ole elokuvakaan. Leffan avauskappale on "Winnie the Pooh", jossa esitellään kaikki hahmot. Puh itse laulaa mm. kipaleet "Up, Down and Touch the Ground", "Rumbly in My Tumbly" ja "Little Black Rain Cloud". Puhin pohdiskelevaa ääntä on hyödynnetty hienosti lauluosuuksissa. Parhaiten päähän jää Tiikerin hoilaama "The Wonderful Thing About Tiggers", joka on todella hyvä. Erityisen tarttuvia kappaleet eivät ole, mutta ne toimivat hyvin elokuvan aikana.

Animointi on hyvin toteutettu ja se poikkeaa hieman Walt Disneyn elokuvien yleisestä tyylistä. Animoinnissa on hienosti otettu huomioon, että juttu tapahtuu kirjassa, sillä monet taustat näyttävät lasten kuvakirjoista otetuilta. Läpi elokuvan animoinnissa on tietynlaista luonnosmaisuutta, joka toimii erittäin mainiosti. Elokuva ei kuitenkaan näytä keskeneräiseltä ja luonnosmaisuus on tarkasti tehty. Hahmot ovat kuitenkin selvästi Disneyn tyylisiä. Kaikki eläinhahmot (jopa luonteeltaan tylsät) ovat ulkonäöltään mieleenpainuvia ja hyviä. Tarinoista näkee, minä vuosina ne on tehty, sillä tyyli muuttuu hieman joka tarinassa ja kuva on tarkemmin piirretty loppupuolella. Nalle Puhin ohjauksesta vastaavat John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman. Wolfgang ohjasi kaksi ensimmäistä tarinaa, kun taas John Lounsbery ohjasi kolmannen. Lounsbery ei ole ennen tätä ohjannut mitään, mutta on toiminut jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) lähtien animointipuolella. Sen sijaan Reitherman on ollut ohjaajana jopa viidessä Disney-leffassa ennen tätä, esimerkiksi elokuvissa 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) ja Robin Hood (1973). Käsikirjoituksesta vastaa kahdeksan henkilöä, mm. Ihaata ääninäyttelevä Ralph Wright. Musiikista vastaa Buddy Baker, joka on tehnyt loistavaa työtä sävellysten kanssa, joiden tahtiin on helppo keinua tanssahdellen.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalia ei valitettavasti ole, mutta parin Disney-leffan trailerit löytyy.

Yhteenveto: Nalle Puh on erittäin hyvä elokuva, mitä katsoo jatkuva hymy huulilla. Ottaen huomioon, että se on pääasiassa lapsille tehty, useat tarinat toimivat, sillä perheen pienimpien voi olla vaikea jaksaa seurata pidempää tarinaa. Vanhemmille katsojille useat tarinat voivat tuoda tunteen siitä, ettei kyseessä ole täysin kokonainen teos. Neljännen seinän rikkominen toimii pääasiassa, mutta sillä myös ratkaistaan tilanteita hieman liian helposti. Elokuvan hahmot ovat lähes kaikki loistavia. Puhin pöhköilystä voi löytää filosofisia mietintöjä, jolloin aikuisetkin löytävät leffasta riemua. Hahmot ovat myös niin valloittavia, että niitä on helppo rakastaa. Animoinnin luonnostyyli on taidokkaasti toteutettu, eikä elokuva näytä keskeneräiseltä. Elokuvassa on hyvä sanoma ja se sisältää hassuja hetkiä koko perheen elokuvapäivään. Suosittelen näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne, sillä he löytävät siitä varmasti suurta riemua. Nalle Puhissa on hienoa myös se, että sen jatko-osat toimivat, mikä on harvinaista Disney-leffoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977, Walt Disney Productions