Arvostelu: Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under - 1990)

BERNARD JA BIANCA AUSTRALIASSA

THE RESCUERS DOWN UNDER

Ohjaus: Hendel Butoy ja Mike Gabriel
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Adam Ryen, John Candy, Tristan Rogers, George C. Scott, Wayne Robson, Frank Welker, Peter Firth ja Douglas Seale
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers Down Under, eli suomalaisittain Bernard ja Bianca Australiassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 29. osa. Elokuva on jatkoa Disneyn Pelastuspartio Bernard ja Bianca -animaatiolle (The Rescuers - 1977), joka perustuu Margery Sharpin kirjoihin. Kyseessä on ensimmäinen jatko-osa Disney-klassikolle, joka on myös osa klassikkosarjaa. Elokuvan kirjoittaminen alkoi vuonna 1986. Sen oli alunperin tarkoitus olla musikaali edeltäjänsä tavoin, mutta tekijät päättivät poistaa kappaleet, sillä he uskoivat niiden vaikuttavan rytmitykseen kehnolla tavalla. Sen lisäksi, että kyseessä on ensimmäinen Disney-klassikon klassikkojatko-osa, elokuva on merkittävä myös siitä syystä, että se oli Disneyn ensimmäinen filmi, jossa hyödynnettiin Computer Animation Production Systemsiä eli CAPS-tekniikkaa. Siinä piirretyt kuvat skannataan tietokoneelle, jolloin niitä voi käsitellä monipuolisemmin. Tekniikan hyödyntäminen aloitti Walt Disneyn ja Pixar-studion yhteistyön, eikä Pixar ollut silloin vielä edes julkaissut ensimmäistä elokuvaansa, Toy Story - Leluelämää (Toy Story - 1995)! Bernard ja Bianca Australiassa ilmestyi loppuvuodesta 1990 ja se sai pääasiassa positiiviset arviot. Elokuva menestyi kuitenkin todella heikosti, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla monien muiden Walt Disney -klassikoiden kanssa. Itse näin filmin vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen samana päivänä ensimmäisen osan kanssa. Silloin en kuitenkaan erityisemmin pitänyt teoksesta, joten en ole katsonut sitä toistamiseen. Ostin sen silti Blu-rayna muiden Disney-klassikoiden kanssa ja kun vuonna 2017 päätin arvostella noin puolet Disneyn animaatioista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että olisi jälleen aika katsoa leffa. Bernard ja Bianca Australiassa olikin viimeinen, jonka suunnittelemastani listasta katsoin, sillä se on viimeinen Disney-arvioni tältä erää! Olin todella iloinen, kun sain käytyä lähes kolmekymmentä animaatiota läpi, minkä lisäksi olin erittäin tyytyväinen, sillä Bernard ja Bianca Australiassa oli selvästi parempi elokuva kuin muistin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pelastuspartio Bernard ja Bianca!

Pelastushiiret Bernard ja Bianca matkaavat Australiaan auttamaan Toni-poikaa, jonka salametsästäjä McLeach on kidnapannut. Toni nimittäin tietää arvokkaan maakotkan sijainnin ja McLeach yrittää saada pojan paljastamaan sen.

Hiirikaksikko Bernard (Bob Newhart) ja Bianca-neiti (Eva Gabor) ovat tosiaan palanneet, mutta harmillisesti he tuntuvat usein jäävän sivuhahmoiksi. Varsinkaan Biancalla ei ole kovin paljoa merkittävää tekemistä, vaan hän vain saa jälleen kaikki hiirimiehet ihastumaan itseensä jo sillä, että hän saapuu paikalle. Bernardille on sen sijaan annettu selkeämpi tavoite elokuvan aikana, sillä hän ja Bianca-neiti ovat nykyään myös pariskunta, ja Bernard on päättänyt kosia rakastaan. Kosimisyritykset tuovat oivan lisänsä filmiin ja katsojana kannustaa Bernardia onnistumaan.
     Nuorella Toni-pojalla (Adam Ryen) on iso rooli tarinassa. Hän huolehtii kotinsa lähellä asuvista eläimistä, ja päättäväisenä ja reippaana yrittää pitää metsästäjät erossa karvaisista ja höyhenpeitteisistä ystävistään. Tonista alkaa välittämään nopeasti leffan alussa ja katsojana toivoo näkevänsä Tonin päihittämässä salametsästäjä McLeachin. Hahmo ei samalla lailla tarvitse apua kuin edellisen osan Penny-tyttö, sillä hän on nokkela nuorukainen.
     Elokuvan pahis, salametsästäjä McLeach (George C. Scott) on oivallisen häijy roisto. Hänen pahuutensa näkyy välittömästi, kun hän ilmestyy ruutuun. Hahmo on huomattava parannus edellisen elokuvan Meduusa-pahikseen, joka oli lähinnä vain laiska kopio 101 dalmatialaista -elokuvan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) Cruella De Vilistä. McLeach on uskottava paha, sillä salametsästäjiä on oikeasti olemassa ja he saattavat olla ihan yhtä itsekkäitä ja välinpitämättömiä. Salametsästäjä McLeachilla on kuitenkin oma eläinystävänsä, kummallinen lisko Jonna (Frank Welker). Jonna tuo kätyrinä paljon huumoria mukaan ja hän nouseekin helposti suosikkihahmoksi filmistä toilailujensa ansiosta. Vaikka Jonna on myös inhottava, on hän lähinnä huvittava ja tarjoaa useat naurut.
     Uusina tärkeinä hahmoina elokuvassa esitellään myös loikkiva hiiri Jake (Tristan Rogers) ja edellisen osan Orville-albatrossin veli Vilpuri (John Candy). Jake on hieman Indiana Jonesia muistuttava seikkailijahenkinen tyyppi, joka on valmis kohtaamaan huimia vaaroja. Hän tietty iskee samantien silmänsä Bianca-neitiin, mikä aiheuttaa vaikeuksia Bernardin kosintayrityksiin. Vilpuri sen sijaan on hieman pelokas hölösuu, joka tarjoaa myös komediaa mukaan elokuvaan. Pari Vilpurin jutuista ovat hieman ärsyttäviä, mutta suurimmaksi osaksi hahmo on onnistuneen hauska.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tonin rakas kotkaystävä Maara (myös Frank Welker), mukava mutta turhan innokas lisko Frank (Wayne Robson), kenguru Red (Peter Firth) ja koala Krebbs (Douglas Seale).

En yhtään tiedä, miksen viimeksi pitänyt Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvasta, sillä mielestäni kyseessä on oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle. Tarina lähtee vauhdikkaasti käyntiin Tonin lennellessä Maara-kotkalla Australian yllä ja salametsästäjä McLeachin siepatessa hänet. Alkupäässä saattaa hieman kummastella, onko teos jatkoa Pelastuspartio Bernard ja Biancalle, sillä kestää melkein kaksikymmentä minuuttia ennen kuin nimikkohahmot edes saapuvat tarinaan mukaan! Hiirikaksikko lähtee kuitenkin välittömästi suorittamaan pelastusoperaatiota, joka tarjoaa läpi elokuvan hassuja, pienesti jännittäviä, sekä vauhdikkaita hetkiä. Jonna-liskon kohtaukset ovat omasta mielestäni filmin parasta antia, sillä luihun hahmon saapuessa ruutuun, katsojana voi arvata, että kohta saa taas nauraa. Vilpurin sairaalakohtauksetkin ovat ihan huvittavia, mutta samalla ne ovat myös täysin tarpeettomia. Ne saavat hieman hekottelemaan, mutta silti toivoisi, että itse tarina kulkisi eteenpäin. Elokuva on selvästi koomisempi kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se tuntuu muutenkin mukaansatempaavammalta seikkailulta.

Isoin miinukseni filmille on se, kuinka alikäytettyjä sen päähahmot ovat. Muille henkilöille on annettu selkeämpiä kehittymiskaaria, mutta Bianca-neiti jää tosiaan täysin muiden varjoon, vaikka hänen olisi tarkoitus erottua joukosta kaiken aikaa. Bernard-poloisen rohkeuden keräämistä on mukava seurata, mutta toivoisi, että hiirikaksikolla olisi jokin selvästi tärkeä kohtaus yhdessä tehtävän kannalta. Vaikka Jake on ihan toimiva lisäys, on hänen tuomansa kolmiodraama paikoitellen tarpeetonta. Teoksen loppuun on saatu mainio huipennus, joka saa lapset varmasti jännittämään, minkä lisäksi vanhemmatkin jäävät luultavasti miettimään, miten hahmoille käy? Vaikka mukana ei ole oikeastaan mitään syvällistä tai erikoista, tarjoaa Bernard ja Bianca Australiassa myös aikuisille miellyttävän elokuvakokemuksen, joka viihdyttää alusta loppuun asti. Muutama heikompi hetki on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa filmi on selvästi parempi kuin muistin.

Bernard ja Bianca Australiassa on tosiaan animoitu CAPS-tekniikkaa hyödyntäen ja sen myös huomaa. Monissa kohdissa on täysin selvää, etteivät ne ole käsin piirrettyjä, ja joidenkin asioiden liikkuminen on saatu tietokoneella luontevammaksi. Esimerkiksi salametsästäjä McLeachin auto on toteutettu tietokoneen avulla, kuten myös useat maisemat. Australiasta on saatu erittäin tyylikkään näköinen ja varsinkin filmin alku on näyttävä. Valitettavasti alkupäässä nähtävä maapallo, New Yorkin pilvenpiirtäjät ja Sydneyn oopperatalo ovat todella tönkösti toteutettuja. Ne näyttävät siltä kuin niihin ei olisi käytetty aikaa lähes ollenkaan. Muuten filmi on kuitenkin visuaalisesti oivallinen. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hendel Butoy ja Mike Gabriel, jotka ovat aiemmin tehneet lähinnä animaattorin hommia. Kaksikko onnistuu hyvin esikoisohjauksestaan. Leffa ei tosiaan ole edeltäjänsä tavoin musikaali, mutta Bruce Broughtonin säveltämät musiikit ovat toimivia ja hän on saanut mukaan melodiaa edellisen osan Pelastusyhdistyksen tunnuskappaleesta, "Rescue Aid Societysta".

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on noin kymmenen minuuttia kestävä "The Making of The Rescuers Down Under" ja 3D Blu-rayn esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa.

Yhteenveto: Bernard ja Bianca Australiassa on oikein kelpo seikkailuelokuva. Leffa nappaa nopeasti mukaansa ja viihdyttää katsojaansa hauskoilla hetkillä, sekä pienellä jännitteellä. Harmillisesti elokuvan päähenkilöt jäävät hieman etäisiksi, vaikka on kiinnostavaa seurata Bernardin kosintayrityksiä. Leffassa esitellyt sivuhahmot salametsästäjä McLeach, Jonna-lisko ja Vilpuri-albatrossi pääsevät hyvin esille. Jonna-lisko nousi helposti suosikikseni pöhköytensä avulla. Hänen ja Vilpurin ansiosta elokuvaa on hauska katsoa ja siinä on hyvää seikkailuhenkeä. Joitakin ongelmia teoksesta löytyy, eikä siinä ole oikeastaan mitään syvällistä, mutta se sopii silti erittäin hyvin koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Bernard ja Bianca Australiassa on selvästi parempi teos kuin muistin ja suosittelenkin sitä kaikille lapsille, jotka pitävät seikkailuista tai tämän edellisestä osasta. Tähän nämä Walt Disney -klassikoiden arviot tosiaan tältä erää päättyvät, mutta aion palata niiden pariin vielä myöhemmin. Tämän elokuvan jälkeen ilmestyneen Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) olenkin jo arvostellut, kuten myös sitä seuraavat animaatiot, eli Aladdinin (1992) ja Leijonakuninkaan, mutta jossain kohtaa arvostelen Pocahontasin (1995) ja jatkan siitä eteenpäin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Rescuers Down Under, 1990, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation, Silver Screen Partners IV

Arvostelu: Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers - 1977)

PELASTUSPARTIO BERNARD JA BIANCA

THE RESCUERS

Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman ja Art Stevens
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Michelle Stacy, Geraldine Page, Jim Jordan, Joe Flynn, John McIntire, Pat Buttram, Jeanette Nolan ja Bernard Fox
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers, eli suomalaisittain Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 23. osa. Elokuva perustuu Margery Sharpin kirjoihin "The Rescuers" (1959) ja "Miss Bianca" (1962). Leffan suunnittelu alkoi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä Walt Disney ei ollut siihen tyytyväinen. Kuitenkin 1970-luvun alussa projektia alettiin jälleen työstämään ja tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Pelastuspartio Bernard ja Bianca sai ensi-iltansa kesällä 1977 ja oli menestys, mikä oli huojentavaa Disneylle, sillä he joutuivat kilpailemaan lipputuloista megahitti Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kanssa! Elokuva oli myös kriitikoiden suosiossa, jotka ylistivät elokuvaa. Kuitenkin leffa sai myös negatiivista huomiota vuonna 1999, sillä jostain syystä yhteen kohtaukseen oli livahtanut nopeasti vilahtava puolialastoman naisen kuva taustalle. Myöhemmin tämä kuva on poistettu, eikä sitä ole enää nähtävissä, mutta silloin oli Disneylla selittelemistä, miksi lastenanimaatiossa näkyi paljaat rinnat. Vaikka teos olikin suosittu aikoinaan, ei se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin monet muut Disneyn animaatiot. Itse näin Pelastuspartio Bernard ja Biancan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Mielestäni kyseessä oli ihan hyvä pätkä ja ostin sen monen muun Disney-elokuvan kanssa Blu-ray -muodossa seuraavana kesänä. En kuitenkaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa päätin kirjoittaa arvostelut puolelle Disneyn animaatioklassikoista alkuvuodelle 2018.

Kansainvälisen pelastusjärjestön hiirineiti Bianca lähtee yhdessä talonmies Bernardin kanssa pelastamaan avun tarpeessa olevaa Penny-tyttöä, jonka inhottava Meduusa-akka on kidnapannut itselleen.

Neiti Biancaa (Eva Gabor) ei nopeasti vilkaistuna voisi kuvitella seikkailijaksi. Turkiksiin pukeutunut Bianca näyttää lähinnä rikkaalta neidolta, jonka ainoa yhteys pelastusjärjestöön luulisi olevan sen rahoittaminen. Bianca kuitenkin osoittaa olevansa valmis sankaritekoihin, vaikkei välttämättä uskaltaisikaan kohdata kaikkia vaaroja silmästä silmään. Hahmo ottaa monet asiat paljon rennommin kuin hermoileva pelastajakumppaninsa Bernard.
     Talonmies Bernard (Bob Newhart) ei nimittäin ole mikään seikkailija ja lähteekin Biancan mukaan lähinnä sen takia, että on ihastunut tähän, eikä suostu antamaan hennon neidon lähteä yksin vaarantamaan itsensä. Bernard hermoilee matkalla vähän väliä ja hän on todella taikauskoinen tyyppi. Lähes kaikkialla tuntuu esiintyvän numero kolmetoista, minkä hän uskoo merkitsevän huonoa onnea operaation onnistumiselle. Hiirihahmot ovat erinomaisesti todella erilaiset, jolloin heidän luonteenpirteensä nousevat hienosti esille. Vaikka kumpikaan ei olekaan mitä urhoollisin sankari, ei kumpikaan anna periksi, vaikka lähes kaikki vaarat ovat monta kertaa heitä isompia.
     Pelastettavaa Penny-tyttöä (Michelle Stacy) käy välittömästi sääliksi. Penny on orpo, joka on pitkään haaveillut siitä, että jonain päivänä pariskunta astuisi sisään Morningsiden orpokotiin ja ottaisi hänet tyttärekseen. Hänen ainoa ystävänsä on hänen pehmonallensa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Penny ei ole mitä rohkein, jolloin hän ei uskalla uhmata pahaa Meduusaa, mutta tarpeeksi urhea kokeillakseen karkaamista moneen otteeseen ja kirjoittaakseen avunpyynnön pullopostilla.
     Elokuvan pahis, eli julma Meduusa (Geraldine Page) muistuttaa erittäin paljon 101 dalmatialaista -leffan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) pahista, Cruella De Viliä, eikä mikään ihme, sillä kun elokuvaa suunniteltiin, De Vil aiottiin valita pahikseksi ja yhdistää näin kaksi leffaa samaan maailmaan. Meduusa on siis De Vilin tapaan yliampuvasti meikkejä käyttävä nainen, joka käyttää hienoja vaatteita ja kuvittelee olevansa muita tärkeämpi. Turkiksia hän ei sentään aio tehdä kidnappaamastaan Pennysta, mikä olisi jo todella hurjaa, vaikka kyseessä olisi aikuisten elokuva! Meduusa esittää kilttiä, mutta usein hän myös raivostuu kunnolla, jolloin kukaan ei halua olla hänen tiellään. Pahiksena hahmo on ihan toimiva, mutta muistuttaessaan liikkeissään ja puheessaan Cruella De Viliä, toivoisi hahmon olevan hän, eikä mikään kopio. Meduusalla on lemmikkinä kaksi krokotiilia, Nero ja Brutus, jotka eivät jostain syystä puhu mitään, vaikka muut leffan eläinhahmot tekevät niin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Meduusan hömelö apuri Nuppi (Joe Flynn), orpokoti Morningsidessa asuva vanha kissa Rufus (John McIntire), lentokoneen työtä pienille eläimille tekevä albatrossi Orville (Jim Jordan), Kansainvälisen pelastusjärjestön puhemies (Bernard Fox), sekä Pirunpoukamassa - jonne Meduusa on Pennyn napannut - asuva piisamipariskunta (Jeanette Nolan ja Pat Buttram), jotka valmistavat jonkinlaista pontikkaa, millä pistävät päänsä sekaisin.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on synkempi teos kuin monet muut Disneyn animaatiot. Mukana on toki tuttua kevyempää tunnelmaa, mutta jo ensimmäisistä minuuteista voi päätellä, että tällä kertaa tiedossa on vakavampi ja ilottomampi elokuva, jossa on kuitenkin ripaus toivoa. Penny on kirjoittanut paperille avunpyynnön ja laittanut sen pulloon, jonka hän on heittänyt mereen, toivoen jonkun löytävän sen ja pelastavan hänet. Alkutekstien aikana tämä pullo kulkee myrskyjen halki epätoivoisen "The Journey" -kappaleen säestämänä, jonka puolenvälin jälkeen kuultava musiikkiosio aiheutti ihoni menemään kananlihalle. Tästä onneksi päästään jo niihin kevyempiin kohtiin, kun Kansainvälinen pelastusjärjestö päättää, ketkä lähtevät etsimään Pennyä. Seikkailu lähtee nopeasti käyntiin ja sen henki on toimivasti luotu, jolloin katsojana lähtee mielellään hiirten mukana suorittamaan pelastusoperaatiota. Mukaan on saatu myös mysteeristä tunnelmaa ja kestää kauan, kunnes paljastetaan, mitä varten Meduusa on siepannut Pennyn.

Valitettavasti elokuvasta puuttuu hauskuus. Vaikka mukana onkin kevyempää henkeä, sekä albatrossi Orvillen tuottamaa hupsuilua, ei leffassa saa koskaan kunnolla nauraa. Tarinaan on pistetty kohtauksia mukaan, joiden olisi tarkoitus kai hieman hauskuuttaa, mutta näin ei tapahdu, jolloin katsojana voi hieman tylsistyä elokuvan aikana, vaikka se kestääkin vain vähän päälle tunnin ja vartin. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa ei ole myöskään tiettyä nokkeluutta, mitä Disney-pätkistä usein löytyy, mikä on sääli. Vaikka synkempi teos voi lähtökohtaisesti kuulostaa toimivalta, ei kokonaisuus sitä täysin ole ja siitä jää selkeästi uupumaan jotain. Paikoitellen elokuva on myös hieman liian surullinen, jolloin se muuttuu jopa hieman masentavaksi. Leffan loppuhuipennukseen on sentään saatu oivallisesti mukaan jännitystä ja toimintaa, jolloin viihdettäkin on luvassa. Parasta kuitenkin koko leffassa taitaa olla kohtaus, johon liittyvät pelokkaat Bernard ja Bianca, uhkaavat krokotiilit ja urut. Kokonaisuutena kyseessä on ihan kelpo seikkailuleffa, joka tarjoaa jännitystä, mutta joka ei tällaisenaan täysin tee vaikutusta.

Animointi leffassa on kuitenkin erittäin mainiota. Hahmot ovat selvästi Disney-tyylisiä eläimistä ihmisiin. Vanha luonnostyyli on lähestulkoon kadonnut ja piirretyt viivat ovat tarkkoja, mitä on miellyttävää katsoa, vaikka luonnosmaisuuskin toimi. Monet taustat ovat hyvin maalaukselliset, mikä näyttää hyvältä. Myös elokuvan alkutekstikohtaus, joka näyttää diashow'na esitettävältä maalaustyöltä, on näyttävä. Leffan ohjauksesta vastaavat kuusi aiempaa Disney-klassikkoa ohjannut Wolfgang Reitherman (jolle tämä jäi viimeiseksi Disney-ohjaukseksi), sekä John Lounsbery ja Art Stevens, jotka ovat aiemmin toimineet lähinnä animaattoreina. Pelastuspartio Bernard ja Biancaa ei oikein voi kutsua musikaaliksi, sillä lauluja on vain muutama ja vain yksi niistä on hahmojen laulama. Kyseessä on Kansainvälisen pelastusjärjestön mainio tunnuslaulu "Rescue Aid Society", joka jää loppupäiväksi päähän soimaan. Elokuvassa on hyvät musiikit, ja "The Journeyn" ja "Rescue Aid Societyn" lisäksi kuultavat biisit "Tomorrow is Another Day" ja "Someone's Waiting for You" ovat mainiot, vaikkakin aika surulliset.

Elokuva ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. mutta "Someone's Waiting for You" -kappaleen aikana voi nähdä Bambin syömässä äitinsä kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Blu-rayn lisämateriaat eivät niinkään, sillä mukana on vain poistettu laulu "Peoplitis", vesilintudokumentti, lyhytelokuva "Three Blind Mouseketeers", laula-mukana -versio kappaleesta "Someone's Waiting for You" ja Blu-ray 3D:n esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Elokuvan teosta ei ole yhtä ainoaa pätkää.

Yhteenveto: Pelastuspartio Bernard ja Bianca on ihan kelpo seikkailuelokuva. Teos on synkempi kuin Disney-animaatiot yleensä, mikä lähtökohtaisesti toimii, mutta tiettyä riemua ja iloa elokuva kuitenkin jää kaipaamaan. Penny-tyttöä käy heti sääliksi ja toivoo, että mainiosti erilaiset hiiripelastajahahmot pystyvät auttamaan häntä. Valitettavasti leffan pahis Meduusa tuntuu liikaa kopiolta Cruella De Vilistä, jolloin alkaa toivomaan, että kyseessä olisi oikea De Vil, eikä outo kopio. Hieman huumoria on mukana, mutta koskaan ei saa nauraa. Seikkailuhenki on läsnä läpi elokuvan ja siihen on saatu oivaa mystisyyttä mukaan. Elokuva on animoitu erinomaisesti ja sen musiikit ovat todella hyvät, etenkin alkutekstien aikana soiva "The Journey" ja rallatus "Rescue Aid Society", joka alkaa soimaan päässäni heti, kun kirjoitan sen nimen. Lapsille Pelastuspartio Bernard ja Bianca kannattaa näyttää, vaikka ihan perheen pienimmille tämä ei synkkyyden takia sovi. Vanhemmat katsovat tämän oikein sujuvasti vierestä, etenkin jos tämä kuului heidän omiin suosikkeihinsa, kun he olivat muksuja. Vuonna 1990 elokuvalle ilmestyi jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under), joka on yksi ainoista Disney-klassikkojen jatko-osista, joka on myös Disney-klassikkoja. Sen arvostelu tulee olemaan viimeinen näistä keskiviikon Disney-hetkistä. Onneksi välissä on kuitenkin vielä viisi klassikkoa, joista kertoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Rescuers, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Aristokatit (The Aristocats - 1970)

ARISTOKATIT

THE ARISTOCATS

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Eva Gabor, Phil Harris, Liz English, Gary Dubin, Dean Clark, Roddy Maude-Roxby, Sterling Holloway, Pat Buttram, George Lindsey, Monica Evans, Carole Shelley, Hermione Baddeley Charles Lane, Bill Thompson ja Scatman Crothers
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: S

The Aristocats, eli suomalaisittain Aristokatit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 20. osa. Elokuvan oli alunperin tarkoitus olla kaksiosainen jakso Walt Disney Wonderful World of Color -sarjalle (1961-1969), mutta uusintakirjoitusten kautta tarina alkoi muuttua paremmin animaatioelokuvana toteutettavaksi, jolloin leffan tuotanto lähti liikkeelle. Aristokatit on merkittävä Disney-klassikko, sillä se jäi viimeiseksi teokseksi, jolle Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa joulukuussa 1966. Elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1970 ja se menestyi hyvin, sekä sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä Aristokatit ole koskaan ensimmäisten joukossa, kun jotakuta pyytää luottelemaan Disney-klassikkoja. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran lapsena ja pidin siitä lähinnä kissojen takia, sillä olen enemmän kissaihminen ja tähän mennessä lemmikkien osalta Disneyltä oli ilmestynyt vain kaksi koiraelokuvaa; Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955) ja 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Kissat olivat olleet pääasiassa ilkeitä hahmoja, joten oli hienoa, että Aristokateissa päähenkilöt olivat maukujia. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, ostettuani sen Blu-rayna. Silloin en erityisemmin pitänyt siitä, vaan se oli mielestäni aika tylsä. Vaikea sanoa, mitä mietin silloin, sillä kun katsoin sen uudestaan, päättäessäni arvostella useat Disney-klassikot ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, pidin sitä mainiona seikkailuna.

Varakas rouva Adelaide aikoo testamentata koko omaisuutensa rakkaille kissoillensa. Rouvan hovimestari Edgar on kuvitellut kuuluvansa testamenttiin, joten hän suuttuu tästä tiedosta ja vie kissat mahdollisimman kauas kaupungista, saadakseen koko perinnön. Kissaemo Herttuatar ja tämän kolme pentua yrittävät löytää takaisin kotiinsa ja heitä alkaa auttamaan kujakatti Thomas O'Malley.

Valitettavasti yksi elokuvan päähenkilöistä, Herttuatar (Eva Gabor) on yksi elokuvan tylsimmistä hahmoista. Koska kyseessä on emo, hahmon pääpiirre on olla huolehtiva äiti pennuilleen. Herttuatar kuuluu ylemmistöön, joten hän käyttäytyy kaiken aikaa arvokkaasti. Hän hämmästelee katukissojen eloa, mutta samalla myös alkaa haaveilla sellaisesta. Herttuataren seikkailupuoli aktivoituu vain pariin otteeseen leffan aikana, mutta lähinnä hän vain seuraa sivusta useita tilanteita.
     Herttuattaren pennut, eli valkoinen Marie-tyttö (Liz English), oranssi Toulouse-poika (Gary Dubin) ja harmaa Berlioz-poika (Dean Clark), ovat usein enemmän esillä kuin Herttuatar itse. Marie on kolmikosta ärsyttävin, sillä hän tuntuu koko ajan ylimieliseltä ja herkkähipiäiseltä, kokiessaan olevansa muita tärkeämpi. Onneksi Herttuatar sanoo Marielle usein, kuinka kuuluu käyttäytyä. Toulouse pitää maalaamisesta ja kujakissojen matkimisesta. Toulouse on kolmikosta huvittavin. Harmi vain, että pianoa soittava Berlioz tuntuu jäävän usein taka-alalle.
     Suosikkihahmoksi leffassa nousee helposti kujakatti Thomas O'Malley, jonka äänenä kuullaan Viidakkokirjassa (The Jungle Book - 1967) Baloo-karhua esittänyt Phil Harris. O'Malley on hurmuri, joka iskee välittömästi silmänsä Herttuattareen ja päättää vietellä tämän omakseen. Hän pitää luonnossa elämisestä, mutta joissain kaupunginosissa hänestä on muodostunut pienoinen legenda. O'Malley ei ole erityisen sankarillinen aluksi, mutta alkaa muuttua sellaiseksi leffan kuluessa eteenpäin. Hänessä on myös koomisia puolia, mitkä tuovat lisätoimivuutta hahmoon. O'Malley on todella karismaattinen tyyppi, ollakseen animoitu kissa.
     Elokuvan roisto, eli hovimestari Edgar (Roddy Maude-Roxby) on erinomainen hahmo, vaikka aluksi hänen häijy puolensa tuleekin esille hieman liian äkillisesti. Kuitenkin nopeasti saa hyvän käsityksen siitä, että Edgar on ollut vuosikausia palvelijana, joten ei ihme että alkaa suututtaa, kun tajuaa jäävänsä nuolemaan näppejään. Edgar ei kuitenkaan ole erityisen paha pahis ja hän on aika kömpelö tapaus. Edgar ei selvästi ole mitään rikollista aiemmin tehnyt, joten hän ei täysin osaa asiaansa. Hahmon hölmöilyjä on hauska seurata.

Herttuattaren ja pentujen luksushuoneen seinässä asustaa hiiri nimeltä Roquefort (Sterling Holloway), joka on erittäin suloinen pieni juustofani. Roquefort huolestuu suuresti, kun kissat katoavat, jolloin hän päättää ryhtyä tutkimaan, mistä on kyse. Hiirulainen jopa pukeutuu kuin salapoliisi Sherlock Holmes, mistä tulee todella paljon mieleen monta vuotta myöhemmin ilmestynyt Disney-leffa Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), jonka päähahmo on Holmesin kaltainen salapoliisihiiri. Adelaide-rouvan taloon kuuluu myös talli, jossa majailee hevonen Frou-Frou (Nancy Kulp), joka on Roquefortin ystävä.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hienot, mutta hassut hanhileidit Abigail (Monica Evans) ja Amelia (Carole Shelley), sekä heidän Valdo-setänsä (Bill Thompson) - joka on selvä alkoholisti, mikä on kummaa lastenleffassa - eräällä farmilla asustavat koirat Napoleon (Pat Buttram) ja Lafayette (George Lindsey), jotka eivät pidä Edgarista, sekä Hottikatin (Scatman Crothers) johtama kissabändi. Napoleon ja Lafayette ovat loistava lisäys leffaan ja he tarjoavat useita hauskoja kohtauksia, vaikkeivät koskaan olekaan tekemisissä itse päähenkilöiden kanssa.
     Muita ihmishahmoja ovat rouva Adelaide (Hermione Baddeley), joka on tylsin hahmo koko leffassa, sillä hän ei oikeastaan tee mitään ihmeellistä, sekä hänen lakimiehensä Georges Hautecort (Charles Lane), joka on todella ketterä vanhaksi herraksi.

Vaikka leffan tarina onkin erilainen, Aristokateista voi helposti tulla mieleen Kaunotar ja Kulkuri. Kummassakin on ylemmistöön kuuluva naiseläin, joka päätyy pois kodistaan ja tapaa kaduilla elävän mieseläimen. Mies alkaa suojella naista ympäristössä, johon nainen ei ole tottunut ja samalla kaksikko alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Tietenkin tässä muutosta tuovat naisen lapset, mutta silti pohja on samanlainen. Minun on itse asiassa pakko myöntää, että vaikka molemmissa juonikuvio toimii, mielestäni Aristokatit on kokonaisuutena parempi elokuva. Mukana on joitain hitaita kohtauksia, mutta pääasiassa tarina liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, eikä päästä katsojaa tylsistymään. Leffassa on välillä mukana onnistunutta jännitystä, etenkin lopussa, mutta lähinnä Aristokatit on hauska elokuva. Tämä johtuu lähinnä mainioista hahmoista, jotka saavat katsojan naureskelemaan useasti leffan aikana. Hahmojen kohellusten lisäksi mukana on aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka tuntuvat jokseenkin ajattomilta. Jotkut aikuiset saattavat toki kauhistella, mitä Disneyllä on mietitty, kun yksi hahmo on selkeästi humalassa ja että miten tämän nyt lapsille selittää, mutta monet voivat myös hekotella hänelle ja pitää juttua oivana ideana. Todella hupaisaa on se, että O'Malleyn iskuyritykset Herttuatarta kohtaan alkavat kadota, kun hän tajuaa, että naikkosella onkin muksuja. Tämä tuo oudolla tavalla inhimmillisyyttä kissoihin ja jotkut voivat samaistua tähän, sillä jotkut nuoret miehet ovat olleet vastaavassa tilanteessa.

Kissojen seikkailuja on kiinnostavaa seurata ja katsojana jännittää, mitä tulee tapahtumaan, jos ja kun kissat pääsisivät kotiinsa, sillä he eivät tiedä Edgarin olevan kaiken takana. Samalla katsoja myös pohdiskelee, mitä Edgar edes voisi tehdä kateille, ollessaan niin hömelö tapaus. Lapsille kuitenkin loppupäästä löytyy oivallista jännitystä, mutta aikuisille koko homma on lähinnä viihdyttävä. En todellakaan tajua, mitä minun päässäni tapahtui, kun viimeksi katsoin Aristokatteja, enkä oikein pitänyt siitä. Elokuvahan on todella mainio ja viihdyttävä seikkailukertomus, joka sisältää paljon hauskoja kohtia ja loistavia hahmoja. Se on kyllä kuitenkin pakko tunnustaa, etten yhtään ihmettele, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieliin, sillä se ei ole loppujen lopuksi erityisen muistettava pätkä. Aliarvostettu se kuitenkin on ja toivoisin, että jokainen Disney-fani tekisi itselleen palveluksen ja vilkaisisi Aristokatit uudestaan, jos sen näkemisestä on kulunut aikaa.

Aristokatit on musikaali, kuten monet aiemmat Disneyn elokuvat. Kovin montaa kappaletta ei kuitenkaan ole mukana, eikä leffa niitä oikein kaipaakaan. Alkutekstien aikana kuullaan biisi "The Aristocats", jossa kerrotaan, millaisia nämä kissat ovat. Ensimmäinen hahmojen laulama kappale on Herttuattaren ja pentujen laulama ja soittama (jokseenkin ärsyttävä) "Scales and Arpeggios". Nämä eivät kuitenkaan jää mieleen, toisin kuin O'Malleyn laulama "Thomas O'Malley" ja kissabändin esittämä "Everybody Wants to Be a Cat". Myös George Brunsin säveltämät musiikit toimivat.

Elokuva on animoitu hyvin. Mukana on samanlaista luonnosten ja maalauksellisuuden yhdistelyä kuin muutamassa aiemmassa Disney-leffassa. Tyyli toimii edelleen ja leffa on visuaalisesti hyvännäköinen. Hahmot ovat erinomaisesti piirrettyjä ja kissoihin on hienosti saatu erilaisia piirteitä. Taustat näyttävät hyviltä ja etenkin laajat kuvat Pariisista - jossa elokuva tapahtuu - miellyttävät silmää. Aristokattien ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi yksin myös kaksi edellistä Disney-elokuvaa; Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) ja Viidakkokirja. Seitsemän henkilön työstämä käsikirjoitus on hyvä.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen aloitus, "Oui Oui Marie" -musiikkivideo, poistettuja kappaleita, sekä leffan biisit, lauluista kertova "The Sherman Brothers: The Aristocats of Disney Songs", kissojen historiasta kertova "The Great Cat Family" ja lyhytelokuva "Bath Day".

Yhteenveto: Aristokatit muistuttaa tavallaan Kaunotarta ja Kulkuria, mutta siitä löytyy tarpeeksi erilainen tarina, jolloin se tuntuu omaperäiseltä kissasadulta. Elokuvan hahmot ovat pääasiassa erinomaisia, mutta valitettavasti naishahmot Herttuatar ja Adelaide-rouva jäävät muiden jalkoihin, ollessaan aika tylsiä. Edgar on todella hyvä pahishahmo, sillä hän ei oikeasti ole mikään pahuuden ruumiillistuma, vaan lähinnä kömpelö ja hölmö heppu. Tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä erityisemmin hidastele. Leffa sisältää erittäin paljon huumoria, sekä hieman jännitystä lapsille. Musikaalinumeroita ei ole kovin montaa, eikä teos tarvitsekaan enempää. Leffa on animoitu mainiosti ja hahmot ovat tyylikkäitä eri tavoilla. Suosittelenkin Aristokatteja koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä tietty kaikille kissafaneille. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa vuonna 2005, mutta sitä ei koskaan toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Aristocats, 1970, Walt Disney Productions