keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Arvostelu: One Hundred and One Dalmatians / 101 dalmatialaista (1961)

ONE HUNDRED AND ONE DALMATIANS (1961)

101 DALMATIALAISTA



Ohjaus: Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rod Taylor, Ben Wright, Cate Bauer, Lisa Davis, Betty Lou Gerson, J. Pat O'Malley, Frederick Worlock, Martha Wentworth ja David Frankham
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: 7

One Hundred and One Dalmatians, eli suomalaisittain 101 dalmatialaista on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 17. osa. Elokuva perustuu Dodie Smithin kirjaan "The Hundred and One Dalmatians" (1956). Disney itse luki teoksen, innostui suuresti ja halusi heti tehdä siitä elokuvan. Yhtiön aiempi animaatioelokuva Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959) oli menestynyt heikosti teattereissa, jolloin animaatioiden teon lopettamista mietittiin. Tekijät löysivät kuitenkin teknologiaa, jonka avulla he kykenivät animoimaan elokuvan nopeammin ja halvemmalla, jolloin mahdollinen tappio ei olisi ollut yhtä paha. Lopulta elokuva ilmestyi alkuvuodesta 1961 (Suomessa loppuvuodesta nimellä "Lupsakkaat luppakorvat") ja oli iso hitti, mikä varmisti, että Disneyn animaatiopuoli pyörisi vielä ainakin muutaman vuoden. Vuosien saatossa 101 dalmatialaista on muuttunut klassikoksi monen muun Disney-teoksen ohella. Itse näin elokuvan lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin näin leffan uudestaan. Pidin elokuvasta yhä ja ostinkin sen Blu-rayna. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista vuoden 2018 ensimmäiselle puoliskolle, jolloin oli aika katsoa 101 dalmatialaista uudestaan ja arvostella se.

Dalmatialaiskoirat Pongo ja Perdita perustavat perheen saadessaan viisitoista pentua. Pariskunnan pienokaiset ovat kuitenkin vaarassa, sillä inhottava Cruella de Vil haluaa pennut itselleen, jotta voi tehdä niistä turkiksia.

Elokuvassa ei varsinaisesti ole selkeää päähenkilöä, vaan siinä seurataan dalmatialaisia yhtenäisinä joukkoina. Päähenkilöksi voisi kuitenkin mieltää Pongo-koiran (Rod Taylor), sillä elokuvan alussa kuullaan pitkään hänen kertojaääntään. Leffan alussa Pongo vaikuttaa aika tavalliselta poikamieheltä, kuten omistajansa (tai kuten Pongo kutsuu: "lemmikkinsä") Roger (Ben Wright), joka soittaa pianoa ja säveltää lauluja, poltellen samalla piippuaan. Kumpikin on isossa roolissa, mutta kumpikaan ei ole millään lailla tarinan sankari. Isänä Pongo on rento ja huolehtiva, mutta siihen hahmo oikeastaan jääkin.
     Pongon rakas, eli Perdita (Cate Bauer) on jokseenkin tylsä tapaus, sillä hän ei oikeastaan tee muuta kuin synnyttää pennut. Perditan omistaja, eli Rogerin rakas on Anita (Lisa Davis), joka on vielä tylsempi tapaus, sillä hän ei oikeasti tee mitään merkittävää. Selvästi mielenkiintoisempi hahmo on pariskunnan taloudenhoitaja Nanny (Martha Wentworth), joka on hupaisa hahmo innostuessaan ja äidillisempi kuin kukaan muu naishahmo elokuvassa.
     Elokuvan pahis on tosiaan inhottava akka nimeltä Cruella de Vil (Betty Lou Gerson), joka on oikeasti todella julma pahis. Aiemmissa Disney-leffoissa on kyllä nähty pahiksia, jotka haluavat esimerkiksi myrkyttäen tappaa päähenkilöt, mutta de Vil aikoo siepata päähenkilön lapset ja tehdä niiden nahoista takkeja! Tästä ei kovin paljon ilkeämmäksi pääse. Hahmo on aivan mahtavasti luotu. De Vil kokee olevansa erittäin tärkeä nainen ja uskoo kaikkien muiden olevan hänen alapuolellaan. Hän ei mieti koiria ajattelevina ja tuntevina olentoina, jolloin hän voi täysin tunteettomasti tehdä niille mitä haluaa. Myös hahmon nimi on aivan täydellinen, sillä suomennettuna Cruella de Vil tarkoittaa "julmaa paholaista".
     Jotta Disney-tarinoiden pahikset eivät olisi vain lapsille painajaisia aiheuttavia pahuuksia, täytyy heillä tietty olla hölmöt apurit, jotka toilailevat kaiken aikaa. Cruella de Vilin apurit ovat urpot rikolliset Jasper (J. Pat O'Malley) ja Jesper (Frederick Worlock). Hahmot ovat hyviä ja vaikka he ovat tyhmiä, ei heistä ole tehty ihan täysiä idiootteja. Jasper on kaksikosta se fiksumpi, mutta kumpikin pistää naureskelemaan useasti leffan aikana typeryydellään.
     Muita eläimiä elokuvassa ovat tietenkin Pongon ja Perditan pennut, joista kuitenkin vain muutama jää mieleen: Rollo (Barbara Beaird) pitää syömisestä ja hänellä on aina nälkä, Kikerolla (Mickey Maga) on täplä silmänsä ympärillä ja Laikku rakastaa television katselua niin paljon, että hänet pitää raahata väkisin TV:n edestä - eli vähän niin kuin minä! Pentujen lisäksi eläinhahmoja ovat mm. vanha puolikuuro Eversti-koira (Jasperin ääni J. Pat O'Malley), tämän avustajakissa kersantti Tapsu (David Frankham) ja hevosavustaja Kapteeni (Thurl Ravenscroft), iso Danny-koira (George Pelling), energinen pieni terrieri Scottie, sekä hanhi Lucy (Nannyn ääni Martha Wentworth).

Elokuva kestää vain tunnin ja vähän päälle vartin, mutta se ehtii kertoa tarinansa mainiosti siinä ajassa. Aluksi esitellään Pongo ja Perdita, sekä heidän omistajansa, eli koirien mukaan heidän lemmikkinsä, mikä on ihan hauska vitsi. On myös hauskaa, kun alussa Pongo katselee koiria ja heidän "lemmikkejään", jotka ovat erikoista kyllä, hyvin samankaltaiset. Myös Pongo muistuttaa jossain määrin Rogeria ja Perditassa on samankaltaisuutta Perditan kanssa. Kuten jo sanoin, elokuvassa ei oikeastaan ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan eri eläimiä, jotka yrittävät pistää lopun Cruella de Vilin ilkeille suunnitelmille. Aluksi Pongo tuntuu päähahmolta, toimiessaan tarinan kertojana, mutta Perditan tullessa mukaan tarinaan, voi kaksikon mieltää päähenkilöiksi. Tämä kuitenkin muuttuu, kun pennut alkavat saada enemmän ruutuaikaa, jolloin voi miettiä leffan kertovan sittenkin heistä. Jossain kohtaa seurataankin pääasiassa sivuhahmoeläimiä, mikä voi hämmentää suuresti. Loppujen lopuksi ymmärtää, että keskiössä ovat kaiken aikaa olleet leffan nimen mukaisesti satayksi dalmatialaista, joita tulee mukaan yhä vain enemmän ja enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee.

101 dalmatialaista on oikein mainio seikkailuelokuva. Se tarjoaa seikkailua ja jännitystä, dalmatialaisten paetessa ja piileskellessä Cruella de Vililtä ja tämän hölmöiltä apureilta. Varsinkin lapsille leffa voi olla paikoitellen todella jännittävä, minkä takia on hienoa, että mukana on huumoria tasapainona, joka on muutenkin tärkeä osa seikkailuleffoja. Erityisen mojovia nauruja leffa ei tarjoa, mutta hyvin sen aikana hekottelee. Elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta, pääasiassa uusia hahmoja, jolloin katsoja ei kertaakaan tylsisty, tavatessaan uusia tuttavuuksia ja koetessaan uusia tapahtumia. Tunnelma on hyvin luotu ja leffa pitää mukanaan loppuun asti. 101 dalmatialaista on selvästi paljon modernimpi Disney-elokuva kuin edeltäjänsä, sisältäessään televisioita jne., mikä on hienoa vaihtelua monien satujen jälkeen. Pieniä lisäyksiä voisi olla mukana siellä täällä tuomassa lisäsyvyyttä ja jotkut hahmot voisivat olla parempia, mutta muuten kyseessä on hyvä elokuva, joka kannattaa näyttää lapsille, etenkin jos koirat ovat heille se juttu. Perheen pienimmille ei kuitenkaan kannata ihan heti kertoa, kuinka koirista tehdään turkiksia, sillä se saattaa aiheuttaa jonkinlaisia traumoja.

101 dalmatialaista on animoitu todella taidokkaasti. Elokuvassa on mielenkiintoinen tyyli, jossa yhdistetään maalauksellisia värejä paikoitellen jopa nopeasti tehdyn näköisiin luonnoksiin. Yhdistelmä toimii erinomaisesti, jolloin leffaa katsoo mielellään. Eläinhahmot ovat todella taidokkaasti toteutetut ja taustat ovat kiehtovia. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman, joista jälkimmäinen on aiemmin tehnyt pääasiassa animaattorihommia, mutta Geronimi ja Luske ovat ohjanneet Disneylle yhdessä mm. elokuvat Tuhkimo (Cinderella - 1950), Peter Pan (1953) ja Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp - 1955). Elokuva on siinä mielessä erikoinen Disney-filmi, että siinä on vain yksi käsikirjoittaja, Bill Peet, joka on siirtänyt kirjan taidokkaasti elokuvaksi. 101 dalmatialaista ei ole musikaali, mutta siinä kuullaan kaksi laulua: Rogerin laulama mainio "Cruella de Vil" ja lopputektejä ennen kuultava "Dalmatian Plantation". Mukana on myös "Hauvan herkku" -mainos, jonka aikana soi ärsyttävä laulu. Musiikeista vastaa George Bruns, joka on tehnyt todella hyvää työtä sävellystensä parissa. Etenkin useasti elokuvan aikana kuultava tunnusmusiikki on tarttuva ja on hienoa, miten sitä soitetaan välillä hieman eri soittimilla ja eri tahdeissa, jolloin sen tarjoama tunnelma vaihtelee iloisesta jännittävään ja väsyneestä innokkaaseen.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne. Leffassa vilahtaa Kaunotar ja kulkurista (Lady and the Tramp - 1955) muutamia hahmoja - tietty nimikkohahmot muiden joukossa - minkä lisäksi Mikki Hiiren pään siluetin voi bongata heti elokuvan ensisekuntien aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova seitsemänosainen "Redefining the Line: The Making of One Hundred and One Dalmatians", kirjan siirtämisestä elokuvaksi ja Walt Disneyn ja Dodie Smithin kirjeenvaihdosta kertova "Sincerely Yours, Walt Disney", Cruella de Vilistä kertova "Cruella de Vil: Drawn to be Bad", poistettuja lauluja sekä trailereita ja mainoksia. Katsottavaa on yhteensä yli tunniksi.

Yhteenveto: 101 dalmatialaista on mainio koko perheen seikkailuelokuva, jossa tarina keskittyykin hienosti juuri perheeseen. Leffa tarjoaa jännitystä ja huumoria toimivassa tasapainossa, ja se ehtii kertoa hienosti tarinansa tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa. Selkeää päähahmoa ei ole, mutta se ei haittaa, sillä eläinhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia. Cruella de Vil on loistava pahis ja häntä auttavat Jasper ja Jesper ovat hauskoja. Elokuva on animoitu tyylikkäästi ja se on saatu näyttämään samaan aikaan sekä maalaukselta että luonnokselta. Lauluja ei erityisemmin ole mukana, mutta se ei haittaa, kun kyseessä ei ole samanlainen satu kuin monet aiemmat Disney-animaatiot. Suosittelen elokuvaa koko perheen yhteiseen leffahetkeen, minkä lisäksi kaikille koirafaneille. Elokuvalle on tehty jatko-osa 101 dalmatialaista 2: Pikku Kikero Lontoossa (101 Dalmatians II: Patch's London Adventure - 2003), mutta sitä en ole nähnyt. "101 Dalmatians: The Series" -animaatiosarjaa (1997-1998) katsoin kyllä lapsena, minkä lisäksi olen nähnyt näytellyn, vuoden 1996 101 Dalmatians -elokuvan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
One Hundred and One Dalmatians, 1961, Walt Disney Productions

1 kommentti:

  1. 101 dalmatialaista jää mielestäni melko keskivertoiseksi Disney-elokuvaksi ehkä juuri siksi, että siinä ei varsinaista päähahmoa ole. Elokuvan hyvikset ovat erilaisista luonteistaan huolimatta loppujen lopuksi melko tylsiä tapauksia. Elokuvan pahikset sen sijaan ovat aivan loistavia! Cruella de Villen nimi on aivan mahtava, ja hänen apurinsakin ovat hauskasti nimetty Jasperiksi ja Jesperiksi. Veljeksiltä löytyy nimittäin myös veli Joonatan vankilasta. Cruella de Vil -laulu on mielestäni yksi parhaista Disneyn lauluista, ja se pelkästään nostaa elokuvan arvostusta omassa mielessäni hieman korkeammalle. Ja ovathan ne koirat söpöjä! :)

    VastaaPoista