Arvostelu: Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963)

MIEKKA KIVESSÄ

THE SWORD IN THE STONE

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rickie Sorensen, Richard Reitherman, Robert Reitherman, Karl Swenson, Junius Matthews, Sebastian Cabot, Norman Alden ja Martha Wentworth
Genre: animaatio, fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: S

The Sword in the Stone, eli suomalaisittain Miekka kivessä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 18. osa. Elokuva perustuu T. H. Whiten kirjaan "The Sword in the Stone" (1938), joka taas pohjautuu kuningas Arthurin legendaan. Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Hänestä ja hänen Pyöreän pöydän ritareistaan on tehty useita teoksia, joten tietysti myös Walt Disney -yhtiö koki tarvetta tehdä tarusta elokuvan. Miekka kivessä -leffaa alettiin suunnittelemaan samanaikaisesti "Chanticleer"-animaation kanssa, joka ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa, sillä Disney itse piti koko juttua roskana. Hän oli kuitenkin käynyt katsomassa kuningas Arthuriin liitännäisen näytelmän "Camelot", joka innosti häntä pistämään Miekka kivessä -projektin eteenpäin. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1963 ja se oli menestys, vaikka saikin ristiriitaiset arvostelut. Elokuva oli ehdolla parhaan musiikin Oscar-palkinnosta, muttei voittanut. Itse näin Miekka kivessä joskus lapsena muutamaankin otteeseen ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, kerätessäni Disney-klassikkoja Blu-rayna, mutta silloin se ei enää erityisemmin innostanut. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, päätin tehdä kaikki Disney-klassikot Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Bernard ja Bianca Australiassa -leffaan (The Rescuers Down Under - 1990) asti ja oli jälleen aika katsoa Miekka kivessä. Hauskaa oli, että katsoin leffan samalla myös valmistautumisena vuoden 2017 elokuvaan King Arthur: Legend of the Sword.

Velho Merlin alkaa opettamaan Arttu-poikaa, jonka uskoo vetävän miekan kivestä ja nousevan Englannin kuninkaaksi.

Arttu on köyhä, mutta innokas poika, joka toimii aseenkantajana ja haaveilee pääsevänsä itsekin ritariksi turnajaisiin jonain päivänä. Arttu hämmästelee velho Merlinin taikuuksia, muttei tunnu pääsevän jyvälle tämän opetuksista. Artusta tekee mielenkiintoisen se, että vaikka hän haluaisi päästä paremmin mukaan magian maailmaan, hän tietää, että hänellä on velvollisuuksia kotonaan, joita hän pitäisi hoitaa. Elokuvan aikana hänen täytyykin kamppailla päänsä sisällä siitä, mitä hänen pitäisi oikeasti tehdä? Artun äänenä kuullaan kolme eri henkilöä: Rickie Sorensen, Richard Reitherman ja Robert Reitherman, minkä kyllä huomaa. Artun ääni kuulostaa aina välillä erilaiselta, mikä on häiritsevää.
     Velho Merlin (Karl Swenson) on selvästi mielenkiintoisempi hahmo kuin Arttu. Höperönä vanhuksena ja suurena taikurina Merlin tuntuu alusta alkaen sisältörikkaammalta tapaukselta, etenkin kun hahmon kykyjä avataan leffan kulkiessa eteenpäin. Merlin kykenee matkustamaan ajassa, minkä takia hän tietää monia juttuja etukäteen ja välillä hän vahingossa puhuukin tulevaisuuden asioista, kuten helikoptereista, mitkä saavat Artun hämilleen. Merlin on hauska tapaus, miksi onkin hienoa, että hän on yhtä paljon - ellei jopa enemmänkin - ruudulla kuin Arttu.
     Merlinillä on puhuva pöllö nimeltä Arkhimedes (Junius Matthews), joka ei tunnu innostuvan mistään ja löytää kaikesta huonoimmat puolet. Merlin ja Arkhimedes ovat loistava kaksikko, velhon ollessa positiivinen lähes kaiken aikaa ja pöllön ollessa täysi vastakohta. Arkhimedes ei näe erityistä syytä Artun kouluttamiselle, eikä kovin paljoa pidä pojasta, mutta hänestä löytyy myös pehmeitäkin puolia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ector (Sebastian Cabot) ja tämän lihaksikas poika Kay (Norman Alden), joiden linnassa Arttu asuu ja työskentelee. Ector on ylväs herra, joka ei usko Merlinin taikahömpötyksiin, vaan haluaa pitää Artun itsellään työvoimana. Ector haluaa myös nähdä poikansa Kayn menestyvän täydellisesti. Kay on itseään täynnä olevan miehenalku, joka vähät välittää Artusta, tämän ollessa paljon pienempi. Kay mahtailee voimillaan, muttei ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin väittää.
     Elokuvan pahis on noita nimeltä Matami Mimmi (Martha Wentworth), joka nousi leffan ansiosta suosioon ja on esiintynyt jälkeenpäin monissa Disneyn sarjakuvissa. Ei mikään ihme, sillä Matami Mimmi on mainio hahmo, ollessaan samalla sekä todella ilkikurinen että erittäin hupaisa. Onkin suuri harmi, että hahmo tulee mukaan vasta leffan viimeisen vartin aikana, eikä hän saa minkäänlaista pohjustusta.

Miekka kivessä ei ole Walt Disney -animaatio parhaimmasta päästä. Aluksi kun hahmoja esitellään ja leffan lupsakka tunnelma alkaa välittyä katsojille, elokuva viihdyttää. Huumoria tuntuu olevan sopivasti (eli paljon) ja katsojat pääsevät kokemaan Artun kanssa Merlinin taikuuksia. Valitettavasti kun opetustunnit alkavat, elokuva alkaa heikentyä. Jokainen opetustunti sisältää tietenkin jonkin filosofisen opetuksen, mutta jossain kohtaa alkaa lähinnä tylsistyttää, kun Merlin vain muuttelee itseään ja Arttua eri eläimiksi, ja pistää Artun erilaisiin hankaliin tilanteisiin. Ainoa, mikä oikeasti tuntuu opettamiselta, on kun Arkhimedes opettaa Arttua kirjoittamaan aakkosia. Eläinkohtauksissa on omat viihdyttävät puolensa, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu vievän tarinaa eteenpäin. Itse asiassa koko elokuva ei tunnu liikkuvan eteenpäin kuin vasta ihan lopussa. Ja siinä kohtaa, kun päästään loistokkaaseen lopetukseen, ei lopetus tunnukaan kovin loistokkaalta, koska elokuva ei ole siihen mennessä saanut herätettyä kovin ihmeellisiä tunteita. Lopetus on myös tehty kiirehtien, jolloin se tuntuu olevan täysin eri tarinaa kuin aiemmin nähty tunti. Alle puolentoista tunnin elokuvaksi Miekka kivessä tuntuu laahaavan vailla päämäärää.

Onneksi mukana on paljon huumoria, jolloin elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Merlinin hupsuilun, Arkhimedesin äksyilyn ja muutamien hauskojen vitsien lisäksi yksi hauskimmista asioista koko leffassa on metsässä liikkuva ahne susi, joka haluaisi syödä kaikki. Susi ei kuitenkaan ole kovin pelottava tapaus, vaan lähinnä huvittava, jatkuvasti epäonnistuessaan aikeissaan. Sudesta on myös tehty jollain tapaa jopa suloinen, jotta perheen pienimmät eivät näkisi painajaisia siitä. Parasta koko elokuvassa on kuitenkin Merlinin ja Matami Mimmin välinen taikataistelu, joissa he muuttavat itseään eri eläimiksi ja yrittävät päihittää toisensa. Se kohtaus pitää katsojaa parhaiten mukanaan ja tuo pientä lisäarvoa muuten kehnoon fantasiaseikkailuun.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Miekka kivessä on musikaali. Heti elokuvan intron aikana kuullaan "The Legend of the Sword", jossa lauletaan tarinan lähtökohdat. Toinen kappale on Merlinin laulama "Higitus Figitus", joka muistuttaa paikoitellen jopa liiankin paljon Tuhkimossa (Cinderella - 1950) kuultua taikalaulua "Bibbidi Bobbidi Boo". Ensimmäisen oppitunnin aikana Merlin laulaa biisin "That's What Makes the World Go Round" ja toisen oppitunnin aikana kuullaan "A Most Befuddling Thing", joiden lisäksi Matami Mimmi laulaa itsestään kipaleen "Mad Madam Mim". Elokuvan kappaleet ovat aika unohdettavia ja tylsiä, mutta onneksi yksikään niistä ei ole kovin pitkä.

Vaikka tarina ja laulut eivät olekaan parhaasta päästä, on Miekka kivessä animoitu taidokkaasti. Edellisen Disney-leffan, 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) luonnosmaista tyyliä on päässyt hieman tähänkin mukaan, mistä pidän paljon. Hahmot ovat hyvin toteutetut ja ulkoisesti parhaiten mieleen jäävät Merlin sinisessä kaavussaan ja pitkässä parrassaan, sekä Matami Mimmi pöllähtäneissä hiuksissaan ja punertavassa asussaan. Taustat ovat hienoja, etenkin metsä, jossa monet kohtaukset onneksi tapahtuvat. Visuaalisesti hieno on myös Ectorin linnan ränsistynyt torni, jossa Merlin joutuu yöpymään. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa. Reitherman osaa selvästi tuoda oikeanlaista tunnelmaa mukaan. Ongelmat löytyvätkin pääasiassa Bill Peetin kehnosta käsikirjoituksesta, josta kunnon juoni on unohtunut melkein kokonaan.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne., kuten Disney-elokuvat yleensä. Piilotetun Mikki Hiiren pään siluetin voi bongailla muutamastakin paikasta, minkä lisäksi leffan alkupäässä nähdään metsäkauris, joka muistuttaa todella paljon Bambin emoa elokuvasta Bambi (1942).

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalit Blu-raylla tuottavat pettymyksen, sillä mukana ei ole mitään elokuvan teosta kertovaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, musiikeista kertova "Music and Magic: The Sherman Brothers", Walt Disneyn taikatemppupätkä "All About Magic (Excerpt)", sekä Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Brave Little Tailor" ja Hessu Hopo -lyhytelokuva "A Knight for a Day". Mukana on myös laula-mukana -versio elokuvasta.

Yhteenveto: Miekka kivessä on jotenkin merkityksetön elokuva, joka tuntuu suurimman osan kestostaan siltä, ettei se johda yhtään mihinkään. Alku on vielä toimiva, mutta ensimmäisestä opetustunnista lähtien leffa alkaa heikentyä. Lopetuksen olisi tarkoitus olla hieno, mutta lähinnä se vain kiirehtii ja tuntuu mitäänsanomattomalta. Kun elokuva päättyy, katsojana miettii lähinnä, että "jaahas, on sitä paljon parempiakin Disney-pätkiä tullut katseltua". Onneksi mukana on paljon huumoria, sekä hyviä kohtauksia, kuten Merlinin ja Matami Mimmin taikakaksintaistelu, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun asti. On suuri harmi, ettei Matami Mimmin rooli ole suurempi. Merlin ja tämän Arkhimedes-pöllö ovat selvästi parhaimmat hahmot leffassa. Miekka kivessä on animoitu hyvin, mutta sen laulut ovat lähinnä väkisin mukaan tungettuja ja unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää jossain kohtaa, sillä se sisältää hassuja juttuja ja söpöjä eläimiä, sekä hieman seikkailua. Aikuiset eivät tästä luultavasti saa paljoa irti kehnon tarinankerronnan takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sword in the Stone, 1963, Walt Disney Productions

Arvostelu: 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961)

101 DALMATIALAISTA

ONE HUNDRED AND ONE DALMATIANS

Ohjaus: Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rod Taylor, Ben Wright, Cate Bauer, Lisa Davis, Betty Lou Gerson, J. Pat O'Malley, Frederick Worlock, Martha Wentworth ja David Frankham
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: 7

One Hundred and One Dalmatians, eli suomalaisittain 101 dalmatialaista on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 17. osa. Elokuva perustuu Dodie Smithin kirjaan "The Hundred and One Dalmatians" (1956). Disney itse luki teoksen, innostui suuresti ja halusi heti tehdä siitä elokuvan. Yhtiön aiempi animaatioelokuva Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959) oli menestynyt heikosti teattereissa, jolloin animaatioiden teon lopettamista mietittiin. Tekijät löysivät kuitenkin teknologiaa, jonka avulla he kykenivät animoimaan elokuvan nopeammin ja halvemmalla, jolloin mahdollinen tappio ei olisi ollut yhtä paha. Lopulta elokuva ilmestyi alkuvuodesta 1961 (Suomessa loppuvuodesta nimellä "Lupsakkaat luppakorvat") ja oli iso hitti, mikä varmisti, että Disneyn animaatiopuoli pyörisi vielä ainakin muutaman vuoden. Vuosien saatossa 101 dalmatialaista on muuttunut klassikoksi monen muun Disney-teoksen ohella. Itse näin elokuvan lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin näin leffan uudestaan. Pidin elokuvasta yhä ja ostinkin sen Blu-rayna. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista vuoden 2018 ensimmäiselle puoliskolle, jolloin oli aika katsoa 101 dalmatialaista uudestaan ja arvostella se.

Dalmatialaiskoirat Pongo ja Perdita perustavat perheen saadessaan viisitoista pentua. Pariskunnan pienokaiset ovat kuitenkin vaarassa, sillä inhottava Cruella de Vil haluaa pennut itselleen, jotta voi tehdä niistä turkiksia.

Elokuvassa ei varsinaisesti ole selkeää päähenkilöä, vaan siinä seurataan dalmatialaisia yhtenäisinä joukkoina. Päähenkilöksi voisi kuitenkin mieltää Pongo-koiran (Rod Taylor), sillä elokuvan alussa kuullaan pitkään hänen kertojaääntään. Leffan alussa Pongo vaikuttaa aika tavalliselta poikamieheltä, kuten omistajansa (tai kuten Pongo kutsuu: "lemmikkinsä") Roger (Ben Wright), joka soittaa pianoa ja säveltää lauluja, poltellen samalla piippuaan. Kumpikin on isossa roolissa, mutta kumpikaan ei ole millään lailla tarinan sankari. Isänä Pongo on rento ja huolehtiva, mutta siihen hahmo oikeastaan jääkin.
     Pongon rakas, eli Perdita (Cate Bauer) on jokseenkin tylsä tapaus, sillä hän ei oikeastaan tee muuta kuin synnyttää pennut. Perditan omistaja, eli Rogerin rakas on Anita (Lisa Davis), joka on vielä tylsempi tapaus, sillä hän ei oikeasti tee mitään merkittävää. Selvästi mielenkiintoisempi hahmo on pariskunnan taloudenhoitaja Nanny (Martha Wentworth), joka on hupaisa hahmo innostuessaan ja äidillisempi kuin kukaan muu naishahmo elokuvassa.

Elokuvan pahis on tosiaan inhottava akka nimeltä Cruella de Vil (Betty Lou Gerson), joka on oikeasti todella julma pahis. Aiemmissa Disney-leffoissa on kyllä nähty pahiksia, jotka haluavat esimerkiksi myrkyttäen tappaa päähenkilöt, mutta de Vil aikoo siepata päähenkilön lapset ja tehdä niiden nahoista takkeja! Tästä ei kovin paljon ilkeämmäksi pääse. Hahmo on aivan mahtavasti luotu. De Vil kokee olevansa erittäin tärkeä nainen ja uskoo kaikkien muiden olevan hänen alapuolellaan. Hän ei mieti koiria ajattelevina ja tuntevina olentoina, jolloin hän voi täysin tunteettomasti tehdä niille mitä haluaa. Myös hahmon nimi on aivan täydellinen, sillä suomennettuna Cruella de Vil tarkoittaa "julmaa paholaista".
     Jotta Disney-tarinoiden pahikset eivät olisi vain lapsille painajaisia aiheuttavia pahuuksia, täytyy heillä tietty olla hölmöt apurit, jotka toilailevat kaiken aikaa. Cruella de Vilin apurit ovat urpot rikolliset Jasper (J. Pat O'Malley) ja Jesper (Frederick Worlock). Hahmot ovat hyviä ja vaikka he ovat tyhmiä, ei heistä ole tehty ihan täysiä idiootteja. Jasper on kaksikosta se fiksumpi, mutta kumpikin pistää naureskelemaan useasti leffan aikana typeryydellään.
     Muita eläimiä elokuvassa ovat tietenkin Pongon ja Perditan pennut, joista kuitenkin vain muutama jää mieleen: Rollo (Barbara Beaird) pitää syömisestä ja hänellä on aina nälkä, Kikerolla (Mickey Maga) on täplä silmänsä ympärillä ja Laikku rakastaa television katselua niin paljon, että hänet pitää raahata väkisin TV:n edestä - eli vähän niin kuin minä! Pentujen lisäksi eläinhahmoja ovat mm. vanha puolikuuro Eversti-koira (Jasperin ääni J. Pat O'Malley), tämän avustajakissa kersantti Tapsu (David Frankham) ja hevosavustaja Kapteeni (Thurl Ravenscroft), iso Danny-koira (George Pelling), energinen pieni terrieri Scottie, sekä hanhi Lucy (Nannyn ääni Martha Wentworth).

Elokuva kestää vain tunnin ja vähän päälle vartin, mutta se ehtii kertoa tarinansa erinomaisesti siinä ajassa. Aluksi esitellään Pongo ja Perdita, sekä heidän omistajansa, eli koirien mukaan heidän lemmikkinsä, mikä on ihan hauska vitsi. On myös hauskaa, kun alussa Pongo katselee koiria ja heidän "lemmikkejään", jotka ovat erikoista kyllä, hyvin samankaltaiset. Myös Pongo muistuttaa jossain määrin Rogeria ja Perditassa on samankaltaisuutta Perditan kanssa. Kuten jo sanoin, elokuvassa ei oikeastaan ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan eri eläimiä, jotka yrittävät pistää lopun Cruella de Vilin ilkeille suunnitelmille. Aluksi Pongo tuntuu päähahmolta, toimiessaan tarinan kertojana, mutta Perditan tullessa mukaan tarinaan, voi kaksikon mieltää päähenkilöiksi. Tämä kuitenkin muuttuu, kun pennut alkavat saada enemmän ruutuaikaa, jolloin voi miettiä leffan kertovan sittenkin heistä. Jossain kohtaa seurataankin pääasiassa sivuhahmoeläimiä, mikä voi hämmentää suuresti. Loppujen lopuksi ymmärtää, että keskiössä ovat kaiken aikaa olleet leffan nimen mukaisesti satayksi dalmatialaista, joita tulee mukaan yhä vain enemmän ja enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee.

101 dalmatialaista on aivan mahtava seikkailuelokuva. Se tarjoaa seikkailua ja kunnon jännitystä, dalmatialaisten paetessa ja piileskellessä Cruella de Vililtä ja tämän hölmöiltä apureilta. Varsinkin lapsille leffa voi olla paikoitellen todella tiivistunnelmainen, minkä takia on hienoa, että mukana on huumoria tasapainona, joka on muutenkin tärkeä osa seikkailuleffoja. Erityisen mojovia nauruja leffa ei tarjoa, mutta hyvin sen aikana hekottelee. Elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta, pääasiassa uusia hahmoja, jolloin katsoja ei kertaakaan tylsisty, tavatessaan uusia tuttavuuksia ja koetessaan uusia tapahtumia. Tunnelma on hyvin luotu ja leffa pitää mukanaan loppuun asti. 101 dalmatialaista on selvästi paljon modernimpi Disney-elokuva kuin edeltäjänsä, sisältäessään televisioita jne., mikä on hienoa vaihtelua monien satujen jälkeen. Pieniä lisäyksiä voisi olla mukana siellä täällä tuomassa lisäsyvyyttä ja jotkut hahmot voisivat olla parempia, mutta muuten kyseessä on loistokas elokuva, joka kannattaa näyttää lapsille, etenkin jos koirat ovat heille se juttu. Perheen pienimmille ei kuitenkaan kannata ihan heti kertoa, kuinka koirista tehdään turkiksia, sillä se saattaa aiheuttaa jonkinlaisia traumoja.

101 dalmatialaista on animoitu todella taidokkaasti. Elokuvassa on mielenkiintoinen tyyli, jossa yhdistetään maalauksellisia värejä paikoitellen jopa nopeasti tehdyn näköisiin luonnoksiin. Yhdistelmä toimii erinomaisesti, jolloin leffaa katsoo mielellään. Eläinhahmot ovat todella taidokkaasti toteutetut ja taustat ovat kiehtovia. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman, joista jälkimmäinen on aiemmin tehnyt pääasiassa animaattorihommia, mutta Geronimi ja Luske ovat ohjanneet Disneylle yhdessä mm. elokuvat Tuhkimo (Cinderella - 1950), Peter Pan (1953) ja Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp - 1955). Elokuva on siinä mielessä erikoinen Disney-filmi, että siinä on vain yksi käsikirjoittaja, Bill Peet, joka on siirtänyt kirjan taidokkaasti elokuvaksi. 101 dalmatialaista ei ole musikaali, mutta siinä kuullaan kaksi laulua: Rogerin laulama mainio "Cruella de Vil" ja lopputektejä ennen kuultava "Dalmatian Plantation". Mukana on myös "Hauvan herkku" -mainos, jonka aikana soi ärsyttävä laulu. Musiikeista vastaa George Bruns, joka on tehnyt todella hyvää työtä sävellystensä parissa. Etenkin useasti elokuvan aikana kuultava tunnusmusiikki on tarttuva ja on hienoa, miten sitä soitetaan välillä hieman eri soittimilla ja eri tahdeissa, jolloin sen tarjoama tunnelma vaihtelee iloisesta jännittävään ja väsyneestä innokkaaseen.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne. Leffassa vilahtaa Kaunotar ja kulkurista muutamia hahmoja - tietty nimikkohahmot muiden joukossa - minkä lisäksi Mikki Hiiren pään siluetin voi bongata heti elokuvan ensisekuntien aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova seitsemänosainen "Redefining the Line: The Making of One Hundred and One Dalmatians", kirjan siirtämisestä elokuvaksi ja Walt Disneyn ja Dodie Smithin kirjeenvaihdosta kertova "Sincerely Yours, Walt Disney", Cruella de Vilistä kertova "Cruella de Vil: Drawn to be Bad", poistettuja lauluja sekä trailereita ja mainoksia. Katsottavaa on yhteensä yli tunniksi.

Yhteenveto: 101 dalmatialaista on mahtava koko perheen seikkailuelokuva, jossa tarina keskittyykin hienosti juuri perheeseen. Leffa tarjoaa paljon jännitystä ja huumoria toimivassa tasapainossa, ja se ehtii kertoa hienosti tarinansa tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa. Selkeää päähahmoa ei ole, mutta se ei haittaa, sillä eläinhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia. Cruella de Vil on loistava pahis ja häntä auttavat Jasper ja Jesper ovat hauskoja. Elokuva on animoitu tyylikkäästi ja se on saatu näyttämään samaan aikaan sekä maalaukselta että luonnokselta. Lauluja ei erityisemmin ole mukana, mutta se ei haittaa, kun kyseessä ei ole samanlainen satu kuin monet aiemmat Disney-animaatiot. Suosittelen elokuvaa koko perheen yhteiseen leffahetkeen, minkä lisäksi kaikille koirafaneille. Elokuvalle on tehty jatko-osa 101 dalmatialaista 2: Pikku Kikero Lontoossa (101 Dalmatians II: Patch's London Adventure - 2003), mutta sitä en ole nähnyt. "101 Dalmatians: The Series" -animaatiosarjaa (1997-1998) katsoin kyllä lapsena, minkä lisäksi olen nähnyt näytellyn, vuoden 1996 101 dalmatialaista - aitoa koiranelämää -elokuvan (101 Dalmatians).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017 - Muokattu 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
One Hundred and One Dalmatians, 1961, Walt Disney Productions