Näytetään tekstit, joissa on tunniste Karl Swenson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Karl Swenson. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. maaliskuuta 2023

Arvostelu: Linnut (The Birds - 1963)

LINNUT

THE BIRDS



Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Tippi Hedren, Rod Taylor, Jessica Tandy, Veronica Cartwright, Suzanne Pleshette, Ethel Griffies, Charles McGraw, Lonny Chapman, Karl Swenson, Malcolm Atterbury ja Ruth McDevitt 
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Birds, eli suomalaisittain Linnut on Alfred Hitchcockin ohjaama kauhuelokuva, joka perustuu löyhästi Daphne du Maurierin samannimiseen tarinaan vuodelta 1952, sekä tositapahtumiin lintujen hyökkäämisestä ihmisten kimppuun Capitolan kaupungissa Kaliforniassa elokuussa 1961. Kuukautta myöhemmin Alfred Hitchcock ja käsikirjoittaja Evan Hunter ryhtyivät suunnittelemaan filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Linnut sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja se sai Oscar-ehdokkuuden parhaista erikoistehosteista ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta uudesta naisnäyttelijästä, mutta kriitikot suhtautuivat filmiin ristiriitaisesti. Jotkut kehuivat elokuvaa jännittäväksi taidonnäytteeksi, toiset taas kokivat Hitchcockin menettäneen otteensa. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja se on vaikuttanut syvästi kauhugenreen. Nykyään Lintuja pidetään klassikkoelokuvana. Itse näin Linnut muutama vuosi sitten, kun innostuin Hitchcockin töistä ja katsoin herran tunnetuimpia töitä, kuten Takaikkunan (Rear Window - 1954), Vaarallisen romanssin (North by Northwest - 1959) ja Psykon (Psycho - 1960). Pidin filmistä, mutta muiden rinnalla se ei vakuuttanut yhtä vahvasti. Kun huomasin Lintujen täyttävän nyt 60 vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Melanie Daniels matkustaa pieneen Bodega Bayn rannikkokaupunkiin, yllättääkseen vastikään tapaamansa lakimiehen Mitch Brennerin kaijasilla. Reissu muuttuu pian painajaiseksi, kun linnut alkavat hyökkäillä kaupunkilaisten kimppuun.




Tippi Hedren näyttelee Melanie Danielsia, keppostelevaa seurapiirineitoa, joka tapaa lintukaupassa lakimies Mitch Brennerin (Rod Taylor). Melanien ja Mitchin välillä on niinkin vahvaa säpinää, että Melanie päättää ostaa Mitchin etsimät kaijaset ja yllättää Mitchin viemällä ne tälle tämän kotiseudulle Bodega Bayhyn. Hedrenin ja Taylorin väliltä löytyy onnistuneesti kemiaa ja tätä hassusti alkanutta romanssia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Homma muuttuu vielä kiinnostavammaksi, kun Bodega Bayn reissu muuttuu selviytymistaisteluksi lintujen hyökätessä. Silloin etenkin Hedren vakuuttaa pelokkailla ilmeillään. Hedrenin myöhempien kertomien mukaan Lintujen kuvaukset eivät harmillisesti kuitenkaan olleet hänelle mieluisaa puuhaa, sillä hänen mukaansa ohjaaja Hitchcock ahdisteli häntä toistuvasti.
     Elokuvassa nähdään myös Jessica Tandy Mitchin äitinä Lydiana ja Veronica Cartwright Mitchin pikkusiskona Cathyna, Suzanne Pleshette opettaja Annie Hayworthina, sekä Ruth McDevitt lintukaupan omistajana, rouva MacGruderina. Tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Alfred Hitchcockin poistumassa koirien kanssa kaupasta heti elokuvan alussa. Tandy, Pleshette ja nuori Cartwright suoriutuvat myös mallikkaasti rooleistaan.




En toisaalta ihmettele, että ilmestyessään Linnut sai aika ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Siihen aikaan hyökkäävistä eläimistä kertovat kauhuelokuvat olivat enemmän jotain b-luokan osastoa, jota ei oltu tarkoitus ottaa tosissaan. Niissä eläimet olivat myös erilaisista syistä yleensä valtavan kokoisia monstereita, mutta Hitchcock oli päättänyt ottaa täysin toisenlaisen lähestymistavan filmiinsä. Linnuissa hyökkäävät eläimet ovat tuiki tavallisia lintuja, eikä elokuvaa ole tehty mitenkään kieli poskessa. Aivan varmasti elokuva aiheutti hämmennystä monissa, että "eihän tätä näin pitäisi tehdä". Mutta niin vain Hitchcock teki niin kuin vain Hitchcock siihen aikaan osasi tehdä ja loi jotain lajityypille täysin mullistavaa, enkä todellakaan ihmettele, että elokuvaa on vuosien varrella alettu arvostamaan huomattavasti enemmän.

Pidin Linnuista ensimmäisellä katselulla, mutta se ei säväyttänyt minua samalla lailla kuin vaikkapa Hitchcockin tunnetuin kauhuteos Psyko. Nyt kun katsoin Linnut uudestaan, se teki minuun suuren vaikutuksen. Jo elokuvahistoriaa tutkien filmin saavutukset on helppo huomata. Elokuva uudisti kauhugenreä ja erityisesti monsterielokuvia ottamalla jotain täysin arkista ja jokapäiväistä kuten taivaalla lentelevät linnut ja tarjoamalla ne katsojille kauhistuttavassa valossa. Eikä Hitchcockin tarvinnut muokata linnuista mitään jättiläishirviöitä tehdäkseen niistä pelottavia. Hän hyödynsi lintujen tavanomaisuutta ja aivan varmasti moni linnuista vähät välittävä ihminen poistui teatterista tähyillen taivasta huomattavasti jännittyneemmin kuin koskaan ennen.




Hienoa on myös, ettei Hitchcock lähtenyt tekemään elokuvaa huumorimielessä, vaan hän halusi pitää imagonsa trillereiden mestarina ja tarjota katsojalle jälleen yhden järisyttävän jännitysnäytelmän. Luultavasti kaikki muut ohjaajat olisivat tehneet elokuvasta b-luokan pelleilyn ja vaadittiinkin Hitchcockin kaltainen visionääri näyttämään uutta suuntaa. Tämän suunnan vaikutukset olivat näkyvissä monissa myöhemmin ilmestyneissä kauhuelokuvissa - eritoten Steven Spielbergin Tappajahaissa (Jaws - 1975), joka on ottanut paljon vaikutteita Linnuista. Ja miksipä ei olisi ottanut? Hitchcockin työ on esimerkillisen vangitsevaa ja hiottua. Hänen rakentama tunnelmansa on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa Melanie odottelee koulun pihalla, eikä edes huomaa, kuinka hänen takana oleva kiipeilyteline alkaa täyttyä variksista. Kohtaus on yhä 60 vuotta myöhemminkin piinaava.

Yksi elokuvan monista neronleimauksista on, että jos ei tiedä, mitä on alkamassa katsomaan, Lintujen kauhupuoli voi tulla täytenä yllätyksenä. Pitkään leffa vaikuttaa nimittäin puhtaalta rakkaustarinalta, jossa toisilleen naljailevat nainen ja mies kohtaavat ja heidän välille syttyy saman tien jotain. Elokuvan nimen voi pitkään tulkita merkitsevän kaijasia, jotka Melanie hankkii Mitchille. Kaijanen kun on vieläpä englanniksi "lovebird". Vasta noin puolessa välissä filmiä Linnut paljastaa todellisen luonteensa. Koulun pihalla tapahtuvan kohtauksen lisäksi elokuvasta löytyy monia muita tiivistunnelmaisia kauhun hetkiä, joissa katsoja tuijottaa hievahtamatta tapahtumia. Ensimmäisellä katselulla minua häiritsi lähes totaalinen musiikin puute, mutta tällä kertaa pidin pitkää hiljaisuutta ja sitä seuraavaa lintujen meteliä ja ihmisten kiljumista vaikuttavana tehokeinona.




Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan oman aikansa taidonnäyte. Sen lisäksi, että Linnut on hyvin kuvattu, valaistu, leikattu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty elokuva, lintuhyökkäysten toteutukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja karmivampia. Toki nykypäivänä katsottuna muutamissa kuvissa on selvää, että näyttelijät tappelevat sulkapeitteisen nuken kanssa, mutta pääasiassa oikeita lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkeja hyödyntävät kohtaukset ovat vakuuttavia. 1960-luvun teknologialla vauhdikkaasti liitelevien lintujen irrottaminen kuvasta ja liittäminen toiseen kuvaan on ollut kova pala purtavaksi, mutta efektitiimi on hoitanut hommansa tyylikkäästi.

Yhteenveto: Linnut on mahtava kauhuelokuva, jolla Alfred Hitchcock tuttuun tapaansa mullisti kauhu- ja jännitysgenreä pysyvästi. Leffa alkaa vekkulimaisena romanttisena komediana ja paljastaa todelliset siipensä vasta vähitellen. Jännitystä kasvatellaan tehokkaasti, kunnes lintujen aiheuttama kauhu päästetään tosissaan valloilleen. Musiikittomuus voi häiritä, mutta samalla se toimii myös erinomaisena tehokeinona. Juurikin pitkät hiljaisuudet ennen äänekkäitä hyökkäyksiä ovat niitä elokuvan piinaavimpia hetkiä. Itse hyökkäyksetkin ovat toinen toistaan jännittävämpiä. Aitoja lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkelintuja sekoitetaan sulavasti ja leffan efektit näyttävät pääasiassa yhä hyviltä. Vaikka elokuva kulkeekin rauhassa eteenpäin, Linnut pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Hitchcock osoittaa jälleen, miksi häntä kutsutaan jännityksen mestariksi. Linnut mullisti kauhugenreä ja sen jäljet ovat näkyvissä yhä tänäkin päivänä. Jos siis olet kauhufani, etkä jostain syystä ole vielä katsonut tätä klassikkoa, katso se ensitilassa - etenkin näin 60-vuotisjuhlan kunniaksi!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Birds, 1963, Alfred J. Hitchcock Productions


keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Arvostelu: Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963)

MIEKKA KIVESSÄ

THE SWORD IN THE STONE



Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rickie Sorensen, Richard Reitherman, Robert Reitherman, Karl Swenson, Junius Matthews, Sebastian Cabot, Norman Alden ja Martha Wentworth
Genre: animaatio, fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: S

The Sword in the Stone, eli suomalaisittain Miekka kivessä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 18. osa. Elokuva perustuu T. H. Whiten kirjaan "The Sword in the Stone" (1938), joka taas pohjautuu kuningas Arthurin legendaan. Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Hänestä ja hänen Pyöreän pöydän ritareistaan on tehty useita teoksia, joten tietysti myös Walt Disney -yhtiö koki tarvetta tehdä tarusta elokuvan. Miekka kivessä -leffaa alettiin suunnittelemaan samanaikaisesti "Chanticleer"-animaation kanssa, joka ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa, sillä Disney itse piti koko juttua roskana. Hän oli kuitenkin käynyt katsomassa kuningas Arthuriin liitännäisen näytelmän "Camelot", joka innosti häntä pistämään Miekka kivessä -projektin eteenpäin. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1963 ja se oli menestys, vaikka saikin ristiriitaiset arvostelut. Elokuva oli ehdolla parhaan musiikin Oscar-palkinnosta, muttei voittanut. Itse näin Miekka kivessä joskus lapsena muutamaankin otteeseen ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, kerätessäni Disney-klassikkoja Blu-rayna, mutta silloin se ei enää erityisemmin innostanut. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, päätin tehdä kaikki Disney-klassikot Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Bernard ja Bianca Australiassa -leffaan (The Rescuers Down Under - 1990) asti ja oli jälleen aika katsoa Miekka kivessä. Hauskaa oli, että katsoin leffan samalla myös valmistautumisena vuoden 2017 elokuvaan King Arthur: Legend of the Sword.

Velho Merlin alkaa opettamaan Arttu-poikaa, jonka uskoo vetävän miekan kivestä ja nousevan Englannin kuninkaaksi.

Arttu on köyhä, mutta innokas poika, joka toimii aseenkantajana ja haaveilee pääsevänsä itsekin ritariksi turnajaisiin jonain päivänä. Arttu hämmästelee velho Merlinin taikuuksia, muttei tunnu pääsevän jyvälle tämän opetuksista. Artusta tekee mielenkiintoisen se, että vaikka hän haluaisi päästä paremmin mukaan magian maailmaan, hän tietää, että hänellä on velvollisuuksia kotonaan, joita hän pitäisi hoitaa. Elokuvan aikana hänen täytyykin kamppailla päänsä sisällä siitä, mitä hänen pitäisi oikeasti tehdä? Artun äänenä kuullaan kolme eri henkilöä: Rickie Sorensen, Richard Reitherman ja Robert Reitherman, minkä kyllä huomaa. Artun ääni kuulostaa aina välillä erilaiselta, mikä on häiritsevää.
     Velho Merlin (Karl Swenson) on selvästi mielenkiintoisempi hahmo kuin Arttu. Höperönä vanhuksena ja suurena taikurina Merlin tuntuu alusta alkaen sisältörikkaammalta tapaukselta, etenkin kun hahmon kykyjä avataan leffan kulkiessa eteenpäin. Merlin kykenee matkustamaan ajassa, minkä takia hän tietää monia juttuja etukäteen ja välillä hän vahingossa puhuukin tulevaisuuden asioista, kuten helikoptereista, mitkä saavat Artun hämilleen. Merlin on hauska tapaus, miksi onkin hienoa, että hän on yhtä paljon - ellei jopa enemmänkin - ruudulla kuin Arttu.
     Merlinillä on puhuva pöllö nimeltä Arkhimedes (Junius Matthews), joka ei tunnu innostuvan mistään ja löytää kaikesta huonoimmat puolet. Merlin ja Arkhimedes ovat loistava kaksikko, velhon ollessa positiivinen lähes kaiken aikaa ja pöllön ollessa täysi vastakohta. Arkhimedes ei näe erityistä syytä Artun kouluttamiselle, eikä kovin paljoa pidä pojasta, mutta hänestä löytyy myös pehmeitäkin puolia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ector (Sebastian Cabot) ja tämän lihaksikas poika Kay (Norman Alden), joiden linnassa Arttu asuu ja työskentelee. Ector on ylväs herra, joka ei usko Merlinin taikahömpötyksiin, vaan haluaa pitää Artun itsellään työvoimana. Ector haluaa myös nähdä poikansa Kayn menestyvän täydellisesti. Kay on itseään täynnä olevan miehenalku, joka vähät välittää Artusta, tämän ollessa paljon pienempi. Kay mahtailee voimillaan, muttei ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin väittää.
     Elokuvan pahis on noita nimeltä Matami Mimmi (Martha Wentworth), joka nousi leffan ansiosta suosioon ja on esiintynyt jälkeenpäin monissa Disneyn sarjakuvissa. Ei mikään ihme, sillä Matami Mimmi on mainio hahmo, ollessaan samalla sekä todella ilkikurinen että erittäin hupaisa. Onkin suuri harmi, että hahmo tulee mukaan vasta leffan viimeisen vartin aikana, eikä hän saa minkäänlaista pohjustusta.




Miekka kivessä ei ole Walt Disney -animaatio parhaimmasta päästä. Aluksi kun hahmoja esitellään ja leffan lupsakka tunnelma alkaa välittyä katsojille, elokuva viihdyttää. Huumoria tuntuu olevan sopivasti (eli paljon) ja katsojat pääsevät kokemaan Artun kanssa Merlinin taikuuksia. Valitettavasti kun opetustunnit alkavat, elokuva alkaa heikentyä. Jokainen opetustunti sisältää tietenkin jonkin filosofisen opetuksen, mutta jossain kohtaa alkaa lähinnä tylsistyttää, kun Merlin vain muuttelee itseään ja Arttua eri eläimiksi, ja pistää Artun erilaisiin hankaliin tilanteisiin. Ainoa, mikä oikeasti tuntuu opettamiselta, on kun Arkhimedes opettaa Arttua kirjoittamaan aakkosia. Eläinkohtauksissa on omat viihdyttävät puolensa, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu vievän tarinaa eteenpäin. Itse asiassa koko elokuva ei tunnu liikkuvan eteenpäin kuin vasta ihan lopussa. Ja siinä kohtaa, kun päästään loistokkaaseen lopetukseen, ei lopetus tunnukaan kovin loistokkaalta, koska elokuva ei ole siihen mennessä saanut herätettyä kovin ihmeellisiä tunteita. Lopetus on myös tehty kiirehtien, jolloin se tuntuu olevan täysin eri tarinaa kuin aiemmin nähty tunti. Alle puolentoista tunnin elokuvaksi Miekka kivessä tuntuu laahaavan vailla päämäärää.

Onneksi mukana on paljon huumoria, jolloin elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Merlinin hupsuilun, Arkhimedesin äksyilyn ja muutamien hauskojen vitsien lisäksi yksi hauskimmista asioista koko leffassa on metsässä liikkuva ahne susi, joka haluaisi syödä kaikki. Susi ei kuitenkaan ole kovin pelottava tapaus, vaan lähinnä huvittava, jatkuvasti epäonnistuessaan aikeissaan. Sudesta on myös tehty jollain tapaa jopa suloinen, jotta perheen pienimmät eivät näkisi painajaisia siitä. Parasta koko elokuvassa on kuitenkin Merlinin ja Matami Mimmin välinen taikataistelu, joissa he muuttavat itseään eri eläimiksi ja yrittävät päihittää toisensa. Se kohtaus pitää katsojaa parhaiten mukanaan ja tuo pientä lisäarvoa muuten kehnoon fantasiaseikkailuun.




Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Miekka kivessä on musikaali. Heti elokuvan intron aikana kuullaan "The Legend of the Sword", jossa lauletaan tarinan lähtökohdat. Toinen kappale on Merlinin laulama "Higitus Figitus", joka muistuttaa paikoitellen jopa liiankin paljon Tuhkimossa (Cinderella - 1950) kuultua taikalaulua "Bibbidi Bobbidi Boo". Ensimmäisen oppitunnin aikana Merlin laulaa biisin "That's What Makes the World Go Round" ja toisen oppitunnin aikana kuullaan "A Most Befuddling Thing", joiden lisäksi Matami Mimmi laulaa itsestään kipaleen "Mad Madam Mim". Elokuvan kappaleet ovat aika unohdettavia ja tylsiä, mutta onneksi yksikään niistä ei ole kovin pitkä.

Vaikka tarina ja laulut eivät olekaan parhaasta päästä, on Miekka kivessä animoitu taidokkaasti. Edellisen Disney-leffan, 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) luonnosmaista tyyliä on päässyt hieman tähänkin mukaan, mistä pidän paljon. Hahmot ovat hyvin toteutetut ja ulkoisesti parhaiten mieleen jäävät Merlin sinisessä kaavussaan ja pitkässä parrassaan, sekä Matami Mimmi pöllähtäneissä hiuksissaan ja punertavassa asussaan. Taustat ovat hienoja, etenkin metsä, jossa monet kohtaukset onneksi tapahtuvat. Visuaalisesti hieno on myös Ectorin linnan ränsistynyt torni, jossa Merlin joutuu yöpymään. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa. Reitherman osaa selvästi tuoda oikeanlaista tunnelmaa mukaan. Ongelmat löytyvätkin pääasiassa Bill Peetin kehnosta käsikirjoituksesta, josta kunnon juoni on unohtunut melkein kokonaan.




Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne., kuten Disney-elokuvat yleensä. Piilotetun Mikki Hiiren pään siluetin voi bongailla muutamastakin paikasta, minkä lisäksi leffan alkupäässä nähdään metsäkauris, joka muistuttaa todella paljon Bambin emoa elokuvasta Bambi (1942).

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalit Blu-raylla tuottavat pettymyksen, sillä mukana ei ole mitään elokuvan teosta kertovaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, musiikeista kertova "Music and Magic: The Sherman Brothers", Walt Disneyn taikatemppupätkä "All About Magic (Excerpt)", sekä Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Brave Little Tailor" ja Hessu Hopo -lyhytelokuva "A Knight for a Day". Mukana on myös laula-mukana -versio elokuvasta.

Yhteenveto: Miekka kivessä on jotenkin merkityksetön elokuva, joka tuntuu suurimman osan kestostaan siltä, ettei se johda yhtään mihinkään. Alku on vielä toimiva, mutta ensimmäisestä opetustunnista lähtien leffa alkaa heikentyä. Lopetuksen olisi tarkoitus olla hieno, mutta lähinnä se vain kiirehtii ja tuntuu mitäänsanomattomalta. Kun elokuva päättyy, katsojana miettii lähinnä, että "jaahas, on sitä paljon parempiakin Disney-pätkiä tullut katseltua". Onneksi mukana on paljon huumoria, sekä hyviä kohtauksia, kuten Merlinin ja Matami Mimmin taikakaksintaistelu, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun asti. On suuri harmi, ettei Matami Mimmin rooli ole suurempi. Merlin ja tämän Arkhimedes-pöllö ovat selvästi parhaimmat hahmot leffassa. Miekka kivessä on animoitu hyvin, mutta sen laulut ovat lähinnä väkisin mukaan tungettuja ja unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää jossain kohtaa, sillä se sisältää hassuja juttuja ja söpöjä eläimiä, sekä hieman seikkailua. Aikuiset eivät tästä luultavasti saa paljoa irti kehnon tarinankerronnan takia.




Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sword in the Stone, 1963, Walt Disney Productions