Arvostelu: Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers - 1977)

PELASTUSPARTIO BERNARD JA BIANCA

THE RESCUERS

Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman ja Art Stevens
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Michelle Stacy, Geraldine Page, Jim Jordan, Joe Flynn, John McIntire, Pat Buttram, Jeanette Nolan ja Bernard Fox
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers, eli suomalaisittain Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 23. osa. Elokuva perustuu Margery Sharpin kirjoihin "The Rescuers" (1959) ja "Miss Bianca" (1962). Leffan suunnittelu alkoi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä Walt Disney ei ollut siihen tyytyväinen. Kuitenkin 1970-luvun alussa projektia alettiin jälleen työstämään ja tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Pelastuspartio Bernard ja Bianca sai ensi-iltansa kesällä 1977 ja oli menestys, mikä oli huojentavaa Disneylle, sillä he joutuivat kilpailemaan lipputuloista megahitti Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kanssa! Elokuva oli myös kriitikoiden suosiossa, jotka ylistivät elokuvaa. Kuitenkin leffa sai myös negatiivista huomiota vuonna 1999, sillä jostain syystä yhteen kohtaukseen oli livahtanut nopeasti vilahtava puolialastoman naisen kuva taustalle. Myöhemmin tämä kuva on poistettu, eikä sitä ole enää nähtävissä, mutta silloin oli Disneylla selittelemistä, miksi lastenanimaatiossa näkyi paljaat rinnat. Vaikka teos olikin suosittu aikoinaan, ei se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin monet muut Disneyn animaatiot. Itse näin Pelastuspartio Bernard ja Biancan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Mielestäni kyseessä oli ihan hyvä pätkä ja ostin sen monen muun Disney-elokuvan kanssa Blu-ray -muodossa seuraavana kesänä. En kuitenkaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa päätin kirjoittaa arvostelut puolelle Disneyn animaatioklassikoista alkuvuodelle 2018.

Kansainvälisen pelastusjärjestön hiirineiti Bianca lähtee yhdessä talonmies Bernardin kanssa pelastamaan avun tarpeessa olevaa Penny-tyttöä, jonka inhottava Meduusa-akka on kidnapannut itselleen.

Neiti Biancaa (Eva Gabor) ei nopeasti vilkaistuna voisi kuvitella seikkailijaksi. Turkiksiin pukeutunut Bianca näyttää lähinnä rikkaalta neidolta, jonka ainoa yhteys pelastusjärjestöön luulisi olevan sen rahoittaminen. Bianca kuitenkin osoittaa olevansa valmis sankaritekoihin, vaikkei välttämättä uskaltaisikaan kohdata kaikkia vaaroja silmästä silmään. Hahmo ottaa monet asiat paljon rennommin kuin hermoileva pelastajakumppaninsa Bernard.
     Talonmies Bernard (Bob Newhart) ei nimittäin ole mikään seikkailija ja lähteekin Biancan mukaan lähinnä sen takia, että on ihastunut tähän, eikä suostu antamaan hennon neidon lähteä yksin vaarantamaan itsensä. Bernard hermoilee matkalla vähän väliä ja hän on todella taikauskoinen tyyppi. Lähes kaikkialla tuntuu esiintyvän numero kolmetoista, minkä hän uskoo merkitsevän huonoa onnea operaation onnistumiselle. Hiirihahmot ovat erinomaisesti todella erilaiset, jolloin heidän luonteenpirteensä nousevat hienosti esille. Vaikka kumpikaan ei olekaan mitä urhoollisin sankari, ei kumpikaan anna periksi, vaikka lähes kaikki vaarat ovat monta kertaa heitä isompia.
     Pelastettavaa Penny-tyttöä (Michelle Stacy) käy välittömästi sääliksi. Penny on orpo, joka on pitkään haaveillut siitä, että jonain päivänä pariskunta astuisi sisään Morningsiden orpokotiin ja ottaisi hänet tyttärekseen. Hänen ainoa ystävänsä on hänen pehmonallensa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Penny ei ole mitä rohkein, jolloin hän ei uskalla uhmata pahaa Meduusaa, mutta tarpeeksi urhea kokeillakseen karkaamista moneen otteeseen ja kirjoittaakseen avunpyynnön pullopostilla.
     Elokuvan pahis, eli julma Meduusa (Geraldine Page) muistuttaa erittäin paljon 101 dalmatialaista -leffan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) pahista, Cruella De Viliä, eikä mikään ihme, sillä kun elokuvaa suunniteltiin, De Vil aiottiin valita pahikseksi ja yhdistää näin kaksi leffaa samaan maailmaan. Meduusa on siis De Vilin tapaan yliampuvasti meikkejä käyttävä nainen, joka käyttää hienoja vaatteita ja kuvittelee olevansa muita tärkeämpi. Turkiksia hän ei sentään aio tehdä kidnappaamastaan Pennysta, mikä olisi jo todella hurjaa, vaikka kyseessä olisi aikuisten elokuva! Meduusa esittää kilttiä, mutta usein hän myös raivostuu kunnolla, jolloin kukaan ei halua olla hänen tiellään. Pahiksena hahmo on ihan toimiva, mutta muistuttaessaan liikkeissään ja puheessaan Cruella De Viliä, toivoisi hahmon olevan hän, eikä mikään kopio. Meduusalla on lemmikkinä kaksi krokotiilia, Nero ja Brutus, jotka eivät jostain syystä puhu mitään, vaikka muut leffan eläinhahmot tekevät niin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Meduusan hömelö apuri Nuppi (Joe Flynn), orpokoti Morningsidessa asuva vanha kissa Rufus (John McIntire), lentokoneen työtä pienille eläimille tekevä albatrossi Orville (Jim Jordan), Kansainvälisen pelastusjärjestön puhemies (Bernard Fox), sekä Pirunpoukamassa - jonne Meduusa on Pennyn napannut - asuva piisamipariskunta (Jeanette Nolan ja Pat Buttram), jotka valmistavat jonkinlaista pontikkaa, millä pistävät päänsä sekaisin.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on synkempi teos kuin monet muut Disneyn animaatiot. Mukana on toki tuttua kevyempää tunnelmaa, mutta jo ensimmäisistä minuuteista voi päätellä, että tällä kertaa tiedossa on vakavampi ja ilottomampi elokuva, jossa on kuitenkin ripaus toivoa. Penny on kirjoittanut paperille avunpyynnön ja laittanut sen pulloon, jonka hän on heittänyt mereen, toivoen jonkun löytävän sen ja pelastavan hänet. Alkutekstien aikana tämä pullo kulkee myrskyjen halki epätoivoisen "The Journey" -kappaleen säestämänä, jonka puolenvälin jälkeen kuultava musiikkiosio aiheutti ihoni menemään kananlihalle. Tästä onneksi päästään jo niihin kevyempiin kohtiin, kun Kansainvälinen pelastusjärjestö päättää, ketkä lähtevät etsimään Pennyä. Seikkailu lähtee nopeasti käyntiin ja sen henki on toimivasti luotu, jolloin katsojana lähtee mielellään hiirten mukana suorittamaan pelastusoperaatiota. Mukaan on saatu myös mysteeristä tunnelmaa ja kestää kauan, kunnes paljastetaan, mitä varten Meduusa on siepannut Pennyn.

Valitettavasti elokuvasta puuttuu hauskuus. Vaikka mukana onkin kevyempää henkeä, sekä albatrossi Orvillen tuottamaa hupsuilua, ei leffassa saa koskaan kunnolla nauraa. Tarinaan on pistetty kohtauksia mukaan, joiden olisi tarkoitus kai hieman hauskuuttaa, mutta näin ei tapahdu, jolloin katsojana voi hieman tylsistyä elokuvan aikana, vaikka se kestääkin vain vähän päälle tunnin ja vartin. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa ei ole myöskään tiettyä nokkeluutta, mitä Disney-pätkistä usein löytyy, mikä on sääli. Vaikka synkempi teos voi lähtökohtaisesti kuulostaa toimivalta, ei kokonaisuus sitä täysin ole ja siitä jää selkeästi uupumaan jotain. Paikoitellen elokuva on myös hieman liian surullinen, jolloin se muuttuu jopa hieman masentavaksi. Leffan loppuhuipennukseen on sentään saatu oivallisesti mukaan jännitystä ja toimintaa, jolloin viihdettäkin on luvassa. Parasta kuitenkin koko leffassa taitaa olla kohtaus, johon liittyvät pelokkaat Bernard ja Bianca, uhkaavat krokotiilit ja urut. Kokonaisuutena kyseessä on ihan kelpo seikkailuleffa, joka tarjoaa jännitystä, mutta joka ei tällaisenaan täysin tee vaikutusta.

Animointi leffassa on kuitenkin erittäin mainiota. Hahmot ovat selvästi Disney-tyylisiä eläimistä ihmisiin. Vanha luonnostyyli on lähestulkoon kadonnut ja piirretyt viivat ovat tarkkoja, mitä on miellyttävää katsoa, vaikka luonnosmaisuuskin toimi. Monet taustat ovat hyvin maalaukselliset, mikä näyttää hyvältä. Myös elokuvan alkutekstikohtaus, joka näyttää diashow'na esitettävältä maalaustyöltä, on näyttävä. Leffan ohjauksesta vastaavat kuusi aiempaa Disney-klassikkoa ohjannut Wolfgang Reitherman (jolle tämä jäi viimeiseksi Disney-ohjaukseksi), sekä John Lounsbery ja Art Stevens, jotka ovat aiemmin toimineet lähinnä animaattoreina. Pelastuspartio Bernard ja Biancaa ei oikein voi kutsua musikaaliksi, sillä lauluja on vain muutama ja vain yksi niistä on hahmojen laulama. Kyseessä on Kansainvälisen pelastusjärjestön mainio tunnuslaulu "Rescue Aid Society", joka jää loppupäiväksi päähän soimaan. Elokuvassa on hyvät musiikit, ja "The Journeyn" ja "Rescue Aid Societyn" lisäksi kuultavat biisit "Tomorrow is Another Day" ja "Someone's Waiting for You" ovat mainiot, vaikkakin aika surulliset.

Elokuva ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. mutta "Someone's Waiting for You" -kappaleen aikana voi nähdä Bambin syömässä äitinsä kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Blu-rayn lisämateriaat eivät niinkään, sillä mukana on vain poistettu laulu "Peoplitis", vesilintudokumentti, lyhytelokuva "Three Blind Mouseketeers", laula-mukana -versio kappaleesta "Someone's Waiting for You" ja Blu-ray 3D:n esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Elokuvan teosta ei ole yhtä ainoaa pätkää.

Yhteenveto: Pelastuspartio Bernard ja Bianca on ihan kelpo seikkailuelokuva. Teos on synkempi kuin Disney-animaatiot yleensä, mikä lähtökohtaisesti toimii, mutta tiettyä riemua ja iloa elokuva kuitenkin jää kaipaamaan. Penny-tyttöä käy heti sääliksi ja toivoo, että mainiosti erilaiset hiiripelastajahahmot pystyvät auttamaan häntä. Valitettavasti leffan pahis Meduusa tuntuu liikaa kopiolta Cruella De Vilistä, jolloin alkaa toivomaan, että kyseessä olisi oikea De Vil, eikä outo kopio. Hieman huumoria on mukana, mutta koskaan ei saa nauraa. Seikkailuhenki on läsnä läpi elokuvan ja siihen on saatu oivaa mystisyyttä mukaan. Elokuva on animoitu erinomaisesti ja sen musiikit ovat todella hyvät, etenkin alkutekstien aikana soiva "The Journey" ja rallatus "Rescue Aid Society", joka alkaa soimaan päässäni heti, kun kirjoitan sen nimen. Lapsille Pelastuspartio Bernard ja Bianca kannattaa näyttää, vaikka ihan perheen pienimmille tämä ei synkkyyden takia sovi. Vanhemmat katsovat tämän oikein sujuvasti vierestä, etenkin jos tämä kuului heidän omiin suosikkeihinsa, kun he olivat muksuja. Vuonna 1990 elokuvalle ilmestyi jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under), joka on yksi ainoista Disney-klassikkojen jatko-osista, joka on myös Disney-klassikkoja. Sen arvostelu tulee olemaan viimeinen näistä keskiviikon Disney-hetkistä. Onneksi välissä on kuitenkin vielä viisi klassikkoa, joista kertoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Rescuers, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977)

NALLE PUH

THE MANY ADVENTURES OF WINNIE THE POOH

Ohjaus: John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Sterling Holloway, Junius Matthews, John Fiedler, Ralph Wright, Hal Smith, Barbara Luddy, Paul Winchell, Bruce Reitherman, Jon Walmsley, Timothy Turner ja Sebastian Cadot
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

The Many Adventures of Winnie the Pooh, eli suomalaisittain Nalle Puh on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 22. osa. Elokuva perustuu A.A. Milnen kirjoittamiin "Nalle Puh" -tarinoihin (1924-1928). Nalle Puh -elokuva oli suosittu ja sille tehtiinkin jatko-osia, kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000), Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003) ja Winnie the Pooh (2011). Itselleni Puh-seikkailut ovat lähellä sydäntä, sillä pidin elokuvista paljon lapsena ja minulle on luettu alkuperäinen "Nalle Puh" -kirja ("Winnie-the-Pooh" - 1926). Pidin etenkin Nasun SUURESTA elokuvasta, joka oli lapsena yksi suurimmista suosikeistani. Katsoin lapsena myös Nalle Puhin uudet seikkailut -televisiosarjaa (The New Adventures of Winnie the Pooh - 1988-1991), kun se pyöri uusintoina viikonloppuaamuisin ja kävin elokuvateatterissa katsomassa Nalle Puh ja Möhköfantin (Pooh's Heffalump Movie - 2005). Kun aloin ostella Walt Disneyn klassikkosarjan elokuvia Blu-ray -muodossa, Nalle Puh oli yksi ensimmäisistä, jotka ostin. En kuitenkaan katsonut sitä vielä yli vuoteen sen jälkeen, kun olin sen ostanut, mutta aloittaessani arvostelemaan lähes kaikkia Disney-leffoja alkuvuodelle 2018, Nalle Puh oli ensimmäisten joukossa, jotka katsoin.

Kokoelma Nalle Puhin ja hänen ystäviensä seikkailuja Puolen hehtaarin metsässä.

Päähenkilö Nalle Puh (Sterling Holloway) on aivan mahtava. Puh ei ole mitä viisaimmasta päästä, vaikka hän kokeekin olevansa suuri ajattelija. Jotkut hänen pohdiskeluistaan ovat tosin oikeasti älykkäitä, mutta pääasiassa katsojana kohottelee kulmiaan pöhkölle Puhille. Läpi elokuvan hän keksii erilaisia ideoita, jotka ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä. Puh on myös todella ahne ja rakastaa hunajaa. Kun hän saa purkillisen hunajaa käsiinsä, hän hotkii sen saman tien ja kokee pakottavaa tarvetta saada lisää.

Kani (Junius Matthews) voi tuntua aika ärsyttävältä tapaukselta, sillä hän pitää määräilystä ja oikeassa olemisesta. Kun suurin osa Puolen hehtaarin metsän asukeista ovat pöhköjä, Kani kokee jatkuvasti tilaisuutensa tulleen, jotta voi esittää älykkyyttään. Kuitenkin hahmo ymmärtää ystävien merkityksen, eikä ole täysin inhottava. Kani rakastaa puutarhan hoitoa ja hänet nähdään useasti kolonsa ulkopuolella hoitamassa kasvimaataan.
     Nalle Puhin läheinen ystävä on pelokas Nasu-possu (John Fiedler), joka säikkyy monia asioita. Nasu on suosikkihahmoni "Nalle Puh" -tarinoista ja on hieman harmi, että hän tuntuu alikäytetyltä tässä. Nasu seuraa uskollisesti Nalle Puhia ja vaikkei täysin ymmärrä Puhin suunnitelmia, hän haluaa olla niissä mukana, sillä Puh on Nasun tärkein ystävä. Minulla on sydämessä pehmeä kohta suloisille hahmoille elokuvissa ja Nasu pääsee sinne helposti, sillä hän on todella söpö.
     Ihaa-aasi (Ralph Wright) on todella masentunut tapaus, joka näkee kaikessa vain huonot puolet. Yhdessä kohtaa Ihaasta on ihan hyötyäkin, mutta pääasiassa hän vain seisoskelee apean näköisenä tai laahustelee paikasta toiseen. Pystyn jotenkin hämärästi samaistumaan Ihaan negatiiviseen tapaan nähdä maailma ja hän onkin mielestäni aika hupaisa tapaus.
     Muka-tärkeä Pöllö (Hal Smith) on tylsä hahmo. Pöllö selittelee paljon kaikkea, mistä hän tietää, muttei tunnu koskaan kuuntelevan muita. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin älykäs kuin kuvittelee, mikä tuo häneen jonkinlaista pidettävyyttä. Muuten en erityisemmin pidä hänestä.
     Puolen hehtaarin metsän ainoa naishahmo on Kengu (Barbara Luddy), joka on myös aika tylsä, sillä hän on aika tavallinen kotiäiti. Toisaalta on hienoa, että metsässä asustaa edes joku järkevä eläinhahmo, mutta muuten Kengu jää selkeästi taka-alalle. Hänen poikansa on villi Ruu (Clint Howard ja Dori Whitaker), joka ihailee muita hahmoja ja haluaisi kasvaa isoksi kuten he.
     Eniten Ruu ihailee pomppivaa Tiikeriä (Paul Winchell), joka on yksi parhaista hahmoista "Nalle Puh" -seikkailuissa. Hahmo on rauhaton ja loikkiikin minne sattuu, mikä ärsyttää etenkin Kania. Tiikeri ei itse ymmärrä olevansa ärsyttävä, eikä hän toisaalta sitä oikeasti olekaan, vaan enemmänkin vain hauska lisäys tarinan maailmaan.
     Jos Pöllö on mielestäni tylsä, niin Risto Reipas (Bruce Reitherman, Jon Walmsley ja Timothy Turner) on vieläkin tylsempi hahmo. Risto on tavallinen poika, joka on Puhin paras ystävä ja auttaa höhliä metsän asukkeja hankalissa tilanteissa. Oikeastihan kaikki hahmot ovat Risto Reippaan leluja, jotka hän kuvittelee eläviksi. En ole koskaan pitänyt Ristosta, enkä erityisemmin pidä hänen osuudestaan tässäkään. Hieman turhana lisäyksenä on Kaunotar ja Kulkuri -leffan (Lady and the Tramp - 1955) Majavaa muistuttava Myyrä (Howard Morris), joka käväisee leffassa muutamaan otteeseen. Myyrä on myös aika ärsyttävä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet lisättiin mukaan.

Nalle Puh ei ole yksi yhtenäinen tarina, vaan elokuva koostuu kolmesta aiemmin tehdystä lyhytanimaatiosta: "Nalle Puh ja hunajapuu" (1966), "Nalle Puh ja tuulinen päivä" (1968) ja "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" (1974). Kolme tarinaa ovat yhdistetty toisiinsa ja niiden väliin on tehty pieniä lisäyksiä, jotta tarinat muodostaisivat selkeämmän kokonaisuuden. Ratkaisu on keksitty siten, että kolme tarinaa ovat "Nalle Puh" -kirjan lukuja. Elokuva välillä rikkookin neljättä seinää näyttämällä kirjan sivuja, joissa hahmot näkyvät kirjainten välissä. Mukana on myös kertojaääni (Sebastian Cadot), joka välillä käy jopa lyhyitä keskusteluja hahmojen kanssa. Kirjatyyli toimii pääasiassa hienosti, mutta yhdessä kohtaa sillä ratkaistaan vaikea ongelma liian helposti.

Ensimmäinen tarina, eli "Nalle Puh ja hunajapuu" toimii täydellisenä esittelynä, jos Puh ei ole tuttu hahmo. Siinä näytetään, kuinka Nalle Puh rakastaa hunajaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sitä, minkä lisäksi saadaan kuulla Puhin filosofisia mietintöjä. Puhin hunajanhimo ajaa hänet erilaisiin ongelmiin, joista hänen ystävänsä joutuvat auttamaan hänet pois. Tarinassa esiintyvät Puhin lisäksi Risto Reipas, Kani, Pöllö, Myyrä, Ihaa, Kengu ja Ruu, kun taas Nasu ja Tiikeri saapuvat mukaan elokuvaan vasta toisessa tarinassa "Nalle Puh ja tuulinen päivä". Siinä Puolen hehtaarin metsään saapuu hurja tuuli, joka meinaa viedä pienen Nasun mennessään ja kaataa Pöllön talon. Kolmas tarina "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" sijoittuu talveen ja siinä Kani on saanut tarpeekseen Tiikerin riehumisesta, ja hän keksiikin ovelan suunnitelman eksyttää Tiikeri kauas Puolen hehtaarin metsästä. Loppuun on lisätty uusi pätkä, jotta elokuva saataisiin päätökseen.

Paikoitellen elokuvasta korostuu liikaa se, ettei siinä ole yhtenäistä juonta, mikä voi viedä hieman makua pois. Toisaalta useammat tarinat ovat helpompaa katsottavaa perheen pienimmille, jotka eivät välttämättä jaksa katsoa kovin pitkää juttua kerralla. Leffan voikin helposti pistää tauolle aina kun yksi tarina päättyy ja sitä voi jatkaa taas, kun lapsi on valmis. Nalle Puh onkin yksi Walt Disneyn lapsiystävällisimmistä elokuvista. Siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa ja siinä korostetaan hienosti ystävien merkitystä, mikä kaikkien on hyvä oppia jo pienenä. Suosittelenkin näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne. Itseäni välillä häiritsee se, ettei kyseessä ole yhtenäinen tarina, mutta elokuva on silti erittäin hyvä sanomansa ja loistavien hahmojensa takia.

Nalle Puh on musikaali ja siinä lauletaan paljon. Laulut eivät ole kovin pitkiä, mutta eipä ole elokuvakaan. Leffan avauskappale on "Winnie the Pooh", jossa esitellään kaikki hahmot. Puh itse laulaa mm. kipaleet "Up, Down and Touch the Ground", "Rumbly in My Tumbly" ja "Little Black Rain Cloud". Puhin pohdiskelevaa ääntä on hyödynnetty hienosti lauluosuuksissa. Parhaiten päähän jää Tiikerin hoilaama "The Wonderful Thing About Tiggers", joka on todella hyvä. Erityisen tarttuvia kappaleet eivät ole, mutta ne toimivat hyvin elokuvan aikana.

Animointi on hyvin toteutettu ja se poikkeaa hieman Walt Disneyn elokuvien yleisestä tyylistä. Animoinnissa on hienosti otettu huomioon, että juttu tapahtuu kirjassa, sillä monet taustat näyttävät lasten kuvakirjoista otetuilta. Läpi elokuvan animoinnissa on tietynlaista luonnosmaisuutta, joka toimii erittäin mainiosti. Elokuva ei kuitenkaan näytä keskeneräiseltä ja luonnosmaisuus on tarkasti tehty. Hahmot ovat kuitenkin selvästi Disneyn tyylisiä. Kaikki eläinhahmot (jopa luonteeltaan tylsät) ovat ulkonäöltään mieleenpainuvia ja hyviä. Tarinoista näkee, minä vuosina ne on tehty, sillä tyyli muuttuu hieman joka tarinassa ja kuva on tarkemmin piirretty loppupuolella. Nalle Puhin ohjauksesta vastaavat John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman. Wolfgang ohjasi kaksi ensimmäistä tarinaa, kun taas John Lounsbery ohjasi kolmannen. Lounsbery ei ole ennen tätä ohjannut mitään, mutta on toiminut jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) lähtien animointipuolella. Sen sijaan Reitherman on ollut ohjaajana jopa viidessä Disney-leffassa ennen tätä, esimerkiksi elokuvissa 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) ja Robin Hood (1973). Käsikirjoituksesta vastaa kahdeksan henkilöä, mm. Ihaata ääninäyttelevä Ralph Wright. Musiikista vastaa Buddy Baker, joka on tehnyt loistavaa työtä sävellysten kanssa, joiden tahtiin on helppo keinua tanssahdellen.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalia ei valitettavasti ole, mutta parin Disney-leffan trailerit löytyy.

Yhteenveto: Nalle Puh on erittäin hyvä elokuva, mitä katsoo jatkuva hymy huulilla. Ottaen huomioon, että se on pääasiassa lapsille tehty, useat tarinat toimivat, sillä perheen pienimpien voi olla vaikea jaksaa seurata pidempää tarinaa. Vanhemmille katsojille useat tarinat voivat tuoda tunteen siitä, ettei kyseessä ole täysin kokonainen teos. Neljännen seinän rikkominen toimii pääasiassa, mutta sillä myös ratkaistaan tilanteita hieman liian helposti. Elokuvan hahmot ovat lähes kaikki loistavia. Puhin pöhköilystä voi löytää filosofisia mietintöjä, jolloin aikuisetkin löytävät leffasta riemua. Hahmot ovat myös niin valloittavia, että niitä on helppo rakastaa. Animoinnin luonnostyyli on taidokkaasti toteutettu, eikä elokuva näytä keskeneräiseltä. Elokuvassa on hyvä sanoma ja se sisältää hassuja hetkiä koko perheen elokuvapäivään. Suosittelen näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne, sillä he löytävät siitä varmasti suurta riemua. Nalle Puhissa on hienoa myös se, että sen jatko-osat toimivat, mikä on harvinaista Disney-leffoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Robin Hood (1973)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Brian Bedford, Phil Harris, Monica Evans, Peter Ustinov, Terry-Thomas, Pat Buttram, Andy Devine, Carole Shelley, Billy Whitaker ja Roger Miller
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: S

Robin Hood on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 21. osa. Elokuva perustuu vanhoihin englantilaisiin kansantarinoihin lainsuojattomasta jousimiehestä nimeltä Robin Hood. Hahmosta ja hänen seikkailuistaan on tehty useita kirjoja, lauluja, näytelmiä, pelejä ja tietenkin myös elokuvia, kuten Robin ja Marian (Robin and Marian - 1976), Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993), Robin Hood (2010), sekä tietty kaikkein suosituin ja tunnetuin, eli Errol Flynnin tähdittämä Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938). Suosittu seikkailijahahmo kun on, myös Walt Disney -yhtiö halusi tehdä oman version hänestä. Alunperin herra Disneyn tarkoituksena oli tehdä elokuva kettuhahmo Reynardista, mutta hän alkoi epäillä, ettei se saisi erityisen hyvää vastaanottoa ja projekti päätyi jäihin. Kun Robin Hoodin teko alkoi, tekijät päättivät pitää Reynard-ideasta kettupäähenkilön ja näin leffan Robin Hoodista tuli kettu. Elokuva on merkkiteos, sillä se oli ensimmäinen Disney-elokuva, jota alettiin tekemään Disneyn kuoleman jälkeen. Tämän takia paineet olivat suuret, sillä jos leffa ei olisi menestynyt, olisi animaatioiden teko vaikeutunut pahasti Disney-yhtiölle. Ottaen huomioon, millainen megastudio Walt Disney on nykyään, ei varmaan ole suuri yllätys, että Robin Hood todella oli hitti - jopa kaikkein menestynein Disney-animaatio ilmestyessään! Itse olin nähnyt Robin Hoodin useamman kerran lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes katsoin sen jälleen, arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kuten monta muutakin Walt Disneyn klassikkosarjan teosta.

Kuningas Richardin ollessa ristiretkellä, hänen veljensä prinssi Juhana on ottanut vallan ja pitää kyläläiset köyhinä ja itsensä todella rikkaana. Onneksi on ovela Robin Hood ja hänen kaverinsa Pikku John, jotka haluavat oikeudenmukaisuutta ja varastavat rikkailta, antaakseen rahat takaisin köyhille. Tästä prinssi Juhana ei tietenkään pidä ja yrittää napata Robin Hoodin.

Brian Bedfordin ääninäyttelemä Robin Hood on ovela ja viekas, millaiseksi ketut yleensä kuvitellaan, mutta hänestä löytyy myös paljon sankarillisuutta. Vain alussa hahmoa voi pitää pahaisena varkaana, mutta nopeasti huomaa, että hän on todella hieno henkilö, joka välittää Nottingham-kaupungin asukkaista ja tekee mitä tahansa heidän vuokseen. Robin Hood tosiaan ryöstää rikkailta ja antaa köyhille, minkä takia monet rakastavat häntä. Vaikka onkin lainsuojaton, Robin Hoodia ei huoleta kiinnijääminen, vaan hän haluaa nauttia elämästään täysillä. Hän on myös erittäin taitava jousiampuja.
     Robin Hoodia auttaa Pikku John (Phil Harris), joka nimestään huolimatta ei ole kovin pieni, vaan karhu, joka on suurempi kuin Hood. Pikku John on mukava heppu, joka kuitenkin mätkii pahis-sarvikuonoja pataan, jos tarvitsee. Hahmo on hassu ja hyvä toveri Robin Hoodille. Tämä ei muuten ole ensimmäinen elokuva, jossa Phil Harris esittää karhua. Hän nimittäin ääninäytteli Baloo-karhua elokuvassa Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967).
     Robin Hoodilla on joskus ollut suhde Marian-neidon (Monica Evans) kanssa, mutta jostain syystä he ovat ajautuneet erilleen. Hahmot ovat kuitenkin palavasti rakastuneita toisiinsa ja kaipaavat toisiaan kaiken aikaa. Marian-neito on kuninkaallinen, joten hänen ja Robin Hoodin romanssia ei kukaan hyväksyisi. Hahmo ei kovin paljoa tee elokuvassa, mutta hän on selvästi Robin Hoodin heikkous. Kettujen lempi onkin mainiosti tuotu esille ja se on uskottavaa läpi teoksen. Kummallista Marian-neidossa on se, että kuningas Richard on hänen setänsä, mutta Richard on leijona, kun taas Marian on kettu. Lapsilta tämä menee ohi, mutta aikuisia se saattaa hämmentää erittäin paljon.
     Elokuvan pahis on tosiaan prinssi Juhana (Peter Ustinov), joka on pistänyt itsensä johtajaksi, kuningas Richardin ollessa poissa. Prinssi Juhana on julma, mutta samalla erittäin hölmö ja kuvittelee olevansa paljon älykkäämpi kuin onkaan. Robin Hoodin onkin helppo varastaa aivan hänen silmiensä edestä. Prinssi Juhana yrittää olla uhkaava, mutta joutuu helposti paniikkiin, alkaa kaipaamaan äitiään ja imee peukaloaan. Hahmo on erinomainen pahis, sillä häntä ei luulisi ulkoapäin kovin pahaksi, hömelön oloinen kun on, mutta hänen tekonsa ovat hirveitä.

Muita pahiksia elokuvassa ovat prinssi Juhanan avustaja sir Hiss (Terry-Thomas) ja Nottinghamin säälimätön sheriffi (Pat Buttram). Sir Hiss osaa hypnotisoida ja hän saikin kuningas Richardin lähtemään. Sir Hiss huomaa monia asioita, joita prinssi Juhana ei ja yrittääkin varoittaa johtajaansa, kun Robin Hood on läsnä, mutta prinssi Juhana ei valitettavasti huomioi häntä. Sir Hiss vaikuttaa välillä uskolliselta palvelijalta ja välillä taas siltä, ettei hän jaksaisi prinssi Juhanaa enää sekuntiakaan. Tällä kertaa Disney-seikkailussa pahiksen kätyri ei olekaan se hölmö tyyppi, vaan se fiksumpi. Nottinghamin sheriffi tosiaan on säälimätön. Hän vie lapsiltakin rahat ja selityksenä hän antaa, että kyseessä on vero. Hahmo tekee asiat niin inhottavasti ja ärsyttävästi, että häntä vihaa hyvin nopeasti. Nämäkin pahishahmot ovat mainioita.
     Muita hahmoja leffassa ovat munkki Tuck (Andy Devine), joka yrittää hieman vastustaa prinssi Juhanan hirmuvaltaa, rouva Kotkot (Carole Shelley), joka on Marian-neidon ystävä, pupupoika (Billy Whitaker), joka ihailee Robin Hoodia yli kaiken, sekä trubaduuri Allan a Dale (Roger Miller), joka toimii kertojana.

Robin Hoodin tunnelma on loistavasti luotu. Lähes koko leffan kulkee iloinen mieli, joka välittyy todella selkeästi Robin Hoodin ja Pikku Johnin ystävyydestä. Tosiaan vain ihan elokuvan alussa päähenkilöä voi pitää varkaana, mutta loppuleffan ajan häntä pitää hyväntekijänä ja sankarina. Aluksi kaksikko varastelee prinssi Juhanalta vain huvin vuoksi, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä paremmin he tajuavat, että heidän täytyy päättää prinssi Juhanan hirmuvalta. Hän nimittäin oikeasti pitää Nottinghamilaisia tiukassa otteessaan sheriffin avulla. Kaupunkilaisille ei jää mitään, sillä sheriffi ja prinssin sotilaat vievät kaiken veroina, joita kasvatetaan kaiken aikaa. Lapset eivät luultavasti näe vielä, kuinka hirveää tilannetta elokuvassa näytetään, sillä mukana on söpöjä eläimiä ja hassuja kohtia. Hirveistä kohtina esimerkkinä elokuvan alkupäässä nähtävä kohtaus, jossa eräässä pikkutalossa vietetään pupupojan syntymäpäiviä ja hän saa lahjaksi kolikon, jota varten koko suuri perhe on säästänyt. Yhtäkkiä sheriffi tulee ja vie kolikon paljon itseään pienemmältä pupupoloiselta. Katsojana pistää koko ajan enemmän ja enemmän vihaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee ja toivoisi, että Robin Hood ampuisi jokaista pahista nuolella päähän.

Tunnelman luonti onkin erittäin hyvin tehty, sillä vakavat ja hirveät asiat ovat täysin tasapainossa iloisen mielen kanssa. Hirveisiin kohtiin on tietty pistetty mukaan jonkinlaista hupsuilua tai Robin Hood saapuu pelastamaan päivän, jotta ne eivät ole täysin kauheita lapsikatsojille. Huumoria on mukana piristämässä elokuvaa ja se toimii sekä lapsille että aikuisille. Seikkailuhenki on läsnä koko elokuvan alusta loppuun, mikä syntyy hahmoista ja elokuvan maailmasta, jonne itsekin haluaisi päästä; ihan sama oliko kyseessä nuhjuinen kaupunki, hieno linna, vai vihreä metsä. Katsojana haluaisi liittyä Robin Hoodin tiimiin ja lähteä varastelemaan rikkailta. Ryöstelykohtauksia on mielenkiintoista seurata, sillä ne ovat erittäin kekseliäitä. Romantiikkaakin on tietty mukana, mikä syntyy Robin Hoodin ja Marian-neidon kohdatessa pitkästä aikaa. Rakkaus ei ole erityisen suuressa roolissa, mutta välittyy hyvin katsojille. Robin Hood onkin mahtava seikkailuelokuva koko perheelle, eikä mikään ihme, että se oli aikoinaan niin suosittu.

Visuaalisesti Robin Hood on hienon näköinen elokuva ja se on animoitu erinomaisesti... tavallaan. Animoinnissa on nimittäin kierrätetty materiaalia sekä aiemmista Disney-elokuvista että myös ihan tästä leffasta! Kyse on siis lyhyistä pätkistä, joissa hahmot tekevät täysin identtisesti jotain, mikä on nähty jossain aiemmin. Tavallaan on hauskaa, jos kyse on edellisistä Disney-elokuvista kierrätetyistä asioista, sillä silloin voi miettiä kopioinnin nokkelana viittauksena kyseisiin kohtiin, mutta tavallaan sitä voi pitää laiskana työnä. Elokuva kuitenkin näyttää hyvältä, joten itselläni ei ole valittamista. Hahmot ovat hienosti toteutettuja ja värimaailma on erinomainen. Ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka oli tätä ennen ohjannut Disney-elokuvat Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963), Viidakkokirja ja Aristokatit (The Aristocats - 1970). Hän toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa (One Hundred and One Dalmatians - 1961), joten kokemusta ja taitoa häneltä löytyy. Robin Hoodin musiikin on säveltänyt George Bruns, joka on tehnyt hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan myös muutama laulu, mutta silti tätä Disney-pätkää on vaikea laskea musikaaliksi.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä, mutta valitettavasti Blu-ray -julkaisun lisämateriaalit eivät ole. Lisämateriaalina on laula-mukana -versio elokuvasta, poistettu tarinaosio "Love Letters", vaihtoehtoinen loppu, lähes kymmenenminuuttinen Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Ye Olden Days", sekä galleria elokuvaa varten tehdyistä luonnoskuvista, mutta itse elokuvan teosta ei ole mitään pätkää, eikä edes poistettuja kohtauksia.

Yhteenveto: Robin Hood on erinomainen seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy hyvässä tasapainossa vakavia teemoja ja iloista mieltä. Elokuvan maailma on todella karu paikka, joten onneksi mukana on hassuttelua, joka toimii sekä lapsille että aikuisille. Robin Hood itse on erittäin hyvä seikkailuhahmo ja hänen toverinsa Pikku John on hauska heppu. Robin Hoodin ja Marian-neidon rakkaustarina on saatu hyvin tehtyä elokuvaan. Kaikki kolme pahista - prinssi Juhana, sir Hiss ja Nottinghamin sheriffi - ovat mainioita tapauksia omilla tavoillaan, vaikka inhottavia tyyppejä ovatkin. Visuaalisesti leffa on hyvännäköinen, eikä minua häiritse animointipätkien kopiointi vanhoista Disney-leffoista. Itse koen ne lähinnä kivoina viittauksina aiempaan tuotantoon. Suosittelen Robin Hoodia seikkailunnälkäisille lapsille sekä lapsenmielisille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2017 - Muokattu 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 1973, Walt Disney Productions

Arvostelu: Aristokatit (The Aristocats - 1970)

ARISTOKATIT

THE ARISTOCATS

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Eva Gabor, Phil Harris, Liz English, Gary Dubin, Dean Clark, Roddy Maude-Roxby, Sterling Holloway, Pat Buttram, George Lindsey, Monica Evans, Carole Shelley, Hermione Baddeley Charles Lane, Bill Thompson ja Scatman Crothers
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: S

The Aristocats, eli suomalaisittain Aristokatit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 20. osa. Elokuvan oli alunperin tarkoitus olla kaksiosainen jakso Walt Disney Wonderful World of Color -sarjalle (1961-1969), mutta uusintakirjoitusten kautta tarina alkoi muuttua paremmin animaatioelokuvana toteutettavaksi, jolloin leffan tuotanto lähti liikkeelle. Aristokatit on merkittävä Disney-klassikko, sillä se jäi viimeiseksi teokseksi, jolle Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa joulukuussa 1966. Elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1970 ja se menestyi hyvin, sekä sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä Aristokatit ole koskaan ensimmäisten joukossa, kun jotakuta pyytää luottelemaan Disney-klassikkoja. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran lapsena ja pidin siitä lähinnä kissojen takia, sillä olen enemmän kissaihminen ja tähän mennessä lemmikkien osalta Disneyltä oli ilmestynyt vain kaksi koiraelokuvaa; Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955) ja 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Kissat olivat olleet pääasiassa ilkeitä hahmoja, joten oli hienoa, että Aristokateissa päähenkilöt olivat maukujia. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, ostettuani sen Blu-rayna. Silloin en erityisemmin pitänyt siitä, vaan se oli mielestäni aika tylsä. Vaikea sanoa, mitä mietin silloin, sillä kun katsoin sen uudestaan, päättäessäni arvostella useat Disney-klassikot ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, pidin sitä mainiona seikkailuna.

Varakas rouva Adelaide aikoo testamentata koko omaisuutensa rakkaille kissoillensa. Rouvan hovimestari Edgar on kuvitellut kuuluvansa testamenttiin, joten hän suuttuu tästä tiedosta ja vie kissat mahdollisimman kauas kaupungista, saadakseen koko perinnön. Kissaemo Herttuatar ja tämän kolme pentua yrittävät löytää takaisin kotiinsa ja heitä alkaa auttamaan kujakatti Thomas O'Malley.

Valitettavasti yksi elokuvan päähenkilöistä, Herttuatar (Eva Gabor) on yksi elokuvan tylsimmistä hahmoista. Koska kyseessä on emo, hahmon pääpiirre on olla huolehtiva äiti pennuilleen. Herttuatar kuuluu ylemmistöön, joten hän käyttäytyy kaiken aikaa arvokkaasti. Hän hämmästelee katukissojen eloa, mutta samalla myös alkaa haaveilla sellaisesta. Herttuataren seikkailupuoli aktivoituu vain pariin otteeseen leffan aikana, mutta lähinnä hän vain seuraa sivusta useita tilanteita.
     Herttuattaren pennut, eli valkoinen Marie-tyttö (Liz English), oranssi Toulouse-poika (Gary Dubin) ja harmaa Berlioz-poika (Dean Clark), ovat usein enemmän esillä kuin Herttuatar itse. Marie on kolmikosta ärsyttävin, sillä hän tuntuu koko ajan ylimieliseltä ja herkkähipiäiseltä, kokiessaan olevansa muita tärkeämpi. Onneksi Herttuatar sanoo Marielle usein, kuinka kuuluu käyttäytyä. Toulouse pitää maalaamisesta ja kujakissojen matkimisesta. Toulouse on kolmikosta huvittavin. Harmi vain, että pianoa soittava Berlioz tuntuu jäävän usein taka-alalle.
     Suosikkihahmoksi leffassa nousee helposti kujakatti Thomas O'Malley, jonka äänenä kuullaan Viidakkokirjassa (The Jungle Book - 1967) Baloo-karhua esittänyt Phil Harris. O'Malley on hurmuri, joka iskee välittömästi silmänsä Herttuattareen ja päättää vietellä tämän omakseen. Hän pitää luonnossa elämisestä, mutta joissain kaupunginosissa hänestä on muodostunut pienoinen legenda. O'Malley ei ole erityisen sankarillinen aluksi, mutta alkaa muuttua sellaiseksi leffan kuluessa eteenpäin. Hänessä on myös koomisia puolia, mitkä tuovat lisätoimivuutta hahmoon. O'Malley on todella karismaattinen tyyppi, ollakseen animoitu kissa.
     Elokuvan roisto, eli hovimestari Edgar (Roddy Maude-Roxby) on erinomainen hahmo, vaikka aluksi hänen häijy puolensa tuleekin esille hieman liian äkillisesti. Kuitenkin nopeasti saa hyvän käsityksen siitä, että Edgar on ollut vuosikausia palvelijana, joten ei ihme että alkaa suututtaa, kun tajuaa jäävänsä nuolemaan näppejään. Edgar ei kuitenkaan ole erityisen paha pahis ja hän on aika kömpelö tapaus. Edgar ei selvästi ole mitään rikollista aiemmin tehnyt, joten hän ei täysin osaa asiaansa. Hahmon hölmöilyjä on hauska seurata.

Herttuattaren ja pentujen luksushuoneen seinässä asustaa hiiri nimeltä Roquefort (Sterling Holloway), joka on erittäin suloinen pieni juustofani. Roquefort huolestuu suuresti, kun kissat katoavat, jolloin hän päättää ryhtyä tutkimaan, mistä on kyse. Hiirulainen jopa pukeutuu kuin salapoliisi Sherlock Holmes, mistä tulee todella paljon mieleen monta vuotta myöhemmin ilmestynyt Disney-leffa Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), jonka päähahmo on Holmesin kaltainen salapoliisihiiri. Adelaide-rouvan taloon kuuluu myös talli, jossa majailee hevonen Frou-Frou (Nancy Kulp), joka on Roquefortin ystävä.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hienot, mutta hassut hanhileidit Abigail (Monica Evans) ja Amelia (Carole Shelley), sekä heidän Valdo-setänsä (Bill Thompson) - joka on selvä alkoholisti, mikä on kummaa lastenleffassa - eräällä farmilla asustavat koirat Napoleon (Pat Buttram) ja Lafayette (George Lindsey), jotka eivät pidä Edgarista, sekä Hottikatin (Scatman Crothers) johtama kissabändi. Napoleon ja Lafayette ovat loistava lisäys leffaan ja he tarjoavat useita hauskoja kohtauksia, vaikkeivät koskaan olekaan tekemisissä itse päähenkilöiden kanssa.
     Muita ihmishahmoja ovat rouva Adelaide (Hermione Baddeley), joka on tylsin hahmo koko leffassa, sillä hän ei oikeastaan tee mitään ihmeellistä, sekä hänen lakimiehensä Georges Hautecort (Charles Lane), joka on todella ketterä vanhaksi herraksi.

Vaikka leffan tarina onkin erilainen, Aristokateista voi helposti tulla mieleen Kaunotar ja Kulkuri. Kummassakin on ylemmistöön kuuluva naiseläin, joka päätyy pois kodistaan ja tapaa kaduilla elävän mieseläimen. Mies alkaa suojella naista ympäristössä, johon nainen ei ole tottunut ja samalla kaksikko alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Tietenkin tässä muutosta tuovat naisen lapset, mutta silti pohja on samanlainen. Minun on itse asiassa pakko myöntää, että vaikka molemmissa juonikuvio toimii, mielestäni Aristokatit on kokonaisuutena parempi elokuva. Mukana on joitain hitaita kohtauksia, mutta pääasiassa tarina liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, eikä päästä katsojaa tylsistymään. Leffassa on välillä mukana onnistunutta jännitystä, etenkin lopussa, mutta lähinnä Aristokatit on hauska elokuva. Tämä johtuu lähinnä mainioista hahmoista, jotka saavat katsojan naureskelemaan useasti leffan aikana. Hahmojen kohellusten lisäksi mukana on aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka tuntuvat jokseenkin ajattomilta. Jotkut aikuiset saattavat toki kauhistella, mitä Disneyllä on mietitty, kun yksi hahmo on selkeästi humalassa ja että miten tämän nyt lapsille selittää, mutta monet voivat myös hekotella hänelle ja pitää juttua oivana ideana. Todella hupaisaa on se, että O'Malleyn iskuyritykset Herttuatarta kohtaan alkavat kadota, kun hän tajuaa, että naikkosella onkin muksuja. Tämä tuo oudolla tavalla inhimmillisyyttä kissoihin ja jotkut voivat samaistua tähän, sillä jotkut nuoret miehet ovat olleet vastaavassa tilanteessa.

Kissojen seikkailuja on kiinnostavaa seurata ja katsojana jännittää, mitä tulee tapahtumaan, jos ja kun kissat pääsisivät kotiinsa, sillä he eivät tiedä Edgarin olevan kaiken takana. Samalla katsoja myös pohdiskelee, mitä Edgar edes voisi tehdä kateille, ollessaan niin hömelö tapaus. Lapsille kuitenkin loppupäästä löytyy oivallista jännitystä, mutta aikuisille koko homma on lähinnä viihdyttävä. En todellakaan tajua, mitä minun päässäni tapahtui, kun viimeksi katsoin Aristokatteja, enkä oikein pitänyt siitä. Elokuvahan on todella mainio ja viihdyttävä seikkailukertomus, joka sisältää paljon hauskoja kohtia ja loistavia hahmoja. Se on kyllä kuitenkin pakko tunnustaa, etten yhtään ihmettele, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieliin, sillä se ei ole loppujen lopuksi erityisen muistettava pätkä. Aliarvostettu se kuitenkin on ja toivoisin, että jokainen Disney-fani tekisi itselleen palveluksen ja vilkaisisi Aristokatit uudestaan, jos sen näkemisestä on kulunut aikaa.

Aristokatit on musikaali, kuten monet aiemmat Disneyn elokuvat. Kovin montaa kappaletta ei kuitenkaan ole mukana, eikä leffa niitä oikein kaipaakaan. Alkutekstien aikana kuullaan biisi "The Aristocats", jossa kerrotaan, millaisia nämä kissat ovat. Ensimmäinen hahmojen laulama kappale on Herttuattaren ja pentujen laulama ja soittama (jokseenkin ärsyttävä) "Scales and Arpeggios". Nämä eivät kuitenkaan jää mieleen, toisin kuin O'Malleyn laulama "Thomas O'Malley" ja kissabändin esittämä "Everybody Wants to Be a Cat". Myös George Brunsin säveltämät musiikit toimivat.

Elokuva on animoitu hyvin. Mukana on samanlaista luonnosten ja maalauksellisuuden yhdistelyä kuin muutamassa aiemmassa Disney-leffassa. Tyyli toimii edelleen ja leffa on visuaalisesti hyvännäköinen. Hahmot ovat erinomaisesti piirrettyjä ja kissoihin on hienosti saatu erilaisia piirteitä. Taustat näyttävät hyviltä ja etenkin laajat kuvat Pariisista - jossa elokuva tapahtuu - miellyttävät silmää. Aristokattien ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi yksin myös kaksi edellistä Disney-elokuvaa; Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) ja Viidakkokirja. Seitsemän henkilön työstämä käsikirjoitus on hyvä.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen aloitus, "Oui Oui Marie" -musiikkivideo, poistettuja kappaleita, sekä leffan biisit, lauluista kertova "The Sherman Brothers: The Aristocats of Disney Songs", kissojen historiasta kertova "The Great Cat Family" ja lyhytelokuva "Bath Day".

Yhteenveto: Aristokatit muistuttaa tavallaan Kaunotarta ja Kulkuria, mutta siitä löytyy tarpeeksi erilainen tarina, jolloin se tuntuu omaperäiseltä kissasadulta. Elokuvan hahmot ovat pääasiassa erinomaisia, mutta valitettavasti naishahmot Herttuatar ja Adelaide-rouva jäävät muiden jalkoihin, ollessaan aika tylsiä. Edgar on todella hyvä pahishahmo, sillä hän ei oikeasti ole mikään pahuuden ruumiillistuma, vaan lähinnä kömpelö ja hölmö heppu. Tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä erityisemmin hidastele. Leffa sisältää erittäin paljon huumoria, sekä hieman jännitystä lapsille. Musikaalinumeroita ei ole kovin montaa, eikä teos tarvitsekaan enempää. Leffa on animoitu mainiosti ja hahmot ovat tyylikkäitä eri tavoilla. Suosittelenkin Aristokatteja koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä tietty kaikille kissafaneille. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa vuonna 2005, mutta sitä ei koskaan toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Aristocats, 1970, Walt Disney Productions

Arvostelu: Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967)

VIIDAKKOKIRJA

THE JUNGLE BOOK

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Bruce Reitherman, Sebastian Cabot, Phil Harris, George Sanders, Louis Prima, Sterling Holloway, J. Pat O'Malley, Clint Howard, Verna Felton ja Ben Wright
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Jungle Book, eli suomalaisittain Viidakkokirja on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 19. osa. Elokuva perustuu Rudyard Kiplingin samannimiseen satukirjaan vuodelta 1894. Leffan teko lähti liikkeelle, kun Bill Peet totesi herra Walt Disneylle, että yhtiö voisi tehdä paremman eläinelokuvan ja ehdotti seuraavaksi leffaksi Kiplingin kirjaa. Kun tätä edeltänyt Disney-animaatio Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) huomattiin taloudelliseksi pettymykseksi, herra Disney päätti olla enemmän mukana uuden leffan teossa. Aluksi Peet halusi filmin olevan alkuperäisen kirjan tavoin synkkä, mutta herra Disney ei ollut siihen tyytyväinen, mikä johti Peetin eroamiseen yhtiöstä. Vuonna 1964 elokuvan työstäminen lähti kunnolla käyntiin ja lopulta Viidakkokirja sai ensi-iltansa syksyllä 1967. Elokuva jäi herra Walt Disneyn viimeiseksi elokuvaksi, sillä hän menehtyi vuotta ennen leffan ilmestymistä. Filmi oli suuri menestys ja se sai hyvät arviot kriitikoilta. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut kunnon klassikko ja joidenkin mielestä kyseessä on Disneyn paras teos. Itse näin Viidakkokirjan lapsena, mutten muista lainkaan milloin. Kesti vuosia kunnes katsoin elokuvan uudestaan keväällä 2016. Leffan näytelty versio Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli juuri ilmestynyt ja koska se oli mielestäni erittäin hyvä, päätin vilkaista Disneyn alkuperäisen piirretyn uudestaan. Harmillisesti se ei ollut mielestäni enää kovin kummoinen. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disneyn animaatioklassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että oli jälleen aika katsoa Viidakkokirja. Se oli kuitenkin yksi viimeisistä Disney-animaatioista, jotka katsoin ja arvostelin listaltani.


Kun vaarallinen tiikeri Shere Khan palaa takaisin viidakkoon, Bagheera-pantterin täytyy viedä susien kasvattama ihmispentu Mowgli ihmiskylään. Shere Khan nimittäin vihaa ihmisiä ja tappaa heidät, jos heitä saapuu viidakkoon. Matkallaan Mowgli tapaa mm. rennon Baloo-karhun, marssivat elefantit, hypnoottisen Kaa-käärmeen, sekä kuningas Louien ja tämän apinat.

Elokuvan päähenkilö on nuori Mowgli-poika (ohjaajan lapsi Bruce Reitherman), jota viidakon muut asukit kutsuvat ihmispennuksi. Hahmo on osittain mainio seikkailun päähahmo, mutta hänestä löytyy myös ärsyttävä piirre. Lapsi kun on, Mowgli ei tietenkään halua totella käskyjä, eikä todellakaan halua lähteä ihmiskylään, sillä hänen mielestään viidakko on paljon hauskempi paikka. Hahmon naiivius tulee usein esille, kun hän on jatkuvasti innoissaan uusista asioista, eikä osaa varoa asioita tarpeeksi hyvin, minkä takia hän joutuu jatkuvasti ongelmiin. Innokkuus on kuitenkin myös positiivinen puoli, sillä siten Mowgli kulkee jatkuvasti eteenpäin ja kuljettaa seikkailua mukanaan.
     Bagheera-pantteri (Sebastian Cabot) on todella määräilevä tapaus, joka saattaa aluksi vaikuttaa ärsyttävältä, sillä hän kieltää Mowglia kaiken aikaa tekemästä asioita. Leffan aikana kuitenkin huomaa usein, että Bagheera vain välittää pojasta todella paljon ja haluaa suojella tätä. Useaan otteeseen katsojana tuumiikin, että Mowglin olisi kannattanut kuunnella Bagheeraa.
     Baloo-karhu (Phil Harris) on taas Bagheeran vastakohta. Baloo rakastaa ottaa rennosti ja hänen ajatusmaailmansa houkuttelee Mowglia paljon enemmän kuin Bagheeran tiukat säännöt. Hassu karhu on helposti rakastettava hahmo, sillä hän pöhköilee usein ja isona lempeänä nallena hänestä voi helposti muodostua lasten suosikki. Baloon luonne nostattaa hymyn jatkuvasti huulille.

Elokuvan pahis on tosiaan Shere Khan -tiikeri (George Sanders), jolle on saatu aikaiseksi mahtipontisen julma tunnelma. Onkin siis harmi, että hänet nähdään vasta leffan lopussa. Shere Khania kuitenkin pohjustetaan läpi filmin onnistuneesti, jolloin katsojana tietää hahmon heti vaaralliseksi, kun hän ilmestyy ruutuun. Kunnon taustatarinaa tiikerille ei kuitenkaan anneta, vaan hän vain inhoaa ihmisiä ja haluaa sen takia tappaa Mowglin.
     Muita hahmoja Viidakkokirjassa ovat Mowglin susi-isä Rama (Ben Wright), joka jää harmillisen tylsäksi; luihu Kaa-käärme (Sterling Holloway), joka näkee ihmispennun makoisana suupalana; orangikuningas Louie (Louis Prima), joka kiinnostuu Mowglista tämän kykyjen vuoksi; elefanttijoukon eversti Hathi (J. Pat O'Malley), joka on todella ylpeä; hänen vaimonsa Winifred (Verna Felton), jolla on enemmän älliä kuin miehellään; sekä heidän pieni innokas norsupoikansa (Clint Howard), joka ystävystyy Mowglin kanssa välittömästi.

Viidakkokirja on onneksi parempi elokuva kuin muistin. Uskoisin, että viime katselukerralla uuden, todella hyvän näytellyn version jälkeen tämä animaatio ei vain tarjonnut tarpeeksi, jolloin se jäi mielestäni pelkästään ihan kivaksi. Nyt kun saman tarinan parempi versio ei luonut tämän päälle varjoaan, pystyin nauttimaan katselukokemuksesta enemmän. Kyseessä ei silti ole kovin ihmeellinen teos, mutta mainiona seikkailuleffana sen katsoo mielellään. Alussa tarinan taustat esitellään yksinkertaisen nopeasti (mutta selvästi) ja ei aikaakaan, kun Mowglin matka viidakon halki alkaa. Ihmispentu kohtaa jatkuvasti uusia tuttavuuksia, joista osa on selkeästi mukavampaa sorttia kuin toiset. Uudet hahmot, kuten elefantit, Kaa-käärme ja Baloo kohdataan yksi kerrallaan, jolloin jokaiseen voi keskittyä täysillä ja nähdä, miten Mowgli toimii heidän kanssaan. Viidakkokirja on todella episodimainen teos, sillä aina kun yksi hahmo on esitelty, seuraavan henkilön esittely alkaa ja tilanne muuttuu voimakkaasti. Jotkut hetket ovat selvästi vauhdikkaampia ja joihinkin on saatu ihan pientä jännitettä mukaan. Huumoria löytyy tietysti läpi elokuvan ja itse huomasin, että Kaa-käärme tarjosi parhaimmat hekotukset. Erityisen hulvaton filmi ei ole kyseessä, mutta eipä sen tarvitsekaan olla.

Episodimaisuus ei ole onneksi heikosti tehty, jolloin eri tilanteet eivät tunnu vain irrallisilta hetkiltä, jotka on läimäisty yhteen, jotta pituutta saataisiin tarpeeksi siihen, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä aika käy pitkäksi. Kun leffa ei tarjoa vauhtia ja seikkailua tai nauruja, on siihen saatu hieman syvällisyyttä ja herkkyyttäkin. Suurin miinukseni Viidakkokirjalle on kuitenkin, ettei se loppujen lopuksi tarjoa mitään kunnon tunteita, vaan sitä on vain mukava katsella. Sitä ei unohda nopeasti, muttei se myöskään tuota intoa nähdä sitä kovin nopeasti uudestaan. Toinen iso miinus on, että elokuvan loppuhuipennus on todella antiklimaattinen ja aika mitäänsanomaton, jolloin Shere Khan ei todellakaan pääse oikeuksiinsa. Viidakkokirja edustaa kyllä vanhojen Disney-animaatioiden parempaa puolta, muttei se silti oikeasti erityinen ole. Vaikka se oli tällä katselukerralla parempi kuin viimeksi, on näytelty versio silti parempi kokonaisuus.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Viidakkokirja on musikaali. Ensimmäisenä kuullaan elefanttien hauska marssihoilotus "Colonel Hatchi's March" ja toisena Baloon rento "The Bare Necessities", joka oli Oscar-ehdokkaana parhaasta kappaleesta, mutta hävisi sen Doctor Dolittlelle (1967). Kolmas laulu on oma suosikkini "I Wan'na Be Like You", jonka laulaa apinakuningas Louie. Neljäs on mainio Kaa-käärmeen laulama "Trust in Me", jossa todella on jotain hieman hypnoottista. Viidentenä kuullaan unohdettava korppikotkien hoilotus "That's What Friends Are For" ja viimeinen kappale on pienen tytön (Darleen Carr) laulama "My Own Home", joka on nykypäivänä todella, TODELLA konservatiivinen. Sen aikana tyttö on hakemassa vettä lammesta ja laulaa samalla, kuinka hänen tarkoituksensa on hakea vettä kokkaavalle äidilleen ja että jonain päivänä hänkin on kokkaava äiti ja lähettää oman tyttärensä hakemaan vettä. Nykypäivänä kappale ei ikinä pääsisi läpi leffaan, eikä mikään ihme, ettei sitä kuulla uudessa versiossa.

Viidakkokirja on oivallisesti piirretty elokuva. Disneyn tyyli näkyy läpi leffan hahmoista. Taustat ovat hienosti toteutetut ja viidakkoon on saatu hienosti erilaisia nähtävyyksiä. Etenkin apinoiden asuttamat rauniot ovat tyylikkäät. Parissa kohtaa on käytetty aika laiskasti täysin samanlaista animaatiota kuin aiemmin leffassa, mikä on hieman tylsä ratkaisu. Äänimaailmaan kuitenkin toivoisi hieman lisää viidakon ääniä, kuten lintujen laulua tai jotain vastaavaa. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi kolme aiempaakin Disney-animaatiota. Viidakkokirjan kohdalla Reitherman on onnistunut selvästi paremmin kuin mitäänsanomattoman Miekka kivessä -leffan parissa. Asiaan vaikuttaa myös paljon parempi käsikirjoitus. George Brunsin säveltämät musiikit ovat kappaleiden tavoin suurimmaksi osaksi mainiot.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on laula-mukana -versio elokuvasta, vaihtoehtoinen loppu, poistettu kohtaus, poistettuja lauluja, eläimistä kertova "Disneypedia: Junglemania!", Disneyn yhdeksän vanhan miehen muodostamasta animaattorijoukosta kertova "Growing Up With Nine Old Men", Disneyn Animal Kingdomista kertova pätkä ja Jonas Brothersin esittämän "I Wan'na Be Like You" -kappaleen musiikkivideo. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Viidakkokirja on kelpo seikkailuelokuva, joka sisältää alusta loppuun kulkevan mukavan tunnelman. Mowglin matka lähtee nopeasti käyntiin, eikä aika käy pitkäksi, kun hän kohtaa jatkuvasti uusia hahmoja. Elokuvan hahmogalleria on todella mainio, vaikkakin on harmi, ettei Shere Khan -pahista ole hyödynnetty kovin hyvin. Tunnelmaan on saatu hyvää vauhtia, joka syntyy joko hymyt huulille nostattavan huumorin tai pienen jännitteen kautta. Erikoisempia tunteita filmi ei herätä, mikä on hieman harmillista. Tarina kulkee todella episodimaisesti eteenpäin, mutta se on hoidettu onneksi hyvin, eivätkä erilaiset tapahtumat tunnu irrallisilta toisistaan. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kummoinen, mutta onneksi muuten kyseessä on hyvä kokonaisuus, jonka laulut ovat suurimmaksi osaksi mainioita ja joka on taidokkaasti animoitu. Suosittelenkin Viidakkokirjaa kaikille lapsille, jotka pitävät animaatioista, eläimistä ja seikkailuista. Se toimii oivallisesti myös aikuisille. Vuoden 2016 näytelty versio kannattaa myös katsoa, sillä se on monin tavoin onnistuneempi teos kuin tämä. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Viidakkokirja 2 (The Jungle Book 2 - 2003), jonka kävin katsomassa lapsena äitini kanssa leffateatterissa, mutta josta en muista enää yhtään mitään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Jungle Book, 1967, Walt Disney Productions

Arvostelu: Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963)

MIEKKA KIVESSÄ

THE SWORD IN THE STONE

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rickie Sorensen, Richard Reitherman, Robert Reitherman, Karl Swenson, Junius Matthews, Sebastian Cabot, Norman Alden ja Martha Wentworth
Genre: animaatio, fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: S

The Sword in the Stone, eli suomalaisittain Miekka kivessä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 18. osa. Elokuva perustuu T. H. Whiten kirjaan "The Sword in the Stone" (1938), joka taas pohjautuu kuningas Arthurin legendaan. Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Hänestä ja hänen Pyöreän pöydän ritareistaan on tehty useita teoksia, joten tietysti myös Walt Disney -yhtiö koki tarvetta tehdä tarusta elokuvan. Miekka kivessä -leffaa alettiin suunnittelemaan samanaikaisesti "Chanticleer"-animaation kanssa, joka ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa, sillä Disney itse piti koko juttua roskana. Hän oli kuitenkin käynyt katsomassa kuningas Arthuriin liitännäisen näytelmän "Camelot", joka innosti häntä pistämään Miekka kivessä -projektin eteenpäin. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1963 ja se oli menestys, vaikka saikin ristiriitaiset arvostelut. Elokuva oli ehdolla parhaan musiikin Oscar-palkinnosta, muttei voittanut. Itse näin Miekka kivessä joskus lapsena muutamaankin otteeseen ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, kerätessäni Disney-klassikkoja Blu-rayna, mutta silloin se ei enää erityisemmin innostanut. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, päätin tehdä kaikki Disney-klassikot Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Bernard ja Bianca Australiassa -leffaan (The Rescuers Down Under - 1990) asti ja oli jälleen aika katsoa Miekka kivessä. Hauskaa oli, että katsoin leffan samalla myös valmistautumisena vuoden 2017 elokuvaan King Arthur: Legend of the Sword.

Velho Merlin alkaa opettamaan Arttu-poikaa, jonka uskoo vetävän miekan kivestä ja nousevan Englannin kuninkaaksi.

Arttu on köyhä, mutta innokas poika, joka toimii aseenkantajana ja haaveilee pääsevänsä itsekin ritariksi turnajaisiin jonain päivänä. Arttu hämmästelee velho Merlinin taikuuksia, muttei tunnu pääsevän jyvälle tämän opetuksista. Artusta tekee mielenkiintoisen se, että vaikka hän haluaisi päästä paremmin mukaan magian maailmaan, hän tietää, että hänellä on velvollisuuksia kotonaan, joita hän pitäisi hoitaa. Elokuvan aikana hänen täytyykin kamppailla päänsä sisällä siitä, mitä hänen pitäisi oikeasti tehdä? Artun äänenä kuullaan kolme eri henkilöä: Rickie Sorensen, Richard Reitherman ja Robert Reitherman, minkä kyllä huomaa. Artun ääni kuulostaa aina välillä erilaiselta, mikä on häiritsevää.
     Velho Merlin (Karl Swenson) on selvästi mielenkiintoisempi hahmo kuin Arttu. Höperönä vanhuksena ja suurena taikurina Merlin tuntuu alusta alkaen sisältörikkaammalta tapaukselta, etenkin kun hahmon kykyjä avataan leffan kulkiessa eteenpäin. Merlin kykenee matkustamaan ajassa, minkä takia hän tietää monia juttuja etukäteen ja välillä hän vahingossa puhuukin tulevaisuuden asioista, kuten helikoptereista, mitkä saavat Artun hämilleen. Merlin on hauska tapaus, miksi onkin hienoa, että hän on yhtä paljon - ellei jopa enemmänkin - ruudulla kuin Arttu.
     Merlinillä on puhuva pöllö nimeltä Arkhimedes (Junius Matthews), joka ei tunnu innostuvan mistään ja löytää kaikesta huonoimmat puolet. Merlin ja Arkhimedes ovat loistava kaksikko, velhon ollessa positiivinen lähes kaiken aikaa ja pöllön ollessa täysi vastakohta. Arkhimedes ei näe erityistä syytä Artun kouluttamiselle, eikä kovin paljoa pidä pojasta, mutta hänestä löytyy myös pehmeitäkin puolia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ector (Sebastian Cabot) ja tämän lihaksikas poika Kay (Norman Alden), joiden linnassa Arttu asuu ja työskentelee. Ector on ylväs herra, joka ei usko Merlinin taikahömpötyksiin, vaan haluaa pitää Artun itsellään työvoimana. Ector haluaa myös nähdä poikansa Kayn menestyvän täydellisesti. Kay on itseään täynnä olevan miehenalku, joka vähät välittää Artusta, tämän ollessa paljon pienempi. Kay mahtailee voimillaan, muttei ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin väittää.
     Elokuvan pahis on noita nimeltä Matami Mimmi (Martha Wentworth), joka nousi leffan ansiosta suosioon ja on esiintynyt jälkeenpäin monissa Disneyn sarjakuvissa. Ei mikään ihme, sillä Matami Mimmi on mainio hahmo, ollessaan samalla sekä todella ilkikurinen että erittäin hupaisa. Onkin suuri harmi, että hahmo tulee mukaan vasta leffan viimeisen vartin aikana, eikä hän saa minkäänlaista pohjustusta.

Miekka kivessä ei ole Walt Disney -animaatio parhaimmasta päästä. Aluksi kun hahmoja esitellään ja leffan lupsakka tunnelma alkaa välittyä katsojille, elokuva viihdyttää. Huumoria tuntuu olevan sopivasti (eli paljon) ja katsojat pääsevät kokemaan Artun kanssa Merlinin taikuuksia. Valitettavasti kun opetustunnit alkavat, elokuva alkaa heikentyä. Jokainen opetustunti sisältää tietenkin jonkin filosofisen opetuksen, mutta jossain kohtaa alkaa lähinnä tylsistyttää, kun Merlin vain muuttelee itseään ja Arttua eri eläimiksi, ja pistää Artun erilaisiin hankaliin tilanteisiin. Ainoa, mikä oikeasti tuntuu opettamiselta, on kun Arkhimedes opettaa Arttua kirjoittamaan aakkosia. Eläinkohtauksissa on omat viihdyttävät puolensa, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu vievän tarinaa eteenpäin. Itse asiassa koko elokuva ei tunnu liikkuvan eteenpäin kuin vasta ihan lopussa. Ja siinä kohtaa, kun päästään loistokkaaseen lopetukseen, ei lopetus tunnukaan kovin loistokkaalta, koska elokuva ei ole siihen mennessä saanut herätettyä kovin ihmeellisiä tunteita. Lopetus on myös tehty kiirehtien, jolloin se tuntuu olevan täysin eri tarinaa kuin aiemmin nähty tunti. Alle puolentoista tunnin elokuvaksi Miekka kivessä tuntuu laahaavan vailla päämäärää.

Onneksi mukana on paljon huumoria, jolloin elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Merlinin hupsuilun, Arkhimedesin äksyilyn ja muutamien hauskojen vitsien lisäksi yksi hauskimmista asioista koko leffassa on metsässä liikkuva ahne susi, joka haluaisi syödä kaikki. Susi ei kuitenkaan ole kovin pelottava tapaus, vaan lähinnä huvittava, jatkuvasti epäonnistuessaan aikeissaan. Sudesta on myös tehty jollain tapaa jopa suloinen, jotta perheen pienimmät eivät näkisi painajaisia siitä. Parasta koko elokuvassa on kuitenkin Merlinin ja Matami Mimmin välinen taikataistelu, joissa he muuttavat itseään eri eläimiksi ja yrittävät päihittää toisensa. Se kohtaus pitää katsojaa parhaiten mukanaan ja tuo pientä lisäarvoa muuten kehnoon fantasiaseikkailuun.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Miekka kivessä on musikaali. Heti elokuvan intron aikana kuullaan "The Legend of the Sword", jossa lauletaan tarinan lähtökohdat. Toinen kappale on Merlinin laulama "Higitus Figitus", joka muistuttaa paikoitellen jopa liiankin paljon Tuhkimossa (Cinderella - 1950) kuultua taikalaulua "Bibbidi Bobbidi Boo". Ensimmäisen oppitunnin aikana Merlin laulaa biisin "That's What Makes the World Go Round" ja toisen oppitunnin aikana kuullaan "A Most Befuddling Thing", joiden lisäksi Matami Mimmi laulaa itsestään kipaleen "Mad Madam Mim". Elokuvan kappaleet ovat aika unohdettavia ja tylsiä, mutta onneksi yksikään niistä ei ole kovin pitkä.

Vaikka tarina ja laulut eivät olekaan parhaasta päästä, on Miekka kivessä animoitu taidokkaasti. Edellisen Disney-leffan, 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) luonnosmaista tyyliä on päässyt hieman tähänkin mukaan, mistä pidän paljon. Hahmot ovat hyvin toteutetut ja ulkoisesti parhaiten mieleen jäävät Merlin sinisessä kaavussaan ja pitkässä parrassaan, sekä Matami Mimmi pöllähtäneissä hiuksissaan ja punertavassa asussaan. Taustat ovat hienoja, etenkin metsä, jossa monet kohtaukset onneksi tapahtuvat. Visuaalisesti hieno on myös Ectorin linnan ränsistynyt torni, jossa Merlin joutuu yöpymään. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa. Reitherman osaa selvästi tuoda oikeanlaista tunnelmaa mukaan. Ongelmat löytyvätkin pääasiassa Bill Peetin kehnosta käsikirjoituksesta, josta kunnon juoni on unohtunut melkein kokonaan.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne., kuten Disney-elokuvat yleensä. Piilotetun Mikki Hiiren pään siluetin voi bongailla muutamastakin paikasta, minkä lisäksi leffan alkupäässä nähdään metsäkauris, joka muistuttaa todella paljon Bambin emoa elokuvasta Bambi (1942).

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalit Blu-raylla tuottavat pettymyksen, sillä mukana ei ole mitään elokuvan teosta kertovaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, musiikeista kertova "Music and Magic: The Sherman Brothers", Walt Disneyn taikatemppupätkä "All About Magic (Excerpt)", sekä Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Brave Little Tailor" ja Hessu Hopo -lyhytelokuva "A Knight for a Day". Mukana on myös laula-mukana -versio elokuvasta.

Yhteenveto: Miekka kivessä on jotenkin merkityksetön elokuva, joka tuntuu suurimman osan kestostaan siltä, ettei se johda yhtään mihinkään. Alku on vielä toimiva, mutta ensimmäisestä opetustunnista lähtien leffa alkaa heikentyä. Lopetuksen olisi tarkoitus olla hieno, mutta lähinnä se vain kiirehtii ja tuntuu mitäänsanomattomalta. Kun elokuva päättyy, katsojana miettii lähinnä, että "jaahas, on sitä paljon parempiakin Disney-pätkiä tullut katseltua". Onneksi mukana on paljon huumoria, sekä hyviä kohtauksia, kuten Merlinin ja Matami Mimmin taikakaksintaistelu, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun asti. On suuri harmi, ettei Matami Mimmin rooli ole suurempi. Merlin ja tämän Arkhimedes-pöllö ovat selvästi parhaimmat hahmot leffassa. Miekka kivessä on animoitu hyvin, mutta sen laulut ovat lähinnä väkisin mukaan tungettuja ja unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää jossain kohtaa, sillä se sisältää hassuja juttuja ja söpöjä eläimiä, sekä hieman seikkailua. Aikuiset eivät tästä luultavasti saa paljoa irti kehnon tarinankerronnan takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sword in the Stone, 1963, Walt Disney Productions

Arvostelu: 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961)

101 DALMATIALAISTA

ONE HUNDRED AND ONE DALMATIANS

Ohjaus: Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rod Taylor, Ben Wright, Cate Bauer, Lisa Davis, Betty Lou Gerson, J. Pat O'Malley, Frederick Worlock, Martha Wentworth ja David Frankham
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: 7

One Hundred and One Dalmatians, eli suomalaisittain 101 dalmatialaista on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 17. osa. Elokuva perustuu Dodie Smithin kirjaan "The Hundred and One Dalmatians" (1956). Disney itse luki teoksen, innostui suuresti ja halusi heti tehdä siitä elokuvan. Yhtiön aiempi animaatioelokuva Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959) oli menestynyt heikosti teattereissa, jolloin animaatioiden teon lopettamista mietittiin. Tekijät löysivät kuitenkin teknologiaa, jonka avulla he kykenivät animoimaan elokuvan nopeammin ja halvemmalla, jolloin mahdollinen tappio ei olisi ollut yhtä paha. Lopulta elokuva ilmestyi alkuvuodesta 1961 (Suomessa loppuvuodesta nimellä "Lupsakkaat luppakorvat") ja oli iso hitti, mikä varmisti, että Disneyn animaatiopuoli pyörisi vielä ainakin muutaman vuoden. Vuosien saatossa 101 dalmatialaista on muuttunut klassikoksi monen muun Disney-teoksen ohella. Itse näin elokuvan lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin näin leffan uudestaan. Pidin elokuvasta yhä ja ostinkin sen Blu-rayna. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista vuoden 2018 ensimmäiselle puoliskolle, jolloin oli aika katsoa 101 dalmatialaista uudestaan ja arvostella se.

Dalmatialaiskoirat Pongo ja Perdita perustavat perheen saadessaan viisitoista pentua. Pariskunnan pienokaiset ovat kuitenkin vaarassa, sillä inhottava Cruella de Vil haluaa pennut itselleen, jotta voi tehdä niistä turkiksia.

Elokuvassa ei varsinaisesti ole selkeää päähenkilöä, vaan siinä seurataan dalmatialaisia yhtenäisinä joukkoina. Päähenkilöksi voisi kuitenkin mieltää Pongo-koiran (Rod Taylor), sillä elokuvan alussa kuullaan pitkään hänen kertojaääntään. Leffan alussa Pongo vaikuttaa aika tavalliselta poikamieheltä, kuten omistajansa (tai kuten Pongo kutsuu: "lemmikkinsä") Roger (Ben Wright), joka soittaa pianoa ja säveltää lauluja, poltellen samalla piippuaan. Kumpikin on isossa roolissa, mutta kumpikaan ei ole millään lailla tarinan sankari. Isänä Pongo on rento ja huolehtiva, mutta siihen hahmo oikeastaan jääkin.
     Pongon rakas, eli Perdita (Cate Bauer) on jokseenkin tylsä tapaus, sillä hän ei oikeastaan tee muuta kuin synnyttää pennut. Perditan omistaja, eli Rogerin rakas on Anita (Lisa Davis), joka on vielä tylsempi tapaus, sillä hän ei oikeasti tee mitään merkittävää. Selvästi mielenkiintoisempi hahmo on pariskunnan taloudenhoitaja Nanny (Martha Wentworth), joka on hupaisa hahmo innostuessaan ja äidillisempi kuin kukaan muu naishahmo elokuvassa.

Elokuvan pahis on tosiaan inhottava akka nimeltä Cruella de Vil (Betty Lou Gerson), joka on oikeasti todella julma pahis. Aiemmissa Disney-leffoissa on kyllä nähty pahiksia, jotka haluavat esimerkiksi myrkyttäen tappaa päähenkilöt, mutta de Vil aikoo siepata päähenkilön lapset ja tehdä niiden nahoista takkeja! Tästä ei kovin paljon ilkeämmäksi pääse. Hahmo on aivan mahtavasti luotu. De Vil kokee olevansa erittäin tärkeä nainen ja uskoo kaikkien muiden olevan hänen alapuolellaan. Hän ei mieti koiria ajattelevina ja tuntevina olentoina, jolloin hän voi täysin tunteettomasti tehdä niille mitä haluaa. Myös hahmon nimi on aivan täydellinen, sillä suomennettuna Cruella de Vil tarkoittaa "julmaa paholaista".
     Jotta Disney-tarinoiden pahikset eivät olisi vain lapsille painajaisia aiheuttavia pahuuksia, täytyy heillä tietty olla hölmöt apurit, jotka toilailevat kaiken aikaa. Cruella de Vilin apurit ovat urpot rikolliset Jasper (J. Pat O'Malley) ja Jesper (Frederick Worlock). Hahmot ovat hyviä ja vaikka he ovat tyhmiä, ei heistä ole tehty ihan täysiä idiootteja. Jasper on kaksikosta se fiksumpi, mutta kumpikin pistää naureskelemaan useasti leffan aikana typeryydellään.
     Muita eläimiä elokuvassa ovat tietenkin Pongon ja Perditan pennut, joista kuitenkin vain muutama jää mieleen: Rollo (Barbara Beaird) pitää syömisestä ja hänellä on aina nälkä, Kikerolla (Mickey Maga) on täplä silmänsä ympärillä ja Laikku rakastaa television katselua niin paljon, että hänet pitää raahata väkisin TV:n edestä - eli vähän niin kuin minä! Pentujen lisäksi eläinhahmoja ovat mm. vanha puolikuuro Eversti-koira (Jasperin ääni J. Pat O'Malley), tämän avustajakissa kersantti Tapsu (David Frankham) ja hevosavustaja Kapteeni (Thurl Ravenscroft), iso Danny-koira (George Pelling), energinen pieni terrieri Scottie, sekä hanhi Lucy (Nannyn ääni Martha Wentworth).

Elokuva kestää vain tunnin ja vähän päälle vartin, mutta se ehtii kertoa tarinansa erinomaisesti siinä ajassa. Aluksi esitellään Pongo ja Perdita, sekä heidän omistajansa, eli koirien mukaan heidän lemmikkinsä, mikä on ihan hauska vitsi. On myös hauskaa, kun alussa Pongo katselee koiria ja heidän "lemmikkejään", jotka ovat erikoista kyllä, hyvin samankaltaiset. Myös Pongo muistuttaa jossain määrin Rogeria ja Perditassa on samankaltaisuutta Perditan kanssa. Kuten jo sanoin, elokuvassa ei oikeastaan ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan eri eläimiä, jotka yrittävät pistää lopun Cruella de Vilin ilkeille suunnitelmille. Aluksi Pongo tuntuu päähahmolta, toimiessaan tarinan kertojana, mutta Perditan tullessa mukaan tarinaan, voi kaksikon mieltää päähenkilöiksi. Tämä kuitenkin muuttuu, kun pennut alkavat saada enemmän ruutuaikaa, jolloin voi miettiä leffan kertovan sittenkin heistä. Jossain kohtaa seurataankin pääasiassa sivuhahmoeläimiä, mikä voi hämmentää suuresti. Loppujen lopuksi ymmärtää, että keskiössä ovat kaiken aikaa olleet leffan nimen mukaisesti satayksi dalmatialaista, joita tulee mukaan yhä vain enemmän ja enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee.

101 dalmatialaista on aivan mahtava seikkailuelokuva. Se tarjoaa seikkailua ja kunnon jännitystä, dalmatialaisten paetessa ja piileskellessä Cruella de Vililtä ja tämän hölmöiltä apureilta. Varsinkin lapsille leffa voi olla paikoitellen todella tiivistunnelmainen, minkä takia on hienoa, että mukana on huumoria tasapainona, joka on muutenkin tärkeä osa seikkailuleffoja. Erityisen mojovia nauruja leffa ei tarjoa, mutta hyvin sen aikana hekottelee. Elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta, pääasiassa uusia hahmoja, jolloin katsoja ei kertaakaan tylsisty, tavatessaan uusia tuttavuuksia ja koetessaan uusia tapahtumia. Tunnelma on hyvin luotu ja leffa pitää mukanaan loppuun asti. 101 dalmatialaista on selvästi paljon modernimpi Disney-elokuva kuin edeltäjänsä, sisältäessään televisioita jne., mikä on hienoa vaihtelua monien satujen jälkeen. Pieniä lisäyksiä voisi olla mukana siellä täällä tuomassa lisäsyvyyttä ja jotkut hahmot voisivat olla parempia, mutta muuten kyseessä on loistokas elokuva, joka kannattaa näyttää lapsille, etenkin jos koirat ovat heille se juttu. Perheen pienimmille ei kuitenkaan kannata ihan heti kertoa, kuinka koirista tehdään turkiksia, sillä se saattaa aiheuttaa jonkinlaisia traumoja.

101 dalmatialaista on animoitu todella taidokkaasti. Elokuvassa on mielenkiintoinen tyyli, jossa yhdistetään maalauksellisia värejä paikoitellen jopa nopeasti tehdyn näköisiin luonnoksiin. Yhdistelmä toimii erinomaisesti, jolloin leffaa katsoo mielellään. Eläinhahmot ovat todella taidokkaasti toteutetut ja taustat ovat kiehtovia. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman, joista jälkimmäinen on aiemmin tehnyt pääasiassa animaattorihommia, mutta Geronimi ja Luske ovat ohjanneet Disneylle yhdessä mm. elokuvat Tuhkimo (Cinderella - 1950), Peter Pan (1953) ja Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp - 1955). Elokuva on siinä mielessä erikoinen Disney-filmi, että siinä on vain yksi käsikirjoittaja, Bill Peet, joka on siirtänyt kirjan taidokkaasti elokuvaksi. 101 dalmatialaista ei ole musikaali, mutta siinä kuullaan kaksi laulua: Rogerin laulama mainio "Cruella de Vil" ja lopputektejä ennen kuultava "Dalmatian Plantation". Mukana on myös "Hauvan herkku" -mainos, jonka aikana soi ärsyttävä laulu. Musiikeista vastaa George Bruns, joka on tehnyt todella hyvää työtä sävellystensä parissa. Etenkin useasti elokuvan aikana kuultava tunnusmusiikki on tarttuva ja on hienoa, miten sitä soitetaan välillä hieman eri soittimilla ja eri tahdeissa, jolloin sen tarjoama tunnelma vaihtelee iloisesta jännittävään ja väsyneestä innokkaaseen.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne. Leffassa vilahtaa Kaunotar ja kulkurista muutamia hahmoja - tietty nimikkohahmot muiden joukossa - minkä lisäksi Mikki Hiiren pään siluetin voi bongata heti elokuvan ensisekuntien aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova seitsemänosainen "Redefining the Line: The Making of One Hundred and One Dalmatians", kirjan siirtämisestä elokuvaksi ja Walt Disneyn ja Dodie Smithin kirjeenvaihdosta kertova "Sincerely Yours, Walt Disney", Cruella de Vilistä kertova "Cruella de Vil: Drawn to be Bad", poistettuja lauluja sekä trailereita ja mainoksia. Katsottavaa on yhteensä yli tunniksi.

Yhteenveto: 101 dalmatialaista on mahtava koko perheen seikkailuelokuva, jossa tarina keskittyykin hienosti juuri perheeseen. Leffa tarjoaa paljon jännitystä ja huumoria toimivassa tasapainossa, ja se ehtii kertoa hienosti tarinansa tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa. Selkeää päähahmoa ei ole, mutta se ei haittaa, sillä eläinhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia. Cruella de Vil on loistava pahis ja häntä auttavat Jasper ja Jesper ovat hauskoja. Elokuva on animoitu tyylikkäästi ja se on saatu näyttämään samaan aikaan sekä maalaukselta että luonnokselta. Lauluja ei erityisemmin ole mukana, mutta se ei haittaa, kun kyseessä ei ole samanlainen satu kuin monet aiemmat Disney-animaatiot. Suosittelen elokuvaa koko perheen yhteiseen leffahetkeen, minkä lisäksi kaikille koirafaneille. Elokuvalle on tehty jatko-osa 101 dalmatialaista 2: Pikku Kikero Lontoossa (101 Dalmatians II: Patch's London Adventure - 2003), mutta sitä en ole nähnyt. "101 Dalmatians: The Series" -animaatiosarjaa (1997-1998) katsoin kyllä lapsena, minkä lisäksi olen nähnyt näytellyn, vuoden 1996 101 dalmatialaista - aitoa koiranelämää -elokuvan (101 Dalmatians).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017 - Muokattu 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
One Hundred and One Dalmatians, 1961, Walt Disney Productions