Arvostelu: Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977)

NALLE PUH

THE MANY ADVENTURES OF WINNIE THE POOH

Ohjaus: John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Sterling Holloway, Junius Matthews, John Fiedler, Ralph Wright, Hal Smith, Barbara Luddy, Paul Winchell, Bruce Reitherman, Jon Walmsley, Timothy Turner ja Sebastian Cadot
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

The Many Adventures of Winnie the Pooh, eli suomalaisittain Nalle Puh on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 22. osa. Elokuva perustuu A.A. Milnen kirjoittamiin "Nalle Puh" -tarinoihin (1924-1928). Nalle Puh -elokuva oli suosittu ja sille tehtiinkin jatko-osia, kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000), Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003) ja Winnie the Pooh (2011). Itselleni Puh-seikkailut ovat lähellä sydäntä, sillä pidin elokuvista paljon lapsena ja minulle on luettu alkuperäinen "Nalle Puh" -kirja ("Winnie-the-Pooh" - 1926). Pidin etenkin Nasun SUURESTA elokuvasta, joka oli lapsena yksi suurimmista suosikeistani. Katsoin lapsena myös Nalle Puhin uudet seikkailut -televisiosarjaa (The New Adventures of Winnie the Pooh - 1988-1991), kun se pyöri uusintoina viikonloppuaamuisin ja kävin elokuvateatterissa katsomassa Nalle Puh ja Möhköfantin (Pooh's Heffalump Movie - 2005). Kun aloin ostella Walt Disneyn klassikkosarjan elokuvia Blu-ray -muodossa, Nalle Puh oli yksi ensimmäisistä, jotka ostin. En kuitenkaan katsonut sitä vielä yli vuoteen sen jälkeen, kun olin sen ostanut, mutta aloittaessani arvostelemaan lähes kaikkia Disney-leffoja alkuvuodelle 2018, Nalle Puh oli ensimmäisten joukossa, jotka katsoin.

Kokoelma Nalle Puhin ja hänen ystäviensä seikkailuja Puolen hehtaarin metsässä.

Päähenkilö Nalle Puh (Sterling Holloway) on aivan mahtava. Puh ei ole mitä viisaimmasta päästä, vaikka hän kokeekin olevansa suuri ajattelija. Jotkut hänen pohdiskeluistaan ovat tosin oikeasti älykkäitä, mutta pääasiassa katsojana kohottelee kulmiaan pöhkölle Puhille. Läpi elokuvan hän keksii erilaisia ideoita, jotka ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä. Puh on myös todella ahne ja rakastaa hunajaa. Kun hän saa purkillisen hunajaa käsiinsä, hän hotkii sen saman tien ja kokee pakottavaa tarvetta saada lisää.

Kani (Junius Matthews) voi tuntua aika ärsyttävältä tapaukselta, sillä hän pitää määräilystä ja oikeassa olemisesta. Kun suurin osa Puolen hehtaarin metsän asukeista ovat pöhköjä, Kani kokee jatkuvasti tilaisuutensa tulleen, jotta voi esittää älykkyyttään. Kuitenkin hahmo ymmärtää ystävien merkityksen, eikä ole täysin inhottava. Kani rakastaa puutarhan hoitoa ja hänet nähdään useasti kolonsa ulkopuolella hoitamassa kasvimaataan.
     Nalle Puhin läheinen ystävä on pelokas Nasu-possu (John Fiedler), joka säikkyy monia asioita. Nasu on suosikkihahmoni "Nalle Puh" -tarinoista ja on hieman harmi, että hän tuntuu alikäytetyltä tässä. Nasu seuraa uskollisesti Nalle Puhia ja vaikkei täysin ymmärrä Puhin suunnitelmia, hän haluaa olla niissä mukana, sillä Puh on Nasun tärkein ystävä. Minulla on sydämessä pehmeä kohta suloisille hahmoille elokuvissa ja Nasu pääsee sinne helposti, sillä hän on todella söpö.
     Ihaa-aasi (Ralph Wright) on todella masentunut tapaus, joka näkee kaikessa vain huonot puolet. Yhdessä kohtaa Ihaasta on ihan hyötyäkin, mutta pääasiassa hän vain seisoskelee apean näköisenä tai laahustelee paikasta toiseen. Pystyn jotenkin hämärästi samaistumaan Ihaan negatiiviseen tapaan nähdä maailma ja hän onkin mielestäni aika hupaisa tapaus.
     Muka-tärkeä Pöllö (Hal Smith) on tylsä hahmo. Pöllö selittelee paljon kaikkea, mistä hän tietää, muttei tunnu koskaan kuuntelevan muita. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin älykäs kuin kuvittelee, mikä tuo häneen jonkinlaista pidettävyyttä. Muuten en erityisemmin pidä hänestä.
     Puolen hehtaarin metsän ainoa naishahmo on Kengu (Barbara Luddy), joka on myös aika tylsä, sillä hän on aika tavallinen kotiäiti. Toisaalta on hienoa, että metsässä asustaa edes joku järkevä eläinhahmo, mutta muuten Kengu jää selkeästi taka-alalle. Hänen poikansa on villi Ruu (Clint Howard ja Dori Whitaker), joka ihailee muita hahmoja ja haluaisi kasvaa isoksi kuten he.
     Eniten Ruu ihailee pomppivaa Tiikeriä (Paul Winchell), joka on yksi parhaista hahmoista "Nalle Puh" -seikkailuissa. Hahmo on rauhaton ja loikkiikin minne sattuu, mikä ärsyttää etenkin Kania. Tiikeri ei itse ymmärrä olevansa ärsyttävä, eikä hän toisaalta sitä oikeasti olekaan, vaan enemmänkin vain hauska lisäys tarinan maailmaan.
     Jos Pöllö on mielestäni tylsä, niin Risto Reipas (Bruce Reitherman, Jon Walmsley ja Timothy Turner) on vieläkin tylsempi hahmo. Risto on tavallinen poika, joka on Puhin paras ystävä ja auttaa höhliä metsän asukkeja hankalissa tilanteissa. Oikeastihan kaikki hahmot ovat Risto Reippaan leluja, jotka hän kuvittelee eläviksi. En ole koskaan pitänyt Ristosta, enkä erityisemmin pidä hänen osuudestaan tässäkään. Hieman turhana lisäyksenä on Kaunotar ja Kulkuri -leffan (Lady and the Tramp - 1955) Majavaa muistuttava Myyrä (Howard Morris), joka käväisee leffassa muutamaan otteeseen. Myyrä on myös aika ärsyttävä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet lisättiin mukaan.

Nalle Puh ei ole yksi yhtenäinen tarina, vaan elokuva koostuu kolmesta aiemmin tehdystä lyhytanimaatiosta: "Nalle Puh ja hunajapuu" (1966), "Nalle Puh ja tuulinen päivä" (1968) ja "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" (1974). Kolme tarinaa ovat yhdistetty toisiinsa ja niiden väliin on tehty pieniä lisäyksiä, jotta tarinat muodostaisivat selkeämmän kokonaisuuden. Ratkaisu on keksitty siten, että kolme tarinaa ovat "Nalle Puh" -kirjan lukuja. Elokuva välillä rikkookin neljättä seinää näyttämällä kirjan sivuja, joissa hahmot näkyvät kirjainten välissä. Mukana on myös kertojaääni (Sebastian Cadot), joka välillä käy jopa lyhyitä keskusteluja hahmojen kanssa. Kirjatyyli toimii pääasiassa hienosti, mutta yhdessä kohtaa sillä ratkaistaan vaikea ongelma liian helposti.

Ensimmäinen tarina, eli "Nalle Puh ja hunajapuu" toimii täydellisenä esittelynä, jos Puh ei ole tuttu hahmo. Siinä näytetään, kuinka Nalle Puh rakastaa hunajaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sitä, minkä lisäksi saadaan kuulla Puhin filosofisia mietintöjä. Puhin hunajanhimo ajaa hänet erilaisiin ongelmiin, joista hänen ystävänsä joutuvat auttamaan hänet pois. Tarinassa esiintyvät Puhin lisäksi Risto Reipas, Kani, Pöllö, Myyrä, Ihaa, Kengu ja Ruu, kun taas Nasu ja Tiikeri saapuvat mukaan elokuvaan vasta toisessa tarinassa "Nalle Puh ja tuulinen päivä". Siinä Puolen hehtaarin metsään saapuu hurja tuuli, joka meinaa viedä pienen Nasun mennessään ja kaataa Pöllön talon. Kolmas tarina "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" sijoittuu talveen ja siinä Kani on saanut tarpeekseen Tiikerin riehumisesta, ja hän keksiikin ovelan suunnitelman eksyttää Tiikeri kauas Puolen hehtaarin metsästä. Loppuun on lisätty uusi pätkä, jotta elokuva saataisiin päätökseen.

Paikoitellen elokuvasta korostuu liikaa se, ettei siinä ole yhtenäistä juonta, mikä voi viedä hieman makua pois. Toisaalta useammat tarinat ovat helpompaa katsottavaa perheen pienimmille, jotka eivät välttämättä jaksa katsoa kovin pitkää juttua kerralla. Leffan voikin helposti pistää tauolle aina kun yksi tarina päättyy ja sitä voi jatkaa taas, kun lapsi on valmis. Nalle Puh onkin yksi Walt Disneyn lapsiystävällisimmistä elokuvista. Siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa ja siinä korostetaan hienosti ystävien merkitystä, mikä kaikkien on hyvä oppia jo pienenä. Suosittelenkin näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne. Itseäni välillä häiritsee se, ettei kyseessä ole yhtenäinen tarina, mutta elokuva on silti erittäin hyvä sanomansa ja loistavien hahmojensa takia.

Nalle Puh on musikaali ja siinä lauletaan paljon. Laulut eivät ole kovin pitkiä, mutta eipä ole elokuvakaan. Leffan avauskappale on "Winnie the Pooh", jossa esitellään kaikki hahmot. Puh itse laulaa mm. kipaleet "Up, Down and Touch the Ground", "Rumbly in My Tumbly" ja "Little Black Rain Cloud". Puhin pohdiskelevaa ääntä on hyödynnetty hienosti lauluosuuksissa. Parhaiten päähän jää Tiikerin hoilaama "The Wonderful Thing About Tiggers", joka on todella hyvä. Erityisen tarttuvia kappaleet eivät ole, mutta ne toimivat hyvin elokuvan aikana.

Animointi on hyvin toteutettu ja se poikkeaa hieman Walt Disneyn elokuvien yleisestä tyylistä. Animoinnissa on hienosti otettu huomioon, että juttu tapahtuu kirjassa, sillä monet taustat näyttävät lasten kuvakirjoista otetuilta. Läpi elokuvan animoinnissa on tietynlaista luonnosmaisuutta, joka toimii erittäin mainiosti. Elokuva ei kuitenkaan näytä keskeneräiseltä ja luonnosmaisuus on tarkasti tehty. Hahmot ovat kuitenkin selvästi Disneyn tyylisiä. Kaikki eläinhahmot (jopa luonteeltaan tylsät) ovat ulkonäöltään mieleenpainuvia ja hyviä. Tarinoista näkee, minä vuosina ne on tehty, sillä tyyli muuttuu hieman joka tarinassa ja kuva on tarkemmin piirretty loppupuolella. Nalle Puhin ohjauksesta vastaavat John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman. Wolfgang ohjasi kaksi ensimmäistä tarinaa, kun taas John Lounsbery ohjasi kolmannen. Lounsbery ei ole ennen tätä ohjannut mitään, mutta on toiminut jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) lähtien animointipuolella. Sen sijaan Reitherman on ollut ohjaajana jopa viidessä Disney-leffassa ennen tätä, esimerkiksi elokuvissa 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) ja Robin Hood (1973). Käsikirjoituksesta vastaa kahdeksan henkilöä, mm. Ihaata ääninäyttelevä Ralph Wright. Musiikista vastaa Buddy Baker, joka on tehnyt loistavaa työtä sävellysten kanssa, joiden tahtiin on helppo keinua tanssahdellen.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalia ei valitettavasti ole, mutta parin Disney-leffan trailerit löytyy.

Yhteenveto: Nalle Puh on erittäin hyvä elokuva, mitä katsoo jatkuva hymy huulilla. Ottaen huomioon, että se on pääasiassa lapsille tehty, useat tarinat toimivat, sillä perheen pienimpien voi olla vaikea jaksaa seurata pidempää tarinaa. Vanhemmille katsojille useat tarinat voivat tuoda tunteen siitä, ettei kyseessä ole täysin kokonainen teos. Neljännen seinän rikkominen toimii pääasiassa, mutta sillä myös ratkaistaan tilanteita hieman liian helposti. Elokuvan hahmot ovat lähes kaikki loistavia. Puhin pöhköilystä voi löytää filosofisia mietintöjä, jolloin aikuisetkin löytävät leffasta riemua. Hahmot ovat myös niin valloittavia, että niitä on helppo rakastaa. Animoinnin luonnostyyli on taidokkaasti toteutettu, eikä elokuva näytä keskeneräiseltä. Elokuvassa on hyvä sanoma ja se sisältää hassuja hetkiä koko perheen elokuvapäivään. Suosittelen näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne, sillä he löytävät siitä varmasti suurta riemua. Nalle Puhissa on hienoa myös se, että sen jatko-osat toimivat, mikä on harvinaista Disney-leffoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959)

PRINSESSA RUUSUNEN

SLEEPING BEAUTY

Ohjaus: Clyde Geronimi, Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Mary Costa, Verna Felton, Barbara Jo Allen, Barbara Luddy, Eleanor Audley, Bill Shirley, Taylor Holmes ja Bill Thompson
Genre: fantasia, lastenelokuva, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Sleeping Beauty, eli suomalaisittain Prinsessa Ruusunen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 16. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun "Dornröschen" (1812), joka taas perustuu Charles Perraultin tarinaan "La Belle au bois Dormant" (1697), joka taas pohjautuu pienesti Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), joka taas perustuu kansantaruihin. Tuhkimon (Cinderella - 1950) menestyksen myötä Disneyllä alettiin tekemään uutta satuelokuvaa ja Prinsessa Ruususen työstäminen lähti käyntiin. Elokuvasta tuli erittäin kallis, siinä vaihtui ohjaaja pariin otteeseen ja ensi-iltaa siirrettiin kahdella vuodella eteenpäin. Lopulta se sai ensi-iltansa tammikuussa 1959, muttei tuottanut tarpeeksi rahaa takaisin, jolloin se muodostui taloudelliseksi pettymykseksi yhtiölle. Vuosien varrella leffa tietenkin julkaistiin useasti uudestaan ja siitä on tullut suuri klassikko. Itse näin Prinsessa Ruususen lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä kovasti, etenkin loppuhuipennuksen takia. Kesti vuosia ennen kuin ostin elokuvan Blu-ray -muodossa ja näin sen uudestaan, mutta silloin se ei ollut enää yhtä mainio. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista alkuvuodella 2018, jolloin oli jälleen aika katsoa Prinsessa Ruusunen ja toivoin, että se olisi tällä kertaa maagisempi.

Kuningaskuntaan syntyy prinsessa nimeltä Aurora ja hänen syntymisensä kunniaksi järjestetään juhlat. Valitettavasti paikalle saapuu julma Pahatar, jota ei oltu kutsuttu ja joka on tästä erittäin vihainen. Pahatar langettaa kirouksen Auroran ylle, jolloin tyttö kuolisi kuudentenatoista syntymäpäivänään. Hyvät haltijakummit aikovat kuitenkin estää tämän ja vievät Auroran piiloon metsän siimekseen, jossa he kasvattaisivat Auroran siihen asti, että hän olisi varmasti turvassa.

Ottaen huomioon, että elokuvan nimi on Prinsessa Ruusunen, on outoa, ettei sen nimikkohahmo Ruususta, eli prinsessa Auroraa (Mary Costa) nähdä kovin paljoa. Kuitenkin hahmosta saa irti kaiken tarvittavan. Aurora haaveilee löytävänsä unelmiensa miehen, jonka kanssa hän voisi elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Siinäpä se oikeastaan onkin. Tarina pyörii kaiken aikaa Auroran ympärillä, mutta hahmo itse ei pääse koskaan erityisemmin loistamaan. Monen muunkin prinsessatarinan tapaan myös hän viihtyy eläinten seurassa, jotka pitävät häntä ystävänä.
     Katsojat pääsevät lähinnä viettämään aikaa hyvien haltijakummien kanssa, joita on kolme: punaisiin pukeutuva Flora (Verna Felton), vihreisiin pukeutuva Fauna (Barbara Jo Allen) ja sinisiin pukeutuva Ilomieli (Barbara Luddy). Flora on päättäväisin kolmikosta ja yrittääkin "johtaa" muita. Tämä ei kuitenkaan käy Ilomielelle ja heidät nähdään usein kinastelemassa asioista. Fauna taas on rauhallinen tapaus, sekä hieman hömelö. Vaikka hahmoissa on pieniä eroavaisuuksia, heidät esitetään lähes koko elokuvan ajan yhtenäisenä tiiminä, jonka tarkoituksena on suojella Auroraa.

Elokuvan pahis on tosiaan Pahatar (Eleanor Audley), joka on erittäin ilkeä. Siis ihan oikeasti, miettikääpä: hän ei saa kutsua prinsessan syntymisjuhliin ja sen takia hän kiroaa Auroran kuolemaan. Ja kun hyvät haltijakummit vievät Auroran piiloon, Pahatar käyttää kuusitoista vuotta elämästään löytääkseen tytön ja tappaakseen hänet. Kuusitoista vuotta elämästä sen takia, ettei hän saanut kutsua juhliin! Pitää tästä lähtien muistaa aina lähettää Pahattarellekin kutsu, jos aion järjestää juhlat (mitä ei koskaan tosin tapahdu), sillä en halua mitään riskiä... Vaikka Pahatarta voikin pitää tylsänä sen takia, että hän on paha, koska se on kivaa, on hahmo kuitenkin niin onnistuneesti toteutettu, että katsojana ei voi muuta kuin pitää hänestä. Pahatar on erittäin onnistunut hahmo ja jo pelkästään hänen ulkonäöstään huokuu pahuus.
     Kun prinsessasadusta on kyse, niin tietty tässäkin elokuvassa täytyy olla päähahmolle unelmien prinssi. Prinsessa Ruususen prinssihahmo on Philip (Bill Shirley), joka on jo lapsena valittu Auroran puolisoksi, sillä Philipin ja Auroran isät ovat kavereita. Elokuvan alussa tämä tuntuu erittäin häiriintyneeltä, kun noin kuusivuotias Philip katsoo vastasyntynyttä Auroraa ja hänelle sanotaan, että tuossa on tuleva morsmaikkusi. Sellainen oli tietty aikoinaan ihan normaalia, mutta nykypäivänä se tuntuu vain väärältä. Kuitenkin kun Aurora vietiin lapsena pois linnasta, ei Philip tavannut tulevaa vaimoaan vuosiin ja kun he kohtaavat sattumalta metsässä, ei hän tiedä tytön olevan prinsessa. Onkin hienoa, että prinssihahmo päättää uhmata isäänsä ja koko kuningaskuntaa, sillä hän haluaa naida tapaamansa tytön, eikä hänelle määrättyä prinsessaa. On myös hienoa vaihtelua, että prinssihahmolla on jotain oikeaa tarjottavaa elokuvalle, toisin kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Tuhkimossa, joissa prinssihahmot lähinnä vain olivat, eikä mitään sen ihmeellisempää
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Auroran vanhemmat, eli kuningas Stefanus (Taylor Holmes) ja kuningatar Leah (myös Floraa esittävä Verna Felton), sekä Philipin isä, eli kuningas Hubertus (Bill Thompson). Stefanuksella ja Hubertuksella on pari ihan huvittavaa kohtausta, mutta kuningatar Leah jää todella pahasti taka-alalle, eikä oikeastaan tee mitään koko elokuvan aikana.

Kuten kaksi Walt Disneyn edellistä prinsessaelokuvaa, eli Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Tuhkimo, myös Prinsessa Ruusunen alkaa hienosta kirjasta, joka aukeaa ja jossa lukee tarinan lähtökohdat. Tästä päästäänkin jo juhliin, mistä tapahtumat lähtevät liikkeelle. Jo elokuvan alusta huomaa, että teos on aika pinnallinen. Ei pelkästään sen takia, että Aurora haaveilee tapaavansa komean miehen, jonka kanssa hän voi elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Juhlissa Aurora saa hyviltä haltijakummeilta eri asioita lahjaksi ja ensimmäisenä hän saa Floralta kauneuden lahjan. Tiedän, että tämä perustuu vanhaan satuun ja elokuva on pääasiassa tehty tyttölapsille, mutta silti edes yksi lahjoista olisi voinut olla vaikkapa urheus tai se että hänestä tosiaan tulisi hyvä hallitsija joskus, eikä se että hän näyttää hyvältä. No onkohan sillä niin väliä, kun ei Auroraa erityisen paljoa leffassa nähdä. Pari muutakin pinnallisuutta on luvassa, eikä kovin syvällisiä juttuja ole tarjolla - jos perinteistä "tosirakkaus voittaa kaiken" -ajatusta ei lasketa mukaan.

Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffaan luotu tunnelma on mainio. Floran, Faunan ja Ilomielen puuhailuja on hauska seurata, Floran ja Ilomielen kinastellessa mekon väristä ja Faunan tehdessä kakkua, noudattaen ohjeita vähän liiankin kirjaimellisesti. Ja kuten jo sanoin aiemmin, kuningas Stefanuksella ja kuningas Hubertuksella on pari huvittavaa kohtausta yhdessä. Auroran haaveilua on pinnallisuudesta huolimatta mielenkiintoista katsella ja metsän eläimet ovat tietty tässäkin leffassa suloisia. Prinssi Philipin astuminen kuvaan toimii, sillä hänellä tosiaan on jotain tekemistä, etenkin loppupuolella, kun hän muuttuu tarinan sankariksi. Elokuvan lopussa onkin todella selkeää seikkailutunnelmaa, kun taistellaan Pahattaren hölmöjä kätyreitä sekä suurta lohikäärmettä vastaan. Lopusta löytyy myös hieman jännittävyyttä, joka toimii varmasti lapsille. Prinsessa Ruusunen nouseekin kahden aiemman Disneyn prinsessaelokuvan yläpuolelle, sillä se tuntuu tarjoavan enemmän. Jotkut kohdat ratkeavat aika helposti; esimerkiksi Pahatar itse kertoo Philipille, kuinka kirouksen voi murtaa (mikä on todella viisas teko...), mutta sellaiset voi helposti katsoa sormien läpi, kun kyseessä on lastenelokuva. Ja pakko sanoa, että useaan otteeseen Prinsessa Ruusunen on kaunis teos tyylinsä ja tunnelmansa takia.

Prinsessa Ruusunen on monen aiemman Disney-elokuvan tapaan musikaali, mutta siinä ei erityisen paljon lauleta. Elokuvan alussa, kun ihmiset saapuvat Auroran juhliin, kaikki hoilaavat kipaletta "Hail to the Princess Aurora" ja juhlissa kuullaan lahjojen antamisten aikana "The Gifts of Happiness and Song", mutta sitä kukaan hahmo ei laula, vaan se kuullaan taustalla. "I Wonder" ja "Once Upon a Dream" Aurora laulaa haaveillessaan metsässä. Lyhyt "Skumps" on juomalaulu, jonka kuninkaat Stefanus ja Hubertus hoilottavat. Elokuvan nimikkobiisi "Sleeping Beauty" kuullaan, kun eräs kaunotar nukahtaa. Tätäkään eivät hahmot laula, vaan se kuullaan kohtauksen taustalla. Prinsessa Ruususen kappaleet eivät ole erityisen ihmeellisiä tai muistettavia, mutta toimivat elokuvan aikana. Ne ovat myös pääasiassa lyhyitä, jolloin ne eivät vie erityisen paljoa aikaa leffasta. Kappaleiden ohessa kuultava hieno musiikki on sävelletty Pjotr Tšaikovskin "The Sleeping Beauty" -baletin pohjalta.

Elokuva on animoitu todella hyvin. Piirrosjälki on erinomaista ja tarkkaa. Hahmojen liikkeet toimivat hyvin ja etenkin lopun seikkailuosio on saatu näyttävän näköiseksi. Taustat ovat myös erittäin tyylikkäitä. Prinsessa Ruususen ohjauksesta vastaa Clyde Geronimi, joka on toiminut tätä ennen ohjaajana useassa Disney-elokuvassa, mukaan lukien Tuhkimossa, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951), Peter Panissa (1953) ja Kaunotar ja Kulkurissa (Lady and the Tramp - 1955), joten kokemusta häneltä selvästi riittää. Geronimin lisäksi erinäisiä kohtauksia olivat ohjanneet Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman, jotka olivat aiemmin tehneet pääasiassa animaattorin hommia. Käsikirjoituksesta vastaa Erdman Penner, mutta hänen lisäkseen kirjoitusta oli hieman työstämässä myös kuusi muuta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalit yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla eivät valitettavasti ole mitä parhaimmat. Julkaisu sisältää vain elokuvan kappaleet erikseen kuunneltavina, "Once Upon a Dream" -musiikkivideon Emily Osmentin laulamana, puolituntisen lyhytelokuva "Grand Canyonin" (1958), hieman tarpeettomalta tuntuvan pätkän "Dragon Encounter", jonka tarkoituksena on olla jännittävä seikkailu Pahattaren linnassa, jossa katsoja itse on prinssi Philip, sekä "Cine-Exploren", joka on Prinsessa Ruusunen kommenttiraidan ja erilaisten tietoiskujen kera. Jos kaipaa leffan teosta kertovia pätkiä, niin joutuu metsästämään harvinaisemman, kaksilevyisen Platinum Edition -julkaisun.

Yhteenveto: Prinsessa Ruusunen on mainio elokuva koko perheelle. Sen alkupuoli on jokseenkin pinnallinen, mutta se ei onneksi pilaa kokonaisuutta. Loppupuoliskolta löytyy hyvää seikkailuhenkeä ja hieman toimintaa. Mukana on myös kelpo huumoria, joka syntyy lähinnä kolmesta haltijakummista. Päähenkilöksi prinsessa Ruusunen, eli Aurora esiintyy yllättävän vähän ruudulla, vaikka tarina pyöriikin täysin hänen ympärillään. On hienoa, että prinssihahmolle on vihdoin keksitty jotain tekemistäkin ja luonnetta. Pahatar on erinomainen pahis ja on hauskaa miettiä, että hän oikeasti käytti kuusitoista vuotta elämästään kostaakseen sen, ettei häntä kutsuttu juhliin. Vaikka Prinsessa Ruusunen on musikaali, ei siinä lauleta kovin paljoa, eivätkä kappaleet ole kovin muistettavia. Elokuva on kuitenkin animoitu todella hyvin. Toisin kuin kaksi edellistä Disneyn prinsessaelokuvaa, Prinsessa Ruusunen on toimiva sekä tytöille että pojille, sillä siihen on saatu yhdistettyä hyvin romantiikkaa, kauneutta, urhoollisuutta ja sankaritekoja. Suosittelenkin elokuvaa perheen yhteiseen elokuvailtaan, jossa se toimii hyvin. Walt Disney teki vuonna 2014 näytellyn version elokuvan tarinasta nimeltä Maleficent - Pahatar, joka keskittyy enemmän Pahattareen ja jonka pääosassa nähdään Angelina Jolie.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Sleeping Beauty, 1959, Walt Disney Productions

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Barbara Luddy, Larry Roberts, Bill Thompson, Bill Baucom, Lee Millar, Peggy Lee, George Givot ja Verna Felton
Genre: animaatio, romantiikka, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 15. osa. Elokuva perustuu Disneyllä työskennelleen Joe Grantin henkilökohtaiseen kokemukseen, jossa hänen koiransa alkoi jäädä huomiotta, kun Grant sai tyttöystävänsä kanssa lapsen. Tarinan suunnitteleminen alkoi jo 1930-luvun lopulla, mutta kun Disney itse ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, leffan työstäminen loppui. Kun Disney luki 1940-luvun alussa Ward Greenen novellin "Happy Dan, The Whistling Dog", hän tajusi, että siitä saisi ammennettua lisäsisältöä Grantin tarinaan. Näin Kaunottaren ja Kulkurin työstäminen alkoi uudestaan. Kuitenkin muiden työn alla olevien elokuvien ja toisen maailmansodan takia leffan ilmestymisessä kesti. Vihdoin kesällä 1955 Kaunotar ja Kulkuri sai ensi-iltansa ja oli yksi Disneyn siihen asti menestyneimmistä elokuvista! Elokuva kuuluu joidenkin suosikkileffojen joukkoon ja romanttinen spagettikohtaus on noussut tunnetuksi ympäri maailman. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä, mutta kesti kauan, kunnes katsoin sen uudestaan. Vaikka spagettikohtaus on elokuvan ikonisin, olen silti nähnyt leffan lopetuksen useammin, sillä se esitetään aina Samu Sirkan joulutervehdyksessä (From All of Us to All of You - 1958-), jonka katson joka jouluaattona. Kokonaisuuden näin pitkästä aikaa vasta, kun ostin elokuvan Blu-rayna monen muun Disney-klassikkon kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni enää erityisen hieno. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Disney-klassikot tulivat mieleeni ja eräänä toukokuun päivänä koitti aika katsoa ja arvostella Kaunotar ja Kulkuri.

Kaunotar-koira asuu hyvässä ja rakastavassa kodissa, eikä mikään voisi pilata ihanaa elämää... kunnes Kaunottaren omistajat saavat vauvan ja koiraneito jää ulkopuolelle. Kaunotar karkaa ja tapaa kaduilla elävän Kulkuri-koiran, joka alkaa näyttää hänelle erilaista elämää.

Kaunotar (Barbara Luddy) on paikoitellen aika tylsä hahmo. Tylsällä tarkoitan lähinnä sitä, että hänessä ei tunnu olevan mitään kovin erityistä, eikä hän ole koskaan hauska, kuten muut koirahahmot. Leffan alkupuolella kaikki tuntuu olevan hänelle turhankin helppoa, sillä hän on tottunut hienoon elämään. Kuitenkin karatessaan hän päätyy kokemaan todella paljon uusia asioita, sekä näkemään koiramaailman varjopuolta, jolloin hahmo alkaa muuttua kiinnostavaksi. Kaunotar ei ole ennen joutunut oikeasti tekemään mitään ruokansa eteen ja nyt hänet pistetään asemaan, missä sellainen on pakollista. Aina kun Kaunottaren täytyy oikeasti tehdä jotain, hän on kiinnostava, mutta muulloin hahmo on tylsä.
     Show'n varastaakin kaiken aikaa toinen päähahmo, eli Kulkuri (Larry Roberts), joka tulee aivan erilaisesta maailmasta kuin Kaunotar. Kulkurin elämä on rankempaa, mutta hän nauttii siitä täysillä, sillä hän on vapaa ihmisistä. Hän ei erityisemmin pidä hienohelmahauveleista, mutta iskee silti silmänsä Kaunottareen. Kulkuri on lupsakka tyyppi, joka löytää paljon hupia maailmasta, eikä voisi kuvitellakaan päätyvänsä omistajan hihnaan.

Muita tärkeitä koirahahmoja ovat hienot hauvaherrat Tupsu (Bill Thompson) ja Jalo (Bill Baucom). Tupsu on pienempi ja terävämpi, kun taas Jalo on hupsumpi tapaus. Kaksikosta Jalo nousee selvästi suosikiksi, sillä häneen on luotu erilaisia persoonallisuuksia, kuten että häneltä puuttuu hajuaisti, mutta hän silti esittää muille olevansa mitä parhain vainukoira. Jalo myös aloittaa usein kertomaan, mitä hänen isoisänsä Lahjomaton tapasi sanoa, mutta hänen selityksensä tuppaa keskeytymään erilaisista syistä. Jalo on hieman vanhuudenhöperö, mikä tekee hänestä usein hassun ja lutuisen.
     Kaunottaren omistavat Jukka (Lee Millar) ja Rakas Kulta (laulaja Peggy Lee), joiden nimien keksimiseen ei ole varmaan käytetty paljoa aikaa. Jukalla ja Rakkaalla ei oikeastaan ole mitään persoonaa. Varakas pariskunta on vain mukana, jotta Kaunottarella olisi luksuskoti. Välillä he leikkivät Kaunottaren kanssa ja välillä he taas yrittävät pitää hänet rauhallisena. Ja sitten heillä on vauva. Siihen se jääkin. Heidän kasvojaankaan ei näytetä kovin usein, lähinnä vain heidän jalkojaan ja käsiään.
     Elokuvalla ei sinänsä ole pahista, mutta päähenkilöille eniten harmia aiheuttaa Saara-täti (Verna Felton) ja tämän siamilaiskissat Si ja Am (kummankin äänenä kuullaan Rakasta esittävä Peggy Lee). Saara-täti saapuu lapsenvahdiksi, kun Kullat päättävät lähteä lomalle. Akka ei voi sietää koiria ja kohteleekin Kaunotarta kuin mitäkin tuholaista. Tämän lisäksi hänen kattinsa rikkovat paikkoja ja saavat vieritettyä syyt Kaunotar-paran niskoille. Ei siis mikään ihme, että Kaunotar päättää häipyä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat todella stereotypinen italialaisravintolan omistaja Tony (George Givot) ja tämän ihan yhtä stereotypinen kokki Joe (Bill Thompson). Vaikka Tony ja Joe ovatkin äärimmäisen stereotypisia kuvauksia italialaisista, ovat he niin tökeröitä, ettei voi muuta kuin nauttia heidän kohtauksestaan ja heidät toivoisi näkevänsä useamminkin leffan aikana.

Kaunotar ja Kulkuri on tähän mennessä selkein rakkaustarina Disneyn animaatioklassikoista. Se on myös selvästi uskottavin. Aiemmin nähdyt romanssit, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffan (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Lumikin ja prinssin rakkaus tai Tuhkimon (Cinderella - 1950) päähenkilön ja prinssin lempi, pääsevät esille vasta elokuvien loppupäässä ja ovat niin saturakkauksia, etteivät tunnu mitenkään todellisilta. Kaunotar ja Kulkuri sen sijaan on alusta loppuun päähenkilöiden rakkautta, mikä syntyy hienovaraisesti ja kulkiessaan eteenpäin kahden koiran romanssi alkaa tuntua yllättävänkin inhimmilliseltä. Kaksikolla on myös selkeitä ylä- ja alamäkiä tunteissaan, minkä monet aikuiskatsojat ovat kokeneet elämänsä aikana. Hienoa on myös, että tällä kertaa osapuolet ovat lähtöisin täysin eri lähtökohdista, jolloin suhde ei ole hyväksyttävä. Elokuvan aikana ylemmistöön kuuluvat Tupsu ja Jalo katsovatkin Kulkuria muutamaan otteeseen kuononvartta pitkin kuin mitäkin yhteiskunnan loista.

Elokuva käyttää hyvin aikaa esitelläkseen ja syventääkseen hahmojaan, ja parhaimmillaan elokuva on, kun Kaunotar ja Kulkuri tekevät asioita, jotka ovat jollain tapaa seikkailullisia. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on ravintolakohtaus, joka on jäänyt ihmisten mieleen erään spagettiannoksen takia. Siinä kohtauksessa ihastus muuttuu rakkaudeksi ja tunne on niin voimakkaasti toteutettu, että katsojat voivat ihan ääneen innostua: "Nyt se tapahtui!" Tällaisen hienon kohtauksen ympärillä olevaa teosta katsoessa jääkin harmittamaan, että itse lopetus on joidenkin Disney-pätkien tapaan turhan kiirehtivä. Lopussa esiintyvää rottaa ei pohjusteta lähes ollenkaan, vaan se vain tuodaan mukaan, jotta tarinassa olisi jonkin sortin "pahis". Siamilaiskatit ovat hauska lisä ja heitä nähdään mielestäni liian vähän.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Kaunotar ja Kulkuri on musikaali. Ensimmäisenä lauluna kuullaan alkutekstien aikana soiva "Bella Notte". Kappale kuullaan myös myöhemmin leffan aikana Tonyn esittämänä, menevämpänä versiona. Toiseksi kuullaan heti alkutekstien jälkeen "Peace on Earth", jossa ei vieläkään nähdä hahmojen laulavan. Tämä tapahtuu vasta kolmannen kipaleen aikana, kun Tupsu hoilailee hautaessaan luuta maahan. Neljäntenä on Kaunottaren tuumailubiisi "What is a Baby?", jonka jälkeen Rakas hyräilee lapselleen "La La La". Tähän mennessä yksikään kappale ei ole vielä oikein vakuuttanut, mutta onneksi kuudentena kuultava "The Siamese Cat Song" toimii ja jää jollain tapaa päähän soimaan hetkeksi. Viimeisenä on rankkurilla kuultava Riitta-koiran laulama "He's a Tramp", jossa on oivaa tunnelmaa mukana. Valitettavasti yksikään laulu ei ole erityisen muistettava ja pari tuntuu olevan mukana vain, jotta leffaa voisi kutsua musikaaliksi. Laulujen tapaan Oliver Wallacen säveltämät musiikit eivät oikeastaan jää mieleen.

Kaunotar ja Kulkuri on animoitu mainiosti. Etenkin koirista suurimmissa osissa olevat on piirretty erinomaisesti ja heidän liikkeensä ovat hienosti toteutettuja. Ihmishahmoihin ei ole selvästi panostettu ihan yhtä paljon ja heistä on tehty aika tylsät - jos ei laske mukaan Tonya ja Joeta. Taustat ovat onnistuneen tyylikkäitä. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske, jotka ovat aiemmin ohjanneet mm. Disney-klassikot Tuhkimo, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951) ja Peter Pan (1953), joten kokemusta ja osaamista kyllä riittää. Elokuvan käsikirjoitus on toimiva, mutta sitä olisi voinut muutella joissain kohdissa, jolloin Kaunotar ja Kulkuri nousisi erinomaisen tasolle. Se on nimittäin todella lähellä sitä, muttei kuitenkaan ihan pääse sinne pienten heikkouksiensa takia.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on esimerkiksi Walt Disneyn muisteluvideo, elokuvasta poistettu kappale "I'm Free as the Breeze", seitsemänosainen "Lady's Pedigree: The Making of Lady and the Tramp", pätkä kuvakäsikirjoituksista, leffan alkuperäinen kuvakäsikirjoitus vuodelta 1943, koirista kertova "PuppyPedia: Going to the Dogs", "Bella Notte" -musiikkivideo, poistettuja kohtauksia ja trailereita, sekä Blu-ray 3D:n esittelyanimaatio Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri on todella hyvä ja hurmaava elokuva. Rakkaustarina on onnistuneesti luotu ja se on tähän mennessä Walt Disneyn elokuvien uskottavin. Kaunotar on välillä hieman tylsä hahmo, mutta usein myös mainio. Kulkuri nousee helposti suosikiksi, vaikka Jalo on myös erinomainen hahmo. Ihmisistä vain äärimmäisen stereotypinen italialainen Tony on jollain lailla oikeasti persoonallinen ja mieleenpainuva. Paras kohtaus koko elokuvassa tapahtuukin Tonyn ravintolan pihalla. Leffan laulut eivät ole kovin kummoisia, mutta animointi on todella hyvin toteutettu. Lapsille tämä kannattaa näyttää, sillä siinä on uskottavampi romanssi kuin monissa muissa Disney-teoksissa ja se on vieläpä kerrottu suloisten koirien kautta. Koirafaneille Kaunotar ja Kulkuri on tietty pakkohankinta. Elokuvalle tehtiin jatko-osa vuonna 2001 nimeltä Kaunotar ja Kulkuri II: Pepin seikkailut (Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure), mutta sitä en ole nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2017 - Muokattu 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady and the Tramp, 1955, Walt Disney Productions