Arvostelu: Keeper (2025)

KEEPER

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Tatiana Maslany, Rossif Sutherland, Birkett Turton, Eden Weiss, Tess Degenstein, Glen Gordon ja Logan Pierce

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Keeper on Osgood Perkinsin uusi kauhuelokuva. Nick Lepard oli työstänyt elokuvan käsikirjoituksen, kun Perkins oli suunnittelemassa The Monkey -leffaa (2025) Stephen Kingin kirjan pohjalta. Kuitenkin kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakot estivät The Monkeyn kuvausten alkamisen, Perkins päättikin tehdä Lepardin tekstin pohjalta leffan Kanadassa, kiertäen siten lakot. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt Keeper on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin paljon Perkinsin Longlegsistä (2024), mutta The Monkey oli mielestäni hieman ristiriitainen tapaus. Olin yllättynyt, että näin pian ilmestyi jo kolmas leffa häneltä ja kävin uteliaana katsomassa Keeperin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Ensimmäisen vuosipäivänsä kunniaksi Malcolm vie tyttöystävänsä Lizin perheensä mökille. Romanttiseksi tarkoitettu viikonloppu muuttuu kuitenkin painajaiseksi, kun Liz alkaa nähdä kauhistuttavia näkyjä.

Päärooleissa vuoden seurustelleina Lizinä ja Malcolmina nähdään Osgood Perkinsin The Monkey -elokuvassakin esiintynyt Tatiana Maslany ja Rossif Sutherland, jotka valikoituivat pitkälti sen takia, että kanadalaisina he saivat luvan työskennellä Hollywood-lakoista huolimatta. Maslany on oiva roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa ahdistusta, kun taas Sutherlandin panos jää varsin latteaksi. Hahmoissa ei ole erityisemmin kehumista. Liz on taidemaalari ja Malcolm on lääkäri, ja hyvin pitkälti homma jää siihen, etenkin Lizin kohdalla, joka tuntuu hahmona lähes raakileelta.

     Elokuvassa nähdään myös Birkett Turton Malcolmin naistenmies-serkkuna Darrenina, Eden Weiss tämän uutena pokauksena Minkana, sekä Tess Degenstein Lizin parhaana kaverina Maggiena, joka nähdään vain parissa videopuhelussa, kun Liz soittaa tälle selittääkseen tuntemuksiaan katsojalle. Turton ja Weiss suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta myös heidän hahmonsa jäävät aika pinnallisiksi tyypeiksi.

Keeper jäi muutenkin valitettavan pintapuoleiseksi kauhurainaksi, josta jopa huokuu, että se tehtiin omanlaisenaan välityönä, kun Osgood Perkins joutui odottamaan pääsevänsä tekemään The Monkeyta. Lähdetään kuitenkin purkamaan leffaa positiivisuuksilla. Parasta leffassa on Perkinsin laatima epämukava ilmapiiri. Mukana on muutamia kohtauksia, joissa ohjaaja onnistuu rakentamaan tehokkaan jännittävää tunnelmaa. Longlegsin tavoin taustalle on toisinaan piilotettu jotain karmivaa, jolloin katsoja koko ajan pälyilee hahmojen taakse, bongatakseen jonkin pelottavan. Perkins ei onneksi luota kovaäänisiin böö-pelotteluihin, vaan rakentelee mieluummin ahdistavaa fiilistä.

Valitettavasti Nick Lepardin kehno käsikirjoitus ei palvele Perkinsin taitoja. Sen lisäksi, että hahmot jäävät turhauttavan raakileiksi, myös tarina tuntuu hutiloiden kypsytellyltä. Mökkiviikonlopun todellisen luonteen arvaa heti kättelyssä leffan ensimmäisen kuvaston takia ja sitten katsoja pistetäänkin lähinnä odottamaan, milloin paljastus tehdään myös hahmoille. Iso osa leffasta myös tuhlataan siihen tuttuakin tutumpaan ja jopa aika tylsään "nainen haahuilee yksin vieraassa talossa, missä tapahtuu kummia" -kuvioon. Vaikka kestoa on vain hieman päälle puolitoista tuntia, Keeper tuntuu ajoittain jopa pitkäveteiseltä, sillä tarina ei meinaa millään napata mukaansa. Elokuvassa on potentiaalia, mutta lopputulos jää armottoman keskinkertaiseksi ja unohdettavaksi.

Teknisesti Keeper on pääasiassa pätevä teos. Leffa on taitavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Lavastus on oivallista, puvustus menevää ja maskeeraukset sopivan häiriintyneet. Mukana on kuitenkin pari tehostetta, jotka eivät ihan vakuuttaneet ja jotka näyttivät mielestäni enemmän huvittavilta kuin pelottavilta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Edo Van Breemenin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Keeper, 2025, Oddfellows Pictures, Range Media Partners, Wayward Entertainment, Welcome Villain

Arvostelu: Now You See Me: Now You Don't (2025)

NOW YOU SEE ME: NOW YOU DON'T

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Jesse Eisenberg, Dominic Sessa, Justice Smith, Ariana Greenblatt, Rosamund Pike, Dave Franco, Isla Fisher, Woody Harrelson, Thabang Molaba, Lizzy Caplan, Morgan Freeman ja Mark Ruffalo

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rikoksia ja taikuutta sekoittava Suuri puhallus (Now You See Me - 2013) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Suuri puhallus 2 (Now You See Me 2 - 2016) oli hitti, joten kolmannen osan suunnittelu käynnistyi heti. Elokuvaa kirjoitettiin useasti uudestaan, ennen kuin tekijätiimi oli tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä leffan teko on venynyt vuodesta toiseen. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2024 ja nyt Now You See Me: Now You Don't on saapunut elokuvateattereihin. Itse mielsin kaksi ensimmäistä elokuvaa aika keskinkertaiseksi hömpäksi, enkä juuri odottanut kolmannen osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Now You See Me: Now You Don'tin heti sen ensi-iltana.

Kymmenen vuotta edellisen esiintymisensä jälkeen, The Four Horsemenin täytyy tehdä paluu uutta keikkaa varten: heidän täytyy varastaa ökyrikkaan ja kyseenalaisia bisneksiä harjoittavan Veronika Vanderbergin kallisarvoinen Sydän-timantti.

Jesse Eisenberg, Dave Franco, Woody Harrelson ja kakkososan skipannut Isla Fisher palaavat rooleihinsa J. Daniel Atlasiksi, Jack Wilderiksi, Merritt McKinneyksi ja Henley Reevesiksi, eli The Four Horsemen -taikurinelikoksi, jotka silmänkääntötempuillaan ovat yrittäneet muokata maailmaa parempaan suuntaan. On kuitenkin kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun nelikko esiintyi yhdessä ja he ovat kaikki lähteneet omille teilleen, kunnes yllättäen salaperäinen Silmä-organisaatio kokoaa heidät uutta missiota varten. Eisenberg, Franco, Harrelson ja Fisher palaavat kelvollisesti rooleihinsa, joskin tällä kertaa suuri osa heistä jää huomattavasti pienempään rooliin, sillä keskiöön nousee uusi taikurikolmikko, Dominic Sessan, Justice Smithin ja Ariana Greenblattin esittämät Bosco, Charlie ja June, jotka idolisoivat The Four Horsemenia ja jotka päätyvät osaksi uutta tehtävää. Vanhat hahmot toimivat yhä, mutta koin yllättäen tämän uuden trion kiinnostavammaksi.

     Vastassaan The Four... vai pitäisikö sanoa "The Seven Horsemenilla" on ökyrikkaan Vanderbergin suvun Veronika, jota näyttelee Rosamund Pike aivan kamalan aksentin kanssa. Vanderbergit ovat vaurastuneet timanteilla, sekä erittäin kyseenalaisilla bisneksillä ja suvun suurin aarre on jättimäinen Sydän-timantti, mikä Horsemen lähetetään varastamaan. Pikesta löytyy sopivasti arvokkuutta rooliin, mutta hänen korostuksensa on kiusallista kuunneltavaa, mikä tekee hahmosta aika sarjakuvamaisen pahiksen.

Now You See Me: Now You Don't jatkaa aiempien Suuri puhallus -leffojen viitoittamalla tiellä. Se on ihan kivaa viihdettä, joka luulee olevansa paljon nokkelampi kuin onkaan ja joka on todellisuudessa jopa aika hölmö. Elokuva käynnistyy vielä varsin menevästi uuden kolmikon esittelyn myötä ja kun J. Daniel Atlas käy rekrytoimassa nämä riveihinsä ryöstökeikkaa varten. Itse ryöstökin on vielä viihdyttävää menoa, mutta hassua kyllä, kun loput Horsemen-poppoosta saapuvat mukaan, leffa alkoi mielestäni tökkiä. Pitkän ajan elokuva keskittyy liikaa tämän vanhan nelikon väliseen, kömpelösti rustattuun konfliktiin, minkä lisäksi leffa muuttuu liiaksikin asti kukkoiluvertailuun siitä, kenellä on isoin mu... ei kun siis parhaat taikatemput.

Loppua kohti leffa taas petraa hieman, vaikka samalla käsikirjoituksen pöhköys nousee entistä enemmän esille. Näillä taikureilla on ties mitä Mission: Impossible -leffojen (1996-2025) varusteita mukanaan ja monet heidän teoistaan pitää vain osata katsoa sormien läpi. Parissa kohtaa voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on tarvittu, ennen kuin näyttelijät ovat pystyneet esittämään hommansa ja lausumaan repliikkinsä pokerinaamalla. Now You See Me: Now You Don't on siis ihan viihdyttävää hömppää, aivan kuten edeltäjänsä ja jos pidit paljon kahdesta ensimmäisestä Suuri puhallus -elokuvasta, uskoisin tämänkin toimivan vallan mainiosti. Jos taas et pitänyt edes alkuperäisleffasta, tämä kolmososa tuskin voittaa sinua puolelleen. Faneille on kuitenkin luvassa vielä lisää nannaa, sillä neljäs elokuva on jo tekeillä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer, eli kyseessä on siis ollut jälleennäkeminen Zombielandin (2009) ohjaajan ja leffan kahden miestähden, Eisenbergin ja Harrelsonin välillä. Myös kaksi leffan käsikirjoittajista, Paul Wernick ja Rhett Reese työskentelivät Zombielandin parissa. Fleischerin ohjaus pitää ihan viihdyttävää ilmapiiriä yllä, mikä tulee tosiaan tarpeeseen, kun Wernickin, Reesen, Michael Lesslien ja Seth Grahame-Smithin käsikirjoitus töksähtelee. Teknisesti Now You See Me: Now You Don't on pätevä. Kameratyöskentely on oivaa ja osa silmänkääntötempuista toteutettiin kekseliäästi kameran edessä ilman sen kummempia tietokonetehostelisäyksiä. Lavasteet ovat hienot, etenkin eräs taikatemppuja täynnä oleva linna on vaikuttava ilmestys erilaisine huoneineen. Puvustus on tyylikästä, efektit toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Now You See Me: Now You Don't, 2025, Lionsgate, Summit Entertainment, Epic Films, Reese Wernick Productions, The Fusion Media

Arvostelu: The Running Man (2025)

THE RUNNING MAN

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Glen Powell, Josh Brolin, Colman Domingo, Lee Pace, Michael Cera, Emilia Jones, William H. Macy, Daniel Ezra, Jayme Lawson, Katy O'Brian, Martin Herlihy, Sandra Dickinson ja David Zayas

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Running Man perustuu Stephen "Richard Bachman" Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva Juokse tai kuole (The Running Man), joka otti kuitenkin reippaasti vapauksia lähdemateriaalista. Kun Edgar Wrightilta kysyttiin lähes kymmenen vuotta sitten Twitterissä, mistä elokuvasta hän tekisi uuden version, mies vastasi The Running Manin, nimenomaan haluten itse nähdä kirjalle uskollisemman adaptaation. Idea liikkui hissuksiin siihen, että Wright teki Paramount Picturesin kanssa diilin elokuvasta vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt The Running Man on saapunut teattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisena, sillä vaikka pidän Arskan leffasta, olen itsekin halunnut nähdä Kingin kirjalle uskollisemman elokuvasovituksen, minkä lisäksi pidän paljon Edgar Wrightista elokuvantekijänä. Kävinkin katsomassa The Running Manin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Pelastaakseen sairaan tyttärensä, rahapulassa oleva Ben Richards päättää viimeisenä oljenkortenaan osallistua Running Maniin, Yhdysvaltojen suosituimpaan televisio-ohjelmaan. Benin tehtävänä on selvitä elossa 30 päivää, samalla kun palkkasotilaat ja valtiopropagandaa uskovat kansalaiset ovat hänen perässään.

Pääroolissa Ben Richardsina nähdään Glen Powell, yksi tämän hetken nousevista Hollywood-tähdistä. Ben on huonosti työelämässä menestyvä perheenisä, joka yrittää tehdä parhaansa turvatakseen vaimonsa Sheilan (Jayme Lawson) ja tyttärensä Cathyn (Alyssa ja Sienna Benn) elämän. Kun tytär sairastuu ja rahat ovat loppu, ei Ben näe muuta vaihtoehtoa kuin osallistua maan suosituimpaan ohjelmaan, huippuvaaralliseen Running Man -kisaan. Powell ei aluksi ihan onnistu kanavoimaan hahmonsa vihaisuutta, mutta kun Ben päätyy Running Maniin, Powell alkaa vakuuttamaan kyvyillään. Ben on oiva päähenkilö, jota kannustaa onnistumaan tavoitteessaan. Hauska fakta muuten, että valmistautuakseen rooliinsa, Powell kysyi juoksuvinkkejä Hollywoodin tunnetuimmalta pikakiitäjältä, Tom Cruiselta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Running Manin päätuottaja Dan Killian (Josh Brolin), ohjelman juontaja Bobby T. (Colman Domingo), Beniä jahtaavia Metsästäjiä johtava McCone (Lee Pace), Benin kanssa ohjelmaan osallistuvat Laughlin (Katy O'Brian) ja Jansky (Martin Herlihy), sekä siviilit Molie (William H. Macy), Elton (Michael Cera), Bradley (Daniel Ezra) ja Amelia (Emilia Jones), joihin Ben törmää pakomatkallaan ja joista on vaikea sanoa, aikovatko nämä auttaa miestä, vai ilmiantaa tämän Metsästäjille, mistä he saisivat tuntuvan vihjekorvauksen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, Colman Domingon säihkyessä leffan kirkkaimpana tähtenä Running Manin eksentrisenä juontajana. Valitettavasti hahmoina Metsästäjät jäävät aika tylsiksi ja jos jossain Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä, huomattavasti löyhemmin lähdemateriaaliaan seuraava elokuvasovitus onnistui paremmin, niin Benin perässä olleet tyypit olivat paljon muistettavampia ja räikeämpiä persoonia, kuten kunnon show'ssa kuuluukin.

Nykyään yhä vain enemmän motkotetaan siitä, että Hollywoodissa tehdään enää pelkkiä kierrätyksiä vanhoista leffoista. Vaikka itse tunnustan myös useat alkuperäisideoihin perustuvat leffat, joita joka vuosi ilmestyy niin teattereihin kuin kotijulkaisuihin, toisinaan tulee itsekin pyöriteltyä silmiä sille, kuinka jopa aika tuoreista elokuvista pitää tehdä uusia versioita. The Running Man on kuitenkin poikkeus, sillä kyseessä ei tosiaan ole uudelleenfilmatisointi Arnold Schwarzeneggerin leffasta, vaan tarkemmin Stephen Kingin kirjaa seuraava uusi elokuvasovitus. Kirjan fanit voivatkin olla iloisia, sillä lukemani perusteella elokuva seuraa pääasiassa hyvin tiiviisti lähdemateriaaliaan.

Toisin kuin Arskan leffassa, jossa Ben oli lavastettu sotilas, joka päätyi gladiaattoriareenaa muistuttavaan matsiin, tässä Ben on aika tavallinen perheenisä, joka osallistuu kisaan vapaaehtoisesti. Kiinnostavan tästä Running Manista tekee se, ettei se tapahdu missään areenalla, vaan koko Yhdysvallat toimii leikkikenttänä. Benin täytyy selviytyä elossa jopa 30 päivää, mikä ei olekaan helppo nakki, sillä sen lisäksi, että häntä jahtaa joukko huipputappajia, kuka tahansa siviili voi tehdä hänestä ilmoituksen muhkean korvauksen toivossa. Eivätkä pelin järjestäjät tietenkään pelaa reilusti.

Elokuvan kerronta hieman tökkii, ennen kuin itse kilpailu starttaa. Benin ja hänen vaimonsa keskustelu leffan alussa heidän tilanteestaan on vaivaannuttavan kömpelösti kirjoitettu, hahmojen lähes suoraan selittäessä asioita katsojalle, sen sijaan että he kävisivät luonnollista dialogia. Koekilpailu Running Maniin taas sisältää tönkösti mukaan leikattuja takaumia, joiden ei oikeastaan edes tajua olevan takaumia kuin vasta myöhemmin. Mutta kun itse kilpailu käynnistyy, on se sitten menoa loppuleffan ajan. Jännite pidetään napakasti yllä ja mukana on monia todella mainioita kohtauksia. Tarinan yhteiskuntasatiiria ei todellakaan ole unohdettu, vaan mediaa kontrolloiva valtiopropaganda, ihmisten elämien kustannuksella tehtävä tosi-tv, riistokapitalismi ja muu ovat vahvasti mukana, sekä ennen kaikkea ikävän ajankohtaista kamaa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Edgar Wright, jolle ominainen luova ja varsin villikin kädenjälki ei tässä  juuri pääse oikeuksiinsa. Tavanomaisempanakin toimintaleffana The Running Man toimii silti ja Wright hoitaa tonttinsa pätevästi. Hänen ja Michael Bacallin työstämä käsikirjoitus vaatisi viilausta, mutta se siirtää kuitenkin Kingin kirjan uskollisesti ja tyydyttävällä tavalla valkokankaille. Teknisesti leffa on pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeerauskin oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Steven Pricen säveltämät musiikit säestävät tätä ajojahtia toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Running Man, 2025, Paramount Pictures, Complete Fiction, Genre Films

Arvostelu: Anakonda (Anaconda - 1997)

ANAKONDA

ANACONDA

Ohjaus: Luis Llosa

Pääosissa: Jennifer Lopez, Ice Cube, Jon Voight, Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer, Owen Wilson, Vincent Castellanos ja Danny Trejo

Genre: kauhu, seikkailu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Anakonda on Jennifer Lopezin, Ice Cuben ja Jon Voightin tähdittämä kauhupainotteinen seikkailuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1996 ja niissä koettiin lukuisia ongelmia, kun iso osa kuvausryhmästä pelkäsi käärmeitä ja kun tehosteryhmän rakentama mekaaninen jättikäärme reistaili vähän väliä, aiheuttaen lukuisia läheltä piti -tilanteita. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Anakonda sai ensi-iltansa huhtikuussa 1997. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta ja huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, näyttelijäkaksikon ja uuden tähden Razzie-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffasta on muodostunut kulttiklassikko ja se on saanut lukuisia jatko-osia. Itse katsoin Anakondan ensi kertaa useita vuosia sitten televisiosta, mutten pahemmin piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun on tulossa uusi Anaconda-elokuva (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kuvausryhmä saapuu Amazon-joelle tekemään dokumenttia shirishama-heimosta, kun ryhmä kohtaa valtavan anakondakäärmeen, joka ryhtyy jahtaamaan heitä.

Anakondan näyttelijäkaartissa ei ole paperilla juuri hurraamista. Keskeisinä tähtinä nähdään laulaja Jennifer Lopez ja rap-artisti Ice Cube, jotka näyttelevät dokumentin ohjaajaa Terri Floresia ja kuvaaja Dannya. Muita ryhmään kuuluvia henkilöitä, shirishama-heimoa tutkivaa tohtori Calea, kertojaääni Warren Westridgeä, tuottaja Deniseä ja äänimies Garya näyttelevät Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer ja Owen Wilson yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Näyttelijät kuitenkin ajavat asiansa vähintään kelvollisesti. Lopez toimii ohjaajana ja Ice Cube tarjoaa hyvää huumoria kuvaajana, joka on heti Amazon-joen nähdessään valmis pakkaamaan kamansa ja palaamaan kotiinsa Los Angelesiin - eikä siinä kohtaa ole vielä edes tiedossa, että heitä lähtee jahtaamaan monta metriä pitkä, ihmislihaa himoitseva käärme. Hahmot ovat sopivan erilaisia persooniltaan, reagoiden eri tavoin tilanteeseen, kun homma alkaa eskaloitua ikävällä tavalla ja dokumentin teko unohtuu, kun reissu muuttuu taisteluksi selviytymisestä. Jonathan Hyde on erityisen hupaisa kultalussikka pehvassa syntyneenä kertojana, joka valittaa lähes kaiken aikaa jostain. Hyden kanssa ei muuten kannattanut lähteä vuonna 1997 vesille - mies nimittäin näytteli myös samana vuonna ilmestyneessä Titanicissa.

     Elokuvassa nähdään myös Vincent Castellanos kuvausryhmää kuljettavan veneen kapteenina Mateona, Jon Voight ei-yhtään-epäilyttävänä Paul Seronena, jonka vene on hyytynyt ja jonka kuvausryhmä ottaa mukaansa, sekä Danny Trejo pikaisesti leffan prologissa pakenemassa anakondaa. Voight sai roolistaan parikin huonoimman näyttelijän palkintoa tai vähintään ehdokkuutta. Omasta mielestäni hän on juuri sopivan sarjakuvamainen ketale, jonka kieroa katsetta tuijotellessa on hämmentävää, ettei kukaan veneellä tunnu tajuavan miehellä olevan pahat mielessään.

Joskus uusintakatselut - sekä elokuvaa seuranneet toinen toistaan surkeammat jatko-osat ja muut samaa yrittäneet rainat - tekevät hyvää. Nimittäin nyt katsottuna minä jopa pidin Anakondasta. Siis oikeasti pidin, enkä edes millään "niin huono, että se tekee siitä hyvän" -tavalla. Eihän tämä nyt oikeasti mikään erityisen hyvä elokuva ole, mutta kun miettii, millaisia yleensä jättikäärmeistä kertovat kauhuleffat ovat, tämähän on suunnilleen Oscarin arvoinen suoritus. Leffasta löytyy tahattoman koomiset hetkensä, joista moni syntyy kiusallisen heikosti vanhentuneista tietokone-efekteistä, mutta toisaalta nämä tuovat mukaan oman viihdearvonsa.

Tietyistä huvittavuuksistaan huolimatta mielsin Anakondan jopa varsin jännittäväksi elokuvaksi. Pari vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) on päivänselvästi toiminut tekijöiden inspiraation lähteenä, mutta hei, jos meinaat matkia, niin matki toki parhaalta. Elokuvan tarina on toki täysin eri ja hain sijaan hahmoja vastassa on jättikäärme, mutta Tappajahain tapaan Anakonda luottaa kauhussa siihen tunteeseen, että jokin vaanii näitä hahmoja koko ajan. Tällä saadaan heti epämukava tunne katsojille, kun kuvausryhmä nähdään usein kauempaa ja veden rajasta kuvattuna, aivan kuin jokin tarkkailisi heitä. Sitten sitä vain odottaa, milloin ja kenen kimppuun käärme iskee...

Loppua kohti meno äityy turhan hektiseksi ja menettää ison osan jännitteestään, etenkin kun aika kököltä näyttävää digikäärmettä esitellään liikaa. Heikkouksineenkin minun on pakko todeta, että viihdyin Anakondan parissa oikein mukavasti. Se on paljon parempi kuin muistin ja paljon parempi kuin kaiken maailman "Jättikäärme vastaan Megakrokotiili" -leffat, jotka tehtiin sen vanavedessä, puhumattakaan niistä kököistä jatko-osista. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, millainen tuleva, aikamoisilla metatasoilla liikkuva uusi Anaconda-elokuvaa tulee olemaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Luis Llosa, joka ei ole mikään Steven Spielberg, mutta joka onnistuu rakentamaan passelilla tavalla jännitettä, erityisesti vaanimisen ja vainoharhaisuuden kautta. Hans Bauerin, Jim Cashin ja Jack Epps Jr.:n työstämä käsikirjoitus lähinnä ajaa asiansa. Anakonda on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Randy Edelmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Leffan efektit kuitenkin vaihtelevat kelvollisista suorastaan naurettaviin. Käytännön tehostein toteutettu nukkekäärme toimii vielä, vaikka onkin selvästi kumia, mutta 1990-luvun tietokoneilla loihdittu digikäärme saa nykypäivänä lähinnä aikaiseksi huvittuneisuutta katsojassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anaconda, 1997, Columbia Pictures, Cinema Line Film Corporation, Iguana Producciones, Middle Fork Productions, Skylight Cinema Foto Art, St. Tropez Films

Arvostelu: Casino (1995)

CASINO

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods, Don Rickles, Alan King, Kevin Pollak, L. Q. Jones, Dick Smothers, Frank Vincent, John Bloom, Pasquale Cajano, Melissa Prophet, Bill Allison, Vinny Vella ja Catherine Scorsese

Genre: rikos

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Casino perustuu Nicholas Pileggin tositapahtumakirjaan Casino: Love and Honor in Las Vegas. Rikosjournalisti Pileggi löysi vuonna 1980 raportin Las Vegas Sun -lehdestä rikollisjärjestöön linkittyneestä kasinoiden pyörittäjästä Frank "Lefty" Rosenthalista ja tämän stripparivaimosta Geri McGeestä ja ryhtyi siitä kiinnostuneena kirjoittamaan kirjaansa. Hän esitteli tapauksen ohjaaja Martin Scorseselle, jolle hän oli käsikirjoittanut rikoselokuvan Mafiaveljet (Goodfellas - 1990). Scorsese innostui ideasta ja pyysi Pileggiä työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Elokuva kuvattiin öisin Las Vegasin Riviera-kasinolla ja lopulta Casino sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -palkinnon. Itse olin tiennyt elokuvasta jo vuosia ja jopa omistanut sen useamman vuoden ajan, mutten ollut saanut aikaiseksi katsottua sitä. Nyt kun huomasin Casinon täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan.

Mafiapomojen ryhmä ostaa kasinon Las Vegasista ja pistää huippuvedonvälittäjä Sam "Ace" Rosenthalin johtamaan paikkaa. Kasinon pyörittäminen muuttuu kuitenkin haasteeksi, kun Ace rakastuu prostituoituun Gingeriin ja kun Acen pitkäaikainen ystävä, temperamenttinen Nicky saapuu kuvioihin.

Casino oli ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron kahdeksas yhteistyöelokuva ja viimeinen kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes Scorsese työsti vuonna 2015 komedialyhytelokuvan The Auditionin hotellikasino Studio Cityn mainostamiseksi. De Niro näyttelee Frank "Lefty" Rosenthaliin pohjautuvaa Sam "Ace" Rosenthalia, vedonvälittäjää, joka osuu aina arvauksissaan oikeaan ja on siten herättänyt mafian kiinnostuksen. Kun mafia ostaa kasinon lisätäkseen rahavirtaansa, Ace koetaan parhaaksi valinnaksi pyörittämään kasinon toimintaa. De Niro on tuttuun tapaansa väkevä roolissaan, kanavoiden paljon sitä samaa, mitä häneltä nähtiin jo viisi vuotta aiemmin ilmestyneessä Mafiaveljissä. Ace on mainio hahmo moniulotteisuudessaan. Hän on terävä ja suunnitelmallinen tyyppi bisnesmielessä, mutta kun kuvioihin saapuu nainen, johon mies iskee silmänsä, muuttuu Acen työ heti vaikeammaksi.

     Ja tuo nainenhan on Sharon Stonen näyttelemä Ginger, prostituoitu, joka rakastaa rahaa ja koruja, ja tykästyykin Aceen lähinnä siksi, että mies tarjoaa näitä hänelle. Stone voitti roolityöllään parhaan naispääosan Golden Globen ja oli ehdolla Oscarista, eikä ihme. Stone heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla tavalla. Mahtava on kanssa myöskin Mafiaveljistä tuttu Joe Pesci, joka esittää Acen pitkäaikaista ystävää, erittäin helposti suuttuvaa ja väkivaltaan taipuvaa Nicky-gangsteria. Tämän kolmikon keskinäiset dynamiikat ovat erinomaisesti laadittuja, oli kyse sitten Acen ja Gingerin monivaiheisesta suhteesta tai Acen ja Nickyn vaikeasta ystävyydestä.

Casino osoittautui todella mainioksi, parhaimmillaan loistokkaaksi rikoselokuvaksi, joka on toisaalta kehujensa arvoinen, mutta jota katsoessa en voinut vähän väliä olla miettimättä, että Scorsese, De Niro, Pesci ja käsikirjoittaja Pileggi periaatteessa tekijät jo tämän viisi vuotta aiemmin Mafiaveljissä ja vieläpä väkevämmin. Casino on kuitenkin onneksi tarinaltaan tarpeeksi erilainen rikoskertomus, etteivät lukuisat samankaltaisuudet lopulta tee todellista hallaa leffalle. Jo itse kasino on miljöönä oivallisen erilainen ja alusta asti on kiehtovaa, sekä yllättävänkin viihdyttävää seurata, kuinka kasino toimii ja kuinka mafia sitä hyödyntää. Iso osa tästä tapahtuu kertojaäänen kautta, mitä virkaa niin Ace kuin Nickykin suorittavat. Välillä olisin kaivannut, että elokuva luottaisi enemmän käsikirjoittamisen ydinsääntöön "näytä, älä kerro", mutta sitten taas toisaalta näiden kahden miehen erilaiset perspektiivit ja asenteet luovat nokkelan replikoinnin kanssa todella hupaisaa kuunneltavaa. Scorsese ja Pileggi ovat tiedostaneet, kuinka absurdeja skenaarioita etenkin FBI:n ja mafian kissa-ja-hiiri -leikistä voi saada aikaan ja on yhä vain koomisempaa, mitä erilaisempia kikkoja FBI keksii saadakseen rikolliset nalkkiin ja mitä keinoja mafia hoksaa vältelläkseen vankilaa.

Kestoa Casinolla on paria minuuttia vaille kolme tuntia, mikä voi etukäteen kuulostaa hurjalta, mutta on pakko sanoa, että kesto on käytetty hyödyksi varsin napakasti. Etenkin ensimmäinen tunti kulkee kuin hujauksessa, mitä toki tukee se, että elokuva etenee tapahtumia varsin nopealla tahdilla. Mistään kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan paketti on ihailtavan taitavasti rakennettu. Tapahtumaketjun eskaloituminen vie hyvin mennessään ja julmaa väkivaltaa on ripoteltu sinne tänne, muistuttamaan mafian häikäilemättömyydestä tietyn lupsakkuudenkin keskellä. Elokuvan finaali kruunaa homman ja saa katsojan niin myhäilemään tyytyväisenä kuin ehkä harmittelemaankin joidenkin ratkaisujen takia.

Scorsesen rakentama ilmapiiri on kaikin puolin väkevä ja hänen ja Pileggin työstämä käsikirjoitus on pääasiassa mainio, etenkin dialoginsa puolesta. Ilmestyessään Casino teki muuten ennätyksen lausuttujen kirosanojen määrässä yhden elokuvan aikana; suuri osa näistä kuullaan Pescin esittämän Nickyn suusta. Teknisiltä ansioiltaankin Casino on vakuuttava. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja etenkin hahmoja pitkin kasinoa seuraavat otokset ovat komeaa katseltavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset oivan rujot. Visuaalista ilmettä haittaavat oikeastaan vain useissa kuvissa ylivalottuneiksi jääneet vaaleat pinnat tai lamput. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu musiikkivalintoja myöten. Etenkin finaalia säestävä The Animalsin House of the Rising Sun on nappivalinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casino, 1995, Universal Pictures, Syalis DA, GGG, De Fina-Cappa, Légende Entreprises

Arvostelu: Raskaana... tai jotain (Kinda Pregnant - 2025)

RASKAANA... TAI JOTAIN

KINDA PREGNANT

Ohjaus: Tyler Spindel

Pääosissa: Amy Schumer, Jillian Bell, Will Forte, Brianne Howey, Chris Geere, Urzila Carlson, Damon Wayans Jr., Lizze Broadway ja Alex Moffat

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 13

Kinda Pregnant, eli suomalaisittain Raskaana... tai jotain on Amy Schumerin tähdittämä komediaelokuva. Julie Paiva sai idean elokuvaan ja yhdessä Schumerin kanssa hän työsti käsikirjoituksen. Netflix tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024. Raskaana... tai jotain julkaistiin Netflixissä vuotta myöhemmin, helmikuussa 2025 ja odotukseni olivat todella matalat. Leffan juonikuvaus kuulosti hölmöltä ja traileri sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni. Tulin kuitenkin kipeäksi juuri sinä päivänä, kun Raskaana... tai jotain ilmestyi Netflixin valikoimaan ja kaivatessani jotain kevyttä hömppää, päätin antaa leffalle heti mahdollisuuden.

Koko ikänsä äitiydestä haaveillut Lainy muuttuu mustasukkaiseksi, kun hänen ystävänsä Kate tulee raskaaksi. Hetken mielijohteesta Lainy hankkii itselleen tekovatsan ja alkaa levittää valhetta olevansa itsekin raskaana.

Pääroolissa aikamoisen valhevyyhdin keskelle ajautuvana Lainy Newtonina nähdään Amy Schumer, jonka stand up -juttuja en ole nähnyt, mutta joka jäi minulla mieleen todella kehnosta roolisuorituksesta muutenkin varsin mauttomassa ja epähauskassa I Feel Pretty -komediassa (2018). Nyt Raskaana... tai jotain -leffan nähneenä voin kahden elokuvan perusteella todeta, etten edes halua tutustua Schumerin komediakeikkoihin, sillä en miellä häntä hauskaksi - en sitten yhtään. Hän on itse asiassa jopa aika ärsyttävä, mitä ei yhtään auta, kuinka turhauttava hänen hahmonsa Lainy on. Lainy on ikävä kaikkia kohtaan - piirre mikä vain paisuu, kun hän aloittaa valheen raskaudestaan. Kun pilkka vähemmän yllättäen kolahtaa vääjäämättä omaan nilkkaan, on hahmoa kohtaan vaikea tuntea sääliä.

     Elokuvassa nähdään myös Jillian Bell Lainyn pitkäaikaisena ystävänä Katena, joka paljastaa olevansa raskaana ja sysääkin tiedollaan kateellisen Lainyn pimeälle polulle, Damon Wayans Jr. Lainyn poikaystävänä Davena, jonka teot merkkipäivänä ovat omiaan sekoittamaan Lainyn päätä, Brianne Howey raskaana olevana Meganina, jonka feikkimasuinen Lainy tapaa mammajoogassa, Chris Geere tämän miehenä Stevenä, Lizze Broadway vaivaannuttavan feikkinä opettajana Shirleynä, Urzila Carson opinto-ohjaaja Fallonina, sekä Will Forte mukavana Joshina, jonka Lainy tapaa eräänä päivänä kahvilassa. Eipä sivunäyttelijöissäkään ole pahemmin kehumista. Bell, Howey ja Forte jäävät aika tylsiksi, kun taas Wayans Jr. ja Broadway menevät Schumerin kanssa samaan kastiin, eli he selvästi luulevat olevansa paljon hauskempia kuin he ovatkaan. Ehdottomasti parasta ja hauskinta antia tarjoaa Carson törkyturpaisena opona.

No juu, tuota noin. En toki kuulu elokuvan kohderyhmään ja voi olla, että raskaana oleville naisille tai jo lapsen saaneille Raskaana... tai jotain voi osoittautua hauskaksi, osuvaksi ja samaistuttavaksi leffaksi, mutta minä en pitänyt näkemästäni juuri lainkaan. I Feel Prettyn tapaan tämä leffa näytti, että Amy Schumerin tähdittämistä komedioista kannattaisi pysyä mahdollisimman kaukana, sillä vastassa on vain vaivaannuttavan epähauska raina, jonka parissa puolitoista tuntia tuntuu pitkälti yli kahdelta tunnilta. Elokuvan idea on aika pöljä, mutta kenties osaavissa käsissä raskauden feikkaavasta naisesta olisi voinut saada aikaiseksi hyvän ja hauskan leffan. Raskaana... tai jotain ei sellainen kuitenkaan ole.

Lukuun ottamatta parit naurut tarjoavaa äärimmäisen epäpätevää opinto-ohjaajahahmoa, leffa saa lähinnä kieriskelemään myötähäpeässä. Oikein toteutettuna myötähäpeähuumori voi kirvoittaa makeita nauruja, mutta väärien tekijöiden toimesta myötähäpeä on yksinkertaisesti vain sellaista "mitä helvettiä tätä tehdessä on mietitty?" -kamaa. Tämän lisäksi elokuva on todella laiska, siitäkin huolimatta että Schumer revittelee kameran edessä minkä ehtii. Jo itse tarina on tylsän kaavamainen ja periaatteessa juonenkuljetuksen kaikki mutkat voi arvata jo pelkän premissin perusteella. Leffa ei edes yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan kulkee tuttuja latuja jopa suorastaan pitkästyttävällä tavalla. Tarinan lisäksi myös monet vitsit ovat niin moneen kertaan nähtyjä, että katsoja arvaa ne jo ennalta. Kun Lainy menee mammajoogaan, katsoja voi arvata, että hän horjahtaa ja kaatuu feikkivatsansa päälle, säikäyttäen kaikki muut.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tyler Spindel, jonka filmografiassa ei ole paljoa hurraamista, alkaen toisesta Netflix-komediasta The Wrong Missystä (2020). Spindelin luoma ilmapiiri on teennäinen, eikä hän saa näyttelijöistä irti tasaisia roolisuorituksia, jolloin näyttelijät tuntuvat esiintyvän eri elokuvissa. Kuvauksissa poppoolla on voinut olla ratkiriemukasta, mutta tämä riemu ei siirry kotisohvalle asti. Raskaana... tai jotain on sentään teknisiltä ansioiltaan ihan kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, valaistu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää hieman, vaikka jo tällaisenaan kesto onkin aika maltillinen. Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit vain vahvistavat teennäistä ilmapiiriä, oli kyse sitten tekopirteydestä tai surussa vellomisesta.

Niin ja tähän loppuun on vielä pakko mainita, että "Raskaana... tai jotain" on yksi surkeimmista suomennoksista pitkään aikaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kinda Pregnant, 2025, Netflix, Happy Madison Productions, Something Happy Productions, It's So Easy Productions, Saks Picture Company

Arvostelu: Frankenstein (2025)

FRANKENSTEIN

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth, Christoph Waltz, Lars Mikkelsen, Felix Kammerer, Christian Convery, David Bradley, Charles Dance, Ralph Ineson ja Burn Gorman

Genre: scifi, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Frankenstein perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty monia kymmeniä filmatisointeja - tunnetuimpana vuoden 1931 mustavalkoklassikko Frankenstein. Guillermo del Toro oli jo vuosia puhunut haavestaan tehdä jonain päivänä oman versionsa aiheesta ja vuonna 2008 hän solmi diilin leffasta Universalin kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, ennen kuin del Toro teki uuden sopimuksen Netflixin kanssa ja vuonna 2023 yhtiö näytti vihreää valoa ohjaajalle Frankensteinin suhteen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein Guillermo del Toron Frankenstein on saapunut Netflixiin. Itse en kokenut, että aihe tarvitsisi uutta filmatisointia, mutta pidän niin paljon del Toron töistä, että olin innoissani näkemässä, mitä hän saisi aikaan Frankensteinin parissa. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Vuonna 1857 tanskalaislaivan miehistö löytää pohjoisnavan jäätiköltä pelokkaan miehen, Victor Frankensteinin, joka kertoo laivan kapteenille tarinan hänen tavoitteestaan herättää kuollut takaisin eloon ja hirviöstä, jonka hän loi.

Oscar Isaac näyttelee itse Victor Frankensteinia, joka jo lapsena pakotettiin opettelemaan ihmisen anatomia kireän kirurgi-isän (Charles Dance) toimesta. Kun Victorin äiti (Mia Goth) menehtyi synnytyksessä, Victor päätti, että tulisi hyödyntämään isänsä oppeja ja jonain päivänä päihittäisi itse kuoleman. Aikuisiällä tämä päätös on muuttunut pakkomielteeksi, eikä mies näe muuta tulevaisuudessaan kuin ruumiin herättämisen eloon. Isaac tulkitsee tätä hahmon pakkomiellettä erinomaisesti, kuten myös hahmon muita vaikeita tunteita, kun Victor hoksaa, että vaikka hän onnistuu luomaan elämää kuolleesta, ei mies juuri tiedä, mitä eläminen on, eikä hän ole ajatellut, mitä tapahtuisi henkiin herättämisen jälkeen. Dance on vähemmän yllättäen nappivalinta tiukan isän rooliin ja Goth on mainio tuplaosassa niin Victorin äitinä kuin tämän pikkuveljen Williamin (Felix Kammerer) kihlattuna, lady Elizabethina.

     Elokuvassa nähdään myös Christoph Waltz Elizabethin setänä ja Victorin työlle rahoitusta antavana herr Henrich Harlanderina, Lars Mikkelsen tanskalaiskapteeni Andersonina, joka miehistöineen löytää Victorin jäätiköltä ja kuulee tämän tarinan, sekä Jacob Elordi "hirviönä", sodassa kaatuneiden ruumiista yhteen kasattuna miehenä, jonka Victor onnistuu herättämään eloon. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Alun perin "hirviöksi" oli roolitettu Andrew Garfield, mutta tämä joutui jättämään projektin, kun kuvausten alkaminen venähti vuoden 2023 Hollywood-lakkojen takia. Elordi on lopulta täydellinen valinta. Hän esittää erittäin vakuuttavasti olennon lapsenomaista ihmetystä kaikesta ympärillään, sekä kasvavaa vihaa, kun kaikki pelkäävät häntä ja hyökkäävät hänen kimppuunsa heti ensinäkemältä.

Frankenstein on jälleen kerran upea goottisatu Guillermo del Torolta. Hän ei ole lähtenyt tekemään mitään modernille ajalle tyypillistä kauhuelokuvaa, vaan hän kertoo Mary Shelleyn alkuperäiskirjan hengessä kauhistuttavaa kertomusta pakkomielteestä, Jumalan leikkimisen kostautumisesta ja pohjattomasta tragediasta. Mitään kovaäänisiä äkkisäikyttelyjä on turha odottaa, mutta tietty epämukava ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Tarinahan on todennäköisesti monille enemmän kuin tuttu, mutta elokuvan vahvuus onkin siinä, kuinka hienosti del Toro tutun tarinan meille tarjoaa. Mies on halunnut tehdä Frankensteinin jo parin vuosikymmenen ajan ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, Victorin tarinaan ja "hirviön" tarinaan, joiden kautta käsitellään vaikuttavasti ja erityisesti varsin surullisesti tätä luojan ja hänen luomuksensa suhdetta ja konfliktia. Victorin puoli kertoo vangitsevasti tätä obsessiosta, kun taas "hirviön" puoli kertoo upeasti väärinymmärryksistä ja maailman julmasta luonteesta. Frankenstein heittäytyy välillä yllättävänkin raa'aksi, mutta samalla elokuva onnistuu jollain ihmeellä olemaan myös erittäin kaunis. "Hirviötä" käy heti sääliksi, kun taas tämän raivo Victoria kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Elokuvan omituinen kompastuminen on se, että erään hahmon pitää ihan suoraan todeta Victorille hänen olevan se todellinen hirviö, aivan kuin se ei kävisi jo muutenkin selväksi elokuvasta. Jos leffasta pitäisi muutakin kritisoitavaa löytää, niin mielestäni loppusuoran takaa-ajo hoidetaan hieman kiirehtien. Frankenstein kypsyttelee muuten kertomustaan vahvasti, eikä se kahden ja puolen tunnin kestossaankaan tunnu liian pitkältä, joten ihan hyvin loppusuora olisi voinut hengittää hieman enemmän.

Teknisesti Frankenstein on varsinainen taidonnäyte ja olen pöyristynyt, jos sitä ei huomioida useassa kategoriassa ensi vuoden Oscar-gaalassa. Elokuva on todella komeasti kuvattu ja leffan lavasteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä ilmestyksiä kaikkine yksityiskohtineen. Puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailmakin on väkevästi rakennettu Alexandre Desplatin kaihoisasti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Huikeaa audiovisuaalista toteutusta rikkovat vain parit digitaalisesti luodut ja videopelimäiset eläimet, jotka voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kaiken muun siinä ympärillä ollessa niin vaikuttavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Frankenstein, 2025, Bluegrass Films, Demilo Films, Double Dare You (DDY)

Arvostelu: Predator: Badlands (2025)

PREDATOR: BADLANDS

Ohjaus: Dan Trachtenberg

Pääosissa: Dimitrius Schuster-Koloamatangi, Elle Fanning, Michael Homick, Reuben de Jong ja Cameron Brown

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli suuri menestys, jonka ympärille rakentui franchise täynnä elokuvia, sarjakuvia, pelejä ja muita oheistuotteita. Kun Disney-yhtiö osti Predatorin oikeudet omistavan 20th Century Foxin, yhtiö alkoi tehtailla omia projektejaan aiheesta. Ensimmäinen oli Dan Trachtenbergin ohjaama Prey (2022), joka julkaistiin suoraan Disney+ -palvelussa. Koska leffa oli ollut kriitikoiden ja fanien kehuma katsojamenestys, Disney pyysi Trachtenbergiä tekemään kaksi elokuvaa lisää. Niistä toinen oli aiemmin tänä vuonna ilmestynyt animaatioleffa Predator: Killer of Killers (2025) ja toisen, näytellyn ja predatorin pääosaan nostavan elokuvan kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024. Nyt Predator: Badlands on saapunut elokuvateattereihin ja omat odotukseni leffaa kohtaan ovat olleet todella matalat. Pidin paljon Preystä, mutta Predator: Killer of Killers jätti minut kylmäksi, hukatessaan kolme mahtavaa ideaa sisältötäytteeltä tuntuvaan antologiaräpellykseen. Predator: Badlandsin trailerit eivät todellakaan voittaneet minua puolelleen ja kävinkin erittäin epäileväisenä katsomassa leffan sen ensi-iltapäivän ensimmäisessä IMAX-näytöksessä, vieläpä 3D:nä.

Dek, nuori yautja-saalistaja päättää todistaa kykynsä epäilevälle isälleen ja matkustaa vaarallisimmalle planeetalle metsästämään otusta, jota hänen isänsäkin pelkää.

Predator: Badlands on poikkeuksellinen Predator-elokuva, sillä ensimmäistä kertaa elokuvasarjan historiassa se nostaa itse predatorin, eli yautjan päähenkilöksi. Kyseessä on Dimitrius Schuster-Koloamatangin näyttelemä Dek, nuori ja tavallista pienikokoisempi yautja, jota hänen isänsä Njhorr (asussa Reuben de Jong, äänenä Schuster-Koloamatangi) häpeää ja josta vain isoveli Kwei (Michael Homick) välittää koko klaanissa. Jatkuvaan väheksyntään kyllästynyt Dek päättää näyttää kykynsä kaikille muille ja matkaa huippuvaaralliselle Genna-planeetalle, metsästämään Kaliski-olennon, jota jopa hänen isänsä kammoksuu. Vanhan koulukunnan Predator-fanille voi tulla järkytyksenä seurata teini-yautjaa, joka näyttää inhimillisiä tunteita, mongertaa omaa kieltään ja haluaa tehdä perheestään ylpeän. Hahmolla on toisaalta oiva kehityskaari, mutta liki neljän vuosikymmenen jälkeen on hassua nähdä itse predator sankarina. Voiko tulevaisuudessa, seuraavissa Predator-leffoissa katsojana enää nähdä yautjaa pelottavana vihollisena, kun galaksin hurjin saalistaja esitetään nyt näin sympaattisessa valossa?

     Genna-planeetalla Dek törmää Elle Fanningin näyttelemään Thiaan, Alien-elokuvista (1979-) tutun Weyland-Yutani -yhtiön androidiin, joka oli tiimeineen lähetetty Gennalle tutkimaan paikallisia otuksia ja joka menetti jalkansa, sekä eksyi tiimistään kohdattuaan Kaliskin. Fanning on tuttuun tapaansa hyvä roolissaan - itse asiassa tuplaroolissaan. Uteliaan ja vitsiä heittävän Thian lisäksi Fanning esittää myös toista samannäköistä androidia, huomattavasti kylmempää Tessaa.

Predator: Badlands on todennäköisesti sellainen elokuva, että siitä joko tykkää paljon tai sitten siitä ei tykkää juuri lainkaan. Heille, jotka kasvoivat Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän alkuperäisen Predator - saalistajan kanssa, voi tuntua suorastaan pyhäinhäväistykseltä, mitä ikonisen avaruushirviön kanssa tässä tehdään. Vai miltä kuulostaa Predator-leffa, missä predator heittää vitsiä iltanuotiolla, ystävystyy erilaisten olentojen kanssa ja harmittelee sitä, kuinka hänen klaaninsa häntä kohtelee? Jos tämä kuulostaa jo ajatuksen tasolla luotaantyöntävältä, Predator: Badlands kannattaa jättää sikseen. Jos taas haluat nähdä rohkean erilaisen kuvauksen tästä saalistajasta, voi leffa toimia.

Minulle Predator: Badlands oli aika ristiriitainen kokemus. Sen hyvin erilaiseen visioon aiheesta kestää kyllä tottua, mutta on tarina lähtökohdiltaan ihan toimiva. Yautja-lajille on tärkeintä olla se kaikista paras, armottomin ja hurjin saalistaja, joten ei ihme, jos nuoret lajin edustajat kokevat paineita nousta sille tasolle, mitä heiltä odotetaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka Dek saapuu Gennalle ja huomaa heti, että periaatteessa aivan kaikki planeetalla voi koitua kohtalokkaaksi - jopa puut ja nurmikko. Luvassa on joitain ihan meneviä toimintakohtauksia, joissa vastustajia pilkotaan ja räjäytellään kappaleiksi. Mutta koska vastustajat ovat joko muita avaruusolioita tai robotteja, leffa voi pitää K12-ikärajansa ja niinpä alle kymmenvuotiaatkin muksut voivat käydä katsomassa Predatoria vanhemman kanssa.

Leffan edetessä käy kyllä selväksi, että Predator-franchise on nykyään Disneyn käsissä. Kun Thia tuodaan kuvioihin, elokuva muuttuu jopa aika humoristiseksi avaruusseikkailuksi, johon on tietty pitänyt tunkea mukaan joku söpö otus, joka lopulta sulattaa aluksi jääräpäisen Dekin sydämen. Onpa leffa myös paikoitellen jopa vaivaannuttava, kun se ryhtyy vertaamaan yautja-lajin ankaraa ajatusmaailmaa toksiseen maskuliinisuuteen ja kun Thia melkein saarnaavasti opettaa Dekille empatiaa ja pääsemään yli julman isänsä asettamista odotuksista. Ja onpa leffan teemakin perin disneymäisesti, että hurjan hirviön voittamisen sijaan suurin palkinto ovatkin matkan varrella saadut ystävät.

Vaikken ole lämmennyt sille, mitä Dan Trachtenberg on tänä vuonna tehnyt Predator-sarjan kanssa, on kehuttava sitä, että mies on onnistunut tekemään kolme hyvin erilaista elokuvaa aiheesta lyhyen ajan sisällä. Toivon tosin, että seuraavaksi joku muu tarttuisi sarjaan ja veisi sitä taas lähemmäs juuriaan. Teknisesti Predator: Badlands jätti mielestäni myös toivomisen varaa. Elokuva on hyvin kuvattu, puvustus näyttää pätevältä ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Värimaailma on kuitenkin ankeassa harmaudessaan jopa aika ruma ja tietokonetehosteet eivät täysin vakuuttaneet. Dimitrius Schuster-Koloamatangilla on nähtävästi ollut kunnon yautja-naamari kasvoillaan, mutta pärstää on sörkitty digiefekteillä liian paljon ja itse predator näyttää vähän väliä videopelihahmolta. Äänimaailma on elokuvan vahvempaa antia ja jos jostain aidosti pidin paljon, niin Sarah Schachnerin ja Benjamin Wallfischin säveltämistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Predator: Badlands, 2025, 20th Century Studios

Arvostelu: Delivery Run (2024)

DELIVERY RUN

Ohjaus: Joey Palmroos

Pääosissa: Alexander Arnold, Jussi Lampi, Liam James Collins, Nadine Higgin, Arthur Sylense, Thom Chacon, Jeremiah Crosby, Darren McStay, Thomas Dellinger ja Kaitsu Rinkinen

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Delivery Run on suomalaisen Joey Palmroosin uusi elokuva. Palmroos ja hänen vaimonsa Dora Palmroos olivat perustaneet oman tuotantoyhtiönsä ja tehtyään esikoisleffansa Viisi lainsuojatonta (Five Outlaws - 2023), he ryhtyivät työstämään seuraavaa projektiaan. Joey Palmroos kirjoitti elokuvan yhdessä Anders Holmesin kanssa ja he keräsivät tarvittavan budjetin kasaan, ilman ulkopuolisia tukia. Kuvaukset käynnistyivät Lapissa talvella 2023 ja nyt Delivery Run on saapunut elokuvateattereihin. Kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja kävinkin uteliaana katsomassa Delivery Runin heti sen ensi-iltapäivän ensimmäisessä näytöksessä - mikä osoittautui yksityisnäytökseksi, sillä paikalle ei tullut muita.

Minnesotalaisen ruokalähetin yö muuttuu painajaiseksi, kun hullu lumiaurakuski ryhtyy jahtaamaan häntä.

Britannialainen Alexander Arnold näyttelee Leetä, kehnosti elämässä pärjäävää nuortamiestä, joka työskentelee ruokalähettinä pienessä minnesotalaisessa kylässä ja yrittää sillä maksella niin laskujaan kuin velkojaan ikäville tahoille. Lee esitellään ihan sympaattisena tyyppinä, joka yrittää vain pärjätä ja jolle tärkeimpiä asioita elämässä ovat hänen kultakalansa Reggie, sekä haave omasta ruokarekasta. Kurjan yön aikana Lee alkaa kuitenkin toimimaan yhä vain typerämmin ja paikoitellen jopa tuntuu, että hän aiheuttaa itse oman ongelmansa. Arnold on roolissaan kelvollinen, tulkiten ihan pätevästi hahmonsa kasvavaa stressiä.

     Elokuvassa nähdään myös Nadine Higgin Leeltä velkoja perivänä Rebeccana, Liam James Collins Leen kaverina, apulaissheriffi Nathanina, sekä suomalainen Jussi Lampi Leetä jahtaavana lumiauran kuljettajana. Higgin ja Collins ajavat asiansa omissa osissaan ja Lampi on sopivan suurikokoinen äijä olemaan uhkaava silloinkin, kun auramies poistuu kulkuneuvostaan. Kuljettajan motiiveja ei ryhdytä pahemmin selittelemään, vähän kuten Steven Spielbergin esikoisleffassa Kauhun kilometrit (Duel - 1971), josta Delivery Run on selvästi saanut inspiraationsa.

Ei ole mikään uusi elokuvaidea, että poloinen päähenkilö pakenee suurta ajoneuvoa maantiellä. Kauhun kilometrien lisäksi myös Joy Ride (2001) rakentuu pitkälti tällaisen takaa-ajon ympärille. Delivery Runiin oman viehätyksensä luo kuitenkin talvinen ympäristö. Elokuva kuvattiin tosiaan Suomen Lapissa, mutta leffan tapahtumapaikaksi on kuitenkin kirjoitettu Yhdysvaltojen Minnesota. Suomalainen pikkukaupunki on ihan menevästi naamioitu jenkkikyläksi, joskin erään bensa-asemavierailun aikana taustalla näkyvä Hartwallin Lonkero-kaappi voi aiheuttaa meilläpäin huvittuneisuutta yleisössä.

Mutta millainen sitten on itse elokuva? Ihan katsottava pikkujännäri, jonka aikana tosin harmittaa, että jos kerta tällainen leffa voidaan tehdä Suomessa, miksei siitä tehty suoraan suomalaista leffaa kotimaisin näyttelijöin? Elokuva alustaa tapahtumia pitkän tovin, ennen kuin varsinainen takaa-ajo vihdoin käynnistyy. Kun lumiaura saapuu kuvaan, ovat kohtaukset jopa hieman jännittäviä. Leluautoin toteutettu huipennus nostaa kuitenkin taas huvittuneen hymyn huulille. Jännitettä rikkovat muutenkin jotkut koomiset hetket. Leffa ei tunnu täysveriseltä kauhukomedialta, mutta tiettyjen hupailujen takia joitain vakaviksi tarkoitettuja juttuja on vaikea ottaa tosissaan. Ei Delivery Run erityisen ihmeellinen teos ole, mutta kyllä sen katsoo ainakin kerran sujuvasti. Asiaa auttaa elokuvan erittäin lyhyt kesto.

Elokuvan ohjaaja Joey Palmroos on saanut aikaiseksi joitain mukaansatempaavia kohtauksia, mutta yleisesti hän ei onnistu pitämään jännitettä yllä niin hyvin kuin voisi toivoa ja etenkin leffan alkupää laahaa ajoittain. Häneltä löytyy kuitenkin visuaalista silmää, sillä Delivery Run näyttää pääasiassa todella hyvältä. Kameratyöskentely on mainiota ja yölliset ilmakuvat pimeyden keskellä ajavista Leen autosta ja lumiaurasta korostavat tyylikkäästi sitä, kuinka kaukana kaikesta he ovat, hyisen kylmyyden keskellä. Lavasteet ovat oivat, puvustus kelvollista ja maskeerauksetkin mainiot. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu Tuomas Kantelisen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Delivery Run, 2024, Arctic Renegades

Arvostelu: Peikko (Troll - 2022)

PEIKKO

TROLL

Ohjaus: Roar Uthaug

Pääosissa: Ine Marie Wilmann, Kim Falck, Mads Sjøgård Pettersen, Gard B. Eidsvold, Anneke von der Lippe, Fridtjov Såheim, Karoline Viktoria Sletteng Garvang, Dennis Storhøi ja Billy Campbell

Genre: jännitys, fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 13

Troll, eli suomalaisittain Peikko on norjalainen Netflix-elokuva. Ohjaaja Roar Uthaug oli kiehtoutunut norjalaisesta mytologiasta ja saatuaan valmiiksi Tomb Raider -videopelileffansa (2018), hän kertoi uudesta ideastaan Motion Blur Filmsille, joka tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Peikko julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2022. Elokuva sai kriitikoilta positiivista palautetta ja se nousi Netflixin katsotuimmaksi ei-englanninkieliseksi leffaksi. Minulta Peikko meni ohi, kun se julkaistiin, mutta nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Peikko 2 (Troll 2 - 2025), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa alkuperäisen leffan.

Tunnelin kaivuutyö Dovren vuoristossa herättää muinaisen jättiläisolennon, joka ryhtyy kylvämään tuhoa ympäri Norjaa.

Norjan vuoriston uumenista heräävää peikkoa vastassa on pieni joukko hyvin erilaisia ihmisiä. On Ine Marie Wilmannin näyttelemä paleobiologi Nora, hänen myytteihin hurahtanut isänsä, Gard B. Eidsvoldin näyttelemä Tobias, Kim Falckin esittämä pääministerin neuvonantaja Andreas, sekä Mads Sjøgård Pettersenin esittämä sotilaskapteeni Holm. Nelikon jäsenet ovat sopivan erilaisia persoonia, jolloin he muodostavat kiinnostavan monipuolisen joukon, jota kannustaa katastrofin keskellä. Wilmann on oiva pääroolissa Norana ja Eidsvold kanavoi lystikkäästi isähahmoaan, jolla ei ole kaikki muumit laaksossa. Ei toki ole mikään uusi juttu, että elokuvassa on isä ja tytär, joista jälkimmäinen on lähtenyt vanhempansa luota, pidettyään tätä hulluna, vain hoksatakseen tämän olleen aina oikeassa. Noran ja Tobiasin vaikea suhde on kuitenkin kliseisyydessäänkin toimiva ratkaisu. Falck ja Pettersen ovat myös mainiot rooleissaan.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Anneke von der Lippe Norjan pääministeri Moberginä, Fridtjov Såheim puolustusministeri Markussenina ja Karoline Viktoria Sletteng Garvang tietokonevelho Sigridinä. Von der Lippe istuu osaansa pääministeriksi ja Garvang ajaa asiansa roolissaan, mutta Såheimin puolustusministerihahmo menee nopeasti kiusallisen karikatyyrin puolelle. Kyseessä on se pakollinen hahmo, joka vähättelee päähenkilöitä, uskoen tietävänsä parhaiten, kuinka suuresta uhkasta päästään eroon, kaikkien muiden tietäessä hänen olevan väärässä.

Peikko osoittautui ilahduttavaksi yllätykseksi ja vaikka osa sen hahmoista ovatkin turhan tuttua peruskauraa, kyseessä on silti oikein mainio ja viihdyttävä hirviöelokuva, joka ennen kaikkea vetää hyvin vertoja ison budjetin amerikkalaistuotannoille. Siis suoraan sanottuna pidin Peikosta enemmän kuin viime vuosina ilmestyneistä jenkkilän Godzilla- ja Kong-rainoista. Elokuva on ehdottomasti saanut vaikutteita Hollywoodin monsteriblockbustereista, mutta se on hyvä osoitus siitä, että vakuuttavia kaijurymistelyjä voidaan saada aikaiseksi muuallakin.

Elokuva menee nopeasti itse asiaan, eli kun jokin jättimäinen olento keskeyttää kaivuutyöt ja nousee riehumaan maan päälle. Peikon kunnollista paljastusta panttaillaan oivallisesti, rakentaen onnistunutta jännitettä ja kun tämä myyttinen olio vihdoin esitellään koko komeudessaan, ei jälkeä voi kuin ihailla. Peikon aiheuttamat tuhot ja ihmisten erilaiset yritykset pysäyttää otus ovat mukaansatempaavaa seurattavaa, mutta ei leffa pelkkää ryminää ole. Elokuva osaa rauhoittua oikeina hetkinä syventämään hahmojen välisiä suhteita ja itse hirviön mytologiaa. Vaikka leffa lainaileekin selvästi muista monsterileffoista, norjalaismytologia tuo menoon mukavaa raikkautta. Peikko on tiettyine vikoineenkin varsin miellyttävä teos, jota voi lämpimästi suositella genren ystäville. En nyt tiedä, kaipaako elokuva jatkoa, mutta jos taso pysyy tällaisena, katson mieluummin lisää Peikkoa kuin Godzillan ja Kongin yhteentörmäyksiä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Roar Uthaug, jolle katastrofielokuvat eivät ole uusi juttu - olihan hän jo muutamia vuosia aiemmin ohjannut luonnonkatastrofista kertovan The Waven (Bølgen - 2015). Uthaug onnistuu pätevästi yhdistelemään näyttävää (ja paikoin hirvittävää) tuhoa ihmisdraamaan. Espen Aukanin käsikirjoitus ei ole luovimmasta päästä, mutta se antaa hyvät raamit tekijöille ammentaa. Elokuvan todellinen yllättäjä on sen vaikuttava audiovisuaalinen toteutus. Peikko on hyvin kuvattu ja leikattu. Valaisu on oivaa ja yökohtaustenkin aikana näkee hyvin, missä mennään ja mitä tapahtuu. Tärkeintähän toki on, että itse peikko on vakuuttava ilmestys. Tietokonetehosteilla luotu mörökölli on jopa hienompi kuin monissa Hollywoodin leffoissa esiintyvät monsterit tänä päivänä ja pidin valtavasti peikon ulkonäöstä, joka on kuin eloon heräävä sammaleinen kallio. Muutenkin efektit ovat hienot tuhokohtausten aikana. Äänimaailma jylisee mainiosti ja Johannes Ringenin säveltämät musiikit säestävät menoa oivasti, Ringenin ujuttaessa mukaan jylhän seikkailullista sovitusta Edvard Griegin klassikkotyöstä Vuorenkuninkaan luolassa (I Dovregubbens hall).

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troll, 2022, Motion Blur Films