KOURALLINEN DOLLAREITA
PER UN PUGNO DI DOLLARI
Ohjaus: Sergio Leone
Pääosissa: Clint Eastwood, Pepe Calvo, Antonio Prieto, Gian Maria Volonté, Marianne Koch, Sieghardt Rupp, W. Lukschy, Joe Edger, Margherita Lozano, Daniel Martín, Nino del Acro ja Richard Stuyvesant
Genre: western, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16
Per un pugno di dollari, eli englanniksi A Fistful of Dollars, eli suomalaisittain Kourallinen dollareita on Sergio Leonen ohjaama ja Clint Eastwoodin tähdittämä lännenelokuva. Alun perin historiallisista eepoksista liikkeelle lähtenyt italialaisohjaaja Leone kiinnostui lännenelokuvien tekemisestä. Hollywoodissa genre oli tuohon aikaan näyttämässä hiipumisen merkkejä, mutta Leone uskoi, että sille löytyisi vielä kovaa kysyntää Euroopassa. Sitä ennen Leone kuitenkin koki, että kaavoihinsa kangistunut lajityyppi vaatisi aikamoista ravistelua ja ryhtiliikettä. Nähtyään Akira Kurosawan samuraiklassikon Yojimbo - onnensoturi (用心棒 - 1961), Leone sai inspiraation uudenlaisesta länkkäristä, jossa puhtoiset sankarit saivat kenkää ja tilalle astelisi moraalisesti harmailla vesillä kulkeva antisankari. Käsikirjoitusta työsti useampi henkilö, kunnes Leone oli tyytyväinen lopputulokseen. Päärooliin kaavailtiin muun muassa Henry Fondaa, Charles Bronsonia, Henry Silvaa ja Richard Harrisonia, mutta yksi toisensa perään miehet torjuivat tarjouksen. Harrison kuitenkin ehdotti Leonea ottamaan yhteyttä nuoreen Clint Eastwoodiin, joka esiintyi tuohon aikaan western-sarjassa Lännen tie (Rawhide - 1959-1965). Eastwood oli myös nähnyt Yojimbon ja tuuminut sen kääntyvän pätevästi länkkäriksi, minkä lisäksi Leonen tapaan hän koki genren vaativan uudenlaista iskua. Niinpä hän suostuikin tarjoukseen ja kuvaukset käynnistyivät Espanjassa. Kuvaukset osoittautuivat haasteellisiksi kielimuurien takia - Leone ei puhunut englantia, eikä Eastwood italiaa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Kourallinen dollareita sai maailmanensi-iltansa 12. syyskuuta 1964 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta ilmestyessään se sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Italiassa leffa haukuttiin lyttyyn ja vaikka Yhdysvalloissakin osa kriitikoista suhtautui siihen nuivasti sen väkivallan takia, muut ylistivät elokuvan olevan se piristysruiske, mitä lännenelokuvat olivat kaivanneet. Tekijät joutuivat ongelmiin, kun Yojimbo - onnensoturin tuotantoyhtiö Toho haastoi heidät oikeuteen Kurosawan tarinan luvattomasta kierrätyksestä. Oikeudessa tapaus soviteltiin suuren rahasumman kautta. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Kourallinen dollareita mielletään länkkärigenren tärkeäksi merkkipaaluksi, sekä ehdaksi klassikoksi. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt leffaa, ainoastaan sen käynnistämän Dollari-trilogian päätösosan, lännenleffoista tunnetuimman, eli Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966). Olen kuitenkin jo vuosia pohtinut elokuvien katsomista ja olenkin hankkinut ne hyllyyni aikoja sitten. Kun huomasin Kourallinen dollareita -elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.
Mies vailla nimeä saapuu pieneen San Miguelin kaupunkiin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla, jossa sheriffi Baxter perheineen käy kiivasta valtataistoa Rojon rikollisveljesten kanssa. Muukalainen päättää lyödä rahoiksi, huiputtamalla kumpaakin joukkoa.
Richard Harrison on myöhemmin haastattelussa todennut, että hänen merkittävin panoksensa elokuvahistoriaan oli se, kun hän kieltäytyi Kourallinen dollareita -elokuvan teosta ja ehdotti tekijöitä ottamaan yhteyttä Clint Eastwoodiin. Eipä ihme, sillä Eastwood asetti tällä elokuvalla selvän uuden peruspilarin western-leffojen päähenkilölle, jota tultaisiin matkimaan ja parodioimaan seuraavat vuosikymmenet. Stetson-hatun alta tuimasti tuijotteleva, tupakkaansa jauhava ja ponchoon pukeutuva mies vailla nimeä on ikoninen näky, joka nousee katsojan mieleen heti, kun pyydetään miettimään westernejä. Eastwood uhkuu karismaa vähäsanaisena antisankarina, jonka vaelteleva matka vie hänet San Migueliin, missä mies päättää näpäyttää kaupungin riiteleviä asukkaita. Aluksi tämä mies vailla nimeä esitetään sarkastiseen huumoriin taipuvana veijarina, mutta elokuvan edetessä hahmo synkentyy ja vakavoituu. Heti, kun Eastwood astelee ruutuun, nousee katsojan iho kananlihalle ja sitä vain tietää, että se on menoa nyt.
Elokuvassa nähdään myös Pepe Calvo paikallisen majatalon isäntänä Silvanitona, joka yrittää pysyä erossa isosta konfliktista, Joe Edger Piriperona, joka tekee kaupungin tuottoisinta duunia hauta-arkkujen valmistajana, W. Lukschy seriffi John Baxterina, Margherita Lozano hänen vaimonaan Consuelona ja Bruno Carotenuto heidän Antonio-poikanaan, Antonio Prieto, Gian Maria Volonté ja Sieghardt Rupp Rojon rikollisveljeksinä Don Miguelina, Ramónina ja Estebarina, sekä Marianne Koch veljesten vankinaan pitämänä Marisolina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti, joskin on hupaisan selvää, että monet heistä ovat italialaisia, jotka eivät puhuneet englantia. He ovat kuvauksissa puhuneet repliikkinsä äidinkielellään, mikä on myöhemmin dubattu englanniksi ja vähän väliä voi huomata, kuinka näyttelijöiden suut liikkuvat eri tahtiin puheen kanssa.
Nykyään on jotenkin vaikea kuvitella, että ilmestyessään Kourallinen dollareita sai aika nuivan vastaanoton. Näin 60 vuotta myöhemmin elokuvaa pidetään yhtenä lajityyppinsä suurimmista merkkiteoksista, joka määritteli jatko-osiensa kanssa täysin uudelleen, kuinka länkkäreitä tehtäisiin. Leonen visio ja Eastwoodin habitus loivat uuden päähenkilön, jollaisia tultaisiin näkemään monia, eikä vain elokuvien puolella. Esimerkiksi huippusuositut Red Dead Redemption -pelit (2010-2018) ovat valtavasti velkaa Dollari-trilogialle. Eikä pidä missään nimessä unohtaa legendaarisen Ennio Morriconen musiikkeja ja viheltelyjä, jotka määrittivät aivan totaalisesti, miltä lännenelokuvien tulee kuulostaa. Nykyään on täysi mahdottomuus säveltää musiikkia westerniin, joka ei toisi mieleen Morriconen työn, sillä niin täydellisesti maestro jätti jälkensä.
Tarinansa puolesta Kourallinen dollareita ei kuitenkaan ollut järin originaali tuotos ja kuten alussa kävinkin läpi, tekijöiden suurena (ja laittomana) innoittajana toimi Akira Kurosawan samuraiklassikko Yojimbo - onnensoturi. Vaikka olenkin sitä mieltä, että Leonen ja kumppaneiden olisi pitänyt ottaa Kurosawaan yhteyttä, en näe ongelmaa siinä, että tämän japanilaislegendan työ kääntyisi länkkärin muotoon - eihän tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Jo muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) oli ollut länkkäri-uudelleenfilmatisointi Kurosawan tunnetuimmasta työstä, Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954). Itse asiassa samuraitarinat kääntyvät mielestäni yllättävänkin sujuvasti länkkäreiksi. Samurait muuttuvat cowboyksi ja Japanin maisemat villiksi länneksi.
Pieneen kaupunginpahaseen saapuva ja siellä kepillä jäätä kokeileva muukalainen on erittäin mainio lähtökohta tarinalle ja tästä saadaankin aikaiseksi herkullinen ja varsin napakka elokuva, joka kasvattelee panoksiaan hiljalleen ja revittelee menemään aina silloin tällöin. Noin puolentoista tunnin kesto on oikein passeli tälle varsin simppelille kertomukselle, eikä elokuvasta löydy ylimääräistä täytettä. On hilpeää seurata, kun veijarimainen muukalainen keksii tapoja hyötyä kummastakin konfliktin osapuolesta, vaikka tämä toki vääjäämättä ajaakin miehen suureen ahdinkoon. Sekaan ripotellut toimintakohtaukset ovat tylyjä ja sähäköitä, välillä ihan suoranaisia teloituksia puolin jos toisin. Kiiltokuvapoikiin tottuneilla katsojilla ja kriitikoilla kesti tovi lämmetä brutaalimmalle menolle, sekä lian ja hien peitossa oleville näyttelijöille, mutta Leonen realistinen lähestymistapa loi intensiteettiä, mikä väsähtäneestä genrestä oli päässyt unohtumaan vuosien varrella. Jännittävä loppuhuipennus on odotuksen väärti ja siinä kasvatellaan upeasti muukalaisen saapumista ja hyödynnetään antisankarin sisua ja oveluutta, mikä saa katsojan myhäilemään.
Sergio Leonella oli takanaan vain yksi ainoa elokuva, hieman unohduksiin jäänyt historiallinen eepos Taistelu Rhodoksesta (Il Colosso di Rodi - 1961), kun hän ihastui länkkäreistä ja loi työllään genreen uuden "spagettiwesterniksi" kutsutun alalajityypin. Leone osoittaa heti kättelyssä olevansa varsinainen visionääri. Mullistavien seikkojen lisäksi hän pitää pakettia tiukasti kasassa ja häneltä löytyy silmää komealle visuaaliselle annille. Kourallinen dollareita on erinomaisesti kuvattu elokuva. Se on pullollaan toinen toistaan tyylikkäämpiä otoksia, joissa kamera-ajot ja kuvasommittelu ovat täydellisyyteen hiottuja, eikä ihme, että näitä kuvia löytyy monilta ihan tauluina kotiseiniltä. Niin jylhät maisemaotokset kuin tiukat lähikuvat hikipisaroista kimmeltävistä kasvoista ovat kertakaikkisen upeita. San Miguelin lavasteet ovat hienot, Eastwoodin asustus ikoninen ja maskeeraukset mainiot. Morriconen sävellysten lisäksi äänimaisema on muutenkin vahvasti rakennettu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.en.wikipedia.org
Per un pugno di dollari, 1964, Jolly Film, Constantin Film, Ocean Films
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti