Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1941. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1941. Näytä kaikki tekstit

lauantai 1. toukokuuta 2021

Arvostelu: Citizen Kane (1941)

CITIZEN KANE



Ohjaus: Orson Welles
Pääosissa: Orson Welles, William Alland, Ruth Warrick, Dorothy Comingore, Joseph Cotten, George Coulouris, Agnes Moorehead, Harry Shannon, Ray Collins, Erskine Sanford, Everett Sloane, Fortunio Bonanova ja Gus Schilling
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

"Rosebud."

Citizen Kane (Suomen televisioesityksissä käytetty myös nimiä Kansalainen Kane, Citizen Kane - sensaatioiden mies ja Himo) on Orson Wellesin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä elokuva, mitä usein tituleerataan kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi. Aiemmin työstään teatterin ja radion parissa tunnettu Welles oli noussut maailmankuuluksi vuonna 1938 sensaatiomaisella radiokuunnelmallaan H. G. Wellsin tieteistarinasta Maailmojen sota (The War of the Worlds - 1898). Myös Hollywoodissa kiinnostuttiin Wellesistä ja tätä alettiin houkuttelemaan siirtymään elokuvien pariin. Aluksi Welles torjui monet käsikirjoitukset, rooliehdotukset ja työtehtävät studiolla, mutta kun hänen kaksi viimeisintä näytelmää osoittautuivat taloudellisiksi pettymyksiksi, hänen oli pakko nöyrtyä rahan tarpeessa ja matkata Los Angelesiin. Welles sai tehtyä RKO Picturesin kanssa ennenkuulumattoman sopimuksen, mikä takasi Wellesille täyden vallan elokuvasta, eikä RKO saisi puuttua projektiin millään lailla. Jonkin aikaa Welles ei millään saanut kehiteltyä ideaa, mikä kiinnostaisi häntä, kunnes hän keksi kertomuksen sanomalehtipohatan elämästä. Hän työsti ideoitaan paperille noin 300 sivun edestä, jotka hän lähetti käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczille, jonka tehtäväksi tuli kirjoittaa käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Käsikirjoituksesta muodostui kuitenkin kiista, kun Mankiewicz antoi sen Wellesille, joka alkoi muokkaamaan sitä runsaalla kädellä ja täten eväsi Mankiewicziltä käsikirjoittajan tittelin filmistä. Mankiewicz alkoi uhkailla Wellesiä lakitoimilla, mutta RKO Pictures päätti lopulta antaa hänelle ja Wellesille yhdessä kunnian käsikirjoituksesta. Kesäkuussa 1940 filmin kuvaukset alkoivat harjoitusmielessä salaa työnimellä "RKO 281" ja ne päättyivät lokakuussa. Lopulta Citizen Kane saatiin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 1941 - tasan 80 vuotta sitten! Vielä ilmestyessään elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys lippuluukuilla, minkä uskottiin johtuvan siitä, että ennen ensi-iltaansa leffa oli joutunut ristiriitaisen maineen alle. Mankiewicz oli nimittäin työstänyt päähenkilön inhoamansa sanomalehtipohatta William Randolph Hearstin pohjalta, joka oli saanut tietää tästä ja siksi päätti, ettei filmi saisi minkäänlaista mainontaa lehdissään. Aluksi kriitikoiden vastaanottokaan ei ollut yksimielisesti kehuva, vaan jotkut kritisoivat sen aikakaudelleen poikkeavaa kerrontaa ja tyyliä. Samasta syystä toiset taas nostivat Citizen Kanen parhaimpien elokuvien listan kärkeen. Ja siellä se pysyy edelleen. Vielä 80 vuotta leffan ilmestymisen jälkeen se löytyy yhä monilta listoilta kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Tai jos ei kaikista parhaimpana niin ainakin kymmenen parhaan joukosta. Itse näin Citizen Kanen monta vuotta sitten, kun isoäitini pisti minut katsomaan sen, todeten, että jos koen itseni elokuvafaniksi, minun täytyy nähdä se. Oikeassahan hän oli, mutta silloin liian nuorena en osannut filmiä arvostaa. Se oli pitkäveteinen, tarinaltaan epäselvä ja mikä pahinta, mustavalkoinen. Silloin en tainnut edes tietää, kuinka korkeassa asemassa sitä pidetään ja itse pidin sitä vain vanhana elokuvana muiden joukossa. Vuosien varrella elokuvatietämykseni on kuitenkin kasvanut valtavasti. Silti en ole katsonut Citizen Kanea uudestaan, lähinnä jopa pelätessäni sitä sen maineen takia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 80 vuotta, en aluksi edes ajatellut sen arvostelemista, sillä pohdin, etten vieläkään olisi valmis siihen. Ehkä sitten, kun leffa täyttää 90 vuotta, tuumin. Kuitenkin kun näin David Fincherin ohjaaman Mankin (2020), mikä kertoo Citizen Kanen teosta ja käsikirjoittajasta, se herätti täysin uudenlaisen kiinnostuksen Orson Wellesin filmiä kohtaan. Huomasin Citizen Kanen löytyvän Viaplayn valikoimasta ja hikipisara otsallani valuen ja sydän rinnassani hakaten pistin filmin pyörimään...

Valtavassa kartanossaan, Xanadussa, sanomalehtikeisari Charles Foster Kane menehtyy. Uutistoimittaja Jerry Thompson saa tehtäväkseen kirjoittaa Kanen elämästä jutun ja vastata kaikkia askarruttavaan kysymykseen: mitä tarkoittaa Kanen viimeinen sana, "Rosebud"?




Orson Welles ei tosiaan tyytynyt vain ohjaamaan, käsikirjoittamaan ja tuottamaan Citizen Kanea, hän myös näyttelee itse Charles Foster Kanea. Wellesistä löytyy juuri sellaista jyhkyvää karismaa ja elämää suurempaa mahtipontisuutta, mitä tällainen varakas ja maailmankuulu bisnesmies tarvitseekin. Welles tuntuu näyttelijänä kokeneelta ja varmalta, aivan kuin hänellä olisi vuosikymmeniä uraa takanaan... mutta todellisuudessa hän oli vasta 25-vuotias Citizen Kanea tehdessään. 25-vuotias. Kuinka moni kokee vielä kuolinvuoteellaankin, ettei saanut elämässään tarpeeksi aikaiseksi? Ja sitten meillä on vastapainona herra Welles, joka teki yhä tänä päivänä kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi kutsutun teoksen vain 25-vuotiaana!
     Elokuvassa nähdään myös mm. William Alland reportteri Thompsonina, joka ryhtyy selvittämään Rosebudin mysteeriä, Agnes Moorehead ja Harry Shannon Kanen vanhempina, George Coulouris herra Thatcherina, joka ottaa Kanen lapsena huostaansa, Ruth Warrick Kanen ensimmäisenä vaimona Emilynä, Doroth Comingore Kanen toisena vaimona Susan Alexanderina, Erskine Sanford Kanen omistaman The Inquirer -lehden päätoimittajana, sekä Joseph Cotten Kanen parhaana ystävänä Jedediahina. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä ja heidän hahmonsa tarjoavat kaikki oman kuvauksensa siitä, millainen Kane oli eläessään.




No, onko Citizen Kane se kaikkien aikojen ja koko maailmankaikkeuden paras ja upein ja mahtavin elokuva, miksi sitä on jo lähes vuosisadan ajan kutsuttu? Mielestäni koko tämä "kaikkien aikojen parhaan elokuvan" ajatus on jotenkin kummallinen ja hassu. Miten ihmeessä jokin elokuva kymmenien tuhansien filmien joukosta voisi olla se kaikkein kirkkaimpana loistava tähti? Toki jokaisella on luultavasti oma lempileffansa, mutta miten jokin voi olla objektiivisesti se kaikkein paras? Onko kaikkein paras se, missä ei absoluuttisesti ole yhtään mitään vikaa tarinasta ohjaukseen ja näyttelijöistä pienen pienimpiinkin teknisiin osa-alueisiin? Vai onko kaikkein paras se, mitä suuri enemmistö pitää parhaimpana? Internet Movie Database -sivustolla valtavan yleisöäänestyksen seurauksena vuoden 1994 Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption) pitää kaikkien aikojen parhaan elokuvan titteliä yli 2,3 miljoonan äänen kautta. Mutta maapallollahan elää yli seitsemän miljardia ihmistä, eihän tämä kaksi miljoonaakaan ole siis mikään enemmistö lopulta.

Maailman parhaan elokuvan titteli ei kuitenkaan ole pelkkä ylpeilyn aihe. Sen myötä Citizen Kanelle on myös herkästi muodostunut kenties maailman yliarvostetuimman elokuvan maine. Kaikkien aikojen parhaan elokuvan maine voi ymmärrettävästi aiheuttaa sen, että kun joku on kuullut joka suunnasta ylistystä ja kehuja niin paljon, että kun hän vihdoin ja viimein itse näkee Citizen Kanen, ei leffa vastaakaan ylistyksen nostattamia odotuksia. Elokuvaa saattaa jopa katsoa tahattomastikin ylikriittisellä silmällä, ajatusmaailmalla "kyllä minä muuten tästä löydän jonkin virheen, hahaa, tuo kuva oli hieman epätarkka, juu ei kyllä ole mikään maailman paras". Tai sitten esimerkiksi minun tapauksessani elokuvan maine voi aiheuttaa suuret paineet sen katseluun, minkä takia moni saattaa jopa jättää sen katsomatta. Kun filmiä kehutaan maasta taivaisiin, se voi tuntua jopa luotaantyöntävältä, eikä niinkään kiehtomusta lisäävänä.




Citizen Kanen kohdalla kuitenkin uskoisin, että tämä valtaviin mittoihin paisunut maine johtuu sen tavasta mullistaa elokuvataidetta. Se oli aikakaudelleen ainutlaatuinen luomus niin tarinankerrontansa kuin teknisen toteutuksensa puolesta. Tähänkin voi heittää argumenttina, että olihan tätä ennenkin tehty suuria keksintöjä elokuvissa, joten miksi juuri tätä pidetään niin korkeassa arvossa? Onhan se totta, että kyseessä ei ole esimerkiksi ensimmäinen puhe-elokuva, se kunnia kuuluu vuoden 1927 Jazzlaulajalle (The Jazz Singer). Värielokuvatkin oli jo keksitty, mutta silti Citizen Kane on mustavalkoinen, joten mikä tämän teknisessä puolessa on niin ihmeellistä? 

Elokuvassa hyödynnetään paljon erilaisia kikkoja, jotka ovat nykyään täysin arkisia leffoissa, mutta vuonna 1941 ne olivat lähes ennennäkemättömiä. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, jo pelkän lavasteen katon näyttäminen kuvassa loksautti aikoinaan suita auki. Tätä ennen monissa lavasteissa ei edes ollut kattoa, vaan pelkkiä lamppuja ja mikrofoneja. Kuvauksessa käytettiin uusin tavoin syväterävyyttä, jolloin kaikki otoksessa olivat teräviä, eivätkä vain etu- tai taka-alalla olevat. Lisäksi useiden liikkuvien kuvien liittäminen yhteen leikkauksessa lähes saumattomaksi otokseksi olivat aikanaan häikäisevää. Vielä tänäkin päivänä mukana on kuvia, jotka jaksavat ihmetyttää luovuudellaan. Esimerkiksi Kanen lapsuuteen sijoittuvassa kohtauksessa kamera kuvaa aluksi ulkona lumessa leikkivää Kanea ja alkaa vähitellen liikkumaan taaksepäin, sisälle ikkunasta keittiöön ja siitä vielä takaperin ruokahuoneeseen, missä kamera tuntuu mystisesti kulkevan ruokapöydän läpi. Toisessa kohtaa kamera kulkee kohti valokuvaa ihmisryhmästä, mistä se siirtyy hämmentävän saumattomasti tämän valokuvan ottamiseen.




Mutta jopa näissä teknisissä kikkailuissa on vuosikymmenien aikana syntynyt argumentteja siitä, etteivät ne ole Citizen Kanen keksintöjä, vaan ne ovat monista muista 1920- ja 1930-luvuilla ilmestyneistä filmeistä kopioituja. Tässä tapauksessa kyse saattaa olla kuitenkin samankaltaisesta ilmiöstä kuin Walt Disneyn animaatioklassikossa Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), jota usein pidetään ensimmäisenä koko illan piirroselokuvana, vaikka jo ennen sitä oltiin nähty sellaisia. Lumikin tavoin Citizen Kane oli kuitenkin se ensimmäinen teos, joka yhdisteli näitä aiemmin nähtyjä ja kokeiltuja tekniikoita, luodakseen jotain kokonaisuutena uudenlaista ja mullistavaa.

Vielä teknisiä kokeiluja enemmän Citizen Kane kuitenkin häikäisi ennennäkemättömällä tarinankerronnallaan. Vuonna 1941 katsojat olivat nähneet lähinnä vain elokuvia, jotka kulkivat yksinkertaisesti tarinan alusta sen loppuun. Elämäkertaleffat alkoivat henkilön synnystä ja johtivat hänen kuolemaansa. Citizen Kane kuitenkin alkaa Kanen kuolemasta ja kun toimittaja Thompson alkaa haastattelemaan Kanen läheisiä, pääsemme vasta erilaisten takaumien kautta näkemään Kanen elämää. Toki takaumia oltiin jo käytetty ennen, mutta Citizen Kane mullisti tavan käyttää niitä. Sen lisäksi, että osa takaumista saatetaan esittää väärässä järjestyksessä, jolloin katsoja hoksaa jonkin asian merkityksen vasta myöhemmin, niissä myös hyödynnetään kirjallisuudessa tunnettua "epäluotettavaa kertojaa". Emme siis täysin todellisuudessa näe Kanen elämää, vaan usean eri henkilön näkemykset Kanesta ihmisenä tämän eri elämänvaiheissa.




Näistä tarinankerronnallisista erikoisuuksista ja teknisistä kokeiluista päästään kuitenkin siihen kenties syvimpään syyhyn Citizen Kanen valtavalle arvostukselle: itse Orson Welles. Kuten aiemmin totesin, kameran edessä Wellesistä huokuu sellainen kokemus näyttelijänä, että häntä on äärimmäisen vaikea uskoa 25-vuotiaaksi. Ja sama todella pätee myös muilla osa-alueilla. Vain 25-vuotiaana Welles lähti rohkeasti murtamaan Hollywoodin rajoja ja mullistamaan elokuvataidetta. Elokuva on ohjattu sellaisella lahjakkuudella, että vielä uskomattomampaa kuin Wellesin ikä on se, ettei Welles ollut koskaan ennen ohjannut leffoja. Kun herralta myöhemmin sitten kysyttiin, mikä sai hänet tekemään niin rohkeita ratkaisuja Citizen Kanen kanssa, Welles totesi, että se johtui puhtaasti tietämättömyydestä. Hän oli niin uusi elokuvien parissa, ettei hänelle oltu määrätty, kuinka elokuvia pitää tehdä ja siksi hän tekikin kuten itsestä parhaalta tuntui. Wellesin apuna oli ennenkuulumaton sopimus, minkä ansiosta studiolla ei ollut mitään sananvaltaa siitä, millainen elokuvasta tulisi. Pahimmassa tapauksessahan Wellesin amatöörimäisyys olisi voinut johtaa fiaskoon. Toisaalta sellaisena studio hetken aikaa pitikin filmiä, sillä se floppasi lippuluukuilla. Siinä kohtaa studiopomot taisivat toivoa, että he olisivat voineet määrätä Wellesiä, mutta se olisi luultavasti johtanut täysin erilaiseen elokuvaan. Ja se taas olisi voinut johtaa siihen, että tuntemamme elokuvahistoria viimeiseltä 80 vuodelta ei olisi tällaisenaan toteutunut. Welles kokeili jotain hurjaa ja onnistui siinä - jopa aika lailla täydellisesti, ottaen huomioon Citizen Kanen maineen.

Nyt kun olen käyttänyt pitkän ajan sen pohdiskeluun, miksi Citizen Kane pitää itsellään niin korkeaa arvonimeä, on varmaan aika kertoa, mitä minä itse olin mieltä leffasta. Kuten alussa totesin, ensimmäisellä katselukerrallani vuosia sitten pidin elokuvaa tylsänä, enkä jaksanut kiinnostua jonkun sanomalehtikeisarin elämäntarinasta tai miksi hän sanoi "Rosebud" juuri ennen kuolemaansa. Tämänkertainen katselukokemus oli täysin päinvastainen. En pitänyt elokuvaa kertaakaan tylsänä, vaan heti pahaenteisistä ja synkistä aloituskuvistaan asti se piti minua tiukasti mukanaan. Olin täysin kiehtoutunut Charles Foster Kanen elämäntarinasta, etenkin sen kekseliään ja monipuolisen kerrontatyylin ansiosta. Rytmitys on yllättävänkin vauhdikas loppujen lopuksi ja tunnelmakin usein reipas, mihin vaikuttavat vahvasti ensikertalaissäveltäjä Bernard Herrmannin musiikit. Mukana on aika hauskojakin hetkiä. Lisäksi olin unohtanut lähes kaiken leffassa tapahtuneen ja samalla myös koko Rosebudin merkityksen, joten tämä mysteeri piti minut tiukasti koukussaan.




Ei, Citizen Kane ei räjäyttänyt tajuntaani tai vetäissyt mattoa jalkojeni alta tai järisyttänyt maailmaani tai noussut uudeksi suosikkielokuvakseni, kuten sen maineen takia monet saattavat jopa luulla käyvän, kun elokuvan vihdoin katsoo. Mutta enpä toisaalta löytänyt siitä sen kummemmin mitään vikaakaan. Parissa kohtaa, kun hahmot huusivat, ääni särkyi, mutta se nyt johtuu sen ajan mikrofoneista. Siinä se. Elokuva on erinomaisesti rakennettu kasaan ja tiesi katsoja sen tarinankerronnallisista saavutuksista tai ei, voi silti arvostaa täysillä hienosti laadittua käsikirjoitusta. Kane itsessään on upeasti kirjoitettu hahmo. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä traagisempana hänen elämänsä näkyy. On selvää, että kaiken maineen ja mammonankin keskellä Kane koki, että häneltä puuttuu se kaikkein tärkein. Kaikki tunsivat hänet, mutta hän oli silti yksinäinen. Kuten aiemmin sanoin, moni pohtii kuolinvuoteellaan, ettei saavuttanut oikeastaan mitään elämässään ja niin tekee myös Kane. Hänellä oli kaikkea, muttei silti oikein mitään. Sen lisäksi, että aiemmin mainitsemani asiat tekevät Citizen Kanesta elokuvahistorian merkkiteoksen, sen ajattomat teemat rakkaudenkaipuusta ja siitä, mitä pitää oikeasti tärkeimpänä, tekevät elokuvasta toisella tavalla yhä erittäin merkittävän. Orson Welles tuskin tajusi lahjojaan elokuvaa tehdessään, mutta hän osoitti epäilijänsä vääriksi. Hän oli aikamoinen visionääri ja kaiken huomioon ottaen Citizen Kane on ehdottomasti hänen mestariteoksensa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Citizen Kane, 1941, RKO Radio Pictures, Mercury Productions


lauantai 26. lokakuuta 2019

Arvostelu: Ihmissusi (The Wolf Man - 1941)

IHMISSUSI

THE WOLF MAN



Ohjaus: George Waggner
Pääosissa: Lon Chaney Jr., Evelyn Ankers, Claude Rains, Maria Ouspenskaya, Patric Knowles, Warren William, Ralph Bellamy, Fay Helm, J. M. Kerrigan ja Bela Lugosi
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 10 minuuttia
Ikäraja: 12

"Jopa sydämeltään puhdas mies, joka illalla rukoilee,
Voi sudeksi tulla, kun ukonhattu kukkii ja syksyn kuu välkkyilee..."

The Wolf Man, eli suomalaisittain Ihmissusi pohjautuu ikivanhoihin legendoihin ja myytteihin susiksi muuttuvista ihmisistä. Kiehtova taru on tietysti vuosisatojen varrella innostanut ihmisiä käyttämään ihmissutta niin kirjoissa, näytelmissä, sarjakuvissa, peleissä kuin elokuvissakin. Ensimmäinen elokuva tästä pedosta on Universal Picturesin Lontoon ihmissusi (Werewolf of London) vuodelta 1935. Leffa ei kuitenkaan noussut samanlaiseen ikoniseen kauhuklassikkoasemaan kuin tämä kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt Ihmissusi. Elokuvaa varten käytettiin Jack Piercen vanhaa ihmissusimaskeerausta, minkä hän oli luonut Lontoon ihmissutta varten, mutta mitä sen päätähti Henry Hull ei suostunut käyttämään. Hirviöksi kaavailtiin aluksi Frankensteinia (1931) ja Muumiota (The Mummy - 1932) tähdittänyttä Boris Karloffia, mutta lopulta tekijät päätyivät Lon Chaney Jr:iin. Elokuva sai ensi-iltansa joulukuussa 1941 ja se oli kriitikoiden kehuma hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ihmissutta, mutta olen lapsesta asti ollut kiehtounut hirviöstä ja muutama vuosi sitten katsoin leffan uudelleenfilmatisoinnin The Wolfman (2010). Pari vuotta sitten hankin Universalin hirviöklassikoita sisältävän boksin, mistä löytyi myös Ihmissusi, mutta katsoin sen vasta tänä kesänä, kun pidin 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen. Siinä minun täytyi katsoa klassikko, mitä en ollut ennen nähnyt ja päädyin Ihmissuteen. Samalla päätin kirjoittaa elokuvasta arvostelun lähestyvän halloweenin juhlistamiseksi.

Larry Talbot palaa kotiseudulleen isänsä luokse ja saa siellä kuulla legendan sudeksi muuttuvista ihmisistä. Pian käy kuitenkin selville, ettei kyseessä olekaan pelkkä legenda...

Lon Chaney Jr. näyttelee Larry Talbotia, jonka kautta katsoja tutustuu myytteihin ihmissusista. Larry on mukava ja hyväkäytöksinen mies, jolla on kuitenkin taipumusta käyttää kaukoputkeaan kyseenalaisesti. Larryn matka on kiinnostavasti kirjoitettu läpi leffan ja Chaney Jr. tuo hyvin hahmon moniulotteiset tuntemukset esille.
     Evelyn Ankers taas esittää Gwen Conliffea, isänsä (J. M. Kerrigan) antiikkikaupassa työskentelevää neitoa, johon Larry iskee silmänsä ja joka kertoo Larrylle ihmissusilegendasta. Gwenkin on omalla tavallaan mielenkiintoinen tapaus, eikä onneksi ole mikään perinteinen avuton neito hädässä -tyyppinen ratkaisu, vaikka katsojana arvaakin heti, että hän joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan ihmissuden silmästä silmään.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Claude Rains Larryn rikkaana isänä, Draculan roolista tuttu Bela Lugosi ja Maria Ouspenskaya mustalaisennustajina, Fay Helm Gwenin ystävänä Jennynä, sekä Warren William tohtori Lloydina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, vaikka mukana onkin aikakaudelle kuuluvaa pientä ylinäyttelemistä mukana. On hauska nähdä Lugosi tässäkin monsterifilmissä, vaikka onkin harmi, ettei mukana ole eeppistä yhteenottoa Draculan ja ihmissuden välillä.




Aiempien Universalin hirviöklassikoiden, kuten Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Frankensteinin ja Muumion tavoin Ihmissusi ei enää tänä päivänä ole pelottava elokuva, mutta vuosien varrella siihen on syntynyt omat puolensa, mitkä tekevät siitä eri tavalla toimivan teoksen. Näistä vanhoista teoksista löytyy tiettyä maagisuutta ja etenkin tässä mustavalkoiset kuvat metsästä, jonka savukoneet täyttävät mystisellä usvalla, ovat lumoavia. Katsojaa ei haittaisi, vaikka koko filmi vain seuraisi, kun ihmissusi vaanii tässä metsässä uhrejaan. Vaikkei itse ihmissusi ole enää tänä päivänä kauhistuttava ilmestys, täytyy monsterin maskeerausta kehua. Myös hirviöksi muuntautuminen on onnistuneesti toteutettu, pienestä tönkköydestä huolimatta. Parasta tämän filmin ihmissudessa on kuitenkin hirviön psykologinen kauhu. Leffa hakee kauhua enemmän sitä kautta, kuinka kauhea tilanne on sille poloiselle, joka joutuu tämän kamalan kirouksen valtaan. Elokuva viekin katsojan taidokkaasti ihmissudeksi muuttuvan hahmon pään sisälle, minkä ansiosta katsojana jopa hieman säälii, että hahmo joutuu tällaiseen koettelemukseen.

Hirviön esittäminen tragediana tekee Ihmissudesta hieman moniulotteisemman teoksen ja pelkkänä monsteripelotteluna se ei enää säväyttäisi tänä päivänä. Nyt sen syvällisempi puoli varmistaa elokuvan pysymisen erittäin mainiona vielä vuosikymmenten päästä. Kyseessä onkin todella hyvä filmi. Ja vaikkei se enää erityisemmin pelota, on siihen saatu pientä jännitettä siitä, miten tarinassa lopulta käy. Kestoa leffalla on vain hieman yli tunti, mutta elokuva onnistuu käyttämään keston hienosti hyödykseen ja pitää vain tarpeellisen mukana. Pientä kiirehtimistä filmissä tuntuu paikoitellen olevan, mutta pääasiassa elokuva on hyvin rytmitetty.




Elokuvan ohjaajana toimii George Waggner, joka ohjasi Ihmissuden kanssa samana vuonna kaksi muutakin kauhuleffaa, Horror Islandin (1941) ja Man-Made Monsterin (1941). Waggner rakentaa mukavasti tunnelmaa ja käsittelee ihmissusimyyttiä kutkuttavan kiehtovasti. Käsikirjoituksesta taas vastaa Curt Siodmak, joka on päättänyt ottaa erilaisen lähestymistavan hirviöleffassa, mistä pidän kovasti. Filmi on teknisesti erittäin hyvin toteutettu oman aikansa tuotokseksi. Kuvaus on taidokasta ja vaikka leikkaukset ovat välillä tönkköjä, pysyy paketti hyvin kasassa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja savukoneen käytössä ei tosiaankaan ole säästelty. Ääniefektit ovat kelvollisesti rakennetut ja Charles Previnin, Hans J. Salterin ja Frank Skinnerin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä mystiseen henkeen.

Yhteenveto: Ihmissusi on erittäin mainio monsterielokuva, mikä onnistuu pureutumaan kauhun psykologiseen puoleen. Elokuva näyttää, kuinka hirveää olisi joutua ihmissusi-kirouksen alaiseksi - ja tietty kuinka hirveää se on kaikille muille. Erityisen pelottava leffa ei enää ole, mutta siitä löytyy mukavan jännittävää henkeä. Tarina kerrotaan napakasti, eikä siinä erityisemmin käytetä mihinkään turhaan aikaa. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi oivallisia ja ohjaaja Waggner luo tunnelmaa toimivasti. Ihmissuden maskeeraus on hienosti toteutettu ja vielä isommat kehut ansaitsee elokuvan metsä, mikä on samanaikaisesti karmiva että lumoava. Elokuvassa on jotain todella viehättävää ja jos pitää kauhuleffoista, kannattaa ehdottomasti tutustua tähän monsteriklassikkoon. Etenkin hieman syvällisemmän lähestymistapansa ansiosta Ihmissusi toimii edelleen todella hyvin ja se tulee innoittamaan monia kauhutekijöitä vielä vuosienkin päästä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Wolf Man, 1941, Universal Pictures


keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Arvostelu: Dumbo (1941)

DUMBO



Ohjaus: Ben Sharpsteen, Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts
Pääosissa: Edward Brophy, Verna Felton, Sarah Selby, Dorothy Scott, Noreen Gammill, Sterling Holloway ja Herman Bing
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 4 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan neljäs osa. Elokuva perustuu Helen Abersonin tarinaan. Ilmestyessään se oli suuri hitti, etenkin kun siihen käytetty budjetti ei ollut kovin huimaava. Kahden tappiota tuottaneen elokuvan jälkeen hittileffa oli Walt Disneylle tarpeellinen. Elokuva voitti Oscar-palkinnon musiikeistaan ja oli myös ehdolla alkuperäiskappaleesta. Hauskana faktana että Walt Disney ei ollut alunperin kiinnostunut Dumbon tekemisestä, mutta siitä tuli lopulta hänen lempielokuvansa omasta tuotannostaan. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja muistelisin, että kerran käydessäni Ikeassa, se pyöri jossain lasten leikkipaikassa, jossa katsoin sitä hetken aikaa. Kului vuosia, kunnes näin sen jälleen uudestaan keväällä 2014. Ostaessani Disney-elokuvia Blu-raylle, ostin tietenkin myös Dumbon, mutten katsonut sitä kuin vasta päättäessäni, että arvostelen lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodella 2018. Katsoin elokuvan heti Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen.

Haikara tuo sirkuksen rouva Jumbo -elefantille poikavauvan, jolla on jostain syystä todella suuret korvat. Dumboksi nimetty norsupienokainen joutuu korviensa takia pilkan kohteeksi ja hänestä tehdään sirkuksen uusi pelle. Onneksi Dumbo tapaa Timotei-hiiren, joka haluaa osoittaa Dumbon olevan enemmän kuin pelkkä vitsi.

Dumbo on siinä mielessä erikoinen Disney-seikkailun päähenkilö, ettei hän puhu ollenkaan koko elokuvan aikana. Hänen tunteensa ja ajatuksensa esitetäänkin hänen ilmeidensä ja kehon liikkeiden kautta. Tämä on hienosti toteutettu, jolloin katsojana oivaltaa, ettei päähenkilön välttämättä tarvitse sanoa sanaakaan, jotta tulee ymmärretyksi. Dumbo on suloinen pieni elefantti ja häntä käy usein sääliksi, sillä hänelle vain nauretaan ja häntä pilkataan. Nimenä "Dumbo" on haukkumanimi ja norsupojan oikea nimi on Jumbo Junior. Katsojana haluaa nähdä, että Dumbo osoittaisi olevansa tärkeä, jolloin muilla pilkka kolahtaisi omaan nilkkaan.
     Dumbon äiti, eli rouva Jumbo (Verna Felton) ei välitä muiden puheista ja hän näkee poikansa maailman ihanimpana asiana. Valitettavasti puolustaessaan poikaansa, rouva Jumbo kahlitaan häkkiin, eikä hän saa tavata Dumboa enää. Myös häntä käy sääliksi ja herkimmille voi tulla kyynel silmään, kun Dumbo livahtaa tapaamaan äitiään, joka halaa lastaan kärsällään, tarjoten tukea ja turvaa kylmään maailmaan.
     Tarinoissa elefantit pelkäävät hiiriä, miksi onkin hauska ratkaisu, että Dumbon parhaaksi ystäväksi muodostuu hiiri nimeltä Timotei (Edward Brophy). Aluksi Dumbo säikähtää pientä hiirulaista, mutta ymmärtää nopeasti, ettei Timoteissa ole mitään pelottavaa. Timotei on ensimmäinen ystävällinen tapaus, joka yrittää kohottaa Dumbon itsetuntoa ja auttaa Dumboa osoittamaan muille, että hän on arvokas elefantti, eikä mikään norsupelle. Timotei puhuu paljon ja hänestä voi helposti tulla elokuvan suosikkihahmo.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi muka-arvokkaat elefanttinaiset, jotka halveksuvat Dumboa ja pilkkaavat häntä. Heitä voi suoraan kutsua ämmiksi, sillä sellaisia he todella ovat! Jo hyvin nopeasti heitä alkaa inhota, etenkin heidän johtajaämmäänsä Prissya (Sarah Selby). Sirkuksen tirehtöörinä kuullaan Herman Bing ja haikarana, joka tuo Dumbo-vauvan, kuullaan Sterling Holloway.




Dumbon tapahtumat sijoittuvat kiertävään sirkukseen, jota kuljettaa jostain syystä naamavärkillä varustettu veturi Ukko-Pekka. Alussa haikara tuo Dumbon elefanttien vaunuun, jossa häntä ensin ihastellaan, mutta korvien koon paljastuessa häntä aletaan pitää luonnonoikkuna. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsojalle tekee pahaa nähdä, kuinka Dumbo-paran elämä muuttuu vaikeammaksi. Hänen hassujen korviensa takia hänestä yritetään vääntää sirkuksen uutta vetonaulaa, mutta eihän se tietenkään onnistu ja hän päätyy pelle-esitykseen mukaan. Dumbo nähdään useasti surullisena, kunnes Timotei päättää tehdä asialle jotain. Timoteista pitää myös sen takia, sillä hän auttaa katsojan säälin kohdetta. Muuten elokuva tuntuu menevän hyvällä temmolla eteenpäin, mutta valitettavasti elokuvan loppupuoli tuntuu kiirehtivän, niin kuin rahat olisivat loppumassa kesken tai kiinnostus tarinaa kohtaan olisi loppunut. Loppu tulee aika yhtäkkiä ja vaikka hieman kerrotaan, mitä hahmoille tapahtuu, jättää lopetus pienesti kylmäksi.

Vaikka pelle-esitysten hölmöys naurattaa katsojaa, kun katsoo klovnien kohellusta, ei leffassa ole erityisemmin riemua mukana. Dumbo on surullinen teos, joka koskettaa läpi kestonsa. Loppua lukuunottamatta elokuva osaa käyttää vain vähän yli tunnin kestonsa taidokkaasti. Onkin suuri harmi, ettei loppu ole muun elokuvan veroinen. Teemanahan tarinassa on erilaisuuden hyväksyminen, sekä muiden että oman itsensä kohdalla. Nykypäivänä elokuvasta löytää myös rasismia. Lopussa esiintyvät varikset ovat todella stereotyyppisiä afroamerikkalaisia ja alussa sirkustelttaa kasaavat työläiset ovat kaikki jokseenkin orjien näköisiä tummaihoisia. Näissä asioissa täytyy tietenkin ottaa huomioon, että elokuva ilmestyi 1940-luvun alussa, joten maailma nähtiin silloin hyvin erilaisena. Nykypäivänä nämä asiat ovat tietenkin vaikeammin hyväksyttävissä. Myös Dumbon ja Timotein humalakohtaus on nykypäivänä hieman kyseenalainen, eikä tällaisia enää voitaisi tehdä uusiin lastenelokuviin. Humalakohtauksen jälkeen elokuva tuntuu kiirehtivän loppuun, mikä tuntuu oudolta, sillä itse humalakohtaus on hieman ylipitkä ja alkaa käydä tylsäksi.

Dumbo on musikaali, kuten aiemmatkin Disney-leffat. Suurimmaksi osaksi elokuvan musiikit eivät jää erityisemmin mieleen, mutta sydäntä riipaisevan liikuttava "Baby Mine" on ihanan erinomainen. Sen aikana rouva Jumbo keinuttaa Dumboa kärsällään häkin ulkopuolella. Kohtaus on itsessään jo todella surullinen ja "Baby Mine" -kappale tuo tunnelmaan vielä oman hienon lisäyksensä, tehden siitä elokuvan parhaan kohtauksen. Ei mikään ihme, että "Baby Mine" oli ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta. Humalakohtauksen aikana soi "Pink Elephants on Parade", jonka tahtiin Dumbon ja Timotein hallusinoimat eriväriset norsut tanssivat.




Animoinnista huomaa, että budjetissa on säästelty. Sen sijaan, että elokuva näyttäisi läpikotaisin Walt Disneyn elokuvalta, sen taustat ovat oudon näköisiä ja läpi elokuvan animointijälki näyttää samalta kuin nopeasti väännetyt lasten viikonloppupiirretyt. Etenkin juna ja ihmiset ovat hölmön näköisiä. Ihmisille ei olla erityisemmin vaivaannuttu piirtämään edes kasvoja, paitsi tirehtöörille. Pelleille hassu tyyli sopii, mutta yleisesti ottaen vain eläimet näyttävät Disneyn elokuvasta otetuilta. Taustat ovat todella yksinkertaistettuja ja paikoitellen jopa tylsän näköisiä. Elokuvan pääohjaajana toimii Ben Sharpsteen, joka oli ohjaamassa myös aiempia Disney-elokuvia. Kohtauksia ovat ohjanneet myös Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts. Elokuvan musiikit ovat säveltäneet Frank Churchill ja Oliver Wallace, jotka ovat tehneet mainiota työtä musiikkien kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Backstage Disney", joka sisältää pätkät "Taking Flight: The Making of Dumbo", joka kertoo elokuvan teosta, "The Magic of Dumbo: A Ride of Passage", joka kertoo Dumbo-huvipuistolaitteesta, "Sound Design Excerpt from 'The Reluctant Dragon'", joka näyttää hieman äänitehosteiden tekoa "Celebrating Dumbo", jossa puhutaan Dumbon merkityksestä, sekä alkuperäisen Walt Disneyn TV-esittelyn elokuvalle. Mukana on myös poistettuja kohtauksia, trailereita, taidegallerioita, lyhytelokuvia ja pelejä. Katsottavaa riittää hieman yli tunniksi.

Yhteenveto: Dumbo on oikein mainio elokuva, mutta sen viimeinen vartti tuntuu kiirehtivän ja hienoksi tarkoitettu lopetus tuntuu antikliimaksilta. Leffa on koskettava ja paras kohtaus on, kun häkkiin vangittu rouva Jumbo keinuttaa ulkopuolella olevaa Dumbo-pienokaista kärsällään, "Baby Minen" soidessa taustalla. Dumbo on suloinen hahmo, jonka erikoisuus on, ettei hän puhu, vaan näyttää tunteensa eleillään ja ilmeillään. Timotei-hiiri sen sijaan hoitaa puhumisen. Elefanttiämmiä inhoaa nopeasti. Humalakohtaus tuntuu aluksi hauskalta, mutta se kestää liian kauan, varsinkin jos sitä vertaa kiirehtivään loppuun. Animointi ei ole mitä parhainta, vaan se valitettavasti näyttää hätäisesti ja halvasti tehdyltä. Teema erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä on tärkeä, minkä takia tämä kannattaa näyttää lapsille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 1941, Walt Disney Productions