MUUMIO
THE MUMMY
Ohjaus: Karl Freund
Pääosissa: Boris Karloff, Zita Johann, David Manners, Arthur Byron, Edward Van Sloan, Leonard Mudie ja Bramwell Fletcher
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 13 minuuttia
Ikäraja: 12
The Mummy, eli suomalaisittain Muumio sai inspiraation faarao Tutankhamonin haudan löytymisestä. Universalin tuottaja Carl Laemmle Jr. ajatteli, että tästä saisi aikaiseksi oivan kauhuelokuvan, joten hän pyysi kirjoittaja Richard Schayeria etsimään aiheesta kertovan kirjan, jonka voisi muuttaa filmatisoinniksi. Schayer ei kuitenkaan löytänyt ainuttakaan, joten hän päätyi itse kirjoittamaan tarinan yhdessä Nina Wilcox Putnamin kanssa. Alunperin elokuva kertoi taikurista nimeltä Cagliostro, mutta kun projektia alettiin työstämään eteenpäin, hahmo muuttui ylipappi Imhotepiksi ja tarina sijoitettiin Egyptiin. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja Muumio sai ensi-iltansa joulukuussa 1932. Filmi oli hitti ja se sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella elokuva on jäänyt elämään kauhuklassikkona muiden Universalin hirviöteosten kanssa. Hahmon suosiota ovat vain lisänneet useat uudet versiot tarinasta, kuten koominen seikkailuelokuva Muumio (The Mummy Returns - 1999) ja sen jatko-osat Muumion paluu (The Mummy Returns - 2001) ja Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta (The Mummy: Tomb of the Dragon Emperor - 2008), sekä uusimpana Tom Cruisen tähdittämä The Mummy (2017), mitkä olen itse nähnyt. Olin jo vuosia tiennyt, että hahmo on nähty alunperin paljon vanhemmassa filmissä kuin vuoden 1999 versiossa, mutten ollut koskaan ennen nähnyt tätä 1932 klassikkoa. Kuitenkin viime vuonna päätin halloweenin kunniaksi ostaa Universalin hirviöklassikot ja arvostella niistä yhden. Pidin lukijoille äänestyksen, jossa he saivat valita, minkä elokuvan arvostelen ja äänestys johtikin yllättäen tasapeliin Draculan (1931) ja Frankensteinin (1931) välillä. Arvioinkin molemmat ja päätin seuraavana vuonna jatkaa Universalin kolmanteen hirviöfilmiin, eli Muumioon...
British Museumin tutkimusryhmä löytää Egyptistä ylipappi Imhotepin muumion, joka herää henkiin ja lähtee etsimään itselleen nuorta neitoa, johon hän voisi siirtää rakkaansa prinsessa Ankh-es-en-Amonin sielun.
Henkiinheränneenä ylipappi Imhotepina nähdään Frankensteinissa hirviötä esittänyt Boris Karloff, joka osoittaa toistamiseen taitavansa monsterin roolin. Vaikka Karloffista löytyy tiettyä eleganssia, tuo hän mukaan myös jotain epäinhimmillisen karmivaa yliharkituilla eleillään ja totisilla ilmeillään. Hahmona ylipappi Imhotep jättää kuitenkin hieman toivomisen varaa, mikä ei johdu vain siitä, että hänet nähdään ikonisissa muumiokääreissään vain lyhyen hetken ajan. Elokuvalla kestää nimittäin todella kauan esittää ylipappi Imhotep tarinan pahiksena. Lähes koko leffan ajan hänestä saa lähinnä käsityksen, että kyseessä on rakastaan vuosituhansia ikävöinyt traaginen henkilö. Ei ole kovin hyvä asia, jos tällainen teos saa katsojan lähinnä säälimään hirviötä, kun se niin voimakkaasti yrittää sanoa Imhotepin olevan kauhea mörkö.
Imhotep ottaa kohteekseen Zita Johannin näyttelemän Helenin, elokuvan ainoan naishahmon. Ei ihme, että Imhotep yrittää sinnikkäästi vietellä Heleniä, kun hän ei koskaan törmää kehenkään muuhun neitoon. Helen jää harmillisesti aika tyhjäksi henkilöksi, joka on lähinnä pelkkä miesten kohde. Joko yksi haluaa hänet rakkaakseen tai sitten jotkut yrittävät suojella häntä. Johannin suoritus jää hyvin unohdettavaksi, mikä on sääli.
Toisaalta muidenkaan näyttelijöiden roolityöt eivät ole kummoisia. Arthur Byron on kyllä uskottava arkeologi sir Whemplenä, mutta David Manners on jokseenkin tönkkö Whemplen Frank-poikana, joka myös rakastuu Heleniin (katsojan pitäisi olla tässä asiassa Frankin puolella vain sen takia, ettei hän ole tuhansia vuosia vanha muumio). Bramwell Fletcher taas ylinäyttelee sir Whemplen assistenttina, miksi onkin hyvä, ettei hän saa paljoa ruutuaikaa. Draculan ja Frankensteinin tapaan leffassa nähdään tietty Edward Van Sloan, joka esittää jälleen vanhaa professoria, joka pääasiassa selittää hahmoille ja katsojille tarvittavaa tietoa.
Toisin kuin nykyversiot tarinasta, tämä Muumio ei käytä aikaa näyttääkseen, kuinka arkeologit löytävät muumion. Ylipappi Imhotep herääkin hyvin nopeasti kuolleista ja lähtee tekemään pahuuksi... ai eikö lähdekään? Hän muuttuukin seuraavan kymmenen vuoden aikana sivistyneeksi mieheksi, joka etsii itselleen rakasta? Hmmh... Eli hirviöelokuva ilman kunnollista hirviötä? Jaahas.
Muumion isoin ongelma todella on, että se pyytää katsojaa pelkäämään Imhotepia, muttei anna kunnon syytä siihen. Muut hahmot pelkäävät häntä lähinnä sen takia, että hän oli muumio. Jos hahmo edes laahustaisi ympäriinsä vessapaperiin käärittynä, niin häneen saataisiin jotain karmivuutta, mutta tällaisena hän on vain kummallinen raasu, jota huomasin sääliväni ja kannustavani. Minä halusin nähdä, että Imhotep onnistuu saamaan rakkaansa takaisin. Halusin hänen elävän elämänsä onnellisesti loppuun saakka Ankh-es-en-Amonin kanssa ja halusin muiden hahmojen jättävän hänet rauhaan. Minun mielestäni Whemplet sun muut olivat niitä hirviöitä, lähinnä ennakkoluulojensa takia. Toki Imhotep kuristaa jonkun ajatuksen voimalla kuin Darth Vader, muttei katsojaa saada koskaan välittämään siitä kuristettavasta.
Jos katsotte pääasiassa uudempia elokuvia kuten minä (1970-luvunkin leffat lasketaan uusiksi, jos niitä vertaa tähän), saatatte kokea Muumion tunnelman samalla lailla. Eli on jotenkin kiehtovaa nähdä, millaisilla tavoilla aikoinaan peloteltiin ihmisiä ja samalla voi miettiä, kuvailisivatko 2080-luvun lapset esimerkiksi Kirottua (The Conjuring - 2013) sanalla "naurettava". Kyseessä on mustavalkofilmi, jonka kuvasuhde poikkeaa nykypäivän normeista, äänitys on usein rahisevaa ja leikkaukset ovat tönkköjä - jotain maagista leffan vanhuus tarjoaa. Nämä asiat Muumiossa herättivät minussa tunteita, toisin kuin siihen ohjatut tunnetilat, kuten jännitys, ilo ja suru. Filmiä lähinnä vain katsoo ja kun se on ohi, huomaa, ettei se tarjonnut sisällöllisesti oikein mitään - pelkän aikamatkan 1930-luvulle. Se aikamatka oli kiehtova, mutten aio tehdä sitä enää uudelleen tämän teoksen parissa. Seuraavaksi matkustan 1930-luvulle Universalin seuraavan elokuvan, Näkymättömän miehen (The Invisible Man - 1933) kautta.
Filmin ohjauksesta vastaa Karl Freund, joka toimi Draculassa kuvaajana. Freundilta löytyy siis silmää visuaaliselle puolelle, muttei niinkään taitoa ohjaamiseen. John L. Balderstonin työstämä käsikirjoituskaan ei ole kovin hyvä, mikä on iso syy elokuvan ongelmiin. Leikkaus tosiaan on usein aika tönkköä. On harmi, että filmistä leikattiin lähes kaikki muinaiseen Egyptiin sijoittuvat kohtaukset pois, sillä ne olivat omasta mielestäni kenties kaikkein kiinnostavinta leffassa. Muumio on kuitenkin kuvattu ihan hyvin. Paikoitellen valaisu on liian himmeää, mutta pääasiassa tapahtumat näkee hyvin. Maskeeraus ja puvustus ovat erinomaisesti toteutettu Imhotepin kanssa, joten onkin rikos, ettei hän vietä koko leffaa muumiokääreissään! Lavastus on myös oivasti toteutettu. Äänitys on tosiaan kohisevaa, mutta toisin kuin Draculassa ja Frankensteinissa, tässä sitä peittää välillä musiikki, jonka on säveltänyt James Dietrich. Jostain syystä elokuvan alkuteksteihin on pistetty soimaan pätkä Tšaikovskin säveltämästä "Joutsenlampi"-baletista, mutta toisin kuin Draculan kanssa, tähän se ei sovi lainkaan.
Yhteenveto: Muumio on ihan katsottava elokuva. Ja sillä tarkoitan, että sitä katsoo ihan mielellään, mutta se ei tunnu lopuksi tarjoavan mitään. Kyseessä ei ole millään lailla pelottava leffa; rakkautta kaipaavaa Imhotep-poloista lähinnä säälii. Ja hänen pitäisi olla se hirviö? Jos näin on, niin Boris Karloff olisi täytynyt pitää muumiokääreissä koko elokuvan ajan, eikä olisi saanut vaihtaa hänelle sivistyneempää ulkoasua. En voi olla ainoa, joka pettyi siihen, ettei muumiota nähdä kunnon muumiona prologia kauemmin! Karloff tekee kuitenkin näyttelijänä oivallista työtä; paljon parempaa kuin vastanäyttelijänsä, joiden hahmot eivät katsojaa kiinnosta. Leffan käsikirjoitus on kuitenkin hyvin innoton, eikä ohjaaja Freund ole saanut oikeita tunteita mukaan, joten mitään erityistä ei ole luvassa. Loppujen lopuksi parasta tekeleessä onkin, että sen visuaalinen ilme ja tekninen toteutus tarjoavat katsojalle mahdollisuuden matkata ajassa lähes 90 vuotta taaksepäin. Tähän asti näkemistäni Universalin kauhuklassikoista Muumio on selkeästi heikoin, mutta annan sille silti samat pisteet kuin edeltäjilleen Draculalle ja Frankensteinille, sillä en odottanutkaan kovin laadukasta tai ihmeellistä teosta. Kovemman luokan kauhufaneille ja leffanörteille suosittelen elokuvaa ihan puhtaasti sen klassikkoaseman takia, mutta muita kehotan jättämään tämän väliin, vaikkei se toisaalta vie elämästä kuin vähän yli tunnin. Toisin kuin muut Universalin monsterielokuvat, tälle ei tehty suoraa jatkoa, vaan seuraavat Universalin muumiofilmit kertoivat Kharis-nimisestä muumiosta, joka sai jopa viisi elokuvaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.en.wikipedia.org
The Mummy, 1932, Universal Pictures
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti