RISTO REIPAS JA NALLE PUH
CHRISTOPHER ROBIN
Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Ewan McGregor, Jim Cummings, Hayley Atwell, Brad Garrett, Nick Mohammed, Bronte Carmichael, Peter Capaldi, Mark Gatiss, Toby Jones, Sophie Okonedo, Sara Sheen ja Oliver Ford Davies
Genre: seikkailu, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7
Christopher Robin, eli suomalaisittain Risto Reipas ja Nalle Puh perustuu A. A. Milnen "Nalle Puh" -kirjoihin ("Winnie-the-Pooh" - 1926-1928). Elokuvan taustalla pyörivä tuotantoyhtiö Walt Disney hankki oikeudet Milnen kirjoihin jo 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen täyspitkän Puh-leffansa, Nalle Puhin (The Many Adventures of Winnie the Pooh) vuonna 1977. Suuren suosion takia Disney on jatkanut Puolen hehtaarin metsään sijoittuvien leffojen tekoa ja vuosien varrella onkin ilmestynyt piirrettyjä kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000) ja Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003). Vuonna 2015 Disney ilmoitti tekevänsä Milnen kirjojen pohjalta näytellyn filmin. Kuvaukset alkoivat pari vuotta myöhemmin ja lopulta Risto Reipas ja Nalle Puh sai ensi-iltansa monissa maissa jo elokuussa. Suomeen filmi rantautui valitettavasti vasta nyt. Itse kauhistuin hieman, kun Disney ilmoitti tekevänsä näytellyn version Nalle Puhista ja kumppaneista. Pohdiskelin, kuinka tutut ja monille (myös itselleni) rakkaat hahmot toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden kanssa kunnioittavasti. Huojennuin kuitenkin suuresti, kun leffan ensimmäinen traileri julkaistiin ja digihahmot näyttivät suoraan sanottuna täydellisiltä. Aloinkin odottamaan elokuvaa suurella innolla ja vaikka minua suututtikin, että myös tämä Disney-leffa saapuu Suomeen myöhässä, menin todella positiivisin mielin katsomaan Risto Reipas ja Nalle Puhin sen ensi-iltapäivänä.
Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, unohtanut Puolen hehtaarin metsän ystävänsä ja perustanut perheen vaimonsa Evelynin kanssa. Vuosien jälkeen erilaisten huolten musertama Risto kohtaa Nalle Puhin, joka on kadottanut kaikki ystävänsä. Vain Risto Reipas voi löytää heidät, mutta pystyykö hän enää palaamaan lapsuutensa maailmaan?
Pääosassa Risto Reippaana nähdään Star Wars -esiosista tuttu Ewan McGregor, joka sopii rooliinsa kuin valettu. Tämä Risto Reipas ei ole vanha tuttu leikkisä ja huolehtiva ystävä, vaan työnarkomaani, sekä aika kehno isä ja aviomies. Ristolla ei ole aikaa perheelleen, sillä hänen täytyy jatkuvasti paiskia töitä ja hän ajautuu vain kauemmas rakkaistaan. Puolen hehtaarin metsän väen Risto on unohtanut täysin, eikä häneltä todellakaan löydy aikaa höpsötteleville pehmokavereilleen. Tästä syystä katsojana tekisi useasti mieli läpsäistä Ristoa ja käskeä tätä keskittymään niihin oikeasti tärkeisiin asioihin. McGregor on erittäin hyvä osassaan ja esiintyy täysin luontevasti ilman oikeita vastanäyttelijöitä. Takaumissa lapsi-Ristoa esittää Orton O'Brien.
Hayley Atwell näyttelee Riston vaimoa, Evelyn Reipasta, ja Bronte Carmichael esittää pariskunnan tytärtä Madelinea. Valitettavasti heidän tehtäväkseen jää lähinnä haikailu kiinnostuneemman aviomiehen/isän perään, mutta onneksi loppupäässä he saavat enemmän tekemistä. Atwell toimii roolissaan, muttei tarjoa mitään erityisen ihmeellistä roolisuoritusta. Carmichaelkin suoriutuu kelvollisesti roolistaan, vaikkakin parissa kohtaa hänen esiintymisensä tuntuu hieman teennäiseltä.
Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Riston inhottava pomo Giles Winslow (Mark Gatiss) ja tämän isä, yhtiön johtaja herra Winslow (Oliver Ford Davies). Gilesin ärsyttävyys aukeaa lähinnä aikuiskatsojille, eikä filmi yritä väkisin tehdä lapsille selväksi, miksi hän on kehno työssään.
Ja nyt, kun ihmishahmot on käsitelty, on aika siirtyä elokuvan parhaimpaan antiin, eli Puolen hehtaarin metsän ihaniin hahmoihin! Jo kolmen vuosikymmenen ajan Nalle Puhia ja Tiikeriä ääninäytellyt Jim Cummings palaa rooliinsa ja tekee sen yhtä ilahduttavasti kuin aina. Cummings heittäytyy täysillä molempiin hahmoihin, jotka saavat hyvin ruutuaikaa kumpikin. Nalle Puh on tietty vanha tuttu hajamielinen (mutta yllättävänkin filosofinen) karhu, joka rakastaa hunajaa, kun taas Tiikeri pomppii energisesti ympäri metsää ja iloitsee ollessaan ainoa laatuaan. Myös pelokas Nasu-possu (Nick Mohammed) ja masentunut Ihaa-aasi (Brad Garrett) saavat paljon ruutuaikaa, mutta harmillisesti komenteleva Kani (Peter Capaldi), viisas Pöllö (Toby Jones), sekä Kengu-äiti (Sophie Okonedo) ja Ruu-poika (Sara Sheen) jäävät taka-alalle. On selvää, että elokuvan tekijät halusivat keskittyä hahmoista rakastetuimpiin, jolloin heidän täytyi tiputtaa muiden ruutuaikaa huomattavasti.
Suureksi ilokseni voin todeta, etten voisi kuvitella parempaa näyteltyä Nalle Puh -filmiä. Risto Reipas ja Nalle Puh on aivan valloittavan ihana teos, mistä todella huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja kohtaan. Kaikkea käsitellään niin suurella lämmöllä ja huolella, että jo pelkästään siitä itsellä meinasi tulla tippa linssiin. Elokuva tuntuu täysin selkeältä jatkumolta Walt Disneyn Nalle Puh -piirretyille, minkä lisäksi se osoittaa huomattavan paljon kunnioitusta A. A. Milnen kirjoja kohtaan. Alkutekstien aikana näkyvät luonnokset ovat kuin suoraan kirjan kuvittaneen E. H. Shepardin jälkeä, minkä lisäksi leffa osoittaa alussa olevansa satukirja. Tavalliseen Nalle Puh -tyyliin tässä ei kuitenkaan kuulla kertojaa, joka selittäisi tapahtumia tai kävisi keskusteluja hahmojen kanssa, eivätkä Puh ja kumppanit loiki kirjan sivuja pitkin, vaan tekijät ovat päättäneet säilyttää tietyn illuusion läpi elokuvan. Shepardin kuvituksia kunnioitetaan myös Nasun vartalon värillä, mikä ei ole pinkki Disney-piirrettyjen tapaan, vaan vihreä.
Kaikista tärkeimmin Risto Reipas ja Nalle Puh kunnioittaa sekä Milnen kirjoja että Disneyn leffoja siten, ettei kyseessä ole mikään huima seikkailu. Puh-tarinat ovat aina olleet hyvin pienimuotoisia ja hahmopainotteisia, miksi onkin mahtavaa, että vielä nykypäivänä, jolloin lapset ovat tottuneet vauhdikkaaseen menoon, voidaan tehdä näinkin rauhallinen elokuva. Seikkailuhenkeä on toki mukana ja lopussa mennään hieman tavallista lujempaa, mutta pääasiassa filmin tempo on aivan täydellinen. Itse tarina on hyvin kiehtova, mutta kenties enemmän aikuisen näkökulmasta. Alkupäässä leffa menee yllättävänkin kypsäksi, näyttäessään kuinka Risto joutuu jättämään raskaana olevan vaimonsa kotiin lähtiessään sotaan. Kyseessä on muutenkin hyvin kypsä teos, mistä olin todella tyytyväinen. Läpi vuosien Nalle Puhia on käsitelty psykologian kautta, näyttäen, että jokainen hahmoista omaa jonkinlaisen häiriön. Puhilla on syömishäiriö, Ihaalla masennus, Tiikeri on ylivilkas ja Risto Reipas... noh, skitsofreenikko kuvitellessaan kaiken. Tässä elokuvassa tehdään selväksi, että Puolen hehtaarin metsän asukit eivät ole pelkkää mielikuvitusta, vaan täysin todellisia, mutta on hienoa, että kohdatessaan Puhin aikuisena, Risto kyseenalaistaa samantien mielenterveytensä.
Vaikka mukana onkin paljon kaikenlaista aikuiskatsojille, ei tämä todellakaan tarkoita, etteivätkö lapsetkin voisi nauttia elokuvasta. Näytöksessä, missä kävin katsomassa leffan, edessäni istui kaksi lasta ja etenkin nuorempi heistä oli aivan innoissaan läpi elokuvan. Kun Puh palaa kuvioihin alun draamapuolen jälkeen, lapsi oli täpinöissään ja selkeästi täysillä mukana. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen, oli kyse sitten perinteisestä hölmöilystä, Puhin hajamielisyydestä tai Ihaan masennusvitseistä. Nalle Puh -leffat ovat tunnettuja nokkelasta dialogistaan ja sitä löytyy paljon myös tästä. Aikuiskatsojat löytävät paljon syvällisyyksiä, mikä sai minut arvostamaan elokuvaa suuresti. Yleensä Risto Reippaan tehtävä on ollut pelastaa ystävänsä pulasta, mutta kenties tällä kertaa Nalle Puhin ja kavereiden täytyykin pelastaa Risto, ennen kuin tämän perhe ja samalla koko elämä häviää kuin tuhka tuuleen. Huumorin ja syvällisyyksien lisäksi Risto Reipas ja Nalle Puh tarjoaa myös surullisia kohtauksia. Paljon. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä itse pidättelin itkua lähes koko leffan ajan. Jotkut hetket ovat aivan sydäntäsärkeviä ja on mahtavaa, että tekijät ovat ottaneet tällaisia riskejä elokuvan kanssa.
Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka aiempi elokuva Finding Neverland - tarinan lähteillä (2004) käsitteli myös hyvin rakastavasti klassikkokirjaa. Forster osoittautuukin erinomaiseksi tekijäksi siinä puuhassa, kun hän on saanut luotua upean filmin tästäkin. Forster tasapainottelee hienosti surullisuuden ja huumorin kanssa, ilman että kumpikaan tunne syö pois toisesta. Käsikirjoittajakolmikko Alex Ross Perry, Tom McCarthy ja Allison Schroeder ovat tehneet loistotyötä tarinan kanssa ja he ymmärtävät hahmoja täydellisesti. Risto Reipas ja Nalle Puh on myös erittäin taidokkaasti kuvattu. Filmi leikkaa useaan otteeseen lähikuviin eri asioista, mitkä eivät välttämättä ole tarpeellisia otoksia, mutta tuovat silti jotain koskettavaa mukaan. Leikkauskin on onnistunutta, kuten on myös valaisu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1940- ja 1950-lukujen henkeä. Ällistyttävintä visuaalisessa puolessa ovat kuitenkin elokuvan tehosteet. Nalle Puh, Nasu, Tiikeri ja muut ovat tietty digitaalisesti toteutetut, mutta hahmoihin on panostettu niin paljon, että he oikeasti näyttävät eläviltä, ajan kanssa kuluneilta pehmoleluilta (paitsi Kani ja Pöllö, jotka ovat hauskasti todellisia eläimiä). Hahmojen ulkoasu on täydellinen ratkaisu, enkä voisi toivoa parempaa digitoteutusta. Jokainen hahmoista kuvastaa ulkonäöllään elokuvan haikean kaunista tunnelmaa. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Geoff Zanelli ja Jon Brion ovat tehneet mainiota työtä musiikkien parissa. Parasta musiikissa ovat tietty vanhat tutut sävelmät, joita kierrätetään aivan ihanilla tavoilla.
Yhteenveto: Risto Reipas ja Nalle Puh on hellyyttävän suloinen ja ihana teos, mikä toimii takuuvarmasti niin vanhemmille kuin nuoremmillekin Puh-faneille. Elokuvasta huokuu tekijöiden rakkaus hahmoja kohtaan, sekä kunnioitus A. A. Milneä kohtaan, jolloin filmiä on tehty huolella ja lämmöllä. Elokuva tasapainottelee upeasti komedian ja draaman välillä, tarjoten välillä hassuja höpsöilyjä ja välillä sydäntäsärkevän surullisia hetkiä. Tarinassa hienoa on, ettei kyseessä ole mikään hurja seikkailu, vaan pienimuotoisempi, hahmo- ja tunnevetoinen satu. Pienessä seikkailussaankin elokuva onnistuu tarjoamaan aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Puolen hehtaarin metsän digiasukkaat eivät todellakaan ole mikään pyhäinhäväistys, vaan mitä täydellisin ratkaisu toteuttaa Nalle Puh ja kumppanit oikeiden näyttelijöiden vierelle. Kyseessä on kaikin puolin fantastinen, syvällinen ja rakastettava elokuva, ja suosittelenkin Risto Reipas ja Nalle Puhia aivan kaikille. Tiettyjen dramaattisten hetkien takia se ei sovellu vielä perheen pienimmille, mutta muuten siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. En koe, että elokuvalle tarvitsisi tehdä jatkoa, mutta toivon todella, että tämän jälkeen Disney innostuisi tekemään lisää Nalle Puh -piirrettyjä!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Christopher Robin, 2018, Walt Disney Pictures
Minä kävin nyt vihdoin ja viimein Risto Reippaan ja Nalle Puhin katsomassa - ja voi että, kun se oli suloinen elokuva! Elokuvassa seikkailtiin todellakin perinteisessä Puolen hehtaarin metsän hengessä, ja elokuvan tahti oli sopivan rauhallinen. Elokuva oli myös hyvin pohdiskeleva, ja siitä saa napattua paljon hyviä elämänviisauksia. Itse en kokenut niinkään herkkiä hetkiä elokuvan parissa, mutta paljon naurun purskahduksia se sai minussa aikaan. No okei, kun Risto Reipas voitti Möhköfantin ja puun rungossa piileksivät Puolen hehtaarin metsän asukkaat tulivat iloitsemaan hänen paluustaan, sai se minulle kyllä tipan linssiin. Teatterin lapsikatsojat sen sijaan kirjaimellisesti hyppivät tässä kohtaa riemusta - ja sekin oli omalla tavallaan liikuttavaa. :)
VastaaPoistaMinusta oli aivan mahtavaa, miten elokuva oli tunnelmaltaan ja hahmoiltaan samanlainen kuin aiemmat Nalle Puh -elokuvat, mutta silti se onnistui tuomaan Puolen hehtaarin metsän -universumiin jotain uutta. Välillä minusta on tuntunut, että Nalle Puh -animaatiot kierrättävät vain samoja ideoita elokuvasta toiseen, mutta Risto Reipas ja Nalle Puh -elokuva toi iloisen muutoksen tuulahduksen ystävysten tarinaan. Erilaista oli jo se, että Risto Reipas oli aikuinen, mutta myös se, että pehmolelut kävivät välillä metsän ulkopuolella seikkailemassa. Elokuva ja koko sarja sai myös fantasiamaisia elementtejä, kun muutkin kuin vain Risto Reipas näkivät hahmojen liikkuvan ja puhuvan. Ei se Risto Reipas mielisairas ole, kuten itsekin totesit! :)
Kyseessä oli kyllä todellinen hyvän mielen elokuva, ja innolla minäkin näkisin lisää Nalle Puhin seikkailuja animaationa! Tai miksei vaikkapa Risto Reippaan tytön seikkailuista näiden tietokoneanimoitujen hahmojen kanssa. :)
Täysin samaa mieltä, Nalle Ouh ja Risto Reipas on selkästi parasta live actionia Disneyltä tässä 2010 luvulta.
VastaaPoista