Arvostelu: Hell Fest (2018)

HELL FEST

Ohjaus: Gregory Plotkin
Pääosissa: Amy Forsyth, Reign Edwards, Bex Taylor-Klaus, Roby Attell, Christian James ja Matt Mercurio
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16

Hell Fest on Gregory Plotkinin ohjaama uusi kauhuelokuva. Sen tuotanto tapahtui hyvinkin nopeassa ajassa - elokuva itse asiassa kuvattiin tänä keväänä - ja nyt filmi on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta välittömästi, kun ensimmäisen kerran kuulin siitä. En ollut lainkaan tietoinen koko filmistä, kunnes huomasin noin kuukausi sitten sellaisen olevan tulossa syyskuun lopulla. Aihe vaikutti loistavalta ja vaikken odottanut itse elokuvalta suuria, menin silti katsomaan Hell Festin aika positiivisin mielin.

Joukko nuoria lähtee pitämään hauskaa Hell Fest -nimisessä kauhutapahtumassa. Meno muuttuu todelliseksi kauhuksi, kun nuoret huomaavat, että eräs naamioheppu ei olekaan tapahtuman esiintyjä, vaan oikea murhaaja.

Elokuvan nuorisojoukko on tietysti mitä kliseisimmästä päästä. Tarinan päähenkilö Natalie (Amy Forsyth) on tottakai porukan kiltein tyyppi, joka yrittää aina toimia järjen äänenä. Myös Gavin (Roby Attell), johon Natalie on ihastunut, osaa hillitä itseään hyvin. Heidän sijaan pariskunnat Brooke (Reign Edwards) ja Quinn (Christian James), ja Taylor (Bex Taylor-Klaus) ja Asher (Matt Mercurio) haluavat hullutella oikein kunnolla ja osoittavat lempeään vähän väliä. Ja siinäpä se. Hahmot ovat äärimmäisen yksiulotteisia. Vain muutaman henkilön taustoja avataan todella minimaalisesti, eikä Natalien lisäksi ketään muuta edes yritetä kehittää. Tämä tekee hahmoista äärettömän tylsiä ja unohdettavia. Unohdin jokaisen nimen heti, kun elokuva oli päättynyt, sillä surkean hahmokirjoittamisen takia en jaksanut kiinnostua tai välittää kenestäkään. Itse asiassa koko leffan ajan lähinnä vain odottelin, milloin seuraava heistä kuolisi. Näyttelijäsuorituksetkaan eivät ole kummoisia. Forsyth on täysin väärä valinta pääosaan. Ainoan onnistuneen roolityön tekee Taylor-Klaus, joka todella heittäytyy rooliinsa. Tästä huolimatta hänenkin hahmonsa on yksiulotteinen ja mitäänsanomaton.
     Kun päänuoret ovat näin unohdettavia, ainoaksi kiehtovaksi hahmoksi jää tarinan murhaaja, josta ei ikävä kyllä selviä lähes mitään. Hahmon nimeä, kasvoja tai motiiveja ei koskaan paljasteta, mikä tekee murhaajasta loppujen lopuksi harmillisen tylsän tapauksen. On vaikea luoda uutta kauhuikonia murhaajasta, josta katsoja ei tiedä mitään. Halloween - naamioiden yössa (Halloween - 1978) ja Perjantai 13. -leffassa (Friday the 13th - 1980) katsoja saa heti alussa selville Michael Myersin ja Jason Voorheesiin taustoista, ja jokaisen Scream-filmin (1996-2011) päätteeksi paljastetaan, kuka on naamion takana. Tästä naamiomiehestä ei vaivauduta kertomaan lähes mitään.

Ehdottomasti parasta Hell Festissä on itse Hell Fest -tapahtuma. Tällainen festivaali on mitä mahtavin lokaatio kauhuleffalle, sillä siellä liikkuu muutenkin niin paljon erilaisiksi murhaajiksi ja hirviöiksi pukeutuneita esiintyjiä, että oikean tappajan on erittäin helppo soluttautua heidän joukkoonsa. Ja kun naamioheppu on vain yksi kauhuhahmo muiden joukossa, on hahmojen vaikea tietää, mikä on esitystä ja mikä ei. Tämän tarinallisen ominaisuuden lisäksi Hell Fest -tapahtuma on myös näyttävästi toteutettu. Tekijät ovat selvästi nähneet eniten vaivaa toteuttaakseen todelliselta tuntuvan tapahtuman, jonne moni katsoja haluaisi päästä pitämään hauskaa kavereiden kanssa vaikkapa halloween-iltana. Lavastajat ovat tehneet erinomaista työtä erilaisten kummitustalojen ja kauhusokkeloiden kanssa, mitkä ovat täynnä karmivia yksityiskohtia. Muutamat paikat ovat niinkin ällöjä, etten ikinä suostuisi käymään niissä.

Suureksi harmikseni on kuitenkin pakko todeta, että siihen loppuivat filmin hyvät jutut. Kauhufestivaalin toteutusta lukuunottamatta tekijät eivät ole nähneet yhtään vaivaa elokuvan tekemiseen. Kyseessä on yksi kliseisimmistä, pitkästyttävimmistä ja ennen kaikkea surkeimmista kauhurainoista, minkä olen pitkään aikaan katsonut. Leffan kauhupuoli pohjautuu täysin typeriin äkkisäikäytyksiin ja vaikka elokuvan kovat äänitehosteet saivat minut hätkähtämään pari kertaa, ei elokuva onnistunut luomaan pienintäkään jännitettä. Hahmojen kohtaloista ei välitä tippaakaan ja kun juonenkuljetus on vain sitä, että murhaaja tappaa hahmoja eri kummitustaloissa, meno muuttuu nopeasti yllättävänkin yksitoikkoiseksi. Joillekin katsojille tämä toki riittää ja jotkut löytävät leffasta varmasti enemmän riemua kuin minä. Itselleni näin yksiulotteinen ja lähes sisällötön tekele ei vain riitä. Hell Festin päätyttyä siitä on hyvin vaikea muistaa mitään, sillä elokuvassa on niin vähän muistettavaa. Parissa kohtaa tekijät yrittävät shokeerata katsojaa verisillä tapoilla, mutta outoa kyllä, ne eivät tunnu sopivan leffaan lainkaan. Aivan kuin kävisi Linnanmäen vanhassa kummitusjunassa ja yhtäkkiä vastaan tulisi todella raaka hetki. Ei se vain toimisi. Myös ihan lopussa elokuva yrittää tehdä vaikutusta katsojaan, mutta epäonnistuu siinä täysin. Lopetus on totaalinen rimanalitus ja saa katsojan lähinnä toivomaan, ettei koko elokuvaa olisi ikinä tehtykään.

Hell Festin ohjauksesta vastaa Gregory Plotkin, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden filmin, Paranormal Activity: The Ghost Dimensionin (2015), mikä on myös surkea leffa. Plotkin ei selkeästi osaa luoda hyvää tunnelmaa, vaan uskoo siihen, että kun vähän väliä jostain ilmestyy jokin murhaaja kovan äänen saattelemana, katsoja olisi kauhuissaan. Ei! Plotkin ja käsikirjoittajakolmikko Butler, Cooper ja Sherwood vain viljelevät kauhukliseitä, mutteivät edes tee sitä itseironisesti, jolloin kyseessä on juuri sellainen tyhjänpäiväinen turhake, millaisia suuri osa 2000-luvun teinikauhuista tuppaa olemaan. Plotkin on toiminut myös filmin leikkaajana ja tekee siinä sentään parempaa työtä. Hän onkin toiminut pääasiassa leikkaajana elokuvissa, kuten Hell Festiä huomattavasti paremmissa Get Outissa (2017) ja Happy Death Dayssa (2017). Kenties hänen kannattaisikin vain pysyä niissä hommissa ja jättää ohjausvastuu sellaiselle, joka sen hallitsee. Sentään filmi on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Maskeerauksetkin ovat oivallisesti toteutetut. Äänimaailma on kuitenkin suoraan kopioitu kaikista muista tusinakauhuista, aina puhki kulutetuista säikyttelyäänistä Bear McCrearyn säveltämiin musiikkeihin. Tylsää!

Yhteenveto: Juuri kun ehti kuvitella, että 2000-luvun kauhugenre lähtisi kulkemaan parempaan suuntaan, paikalle saapuu Hell Fest kaikista kliseisimpien kauhukliseiden kanssa. Tekijät kierrättävät tuttuja kaavoja niin paljon kuin puolessatoista tunnissa ehtivät, eivätkä vaivaudu oikeasti näkemään vaivaa, jotta saisivat herätettyä vanhat kunnon slasherit takaisin henkiin. Murhaaja on kammottavan tylsästi kirjoitettu, eikä hänestä jää lähes mitään käteen leffan päätteeksi. Valitettavasti myös päähahmot ovat niin yksitoikkoisen tylsiä, että katsoja vain toivoo heidän päätyvän ruumishuoneelle. Jännitystä ei vaivauduta luomaan lainkaan, vaan elokuva luottaa pelkästään jatkuviin äkkisäikäytyksiin. Toki ne säikäyttävät kovien ääniensä ansiosta, mutta ne ovat silti kaikista laiskin kauhutemppu. Sentään elokuvan kummitustalolavasteet ovat hienot ja niihin on selkeästi panostettu, mutta kun tarina on näin ohut, ei kauhusokkeloissa kiertely kauaa jaksa kiinnostaa. Hell Fest on juuri niin tusinateinikauhua kuin vain voi saada aikaiseksi. Teineille leffa voikin sopia ja he saattavat löytää tästä riemua, mutta jos kauhua haluaa, suosittelen säästämään rahanne myöhemmin tässä kuussa ilmestyvään Halloweeniin (2018), mikä näyttää oikeasti hyvältä. Jos Hell Fest yhä kiinnostaa, suosittelen silti odottamaan, että se ilmestyy Netflixiin, minne se olisi alunperinkin pitänyt julkaista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hell Fest, 2018, Valhalla Motion Pictures, Tucker Tooley Entertainment