Elle, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

ELLE - KAUSI 1

Luoja: Laura Kittrell

Näyttelijät: Lexi Minetree, June Diane Raphael, Chandler Kinney, Zac Looker, Jacob Moskovitz, Gabrielle Policano, Tom Everett Scott, Amy Pietz, Matt Oberg, Jessica Belkin, Danielle Chand, Logan Shroyer ja James Van Der Beek

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 44 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 13

Amanda Brownin kirjaan perustuva elokuva Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) oli iso hitti, joka sai kriitikoilta hyvää palautetta, sekä parhaan komediaelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Blondin kosto 2 (Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) sai kuitenkin negatiivisemman vastaanoton, joten kolmas elokuva Blondien kosto (Legally Blondes - 2009) julkaistiin suoraan DVD:llä ja tehtiin ilman päätähti Reese Witherspoonia. Vuosien varrella Witherspoon on useasti yrittänyt tehdä varsinaisen kolmososan, mutta projekti on törmännyt seinään kerta toisensa perään. Vuonna 2023 Amazon ilmoitti työstävänsä televisiosarjaa elokuvien pohjalta ja vuotta myöhemmin yhtiö paljasti kyseessä olevan esiosatarina, johon idea syntyi Witherspoonilta. Witherspoon oli katsonut Wednesday-sarjaa (2022-) ja halusi sen inspiroimana tehdä sarjan nuoresta Elle Woodsista high schoolissa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Ellen ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Blondin kosto -elokuvasta, mutta sen jatko-osat olivat mielestäni selvästi heikompia. Odotukseni uutta sarjaa kohtaan olivat matalat, mutta katsoin Ellen avauskauden silti läpi muutamassa päivässä sen ilmestyttyä.

Vuonna 1995 nuori Elle Woods joutuu jättämään hyväosaisen elämänsä Kaliforniassa ja muuttamaan Seattleen, missä paikalliset ikätoverit katsovat häntä nenänvarttaan pitkin.

Päärooliin nuoreksi Elle Woodsiksi palkattiin lähes tuntematon Lexi Minetree, joka vakuutti roolittajat tekemällään videolla, missä hän esitti alkuperäisessä elokuvassa nähdyn Ellen kuvaaman pääsykoevideon Harvardia varten. Minetree on sarjan selvä ja kirkas valopilkku. Hän on täydellinen valinta teini-Elleksi, matkien häikäisevän hyvin Reese Witherspoonin tyyliä esittää hahmoa. Välillä meinaa jopa unohtaa, että ei katso nuorta Witherspoonia, vaan täysin eri näyttelijää. Tutut ellemäiset jutut ovat totta kai mukana, oli kyse sitten tietynlaisesta pinnallisuudesta, pakkomielteestä vaaleanpunaiseen väriin, muotitietoisuudesta, juorujen suhteen ajan tasalla pysymisestä ja nokkeluudesta, joka yllättää usein Ellen itsensä. Hahmon kanssa on kuitenkin tehty hölmöjä ratkaisuja, mutta palataan siihen ihan kohta...

     Sarjassa nähdään myös June Diane Raphael ja Tom Everett Scott Ellen vanhempina Evana ja Wyattina, Jessica Belkin Ellen parhaana ystävänä Madisonina, sekä Chandler Kinney, Zac Looker, Danielle Chand, Jacob Moskovitz ja Gabrielle Policano Kimberlynä, Dustinina, Shannonina, Milesina ja Lizinä, Ellen uusina koulutovereina, jotka hahmo kohtaa Seattlessa. Raphael istuu oivallisesti Ellen äidiksi ja onkin helppo nähdä, mistä tyttö on kopioinut suuren osan persoonastaan. Kinney, Looker, Chand, Moskovitz ja Policano istuvat rooleihinsa, mutta heidän hahmonsa tuntuvat toisinaan turhan moderneilta, enemmänkin vuoden 2025 kuin vuoden 1995 nuorilta.

Elle ei periaatteessa ole huono sarja, mutta se on valitettavasti kehno esiosa. Täysin irrallisena omana juttunaan se ajaa asiansa, mutta esiosana ikoniselle komediaklassikolle sarja ei yksinkertaisesti toimi. Alkuperäisen Blondin koston alussa meille esiteltiin aikuisuuden kynnyksellä oleva Elle Woods, jonka elämä pyöri hienostoelämän, pinkin, muodin ja poikaystävän ympärillä, unohtamatta tietenkään chihuahua Bruiseria. Elokuvassa Elle päätti näpäyttää epäilijöitään ja hakea itsekin lakikouluun, missä hän joutui ensimmäistä kertaa huomaamaan, että kaikki eivät automaattisesti pidä hänestä ja hänen piti oikeasti tehdä töitä saavutustensa eteen, kun aiemmin kaikki tarjottiin hänelle tarjottimella. Elle yllätti jopa itsensä taidoillaan ja hahmolle oli saatu oiva kehityskaari läpi leffan.

Tämä uutuussarja ei jaksa kunnioittaa alkuperäiselokuvaa sen vertaa, että se toimisi johdonmukaisena katsauksena Ellen menneisyyteen. Sarjassa Elle joutuu vaihtamaan aurinkoisen Kalifornian sateiseen Seattleen ja uudet luokkatoverit ovat täysin eri maata kuin nuoret, joiden kanssa Elle on viettänyt koko lapsuutensa. Sarjan mukaan Elle joutui siis hyvin samanlaisten vastoinkäymisten eteen jo ennen elokuvan tapahtumia, vaikka elokuva antoi ymmärtää, että sen tapahtumat olivat täysin poikkeuksellinen ja mullistava juttu tytön elämässä. Sen lisäksi, että isomman jatkumon kannalta sarja ei käy millään tapaa järkeen, se on myös usein aika tylsä toisinto elokuvan tapahtumista - ilman tosin lakiopintoja.

Elle onkin yksi kuluneen vuoden turhauttavimmista katselukokemuksista ja erityisesti minua harmittaa sen takia, että Lexi Minetree on tosiaan huikea pääroolissa. Hänen ympärille oltaisiin voitu rakentaa paljon parempi sarja, joka ei rikkoisi mitään kaanonia. Sarja olisi voinut olla vaikkapa Kardashianin perheelle piikittelevä satiiri, joka olisi näyttänyt Ellen pinnallisen elämäntyylin eri vaiheita. Sarja olisi voinut näyttää, miten Ellestä tuli sisarkuntansa puheenjohtaja ja miten hän tapasi poikaystävänsä Warner Huntington III:n. Tätä sarjan Elleä katsoessa on vaikea kuvitella, että tyttö muovautuisi takaisin aiemmaksi itsekseen ennen leffan tapahtumia. En ihmettelisi yhtään, jos käsikirjoittajien ratkaisu johtui pelosta, ettei vuonna 2026 ketään kiinnostaisi seurata varakkaita valkoisia ihmisiä elämässä leveää elämäänsä. Mutta jos vuonna 2026 Elle Woodsista ei voi tehdä hahmon historialle uskollista sarjaa, herää kysymys: kannattiko sarjaa sitten tehdä ollenkaan?

Jos jotain, niin teknisesti Ellen ensimmäinen tuotantokausi on pätevä paketti. Kausi on osaavasti kuvattu ja Kalifornian aurinkoisuus ja Seattlen ankea sateisuus ovat veikeässä kontrastissa keskenään. Lisäksi mukana on yksi vahva visuaalinen ilmaus, kun Elle keskustelee erään hahmon kanssa. Ellen avoimuutta kuvataan näyttämällä Elle sellaisenaan kameran edessä, kun taas vastapuoli kuvataan Ellen tuolin kalterimaisen selkänojan takaa, kuvastaen hahmon vankimaista mielenmaisemaa. Vasta kun hahmo alkaa purkaa mieltään painavia asioita rehellisesti kamera siirtyy tuolin takaa pois. Lavastajat ja puvustajat pääsevät toki vauhtiin Ellen parissa, loihtiessaan erilaisia pinkkejä asuja ja rekvisiittoja hahmolle. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Tom Howen säveltämistä musiikeista ei jää juuri mitään mieleen. Garbage-yhtyeen Only Happy When It Rains on kuitenkin kelpo tunnuslaulu sarjalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Elle season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Elle, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Hello Sunshine, Marc Platt Productions, Reunion Pacific Entertainment

Highlander 3: Saalistaja (Highlander III: The Sorcerer - 1994) - elokuva-arvostelu

HIGHLANDER 3: SAALISTAJA

HIGHLANDER III: THE SORCERER

Ohjaus: Andy Morahan

Näyttelijät: Christopher Lambert, Mario Van Peebles, Deborah Kara Unger, Mako, Martin Neufeld, Raoul Trujillo, Jean-Pierre Perusse, Daniel Do, Jack Ellerton, Gabriel Kakon, Louis Bertignac ja Michael Jayston

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Fantasiaelokuva Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) oli VHS-markkinoilla niin iso hitti, että sille päätettiin tehdä jatkoa. Highlander II - Paluu (Highlander II: The Quickening - 1991) sai kuitenkin murskavastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Floppaamisesta huolimatta kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian kakkososan ilmestymisen jälkeen. Edellisten osien ohjaaja Russell Mulcahy ei kuitenkaan suostunut jatkamaan sarjan parissa, mikä sai tuottajat haastamaan hänet oikeuteen, koska hän oli aiemmin luvannut tehdä kolmannenkin osan. Mulcahy korvattiin ensikertalaisella Andy Morahanilla ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994. Kuvauksissa Paul Ohlin käsikirjoitusta muovattiin reippaalla kädellä päätähti Christopher Lambertin tahdosta. Lambert oli ollut vaikea houkutella takaisin sarjaan, koska hän ei itsekään pitänyt kakkoselokuvasta ja kesken kuvausten hän lähti kävelemään, vain palatakseen takaisin, kun häntäkin uhattiin oikeustoimilla. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja se saapui hämmentävästi monella eri nimellä teattereihin. Euroopassa leffa julkaistiin loppuvuodesta 1994 nimellä Highlander III: The Sorcerer, kun taas Yhdysvalloissa elokuvaa levitettiin tammikuusta 1995 nimellä Highlander: The Final Dimension. Joissain kotijulkaisuissa elokuva taas nimettiin Highlander: The Final Conflictiksi. Suomessa elokuva julkaistiin suoraan VHS:llä vuonna 1996, nimellä Highlander 3: Saalistaja. Leffa menestyi yllättäen lippuluukuilla edeltäjiään paremmin, mutta kriitikoilta se sai murskavastaanoton. Jopa ohjaaja Morahan totesi jälkikäteen olleensa pettynyt lopputulokseen ja sanoi, että Lambert ja tuottajat vähät välittivät, millaista elokuvaa hän oli tekemässä. Itse olin jo nuorempana nähnyt alkuperäisen Highlander - kuolemattoman ja pitänyt siitä. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 40-vuotisjuhlaansa, minkä lisäksi elokuvasarjaa ollaan käynnistelemässä uudestaan, päätin katsoa aiemmat leffat ja arvostella ne. Pidin yhä Highlander - kuolemattomasta, mutta Highlander II - Paluu oli mielestäni täyttä kuraa. Odotukseni olivatkin matalat, kun ryhdyin katsomaan Highlander 3: Saalistajaa.

Connor MacLeod luuli saavuttaneensa ultimaattisen palkinnon viimeisenä eloonjääneenä kuolemattomana, mutta juhla jää lyhyeksi kun paljastuu, että vaarallinen kuolematon, velho Kane on vapautunut vuosisatojen vankeudestaan ja jahtaa nyt Connoria.

Pitkän taivuttelun, varmaan ihan kivan palkkion ja lisääntyneen päätösvallan myötä Christopher Lambert palasi rooliinsa Connor MacLeodiksi, kuolemattomaksi, joka uskoi Highlander - kuolemattomassa saavuttaneensa suuren palkinnon, voitettuaan viimeiseksi lajitoverikseen luulemansa Kurganin. Connor menetti valitettavasti vaimonsa Brendan auto-onnettomuudessa, mutta hänestä on tullut isä John-pojalle (Gabriel Kakon). Lambert ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut näyttelijänlahjoillaan, mutta alkuperäiselokuvassa hänestä löytyi tiettyä karismaa kameran edessä. Highlander II - Paluussa häntä ei näyttänyt kiinnostavan olla mukana ja vielä tylsistyneemmältä mies vaikuttaa kolmososassa. Lambertin tekonauru on entistä väsyneempi ja hän on täysillä mukana oikeastaan vain vaivaannuttavan pitkissä seksikohtauksissa.

     Elokuvassa nähdään myös Mako Connoria opettaneena velho Nakanona, Mario Van Peebles Connoria jahtaavana kuolemattomana Kanena ja Deborah Kara Unger tohtori Alex Johnsonina, joka kiinnostuu mysteerisestä Connorista. Mako on vielä oiva viisaana tietäjänä, mutta Van Peebles ja Unger jäävät lähinnä laimeiksi kopioiksi alkuperäiselokuvan vastaavista hahmoista. Ungeria ei näytä kiinnostavan juuri yhtään leffassa mukanaolo. Van Peebles sentään revittelee täysillä, mutta hänen teatraalinen suorituksensa aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, mitä ei auta yhtään hahmon korni tyylitaju.

Jos jotain positiivista voi sanoa, niin Highlander 3: Saalistaja on ainakin parempi elokuva kuin Highlander II - Paluu. Tekijätkin onneksi ymmärsivät, että kakkososan kanssa mentiin pahemman kerran pieleen ja niinpä kolmososa leikkii, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan. Kuolemattomat ovat jälleen pelkkiä kuolemattomia, eivätkä mitään aikamatkustavia avaruusolentoja. Auringon vaarallisia säteitä blokkaavista suojakentistäkin on päästy eroon. Näiden huojennusten ohessa suorastaan innostuin lopputaistelun aikana soivasta instrumentaaliväännöksestä Mötley Cruen Dr. Feelgood -kappaleen pohjalta... joskin kuten leffan nimi, myös musiikkivalinnat nähtävästi vaihtelevat julkaisumaasta riippuen.

Ja no, siinäpä se. Muuten Highlander 3: Saalistaja on kehno elokuva. Se on huonosti näytelty ja tarinansa puolesta lähinnä laiska toisinto alkuperäisestä Highlander - kuolemattomasta. Connorin vuosikausia sitten päihittämä teatraalinen pahis tekee paluun nykypäivänä ja jahtaa Connoria. Samalla tutkiva nainen kiinnostuu Connorista, selvittää tämän todellista puolta ja rakastuu mieheen. Kaiken tämän välissä Connor muistelee menneisyyttään historian havinoissa. Mukana on jopa pari ykkösosasta pöllittyä kohtausta, kuten se, että loppusuoralla pahis sieppaa Connorille tärkeän hahmon ja kaahailee autolla vaarallisesti leikitellen.

Highlander 3: Saalistaja on kaikin puolin välinpitämättömästi kasaan pistetty raina ja sama välinpitämättömyys tarttuu nopeasti katsojaan. Ruudulla tapahtuu paljon, mutta kun mihinkään ei ole jaksettu panostaa, ei katsojakaan jaksa välittää. Tuttua kaavaa kierrättävä tarina ei nappaa mukaansa, eikä leffasta löydy jännitettä tippaakaan. Toimintakohtaukset eivät viihdytä ja hauskoiksi tarkoitetut hetket aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Van Peeblesin sekoilun lisäksi leffan vaivaannuttavinta antia on Connorin ja Alexin välille syntyvä romanssi, pääasiassa siksi ettei Lambertin ja Ungerin väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Vaikka Highlander 3: Saalistajalla on kestoa vain vähän päälle puolitoista tuntia, se tuntuu huomattavasti kestoaan pidemmältä ja tylsistyttää aika ajoin.

Elokuvan ohjauksesta vastasi tosiaan Andy Morahan, mutta enpä tiedä, voiko Highlander 3: Saalistajaa edes kutsua hänen leffakseen, kun Morahanin mukaan Lambert ja tuottajat sössivät lopputuloksen, eikä itsekään pitänyt valmiista elokuvasta. Niin tai näin, jokin kulisseissa on mennyt ikävästi pieleen, mikä näkyy turhauttavasti ruudulla. Highlander 3: Saalistaja ei ole edes teknisesti kaksinen. Kuvaus on ailahtelee tasoltaan, lavasteet ovat kelvolliset, mutta puvustajat ja maskeeraajat olisivat voineet miettiä Kanen ulkoasun uusiksi. Tehosteet eivät juuri vakuuta, mutta on äänityöskentely sentään menettelevää J. Peter Robinsonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Highlander III: The Sorcerer, Iso-Britannia, Kanada, Ranska, 1994, Fallingcloud, Initial Groupe, Karambole Films Productions, Lumière Pictures, Transfilm

My Hero Academia, kausi 3 (僕のヒーローアカデミア - 2018) - sarja-arvostelu

MY HERO ACADEMIA - KAUSI 3

僕のヒーローアカデミア

Ohjaus: Kenji Nagasaki

Näyttelijät: Daiki Yamashita, Nobuhiko Okamoto, Ayane Sakura, Yuki Kaji, Kaito Ishikawa, Kenta Miyake, Marina Inoue, Toshiki Masuda, Aoi Yūki, Ryō Hirohashi, Kei Shindō, Tasuku Hatanaka, Eri Kitamura, Yoshimasa Hosoya, Kosuke Kowano, Masakazu Nishida, Kosuke Miyoshi, Kiyotaka Furushima, Junichi Suwabe, Kaori Nazuka, Meiko Kawasaki, Serina Machiyama, Chisa Suganuma, Shinosuke Ogami, Michiru Yamazaki, Akio Otsuka, Tetsu Inada ja Koki Uchiyama

Genre: anime, toiminta, komedia, jännitys

Jaksomäärä: 25

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 14

Kōhei Horikoshin mangaan perustuva animesarja My Hero Academia nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä keväällä 2016. Toinen kausi vain kasvatti suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat jälleen nauhoittamaan repliikkinsä, samalla kun animaattorit kävivät taas töihin. Lopulta My Hero Academian kolmannen kauden esitys käynnistyi huhtikuussa 2018. Tämäkin kausi keräsi korkeat katsojaluvut, sekä kehuja niin faneilta kuin kriitikoilta. Itse olin jo pidemmän aikaa halunnut katsoa My Hero Academian ja kun huomasin animen täyttävän tänä keväänä kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon kahdesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kolmannen kauden katselun positiivisin odotuksin.

UA:n supersankarikoulun 1A-luokan oppilaat matkustavat treenaamaan keskellä metsää. Harjoituksille tulee käyttöä, kun ryhmä vihollisia hyökkää leiriin katalin aikomuksin.

My Hero Academian tutut supersankarioppilaat seikkailevat jälleen. All Mightilta (Kenta Miyake) voimat saanut Izuku Midoriya (Daiki Yamashita) alkaa hissuksiin päästä perille kyvyistään, ilman että pistää vartaloaan joka kerta sairaalakuntoon liian hurjan energialatauksen takia. Hapannaama Kacchan (Nobuhiko Okamoto) äksyilee jälleen kaikille, mutta hahmoon tuodaan onnistuneesti lisäsyvyyttä kauden loppusuoralla. Uraraka (Ayane Sakura) on yhä selvemmin ihastunut Midoriyaan, kun taas Iida (Kaito Ishikawa) on huojentunut, saatuaan kostonsa edelliskaudella. Puoliksi jäinen ja puoliksi tulinen  Todoroki (Yuki Kaji) kamppailee edelleen supersankari-isänsä asettamien paineiden kanssa ja Mineta (Ryō Hirohashi) sen sijaan alkaa jo ärsyttämään yksiulotteisella pervoudellaan. Myös esineitä luova Yaoyorozu (Marina Inoue), sammakko Tsuyu (Aoi Yūki), kivikovaksi muuttuva Eijiro (Toshiki Masuda), varjon luova Tokoyami (Yoshimasa Hosoya), näkymätön Toru Hagakure (Kaori Nazuka), sähköinen Kaminari (Tasuku Hatanaka), happohyökkäyksiä tekevä Mina (Eri Kitamura) ja hännäkäs Mashirao (Kosuke Miyoshi) ovat menossa mukana ja he saavat vaihtelevasti ruutuaikaa ja tekemistä.

     Uusina hahmoina kaudella esitellään metsässä nuoria opettava The Wild Wild Pussycats -nelikko Mandalay (Meiko Kawasaki), Pixie-Bob (Serina Machiyama), Ragdoll (Chisa Suganuma) ja Tiger (Shinosuke Ogami), heidän mukana pyörivä poika Kota (Michiru Yamazaki), sekä All Mightin arkkivihollinen All For One (Akio Otsuka), My Hero Academian suurin paha. Uudet tulokkaat ovat oivallisia, etenkin Kota, jolla on ristiriitainen suhtautuminen sankareihin. All For Onesta taas on saatu aikaiseksi onnistuneen uhkaava paha, joka saa jopa itse All Mightin jännittyneeksi.

My Hero Academia jatkaa sarjan mainiolla linjalla. On ilo lähteä näiden supersankarinuorten kanssa uudenlaiseen opetustilanteeseen, keskelle metsää kyhättyyn treenipaikkaan. Hahmot pääsevät jälleen harjoittelemaan kykyjään, mutta ei tietenkään kestä kauaa, kun todelliset uhkat nostelevat päitään ja nuorten elämät ovat aidosti uhattuina. Kolmas kausi tarjoaakin jälleen aikamoista mättöä ja tämän hahmogallerian monipuoliset voimat pääsevät hyvin esille pitkin kautta. Jo nuorten ja vähäpätöisempien vihollisten väliset taistelut ovat näyttävää menoa, mutta todellinen herkkuhan alkaa, kun itse All For One saapuu kuvioihin, eikä All Might suostu antamaan kenenkään muun kokeilla onneaan tämän ylivertaisen vihollisen kanssa.

Taisteluiden ohelle mahtuu myös paljon muutakin ja vaikka kuinka paljon pidänkin sarjan mukaansatempaavista toimintakohtauksista, mielestäni juurikin nämä muut, hahmoja syventävät, sekä heidän erilaisiin dynamiikkoihin rakentuvat kohtaukset ovat My Hero Academian parasta antia. Oli kyse sitten All Mightin ja Midoriyan mentori ja oppilas -suhteesta, Midoriyan ja Kacchanin vuosia kestäneestä välirikosta tai Todorokin ja hänen isänsä kylmästä perhesuhteesta, nämä henkilödraamat vahvistavat sarjaa ja tuovat niihin toimintakohtauksiin tarvittavia panoksia. Hyvää huumoriakin kauden varrelta löytyy runsaasti ja pidin myös Midoriyan ja Urarakan yhteisistä pienistä hetkistä, kun ujoa ihastusta on selvästi ilmoilla.

Visuaalisesti My Hero Academia jatkaa vahvaa suorittamistaan. Animaatiojälki on huippuluokkaa läpi 25 jakson. Keskustelukohtauksissa animaattorit päästävät itsensä helpommalla, liikuttamalla usein lähinnä vain hahmojen suita, mutta se kompensoituu räjähtävissä taisteluissa, joissa hahmot liikkuvat sulavasti. Taustat ovat näyttäviä ja yksityiskohtaisia, oli kyse kauden alkupään metsämaisemista tai tuhoutuvasta suurkaupungista matsissa All For Onea vastaan. Värejä, valoja ja varjoja käytetään myös tyylikkäästi ja äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu musiikkeja myöten. Pidin kanssa molemmista alkutekstibiiseistä, Uverworldin Odd Futuresta ja Lenny code fictionin Make my storysta.

Plus Ultra!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

僕のヒーローアカデミア, Japani, 2016-2025, Bones

The Death of Robin Hood (2026) - elokuva-arvostelu

THE DEATH OF ROBIN HOOD

Ohjaus: Michael Sarnoski

Näyttelijät: Hugh Jackman, Bill Skarsgård, Jodie Comer, Murray Bartlett, Noah Jupe, Faith Delaney, Clive Russell, Katie Breen ja Jade Croot

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

The Death of Robin Hood perustuu 1700-luvun balladiin englantilaisen sankarihahmo Robin Hoodin kuolemasta. Vuonna 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Sarnoski ilmoitti työstävänsä filmatisointia balladin pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Death of Robin Hood on saapunut elokuvateattereihin. Robin Hoodista on tehty vuosien varrella niin monia elokuvia, etten ollut etukäteen järin innoissani jälleen uudesta tulkinnasta ikonisesta jousiampujasta. Kävin silti katsomassa The Death of Robin Hoodin heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1247 Englannissa Pikku John pyytää iäkkäältä Robin Hoodilta apua, pelastaakseen vaimonsa ja tyttärensä. Robin Hood ja Pikku John lähtevät vielä viimeiselle matkalle, joka mullistaa niin muiden kuin Robin Hoodin itsensäkin käsityksen legendastaan.

Hugh Jackman näyttelee sankarina pidettyä ja ikääntynyttä, jo parhaat päivänsä nähnyttä ja kyynistynyttä Wolverinea... ei kun hups, siis Robin Hoodia. Ympäri Englannin lauletaan balladeja Robin Hoodin urotöistä. Kuinka mies joukkojensa kera varasti rikkailta ja antoi köyhille ja kuinka Marian-neito voitti lopulta sankarin sydämen. Totuus on kuitenkin toinen. Mitään Mariania ei ollut ja Robin ja hänen joukkonsa yksinkertaisesti vain varastivat ja tappoivat. Kuolleiden miesten suvut ovat yksi kerrallaan lähettäneet lisää miehiä kostamaan, mutta yksi kerrallaan jokainen heistä on kohdannut loppunsa Robin Hoodin nuolesta. On mielenkiintoista nähdä tämä hyvin erilainen versio hahmosta, etenkin kun Jackman suoriutuu roolistaan vakuuttavasti. Tympeän hahmon naureskellessa hänestä puhutuille uroteoille, mieleen nousee useasti Jackmanin tähdittämä Logan (2017), mutta mies onnistuu kuitenkin tekemään Robin Hoodista oman tyyppinsä.

     Elokuvassa nähdään myös Bill Skarsgård Robin Hoodille aina uskollisena Pikku Johnina, Katie Breen hänen vaimonaan Margaretina ja Faith Delaney heidän tyttärenään Pikku Margaretina, Jodie Comer sisar Brigidinä, Noah Jupe sukunsa kuolemaa kostamaan lähtevänä Arthurina, sekä Murray Bartlett spitaalisena, jonka Robin Hood kohtaa sisar Brigidin pyörittämällä sairastuvalla. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, erityisesti Comer naisena, joka saa tietysti Robin Hoodin pohtimaan tekojaan ja maailmankuvaansa uudelleen.

Robin Hoodista on vuosien varrella tehty lukuisia elokuvia, aina Errol Flynnin tähdittämästä Robin Hoodin seikkailut -klassikosta (The Adventures of Robin Hood - 1938) Walt Disneyn piirrettyyn Robin Hoodiin (1973), Kevin Costnerin tähdittämästä Robin Hood - varkaiden ruhtinaasta (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) Mel Brooksin ohjaamaan Robin Hood - sankarit sukkahousuissa -komediaan (Robin Hood: Men in Tights - 1993) ja Ridley Scottin ohjaamasta, hieman ontuvasta Robin Hoodista (2010) Taron Egertonin tähdittämään surkeaan Robin Hoodiin (2018). Tätä jousiampujaa on esitetty niin monessa eri valossa, ettei ihme että joku päätti tehdä elokuvan siitä, mitä jos Robin Hood olikin täysi kusipää.

The Death of Robin Hood jakaa taatusti katsojien mielipiteitä kahtia, eikä vain siksi, että se esittää nimikkohahmonsa niin ikävässä valossa. Toisin kuin toiminnantäyteinen traileri antaa ymmärtää, itse elokuva on nimittäin enemmänkin henkilödraama, jossa elämänsä loppusuoralla oleva Robin Hood alkaa vihdoin pohtia tekojaan. Mukana on pari toiminnallisempaa kohtausta, jotka äityvät suorastaan julmiksi väkivaltaisuudessaan, mutta elokuva haluaa mieluummin kaivautua tämän sankarina pidetyn ihmishirviön mielenmaisemaan. Itse pidin näkemästäni, jopa aika paljon. Päähenkilön kasvutarina on oivallisesti rakennettu ja mukana on monia pieniä hetkiä, jotka ovat jopa hieman kauniita ja liikuttaviakin. Jos kaipaa kivaa popcorn-viihdettä, kannattaa pistää jokin muu Robin Hood -leffa pyörimään. Mutta jos kamalia tekojaan hissuksiin katumaan alkavasta ukosta kertova draama houkuttaa, kannattaa The Death of Robin Hoodille antaa mahdollisuus.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Sarnoski, jonka aiempiin töihin kuuluvat Nicolas Cagen tähdittämä Pig (2021) ja kauhuleffa Hiljainen paikka: Päivä yksi (A Quiet Place: Day One - 2024). The Death of Robin Hood on huomattavasti lähempänä Pigiä, mutta leffassa Sarnoski pääsee myös näyttämään kykynsä hurjan väkivaltakuvaston suhteen. Myös teknisesti The Death of Robin Hood on mainio. Elokuva on erittäin taidokkaasti kuvattu ja valaistu. Leffa myös hyödyntää onnistuneesti kuvasuhteen vaihtumista osana tarinan tematiikkaa, kuvastaen Robin Hoodin muutosta. Lavasteet ja kuvauspaikat ovat komeat, puvustus on vakuuttavaa ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan varsin häijyjäkin näkyjä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jim Ghedin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä ajoittain haikeaan tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Death of Robin Hood, Yhdysvallat, 2026, A24, Lyrical Media, Ryder Picture Company

Enola Holmes 3 (2026) - elokuva-arvostelu

ENOLA HOLMES 3

Ohjaus: Philip Barantini

Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Himesh Patel, Helena Bonham Carter, Sharon Duncan-Brewster, Henry Cavill, Jason Watkins, Hattie Morahan, Joe Azzopardi ja Susan Wokoma

Genre: mysteeri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Nancy Springerin kirjasarjaan perustuva Netflixin elokuva Enola Holmes (2020) oli katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Enola Holmes 2 (2022) sai korkeat katsojaluvut, joten kolmannen osan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Enola Holmes 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa kelpo mysteerinä, mutta jatko-osa oli mielestäni jo hieman keskinkertainen. Odotukseni kolmososaa eivät olleet korkeat, mutta katsoin Enola Holmes 3:n silti heti sen julkaisupäivänä.

Enola Holmes on menossa naimisiin lordi Tewkesburyn kanssa Maltalla. Hääjuhlat katkeavat kuitenkin lyhyeen, kun Enolan isoveli Sherlock ja lordi Tewkesburyn äiti siepataan.

Millie Bobby Brown nähdään jo kolmatta kertaa salapoliisi Enola Holmesina, mestarietsivä Sherlock Holmesin (Henry Cavill, jota ei näytä kiinnostavan juuri yhtään olla mukana tässä leffassa) pikkusiskona. Enola on nyt menossa naimisiin rakastamansa lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) kanssa, mistä Sherlock ei innostu, kokiessaan Enolan menettävänsä identiteettinsä häiden myötä. Myöskään Tewkesburyn suku ei ole asiasta mielissään, heidän kokiessa pojan olevan liian hyvä Enolalle. Enola Holmes on periaatteessa hahmona yhä oikein toimiva, hänen pohtiessa, voiko hän yhdistää salapoliisityönsä ja tulevan lady-statuksensa. Brown kuitenkin osoittaa, että hän on vuosien varrella vain heikentynyt näyttelijänä. Hän ylinäyttelee minkä ehtii, eikä asiaa auta Enolalle tyypillinen neljän seinän jatkuva rikkominen, Enolan joko kommentoidessa asioita suoraan katsojalle tai esittäen erilaisia ilmeitä. Partridge jää myös aika puiseksi lordi Tewkesburyna, eikä hänen ja Brownin väliltä löydy juuri kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Himesh Patel Sherlockin uskollisena apurina tohtori Watsonina, Helena Bonham Carter Holmesien äitinä Eudoriana, Hattie Morahan Tewkesburyn äitinä, lady Tewkesburynä ja käväiseepä Susan Wokoman esittämä Edithkin pikaisesti mukana. Patel on elokuvan vakuuttavin näyttelijä, kun yleensä mainio Carter on käynyt selvästi vain kääräisemässä helpot rahat vasemmalla kädellä hutaistulla roolityöllään.

Enola Holmes -elokuvasarjan taso jatkaa laskuaan. Ensimmäinen elokuva oli vielä toimiva mysteeri, mutta jo kakkososa oli keskinkertainen raina ja nyt Enola Holmes 3 on aika heikko ja jopa pitkäveteinen tapaus. Asiaa eivät toki auta ontuvat näyttelijäsuoritukset, mutta isoin ongelma piilee Jack Thornen latteassa käsikirjoituksessa ja Philip Barantinin väsyneessä ohjauksessa. Olin suorastaan pyöristynyt Thorne-Barantini -kaksikon kädenjäljestä, kun ottaa huomioon, että viime vuoden - ei, vaan jopa koko kuluneen vuosikymmenen - paras sarja Adolescence (2025) oli myös heidän aikaansaannoksensa.

Tämänkertainen mysteeri, Sherlock Holmesin katoaminen ja hänen tutkimustensa jatkaminen, ei jaksa millään napata mukaansa. Siihen liittyy oivallisia aihioita Maltan ikävästä kohtelusta Ison-Britannian vallan alla, mutta tämäkin vähä hoidetaan kiusallisen sinisilmäisesti, sellaisella syyttävää sormea heristelevällä "soo-soo!" -asenteella. Pääasiassa leffa koostuu puolivillaisista toiminnallisista osuuksista, joiden stunt-työskentely saa ajoittain irvistämään myötähäpeästä, sekä kömpelöstä komediasta. Todellinen kompastuskivi on tämänkertainen pahis, joka ei vakuuta sitten yhtään. Elokuvan päätyttyä aloin toivoa, että Enola Holmes jäisi trilogiaksi.

Teknisestikin Enola Holmes 3 on ailahteleva. Siitä löytyy kelvollista kameratyöskentelyä, mutta töksähtelevää leikkausta. Yhdessä kohtaa Enola on kuristusotteessa, köysi kaulansa ympärillä, mutta seuraavassa kuvassa hän onkin jo saanut köyden irti ja käyttää sitä vastustajaansa. Lavasteet ovat näyttävät, mutta puvustus ja maskeeraus jättävät ajoittain toivomisen varaa. Brown ei selvästi ole halunnut luopua viimeisen päälle työstetyistä rakennekynsistään - ei, vaikka ne eivät istu leffan tapahtuma-aikaan tai edes hänen hahmoonsa. Tietokonetehosteet, etenkin tulipalo, näyttävät täysin keskeneräisiltä. Äänityöskentely on sentään kelvollista, joskin on suuri sääli, että Daniel Pemberton ei palannut enää säveltäjäksi. Hänen musiikkinsa olivat alusta asti Enola Holmes -elokuvien parasta antia ja valitettavasti Pembertonin korvanneiden Aaron Mayn ja David Ridleyn työt jäävät täysin yhdentekeväksi taustahälinäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enola Holmes 3, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Latina Pictures, Legendary Entertainment, Legendary Pictures, PCMA Management and Productions

Pikkuveli (Little Brother - 2026) - elokuva-arvostelu

PIKKUVELI

LITTLE BROTHER

Ohjaus: Matt Spicer

Näyttelijät: John Cena, Eric André, Michelle Monaghan, Christopher Meloni, Sherry Cola, Ego Nwodim, Caleb Hearon, Bryce Gheisar, Pilot Bunch, Ben Ahlers, Brandon Trost, Christina Catechis ja Paris Hilton

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Little Brother, eli suomalaisittain Pikkuveli on John Cenan ja Eric Andrén tähdittämä komediaelokuva. Elokuva kuvattiin heinäkuussa 2025 työnimellä "Untitled Roommates Project" ja nyt Pikkuveli on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, nähdessäni Netflixin mainoksia siitä. Katsoinkin Pikkuveljen muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen.

Kiinteistönvälittäjä Rudd Landyn elämä mullistuu, kun hänen nuoruutensa ystävä ja Ruddia isoveljenään pitävä Marcus palaa kuvioihin.

John Cena näyttelee Rudd Landya, kiinteistönvälittäjää, joka on ollut erittäin menestyksekäs urallaan, pyrkiessään nousemaan julkkis-isoveljensä Joshin (Christopher Meloni) varjosta. Rudd saakin elämänsä tilaisuuden, kun hänet halutaan mukaan tositelevisio-ohjelmaan, mutta kaikki meinaa mennä pieleen, kun hänen taakseen jättämänsä menneisyys palaa yhtäkkiä ryminällä takaisin hänen elämäänsä. Kyse on nimittäin Marcuksesta (Eric André), maailman koettelemasta miehestä, joka sai lapsena Ruddista parhaan ystävän Yhdysvaltojen isoveli-ohjelman kautta. Marcuksen mielessä Rudd on aina ollut hänen isoveljensä ja hän onkin päättänyt palauttaa vuosiksi katkenneen yhteyden. Rudd ja Marcus ovat periaatteessa passelin erilaiset persoonat, mutta hahmot lähinnä turhauttavat eri tavoin. Cena ajaa asiansa epävarmana Ruddina, mutta André pääasiassa vain ärsyttää Marcuksena, jonka omituisuutta kukaan muu kuin Rudd ei tietenkään huomaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Michelle Monaghan Ruddin vaimona Deirdrenä ja Bryce Gheisar ja Pilot Bunch heidän lapsinaan Coryna ja Shanena, Sherry Cola Ruddin assistenttina Miana, sekä Ego Nwodim ja Caleb Hearson Ruddin ohjelmaansa vetävinä Leonorena ja Ollyna. Eipä sivunäyttelijöidenkään työssä ole juuri hurraamista. Monaghan joutuu tyytymään aika tylsän vaimohahmon rooliin.

Pikkuveli on malliesimerkki Netflixin alkuperäistuotannon elokuvista ja muistutus siitä, miksi niillä on niin huono maine. Parista tunnetusta näyttelijästä huolimatta leffa on sellaista entisaikojen Anttilan alelaarien kuonaa, jota on vaikea kutsua edes kertakäyttöviihteeksi, sillä niin vaivaannuttavan epähauska koettelemus se on. Pikkuveljen tarina on varsin tuttu. Miehellä menee näennäisesti hyvin, kunnes joku eksentrinen heppu saapuu sekoittamaan pakkaa. Kaikki muut pitävät tästä hepusta, kun taas päähenkilölle hän aiheuttaa harmaita hiuksia oikuillaan. Tämä on nähty monta kertaa aiemmin ja vieläpä paljon paremmin ja hauskemmin toteutettuna.

Leffasta löytyy pari ääneen naurattavaa hetkeä, mutta pääasiassa laiskaan koheltamiseen ja lapsellisiin pissa-kakka-juttuihin pohjautuva komediaosasto aiheutti minussa tuhahtelua ja silmien pyörittelyä. Pahinta on, kuinka kertakaikkisen pitkästyttävä elokuva Pikkuveli onkaan. Komediat voivat olla typeriä ja lapsellisia, mutta jos ne ovat tylsiä, on epäonnistuttu ja pahasti. Tarinakaan ei jaksa yllättää millään tavalla. Heti on arvattavissa, että eivätköhän Rudd ja Marcus ennemmin tai myöhemmin löydä yhteisen sävelen.

Elokuvan on ohjannut Matt Spicer, joka on tehnyt aiemmin lähinnä yksittäisiä jaksoja televisiosarjoille, kuten American Horror Storiesille (2021-). Spicerin työ on väsynyttä, mitä ei toki auta Jarrad Paulin ja Andrew Mogelin onneton käsikirjoitus. Sen lisäksi, että kaksikon kehittelemä tarina on tylsä kierrätys ja heidän vitsinsä jättävät kylmäksi, on mukana myös vaivaannuttavan huonoa dialogia, etenkin leffan alkupäässä, kun katsojalle pitää kömpelösti tehdä selväksi hahmojen asemat, tavoitteet ja suhteet toisiinsa. Sentään Pikkuveli on kelvollisesti kuvattu ja mukana on hyvää lavastusta ja puvustusta. Dan Deaconin säveltämistä musiikeista ei kuitenkaan jää mitään käteen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Brother, Yhdysvallat, 2026, Middle Child Pictures, Netflix Studios, The District

The Furious (火遮眼 - 2025) - elokuva-arvostelu

THE FURIOUS

火遮眼

Ohjaus: Kenji Tanigaki

Näyttelijät: Xie Miao, Joe Taslim, Yang Enyou, Brian Le, Joey Iwanaga, Sahajak Boonthanakit, Yayan Ruhian, Manatsanun Phanlerdwongsakul, Gavin Wiriyaphuthorn ja Jeeja Yanin

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 18

The Furious on uusi hongkongilainen toimintaelokuva. Näyttelijät treenasivat taistelukoreografioitaan puolitoista kuukautta, joista viimeisten parin viikon ajaksi kuvaaja Meteor Cheung saapui mukaan, harjoitellakseen kohtaukset kameran kanssa. Elokuva kuvattiin keväällä 2024 Thaimaassa ja maailmanensi-iltansa The Furious sai syyskuussa 2025 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse olen odotellut leffan näkemistä, sen maailmalta kantautuneiden kehujen takia. Kävinkin katsomassa The Furiousin heti sen ensi-iltapäivänä.

Aasialaiskaupungissa siepataan lapsia myytäväksi, eivätkä korruptoituneet viranomaiset tee asian eteen mitään. Tytärtään etsivän mykän Wangin ja journalistivaimoaan etsivän Navinin täytyy tehdä yhteistyötä saadakseen rakkaansa takaisin ja pistääkseen sieppaajat aisoihin.

The Furiousin keskiössä on mykkä yksinhuoltajaisä Wang Wei (Xie Miao), jonka tytär Rainy (Yang Enyou) siepataan eräänä päivänä. Aloittaessaan etsintänsä Wang törmää Naviniin (Joe Taslim), joka etsii siepattujen lasten tapausta tutkinutta ja sen myötä kadonnutta journalistivaimoaan Matiaa (Jeeja Yanin). Tajutessaan olevansa samojen tyyppien perässä, miehet päättävät tehdä yhteistyötä. Mysteerisen menneisyyden omaava Wang ja soluttautumista yrittävä Navin ovat sopivan erilaiset persoonat, muodostaen heti tykättävän kaksikon, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteessaan. Miao ja Taslim ovat vieläpä loistovedossa rooleissaan. Miao synkistelee ja Taslim virnuilee enemmän, mutta kummatkin vetävät yhtä lujaa lättyyn, kun tarve vaatii. Miao ja Taslim ovat vieläpä molemmat tosielämän palkittuja kamppailulajimestareita, eli miehet hoitavat hurjat stunttinsa itse. Mainio on kanssa siepattua Rainy-tyttöä esittävä Enyou, jota isä on kouluttanut puolustamaan itseään ja joka ei noin vain hyväksy kohtaloaan.

     Elokuvassa nähdään myös Manatsanun Phanlerdwongsakul poliisi Yadongina, Joey Iwanaga ja Sahajak Boonthanakit sieppausrinkiä pyörittävinä Paklungina ja herra Songina, Brian Le Songin kätyrinä Ho'na, sekä The Raid -elokuvista (2011-2014) tuttu Yayan Ruhian Paklungin uskollisena kätyrinä Takina. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Kun Ruhian vihdoin päästetään vauhtiin loppuhuipennuksessa, The Raidit nähneet katsojat tietävät, että nyt on muuten luvassa aikamoista mättöä.

Siepattua lastaan etsivä isä ei suinkaan ole mikään uusi idea toimintaelokuvaan. Tunnetuin tätä juonta hyödyntävä elokuva taitaa olla Taken (2008). The Furious saa kuitenkin Takenin näyttämään kivalta koko perheen viihteeltä ja pistää aika lailla kaikki Hollywoodin toimintarainat muutenkin nurkkaan häpeämään. Juoni on mukana lähinnä pitämässä päähenkilöt jatkuvassa kiireessä, sekä antamassa raameja toinen toistaan vaikuttavammille toimintakohtauksille, mutta eipä tuo haittaa yhtään. Jos pidit The Raideista, The Furious on tehty juuri sinulle. Elokuva on itämaisten kamppailulajien ja häikäisevän stunt-työskentelyn juhlaa, mikä vieläpä tarjotaan överiväkivaltaisessa paketissa, ehdottomasti ansaiten korkean K18-ikärajansa viimeistään siinä kohtaa, kun päästään yltiöveriseen lopputaisteluun.

Vajaa parin tunnin kesto pitää todella tehokkaasti mukanaan, kiristäen otettaan kaiken aikaa. Vaikka mäiskettä riittää, ei se ehdi missään kohtaa käydä puuduttavaksi. Suu loksahtaa katsomossa vähän väliä auki, kun katselee näiden miesten aivan älytöntä liikkumista. Tunnelma sen kuin tiivistyy ja aina kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippunsa, se pistääkin pökköä pesään, kunnes intensiteetti pistää hikoilemaan jopa hyvin ilmastoidussa teatterisalissa. Kun lopputekstit pistetään rullaamaan, on pakko hetki hengähtää, ennen kuin voi pöllämystyneenä lähteä kohti kotia, ihmetellen että mitä tulikaan juuri koettua. The Furious on aivan ehdotonta pakkokatseltavaa kaikille toiminnan ystäville. Se tyydyttää toiminnannälän täydellisesti, aiheuttamatta ähkyä. Tämän jälkeen loppuvuoden Hollywoodin tusinatoiminnat, kuten Jason Stathamin tuleva Mutiny - Lavastettu syylliseksi (Mutiny - 2026) saavat todennäköisesti lähinnä haukottelemaan.

Elokuvan on ohjannut Kenji Tanigaki, joka suoriutuu hommastaan todella tyylikkäästi. Miehellä on jo työn alla uusi leffa The Living Dragon, jota jäänkin erittäin suurella mielenkiinnolla odottelemaan. Teknisesti The Furious on pääasiassa mainio. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja kameraa liikutellaan sulavasti toimintakohtausten aikana. Siinä, missä monet jenkkirainat leikkaavat toimintakohtauksiaan silpuksi, peitelläkseen ontuvaa stunt-työskentelyä, tässä oikein mehustellaan sillä, että nämä näyttelijät pistävät itsensä ihan oikeasti koetukselle kameran edessä. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset äityvät loppua kohti yhä vain verisemmiksi. Pientä moitittavaa syntyy joistain silmiinpistävistä tietokonetehosteista, sekä selvästi parin näyttelijän päälle dubatusta englannista. Muuten äänimaailma on kuitenkin väkevästi rakennettu, oli kyse sitten todella kivuliaan kuuloisista vasaraniskuista tai Elliot Leungin, Olivia Xiaolinin ja Flying Lotusin räväkästä musiikista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

火遮眼, Hongkong, 2025, Edko Films, XYZ Films, Zhejiang Hengdian Film Production