Ali G Indahouse (2002) - elokuva-arvostelu

ALI G INDAHOUSE

Ohjaus: Mark Mylod

Näyttelijät: Sacha Baron Cohen, Kellie Bright, Martin Freeman, Charles Dance, Michael Gambon, Rhona Mitra, Barbara New, Ray Panthaki, Emilio Rivera, Paul Clayton, Graham McTavish ja Rudolph Walker

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Ali G Indahouse perustuu Sacha Baron Cohenin luomaan Ali G -hahmoon, joka teki ensiesiintymisensä The 11 O'Clock Show -ohjelmassa syksyllä 1998. Hahmosta muodostui niin suosittu, että hän sai oman ohjelmansa Da Ali G Show'n (2000-2004) ja lopulta hänen ympärille päätettiin tehdä myös kunnon elokuva. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2001 ja lopulta Ali G Indahouse sai ensi-iltansa maaliskuussa 2002. Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka sai kuitenkin sekä kriitikoilta että katsojilta ailahtelevaa palautetta. Jotkut mielsivät leffan hauskaksi, toiset taas haukkuivat sen pystyyn. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ali G Indahousea, siitäkin huolimatta että olen mieltänyt muut Cohenin komediat, kuten Boratin (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006) hauskoiksi. Kuitenkin nyt kun elokuva on yllättäen saamassa jatko-osan Ali G: Who Iz I? (2026) päätin siihen valmistautuakseni vihdoin kurkata, mistä tässä on kyse.

Gangsteriksi itsensä mieltävä Ali G päätyy Ison-Britannian pääministerin assistentiksi, yrittäessään estää päätöksen purkaa hänelle rakkaan kerhotilan. Ali G ei tiedä olevansa varapääministerin pelinappula, miehen havitellessa pääjehun pestiä.

Pääroolissa Ali G:nä nähdään tietysti Sacha Baron Cohen, hahmon luoja, joka esitti tätä itseään kovaksi gangsteriksi uskovaa miestä jo parissa televisio-ohjelmassa aiemmin. Ali G on monin tavoin röyhkeä hahmo. Sen lisäksi, että mies käyttäytyy todella vulgaaristi ja puhuu hävyttömästi muun muassa naisista, on hän todella häpeilemätön stereotypia tummaihoisista rap-artisti-gangstereista, puhuen myös teennäisellä jamaikalaisaksentilla. Hahmo on niin yliampuvan roisi ja Cohen on roolissaan niin totaalisen estoton, että en voinut olla mieltämättä Ali G:ta hauskaksi. Asiaa auttaa se, että Ali G kuvataan aikamoisena luuserina, jonka pöyristyttävä käytös usein kostautuu. Samalla miehellä on kuitenkin myös sydän paikallaan, kun hänen motiivinsa läpi leffan on auttaa hänen "hallitsemansa" Länsi-Staines -alueen lasten vapaa-ajankeskusta, joka on päätynyt purkutuomioon.

     Elokuvassa nähdään myös Kellie Bright Ali G:n ämm... öh, siis tyttöystävänä Juliena, Martin Freeman Ali G:n homiena, eli parhaana ystävänä Ricky C:nä, Ray Panthaki Ali G:n verivihollisena, Itä-Stainesia "hallitsevana" Hassan B:nä, Michael Gambon Ison-Britannian pääministerinä, sekä Charles Dance varapääministeri David Carltonina, jolla on kiero suunnitelma käyttää Ali G:tä päästäkseen eroon pääministeristä ja saadakseen homman itselleen. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Gambon ja Dance ovat jäykkyydessään ja arvokkuudessaan täydellinen vastapaino Cohenin rääväsuiselle ja muutenkin käytöstavat omaamattomalle Ali G:lle.

Ali G Indahouse on ilmestymisestään lähtien jakanut reippaasti mielipiteitä, osan pitäessä elokuvaa suorastaan loukkaavana ja huonona, kun taas toiset mieltävät leffan todella hauskana kaikessa hävyttömyydessään. Itse kallistun enemmän jälkimmäisen porukan puolelle ja nyt minua jopa hieman turhauttaa, etten ollut katsonut elokuvaa jo aiemmin. Vaikka olinkin nähnyt Boratin ja Brünon (2009), leffa pääsi silti useaan otteeseen yllättämään sillä, kuinka pitkälle se on valmis menemään hävyttömyyksissään. Toki on etenkin aluksi vaivaannuttavaa katsoa, kun valkoihoinen Sacha Baron Cohen esittää näin stereotyyppistä hahmoa, mutta samalla Ali G oli mielestäni hupaisa kuvaus siitä, miten typerää tällainen gangsterielämä on. 

Tämän täysin estottoman ronskin huumorin ympärille kyhätty tarina ajaa asiansa. On ihan hupaisaa seurata, kun Ali G päätyy yhtäkkiä politiikkaan ja kuinka niin muut poliitikot kuin kansa suhtautuu parlamentin uuteen, varsin eriskummalliseen jäseneen. Varapääministerin juonittelu pääministerin syrjäyttämiseksi toimii myös kivasti. Loppua kohti leffan paukut kuitenkin hieman hiipuvat ja joistain lystikkäistä jutuistaan huolimatta elokuvan finaali oli mielestäni hitusen väsähtänyt tehokkaan räävittömän alkupään jälkeen. Elokuva onneksi kestää jopa alle puolitoista tuntia, mikä on passelin napakka mitta tälle häröilylle. Nyt jäänkin aidolla mielenkiinnolla odottamaan tulevaa Ali G: Who Iz I? -jatko-osaa. Onko vuonna 2026 mahdollista tehdä jotain näin epäkorrektia ja sujahtaako Cohen rooliinsa enää vuosien tauon jälkeen yhtä sujuvasti?

Elokuvan on ohjannut Mark Mylod, joka oli tätä ennen tehnyt pelkästään televisiosarjojen jaksoja. Mylodin ohjauksessa Cohen pääsee toteuttamaan itseään parhaaksi näkemällään tavalla ja irroittelemaan estoitta. Cohenin ja Dan Mazerin työstämä käsikirjoitus koettelee rajoja oikein kunnolla, mutta ideat hiipuvat loppusuoralla. Teknisesti Ali G Indahouse toimii passelisti. Se on ihan hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja Ali G:n puvustus ampuu veikeästi yli. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Adam F:n musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Ali G Indahouse, Iso-Britannia, 2002, StudioCanal, Working Title Films, WT2 Productions, TalkBack Productions, Kalima Productions GmbH & Co. KG

The Shards, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE SHARDS - KAUSI 1

Luojat: Ryan Murphy ja Bret Easton

Näyttelijät: Igby Rigney, Kaia Gerber, Hayes Warner, Graham Campbell, Homer Gere, Evan Rachel Wood, Wes Bentley, Owen Painter, Jordan Roth, Daniel Dale, Ivy Wolk, Cortés Alexander, Gus Halper, Dot-Marie Jones, Bella Valdes, Ginifer King, James Wolk, Constance Zimmer ja Anthony Ramos

Genre: jännitys, draama

Jaksomäärä: 9

Jakson kesto: 26 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 18

The Shards perustuu Bret Easton Ellisin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 2023. Alun perin Ellis oli solmimassa diiliä HBO:n kanssa adaptaatiosta, jonka ohjaajana olisi toiminut Luca Guadagnino, mutta suunnitelmat muuttuivat. Projekti päätyi Ryan Murphyn kautta FX:lle ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2025. Nyt The Shardsin ensimmäinen kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta) ja omat odotukseni sarjaa kohtaan olivat erittäin alhaiset. Murphyn mukana olo merkitsee minulle yleensä aika kehnoa lopputulosta ja ryhdyinkin skeptisenä katsomaan The Shardsia, kun siitä oli enää muutama jakso julkaisematta.

Vuonna 1981 Los Angelesia piinaavat niin sarjamurhaajat kuin kuolemankultit. Nuoren rikkaan nelikon elämä mullistuu, kun heidän koulussa aloittaa uusi opiskelija, mysteeripoika Robert Mallory.

The Shardsin keskiössä on neljä hyvännäköistä ja varakasta nuorta, joiden kohtaloista ei voisi välittää tuon taivaallista. On kertojana toimiva ja homouttaan piilotteleva Bret Ellis (Igby Rigney), hänen ratsastamista rakastava tyttöystävänsä Debbie (Hayes Warner), Bretin paras ystävä Susan (Kaia Gerber) ja tämän poikaystävä Thom (Graham Campbell). Kaikki nelikosta ovat enemmän tai vähemmän pinnallisia ja turhamaisia tyyppejä, jotka lähinnä ärsyttävät. Asiaa ei auta, että Rigney, Warner, Gerber ja Campbell esittävät hahmojaan kuin aikuisia, eikä yksikään näistä teineistä edes tunnu teiniltä. Rigney ajaa asiansa pääroolissa, mutta muuten näyttelijät jättivät kylmäksi.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Debbien rikkaat vanhemmat, tuottajaisä Terry (Wes Bentley) ja pornonäyttelijä-äiti Liz (Evan Rachel Wood), myöskin pornoa tekevä Ryan (Daniel Dale), Terryn assistentti Steven (Jordan Roth), Bretin salarakas Matt (Owen Painter), sekä mysteerinen uusi opiskelija Robert Mallory (Richard Geren poika Homer Gere), joka pistää koko koulun sekaisin. Sivuhahmot tuntuvat toinen toistaan enemmän käveleviltä karikatyyreilta, eikä näyttelijöiden työssä ole juuri kehumista. Sarjan heikoin suorittaja on nuori Gere, joka ei sovi ollenkaan rooliinsa, eikä onnistu olemaan yhtään niin kiehtovan mysteerinen ja hurmaava mutta vaarallinen, kuin mitä hänen hahmonsa vaatisi. Ja kun iso osa sarjasta liittyy Robertin mysteeriin, on väärä näyttelijävalinta heti iso kompastuskivi.

Miksi en ymmärrä pysyä erossa sarjoista, joiden julisteissa komeilee Ryan Murphyn nimi? The Shards kiitää nimittäin taistelemaan vuoden huonoimman uutuussarjan tittelistä ja sen vastuksena on oikeastaan vain Murphyn edellinen aikaansaannos, keväällä ilmestynyt The Beauty (2026-). Kaikki Murphyn helmasynnit ovat mukana. On hyvännäköisiä, mutta karikatyyrimaisia hahmoja, jotka lähinnä ärsyttävät teennäisyydellään, on kornia tyylitajuttomuutta, on sivuraiteille rönsyilevää tarinankerrontaa, on vaivaannuttavan kökköä dialogia... sarjamurhaajat ja kultit esitetään kierolla tavalla kiihottavina ja periaatteessa koko jutussahan on kyse oman seksuaalisuuden tutkiskelusta tabujen kautta. Nämä samat kikat toistuvat sarjasta toiseen ja The Shardsia katsellessani en voinut olla haaveilematta siitä, mitä sarja olisikaan voinut olla HBO:n puolella ja Luca Guadagninon ohjauksessa...

Tämä yhdeksän jakson mittainen sarjamurhaajajännäri ei nappaa missään kohtaa mukaansa, vaan päinvastoin. Meno heikkenee jakso jaksolta, kun mukaan tuodaan uusia, tarpeettomia sivuhahmoja, joiden juonikuviot vievät sarjaa turhauttaviin suuntiin, eikä lopulta murhaajan identiteetinkään paljastuminen jaksa kiinnostaa. Jossain kohtaa sitä saattaa jopa tuumia, että voi kunpa tappaja - kuka ikinä liekään - pistäisi nämä kaikki tyypit kylmäksi. Ja loppusuorallahan The Shards vieläpä jättää kysymykset edelleen auki katsojalle ja vihjailee mahdollisesta jatkokaudesta. Murphy on nähtävästi pyöritellyt ideaa ainakin kolmen kauden mittaisesta sarjasta, mutta itse koin jo avauskauden läpikahlaamisen työksi.

Teknisesti The Shardsissa on ansionsa, mutta eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Tuotantokausi on pääasiassa kelvollisesti kuvattu, joskin mukana on joitain kehnoja kikkailuja. Lavasteet ovat hienot, puvustus taidokasta ja maskeeraukset ovat oivalliset. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, mutta Morgan Kibbyn ja David Klotzin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustamaalailuksi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Shards, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television

Myrskyn ikkuna (Pressure - 2026) - elokuva-arvostelu

MYRSKYN IKKUNA

PRESSURE

Ohjaus: Anthony Maras

Näyttelijät: Andrew Scott, Brendan Fraser, Kerry Condon, Chris Messina, Damian Lewis, Con O'Neill, Robert Portal, Henry Ashton ja Tamsin Topolski

Genre: historia, draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Pressure, eli suomalaisittain Myrskyn ikkuna perustuu David Haigin näytelmään Pressure, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin Normandian maihinnousuun valmistautumisesta. Haig ja ohjaaja Anthony Maras käänsivät yhdessä näytelmän elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Myrskyn ikkuna sai jo tänä keväänä ja vasta nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun sitä ryhdyttiin mainostamaan alkuvuodesta ja hetkellisesti ehdin jo luulla, ettei se ole saamassa täällä teatterilevitystä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Myrskyn ikkunan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuosi 1944. Liittoutuneiden joukot valmistautuvat suureen operaatioon, jonka tarkoituksena on kääntää toisen maailmansodan suunta. Meteorologi James Stagg pyydetään selvittämään operaatiolle suunnitellun päivämäärän säätila. Kun muut ennustavat kirkasta päivää, Stagg yksinään varoittaa lähestyvästä myrskystä, joka voisi koitua tuhansien sotilaiden kohtaloksi.

Andrew Scott näyttelee tohtori James Staggia, meteorologia, joka saa aikamoisen pestin: hänen pitäisi nimittäin ennustaa säätila maanantaille, kesäkuun viidennelle päivälle vuonna 1944, jolloin liittoutuneet aikovat suorittaa suurimman hyökkäyksensä natsi-Saksaa vastaan. Hyökkäys tapahtuu niin mereltä kuin ilmasta, joten mahdollinen myrsky voisi koitua operaation kannalta kohtalokkaaksi. Scott on tuttuun tapaansa vakuuttava kameran edessä, näytellen hyvin säätutkijaa, jonka asiantuntemukselle asetetaan ennennäkemättömät paineet. Hän tulkitsee taitavasti hahmolleen kohdistettua luottoa ja on kiinnostavaa nähdä, kestääkö tohtori Stagg paineen alla.

     Elokuvassa nähdään myös Brendan Fraser amerikkalaiskenraali Eisenhowerina, Kerry Condon hänen assistenttinaan Summersbyna, Damian Lewis brittikenraali Montgomeryna, sekä Chris Messina amerikkalaismeteorologi Krickinä, joka uskoo hyökkäyspäivän tarjoavan hyvää säätä, kun taas Stagg on satavarma, että Normandiaa kohti lähestyvä myrsky on liian vaarallinen. Sivunäyttelijätkin ovat mainiossa vedossa ja kaikki esittävät vahvasti hahmojensa kokemia stressitasoja. Fraser on erityisen hyvä kenraali Eisenhowerina, joka on vastuussa lähestyvästä operaatiosta ja joka siis kokee sitäkin enemmän paineita sen mahdollisesta onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Kun brittimeteorologi Stagg sanoo myrskyn olevan tulossa, mutta jenkkimeteorologi Krick vannoo auringon nimeen, jää Eisenhowerin päätettäväksi, kumpaan miehistä hän luottaisi.

En usko, että Pekka Pouta on koskaan kokenut näin suurta stressiä säätiedotusten parissa. Enkä usko, että olen koskaan nähnyt yhtä jännittävää elokuvaa siitä, kun pohditaan millainen sää muutaman päivän päästä on. Paperilla homma voi kuulostaa tylsältä, mutta Myrskyn ikkuna on onnistuneen koukuttava jännitysnäytelmä, joka saa stressitasot nousemaan myös yleisön puolella. Tokihan toisen maailmansotaa vähänkin tuntevat tietävät jo, kuinka Normandian maihinnousussa lopulta käy, mutta silti on tiivistunnelmaista seurata, kun nämä miehet yrittävät hiki hatussa tulkita Euroopan ja ympäröivien merien säätietoja ja -karttoja, ennustaakseen hyökkäykselle suunnitellun päivän sään.

Hahmot ovat tosiaan aikamoisten paineiden alla ja erityisen kiinnostavaa on nähdä, kumpaa meteorologeista Eisenhower uskoo. Jos hän luottaa Staggiin ja siirtää hyökkäystä, on mahdollista, että viholliset saavat vihiä juonesta ja osaavat valmistautua siihen. Ja jos hän luottaa Krickiin ja tämä onkin väärässä, voivat Staggin ennustamat myrskyt jo itsessään tuhota koko operaation, ennen kuin yksikään sotilas on päässyt rantaan asti. Mutta mitä jos Stagg on väärässä ja hyökkäyspäivä onkin aurinkoinen, mutta koko operaatio ehdittiin jo perua? Näitä stressaavia pohdintoja ja kihiseviä tunteita seuratessa vähän päälle puolentoista tunnin kesto hujahtaa kuin siivillä. Myrskyn ikkuna ei ole perinteisessä mielessä sotaelokuva, mutta se on silti yllättävänkin mielenkiintoinen katsaus toisen maailmansodan kenties tunnetuimman operaation valmistautumiseen, joka yleensä leffoissa hypätään kokonaan yli.

Elokuvan on ohjannut Anthony Maras, joka ei olekaan tehnyt leffaa sitten vuoden 2018 Hotel Mumbain. Maras rakentaa vahvasti tiivistä tunnelmaa ja saa näyttelijänsä tulkitsemaan hyvin kireää ilmapiiriä. Marasin ja alkuperäisen näytelmän kirjoittaneen David Haigin työstämä käsikirjoitus on mainio dialogia myöten. Myskyn ikkuna on lisäksi taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja efektitkin ovat pätevät. Äänimaisema on osaavasti rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit vain tehostavat jännitettä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pressure, Iso-Britannia, Ranska, 2026, StudioCanal, Working Title Films

Supernatural, kausi 13 (2017-2018) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 13

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Alexander Calvert, Mark Pellegrino, Samantha Smith, Ruth Connell, Kim Rhodes, Briana Buckmaster, Kathryn Newton, Jeffrey Vincent Parise, Osric Chau, Yadira Guevara-Prip, Christian Keyes, Courtney Ford, Danneel Ackles, Richard Speight Jr., Felicia Day, Loretta Devine ja Jim Beaver

Genre: fantasia, jännitys

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma fantasiasarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Jatkokaudet pitivät suosiota niin hyvin yllä, että sarjaa päätettiin jatkaa pitkään vielä alkuperäiseksi finaaliksi tarkoitetun viidennen kauden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2017 ja lopulta Supernaturalin kolmannentoista kauden esitys alkoi lokakuussa 2017. Kausi sai hyvät katsojaluvut, sekä positiivista palautetta kriitikoilta. Itse olin ollut kiinnostunut Supernaturalista jo joitain vuosia ja kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Pidin paljon alkuperäisistä viidestä kaudesta, mutta niiden jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Odotukseni jo kolmattatoista kautta kohtaan eivät olleet järin korkeat, sarjan taannuttua tasapaksuksi jo usean kauden ajaksi.

Sam ja Dean yrittävät keksiä mitä tehdä Luciferin pojan Jackin kanssa, samalla kun he etsivät keinoa matkata maailmanlopun maailmaan, pelastaakseen siellä Luciferin kanssa loukussa olevan Mary-äidin.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat jälleen rooleihinsa Sam ja Dean Winchesteriksi, jotka saivat edelliskaudella äitinsä Maryn (Samantha Smith) takaisin, vain menettääkseen hänet uudelleen, Maryn ja Luciferin (Mark Pellegrino) ajauduttua rinnakkaistodellisuuteen, maailmanlopun maailmaan. Nyt heillä on uusi pulma ratkottavanaan, nimittäin Luciferin poika Jack (Alexander Calvert), joka on kasvanut nuoreksi mieheksi heti synnyttyään ja omaa arvaamattomia voimia. Jack tuo veljeksille uuden dilemman ja riidanaiheen, Samin tuumiessa että nuorukaisessa olisi isästään huolimatta aineksia kunnolliseksi miehenaluksi, kun taas Dean on vakuuttunut, että Jack pitää saada hengiltä mahdollisimman pian. Padalecki ja Ackles jatkavat tuttua perushyvää suorittamistaan, mutta todellista paloa heiltä tuntuu löytyvän vain yhdestä jaksosta... mutta palataan siihen myöhemmin. Smith ja Pellegrinokin ovat oivallisia rooleissaan ja Calvert on nappivalinta paikkaansa maailmassa pohtivaksi Jackiksi.

     Crowleyta näytellyt Mark A. Sheppard ilmoitti kahdennentoista kauden päätteeksi jättävän sarjan ja kyseessä onkin pitkästä aikaa ensimmäinen Supernaturalin kausi, jossa häntä ei nähdä. Crowleyn Rowena-äiti (Ruth Connell) on kuitenkin mukana, tarpeen vaatiessa joko aiheuttamassa ongelmia tai auttamassa Winchesterejä. Myös esimerkiksi sheriffit Jody (Kim Rhodes) ja Donna (Briana Buckmaster), sekä metsästäjäksi ryhtynyt nuori Claire (Kathryn Newton) tekevät paluun ja saavatpa he oman jaksonsa, jonka myötä tekijät yrittivät saada sarjalle naisvetoisen lisäosasarjan "Wayward Sistersin". Fanikunnan reaktio ei kuitenkaan tainnut olla tarpeeksi positiivinen, joten tämäkin yritys laajentaa Supernaturalin maailmaa hylättiin.

Supernaturalin kolmastoista kausi taitaa olla tähän mennessä sarjan epätasaisin. Jack-poika on hyvä lisäys sarjaan, joka on turhankin taantunut samojen naamojen kierrättämiseen, siitäkin huolimatta että hahmot ovat jo kuolleet joskus aiemmin - osa useampaankin kertaan. Marvel-mainen konsepti rinnakkaistodellisuuksista vaihtoehtoisine versioineen tutuista hahmoista tuo myös jotain uutta sarjan tavanomaisen hirviöjahdin ja liian pitkäksi venytetyn Taivaan ja Helvetin välisen sodan keskelle. Esimerkiksi tämänkertainen vihulainen, Helvetin prinssi Asmodeus (Jeffrey Vincent Parise) jätti minut totaalisen kylmäksi. Kausi sisältää aiempaa enemmän pakotettua kiertelyä ja kaartelua, täytejaksoja, sekä Samin ja Deanin turhauttavaa riitelyä. Paljon kiinnostavammaksi mielsin maailmanlopun maailman tapahtumat, kun Mary ja Lucifer joutuvat tekemään yhteistyötä omituisessa ulottuvuudessa.

Kaiken tämän motkotuksen keskeltä minun on kuitenkin nostettava esiin yksi parhaista jaksoista, joita Supernatural on muutamaan tuotantokauteen tarjonnut. Keskellä kautta on nimittäin täysin irrallinen jakso, jossa Sam ja Dean päätyvät television kautta osaksi Scooby-Doo -mysteeriä. Kyllä, luitte oikein. Ja kyllä, jakso on vieläpä lähes kokonaan animoitu. Osa faneista saattaa pyöritellä jaksolle silmiään, mutta itselleni se oli mahtava piristysruiske. Sen lisäksi, että on hauska nähdä näiden hyvin erilaisten hirviönmetsästäjien lyöttäytyvän yhteen, oli kyse sitten Deanin ja Scooby-Doon syömiskilpailusta tai Samin ja Velman väittelystä mörköjen todellisuudesta, jakso on myös pitkästä aikaa aidosti onnistunut kunnon kummitustalojakso. Jakso taitaa olla myös kauden ainoa, jossa veljeksillä käy aitoja hymyjä huulilla ja etenkin Ackles on vaikuttanut olleen onnesta soikeana jaksoa työstäessään.

Tuotantokauden ohjaajien ja käsikirjoittajien työ on vaihtelevaa ja siinä, missä osa saa hetkittäin mukaan potkua ja jännitettä, monien aikaansaannokset tuntuvat todella keskinkertaiselta. Teknisesti Supernatural pitää halvahkon tasonsa. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät pääasiassa hyviltä, mutta tietokonetehosteista paistaa läpi pienehköt budjetit. Visuaalisestikin parasta on Scooby-Doo -erityisjakso. Äänityöskentely ajaa asiansa ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit toimivat taustalla kuten ennenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2022) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJA: ISOVELI ISOTTELEE

DIARY OF A WIMPY KID: RODRICK RULES

Ohjaus: Luke Cormican

Näyttelijät: Brady Noon, Hunter Dillon, Ethan William Childress, Chris Diamantopoulos, Erica Cerra, Gracen Newton, Veena Sood, Ed Asner, Nathan Arenas, Jimmy Tatro, Vincent Tong, Albert Tsai ja Hudson Yang

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 14 minuuttia

Ikäraja: 6

Jeff Kinneyn samannimiseen lastenkirjaan perustuva animaatioelokuva Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid) sai hyvät katsojaluvut, kun se julkaistiin Disney+ -palvelussa joulukuussa 2021, joten jatkoa oli luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan julkaisua Disney oli aloittanut jatko-osan työstämisen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee julkaistiin joulukuussa 2022. Tämäkään leffa ei saanut erityisen positiivista palautetta kriitikoilta, mutta katsojaluvut olivat jälleen hyvät. Itse en ollut aiemmin katsonut ainuttakaan Neropatin päiväkirja -leffaa, en näitä uusia animaatioita, enkä vanhoja näyteltyjä versioita, mutta luin lapsena Kinneyn kirjoja. Nyt kun on tulossa jälleen uusi Neropatin päiväkirja -elokuva, Diary of a Wimpy Kid: The Getaway (2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat animaatiot ja arvostella ne. Ensimmäinen leffa oli ihan kiva ja eräänä päivä päätin vihdoin pistää Isoveli isottelee -jatko-osan pyörimään.

Kun vanhemmat lähtevät viikonlopuksi juhlimaan hääpäiväänsä, Greg Heffley jää isoveljensä Rodrickin kanssa kahdestaan kotiin. Voivatko veljekset löytää yhteisen sävelen, vai onko luvassa jälleen Gregin nöyryyttämistä?

Neropatin päiväkirjan tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty päiväkirjaansa pitävästä neropatista, Greg Heffleystä (Brady Noon), yläkoululaisesta pojasta. Gregiä ärsyttää, kun muiden ikätoverien isoveljet ovat kannustavia ja opettavat isojen poikien juttuja, mutta hänen isoveljensä Rodrick (Hunter Dillon) pitää Gregiä vain ärsyttävänä rääpäleenä. Onkin veljesten kauhu kuulla, että heidän vanhempansa (Chris Diamantopoulos ja Erica Cerra) lähtevät viikonlopuksi juhlimaan hääpäiväänsä, jättäen Gregin ja Rodrickin kahdestaan kotiin. Veljesten välinen konflikti on menevästi rakennettu. Joka kerta kun Greg luulee, että Rodrick alkaa vihdoin välittää hänestä, käykin selväksi, että luvassa on jälleen jokin isoveljen metkuista.

     Menossa mukana on myös Gregin paras ystävä Rowley (Ethan William Childress) ja Gregin pikkuveli Manny (Gracen Newton), joiden lisäksi elokuva esittelee veljesten isoisän (Ed Asner). Rowley on oma sympaattinen hönö itsensä. Poikaa käy välillä sääliksi, kun Greg vetää häntä mukaan tempauksiinsa, eikä anna Rowleyn olla sellainen kuin on, pitäessään häntä nolona.

Ensimmäisen Neropatin päiväkirja -animaation tapaan myös Isoveli isottelee on ihan kiva lastenleffa. Siinä, missä viimeksi keskityttiin Gregin haasteisiin aloittaa yläkoulu, tällä kertaa keskitytään Gregin ja hänen viimeksi todella vähäiselle huomiolle jääneen isoveljensä hankaliin väleihin. Kertomus on passelin erilainen ja kuten jo totesin, veljesten välinen konflikti on menevästi rakennettu. Gregin ja Rodrickin viikonloppu saa yllättäviä käänteitä ja haasteita, jotka vaativat lopulta yhteistyötä vaikka sitten hammasta purren.

Noin tunnin ja vartin mitta on juuri sopiva elokuvalle. Lyhyeen kestoon mahtuu monenmoista meininkiä kiusallisesta vierailusta vanhainkodissa koulun kykykilpailuun, jossa Rodrick esiintyy rock-yhtyeensä Löded Diperin kanssa, kun taas Greg on juuri ja juuri suostunut toimimaan Rowleyn apurina tämän taikuriesityksessä. Kaiken tämän keskellä Gregin ja Rodrickin ailahteleva, mutta loppua kohti ymmärtävämmäksi muuttuva veljeys on leffan sydän. Se auttaa silloin, kun leffa taantuu väsähtäneeksi koheltamiseksi tai omaan makuuni turhan lapselliseksi.

Visuaalisesti Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee jatkaa edellisosan linjoilla. Animaattorit mukailevat kirjoista tuttua tyyliä, tuoden karikatyyrimaiset hahmot sujuvasti kolmiulotteiseen maailmaan. Hahmot ovat todella yksinkertaisen näköisiä ja leffasta on turha etsiä samalla tavalla yksityiskohtia kuin Disneyn varsinaisista teattereihin saapuvista animaatioista, mutta ulkoisesti elokuva ajaa silti passelisti asiansa. Värien käyttökin on miellyttävää ja äänimaailma on sujuvasti rakennettu John Paesanon säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules, Yhdysvallat, Kanada, 2022, 20th Century Studios, Twentieth Century Animation, Walt Disney Pictures

Hetki ennen valoa (2026) - elokuva-arvostelu

HETKI ENNEN VALOA

Ohjaus: Klaus Härö

Näyttelijät: Laura Birn, Oona Airola, Jussi Vatanen, Mari Rantasila, Petra Ahola, Kaarina Hazard, Leon Heselius, Merja Larivaara, Sari Siikander, Lumi Aunio, Katja Lukkarinen, Terhi Lintukangas, Soile Vilponen, Laura Jurkka ja Kardo Shiwan

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 7

Hetki ennen valoa on Klaus Härön uusi draamaelokuva. Härö luki vuonna 2008 Helsingin Sanomissa julkaistun "Kaksi taistelua" -kirjoituksen, josta Härö oli niin vaikuttunut, että halusi tehdä sen pohjalta filmin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Hetki ennen valoa on saapunut elokuvateattereihin. Itse en tiennyt leffan sisällöstä etukäteen mitään, mutta Härön edellinen elokuva Ei koskaan yksin (2024) oli niin vaikuttava, että kiinnostukseni ohjaajan uutta leffaa kohtaan heräsi välittömästi. Kävinkin katsomassa Hetken ennen valoa heti sen ensi-iltapäivänä.

Juuri kun Suomen sairaanhoitajat valmistautuvat lakkoon parempien palkkojen ja työolosuhteiden toivossa, erikoissairaanhoitaja Inka tapaa osastollaan Lenin ja Karin, joiden vastasyntyneellä vauvalla on todettu vakava sydänvika.

Alun perin Alma Pöystin oli tarkoitus näytellä erikoissairaanhoitaja Inkaa, mutta rooli menikin lopulta Laura Birnille. Birn on roolissaan erinomainen ja ihmettelen, jos hänelle ei satele palkintoehdokkuuksia Jussista lähtien ensi vuoden gaalassa. Hän tulkitsee huikean taitavasti hahmonsa vaikeita tuntemuksia. Inka suostuu liiankin herkästi ylitöihin ja ylimääräisiin vuoroihin, joilla hän on kuluttanut itsensä loppuun. Hän meinaa toisinaan nukahtaa pystyyn ja oman lapsenkin (Leon Heselius) hakeminen koulusta tuppaa unohtumaan harva se päivä. Inka yrittää vakuutella huolestuneelle äidilleen (Merja Larivaara) kaiken olevan kunnossa, muttei suostu näkemään, kuinka paljon hänen poikaansa harmittaa jatkuva yksinolo.

     Elokuva seuraa myös Oona Airolan ja Jussi Vatasen esittämää pariskuntaa, Leniä ja Karia, jotka saavat esikoislapsensa, mutta heidän kauhukseen vauvalla todetaan vakava sydänvika, mikä pitäisi leikata kiireellisesti. Ongelmana vain on sairaaloiden toimintaa uhkaavat lakot, joiden takia monia merkittäviä operaatioita on jouduttu siirtämään tai perumaan. Birnin tavoin myös Airola on loistavassa vedossa leffassa. Hän esittää hienosti Lenin pelkoa ja siitä syntyvää väsymystä, mitkä saavat naisen kohtelemaan muita yhä vain tylymmin. Vatanen jää hiljaisempaan rooliin Karina, joka yrittää olla rakkaansa tukena, mutta joka yrittää myös olla hyvä isä edellisen tyttöystävänsä Marian (Petra Ahola) kanssa saaduille lapsille, mikä luo lisäkitkaa Karin ja Lenin välille.

Klaus Härö ei pettänyt tälläkään kertaa. Hetki ennen valoa on erittäin väkevä draamaelokuva, josta tuskin selviää ilman, että kyynelhanat aukeavat jossain kohtaa leffan varrella. Mistään nyyhkyilyssä vellomisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Härö rakentaa tunnelmaa varmalla ammattitaidolla. Vielä Härön ohjausta parempi tosin on Kirsi Vikmanin ja Jimmy Karlsonin käsikirjoitus, joka syventyy hahmoihin esimerkillisen onnistuneesti. Hahmot saattavat nimittäin toisinaan käyttäytyä turhauttavasti, jopa ilkeästi toisiaan kohtaan, mutta koska katsoja pääsee kunnolla näkemään, mitä he käyvät läpi, kuinka stressaantuneita ja väsyneitä he ovat, heidän käytöstään voi ymmärtää. Kun hahmoille syntyy riitaa, molempien osapuolten puolelle olisi helppo asettua.

Elokuva syventyy myös pureutuvasti hoitoalan ongelmiin. Vaikka leffa perustuu vuonna 2008 julkaistuun artikkeliin, sairaanhoitajien ja muun henkilökunnan vaikeudet työvoimapulasta kehnoihin palkkoihin ovat edelleen valitettavan ajankohtainen aihe. Tässäkin asiassa katsojan on helppo ymmärtää sairaanhoitajien voimakasta turhautumista, mutta samalla sitä myös ymmärtää Lenin ja Karin kauhua, kun heidän vauvallaan todetaan sydänvika juuri, kun suuri osa henkilökunnasta on ryhtymässä lakkoon. On myös ymmärrettävää, kuinka vaikeasti Inka suhtautuu koko hommaan. Näiden ristiriitaisten tuntemusten ja taitavasti rakennettujen yhteentörmäysten parissa vajaan puolentoista tunnin kesto hujahtaa nopeasti, vaikka leffalla ei olekaan mikään kiire kertoa tarinaansa. Hetki ennen valoa on vaikuttava ja liikuttava elokuva, joka ei ole helppoa katsottavaa, mutta joka osuu taatusti syvälle.

Hetki ennen valoa on myös osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraajat saavat näyttelijät näyttämään yhden viikon aikana tapahtuvan elokuvan hahmot päivä päivältä väsyneemmiltä. Äänityöskentelykin on onnistunutta ja Matti Byen säveltämät musiikit tunnelmoivat haikeasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Hetki ennen valoa, Suomi, 2026, Filmas, Making Movies Oy, Soul Food

Furious, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

FURIOUS - KAUSI 1

Luoja: Elizabeth Meriwether

Näyttelijät: Emmy Rossum, Lola Petticrew, Scoot McNairy, Quincy Tyler Bernstine, Jake Lacy, Rob Yang, Steve Way, Rob Delaney, Danny McCarthy, Hope Davis, Peter McRobbie, Campbell Scott, Constance Shulman, Elise Kibler, Riley Vinson ja Nicholas Podany

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 18

Furious perustuu löyhästi vuoden 1987 elokuvaan Black Widow. Näyttelijä Emmy Rossum katsoi elokuvan ja innostui siitä niin paljon, että vei siitä syntyneet ideansa Hululle. Hululla pidettiin Rossumin suunnitelmista ja Elizabeth Meriwether palkattiin työstämään sarjaa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Furiousin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin yllä olevan julistekuvan Disney+:aa selatessani ja kun sarjasta oli julkaistu muutamia jaksoja, päätin kurkata, mistä on oikein kyse?

FBI-agentti Alice Black ryhtyy tutkimaan rikkaiden miesten yliannostuksiksi lavastettuja murhia ja päätyy jahtaamaan tappajaa, sekä selvittämään hurjaa salaliittoa.

Emmy Rossum näyttelee Alice Blackia, entistä New Yorkin poliisia, joka on saanut uuden työpaikan FBI:n leivistä. Samalla kun hän yrittää totutella uusiin työkuvioihinsa, hän yrittää toipua traumasta, jonka hänen entinen poliisikollegansa Marshall (Jake Lacy) hänelle aiheutti. Hommaa ei helpota, kun Alice ryhtyy tutkimaan rikkaiden miesten kummallisia kuolemia, jotka on lavastettu yliannostuksiksi. Rossum on roolissaan erittäin vakuuttava, suoriutuen hyvin poliisina ja sitäkin paremmin traumaa kantavana naisena, jolle on kirjoitettu väkevä kehityskaari läpi kauden. Lacy taas osaa tehdä Marshall-hahmostaan heti sopivan lipevän.

     Sarjassa nähdään myös Scoot McNairy Alicen entisenä työparina Dannyna, Quincy Tyler Bernstine Alicen FBI-pomona Norana, sekä Lola Petticrew tiettyjä rikkaita miehiä vainoavana naisena, jonka motiiveja ymmärtää tarinan edetessä yhä vain enemmän, vaikka hänen tekojaan ei hyväksyisikään. Sivunäyttelijät ovat myös huippuvedossa. McNairy tulkitsee hyvin Dannya, joka kokee Alicen hylänneen hänet sen jälkeen, kun oli poliisivoimien ainoa henkilö joka puolusti Alicea, muiden oltua Marshallin puolella. Bernstinestä löytyy auktoriteettia FBI-pomoksi, mutta sarjan väkevimmän roolityön tarjoaa itselleni täysin tuntematon Petticrew, joka osaa olla roolissaan niin hurja, viettelevä, surumielinen, pelottava, että myös sympaattinen. Hänen hahmonsa ja Alice ovat onnistuneesti saman kolikon kääntöpuolet, jolloin katsojana oikein malttamattomana odottaa heidän kohtaamistaan.

Furious osoittautui yhdeksi kuluneen vuoden parhaista uutuussarjoista. Tämä FBI-agentin ja kostoretkellään olevan tappajan kissa-ja-hiiri -leikki nappaa koukkuunsa heti avausjaksossa ja vain paranee kauden kulkiessa kohti tiivistunnelmaista finaaliaan. En yhtään ihmettelisi, vaikka kauden aloittaisi aamupäivästä ja yöhön mennessä hoksaa katsoneensa kaikki kahdeksan jaksoa yhtä kyytiä. On mielenkiintoista seurata niin Alicen tutkimuksia kuin myös tappajan juonittelun etenemistä, etenkin kun tappaja pääsee listansa seuraavan kohteen luokse. Jännitettä pidetään sopivan korkealla ja tunnelmaa kiristetään tehokkaasti aina tarpeen vaatiessa.

Kauden todellinen koukku syntyy kuitenkin siitä, miten onnistuneesti Alicea ja tappajaa vertaillaan toisiinsa. Heidän menneisyydestään löytyy samanlaista traumaa, mikä auttaa naisia ymmärtämään toisiaan, vaikka he ovatkin periaatteessa täydet vastakohdat. Sarja on muutenkin väkevä katsaus seksuaalitraumaan ja kuinka musertavasti se voikaan ottaa elämän hallintaansa, tehden jopa arkisesta asiasta, kuten suihkussa käymisestä, ylitsepääsemättömältä tuntuvan koettelemuksen. Traumaa myös esitetään eri tavoin ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka jopa villeillä tavoilla Alice haluaa ottaa seksuaalisuutensa ja oman kehonsa takaisin. Kaikki tämä nostaa Furiousin vastaavanlaisia ja tavanomaisempia sarjoja korkeammalle. Sarjalle työstetään jo jatkoa ja odotan kyllä uteliaana, mitä tekijät keksivät toiselle kaudelle, koska tavallaan Furious voisi toimia yhden kauden mittaisena minisarjana.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa pätevästi ja saavat näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti. Elizabeth Meriwetherin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tarinaa kiinnostavasti, sekä luo hyvin kerroksia hahmoihin. Myös teknisesti Furious on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset vaikuttavat. Äänimaailma on osaavasti työstetty Ariel Marxin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Furious, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Composition 8, Searchlight Television