Vladimir (2026) - sarja-arvostelu

VLADIMIR

Luoja: Julia May Jonas

Näyttelijät: Rachel Weisz, Leo Woodall, Jessica Henwick, John Slattery, Ellen Robertson, Matt Walsh, Miriam Silverman, Tattiawna Jones, Kayli Carter, Mallori Johnson ja Kari Matchett

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 27 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Vladimir perustuu Julia May Jonasin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Jonas solmi adaptaatiodiilin 20th Televisionin kanssa ja toimi itse sarjan luojana. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Vladimir on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostukseni heräsi yllä olevan kekseliään julisteen myötä ja ryhdyinkin katsomaan Vladimiria heti sen julkaisupäivänä. 

Kirjallisuuden professori on päätynyt skandaalin keskelle, kun hänen aviomiestään syytetään useiden naisopiskelijoiden lähentelystä. Samaan aikaan professori iskee silmänsä yliopiston uuteen opettajaan, Vladimir Vladinskiin.

Rachel Weisz näyttelee nimettömäksi jäävää yliopiston kirjallisuuden professoria, jonka elämä ajautuu pois raiteiltaan, kun useat koulun naisopiskelijat syyttävät hänen aviomiestään Johnia (John Slattery) epäasiallisesta käytöksestä, lähentelystä ja jopa seksisuhteista. Päähenkilö ei kuitenkaan paljoa ehdi tilannetta pohtia, kun kouluun saapuu uutena opettajana nuori Vladimir Vladinski (Leo Woodall), josta päähenkilö alkaa fantasioida yhä vain voimakkaammin. Weisz on roolissaan mainio, onnistuen erityisen hyvin hahmonsa neljännen seinän rikkomisissa, eli kun päähenkilö ryhtyy suoraan puhumaan katsojille. Woodall ja Slattery istuvat myös passelisti osiinsa päähenkilön elämän kahdeksi mieheksi, joista ensimmäinen on jo naimisissa ja joista toiseen päähenkilö on menettänyt himonsa jo aikapäiviä sitten.

     Sarjassa nähdään myös Jessica Henwick Vladimirin vaimona Cynthiana ja Ellen Robertson päähenkilön ja Johnin tyttärenä Sidinä. Henwick ja Robertsonkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman tylsemmiksi, vaikka Sid-tyttärellä omat suhdeongelmansa onkin. Vladimir on lopulta selvästi Weiszin show.

Sarjaksi, joka sisältää seksiskandaaleja, kiellettyjä intohimoja ja jossa päähenkilö rikkoo vähän väliä neljättä seinää kertoakseen suoria ajatuksiaan elämänsä ihmisistä, Vladimir on yllättävänkin kesy tapaus. Sarja käynnistyy vielä varsin lupaavasti, kun Vladimir herää paniikissa sidottuna tuoliin, syypään ollessa tarinan päähenkilö. Tästä hypätään ajassa kuusi viikkoa taaksepäin päähenkilön ja Vladimirin ensikohtaamiseen ja kerrotaan, miten näihin sitomisiin on päädytty. Päähenkilö alkaa lähes välittömästi fantasioida Vladimirista. Lisäksi jokaisella hahmolla vaikuttaisi olevan omat luurankonsa kaapissaan. 

Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta Vladimir ei mielestäni koskaan päässyt oikeasti vauhtiin, aivan kuin jokin pidättelisi sitä kaiken aikaa. Puolen tunnin jaksoja on helppo katsoa vaikka useampi putkeen, mutta silti takaraivossani kolkutteli vähän väliä ajatus siitä, että sarjan pitäisi revitellä rohkeammin. Erilaiset käänteet ovat ihan toimivia, mutta lopulta varsinainen finaali oli mielestäni aikamoinen antikliimaksi. Ei Vladimir siis huono ole. Se on pääasiassa ihan kiinnostava ja toisinaan varsin hauska ja oivaltavakin. Kokonaisuus jää kuitenkin kauas potentiaalistaan ja sarja on mielestäni lähinnä aika keskinkertainen. Sääli.

Ohjaajat pitävät tiettyä kepeää, mutta silti hieman viettelevää ilmapiiriä pääasiassa hyvin yllä, mutta ongelmaksi muodostuu kirjailija Julia May Jonasin johtama käsikirjoitustiimi. Kenties tarina toimii paremmin Jonasin kirjassa, mutta se ei käänny sarjamuotoon niin vakuuttavasti kuin voisi toivoa. Teknisesti Vladimir on kuitenkin mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin hyvin rakennettu Tim Phillipsin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Vladimir, Yhdysvallat, 2026, 20th Television

The Moment (2026) - elokuva-arvostelu

THE MOMENT

Ohjaus: Aidan Zamiri

Näyttelijät: Charli XCX, Hailey Benson Gates, Jamie Demetriou, Isaac Powell, Alexander Skarsgård, Rosanna Arquette, Kate Berlant, Trew Mullen, Rachel Sennott, Kylie Jenner ja Stephen Colbert

Genre: pseudodokumentti, komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

The Moment on pseudodokumenttielokuva artisti Charli XCX:stä. Kiertäessään maailmaa Troye Sivanin kanssa, Charli XCX sai idean elokuvasta, joka linkittyisi hänen uutuusalbumiinsa Bratiin (2024). Hän lähetti ideansa Aidan Zamirille, joka työsti käsikirjoituksen yhdessä Bertie Brandesin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt The Moment on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin (tosin ilman tekstitystä). Itse en ole kuunnellut Charli XCX:ää juuri yhtään ja hän tuli tietoisuuteni oikeastaan vasta viime kesänä, kun hän esiintyi Helsingissä Flow Festivalilla, minkä yhteydessä hän kävi Finnkinon Tennispalatsissa, missä tapasin hänet sen verran, että ohjasin hänet uloskäynnille. Olin kuitenkin kiinnostunut näkemään, millainen leffa hänen ympärille on kasattu ja kävinkin katsomassa The Momentin sen ennakkonäytöksessä.

Charli XCX on juuri julkaissut uuden albuminsa, Bratin ja luonut viraalin ilmiön, "Brat Summerin". Pitääkseen suosion yllä, levy-yhtiö suostuttelee Charli XCX:n tekemään elokuvan uudesta kiertueestaan, mutta pian artistin, studiopomojen ja eksentrisen dokumentaristin erilaiset visiot kokevat ikävän törmäyksen toisiinsa.

Charlotte Emma Aitchison, eli Charli XCX näyttelee The Momentissa itseään - tai no, osittain fiktiivistä versiota itsestään. Artisti on todennut itse, että elokuva on hänen ajatuksensa siitä, miten hänen uransa olisi edennyt, mikäli hän olisi Bratin julkaisun aikaan tehnyt eri päätöksiä, joilla olisi voinut olla hurjia seurauksia. Charli XCX ei ainakaan tämän leffan perusteella huimaa näyttelijätaidoillaan, mutta on hän silti hyvä roolissaan. Tai siis, totta kaihan hän on, esittäähän hän periaatteessa itseään. Charli XCX tuo onnistuneesti esille vaikeita tuntemuksiaan, kun Brat Summerin myötä häntä ryhdyttiin riepottelemaan vähän joka suuntaan, jotta ilmiö saataisiin pidettyä yllä ja siten rahatulot tasaisen korkeina.

     Elokuvassa nähdään myös Rosanna Arquette levy-yhtiön edustajana Tammy Pitmanina, Hailey Benton Gates Charlie XCX:n läheisimpänä ystävänä ja esityksiä suunnittelevana Celestenä, Jamie Demetriou Charli XCX:n managerina Timinä, Isaac Powell artistin tiimiin kuuluvana Lloydina, Alexander Skarsgård dokumentaristi Johannes Godwinina, sekä Rachel Sennott, Stephen Colbert ja Kylie Jenner omina itsenään. Näyttelijäkaartin parasta antia tarjoaa Skarsgård, joka oikein herkuttelee yliampuvana, samanaikaisesti sekä hauskana että ärsyttävänä Johanneksena, jonka levy-yhtiö palkkaa tekemään konserttitaltiointia Brat-kiertueesta ja jolla on hyvin voimakkaat visionsa siitä, millainen show'n pitäisi olla.

Eri artisteista kertovia elokuvia putkahtelee teattereihin harva se kuukausi. Mutta niiden lisäksi osa artisteista esittää itse itseään elokuvissa, jotka toimivat osittain uuden albuminsa mainoksena. Esimerkki tästä on viimevuotinen The Weekndin järkyttävän kamala egotrippi Hurry Up Tomorrow (2025). Huojentuneena voin todeta, että The Moment on onneksi kaukana siitä ja kyseessä on jopa aika hyvä elokuva. Silti koska leffassa nähdään Charli XCX esittämässä itseään ja sen tarina linkittyy voimakkaasti hänen Brat-albumiinsa, ei elokuva täysin onnistunut karistamaan fiilistä siitä, että kyseessä on sivutuote mainostamaan levyä.

The Moment esittää olevansa dokumentti, mutta todellisuudessa kyse on fiktiivisestä tarinasta, joka rakentuu osittain todellisten ihmisten ja tapahtumien ympärille. Charli XCX:n mukaan elokuva kohdistuu ajanjaksoon, jolloin eri tahot halusivat tosissaan hyötyä hänen suosiostaan ja leffa kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos nainen olisi päätynyt eri ratkaisuihin esimerkiksi levy-yhtiön pyynnöstä. Kyseessä on pääasiassa kiinnostava ja jopa aika raadollinen kuvaus musiikkibisneksestä. Maailmanlaajuinen megatähteys ei ole pelkkää ruuduilla tanssimista ja leffa näyttää, miksi suosiostaan huolimatta moni tähti potee ahdistusta ja masennusta. Synkkyyksissä murjottamisen sijaan leffa kuitenkin tarjoaa tämän tietynlaisen kieron huumorin ja satiirin kera. Kohtaus, jossa Johannes esittelee uudistetun kiertueshow'n, joka on kadottanut täysin Charli XCX:n persoonan ja vision, on suorastaan hulvaton.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Aidan Zamiri, joka on aiemmin tehnyt musiikkivideoita niin Charli XCX:lle kuin myös Billie Eilishille ja FKA Twigsille. Kyseessä on Zamirin ensimmäinen varsinainen leffa ja hän hoitaa tonttinsa pääasiassa sujuvasti. Zamirin ja Bertie Brandesin työstämä käsikirjoitus on myös suurimmaksi osaksi toimiva, joskin leffan viimeinen vartti jäi mielestäni hiukan kömpelöksi, aivan kuin elokuva ei tietäisi kuinka päättyä. Teknisesti The Moment on oivallinen ja se on tosiaan kuvattu kuin dokumentti. Leikkaus on paikoin ärhäkkää, lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänityöskentelykin on onnistunutta. Valoherkkiä on kuitenkin pakko varoittaa siitä, että leffa on täynnä välkkyviä valoja, minkä lisäksi paikkojen nimet ilmestyvät ruutuun niin äkäisesti ja eri fonteilla ja väreillä räiskyen, että katsoja tuskin edes pystyy lukemaan niitä kaikkia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Moment, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, A24, Studio365, 2AM, Good World Company, Atlantic Records

Operaatio Ave Maria (Project Hail Mary - 2026) - elokuva-arvostelu

OPERAATIO AVE MARIA

PROJECT HAIL MARY

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller

Näyttelijät: Ryan Gosling, Sandra Hüller, James Ortiz, Lionel Boyce, Ken Leung, Milana Vayntrub, Kriya Kansara, Liz Kingsman, Orion Lee, Ray Porter ja Meryl Streep

Genre: scifi, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 12

Project Hail Mary, eli suomalaisittain Operaatio Ave Maria perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki sen filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään siitä elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Operaatio Ave Maria saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Weirin kirja ei ollut tuttu, mutta olen odottanut leffaa silti innolla sen tekijätiimin ja näyttelijäkaartin takia, sekä sen vuoksi, että kyseessä on teattereihin saapuva iso scifielokuva, joka ei ole uudelleenfilmatisointi, jatko- tai esiosa. Kävinkin innokkain mielin katsomassa Operaatio Ave Marian sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Aurinko tekee kuolemaa ja tohtori Ryland Grace lähetetään yksisuuntaiselle matkalle avaruuteen etsimään pelastuskeinoa. Apua Grace saa yllättävältä taholta, kun vieraan olentolajin edustaja on samanlaisella tehtävällä pelastaakseen oman planeettansa.

Ryan Gosling näyttelee tohtori Ryland Gracea, joka on lähtenyt uskaliaalle matkalle avaruuteen, pelastaakseen auringon erikoiselta astrofagi-bakteerilta, joka ruokkii itseään tähdillä tuhoisalla tavalla - jo muutamien vuosikymmenien päästä Maapallo viilentyisi sen verran, että valtava määrä ihmisiä tulisi kuolemaan. Grace ei todellakaan ole mikään tavanomainen sankari, mutta kun kahdeksan miljardin ihmisen selviytyminen lepää lopulta hänen harteillaan, on miehen pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä kaikkensa onnistuakseen tehtävässään. Gosling on tuttuun tapaansa täysin elementissään keulakuvana, tehden hahmostaan onnistuneesti niin hupaisan, tykättävän kuin fiksulta vaikuttavan. Paljon lepää toki Goslingin harteilla, koska hän on suuren osan ajasta ainoa näyttelijä ruudulla, mutta mies hoitaa homman kunnialla kotiin.

     Elokuvassa nähdään myös Putoamisen anatomiasta (Anatomie d'une chute - 2023) tuttu Sandra Hüller Gracen pelastusoperaatioon pestaavana Eva Strattina ja Lionel Boyce turvamies Carlina, sekä kuullaan James Ortiz Kivisenä, avaruuden muukalaisena, jonka aurinkokunnan tähti tekee myös kuolemaa astrofagien takia ja joka on lähetetty Gracen tapaan pelastamaan kansansa. Yhteinen tavoite tekeekin Gracesta ja Kivisestä yllättäviä liittolaisia. Sivuhahmotkin ovat mainioita. Hüller on karismaattinen osassaan ja Boyce tuo sopivasti pilkettä silmäkulmaan puvussa patsastelevaan turvamieshahmoonsa. Kivinen on aivan mahtava tapaus ja olennon ja Gracen välinen ystävyys tuokin elokuvaan sen tarvitseman sydämen.

Operaatio Ave Mariaa on kehuttu vuolaasti viime viikot ympäri maailman, mikä vain kasvatti intoani elokuvaa kohtaan. Ja huojentuneena voin sanoa, ettei kaiken hehkutuksen jälkeen vastassani ollut pettymystä, vaan paras avaruuselokuva sitten Interstellarin (2014). Tämä maailmanpelastusoperaatio vie niin täysillä mukanaan, että jopa vähän päälle kahden ja puolen tunnin kesto menee kuin hujauksessa. Tarina ei toki ole täysin omaperäinen ja avaruudessa yksin matkaavan ihmisen ja erikoisen olennon välille muodostuvaa ystävyyttäkin nähtiin juuri parin vuoden takaisessa Netflix-leffa Spacemanissa (2024). Operaatio Ave Maria rakentaa kuitenkin tutuista palikoista niin mahtavan pakkauksen, etteivät tuttujen juttujen kierrätykset haittaa yhtään.

On erittäin kiinnostavaa seurata niin Gracen matkaa avaruudessa kuin takaumien kautta sitä, kuinka Grace päätyi osaksi operaatiota. Todelliseen vauhtiin leffa toki pääsee, kun Kivinen tulee kuvioihin. Tämän epätavallisen parivaljakon ystävyys on kertakaikkisen ihastuttava ja lämmin. Näihin hahmoihin kiintyy niin voimakkaasti, että heidän onnistumisensa nostavat hymyt huulille, vastoinkäymiset saavat herkistymään ja erilaiset kiipelit saavat tosissaan jännittämään. Operaatio Ave Maria on muutenkin todellista tunteiden vuoristorataa, kuten kunnon scifispektaakkelin kuuluu. Elokuva on toisaalta mitä täydellisintä popcornviihdettä, mutta samalla siitä löytyy syvällisempääkin puolta rikastuttamaan kokemusta. Olen yllättynyt, jos jokin loppuvuoden suurelokuvista tarjoaa minulle yhtä fantastisen elokuvaelämyksen. Ja kyllä, totean tämän tiedostaen, että tulossa on vielä esimerkiksi The Odyssey (2026), Spider-Man: Brand New Day (2026) ja Dyyni: Osa kolme (Dune: Part Three - 2026).

Elokuvan onnistuminen johtuu vahvasta taustatiimistä täynnä todellisia osaajia. Ohjauksesta vastaa kaksikko Phil Lord ja Christopher Miller, joiden aiempiin töihin kuuluvat 21 Jump Street (2012) ja Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014). Duo tuokin mukaan tuttua energiaansa ja mahtavaa huumorintajuaan. Käsikirjoituksesta taas vastaa Netflixin Daredevil-sarjan (2015-2018) luoja Drew Goddard, joka suoriutuu myös pestistään vakuuttavasti. Visuaalisesti Operaatio Ave Maria on suorastaan upea, kuvauksesta lähtien. Mitäpä muuta voikaan odottaa Greig Fraserilta, joka on kuvannut myös esimerkiksi Dyynin (Dune - 2021) ja The Batmanin (2022)? Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin mainiot. Tehosteet ovat huikeat, oli kyse sitten avaruudesta, Ave Maria -aluksesta tai Kivisestä, joka on toteutettu nukkea ja digiefektejä sekoittaen. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Daniel Pembertonin musiikit säestävät tätä seikkailua erinomaisesti, vaihdellen vakuuttavasti tunnelmasta toiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Project Hail Mary, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, General Admission, Lord Miller, Metro-Goldwyn-Mayer, Pascal Pictures, Waypoint Entertainment

Supernatural, kausi 7 (2011-2012) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 7

Luoja: Eric Kripke

Pääosissa: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Jim Beavers, James Patrick Stuart, DJ Qualls, Benito Martinez, Mark A. Sheppard, Rachel Miner, Mark Pellegrino, Misha Collins, Kevin McNally, Felicia Day, Osric Chau, Emma Grabinsky, Jewel Staite, Carrie Fleming, Julian Richings ja Rick Worthy

Genre: fantasia, kauhu

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kriplen luoma kauhufantasiasarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi kasvattivat suosiota sen verran, että sarjaa päätettiin jatkaa suunniteltua pidemmälle. Kuudes kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja lopulta Supernaturalin seitsemännen tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, syyskuussa 2011. Tällä kaudella katsojaluvut laskivat kuitenkin hieman ja vaikka kriitikot antoivat kaudelle positiivista palautetta, monet fanit ilmaisivat tyytymättömyyttään ja seitsemäs kausi onkin yleisesti leimattu sarjan heikoimmaksi. Itse olen tiennyt Supernaturalista jo pitkään ja kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä katsomaan sitä. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta ja vaikka mielsinkin kuudennen kauden alustavasti aika turhaksi, pidin lopulta siitäkin. Aloitin kuitenkin seitsemännen kauden hieman pelokkaana, kuultuani ja luettuani niin monesta paikkaa, että kyseessä olisi sarjan huonoin kausi. 

Imaistuaan Kiirastulen sielut, Castiel julistaa itsensä uudeksi Jumalaksi. Tyranniksi muuttunut entinen enkeliystävä ei ole kuitenkaan Winchesterien suurin huoli, sillä Kiirastulesta vapautui samalla muinaisia olentoja, leviataneja, joihin veljesten tavalliset konstit eivät tepsi.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat jälleen rooleihinsa Sam ja Dean Winchesteriksi, jotka joutuvat yllättävän haasteen eteen, kun heidän pitkäaikainen ystävänsä ja liittolaisensa Castiel-enkeli (Misha Collins) imaisi Kiirastulen sielut itseensä ja julisti itsensä uudeksi Jumalaksi, aloittaen heti johtamisen tyrannimaisella otteella. Veljekset ovat taistelleet monenlaisia olentoja vastaan, mutta miten käy, kun he joutuvat kohtaamaan ystävänsä? Padalecki ja Ackles ovat yhä hyvässä vedossa rooleissaan ja heidän hahmonsa toimivat taas vahvasti. Samia ja Deania kumpaakin painavat erilaiset asiat, joista he eivät halua pahemmin avautua, mikä aiheuttaakin tasaisin väliajoin ongelmia veljesten välille. Collinskin hoitaa tonttinsa julmana diktaattori-Castielina hyvin ja on erittäin kiinnostava veto tehdä hahmosta tämänkertainen vastus... joskin aivan liian lyhyeksi aikaa.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös vanha kunnon Bobby (Jim Beaver), joka auttaa poikia parhaansa mukaan ja hokee palleja naurettavuuteen asti, sekä demoni Crowley (Mark A. Sheppard), joka on ymmärrettävästi katkera Castielin petturuudesta. Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa metsästäjä Garth (DJ Qualls), salaliittoteorioihin hurahtanut Frank (Kevin McNally), menestyvä koulupoika Kevin (Osric Chau), hakkeri Charlie (Felicia Day), sekä Kiirastulesta vapauteen päässeitä muinaisia leviataneja johtava Dick Roman (James Patrick Stuart). Beaver ja Sheppard ovat aina yhtä mainiot osissaan ja uudetkin näyttelijät hyppäävät menoon pääasiassa oivallisesti. Stuart on hyvä valinta rooliin kauden pääpahikseksi.

Kuten alussa kerroin, minua jännitti etukäteen Supernaturalin seitsemännen kauden katselu, sillä olin niin monesta lähteestä kuullut ja lukenut, että kyseessä on sarjan heikoin kausi. Mutta mitä vielä, tämähän oli jälleen oikein mainiota menoa Winchesterin poikien matkassa! No siis joo, Castielin jumalkompleksi hoidetaan turhankin vauhdilla pois alta, vaikka siihen olisi voinut käyttää koko kauden ja pistää niin Sam ja Dean kuin katsojakin pohtimaan, että mitä nyt, kun heidän ylivoimaisin vastustajansa on heidän entinen ystävänsä. Ja joo, onhan se todella väsähtänyt vitsi, että tämänkertaisen pääpahiksen nimi on Dick. Ja tätä pippelivitsiä vielä heitetään ainakin kerran per jakso siitä lähtien, kun hahmo esitellään. Yritäpä siinä ottaa tämä suuri ja mahtava tuhoajien armeijan johtaja tosissaan.

Pääasiassa viihdyin kuitenkin enemmän kuin passelisti tämänkin Supernatural-kauden parissa. Lapsellisesta vitsistä huolimatta mielsin leviatanit hyviksi vastuksiksi, haastaen veljekset onnistuneesti ja luoden jännitettä siitä, miten nämä otukset voitaisiin edes päihittää. Leviataneja enemmän pidin siitä, että kaudelta löytyy useita "viikon hirviö" -jaksoja, joiden myötä sarja tuntuu palaavan vielä vahvemmin koko homman alkupäähän. Winchesterit pääsevät kohtaamaan taas kaikenlaisia pimeyden voimia noidista tappajapelleihin, kirottuihin esineisiin ja jopa kreikkalaisiin jumaliin. Kauden parhaita jaksoja ovat mielestäni kolmas, kuudes, kymmenes, kolmastoista ja seitsemästoista jakso, jotka uskaltavat pistää Samin ja Deanin aidosti ahtaalle, vaikeiden päätösten äärelle. Kaiken tämän synkistelyn keskellä kahdeksas jakso, jossa Sam ilmoittaa yllättäen menevänsä naimisiin hänen faninsa Beckyn (Emily Perkins) kanssa, on veikeä piristysruiske. Kausi jättää veljesten seikkailut taas erittäin kiperään paikkaan ja kahdeksannen kauden haluaakin aloittaa saman tien.

Tuotantokauden ohjaajat (Ackles on jälleen kokeillut onneaan kolmannen jakson ohjaksissa) rakentavat tunnelmaa oivallisesti, samalla kun käsikirjoittajat keksivät monenlaista veljesten päiden menoksi. Leviatanien kohdalla käsikirjoittajien työ on epätasaista ja olennoissa olisi potentiaalia paljon parempaankin. Heidän suunnitelmansa on toisaalta hieman hupsu, mutta samalla myös ihan kekseliäs metafora kapitalismille. Teknisiltä ansioiltaan Supernaturalin seiskakausi on tuttua kauraa. Kausi on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivaa ja maskeeraukset pätevät. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa pienempi televisiobudjetti, mistä kärsivät erityisesti leviatanit, näyttäessään todelliset ulkomuotonsa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin musiikit tunnelmoivat taustalla tuttuun malliin, unohtamatta tietenkään finaalijaksossa perinteikkäästi kuultavaa Kansasin Carry On Wayward Sonia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

High School Musical 3: Senior Year (2008) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL 3: SENIOR YEAR

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Corbin Bleu, Monique Coleman, Olesya Rulin, Alyson Reed, Bart Johnson, Chris Warren Jr., Ryne Sanborn, Matt Prokop, Justin Martin, Jemma McKenzie-Brown, Jessica Tuck ja Robert Curtis Brown

Genre: musikaali, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Extended Version: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 3

Disney Channelin komediamusikaali High School Musical (2006) oli jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osa High School Musical 2 (2007) oli vielä isompi katsojamenestys, joten kolmas osa päätettiin tehdä elokuvateattereihin. Käsikirjoitus ehdittiin saada valmiiksi juuri ja juuri ennen Hollywoodin käsikirjoittajien lakkoa, jolloin kuvaukset pääsivät alkamaan toukokuussa 2008 ja lopulta High School Musical 3: Senior Year sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2008. Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Itselleni High School Musical tuli tosissaan tietoisuuteeni, kun tämä kolmas elokuva ilmestyi ja sitä mainostettiin kaikkialla ja varmaan kaikki kouluni tytöt puhuivat siitä. Katsoin ensimmäisen High School Musicalin kuitenkin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja olin yllättynyt, kuinka paljon viihdyin sen parissa. Kun huomasin leffan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Mielestäni myös kakkososa oli ihan kiva ja aloitin kolmannen leffan katselun positiivisin mielin.

Troy, Gabriella ja muut ovat viimeisellä kouluvuodellaan East High'ssa. Samalla kun he valmistelevat suurta viimeistä esitystään, jokainen pohtii mitä haluaisi tulevaisuudeltaan.

High School Musicalin tutut hahmot tekevät paluun ja suuri osa näillä näkymin viimeistä kertaa - jos siis Disney ei aio joskus tehdä jotain "High School Musical Reunion" -elokuvaa, jossa nelikymppiset hahmot palaavat muistelemaan nuoruuttaan. Zac Efron ja Vanessa Hudgens nähdään kolmatta kertaa milleniaalityttöjen suosikkiparina, Troy Boltonina ja Gabriella Montezina, joiden rakkaus joutuu koetukselle, kun heidän haaveensa tulevaisuudesta menevät ikävästi ristiin. Sharpay Evansilla (Ashley Tisdale) on selvä suunnitelma tähteydestään, mutta Ryan-veli (Lucas Grabeel) on alkanut kyllästyä olemaan ikuisesti siskonsa varjossa. Myös Chadilla (Corbin Bleu), Taylorilla (Monique Coleman) ja Kelsillä (Olesya Rulin) on omat haaveensa, joista osa saattaa erottaa hahmot - osa parhaita ystäviä, osa rakastavaisia - kauas toisistaan. Tämä nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksien pohdinta ja niistä stressaaminen on monille samanikäisille tuttu ja samaistuttava tunne ja näyttelijäkaarti tulkitsee sitä pätevästi. Efron, Hudgens, Tisdale ja muut ovat muutenkin oivallisessa vedossa, kaikkien hypätessä riemuissaan takaisin yläkoulumusikaalin pyörteisiin.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Bart Johnson Troyn isänä Jackina ja Alyson Reed teatteriopettaja Darbusina, kun taas uusina tuttavuuksina esitellään nuoret sällit Jimmie "Raketti" Zara (Matt Prokop) ja Donny Dion (Justin Martin), jotka ovat aikamoisia Troyn ja Chadin fanipoikia, sekä brittiläinen vaihto-oppilas Tiara Gold (Jemma McKenzie-Brown), joka idolisoi Sharpayta. Reed on jälleen mainio suurieleisenä teatteriopettajana, joka ei tosin ole enää samanlainen tiukkis kuin ykkösleffassa, Darbusin huomattua, että talenttia voi löytyä yllättävistäkin paikoista.

High School Musical -trilogia onnistuu pääasiassa pitämään kelpo tasonsa loppuun asti. Kolmososa Senior Year on toimiva finaali näiden nuorten tarinalle, johon kuuluu jälleen runsaasti iloa ja riemua, mutta myös suurta draamaa. Käsikirjoittajat yrittävät jälleen keksiä syytä aiheuttaakseen loppua kohti välirikkoa Troylle ja Gabriellalle, kun jälkimmäiselle tarjoutuu paikka unelmakoulusta, joka sijaitsee yli tuhannen kilometrin päässä, eikä Gabriella ole varma etäsuhteen toimivuudesta. Kehää kiertää myös Sharpay, joka on palannut tutuksi turhamaiseksi itsekseen, vain käydäkseen jälleen kerran läpi kehityskaaren mukavampaan suuntaan. Pettymyksiini kuului myös se, että Ryan-veljelle on kirjoitettu säpinää Kelsin kanssa, vaikka poika on päivänselvästi homo. Harmillisesti Disney ei vielä vuonna 2008 ollut tarpeeksi edistyksellinen kirjoittamaan Ryanille jotain mukavaa teatteripoikaa aiheuttamaan tunnemyllerrystä.

Tuttujen juttujen laiskahkosta kierrätyksestä huolimatta High School Musical 3: Senior Year pitää ihan hyvin mukanaan, joskin parin tunnin kestossaan kolmososa kärsii hieman samasta liikapituudesta kuin kakkonenkin. Seasta löytyy hauskoja hetkiä ja heittoja, kuten myös teineille sopivaa mehevää draamailua. Elokuvan voimavara on kuitenkin monille samaistuttava haikeus koulun päättymiseen liittyvistä seikoista. Toisaalta edessä voi olla aikamoisia mahdollisuuksia, mutta samalla se voi tarkoittaa tutuksi ja turvalliseksi koetusta elämästä luopumista. Läheiset ystävät, joiden kanssa tuli hengailtua päivätolkulla, saattavat hyvinkin nopeasti muuttua etäisiksi ja sitten enää pelkiksi hyviksi muistoiksi, eivätkä teini-iän "ikuisesti yhdessä" -rakkauslupauksetkaan välttämättä kestä.

Kenny Ortega jatkaa elokuvasarjan ohjaksissa ja pitää tuttua pirteää ilmapiiriä hyvin yllä, saaden näyttelijät revittelemään ilahduttavasti. Peter Barsocchinin käsikirjoitus menee ajoittain sieltä, mistä aita on matalin, mutta tekstin temaattiset puolet vahvistavat miehen työtä. High School Musical 3: Senior Year on ihan hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja valaistu, joskin olisin toivonut, että kun elokuva julkaistiin ihan teattereissa asti, niin se näyttäisi myös hieman "cinemaattisemmalta", eikä edelleen Disney Channeliin suoraan tehdyltä.

Ja eipä High School Musical -elokuvasta voi tietenkään puhua mainitsematta sen lukuisia musikaalinumeroita. Laulullisesti leffan huippuhetkiä olivat mielestäni heti alussa kuultava koripallopelin tsemppibiisi Now or Never, Troyn ja Gabriellan nätti kattotanssi Can I Have This Dance?, Troyn ja Chadin hauska lapsuusvuosien muistelulaulu The Boys Are Back, sekä suuri loppukappale High School Musical. Itse suuri musikaaliesitys oli mielestäni kuitenkin tällä kertaa aikamoinen antikliimaksi. Tekijöillä oli mahdollisuus kalastella kunnon nostalgiapisteitä ja teettää show koko trilogiasta, mutta nyt esitys on hämmentävästi tästä kyseisestä elokuvasta, leffan siis toistaessa kohtauksia, jotka nähtiin juuri parikymmentä minuuttia aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

High School Musical 3: Senior Year, 2008, Walt Disney Pictures, Borden and Rosenbush Entertainment

Scary Movie 3 (2003) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 3

Ohjaus: David Zucker

Näyttelijät: Anna Faris, Charlie Sheen, Simon Rex, Regina Hall, Drew Mikuska, Anthony Anderson, Leslie Nielsen, Kevin Hart, Jianna Ballard, Queen Latifah, Eddie Griffin, Camryn Manheim, George Carlin, Pamela Anderson, Jenny McCarthy, Denise Richards, Edward Moss ja Simon Cowell

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Parodiaelokuva Scary Movie (2000) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001) ei menestynyt yhtä hyvin, mutta se keräsi silti tarpeeksi katsojia, että Dimension Films -yhtiö halusi tehdä kolmannenkin elokuvan, joka kulki aluksi työnimellä "Scary Movie 3: Episode I - Lord of the Brooms". Kaksi ensimmäistä leffaa ohjannut Keenen Ivory Wayans, sekä ne käsikirjoittaneet ja niitä tähdittäneet Shawn ja Marlon Wayans olivat kuitenkin ärtyneet rahanhimoissaan kiirehtineen Dimension Filmsin toimintaan jatko-osan aikana niin paljon, että he ilmoittivat, etteivät suostuisi jatkamaan sarjan parissa. David Zucker palkattiin uudeksi ohjaajaksi ja aluksi Kevin Smith työsti käsikirjoitusta, mutta jätti lopulta projektin. Jason Friedberg ja Aaron Seltzer kirjoittivat uuden käsikirjoituksen, joka oli tarkoitus kuvata, mutta Zucker piti lopulta Craig Mazinin ja Pat Proftin käsikirjoituksesta ja elokuva muuttui reippaasti juuri ennen kuvausten alkamista maaliskuussa 2003. Lopulta Scary Movie 3 sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva menestyi paremmin kuin kakkososa ja se sai kriitikoiltakin hieman positiivisemman vastaanoton. Itse näin Scary Movie 3:n jo lapsena kahden ensimmäisen osan tapaan, ilman että olin nähnyt juuri yhtäkään niistä elokuvista, joita leffat parodioivat. Tämä ei kuitenkaan tuolloin haitannut minun viihtymistäni niiden parissa. Nyt kun elokuvasarja saa yli vuosikymmenen jälkeen jatkoa elokuvalla Scary Movie (2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat uudestaan ja samalla arvostella ne. 

Cindy ryhtyy tutkimaan mysteeristä videokasettia, jonka katsojat kuolevat seitsemän päivää myöhemmin. Samaan aikaan erään maatilan maissipellolle ilmestyy omituisia kuvioita.

Anna Faris palaa rooliinsa Cindy Campbelliksi, joka selvisi niin Ghostfacen hyökkäyksiltä kuin yöstä kummituskartanossa ja joka päätyy jälleen uuden kauhukertomuksen pyörteisiin. Tällä kertaa toimittajana työskentelevä Cindy saa tietää videokasetista, jonka katsoja saa videon päätyttyä puhelun, jossa sanotaan, että katsoja kuolee seitsemän päivää myöhemmin. Myös aiemmista kohtaloistaan huolimatta Regina Hallin esittämä Brenda on mukana ja kun hän katsoo tämän kohtalokkaan videon, Cindy muuttuu pakkomielteiseksi mysteerin selvittämisestä. Faris ei vieläkään huimaa näyttelijäntaidoillaan, mutta on silti jälleen varsin hupaisa pääroolissa. Hall sen sijaan on todella hauska turhan lyhyeksi jäävässä ruutuajassaan.

     Wayansin veljesten poistuttua kuvioista on näyttelijäkaarti mennyt muutenkin lähes täysin uusiksi. Miehen puolikkaista (Two and a Half Men - 2003-2015) tuttu Charlie Sheen ja Simon Rex näyttelevät Loganin veljeksiä Tomia ja Georgea, jotka asuvat maatilalla, jonka maissipellolle ilmestyy kummallisia kuvioita. Drew Mikuska nähdään Cindyn veljenpoikana Codynä, josta Cindy huolehtii, kun taas Anthony Anderson ja Kevin Hart esittävät Georgen räppärikavereita Mahalikia ja CJ Iziä. Queen Latifah ja Eddie Griffin näyttelevät Oraakkelia ja tämän miestä Orpheusta ja itse parodiaelokuvien kuningas Leslie Nielsen esittää Yhdysvaltojen presidenttiä. Nähdäänpä elokuvassa myös lyhyesti Pamela Anderson ja useiden musiikkiohjelmien kasvoina tunnettu Simon Cowell, minäpä muunaan kuin laulukilpailun tuomarina. Uudet näyttelijät hyppäävät menoon pääasiassa lystikkäästi mukaan, joskin Rex on lähinnä vain kehno rap-artistin urasta haaveilevana Georgena. Vähemmän yllättäen hauskinta antia tarjoaa kuivan huumorin legenda Nielsen, joka on täydellinen valinta presidentiksi.

Kuten jo varmaan pelkästä juonikuvauksesta pystyi päättelemään, Scary Movie -elokuvasarjan kolmas osa ottaa tällä kertaa parodiansa kohteeksi edellisvuonna ilmestyneet japanilaisen kauhuelokuva Ringun (リング - 1998) pohjalta tehdyn amerikkalaisen uudelleenfilmatisoinnin The Ringin (2002) ja M. Night Shyamalanin avaruusoliojännäri Signsin (2002). Scary Movie 3 yhdistää nämä kaksi leffaa varsin vekkulisti toisiinsa ja tarjoaa kummankin leffan tunnetuimpia kohtauksia omalla hupaisalla twistillään. Etenkin kohtaus, jossa Brenda kohtaa televisiosta ryömivän kaivotytön on aivan hulvaton. Sekaan on ripoteltu parodiaa myös muistakin leffoista, jotka eivät kaikki edes ole kauhua, kuten 8 Milesta (2002) ja The Matrixista (1999). Onpa mukana silmäniskuja Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), Air Force Oneen (1997) ja Pamela Andersonin, öh, kotivideoihin.

Siinä, missä Scary Movie 2:sta näkyi, että se tehtiin ykkösen suosion vanavedessä kauhealla kiireellä, Scary Movie 3:een on saatu käyttää hitusen enemmän aikaa ja ajatusta, ja mielestäni kolmososa onkin hieman kakkososaa parempi. Periaatteessa aika kökköhän tämäkin leffa on, mutta mukana on silti joitain todella hauskoja kohtauksia ja vitsejä. Jutut eivät ole ihan niin roiseja kuin kahdessa edellisosassa, vaan mukana on enemmän aika lapsellista pissa-kakka-kamaa, sekä yliampuvaa slapstick-komediaa. Tunnin ja parinkymmenen minuutin kesto on erittäin passeli mitta ja siinä, missä kakkososassa puhti hiipui leffan edetessä, Scary Movie 3 pitää kivan tasonsa loppuun saakka.

Wayansien häivyttyä kuvioista, ohjaajaksi valittiin parodiaelokuvien mestari David Zucker, jonka filmografiaan kuuluvat genren parhaimmistoa edustavat Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988). Vähemmän yllättäen Scary Movie 3 ei tosiaankaan kuulu samalle tasolle niiden kanssa, mutta on se silti varsin hupaisa tapaus ja Zucker pitää lystiä ilmapiiriä hyvin yllä. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastanneet Pat Proft ja Craig Mazin yhdistelevät toimivasti eri leffoja toisiinsa. Ja jos Mazinin nimi kuulostaa tutulta, niin hän on myöhemmin tullut tunnetuksi arvostettujen HBO-sarjojen Chernobylin (2019) ja The Last of Usin (2023-) päätekijänä. Teknisiltä ansioiltaan Scary Movie 3 on ihan kiva. Se on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivat, avaruusolentojen puvut tarkoituksellisesti naurettavan huonot ja maskeeraus enemmän koomista kuin pelottavaa. Efektit eivät huimaa päätä, mutta äänityöskentely on toimivaa, vaikkei James L. Venablen musiikeista jääkään mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 3, 2003, Dimension Films, Brad Grey Pictures, Thomas FX Group

Batman - Lepakkomies, kausi 3 (Batman - 1967-1968) - sarja-arvostelu

BATMAN - LEPAKKOMIES - KAUSI 3

BATMAN

Luoja: William Dozier

Näyttelijät: Adam West, Burt Ward, Yvonne Craig, Alan Napier, Neil Hamilton, Stafford Repp, Cesar Romero, Burgess Meredith, Frank Gorshin, Eartha Kitt, Victor Buono, Vincent Price, Anne Baxter, Milton Berle, Joan Collins, Rudy Vallée, Cliff Robertson ja Madge Blake

Genre: komedia, toiminta

Jaksomäärä: 26

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

DC-sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman - Lepakkomies nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä alkuvuodesta 1966. Sitä seurannut elokuva Batman - Lepakkomies (Batman - 1966) oli myös hitti, mutta liian pitkäksi venytetyn toisen kauden aikana katsojaluvut lähtivät selvään laskuun. Saadakseen katsojaluvut takaisin nousuun, tekijät päättivät tehdä isoja muutoksia kolmatta kautta varten, jotta kaavamainen sarja muuttuisi taas raikkaaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja Batman - Lepakkomiehen kolmannen kauden esitys alkoi syyskuussa 1967. Kaudella katsojaluvut kuitenkin romahtivat ja ABC-kanava päätti lopettaa sarjan teon. NBC-kanava oli ostamassa sarjan itselleen, mutta kun sarjan lavasteita ja rekvisiittaa löytyi tuhoutuneena jopa satojen tuhansien dollarien edestä, NBC perui kaupat ja sarja loppui tähän. Itse olin katsonut lapsena jaksoja Batman - Lepakkomiehestä, mutten koskaan koko sarjaa alusta loppuun. Kun huomasin sen täyttävän nyt alkuvuodesta jo 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen kaikki jaksot. Pidin avauskaudesta, mutta kakkoskaudella sen loputtomalta tuntuva kaavamaisuus alkoi jo hieman pitkästyttää. Aloitin silti uteliaana eri tavalla toteutetun kolmannen kauden.

Lepakkomies ja Robin saavat yllättävän liittolaisen, kun komisario Gordonin tytär Barbara Gordon ryhtyy suojelemaan Gothamia rikollisuudelta Lepakkotyttönä.

Adam West ja Burt Ward nähdään taas kerran miljonääri Bruce Waynena ja tämän nuorena suojattina Dick Graysonina, eli Gothamia suojelevina viittasankareina Lepakkomiehenä ja Robinina. Tällä kertaa Dynaaminen Duo muuttuu kuitenkin kolmikoksi, sillä sarjan kolmas kausi tuo mukaan komisario Gordonin (Neil Hamilton) tyttären, Barbara Gordonin (Yvonne Craig), joka on päättänyt pistää rikollisia pataan Lepakkotyttönä. Hahmo oli ilmestynyt sarjakuvien sivuille saman vuoden alussa ja hänet koettiinkin parhaaksi tavaksi ravistella hieman kaavoihinsa kangistunutta sarjaa. Lepakkotyttö onkin oiva lisäys, tuoden mukaan uutta energiaa ja Craig on hyvä valinta rooliin. West ja Ward jatkavat pätevää työtään omissa osissaan, kuten tekevät myös Hamilton isä-Gordonina, Stafford Repp poliisipäällikkö O'Harana ja Alan Napier Waynen uskollisena hovimestarina Alfredina. Koska Madge Blaken terveys oli heikentynyt rajusti, hänen esittämänsä Harriet-täti nähdään kolmannella kaudella vain kahdessa jaksossa. Blake menehtyi vuosi sarjan päättymisen jälkeen.

     Pahisosasto pitää sisällään pääasiassa tutut naamat. Palkkaneuvottelujen vihdoin onnistuttua, Frank Gorshin palaa rooliinsa Arvuuttajaksi, mutta Kissanaisen näyttelijä taas on vaihtunut Eartha Kittiin, alkuperäisen Julie Newmarin oltua estynyt muiden kiireidensä takia. Jokeri (Cesar Romero), Pingviini (Burgess Meredith), kuningas Tut (Victor Buono) ja Egghead (Vincent Price) aiheuttavat jälleen päänvaivaa sankareille ja onpa mukana pari uuttakin roistoa, kuten Louie the Lilac (Milton Berle). Gorshin, Romero ja Meredith ovat aina mainiot näinä ikonisina pahiksina ja Kittista löytyy oikeaa kissamaisuutta osaansa. On muuten sääli, että sarjan teko lopetettiin jo tähän, sillä ainakin huhujen mukaan itse Clint Eastwood olisi näytellyt Kaksinaamaa, jos sarja olisi saanut vielä neljännen kauden.

Lepakkotytön saapuminen kuvioihin ja Harriet-tädin uupuminen eivät jää kolmannen kauden ainoiksi muutoksiksi. Batman - Lepakkomiehen tarinankerrontaformaatti - joka viikko peräkkäisinä iltoina esitettävät kaksi jaksoa, joista ensimmäinen jäi ikävästi kesken pääkaksikon ahdinkoon ja joista toisessa sankarit lopulta voittavat - alkoi käydä monille katsojille työstä ja niinpä katsojaluvut hupenivat viikko toisensa perään. Kolmannella kaudella tekijät päättivät luopua tästä tuplajaksokonseptista lähes kokonaan - osittain pakon sanelemana, sillä sarjaa suostuttiin esittämään enää vain yksi jakso viikossa. Seasta löytyy muutamat tuplajaksot, sekä yksi triplajaksokin, mutta muuten jokainen jakso kertoo oman tarinansa. Tämän myötä nämä vanhaan malliin tehdyt tuplajaksot onnistuvat tuntumaan taas kivalta vaihtelulta.

On pakko sanoa, että tekijöiden muutosliikkeet oikeasti toimivat. Siinä, missä kakkoskaudella kävi ihan liian selväksi, että käsikirjoitukset rakentuvat yhden ainoan muotin varaan, pahiksen ollessa se ainoa muuttuva tekijä, kolmoskausi tuntuu oikeasti raikkaalta. Kun tarinat pitää kertoa yhdessä jaksossa, mukana on uutta energiaa ja sähäkkyyttä. Lepakkotyttökin tuo onnistuneesti oman lisänsä kaiken keskelle. Mukana on paljon erilaisia skenaarioita ja hauskaa menoa ja meininkiä, ja suosikkijaksokseni nousi ehdottomasti kauden kymmenes jakso, jossa Jokeri haastaa Lepakkomiehen surffauskilpailuun. Intoilin myös sarjan toiseksi viimeisestä jaksosta, jossa tohtori Cassandra (Ida Lupino) vapauttaa Jokerin, Kissanaisen, Pingviinin, Arvuuttajan ja kuningas Tutin vankilasta - siitäkin huolimatta, että erityisesti nyt blu-raylta isosta televisiosta katsottuna on huvittavan selvää, etteivät hahmojen oikeat näyttelijät olleet mukana jaksossa.

Teknisellä osastollaan Batman - Lepakkomies kuitenkin pysyy ennallaan. Kolmas kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja tehosteet huvittavat usein halpuudellaan, mutta asut ovat edelleen kuin suoraan sarjakuvien sivuilta repäistyt. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu. Tuttu tunnusmusiikki on toki mukana, mutta sen lisäksi kaudella kuullaan uusiakin melodioita, joista Lepakkotytön tunnusbiisi jää takuulla päähän soimaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Batman, Yhdysvallat, 1966-1968, 20th Century Fox Television, Greenway Productions