Lady in the Water (2006) - elokuva-arvostelu

LADY IN THE WATER

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Näyttelijät: Paul Giamatti, Bryce Dallas Howard, Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Bob Balaban, Jeffrey Wright, M. Night Shyamalan, Sarita Choudhury, Freddy Rodriguez, Bill Irwin, Jared Harris, Mary Beth Hurt, Joseph D. Reitman, Tovah Feldshuh ja Noah Gray-Cabey

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

Lady in the Water on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama satuelokuva. Shyamalan kirjoitti elokuvan aluksi iltasaduksi tyttärilleen ja kun he pitivät siitä paljon, hän päätti muokata tekstinsä elokuvan muotoon. Aluksi hän esitteli käsikirjoitustaan Touchstone Picturesille, joka oli tuottanut hänen leffansa Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000), Signsin (2002) ja Kylän (The Village - 2004), mutta kun yhtiöjohtaja Dick Cook totesi, ettei tajua elokuvaa, tuohtunut Shyamalan lähti tarjoamaan tekstiä muille yhtiöille. Warner Bros. tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Lady in the Water sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka sai niin kriitikoilta kuin katsojilta lähinnä negatiivista palautetta, sekä neljä Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, käsikirjoitus, ohjaus ja miessivuosa), joista se voitti kaksi jälkimmäistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lady in the Wateria, olin vain tiennyt sen kehnosta maineesta. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Philadelphialaisen asuinkompleksin huoltomies Cleveland Heep kohtaa uima-altaalla narfin, eli vedessä asuvaan kansaan kuuluvan Storyn, jolla on tärkeä tehtävä. Clevelandin ja muiden asukkaiden täytyy suojella Storyä, jotta tämä saa suoritettua tehtävänsä ja pääsee turvassa takaisin kotiinsa.

Paul Giamatti näyttelee Cleveland Heepiä, Philadelphiassa sijaitsevan asuinkompleksin jokapaikan hommia hoitavaa miestä, joka yrittää pitää asiat reilassa ja asukkaat tyytyväisinä. Häntä ovat häirinneet yölliset äänet talon uima-altaalta, sillä allas on sääntöjen mukaan öisin poissa käytöstä. Eräänä yönä turhautunut Cleveland päättää selvittää, kuka aiheuttaa häiriötä ja kohtaa Bryce Dallas Howardin näyttelemän Storyn, jota Cleveland luulee aluksi tavalliseksi nuoreksi naiseksi, mutta joka osoittautuu muinaisen vesikansan, narfien edustajaksi, joka on lähetetty suorittamaan tärkeää tehtävää. Giamatti on roolissaan elokuvan selvä valopilkku. Hän on täysillä mukana ja hyvällä energialla, tulkiten myös hyvin hahmonsa stressiperäistä änkytystä. Howard ei kuitenkaan lopulta täysin omaa sellaista lumoavaa satumaisuutta, mitä hänen hahmonsa kovasti kaipaisi ja Story jää muutenkin hahmona hieman tylsäksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Jeffrey Wright, Noah Gray-Cabey, Mary Beth Hurt, Bob Balaban, Bill Irwin, Freddy Rodriguez, Sarita Choudhury ja ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalan itse asuinkompleksin asukkaina, opiskelevana Young-Soonina ja tämän äitinä rouva Choina, ristisanatehtäviä tekevänä herra Durynä ja tämän Joey-poikana, mukavana rouva Bellinä, elokuvakriitikko Harry Farberina, omiin oloihinsa vetäytyneenä herra Leedsinä, pullistelevana Reggienä, sekä Annana ja tämän kirjailijamies Vickinä. Sivunäyttelijöiden työ ei ole järin kaksista ja lähes jokaisesta näkyy, etteivät he ole täysin sinut käsikirjoituksen kanssa, oli kyse sitten tarinasta, heidän hahmostaan tai heille kirjoitetuista repliikeistä. Shyamalan esiintyy aina omissa elokuvissaan, mutta ei yleensä näin merkittävässä roolissa. Valitettavasti miehellä ei ole mitään presenssiä kameran edessä, eikä siis ihme, että hän "voitti" huonoimman miessivuosan Razzien.

Lady in the Wateria on tosiaan paljon parjattu viimeisten 20 vuoden aikana, enkä nyt elokuvan nähneenä pahemmin ihmettele miksi. Tarinassa on potentiaalia ja se on taatusti toiminut iltasatuna, jota Shyamalan on kertonut lapsilleen, mutta tällaisenaan elokuvana lopputulos on jopa aika vaivaannuttava. Kyseessä on fantasiaelokuva, josta uupuu satumainen tunnelma ja muutenkin mukaansa kutsuva ilmapiiri. Elokuva on hämmentävän raskassoutuinen ja toisinaan jopa hitusen tylsä. Kulmien kohottelua aiheuttavat niin Shyamalanin rooli miehenä, jonka kirjoitukset ovat maailman kohtalon kannalta elintärkeitä kuin myös huvittava yritys piikitellä takaisin kriitikoille, jotka moittivat erityisesti Kylää, eivätkä taida Shyamalanin vinkkelistä ymmärtää mistään mitään. Ohjaaja taitaa pitää itseään turhankin korkeassa asemassa.

Elokuva on jälleen osoitus siitä, että Shyamalan on parhaimmillaan keksiessään ideoita, eikä niiden viemisessä valkokankaille. Leffa on pullollaan Shyamalanin tavaramerkeiksi muodostuneita kömpelyyksiä elokuvantekijänä. Lähes kahden tunnin mittainen haikea melodramaattisuus käy vääjäämättä pitkästyttäväksi, jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset ovat tahattoman koomisia ja dialogi on paikoin todella puista. Ennen kaikkea kertomus muuttuu yhä vain hölmömmäksi mitä pidemmälle homma etenee. Cleveland saa saman tien muut asukkaat vakuuttuneiksi Storyn satumaisuudesta ja tämän tehtävän tärkeydestä. Asukkaille kirjoitetut roolit tuovat mieleen jonkin Dungeons & Dragons -pelisession. "Hän on Suojelija ja hän on Parantaja. Heittäkää noppaa, niin saamme tietää, voitammeko edessä olevan hirviön!" Loppuhuipennus pyrkii selvästi tekemään suuren vaikutuksen ja jättämään katsojan sanattomaksi lopputekstien rullatessa ruutuun. Itselläni päällimmäinen ajatus oli "ai tässäkö tämä oli?"

Lady in the Water on selvästi heikompi leffa kuin Shyamalanin tätä edeltäneet työt, mutta näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna se ei kuitenkaan lukeudu Shyamalanin totaalisimpien pohjanoteerausten, kuten The Happeningin (2008), The Last Airbenderin (2010) ja Oldin (2021) joukkoon. Seassa on silmiinpistävät ongelmansa, mutta samalla myös selvää ainesta, joka ei vain millään pääse nousemaan potentiaaliinsa. Jos jotain, niin ainakin teknisiltä ansioiltaan Lady in the Water on pääasiassa pätevä. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on joitain näyttäviä otoksia. Asuinkompleksi itsessään on valtava lavaste ja erittäin vakuuttava sellainen. Tietokonetehosteena toteutettu susimainen ruoho-olento scrunt on parhaat päivänsä nähnyt, mutta silti tarpeeksi hurja ilmestys, etenkin pimeässä kiiluvien punaisten silmiensä kanssa. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttivat minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta Howard tunnelmoi nätin haikeasti, mutta Shyamalanin ohjaukseen yhdistettynä musiikit vain kasvattavat entisestään elokuvan melodramaattista fiilistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lady in the Water, Yhdysvallat, 2006, Warner Bros., Blinding Edge Pictures, Legendary Entertainment

Slow Horses, kausi 4 (2024) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 4

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Saskia Reeves, Rosalind Eleazar, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kadiff Kirwan, Kristin Scott Thomas, Ruth Bradley, James Callis, Hugo Weaving, Joanna Scanlan, Tom Brooke, Kiran Sonia Sawar, Tom Wozniczka ja Anna Wilson-Jones

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 43 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjoihin (Slough House - 2010-) perustuva vakoojasarja Slow Horses nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä keväällä 2022. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2023 ja lopulta Slow Horsesin neljännen tuotantokauden esitys alkoi syyskuussa 2024. Tämäkin kausi keräsi hyvät katsojaluvut, paljon kehuja, sekä sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamasarja, miespääosa ja miessivuosa), kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä viisi Emmy-ehdokkuutta (mm. paras draamasarja, miespääosa, käsikirjoitus ja roolitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse olen pohtinut jo pitkään sarjan katselua ja nyt kun Slow Horses on saamassa jo kuudennen kauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin erityisesti sarjan kolmannesta kaudesta, joten aloitin neljännen kauden katselun innokkain mielin.

Itsemurhapommittajan isku lontoolaisessa ostoskeskuksessa käynnistää uuden tutkimuksen, joka johtaa Slough Housen luupäät Cartwrightin suvun synkkien salaisuuksien äärelle.

Lukuun ottamatta edelliskaudella kuolleita niljakasta Spideria (Freddie Fox) ja Koiria johtanutta Duffyä (Chris Reilly), Slow Horsesin tutut hahmot tekevät paluun. Slough House on vieläpä saanut uusia luupäitä, uuden sihteerin Moira Tregorianin (Joanna Scanlan), joka korvaa edelliskauden päätteeksi lopputilin ottaneen Catherinen (Saskia Reeves) ja traumoista kärsivän J.K. Coen (Tom Brooke), joka lähinnä kyhnöttää nurkassa huppu päässään. Slough Housea johtava Jackson Lamb (palkintoehdokkuuksia jälleen kahminut Gary Oldman) on oma hulvaton mulkvisti itsensä, River (Jack Lowden) on huolissaan muistisairaasta isoisästään Davidista (Jonathan Pryce), Roddy (Christopher Chung) leveilee saamallaan tyttöystävällä, Louisa (Rosalind Eleazar) alkaa päästä yli Harperin (Dustin Demri-Burns) kuolemasta ja Shirleyllä (Aimee-Ffion Edwards) ja Marcuksella (Kadiff Kirwan) on oma jatkuva leikkimielinen kilpailunsa meneillään. Hahmot ovat aina yhtä mahtavia voimakkaiden persooniensa ja niiden yhteentörmäysten kanssa. Näyttelijäkaarti jatkaa vahvaa suorittamistaan, Oldmanin ollessa toki sarjan kiistaton tähti. Viimeistään tässä kohtaa Oldmanin suoritus Jackson Lambina nousee 2020-luvun television kiistattomasti parhaimpiin.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Kristin Scott Thomas MI5:n apulaisjohtaja Tavernerina, kun taas uusina tuttavuuksina kausi esittelee James Callisin MI5:n uutena johtajana Claude Whelanina, Ruth Bradleyn Koirien uutena johtajana Emma Flytenä ja Hugo Weavingin omaa yksityisjoukkoaan pyörittävänä Frank Harknessina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita ja heidän hahmonsa sekoittavat pakkaa oivallisesti.

Slow Horses ei petä vieläkään. Vakoojakatu-kirjaan (Spook Street - 2017) perustuva neljäs kausi käynnistyy heti räväkästi, kun pommi räjähtää Lontoossa kauppakeskuksessa, mitä seuraa todella rohkealta vaikuttava veto. Mutta eipä vakoilun ja vastavakoilun maailmassa kaikki tietenkään ole sitä, miltä aluksi näyttää. Kausi nappaa heti koukkuunsa ja vain tiukentaa otettaan jaksojen edetessä ja uusien paljastusten ravistellessa niin tarinaa kuin sen hahmoja. Kuusi jaksoa muodostavat tälläkin kertaa napakan kokonaisuuden ja kuten kolmannen kauden kohdalla kävi, huomasin lopulta tuijottaneeni myös tämän neloskauden yhtä kyytiä saman illan aikana.

Pidin paljon tällä kaudella siitä, kuinka tarina tuntuu samanaikaisesti sekä suurelta, että myös intiimin henkilökohtaiselta. Sarjassa on aiemminkin nähty juonikuvioita, jotka linkittyvät hahmojen taustoihin jollain tapaa, mutta neloskausi vie tätä entistä pidemmälle. Samalla tietyt panoksetkin tuntuvat mojovammilta ja jännitystaso on korkealla alusta loppuun. Kauden finaalijakso on jopa varsin intensiivinen. Slow Horsesin tuttuun tapaan jännityksen sekaan ripotellaan runsaasti huumoria, joka ei riko menoa, vaan pelkästään tehostaa sitä entisestään. Neljäs kausi saattaa jopa olla tähän mennessä sarjan hauskin. Sekä synkin. Houkutus aloittaa viides kausi heti perään on suuri.

Koko neljännen kauden ohjauksesta vastaa Adam Randall, joka jatkaa vakuuttavasti edeltäjiensä jalanjäljissä, mitä tukee tietysti Will Smithin (ei se näyttelijä) väkevät käsikirjoitukset. Slow Horsesin neloskausi on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat hommansa osaavasti ja äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

The Strangers - Chapter 3 (2026) - elokuva-arvostelu

THE STRANGERS - CHAPTER 3

Ohjaus: Renny Harlin

Näyttelijät: Madelaine Petsch, Gabriel Basso, Ella Bruccoleri, Richard Brake, Rachel Shenton, George Young, Pedro Leandro, Miles Yekkini, Ema Horvath, Jake Cogman, Kyle Breitkopf, Nola Wallace, Finn Cofell ja Stephanie Aubertin

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

The Strangersin (2008) käynnistämä elokuvasarja päätettiin 2020-luvulla pistää uusiksi ja vieläpä kokonaisen trilogian kera. Kaikki kolme elokuvaa kuvattiin yhtä kyytiä syksyllä 2022 ja niiden oli kaikkien tarkoitus ilmestyä vuonna 2024. Kuitenkin kun The Strangers: Chapter 1 (2024) sai ilmestyessään murskaavan vastaanoton kriitikoilta ja faneilta, eikä se ollut toivottu hitti, jatko-osien julkaisua päätettiin viivästyttää. The Strangers - Chapter 2 (2025) julkaistiin yli vuotta myöhemmin ja nyt myös The Strangers - Chapter 3 on ilmestynyt - Suomessa suoraan vuokralle ja digimyyntiin, samoin kuten pari edeltäjäänsä. Itse mielsin jo Chapter 1:n kehnoksi ja Chapter 2 oli suorastaan surkea. Odotukseni Chapter 3:a kohtaan eivät siis olleet korkeat, mutta päätin katsoa trilogian päätöksenkin, kun se oli vihdoin julkaistu vuokralle.

Maya jatkaa pakomatkaansa, saatuaan tapettua yhden kolmesta jahtaajastaan. Scarecrow ja Dollface eivät kuitenkaan ole vielä valmiit naisen kanssa...

Riverdale-sarjasta (2017-2023) tuttu Madelaine Petsch nähdään jälleen kerran Mayana, joka on jo kaksi elokuvaa yrittänyt pakoilla kolmea muukalaista, jotka haluavat pistää hänet hengiltä. The Strangers - Chapter 2:n päätteeksi Maya onnistui tappamaan yhden jahtaajistaan, Pin-Up Girlin (Ema Horvath), mikä toki suututti kaksi muuta sekopäätä, Scarecrow'n ja Dollfacen entisestään. Aiemmissa elokuvissa Petsch on ollut pienoinen valon pilkahdus, mutta tässä hänkin jättää paljon toivomisen varaa. Toki kolmanteen osaan kuuluu, että Mayan hahmo on alkanut väsyä pakenemiseen ja turtua kaikkeen väkivaltaan, mutta Petsch ei hoida tätä puolta niin hyvin kuin Mayan pelokkaampaa puolta edellisissä leffoissa.

     Paluun tekevät myös Richard Brake pienen Venus-kaupungin hämäränä sheriffi Rotterina, sekä Rachel Shenton Mayan siskona Debbienä ja George Young tämän miehenä Howardina, jotka saapuvat Venukseen etsimään Mayaa. Brake pääsee olemaan sopivan epäilyttävä, mutta Shenton ja Young jäävät täysin tyhjän päälle pikkurooleissaan.

Menneisyyteen sijoittuvan prologin jälkeen The Strangers - Chapter 3 jatkaa suoraan siitä, mihin Chapter 2:ssa jäätiin, niin tarinallisesti kuin laatunsa puolesta, sementoiden näiden kauhuräpellysten aseman yhtenä elokuvahistorian huonoimmista trilogioista. Vähäisetkin kauhun ja jännityksen rippeet ovat hävinneet tässä puuduttavan pitkästyttävässä päätösosassa, joka viimeistään todistaa sen, ettei ollut yhtään mitään järkeä jakaa näin ohkaista tarinaa kolmeksi elokuvaksi. Takaa-ajossa ei ole enää imua, etenkään kun se ei meinaa herättää näissä hahmoissakaan sen suurempia tuntemuksia.

Puolentoista tunnin kesto matelee, samalla kun käsikirjoituksen köykäisyys saa kerta toisensa perään pyörittelemään silmiä. Kolmen naamioituneen muukalaisen menneisyyttä kaivellaan hieman lisää, mikä toisaalta poistaa heidän uhkaavan mysteerisyytensä ja kieron epäinhimillisyytensä, mutta samalla paljastus jää siihen, että he olivat kaikki sekopäitä jo lapsina. Elokuvan varsinainen loppukäänne onkin taas naurettava. Ei tarvitse olla edes kovin tarkkaavainen katsoja, että jutun jujun tajusi jo edellisessä osassa. Kun elokuva vihdoin ja viimein päättyy, fiilis on lähinnä ärsyyntynyt. Toivon mukaan The Strangersiin älytään olla koskematta pitkään aikaan, sillä niin huonosti etenkin tämä Chapter 3 menestyi. Olisipa koko homma osattu jättää siihen alkuperäiseen, The Strangers -saagan ainoaan hyvään leffaan.

Suomalaistaustaisen Renny Harlinin ohjaus pysyy vaivaannuttavan puolivillaisena loppuun asti, mitä ei auta Alan R. Cohenin ja Alan Freedlandin onneton käsikirjoitus. Harlinin laiskaa työtä seuratessa ihmettelin usein, miten hänen tuoreessa haielokuvassaan Deep Waterissa (2026) oli huimasti enemmän potkua. Sentään The Strangers - Chapter 3:sta löytyy hetkittäin kelvollista kameratyöskentelyä, hyviä lavasteita ja rujoja maskeerauksia. Parissa kohtaa on käytetty liian selviä tietokonetehosteita ja äänimaailma luottaa turhan paljon kovaäänisiin böö-pelotteluihin. On niissä tosin se hyvä puoli, että ne säpsäyttävät nukahtamisen partaalla olevan katsojan takaisin hereille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Strangers - Chapter 3, Yhdysvallat, 2026, Elipsis Capital, Fifth Element Productions, Filmframe S.R.O., Lions Gate Entertainment, Mark Canton Productions, Stream Media, The Strangers Films, Vertigo Entertainment

Camp Rock 2: The Final Jam (2010) - elokuva-arvostelu

CAMP ROCK 2: THE FINAL JAM

Ohjaus: Paul Hoen

Näyttelijät: Demi Lovato, Joe Jonas, Nick Jonas, Kevin Jonas, Alyson Stoner, Daniel Fathers, Maria Canals-Barrera, Anna Maria Perez De Tagle, Jasmine Richards, Roshon Fegan, Chloe Bridges, Jordan "J" Francis, Daniel Kash, Matthew "Mdot" Finley ja Meaghan Martin

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Demi Lovaton ja Jonasin veljesten tähdittämä Disney Channel -elokuva Camp Rock (2008) oli katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2009 ja lopulta Camp Rock 2: The Final Jam julkaistiin Disney Channelilla syyskuussa 2010. Elokuva sai positiivisemman vastaanoton kriitikoilta, mutta se ei saanut yhtä korkeita katsojalukuja kuin edeltäjänsä. Minä en ollut koskaan aiemmin katsonut Camp Rock -leffoja, mutta nyt kun elokuvasarja on yli viidentoista vuoden jälkeen saamassa jatko-osan Camp Rock 3 (2026), päätin vihdoin katsoa leffat läpi. En pahemmin piitannut ensimmäisestä elokuvasta, joten aloitin Camp Rock 2: The Final Jamin katselun hieman skeptisenä.

Kesäloma alkaa ja Mitchie, hänen kaverinsa ja Grayn muusikkoveljekset matkaavat innoissaan Camp Rock -kesäleirille, vain huomatakseen, että vastarannalle on avattu kilpaileva kesäleiri Camp Star.

Demi Lovato palaa rooliinsa Mitchie Torresiksi, joka on koko kouluvuoden odottanut pääsevänsä takaisin Camp Rock -musiikkikesäleirille, erityisesti viettämään aikaa ihastuksenkohteensa Shane Grayn (Joe Jonas) kanssa. Jatko-osaa varten myös Shanen veljille, Natelle (Nick Jonas) ja Jasonille (Kevin Jonas) on kirjoitettu enemmän ruutuaikaa, koko veljeskolmikon tultua leireilemään. Camp Rockia pyörittää jälleen veljesten setä Brown (Daniel Fathers), ruoasta vastaa Mitchien äiti Connie (Maria Canals-Barrera) ja leiriläisiin kuuluvat tutut Caitlyn (Alyson Stoner), Ella (Anna Maria Perez De Tagle), Peggy (Jasmine Richards) ja Tess (Meaghan Martin), josta on edellisleffan jälkeen kasvanut huomattavasti mukavampi hahmo. Vanhat tutut hahmot toimivat toistamiseen ihan kivasti ja tällä kertaa Nate ja Jason tuntuvat alusta asti mukaan mietityiltä, kun ykkösleffassa heidät ympättiin mukaan vasta, kun Joe Jonas valittiin Shanen näyttelijäksi. Näyttelijät palaavat selvästi riemukkaina rooleihinsa ja puhaltavat sujuvasti yhteen hiileen etenkin laulu- ja tanssinumeroiden aikana.

     Uusina hahmoina Camp Rock 2: The Final Jam esittelee Brownin entisen bänditoverin ja nykyisen vihamiehen Axel Turnerin (Daniel Kash), joka on kierosti perustanut oman musiikkikesäleirinsä Camp Starin suoraan vastarannalle, sekä Camp Starin leiriläiset Luken (Matthew "Mdot" Finley), jolla on aikamoinen ego ja Danan (Chloe Bridges), johon Nate ihastuu heti ensisilmäyksellä. Kash on nappivalinta lieroksi kilpailijaksi ja Finleystä löytyy sopivan ylimielistä asennetta omaan hahmoonsa. Bridges jää kuitenkin hitusen tylsäksi Danana, eikä häneltä ja Nick Jonasilta löydy sen kummempaa kemiaa.

Ensimmäinen Camp Rock -elokuva ei tosiaan ollut mielestäni kovinkaan kaksinen tapaus, vaan se tuntui vain yrittävän ratsastaa High School Musical -elokuvien (2006-2008) ja Jonasin veljesten suosioilla. Odotukseni jatko-osaa kohtaan eivät siis olleet korkeat, mutta yllätyksekseni Camp Rock 2: The Final Jam on hieman edeltäjäänsä parempi elokuva. Ei tämäkään leffa erityisen hyvä ole, mutta kaikessa keskinkertaisuudessaan se on sentään ihan viihdyttävä. Jatko-osa löytää paremmin oman identiteettinsä, eikä se kallistu yhtä paljon myötähäpeään, vaikka Kevin Jonas pysyykin kivuliaan epähauskana sinä kolmantena veljenä.

Elokuvassa on myös mielestäni aavistuksen parempi tarina. Pidin kilpailevien leirien konfliktista enemmän kuin Mitchien ja Shanen orastelevan romanssin rakentumisesta tai etenkään ykkösosan Mean Girlsin (2004) laiskasta kopioinnista. Tähän konfliktiin tuo kerroksia se, että leirien johtajat ovat riitaantuneita ystäviä, se kun vastapuolten leirien Naten ja Danan välille syttyy lämpimiä tunteita ja se että kilpailuvietti alkaa tehdä Mitchiestä epämukavan kaikille ympärillään, tytön unohtaessa, mikä Camp Rock -leirissä on se juttu. Siinä missä Camp Star keskittyy esitysten täydellistämiseen ja leiriläisten koulimisesta tähteyteen, Camp Rockissa kyse on hauskanpidosta musiikin kera. Näissäkin puolissa jäädään toisinaan hieman puolitiehen, mutta kertomus silti ajaa passelisti asiansa. Nyt jään uteliaana odottamaan, voiko kuusitoista vuotta myöhemmin tehty kolmososa enää toimia? Lovatoa ei tulevassa leffassa näillä näkymin nähdä, mutta Jonasit tekevät paluun Grayn veljeksiksi, uusien lasten aloittaessa musiikkileirin...

Jatko-osan ohjauksesta vastaa Paul Hoen, jota pitää tiettyä tekopirteää ilmapiiriä yllä. Karin Gistin, Dan Berendsenin ja Regina Hicksin työstämä käsikirjoitus sisältää kompastuskivensä, mutta on teksti vahvempi kuin viimeksi. Teknisesti Camp Rock 2: The Final Jam lähinnä ajaa asiansa. Leffasta paistaa tietynlainen televisioelokuvamaisuus, oli kyse sitten siihen suuntaan hoidetusta kameratyöskentelystä tai selvästi mainoskatkojen ympärille rakennetusta leikkauksesta. On myös ajoittain kiusallisen selvää, että elokuvaa ei kuvattu kesällä, sillä välillä näyttelijöiden hengitykset huuruavat ja tarkkaavaiset katsojat voivat huomata, että suunnilleen joka toisena kuvauspäivänä on satanut. Lavasteet ovat kuitenkin oivalliset, puvustus menevää ja äänityöskentelykin toimivaa, vaikka yksikään leffan kappaleista ei juuri vakuuttanut minua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Camp Rock 2: The Final Jam, Yhdysvallat, Kanada, 2010, Alan Sacks Productions, Coin Flip Productions, Walt Disney Television

Dutton Ranch, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

DUTTON RANCH - KAUSI 1

Luoja: Chad Feehan

Näyttelijät: Kelly Reilly, Cole Hauser, Finn Little, Annette Bening, Ed Harris, Natalie Alyn Lind, Juan Pablo Raba, J. R. Villarreal, Marc Menchaca, Jai Courtney, Berto Colón, Morgan Wade, David DeLao, Ray McKinnon, Josh Stewart, Hart Denton, Sterlin English, Kyle Dondlinger ja Raoul Max Trujillo

Genre: draama, western

Jaksomäärä: 9

Jakson kesto: 41 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin ja John Linsonin luoma moderni lännensarja Yellowstone (2018-2024) nautti valtavasta suosiosta, joten sen tarinaa päätettiin laajentaa erilaisten lisäosasarjojen, kuten esiosien 1883 (2021-2022) ja 1923 (2022-2025), sekä Kayce Duttonista kertovan Marshals-sarjan (2026-) myötä. Vuonna 2024 ilmoitettiin, että Kelly Reilly ja Cole Hauser palaisivat tuttuihin rooleihinsa Beth Duttoniksi ja Rip Wheeleriksi omassa sarjassaan, joka kulki aluksi nimellä "The Dutton Ranch" ja joka korvaisi alun perin suunnitellun Yellowstonen kuudennen tuotantokauden. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Dutton Ranchin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin paljon Yellowstonesta, 1883:sta ja 1923:sta, mutten piitannut Marshalsista, joka tehtiin ilman Sheridania pääkäsikirjoittajana. Pelkäsin, että Dutton Ranchkin kokisi saman kohtalon ilman Sheridanin panostusta, joten odotukseni sarjaa kohtaan olivat matalat. Päätin silti katsoa tämänkin sarjan läpi.

Kun maastopalo tuhoaa Bethin ja Ripin ranchin, he muuttavat Carter-pojan kanssa Texasiin, aloittaakseen alusta uudella tilalla. Ongelmaksi kuitenkin koituu paikallinen karjatila 10 Petal, joka ei innostu uudesta kilpailijasta ja jolla ei ole puhtaat jauhot pussissaan.

Kelly Reilly, Cole Hauser ja hurjan kasvupyrähdyksen tehnyt Finn Little palaavat rooleihinsa rakastavaisiksi Beth Duttoniksi ja Rip Wheeleriksi, sekä heidän adoptiopojakseen Carteriksi. Yellowstonen tapahtumien jälkeen Beth ja Rip ovat asettuneet uudelle tilalleen Montanassa, mutta kun hurja maastopalo tuhoaa kaiken, he päättävät lähteä uuteen nousuun ja ostavat tilan Texasista, aloittaakseen alusta. Reilly, Hauser ja Little ovat kaikki mainioita rooleissaan, etenkin Reilly, jonka hahmo Beth on saanut kuluneiden vuosien varrella roimasti eri sävyjä, tehden hänestä yhden kiinnostavimmista naishahmoista televisiossa tällä hetkellä. Hauserista löytyy karismaa cowboyna, jolle ei kannata ryttyillä ja Little tulkitsee oivallisesti aikuisuuden kynnyksellä olevaa Carteria, joka pohtii, mitä haluaisikaan tulevaisuudeltaan.

     Uusina hahmoina Dutton Ranch esittelee Bethiä ja Ripiä auttavat Azulin (J. R. Villarreal) ja Zachariahin (Marc Menchaca), Texasissa dominoivan 10 Petal -ranchin omistajan Beulah Jacksonin (Annette Bening), hänen poikansa Joaquinin (Juan Pablo Raba) ja Rob-Willin (Jai Courtney), Rob-Willin tyttären Oreanan (Natalie Alyn Lind), Beulahin turvamiehen Miguelin (Berto Colón), sekä eläinlääkäri Everettin (Ed Harris). Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttavat vähemmän yllättäen iäkkäät konkarit Bening ja Harris, mutta Courtney näyttää jälleen kerran olevansa oiva valinta hullunkiilto silmissään hommansa hoitavaksi lieroksi.

Kuten alussa sanoin, en juuri tykännyt Bethin veljen Kaycen omasta sarjasta, Marshalsista, jossa idean isä ja aiempien sarjojen pääkäsikirjoittaja Taylor Sheridan toimi enää pelkkänä tuottajana. Pelkäsin, että kun Sheridanin panos Dutton Ranchin parissa on sama, myös tämä sarja olisi vain harmillisen laimea lisäys Yellowstone-franchiseen. Mutta mitäpä vielä! Dutton Ranch nousee kevyesti Yellowstonen parhaimmistoon ja saa tämän modernin länkkärisaagan ystävät huokaisemaan helpotuksesta. Iso plussa on jo se, että Reilly ja Hauser ovat paljon vahvemmat näyttelijät kuin Kaycea esittävä Luke Grimes, minkä lisäksi Dutton Ranch ylipäätään tuntuu loogiselta jatkumolta Yellowstonelle, toisin kuin Marshals.

On erittäin kiinnostavaa ryhtyä seuraamaan Bethiä, Ripiä ja Carteria, kun heidän rakentamansa elämä palaa tuhkaksi heidän silmiensä edessä, mutta he eivät anna sen lannistaa, vaan lähtevät uuteen nousuun. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty ja tällä uudella Dutton-ranchilla koetaankin jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä. Kapuloita rattaisiin tökkii myös 10 Petal -ranch, joka ei innostu tulokkaista ja jonka bisnekset eivät kaikki ole sieltä laillisimmasta päästä. Tämä kahden ranchin välinen konflikti on väkevästi rakennettu ja sitä kypsennetään hissuksiin läpi kauden, kunnes helvetti päästetään tuttuun Yellowstone-tyyliin valloilleen finaalissa. Päätösjakso jää tiukkaan paikkaan kesken ja Dutton Ranchille haluaisikin nähdä jatkoa välittömästi. Samaa ei todellakaan voinut sanoa Marshalsista, jonka jatkosuunnitelmat olisi mielestäni voinut viskata roskakoriin.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat hyvin ilmapiiriä ja pitävät mielenkiinnon yllä, oli luvassa sitten henkilödraamaa, työskentelyä karjatilalla tai jännittävämpiä tilanteita. Chad Feehanin johdolla käsikirjoitustiimi sekoittelee pakkaa oivallisesti ja toivon, että sama meno jatkuu tulevalla kakkoskaudella, vaikka Feehan lähtikin huhujen mukaan ovet paukkuen ulos sarjasta, taiteellisten erimielisyyksien takia. Teknisesti Dutton Ranch on erittäin pätevä. Tuotantokausi on näyttävästi kuvattu ja Texasin maisemia esitellään tietysti koko rahan edestä. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät paikoitellen aika rujoiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit tuovat oivallisen lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Dutton Ranch, Yhdysvallat, 2026-, 101 Studios, MTV Entertainment Studios, Paramount Television Studios

Vaiana (Moana - 2026) - elokuva-arvostelu

VAIANA

MOANA

Ohjaus: Thomas Kail

Näyttelijät: Catherine Laga'aia, Dwayne Johnson, Rena Owen, John Tui, Frankie Adams, Amaya Masoli ja Jemaine Clement

Genre: seikkailu, fantasia, musikaali

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

Moana, eli suomalaisittain Vaiana on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioelokuvasta. Näytellyn version suunnittelu alkoi jo muutama vuosi alkuperäisleffan ilmestyttyä ja sen teko vahvistettiin vuonna 2023. Tuotannon käynnistyminen kuitenkin viivästyi saman vuoden Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2024 ja nyt uusi Vaiana on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäistä Vaianaa oikein mainiona animaatioseikkailuna ja pidin myös sen jatko-osasta, Vaiana 2:sta (Moana 2 - 2024). Olin kuitenkin suorastaan pöyristynyt, kun Disney ilmoitti työstävänsä elokuvasta uudelleenfilmatisoinnin jo nyt, alle kymmenen vuotta alkuperäisleffan ilmestymisen jälkeen. Elokuvan markkinointimateriaali ei ole vakuuttanut minua ja kävinkin katsomassa uuden Vaianan skeptisenä.

Motunuin kyläpäällikön tyttären Vaianan on uhmattava meren vaaroja, etsiäkseen puolijumala Mauin ja palauttaakseen myyttisen Te Fitin varastetun sydämen, ennen kuin koko Polynesia joutuu pimeyden valtaan.

Pääroolissa Vaianana, Motunuin saaren kyläpäällikön tyttärenä nähdään täysin uusi nimi Catherine Laga'aia, joka ei ole aiemmin näytellyt yhdessäkään elokuvassa. Kokemattomuus ei onneksi kuitenkaan näy Laga'aian roolisuorituksesta, vaan hän on erittäin hyvä valinta Vaianaksi, tulkiten hyvin hahmolleen ominaista päättäväisyyttä, halua korjata asiat ja seikkailun nälkää. Hän heittäytyy hyvin roolinsa vietäväksi ja kalpenee lähinnä vain laulajana Vaiana-animaatioelokuvissa hahmoa ääninäytelleen Auli'i Cravalhon rinnalla.

     Elokuvassa nähdään myös John Tui ja Frankie Adams Vaianan vanhempina, kyläpäällikkö Tuina ja Sinana, jotka vaativat, että tyttö pysyisi kiltisti saarella ja unohtaisi haaveet merellä seilaamisesta, Rena Owen Vaianan isoäitinä Talana, joka kehottaa Vaianaa etsimään oman polkunsa, sekä animaatioissakin kuultu Dwayne Johnson puolijumala Mauina, joka vuosikausia sitten varasti Te Fitin sydämen, aiheuttaen vahingossa pimeyden leviämisen maailmaan. Myös Jemaine Clement toistaa roolinsa jättiläisrapu Tamatoan äänenä. Eikä pidä unohtaa matkaan päätyvää fanisuosikkia, pönttöä Heihei-kanaa. Tui, Adams ja Owen ovat oivalliset rooleissaan, mutta Johnson ei siirrä Mauia kovinkaan kaksisesti ääniroolista kameroiden eteen. Huvittavassa peruukissa heiluvan Johnsonin suoritus on omituisen pökkelö, mikä on omituista, kun ottaa huomioon, että tämä uudelleenfilmatisointi tehtiin juuri hänen halustaan esittää hahmoa myös omilla kasvoillaan.

Tuleeko kenelläkään yllätyksenä, jos sanon, että uusi Vaiana on laiskasti rahan perässä tehty turhake, joka on kaikin tavoin heikompi kuin alkuperäinen animaatio ja joka olisi kannattanut jättää tekemättä? Jos yleisömäärät ovat yhtä pienet kuin minun näytöksessäni ensi-iltaviikonloppuna, voi elokuvasta tulla ikävän kallis paukku Disneylle. Toisaalta se ei minua harmittaisi, koska alan tosissani kyllästyä näihin sieluttomiin kierrätyksiin studion klassikoiden pohjalta. Vaianan kohdalla kulmakarvojen kohottelu on vielä voimakkaampaa, koska alkuperäisen animaation ilmestymisestä tulee myöhemmin tänä vuonna kuluneeksi vasta kymmenen vuotta. Miksi ihmeessä tämä elokuva piti tehdä ja ennen kaikkea näin pian? Ai niin, koska Dwayne Johnson vaati näytellä Mauia myös tässä versiossa, eikä hän toki nuorene.

Näytelty Vaiana on täysin riskitön, hajuton ja mauton toisinto, joka ei onnistu missään kohtaa perustelemaan olemassaoloaan. Meriseikkailu oli jo tarpeeksi näyttävä animaation muodossa, eikä periaatteessa hyvään tarinaankaan olla vaivauduttu tuomaan mitään uusia kulmia. Kaikki tutut kohtaukset kakamora-piraattien kohtaamisesta musikaalinumeroihin ovat mukana, mutta niistä puuttui se into ja seikkailun tunne, mikä alkuperäisessä tempaisi mukaansa. Leffaa ei ollut kestänyt varmaan edes varttia, kun minun jo teki mieli kävellä ulos teatterista ja palata kotiin katsomaan animoitu Vaiana uudestaan. Ei näytelty versio ole mitenkään luokattoman huono, mutta siitä paistaa todella ikävästi läpi, että se on studion sanelema tuote, eikä elokuvantekijöiden visioima intohimoprojekti. Enkä sano tätä sillä lailla, että Disney ei mielestäni saisi tehdä Vaianasta enää elokuvia. Katson ihan mielelläni kolmannen Vaiana-animaation. Nämä hahmot ovat niin hyviä, että katson mieluusti heidän uusia seikkailujaan. Mutta jos haluan katsoa jonkin heidän seikkailuistaan uudelleen, katson sen vanhan version jälleen.

Vaianan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Thomas Kail, joka vakuutti Disneyn Hamilton-hittimusikaalin taltioinnillaan. Tässä Kail ei tee vaikutusta, mutten toisaalta näe, että hänelle olisi juuri edes annettu mahdollisuutta sellaiseen. Jared Bush toimii myös näytellyn version käsikirjoittajana, yhdessä Dana Ledoux Millerin kanssa. Osaa dialogista on pistetty uusiksi sanavalintojen kohdalla, mutta muuten tuntuu siltä kuin tekijät olisivat kuvanneet elokuvan vuosikymmenen takaisen tekstin kanssa. Sentään Vaiana on kelvollisesti kuvattu ja mukana on komeita lavasteita ja tietokonetehosteita, kuten hurja laavahirviö Te Kā. Vaianan eläinystävät Heihei-kana ja Pua-possu näyttävät tosin aika omituisilta, ensimmäisen ollessa animaatiota mukaillen todella sarjakuvamainen ja toisen ollessa kiusallisesti fotorealistinen, mutta silti videopelihahmolta näyttävä sika. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, musiikkien ja laulujen ollessa kierrätyksiä Mark Mancinan, Lin-Manuel Mirandan ja Opetaia Foa'in töistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moana, Yhdysvallat, 2026, Flynn Picture Company, New Zealand Large Budget Screen Production Grant, Seven Bucks Productions, Walt Disney Pictures

Supernatural, kausi 11 (2015-2016) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 11

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Mark A. Sheppard, Emily Swallow, Ruth Connell, Curtis Armstrong, Rob Benedict, Lisa Berry, Mark Pellegrino, Kim Rhodes, Kathryn Newton, Katherine Ramdeen, Finn Wolfhard, Matt Cohen, Steven Williams, Dylan Everett, Colin Ford, Osric Chau, Jim Beaver ja Samantha Smith

Genre: fantasia, jännitys

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma kauhua ja fantasiaa yhdistelevä sarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes tuotantokausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2015 ja Supernaturalin yhdennentoista tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2015. Kriitikot ja fanit kehuivat kautta ja se piti hyviä katsojalukuja yllä. Itse olin tiennyt Supernaturalista jo vuosia ja kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen läpi. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Intoni oli jo alkanut hiipua, aloittaessani yhdennentoista kauden katselun.

Deanin tapettua Kuoleman ja päästyään siten eroon Kainin merkistä, hän vapauttaa samalla vahingossa Pimeyden vankeudestaan.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles nähdään Winchesterin veljeksinä Samina ja Deanina jo yhdettätoista kertaa. Kymmenennen kauden lopuksi Dean onnistui vihdoin pääsemään eroon häntä piinanneesta Kainin merkistä, mutta sillä hinnalla, että itse Kuolema kuoli ja samalla vapauteen pääsi miljardeja vuosia vangittuna ollut Pimeys (Emily Swallow). Samilla ja Deanilla onkin siis heti uusi murheenaihe, joka aiheuttaa päänvaivaa kenties pahemmin kuin mikään heidän kohtaamansa uhka aiemmin. Padalecki ja Ackles jatkavat kelpo suorittamistaan, mutta ajoittain heidän suorituksistaan näkyy tiettyä konemaista suorittamista. Kaikki on tässä kohtaa jo tuttua peruskauraa molemmille ja he voisivat esittää Samia ja Deania vaikka unissaan. Kymmenen kauden ja yli kahdensadan jakson jälkeen onkin ihan ymmärrettävää, että pientä väsähdystä alkaa olla ilmassa. Swallow taas on oiva valinta tämänkertaiseksi viholliseksi, josta löytyy enemmän puolia kuin aluksi vaikuttaisi.

     Myös vanhat kunnon Castiel-enkeli (Misha Collins), Crowley-demoni (Mark A. Sheppard) ja hänen äitinsä Rowena-noita (Ruth Connell), rasittava Metatron (Curtis Armstrong), seriffi Jody Mills (Kim Rhodes) ja kapinahenkinen teini Claire (Kathryn Newton) ovat menossa mukana ja osan kohdalla tuntuu siltä, että he ovat mukana vain fanien vaatimuksesta, eivätkä niinkään sen takia, että heillä olisi varsinainen rooli tämänkertaisessa tarinassa. Lisäksi muuan nuori Finn Wolfhard käy kääntymässä yhdessä kauden alkupään jaksoista. Myöhemmin Wolfhard tulisi eräässä toisessa hittisarjassa näkemään "oudompia juttuja". Hehe.

Supernaturalin yhdestoista tuotantokausi jatkaa sarjalle tutuksi tulleella ailahtelevalla, mutta silti kelvollisella linjalla. Kausi käynnistyy suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin, Pimeyden päästyä vapaaksi. Sam ja Dean saavat nopeasti huomata, että tämä muinainen uhka saattaa olla jotain, mille edes heidän enkeli- tai demonituttunsa eivät pärjää, vaan he saattavat joutua hammasta purren pyytämään apua niiltä vihoviimeisiltä tahoilta, joiden kanssa he haluaisivat olla tekemisissä. Tämä Pimeys-kuvio pitää ihan kivasti mukanaan ja mielsin sen hitusen kiinnostavammaksi kuin edelliskauden Kainin merkki -tarinan.

Eniten kuitenkin pidin - kenties ei-kovin-yllättäväen - niistä yksittäisistä "viikon hirviö" -jaksoista, jotka eivät liity Pimeys-dilemmaan kuin korkeintaan muutaman repliikin muodossa. Niistäkin moni on kieltämättä todella kaavamaista kamaa, mutta sitten taas kauden neljäs jakso yllättää iloisesti. Nimittäin koko jakso on kuvattu Winchesterien auton vinkkelistä. Kamera pysyy auton sisällä läpi tapahtumien ja kikka on varsin kekseliäs. Lisäksi pidin paljon kahdennestatoista jaksosta, jossa Sam ja Dean vierailevat seriffi Millsin ja Clairen luona, joista jälkimmäinen haluaisi kovasti ryhtyä myös metsästäjäksi. Pidin erityisesti siitä, että Sam ja Dean tietävät, millaista on menettää normaali lapsuus, eivätkä he halua samaa tapahtuvaksi Clairelle. On myös hupaisa yksityiskohta, kuinka paljon Millsin kokkaama ihan tavallinen kotiruoka voikaan merkitä kaiken aikaa tien päällä oleville, lähinnä huoltoasemien roskaruokaa syöville veljeksille.

Tuotantokauden ohjaajien (Ackles on ohjannut kauden kolmannen jakson) ja käsikirjoittajien työt toimivat tarpeeksi hyvin, mutta varsinainen palo alkaa jo olla sammuksissa. Teknisestikin Supernatural jatkaa tutulla linjalla. Yhdestoista kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin paikoitellen jopa varsin huvittavat halpuudessaan. Äänityöskentely on sujuvaa Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin tuttuja musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films