Hind Rajabin ääni (Ṣawt Hind Rajab - 2025) - elokuva-arvostelu

HIND RAJABIN ÄÄNI

ṢAWT HIND RAJAB

Ohjaus: Kaouther Ben Hania

Näyttelijät: Motaz Malhees, Saja Kilani, Amer Hlehel ja Clara Khoury

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 12

Hind Rajabin ääni perustuu tositapahtumiin Gazan sodasta tammikuussa 2024. Dokumentaristi Kaouther Ben Hania oli kampanjoimassa elokuvaansa Neljää tytärtä (Les Filles d'Olfa - 2023) Oscareihin ja valmistautumassa pitkään suunnittelemansa leffan tekoon, kun hän kuuli Palestiinan Punaisen Puolikuun saaman puhelun apua pyytävältä gazalaistytöltä Hind Rami Iyad Rajabilta. Hania otti yhteyttä organisaatioon ja keskusteli niin heidän kuin Rajabin äidin kanssa halustaan kertoa tytön tarinan elokuvana. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja Hind Rajabin ääni sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla, missä elokuva sai lähes 24 minuutin aplodit, tehden uuden ennätyksen leffafestivaaleilla annettujen aplodien kestossa. Nyt Hind Rajabin ääni on saapunut Suomenkin teattereihin, parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden saattelemana ja itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa Hind Rajabin äänen heti sen ensi-iltapäivänä.

29. tammikuuta 2024. Palestiinan Punainen Puolikuu saa hätäpuhelun kuusivuotiaalta tytöltä, Hind Rajabilta, joka on jäänyt jumiin autoon, hänen perheensä yritettyä paeta Gazasta Israelin hyökkäystä.

Hind Rajabin ääni seuraa neljää Palestiinan Punainen Puolikuu -organisaation työntekijää, jotka yrittävät Gazan sodan käynnistyessä auttaa ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla, ohjaten esimerkiksi ambulansseja oikeisiin osoitteisiin. On Omar (Motaz Malhees), äkkipikainen mies, joka olisi valmis lähtemään itse ihmisten apuun mikäli muilla tahoilla kestää hetkenkään liian kauan. On Rana (Saja Kilani), rauhallinen nainen, jonka lempeä ääni rauhoittaa puhelimen toisessa päässä olevia. On Mahdi (Amer Hlehel), vuoroa johtava mies, joka haluaa hoitaa asiat oppikirjan mukaisesti, pelätessään seuraamuksia virheliikkeistä. Ja on Nisreen (Clara Khoury), pitkään hommaa tehnyt nainen, joka toimii järjen äänenä silloin, kun muu porukka alkaa kuormittua tilanteen voimakkaasta tunnelatauksesta. Malhees, Kilani, Hlehel ja Khoury ovat kaikki vakuuttavia rooleissaan ja tulkitsevat hyvin hahmojensa erilaisia persoonia. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan, jolloin jokainen heistä tuo oman osansa tämän työryhmän paikoitellen aika hajanaiseen dynamiikkaan. Itse Hind Rajab -tyttö on mukana vain puhelimesta kuultavana äänenä ja valokuvina, jotka ovat molemmat oikealta Hind Rajabilta.

Kävin tosiaan katsomassa Hind Rajabin äänen heti ensi-iltapäivänä, mutta minulta kesti useampi päivä, ennen kuin kykenin vihdoin kirjoittamaan siitä mitään. Miten arvostella elokuvaa, joka ei ole vain yksi elokuva muiden joukossa, vaan kenties koko alkuvuoden tärkein teos, mikä aivan jokaisen pitäisi käydä katsomassa - siitäkin huolimatta, että katselukokemus on kaikkea muuta kuin helppo? Jos Gazan sodan synkät realiteetit eivät ole vielä iskeneet, niin viimeistään Hind Rajabin epätoivoista puhelua kuunnellessa ymmärtää, mitä siellä onkaan ollut meneillään nyt jo useamman vuoden ajan.

Epätoivo onkin tunne, mikä on voimakkaasti läsnä elokuvassa, monella eri tapaa. Pienen tytön epätoivo, kun hän on ammuttujen sukulaistensa ympäröimänä autossa jumissa, samalla kun panssarivaunut ja sotilaat pyörivät lähistöllä. Tytön, joka ei ymmärrä mitä on meneillään, eikä ymmärrä miksei häntä tulla heti auttamaan. Palestiinan Punaisen Puolikuun nelikon epätoivo, kun heidän yrityksensä auttaa tyttöä junnaa paikoillaan, kun lupa pelastusoperaatioon pitäisi hoitaa useamman tahon kautta ja kriisin keskellä kaikki on jumissa. Ja katsojan epätoivo siitä, millaisessa maailmassa me oikein elämme. Hind Rajab on vain yksi ties kuinka monista lapsista, jotka ovat joutuneet tämän häikäilemättömän kansanmurhan uhreiksi.

On toisaalta hyvä, että Hind Rajabin ääni kestää vain puolitoista tuntia. Sen tunnelataus on niin pohjattoman murskaava, ettei sitä pystyisi katsoa paljoa kauemmin. Tunnelataus näkyy hahmoissakin ja vielä eri tavoilla. Hyvää antia on Omarin ja Mahdin välille syntyvä konflikti, kun Omar turhautuu Mahdin oppikirjamaiseen, Omarin silmissä kylmältä vaikuttavaan toimimiseen. Kumpaakin ymmärtää. Tekee myös tiukkaa katsoa Ranaa, joka yrittää parhaansa mukaan pitää kyyneleensä kurissa ja pitää Hind Rajab rauhallisena, kun minuutit alkavat hissuksiin muuttua tunniksi ja siitä seuraavaksi tunniksi, eikä avun lähettäminen tunnu olevan yhtään sen lähempänä.

Kaouther Ben Hanian työ niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana on vahvaa. Hänen dokumentintekijätaustansa näkyy lopputuloksesta ja hän yhdistelee onnistuneesti dramatisoitua elokuvaa oikeaan kuvamateriaaliin tuolta päivältä. Eräässä kohtauksessa yksi työntekijöistä kuvaa nelikkoa puhumassa puhelimessa Hind Rajabin kanssa ja näemme työntekijän puhelimen ruudulta ne tosielämän Omarin, Ranan, Mahdin ja Nisreenin, samalla kun sumeana taustalla näyttelijänelikko esittää olevansa kuvattavina. Myös puhelun aikana kuulemme välillä oikean nelikon ääniä, jotka sulautuvat takaisin näyttelijöihin. Hind Rajabin ääni on muutenkin teknisesti taitavasti tehty. Se on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänityöskentely oivallista Amine Bouhafan haikeita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ṣawt Hind Rajab, Tunisia, Ranska, 2025, Mime Films, Tanit Films, JW Films, RaeFilm Studios, Common Pictures, Film4, MBC Studios, MeMo Films, Plan B Entertainment, Sunnyland Film, WILLA, Watermelon Pictures

Palm Royale, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

PALM ROYALE - KAUSI 2

Luoja: Abe Sylvia

Näyttelijät: Kristen Wiig, Ricky Martin, Allison Janney, Josh Lucas, Leslie Bibb, Amber Chardae Robinson, Laura Dern, Kaia Gerber, Carol Burnett ja Jordan Bridges

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 51 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 12

Juliet McDanielin Mr. & Mrs. American Pie -kirjaan (2018) perustuva komediasarja Palm Royale nousi suosituksi, kun se ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä maaliskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Palm Royalen toinen kausi on esitetty loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta yllättävänkin paljon ja olen odottanut jatkoa positiivisin mielin. Ryhdyinkin katsomaan Palm Royalen kakkoskautta pian sen alkamisen jälkeen.

Palm Beachilla kuohuu katastrofaalisten juhlien jälkeen, Maryn yritettyä ampua presidentti Nixonin. Maxine ja kumppanit päätyvät salaisuuksien jäljille, jotka uhkaavat horjuuttaa koko Palm Royalen tasapainon lopullisesti.

Palm Royalen tutut hahmot tekevät paluun. Kristen Wiigin näyttelemä Maxine Dellacorte onnistui ujuttamaan itsensä osaksi Palm Beachin hienostorouvien eksklusiivista klubia, mutta hänen järjestämänsä juhlat osoittautuivat fiaskoksi, kun Mary (Julia Duffy) yritti ampua erityisvieraan, presidentti Richard Nixonin. Juonittelu ja stressi johtivat siihen, että Maxine on nyt Sunny Tidesin mielisairaalassa toipumassa kaikesta. Wiig on edelleen hyvässä vedossa roolissaan, joskin Maxine muuttuu tällä kaudella hitusen ärsyttävämmäksi, eikä hänen juonittelunsa ole yhtä nokkelaa.

     Muista tutuista myös Maxinen mies Douglas (Josh Lucas) ja tämän salarakas Mitzi (Kaia Gerber), Douglasin täti Norma (Carol Burnett) ja tästä huolehtiva Robert Diaz (Ricky Martin), hippi Linda Shaw (Laura Dern), hienostorouvien johtaja Evelyn Rollins (Allison Janney), tätä uskollisesti seuraava Dinah Donahue (Leslie Bibb), sekä FBI-agentiksi paljastunut Virginia (Amber Chardae Robinson) ovat menossa mukana. Osan hahmoista salaisuudet ovat paljastuneet ja osa piilottelee edelleen jotain. Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuu toistamiseen Janney, joka pitää yhä tasonsa arvonsa tuntevana Evelyninä. Monet muista näyttelijöistä taas ampuvat tällä kaudella yli, minkä lisäksi monet hahmot muuttuvat karikatyyreiksi itsestään.

Palm Royalen avauskausi oli mielestäni ilahduttava yllätys. Oli erittäin viihdyttävää ja mielenkiintoista seurata Maxinen ovelaa keplottelua osaksi seurapiirin kermaa. Hahmot olivat onnistuneesti kirjoitettuja ja heidän todelliset tunteensa toisiaan kohtaan tarjosivat hyvää herkkua. Selkäänpuukotukset oman edun tavoittelemiseksi pitivät koukussa läpi kymmenen jakson. Onkin suuri sääli todeta, että kakkoskaudesta ei voi sanoa samaa. Jos en näkisi samoja tuttuja nimiä listalla, voisin vaikka vannoa, että käsikirjoitustiimi olisi pistetty vaihtoon, sillä niin paljon löysempää teksti tällä kertaa on. Palm Royalen kakkoskausi rönsyilee sinne sun tänne, kadottaen punaisen langan vähän väliä ja tehden lopputuloksesta jopa raskaan seurattavan.

Kakkoskaudelta löytyy hetkensä ja ihan kiinnostavat lyhyemmät kuvionsa, mutta pääasiassa olin häkeltynyt siitä, millaista hektistä päättöminä kanoina ympäriinsä juoksemista kausi onkaan. Sekaan heitetään ties mitä mysteerejä, salamurhayrityksiä, oman kuoleman lavastamisia, salaisia agentteja, vielä salaisempia agentteja ja muuta. Kaikkea on hirveän paljon enemmän, mutta samalla kausi tuntuu tarjoavan vähemmän. Ja siinä, missä tarina ontuu, komediapuoli kompuroi vaivaannuttavasti. Ykköskausi oli erittäin lystikäs, kakkoskausi taas muistuttaa aivan liian pitkäksi venytettyä Saturday Night Live -sketsiä. On suuri sääli, että Palm Royalen taso tipahti näin roimasti. Innostukseni mahdollista kolmatta kautta kuoli kokonaan, enkä edes pistäisi vastaan, vaikka sarja lopetettaisiin tähän. Sarjan fanien onneksi kakkoskausi vie tarinasta niin paljon päätökseensä, että periaatteessa Maxinen ja muiden kertomus voitaisiinkin jättää tähän.

Sentään teknisiltä ansioiltaan Palm Royale pitää yhä kutinsa, joskin kaudella käytetyt tietokonetehosteet ja taustakankaan käyttö pistävät ikävästi silmään. Toinen tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat jälleen hienot ja puvustus erittäin tyylikästä. Erilaisilla maisemanvaihdoksilla näistä vastaavat tiimit pääsevät esittelemään taitojaan entistä enemmän. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeff Toynen säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Palm Royale, Yhdysvallat, Kanada, 2024-, Apple Studios, Boat Rocker Studios, Jaywalker Pictures, Mat Men, Platform One Media, Transportation Resources, Wyolah Films

Hamnet (2025) - elokuva-arvostelu

HAMNET

Ohjaus: Chloé Zhao

Näyttelijät: Jessie Buckley, Paul Mescal, Emily Watson, Joe Alwyn, Jacobi Jupe, Olivia Lynes, Justine Mitchell, David Wilmot, Bodhi Rae Breathnach, Freya Hannan-Mills, James Skinner, Elliot Baxter, Dainton Anderson, Louisa Harland ja Noah Jupe

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Hamnet perustuu Maggie O'Farrellin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Jo ennen kirjan julkaisua tuottaja Liza Marshall hankki sen filmatisointioikeudet ja kesäkuussa 2024 kuvaukset käynnistyivät. Hamnet sai maailmanensi-iltansa elokuussa 2025 Telluriden elokuvajuhlilla ja nyt, kahdeksan Oscar-ehdokkuuden (mm. paras elokuva, ohjaus ja naispääosa) siivittämänä elokuva on saapunut Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin jonkin toisen elokuvan yhteydessä. Elokuvan kahmimat palkintoehdokkuudet ovat vain kasvattaneet kiinnostustani ja kävinkin odottavaisin mielin katsomassa Hamnetin heti sen ensi-iltapäivänä.

1500-luvun puolivälin Englannissa parantaja Agnes rakastuu näytelmäkirjailija Williamiin. Kun pariskunta kohtaa hirveän tragedian, he käsittelevät suruaan voimakkaan eri tavoin.

Roolityöllään jo Golden Globen voittanut Jessie Buckley nähdään Agnes Hathawayna, pienessä kaupungissa asuvana, monien mielestä varsin outona naisena, joka uskoo erilaisiin metsänhenkiin ja niiden tarjoaviin parantaviin taikoihin. Paul Mescal taas näyttelee muuan William Shakespearea, joka on juuri aloittanut työt paikallisena latinanopettajana, eikä aikaakaan kun hahmot iskevät silmänsä toisiinsa. Buckley on ihan syystä ollut tämän palkintokauden ennakkosuosikki - niin täysillä ja tunteella hän roolistaan suoriutuu. Agnes on erilaisuudessaan tykättävä ja monelle varmasti myös samaistuttava hahmo. William jää tässä tarinassa enemmän sivuhenkilöksi ja pidin siitä, että elokuvalta kesti noin puolitoista tuntia, ennen kuin Shakespeare-nimeä edes lausutaan. Jo tällä tavalla on selvästi haluttu, ettei teatterimaailman tunnetuin kirjoittaja varasta valokeilaa. Mescalkin on oiva osassaan, joskin paljon vetäytyvämpänä persoonana kuin Agnes.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Emily Watson ja David Wilmot Williamin vanhempina Maryna ja Johnina, Justine Mitchell Agnesin äitipuolena Joanina ja Joe Alwyn Agnesin veljenä Bartholomew'na, sekä Bodhi Rae Breathnach, Olivia Lynes ja Jacobi Lupe Agnesin ja Williamin lapsina, Susannana, Judithina ja elokuvan nimikkohahmo Hamnetina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, Watsonin vähemmän yllättäen vakuuttaessa toisaalta tiukkana, mutta samalla kuitenkin rakastavana äitinä.

Hamnet osoittautui erittäin mainioksi draamaelokuvaksi ja mielenkiintoiseksi näkemykseksi siitä, miten yksi William Shakespearen tunnetuimmista näytelmistä, Hamlet sai alkunsa. On kiinnostavaa seurata Agnesin ja Williamin rakastumista ja kun heidän perheensä alkaa hissuksiin kasvamaan. Pieni kaupunki tuntuu kuitenkin rajoittavalta Williamin töitä ajatellen ja niinpä mies muuttaa Lontooseen, missä hänelle avautuu uralla isompia mahdollisuuksia, samalla kun Agnes jää pyörittämään lapsiarkea. Puolessa välissä tragedia kuitenkin iskee Shakespearen perheeseen ja loppuleffa onkin niin haikea kuin aika nättikin kuvaus surun käsittelystä eri tavoin.

Vaikka pidin Hamnetista alusta alkaen jo lahjakkaiden näyttelijöiden ansiosta, ei elokuva pitkään tehnyt sitä todellista vaikutusta. Pidin kyllä kaiken aikaa näkemästäni, mutta jokin leffassa jäi itselläni vajaaksi. Kunnes... sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva on koonnut salakavalasti aikamoista tunnelatausta, jolla isketään katsojaan viimeisen vartin aikana. Finaali liikutti minua yllättävänkin tehokkaasti. Se ei ollut vain surullinen, vaan se oli jollain tavalla puhdistava ja vapauttava. Ympäri salia kuului itkua, kun lopputekstit ilmestyivät ruutuun ja oli lähellä, ettei itselläkin vierähtänyt kyynel poskelle kaiken päätteeksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Chloé Zhao, jonka edelliset leffat Nomadland (2020) ja Eternals (2021) jättivät minut hieman kylmäksi. Hamnetissa Zhao kuitenkin teki minuun lopulta vaikutuksen, vaikkei elokuva kokonaisuutena ollutkaan mielestäni niin hieno kuin millaiseksi moni muu sitä ylistää. Zhaon ja Hamnet-kirjan kirjoittaneen Maggie O'Farrellin työstämä käsikirjoitus on mainio ja teksti onnistuu hyppimään varsin sulavasti ajassa useitakin vuosia, ilman että lopputulos tuntuu kiirehdityltä. Leffa on myös todella taitavasti kuvattu ja mukaan on saatu muutamia otoksia, jotka melkeinpä tekisi mieli kehystää seinälle. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Max Richterin nätisti maalailevia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hamnet, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2025, Focus Features, Hera Pictures, Neal Street Productions, Amblin Entertainment, Book of Shadows

28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli (28 Years Later: The Bone Temple - 2026) - elokuva-arvostelu

28 VUOTTA MYÖHEMMIN: LUUTEMPPELI

28 YEARS LATER: THE BONE TEMPLE

Ohjaus: Nia DaCosta

Näyttelijät: Alfie Williams, Ralph Fiennes, Jack O'Connell, Erin Kellyman, Chi Lewis-Parry, Emma Laird, Sam Locke, Mirren Mack, Robert Rhodes, Ghazi Al Ruffai, Maura Bird, Louis Ashbourne Serkis, David Sterne, Connor Newall, Maiya Eastmond ja Cillian Murphy

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Danny Boylen ohjaama ja Alex Garlandin käsikirjoittama kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007) oli hitti, mutta kolmannen osan teko jäi jumiin moneksi vuodeksi. Vasta vuonna 2022 Boyle ja Garland paljastivat työstävänsä uutta trilogiaa aiheen tiimoilta. Toisen osan ohjaajaksi palkattiin kuitenkin Nia DaCosta, jonka ideoista kaksikko innoistui. Trilogian avauselokuva 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later) kuvattiin kesällä 2024 ja se sai ensi-iltansa kesäkuussa 2025. Toisen osan kuvaukset käynnistyivät heti edeltäjänsä perään syksyllä 2024 ja nyt 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on saapunut Suomenkin elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä 28 vuotta myöhemmin -elokuvasta, mutta sen lopetus sai minut jännittämään jatko-osan puolesta. Maailmalta kantautuneet kehut ovat kuitenkin laskeneet skeptisyyttäni ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa 28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin heti sen ensi-iltapäivänä.

Samalla kun Spike joutuu osaksi sir-lordi Jimmy Crystalin sekopäistä jengiä, tohtori Ian Kelson tekee löydön, joka voisi mullistaa kaiken.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin hahmokattaus koostuu pitkälti tutuista tyypeistä edellisestä elokuvasta. Nuori Alfie Williams jatkaa roolissaan Spike-poikana, joka päätti jättää turvallisen saaren ja selviytyä tartunnan saaneiden täyttämällä mantereella. Edellisleffan lopuksi Alfie kohtasi Jack O'Connellin näyttelemän sir-lordi Jimmy Crystalin ja tämän jengin, eli sormet, joihin kuuluu Jimmy (Erin Kellyman), Jimmy (Emma Laird), Jimmy (Sam Locke), Jimmy (Robert Rhodes), Jimmy (Ghazi Al Ruffai), Jimmy (Maura Bird) ja Jimmy (Connor Newall). Jos jostain en ensimmäisessä 28 vuotta myöhemmin -elokuvassa pitänyt, niin Jimmyjen esittelykohtauksesta, missä nämä wannabe-gangstaräppäreiksi pukeutuneet sekopäät pomppivat ja tappelivat kuin mitkäkin Power Rangerit, samalla kun Teletappien (Teletubbies - 1997-2001) tunnari soi taustalla. Kohtaus sai minut voivottelemaan, että pitääkö seuraava leffa viettää näiden tyyppien kanssa, mutta onneksi Luutemppelissä sir-lordi Jimmy ja hänen Jimmynsä toimivat paljon paremmin. Sinnersistäkin (2025) tuttu O'Connell on jopa aika hyytävä itseään Saatanasta seuraavana pitävänä joukon johtajana ja muutkin poppoosta ovat arvaamattomuudessaan uhkaavia. Williams on yhä hyvä osassaan, joskin Spike jää tällä kertaa aika taka-alalle.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Ralph Fiennes luutemppelissä asuvana tohtori Ian Kelsonina, joka on hoksannut omituisen piirteen tartunnan saaneesta alfasta, Samsonista (Chi Lewis-Parry). Fiennes on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa, päästen tässä leffassa revittelemään suorastaan hurjalla antaumuksella.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli jatkaa suoraan siitä, mihin edellisessä elokuvassa jäätiin, mikä onkin kiinnostavaa jo sen takia, että yleensä tässä elokuvasarjassa seuraava leffa esittelee uudet hahmot, joita seurata tämän maailmanloppuskenaarion keskellä. Pääasiassa elokuva seuraa kahta tarinakaarta, Spiken päätymistä Jimmyjen riveihin ja tohtori Kelsonin yritystä bondata rauhoittavia sisältäviin nuoliin koukkuun jääneen Samsonin kanssa, kunnes loppupäässä nämä kuviot yhdistyvät erittäin mainiolla tavalla. Nämä kaksi puolta leffasta tukevat hyvin toisiaan, Jimmyjen rellestäessä äänekkäästi ja Kelsonin työskennellessä rauhallisesti, tarjoten tarvittavia suvantohetkiä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa tarinallisesti siitä, mihin viimeksi jäätiin, se jatkaa myös tasonsa puolesta onnistuneesti edellisosan jalanjäljissä, enkä osaa edes sanoa, kummasta näistä 28 vuotta myöhemmin -leffoista pidän enemmän. Erityisen pelottavaksi Luutemppeliä ei voi kutsua, vaikka mukaan mahtuu muutama tiivistunnelmainen kohtaus. Se on silti varsin verinen ja paikoin häikäilemättömän julma. Samalla leffa on aika hauska - toisinaan kierolla tavalla - ja jopa hämmentävällä tavalla nätti. Kelsonin ja Samsonin välille muodostuva erikoinen ystävyys kummastuttaa aluksi, mutta levittää hissuksiin hymyä katsojan huulille. Kuten edeltäjänsä, 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli rikkoo rajoja siinä, mitä "zombi"elokuvissa on hyväksyttävää tehdä. Ja toisin kuin edeltäjänsä, tällä kertaa innostuin siitä, mihin elokuva jää ja todella toivon, että tämän uuden trilogian päätösosan kimppuun päästäisiin mahdollisimman pian.

Elokuvaa ei tosiaan ole ohjannut Danny Boyle, vaan Nia DaCosta, joka on aiemmin tehnyt yllättävän toimivan Candyman-leffan (2021), sekä keskinkertaisen supersankariraina The Marvelsin (2023). Luutemppelissä DaCosta onnistuu hyvin. Hän rakentaa ilmapiiriä mainiosti, eikä sitä varsinaista kauhua jää toisaalta edes kaipaamaan. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Alex Garland, joka kuljettaa kertomusta hyvin eteenpäin ja erittäin kiinnostaville poluille. 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on myös teknisesti pätevä, vaikkei siitä löydy samanlaista audiovisuaalista kikkailua kuin edeltäjästään. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Leffa vietetään pääasiassa tutuissa metsämaisemissa ja lavasteissa, jotka näyttävät edelleen mainioilta. Etenkin itse luutemppeli on yhä jylhä ilmestys. Puvustus on oivallista, maskeeraukset rujoja ja efektitkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Hildur Guðnadóttirin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi. Musiikkipuolella parhaiten mieleen jää kuitenkin Iron Maidenin The Number of the Beast, mikä pärähtää soimaan leffan muutenkin parhaassa kohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

28 Years Later: The Bone Temple, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, TSG Entertainment, DNA Films, Decibel Films, Québec Production Services Tax Credit

Amadeus (2025) - sarja-arvostelu

AMADEUS

Luoja: Joe Barton

Näyttelijät: Will Sharpe, Paul Bettany, Gabrielle Creevy, Rory Kinnear, Jessica Alexander, Jonathan Aris, Olivia-Mai Barrett, Lucy Chou, Nancy Farino, Anastasia Martin, Ényì Okoronkwo, Jyuddah Jaymes ja Jack Farthing

Genre: historia, draama

Jaksomäärä: 5

Jakson kesto: 43 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 14

Amadeus perustuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka pohjautuu säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin elämään ja kuolemaan. Näytelmä oli jo aiemmin kääntynyt elokuvaksi Amadeus vuonna 1984, joka voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Vuonna 2022 Two Cities Television -yhtiö ilmoitti työstävänsä Sky Atlanticille televisiosarjasovitusta näytelmän pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa Amadeus-sarja julkaistiin jo joulukuussa 2025, mutta vasta nyt sarja on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin, kun huomasin uuden Amadeuksen olevan tulossa ja ryhdyinkin uteliaana katsomaan sarjaa.

Nuori Wolfgang Amadeus Mozart saapuu Itävaltaan vuonna 1781 ja pian hänen musiikilliset lahjansa ihastuttavat kaikki palvelijoista itse keisariin. Siis kaikki paitsi keisarin hovisäveltäjä Antonio Salierin, jonka kateus Mozartia kohtaan muuttuu murhanhimoiseksi katkeruudeksi.

Nimikkoroolissa Wolfgang Amadeus Mozartina nähdään Will Sharpe, joka on nähty esimerkiksi The White Lotus -sarjan (2021-) toisella tuotantokaudella. Aiemmin lähinnä sivurooleihin tyytynyt Sharpe pääsee ensi kertaa kunnolla esille ja hän onkin jopa yllättävän vakuuttava roolissaan. Hän tulkitsee erittäin hyvin nuoren Mozartin ylimielistä asennetta, sekä ehtaa paloa musiikkia kohtaan. Mozart ei syyttä noussut yhdeksi kaikkien aikojen kuuluisimmista säveltäjistä, mutta ainakin tarinan mukaan superlahjakkuudella nousi nopeasti pissa päähän. Mozart muuttuu ihmisenä kaiken aikaa inhottavammaksi muita kohtaan, mutta samalla hänen tarinansa tuntuu traagiselta, etenkin kun hän ei meinannut koskaan saada tiukan isänsä Leopoldin (Jonathan Aris) hyväksyntää.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Rory Kinnear Itävallan tuolloisena keisarina Joosef II:na, Paul Bettany keisarin hovisäveltäjä Antonio Salierina, Ényì Okoronkwo sanoittaja Lorenzo Da Pontena, sekä Lucy Cohu Mozartin majoittavana rouva Weberinä ja Gabrielle Creevy tämän Constanze-tyttärenä, johon Mozart iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan - erityisesti Bettany Salierina, jonka maailma murenee sillä sekunnilla, kun Mozart soittaa ensi kertaa keisarin edessä. Salieri on ihan yhtä merkittävässä roolissa kuin Mozart, ajoittain kenties jopa näkyvämmin esillä, kerrotaanhan koko tarina kuolevan Salierin muistelun kautta. Bettany vain paranee sarjan edetessä, hänen roolihahmonsa katkeruuden kasvaessa murhanhimoksi.

Kun kuulin, että Mozartista olisi tulossa uusi elämäkerta-adaptaatio, tällä kertaa televisiosarjan muodossa, olin kiinnostunut näkemään lopputuloksen. Sillä vaikka vuoden 1984 Amadeus-elokuva onkin erinomainen teos, se kertoo tarinan Salierin vinkkelistä ja toivoin uuden sarjan nostavan itse Amadeuksen oman tarinansa kertojaksi. Harmillisesti uusi Amadeus-sarja on tosiaan tehty saman näytelmän pohjalta kuin 42 vuoden takainen elokuva, jättäen Salierin jälleen tarinan mustasukkaiseksi kertojaksi. Jos Oscar-voittajaelokuva on jäänyt näkemättä, uusi sarja voi tarjota paljonkin, mutta omalla kohdallani sarja jäi hyvistä näyttelijätöistä huolimatta aika vaisuksi tulkinnaksi.

Amadeus koostuu vain viidestä vajaan tunnin mittaisesta jaksosta, jotka kuvaavat samaan aikaan niin Mozartin nousua ja takaiskujen myötä vajoamista synkkyyksiin, sekä Salierin yritystä tuhota nuorukaisen ura ja nousta itse takaisin huipulle. Vaikka näyttelijät ovatkin osissaan hyviä, tämä konflikti tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Myös muutkaan draamankaaret eivät pääse sillä lailla lentoon kuin voisi toivoa. Jos sarja olisi ollut rohkeammin oma juttunsa ja kertonut tarinan Mozartin vinkkelistä, se olisi voinut päästä kaivamaan syvemmältä, mutta nyt Amadeus-sarjan kohtalona on jäädä siksi ihan kivaksi, mutta välittömästi unohdettavaksi versioksi, joka kalpenee elokuvan rinnalla oikeastaan kaikin mahdollisin tavoin.

Sarjan ohjaajakaksikko Julian Farino ja Alice Seabright tekevät kelvollista työtä tunnelman kanssa, samalla kun käsikirjoittaja Joe Barton kompastelee ajoittain. Näyttelijätöiden jälkeen parasta Amadeuksessa on sen audiovisuaalinen toteutus. Sarja on pätevästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat kertakaikkisen upeat ja olen yllättynyt, jos niitä ei noteerata tulevassa Emmy-gaalassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Mozartin huikeat musiikit säestävät menoa tietty täydellisesti. Oopperakohtauksissa iho saattaa nousta kananlihalle ihan vain näiden mestarillisten sävellysten ansiosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Amadeus, Iso-Britannia, 2025, Two Cities Television Ltd., SKY Studios

Wonder Man (2026) - sarja-arvostelu

WONDER MAN

Luojat: Destin Daniel Cretton ja Andrew Guest

Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Ben Kingsley, X Mayo, Arian Moayed, Zlatko Burić, Shola Adewusi, Demetrius Grosse, Béchir Sylvain, Olivia Thirlby, Joe Pantoliano, Byron Bowers, Josh Gad ja Dane Larsen

Genre: komedia, draama, fantasia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 25 minuuttia - 36 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Wonder Man perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1964. 2020-luvun käynnistyessä Marvel Studios oli alkanut suunnitella televisiosarjaa hahmosta ja kun Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin (2021) ohjaaja Destin Daniel Cretton ehdotti yhtiölle projektia näyttelijä Trevor Slatterysta, ideat yhdistyivät yhdeksi metatasoilla liikkuvaksi tarinaksi. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta jo seuraavassa kuussa tuotanto keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Lakon aikana Marvel Studios alkoi suunnitella uudelleen julkaisustrategiaansa, siirtäen keskittymisen takaisin yhtiön tunnetuimpiin sankareihin ja vaihtaen yksittäiset minisarjat useamman tuotantokauden sarjoiksi. Jonkin aikaa yhtiöllä jopa pohdittiin Wonder Manin perumista, siitäkin huolimatta, että sarjaa oli kuvattu jo muutama jakso. Cretton sai kuitenkin vakuutettua yhtiön jatkamaan projektin parissa, jättäytyen jopa pois tuolloin "Avengers: The Kang Dynastyna" tunnetun Avengers: Doomsdayn (2026) ohjaksista viimeistelläkseen sarjan. Yhtiö suostui ja kuvaukset jatkuivat tammikuussa 2024. Nyt useiden viivästysten jälkeen Wonder Man on julkaistu Disney+ -palvelussa, enkä itse ole juuri odottanut sen näkemistä - lähinnä sen takia, että Marvelin muut projektit tänä vuonna, Avengers: Doomsday, Spider-Man: Brand New Day (2026), Daredevil: Born Againin (2025-) toinen kausi ja Wolverine-videopeli (2026) ovat kiinnostaneet minua paljon enemmän. Katsoin silti Wonder Manin läpi parissa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Kun Hollywood ilmoittaa tekevänsä uuden elokuvan supersankari Ihmemiehestä, näyttelijäksi pyrkivä Simon Williams näkee tilaisuutensa koittaneen. Ongelmaksi vain koituu se, että Simonilla on supervoimia, mitkä on kielletty Hollywoodissa.

Aquaman-elokuvien (2018-2023) Black Manta -pahiksena parhaiten tunnettu Yahya Abdul-Mateen II hyppää DC:ltä Marvelin kelkkaan ja näyttelee Simon Williamsia, näyttelijäksi pyrkivää miestä, jolla on suuri salaisuus: hänellä on supervoimia. Hollywoodissa on kuitenkin ehdottomasti kielletty supervoimaiset aiemman tragedian takia, joten Simonin täytyy yrittää piilotella kykyjään. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä Simon ahdistuu herkästi stressin alla, jolloin hän ei pysty hallitsemaan voimiaan. Simon on tykättävä päähenkilö sinnikkyydessään ja epävarmuuksissaan ja Abdul-Mateen II on oiva valinta rooliin.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa X Mayo Simonin managerina Janellena, Zlatko Burić kuuluisana elokuvaohjaaja Von Kovakina, joka työstää Ihmemiehestä uutta filmatisointia, Shola Adewusi Simonin äitinä Marthana ja Demetrius Grosse Simonin veljenä Ericinä, sekä Marvel-maailmasta vanhoina tuttuina Arian Moayed Spider-Man: No Way Homessa (2021) ja Ms. Marvel -sarjassa (2022) nähtynä Vahinkovalvontaviraston agentti Clearyna ja Ben Kingsley Iron Man 3:ssa (2013) ja Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsissä esiintyneenä näyttelijä Trevor Slatteryna, joka ei pääse millään eroon imagostaan terroristi Mandariinina. Sivunäyttelijätkin vähintään ajavat asiansa. Burić on nappivalinta omalaatuiseksi ohjaajaksi ja show'n varastaa Kingsley Trevorina, joka hakee myös roolia uudesta Ihmemies-elokuvasta. Kun Iron Man 3:ssa paljastettiin, että hurja terroristi Mandariini olikin vain näyttelijä, ratkaisu sai monet fanit suivaantumaan. Itse olen vuosien kuluessa tykästynyt ratkaisuun ja Wonder Manissa Trevorista saadaan paljon enemmän irti.

En toisaalta ihmettele, että vuoden 2023 lakkojen aikana Marvelilla mietittiin Wonder Manin tuotannon katkaisemista. Sarja on jäänne muutaman vuoden takaisesta ajasta, kun Marvelilla selvästi luultiin, että yhtiö omaa Midaksen kosketuksen, jolla yhtiö muuttaa kaiken kullaksi. Ikoniset sarjakuvasankarit vaihdettiin tuntemattomampiin tyyppeihin, joiden odotettiin innostavan ihmisiä samalla lailla. Yhtiöllä kokeiltiin vähän sitä sun tätä, mikä johti lopulta siihen, että jopa monien vannoutuneiden fanien into hiipui ja liukuhihnalta Disney+ -palveluun ilmestyneet sarjat jäivät yhä vain useammalta kokonaan väliin. Nyt kun Marvel on siirtymässä takaisin varmojen kassamagneettisankarien pariin, Wonder Man tuntuu hassulta välikappaleelta.

Silti olen ihan iloinen, että sarja päätettiin viedä loppuun saakka. Se on kieltämättä kivan erilainen Marvel-juttu, sillä luvassa ei ole mitään maailmanpelastusoperaatiota tai edes sen kummemmin taisteluita. Kyseessä on hahmovetoinen metatasoilla liikkuva komedia näyttelijäpyrkyristä, jolla sattuu olemaan supervoimia. On kiinnostavaa seurata Simonin pyrkimyksiä edetä urallaan ja samalla yritystä piilotella kykyjään. Sarjan voima syntyy hänen ja Trevorin välille syntyvästä ystävyydestä, mutta Trevorillakin on oma salaisuutensa, minkä hän ei halua paljastuvan Simonille. Tästä saadaan kelvollista jännitettä ja lopulta menevää draamaa hahmojen välille.

Wonder Man ei silti koskaan lähde tosissaan käyntiin, vaan se jää lähinnä vain kelvolliseksi. Kaiken aikaa tuntuu siltä kuin jokin pidättelisi sarjaa, eikä sitä katsoessa voi olla miettimättä kaikkia sarjan mahdollisuuksia. Olisi ollut kiinnostavaa, jos sarja olisi pohtinut enemmän, millaista on tehdä supersankarielokuvaa maailmassa, missä supersankarit ovat arkipäivää? Onko tällaisille leffoille kysyntää Yhdysvalloissa, missä Avengerien ja muiden kohtaamiset erilaisten superpahisten ja avaruusolentojen kanssa ovat aiheuttaneet lukemattomia vahinkoja ja kuolemia? Wonder Man tuntuukin lopulta jäävän pintaraapaisuksi siitä, mitä sarja voisi olla. Sen metatasot jäävät puolitiehen ja Hollywood-satiiri jää lähes olemattomaksi, kun sarjaa vertaa HBO:n The Franchiseen (2024) ja Apple TV:n The Studioon (2025-).

Destin Daniel Crettonin johdolla sarjan ohjaajat pitävät kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, vakavoituen sopivasti tarpeen vaatiessa. Andrew Guestin johtaman käsikirjoitustiimin työ jää kuitenkin jälkeen siitä potentiaalista, mitä sarjasta löytyisi. Teknisesti Wonder Man on myös ihan toimiva. Sarja on sujuvasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä ja tietokonetehosteet ajavat asiansa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Joel P. Westin säveltämät musiikit eivät jää millään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Wonder Man, Yhdysvallat, 2026, Marvel Studios, Marvel Television, The Walt Disney Company, Family Owned, Onyx Collective

The Strangers: Chapter 2 (2025) - elokuva-arvostelu

THE STRANGERS: CHAPTER 2

Ohjaus: Renny Harlin

Näyttelijät: Madelaine Petsch, Ema Horvath, Froy Gutierrez, Gabriel Basso, Ella Bruccoleri, Richard Brake, Brooke Johnson, Rafaella Biscayn, Rachel Shenton ja Milo Callaghan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Kun The Strangers -kauhuelokuvasarja (2008-) päätettiin käynnistää uudelleen, Lionsgatella koettiin hyväksi ratkaisuksi tehdä saman tien kokonainen trilogia. Kaikki kolme elokuvaa kuvattiin yhteen pötköön syksyllä 2022 ja kaikkien kolmen oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuonna 2024, muutaman kuukauden väleillä toisistaan. Kuitenkin kun The Strangers: Chapter 1 (2024) sai kriitikoilta ja katsojilta lähinnä negatiivista palautetta, minkä lisäksi se ei ollut toivottu menestys, jatko-osien julkaisutaktiikka mietittiin uusiksi. Kakkososaa kuvattiin viikon verran uudelleen ja lopulta The Strangers: Chapter 2 sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa syyskuussa 2025. Suomeen leffa saapui pari kuukautta myöhemmin, suoraan vuokralle ja nettimyyntiin. Itse en pitänyt juuri yhtään Chapter 1:sta, enkä ole siis odottanut jatko-osan katsomista. Päätin kuitenkin eräänä iltana vuokrata The Strangers: Chapter 2:n, toivoen että se onnistuisi olemaan edes hieman edeltäjäänsä parempi.

Miehensä menettänyt Maya Lucas herää sairaalasta ja saa pian huomata, että naamioitunut kolmikko on yhä hänen perässään.

Riverdalesta (2017-2023) tuttu Madelaine Petsch palaa rooliinsa Mayaksi, joka matkasi vuosipäivänsä kunniaksi Yhdysvaltojen halki poikaystävänsä Ryanin (Froy Gutierrez) kanssa. Matka katkesi kuitenkin lyhyeen, kun pariskunta yöpyi mökissä keskellä metsää ja kolme muukalaista tunkivat paikalle ja tappoivat Ryanin. Maya jäi henkiin, mutta hän joutuu kauhukseen heti leffan alussa tajuamaan, että Scarecrow, Pin-Up Girl ja Dollface eivät aio jättää työtään viimeistelemättä. Petsch on elokuvan ainoa himmeä valopilkku, esittäessään uskottavasti paniikissa olevaa hahmoaan, kun tämä jatkaa pakoaan. Hahmona Mayasta ei saa paljoa irti, mutta sen sijaan tappajakolmikon menneisyyttä ryhdytään hieman avaamaan ja oudosti leffa yrittää saada katsojan jopa sympatisoimaan tätä trioa.

The Strangers: Chapter 2 jatkaa niin tarinallisesti kuin tasonsa puolesta suoraan siitä, mihin kehnossa ykkösleffassa jäätiin. Maya herää sairaalasta ja joutuu heti jatkamaan pakojuoksuaan, kun tunkeilijakolmikko saapuu mestoille. Ja... no, siinäpä se oikeastaan onkin sitten koko leffa. Maya juoksee karkuun sairaalassa. Maya juoksee karkuun metsässä. Maya juoksee karkuun pikkukylässä. Juuri kun nainen ehtii hetken hengähtää, joku triosta ilmestyy paikalle ja sitten taas mennään. Hyvin tehtynä kyseessä voisi olla napakka jännitysnäytelmä, joka pitäisi tehokkaasti otteessaan, mutta The Strangers: Chapter 2 on lähinnä vain tylsä.

Tätä elokuvaa katsoessa käy harvinaisen selväksi, ettei The Strangersissa todellakaan ollut ainesta venyttää tarinaa kolmen elokuvan mittaiseksi kauhusaagaksi. Ykkösosassa hahmot esitellään ja helmikuussa ainakin Yhdysvalloissa ilmestyvässä The Strangers: Chapter 3:ssa (2026) sitten viedään tämä ajojahti päätökseensä, mutta tämän kakkosluvun tehtäväksi jää olla se täysin tarpeeton väliosa. Mitään kiinnostavaa ei tapahdu, vaikka potentiaalia olisi. Kohtauksessa, jossa Maya alkaa epäillä kaikkia ympärillä oleviaan naamioituneeksi kolmikoksi, on ainesta. Sitten taas tappelu villisian kanssa tuntuu käsikirjoittajien epätoivoiselta yritykseltä venyttää hommaa leffaksi kelpuutettavan mittaiseksi. Lopulta elokuva sitten päättyy kuin seinään. Mitään muuta ei jäänyt käteen kuin tunne siitä, että tässä menetti täysin turhaan puolitoista tuntia elämästään.

Ykkösosan tapaan myös The Strangers: Chapter 2:n ohjauksesta vastaa Renny Harlin, jonka työ tämän trilogian parissa muuttuu vaivaannuttavammaksi kohtaus kohtaukselta. Jännite on kadoksissa ja meno muutenkin laahaa. Alan R. Cohenin ja Alan Freedlandin työstämä käsikirjoitus on surkea onttoudessaan. Sentään leffa on ihan menevästi kuvattu. Mukana on hyviä lavasteita, puvustusta ja maskeerauksia. Äänimaailma sen sijaan luottaa liikaa kovaäänisiin böö-pelotteluihin, joilla katsojaa ravistellaan hereille tasaisin väliajoin. Justin Burnettin ja Òscar Senénin säveltämistä yhdentekevistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä The Strangers: Chapter 3:n traileri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Strangers: Chapter 2, Yhdysvallat, 2025, Fifth Element Productions, Canada Audio Visual Tax Credit, Elipsis Capital, Filmframe S.R.O., Lionsgate Home Entertainment, Mark Canton Productions, Québec Production Services Tax Credit, Sherborne Media, Slovak Film Fund, Stream Media, The Strangers Films, Vertigo Entertainment