maanantai 26. syyskuuta 2022

Arvostelu: Batman: Mustan kostajan paluu (Batman: Mask of the Phantasm - 1993)

BATMAN: MUSTAN KOSTAJAN PALUU

BATMAN: MASK OF THE PHANTASM



Ohjaus: Eric Radomski ja Bruce Timm
Pääosissa: Kevin Conroy, Dana Delany, Mark Hamill, Efrem Zimbalist Jr., Hart Bochner, Stacy Keach, Abe Vigoda, Dick Miller, John P. Ryan, Bob Hastings ja Robert Costanzo
Genre: animaatio, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman: The Animated Series nousi valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 1992. Suosion myötä Warner Bros. alkoi työstämään animaatioelokuvaa sarjan pohjalta ja palkkasi Alan Burnettin kirjoittamaan käsikirjoituksen. Alun perin leffan oli tarkoitus sijoittua Arkhamin mielisairaalaan, missä rikolliset pistäisivät Batmanin vastuuseen siitä, millaisiksi he ovat muuttuneet. Studio kuitenkin piti ideaa huonona leffaan ja sen sijaan tarina hyödynnettiin myöhemmin itse sarjassa. Burnett alkoikin kynäillä toisenlaista kertomusta täysin uuden pahishahmon kanssa ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan VHS:llä, mutta Warner Bros. päättikin julkaista elokuvan teattereissa ensin. Niinpä filmin budjettia nostettiin, mutta silti animaattorit tuskailivat saadakseen elokuvan valmiiksi ensi-iltapäivää varten studion vaatimusten mukaisesti. Lopulta Batman: Mask of the Phantasm, eli suomalaisittain Batman: Mustan kostajan paluu ilmestyi jouluna 1993. Vaikka elokuva sai positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta, se oli suuri taloudellinen pettymys. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä parhaimmista Batman-elokuvista ikinä. Itse näin Batman: Mustan kostajan paluun joskus lapsena, mutten silloin pahemmin innostunut siitä, vaikka pidinkin kovasti animaatiosarjasta. Kun katsoin animaatiosarjan kokonaan sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin antaa Batman: Mustan kostajan paluulle uuden mahdollisuuden.

Mysteerinen Musta kostaja tappaa Gothamin rikollispomoja, lavastaen Batmanin murhaajaksi. Naamiosankarin täytyy selvittää, kuka on tämä uusi uhka, samalla kun hän pakenee poliiseja ja kohtaa vanhan tuttunsa.




Animaatiosarjassakin miljardööri Bruce Waynen, eli yön ritari Batmanin äänenä toiminut Kevin Conroy palaa rooliinsa ja hänen äänensä uhkuu jälleen suurta voimaa. Sarjan tavoin myös elokuvassa syvennytään onnistuneesti ja kypsästi päähenkilön mieleen ja tutkitaan, millainen ihminen käyttäisi yönsä puolustaessaan viattomia ja hakatessaan pahiksia tuusan nuuskaksi. Elokuvan tulkinta Batmanista on jopa traaginen ja hahmoa huomaa paikoitellen jopa säälivänsä. Kun yleensä Batman-leffoja katsoessa herää tunne siitä, kuinka siistiä olisi itse olla Batman, tämän elokuvan aikana käy usein selväksi, että eipä se kovin hehkeää elämää olisi - ei edes Bruce Waynen rikkauksien kanssa.
     Animaatiosarjasta tutut hahmot, kuten Brucen hovimestari Alfred (Efrem Zimbalist Jr.), komisario Gordon (Bob Hastings), etsivä Harvey Bullock (Robert Costanzo) ja Batmanin arkkivihollinen Jokeri (Mark Hamill) tekevät myös paluun. Heidän lisäksi elokuvassa esitellään uusia hahmoja, kuten Brucen entinen mielitietty Andrea Beaumont (Dana Delany), hänen isänsä Carl (Stacy Keach), Batmanin pidätettäväksi haluava kaupunginvaltuutettu Arthur Reeves (Hart Bochner), sekä Gothamin rikollispomot Sol (Dick Miller), Bronski (John P. Ryan) ja Valestra (Abe Vidoga), jotka tämä mystinen Musta kostaja ottaa kohteekseen. Alfred pääsee murjomaan parit hauskat vitsit, mutta hänen kautta myös esitellään Brucen traagisuutta, hovimestarin harmitellessa, millaiseksi hänen isäntänsä elämä on vuosien varrella muuttunut. Andrea on mainio lisäys, tuoden hyvää syvyyttä Bruceen. Leffa ei toisaalta kaipaisi Jokeria, sillä Musta kostaja on omillaan mielenkiintoinen pahis, mutta onhan se aina ilo kuulla Mark Hamillin nauravan hulluna klovnina.




Aloittaessani katsomaan Batman: The Animated Seriesiä sen juhlavuoden kunniaksi, minun oli tarkoitus katsoa pelkkä sarja läpi. Innostuin siitä kuitenkin niin paljon, että kun sarja päättyi, koin, että minun oli pakko saada nähdä lisää. Niinpä päätinkin nopeasti katsovani Batman: Mustan kostajan paluun uudestaan. Vaikken ollut pahemmin piitannut leffasta lapsena, ryhdyin silti katsomaan sitä nyt erittäin positiivisin mielin ja tämä katselukokemus oli kyllä huomattavasti miellyttävämpi. Kyseessä on aivan mahtava teos, eikä ihme, että sitä pidetään nykyään varsin korkeassa arvossa. Ei se omasta mielestäni yllä Tim Burtonin ensimmäisen Batman-leffan (1989), Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) tai uuden The Batman -elokuvan (2022) tasolle, mutta eipä se niistä kovin paljoa jälkeen jää.

Animaatiosarjan tavoin Batman: Mustan kostajan paluu ei ole mikään täysin lapsiystävällinen Batman-seikkailu. Vaikka sen voi toki katsoa lapsena, tuntuu se enemmän varttuneemmalle yleisölle tehdyltä. Siitä löytyy tavanomaisempaa supersankaritoimintaa, mutta myös syvyyksiä, joita joistain näytellyistä Batman-elokuvista ei löydy edes kaivamalla (katson nyt teitä, Batman Forever, 1995 ja Batman & Robin, 1997). Andrean saapuminen Gothamiin sekoittaa Brucen mielen täysin ja etsiessään Mustaa kostajaa, hän päätyy vähän väliä muistelemaan aikaa tämän neidon kanssa. Takaumien kautta esitellään aikakautta, jolloin Bruce oli vasta aloittanut yölliset puuhansa. Hän ei ole ihan vielä Batman, eikä saavuttanut samanlaista mainetta poliisien ja alamaailman keskuudessa. Tuolloin Andrea tarjosi hänelle mahdollisuutta toisenlaiseen elämään ja onkin haikeaa seurata sivusta, kun Bruce pohtii, kuinka paljon onnellisempi hän olisi kenties voinut olla.




Tunnelmaltaan elokuva on hyvin synkkäsävyinen. Vaikka mukana onkin muutama ihan hauska vitsi, leffa kulkee pääasiassa tummia ja painostavia polkuja. Eräässä hautausmaakohtauksessa, jossa mafiapomo Bronski joutuu Mustan kostajan hyökkäyksen kohteeksi, on jopa kauhumaisia vivahteita. Hieman noir-henkistä puolta löytyy Batmanin etsiväkohtauksista, kuten animaatiosarjassakin. Toimintakohtauksissa taas ei pelätä näyttää hahmojen saamia ruhjeita. Vaikka nykyäänkin tehdään liukuhihnatuotannolla väkivaltaisia Batman-animaatioleffoja, Batman: Mustan kostajan paluu on monin tavoin sellainen teos, jollaista on vaikea kuvitella näkevänsä enää tänä päivänä tehtynä.

Visuaalisesti elokuva on vielä laadukkaammin tehty kuin animaatiosarja, olihan tekijöille isompi budjetti käytössään. Tyyli on kuitenkin täysin sama kuin sarjassa ja elokuvaa on suuri ilo katsoa. Piirrosjälki on tarkkaa ja tyylikästä. Sarjan tavoin leffassakin hyödynnetään vahvasti varjoja ja pimeyttä. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja sarjankin musiikeista vastaava Shirley Walker tekee loistotyötä sävellysten kanssa. Elokuvan ohjauksesta vastaavat animaatiosarjan luojat Bruce Timm ja Eric Radomski, jotka luovat tunnelmaa vahvasti ja pitävät filmiä tiukasti kasassa. Alan Burnettin, Paul Dinin, Martin Paskon ja Michael Reavesin työstämä käsikirjoitus on erittäin onnistunut. Leffa on todella lyhyt, vain tunnin ja vartin mittainen, mutta silti nelikko ehtivät rauhassa kertoa koko tarinan ja täyttää filmin niin syvällisillä puolilla kuin vauhdikkaalla ja jännittävällä toiminnalla.




Yhteenveto: Batman: Mustan kostajan paluu on hieno lisäys laajentamaan upeaa Batman-animaatiosarjaa. Elokuva soveltuu hyvin niin hahmosta innostuneille lapsille kuin aikuisillekin faneille - kenties jopa paremmin varttuneemmalle yleisölle. Vaikka mukana onkin tavanomaista supersankariseikkailua, josta muksut voivat innostua, leffa on varsin synkkäsävyinen ja syvällinen teemoiltaan. Batmanin elämää ei esitetä romantisoituna, vaan suorastaan tragediana. Hahmoon uppoudutaan vaikuttavasti ja Bruce Waynea huomaa jopa säälivänsä. Uusi pahis Musta kostaja tuo leffaan suorastaan kauhumaisia vivahteita. Tarina on koukuttava ja vaikka kestoa on vain vähän päälle tunti, ehtii elokuva kertoa kaiken sulavasti ja omalla temmollaan. Animaatiojälki on sarjan tavoin fantastista ja tummanpuhuvaa ilmettä on ilo katsella. Jos siis Batman: The Animated Series iski, suosittelen lämpimästi Batman: Mustan kostajan paluun katsomista. Vielä sarjan 85 jakson ja tämän elokuvankaan jälkeen nälkäni Batman-animaatioita kohtaan ei laantunut, joten pitäähän tässä vielä ottaa käsittelyyn Batman: The Animated Seriesin jatkumona toiminut animaatiosarja The New Batman Adventures (1997-1999)...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Batman: Mask of the Phantasm, 1993, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Family Entertainment


lauantai 24. syyskuuta 2022

Arvostelu: Resident Evil: The Final Chapter (2016)

RESIDENT EVIL: THE FINAL CHAPTER



Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Iain Glen, Ali Larter, Shawn Roberts, Eoin Macken, Ruby Rose, Fraser James, William Levy ja Ever Gabo Anderson
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -pelisarjaan (1996-) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 2002 osoittautui suureksi menestykseksi, joten leffasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010) ja Resident Evil: Retribution (2012) olivat kaikki vielä isompia hittejä, jokaisen tahkotessa rahaa enemmän kuin sarjan edelliset osat. Heti viidennen elokuvan menestyksen jälkeen alkoi kuudennen leffan teko, jonka ohjaaja Paul W. S. Anderson ilmoitti toimivan sarjan päätösosana. Tapahtui kuitenkin useampi viivästys (Andersonin ja päätähti Milla Jovovichin saadessa lapsen) ennen kuin kuvaukset saatiin aloitettua syyskuussa 2015. Kuvauksissa sattui suuria ikäviä hetkiä, Jovovichin stuntnaisen törmätessä pahasti kuvauskalustoon, mikä johti hänen vasemman käden amputoimiseen, minkä lisäksi kuvausryhmään kuulunut Ricardo Cornelius menehtyi, jäätyään suuren panssarivaunulavasteen alle. Elokuva tehtiin kuitenkin valmiiksi ja Resident Evil: The Final Chapter sai ensi-iltansa joulukuussa 2016 (Suomessa leffa tosin julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle). Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn, mutta taloudellisesti se menestyi parhaiten koko sarjasta. Itse näin leffan vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt siitä. En olekaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, jolloin päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi juhlan kunniaksi. Viikko Resident Evil: Retributionin katsomisen jälkeen katsoin Resident Evil: The Final Chapterin.

Alice saa tietää, että Umbrella-yhtiö aikoo tuhota ihmiskunnan rippeet 48 tunnin päästä. Hänen täytyy palata takaisin Raccoon Cityyn ja tunkeutua jälleen Pesä-tukikohtaan varastamaan uusi antivirus, jolla voi vihdoin lopettaa maailman tuhonneen painajaisen.




Milla Jovovich palaa (ainakin näillä näkymin) viimeistä kertaa Alicen rooliin. Alicen matka on ollut aikamoinen ja täynnä ties mitä vaiheita aina ensimmäisen leffan muistinmenetyksestä supervoimiin ja klooneihin. Eipä ihme, että Alicea suututtaa Umbrellan toimet ja että hän päättää tehdä niille todellisen lopun vihdoin ja viimein. Jovovich ei vielä kuudennessakaan Resident Evil -rainassa vakuuta näyttelijänä, eikä tällä kertaa edes toimintastarana - mikä tosin johtuu lähinnä toimintakohtausten toteutuksesta... päästään siihen ihan kohta tarkemmin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään vanhat tutut Ali Larter Claire Redfieldinä, Shawn Roberts aurinkolasipäisenä Weskerinä ja Iain Glen jostain kumman syystä Resident Evil: Tuhon pääpahiksena tohtori Isaacsina, minkä lisäksi Alicen kanssa taisteluun lähtevät myös Eoin Mackenin, Ruby Rosen, Fraser Jamesin ja William Levyn näyttelemä täysin tylsä ja tyhjänpäiväinen joukko, joista yhdenkään nimiä ei taidettu edes mainita koko elokuvan aikana. Katsoja arvaakin heti, että hahmot on luotu vain tapettavaksi, eikä kenenkään kohtalo jaksa kiinnostaa.




En erityisemmin pitänyt sarjan edellisestä elokuvasta, Resident Evil: Retributionista, mutta sen viimeinen kohtaus, joka lupaili jättimäistä sotaa zombien sun muiden örkkien armeijaa vastaan, sai minut kieltämättä innostumaan elokuvasarjan huipennuksesta. Mutta kun katsoja on päässyt yli Resident Evil: The Final Chapterin ensimmäisestä viidestä minuutista, jotka käytetään kertaamaan kaikki aiemmat tapahtumat, on edessä karvas pettymys. Retributionin lupailemaa sotaa ei nähdä, vaan jonkin sortin taistelu on jo käyty ja siinä on hävitty. Seuraava pettymys on se, että kyseessä on lähes umpisurkea elokuva. Eivätpä edellisetkään Resident Evil -leffat ole olleet kummoisia; parhaimmillaan lähinnä keskinkertaista hömppäviihdettä. Tämä päätösosa menee kuitenkin kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu vahvasti siltä, ettei Andersonia enää kiinnostanut näiden leffojen teko. Hän voi suoltaa ulos kuinka huonoja elokuvia tahansa ja silti ne menestyvät hyvin. Kuten alussa kerroin, The Final Chapter osoittautui Resident Evil -sarjan menestyneimmäksi filmiksi, tienattuaan yli 300 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen tarina. Tai siis sellaisen puute. Jo viidennen osan outo simuloitu todellisuus hämmensi typeryydellään, mutta se leffa sentään liikkui jotenkin selkeästi eteenpäin. Tässä kerrontaan ei ole jaksettu panostaa edes sitä vähää. Alice vain hyppii paikasta toiseen, kunnes on aika taistella Umbrellan johtoa vastaan ensimmäisestä leffasta tutussa Pesä-tukikohdassa. Myös juonenkuljetus on hyppivää ja jatkuvasti on sellainen olo, että elokuvasta puuttuu kohtauksia. Asioita vain tapahtuu noin vain ja lokaatiot vaihtuvat jatkuvasti, jolloin on jopa yllättävän ja ärsyttävän vaikeaa pysyä perässä siitä, missä milloinkin mennään. Kestoltaan leffa on jo tällaisenaan sarjan pisin, mutta tökerö leikkaus herättää mielikuvan, että filmin oli tarkoitus kestää jopa yli kaksi tuntia.




Sen lisäksi, että elokuva on tarinaltaan leikattu aikamoiseksi sillisalaatiksi, voi hyvät hyssykät, millaisen silppurin läpi toimintakohtaukset on vedetty! Resident Evil: Afterlifen taistelut mahtipontisine hidastuksineen olivat koomisia, mutta sentään niitä katsoessa pysyi täysin perillä siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Tämä leffa on täynnä tappeluja, joiden aikana ei tajua yhtään, mitä tapahtuu ja kenelle. Asiaa ei yhtään auta se, kun hahmojen selviytyminen käsirysyistä ei oikein kiinnosta. Yhteen lyöntiin tai potkuun saatetaan vaatia viisikin eri kuvakulmaa ja leikkausta. Kaikkein pahin on kuitenkin hetki, jossa Alice kohtaa T-viruksen muunteleman mörököllin. Alice nappaa pistoolinsa maasta, kun örkki juoksee häntä kohti ja ampuu lippaansa tyhjäksi monsteriin, joka lyyhistyy kuoliaaksi. Laskin jälkikäteen, että kyseessä on seitsemän sekunnin pätkä, jossa nähdään 33 leikkausta. KOLMEKYMMENTÄKOLME helvetin leikkausta SEITSEMÄSSÄ hemmetin sekunnissa! Se on lähes viisi leikkausta per sekunti! En valehtele, jouduin ottamaan päänsärkylääkkeen leffan päätyttyä, sillä leikkauksen tahti ja valojen aggressiivinen välke alkoi käydä pahasti silmille. Ja tätä roskaa esitettiin leffateattereissa 3D:nä! Toivottavasti 3D-lasien kanssa jaettiin pahoinvointipillereitä.

Erityisen iso ongelma leffassa on myös loogisuuden ja jatkumon puute. Selkeän jatkumon puuttuminen on ollut ongelmana jo sarjan aiemmissa osissa, joissain enemmän ja toisissa vähemmän, mutta tässä ne oikein loistavat kirkkaina kaiken keskellä (siis silloin, kun saa selvää, mitä leffassa tapahtuu). On päivänselvää, ettei tekijöillä ollut mitään suunnitelmaa kokonaisuudesta, kun elokuvia tehtiin, vaan jokaisessa leffassa tapahtuu juuri sitä, mitä milläkin hetkellä koettiin cooliksi ja viihdyttäväksi. Jos ei tiedä, ketkä toimivat kameran takana, voisi helposti luulla, että jokaisesta Resident Evilistä vastaa eri käsikirjoittaja, eikä yksikään vaivautunut katsomaan edellistä osaa. Voikin tulla yllätyksenä, että Paul W. S. Anderson on kirjoittanut nämä kaikki leffat itse. 




Resident Evil: The Final Chapterissa Anderson sontii kaikilla mahdollisilla tavoilla aloittamansa elokuvasarjan päälle. Oli kyse sitten lahjattomasta ohjauksesta, ohuenohuesta käsikirjoituksesta, surkeasti toteutetuista toimintakohtauksista tai vielä kaiken päälle viime hetkellä mukaan tungetuista naurettavan typeristä käänteistä ja loppuhuipennuksesta, joka ei millään tunnu sarjan huipennukselta, Anderson epäonnistuu lähes kaikessa tässä leffassa. Kauhukohtauksissa Anderson sortuu mitä huonoimpiin äkkisäikäytyksiin. Sentään mukana on ihan hyvää kuvausta. Jotkut maisemaotokset ovat tyylikkäitä... sen kahden sekunnin verran, mitä Anderson malttaa näyttää yhtä kuvaa ennen leikkausta. Erikoistehosteiden taso on parantunut jonkin verran ja tuhoutunut maailma näyttää usein vaikuttavalta kaikessa karmivuudessaan. Sitten taas mukana on hirviöitä, jotka näyttävät tulleen suoraan videopelistä. Äänimaailma on paikoitellen lähes yhtä kaoottinen kuin leikkaustykitys. Uusi säveltäjä Paul Haslinger ei tee mitään vaikutusta musiikeillaan. Jos mukana olisi kaksi edellistä osaa säveltänyt Tomandandy, leffasta voisi löytyä edes jotain kehumisen arvoista.

Yhteenveto: Resident Evil: The Final Chapter on todellinen pohjanoteeraus ja surkea finaali heikolle zombisaagalle. Elokuvaa tehdessä on luovutettu täysin ja Paul W. S. Anderson viskoo mukaan laiskasti kaiken, millä voisi edes hetkellisesti herättää katsojan mielenkiintoa. Missään ei kuitenkaan onnistuta. Edellisleffan päätöskohtauksessa lupailtua suurta sotaa ei nähdäkään. Tarina on täysin yhdentekevä ja kerronta on todella ontuvaa. Hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa ja niinpä jännitettä ei löydy. Kauhukohtaukset rakentuvat ala-arvoisiin äkkisäikäytyksiin. Toimintakohtaukset ovat turhauttavaa ja sekavaa silppua, jonka tuijottaminen tympii ja aiheuttaa päänsärkyä. Milla Jovovich ei vieläkään vakuuta pääroolissa. Kaiken kukkuraksi filmi vetelee lopussa mattoa jalkojen alta oudoilla käänteillään, sekä finaalilla, joka ei mitenkään tunnu elokuvasarjan huipennukselta. Elokuva ei edes näytä hyvältä. Resident Evil: The Final Chapter on lähes sysipaska raina, jota ei voi suositella edes aiemmista osista tykänneille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: The Final Chapter, 2016, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, Capcom Company, Department of Trade and Industry of South Africa, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Leomus Pictures


torstai 22. syyskuuta 2022

Arvostelu: Don't Worry Darling (2022)

DON'T WORRY DARLING



Ohjaus: Olivia Wilde
Pääosissa: Florence Pugh, Harry Styles, Olivia Wilde, Chris Pine, Gemma Chan, KiKi Layne, Nick Kroll, Kate Berlant, Asif Ali, Sydney Chandler, Douglas Smith ja Timothy Simons
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Don't Worry Darling on Florence Pugh'n ja Harry Stylesin tähdittämä mysteerielokuva. Leffa lähti liikkeelle Carey Van Dyken, Shane Van Dyken ja Katie Silbermanin ideasta, jota he yrittivät kaupitella elokuvantekijöille ja studioille. Olivia Wilde kiinnostui tekstistä ja suostui ohjaamaan siitä elokuvan. Kun Wilden esikoisohjaus Booksmart (2019) keräsi paljon kehuja, studiot ryhtyivät kilpailemaan siitä, kuka saisi Wilden seuraavan elokuvan itselleen. New Line Cinema nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020. Elokuvan tuotanto ei kuitenkaan ollut helppo. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään koronavirustartunnan takia, näyttelijä Shia LaBeoufin sanottiin saaneen potkut filmistä, mutta myöhemmin hän paljasti todisteiden kera, että hän lähti itse projektista ja että häntä aneltiin jäämään mukaan, ja ohjaaja Wilde otti useasti yhteen päätähti Pugh'n kanssa, minkä takia Pugh ei halunnut olla paljoa mukana leffan pressikiertueella. Lisäksi elokuvan maailmanensi-illassa Venetsian elokuvajuhlilla kohuttiin, että Styles olisi sylkenyt näyttelijä Chris Pinen päälle, mutta näyttelijät kielsivät huhun. Nyt Don't Worry Darling saa ensi-iltansa Suomessa ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen ohjaajan, näyttelijäkaartin ja ympärillä liikkuvien kohujen takia, tietämättä yhtään mitään itse tarinasta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Don't Worry Darlingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Alice ja Jack Chambers asuvat onnellisesti idyllisessä pikkukaupungissa 1950-luvulla. Päivät Alice viettää kotona, pohtien, mitä Jack oikein tekee töissään, mysteerisessä Victory-operaatiossa?




Päärooleissa Alice ja Jack Chambersina nähdään viime vuosina kovassa nosteessa ollut Florence Pugh ja entinen One Direction -tähti Harry Styles, joka korvasi projektista poistuneen Shia LaBeoufin ja joka päätyi seurustelemaan ohjaaja Wilden kanssa kuvausten aikana. Pugh on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen, osoittaen jälleen olevansa yksi tämän hetken parhaista nuorista näyttelijöistä. Hän tekee hyvää työtä esittäessään 1950-luvun rikasta kotirouvaa, joka käyttää aikansa siivoilleen ja kokaten, hänen miehensä ollessa töissä. Pugh myös tulkitsee onnistuneesti hahmonsa voimistuvia tunnetiloja, kun hän alkaa epäillä, että hänen miehensä työt liittyvät johonkin todella hämärään. Styles on kelpo valinta Jack-mieheksi, päästen parissa kohtaa näyttämään muutakin kuin hurmuripuoltaan. Pugh'n ja Stylesin kemiat osuvat hyvin yhteen.
     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Wilde Chambersien naapurina ja Alicen läheisimpänä ystävänä Bunnynä ja Nick Kroll tämän miehenä, Jackin parhaana kaverina Billinä, Kate Berlant juoruilevana Peginä, KiKi Layne kummallisena Margaretina, sekä Chris Pine kaupunkia pyörittävänä, salaperäisenä Frankina ja Gemma Chan tämän Shelley-vaimona. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti - varsinkin Pine, josta löytyy sopivasti karismaa ja epäilyttävyyttä ison bisneksen johtajaksi.




Kaikenlaisten kohujen keskellä Don't Worry Darlingista kuoriutuu ihan menevä jännäri, joka ei kuitenkaan tunnu yltävän potentiaaliinsa. Siitä löytyy kehuttavaa Pugh'n näyttelijäsuorituksesta lähtien, mutta myös harmillista moitittavaa. Itse tuotannolliset vaikeudet ja ihmisten väliset konfliktit eivät onneksi näy lopputuloksessa, ja jos ei ole seurannut mediasta kohuja, ei välttämättä edes uskoisi, kuinka vaikeaa filmin tekoprosessi oli. Elokuvan ongelmat löytyvät lähinnä Van Dyken sisarusten ja Silbermanin tarinan pohjalta työstetystä käsikirjoituksesta, jossa lainaillaan liikaa huomattavasti paremmista elokuvista. En voi kertoa, mistä kaikista filmeistä on otettu inspiraatiota, sillä se olisi jo suuri spoileri. Sen verran uskallan sanoa, että alkupään balettikohtauksista tulee herkästi mieleen esimerkiksi Black Swan (2010) ja Suspiria-uudelleenfilmatisointi (2018). Lisäksi vaikka teksti sisältää onnistuneita kauhukuvioita monien miesten tarpeesta kontrolloida naisiaan, tietyt motiivit kaiken taustalla jäävät liian pimentoon.

Elokuva lähtee vahvasti liikkeelle, eikä kestä montaakaan minuuttia, kun katsojalla on jo vahva tunne, että tässä pikkukaupungissa on jotain vialla. Kaikki on liian hyvää ja ihanaa ollakseen totta. On mielenkiintoista ryhtyä selvittämään Alicen kanssa, mistä kaikessa onkaan kyse. Elokuva ei ole käänteinen ja yllätyksineen ihan niin ovela kuin se luulee, sillä varastaessaan liikaa muilta, nämä käänteet ja yllätykset tuntuvat turhankin ennalta-arvattavilta ja yllätyksettömiltä. Vaikka tutkimusprosessi onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva nostattaa jännitettä paikoin varsin tehokkaasti, puolivälin paikkeilla leffa tuntuu hieman junnaavan paikoillaan. Loppupää kiristää taas tahtia, mutta siinä kohtaa lainailut muualta ovat liian selviä ja jopa mielikuvituksettoman tylsiä.




Olivia Wilde tekee parhaansa ailahtelevan käsikirjoituksen kanssa. Ohjaus on pätevää ja vaikkei elokuva yllä Booksmartin loistokkuuteen, Wilde näyttää, ettei hän ollut kameran takana pelkkä yhden filmin ihme. Wilde rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, joskin välillä hänen kannattaisi luottaa hiljaisuuteen tehokeinona turhankin mahtipontiseksi paisuvan musiikin sijaan. John Powellin sävellykset toimivat pääasiassa mainiosti, mutta välillä hän voisi hillitä hieman. Don't Worry Darling on kuvattu erittäin tyylikkäästi. Kuvauksessa on usein näyttävää symmetriaa, esimerkiksi heti alussa, kun miehet lähtevät aamulla samanaikaisesti töihin, vaimojen jäädessä talojensa etupihoille vilkuttelemaan. Lavasteet ja asut ovat hienot, ja niillä herätetään 1950-luku upeasti takaisin henkiin.

Yhteenveto: Don't Worry Darling on harmillisen epätasainen trilleri, joka käynnistyy todella vahvasti, mutta menettää hiljalleen tehoaan. Vaikka mysteerin selvittäminen onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva onnistuu välillä olemaan jännittävä, puolenvälin paikkeilla homma alkaa hieman junnata paikoillaan. Toisen puoliskon käänteet eivät ole niin yllättäviä kuin tekijät ovat varmasti toivoneet, etenkin kun ne rakentuvat liikaa lainailuihin muista, huomattavasti paremmista filmeistä. Lopulta leffa tuntuu aika mielikuvituksettomalta ideoidensa kanssa. Florence Pugh on erinomainen pääroolissa ja vain vahvistaa asemaansa tämän hetken parhaimpien näyttelijöiden joukossa. Harry Styles on kelvollinen hänen miehensä osassa ja Chris Pine sopii hyvin rooliinsa epäilyttävänä kaupunginjohtajana. Olivia Wilden ohjaus on pääasiassa mainiota ja teknisiltä ansioiltaan leffa on taiturimaisesti pistetty kasaan. Elokuvan käsikirjoitus vain on harmillisen ontuva. Don't Worry Darling pääsee kuitenkin täpärästi plussan puolelle tiettyjen onnistumisiensa ansiosta. Vahvemman käsikirjoituksen ja yllättävämpien käänteiden kanssa filmi voisi edustaa vuoden parhaimmistoa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Don't Worry Darling, 2022, New Line Cinema, New Line Productions, Vertigo Entertainment, Warner Bros.


tiistai 20. syyskuuta 2022

Arvostelu: Frankenweenie (2012)

FRANKENWEENIE



Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Charlie Tahan, Catherine O'Hara, Martin Short, Martin Landau, Atticus Shaffer, Winona Ryder, Robert Capron, James Hiroyuki Liao, Dee Bradley Baker, Tom Kenny ja Frank Welker
Genre: animaatio, jännitys, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

Frankenweenie on Tim Burtonin ohjaama animaatioelokuva, joka on uudelleenfilmatisointi Burtonin samannimisestä lyhytelokuvasta vuodelta 1984, joka taas perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Jo 2000-luvun alussa Burton alkoi suunnitella kokopitkää filmiä lyhytelokuvansa pohjalta, mutta vasta muutamien vuosien ideoinnin jälkeen sen työstäminen lähti tosissaan liikkeelle heinäkuussa 2010. Lopulta Frankenweenie sai maailmanensi-iltansa Fantastic Festillä 20. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, jota kriitikot kehuivat. Se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta hävisi joka gaalassa Pixarin Urhealle (Brave - 2012). Itse näin Frankenweenien vasta vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan ja kun huomasin filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen.

Nuoren Victor Frankensteinin koira Sparky kuolee auto-onnettomuudessa. Uuden tiedeopettajansa innostamana Victor yrittää herättää Sparkyn takaisin henkiin. Kokeilu onnistuu ja Sparky herää eloon, mutta pian Victor joutuu ymmärtämään, ettei elämän ja kuoleman kanssa pidä leikkiä...




Frankenweenien keskiössä ovat koululaispoika Victor Frankenstein (äänenä Charlie Tahan) ja hänen rakas koiransa Sparky, joka valitettavasti menehtyy jäätyään auton alle, mutta jonka Victor päättää herättää takaisin henkiin. Siitä huolimatta, että Victor on kiinnostunut erikoisemmista tieteistä, ei hänessä ole samaa hullun tiedemiehen henkeä kuin esikuvassaan alkuperäistarinasta. Victor on pidettävä ja sympaattinen, kuten on myös hänen suloinen Sparkynsa. Pojan ja hauvan välinen suhde on elokuvan suuri sydän ja sielu, joka lämmittää katsojaa loppuun asti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Victorin vanhemmat Susan ja Edward Frankenstein (Catherine O'Hara ja Martin Short), kaupungin pormestari Burgermeister (myös Short), Victorin koulukaverit Elsa (Winona Ryder), Edgar (Atticus Shaffer), Nassor (Short), Toshiaki (James Hiroyuki Liao) ja Bob (Robert Capron), sekä koulun uusi tieteiden opettaja Rzykruski (Martin Landau), jonka ulkonäköön on selvästi otettu vaikutteita legendaarisesta näyttelijä Vincent Pricesta. Elokuvan hahmokattaus on Burtonin elokuville tyypillisesti täynnä toinen toistaan erikoisempia tyyppejä. Ainoastaan Victorin vanhemmat ovat tuiki tavallisia ja arkisia, Edwardin käydessä toimistotöissä ja Susanin pysytellessä kotiäitinä.




Heti alussa Walt Disneyn ikonisen linnan ja logon muuttuessa salaman myötä mustavalkoiseksi, sateiseksi ja synkän pahaenteiseksi, käy hyvin selväksi, että nyt ei muuten ole kyseessä Disney-animaatio perinteisimmästä päästä. Burton on päässyt toteuttamaan itseään täysillä ja hyödyntääkin tuttuja keinojaan ja vahvuuksiaan läpi Frankenweenien ja se riippuukin sitten katsojasta, iskeekö Burtonin voimakas tyylittely vai ei. Itse olen lapsesta asti ollut kiehtoutunut Burtonin visioista, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana olen myös harmitellut, etteivät Burtonin uudet elokuvat ole olleet kaksisia. Frankenweenie on kuitenkin vahva poikkeus ja omasta mielestäni yksi Burtonin parhaista filmeistä ainakin pariinkymmeneen vuoteen. 

Burtonin ohjaus on todella vahvaa läpi elokuvan ja hän onnistuu luomaan aidosti sydämellisen, suloisen ja herkän perhe-elokuvan, mutta silti ammentaa siihen valtavan paljon Universalin vanhoista kauhuklassikoista, kuten tietysti Frankensteinista (1931). Kyseessä on todella rohkea elokuva ja olen iloinen, että Burton sai ideansa läpi Disneyllä. Olisi ymmärrettävää, jos studio olisi kieltäytynyt filmin rahoittamisesta, sillä mustavalkoisen, stop-motion -animaatiotekniikkaa hyödyntävän ja oikeasti aika jännittävän leffan markkinointi lapsiperheille ei ole homma helpoimmasta päästä. Lapsesta asti olen pitänyt perhe-elokuvista, jotka uskaltavat olla synkempiä ja hitusen karmivia. Paikoitellen koen Suomessa annetun K7-ikärajan aika alhaiseksi, sillä niin jännittäväksi filmi paikoitellen muuttuu. Burtonin ideoiman Painajainen ennen joulua -elokuvan (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja ohjaaman Corpse Briden (2005) kanssa Frankenweenie jatkaa tätä ihailemaani linjaa ja hoitaa hommansa suorastaan ihastuttavasti.




Elokuvan tarina kulkee toki samanlaisia latuja kuin Mary Shelleyn Frankenstein-kertomus, mutta Burton tuo tuttuun klassikkoon paljon omanlaisia veikeitä käänteitään. Tarinaa kuljetetaan koukuttavasti kohti huipentumaansa ja alle puolentoista tunnin kesto on hujauksessa ohi. Siinä vajaassa puolitoistatuntisessakin Frankenweenie ehtii tarjoamaan aikamoisen tunneskaalan. Elokuva ei ole pelkkää surua suloisen koiran kuolemasta ja kauhistelua, kun kokeilulla alkaa olla hirvittäviä seurauksia, vaan elokuva tarjoaa myös monet naurut. Tiettyjä kauhukliseitä hyödynnetään hilpein tavoin. Sen jälkeen, kun näin Frankenweenien ensimmäistä kertaa vuonna 2013, olen tutustunut kauhugenreen huomattavasti laajemmin, mikä on vain saanut minut ihailemaan ja arvostamaan tätä elokuvaa entisestään. Sen lisäksi, että kyynel voi herkästi vierähtää poskelle, kun Victor suree menehtynyttä hauvaansa, myös onnenkyyneleitä voi esiintyä kotisohvalla.

Shelleyn klassikkotarinalla leikittelyn ja Burtonin loistokkaan ohjauksen lisäksi myös elokuvan nukkeanimaatio tarjoaa paljon ihailtavaa ja kehuttavaa. Tunnelmansa ohella leffa on visuaalisestikin ehtaa Burtonia, täynnä hilpeän karmivan näköisiä ihmisiä suurine päineen ja silmineen, sekä laihoine käsineen ja jalkoineen. Hahmojen liikehdintä (niin ihmisten kuin myös eläinten) on huolellisesti ja osaavasti tehty, ja kaikki näyttää sulavalta. Filmiä varten rakennetut pienoismallilavasteet ovat kaikki näyttäviä ja yksityiskohtaisia. Naapurusto, jossa elokuva tapahtuu, on myös erittäin burtonmainen lokaatio. Tästä filmistä uupuu ainoastaan pastelliväreillä leikittely, mutta on hienoa, että Burton päätti tehdä elokuvan mustavalkoisena. Siten se huokuu vielä enemmän kunnianosoitusta Universalin monsteriklassikkoja kohtaan. Oman vahvan lisänsä kaikkeen tuo tietty Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikki. Elfman kierrättää tiettyjä melodioita aiemmista töistään, mutta saa silti rakennettua musiikit, jotka heijastavat elokuvan monipuolisuutta sydämellisyydestä kauhuiluun.




Yhteenveto: Frankenweenie on ihastuttava ja sydämellinen animaatioelokuva kauhuvaikutteineenkin. Victorin ja hänen Sparky-koiransa suhde on ihana ja suloinen, joten katsoja kannustaa Victoria, kun tämä päättää herättää hauvansa takaisin eloon - vaikka kokeilulla onkin karmivat seurauksensa. Elokuva tarjoaa suuren tunneskaalan ja sitä katsoessa pääsee niin herkistymään ja jännittämään kuin myös nauramaan useaan otteeseen. Puolentoista tunnin kesto on napakka ja filmi on vauhdilla ohi. Loppuhuipennus paisuu hieman liian isoihin mittoihin, mutta toimii silti mainiosti. Animaatiojälki on erinomaista, eikä katsojana voi muuta kuin ihastella animaattoreiden huolellista kädenjälkeä nukkejen ja pienoismallien kanssa. Tim Burtonin ohjaus on erinomaista ja hän onnistuu tehokkaasti yhdistelemään vanhanaikaista kauhua kauniiseen tarinaan. Suosittelenkin Frankenweenieta erittäin lämpimästi koko perheen yhteiseen elokuvailtaan, erityisesti näin synkentyvien syysiltojen aikana. Ihan perheen pienimmille filmi voi olla liiankin jännittävä, mutta samasta syystä aikuinenkin kauhufani voi kokea suurta riemua elokuvasta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Frankenweenie, 2012, Walt Disney Pictures, Tim Burton Productions


sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Arvostelu: Veren vangit (Interview with the Vampire - 1994)

VEREN VANGIT

INTERVIEW WITH THE VAMPIRE



Ohjaus: Neil Jordan
Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Christian Slater, Antonio Banderas, Stephen Rea, Domiziana Giordano ja Thandiwe Newton
Genre: fantasia, kauhu
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen samannimiseen kirjaan vuodelta 1976. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti ei edennyt vuosiin, joten lopulta oikeudet päätyivät Warner Bros. Picturesin käsiin. Ricen itsensä kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja Veren vangit sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras lavastus ja musiikki) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (naissivuosa ja musiikki), ja se voitti kaksi BAFTA-palkintoa (paras kuvaus ja lavastus), sekä yhden Razzie-palkinnon (huonoin parivaljakko). Itse en ollut aiemmin nähnyt Veren vankeja, vaikka se on kiinnostanut minua jo monia vuosia ja olen omistanut siitä Blu-ray -julkaisun. Nyt kun Ricen kirjan pohjalta on tekeillä televisiosarja Interview with the Vampire (2022-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa elokuvan. 

Reportteri Daniel Molloy kohtaa vampyyrin nimeltä Louis de Pointe du Lac, joka kertoo reportterille elämäntarinansa siitä lähtien, kun hänestä tuli vampyyri 200 vuotta sitten.




Jälkikäteen elokuvaa kohtaan pettymystään osoittanut Brad Pitt näyttelee Louis de Pointe du Lacia, entistä plantaasiomistajaa, joka muutettiin vuonna 1791 vampyyriksi ja joka nykypäivänä kertoo reportteri Daniel Molloylle (Christian Slater) tarinaa elämästään kuolemansa jälkeen. Siitä huolimatta, että Pitt on kertonut kokeneensa leffan kuvaukset kurjaksi ajaksi ja että hän yritti keplotella itsensä ulos filmistä, tätä ei näy hänen roolityöstään. Tuohon aikaan vielä aika tuntemattoman Pittin uralle tuskin olisi edes tehnyt hyvää lähteä kävelemään tämän kokoisesta tuotannosta. Pitt tulkitsee hyvin traagista vampyyrihahmoaan, joka yrittää kovasti pysytellä erossa himostaan ihmisverta kohtaan. Hahmon moraalipohdintaa tutkitaankin leffan aikana mielenkiintoisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Cruise Louisin vampyyriksi muuttavana Lestat de Lioncourtina, jolle ei tuota mitään ongelmia nauttia ihmisverta, Thandiwe Newton Louisin ja Lestatin palvelijana Yvettenä, Antonio Banderas ja Stephen Rea teatterivampyyreina Armandina ja Santiagona, sekä Kirsten Dunst yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Claudia-tyttönä, joka myös muutetaan vampyyriksi. Cruise tekee todella erilaisen roolin eksentrisenä vampyyrina, joka ei malta odottaa, milloin pääsee seuraavan uhrinsa kimppuun ja paheksuukin Louisia tämän yrityksistä vastustaa kiusaustaan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti Dunst, joka nuoresta iästään hyppää taidokkaasti vaativan osansa vietäväksi.




Veren vangit osoittautui erittäin kiehtovaksi, joskin paikoitellen hieman liian hidastempoiseksi vampyyritarinaksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, ettei kyseessä ole tavanomainen kauhuelokuva, jossa vampyyri esitettäisiin monsterina, joka yritetään tappaa, vaan filmi näyttää menoa vampyyrin näkökulmasta, esittäen tämän verenhimon ja kuolemattomuuden pikemmin traagisena kirouksena. Elokuva onkin usein varsin surumielinen. Veren vangit on osuva nimi elokuvalle, kuten on toki myös alkuperäinen Interview with the Vampire, tarinan kulkiessa Louisin kertojaäänen avulla eteenpäin, vampyyrin selostaessa elämäänsä haastattelunomaisesti.

Sen lisäksi, että elokuva on haikea, on siinä myös paljon eroottisia vivahteita. Erityisesti ilmestyessään vuonna 1994 Louisin ja Lestatin, kahden miehen väliltä löytyvä seksuaalinen elekieli oli varmasti todella rohkea ja erilainen ratkaisu vampyyrifilmissä. Elokuvasta löytyy samanlaista teatraalisuutta ja goottiromantiikkaa, joka oli tuotu takaisin vampyyrigenreen pari vuotta aiemmin Bram Stokerin Dracula -filmissä (Bram Stoker's Dracula - 1992). Toteutustapa lumosi minut usein ja näiden vampyyreiden kronikan vietäväksi uppoutuu helposti.




Elokuva ei pahemmin kiirehdi rytmityksensä kanssa, vaan se kulkee hiljaa omalla painollaan eteenpäin. Pääasiassa ratkaisu on hyvä, mutta välillä leffa kaipaisi pientä potkua etenemiseensä. Pari kertaa elokuva päättää kuitenkin ravistella katsojaa oikein kunnolla. Ensimmäinen puolisko menee nopeasti, Lestatin opettaessa Louisille vampyyrielämää ja Louisin yrittäessä torjua kasvavaa himoaan. On myös mielenkiintoista, kun Claudia-tyttö tuodaan mukaan kuvioihin ja mitä moraalikysymyksiä se herättää. Toinen puolisko elokuvasta ei ole yhtä vahva, mutta se vie kertomuksen silti mainiosti päätökseensä. 

Elokuvan on ohjannut Neil Jordan, joka rakentaa mystistä ilmapiiriä taidokkaasti. Vaikkei kyseessä ole selvä kauhuteos, hän tuo kauhuelementtejä mukaan silloin tällöin ja tekee muutamista kohtauksista oivan jännittäviä. Anne Ricen käsikirjoitus on mainio ja on hienoa, että ennakkopeloistaan huolimatta hän uskalsi pitää mukana pääkaksikon homoseksuaalisen vivahteen, vaikka aluksi kirjoittikin Louisin naiseksi käsikirjoitukseen, uskoessaan, ettei Hollywood suostuisi muuhun kuin heteroerotiikkaan. Veren vangit on myös hyvin kuvattu. Valaisua hyödynnetään tyylikkäästi ja lavasteet ja asut ovat suorastaan upeat. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja erikoistehosteetkin ovat oivalliset. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit eivät erotu pahemmin tai jää mieleen.




Yhteenveto: Veren vangit on erittäin mainio ja oivallisen erilainen vampyyritarina. Tavanomaisen kauhukertomuksen sijaan elokuva on aika haikea ja surumielinen, esittäessään vampyyriutta enemmänkin tragedian keinoin. Leffasta löytyy myös vahvaa eroottista vivahdetta ja etenkin Louisin ja Lestatin väliset seksuaaliset eleet, ilmeet ja sanat luovat jännitettä, jollaista vampyyrielokuvissa ei olla oikeastaan nähty - etenkään vuonna 1994. Tarina kulkee rauhassa omalla painollaan eteenpäin ja vaikka filmi onkin koukuttava ja kiehtova, välillä se kaipaisi pientä lisäpotkua. Ensimmäinen puolisko onkin vahvempi kuin toinen. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaikuttavasti ja varsinkin Tom Cruise yllättää eksentrisenä vampyyrinä. Cruisea tuskin enää nähtäisiin vastaavassa roolissa. Teknisiltä puoliltaan elokuva toimii oivallisesti tyylikästä kuvausta ja upeita lavasteita ja asuja myöten. Jos et ole nähnyt Veren vankeja ja haluat kokea erilaisen vampyyrielokuvan, joka ei nojaudu niinkään kauhuun, vaan enemmän kuolemattomien verenimijöiden kirouksen traagisuuteen, suosittelen filmiä lämpimästi. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen teos tulevasta televisiosarjasovituksesta kuoriutuu...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Interview with the Vampire, 1994, Geffen Pictures


torstai 15. syyskuuta 2022

Arvostelu: Kolmen tuhannen vuoden kaipuu (Three Thousand Years of Longing - 2022)

KOLMEN TUHANNEN VUODEN KAIPUU

THREE THOUSAND YEARS OF LONGING



Ohjaus: George Miller
Pääosissa: Tilda Swinton, Idris Elba, Aamito Lagum, Nicolas Mouawad, Ece Yüksel, Matteo Bocelli, Lachy Hulme, Megan Gale, Ogulcan Arman Uslu, Jack Braddy, Anna Adams, Burcu Gölgedar ja David Collins
Genre: fantasia, draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Three Thousand Years of Longing, eli suomalaisittain Kolmen tuhannen vuoden kaipuu perustuu A. S. Byattin novelliin The Djinn in the Nightingale's Eye vuodelta 1994. George Miller kiinnostui Byattin tekstistä ja päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin saman vuoden marraskuussa ja nyt Kolmen tuhannen vuoden kaipuu saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Millerin tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan erikoiselta vaikuttavan trailerin. Kävin positiivisin mielin katsomassa Kolmen tuhannen vuoden kaipuun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Tutkija Alithea Binnie on luentomatkalla Istanbulissa, Turkissa, kun hän löytää pienestä puodista tyylikkään lampun. Hotellihuoneessaan hän vapauttaa lampun sisältä hengen, jinnin, joka suo vapauttajalleen kolme toivomusta.




Tilda Swinton näyttelee Alithea Binnietä, tutkijaa, joka ei usko satujen ja myyttien olevan tosijuttuja, vaan ainoastaan ihmisten yritystä selittää asioita, joita he eivät aikoinaan ennen tiedettä ymmärtäneet. Alithea on luennoimassa asian tiimoilta Istanbulissa, kun hän löytää kauniin lampun, jonka hän päättää ostaa. Hotellissa hän kuitenkin huomaa, että hänen matkamuistonsa pitää sisällään ehdan lampunhengen, jinnin, jota näyttelee Idris Elba. Tuttuun tapaan lampunhenki suo vapauttajalleen kolme toivomusta, mutta niitä ennen jinni päättää kertoa kolmen vuosituhannen vankeudestaan ja kaipuustaan, sekä aiemmista löytäjistään, jotta Alithea ymmärtäisi toivomustensa merkityksen ja vakavuuden. Swinton ja Elba ovat kummatkin tuttuun tapaansa erinomaisia rooleissaan. Swinton tulkitsee hyvin skeptistä tutkijaa, jonka uskomuksia koetellaan, kun hän kohtaa jinnin. Elba vakuuttaa ikiaikaisena olentona, joka on seurannut ihmiskunnan toimia alkuajoista lähtien.
     Jinnin kertomuksissa vuosituhansien varrelta nähdään mm. Aamito Lagum Saban kuningattarena ja Nicolas Mouawad kuningas Salomonina, Ece Yüksel Gultenina, joka on rakastunut Matteo Bocellin esittämään prinssi Mustafaan, Ogulcan Arman Uslu ja Jack Braddy prinssiveljeksinä Muradina ja Ibrahimina, sekä Burcu Gölgedar hyväksikäytettynä Zefirinä, joka rakastui jinniin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin. Erityisesti Uslu omaa hyvän presenssin, tarjoamalla paljon pelkillä tuimilla katseillaan valloittajaprinssi Muradina.




En ihmettele, että Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on saanut todella ristiriitaisen vastaanoton, eikä se ole löytänyt yleisöä, osoittauduttuaan todella ikäväksi taloudelliseksi flopiksi. Tällaista aikuisten satutuokiota ei ole erityisen helppoa myydä massayleisölle, eikä kummallisesti rakennettu, monikerroksinen ja metaforinen leffa iske moniin. Itse pidin Kolmen tuhannen vuoden kaipuusta, paikoitellen aika paljonkin, vaikka kokonaisuutena elokuva onkin hitusen epätasainen. Filmin lopetus tuntuu hieman itseään hakevalta, aivan kuin George Miller ei olisi tiennyt, kuinka viedä elokuvansa päätökseen. Jos sinulla on ongelma Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluun (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) "monen lopetuksen" kanssa, luultavasti turhaudut tämän elokuvan jatkuvaan tunteeseen, että nyt leffa päättyy... vaan eipäs päätykään!

Hieman kömpelöä finaalia lukuun ottamatta Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on parhaimmillaan vangitseva ja kiehtova, jopa kauniskin teos. Jinnin erilaisiin kertomuksiin uppoutuu täysin ja vajaan parin tunnin ajan katsojasta tuntuu kuin hänet todella kuljetettaisiin erilaisiin maailmoihin ja aikoihin. Tästä lampunhengen satutuokiosta on saatu onnistuneen lumoava ja mystinen, ja jinnin tarinoita voisi helposti jäädä kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa. Kunnon satujen tapaan jokainen tarina sisältää tietty opetuksia ja pohdintoja. Leffan alussa nähdyn Alithean luennon jälkeen katsoja pohtii, voivatko hengen jutut olla tosia, vai ovatko ne hänellekin pelkkiä satuja, jotka käsittelevät todellisia juttuja fantasiamaisin vertauskuvin? Elokuvassa myös pohdiskellaan ihmisten tarvetta tarinointiin. Jääkö meistä mitään, jos emme kerro tarinoita ja kirjoita niitä ylös? Onko ihmiselämällä merkitystä, jos siitä ei jää jälkeä uusille sukupolville? Tulemmeko mekin nyt elossa olevat joskus olemaan kaukaisessa tulevaisuudessa pelkkää satua ihmisille?




George Miller on kyllä erikoinen elokuvantekijä. Hänen filmografiastaan löytyy tunnetusti toimintatykitykset Mad Maxit (1979-), mutta myös lastenleffoja, kuten Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998) ja Happy Feet (2006). Kolmen tuhannen vuoden kaipuussa Miller tekee kenties vaikeimman elokuvansa ja hoitaa hommansa hyvin niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, yhdessä Augusta Coren kanssa, vaikkei kaksikko saakaan vietyä tarinaa toivotun tyylikkäästi maaliinsa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja siitä löytyy upeita lavasteita, hienoja asuja ja oivia maskeerauksia. Harmillisesti leffan erikoistehosteet eivät ihan vakuuta ja joistakin otoksista paistaa liikaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu Tom Holkenborgin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on oikein mainio aikuisille suunnattu satuelokuva, jota on kuitenkin vaikea suositella kenellekään. Voinkin oikeastaan vain suositella rohkeasti kokeilemaan, josko tämä tarinatuokio iskee. Jinnin kertomukset ovat onnistuneen koukuttavia ja kiehtovia. Niistä löytyy mystisyyttä ja kauneutta kuin kauheuksiakin ja toki myös opetuksia. Tarinoiden kautta leffa tarjoaa oivaa pohdintaa tarinoiden merkityksestä ja ihmisten tarpeesta satuilla. Tilda Swinton ja Idris Elba loistavat pääosissa ja George Millerin ohjaus on taidokasta. Keskinkertaisia digiefektejä lukuun ottamatta filmi myös näyttää hyvältä. Leffan kompastuskiveksi koituu sen hieman takkuileva lopetus. Muuten tyylikäs teos ansaitsisi vahvemman finaalin. Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei todellakaan sovi kaikille, enkä ihmettele sen ailahtelevaa vastaanottoa. Itse pidin siitä ja toivon, ettei leffan taloudellinen takaisku lippuluukuilla johda siihen, että Hollywood jatkaa vetäytymistään omaperäisten ja uusien tarinoiden kertomisesta, suosiessaan jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Three Thousand Years of Longing, 2022, Metro-Goldwyn-Mayer, FilmNation Entertainment, Elevate Production Finance, Kennedy Miller Mitchell, Kennedy Miller Productions, CAA Media Finance


keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Arvostelu: Bodies Bodies Bodies (2022)

BODIES BODIES BODIES



Ohjaus: Halina Reijn
Pääosissa: Maria Bakalova, Amandla Stenberg, Myha'la Herrold, Chase Sui Wonders, Rachel Sennott, Lee Pace ja Pete Davidson
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Bodies Bodies Bodies on A24-studion uusi kauhukomediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Kristen Roupenianin ideasta, jonka A24 hankki itselleen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja Bodies Bodies Bodies sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla tämän vuoden maaliskuussa. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja itse odotin sen näkemistä ihan positiivisin mielin, vaikken siitä oikein mitään tiennyt ennakkoon. Kävin katsomassa Bodies Bodies Bodiesin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Joukko nuoria kaveruksia kerääntyy yhteen viettämään aikaa ja juhlimaan myrskyn keskellä ja pelaten murhapeli Bodies Bodies Bodiesia. Kun yksi nuorista löytyy kuolleena, nuorten täytyy yrittää selviytyä hengissä ja selvittää, kuka heistä on aito murhaaja?




Elokuva kertoo seitsemästä nuoresta, jotka kokoontuvat yhteen viettämään aikaa myrskypilvien lähestyessä. Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstanista (2020) tuttu ja palkintoehdokkuuksiakin kahminut Maria Bakalova näyttelee Beetä, joka päätyy hengailuun mukaan tyttöystävänsä Sophien (Amandla Stenberg) kautta. Juhlien järjestäjänä toimii Sophien paras ystävä David (Pete Davidson) ja mukana menossa ovat myös Davidin tyttöystävä Emma (Chase Sui Wonders), Jordan (Myha'la Herrold), Alice (Rachel Sennott) ja tämän uusi poikaystävä Greg (Lee Pace). Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti, näyttäen hyvin yhä vain isommaksi kasvavaa kauhua, kun yksi hahmoista löytyy kuolleena... eivätkä ruumiit siihen lopu. Hahmot ovat onnistuneen erilaisia persoonia, suhtautuen tapahtumiin eri tavoin. Osa joukosta voi herkästi tuntua ärsyttäviltä, joko tekemiensä ratkaisujen vuoksi tai koska lähes jokainen edustaa rikkaiden vanhempien hemmottelemia yläluokkakakaroita.

Heti tässä kohtaa pitää sanoa, että jos Bodies Bodies Bodiesia ryhtyy katsomaan, odottaen puhdasveristä kauhuelokuvaa, tulee pettymään pahasti. Kyseessä on kierosti kieli poskessa tehty kauhukomedia ja samalla satiiri z-sukupolvesta. Monet sukupolven jutut nostetaan esille TikTok-huumasta ja podcast-villityksestä erilaisten trendisanojen käyttöön, ilman että niitä välttämättä edes ymmärtää. "Triggered", "cancel", "ghosting", "gaslight", "woke", "toxic" ja ties mitkä muut sanat kuullaan leffan aikana ja niitä hyödynnetään niin nuorten arkipuheena kuin myös oivana piikittelykeinona. Elokuva ei kuitenkaan ole mitään puhdasta z-sukupolvelle silmien pyörittelyä, vaikka siitä löytyykin kritiikkinsä.




Bodies Bodies Bodies on yllättävänkin viihdyttävä filmi, joka tarjoaa onnistuneen satiirin lisäksi hilpeää huumoria, muutamia jännittäviä tilanteita ja hyviä, jopa yllättäviä juonenkäänteitä. Elokuva yhdistelee tavanomaista teinislasheria agathachristiemäiseen murhatutkimukseen, jossa hahmot kokoontuvat usein pohtimaan samassa huoneessa sitä, kuka olisi potentiaalinen murhaaja. Ja kun kyseessä on z-sukupolvi, on tämä pohdinta piikittelevästi sitä, että yksi osoittaa syyttävällä sormella ja muut hyppäävät tähän mukaan. Ensin syytellään ja "cancelloidaan" ja sitten vasta (ehkä) selvitetään faktat. Kristen Roupenianin ideasta on pyöritelty herkullinen paketti, joka pitää tiukasti otteen läpi puolitoistatuntisen kestonsa. Bodies Bodies Bodiesin katsoo mielellään uudelleenkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa hollantilainen Halina Reijn, joka tekee Bodies Bodies Bodiesissa debyyttinsä amerikkalaiselokuvan puikoissa. Reijn pitää leikittelevää pakettia hyvin kasassa ja rakentaa tunnelmaa tehokkaasti. Roupenianin idean pohjalta Sarah DeLappe on kirjoittanut mainion käsikirjoituksen. Leffa on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu kasaan sulavasti. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset äityvät verisemmiksi, mitä pidemmälle filmi etenee. Äänimaailma ei onneksi luota äkkisäikäytyksiin ja Disasterpeacen säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.




Yhteenveto: Bodies Bodies Bodies on erittäin mainio kauhukomedia, joka yhdistelee veikeästi veristä teinislasheria ja Agatha Christien kirjoista vaikutteita ottavaa murhamysteeriä. Samalla filmi toimii näppäränä satiirina z-sukupolvesta. Monet sukupolveen liitetyt jutut nostetaan esille ja leffassa pohditaan, kuinka nämä TikTok-ajan nuoret toimisivat tällaisessa tilanteessa. Elokuvan aikana pääsee naureskelemaan, mutta siitä löytyy hyvää jännitettäkin. Tarina onnistuu myös yllättämään. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti ja tekninen toteutus toimii hyvin. Halina Reijnin ohjaus on napakkaa ja Sarah DeLappen käsikirjoitus kekseliäs. Suosittelenkin Bodies Bodies Bodiesia lämpimästi, jos haluatte nähdä viihdyttävän kauhukomedian, jolla on myös jotain sanottavaa. Leffan katsoo mielellään uudestaankin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bodies Bodies Bodies, 2022, A24, 2AM