House of the Dragon, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

HOUSE OF THE DRAGON - KAUSI 3

Luojat: Ryan Condal ja George R. R. Martin

Näyttelijät: Emma D'Arcy, Matt Smith, Olivia Cooke, James Norton, Steve Toussaint, Fabien Frankel, Matthew Needham, Sonoya Mizuno, Tom Glynn-Carney, Ewan Mitchell, Harry Collett, Phia Saban, Bethany Antonia, Jefferson Hall, Abubakar Salim, Clinton Liberty, Phoebe Campbell, Kieran Bew, Tom Bennett, Freddie Fox, Tommy Flanagan, Simon Russell Beale, Dan Fogler, Benjamin Evan Ainsworth ja Rhys Ifans

Genre: fantasia, toiminta, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 57 minuuttia - 1 tunti 11 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

George R. R. Martinin Tuli ja veri -kirjaan (Fire & Blood - 2018) perustuva Game of Thronesin (2011-2019) esiosasarja House of the Dragon nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin syksyllä 2022. Kesällä 2024 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt House of the Dragonin kolmas kausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin sarjan kummastakin edellisestä kaudesta, joten olen odottanut kolmannen kauden näkemistä positiivisin mielin. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Poltetun kuningas Aegonin lähdettyä maanpakoon, Rhaenyra Targaryen lähettää armeijansa taisteluun, vallatakseen Kuninkaansataman ja noustakseen kuningattareksi.

Targaryenien taistelu hallitsijuudesta jatkuu. Yhdellä puolella ovat Rhaenyra Targaryen (Emma D'Arcy), entisen kuninkaan tytär, joka pitää itseään oikeutettuna hallitsijana, hänen uskollinen aviomiehensä - sekä setänsä #vainWesterosjutut - Daemon Targaryen (Matt Smith), heidän poikansa Jace Velaryon (Harry Collett), Rhaenyran neuvonantaja Mysaria (Sonoya Mizuno), armeijaa komentava Roderick Dustin (Tommy Flanagan), laivastoa komentava Corlys Velaryon (Steve Toussaint), sekä Rhaenyran uudet lohikäärmeratsastajat Hugh Vasara (Kieran Bew), Ulf Valkoinen (Tom Bennett) ja Corlysin poika Hullin Addam (Clinton Liberty).

     Toisella puolella taas ovat maanpaossa oleva kuningas Aegon II (Tom Glynn-Carney), hänen vaimonsa - ja samalla siskonsa, edelleen #vainWesterosjutut - Helaena Targaryen (Phia Saban), Kuninkaansatamaa hallitseva veli Aemond Targaryen (Ewan Mitchell), heidän äitinsä leskikuningatar Alicent Hightower (Olivia Cooke), hänen isänsä Otto (Rhys Ifans), sotilaita johtava ser Criston Cole (Fabien Frankel) ja tällä kaudella merkittävään osaan nouseva Alicentin serkku, lordi Ormund Hightower (James Norton). Tähän päällehän toki heivataan vielä monia muitakin tyyppejä sekoittamaan pakkaa, kuten Daemonin karkuteillä oleva tytär Rhaena (Phoebe Campbell), Aegonia pakomatkalla auttava Larys (Matthew Needham), rahamestari Torrhen Manderly (Dan Fogler) ja Alys-noita (Gayle Rankin). Hahmot ovat edelleen mainioita, vaikka suuri osa heistä ovatkin inhottavia ihmisiä kyseenalaisine romanttisine mieltymyksineen. Monista heistä saadaan kaivettua enemmän irti ja näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Erityisesti D'Arcy vain parantaa otettaan Rhaenyrana ja Norton onnistuu olemaan onnistuneen lipevä mulkero lordi Ormundina.

House of the Dragonin toinen tuotantokausi jäi monen mielestä todella turhauttavaan paikkaan. Koko kauden mittainen kasvattelu suurta taistelua kohti päättyikin vain kuvaan sotaan seilaavista laivoista, jättäen katsojat odottamaan taas kahdeksi vuodeksi konfliktin jatkumista. Kakkoskauden kiertelyyn ja kaarteluun kyllästyneiden odotus onneksi palkitaan, sillä kolmannella kaudella kypsyttely eskaloituu aikamoisesti. Kausi käynnistyy heti suuresta meritaistelusta ja luvassa on muutenkin enemmän miekkojen kalistelua ja verta. Vielä avausjakson meritaistelua enemmän pidin kauden päätösjakson isommasta hyökkäyksestä linnoitukseen kahden suuren armeijan ja useiden tulta hönkivien lohikäärmeiden kera. 

Kiinnostavintahan tässä konfliktissa on se, kuinka harmailla alueilla hahmot liikkuvat. George R. R. Martinin töille uskollisesti House of the Dragonissa ei juuri sankareita ole, vaan kaikista löytyy synkkyyksiä ja kyseenalaisia aspekteja, jotka pistävät niin sivuhahmojen kuin katsojienkin uskollisuuden koetukselle. Valitettavasti näiden vaikuttavien taistojen ja monipuolisen henkilödraaman sekaan mahtuu myös toisen kauden heikommista hetkistä muistuttavaa kaartelua ja puolivälin paikkeilla vietetään jälleen turhankin paljon aikaa Harrenhalissa lojuen. Nyt jään mielenkiinnolla odottelemaan, kuinka sarja viedään päätökseensä todennäköisesti taas kahden vuoden päästä ilmestyvällä neljännellä kaudella. Sitä ennen Westerosiin palataan kuitenkin A Knight of the Seven Kingdomsin (2026-) jo kuvatulla toisella kaudella.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa oivallisesti ja saavat näyttelijät irrottelemaan hyvin. Ryan Condalin johdolla käsikirjoitustiimi onnistuu muuten, mutta keskivaiheen löysempi ote tiputtaa vähän pisteitä väkevän alun ja finaalin välissä. Teknisesti House of the Dragon pysyy kuitenkin laadukkaana, vaikka toisinaan taustakankaan käyttö näkyy vaivaannuttavan selvästi ja osa kohtauksista on jälleen valaistu kehnosti. Kausi on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät, puvustus kertakaikkisen upeaa ja maskeeraukset erinomaiset. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa hienot ja etenkin lohikäärmeet ovat jylhiä ilmestyksiä kaikessa hurjuudessaan. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Ramin Djawadi tunnelmoi edelleen sulavasti musiikeillaan, vaikka hänen työnsä eivät jää samalla lailla mieleen kuin alkuperäisen Game of Thronesin aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

House of the Dragon, Yhdysvallat, 2022-, HBO, 1:26 Pictures

X-Men '97, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

X-MEN '97 - KAUSI 2

Luoja: Beau DeMayo

Näyttelijät: Ray Chase, Jennifer Hale, Ross Marquand, Lenore Zann, Cal Dodd, George Buza, Alison Sealy-Smith, Holly Chou, Adrian Hough, J. P. Karliak, Matthew Waterson, Isaac Robinson-Smith, Chris Potter, Gui Agustini, Naoko Mori, Christopher Barger, Michael Johnston, Catherine Disher, Gil Birmingham, Carolina Ravassa, Teddy Sears, Gates McFadden, John de Lancie, Josh Keaton, Lake Bell, Darin De Paul, Erika Ishii, Crispin Freeman, Ben Pronsky, Robert Cait, A. J. LoCascio ja Randall Carpenter

Genre: animaatio, toiminta, scifi, fantasia

Jaksomäärä: 9

Jakson kesto: 29 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 14

Marvelin sarjakuviin perustuva ja ysärin animaatiosarja X-Menin (1992-1997) tarinaa jatkava X-Men '97 nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Disney+ -palvelussa keväällä 2024, joten jatkoa oli luvassa. Sarjan luoja Beau DeMayo kuitenkin erotettiin juuri, kun kakkoskauden käsikirjoitukset oli saatu valmiiksi ja animointiprosessi oli käynnistymässä. Marvelilta syyksi annettiin, että DeMayo olisi seksuaalisesti häirinnyt projektin nuorempia miestyöntekijöitä, kun taas DeMayo kiisti syytökset ja sanoi syyn olleen hänen OnlyFans-tilissään ja Pride-teemaisissa X-Men -julkaisuissaan sosiaalisessa mediassa. Marvelin What If...? -animaatiosarjan (2021-2024) pyörittäjä Matthew Chauncey tuotiin DeMayon tilalle johtamaan kauden loppuunviennin. Nyt X-Men '97:n toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun Disney+:ssa ja itse odotin innolla sarjan jatkumista. Katsoinkin uudet jaksot heti keskiviikkoisin.

Ryhmä-X on ajautunut hajalleen eri aikoihin ja he saavat vastaansa maailman ensimmäisen mutantin, Tuhon.

X-Men '97:n avauskauden päätteeksi M-asteroidin räjähdys lähetti Ryhmä-X:n jäsenet aikojen halki. Professori Xavier (äänenä Ross Marquand), Magneto (Matthew Waterson), Peto (George Buza), Painajainen (Adrian Hough), Piispa (Isaac Robinson-Smith) ja Gambiitin (A. J. LoCascio) kuolemaa sureva Rogue (Lenore Zann) päätyivät lähes 5000 vuotta menneisyyteen, jolloin Tuho oli vielä En Sabah Nur (myöskin Marquand), nuori mutantti, joka halusi vapauttaa kansansa pahan farao Rama-Tutin (John de Lancie) kynsistä. Kyklooppi (Ray Chase), Jean Grey (Jennifer Hale), Wolverine (Cal Dodd), Storm (Alison Sealy-Smith) ja Morph (J. P. Karliak) sen sijaan päätyivät vuoteen 3960, jolloin Tuho on jo aiheuttanut maailmanlopun. 1990-luvulle taas jäi muun muassa Jubilee (Holly Chou), jonka kauhuksi valtio on perustanut Ryhmä-X:n tilalle oman mutanttitiiminsä, Tekijä-X:n, joka toimii enemmänkin iskujoukkona kuin ihmisten ja mutanttien suojelijoina. On kiinnostavaa seurata hahmoja eri aikakausilla, etenkin hahmojen välisten konfliktien ja dilemmojen takia. Xavier ja Magneto ovat tietenkin eri mieltä siitä, miten En Sabah Nurin kanssa pitäisi toimia, ja Kyklooppi ja Jean Grey pohtivat, kertovatko he tulevaisuudessa kohtaamalleen nuorelle Nathanille (Michael Johnston) olevansa hänen vanhempansa. Hahmot ovat aina yhtä mainioita ja kaikki pääsevät kauden varrella omimaan valokeilan ainakin kerran.

X-Men '97:n toinen tuotantokausi jatkaa vahvasti käynnistynyttä animaatiohittisarjan jatkoa pääasiassa onnistuneesti. Varsinkin kauden kolme ensimmäistä jaksoa koukuttavat tehokkaasti mukaansa, jokaisen keskittyessä eri aikakauteen ja näyttäen, miten Ryhmä-X:n jäsenet yrittävät selvitä uudesta tukalasta tilanteestaan. Hahmojen väliset vaikeat suhteet ja heidän päänsä pyörälle pistävät moraaliset dilemmat muistuttavat heti, että kyse ei ole puhtaasti lasten aamupiirretystä, vaan sarjasta löytyy kypsyyttä, josta erityisesti aikuinen supersankarifani voi innostua.

Muutaman ensimmäisen jakson jälkeen kausi kuitenkin rönsyilee juonikuvioillaan vähän sinne sun tänne, pirstaloituen yhtenäiseltä tuntuvasta vahvasta kertomuksesta vähemmän mielenkiintoisiin sivutarinoihin. Wolverinen omaa jaksoa seuraa toki mielellään, koska hahmo on niin mahtava, mutta olisin toivonut, että kausi olisi selvemmin pysynyt Tuhoon liittyvässä jännitteessä. Onneksi parissa viimeisessä jaksossa kakkoskausi palaa taas itse asiaan ja finaalijakso onkin onnistuneen tiivistunnelmainen, sekä jopa hieman liikuttava. Pienestä ailahtelevuudestaan huolimatta X-Men '97:n toinen kausi pysyy selvästi plussan puolella. Jatkoa on luvassa vielä ainakin kahden tuotantokauden verran ja Marvelin mukaan kolmatta kautta tarvitsisi odottaa vain noin vuoden verran. Ainoa huolenaiheeni koskee sitä, että tuleeko DeMayon potkut näkymään seuraavilla kausilla ikävällä tavalla? DeMayo vastasi vielä kakkoskauden käsikirjoituksista, mutta jatkossa What If...? -sarjan Matthew Chauncey hoitaa tuon homman. Ja ottaen huomioon, kuinka heittelevä What If...? oli tasonsa puolesta, minua jännittää, että sama käy myös X-Men '97:lle...

Visuaalisesti X-Men '97 todellakin pitää kutinsa. Animaatiojälki on erittäin komeaa, aivan kuin ruudulla nähtäisiin eloon herääviä sarjakuvia. Ikoniset hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toiminnallisempien kohtausten aikana ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Värien käyttö on erinomaista ja pidän todella paljon tietystä kohinaefektistä, jota kuvan päälle on asetettu, jotta lopputulos saataisiin muistuttamaan vielä enemmän vanhoja piirrettyjä. Äänityöskentelykin on oivallista ja Haim Sabanin ja Shuki Levyn säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla mainiosti, puhumattakaan Newtonin veljesten tulkinnasta yhdestä kaikkien aikojen parhaasta televisiosarjatunnarista, joka jää soimaan päässä loppupäiväksi. Intron kanssa leikitellään visuaalisesti kekseliäästi, antaen aina vihiä siitä, mihin hahmoihin eri jaksoissa keskitytään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

X-Men '97, Yhdysvallat, 2024-, Marvel Studios, Marvel Animation, The Walt Disney Company

The Last House (2026) - elokuva-arvostelu

THE LAST HOUSE

Ohjaus: Louis Leterrier

Näyttelijät: Wagner Moura, Greta Lee, Riley Chung, Noah Alexander Sosnowski, Emma Ho, Gabriel Chung, Arden Cho, Sid Edwards, Eveline Reynolds-Boison, Audrey Anderson ja Ali Asghar Shah

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 13

The Last House on Netflixin uusi jännityselokuva. Matthew Robinson kehitteli elokuvan idean ja työsti ideansa pohjalta käsikirjoituksen, joka kulki aluksi työnimellä "11817". Tammikuussa 2025 Netflix nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden huhtikuussa. Nyt The Last House on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin sen premissistä. Katsoinkin leffan pari päivää sen julkaisun jälkeen.

Kun loputtomalta tuntuva sade yhtäkkiä alkaa, perheet ympäri maailman huomaavat että normaalin myrskyn sijaan kyse on jostain yliluonnollisesta, mikä estää heitä poistumaan kodeistaan.

The Last Housen keskiössä on Delgadon perhe, joka vetäytyy kotiinsa suojaan sateelta, vain huomatakseen, että sade estää mystisesti heitä poistumasta talostaan. Ovet eivät aukea, eivätkä myöskään ikkunat, aivan kuin taivaalta putoavat vesipisarat muodostaisivat taloa ympäröivän kilven. Perheeseen kuuluvat Jason-isä (Wagner Moura), Ann-äiti (Greta Lee), Ruth-tytär (Riley Chung) ja Graham-poika (Noah Alexander Sosnowski). Hahmot suhtautuvat sopivan eri tavoin tilanteeseen ja periaatteessa, ajatuksen tasolla heidän erilaisten persoonien yhteentörmäyksistä voisi saada aikaiseksi hyviä konflikteja, kun heidän kotinsa muuttuu omituiseksi vankilaksi. Hahmoille kirjoitettu dialogi on kuitenkin vaivaannuttavan jäykkää, saaden jopa yleensä mainiot Mouran ja Leen näyttämään kehnoilta, jopa melkein robottimaisen kömpelöiltä osissaan. 

The Last House on kuin M. Night Shyamalanin nykytuotannon elokuva. Siitä löytyy kiehtova lähtöasetelma omaperäisen mysteerin kera, joka kuitenkin hukkuu kertakaikkisen töksähtelevän toteutuksen alle. Elokuvassa on runsaasti potentiaalia ja mielenkiintoisia ideoita ja vertauskuvia korona-ajan eristykseen, sekä luontoon liittyviin asioihin, luonnonsuojeluun ja luonnon ja ihmisen yhteentörmäykseen. Osaavissa käsissä The Last Housesta voisi kuoriutua oikein mainio selviytymistrilleri satumaisilla elementeillä höystettynä.

Potentiaalisuus tekeekin The Last Housen katsomisesta niin pirun turhauttavaa puuhaa. Aluksi näyttelijöiden jäykkyys ja yleensä hyvien pääosatähtien kömpelö yritys saada tönköt vuorosanat kuulostamaan luontevilta saavat kulmat kohoilemaan. Sitten leffan rytmitys alkaa häiritä. Kohtaukset on leikattu kuin trailereihin. Niistä on silputtu kaikki hengitysvara pois, mikä lisää luonnottomuuden ja robottimaisuuden tunnetta. Napakasta editoinnista huolimatta elokuva muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi. Kestoa on vajaat pari tuntia, mutta lopputulos tuntuu huomattavasti sitä pidemmältä. 

Seuraavaksi silmät alkavat pyöriä kotisohvalla, kun The Last House sortuu siihen pahimpaan temppuun, joista Netflixin nykytuotannot saavat eniten lokaa niskaansa: hahmot pakotetaan selittämään ja toistamaan tilannettaan kohtauksesta toiseen, jotta jopa puhelintaan selaava katsoja pysyy perässä. Silloin tällöin leffa väläyttelee uusia, lähtökohtaisesta kiinnostavia juttuja mukaan, mutta nämä hetket saavat vain turhaantumaan voimakkaammin. Loppua kohti yritetään rakentaa suurta huipennusta, mutta tapa, jolla tarina viedään päätökseensä, tuntuu yhä hölmömmältä, mitä enemmän sitä jälkikäteen pureksii.

Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jonka filmografia tarjoaa aika ailahtelevan kattauksen, oli kyse sitten mainiosta toimintaraina The Transporterista (2002), kelpuutettavasta taikurileffa Suuresta puhalluksesta (Now You See Me - 2013) tai kertakaikkisen upeasta nukkeanimaatiosarja Tumma kristalli: Vastarinnan ajasta (The Dark Crystal: Age of Resistance - 2019). The Last House valuu harmillisesti listan häntäpäähän, mitä ei toki auta yhtään Matthew Robinsonin kökkö käsikirjoitus tai Adam Goughin heikko editointi. Epätasaisiin puoliin kuuluvat myös ailahteleva kameratyöskentely ja halvan näköiset tietokonetehosteet. Leffan harvoja onnistumisia taas ovat lavasteet, jotka saavat Delgadojen kodin näyttämään ihan oikeasti eletyltä, sekä Yair Elazar Glotmanin säveltämät musiikit, jotka yrittävät parhaansa tuoda mukaan tunnelmaa, kun Leterrier ei siihen kykene.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last House, Yhdysvallat, 2026, 3 Arts Entertainment, Carrousel Studios, Chernin Entertainment, Rocket Science, Thank You Pictures, Thank You Studios

Sugar, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

SUGAR - KAUSI 2

Luoja: Mark Protosevich

Näyttelijät: Colin Farrell, Jin Ha, Tony Dalton, Sasha Calle, Raymond Lee, Laura Donnelly, Shea Whigham, Jack Topalian, Akrosia Samson, Bernard White, Laura San Giacomo, Kirby, James Cromwell ja Mireille Enos

Genre: mysteeri, jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 33 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Mark Protosevichin luoma dekkarisarja Sugar nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Sugarin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta, etenkin sen villin käänteen takia ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Sugarin toisesta kaudesta oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Muiden lajitoveriensa matkatessa takaisin omalle planeetalleen, ihmiseksi naamioituva yksityisetsivä John Sugar päätti jäädä Maahan ja etsiä siskonsa. Lisäksi Sugar palkataan löytämään nyrkkeilijän kadonnut isoveli.

Colin Farrell palaa rooliinsa John Sugariksi, joka ei ollutkaan mikään tavallinen mies laisinkaan, vaan ihka oikea avaruusolento, joka on naamioitunut ihmiseksi ja työskentelee yksityisetsivänä. Nyt kun kissa on nostettu pöydälle, toinen kausi pystyy saman tien käsittelemään tätä hahmon todellista puolta ilman kiertelyä, kaartelua ja muuta salailua. Siinä, missä Sugarin muut lajitoverit päättivät ykköskauden päätteeksi jättää Maan ja palata takaisin kotiplaneetalleen, Sugar päätti jäädä etsimään siskoaan Djeniä (Mireille Enos). Farrell on toistamiseen mainio roolissaan ja kiinnostavan lisänsä tuo hänen kertojaäänensä, jossa hän voi nyt avoimemmin pohtia ihmisyyden kiehtovia tapoja ja poikkeavuuksia.

     Sugarin toinen tuotantokausi esittelee pääasiassa uuden sivuhenkilökaartin, johon kuuluvat muun muassa nyrkkeilijä Danny Moon (Jin Ha), joka palkkaa Sugarin etsimään hänen kadonneen isoveljensä Ji'n (Raymond Lee), entinen vanki Val (Sasha Calle) ja Sugarin vanha ystävä Tom (Shea Whigham), jotka auttavat Sugaria etsinnöissä, sekä hämärä poliisi Ray Vega (Tony Dalton), joka toimii eräänlaisena antagonistina kaudella. Calle ja Dalton ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja heidän hahmonsa tuovat kiinnostavan erilaiset vastaparit Sugarille. Dannyn ja hänen kadonneen veljensä tapaus ei kuitenkaan ole järin mielenkiintoinen.

Sugar vaikutti aluksi tuiki tavalliselta dekkarisarjalta, kunnes avauskauden puolen välin paikkeilla se pudotti todellisen pommin, paljastamalla nimikkohahmon olevan sittenkin avaruusolento. Rohkea veto sai minut innostumaan sarjasta enemmän, mutta harmillisesti kakkoskaudella tämä villi scifikäänne koituu osittain aikamoiseksi kompastuskiveksi. Nyt kun on selvää, että sarjassa on avaruuden muukalaisia, jotka teeskentelevät ihmisiä ja ovat parhaimmillaan soluttautuneet valtioiden tärkeisiin tahoihin, sarjan alkuperäinen dekkarikoukku tuntuukin kakkoskaudella hassun yhdentekevältä. Sugarin yritys löytää siskonsa ja shokeeraavat paljastukset, joiden äärelle hän etsintöjensä myötä päätyy, tuntuvat niin mojovilta, ettei Dannyn veljen etsintä jaksa koukuttaa mukaansa. Ja siihenhän kaudella käytetään paljon aikaa.

Sugarin toinen tuotantokausi onkin hieman epätasainen paketti, joka nousee plussan puolelle Farrellin tinkimättömän roolityön ansiosta. Käsikirjoitukset rönsyilevät kuitenkin hieman liikaa sinne ja tänne, eikä tasapainoa yksityisetsivätyön ja tähtienvälisten konfliktien välillä meinaa löytyä. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että kauden loppusuoran käänteet vihjaavat siihen, että mahdollisella kolmannella kaudella tämä epätasapaino voi olla vieläkin horjuvampaa.

Osasyy Sugarin tason pienoiseen pudotukseen on todennäköisesti siinä, ettei sarjan luoja Mark Protosevich ole tällä kertaa toiminut yhdenkään jakson käsikirjoittajana. Samalla myös sarjan voimakkaasti tyylitelty tekninen toteutus tuntuu huomattavasti tavanomaisemmalta. Juuri kun avauskauden napakkaan leikkaustyyliin ja kohdettaan hakevaan kuvaukseen ehti tottua, kakkoskausi onkin paljon perinteisempi. Ei tämänkertaisessa kuvauksessa ja leikkauksessa sinänsä vikaa ole, joskin jäin kaipaamaan väliin leikattuja pätkiä vanhoista klassikkoleffoista. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Ali Shaheed Muhammadin ja Adrian Youngen noir-leffoista vaikutteita ottavat musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Sugar, Yhdysvallat, 2024-, Apple Studios, Apple TV, Chapel Place Productions, Genre Films

Star Wars: Visions Presents - The Ninth Jedi (2026) - sarja-arvostelu

STAR WARS: VISIONS PRESENTS - THE NINTH JEDI

Ohjaus: Kenji Kamiyama ja Shunsuke Tada

Näyttelijät: Chinatsu Akasaki, Tetsuo Kanao, Hiromu Mineta, Hinata Tadokoro, Nao Ōmori, Kenji Nomura, Chō, Shin-ichiro Miki, Hiroshi Naka, Tetsu Inada, Maaya Sakamoto ja Nobuyuki Hiyama

Genre: anime, scifi, seikkailu, toiminta

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 23 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Disneyn ostettua Lucasfilmin George Lucasilta vuonna 2012, studio alkoi kehitellä uusia projekteja Lucasin luomasta hittielokuvasarjasta, Tähtien sodasta (Star Wars - 1977-). Yksi näistä projekteista oli Star Wars: Visions -sarja, jossa eri japanilaiset animeyhtiöt tarjosivat omat visionsa saagan pohjalta. Yksi sarjan jaksoista oli Production I.G.:n työstämä The Ninth Jedi, joka sai jatkoa Star Wars: Visionsin kolmannella kaudella jaksolla The Ninth Jedi: Child of Hope. Vuonna 2025 Disney paljasti työstävänsä suosituimpien jaksojen pohjalta omia sarjojaan ja että The Ninth Jedi olisi niistä ensimmäinen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Star Wars: Visions Presents - The Ninth Jedi on julkaistu Disney+ -suoratoistopalvelussa. Itse olen pääasiassa pitänyt Star Wars: Visionsista, vaikka matkan varrelle on mahtunut hieman heikompiakin jaksoja. En erityisemmin innostunut, että juuri tämä kertomus saa oman kokonaisen sarjansa, mutta päätin silti uteliaana kurkata The Ninth Jedin läpi.

Lah Kara, Margrave Juro, Ethan, Homen ja 99-99 pakenevat kenraali Nawaamin joukkoja. Matkan aikana koetut paljastukset horjuuttavat kuitenkin Karan arvomaailman, sysäten hänet kohti vaarallista, pimeämpää polkua.

Star Wars: Visionsin The Ninth Jedi -jaksoissa nähdyt tutut hahmot tekevät paluun. Nuori tyttö Lah Kara (äänenä Chinatsu Akasaki) matkaa edelleen jedien Margrave Juron (Tetsuo Kanao), Homenin (Hinata Tadokoro) ja Ethanin (Hiromu Mineta), sekä droidi 99-99:n kanssa, paeten pahaa kenraali Nawaamia (Nao Ōmori) ja hänen uskollista luutnanttiaan, Gennohia (Kenji Nomura). Kun hahmot saavat yksittäisten jaksojen sijaan kokonaisen oman sarjansa verran tilaa, heistä saadaan kaivettua irti paljon enemmän kuin aiemmin. Lah Kara oli jo kelpo päähenkilö aiemmissa jaksoissa, mutta nyt hänestä kehkeytyy aidosti mielenkiintoinen protagonisti, kun Voiman pimeän puolen houkutukset alkavat vedota tyttöön. Myös Karan liittolaiset Juro, Homen, Ethan ja 99-99 pääsevät paremmin esille ja saavat omat hetkensä loistaa. Kenraali Nawaam ja luutnantti Gennoh ovat toimivat viholliset, hahmojen ollessa vielä sopivasti hitusen erilaiset toisistaan.

Kuten hahmojen kohdalla, myös tarinan puolesta The Ninth Jedi hyötyy runsaasti siitä, että se voi venyä kahdeksan jakson mittaan, eikä sen tarvitse yrittää puskea kaikkea yhteen puolituntiseen. Vaikka Star Wars: Visionsin varrelta on löytynyt useita hyviä jaksoja, niiden ongelmaksi muodostuu usein se, kuinka lyhyeen ne loppuvat, jolloin seuraavan jakson alkaessa käynnistyy taas uusi tarina. Nyt katsojana pääsee rauhassa uppoutumaan yhden kaukaisen galaksin animeseikkailun pariin.

Sarja nappaa heti sujuvasti mukaansa, luottaen tosin siihen, että Star Wars: Visionsin pari aiempaa The Ninth Jedi -jaksoa on jo nähty. Hahmoja ja heidän välejään ei juuri lähdetä enää esittelemään, vaan sarja jatkuu luontevasti siitä, mihin viimeksi jäätiin Visionsin kolmannen kauden kolmannen jakson päätteeksi. Luvassa on viihdyttävää ja jopa hitusen jännittävää toimintaa, joiden parissa etenkin pari ensimmäistä jaksoa kulkevat kuin siivillä. Todellisen särmänsä sarja löytää kuitenkin vasta, kun Lah Karan valoinen puoli järkkyy ja tytölle avautuu mahdollisesti synkempi tulevaisuus. Loppusuoran sisäinen dilemma onkin kiinnostavampaa seurattavaa kuin valosapelitaistelut, vaikka nekin toimivat oikein passelisti.

Visuaalisesti Star Wars: Visions Presents - The Ninth Jedi pitää kutinsa. Production I.G.:n animaattoreiden työ näyttää jälleen pääasiassa mainiolta, vaikka toisinaan tietokoneanimoidut avaruusalukset erottuvat turhankin paljon käsin piirretyistä muista aspekteista. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan ja liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana. Taustat ovat onnistuneen yksityiskohtaisia ja värien käyttö on paikoitellen suorastaan tyylikästä. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Nokubo Todan ja Kazuma Jinnouchin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Star Wars: Visions Presents - The Ninth Jedi, Japani, Yhdysvallat, 2026, Lucasfilm, Lucasfilm Animation, Production I.G.

Fall (2022) - elokuva-arvostelu

FALL

Ohjaus: Scott Mann

Näyttelijät: Grace Caroline Currey, Virginia Gardner, Mason Gooding, Jasper Cole, Julia Pace Mitchell ja Jeffrey Dean Morgan

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Fall on Scott Mannin ohjaama jännityselokuva. Tehdessään Final Score -elokuvaa (2018), Mann kuvasi korkealla tapahtuvaa kohtausta ja hän sai idean, että korkean paikan kammon ympärille voisi rakentaa kokonaisen leffan. Elokuva kuvattiin tornilavasteessa, joka rakennettiin vuoren huipulle, jotta näyttelijät näyttäisivät olevan korkealla, mutta olisivat silti turvassa. Jälkitöissä tekijät kohtasivat ongelman, kun Lionsgate hyppäsi mukaan projektiin levittäjäksi ja studio vaati, että elokuvasta poistettaisiin kiroilu alhaisemman ikärajan saavuttamiseksi. Koska uudelleenkuvaukset olisivat koituneet liian kalliiksi, tekijät päättivät tietokoneella korvata kirosanojen ajaksi näyttelijöiden suut ja tilalle dubattiin kevyemmät vuorosanat. Yhdysvalloissa Fall sai ensi-iltansa elokuussa 2022 ja se oli iso hitti, mutta ei kuitenkaan saanut Suomessa teatterilevitystä, vaan elokuva saapui suoraan vuokrattavaksi ja digimyyntiin. Itse olen ollut kiinnostunut Fallista sen ilmestymisestä lähtien ja minua harmittikin, kun leffa ei tullut meillä teattereihin. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Fall 2: Deadpoint (2026), päätin vihdoin katsoa alkuperäisen leffan.

Parhaat ystävät Becky ja Shiloh ovat vuosia rakastaneet huimapäisiä tempauksia ja kiipeilyä. He päättävät kiivetä korkeaan tv-torniin, mutta huipun saavutettuaan tornin tikkaat romahtavat, jättäen naiset kiipeliin 600 metrin korkeuteen.

Shazam-elokuvista (2019-2023) tuttu Grace Caroline Currey ja kaameista Beautiful Disaster (2023) ja Beautiful Wedding (2024) -leffoista tuttu Virginia Gardner näyttelevät Becky Connoria ja Shiloh Hunteria, jotka ovat vuosia intoilleet erilaisista rämäpäisistä ja uhkarohkeista kiipeilyistä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Beckyn poikaystävä Dan (Mason Gooding) putosi kesken vuorikiipeilyn kuolemaansa. Becky säikähti ja masentui niin pahasti, ettei ole juuri suostunut edes poistumaan kotoaan, kun taas Shiloh koki täysin vastakkaisen reaktion ja päätti uhmata kuolemaa entistä hurjemmilla tempuilla, joita hän kuvailee suositulle YouTube-kanavalleen. Shiloh saa lopulta houkuteltua Beckyn kaikista sekopäisinpään koetukseen, eli 600 metriä korkeaan televisiotorniin kiipeämiseen, ripotellakseen huipulta Danin tuhkat. Mutta hommahan menee pieleen ja pian naiset huomaavat olevansa jumissa yli puolen kilometrin korkeudessa. Currey ja Gardner ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja heidän hahmonsa ovat tarpeeksi toimivat. On varsin tyypillinen asetelma, että yksi kaksikosta on epävarmempi, kun taas toinen on jopa turhan uskalias, raahaten sitä järjen ääntä mukanaan vaarallisiin juttuihin.

     Elokuvassa nähdään myös Jeffrey Dean Morgan Beckyn isänä, joka lähinnä huolestuneena soittelee tyttärensä perään. Morgan näyttää juurikin siltä, että hän on vain käynyt kääräisemässä todella helpot rahat leffasta.

Kuten jo varmasti juonikuvauksesta tai julisteesta voi heti päätellä, Fall ei todellakaan ole elokuva ihmisille, jotka kärsivät korkean paikan kammosta. Tyttöystäväni pelkää korkeuksia ja hän suorastaan kiemurteli sohvalla läpi leffan, kokiessaan olonsa niin epämukavaksi näitä pähkähulluja naisia seuratessaan. Itse en ihan noin vain kavahda korkeuksia, mutta on pakko sanoa, että elokuva saa tehokkaasti kämmenet ja ohimot hikoilemaan heti, kun Becky ja Shiloh aloittavat uskaliaan kiipeämisensä. Ruosteinen torni nitisee ja natisee, ruuvit alkavat irtoilla paikoiltaan ja piankos tikkaat romahtavat, jättäen pääkaksikon korkeuksiin pohtimaan, että mitäköhän sitä nyt tekisi?

Fall on tehokkaan tiivistunnelmainen jännäri, joka pistää useasti sydämen takomaan lujempaa, kun päähenkilöt yrittävät keksiä erilaisia keinoja palatakseen maan kamaralle ja toki mieluiten elävinä. Fiilis on kohdillaan, päänäyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti ja leffa pitää sujuvasti otteessaan läpi tunnin ja kolmen vartin kestonsa. Leffan käsikirjoitus jää kuitenkin hieman ontuvaksi. Enpä näin yksinkertaisesta konseptista odottaisikaan mitään tajunnanräjäyttävää tekstiä, mutta minua häiritsi elokuvan edetessä yhä vain enemmän, kuinka paljon Fall muistuttaakaan 47 Meters Downia (2017), vaikkei mukana olekaan haikaloja ja tässä ollaan korkealla yläilmoissa, eikä syvällä merenpohjassa. Ja vaikka leffan parit käänteet ovatkin periaatteessa kekseliäitä, olivat ne mielestäni erittäin ennalta-arvattavia. Heikkouksineenkin mielsin Fallin oikein passeliksi jännäriksi, jonka voisin sujuvasti katsoa uudelleen. En tosin näe tarvetta jatko-osalle - tai siis jatko-osille, sillä kolmaskin leffa on jo tekeillä.

Scott Mannin ja Jonathan Frankin käsikirjoitus on hitusen ailahteleva, mutta se tarjoaa hyvät raamit Mannille rakentaa puistattavia tilanteita. Asiaa auttaa myös pääasiassa taidokas tekninen toteutus. Torni, jossa näyttelijät kiipeilivät, ei toki ollut yhtä korkea kuin elokuvassa nähtävä torni, mutta illuusiota tehostaa se, että torni rakennettiin korkean mäen huipulle. Siten taustamaisemat näyttävät hurjilta, vaikka todellisuudessa pudotus tornin juurella lojuville patjoille ei ollut vaarallinen. Lavasteet ovat oivalliset, maskeeraukset mainiot ja ääniefekteillä on vahva vaikutuksensa epämukavan tunnelman luomisessa. Mukana on tosin muutamia hetkiä, jolloin tietokonetehosteet ovat huomattavissa ja Tim Despicin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fall, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2022, Capstone Pictures, Tea Shop Productions, Flawless, Buzzfeed Studios, Cousin Jones

The East Palace (동궁 - 2026) - sarja-arvostelu

THE EAST PALACE

동궁

Ohjaus: Choi Jung-kyu

Näyttelijät: Nam Joo-hyuk, Roh Yoon-seo, Cho Seung-woo, Jang Young-nam, Hwang Young-hee, Hong Seo-jun, Tae In-ho, Lee Hong-nae, Choi Hyuk-joo, Choi Jae-rim, Park Su-yeon, Choi Ye-chan, Choi So-yul ja Moon Woo-jin

Genre: fantasia, kauhu, toiminta

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 46 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The East Palace on uusi eteläkorealainen fantasiasarja. Kwon So-ra ja Seo Jae-won työstivät sarjan käsikirjoitukset muutama vuosi sitten ja he saivat ohjaaja Choi Jung-kyun mukaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2024, mutta pian ne jouduttiin keskeyttämään valtavan tulipalon takia, joka tuhosi ison osan lavasteista ja kuvauskalustosta. Tekijöiden piti muuttaa suunnitelmiaan ja odotellessaan tiettyjen lavasteiden uudelleenrakennusta, he kuvasivat muita kohtauksiaan tammikuusta 2025 alkaen. Lopulta sarja saatiin valmiiksi ja nyt The East Palace on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun näin sen ensimmäiset mainokset Netflixissä. Ryhdyinkin katsomaan sarjaa pian sen julkaisun jälkeen.

Joseon-dynastiaa on jo vuosikymmenet piinannut kaamea kirous. Kun kruununprinssi kuolee pimeyden voimien käsissä, kuningas palkkaa henkiolennot näkevän Gu-cheonin pysäyttämään kirouksen, ennen kuin koko hallitsijasuku menehtyy.

The East Palacen keskiössä on Nam Joo-hyukin näyttelemä Gu-cheon, nuorimies, jolla on poikkeuksellinen kyky nähdä henkimaailman olentoja, sekä jopa vierailla olentojen maailmassa, Gwi'ssä. Siinä, missä Gu-cheon näkee kykynsä painajaismaisena riivauksena, kuningas (Cho Seung-woo) näkee hänessä ratkaisun palatsia piinaavaan kiroukseen. Gu-cheon saa toverikseen hoviavustaja Saeng-gangin (Roh Yoon-seo) ja yhdessä he ryhtyvät selvittämään, mistä kirouksessa onkaan kyse. Gu-cheon ja Saeng-gang ovat mainiot hahmot, joiden kanssa lähtee mielellään taistoon henkimaailman pimeitä olentoja vastaan ja Nam ja Roh ovat hyvät rooleissaan.

     Sarjassa nähdään myös Jang Young-nam kuningattarena, Hong Seo-jun palatsin turvallisuudesta vastaavana pääeunukki Kiminä, Tae In-ho prinssi Ik-sangina, sekä Lee Hong-nae shamaani Park-soona. Sivunäyttelijätkin toimivat oivallisesti rooleissaan. Monet hahmoista jäivät lähinnä taka-alalle, mutta osasta revitään irti enemmän, mitä pidemmälle tarina etenee.

The East Palace osoittautui pienoiseksi pettymykseksi. Kaikki vaikutti etukäteen lupaavalta markkinointimateriaalin puolesta ja vielä avausjakso on erittäin mainio, kuljettaen katsojan tähän kirouksia ja muita pimeyden olentoja pursuavaan maailmaansa. On tosiaan kiinnostavaa ryhtyä pääkaksikon kanssa tutkimaan, mistä hallitsijasukua piinaavassa kirouksessa onkaan todellisuudessa kyse, mutta harmillisesti sarja ei mielestäni jaksanut täysin kantaa.

Kahdeksan jakson varrelle mahtuu monenlaisia kohtaamisia erilaisten pahuuden voimien kanssa. Olin etukäteen lukenut vuolaita kehuja siitä, kuinka karmiva sarja on ja tässä The East Palace tuotti isoimman pettymyksen. Kohtaamiset ovat ihan viihdyttäviä, mutta eivät mielestäni edes järin jännittäviä. Pidin näkemääni oikein kelvollisena ja sopivan mielikuvituksellisena fantasiana, mutta sen isompaa vaikutusta sarja ei minulle tarjonnut. Etelä-Korean historiaa ja mytologiaa tunteville sarjan katselu on todennäköisesti rikkaampi kokemus, mutta itse jäin kaipaamaan enemmän. Potentiaalia olisi selvästi ollut vielä vahvempaan suoritukseen.

Jos jossain The East Palace kuitenkin onnistuu, niin teknisyydessä, vaikka tietokonetehosteet näyttävätkin pääasiassa videopelimäisiltä. Monstereita on vaikea pelätä, kun digitaalisuus paistaa niistä läpi. Sarja on kuitenkin taitavasti kuvattu ja mukana on useita komeita otoksia. Lavasteet ja puitteet ovat suorastaan upeat ja puvustus on erittäin näyttävää. Maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jung Se-rinin ja Kim Joon-seokin musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti. Onkin sääli, että ohjaaja Choi Jung-kyun ja käsikirjoituskaksikko Kwon So-ran ja Seo Jae-wonin työt eivät yltäneet samalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

동궁, Etelä-Korea, 2026, Imaginus, Showrunner