tiistai 22. tammikuuta 2019

Arvostelu: Slender Man (2018)

SLENDER MAN



Ohjaus: Sylvain White
Pääosissa: Joey King, Julia Goldani Telles, Jaz Sinclair, Annalise Basso, Alex Fitzalan, Taylor Richardson, Kevin Chapman ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Slender Man perustuu Eric Knudsenin luomaan internet-meemiin, kauhutarinaan lapsia pelottelevasta kasvottomasta oliosta. Hahmo nousi nopeasti suureen suosioon ja sen pohjalta tehtiin pari peliäkin. Hauskuus kuitenkin loppui, kun keväällä 2014 12-vuotiaat tytöt houkuttelivat kaverinsa metsään ja puukottivat häntä useita kertoja uhratakseen hänet Slender Manille. Puukotuksen uhri selvisi onneksi hengissä ja tytöt päätyivät vankilaan, mutta tapaus oli niin iso shokki ja sitä vielä seurasi muutama muukin kauhea rikos, että Slender Man alkoi vähitellen katoamaan suosiosta. Tapauksesta tehtiin dokumenttileffa "Beware the Slenderman" vuonna 2016 ja samoihin aikoihin Sony-yhtiö alkoi työstämään kauhuelokuvaa hahmosta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja lopulta Slender Man sai ensi-iltansa monissa maissa kesällä 2018, mutta Suomen teattereihin filmi ei saapunut ollenkaan. Elokuva tuotti rahaa ihan mukavasti, mutta sekä kriitikot että katsojat haukkuivat leffan täysin lyttyyn. Itselleni leffan haukkuminen ei tullut yllätyksenä, ottaen huomioon, kuinka surkealta elokuvan traileri näytti, enkä yllättynyt myöskään, ettei leffa saapunut Suomen teattereihin. Olisin kuitenkin halunnut nähdä elokuvan ja päätin katsoa sen, kunhan se ilmestyisi Suomeen myyntiin ja vuokralle. Tammikuun alussa huomasin, että Slender Man oli saapunut Blockbusterin valikoimaan ja katsoin sen sieltä.

Eräänä iltana neljä teinityttöä kyllästyvät pornon katseluun ja päättävät manata esiin lapsia sieppaavan Slender Manin. Ei olisi ehkä kannattanut.

Elokuvan teinityttöhahmot ovat Julia Goldani Tellesin näyttelemä Hallie, Joey Kingin näyttelemä Wren, Jaz Sinclairin esittämä Chloe ja Annalise Basson esittämä Katie. Tytöt ovat hyvin stereotyyppisiä teinejä, jotka hengaavat yhdessä, puhuvat tykkäämistään pojista ja... no, siinäpä se. Hallie, Wren, Chloe ja Katie eivät ole hahmoja. He ovat vain yksiulotteisia tyyppejä, jotka ovat vuorotellen kauhuissaan Slender Manin takia. Yhdellekään heistä ei ole vaivauduttu luomaan kehitystä, vaan he vain ovat. He ovat mitäänsanomattoman tylsiä, eikä katsojaa kiinnosta kenenkään kohtalo. Lisäksi nelikon näyttelijät ovat aika kehnoja rooleissaan. Basso on nelikosta paras näyttelijä ja siksi onkin harmi, että hänen ruutuaikansa on tytöistä vähäisin. Sinclair on ihan ok roolissaan, mutta Telles ja King ovat todella huonot. Tellesin ja Kingin yhteisissä kohtauksissa on huvittavaa, että he vetävät roolinsa täysin eri tavoin. King ylinäyttelee pelkotilansa, kun taas Telles ei edes yritä esittää, että häntä kiinnostaisi.
     Muita "hahmoja" leffassa ovat Hallien ihastus Tom (Alex Fitzalan), Hallien pikkusisko Lizzie (Taylor Richardson), Katien isä (Kevin Chapman), sekä tietty elokuvan nimikkohahmo Slender Man, jota esittää monista epätavallisen pitkistä, laihoista ja vääntyilevistä kauhuhahmorooleista tuttu Javier Botet. Botet on esiintynyt esimerkiksi elokuvissa Mama (2013), Crimson Peak (2015), Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016) ja Se (It - 2017), ja hän on osoittanut kykynsä muuntautua epämiellyttäviksi hirviöiksi. Slender Manina hän ei kuitenkaan vakuuta, mikä tosin johtuu siitä, ettei Slender Mania nähdä kunnolla lähes ollenkaan leffan aikana ja silloin, kun hahmo on ruudulla, näyttää hän vain todella digitaaliselta, eikä lainkaan pelottavalta.




Ei ole mikään ihme, että Slender Man on niin haukuttu leffa. Elokuva on päässyt jopa IMDb:n sadan huonoimman leffan listalle, eikä sitäkään tarvitse kummastella. Kyseessä on ehdottomasti yksi huonoimmista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Slender Man on käsittämättömän laiskasti tehty kasa roskaa, mikä ei pelota, viihdytä tai herätä mielenkiintoa. Leffassa ei oikeastaan edes ole tarinaa. Teinitytöt manaavat Slender Manin esiin ja loput elokuvan kestosta käytetään vuorotellen siihen, kun joku tytöistä joutuu Slender Manin pelottelun kohteeksi ja siihen kun tytöt kauhistelevat toisilleen sitä, että Slender Man on heidän perässään. Tätä jatketaan siihen asti, kunnes leffa päättyy. Kliseitä kliseen perään, äkkisäikäytyksiä äkkisäikäytyksen perään. Leffa on täysin tyhjänpäiväinen turhake, mikä käy jossain kohtaa jopa tylsäksi. Jo ennen elokuvan näkemistä tiesin, että filmin "kauhu" tulisi koostumaan pelkistä äkkisäikäytyksistä, mutta nekin tuottivat pettymyksen, sillä ne olivat aivan käsittämättömän laiskasti toteutettuja. Eräässä kirjastokohtauksessa säikäytys on niin typerästi tehty, etten voinut olla nauramatta.

Slender Man tuntuu myös todella keskeneräiseltä ja siitä vaikuttaa puuttuvan kohtauksia, joissa olisi kaikki henkilöitä syventävä sisältö. Joko leffa on joskus kestänyt pari tuntia ja se on pitänyt typistää puoleentoista tuntiin tai sitten tekijät eivät vain jaksaneet viimeistellä elokuvaa. Lisäksi leffa on erittäin surkeasti kirjoitettu. David Birken työstämä dialogi on kammottavaa, mutta se ei ole edes pahinta. Välillä vaikuttaa nimittäin siltä, että Birke on alkanut kirjoittamaan kohtausta ja lähtenyt kesken kahvitauolle, eikä palatessaan enää muistanut, mitä oli työstänyt siihen mennessä ja alkaa viemään tarinaa täysin eri suuntaan. Eräässä kohtauksessa yksi tytöistä marssii uhmakkaana metsään vaatiakseen Slender Manilta kavereitaan takaisin ja kun hän näkee Slender Manin, hän juoksee kirkuen pakoon. Elokuva on täynnä todella aneemisia kohtauksia, joita katsoja tuijottaa ja odottaa, että jotain oikeasti tapahtuisi. Jotkut ratkaisut, kuten erään tytön videopuhelu Slender Manin kanssa, ovat lähinnä kyseenalaisia ja naurettavia. Jossain kohtaa sitten tajuaakin, että katsoo jo elokuvan loppuhuipennusta. Tapa, millä leffa päätetään lopettaa, on oikein kunnon viimeinen läpsäisy katsojan naamalle, aivan kuin tekijät naureskelisivat: "Hahaa, saatiinpa sinut tuhlaamaan elämästäsi puolitoista tuntia tähän paskaan!"




Surullisinta kuitenkin on, että elokuva ei ole pelottava. Jopa huonolaatuinen ja loppujen lopuksi aika naurettava Slender Man -puhelinpeli, mitä pelasin yhdessä luokkatoverieni kanssa koulun välitunneilla, oli pelottavampi kuin tämä raina. Jossain kohtaa leffan aikana aloinkin toivomaan, että elokuva olisi vain suora kopio siitä pelistä; "found footage" -tyylillä (hahmot itse kuvaavat elokuvan) tehty pelotteluleffa, mikä sijoittuisi kokonaan metsään, hahmojen etsiessä eri paikkoihin piilotettuja lappusia. Eipä siinäkään tarinaa olisi, mutta ainakin itselleni siitä syntyisi jonkinlaista nostalgian tunnetta. Voi tietty olla, että tekijät pohtivat sellaista ratkaisua, mutta tajusivat, että siitä tulisi pelkkä kopio The Blair Witch Projectista (1999).

Jos Slender Manista pitäisi ihan väkisin löytää jotain hyvää sanottavaa, niin täytyy kyllä myöntää, että mukana on yksi kuva, mistä aidosti pidin. Siinä tytöt tutkivat Slender Manin mytologiaa tietokoneelta ja heidän taakse seinälle ilmestyy Slender Manin varjo, mikä kohoaa hitaasti heidän ylle. Se oli rehellisesti sanottuna tyylikäs kuva. Ja siinäpä se. Kyllä leffaan mahtuu joitain muitakin ihan kelvollisia kuvia, maskeerauksia ja lavasteita, mutta ei niillä vielä pitkälle päästä, kun Birken käsikirjoitus on näin mitäänsanomaton, Sylvain Whiten ohjaus on näin laiskaa ja Jake Yorkin leikkaus näin kömpelöä. Ääniefektit koostuvat lähinnä kovista säikäytysäänistä, mikä on kaikista halvin kauhukikka ja todella toivon, että siitä päästäisiin pian eroon.

Yhteenveto: Slender Man on yksi surkeimmista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Leffa on täysin tarinaton ja se vain viljelee kliseitä ja äkkisäikäytyksiä puolentoista tunnin ajan, kunnes se ei jaksa enää ja elokuva päättyy. Kyseessä on äärimmäisen tyhjentävä kokemus, mistä ei lopulta jää muuta käteen kuin ihmetys siitä, kuinka tämä kura edes sai rahoituksen ja teatterilevityksen joissain maissa? Näyttelijät ovat huonoja rooleissaan, etenkin ylinäyttelevä Joey King ja alinäyttelevä Julia Goldani Telles. Eivätkä heidän esittämänsä teinitytöt ole edes hahmoja. Hahmot vaatisivat sisältöä ja persoonaa. Nämä ovat yksiulotteisia uhreja, joiden kohtalo ei voisi vähempää kiinnostaa. Itse Slender Manista ei ole onnistuttu saamaan pelottavaa, vaan lähinnä leffa saa katsojan haukottelemaan ja naureskelemaan sen typerille jutuille. Elokuvan ainoa hyvä puoli on yksi karmiva kuva, mutta eipä sen vuoksi voi lisäpisteitä antaa. Äkkisäikäytyskauhusta pitäville yliherkille esiteineille elokuva voi toimia, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä roskasta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Slender Man, 2018, Mythology Entertainment, Madhouse Entertainment




Yhteistyössä

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Arvostelu: Glass (2019)

GLASS



Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: James McAvoy, Bruce Willis, Samuel L. Jackson, Sarah Paulson, Anya Taylor-Joy, Spencer Treat Clark, Charlayne Woodard, Luke Kirby ja Adam David Thompson
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ja Split (2016)!

Vuonna 2000 M. Night Shyamalan päätti tuoda oman näkemyksensä supersankarigenreen ja teki elokuvan Unbreakable - särkymätön. Se ei ollut iso hitti, mutta se on kuitenkin kerännyt oman vannoutuneen fanikuntansa. Elokuvan jälkeen Shyamalanin ura lähti alamäkeen ja hänestä tuli enemmänkin vitsailun kohde kuin arvostettu visionääri, mitä hänestä odotettiin. Vuonna 2016 Shyamalan julkaisi trillerin Split, mikä viimeisessä kohtauksessaan paljasti katsojille, että se olikin jatko-osa Unbreakablelle, eikä kestänyt kauaa, kun Shyamalan ilmoitti yhdistävänsä nämä kaksi filmiä trilogian päättävässä kolmannessa osassa. Aluksi tästä syntyi pientä haastetta, sillä leffojen oikeudet kuuluivat eri yhtiöille, joten Shyamalanin piti saada Disney ja Universal tekemään yhteistyötä, jotta hän sai tehtyä leffansa. Kuvaukset lähtivät käyntiin lokakuussa 2017 ja nyt Glassiksi nimetty päätösosa on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse en innostunut, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, sillä en erityisemmin välittänyt Unbreakable - särkymättömästä ja Splitistä, mutta kun katsoin ne uudestaan vuoden vaihteessa, pidin niistä paljon enemmän ja aloin odottamaan uuden osan näkemistä. Valitettavasti odotukseni laskivat, sillä elokuva sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Meninkin aika ristiriitaisin tuntein katsomaan leffaa ja valitettavasti poistuin myös aika samoin miettein.

Tuhoutumattoman David Dunnin jahdatessa petomaista Kevin Wendell Crumbia, he päätyvät vangeiksi Raven Hillin mielisairaalaan, missä he kohtaavat Davidin entisen vihollisen, Elijah "Glass" Pricen.

Bruce Willis nähdään kolmatta kertaa David Dunnina, vihreään sadeviittaan pukeutuvana sankarina, joka on rikkoutumaton ja väkivahva, minkä lisäksi hän pystyy kosketuksen perusteella selvittämään, onko joku paha. David on ryhtynyt kaupunkinsa suojelijaksi yhdessä tietokoneen takaa auttavan poikansa Josephin (aikuiseksi kasvanut Spencer Treat Clark) kanssa. Willis on tämän vuosikymmenen aikana vaikuttanut siltä, että hän näyttelee enää rahan vuoksi, miksi onkin piristävää nähdä hänet oikeasti yrittämässä roolissaan. Ja siksi onkin harmi, että hänen hahmonsa jää lopulta hieman tyhjentäväksi, vaikka aluksi on hienoa, kuinka Davidista on luotu kunnon supersankari.
     James McAvoy näyttelee toistamiseen Kevin Wendell Crumbia, monipersoonahäiriöistä miestä, jonka sisällä elää eläimellinen voima, Peto. Kevinin vanhat tutut persoonat, kuten siisteydestä pitävä tosikko Dennis, elegantti nainen Patricia, 9-vuotias Hedwig ja muotisuunnittelija Barry tekevät tietty paluun, minkä lisäksi leffa esittelee monen monta muuta persoonaa. McAvoy varastaa show'n jokaisessa kohtauksessaan ja pistää niin täysillä menemään kuin vain pystyy. Hän on aivan mielettömän huikea roolissaan ja onnistuu luomaan jotain pelottavaa kaikista normaaleimmiltakin vaikuttaviin persooniinsa. Etenkin Hedwig-poikana McAvoy on suorastaan täydellinen ja tarjoaa useat naurut.
     Elokuvan nimikkohahmona Elijah Pricena, eli herra Glassina nähdään 19 vuoden tauon jälkeen Samuel L. Jackson. Jacksonille supersankarileffat eivät todellakaan ole tuntematon juttu, onhan hän esittänyt Nick Furya jo seitsemässä Marvel-filmissä ja tänä vuonna hänet nähdään roolissa ainakin Captain Marvelissa (2019) ja Spider-Man: Far From Homessa (2019), minkä lisäksi hän on myös ääninäytellyt Ihmeperhe-animaatioissa (2004-2018). Tämän vuoksi onkin kiinnostavaa nähdä hänen palaavan tähän synkempään rooliin rikolliseksi neroksi, jolla on katalat suunnitelmat kehitteillä. Jackson on erittäin hyvä osassaan, mutta jotkut hänelle kirjoitetuista repliikeistä ovat aika kömpelöitä.
     Elokuvassa nähdään myös Splitistä tuttu Anya Taylor-Joy Kevinin uhrina Caseyna, Unbreakable - särkymättömässä aika lyhyen roolityön tehnyt Charlayna Woodard Elijahin äitinä, sekä uusina hahmoina Sarah Paulson mielisairaalan psykologi Staplena, joka tutkii ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa supersankareita, ja pääkolmikon vartijat Pierce (Luke Kirby) ja Daryl (Adam David Thompson). Woodard ja Taylor-Joy ovat mainiot rooleissaan, mutta Paulson ei vakuuta psykologin osassa. Hänen hahmonsa on myös todella tylsä ja ärsyttävä. Leffan ohjaaja Shyamalan tekee tietty tuttuun tapaansa cameon elokuvan alkupäässä.




Glass lähtee käyntiin todella koukuttavasti. On mahtavaa nähdä Willis ja Jackson pitkästä aikaa tutuissa rooleissaan ja McAvoy Kevininä heidän kanssaan. Katsojana jännittää, miten käy, kun David jahtaa Keviniä ja iho saattaa nousta kananlihalle, kun he vihdoin kohtaavat toisensa. Elokuvan ensimmäiset parikymmentä minuuttia ovat aivan mahtavat ja lupailevat todella hyvää. Harmillisesti kun tarinaa siirtyy mielisairaalaan, alkaa taso heittelemään. On toisaalta mielenkiintoista, että elokuvassa yritetään löytää psykologisia syitä hahmojen kyvyille ja leffa yrittää saada katsojan kyseenalaistamaan, ovatko he sittenkään supersankareita. Tämä kuitenkin ontuu pahasti, kun Unbreakable - särkymättömässä ja Splitissä käsittely tapahtui juuri toisinpäin. Niissä pohdittiin, mitä jos nämä tavallisilta ihmisiltä vaikuttavat henkilöt ovatkin oikeasti jotain yliluonnollista, joten on hieman hassua viimeisessä leffassa kääntää pohdinta nurinkurin. Samalla leffaa katsoessa herää myös hölmöjä kysymyksiä mielisairaalan toiminnasta. Psykologi Staplesta esimerkiksi katoaa nopeasti uskottavuus, kun hän toteaa, että hänellä on kolme päivää aikaa vakuuttaa päähenkilöt siitä, että he ovat tavallisia ihmisiä. Miksi vain kolme päivää? Millainen psykologi luovuttaisi potilaansa kanssa kolmen päivän jälkeen?

Elokuva osaa kuitenkin rakentaa jännitystä toimivasti. Katsoja jännittää, miten käy, jos kolmikko pääseekin ulos. Jotkut kohtaukset muistuttavat jopa kauhua ja tunnelma on pääasiassa toimivasti luotu. Valitettavasti jännityksen rakentaminen on lopulta lähes yhtä tyhjän kanssa ja tuntuu siltä, ettei se johdakaan mihinkään. Elokuvan loppuhuipennus vaikuttaa aluksi todella hyvältä, mutta sitten se lähtee kulkemaan kummallisiin suuntiin ja tietty viime hetkille on pitänyt tunkea se perus Shyamalan-twisti, mikä on vain todella typerä ja latistaa elokuvan hyviä puolia vahvasti. Glassissa on monia erittäin hyviä juttuja, etenkin näyttelijöiden ja tunnelman osalta. Onkin vain harmi, että Shyamalan on valinnut juuri tämän antiklimaattisen tarinan kerrottavakseen, mikä lopulta pilaa monien fanien odotuksen. Filmi on erittäin epätasainen sekä liian pitkä ja siksi poistuin ristiriitaisin tuntein teatterista - en ollut oikein varma, näinkö hyvän elokuvan vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että Glass on valitettavan keskinkertainen päätös hienosti alkaneelle sarjalle.




M. Night Shyamalan tekee ohjaajana oivallista työtä, mutta hänen käsikirjoituksensa ontuu useassa kohtaa pahasti. Elokuvasta oikein huokuu, että Shyamalan on pitänyt filmin päätöstä todella nokkelana ja ajatuksia herättelevänä, mutta harmillisesti tämä tunne ei välity yleisöön. Hän ei myöskään luota visuaaliseen kerrontaan, kuten sarjan edellisissä osissa, vaan kokee liian suurta tarvetta selittää kaikki katsojille. Tämä johtaa välillä kehnoon dialogiin. Shyamalan ei myöskään ole istuttanut sarjakuvia mukaan tarinaansa lainkaan niin kekseliäästi kuin hän on luultavasti uskonut. Teknisesti Glass on kuitenkin hyvin toteutettu. Kuvaus on pääasiassa erinomaista, mutta mukaan tungetut näkökulmakuvat ovat aika tökeröitä. Leikkaus on myös useassa kohtaa sujuvaa, mutta kokonaisuutta voisi helposti tiivistää - etenkin päättymättömältä tuntuvaa loppua. Valaisu ja värien käyttö on erinomaista; Davidin, Elijahin ja Kevinin päävärit vihreä, violetti ja keltainen ovat vahvasti esillä, kun hahmot ovat näkyvillä. Erikoistehosteet ovat minimaaliset ja oivalliset. Äänimaailma on aivan mahtavasti rakennettu karmivista ääniefekteistä säveltäjä West Dylan Thordsonin hienoihin musiikkeihin asti. Kaikki Keviniin liittyvät äänet ovat huikeita.

Yhteenveto: Glassista löytyy paljon hyvää, mutta myös selkeitä isoja heikkouksia, jotka tekevät kokonaisuudesta harmillisen epätasaisen ja keskinkertaisen huipennuksen hienosti alkaneelle trilogialle. Elokuva alkaa aivan mahtavasti, mutta mielisairaalaan päädyttäessä taso lähtee heittelemään voimakkaasti. Tunnelmaa rakennetaan toimivasti, mutta se ei tunnu oikeasti johtavan minnekään. Leffa selittelee liikoja, mutta samalla sitä katsoessa herää outoja kysymyksiä. Lopussa ohjaaja Shyamalan yrittää tehdä oikein kunnon vaikutuksen, mutta lopputwisti tuntuu vain pilaavan hyvin alkaneen tarinan. Elokuvan päätös ei tunnu millään tavalla "ansaitulta", jolloin se jättää lähinnä happaman maun katsojan suuhun. Leffan selkeä pelastus tulee pääkolmikon näyttelijöiltä, McAvoylta, Jacksonilta ja Willisiltä, jotka ovat kaikki erittäin hyviä rooleissaan - McAvoy on suorastaan täydellinen. Jos innostuitte Unbreakable - särkymättömästä ja Splitistä, pitäähän tämä tietty nähdä, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä. Jos taas jopa Shyamalanin haukutummatkin leffat ovat uponneet kyseenalaisien twistiensä kanssa, voi Glass toimia täysillä sinulle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Glass, 2019, Blumhouse Productions, Blinding Edge Pictures


perjantai 18. tammikuuta 2019

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2 - 2014)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI 2

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON 2



Ohjaus: Dean DeBlois
Pääosissa: Jay Baruchel, America Ferrera, Gerard Butler, Cate Blanchett, Craig Ferguson, Jonah Hill, Christopher Mintz-Plasse, Kristen Wiig, T. J. Miller, Djimon Hounsou ja Kit Harington
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-) löyhästi perustuva animaatioelokuva Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ensimmäisen osan ohjaaja Dean DeBlois alkoi työstämään käsikirjoitusta välittömästi ja kertoi hakeneensa vaikutteita lapsuutensa suosikeistaan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Naapurini Totorosta (となりのトトロ - 1988). Alunperin jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2013, mutta sen julkaisu päätettiinkin siirtää vasta seuraavalle vuodelle. Näin koulutat lohikäärmeesi 2 ilmestyikin kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tavoin suuri hitti. Kriitikot kehuivat tätäkin filmiä ja elokuva voitti useita palkintoja, mm. parhaan animaatioelokuvan Golden Globen. Itse en nähnyt sarjan aloitusosaa teattereissa, mutta kävin innoissani katsomassa tämän jatko-osan. Pidin filmistä erittäin paljon, mutta olen jostain syystä katsonut sen vain kerran uudestaan. Olen pohtinut leffojen uudelleenkatselua jo pitkään, mutta sain sen aikaiseksi vasta, kun ilmoitettiin, että sarja saa vihdoin ja viimein kolmannen osan, Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019). Katsoin alkusyksystä 2018 sarjan avausosan ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Pari kuukautta myöhemmin jatkoin sarjaa katsomalla Näin koulutat lohikäärmeesi 2:n ja toivoin pitäväni elokuvasta yhtä paljon kuin aiemminkin - ja pidin siitä jopa enemmän!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Näin koulutat lohikäärmeesi!

Öystilässä viikingit ja lohikäärmeet ovat eläneet sovussa viiden vuoden ajan. Hikotus etsii Hampaaton-lohikäärmeen kanssa uusia lajeja ja tutkimusretkellään hän törmää vaaralliseen Drago Veriauraan ja tämän lohikäärmearmeijaan, sekä saa selville synkkiä paljastuksia menneisyydestä...

Edellisen ja tämän elokuvan välissä päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) on kasvanut herkästä mutta uhmakkaasta pojasta itsevarmaksi ja sankarilliseksi mieheksi. Hintelä nuorukainen on muuttunut ulkoisesti paljon, ja Hikotus on kehitellyt itselleen tyylikkään asun ja kekseliään aseen, jolla voi kohdata niin vihamieliset lohikäärmeet kuin ihmisetkin. Hahmon uusi sankarityyli ei kuitenkaan tarkoita, että hahmo olisi muuttunut tylsäksi, sillä Hikotukselta löytyy sama rehti sydän kuin viimeksikin, usko hyvään ja toivo, että konfliktit voi selvittää puhumalla ja erimielisyydet voi avata yhteiseksi ymmärrykseksi. Katsojana lähtee toistamiseen erittäin mielellään mukaan seikkailemaan Hikotuksen kanssa.
     Ja mitäpä Hikotus olisi ilman uskollista toveriaan, lohikäärme Hampaatonta? Edellisen filmin tavoin Hampaaton meinaa varastaa show'n jatkuvasti suloisuudellaan ja pöhköydellään. Hampaattoman ilmeitä ja eleitä käytetään mahtavasti hyödyksi luomaan hulvattomia hetkiä, mutta hänkin osaa muuttua oikeassa tilanteessa urheaksi sankariksi. Lohikäärme ei ole pelkkä suloinen sivuhahmo, vaan Hampaaton on onnistuttu kirjoittamaan mukaan tarinaan kiinnostavalla tavalla.




Muutkin tutut hahmot edellisestä elokuvasta tekevät paluun. Rohkeasta Astridista (America Ferrera) on tullut Hikotuksen tyttöystävä, mutta hän ei suostu jäämään taka-alalle, vaan ottaa isomman sivujuonen omiin käsiinsä. Ronski (Kristen Wiig) joutuu lohikäärmetietäjä Suomusintin (Christopher Mintz-Plasse) ja pöljän Limalotjan (Jonah Hill) huomion kohteeksi, kun taas hänen kaksosveljensä Karski (T. J. Miller) osoittaa typeryytensä. Vaikka nuori viikinkinelikko koostuukin lähinnä urpoista tyypeistä, ovat heidän vitsinsä oikeasti huvittavia ja Ronski nostetaan hauskalla tavalla esiin läpi leffan. Öystilän päällikkö Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on muuttunut lempeämmäksi alkaessaan pitämään lohikäärmeistä, mutta hänestä löytyy silti lujuutta. Seppä Raivo (Craig Ferguson) tarjoaa pari koomista hetkeä, mutta onnistuu myös valitettavasti rikkomaan tunnelman yhdessä todella tärkeässä hetkessä.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään lohikäärmeiden kanssa elävä mystinen Valka (Cate Blanchett), julma Drago Veriaura (Djimon Hounsou) ja tämän lohikäärmeitä metsästävä kätyri Eret (Kit Harington). Valkasta on saatu aikaiseksi mielenkiintoinen tapaus ja Eret tarjoaa kelpo huumoria mukaan, mikä on hyvä juttu, kun Drago synkentää elokuvan tunnelman joka kerta ollessaan ruudulla. Edellisessä Näin koulutat lohikäärmeesi -leffassa ei ollut kunnon pahista ollenkaan ja Drago onkin mahtava ensimmäinen ihmisvastus päähenkilöille kaikessa häijyydessään.

Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on erinomainen jatko-osa. On hyvin selvää, mitä ohjaaja Dean DeBlois tarkoitti sanoessaan, että hän haki vaikutteita Imperiumin vastaiskusta, sillä kyseisen elokuvan tavoin Näin koulutat lohikäärmeesi 2 laajentaa upeasti sarjan edellisessä osassa luotua maailmaa, pistää hahmot eri poluille selvittämään uusia asioita itsestään, tarjoaa yllätyksiä jotka mullistavat päähenkilön elämää, sekä vahvasti luodun vastuksen sankareille ja synkentää tunnelmaa vaikka mukana onkin huumoria. Tarina kerrotaan täysillä hahmojen kautta, mikä imaisee katsojan vielä paremmin tapahtumiin mukaan. DeBlois onnistui myös samassa kuin Imperiumin vastaisku, että sarjan fanit kiistelevät yhä siitä, kumpi on parempi: alkuperäinen vai jatko-osa? Omasta mielestäni ensimmäinen Näin koulutat lohikäärmeesi on parempi teos, muttei tämä leffa siitä kauas jää.




Elokuvasta löytyy tiettyjä asioita, mitkä estävät sitä nousemasta edeltäjänsä tasolle. Ensinnäkin mielestäni alkuperäisen elokuvan tarina ja sen teemat erilaisuuden hyväksymisestä, virheidensä myöntämisestä ja anteeksiannosta ovat parempia, mutta pääasiassa tarkoitan tiettyjä juttuja, joita muuttelemalla Näin koulutat lohikäärmeesi 2 olisi entistäkin vahvempi paketti. Edellisen filmin tavoin tämäkin osa alkaa ja loppuu Hikotuksen kertojaäänellä, mutta tällä kertaa se ei vain sovi mukaan. Päälleliimattu selitys on liian venytettyä ja oudon juustoista, mikä ei sovi muuhun elokuvaan. Lisäksi vaikka Drago onkin mahtiroisto, hänen armeijansa jää harmillisen alikäytetyksi - etenkin lopputaistelussa, missä armeija tuntuu vain katoavan kokonaan. Ja vaikka pidänkin siitä, että elokuvan panoksia kasvatetaan ja asioita paisutetaan suuremmiksi, mikä johtaa näyttävän eeppisiin hetkiin, on filmi paikoitellen turhankin massiivinen.

Näistä asioista huolimatta haluan vielä painottaa, että Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on aivan fantastinen elokuva. Tekijät ovat pitäneet edellisestä osasta tutun kypsemmän lähestymistavan ja suorastaan rakastan sitä, kun onnistutaan tekemään oikeasti koko perheelle ja kaikenikäisille sopiva animaatioteos. Kypsyys ja synkkyys nostaakin Näin koulutat lohikäärmeesi -sarjan DreamWorks-yhtiön muiden animaatioleffojen yläpuolelle ja lähemmäs Pixar-yhtiön leffojen tasoa. Mukana on oikeasti jännittäviä tilanteita, joten ihan perheen pienimmille filmi on luultavasti liian hurja. Muuten tästä löytää jotain, mistä kaikki voivat nauttia. On perinteisempää seikkailuhenkeä, vauhdikkaita toimintakohtauksia, kiehtova sankari, uhkaava roisto, hauskaa huumoria keventämässä synkkyyttä, hassun suloisia eläinhahmoja, sekä aitoa koskettavuutta. Mukana on muutamakin liikuttava hetki, eikä tarvitse edes olla herkemmästä päästä, että kyynel saattaa tirahtaa poskelle.




Se, missä elokuva ylittää ensimmäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -leffan, on animaatiojälki. Kyseessä on aivan mielettömän upealta näyttävä teos, mikä kannattaa katsoa mahdollisimman isolta ruudulta. Tekijät ovat onnistuneet pitämään edellisestä osasta tutun vahvan visuaalisen tyylin mukana ja tarjoavat sen isommalla määrällä pieniä yksityiskohtia. Laajat kuvat haluaisi pistää pauselle, jotta voisi tutkia ja ihailla maisemia enemmänkin. Synkkyydestään huolimatta elokuva on täynnä väriä, mistä pidän todella paljon animaatioissa. Ohjaaja Dean DeBlois luo hienosti tunnelmaa ja saa siten katsojan täysillä mukaansa. DeBlois on myös tehnyt hyvää työtä käsikirjoituspuolella, vaikka olisikin voinut miettiä uudestaan, tarvitseeko Hikotuksen höpöttää leffan alussa ja lopussa kliseisellä tavalla. Ei ole enää millään tavalla yllättävää, että Öystilässä on niitä lohikäärmeitä, joten ei niistä tarvitse puhuakaan sillä lailla. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu. Lohikäärmeiden ääntelyt ovat mahtavia ja säveltäjä John Powell pistää jälleen parastaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on fantastinen jatko-osa, mikä laajentaa hienosti sarjan maailmaa, kertoo jälleen kiehtovan tarinan ja tarjoaa paljon tunteita. On upeaa, että tekijät ovat malttaneet säilyttää hahmovetoisen kerrontatavan ja edellisestä osasta tutun kypsyyden, eivätkä tee tästä lapsellisempaa teosta. Kyseessä on yllättävänkin synkkä filmi sen pääpahis Drago Veriauran vuoksi, mutta onneksi mukana on oivaa huumoria piristämässä tunnelmaa. Hampaaton-lohikäärme on aina yhtä mahtava kaikessa suloisuudessaan. Parissa kohtaa leffa tarjoaa myös aidosti liikuttavia hetkiä. Animaatiojälki filmissä on huikea - elokuva on täynnä visuaalisesti häikäiseviä kuvia. Lisäksi elokuvan musiikit ovat erinomaiset ja ohjaaja-käsikirjoittaja Dean DeBlois on tehnyt loistavaa työtä tarinan ja tunnelman parissa. Pientä miinusta filmi saa siitä, että se tuntuu parissa kohtaa hieman liiankin massiiviselta, minkä lisäksi Hikotuksen kertojaääni alussa ja lopussa on jokseenkin korni. Näistä huolimatta kyseessä on aivan mahtava teos ja suosittelen Näin koulutat lohikäärmeesi 2:a kaikille, jotka pitivät edellisestä osasta, sekä fantasiatarinoiden ystäville.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Train Your Dragon 2, 2014, DreamWorks Animation, Mad Hatter Entertainment


keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Arvostelu: Green Book (2018)

GREEN BOOK



Ohjaus: Peter Farrelly
Pääosissa: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini, Dimeter Marinov, Mike Hatton, Iqbal Theba, Sebastian Maniscalco ja Joe Cortese
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Green Book pohjautuu tositarinaan muusikko Don Shirleyn ja hänen kuskinsa Frank "Tony Lip" Vallelongan ystävyydestä ja sen nimi viittaa Victor Hugo Greenin kirjaan "The Negro Motorist Green Bookiin" (1936-1966), mikä sisältää motelleja ja ravintoloita, joissa tummaihoiset saivat syödä 1900-luvun puolessa välissä. Ohjaaja Peter Farrelly ja käsikirjoittaja Brian Hayes Currie kiinnostuivat tarinasta ja saivat Tony Lipin pojan, Nick Vallelongan työstämään elokuvaa heidän kanssaan. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Green Book sai ensiesityksensä syyskuussa 2018 Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty eri festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja saapuu nyt myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät, mutta todellinen mielenkiintoni syttyi, kun elokuva voitti kolme Golden Globe -palkintoa (paras musikaali- tai komediaelokuva, paras miessivuosa ja paras käsikirjoitus). Aloinkin odottamaan elokuvan näkemistä ja iloitsin, kun Finnkino näytti siitä ennakkonäytöksen muutama päivä ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1962 tummaihoinen muusikko Don Shirley palkkaa amerikkalais-italialaisen Tony Lipin kuskiksi kiertueelleen läpi Yhdysvaltojen rasistisen eteläpuoliskon.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Viggo Mortensen näyttelee Frank "Tony Lip" Vallelongaa, joka pääasiassa selvittää ongelmansa tinttaamalla jotakuta turpaan. Tony Lip on aika äkkipikainen, mutta samalla hän haluaa myös ottaa rennosti ja nauttia elämän pienistä iloista. Etenkin syöminen on selvästi todella tärkeää Tonylle. Hän on kuitenkin aluksi aikamoinen rasisti, minkä vuoksi hän ei täysin innostu työskentelystä tummaihoiselle. Rasistisuudesta huolimatta Tony on aivan mahtavasti kirjoitettu hahmo ja muuten äärimmäisen hauska tapaus. Tätä vain lisää Mortensenin huikea roolisuoritus. Mortensen on suorastaan täydellinen Tonyna ja hän pistää kaikkensa peliin joka ikisessä kohtauksessa. Tony on erittäin avoin tapaus, joka hyödyntää koko kehoaan puhuessaan ja Mortensen saa tämän tuntumaan täysin luontevalta, eikä koskaan vaikuta vain stereotyyppiseltä kuvaukselta italialaisesta.
     Mahershala Alin näyttelemä pianisti Shirley on taas Tonyn täysi vastakohta. Shirley pitää hiljaisuudesta ja omassa rauhassa pohdiskelusta, eikä hän hienona miehenä voisi kuvitellakaan elävänsä kuin Tony. Tämä tekee hahmoista tietty parhaan mahdollisen parivaljakon ja on loistavaa päästä seuraamaan näiden kahden hahmon sanailua pitkän matkansa aikana - kuinka he oppivat toisistaan ja itsestään koko ajan jotain uutta. Viime vuosien aikana maailmanmaineeseen noussut Ali osoittaa jälleen suuren lahjakkuutensa ja hänkin on nappivalinta rooliinsa. Ali tekee Shirleystä kiehtovan hiljaisuudessaan ja todella vakuuttaa, kun Shirley pääsee pianon taakse. Ali voitti roolistaan jo parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja voi hyvin olla, että sama käy myös Oscareissa...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tonyn vaimo Dolores (Linda Cardellini antaa kaikkensa sillä vähällä ruutuajalla, mitä hänelle on annettu), Shirleyn bändikaverit Oleg (Dimeter Marinov) ja George (Mike Hatton), Shirleyn kotiassistentti Amit (Iqbal Theba), sekä Tonyn muut sukulaiset, joista monia esittää aidot Vallelongan suvun jäsenet.




Olin hyvin varma siitä, että tulen näkemään mainion elokuvan, kun istuin alas katsomaan Green Bookia. Mikään ei kuitenkaan olisi voinut valmistaa minua siihen mestariteokseen, minkä näin. Tammikuu, vuoden ensimmäinen kuukausi, on vasta puolessa välissä, mutta sanon jo nyt, että 2019 täytyy tarjota aikamoisia elokuvia, jotta tämä leffa putoaisi vuoden parhaiden filmien kärjestä. Green Book sisältää aivan mielettömän käsikirjoituksen, minkä Viggo Mortensen ja Mahershala Ali herättävät huikealla tavalla henkiin. Elokuva on täynnä mitä mahtavimpia kohtauksia, Tonyn kuljettaessa Shirleytä Yhdysvaltojen halki. Kuten jo sanoin, on todella kiehtovaa päästä seuraamaan, kuinka Tony ja Shirley keskustelevat matkan aikana ja oppivat toisistaan ja itsestään jotain uutta. Hahmot ovat täysin erilaiset toisistaan ja siksi tukevat toisiaan täydellisesti. Hahmojen kehittäminen ja syventäminen tapahtuu mitä parhaimmalla tavalla ja kaksikosta alkaa tosissaan välittämään tarinan kulkiessa eteenpäin.

Olin erittäin yllättynyt myös siitä, kuinka hauska elokuva Green Book onkaan - Tonyn ja Shirleyn nokkela sanailu on usein jopa hulvatonta, etenkin kohtauksessa, missä Tony yrittää saada Shirleyn syömään Kentucky Fried Chickenin kanaa. Läpi leffan saa hekotella sekä osuville vitseille, että fyysiselle komedialle. Vastapainona huumorille elokuvasta löytyy myös painavaa sanaa rasismista, mikä on kirjoitettu mukaan upeasti. On äärimmäisen karua nähdä, kuinka Shirley nousee lavalle esiintymään ja yleisö antaa isot aplodit, minkä jälkeen he alkavat kohdella Shirleytä kuin likaista palvelijaa. Tonyn kanssa katsoja ihmettelee, kuinka Shirley kestää yleisöä ilta toisensa perään, mutta samalla on todella huikeaa nähdä, miten kohtelu vaikuttaa Shirleyhyn. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä suuremmalla vimmalla hän taiteilee pianonsa ääressä, mikä johtaa äärimmäisen vaikuttaviin hetkiin. Traagisemmat hetket ovat sydäntäsärkeviä, mitä vahvistaa se, kuinka mestarillisesti päähenkilöt on kirjoitettu ja näytelty. Huumoripuoli taas nostaa huulille leveän hymyn, mikä palaa joka kerta kasvoille, kun elokuvaa muistelee jälkikäteen. Harvemmin tekee mieli taputtaa elokuvan jälkeen, mutta nyt käytiin niin lähellä täydellisyyttä, että olisin lopussa hurrannut... kunhan joku muu olisi uskaltanut tehdä sen ensin.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Farrelly, jonka tunnetuin työ on aika varmasti Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä hittikomedia Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994), minkä jälkeen hän on tehnyt myös mm. komediat Sekaisin Marista (There's Something About Mary - 1998), Hall Pass - Lupa rellestää (Hall Pass - 2011) ja Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014). Onkin aika vaikea kuvitella, että Farrelly olisi siirtynyt pissa-kakka-häröilyhuumorista tällaiseen syvällisempään ja nokkelalla tavalla hupaisaan teokseen, mutta ihme kyllä, Farrelly hoitaa hommansa taiturimaisesti. Green Book on myös kuvattu ja leikattu todella taidokkaasti. Rytmitys on täysin kohdillaan ja vaikkei mukana ole mitään hurjia kameratemppuja, löytyy kuvauksesta paljon ihailtavaakin, mitä lisää tyylikäs valaisu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä luodessaan 1960-lukua uudestaan ja elokuvaan onkin saatu hyvin vanhanaikainen henki. Äänimaailmassa suorastaan rakastuin siihen, kuinka yhdessä kohtaa leikataan aplodeista kaatosateeseen. Säveltäjä Kris Bowersin työstämät musiikit luovat lisää ajan henkeä ja sopivat mukaan täydellisesti.

Yhteenveto: Green Book on kaikin puolin huikean hieno elokuva. Peter Farrellyn, Brian Hayes Currien ja Nick Vallelongan käsikirjoitus on aivan mahtava ja se herää fantastisesti eloon Viggo Mortensenin ja Mahershala Alin täydellisten roolisuoritusten voimin. Jokainen kaksikon kohtauksista on vangitseva ja joko hauska tai koskettava. Sanailu hahmojen välillä on mitä parhainta ja matkaa voisi helposti katsoa vielä kauemminkin. Mukaan on saatu myös äärimmäisen vaikuttavia hetkiä ja tärkeää sanomaa rasismin hirveydestä. Elokuva käsittelee rankkaa aihettaan mestarillisesti, herättäen paljon ajatuksia, ilman että se muuttuu vain saarnaamiseksi. Leffa on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu ja etenkin 1960-luvun ajankuva on upeasti luotu. Green Book tulee aivan varmasti joulukuun lopussa löytymään vuoden 2019 parhaiden elokuvien listalta. Kyseessä on mestariteos, luultavasti paras road trip -leffa, minkä olen koskaan nähnyt ja varmasti vahva kilpailija parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Tässä kohtaa on varmaan sanomattakin selvää, että suosittelen leffaa aivan kaikille!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Green Book, 2018, Participant Media, DreamWorks Pictures, Amblin Pictures, Innisfee Pictures, Wessler Entertainment


maanantai 14. tammikuuta 2019

Arvostelu: Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000)

UNBREAKABLE - SÄRKYMÄTÖN

UNBREAKABLE



Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bruce Willis, Samuel L. Jackson, Robin Wright, Spencer Treat Clark ja Charlayne Woodard
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Unbreakable - särkymätön on M. Night Shyamalanin ohjaama, hieman erilainen supersankaritarina. Shyamalan oli ollut jo pitkään kiinnostunut sarjakuvista ja supersankareista, ja hän halusi tuoda oman näkemyksensä mukaan. Hän aloitti kirjoittamisen viimeistellessään elokuvaansa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja pyysi sen päätähteä, Bruce Willisia mukaan myös uuteen filmiinsä. Kuudennen aistin ollessa kriitikoiden kehuma hitti, Shyamalan sai myytyä ideansa innokkaalle Walt Disney -yhtiölle, samalla kun Shyamalan pisti oman studionsa, Blinding Edge Picturesin pystyyn. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2000 ja Unbreakable - särkymätön sai ensi-iltansa vuoden lopussa. Filmi oli hitti ja sai positiivisia arvosteluja, minkä lisäksi elokuva on vuosien varrella saanut kulttiteoksen maineen oman fanikuntansa ansiosta. Itse näin leffan vasta vuonna 2012, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Viime vuosien ajan olen pohtinut, että voisin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden, mutten ole jaksanut sitä tehdä. Vasta kun ilmoitettiin, että Shyamalan yhdistää Unbreakable - särkymättömän toisen filminsä Splitin (2016) kanssa, päätin katsoa filmin uudestaan. Kun yhdistelmäteos Glass (2019) oli vihdoin saamassa ensi-iltansa, vuokrasin Unbreakable - särkymättömän Blockbusterista.

Yliopiston turvamies David Dunn on junassa matkalla kotiin, kun juna yhtäkkiä suistuu raiteilta. Kaikki muut matkustajat kuolevat, kun taas David ei ole saanut naarmuakaan. Pian Davidiin ottaa yhteyttä salaperäinen Elijah Price, joka on koko elämänsä etsinyt erikoisia kykyjä omaavaa ihmistä ja uskoo Davidin olevan tuhoutumaton.

David Dunnina nähdään Bruce Willis, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista roolitöistä. David on hahmona erittäin mielenkiintoinen ja monikerroksinen. Selvitessään junaonnettomuudesta hän vaikuttaa ulkopuoliselle tuhoutumattomalta, mutta hyvin nopeasti katsoja voi huomata, kuinka rikki hän on sisältäpäin. Davidin suhde vaimonsa (hieman taka-alalle jäävä Robin Wright) kanssa on mennyt jo pitkään kehnosti, mikä vaikuttaa Davidin väleihin poikansa Josephin (paria ylinäyttelemistä lukuunottamatta oivan roolityön tekevä Spencer Treat Clark) kanssa. Hahmo ei koe, että hänen elämällään olisi merkitystä ja katsojana alkaa kokea voimakasta sympatiaa häntä kohtaan. Willis tuo hahmonsa surun upean vähäeleisesti esille. Lähikuvissa hänen silmistään voi nähdä paljon tunteita ja hän tuntuu olevan hyvin aidosti mukana hahmonsa elämässä.
     Elijah Priceä taas näyttelee Samuel L. Jackson, joka myös uppoutuu loistavasti hahmoonsa. Elijah on myös kiehtova tapaus, ollessaan täysi vastakohta Davidille. Hahmolla on sairaus, minkä vuoksi hänen luunsa ovat todella heikot ja rikkoutuvat helposti. Elijah on ollut suuren osan elämästään sairaalassa tämän vuoksi ja siksi hän myös kiinnostuu kovasti, kun saa tietää Davidista. Elijahkin on monulotteinen hahmo ja Jackson sopii rooliinsa täydellisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Charlayne Woodard Elijahin huolehtivana äitinä. Lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan itse tekee nopean cameo-roolin stadionin huumediilerinä.




Unbreakable - särkymätön on hyvin merkittävä teos supersankarigenressä, kun ottaa huomioon, milloin se on ilmestynyt. Tänä päivänä supersankarileffoja ilmestyy viidestä kymmeneen kappaletta joka vuosi, mutta vuonna 2000 koko genre teki kuolemaa. Superman- (1978-1987) ja Batman-filmit (1989-1997) alkoivat huipulta, mutta vajosivat pohjalle jatko-osien myötä. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa Shyamalanin oli myydä tämä idea eteenpäin, että hän haluaisi tehdä vakavasti otettavan supersankarileffan, mikä ei edes perustu mihinkään olemassa olevaan sarjakuvaan. On onni, että Shyamalan sai lopulta ideansa läpi, sillä Unbreakable - särkymätön ja samana vuonna ilmestynyt X-Men (2000) osoittivat, etteivät supersankarit kuulu vain sarjakuviin ja piirrettyihin, vaan niistä voi oikeasti tehdä syvällisempiä filmejä aikuisempaankin makuun. Leffa on realistisempi kuvaus siitä, mitä voisi käydä, jos jollakulla tosielämässä olisi erityisvoimia. Jos on koko elämänsä elänyt saamatta naarmun naarmua, voiko olla, ettei siihen edes kiinnitä huomiota, kunnes joku tulee huomauttamaan siitä? Kun näin tapahtuu, on hyvin mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Davidin elämä alkaa kääntyä.

Se täytyy tosin painottaa, ettei kyseessä ole mitenkään tavallinen supersankarileffa. Jos alat katsomaan Unbreakable - särkymätöntä, odottaen vauhdikasta toimintaa, voi elokuva tuottaa ison pettymyksen. Tiedän sen, koska itselleni kävi juurikin näin ensimmäisellä katselukerralla. Nyt kun katsoin filmin uudestaan ja tiesin, mitä se on, pidin näkemästäni todella paljon. Kyseessä on aivan mahtava elokuva! Toimintaa ja taisteluita ei leffasta löydy lainkaan, lukuunottamatta yhtä lyhyttä nyrkkikamppailua, vaan elokuva painottuu enemmänkin draaman ja trillerin suuntaan. Draamapuolella leffa käsittelee erittäin onnistuneesti Davidin rikkinäisiä suhteita vaimoonsa ja poikaansa, kun taas supersankariosuus on kerrottu jännärin tavoin. Tämä luo mukaan vangitsevuutta ja vaikka kyseessä onkin hyvin hidastempoinen filmi, on kokemus erittäin koukuttava. Mukana on jännittäviä hetkiä, kuten myös koskettavuutta. Davidin kokeillessa, mihin hän voisi pystyä, mukana on jopa pientä huumoria. Kaikessa vakavuudessaan leffa ei kuitenkaan tunnu murjottavalta tai masentavalta, vaan siitä löytyy paljon toivoa. Elokuvalla on hyvä teema siitä, ettei ihmisen elämä voi mennä hyvin, jos ei tiedä, mitä tehdä sillä ja sitä filmissä pääasiassa tutkitaan Davidin ja Elijahin kautta.




Nykyään sellaisten leffojen, kuten The Happeningin (2008), The Last Airbenderin (2010) ja After Earthin (2013) takia M. Night Shyamalanin nimestä on tullut enemmänkin vitsi elokuvafanien keskuudessa, mutta vuosituhanteen vaihteessa häntä pidettiin vielä äärimmäisen lupaavana ja omaperäisenä tekijänä. Eikä mikään ihme, sillä Shyamalan tekee erinomaista työtä Unbreakable - särkymättömän kanssa! Elokuvasta huokuu Shyamalanin ihastus sarjakuvia kohtaan, sillä sen lisäksi, että leffassa puhutaan paljon sarjakuvista (Elijah esimerkiksi työskentelee niiden parissa), siinä on myös hienoja viittauksia niihin. Leffassa tutkitaan mahtavasti tiettyjä sarjakuvien perinteitä ja niitä hyödynnetään ilman, että ne muuttuvat millään tavalla kliseiksi. Itse pidän äärimmäisen paljon siitä, että Shyamalan on tehnyt Davidille ja Elijahille omat tunnusvärinsä, aivan kuin sarjakuvissa sankareiden naamioasut. David pukeutuu vihreän eri sävyihin, kun taas Elijah on mieltynyt violettiin. Värejä näkyy niin hahmojen asuissa kuin heidän kotonaankin. Tämä yksityiskohta menee luultavasti monilta ohi, eikä sillä sinänsä ole suurta merkitystä, mutta pidän paljon siitä, että Shyamalan on nähnyt näin paljon vaivaa leffan eteen.

Shyamalanin ohjaus on taiturimaista ja paikoitellen erikoisen vanhanaikaista. Hänen tavassaan ohjata hahmoja, kohtauksia ja kameraa on jotain vanhoille filmeille tyypillistä, mikä luo oman kiehtovuutensa elokuvaan. Shyamalan luottaa täysillä tasaiseen kameratyöskentelyyn, eikä lähde leikkaamaan kovin nopealla temmolla. Useissa kohtauksissa kamera vaihtaa kuvakulmaa liikkeellään niin sulavasti, ettei katsoja välttämättä edes huomaa katsovansa yhä samaa ottoa. Tämä on oiva kikka synnyttää lisää vangitsevuutta elokuvaan. Kyseessä on muutenkin todella taidokkaasti kuvattu filmi. Heikkojen luidensa vuoksi Elijah on saanut lempinimekseen herra Lasi ja siksi onkin nokkelaa, että kun leffa pariin otteeseen näyttää hänen lapsuuttaan, Elijah nähdään lähes aina jonkin lasin tai peilin heijastuksen kautta. Unbreakable - särkymätön on muutenkin teknisesti hienosti toteutettu. Leikkaus on taidokasta, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet hyvää työtä. Valaisu on tyylikkäästi toteutettu yökohtauksissa ja äänimaailma on hienovaraisen hyvin tehty. Säveltäjä James Newton Howard on saanut aikaiseksi hienoja sävelmiä, jotka luovat lisätunnelmaa.




Yhteenveto: Unbreakable - särkymätön on erinomainen filmi ja merkkiteos supersankarigenressä. Elokuva osoitti aikoinaan, että supersankareista voi tehdä kunnon ajatuksia herättelevän elokuvan ja se korostuu yhä sarjakuvaleffojen massasta omaperäiselle hengellään ja M. Night Shyamalanin taidokkaalla ohjauksella. Toimintaleffaa odottavat saattavat pettyä, sillä kyseessä on enemmänkin hienosti rakennettu draamatarina, missä supersankaruutta käsitellään trillerin tavoin. Elokuva on hidastempoinen, mutta todella koukuttava ja siinä on kiehtova ilmapiiri. Mukana on niin jännittäviä kuin koskettaviakin kohtia, sekä pieni ripaus huumoria. Synkkyydestään huolimatta elokuvasta huokuu toiveikkuus oman tarkoituksen löytämisestä. Bruce Willis ja Samuel L. Jackson ovat fantastiset rooleissaan ja heidän hahmonsa ovat äärimmäisen mielenkiintoiset. Myös leffan kuvaus on upeasti toteutettu ja Shyamalan on päässyt kikkailemaan nokkelilla tavoilla. Onkin suuri harmi, kuinka hänen uransa lähti alamäkeen tämän elokuvan jälkeen. Unbreakable - särkymätön sopii sekä sarjakuvien faneille, hyviä draamaleffoja katsoville, sekä jännäreitä ahmiville. Leffa nosti odotukseni Glassia kohtaan todella paljon, enkä malta odottaa, mitä Shyamalan on saanut aikaiseksi näiden hahmojen kanssa toisella kerralla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media.amazon.com
Unbreakable, 2000, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Barry Mendel Productions, Limited Edition Productions Inc.




Yhteistyössä

lauantai 12. tammikuuta 2019

Arvostelu: The Mule (2018)

THE MULE



Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Clint Eastwood, Bradley Cooper, Michael Peña, Dianne West, Alison Eastwood, Taissa Farmiga, Ignacio Serricchio, Laurence Fishburne, Andy García, Eugeno Cordero, Robert LaSardo, Clifton Collins Jr. ja Noel Gugliemi
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

The Mule pohjautuu tositapahtumiin toisen maailmansodan veteraani Leo Sharpista, joka ryhtyi huumekuriiriksi. The New York Times teki Sharpista jutun "The Sinaloa Cartel's 90-Year-Old Mule" ja Imperative Entertainment -elokuva yhtiö kiinnostui jutusta ja osti sen filmatisointioikeudet. Aluksi ohjaajaksi kaavailtiin Ruben Fleischeriä, mutta lopulta tilalle valittiin Clint Eastwood, joka otettiin myös päärooliin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt The Mule on vihdoin saanut ensi-iltansa. Yleensä Eastwoodin elokuvasta ilmoittaminen nostaa riemua leffafanien keskuudessa, mutta kun hänen edellinen tekeleensä 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018) osoittautui järkyttäväksi kuraksi, toivoin lähinnä, että Eastwood älyäisi jäädä eläkkeelle, enkä siksi riemastunut kuullessani, että häneltä olisi taas tulossa uusi filmi. Elokuvan traileri näytti kuitenkin hyvältä, joten aloin vähitellen odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa The Mulen ensi-iltapäivänä tätini kanssa.

Kukkia kasvattava sotaveteraani Earl Stone on koko elämänsä laiminlyönyt perhettään, eikä hänelle ole vanhoina päivinä jäänyt mitään muuta kuin kukkansa. Mutta kun nekin viedään häneltä pois, joutuu Earl ahtaalle ja yllättäen hän huomaakin päätyneensä huumekartellin kuriiriksi.

Clint Eastwood palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen näyttelemään ja hän esittää tosiaan itse Earlia, joka on kirjoitettu tosielämän Leo Sharpin pohjalta. Eastwood osoittaa, ettei häntä turhaan kutsuta legendaksi ja tekee erinomaisen roolityön. Viime vuosien aikana Eastwood on valinnut elokuviensa aiheeksi amerikkalaisia tosielämän sankareita, kuten Sully - uroteko Hudson-joella -elokuvan (Sully - 2016) lentäjä Sullenbergerin ja 15:17 Pariisiin junassa terroristin pysäyttäneet sotilaat. Tässä Eastwood on onneksi lähtenyt vaihteeksi eri suuntaan ja kertookin tarinan vanhasta, rikkinäisestä miehestä, joka tekee rikollisia tekoja, mutta saa katsojan sympatian puolelleen. Earl on tehnyt elämänsä aikana useita vääriä asioita ja yrittää elokuvan aikana korjailla niitä. Samalla leffa kertoo myös, kuinka "vanhoihin hyviin aikoihin" tottunut Earl kammoksuu teknologista maailmaa, mikä kulkee hänen ohitseen. Paikoitellen hahmo sanoo törkeyksiä ja käyttää vääriä nimityksiä eri ihmisryhmistä, mutta tämä ei vielä tee hänestä rasistia. Elokuva osoittaa usein, että Earl on pohjimmiltaan hyväsydäminen mies, joka on pudonnut maailman kärryiltä ajat sitten, eikä enää vanhoina päivinään osaa hypätä kyytiin. Leffaa katsoessa on täysin ymmärrettävää, miksi hahmo päätyy huumebisnekseen mukaan.
     Earl Stonen perheeseen kuuluvat hänen ex-vaimonsa Mary (Dianne West), heidän suuttunut tyttärensä Iris (Clintin oma tytär Alison Eastwood), sekä tämän tytär Ginny (Taissa Farmiga), joka yrittää puolustaa poissaolevaa isoisäänsä, kun hänen äitinsä ei suostu edes puhumaan Earlille. Hahmoja näytetään aika vähän ja he jäävät hieman etäisiksi, mikä on toisaalta hieman harmi, mutta samalla ratkaisu on täysin ymmärrettävä, sillä hahmothan ovat etäisiä Earlille, joten heidän pitää olla etäisiä myös katsojalle, jotta katsoja on voimakkaammin Earlin tunteissa mukana. Hahmojen merkitys on kuitenkin iso ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. huumekartellin toimintaa tutkivat DEA-agentit Bates (Bradley Cooper) ja Trevino (Michael Peña), heidän pomonsa (Laurence Fishburne), DEA:lle vasikoiva Luis (Eugene Cordero), kartellia johtava herra Laton (Andy García) ja tämän tärkein kätyri Julio (Ignacio Serricchio). Nämäkin hahmot palvelevat tarkoituksensa tarinassa ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita, mutta vain paria heistä syvennetään. Muuten minua ei haitannut, että muut hahmot jätetään hieman pintaraapaisuiksi, sillä kyseessähän on ensisijaisesti Earlin kertomus, mutta ottaen huomioon, kuinka paljon DEA-agentit ovat ruudulla, on hieman harmi, kuinka vähän Cooper ja Peña - puhumattakaan täysin sivuun jäävästä Fishburnesta - saavat tehtävää.




Hieman alikehitettyjä sivuhahmoja lukuunottamatta The Mule on erittäin hyvä elokuva, mahtavasti rakennettu vanhan miehen viimeisten vuosien kasvutarina, mikä on vielä saanut inspiraationsa kiehtovasta tositarinasta. Filmi on myös osoitus Eastwoodin taidoista ja vaikka hänen urallaan on ollut selkeää haparointia viime vuosikymmenen aikana, on osaamista selvästi yhä tallella. Herran edellistä elokuvaa, 15:17 Pariisiin minä todella inhoan (se pääsi jopa kärkisijalle viime vuoden huonoimpien elokuvien listallani), mutta täytyy silti nostaa hattua, että Eastwood sai lähes 90-vuotiaana julkaistua kaksi leffaa yhden vuoden sisällä. Tämä olisi aikamoinen suoritus jo 50 vuotta nuoremmalta. Siksi en voikaan muuta kuin harmitella, että tämän leffan hienous on tainnut mennä täysin ohi monilta kriitikoilta.

Joo, tiedän, että elokuvat ovat vain mielipideasioita, eikä tästä tarvitse tykätä, mutta kun lukee The Mulen arvosteluja, vaikuttaa siltä, että kriitikot ovat keskittyneet kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, eli itse elokuvaan. Arvostelut ovat täynnä kriitikoiden poliittista puhetta siitä, mitä voi ja ei voi enää tehdä leffoissa 2010-luvun lopulla. Earl tosiaan käyttää erilaisista vähemmistöistä rumia nimityksiä, mutta kuten jo sanoin, hän ei tee sitä julmuuttaan, vaan koska hän ei osaa elää tätä päivää ja on jämähtänyt vanhoihin aikoihin. Hahmo ei ole poliittisesti korrekti ja siksi elokuvaa kritisoidaan. Earlin kaltaisia ihmisiä on oikeastikin olemassa, joiden ohi maailma on jo kiitänyt, eikä takaisin mukaan kiipeämistä yhtään helpota se, että heidät tuomitaan välittömästi, kun heille ei anneta edes mahdollisuutta yhteiskunnassa. Tuntuu siltä kuin monet kriitikot eivät olisi ymmärtäneet, mitä Eastwood yrittää leffalla sanoa.




Yhtä asiaa tosin itsekin kritisoin elokuvassa ja se on tapa, kuinka leffa esittää jotkut nais-statisteista. Mukana on esimerkiksi yksi juhlakohtaus, missä kameramies keskittyy turhankin paljon naisten takapuoliin, millä ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa. On myös todella epäuskottavaa, että näin monet nuoret naiset kiinnostuisivat Earlista seksuaalisesti. Tietty tosielämässä on monia nuoria neitokaisia, jotka haluaisivat päästä kehuskelemaan seksikokemuksellaan ainoan oikean Eastwoodin kanssa, mutta Earl ei ole Eastwood. Earl on täysi nobody, joten on vaikea kuvitella, että hän päätyisi pariinkin otteeseen kimppakivaan kiimaisten nuorten naisten kanssa.

Tästä outoudesta ja niistä joistakin sivuhahmoista huolimatta en voi muuta kuin kehua The Mulea. Filmi on todella koukuttava erittäin mielenkiintoisen tarinansa ansiosta. Katsojana voi tosiaan ymmärtää täysin, miksi Earl päätyy huumekuskiksi ja vaikka hän tekee rikoksen, häntä huomaa kannustavan, koska hahmona hän on niin mainio. Paikoitellen Earl on hieman höperö, minkä huomaa esimerkiksi siitä, ettei hän aluksi edes tajua, mihin bisneksiin hän on sekaantunut. Sen jälkeen korostuu hänen hyväsydämisyytensä, kun hän päättää käyttää huumerahansa hyvään, minkä lisäksi rikollisuudesta mitään tietävät voivat ymmärtää, ettei tuosta hommasta sitten niin vain poistutakaan. Erinomaista elokuvassa on, kuinka se tasapainottelee eri tunteiden välillä. Paikoitellen se muuttuu kutkuttavan jännittäväksi, kun taas välillä se onnistuu olemaan hyvinkin koskettava teos. Olin todella yllättynyt, kuinka syvälle leffa onnistui uppoutumaan rikkinäisten perhesuhteiden kanssa, eikä ihme, että jotkut katsojista itkivät loppupäässä leffaa. The Mule osaa olla myös hauska tapaus. Huumoria ei erityisemmin viljellä, mutta pienet nokkelat sanailut tarjoavat muutamat makeat naurut. Earl tykkää kuunnella musiikkia kuriirireissuillaan, mikä johtaa yhteen aivan mahtavaan kohtaukseen, mikä nosti leveän hymyn huulilleni.




Clint Eastwoodin ohjaus on läpi leffan taiturimaista ja hän pitää pakettia hienosti kasassa, mikä sai minut tosissaan miettimään, yrittikö hän edes lainkaan 15:17 Pariisiin -leffan kanssa? Eastwood saa hyvin tunteita aikaiseksi ja teemat, joita hän leffassa käsittelee, tuntuvat olevan hänelle henkilökohtaisia. Eastwoodille aiemmin Gran Torinon (2008) käsikirjoittanut Nick Schenk palaa tekemään yhteistyötä herran kanssa ja on jälleen kynäillyt mainion tekstin. Hyvää käsikirjoitusta tukee hyvä leikkaus, millä on saatu oiva tempo mukaan hieman hitaampaan kerrontaan. The Mule on muutenkin teknisesti hyvin tehty. Filmi on kuvattu tyylikkäästi, minkä lisäksi se sisältää paljon mainiosti tehtyjä lavasteita ja pukuja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Arturo Sandovalin säveltämät musiikit toimivat oivasti. Musiikkien osalta parasta antia ovat kuitenkin klassikkokipaleet, joita Earl kuuntelee automatkoillaan.

Yhteenveto: The Mule on hieno elokuva, mikä osoittaa, että Eastwoodilla on vielä taidot jäljellä. Leffan tarina on erittäin mielenkiintoinen ja hitaasta temmostaan huolimatta todella koukuttava. Mukaan mahtuu niin jännitystä kuin huumoria ja koskettavia hetkiä. Loppupäässä leffa onnistuu muuttumaan yllättävänkin liikuttavaksi ja on hienoa, kuinka filmi syventyy teemoihinsa. On myös mahtavaa nähdä kasvutarina ihmisestä, jolla ei ole enää montaa elinvuotta jäljellä. Eastwoodin ohjaus on erinomaista ja hän tekee loistotyötä myös kameran edessä. Earlin hahmo on kuin täysin luotu Eastwoodia varten ja elokuva tuntuukin hyvin henkilökohtaiselta hänelle aiheidensa puolesta. Tämän vuoksi olisikin täysin osuvaa, jos The Mule olisi hänen jäähyväisteoksensa. 15:17 Pariisiin -arviossani totesin, että toivoisin Eastwoodin jäävän jo eläkkeelle ja teen sen myös tässä, tosin eri perusteluin: tämä on Eastwoodin paras leffa vuosiin ja siksi olisikin hyvä lopettaa huipulla. Suosittelen The Mulea erittäin lämpimästi Eastwoodin faneille, kuten myös koskettavista ja sydämellisistä draamoista pitäville. Mutta jos lähinnä poliittiset puolet ovat leffassa tärkeintä juuri sinulle, monet arvostelut osoittavat, ettei sinun kannata katsoa tätä teosta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Mule, 2018, Warner Bros., Imperative Entertainment, Bron Creative, The Malpaso Company, BRON Studios


torstai 10. tammikuuta 2019

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON



Ohjaus: Dean DeBlois ja Chris Sanders
Pääosissa: Jay Baruchel, Gerard Butler, America Ferrera, Craig Ferguson, Christopher Mintz-Plasse, Jonah Hill, Kristen Wiig, T. J. Miller ja David Tennant
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi perustuu Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun DreamWorks-animaatioyhtiön tuottaja Bonnie Arnold oli saanut edellisen filminsä, Yli aidan (Over the Hedge - 2006) valmiiksi ja halusi heti syöksyä uuden projektin kimppuun. Arnold kiinnostui Cowellin kirjoista ja alkoi työstämään niiden pohjalta animaatioelokuvaa. Lopulta Näin koulutat lohikäärmeesi sai ensi-iltansa maaliskuussa 2010 ja se oli valtava menestys. Kriitikot jopa ylistivät elokuvaa ja se oli ehdolla mm. kahdesta Oscar-palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras musiikki). Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Katsoin elokuvan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen vuosien varrella katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun ilmoitettiin, että elokuvasarja saisi vihdoin ja viimein jatkoa elokuvalla Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019), tiesin, että olisi jälleen aika katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne viimein.

Muiden Öystilässä asuvien viikinkien tapaan myös nuori Hikotus on opetettu vihaamaan lohikäärmeitä. Eräänä päivänä hän vihdoin onnistuu nappaamaan lohikäärmeen, mutta sen sijaan, että hän tappaisi hirviön kuten kunnon viikingin kuuluisi tehdä, kohtaaminen johtaakin lujaan ystävyyteen ja Hikotus oppii, etteivät lohikäärmeet olekaan sellaisia petoja kuin kerrotaan.

Elokuvan päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) ei ole yhtään niin kuin muut Öystilä-kylän asukkaat. Yleisesti viikingit ovat isokokoisia, vahvoja ja karskeja, mutta Hikotus on arka ja hintelä nuorukainen, joka sepän oppipoikana rakentelee mieluummin kaikenlaisia keksintöjä kuin taistelee lohikäärmeitä vastaan. Hikotus on siinä mielessä hyvin perinteinen fantasiaseikkailun päähenkilö, että hän aloittaa aika lailla pohjalta ja elokuvan aikana hänen täytyy nousta sankariksi ja todistaa itsensä muille. Tätä ei kuitenkaan tehdä kaikkein perinteisimmällä tavalla, mikä luo Hikotukseen oman kiinnostavuutensa. Hahmolla on selvästi enemmän älliä päässä kuin muilla viikingeillä, mistä syystä hän on pidettävämpi tapaus kuin kirvestä heiluttavat toverinsa.
     Hikotuksen isä Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on Öystilän päällikkö ja kylän suurin viikinki. Aimo vihaa lohikäärmeitä ja on hyvin pettynyt poikaansa, joka ei edes yritä jatkaa isänsä jalanjäljissä. Toisin kuin poikansa, Aimo käyttää siis mieluummin raakaa voimaa, ja päätänsä hän hyödyntää lähinnä kypäränsä pidikkeenä. Kyseessä ei kuitenkaan ole tyhmä hahmo ja vaikka Aimo vaikuttaa usein julmalta, on hänessä pidettävyyttä ja sydämellisyyttä. Hauskinta Aimossa (kuten parissa muussakin leffan hahmossa) on, että vaikka viikingit elivät oikeasti Norjassa ja Tanskassa, rooliin on valittu skottilainen Butler, joka ei edes pyri peittämään vahvaa korostustaan. Olen varma, että tekijät halusivat tarkoituksella tehdä viikingeistään brittejä.
     Muita Öystilän asukkeja ovat mm. kätensä ja jalkansa taistelussa menettänyt seppä Raivo (Craig Ferguson), joka on rakentanut erilaisia hauskoja proteeseja itselleen; nuori Astrid-tyttö (America Ferrera), joka haaveilee olevansa kaikkien aikojen paras lohikäärmeenmetsästäjä; Suomusintti (Christopher Mintz-Plasse), joka tietää kaiken lohikäärmeistä; Limalotja (Jonah Hill), joka kuvittelee itsestään liikoja; sekä hölmöt kaksoset Karski (T. J. Miller) ja Ronski (Kristen Wiig), jotka käyvät hieman ärsyttäviksi välillä.
     Ja tietysti täytyy mainita myös Hikotuksen kohtaama lohikäärme, kaikkien viikinkien pelkäämä ja salamannopea Hampaaton, joka on yksi suosikkilohikäärmeistäni ikinä! Hampaaton osaa olla vaarallinen ja hurja, jos sille päälle sattuu, mutta pääasiassa hän on suloinen ja leikkisä kuin koira. Hampaattomalle on mahtavasti luotu omaa persoonallisuutta, ja hänen ja Hikotuksen ystävyys tuodaan esille fantastisesti.




Vaikka muistan pitäneeni tästä elokuvasta todella paljon, en silti muistanut, kuinka mielettömän hyvä Näin koulutat lohikäärmeesi todellisuudessa onkaan. Kyseessähän on aivan huikea teos, eikä mikään ihme, että elokuva sai niin paljon ylistystä ilmestyessään! Mielestäni kyseessä on ylivoimaisesti DreamWorks-yhtiön hienoin elokuva - edes alkuperäinen Shrek (2001) ei pääse lähelle tämän filmin tasoa. Yksi suurimmista syistä sille, miksi elokuva on niin mahtava, on etteivät sen tekijät ole ajatelleet tekevänsä vain koko perheen viihdeseikkailua. Leffa ei itse asiassa edes ole koko perheelle, sillä mukana on niin jännittäviä ja hurjia kohtauksia, että perheen pienimmät saattavat jopa nähdä painajaisia. Kuten jo sanoin, taistot saattavat johtaa raajojen irtoamiseen ja parissa kohtaa lohikäärme haukkaisee ihmisen kokonaisena suuhunsa. Tekijät ovat selkeästi puskeneet pois ajatuksen siitä, että he tekevät animaatiota ja käsittelevät teostaan kuin se olisi näytelty ja oikeissa lokaatioissa kuvattu elokuva. Animaattorit jopa pyysivät yhtä kaikkien aikojen parhaista kuvaajista, Roger Deakinsia neuvomaan heitä, miten he saisivat elokuvan näyttämään mahdollisimman upealta. Enkä tarkoita vain animaatiojälkeä, vaan kuvakulmia, sommittelua ja valaisua, jotta filmi tuntuisi mahdollisimman todelliselta. Ja tämä urakka todella palkitaan: mieletön visuaalisuus sai minut usein unohtamaan, että kyseessä edes on animaatio!

Huikea visuaalisuus ja yllättävä brutaalius eivät kuitenkaan vielä yksinään tee elokuvasta upeaa. Näyttävään maailmaan tarvitaan myös erinomainen kertomus ja se leffasta kyllä löytyy. Filmin tarina ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä on hyvin tärkeä, ja mikä parasta, tämä on saatu piilotettua viikinkien ja lohikäärmeiden väliseen ikiaikaiseen sotaan. Hikotuksen tehtävä onkin yrittää saada muut öystiläiset ymmärtämään, etteivät lohikäärmeet ole pahoja. Filmissä käydään hyvä keskustelu siitä, ettei toisen osapuolen totaalinen tuhoaminen hyödytä mitään, vaan näiden olentojen kanssa voi ystävystyä, jos oikeasti yrittää. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys on elokuvan kantava voima ja se kerrotaan uskomattoman hyvin. Luvassa on hassuja tilanteita, pysäyttäviä hetkiä, lumoavia kohtia ja hyvää jännitettä, kun filmi kulkee kohti huipennustaan. Elokuvalla on kestoa vain vähän yli puolitoista tuntia, joten se etenee vauhdilla, eikä aikaakaan kun lopputekstit jo pyörivät. Tarina ei kertaakaan käy tylsäksi, vaan se pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Loppuun on saatu tiivistunnelmaista henkeä ja jopa koskettavuutta, sekä lapsille tärkeitä teemoja oman erehtyväisyyden hyväksymisestä, anteeksiantamisesta ja omien tekojen vastuunottamisesta. Kyseessä on siis aika pitkälti virheetön paketti, minkä lähes ainoa ongelma on, että se loppuu niin nopeasti. Hikotuksen ja Hampaattoman seikkailua kun voisi katsoa vielä paljon kauemminkin.




Vielä on pakko palata kehumaan elokuvan visuaalista ilmettä, sillä Näin koulutat lohikäärmeesi näyttää aivan tajuttoman hyvältä. Toki leffasta välillä näkyy, että aika on alkanut tekemään tepposia ja esimerkiksi hiukset näyttävät paikoitellen luonnottomilta ja jotkut kuvat kaipaisivat vielä viimeiset viilauksensa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun kuvien sommittelu, valaisu sun muut ovat näin hienosti toteutetut. Etenkin lentokohtaukset ovat päätähuimaavan näyttäviä ja visuaalisesti jopa todella kauniita. Hahmot ovat tottakai karikatyyrimäiset ja ihan hauskan näköiset, mutta paljon veikeämpiä ovat kaikenlaiset eri lohikäärmeet, mitä tekijät ovat päässeet suunnittelemaan. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on loistava aina lohikäärmeiden karjaisuista John Powellin säveltämään musiikkiin asti. Ei ole ihme, että Powell sai ehdokkuuden sävellyksistään - niin mahtavia sävelmiä on mukana! Ohjaajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois on onnistunut häikäisevän hyvin elokuvansa kanssa - jopa paremmin kuin erittäin mainion esikoistyönsä, Lilo & Stitchin (2002) kanssa. Sanders ja DeBlois käsittelevät leffaansa kuin mitä tahansa vakavasti otettavaa fantasiaseikkailua, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), mutta osaavat myös tarjota pientä huumoriakin mukaan. Erityisen hauskasta leffasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on toisaalta ihan hyvä. Liiallinen pöhköily veisi pois filmin varttuneemmasta ja kypsemmästä hengestä.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi on huikean mahtava fantasiaseikkailu, mikä nousee genrensä parhaimmistoon! On huikeaa, etteivät tekijät ole lähteneet tekemään perinteistä koko perheen animaatiota, vaan käsittelevät teostaan kuin suuren luokan näyteltyä elokuvaa. Leffan animointi on poikkeuksellista kuvasommittelun, -kulmien ja valaisun ansiosta, mikä saa antamaan anteeksi muutamat pienet visuaalisuudet, joita ajan hammas on alkanut nakertamaan. Mestarillisen animoinnin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtova tarina ja loistavia teemoja. Kerronta on erinomaista ja niin ovat myös tarinan hahmot. Hikotus on erittäin pidettävä päähenkilö ja hänen ystävyytensä Hampaaton-lohikäärmeen kanssa koskettaa syvästi. Hampaaton on ihana tyyppi! Elokuvasta löytyy myös hurjia tilanteita, jotka saattavat olla liian jännittäviä perheen pienimmille, mutta nauraakin saa. Filmin jälkeen ainoa asia, mikä jää harmittamaan, on, että se loppuu niin lyhyeen. Vähän yli puolentoistatunnin kesto ei ole tarpeeksi pitkä aika viettää tässä ihastuttavassa maailmassa. Suosittelenkin kaikkia animaatioiden ja fantasiaseikkailujen ystäviä katsomaan Näin koulutat lohikäärmeesi. Teemojen takia se voi sopia myös niille, jotka eivät lohikäärmesaduille yleensä lämpene. Kyseessä on mielettömän upea teos, enkä malta odottaa tulevaa kolmatta osaa!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
How to Train Your Dragon, 2010, DreamWorks Animation, Vertigo Entertainment, Mad Hatter Entertainment