Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima - 2006) - elokuva-arvostelu

KIRJEITÄ IWO JIMALTA

LETTERS FROM IWO JIMA

Ohjaus: Clint Eastwood

Näyttelijät: Kazunari Ninomiya, Ken Watanabe, Tsuyoshi Ihara, Ryō Kase, Shidō Nakamura, Hiroshi Watanabe, Takumi Bando, Yuki Matsuzaki, Takashi Yamaguchi, Eijiro Ozaki, Alan Sato, Nae Yuuki, Nobumasa Sakagami, Masashi Nagadoi, Akiko Shima ja Luke Eberl

Genre: sota, historia

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Letters from Iwo Jima, eli suomalaisittain Kirjeitä Iwo Jimalta perustuu Tadamichi Kuribayashin ja Tsuyuko Yoshidan kirjaan Picture Letters from the Commander in Chief vuodelta 1992 ja se on rinnakkaiselokuva Clint Eastwoodin sotaelokuvalle Isiemme liput (Flags of Our Fathers - 2006). Työstäessään elokuvaa, Eastwood luki Kuribayashin ja Yoshidan kirjan ja päätti tehdä Iwo Jiman taistelusta samalla myös toisen elokuvan, mutta japanilaisten vinkkelistä. Kuvaukset käynnistyivät työnimellä "Red Sun, Black Sand" Kaliforniassa, missä se kuvattiin lähes kokonaan, siitä huolimatta, että elokuva sijoittuu Japanin saarelle. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä vasta helmikuussa 2007, mutta kun Isiemme liput ei ollutkaan toivottu menestys, Kirjeitä Iwo Jimalta kiirehdittiin teattereihin ja elokuva saikin maailmanensi-iltansa jo 15. marraskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi hieman paremmin kuin Isiemme liput, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremman vastaanoton. Elokuva sai myös neljä Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras elokuva, ohjaus ja alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti parhaiden äänitehosteiden palkinnon, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globe -palkinnon. Itse olin nähnyt lapsena pätkän leffasta, kun sotahistoriasta kiinnostuneet serkkuni katsoivat sitä isovanhempieni luona. Kun huomasin Isiemme lippujen ja Kirjeitä Iwo Jimalta molempien täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa molemmat ja samalla arvostella ne.

Vuosi on 1945. Iwo Jiman saarella Japanin keisarillinen armeija valmistautuu Yhdysvaltojen hyökkäykseen.

Siinä, missä Isiemme liput kertoi Iwo Jiman taistelusta amerikkalaissotilaiden vinkkelistä, Kirjeitä Iwo Jimalta kääntää asetelman toisinpäin ja kertoo japanilaissotilaista, jotka valmistautuvat amerikkalaisten hyökkäykseen saarelle. Ken Watanabe näyttelee kenraali Tadamichi Kuribayashia, joka saapuu ottamaan komennon Iwo Jimalla, mutta joka ei usko sellaiseen tiukkaan kuriin, mitä Japanin keisarillinen armeija yleisesti edustaa. Hiroshi Watanabe esittää kenraalin läheisintä miestä, luutnantti Fujitaa, kun taas Nobumasa Sakagami esittää amiraali Ohsugia, Toshi Toda näyttelee eversti Adachia, Shidō Nakamura esittää luutnantti Itoa ja Takumi Bando esittää kapteeni Tanidaa, jotka pitävät tiukkaa jöötä yllä ja haluavat kaikkien olevan valmis uhraamaan henkensä Japanin ja keisarin vuoksi. Nuoria sotilaita edustavat Saigo (Kazunari Ninomiya), Nozaki (Yuki Matsuzaki), Kashiwara (Takashi Yamaguchi) ja uutena joukkoon liittyvä Shimizu (Ryō Kase), joista Saigo nousee elokuvan todelliseksi päähenkilöksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin pätevästi rooleistaan. Ken Watanabe on vähemmän yllättäen nappivalinta kunnioitetuksi kenraaliksi, eikä ihme, että kun Watanaben ilmoitettiin näyttelevän leffassa, suunnilleen kaikki Japanin nuoret miesnäyttelijät ilmoittivat halukkuuttaan päästä mukaan elokuvaan. Ninomiya hoitaa myös hyvin tonttinsa nuorena ja pelokkaana Saigona, joka painiskelee sen kanssa, haluaako hän mieluummin takaisin kotiinsa raskaana olevan vaimonsa luokse, vai kuolla kunniakkaasti keisarin puolesta.

Siitä huolimatta, että Kirjeitä Iwo Jimalta syntyi melkein puolivahingossa, kun Eastwood luki Kuribayashin kirjeiden pohjalta laaditun kirjan Isiemme lippuja työstäessään ja päättikin tehdä pikkubudjetilla myös siitä elokuvan, ja että se on japanilaisten näkökulman kuvauksesta huolimatta amerikkalainen elokuva, filmi ei kalpene tippaakaan Isiemme lippujen rinnalla. Nämä kaksi teosta pikemminkin tukevat toisiaan, kertoen täysin ennennäkemättömästi samasta konfliktista kahdesta eri näkökulmasta. Onkin kiehtovaa katsoa tämä Isiemme lippujen perään ja nähdä saman taistelun lisäksi myös muita samoja hetkiä eri vinkkelistä. Kun Isiemme lipuissa japanilaiset esitettiin lähes kasvottomina vastuksina, Kirjeitä Iwo Jimalta tekee saman amerikkalaisille. Kun Isiemme lipuissa katsoja jännitti saarella vastassa olevan uhkan takia, Kirjeitä Iwo Jimalta -leffassa katsoja jännittää ylivoimaisen vastustajan lähestyessä rantaa.

Rinnakkaisleffan tapaan Kirjeitä Iwo Jimalta pureutuu sodan järjettömyyteen, sotilaiden kohtaamaan aivopesuun valtion toimesta ja siihen, kuinka surullista on, että näiden nuorten miesten elämät päättyvät, samalla kun hommaa johtavat vanhat ja rikkaat ukot pysyvät turvassaan. Tässä leffassa otetaan erityisesti kantaa siihen, kuinka hullulta keisarillisen armeijan uhrautumisasenne tuntuukaan. Jos oma asemapaikka näyttäisi jäävän vihollisten jalkoihin, olisi häpeä vetäytyä tovereiden luokse, mutta kunniakasta räjäyttää itsensä. Kuribayashi ja Saigo tuovat jonkinlaista järkeä tähän päättömän uhrautumisasenteen keskelle, mutta silti lukuisilta kuolemilta ja siten perin haikealta ilmapiiriltä ei vältytä. Kirjeitä Iwo Jimalta on surullinen elokuva ja yhdessä Isiemme lippujen kanssa ne muodostavat hienon sodanvastaisen kokonaisuuden, joka kaikkien kannattaisi katsoa.

Clint Eastwoodin ohjaus on myös tämän elokuvan parissa väkevää ja hän tosiaan taitaa niin intiimimmät hahmojen väliset hetket kuin myös suuret ja brutaalit sotakuvaukset. Isiemme lippujen käsikirjoittaja Paul Haggis työsti tekstin yhdessä japanilaisen Iris Yamashitan kanssa, joka toimi rinnakkaisleffassa neuvonantajana. Vaikka tekijöinä olikin pääasiassa amerikkalaisia, erityisesti japanilaisyleisöt kehuivat elokuvan kuvausta japanilaisista sotilaista. Teknisestikin Kirjeitä Iwo Jimalta on vaikuttava. Se on taitavasti kuvattu ja leffa käyttää samaa värikikkailua, jossa sodan käynnistyessä värit lähes kuolevat pois kuvasta. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset rujot. Elokuvalla oli huomattavasti pienempi budjetti kuin Isiemme lipuilla, mutta Kirjeitä Iwo Jimalta hyötyi siitä, että se pystyi kierrättämään paljon samaa rekvisiittaa, sekä tehosteotoksia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Clintin pojan Kyle Eastwoodin ja Michael Stevensin säveltämiä haikeita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Letters from Iwo Jima, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Pictures, Warner Bros., Malpaso Productions, Amblin Entertainment

Slow Horses, kausi 6 (2026) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 6

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Kristin Scott Thomas, Saskia Reeves, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Tom Brooke, Rosalind Eleazar, Ruth Bradley, Hugo Weaving, Joanna Scanlan, Lucian Msamati, Paul Higgins, Olivia Cooke, Merab Ninidze, Kyle Soller, MyAnna Buring, Harry Lloyd, Lenny Rush, Dylan Smith, Barbara Marten ja Jonathan Pryce

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 5 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House - 2010-) perustuva televisiosarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV -palvelussa keväällä 2022. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Sarjan päätekijä Will Smith (ei se näyttelijä) kuitenkin ilmoitti viidennen kauden jäävän hänen viimeiseksi ja hänet korvasi Gaby Chiappe. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025 ja nyt Slow Horsesin kuudes tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse ryhdyin katsomaan sarjaa vasta vuodenvaihteessa, kuultuani siitä pitkään kehuja. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta ja olenkin innolla odottanut sarjan jatkumista. Kun kuutoskauden viimeinenkin jakso oli julkaistu, pistin sen vihdoin pyörimään.

Kun entisiä Slough Housen luupäitä löytyy murhattuina, Jackson Lamb ja hänen agenttinsa tajuavat olevansa jahdattuja.

Slow Horsesin tutut vakoojahahmot ovat jälleen uuden operaation kimpussa. Slough Housen luupäitä johtaa edelleen piereskelevä ja kaikille kuittaileva Jackson Lamb (Gary Oldman), kenties tällä hetkellä television paras hahmo. Hänen porukkaansa kuuluvat yhä sihteeri Catherine Standish (Saskia Reeves), agentit River Cartwright (Jack Lowden), Shirley Dander (Aimee-Ffion Edwards) ja J.K. Coe (Tom Brooke), sekä tekniikkaa hoitava Roddy Ho (Christopher Chung). Kausien varrella tähän poppooseen on tykästynyt aika lailla ja niinpä heidän uudelle tehtävälleen lähtee jälleen kiinnostuneena. Riveristä saadaan taas enemmän irti, koska mies suree nyt isoisänsä, entisen agentti Davidin (Jonathan Pryce) kuolemaa. Näyttelijäkaarti on taas kerran hyvässä vedossa, Oldmanin varastaessa show'n mahtavalla karismallaan.

     Paluun tekevät myös MI5:n johtoon vihdoin noussut Diana Taverner (Kristin Scott Thomas) ja erikoistiimi Koirien johtaja Emma Flyte (Ruth Bradley), kun taas uusina hahmoina kausi esittelee tappajapari Jimin (Kyle Soller) ja Janen (MyAnna Buring), mediamoguli Damienin (Harry Lloyd) ja isänsä murhasta kostoa janoavan pojan Reecen (Lenny Rush). Taverner on jälleen väkevä vastavoima Lambille ja hänen luupäilleen, eikä naisen uusi, pitkään haviteltu asema todellakaan ole mennyt häneltä ohi. Thomas jatkaa vahvaa suorittamistaan ja muutkin sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa oivallisesti.

Slow Horsesin kuudes tuotantokausi jäi mielestäni tähän mennessä sarjan heikoimmaksi, mutta onneksi sarja on heikoimmillaankin tavanomaista tasokkaampi jännäri. En tiedä, johtuuko se siitä, että Will Smith jäi pois sarjan showrunnerin pestistä, vai siitä että lähdemateriaalina toimiva Slough House -kirja (2021) ei ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Joka tapauksessa tämä kausi ei nappaa ihan niin tehokkaasti mukaansa kuin aiemmat, mutta se tarjoaa silti jälleen kuuden jakson verran mielenkiintoista juonittelua, salaliittoja ja selkäänpuukotuksia, eikä jälleen olisi ihme, vaikka koko kauden katsoisi yhden illan aikana. 

Vaikka sarjassa on aiemmin nähty kaudelta toiselle linkittyviä juonikuvioita, tehtävät ovat kuitenkin aina tuntuneet omilta kertomuksiltaan. Kuudes kausi tuntuu kuitenkin enemmän jatkumolta ja seuraukselta aiemmille tapahtumille, kun mukaan tuodaan vanhoja tuttuja - osa jopa hyvinkin yllättäen. Luupäitä jahtaava kaksikko tarjoaa toki oman jännitteensä, mutta samalla myös kiehtovan mysteerin: kuka kaiken takana oikein on? Tunnelma sen kuin tiivistyy kauden edetessä ja sekaan on saatu hyviä vetoja, jotka kiskaisevat tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta ratkaisuillaan. Kausi vieläpä jää varsin shokeeraavaan paikkaan, enkä malta odottaa näkeväni, mitä todennäköisesti jo ensi vuonna ilmestyvä seitsemäs kausi tuo tullessaan.

Kuudennen kauden on ohjannut Adam Randall, joka ohjasi myös neljännen kauden. Randall rakentaa jännitettä sujuvasti, mutta pieneksi ongelmaksi käy se, että Gaby Chiappen käsikirjoitus ei ole ihan yhtä terävää kuin Smithin. Teknisesti Slow Horses kuitenkin pitää tasonsa. Kuutoskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät kauden edetessä verisemmiksi. Tehosteet ajavat asiansa ja äänityöskentely on pätevää. Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämät musiikit tunnelmoivat tuttuun tapaansa hyvin taustalla ja mahtavahan toki on edelleen Mick Jaggerin esittämä tunnuskappale Strange Game. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Super Troopers 3 (2026) - elokuva-arvostelu

SUPER TROOPERS 3

Ohjaus: Jay Chandrasekhar

Näyttelijät: Jay Chandrasekhar, Kevin Heffernan, Paul Soter, Steve Lemme, Erik Stolhanske, Andrew Dismukes, Hannah Simone, Nat Faxon, Iqbal Theba, Sakina Jaffrey, Chace Crawford, Jon Rudnitsky, Marisa Coughlan, Lisa Gilroy, Brian Cox ja Lynda Carter

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Broken Lizard -komediaryhmän elokuva Super Troopers - aina valmiina! (Super Troopers - 2001) oli pienimuotoinen hitti, joten vuonna 2018 ryhmä julkaisi jatko-osan Super Troopers 2. Koska sekin menestyi tarpeeksi, ryhmä ryhtyi heti suunnittelemaan kolmososaa, joka kulki aluksi työnimellä "Super Troopers 3: Winter Soldiers". Tarina koki kuitenkin monia muutoksia, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025. Yhdysvalloissa Super Troopers 3 julkaistiin elokuvateattereissa elokuussa 2026, mutta Suomeen se on saapunut vasta nyt Disney+ -palvelun kautta. Itse pidin paria ensimmäistä elokuvaa ihan hauskoina tapauksina ja kun huomasin Super Troopers 3:n ilmestyneen Disney+:n valikoimaan, päätin heti katsoa sen.

Farva on menossa naimisiin ja Thornyn kauhuksi Farvan morsian on Thornyn sisko Sarita. Samalla kun Thorny yrittää sabotoida tulevat häät, poliisit ryhtyvät tutkimaan vandalisoituja vaahterasiirappirekkoja.

Super Troopersin tutut rääväsuiset ja muutenkin epäammattimaiset maantiepoliisit Arcot "Thorny" Ramathorn (Jay Chandrasekhar), Rodney Farva (Kevin Heffernan), MacIntyre "Mac" Womack (Steve Lemme), Carl Foster (Paul Soter) ja Robbie "Rabbit" Roto (Erik Stolhanske) tuuheine viiksineen ja isoine aurinkolaseineen tekevät jälleen paluun. Farva on onnistunut löytämään itselleen tyttöystävän, joka sattuu Thornyn epäonneksi olemaan hänen siskonsa Sarita (Hannah Simone) ja pariskunta on vieläpä menossa pian naimisiin. Thorny onkin päättänyt tehdä kaikkensa erottaakseen rakastavaiset ja estää häät. Macilla on jälleen metkut mielessään, kun taas Fosterilla on käynnissä ero tyttöystävästään Ursulasta (Marisa Coughlan). Rabbit sen sijaan intoilee siitä, ettei ole enää leimattu alokkaaksi, sillä joukkoon on liittynyt nuori Coy (Andrew Dismukes). Niin hyvässä kuin pahassa viisikko on pysynyt ennallaan. Osa hahmoista naurattavat edelleen, kun taas Farva pysyy tarkoituksellisen ärsyttävänä mulkerona.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Brian Cox, joskin hänen päällikköhahmonsa John O'Hagan on jäänyt eläkkeelle. Uusina tuttavuuksina Super Troopers 3 esittelee maantiepoliisien uuden päällikön, vähän vässykän Toddin, Thornyn ja Saritan vanhemmat herra ja rouva Makundanin (Iqbal Theba ja Sakina Jaffrey), sekä hämärät veljekset Bakerin (Chace Crawford) ja Steven (Jon Rudnitsky). Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä osissaan ja Cox pääsee parissa kohtaa naurattamaan äkäisenä O'Haganina.

Super Troopers 3 osoittautui ihan kivaksi, mutta hieman väsähtäneeksi komediaksi, jota katsoessa tuntuu toisinaan siltä, että nämä ukot alkavat olla turhan vanhoja tähän pelleilyyn. Monet vitseistä ovat puhdasta kierrätystä alkuperäisestä elokuvasta, mutta mahtuu sekaan myös uusia hassutteluja. Toisinaan hahmojen estoton törkyturpaisuus onnistuu tarjoamaan hyvät naurut, mutta välillä etenkin Farvan loputtomalta tuntuva omahyväinen vittuilu alkaa käydä hermoille. Jotkut sekoilut huvittavat, mutta loppusuoralla fyysinen koheltaminen ja älämölö rupeavat jo hieman kyllästyttämään, etenkin kun meno muuttuu hiukan laiskanpuoleiseksi.

Farvan häät on tarinallisesti ihan veikeä ja kuvio pitää pääasiassa mukanaan läpi varttia vaille kahden tunnin keston. Erityisesti Thornyn sabotointiyrityksiä on hupaisaa seurata ja ne johtavat aikamoisiin räävittömyyksiin. Sen sijaan leffan toinen tarinakaari vandalisoiduista vaahterasiirappirekoista ei jaksanut kiinnostaa minua tuon taivaallista, etenkin kun syylliset ja muut paljastukset asiaan liittyen ovat niin ilmiselviä alusta asti. Tämä juonikuvio tuntuu sellaiselta pakolliselta pahalta, että kun elokuva kertoo poliiseista, niin pakkohan vastassa on tietenkin olla rosvoja. Jos jotain, niin sentään elokuva ei ryhdy kierrättämään kahdesta edellisestä elokuvasta tuttua kuviota, jossa tutun viisikon pitäisi olla parempia kuin kilpaileva poliisiyksikkö.

Elokuvan on ohjannut kahden edellisen osan tapaan Thornyä näyttelevä Jay Chandrasekhar, jonka työ on kuitenkin hieman väsynyttä tällä kertaa. Pääviisikko toimii myös elokuvan käsikirjoittajina ja jokaista hauskaa juttua kohtaan mukaan on lipsahtanut jokin heikompi idea. Teknisesti Super Troopers 3 ajaa kuitenkin passelisti asiansa. Leffa on ihan hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet toimivat, puvustus on oivallista ja kerrankin tehostetiimi on jälkikäteen poistanut aurinkolasien linsseistä heijastuvat kuvausryhmäläiset. Efektit ovat kelvolliset ja äänityöskentely on sujuvaa, joskin Leo Birenbergin ja Zach Robinsonin säveltämät musiikit jäävät lähinnä yhdentekeväksi taustahälinäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Troopers 3, Yhdysvallat, 2026, Broken Lizard Industries

Fackham Hall (2025) - elokuva-arvostelu

FACKHAM HALL

Ohjaus: Jim O'Hanlon

Näyttelijät: Thomasin McKenzie, Ben Radcliffe, Damian Lewis, Katherine Waterston, Tom Felton, Emma Laird, Lizzie Hopley, Tom Goodman-Hill, Anna Maxwell Martin, Sue Johnston, Jason Done, Tim McMullan, Ramon Tikaram, John Thomson, Ian Bartholomew, Jimmy Carr ja Hayley Mills

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Fackham Hall on koomikko Jimmy Carrin ja hänen pikkuveljensä Patrickin ideoima parodiaelokuva. Idea veljeksille syntyi koronaviruspandemian aikaan, kun he katsoivat Downton Abbey -televisiosarjaa (2010-2015). He ryhtyivät kynäilemään käsikirjoitusta ja saivat ideansa läpi, sekä rahoituksen kasaan. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa Fackham Hall sai ensi-iltansa joulukuussa 2025. Suomeen elokuva saapui vasta tänä keväänä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse innostuin, kun näin leffan trailerin viime syksynä, koska pidän niin Downton Abbeysta, parodioista kuin Jimmy Carrin ronskista huumorista - olen jopa nähnyt miehen kerran livenä. Ostinkin Fackham Hallin heti, kun se ilmestyi Suomessa blu-raylle ja katsoin sen eräänä iltana.

Vuoden 1931 Britanniassa Davenportin aatelisperhettä uhkaa häätö heidän kotoaan Fackham Hallista, mikäli heidän tyttärensä Poppy ei mene naimisiin serkkunsa Archibaldin kanssa. Hääsotkun keskellä Fackham Halliin saapuu uusi työntekijä, orpo taskuvaras Eric Noone.

Fackham Hallin keskiössä on nimikkokartanossa asuva Davenportin aatelisperhe, johon kuuluvat lordi Humphrey (Damian Lewis) ja lady Prudence (Katherine Waterston), sekä heidän tyttärensä Poppy (Emma Laird) ja Rose (Thomasin McKenzie). Koska Davenportin pariskunnan pojat John, Paul, George ja Ringo menehtyivät eri syistä, on heidän sukunsa tulevaisuus Poppyn ja Rosen harteilla, joista jommankumman on mentävä naimisiin rikkaan Archibaldin (Tom Felton) kanssa. Archibald sattuu olemaan Poppyn ja Rosen serkku, mutta Davenportien onneksi insesti ei ole vain sallittua, vaan kannustettavaa. Waterston ja etenkin Lewis ovat hupaisat jäykkinä aatelisina, kun taas McKenziesta löytyy oikeaa sinisilmäisyyttä ja haaveilua erilaisesta elämästä. Laird ja Felton toimivat kanssa passelisti osissaan ja Felton on sopivan niljakas Archibaldina.

     Elokuvassa nähdään myös Tim McMullan hovimestari Cyrilinä, Anna Maxwell Martin taloudenhoitaja McAllisterina, Tom Goodman-Hill komisario Robert Keninä, Jason Done muuan kirjailija J. R. R. Tolkienina, Jimmy Carr pappina, sekä Ben Radcliffe häähärdellin keskellä Fackham Halliin töihin tulevana orpona taskuvarkaana Eric Noonena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Radcliffelta löytyy oivaa kemiaa McKenzien kanssa. Itse mielsin toki hauskaksi sen, että elokuvan J. R. R. Tolkien ei ole vielä kirjoittanut Hobittia (The Hobbit - 1937) ja hän saakin osakseen lähinnä teennäistä kannustusta ja huvittuneita ilmeitä, kun hän kertoo tarinastaan lapsenkokoisesta miehestä, joka lähtee seikkailulle velhon ja kääpiöiden kanssa, vallatakseen aarrevuoren lohikäärmeeltä.

Komediagenren alalajityyppi parodia tuntui unohtuneen elokuvista vuosiksi, kunnes viime vuonna ensi-iltansa sai uusi Mies ja alaston ase (The Naked Gun - 2025), tänä vuonna ilmestyi uusi Scary Movie (2026) ja siinä välissä julkaistiin Fackham Hall. Kuten alussa kerroin, pidän paljon parodioista, Downton Abbeysta ja Jimmy Carrista, joten tämä elokuvahan oli periaatteessa kuin tehty minulle. Se naureskelee Downton Abbeyn ja vastaavien sarjojen aatelisperheiden draamoille, mutta parodiaa tehdään myös Agatha Christien Hercule Poirot -kirjoista (1921-1975), kun Fackham Hall muuttuu häiden keskellä murhatutkimuspaikaksi. Elokuva vitsailee erittäin hauskasti kohteidensa kustannuksella, oikein ampuen yli Davenportien hienostuneisuuden kanssa, sekä leikitellen dekkarikliseillä.

Katsojaa auttaa se, jos pilkattavat kohteet ovat tuttuja, mutta leffan parissa voi olla hauskaa muutenkin. Ilahduttavinta on, että elokuvaa on tehty samaan tapaan kuin Monty Python ja ZAZ-kolmikko tekivät parodioitaan, eli vitsiä viljellään erittäin tiuhaan tahtiin, eikä hölmöyksissä ole usein mitään järkeä. Kieli on pidetty visusti poskessa ja parempi niin. Puolitoistatuntisen aikana ei aika ehdi käydä pitkäksi, sillä se naurattaa kohtauksesta toiseen makeasti. Huumoria revitään niin sanaleikeistä, fyysisestä kohelluksesta, alapäävitseistä, hävyttömyyksistä, sekä Carrille ominaiseen tapaan varsin rankoistakin aiheista. Taustalle on vieläpä ujutettu niin paljon lisävitsejä, että moni juttu menee todennäköisesti ohi ensimmäisellä katselulla. Ja sen voin kyllä sanoa, että todella ennalta-arvattavasta tarinasta huolimatta palaan ilomielin Fackham Hallin pariin joskus uudelleenkin.

Carrin veljesten, Dawsonin veljesten Steven ja Andrew'n, sekä Tim Inmanin lystikkään käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Jim O'Hanlonin on ollut helppo pitää yllä kepeän hupaisaa ilmapiiriä. O'Hanlon saa myös näyttelijänsä irrottelemaan vekkulisti. Tämän päälle Fackham Hall on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset paikoitellen hupaisat. Tehosteet ovat tarkoituksellisesti hieman köykäiset ja äänimaailmallakin on tuotu lisähuumoria. Oli Julianin ja David Arnoldin säveltämät musiikit auttavat mukavan tunnelman kanssa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fackham Hall, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2025, Elysian Film Group, Mews Films, Two & Two Pictures, Head Gear Films, Vacancy Films

Avatar: Seitsemän suojaa, kausi 1 (Avatar: Seven Havens - Book One: Survival - 2026) - sarja-arvostelu

AVATAR: SEITSEMÄN SUOJAA - KAUSI 1

AVATAR: SEVEN HAVENS - BOOK ONE: SURVIVAL

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Saheli Khan, Aishu Devan, Major Curda, Akshay Khanna, Sakina Jaffrey, Darren Barnet, Jennifer Sun Bell, Kimberly Woods, Topher Ngo, Nia Castro, Clyde Kusatsu, Andrew Kishino, Zahra Fazal, Eric Bauza, June Angela, Cia Court ja Dee Bradley Baker

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: 22 minuuttia - 44 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Tuli. Ilma. Vesi. Maa.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animaatiosarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä menestys, joka voitti palkintoja ja jonka pohjalta tehtiin katastrofaalinen näytelty elokuva The Last Airbender (2010), sekä vaihtelevaa palautetta saanut Netflix-sarja Avatar: The Last Airbender (2024-). Lisäksi sarjan tarina jatkui animaatiosarjalla The Legend of Korra (2012-2014) ja animaatioelokuvalla Avatar Aang: The Last Airbender (2026). Lisäksi DiMartino ja Konietzko ryhtyivät työstämään uutta sarjaa, joka tapahtuisi kaksisataa vuotta The Legend of Korran jälkeen. Projekti paljastettiin alkuvuodesta 2025, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja ranskalainen animaatioyhtiö La Chouette Compagnie kävi töihin. Nyt Avatar: Seitsemän suojaa -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta) ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin. Alkuperäinen Avatar on yhä yksi suosikkisarjoistani ja pidin myös The Legend of Korrasta. Katsoinkin Avatar: Seitsemän suojan uuden jaksot viikottain heti niiden ilmestyttyä.

Korran aiheutettua tuhoisan Mullistuksen, ihmiset elävät nykyään seitsemässä suojassa, peläten ja vihaten avatareja. Nuori tyttö Pavi piilottelee olevansa uusi avatar, mutta kaikki mullistuu, kun Pavi tapaa yllättäen kaksossiskonsa Nishan, joka on myös avatar.

Avatar: Seitsemän suojaa -sarjassa ei ole vain yhtä avataria, vaan ensimmäistä kertaa ikinä kaksi - kaksossiskot Pavi (Saheli Khan) ja Nisha (Aishu Devan). Pavi ja Nisha erotettiin toisistaan kuitenkin jo pieninä ja tytöt ovat jopa unohtaneet toisensa. He kummatkin osaavat taitaa useampaa kuin yhtä elementtiä. Tätä taitoa olisi pidetty parisataa vuotta sitten suojelijan ja sankarin merkkiä, mutta edellisen avatarin, omasta sarjastaan tutun Korran aiheutettua "Mullistuksen", maailmanloppua muistuttavan tuhoisan tapahtuman, avatarit on kirottu selviytyjien keskuudessa niin, että tyttöjen pitää piilotella taitoaan. Tämä tekee hahmoista kiinnostavat uudet avatarit - siis sen lisäksi, että heitä on tosiaan poikkeuksellisesti kaksi. Pavi on asunut jo pitkään kahdestaan ison kissamaisen ratsunsa Geetin kanssa, kun taas Nisha on elellyt yhden seitsemästä suojasta, Elloran palatsissa. Myös nämä erilaiset lähtökohdat tekevät heistä kiinnostavan parivaljakon.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Elloran neuvoston johtaja Kayoko (Jennifer Sun Bell), Elloraa suojelevan Taitoprikaatin kapteeni Karthik (Akshay Khanna), prikaatiin kuuluva nuori tuulentaitaja Jae (Major Curda), hänen entinen poikaystävänsä Datu (Topher Ngo), taskuvaras Amow (Nia Castro), sekä Paville ystävällinen leipuri Agam (Sakina Jaffrey). Sivuhahmot ajavat asiansa ja heistä kehkeytyy kiinnostavampia puolia kauden edetessä, mutta ei hahmogalleria säväyttänyt todellakaan samalla lailla kuin alkuperäisen Avatarin poppoo.

Avatar: Seitsemän suojaa on lähtökohdiltaan kiehtovan erilainen lähestymistapa tähän tuttuun maailmaan, missä osa ihmisistä osaa taivuttaa yhtä neljästä elementistä; tulta, ilmaa, vettä tai maata. Vain yksi vuorollaan voi käyttää näitä kaikkia ja tätä avatariksi kutsuttua henkilöä on yleensä pidetty suurena sankarina. Oman sarjansa päähenkilö Korra aiheutti kuitenkin (ainakin väitetysti) tuhoisan Mullistuksen, mikä on kääntänyt ihmisten näkemyksen avatareista päälaelleen. Niinpä onkin kiinnostavaa nähdä, miten kaksi siskoa, jotka ovat yllättäen molemmat avatareja, setvivät tietään tässä muuttuneessa fantasiamaailmassa.

Mutta vaikka sarja sisältääkin raikkaan erilaisen lähestymistavan aiheeseensa, kelpo päähenkilöt, sekä toki suuren kiinnostuksen sitä kohtaan, että miten ihmeessä Korran muka aiheutti "maailmanlopun", Avatar: Seitsemän suojaa ei tapahtumaketjunsa myötä oikein onnistunut saamaan minua koukkuunsa. Se ajaa oikein passelisti asiansa, tarjoaa niin hyvää huumoria, kelpo jännitystä kuin myös sopivia käänteitä kertomukseensa, mutta Pavin ja Nishan seikkailu ei nappaa läheskään niin hyvin mukaansa kuin alkuperäissarjassa Aangin ja kumppaneiden rohkea taival. Uudet, parikymmentäminuuttiset jaksot oli aina helppo katsoa aamupalan kera kuin lapsena konsanaan, mutta ainakaan tämä avauskausi ei koskaan herättänyt palavaa tarvetta nähdä, miten tarina seuraavaksi etenee. Katson silti mielelläni jatkoa. Avatar: Seitsemän suojan on paljastettu saavan vielä kolme jatkokautta, joista seuraava on nähtävästi jo työstämisen loppusuoralla, samalla kun finaalikautta suunnitellaan parhaillaan.

Visuaalisesti Avatar: Seitsemän suojaa on erittäin mainio. Animaatiojälki mukailee hyvin aiempia sarjoja, mutta "Mullistuksen" myötä sen esittelemä maailma on toki hyvin erilainen. Hulppeaa Elloraa ympäröi ankea autiomaa ja nämä kaksi paikkaa ovat sopivan erilaiset tapahtuma-alueet. Yksityiskohtia löytyy, minkä lisäksi hahmot liikkuvat sulavasti ja kuvat ovat läpikotaisin miellyttävän värikkäitä. Myös äänityöskentely on onnistunutta ja paluun Avatarin pariin tehnyt säveltäjä Jeremy Zuckerman tunnelmoi tuttuun tapaansa niin mahtipontisesti, seikkailullisesti, jännittävästi kuin haikeastikin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Avatar: Seven Havens, Yhdysvallat, 2026-, Avatar Studios, Ginormous Madman, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Productions

Happy Feet (2006) - elokuva-arvostelu

HAPPY FEET

Ohjaus: George Miller

Näyttelijät: Elijah Wood, Robin Williams, Brittany Murphy, Hugh Jackman, Nicole Kidman, Hugo Weaving, Fat Joe, Anthony LaPaglia, Miriam Margolyes, Carlos Alazraqui, Lombardo Boyar, Jeffrey Garcia, Johnny Sanchez ja E. G. Daily

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Happy Feet on George Millerin ohjaama ja käsikirjoittama animaatioelokuva. Idea elokuvaan syntyi jo kun Miller oli tekemässä Mad Max 2 - asfalttisoturia (Mad Max 2 - 1981) ja kuvaaja Bill Grimmond näytti hänelle tekemäänsä dokumenttia Etelämantereesta, vitsaillen, että ehkä Miller voisi seuraavaksi tehdä elokuvan aavikkoerämaan sijaan jäätiköstä. Etelämanner alkoi kiehtoa Milleriä, joka ryhtyi tutkimaan niin aluetta kuin siellä asuvia eläimiä, erityisesti pingviinejä. Vuonna 2001, tavatessaan Warner Bros. Picturesin tuolloisen studiojohtajan Alan Hornin, Miller ja tuottaja Doug Mitchell esittelivät Hornille ideansa pingviinianimaatiosta ja jättivät alkuperäisen käsikirjoituksen miehelle luettavaksi. Päästyään takaisin kotimaahansa Australiaan, Miller sai puhelun Hornilta, joka halusi rahoittaa leffan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin, hyödyntäen tanssinumeroihin motion capture -tekniikalla kuvattuja tanssijoita. Lopulta Happy Feet sai maailmanensi-iltansa 12. marraskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoilta positiivista palautetta kerännyt iso hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon. Itse näin Happy Feetin muistaakseni vuonna 2007, kun se saapui vuokralle, mutten ole katsonut leffaa koskaan kokonaan toista kertaa - ainoastaan nähnyt siitä pätkiä, kun se on tullut televisiosta. Kun huomasin Happy Feetin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Etelämantereen keisaripingviineille laulaminen on kaikki kaikessa, he jopa löytävät rakkauden sydänlaulunsa myötä. Asiat kuitenkin mullistuvat, kun pingviininpoikanen Mumble ei osaakaan laulaa, mutta rakastaa tanssimista.

Happy Feetin keskiössä on nuori keisaripingviini nimeltä Mumble (Elijah Wood), joka on erilainen kuin muut lajitoverinsa. Siinä, missä muut keisaripingviinit pitävät laulamista pyhänä juttuna ja heidän parittelurituaalinsa käynnistyy laulusta, Mumblea ei ole siunattu hyvällä äänialalla tai kummoisella sävelkorvalla. Sen sijaan Mumble tykkää pistää jalalla koreasti, tanssia ja stepata. Tämä saa muut pingviinit pitämään Mumblea omituisena ja nuorukainen onkin syntymästään lähtien tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Hahmo on mainio sympaattisuudessaan ja Mumblea kannustaa olemaan rohkeasti oma itsensä ja osoittamaan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Mumblen vanhemmat Norma Jean (Nicole Kidman) ja Memphis (Hugh Jackman), Mumblen ihastus Gloria (Brittany Murphy), keisaripingviinien johtaja Nooa (Hugo Weaving), jääpingviiniviisikko Ramón (Robin Williams), Nestor (Carlos Alazraqui), Lombardo (Johnny Sanchez), Rinaldo (Jeffrey Garcia) ja Raul (Lombardo Boyar), sekä omaa kulttiaan johtava pitkätöyhtöpingviini Routalempi (Robin Williams). Sivuhahmotkin ovat täynnä vekkuleita persoonia ja jääpingviiniviisikko "Amigot" naurattavat taatusti etenkin perheen pienempiä katsojia. Kulttijohtaja Routalempi taas huvittaa todennäköisesti enemmän aikuiskatsojaa, joka toivoo, ettei mahdollisesti vieressä oleva lapsi ryhdy kyselemään liikaa hahmosta. Veikeän lisänsä menoon tuo se, että näyttelijät puhuvat paksulla Yhdysvaltojen eteläosavaltioiden aksentilla, minkä yhdistäisi normaalisti mielessään kuiviin aavikkomaisemiin, eikä hyytävään jäätikköön.

Olen tosiaan nähnyt Happy Feetin vain kerran aiemmin elämässäni, kun se tuli vuokrattavaksi vajaat 20 vuotta sitten. Muistin elokuvasta ainoastaan sen, että päähenkilö on tanssiva pingviini, jota muut pingviinit pitävät outona. Tuntuikin hassusti siltä kuin olisin katsonut leffan nyt ensimmäistä kertaa elämässäni, koska missään kohtaa elokuvan aikana minulle ei juolahtanut mieleen muistikuvia siitä, mihin tarina on menossa. Vielä hassumpaa taitaa tosin olla se, että pidin Happy Feetista nyt enemmän kuin silloin vuosia sitten, kun katsoin sen lapsena. Tähän tosin vaikuttaa todennäköisesti se, että leffa on pullollaan huumoria aikuisempaan makuun. Parittelu nousee useasti esille puheenaiheena elokuvan aikana ja jossain kohtaa jopa tuumin, onko leffa edes erityisen sopiva muksuille?

Kaksimielisistä vitseistään huolimatta Happy Feet on lystikäs animaatio perheen yhteiseen elokuvahetkeen, tarjoten kosolti hupia eri ikäisille katsojilleen. Hymy leviää useasti huulille ja omakin tanssijalka alkaa vipattaa. Mukana on myös toimivan jännittäviä kohtauksia, kun pingviinit kohtaavat Etelämantereen vaaroja merileopardeista miekkavalaisiin, jotka popsisivat mielellään näitä lentokyvyttömiä lintuja välipalakseen. Parhaiten elokuva kuitenkin vakuuttaa teemojensa puolesta. Mumblen erilaisuutta on helppo heijastaa monenlaisiin poikkeavuuksiin. Pingviinikulttuuri myös esitetään erittäin konservatiivisena ja uskonnollisena ja Mumble alkaa hissuksiin tekemään muutosta tähän kulahtaneeseen ja paikoillaan junnaavaan elämäntapaan. Pisteitä rokottaa hieman lopun töksähtävän hätiköity luonnonsuojeluosio, mutta Happy Feet on silti oikein mainio tapaus.

Visuaalisesti Happy Feet näyttää hyvältä, joskin sen animaatiojälki ei toki tietenkään ole yhtä tarkkaa kuin tämän päivän animaatioissa. Lumiset maisemat ja pingviinilaumat näyttävät oivallisilta ja värimaailmaankin saadaan kivasti lisäystä leffan edetessä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu. John Powellin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla ja oman lisänsä tuo leffan jukebox-musikaalisuus. Pingviinit siis laulavat jo olemassa olevia kappaleita ja leffassa kuullaankin niin Elvistä, Queenia, Stevie Wonderia, The Beatlesia kuin Princeäkin. Elokuvan tekijöillä kesti muuten kauan taivutella Princeä antamaan lupa hänen Kiss-biisinsä käyttöön. Artistille näytettiin pätkiä leffasta ja Prince innostui lopulta niin paljon, että teki elokuvaa varten kokonaan uuden biisin, Song of the Heartin, joka voitti parhaan laulun Golden Globe -palkinnon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Feet, Yhdysvallat, Australia, 2006, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Kennedy Miller Productions, Animal Logic, Kingdom Feature Productions

Nobody Wants This, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

NOBODY WANTS THIS - KAUSI 3

Luoja: Erin Foster

Näyttelijät: Kristen Bell, Adam Brody, Justine Lupe, Timothy Simons, Jackie Tohn, Tovah Feldshuh, Stephanie Faracy, Paul Ben-Victor, Michael Hitchcock, Sherry Cola, Shiloh Bearman ja Sarah Silverman

Genre: komedia, romantiikka

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 25 minuuttia - 30 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 13

Erin Fosterin luoma komediasarja Nobody Wants This nousi suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä syksyllä 2024. Toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2026 ja nyt Nobody Wants Thisin kolmas kausi on saapunut Netflixin valikoimaan. Itse pidin sarjan paria aiempaa kautta kelpo hömppänä, mutten ole sen kummemmin innostunut näkemästäni. En siis juuri odottanut sarjan jatkumista, mutta päätin kuitenkin katsoa uudet jaksot niiden ilmestyttyä.

Joanne ja Noah muuttavat asumaan yhdessä, Joannen päätettyä kääntyä juutalaiseksi.

Nobody Wants Thisin tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietysti Kristen Bellin ja Adam Brodyn näyttelemästä pääparista, podcastia pitävästä Joannesta ja rabbi Noahista. Toisen kauden lopuksi Joanne teki päätöksen kääntyä juutalaiseksi ja nyt rakastavaiset ovat päättäneet viedä suhteensa seuraavalle tasolle muuttamalla asumaan yhdessä. Uusi arki tuo kuitenkin mukanaan uudet haasteet, kun Joannelle ja Noahille selviää toistensa erilaiset pinttyneet tavat. Bell ja Brody ovat edelleen hyvässä vedossa rooleissaan ja heidän väliltä löytyy oivaa kemiaa.

     Myös Joannen sisko Morgan (Justine Lupe) ja heidän vanhempansa Lynn-äiti (Stephanie Faracy) ja Henry-isä (Michael Hitchcock), Noahin veli Sasha (Timothy Simons), Sashan entinen vaimo Esther (Jackie Tohn), sekä Noahin ja Sashan vanhemmat Bina-äiti (Tovah Feldshuh) ja Ilan-isä (Paul Ben-Victor) ovat menossa mukana. Kakkoskaudella Sasha ja Esther tulivat siihen tulokseen, että heidän suhteensa oli päätynyt tiensä päähän ja he päätyivät asumuseroon. Asiaa ei helpota Morgan, joka sekoittaa Sashan tunteet. Hahmokattauksesta omana suosikkinani pysyy edelleen aina sanavalmis Bina, jonka suhtautuminen Joanneen on lämmennyt, mutta joka heittää silti teräviä kommentteja tarpeen vaatiessa. Sen sijaan Morgan pysyy todella ärsyttävänä itsekeskeisen asenteensa kanssa.

Nobody Wants This pitää kelpo tasonsa kolmannella kaudellaankin. Ei sarja vieläkään tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, mutta tämän romanttisen komedian seuraaminen on niin helppoa puuhaa, että puolituntisia jaksoja katsoo sujuvasti muutamankin putkeen. Joannen ja Noahin suhdetta syvennetään mainiosti ja on kiinnostavaa seurata pariskuntaa nyt, kun he ovat päässeet aika lailla samalle sivulle siitä, mitä he haluavat tulevaisuudeltaan. Sen sijaan en juuri lämmennyt Sashan ja Morganin lämpeneville väleille, vaikka siitä suunnasta onkin jo pitkään vihjailtu aiemmilla kausilla. Kuvio nimittäin tarkoittaa, että Morganin kanssa on vietettävä enemmän aikaa.

Kolmoskausi pitää tutun kepeää ilmapiiriä hyvin yllä ja tarjoaa runsaasti huvittuneita hymähdyksiä, oli kyse sitten tapahtumaketjuista tai hahmojen välisistä keskusteluista. Parhaat naurut tarjosi jälleen kerran Noahin Bina-äiti näpäytyksillään, vaikka samalla pidin myös koomisena sitä, kuinka hän on muuttunut paljon mukavammaksi Joannelle. Hänen aiemman luonteensa tuntien tämä mukava Bina on jopa hitusen pelottava tapaus. Kaikki huipentuu oivallisessa finaalissa, joka voisi osittain jopa toimia sarjan päätöksenä. Lisää on kuitenkin todennäköisesti tulossa, ottaen huomioon sarjan suosion. Katson kyllä sujuvasti vielä neljännenkin kauden.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät kepeää tunnelmaa sujuvasti yllä, osaten myös vakavoitua tarpeen vaatiessa. Käsikirjoittajat kuljettavat juonikuvioita kelvollisesti eteenpäin, vaikka joidenkin hahmojen kohdalla horjutaankin sillä rajalla, muuttuvatko heidän hauskoiksi tarkoitetut näpäytyksensä vain turhauttavan ylimielisiksi. Teknisestikin Nobody Wants This pitää tasonsa. Kolmas kausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut toimivat hyvin ja äänityöskentely on passelia Duncan Blickenstaffin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Nobody Wants This, Yhdysvallat, 2024-, 20th Television, 3 Arts Entertainment, Steve Levitan Productions