Sugar, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

SUGAR - KAUSI 2

Luoja: Mark Protosevich

Näyttelijät: Colin Farrell, Jin Ha, Tony Dalton, Sasha Calle, Raymond Lee, Laura Donnelly, Shea Whigham, Jack Topalian, Akrosia Samson, Bernard White, Laura San Giacomo, Kirby, James Cromwell ja Mireille Enos

Genre: mysteeri, jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 33 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Mark Protosevichin luoma dekkarisarja Sugar nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Sugarin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta, etenkin sen villin käänteen takia ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Sugarin toisesta kaudesta oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Muiden lajitoveriensa matkatessa takaisin omalle planeetalleen, ihmiseksi naamioituva yksityisetsivä John Sugar päätti jäädä Maahan ja etsiä siskonsa. Lisäksi Sugar palkataan löytämään nyrkkeilijän kadonnut isoveli.

Colin Farrell palaa rooliinsa John Sugariksi, joka ei ollutkaan mikään tavallinen mies laisinkaan, vaan ihka oikea avaruusolento, joka on naamioitunut ihmiseksi ja työskentelee yksityisetsivänä. Nyt kun kissa on nostettu pöydälle, toinen kausi pystyy saman tien käsittelemään tätä hahmon todellista puolta ilman kiertelyä, kaartelua ja muuta salailua. Siinä, missä Sugarin muut lajitoverit päättivät ykköskauden päätteeksi jättää Maan ja palata takaisin kotiplaneetalleen, Sugar päätti jäädä etsimään siskoaan Djeniä (Mireille Enos). Farrell on toistamiseen mainio roolissaan ja kiinnostavan lisänsä tuo hänen kertojaäänensä, jossa hän voi nyt avoimemmin pohtia ihmisyyden kiehtovia tapoja ja poikkeavuuksia.

     Sugarin toinen tuotantokausi esittelee pääasiassa uuden sivuhenkilökaartin, johon kuuluvat muun muassa nyrkkeilijä Danny Moon (Jin Ha), joka palkkaa Sugarin etsimään hänen kadonneen isoveljensä Ji'n (Raymond Lee), entinen vanki Val (Sasha Calle) ja Sugarin vanha ystävä Tom (Shea Whigham), jotka auttavat Sugaria etsinnöissä, sekä hämärä poliisi Ray Vega (Tony Dalton), joka toimii eräänlaisena antagonistina kaudella. Calle ja Dalton ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja heidän hahmonsa tuovat kiinnostavan erilaiset vastaparit Sugarille. Dannyn ja hänen kadonneen veljensä tapaus ei kuitenkaan ole järin mielenkiintoinen.

Sugar vaikutti aluksi tuiki tavalliselta dekkarisarjalta, kunnes avauskauden puolen välin paikkeilla se pudotti todellisen pommin, paljastamalla nimikkohahmon olevan sittenkin avaruusolento. Rohkea veto sai minut innostumaan sarjasta enemmän, mutta harmillisesti kakkoskaudella tämä villi scifikäänne koituu osittain aikamoiseksi kompastuskiveksi. Nyt kun on selvää, että sarjassa on avaruuden muukalaisia, jotka teeskentelevät ihmisiä ja ovat parhaimmillaan soluttautuneet valtioiden tärkeisiin tahoihin, sarjan alkuperäinen dekkarikoukku tuntuukin kakkoskaudella hassun yhdentekevältä. Sugarin yritys löytää siskonsa ja shokeeraavat paljastukset, joiden äärelle hän etsintöjensä myötä päätyy, tuntuvat niin mojovilta, ettei Dannyn veljen etsintä jaksa koukuttaa mukaansa. Ja siihenhän kaudella käytetään paljon aikaa.

Sugarin toinen tuotantokausi onkin hieman epätasainen paketti, joka nousee plussan puolelle Farrellin tinkimättömän roolityön ansiosta. Käsikirjoitukset rönsyilevät kuitenkin hieman liikaa sinne ja tänne, eikä tasapainoa yksityisetsivätyön ja tähtienvälisten konfliktien välillä meinaa löytyä. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että kauden loppusuoran käänteet vihjaavat siihen, että mahdollisella kolmannella kaudella tämä epätasapaino voi olla vieläkin horjuvampaa.

Osasyy Sugarin tason pienoiseen pudotukseen on todennäköisesti siinä, ettei sarjan luoja Mark Protosevich ole tällä kertaa toiminut yhdenkään jakson käsikirjoittajana. Samalla myös sarjan voimakkaasti tyylitelty tekninen toteutus tuntuu huomattavasti tavanomaisemmalta. Juuri kun avauskauden napakkaan leikkaustyyliin ja kohdettaan hakevaan kuvaukseen ehti tottua, kakkoskausi onkin paljon perinteisempi. Ei tämänkertaisessa kuvauksessa ja leikkauksessa sinänsä vikaa ole, joskin jäin kaipaamaan väliin leikattuja pätkiä vanhoista klassikkoleffoista. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Ali Shaheed Muhammadin ja Adrian Youngen noir-leffoista vaikutteita ottavat musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Sugar, Yhdysvallat, 2024-, Apple Studios, Apple TV, Chapel Place Productions, Genre Films

Star Wars: Visions Presents - The Ninth Jedi (2026) - sarja-arvostelu

STAR WARS: VISIONS PRESENTS - THE NINTH JEDI

Ohjaus: Kenji Kamiyama ja Shunsuke Tada

Näyttelijät: Chinatsu Akasaki, Tetsuo Kanao, Hiromu Mineta, Hinata Tadokoro, Nao Ōmori, Kenji Nomura, Chō, Shin-ichiro Miki, Hiroshi Naka, Tetsu Inada, Maaya Sakamoto ja Nobuyuki Hiyama

Genre: anime, scifi, seikkailu, toiminta

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 23 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Disneyn ostettua Lucasfilmin George Lucasilta vuonna 2012, studio alkoi kehitellä uusia projekteja Lucasin luomasta hittielokuvasarjasta, Tähtien sodasta (Star Wars - 1977-). Yksi näistä projekteista oli Star Wars: Visions -sarja, jossa eri japanilaiset animeyhtiöt tarjosivat omat visionsa saagan pohjalta. Yksi sarjan jaksoista oli Production I.G.:n työstämä The Ninth Jedi, joka sai jatkoa Star Wars: Visionsin kolmannella kaudella jaksolla The Ninth Jedi: Child of Hope. Vuonna 2025 Disney paljasti työstävänsä suosituimpien jaksojen pohjalta omia sarjojaan ja että The Ninth Jedi olisi niistä ensimmäinen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Star Wars: Visions Presents - The Ninth Jedi on julkaistu Disney+ -suoratoistopalvelussa. Itse olen pääasiassa pitänyt Star Wars: Visionsista, vaikka matkan varrelle on mahtunut hieman heikompiakin jaksoja. En erityisemmin innostunut, että juuri tämä kertomus saa oman kokonaisen sarjansa, mutta päätin silti uteliaana kurkata The Ninth Jedin läpi.

Lah Kara, Margrave Juro, Ethan, Homen ja 99-99 pakenevat kenraali Nawaamin joukkoja. Matkan aikana koetut paljastukset horjuuttavat kuitenkin Karan arvomaailman, sysäten hänet kohti vaarallista, pimeämpää polkua.

Star Wars: Visionsin The Ninth Jedi -jaksoissa nähdyt tutut hahmot tekevät paluun. Nuori tyttö Lah Kara (äänenä Chinatsu Akasaki) matkaa edelleen jedien Margrave Juron (Tetsuo Kanao), Homenin (Hinata Tadokoro) ja Ethanin (Hiromu Mineta), sekä droidi 99-99:n kanssa, paeten pahaa kenraali Nawaamia (Nao Ōmori) ja hänen uskollista luutnanttiaan, Gennohia (Kenji Nomura). Kun hahmot saavat yksittäisten jaksojen sijaan kokonaisen oman sarjansa verran tilaa, heistä saadaan kaivettua irti paljon enemmän kuin aiemmin. Lah Kara oli jo kelpo päähenkilö aiemmissa jaksoissa, mutta nyt hänestä kehkeytyy aidosti mielenkiintoinen protagonisti, kun Voiman pimeän puolen houkutukset alkavat vedota tyttöön. Myös Karan liittolaiset Juro, Homen, Ethan ja 99-99 pääsevät paremmin esille ja saavat omat hetkensä loistaa. Kenraali Nawaam ja luutnantti Gennoh ovat toimivat viholliset, hahmojen ollessa vielä sopivasti hitusen erilaiset toisistaan.

Kuten hahmojen kohdalla, myös tarinan puolesta The Ninth Jedi hyötyy runsaasti siitä, että se voi venyä kahdeksan jakson mittaan, eikä sen tarvitse yrittää puskea kaikkea yhteen puolituntiseen. Vaikka Star Wars: Visionsin varrelta on löytynyt useita hyviä jaksoja, niiden ongelmaksi muodostuu usein se, kuinka lyhyeen ne loppuvat, jolloin seuraavan jakson alkaessa käynnistyy taas uusi tarina. Nyt katsojana pääsee rauhassa uppoutumaan yhden kaukaisen galaksin animeseikkailun pariin.

Sarja nappaa heti sujuvasti mukaansa, luottaen tosin siihen, että Star Wars: Visionsin pari aiempaa The Ninth Jedi -jaksoa on jo nähty. Hahmoja ja heidän välejään ei juuri lähdetä enää esittelemään, vaan sarja jatkuu luontevasti siitä, mihin viimeksi jäätiin Visionsin kolmannen kauden kolmannen jakson päätteeksi. Luvassa on viihdyttävää ja jopa hitusen jännittävää toimintaa, joiden parissa etenkin pari ensimmäistä jaksoa kulkevat kuin siivillä. Todellisen särmänsä sarja löytää kuitenkin vasta, kun Lah Karan valoinen puoli järkkyy ja tytölle avautuu mahdollisesti synkempi tulevaisuus. Loppusuoran sisäinen dilemma onkin kiinnostavampaa seurattavaa kuin valosapelitaistelut, vaikka nekin toimivat oikein passelisti.

Visuaalisesti Star Wars: Visions Presents - The Ninth Jedi pitää kutinsa. Production I.G.:n animaattoreiden työ näyttää jälleen pääasiassa mainiolta, vaikka toisinaan tietokoneanimoidut avaruusalukset erottuvat turhankin paljon käsin piirretyistä muista aspekteista. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan ja liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana. Taustat ovat onnistuneen yksityiskohtaisia ja värien käyttö on paikoitellen suorastaan tyylikästä. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Nokubo Todan ja Kazuma Jinnouchin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Star Wars: Visions Presents - The Ninth Jedi, Japani, Yhdysvallat, 2026, Lucasfilm, Lucasfilm Animation, Production I.G.

Fall (2022) - elokuva-arvostelu

FALL

Ohjaus: Scott Mann

Näyttelijät: Grace Caroline Currey, Virginia Gardner, Mason Gooding, Jasper Cole, Julia Pace Mitchell ja Jeffrey Dean Morgan

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Fall on Scott Mannin ohjaama jännityselokuva. Tehdessään Final Score -elokuvaa (2018), Mann kuvasi korkealla tapahtuvaa kohtausta ja hän sai idean, että korkean paikan kammon ympärille voisi rakentaa kokonaisen leffan. Elokuva kuvattiin tornilavasteessa, joka rakennettiin vuoren huipulle, jotta näyttelijät näyttäisivät olevan korkealla, mutta olisivat silti turvassa. Jälkitöissä tekijät kohtasivat ongelman, kun Lionsgate hyppäsi mukaan projektiin levittäjäksi ja studio vaati, että elokuvasta poistettaisiin kiroilu alhaisemman ikärajan saavuttamiseksi. Koska uudelleenkuvaukset olisivat koituneet liian kalliiksi, tekijät päättivät tietokoneella korvata kirosanojen ajaksi näyttelijöiden suut ja tilalle dubattiin kevyemmät vuorosanat. Yhdysvalloissa Fall sai ensi-iltansa elokuussa 2022 ja se oli iso hitti, mutta ei kuitenkaan saanut Suomessa teatterilevitystä, vaan elokuva saapui suoraan vuokrattavaksi ja digimyyntiin. Itse olen ollut kiinnostunut Fallista sen ilmestymisestä lähtien ja minua harmittikin, kun leffa ei tullut meillä teattereihin. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Fall 2: Deadpoint (2026), päätin vihdoin katsoa alkuperäisen leffan.

Parhaat ystävät Becky ja Shiloh ovat vuosia rakastaneet huimapäisiä tempauksia ja kiipeilyä. He päättävät kiivetä korkeaan tv-torniin, mutta huipun saavutettuaan tornin tikkaat romahtavat, jättäen naiset kiipeliin 600 metrin korkeuteen.

Shazam-elokuvista (2019-2023) tuttu Grace Caroline Currey ja kaameista Beautiful Disaster (2023) ja Beautiful Wedding (2024) -leffoista tuttu Virginia Gardner näyttelevät Becky Connoria ja Shiloh Hunteria, jotka ovat vuosia intoilleet erilaisista rämäpäisistä ja uhkarohkeista kiipeilyistä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Beckyn poikaystävä Dan (Mason Gooding) putosi kesken vuorikiipeilyn kuolemaansa. Becky säikähti ja masentui niin pahasti, ettei ole juuri suostunut edes poistumaan kotoaan, kun taas Shiloh koki täysin vastakkaisen reaktion ja päätti uhmata kuolemaa entistä hurjemmilla tempuilla, joita hän kuvailee suositulle YouTube-kanavalleen. Shiloh saa lopulta houkuteltua Beckyn kaikista sekopäisinpään koetukseen, eli 600 metriä korkeaan televisiotorniin kiipeämiseen, ripotellakseen huipulta Danin tuhkat. Mutta hommahan menee pieleen ja pian naiset huomaavat olevansa jumissa yli puolen kilometrin korkeudessa. Currey ja Gardner ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja heidän hahmonsa ovat tarpeeksi toimivat. On varsin tyypillinen asetelma, että yksi kaksikosta on epävarmempi, kun taas toinen on jopa turhan uskalias, raahaten sitä järjen ääntä mukanaan vaarallisiin juttuihin.

     Elokuvassa nähdään myös Jeffrey Dean Morgan Beckyn isänä, joka lähinnä huolestuneena soittelee tyttärensä perään. Morgan näyttää juurikin siltä, että hän on vain käynyt kääräisemässä todella helpot rahat leffasta.

Kuten jo varmasti juonikuvauksesta tai julisteesta voi heti päätellä, Fall ei todellakaan ole elokuva ihmisille, jotka kärsivät korkean paikan kammosta. Tyttöystäväni pelkää korkeuksia ja hän suorastaan kiemurteli sohvalla läpi leffan, kokiessaan olonsa niin epämukavaksi näitä pähkähulluja naisia seuratessaan. Itse en ihan noin vain kavahda korkeuksia, mutta on pakko sanoa, että elokuva saa tehokkaasti kämmenet ja ohimot hikoilemaan heti, kun Becky ja Shiloh aloittavat uskaliaan kiipeämisensä. Ruosteinen torni nitisee ja natisee, ruuvit alkavat irtoilla paikoiltaan ja piankos tikkaat romahtavat, jättäen pääkaksikon korkeuksiin pohtimaan, että mitäköhän sitä nyt tekisi?

Fall on tehokkaan tiivistunnelmainen jännäri, joka pistää useasti sydämen takomaan lujempaa, kun päähenkilöt yrittävät keksiä erilaisia keinoja palatakseen maan kamaralle ja toki mieluiten elävinä. Fiilis on kohdillaan, päänäyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti ja leffa pitää sujuvasti otteessaan läpi tunnin ja kolmen vartin kestonsa. Leffan käsikirjoitus jää kuitenkin hieman ontuvaksi. Enpä näin yksinkertaisesta konseptista odottaisikaan mitään tajunnanräjäyttävää tekstiä, mutta minua häiritsi elokuvan edetessä yhä vain enemmän, kuinka paljon Fall muistuttaakaan 47 Meters Downia (2017), vaikkei mukana olekaan haikaloja ja tässä ollaan korkealla yläilmoissa, eikä syvällä merenpohjassa. Ja vaikka leffan parit käänteet ovatkin periaatteessa kekseliäitä, olivat ne mielestäni erittäin ennalta-arvattavia. Heikkouksineenkin mielsin Fallin oikein passeliksi jännäriksi, jonka voisin sujuvasti katsoa uudelleen. En tosin näe tarvetta jatko-osalle - tai siis jatko-osille, sillä kolmaskin leffa on jo tekeillä.

Scott Mannin ja Jonathan Frankin käsikirjoitus on hitusen ailahteleva, mutta se tarjoaa hyvät raamit Mannille rakentaa puistattavia tilanteita. Asiaa auttaa myös pääasiassa taidokas tekninen toteutus. Torni, jossa näyttelijät kiipeilivät, ei toki ollut yhtä korkea kuin elokuvassa nähtävä torni, mutta illuusiota tehostaa se, että torni rakennettiin korkean mäen huipulle. Siten taustamaisemat näyttävät hurjilta, vaikka todellisuudessa pudotus tornin juurella lojuville patjoille ei ollut vaarallinen. Lavasteet ovat oivalliset, maskeeraukset mainiot ja ääniefekteillä on vahva vaikutuksensa epämukavan tunnelman luomisessa. Mukana on tosin muutamia hetkiä, jolloin tietokonetehosteet ovat huomattavissa ja Tim Despicin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fall, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2022, Capstone Pictures, Tea Shop Productions, Flawless, Buzzfeed Studios, Cousin Jones

The East Palace (동궁 - 2026) - sarja-arvostelu

THE EAST PALACE

동궁

Ohjaus: Choi Jung-kyu

Näyttelijät: Nam Joo-hyuk, Roh Yoon-seo, Cho Seung-woo, Jang Young-nam, Hwang Young-hee, Hong Seo-jun, Tae In-ho, Lee Hong-nae, Choi Hyuk-joo, Choi Jae-rim, Park Su-yeon, Choi Ye-chan, Choi So-yul ja Moon Woo-jin

Genre: fantasia, kauhu, toiminta

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 46 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The East Palace on uusi eteläkorealainen fantasiasarja. Kwon So-ra ja Seo Jae-won työstivät sarjan käsikirjoitukset muutama vuosi sitten ja he saivat ohjaaja Choi Jung-kyun mukaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2024, mutta pian ne jouduttiin keskeyttämään valtavan tulipalon takia, joka tuhosi ison osan lavasteista ja kuvauskalustosta. Tekijöiden piti muuttaa suunnitelmiaan ja odotellessaan tiettyjen lavasteiden uudelleenrakennusta, he kuvasivat muita kohtauksiaan tammikuusta 2025 alkaen. Lopulta sarja saatiin valmiiksi ja nyt The East Palace on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun näin sen ensimmäiset mainokset Netflixissä. Ryhdyinkin katsomaan sarjaa pian sen julkaisun jälkeen.

Joseon-dynastiaa on jo vuosikymmenet piinannut kaamea kirous. Kun kruununprinssi kuolee pimeyden voimien käsissä, kuningas palkkaa henkiolennot näkevän Gu-cheonin pysäyttämään kirouksen, ennen kuin koko hallitsijasuku menehtyy.

The East Palacen keskiössä on Nam Joo-hyukin näyttelemä Gu-cheon, nuorimies, jolla on poikkeuksellinen kyky nähdä henkimaailman olentoja, sekä jopa vierailla olentojen maailmassa, Gwi'ssä. Siinä, missä Gu-cheon näkee kykynsä painajaismaisena riivauksena, kuningas (Cho Seung-woo) näkee hänessä ratkaisun palatsia piinaavaan kiroukseen. Gu-cheon saa toverikseen hoviavustaja Saeng-gangin (Roh Yoon-seo) ja yhdessä he ryhtyvät selvittämään, mistä kirouksessa onkaan kyse. Gu-cheon ja Saeng-gang ovat mainiot hahmot, joiden kanssa lähtee mielellään taistoon henkimaailman pimeitä olentoja vastaan ja Nam ja Roh ovat hyvät rooleissaan.

     Sarjassa nähdään myös Jang Young-nam kuningattarena, Hong Seo-jun palatsin turvallisuudesta vastaavana pääeunukki Kiminä, Tae In-ho prinssi Ik-sangina, sekä Lee Hong-nae shamaani Park-soona. Sivunäyttelijätkin toimivat oivallisesti rooleissaan. Monet hahmoista jäivät lähinnä taka-alalle, mutta osasta revitään irti enemmän, mitä pidemmälle tarina etenee.

The East Palace osoittautui pienoiseksi pettymykseksi. Kaikki vaikutti etukäteen lupaavalta markkinointimateriaalin puolesta ja vielä avausjakso on erittäin mainio, kuljettaen katsojan tähän kirouksia ja muita pimeyden olentoja pursuavaan maailmaansa. On tosiaan kiinnostavaa ryhtyä pääkaksikon kanssa tutkimaan, mistä hallitsijasukua piinaavassa kirouksessa onkaan todellisuudessa kyse, mutta harmillisesti sarja ei mielestäni jaksanut täysin kantaa.

Kahdeksan jakson varrelle mahtuu monenlaisia kohtaamisia erilaisten pahuuden voimien kanssa. Olin etukäteen lukenut vuolaita kehuja siitä, kuinka karmiva sarja on ja tässä The East Palace tuotti isoimman pettymyksen. Kohtaamiset ovat ihan viihdyttäviä, mutta eivät mielestäni edes järin jännittäviä. Pidin näkemääni oikein kelvollisena ja sopivan mielikuvituksellisena fantasiana, mutta sen isompaa vaikutusta sarja ei minulle tarjonnut. Etelä-Korean historiaa ja mytologiaa tunteville sarjan katselu on todennäköisesti rikkaampi kokemus, mutta itse jäin kaipaamaan enemmän. Potentiaalia olisi selvästi ollut vielä vahvempaan suoritukseen.

Jos jossain The East Palace kuitenkin onnistuu, niin teknisyydessä, vaikka tietokonetehosteet näyttävätkin pääasiassa videopelimäisiltä. Monstereita on vaikea pelätä, kun digitaalisuus paistaa niistä läpi. Sarja on kuitenkin taitavasti kuvattu ja mukana on useita komeita otoksia. Lavasteet ja puitteet ovat suorastaan upeat ja puvustus on erittäin näyttävää. Maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jung Se-rinin ja Kim Joon-seokin musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti. Onkin sääli, että ohjaaja Choi Jung-kyun ja käsikirjoituskaksikko Kwon So-ran ja Seo Jae-wonin työt eivät yltäneet samalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

동궁, Etelä-Korea, 2026, Imaginus, Showrunner

Ride or Die, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

RIDE OR DIE - KAUSI 1

Luoja: Tessa Coates

Näyttelijät: Hannah Waddingham, Octavia Spencer, Calam Lynch, Savannah Steyn, Ed Skrein, Sylvia Hoeks, Bill Nighy, Jamie Parker, Jacky Ido ja Cathy Tyson

Genre: toiminta, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 48 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Ride or Die on Amazonin uusi toimintasarja. Tessa Coates ryhtyi kehittelemään sarjaa vuonna 2023 ja sai muun muassa Amazon MGM Studiosin ja Skydance Televisionin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Ride or Dien ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta sen päätähtien takia ja ryhdyinkin katsomaan Ride or Dieta heti sen julkaisupäivänä.

Kansanedustajan vaimo Debbie päätyy hurjan ajojahdin keskelle, kun paljastuu, että hänen paras ystävänsä Judith on todellisuudessa kylmä palkkatappaja.

Octavia Spencer näyttelee Debbie Claybornea, kansanedustaja Davidin (Jamie Parker) vaimoa, joka on mukana parlamenttitapahtumissa ja järjestää viikottain kaveripiirinsä lukukerhoa. Hänen paras ystävänsä Judith Burton (Hannah Waddingham) vaikuttaa tuiki tavalliselta tilintarkastajalta, mutta todellisuudessa nainen onkin Whiptail, armoton ja tehokas palkkatappaja. Kun tämä paljastuu Debbielle, kaksikko joutuu lähtemään yhdessä karkuteille, perässään useampi eri taho, Whiptailin pomoista lähtien. Spencer ja Waddingham ovat nappivalinnat rooleihinsa. Spencer tulkitsee hyvin hahmonsa alun hätääntymistä, mutta jakso jaksolta myös Debbien totuttelua uuteen elämäänsä tien päällä, olan yli vilkuillen. Waddingham taas istuu hyvin viekkaan tappajan rooliin, joka alkaa kuitenkin kauden edetessä miettimään elämänvalintojaan uudelleen. Hahmot ovat oivalliset ja näyttelijäkaksikon kemiat kohtaavat täydellisesti.

     Sarjassa nähdään myös Bill Nighy Whiptailin palkkaavan organisaation johtajana, Calam Lynch Whiptailin assistenttina Samina, Savannah Steyn Whiptailin asespesialistina ja tekniikkaguruna Queeniena, Sylvia Hoeks kaksikkoa jahtaavana tappaja Anana, Ed Skrein rikollisjärjestöön kuuluvana Billynä, sekä Jacky Ido Interpol-agentti Jacquesina. Sivunäyttelijät ja heidän esittämänsä hahmot ajavat asiansa, mutta esimerkiksi Samin ja Queenien välinen suhdesotku ei jaksanut juuri kiinnostaa minua.

Ride or Die ehdottomasti hyötyy paljon mainioista päätähdistään Hannah Waddinghamista ja Octavia Spenceristä, heidän välisestä kemiastaan, sekä heidän hyvistä hahmoistaan. Nimittäin heidän ympärille kyhätty tarina ei ole kovin kaksinen ja suuren osan ajasta Waddingham ja Spencer kannattelevat kahdestaan koko sarjaa harteillaan. Avausjakso on vielä lupaava, kun hahmot esitellään ja Judithin ja Debbien vuosia kestänyt ystävyytensä kokee aikamoisen kolauksen, kun Debbielle käy selväksi Judithin todellinen ammatti. Hyvistä lähtökohdista huolimatta pakomatka ei kuitenkaan jaksa napata mukaansa.

Judithin - tai siis Whiptailin - ja Debbien vaikeaksi muuttuvan ystävyyden muovautumista on mielenkiintoista seurata, mutta lähes kaikki heidän ympärillään tuntuu suorastaan yhdentekevältä. Whiptailin menneisyyteen liittyy ihan kiinnostavia puolia, joita nainen ryhtyy ensimmäistä kertaa pohtimaan eri kantilta. Mutta takaa-ajot, yritykset selvittää vihollisten todelliset aikomukset ja muu tavanomaisempi vakoojameno jättää aika kylmäksi. Toimintakohtaukset ovat ajoittain ihan viihdyttäviä, mutta eivät erityisen jännittäviä. Huumoripuoli on myös ailahtelevaa. Kaiken kaikkiaan Ride or Die osoittautui harmillisen keskinkertaiseksi uutuussarjaksi, jolta olisin toivonut paljon enemmän mainion pääkaksikon takia. Jos Amazon päättää lakkauttaa sarjan tähän avauskauteen, en olisi yllättynyt, enkä myöskään pettynyt.

Tuotantokauden ohjaajien työ on hitusen lepsua, mihin vaikuttaa käsikirjoitustiimin ailahtelevat aikaansaannokset. Lukuun ottamatta joitain keskeneräisiltä näyttäviä digiefektejä, teknisesti Ride or Die on sentään passeli. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma rymistelee toimivasti ja Isabella Summersin säveltämät musiikit tunnelmoivat varsin tyypilliseen vakoojatyyliin taustalla. Yksi suosikkijutuistani sarjassa on sen alkutekstikappaleena toimiva Gin Wigmoren Kill of the Night.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Ride or Die season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Ride or Die, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Double Dream, Orit Entertainment, Paramount Television Studios, Skydance Television, Stillking Films

Slow Horses, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 5

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Saskia Reeves, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kristin Scott Thomas, James Callis, Tom Brooke, Rosalind Eleazar, Jonathan Pryce, Nick Mohammed, Hiba Bennani, Christopher Villiers, Victoria Hamilton, Monty Ben, Fady Elsayed ja Ahmed Elmusrati

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 39 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjoihin (Slough House - 2010-) perustuva sarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä huhtikuussa 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi kasvattivat suosiota ja viidennen kauden kuvaukset olivat jo käynnistyneet, ennen kuin neljännestä kaudesta oli julkaistu ensimmäistä jaksoakaan. Lopulta Slow Horsesin viidennen kauden esitys alkoi syyskuussa 2025. Tämäkin kausi sai korkeat katsojaluvut, sekä kehuja kriitikoilta ja parhaan draamasarjan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse olin jo pidemmän aikaa pohtinut sarjan katsomista, erityisesti isäni kehuttua sitä minulle. Nyt kun Slow Horses on saamassa jo kuudennen kautensa, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin todella paljon neljästä ensimmäisestä kaudesta ja pistinkin viidennen kauden innoissani pyörimään, katsoen jälleen koko kauden yhtä kyytiä.

Lontoon pormestarinvaalit muuttuvat kaaokseksi, kun väkivaltainen ryhmä alkaa tehdä erilaisia poliittisia iskuja ympäri kaupunkia. Kun iskut muuttuvat henkilökohtaisiksi, Slough Housen väki ryhtyy selvittämään, mistä on kyse.

Lukuun ottamatta neljännellä kaudella kuollutta Marcusta (Kadiff Kirwan), Slow Horsesin tutut hahmot tekevät paluun, joskin Louisan (Rosalind Eleazar) osuus jää todella lyhyeksi, naisen päätettyä lopettaa työt MI5:llä. Vanha kunnon Jackson Lamb (Gary Oldman) johtaa edelleen Slough Housen luupäitä tutulla sarkastisella ja töykeällä asenteellaan, mutta Oldmanin fantastisen roolityön ja mahtavien repliikkien takia miehestä ei voi olla tykkäämättä. River (Jack Lowden) kokee vaikeuksia käsitellä isänsä identiteetin paljastumista, kun taas Shirley (Aimee-Ffion Edwards) purkaa Marcuksen kuoleman surua eri tavoin. Catherine (Saskia Reeves) yrittää parhaansa mukaan pitää pakkaa kasassa, nurkassa kyhjöttävän Coen (Tom Brooke) päästessä paremmin esille. Roddy (Christopher Chung) taas vaikuttaisi saaneen ihka oikean tyttöystävän, eikä pelkkää tekoälybottia. Hahmot ovat jälleen kerran huippuvedossa ja osasta heistä saadaan enemmän irti. Lambin menneisyydestä paljastuu taas hieman lisää, selittäen entistä paremmin hahmon tympeää asennetta.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Riverin isoisä David (Jonathan Pryce), MI5:n johtaja Claude Whelan (James Callis), MI5:n apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas) ja Koirien uusi johtaja Emma Flyte (Ruth Bradley), kun taas uusina hahmoina esitellään muun muassa Roddyn tyttöystävä Tara (Hiba Bennani), Lontoon pormestari Zafar Jaffrey (Nick Mohammed), hänen kilpailijansa Dennis Gimball (Christopher Villiers) ja tämän journalistivaimo Dodie (Victoria Hamilton). Näyttelijäkaarti on huippuvedossa, oli kyse sitten sarjan tutuista konkareista tai vitoskauden tulokkaista.

Lontoon säännöt -kirjaan (London Rules - 2018) perustuva viides kausi on taattua Slow Horses -laatua. Siitä huolimatta, että sarjaa tehdään nykypäivälle poikkeuksellisenkin reippaaseen tahtiin (kun yhtä tuotantokautta leikataan, seuraavaa jo kuvataan ja sitä seuraavaa käsikirjoitetaan), ei sarja suostu menettämään tasoaan. Kausi lähtee todella napakasti käyntiin, kun kesken pormestarin vaalikampanjoinnin eräs mies ryhtyy ampumaan väkijoukkoa. Ja tämä on vasta alkua erilaisille poliittisille iskuille, jotka meinaavat syöstä koko Lontoon kaaokseen. Luupäillä on jälleen kädet täynnä töitä ja sekös vasta tarjoaa katsojalle aikamoista herkkua kuuden jakson ajaksi.

Taas kerran on helppo huomata tuijottaneensa vahingossa koko kauden yhdeltä istumalta, koska tämäkin jännitysnäytelmä pitää niin tehokkaasti otteessaan. Jälleen oman lisänsä tehtävään tuo MI5:n Parkin porukan ja Slough Housen luupäiden yritykset pysyä toistensa edellä, selvittääkseen homman omiin nimiinsä. Mukana on tuttuun tapaan napakkaa toimintaa, ovelaa juonenpunontaa, pakkaa sekoittavia käänteitä, hulvatonta dialogia, sekä vahvoja draamanhetkiä hahmojen välillä. Parasta on, että hirveistä teoistaan huolimatta tämänkertaisten hyökkääjien motiiveja ja vihaa voi jopa ymmärtää ja sarja muistuttaa, etteivät Iso-Britannia ja MI5 todellakaan ole mitään puhtaita pulmusia. Kaiken kaikkiaan Slow Horsesin viides kausi on taas kerran vahva lisäys yhteen tämän hetken parhaista käynnissä olevista sarjoista. Nyt jäänkin erittäin innolla odottamaan tulevaa kuudetta kautta, joskin samaan aikaan minua jännittää hieman, näkyykö sarjan luojan ja pääkäsikirjoittaja Will Smithin (ei se näyttelijä) poistuminen sarjasta ikävällä tavalla...

Slow Horses pysyy myös teknisesti väkevänä. Viides tuotantokausi on pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat oivalliset. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämät musiikit tunnelmoivat tuttuun tapaan menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2021) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJA

DIARY OF A WIMPY KID

Ohjaus: Swinton Scott

Näyttelijät: Brady Noon, Ethan William Childress, Erica Cerra, Chris Diamantopoulos, Christian Convery, Hunter Dillon, Veda Maharaj, Gracen Newton, Billy Lopez, Brenda Crichlow, Lossen Chambers, Donny Lucas, Cyrus Arnold, Zeno Robinson, Braxton Baker ja John Omohundro

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti

Ikäraja: 6

Diary of a Wimpy Kid, eli suomalaisittain Neropatin päiväkirja perustuu Jeff Kinneyn samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2007. Kinneyn kirjasarjan pohjalta oli jo tehty neljä näyteltyä elokuvaa, Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2010), Neropatin päiväkirja: Rodrick Rules (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2011), Neropatin päiväkirja 3: Kovan onnen kesä (Diary of a Wimpy Kid: Dog Days - 2012) ja Neropatin päiväkirja: Reissussa rähjääntyy (Diary of a Wimpy Kid: The Long Haul - 2017). Vuonna 2018 20th Century Fox ilmoitti työstävänsä animaatiosarjan kirjojen pohjalta, mutta kun Disney osti Foxin vuotta myöhemmin, projekti muovautui animaatioelokuvaksi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Neropatin päiväkirja julkaistiin Disney+ -suoratoistopalvelussa joulukuussa 2021. Elokuva sai ihan hyvää palautetta kriitikoilta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse luin Kinneyn kirjoja lapsena, kun kirjasarja oli vasta alkanut, mutta kun elokuva-adaptaatioita alkoi vihdoin tulla, koin olevani liian vanha niille ja jätin ne katsomatta. Kuitenkin viime vuosina Disneyn uudet animaatioleffat ovat herättäneet nostalgisia tunteita kirjasarjaa kohtaan ja olen pohtinut elokuvien katselua joka joulu, kun uusi elokuva on julkaistu. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa animaatiolla Diary of a Wimpy Kid: The Getaway (2026), päätin vihdoin katsoa aiemmat animaatiot.

Greg Heffley ja hänen paras kaverinsa Rowley aloittavat yläkoulun ja saavat nopeasti huomata, että meno on täysin erilaista kuin alakoulussa, mikä meinaa rikkoa heidän pitkän ystävyytensä.

Neropatin päiväkirjan keskiössä on teini-iän kynnyksellä oleva poika Greg Heffley (äänenä Brady Noon), joka on tottunut alakoulun helppouteen ja vapaa-ajalla parhaan kaverinsa Rowleyn (Ethan William Childress) kanssa leikkimiseen ja pelaamiseen. Kuitenkin kun on aika siirtyä yläkouluun, muutoksen tuulet puhaltavat ja vieläpä varsin voimakkaasti. Greg kokee nopeasti paineita vaikuttaa kypsältä, kun taas Rowley ei tunnu ymmärtävän, mitä vaaditaan isojen poikien kanssa pärjäämiseen. Hahmot ovat mainiot, koska heistä löytyy useampia puolia. Gregin toiminta voi toisinaan turhauttaa, eikä hän aina kohtele Rowleyta erityisen mukavasti, mutta samalla voi ymmärtää pojan omia pelkoja ja paineita. Rowleyta taas käy hieman sääliksi ja hän on vähän reppana, mutta samalla on hienoa, kuinka rohkeasti hän haluaa olla oma itsensä, vaikka se tarkoittaisikin että hänelle naurettaisiin. 

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Gregin vanhemmat Susan-äiti (Erica Cerra) ja Frank-isä (Chris Diamantopoulos), isoveli Rodrick (Hunter Dillon) ja pikkuveli Manny (Gracen Newton), muut koululaiset Fregley (Christian Convery), Chirag (Veda Maharaj) ja Charlie (Yuvraj Singh Kalsi), sekä kiusaavien teinien kolmikko Carter (Cyrus Arnold), Pete (Zeno Robinson) ja Wade (Braxton Baker). Sivuhahmot ajavat asiansa ja heistä löytyy sopivan erilaisia persoonia, mutta he jäävät lopulta lähinnä taustalle, leffan keskittyessä Gregin ja Rowleyn tulehtuneeseen ystävyyteen.

Neropatin päiväkirja onnistui olemaan minulle jopa hassun nostalginen elokuvakokemus, vaikka en ollut ennen nähnyt koko leffaa. Sen lisäksi, että minulle muistuivat nopeasti mieleen lapsena lukemistani kirjoista tutut jutut, kuten kauhistuttava juustokosketus, se muistutti myös omasta lapsuudestani ja juurikin ala-asteelta yläasteelle siirtymisestä. Se on se ikä, kun ollaan vielä lapsia, mutta yhtäkkiä pitäisikin olla muka jotenkin isoa poikaa ja hylätä kaikki vanhat kiinnostuksen kohteet. Yläkouluun liittyy paljon sosiaalisia paineita, jotka vaikuttavat eri tavoin kaikkiin. 

Onkin ihan hupaisaa seurata, kuinka nämä asiat vaikuttavat Gregiin ja Rowleyhyn. Koulun jälkeen pelien pelaamista ei kehtaa sanoa enää ääneen, vaan pitäisi muistaa puhua "hengaamisesta" ja halloweenin perinteeksi muodostunut karkkikierroskin pitäisi osata hoitaa coolisti. Nämä paineet ja niiden vaikutus pitkäaikaisten ystävien väleihin muodostaa oivan tarinan, josta löytyy hyviä opetuksia, että paineenkin alla pitäisi muistaa, mitkä asiat ovatkaan oikeasti tärkeitä itselle ja pitää niistä kiinni. Välillä on todella turhauttavaa katsoa sivusta, miten Greg kohtelee Rowley-poloista, mutta samalla Gregille on saatu kelpo kasvutarina. Neropatin päiväkirja onkin oikein passeli leffavalinta etenkin ala-asteelta yläasteelle siirtyville lapsille ja vain tasan tunnin kestossaan se on vieläpä napakan lyhyt.

Pidin myös elokuvan animaatiojäljestä. Ei se todellakaan yllä samalle tasolle kuin Disneyn samana vuonna teattereissa julkaisemat animaatioelokuvat Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon - 2021) ja Encanto (2021), mutta se on kirjasarjan piirroksille uskollinen. Animaattorit pitävät hahmojen simppelin vekkulit ulkonäöt, mutta päivittävät ne kolmiulotteisiksi ja rikastuttavat kuvat väreillä. Äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu John Paesanon säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid, Yhdysvallat, Kanada, 2021, Walt Disney Pictures, 20th Century Studios, Bardel Entertainment, Twentieth Century Animation