Seikkailu New Yorkissa (Sharpay's Fabulous Adventure - 2011) - elokuva-arvostelu

SEIKKAILU NEW YORKISSA

SHARPAY'S FABULOUS ADVENTURE

Ohjaus: Michael Lembeck

Näyttelijät: Ashley Tisdale, Austin Butler, Cameron Goodman, Bradley Steven Perry, Alec Mapa, Jack Plotnick, Robert Curtis Brown, Jessica Tuck ja Pat Mastroianni

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: S

Disney Channelin musikaalikomedia High School Musical (2006) oli katsojamenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. High School Musical 2 (2007) oli kanavan kaikkien aikojen katsotuin elokuva, joten High School Musical 3: Senior Year (2008) päätettiin julkaista ihan leffateattereissa, missä se kasvoi jättihitiksi. Sivuhahmo Sharpay Evans nousi fanisuosikiksi ja hänen ympärille päätettiin tehdä ikioma elokuvansa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2010 ja lopulta Sharpay's Fabulous Adventure, eli suomalaisittain Seikkailu New Yorkissa julkaistiin suoraan DVD:llä huhtikuussa 2011. Elokuva ei kuitenkaan ollut erityinen myyntimenestys, eikä se saanut järin positiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin alkuperäisen High School Musicalin vasta muutama vuosi sitten ja pidin näkemästäni yllättävänkin paljon. Kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko elokuvasarjan läpi. Luulin elokuvien päättyneen Senior Yeariin ja olin jo siirtymässä televisiosarjaan High School Musical: The Musical: The Seriesiin (2019-2023), kun Seikkailu New Yorkissa tuli vastaan Disney+ -palvelussa. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että kyseessä on ihka oikea elokuva Sharpaysta ja päätin katsoa senkin.

Sharpay Evans saa kutsun koekuvauksiin New Yorkiin, Broadwayn uuteen esitykseen "Tytön paras kaveri". Sharpay joutuu kuitenkin nopeasti huomata, ettei menestys olekaan taattua, kuten hän on aina unelmoinut.

Ashley Tisdale nähdään jo neljättä kertaa Sharpay Evansina, itseään täynnä olevana nuorena naisenalkuna, joka uskoo vakuuttuneesti, että tulevaisuudella ei ole hänelle tarjottavanaan sen enempää eikä vähempää kuin parrasvaloja, tähtiloistetta ja vannoutuneita fanilaumoja. Vaikka High School Musical 3: Senior Yearin lopussa Sharpay ilmoitti menevänsä opiskelemaan Albuquerquen yliopiston esittävää taidetta, on hänellä nyt eri suunnitelmat, kun hän saa kutsun koe-esiintyä New Yorkin Broadwaylla. Sharpay pakkaakin pinkit laukkunsa ja ottaa koiransa Boin mukaan, ja matkustaa tavoitellakseen sitä, mikä hänen mukaansa luvattiin hänelle jo ennen syntymää. Tisdale jatkaa oivaa työtä roolissaan, mutta Seikkailu New Yorkissa on malliosoitus siitä, että Sharpayn kaltaiset hahmot sopivat enemmän sivuosaan ja hahmo toimii paremmin pieninä annoksina kuin joka kohtauksen keulakuvana. Itserakas ja pelkkää luksusta kelpuuttava Sharpay on raskas ihminen, jonka käytöstä ei jaksaisi katsoa koko aikaa.

     Myös Robert Curtis Brown ja Jessica Tuck palaavat rooleihinsa Sharpayn vanhemmiksi, kun taas uusina tuttavuuksina Sharpay kohtaa omaa dokumenttiaan kuvaavan Peytonin (Austin Butler), Broadway-tähti Amber Lee Adamsin (Cameron Goodman), Sharpayn kanssa kilpailevan Rogerin (Bradley Steven Perry), sekä "Tytön paras kaveri" -show'n ohjaajan Gillin (Alec Mapa) ja käsikirjoittaja Nealin (Jack Plotnick). Sivunäyttelijät ovat kelvollisia osissaan. Käsikirjoittajat ovat selvästi yrittäneet saada katsojan sympatiat Sharpayn puolelle siten, että Amber Leestä ja Rogerista on kirjoitettu vieläkin itsekkäämpiä ja inhottavampia ihmisiä.

Seikkailu New Yorkissa on tarpeeton lisäosarahastus High School Musical -elokuvien jättisuosion jälkivanassa. Vaikka kyseinen trilogia ei ollut mitään korkealuokan elokuvataidetta, olivat ne kaikki kolme leffaa aidosti viihdyttäviä, hyväntuulisia, nuoruutta sopivasti pohdiskelevia komedioita, joita tehosti hyvällä yhteiskemialla esiintyvät näyttelijät. Sharpay ei yksinään riitä kannattelemaan elokuvaa, etenkään ikävän persoonansa kanssa. Toki hänelle on kirjoitettu kehityskaarta mukavampaan ja epäitsekkäämpään suuntaan, mutta tämä sama kehitys nähtiin jo oikeastaan jokaisen High School Musical -leffan aikana, vain jotta hahmo päätyi ennalleen seuraavan leffan alussa.

Elokuvan tarina on ihan kiva ja siihen sisältyy hauska twisti, kun Sharpay saapuu Broadwaylle, eikä tarjottu työ olekaan sitä, mitä nainen oli luullut. Silti kertomuksesta puuttuu se jokin, jotta se jaksaisi napata mukaansa. Sharpayn kehityskaari on jo tosiaan nähty, eikä sivuhahmoissakaan ole juuri hurraamista, kun he ovat pääasiassa vielä Sharpayta kamalampia tyyppejä. Poikkeus on Peyton, jonka koko dokumenttikuvio tuntuu kuitenkin aika turhalta. Leffa ei ole erityisen hauska, eikä siinä yllättäen ole lähes lainkaan musikaalinumeroita. Pari laulua elokuvassa esitetään, mutta ne kuuluvat johonkin esitykseen, eivätkä ole erityisen mieleenpainuvia. Loppujen lopuksi parasta koko Seikkailussa New Yorkissa on toisiaan inhoavien Sharpayn ja Rogerin koirien välille muodostuva hellyyttävä romanssi.

Elokuvan on ohjannut Michael Lembeck, jonka työ ei ole kovinkaan kaksista, mitä ei auta Robert Hornin heikko käsikirjoitus. Sentään Seikkailu New Yorkissa on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivalliset ja puvustus on toki Sharpayn kohdalla näyttävää. Äänimaailma on passelisti rakennettu ja George S. Clintonin säveltämät musiikit hyödyntävät varsin kekseliäästi Sharpayn vanhoja lauluja High School Musical -leffoista.

Jälkikäteen Disney Channelilla elokuvasta julkaistiin versio, jonka lopputeksteissä nähdään pikaisesti Sharpayn veli Ryan (Lucas Grabeel). Suomalaisfanien epäonneksi kohtausta ei löydy DVD:ltä, eikä Disney+ -palvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Sharpay's Fabulous Adventure, Yhdysvallat, 2011, Walt Disney Pictures, Disney Channel, Blondie Girl Productions, Borden and Rosenbush Entertainment, Princessa Productions

Yli aidan (Over the Hedge - 2006) - elokuva-arvostelu

YLI AIDAN

OVER THE HEDGE

Ohjaus: Tim Johnson ja Karey Kirkpatrick

Näyttelijät: Bruce Willis, Garry Shandling, Steve Carell, Allison Janney, Wanda Sykes, Thomas Haden Church, William Shatner, Avril Lavigne, Eugene Levy, Catherine O'Hara, Shane Baumel, Sami Kirkpatrick, Madison Davenport, Omid Djalili ja Nick Nolte

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Over the Hedge, eli suomalaisittain Yli aidan perustuu Michael Fryn ja T. Lewisin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1995 alkaen. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Fox Animation Studios, studiopomo Chris Meledandrin tykästyttyä sarjakuvaan ja hankittua sen elokuvaoikeudet. Yhtiön Titan A.E. -animaatioelokuvan (2000) oltua jättimäinen floppi, yhtiö jouduttiin lopettamaan ja Fryn ja Lewisin sarjakuvan elokuvaoikeudet kaupattiin eteenpäin. Oikeuksiin tarttui DreamWorks-yhtiö, joka aloitti leffan teon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Yli aidan sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta positiivista palautetta, minkä lisäksi se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse en yhtään osaa sanoa, näinkö Yli aidan ensi kertaa jo teatterissa, vai vasta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta kuitenkin lapsena paljon ja olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan, joskin edellisestä katselusta on kulunut jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin Yli aidan -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Juonitteleva pesukarhu RJ huiputtaa joukon eläimiä auttamaan häntä varastamaan ruokaa lähiöstä, maksaakseen velkansa hurjalle karhulle.

Päärooliin pesukarhu RJ:ksi kaavailtiin aluksi Bill Murrayta ja sitten rooliin oli ehditty jo hetkellisesti kiinnittää Jim Carrey, mutta lopulta hahmoa päätyi ääninäyttelemään Die Hard -elokuvista (1988-2013) tuttu Bruce Willis. RJ on viekas ja juonitteleva tyyppi, joka ajaa vain omaa etuaan ja on hyvä puhumaan itsensä ulos erilaisista pinteistä. Hän päätyy elämänsä pahimpaan pinteeseen, kun hän hetken mielijohteesta yrittää varastaa talviunia nukkuvan Vincent-karhun (Nick Nolte) ruokavaraston, vain tuhotakseen sen vahingossa. Jottei RJ joudu itse Vincentin kitaan, hän saa viikon aikaa kerätä ruoat takaisin. RJ on vekkuli päähahmo, vaikka toimiikin ison osan ajasta kyseenalaisesti ja Vincent on onnistunut uhka, etenkin Nolten vaikuttavan äänen ansiosta.

     Avukseen ruoan keräykseen RJ huiputtaa metsästä löytämänsä eläinperheen, johon kuuluvat joukkoa johtava ja ylivarovainen kilpikonna Verne (Garry Shandling), ylivilkas orava Hammy (Steve Carell), temperamenttinen haisunäätä Stella (Wanda Sykes), pelokas opossumi Ozzie (William Shatner) ja tämän tytär Heather (Avril Lavigne), sekä lempeät piikkisikavanhemmat Lou (Eugene Levy) ja Penny (Catherine O'Hara) ja heidän innokkaat lapsensa Spike (Shane Baumel), Bucky (Sami Kirkpatrick) ja Quillo (Madison Davenport). Ihmishahmojakin leffasta löytyy pari, tuoreen lähiön tiukka asukasyhdistyksen puheenjohtaja Gladys Sharp (Allison Janney), sekä eksentrinen tuholaistorjuja Dwayne LaFontant (Thomas Haden Church). Hahmokattaus on läpikotaisin täynnä hupaisia persoonia, joista eri katsojat voivat löytää omat suosikkinsa. Lapsena toki energiaa pursuava Hammy oli lempparini, joskin näin aikuisiällä huomasin tykästyväni kaikkea epäilevään Verneen.

Vaikka Yli aidan tuottikin teatterikierroksellaan lähes 350 miljoonaa dollaria ja se sai positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta, DreamWorks -yhtiö näki tuloksen silti pienoisena pettymyksenä ja perui suunnitelmansa jatko-osasta. Samalla elokuva tuntuu jääneen vuosien varrella unholaan, eikä moni mainitse sitä ensimmäisten joukossa, kun ryhdytään listaamaan DreamWorksin parhaita animaatioita. Vaikken olekaan katsonut Yli aidan -elokuvaa yli kymmeneen vuoteen ja vaikkei elokuva lukeudukaan sinne yhtiön huipputeoksiin Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) seuraan, pidän leffasta edelleen. Toisaalta taas yhtiön mielestä leffan heikko menestys johti siihen, ettei hommaa pilattu tarpeettomilla jatko-osilla ja Yli aidan onkin selvästi parempi kuin osa Shrekin ja Kung Fu Pandan jatko-osista.

Yli aidan sisältää hupaisan premissin ja on hauskaa seurata, kuinka RJ yrittää saada huiputettua hyväuskoiset eläimet auttamaan häntä, jotta hän ei päädy karhun kitaan. Nämä hahmot ovat niin mainioita, että heidän parissa viihtyy mukavasti ja luvassa onkin runsaasti hauskoja tilanteita. Tuohon aikaan en muista nähneeni lastenleffoissa tarinoita ryöstäjistä ja leffasta löytyykin viittauksia esimerkiksi pankkiryöstöelokuviin, kun RJ:n johdolla eläimet suunnittelevat tapaa tyhjentää lähiön jääkaapit. Mutta koska kyseessä on lastenleffa, elokuva jaksaa osoittaa, ettei rikos kannata ja aluksi itsekeskeinen RJ:kin alkaa tietty lämmetä uusille eläintovereilleen. Dwayne-tuholaistorjuja ja Vincent-karhu taas tarjoavat eri lailla vaaratilanteita hahmoille. Siinä, missä Dwayne on yliampuvuudessaan aika koominen, Vincent taas voi helposti aiheuttaa painajaisia perheen pienimmille siinä missä RJ:llekin.

Visuaalisesti Yli aidan on kestänyt hyvin aikaa, vaikka leffa ei toki näytä yhtä vaikuttavalta kuin nykypäivän animaatiot, teknologian kehityttyä roimasti viimeisten 20 vuoden aikana. Eläinhahmot ovat myös ulkoisesti hupaisia ja liikkuvat sulavasti, samalla kun niin metsä kuin sen myyttisen aidan toiselta puolelta löytyvä lähiöalue näyttävät hyviltä. Ongelmana ovat oikeastaan ihmishahmot, jotka onneksi ovat tosiaan pienemmässä roolissa. Värien käyttö on myös miellyttävää pitkin leffan. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Over the Hedge, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Animation

The Pitt, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

THE PITT - KAUSI 2

Luoja: R. Scott Gemmill

Näyttelijät: Noah Wyle, Katherine LaNasa, Patrick Ball, Supriya Ganesh, Fiona Dourif, Taylor Dearden, Isa Briones, Gerran Howell, Shabana Azeez, Sepideh Moafi, Amielynn Abellera, Brandon Mendez Homer, Irene Choi, Lucas Iverson, Laëtitia Hollard, Kristin Villanueva, Tracy Vilar, Shawn Hatosy, Jalen Thomas Brooks, Ernest Harden Jr., Ned Brower, Lesley Boone, Charles Baker, Ayesha Harris, Tal Anderson, Ken Kirby, Meta Golding, Christopher Thornton, Becca Blackwell, Brittany Allen, Rusty Schwimmer, Jeff Kober, Luke Tennie, Sofia Hasmik ja Deepti Gupta

Genre: draama

Jaksomäärä: 15

Jakson kesto: 42 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 12 tuntia

Ikäraja: 12

R. Scott Gemmillin luoma sairaalasarja The Pitt nousi suureen suosioon, kun sen palkintoja kahminut ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä HBO Maxissa tammikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa ja nyt The Pittin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta valtavan paljon ja olen innolla odottanut sarjan jatkumista. Kun toisesta kaudesta oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Tohtori Langdon palaa vieroituksesta Pittiin, samalla kun itsenäisyyspäivä tuo ensiapuklinikalle lukuisia potilaita erilaisten vaivojensa kanssa.

Lukuun ottamatta Tracy Ifeachorin näyttelemää raskaana ollutta lääkäri Heather Collinsia, muut tutut hahmot The Pittin avauskaudelta tekevät paluun. Pittin päivävuoroa johtaa edelleen tohtori Robby (Noah Wyle), joka tosin odottaa pääsevänsä pitkälle lomareissulle heti vuoron päätyttyä. Osastojohtaja Dana (Katherine LaNasa), tohtorit Mohan (Supriya Ganesh), McKay (Fiona Dourif), King (Taylor Dearden) ja Santos (Isa Briones), hoitajat Javadi (Shabana Azeez), Perlah (Amielynn Abellera), Princess (Kristin Villanueva) ja Donnie (Brandon Mendez Homer), sekä odotustilan virkailija Lupe (Tracy Vilar) suorittavat hommiaan tuttuun tapaansa. Whitaker (Gerran Howell) on tuotantokausien välissä saanut paikkansa lääkärinä, kun taas lääkkeitä varastanut ja vieroitukseen päätynyt Langdon (Patrick Ball) tekee paluun Pittiin useamman kuukauden jälkeen. Uusina hahmoina kakkoskausi esittelee tohtori Baran Al-Hashimin (Sepideh Moafi), joka saapuu Pittiin ottamaan johtovastuun Robbyn loman ajaksi, sekä tämänkertaiset opiskelijat Joy Kwonin (Irene Choi), James Ogilvien (Lucas Iverson) ja Emma Nolanin (Laëtitia Hollard), jotka ovat ykköskauden tapaan ensimmäistä päivää tutustumassa Pittin menoon. Näyttelijäkaarti on toistamiseen huikeassa vedossa. Kaikki tulkitsevat hahmojensa ammattitaitoisuutta, epävarmuuksia, stressitasoja ja muuta erinomaisesti. Wyle tuo uusia puolia esille Robbysta, LaNasa tanssahtelee väkevästi tiukan ja lempeän välillä Danana, Ball esittää onnistuneesti Langdonin katumusta ja pelkoja ja Howell näyttää hyvin Whitakerin kasvun kausien välissä. Moafi, Choi, Iverson ja Hollard hyppäävät pätevästi menoon mukaan ja pitäähän sitä toki kehua kaikkien kymmenien eri syistä Pittiin päätyneiden potilaiden esittäjiä.

Jos se ei käynyt selväksi jo fantastisesta avauskaudesta, niin viimeistään tämä toinen tuotantokausi sementoi The Pittin aseman tämän hetken parhaana televisiosarjana. Kakkoskausi ei kalpene yhtään edeltäjänsä rinnalla, vaan se on ihan yhtä intensiivinen tunteiden vuoristorata. Stressitasot ovat tapissaan jo ensimmäisen jakson puolessa välissä ja meno ei ota hellittääkseen, kun tämä pitkäksi venyvä itsenäisyyspäivän vuoro etenee, tuoden joka jaksossa uudet haasteensa hahmojen eteen. Monet tilanteet ovat jännittäviä, eikä tälläkään kertaa selvitä herkiltä hetkiltä, koska kaikkia potilaita ei pystytä pelastamaan. Kausi osoittaa useasti vahvuutensa henkilödraaman saralla, kuten myös komedian osalla, mikä on tarvittavaa kevennystä kireän ilmapiirin ja tuohtuvien tunteiden keskellä. Kaudella nähdään aivan mahtavia parivaljakoita, joiden väliset sanailut ovat kertakaikkisen erinomaista kuunneltavaa.

Tyyliltään The Pitt pysyy ennallaan ja kakkoskausikin tarjoaa viisitoista noin tunnin mittaista jaksoa, jotka kertovat yhden työvuoron reaaliajassa. Kikka ei onneksi vanhene, vaan toimii toistamiseen hienosti. Uudistusta kausi tuo käsittelemillään aiheilla. Siinä, missä ykköskaudella näytettiin, kuinka epäkiitollista työtä hoitoala voikaan olla ja kuinka resurssit huononevat vuosi vuodelta typeristä säästösyistä, kakkoskausi ottaa kantaa Yhdysvaltojen surkeaan terveydenhoitopolitiikkaan. Ajankohtaisena aiheena mukana on myös huomautus siitä, mikä kaamea vaikutus ICE:llä on sairaaloissa, oli kyse sitten agenttien tuomista potilaista, joiden vammoille ei kannata kysellä selitystä tai agenttien läsnäolon aiheuttamasta kaaoksesta, kun vastaanottotila tyhjenee ja osa työntekijöistäkin lähtee piiloon. Tekoälyäkin pohditaan hyötyineen ja ongelmineen. Kaikki nämä puolet tekevät The Pittin kakkoskaudesta toisen pirun koukuttavan viisitoistatuntisen, enkä yhtään ihmettele, jos joku huomaa taas katsoneensa kaikki jaksot yhtä kyytiä. Kolmas kausi on jo tekeillä, enkä pistäisi vastaan, mikäli HBO Max ilmoittaisi työstävänsä sisarsarjan yövuorolaisista. Jos taso pysyy tällaisena, katson The Pittiä ja sen mahdollista lisäosaa ilomielin.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Noah Wyle ja yövuorolaista tohtori Abbotia näyttelevä Shawn Hatosy kokeilevat onneaan myös kameran takana) pitävät koukuttavaa ilmapiiriä tehokkaasti yllä, samalla kun R. Scott Gemmillin johtama käsikirjoitustiimi keksii kaiken aikaa uusia tapauksia hahmojen päiden menoksi. Teknisestikin The Pitt pysyy laadukkaana. Toinen kausi on todella hyvin kuvattu, etenkin kun kohtauksissa siirrytään hahmoista toisiin, kameran liikkuessa sulavasti pitkin vaikuttavaa sairaalalavastetta. Puvustus on myös oivallista ja maskeeraajat pääsevät loihtimaan erilaisia ruhjeita. Tehostetiimi häikäisee ällöttävän aidon näköisillä luomuksillaan, kun potilaita pitää esimerkiksi leikata auki. Äänimaailmakin on vahvasti rakennettu ja osa sarjan tehoa on edelleen tarkoituksellinen musiikittomuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Pitt, Yhdysvallat, 2025-, Max, Warner Bros. Television, John Wells Productions, R. Scott Gemmill Productions, Sky Studios

Scarlet (果てしなきスカーレット - 2025) - elokuva-arvostelu

SCARLET

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Näyttelijät: Mana Ashida, Masaki Okada, Koji Yakusho, Kōtarō Yoshida, Yutaka Matsushige, Kazuhiro Yamaji, Tokio Emoto, Munetaka Aoki, Shota Sometani, Yuki Saito ja Masachika Ichimura

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

Scarlet pohjautuu William Shakespearen Hamlet, Tanskan prinssi -näytelmään (Hamlet, Prince of Denmark) 1600-luvun alusta. Ohjaaja Mamoru Hosoda kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Studio Chizu ryhtyi työstämään animaatiota, joka yhdisteli perinteistä kaksiulotteista piirrosjälkeä kolmiulotteisiin tietokonevisuaaleihin. Maailmanensi-iltansa Scarlet sai Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa syyskuussa 2025 ja nyt, vihdoin ja viimein elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta viime vuonna, kun näin siitä ensimmäisiä mainoksia. Elokuvan Suomen ensi-illan jatkuva viivästyttäminen on turhauttanut minua ja kävinkin katsomassa Scarletin heti sen ensimmäisessä näytöksessä.

Epäonnistuttuaan kostamaan isänsä murhan, prinsessa Scarlet päätyy tuonpuoleiseen, missä hän kohtaa ensihoitajan, jonka näkemykset maailmasta ja ihmisistä ovat hyvin erilaiset kuin vihan sokaiseman Scarletin.

Elokuvan keskiössä on sen nimikkohahmo Scarlet (äänenä Mana Ashida), 1500-luvun Tanskan kuningaskunnan prinsessa, joka joutuu näkemään isänsä, kuningas Amlethin (Masachika Ichimura) murhan hänen petturisetänsä Claudiuksen (Koji Yakusho) käsissä. Viha ja kostonhimo täyttävät Scarletin, mutta yrittäessään tappaa kuninkaaksi itsensä julistaneen setänsä, Scarlet epäonnistuu ja joutuu tuonpuoleiseen. Scarlet on mainio hahmo, jonka suurta tuskaa ja siitä syntyvää raivoa voi helposti ymmärtää. Hahmolle on myös kirjoitettu oivallinen kehityskaari, kun hän kohtaa tuonpuoleisessa nykyajasta tulleen ensihoitajamiehen Hijirin (Masaki Okada), joka uskoo rauhanomaisiin sovitteluihin ja välttelee väkivaltaa viimeiseen saakka. Scarlet ja Hijiri ovat aikamoiset vastakohdat, mutta siksi he juurikin täydentävät toisiaan ja kaksikon yhteistä matkaa tuonpuoleisessa seuraa mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Claudiukselle uskolliset Cornelius (Yutaka Matsushige), Voltimand (Kōtarō Yoshida), Polonius (Kazuhiro Yamaji), Laertes (Tokio Emoto), Guildenstern (Shota Sometani) ja Rosencrantz (Munetaka Aoki), jotka aiheuttavat pääkaksikolle päänvaivaa tuonpuoleisessa. Hahmot ovat sopivan eri tavalla omanlaisiaan uhkia, sekä keljuja tapauksia.

Scarlet on kiinnostavan erilainen tulkinta William Shakespearen Hamlet-klassikon pohjalta. Siitä löytyy tuttuja tarinallisia juttuja, sekä samannimisiä hahmoja, mutta Scarlet lähtee toki omille poluilleen, kun tarina siirtyy tuonpuoleiseen ja prinsessa kohtaa 500 vuotta myöhemmin eläneen Hijirin. Näiden kahden hahmon erilaiset maailmankuvat ovat leffan kantava voima ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka Scarlet ja Hijiri muovaavat toisiaan tarinan edetessä. Scarlet löytää taas myötätuntonsa ja viha alkaa hissuksiin poistumaan hänen kehostaan, kun taas Hijirinkin on jossain kohtaa pystyttävä tarttumaan aseisiin, koska kaikkia vaaroja ei voi kohdata sanoin.

Hyvistä lähtökohdistaan ja oivallisista hahmoistaan huolimatta Scarlet jäi kuitenkin kokonaisuutena lähinnä vain kelvolliseksi fantasiaseikkailuksi. Tähän vaikutti omalla kohdallani erityisesti hieman kompasteleva tarinankerronta ja se että tunnepuoli jätti minut harmillisen kylmäksi. Toimintakohtaukset ovat ihan komeaa katseltavaa, mutta niistä uupuivat jännite ja todelliset vau-hetket. Lopulta paras kohtaus mielestäni on, kun Scarlet ja Hijiri päätyvät rauhalliseen pikkukylään ja Scarlet muistaa pitkästä aikaa, millaista on olla rakastavassa yhteisössä. Tämä osio onnistui nostamaan hymyn huulilleni, mutta valitettavasti sen jälkeen vastaavia aitoja tunnereaktioita ei päässyt syntymään.

Visuaalisesti Scarlet on kuitenkin komea, vaikka aluksi minulta kestikin tottua, ettei se ole animaatiojäljeltään ihan perinteistä animea. Mamoru Hosoda on halunnut yhdistellä kaksiulotteista käsin piirrettyä animaatiota kolmiulotteiseen digianimointiin ja yhdistelmä on pääasiassa hieno. Hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin taistelukohtausten aikana ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Etenkin Claudiuksen synkkä, mutta jylhä linna ja sitä ympäröivä valtava ihmismassa ovat näyttäviä ilmestyksiä. Värien käyttö on myös tyylikästä. Äänityöskentelykin on mainiota ja Taisei Iwasakin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

果てしなきスカーレット, Japani, 2025, Studio Chizu, Hakuhodo, Kadokawa, Movic, Nippon Television Network, Yomiuri Telecasting Corporation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures

Harry Hole, kausi 1 (Jo Nesbøs Harry Hole - 2026) - sarja-arvostelu

HARRY HOLE - KAUSI 1

JO NESBØS HARRY HOLE

Luoja: Jo Nesbø

Näyttelijät: Tobias Santelmann, Joel Kinnaman, Pia Tjelta, Anders Baasmo Christiansen, Ellen Helinder, Simon J. Berger, Ingrid Bolsø Berdal, Cato Skimten Storengen, Peter Stormare, Maxime Baune Bochud, Anders Danielsen Lie, Ane Dahl Torp, Kelly Gale, Kåre Conradi ja Frank Kjosås

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 9

Jakson kesto: 43 minuuttia - 1 tunti 2 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Harry Hole perustuu Jo Nesbøn samannimiseen kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 1997 kirjalla Lepakkomies (Flaggermusmannen). Kirjojen pohjalta oli jo tehty amerikkalainen elokuva Lumiukko (The Snowman) vuonna 2017, mutta koska se ei menestynyt toivotulla tavalla, elokuvasarja ei jatkunut yhtä osaa pidemmälle. Maaliskuussa 2024 Netflix paljasti työstävänsä Nesbøn kanssa sarjasovitusta kirjojen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kaksi kuukautta myöhemmin ja nyt Harry Holen ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut yhtäkään Harry Hole -kirjaa, olen vain nähnyt Lumiukko-leffan. Kun kuulin, että norjalaiset itse olivat tekemässä sarjaa kirjojen pohjalta, kiinnostuin heti ja ryhdyinkin katsomaan Harry Holea pian sen julkaisun jälkeen.

Alkoholismin kanssa kamppaileva rikostutkija Harry Hole ryhtyy tutkimaan niin kaameita murhia kuin hänen kollegaansa, jonka Harry uskoo olevan korruptoitunut.

Pääroolissa Harry Holena nähdään Tobias Santelmann, joka on tuttu esimerkiksi ruotsalaisesta Veronika-sarjasta (2024-). Tässä Santelmann pääsee kuitenkin keulakuvaksi ja hänestä löytyy niin sopivaa karismaa kuin tarvittavaa rosoisuutta, mitä rooli vaatii. Harry on norjalainen rikostutkija, jonka ura ja perhetilanne ovat kuitenkin vaakalaudalla miehen alkoholiongelman takia. Viinaan päin kallistuvat poliisihahmot eivät toki ole mikään uusi idea, mutta Harry on kliseisyydessäänkin oiva hahmo, jonka kanssa on kiinnostavaa ryhtyä tutkimaan Oslon synkempää puolta.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Harryn naisystävä Rakel (Pia Tjelta) ja tämän poika Oleg (Maxime Baune Bochud), Oslon poliisipäällikkö Agnes Sjølid (Agnes Kittelsen), ylikomisario Tom Waaler (Joel Kinnaman), poliisi Beate (Ellen Helinder), sekä rikollinen Odin (Peter Stormare). Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Kinnaman lipevänä kyttänä, jota Harry on jo pitkään epäillyt korruptoituneeksi, mutta ei ole saanut todistettua asiaa. Olin kuitenkin niin tottunut näkemään Kinnamania amerikkalaisissa elokuvissa puhumassa englantia, että minulta kesti tottua kuulemaan häntä puhumassa norjaa.

Jo Nesbøn faneille ja pohjoismaisista rikossarjoista ylipäätään innostuville Netflixin Harry Hole on aika varma riemuvoitto, sekä huojennus vaisun jenkkileffa Lumiukon (jota ei edes kuvattu kokonaan) jälkeen. En ole lukenut Veritimantteja (Marekors - 2003), Nesbøn kirjasarjan viidettä osaa, johon tämä sarjan avauskausi perustuu, mutta veikkaisin adaptaatiota onnistuneen uskolliseksi, koska Nesbø itse on käsikirjoittanut koko tuotantokauden. Jo sillä perusteella sarjaa uskaltaa suositella miehen kirjoista pitäville.

Itse pidin Harry Holen avauskautta oikein kelvollisena rikostutkimustarinana, joka ei kuitenkaan ihan onnistunut nappaamaan minua koukkuunsa toivomallani tavalla. Kuten lähdemateriaalina toimiva kirja, myös kausi pyörittelee kolmea tarinakaarta, joista yksi liittyy Oslossa kauheuksia tekevään sarjamurhaajaan, toinen liittyy Harryn ja Tom Waalerin väliseen konfliktiin ja kolmas Harryn alkoholikamppailuun ja samalla yritykseen pitää työnsä ja perheensä. Vaikka sarjamurhaajakuvio tarjoaakin hurjia näkyjä, koin sen lopulta näistä kuvioista selvästi tylsimmäksi ja olin paljon kiinnostuneempi Harryn ja Waalerin kissa-ja-hiiri -leikistä. Tästä puolesta löytyi kaipaamaani jännitettä ja tämän kuvion huipennuskin on lopulta vahvempi. Vaikkei Harry Holen avauskausi tehnytkään minuun sen isompaa vaikutusta, toivon, että sarja on tarpeeksi suosittu, jotta Nesbøn kirjoja aletaan kääntämään lisää samaan muottiin. Ainakin kauden päätösjaksossa vihjaillaan jo mahdollisesta jatkosta...

Teknisesti Harry Holen avauskausi on pätevästi tehty. Kameratyöskentely näyttää hyvältä ja öisestä Oslosta on saatu samanaikaisesti niin uhkaava kuin jopa hieman lumoava paikka. Kävin viime kesänä Oslossa ja pari kertaa sarjaa katsoessani oli hauska huomata, että "tuostahan minäkin kävelin". Lavasteet ovat mainiot, puvustus menevää ja maskeeraukset on saatu sopivan ikäviksi. Tehosteet ajavat hyvin asiansa ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Sarjan musiikit nousivat yhdeksi sen parhaista puolista, mikä ei toisaalta ole ihme, koska sävellyksistä vastaa Nick Cave.

Päätösjakson lopputeksteissä nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

Jo Nesbøs Harry Hole, Norja, Iso-Britannia, 2026-, Living Daylights Productions, Universal International Studios, Working Title Television

Balls Up (2026) - elokuva-arvostelu

BALLS UP

Ohjaus: Peter Farrelly

Näyttelijät: Mark Wahlberg, Paul Walter Hauser, Benjamin Bratt, Molly Shannon, Sacha Baron Cohen, Luciano Szafir, Daniela Melchior, Eva De Dominici, Chelsey Crisp ja Eric André

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 18

Balls Up on Mark Wahlbergin ja Paul Walter Hauserin tähdittämä komediaelokuva. Rhett Reese ja Paul Wernick työstivät leffan käsikirjoituksen ja Peter Farrelly hyppäsi mukaan ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt Balls Up on saapunut Amazon Prime Videoon. Itse kiinnostuin leffasta sen päätähtien takia ja mielenkiintoni vain kasvoi, kun luin mistä leffassa onkaan kyse. Pari päivää ilmestymisensä jälkeen katsoin vihdoin Balls Upin.

Aiheutettuaan vahingossa Brasilian häviön jalkapallon maailmanmestaruuskisojen finaaliottelussa, kondomimyyjät Brad ja Elijah yrittävät keksiä keinon päästäkseen kotiin, ennen kuin miljoonat vihaiset brasilialaiset kostavat heille.

Mark Wahlberg ja Paul Walter Hauser näyttelevät Brad Lewisonia ja Elijah DeBellia, jotka työskentelevät kondomifirma Regal Bluessa. Elijah on juuri kehitellyt mullistavan uuden kondomin, joka vedetään myös kivesten ylle ja supermyyjä Brad on onnistunut tekemään tuotteesta Brasiliassa järjestettävien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen ykköstuotteen. Kaksikko onnistuu kuitenkin mokaamaan aika lailla ja huomaa pian pakenevansa periaatteessa koko Brasilian kansaa, jotka ovat vihaisia pilatusta loppuottelusta. Wahlberg ja Hauser ovat hupaisassa vedossa ja heidän dynamiikkansa toimii mainiosti. Brad ja Elijah eivät aluksi juuri pidä toisistaan, mutta heidän on tehtävä yhteistyötä, mikäli he mielivät palaavansa takaisin Yhdysvaltoihin elävinä.

     Elokuvassa nähdään myös Molly Shannon Bradin ja Elijahin pomona Burgessina, Benjamin Bratt kondomikaupat tekevänä Santosina, Daniela Melchior asianajaja Antoniana, Luciano Szafir Brasilian puolustusministeri Cristosina, Sacha Baron Cohen huumeparoni Pavio Curto Bündchenina, sekä Chelsey Crisp ja Eric André sademetsää suojelevina Juliena ja Aaronina. Sivunäyttelijöistä parhaassa vedossa on vähemmän yllättäen Baron Cohen eksentrisenä huumekartellin johtajana. Hän tekee hahmosta sekä hauskan että uhkaavan. Muutkin sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti.

Kuten jo leffan juonikuvauksesta voi päätellä, Balls Up on varsin pöljä leffa, mutta sopivassa mielentilassa se on pääasiassa oikein viihdyttävä. Elokuvan alkupää, kun Elijahin suunnittelema kondomi vasta esitellään ja kun pääkaksikko möhlii jalkapallon maailmanmestaruuskisojen finaaliottelussa oikein tosissaan, on hulvatonta seurattavaa ja odotin innolla näkeväni, mihin tämä absurdi selviytymistaistelu johtaisi. Luvassa on varsin hilpeitä tilanteita, joista etenkin visiitti huumeparoni Pavio Curto Bündchenin luona naurattaa, samalla kun tietty jännite pysyy yllä vastapuolen hahmojen arvaamattomuuden takia.

Balls Up ei kuitenkaan täysin onnistu kantamaan koko kestoaan, vaan sen teho hiipuu toisella puoliskolla. Mukana on yhä ihan hilpeitä juttuja, mutta naurut vähenevät skenaario skenaariolta. Monen kohtauksen ongelmaksi koituu myös se, että niitä venytetään liian kauan, kun ne toimisivat paremmin lyhyempinä, eikä meiningin energiakaan laskisi samalla lailla. Lopulta hauskinta taitaa olla, kuinka monia käyttötarkoituksia uudenlaiselle kondomille löytyy leffan aikana - siis tietty kaikkea muuta paitsi, mihin se olisi tarkoitettu. Balls Up on hölmöydessään ihan kelpo viihdettä, kunhan siltä ei odota mitään muuta kuin pöhköilyä. Tietyin viilauksin siitä olisi voinut saada vielä hauskemman paketin, mutta toimi leffa jo tällaisenaan tarpeeksi menevästi.

Elokuvan on ohjannut Peter Farrelly, jonka aiempiin töihin kuuluu muun muassa yksi suosikkikomedioistani Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994), kun taas käsikirjoituksesta vastaavat Rhett Reese ja Paul Wernick, jotka ovat aiemmin kirjoittaneet esimerkiksi Zombielandin (2009) ja Deadpoolin (2016). Balls Up ei todellakaan yllä miesten parhaiden töiden tasolle, mutta siitä löytyy hetkittäin näyttöä kolmikon vekkulista huumorintajusta. Teknisesti leffa on kelvollinen, vaikka leikkauksessa onkin tiivistämisen varaa. Kameratyöskentely on menevää, lavasteet ovat oivat, asut mainiot ja maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Dave Palmerin säveltämät musiikit säestävät tätä pakomatkaa hyvin. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Balls Up www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Balls Up, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Reese Wernick Productions, Skydance Media

DTF St. Louis (2026) - sarja-arvostelu

DTF ST. LOUIS

Luoja: Steven Conrad

Näyttelijät: Jason Bateman, David Harbour, Linda Cardellini, Richard Jenkins, Joy Sunday, Arlan Ruf, Peter Sarsgaard, Wynn Everett, Aizley Ford, Maddyn Kendall ja Chris Perfetti

Genre: draama

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 47 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 16

DTF St. Louis on Steven Conradin luoma minisarja. Alun perin Conrad ryhtyi työstämään sarjaa The New Yorker -lehden artikkelin My Dentist's Murder Trial: Adultery, False Identities, and a Lethal Sedationin pohjalta ja toiseen päärooleista kiinnitettiin Pedro Pascal. Kuitenkin vuonna 2024 Pascal jättäytyi pois sarjasta ja Conrad työsti tarinan uudelleen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2025 ja nyt DTF St. Louis on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Kiinnostuin sarjasta sen näyttelijäkaartin takia ja ryhdyinkin katsomaan DTF St. Louisia heti sen avausjakson julkaisupäivänä.

Kun St. Louisissa paikallisuutisten viittomakielitulkki Floyd Smernitch löydetään kuolleena, alkaa tutkimus siitä, mitä miehelle oikein tapahtui?

David Harbour näyttelee Floyd Smernitchiä, joka työskentelee St. Louisin uutiskanavalla viittomakielitulkkina. Floyd on naimisissa Linda Cardellinin esittämän Carolin kanssa ja toimii adoptioisänä Carolin edellisestä suhteesta syntyneelle Richard-pojalle (Arlan Ruf). Päällisin puolin kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta Floydia on jo pitkään vaivanneet erilaiset asiat, jotka nousevat jälkikäteen esille, kun mies löydetään kuolleena. Harbour on erittäin mainio osassaan ja tulkitsee vakuuttavasti, kuinka hänen hahmonsa kamppailee mielenterveysongelmien, kuten huonon itsetunnon kanssa. Cardellini ja Rufkin ovat oikein hyvät vaimona ja poikapuolena, joista löytyy myös erilaisia syvyyksiä jaksojen edetessä.

     Merkittävissä rooleissa ovat myös Jason Bateman uutiskanavan säätiedottaja Clark Forrestina, jonka kanssa Floyd ystävystyy, sekä Richard Jenkins ja Joy Sunday Homerina ja Plumbina, kahtena rikostutkijana, jotka ryhtyvät selvittämään Floydin kuolemaa. Bateman on loistavassa vedossa Clarkina ja hänen ja Harbourin väliset kemiat kohtaavat täydellisesti. Jenkins ja Sunday muodostavat myös oivallisen parivaljakon kahtena hyvin erilaisista lähtökohdista tulevana poliisina, jotka auttavat toisiaan näkemään tapauksen eri valoissa.

DTF St. Louis osoittautui yhdeksi alkuvuoden parhaista uutuussarjoista. Sen lisäksi, että näyttelijät ovat väkevässä vedossa ja heidän hahmonsa ovat niin kiinnostavia kuin moniulotteisia, minisarja nappaa nopeasti koukkuunsa. Floydin kuolema käynnistää vahvan mysteerin, jonka pariin oli pakko päästä palaamaan aina maanantaisin, kun uusi jakso saapui HBO Maxin valikoimaan. Kyse ei todellakaan ole mistään tavanomaisesta murhatutkimuksesta, vaan sarja jaksaa ilahduttavasti nykiä mattoa katsojan jalkojen alta ja yllättää kerta toisensa perään ratkaisuillaan. Aina, kun ehtii luulla ratkaisseensa jutun, sarja kääntääkin ovelasti suuntaansa, jättäen arvelemaan yhä enemmän jakso toisensa perään.

Parasta sarjassa on kuitenkin Floydin ja Clarkin ystävyys. Tällaisia miesten välille muodostuvia totaalisen avoimia ja tukevia ystävyyksiä ei juuri näe tosielämässä tai television puolella. Miehet löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heistä tulee toistensa tukivoima kaikissa asioissa, oli kyse sitten kotielämän pohdiskelussa, itsetunnon kasvattamisessa tai muutenkin elämän raiteille saamisessa. Tähän ystävyyteenkin liittyy erittäin yllättäviä puolia, mutta se jaksaa kaiken aikaa säteillä ehtaa lämpöä, nostattaen vähän väliä hymyn katsojan kasvoille. Samalla sarjassa käsiteltävät vaikeammat aiheet, kuten masennus tarjoavat aitoa traagisuutta ja herkkyyttä. Kaikki katsojat eivät välttämättä lämpene tarinan loppuratkaisulle, mutta minulle se vain sementoi DTF St. Louisin aseman yhtenä vuoden 2026 parhaista sarjoista tähän mennessä.

Steven Conrad on niin ohjannut kuin käsikirjoittanut koko sarjan ja tekee läpikotaisin väkevää työtä. Hänen tekstinsä ovat oivaltavia ja rakentamansa tunnelma sopivan monitahoinen. DTF St. Louis on myös taitavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Alex Wurmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat sopivasti taustalla ja The 5th Dimensionin Let the Sunshine In on nappivalinta alkutekstibiisiksi - sen sanoitus kun sopii sekä masennuksesta eroon pääsemiseen, että hahmojen työhön säätiedottajina. Musiikkipuolen parasta antia on kuitenkin Floydin ja Clarkin täysin puskista tuleva Thunder Boys -räppi, joka ei muuten ihan hetkeen lähdekään pois päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

DTF St. Louis, Yhdysvallat, 2026, Aggregate Films, Bravo Axolot, Escape Artists, MGM Television