Surulla on sulkapeite (The Thing with Feathers - 2025) - elokuva-arvostelu

SURULLA ON SULKAPEITE

THE THING WITH FEATHERS

Ohjaus: Dylan Southern

Näyttelijät: Benedict Cumberbatch, Richard Boxall, Henry Boxall, Eric Lampaert, David Thewlis, Vinette Robinson, Sam Spruell, Leo Bill ja Claire Cartwright

Genre: draama, kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Thing with Feathers, eli suomalaisittain Surulla on sulkapeite perustuu Max Porterin kirjaan Grief Is the Thing with Feathers vuodelta 2015. Film4, Lobo Films ja SunnyMarch hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja projekti sai British Film Institutelta rahoitustukea. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja maailmanensi-iltansa Surulla on sulkapeite sai tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin siitä sen päätähden ja mystisen markkinoinnin ansiosta. Kävinkin katsomassa Surulla on sulkapeitteen heti sen ensi-iltapäivänä.

Vastikään leskeksi jäänyt mies yrittää olla hyvä isä kahdelle pojalleen. Hänen pohjaton surunsa kuitenkin manifestoituu ihmismäisen variksen muodossa, josta ei ota selkoa, onko se tullut piinaamaan vai auttamaan isää.

Benedict Cumberbatch näyttelee nimettömäksi jäävää miestä, joka on juuri jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi kahdelle pojalleen (Richard ja Henry Boxall). Isä saa nopeasti huomata, että hän ei juuri ollut aiemmin vastuussa ja tietoinen lastensa tekemisistä ja elämistä, kokien saman tien itsensä avuttomaksi vanhempana. Suru on myös murskaava ja isä mieluummin vetäytyy työhuoneeseensa piirtelemään kuvia variksesta. Pian varis ei kuitenkaan ole enää pelkkä piirustus, kun isä alkaa nähdä painajaismaisia näkyjä ihmisen kokoisesta variksesta. Cumberbatch on tuttuun tapaansa mainiossa vedossa, tulkiten hyvin surevaa hahmoaan. Boxallit ajavat asiansa lapsina, mutta onhan leffan isoin täky itse varis, joka on toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti, jopa hieman kotikutoisesti. Varis-asussa pyörii Eric Lampaert, kun taas sen äänenä kuullaan David Thewlis, joka istuu täydellisesti rooliin.

     Elokuvassa nähdään myös pikaisesti Leo Bill terapeutti Bowdenina, Sam Spruell isän veljenä, Vinette Robinson isän ystävänä Amandana, sekä takaumissa Claire Cartwright menehtyneenä äitinä. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, mutta onhan elokuva Cumberbatchin ja variksen show. Voi olla, että Cumberbatchista tuntui hieman hassulta näytellä toistamiseen asulla toteutetun mielikuvitusolennon kanssa, hänen tähditettyä juuri tätä ennen Netflixin Eric-sarjaa (2024).

Surulla on sulkapeite osoittautui hyväksi draamaksi rakkaan kuolemasta eteenpäin pääsemisestä ja jos jokin minut yllätti, niin se kuinka paljon mukana on kauhuelementtejä. Varis esitellään suorastaan kauhumaisin kohtauksin, hiipien esiin pimeydestä, jättäen isän paniikin valtaan. Mitä enemmän varista näytetään ja mitä selvemmäksi käy, että kyseessä on miehestä asussa, joka näyttää hieman siltä, että se olisi tarkoitettu ennemminkin teatterin lavalle kuin elokuvaan, sitä enemmän varis menettää karmivuudestaan. Leffan aihepiirit pitävät kuitenkin ahdistavaa ilmapiiriä pääasiassa hyvin yllä ja kauhu syntyy myös psykologisin keinoin.

Mielenkiintoisen kontrastinsa tähän kauhumaisuuteen tuo tietty satumaisuus, joskin tässä näyttäytyy myös elokuvan ongelma siinä, ettei se ole juuri missään aspektissa järin hienovarainen. Metaforia väännetään usein rautalangasta, kun vähempikin riittäisi. Isoin ongelma mielestäni on kuitenkin elokuvan lopetus. Sen enempää spoilaamatta sanon vain, että tarina kokee vaikeuksia viedä homman tyydyttävällä tavalla päätökseensä ja erityisesti viime hetkellä mukaan tuotu uusi taho tuntui hassun irralliselta - aivan kuin tässä kohtaa tekijät kokisivat, että satuhan tarvitsee konkreettisen pahiksen, eikä pelkkä ylitettävä suru riitäkään. Elokuvan "lopputaistelu" on myös jopa hieman vaivaannuttavan kömpelösti tehty. Tietyt kauneusvirheet laskevat Surulla on sulkapeitteen pisteitä, mutta elokuva on epätasaisuudessaankin toimiva paketti.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Dylan Southern, joka on aiemmin tehnyt vain dokumentteja. Siirtyminen fiktioleffan pariin ei suju täysin luontevasti, mutta Southern rakentaa kuitenkin tunnelmaa pääasiassa mainiosti ja yhdistelee draamaa ja kauhua sulavasti. Teknisesti Surulla on sulkapeite on oikein kelvollinen, joskin osa katsojista tulee todennäköisesti pitämään varista enemmän huvittavana ilmestyksenä. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet hienot ja maskeeraukset pätevät. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu, vaikkei Zebedee C. Budworthin säveltämistä musiikeista jääkään juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Thing with Feathers, Iso-Britannia, 2025, Lobo Films, LB Entertainment, Align, Film i Väst, Film4, SunnyMarch

The Testament of Ann Lee (2025) - elokuva-arvostelu

THE TESTAMENT OF ANN LEE

Ohjaus: Mona Fastvold

Näyttelijät: Amanda Seyfried, Lewis Pullman, Thomasin McKenzie, Christopher Abbott, Matthew Beard, Viola Prettejohn, Stacy Martin, Scott Handy, David Cale, Jamie Bogyo, Maria Sand, William Van Der Vegt ja Tim Blake Nelson

Genre: draama, musikaali, historia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Testament of Ann Lee perustuu tositapahtumiin kristillisen uskonlahko shakerien synnystä ja heidän hengellisestä johtajastaan Ann Leestä. Ohjaaja Mona Fastvold kiinnostui shakereista, kuultuaan yhden heidän lauluistaan ja alkoi tutkia uskonlahkon historiaa ja sen entistä johtajaa. Fastvold työsti käsikirjoituksen miehensä Brady Corbetin kanssa, mutta he kokivat suuria vaikeuksia saada projektille rahoitusta. Lopulta he saivat useat yhtiöt tuottamaan projektin yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024. Maailmanensi-iltansa The Testament of Ann Lee sai Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa syyskuussa 2025 ja nyt elokuva on saapunut Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta, kun se sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Tietämättä mitään Ann Leestä tai shakereista, kävin katsomassa The Testament of Ann Leen sen ensi-iltapäivänä.

1700-luvun Manchesterissa Ann Lee perustaa uskonlahkon, shakerit ja alkaa saada ympärilleen yhtä hartaasti uskovia, jotka pitävät Ann Leetä äitinään. Kun manchesterilaiset alkavat käydä vihamielisiksi shakereita kohtaan, he päättävät matkustaa Amerikkaan ja levittää ilosanomaansa tanssien ja laulaen.

Amanda Seyfried tekee kenties elämänsä roolin Ann Leenä ja sai ihan syystä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Seyfried heittäytyy täysillä roolinsa vietäväksi, etenkin tanssi- ja laulunumeroissa, joissa Ann Lee on kuin pyhien henkien valtaama. Henkilönä Ann Lee on varsin mielenkiintoinen. Hän hurahti uskoon jo lapsena, mutta kun hän alkoi saamaan erilaisia näkyjä, hän koki, etteivät olemassa olevat kristinuskon haarat täysin osuneet yhteen hänen näkemystensä kanssa, joihin kuuluvat muun muassa sukupuoleton Jumala ja totaali selibaatti. Kun tähän vielä yhdistyvät rituaalimaiset ja ravistelevat tanssit, Ann Leen lahko saa nimekseen "shakerit". Seyfried tulkitsee vaikuttavasti hahmonsa totaalista uskoa ja hänestä löytyy oikeaa pehmeyttä, jota tämä äitimäinen johtaja tarvitsee.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lewis Pullman Annin veljenä Williamina, Viola Prettejohn Annin sukulaistyttönä Nancyna, Christopher Abbott Annin aviomiehenä Abrahamina, Thomasin McKenzie Annin ystävänä Maryna, sekä Matthew Beard James Whittakerina, jotka kaikki ryhtyvät seuraamaan Ann Leetä, pitäen häntä uutena äitinään ja Jeesuksen vaimona. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan ja Seyfriedin tapaan tulkitsevat uskottavasti, noh, syvää uskoaan.

En tiedä, olinko kuullutkaan shakereista ennen The Testament of Ann Leen näkemistä, eikä toisaalta edes ihme, sillä kuten lopputeksteissäkin kerrotaan, shakereita on maailmassa nykyään enää kaksi, johtuen pitkälti siitä, että shakereiden täytyy elää selibaatissa. Itse en ole uskovainen, en sitten yhtään, mutta olin lopulta yllättävänkin kiinnostunut tämän uskonlahkon synnystä ja etenemisestä Isosta-Britanniasta Yhdysvaltoihin, minne he lähtivät tavoittelemaan amerikkalaista unelmaa, koko konseptin tosin läimäistessä heitä vasten kasvoja totuudellaan. Uusia shakereita on hankalaa saada, koska moni uskovainen pitää Ann Leen asemaa jumalanpilkkana ja hänen tapojaan vain omituisina.

En myöskään tiennyt elokuvasta etukäteen sitä, että kyseessä on musikaali ja pääasiassa jopa yllättävän onnistunut sellainen kaikessa erikoisuudessaan. Toisaalta tyyli sopii tarinaan, koska shakerit saivat nimensä juurikin tanssimaisten laulurituaaliensa vuoksi. Jossain kohtaa tätä ringissä heilumista ja hoilaamista alkaa tosin olla jo liikaa ja elokuva kaipaisi etenkin toisella puoliskollaan tiivistämistä, mutta esimerkiksi laivamatkalla Amerikkaan nähtävä musikaalinumero on jo teknisesti todella hienosti tehty. Ann Lee ja hänen seuraajansa laulavat ja tanssivat kannella niin auringonpaisteessa kuin lumituiskeessa ja samalla esitetään matkan pituutta tyylikkäällä tavalla.

Elokuvan on käsikirjoittanut sama pariskunta kuin The Brutalistin (2024), eli Mona Fastvold ja Brady Corbet, mutta siinä, missä Corbet ohjasi The Brutalistin, The Testament of Ann Leen ohjauksesta vastaa Fastvold. Fastvold hoitaa hommansa etenkin musikaalinumeroiden aikana pätevästi ja hänen ja Corbetin työstämä teksti on pääasiassa mainio, vaikka se alkaakin loppusuoralla kiertämään turhan paljon kehää. Teknisesti The Testament of Ann Lee on väkevä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat huikeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Daniel Blumbergin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla laulujen välissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Testament of Ann Lee, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2025, Kaplan Morrison, 4 Little Monsters, Annapurna Pictures, ArtClass Flms, Carte Blanche, Curious Gremlin, Film i Väst, FirstGen Content, Göta Film AB, Göteborg, Intake Films, Mid March Media, Mizzel Media, Proton Cinema

Peaky Blinders: The Immortal Man (2026) - elokuva-arvostelu

PEAKY BLINDERS: THE IMMORTAL MAN

Ohjaus: Tom Harper

Näyttelijät: Cillian Murphy, Barry Keoghan, Tim Roth, Rebecca Ferguson, Sophie Rundle, Stephen Graham, Ned Dennehy, Packy Lee, Ian Peck ja Jay Lycurgo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Historialliseen rikollisjengiin löyhästi perustuva Steven Knightin luoma televisiosarja Peaky Blinders - gangsteriklaani (Peaky Blinders - 2013-2022) oli kehuttu menestys, jota tehtiin kuuden tuotantokauden verran. Jo ennen sarjan kuudennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua Knight vihjaili, että hänellä oli mielessään tehdä elokuva, joka jatkaisi sarjan tarinaa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Peaky Blinders: The Immortal Man on saapunut Netflixiin. Itse pidin todella paljon Peaky Blinders - gangsteriklaanista ja olen optimistisena odottanut elokuvan ilmestymistä. Katsoinkin leffan päivä sen julkaisun jälkeen.

Vuonna 1940 natsit yrittävät kääntää sodan edukseen levittämällä Britanniaan väärennettyjä seteleitä satojen miljoonien puntien edestä, romuttaakseen maan taloudellisen tilanteen. Kun he yrittävät taivutella Peaky Blindersia johtavan Duke Shelbyn osaksi operaatiota, nuorukaisen isä Tommy Shelby palaa eläkkeeltään pistääkseen poikansa ruotuun ja natsien suunnitelmat nurin.

Peaky Blinders - gangsteriklaanin tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun, lähtien tietty Cillian Murphyn näyttelemästä Tommy Shelbystä. Tommy on sarjan päätyttyä jättänyt Peaky Blinders -rikollisjengin ja vetäytynyt omiin oloihinsa purkamaan niin sota-ajan kuin rikollisajan traumoja kirjoituksiinsa. Rikkinäisen miehen on kuitenkin palattava vielä kerran vanhoihin bisneksiin, kun natsit yrittävät hyödyntää hänen poikaansa, Peaky Blinderseja nykyään johtavaa Duke Shelbyä (Barry Keoghan) kataliin suunnitelmiinsa, kaataakseen Ison-Britannian talouden ja samalla sotakyvyn. Murphy on edelleen väkevä ja karismaattinen roolissaan, etenkin kun ikääntynyt Tommy pistää tutut vaatteet niskaansa ja aloittaa taas dramaattiset kävelynsä ja tuijottelunsa. Keoghan istuu puolestaan erittäin hyvin rooliinsa Tommyn pojaksi, joka ei todellakaan ole kokenut mitään isän rakkautta elämässään ja joka kokee maailman hylänneen hänet, mikä on tietty katkeroittanut nuoren miehen mielen.

     Elokuvassa nähdään myös Sophie Rundle Tommyn siskona Adana, Packy Lee Tommyn oikeana kätenä Johnny Dogsina, Rebecca Ferguson Duken tätinä Kaulo Chiriklona, sekä Tim Roth tämänkertaisena vihollisena, natseja avustavana John Beckettinä, joka yrittää värvätä Duken väärennösrahojen levittäjäksi Englannissa. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Roth on nappivalinta katalaksi roistoksi - onhan hän vastaavia hahmoja näytellyt ennenkin. Hänen Beckett-hahmonsa jää kuitenkin hieman vajaaksi.

Peaky Blinders: The Immortal Man sijoittuu ajassa noin seitsemän vuotta sarjan päättymisen jälkeen, eli vuoteen 1940, kun toinen maailmansota riehuu ympäri Eurooppaa. Natsien suunnitelma leffassa on ovela ja jotain, mitä ei olekaan juuri nähty. On kiinnostavaa seurata tätä kuviota, etenkin kun Peaky Blinders päätyy osaksi suunnitelmaa. Vielä kiinnostavampaa on kuitenkin Tommyn ja Duken vaikea isä-poika-suhde. Tommy ei tosiaan ole ollut mikään ihanneisä Dukelle; lähinnä vain jättänyt Peaky Blindersin perintönään tälle ja hylännyt nuorukaisen sitten oman onnensa nojaan. Ilman ohjaavaa isähahmoa ei olekaan ihme, että Dukesta on muodostunut aikamoinen mulkvisti.

Natseille tämä vaikea suhde on otollinen ja elokuvassa leijuukin sopiva jännite siitä, pettääkö Duke isänsä ja ajautuvatko isä ja poika lopulliseen välirikkoon, vai voiko asiat vielä korjata. Mainiolla tarinallaan vajaan parin tunnin mittainen elokuva vie hyvin mukanaan. Se sisältää tasokasta henkilödraamaa ja rujoja toimintakohtauksia, mutta samalla myös varsin ennalta-arvattavan lopetuksen. The Immortal Man on elokuvamuodossaan erittäin toimiva epilogi varsinaiselle sarjalle, mutta koska esimerkiksi Beckett jää hahmona aika ohueksi, olisin erittäin mielelläni katsonut tämän tarinan yhtenä sarjan kausista, kuuteen jaksoon venytettynä. Tällaisenaan elokuvan pienoiseksi ongelmaksi saattaakin katsojasta riippuen muodostua se, että kun on tottunut sarjan kuusijaksoiseen kerrontaan, parin tunnin leffa voi herkästi tuntua pikakelaukselta. Siirtymä sarjasta elokuvaan sujuu Peaky Blindersilta kuitenkin suurimmaksi osaksi tyylikkäästi.

Elokuvan on ohjannut Tom Harper, joka toimi toisena ohjaajana jo sarjan avauskaudella 13 vuotta sitten. Harper palaa vakuuttavasti Peaky Blindersin pariin ja saa aikaiseksi väkeviä kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Steven Knightin käsikirjoitus kokee pieniä vaikeuksia kertoa tarinan yli puolet lyhyemmässä ajassa, mutta teksti on silti oivallista. Teknisesti Peaky Blinders: The Immortal Man on erittäin pätevä. Elokuva on komeasti kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus upeaa ja maskeeraukset sopivan rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin kuulostaa oivalliselta. Antony Gennin ja Martin Slatteryn säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse erottumaan edukseen, koska elokuvassa kuullaan niin paljon eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Onhan mukana totta kai sovitus Nick Cave & The Bad Seedsin Red Right Hand -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peaky Blinders: The Immortal Man, Iso-Britannia, 2026, BBC Film, Netflix, Garrison Drama, Nebulastar, BBC Film, Banijay Entertainment, Banijay Rights, Caryn Mandabach Productions, Tiger Aspect Productions

Vladimir (2026) - sarja-arvostelu

VLADIMIR

Luoja: Julia May Jonas

Näyttelijät: Rachel Weisz, Leo Woodall, Jessica Henwick, John Slattery, Ellen Robertson, Matt Walsh, Miriam Silverman, Tattiawna Jones, Kayli Carter, Mallori Johnson ja Kari Matchett

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 27 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Vladimir perustuu Julia May Jonasin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Jonas solmi adaptaatiodiilin 20th Televisionin kanssa ja toimi itse sarjan luojana. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Vladimir on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostukseni heräsi yllä olevan kekseliään julisteen myötä ja ryhdyinkin katsomaan Vladimiria heti sen julkaisupäivänä. 

Kirjallisuuden professori on päätynyt skandaalin keskelle, kun hänen aviomiestään syytetään useiden naisopiskelijoiden lähentelystä. Samaan aikaan professori iskee silmänsä yliopiston uuteen opettajaan, Vladimir Vladinskiin.

Rachel Weisz näyttelee nimettömäksi jäävää yliopiston kirjallisuuden professoria, jonka elämä ajautuu pois raiteiltaan, kun useat koulun naisopiskelijat syyttävät hänen aviomiestään Johnia (John Slattery) epäasiallisesta käytöksestä, lähentelystä ja jopa seksisuhteista. Päähenkilö ei kuitenkaan paljoa ehdi tilannetta pohtia, kun kouluun saapuu uutena opettajana nuori Vladimir Vladinski (Leo Woodall), josta päähenkilö alkaa fantasioida yhä vain voimakkaammin. Weisz on roolissaan mainio, onnistuen erityisen hyvin hahmonsa neljännen seinän rikkomisissa, eli kun päähenkilö ryhtyy suoraan puhumaan katsojille. Woodall ja Slattery istuvat myös passelisti osiinsa päähenkilön elämän kahdeksi mieheksi, joista ensimmäinen on jo naimisissa ja joista toiseen päähenkilö on menettänyt himonsa jo aikapäiviä sitten.

     Sarjassa nähdään myös Jessica Henwick Vladimirin vaimona Cynthiana ja Ellen Robertson päähenkilön ja Johnin tyttärenä Sidinä. Henwick ja Robertsonkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman tylsemmiksi, vaikka Sid-tyttärellä omat suhdeongelmansa onkin. Vladimir on lopulta selvästi Weiszin show.

Sarjaksi, joka sisältää seksiskandaaleja, kiellettyjä intohimoja ja jossa päähenkilö rikkoo vähän väliä neljättä seinää kertoakseen suoria ajatuksiaan elämänsä ihmisistä, Vladimir on yllättävänkin kesy tapaus. Sarja käynnistyy vielä varsin lupaavasti, kun Vladimir herää paniikissa sidottuna tuoliin, syypään ollessa tarinan päähenkilö. Tästä hypätään ajassa kuusi viikkoa taaksepäin päähenkilön ja Vladimirin ensikohtaamiseen ja kerrotaan, miten näihin sitomisiin on päädytty. Päähenkilö alkaa lähes välittömästi fantasioida Vladimirista. Lisäksi jokaisella hahmolla vaikuttaisi olevan omat luurankonsa kaapissaan. 

Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta Vladimir ei mielestäni koskaan päässyt oikeasti vauhtiin, aivan kuin jokin pidättelisi sitä kaiken aikaa. Puolen tunnin jaksoja on helppo katsoa vaikka useampi putkeen, mutta silti takaraivossani kolkutteli vähän väliä ajatus siitä, että sarjan pitäisi revitellä rohkeammin. Erilaiset käänteet ovat ihan toimivia, mutta lopulta varsinainen finaali oli mielestäni aikamoinen antikliimaksi. Ei Vladimir siis huono ole. Se on pääasiassa ihan kiinnostava ja toisinaan varsin hauska ja oivaltavakin. Kokonaisuus jää kuitenkin kauas potentiaalistaan ja sarja on mielestäni lähinnä aika keskinkertainen. Sääli.

Ohjaajat pitävät tiettyä kepeää, mutta silti hieman viettelevää ilmapiiriä pääasiassa hyvin yllä, mutta ongelmaksi muodostuu kirjailija Julia May Jonasin johtama käsikirjoitustiimi. Kenties tarina toimii paremmin Jonasin kirjassa, mutta se ei käänny sarjamuotoon niin vakuuttavasti kuin voisi toivoa. Teknisesti Vladimir on kuitenkin mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin hyvin rakennettu Tim Phillipsin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Vladimir, Yhdysvallat, 2026, 20th Television

The Moment (2026) - elokuva-arvostelu

THE MOMENT

Ohjaus: Aidan Zamiri

Näyttelijät: Charli XCX, Hailey Benson Gates, Jamie Demetriou, Isaac Powell, Alexander Skarsgård, Rosanna Arquette, Kate Berlant, Trew Mullen, Rachel Sennott, Kylie Jenner ja Stephen Colbert

Genre: pseudodokumentti, komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

The Moment on pseudodokumenttielokuva artisti Charli XCX:stä. Kiertäessään maailmaa Troye Sivanin kanssa, Charli XCX sai idean elokuvasta, joka linkittyisi hänen uutuusalbumiinsa Bratiin (2024). Hän lähetti ideansa Aidan Zamirille, joka työsti käsikirjoituksen yhdessä Bertie Brandesin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt The Moment on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin (tosin ilman tekstitystä). Itse en ole kuunnellut Charli XCX:ää juuri yhtään ja hän tuli tietoisuuteni oikeastaan vasta viime kesänä, kun hän esiintyi Helsingissä Flow Festivalilla, minkä yhteydessä hän kävi Finnkinon Tennispalatsissa, missä tapasin hänet sen verran, että ohjasin hänet uloskäynnille. Olin kuitenkin kiinnostunut näkemään, millainen leffa hänen ympärille on kasattu ja kävinkin katsomassa The Momentin sen ennakkonäytöksessä.

Charli XCX on juuri julkaissut uuden albuminsa, Bratin ja luonut viraalin ilmiön, "Brat Summerin". Pitääkseen suosion yllä, levy-yhtiö suostuttelee Charli XCX:n tekemään elokuvan uudesta kiertueestaan, mutta pian artistin, studiopomojen ja eksentrisen dokumentaristin erilaiset visiot kokevat ikävän törmäyksen toisiinsa.

Charlotte Emma Aitchison, eli Charli XCX näyttelee The Momentissa itseään - tai no, osittain fiktiivistä versiota itsestään. Artisti on todennut itse, että elokuva on hänen ajatuksensa siitä, miten hänen uransa olisi edennyt, mikäli hän olisi Bratin julkaisun aikaan tehnyt eri päätöksiä, joilla olisi voinut olla hurjia seurauksia. Charli XCX ei ainakaan tämän leffan perusteella huimaa näyttelijätaidoillaan, mutta on hän silti hyvä roolissaan. Tai siis, totta kaihan hän on, esittäähän hän periaatteessa itseään. Charli XCX tuo onnistuneesti esille vaikeita tuntemuksiaan, kun Brat Summerin myötä häntä ryhdyttiin riepottelemaan vähän joka suuntaan, jotta ilmiö saataisiin pidettyä yllä ja siten rahatulot tasaisen korkeina.

     Elokuvassa nähdään myös Rosanna Arquette levy-yhtiön edustajana Tammy Pitmanina, Hailey Benton Gates Charlie XCX:n läheisimpänä ystävänä ja esityksiä suunnittelevana Celestenä, Jamie Demetriou Charli XCX:n managerina Timinä, Isaac Powell artistin tiimiin kuuluvana Lloydina, Alexander Skarsgård dokumentaristi Johannes Godwinina, sekä Rachel Sennott, Stephen Colbert ja Kylie Jenner omina itsenään. Näyttelijäkaartin parasta antia tarjoaa Skarsgård, joka oikein herkuttelee yliampuvana, samanaikaisesti sekä hauskana että ärsyttävänä Johanneksena, jonka levy-yhtiö palkkaa tekemään konserttitaltiointia Brat-kiertueesta ja jolla on hyvin voimakkaat visionsa siitä, millainen show'n pitäisi olla.

Eri artisteista kertovia elokuvia putkahtelee teattereihin harva se kuukausi. Mutta niiden lisäksi osa artisteista esittää itse itseään elokuvissa, jotka toimivat osittain uuden albuminsa mainoksena. Esimerkki tästä on viimevuotinen The Weekndin järkyttävän kamala egotrippi Hurry Up Tomorrow (2025). Huojentuneena voin todeta, että The Moment on onneksi kaukana siitä ja kyseessä on jopa aika hyvä elokuva. Silti koska leffassa nähdään Charli XCX esittämässä itseään ja sen tarina linkittyy voimakkaasti hänen Brat-albumiinsa, ei elokuva täysin onnistunut karistamaan fiilistä siitä, että kyseessä on sivutuote mainostamaan levyä.

The Moment esittää olevansa dokumentti, mutta todellisuudessa kyse on fiktiivisestä tarinasta, joka rakentuu osittain todellisten ihmisten ja tapahtumien ympärille. Charli XCX:n mukaan elokuva kohdistuu ajanjaksoon, jolloin eri tahot halusivat tosissaan hyötyä hänen suosiostaan ja leffa kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos nainen olisi päätynyt eri ratkaisuihin esimerkiksi levy-yhtiön pyynnöstä. Kyseessä on pääasiassa kiinnostava ja jopa aika raadollinen kuvaus musiikkibisneksestä. Maailmanlaajuinen megatähteys ei ole pelkkää ruuduilla tanssimista ja leffa näyttää, miksi suosiostaan huolimatta moni tähti potee ahdistusta ja masennusta. Synkkyyksissä murjottamisen sijaan leffa kuitenkin tarjoaa tämän tietynlaisen kieron huumorin ja satiirin kera. Kohtaus, jossa Johannes esittelee uudistetun kiertueshow'n, joka on kadottanut täysin Charli XCX:n persoonan ja vision, on suorastaan hulvaton.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Aidan Zamiri, joka on aiemmin tehnyt musiikkivideoita niin Charli XCX:lle kuin myös Billie Eilishille ja FKA Twigsille. Kyseessä on Zamirin ensimmäinen varsinainen leffa ja hän hoitaa tonttinsa pääasiassa sujuvasti. Zamirin ja Bertie Brandesin työstämä käsikirjoitus on myös suurimmaksi osaksi toimiva, joskin leffan viimeinen vartti jäi mielestäni hiukan kömpelöksi, aivan kuin elokuva ei tietäisi kuinka päättyä. Teknisesti The Moment on oivallinen ja se on tosiaan kuvattu kuin dokumentti. Leikkaus on paikoin ärhäkkää, lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänityöskentelykin on onnistunutta. Valoherkkiä on kuitenkin pakko varoittaa siitä, että leffa on täynnä välkkyviä valoja, minkä lisäksi paikkojen nimet ilmestyvät ruutuun niin äkäisesti ja eri fonteilla ja väreillä räiskyen, että katsoja tuskin edes pystyy lukemaan niitä kaikkia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Moment, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, A24, Studio365, 2AM, Good World Company, Atlantic Records

Operaatio Ave Maria (Project Hail Mary - 2026) - elokuva-arvostelu

OPERAATIO AVE MARIA

PROJECT HAIL MARY

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller

Näyttelijät: Ryan Gosling, Sandra Hüller, James Ortiz, Lionel Boyce, Ken Leung, Milana Vayntrub, Kriya Kansara, Liz Kingsman, Orion Lee, Ray Porter ja Meryl Streep

Genre: scifi, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 12

Project Hail Mary, eli suomalaisittain Operaatio Ave Maria perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki sen filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään siitä elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Operaatio Ave Maria saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Weirin kirja ei ollut tuttu, mutta olen odottanut leffaa silti innolla sen tekijätiimin ja näyttelijäkaartin takia, sekä sen vuoksi, että kyseessä on teattereihin saapuva iso scifielokuva, joka ei ole uudelleenfilmatisointi, jatko- tai esiosa. Kävinkin innokkain mielin katsomassa Operaatio Ave Marian sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Aurinko tekee kuolemaa ja tohtori Ryland Grace lähetetään yksisuuntaiselle matkalle avaruuteen etsimään pelastuskeinoa. Apua Grace saa yllättävältä taholta, kun vieraan olentolajin edustaja on samanlaisella tehtävällä pelastaakseen oman planeettansa.

Ryan Gosling näyttelee tohtori Ryland Gracea, joka on lähtenyt uskaliaalle matkalle avaruuteen, pelastaakseen auringon erikoiselta astrofagi-bakteerilta, joka ruokkii itseään tähdillä tuhoisalla tavalla - jo muutamien vuosikymmenien päästä Maapallo viilentyisi sen verran, että valtava määrä ihmisiä tulisi kuolemaan. Grace ei todellakaan ole mikään tavanomainen sankari, mutta kun kahdeksan miljardin ihmisen selviytyminen lepää lopulta hänen harteillaan, on miehen pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä kaikkensa onnistuakseen tehtävässään. Gosling on tuttuun tapaansa täysin elementissään keulakuvana, tehden hahmostaan onnistuneesti niin hupaisan, tykättävän kuin fiksulta vaikuttavan. Paljon lepää toki Goslingin harteilla, koska hän on suuren osan ajasta ainoa näyttelijä ruudulla, mutta mies hoitaa homman kunnialla kotiin.

     Elokuvassa nähdään myös Putoamisen anatomiasta (Anatomie d'une chute - 2023) tuttu Sandra Hüller Gracen pelastusoperaatioon pestaavana Eva Strattina ja Lionel Boyce turvamies Carlina, sekä kuullaan James Ortiz Kivisenä, avaruuden muukalaisena, jonka aurinkokunnan tähti tekee myös kuolemaa astrofagien takia ja joka on lähetetty Gracen tapaan pelastamaan kansansa. Yhteinen tavoite tekeekin Gracesta ja Kivisestä yllättäviä liittolaisia. Sivuhahmotkin ovat mainioita. Hüller on karismaattinen osassaan ja Boyce tuo sopivasti pilkettä silmäkulmaan puvussa patsastelevaan turvamieshahmoonsa. Kivinen on aivan mahtava tapaus ja olennon ja Gracen välinen ystävyys tuokin elokuvaan sen tarvitseman sydämen.

Operaatio Ave Mariaa on kehuttu vuolaasti viime viikot ympäri maailman, mikä vain kasvatti intoani elokuvaa kohtaan. Ja huojentuneena voin sanoa, ettei kaiken hehkutuksen jälkeen vastassani ollut pettymystä, vaan paras avaruuselokuva sitten Interstellarin (2014). Tämä maailmanpelastusoperaatio vie niin täysillä mukanaan, että jopa vähän päälle kahden ja puolen tunnin kesto menee kuin hujauksessa. Tarina ei toki ole täysin omaperäinen ja avaruudessa yksin matkaavan ihmisen ja erikoisen olennon välille muodostuvaa ystävyyttäkin nähtiin juuri parin vuoden takaisessa Netflix-leffa Spacemanissa (2024). Operaatio Ave Maria rakentaa kuitenkin tutuista palikoista niin mahtavan pakkauksen, etteivät tuttujen juttujen kierrätykset haittaa yhtään.

On erittäin kiinnostavaa seurata niin Gracen matkaa avaruudessa kuin takaumien kautta sitä, kuinka Grace päätyi osaksi operaatiota. Todelliseen vauhtiin leffa toki pääsee, kun Kivinen tulee kuvioihin. Tämän epätavallisen parivaljakon ystävyys on kertakaikkisen ihastuttava ja lämmin. Näihin hahmoihin kiintyy niin voimakkaasti, että heidän onnistumisensa nostavat hymyt huulille, vastoinkäymiset saavat herkistymään ja erilaiset kiipelit saavat tosissaan jännittämään. Operaatio Ave Maria on muutenkin todellista tunteiden vuoristorataa, kuten kunnon scifispektaakkelin kuuluu. Elokuva on toisaalta mitä täydellisintä popcornviihdettä, mutta samalla siitä löytyy syvällisempääkin puolta rikastuttamaan kokemusta. Olen yllättynyt, jos jokin loppuvuoden suurelokuvista tarjoaa minulle yhtä fantastisen elokuvaelämyksen. Ja kyllä, totean tämän tiedostaen, että tulossa on vielä esimerkiksi The Odyssey (2026), Spider-Man: Brand New Day (2026) ja Dyyni: Osa kolme (Dune: Part Three - 2026).

Elokuvan onnistuminen johtuu vahvasta taustatiimistä täynnä todellisia osaajia. Ohjauksesta vastaa kaksikko Phil Lord ja Christopher Miller, joiden aiempiin töihin kuuluvat 21 Jump Street (2012) ja Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014). Duo tuokin mukaan tuttua energiaansa ja mahtavaa huumorintajuaan. Käsikirjoituksesta taas vastaa Netflixin Daredevil-sarjan (2015-2018) luoja Drew Goddard, joka suoriutuu myös pestistään vakuuttavasti. Visuaalisesti Operaatio Ave Maria on suorastaan upea, kuvauksesta lähtien. Mitäpä muuta voikaan odottaa Greig Fraserilta, joka on kuvannut myös esimerkiksi Dyynin (Dune - 2021) ja The Batmanin (2022)? Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin mainiot. Tehosteet ovat huikeat, oli kyse sitten avaruudesta, Ave Maria -aluksesta tai Kivisestä, joka on toteutettu nukkea ja digiefektejä sekoittaen. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Daniel Pembertonin musiikit säestävät tätä seikkailua erinomaisesti, vaihdellen vakuuttavasti tunnelmasta toiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Project Hail Mary, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, General Admission, Lord Miller, Metro-Goldwyn-Mayer, Pascal Pictures, Waypoint Entertainment

Supernatural, kausi 7 (2011-2012) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 7

Luoja: Eric Kripke

Pääosissa: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Jim Beavers, James Patrick Stuart, DJ Qualls, Benito Martinez, Mark A. Sheppard, Rachel Miner, Mark Pellegrino, Misha Collins, Kevin McNally, Felicia Day, Osric Chau, Emma Grabinsky, Jewel Staite, Carrie Fleming, Julian Richings ja Rick Worthy

Genre: fantasia, kauhu

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kriplen luoma kauhufantasiasarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi kasvattivat suosiota sen verran, että sarjaa päätettiin jatkaa suunniteltua pidemmälle. Kuudes kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja lopulta Supernaturalin seitsemännen tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, syyskuussa 2011. Tällä kaudella katsojaluvut laskivat kuitenkin hieman ja vaikka kriitikot antoivat kaudelle positiivista palautetta, monet fanit ilmaisivat tyytymättömyyttään ja seitsemäs kausi onkin yleisesti leimattu sarjan heikoimmaksi. Itse olen tiennyt Supernaturalista jo pitkään ja kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä katsomaan sitä. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta ja vaikka mielsinkin kuudennen kauden alustavasti aika turhaksi, pidin lopulta siitäkin. Aloitin kuitenkin seitsemännen kauden hieman pelokkaana, kuultuani ja luettuani niin monesta paikkaa, että kyseessä olisi sarjan huonoin kausi. 

Imaistuaan Kiirastulen sielut, Castiel julistaa itsensä uudeksi Jumalaksi. Tyranniksi muuttunut entinen enkeliystävä ei ole kuitenkaan Winchesterien suurin huoli, sillä Kiirastulesta vapautui samalla muinaisia olentoja, leviataneja, joihin veljesten tavalliset konstit eivät tepsi.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat jälleen rooleihinsa Sam ja Dean Winchesteriksi, jotka joutuvat yllättävän haasteen eteen, kun heidän pitkäaikainen ystävänsä ja liittolaisensa Castiel-enkeli (Misha Collins) imaisi Kiirastulen sielut itseensä ja julisti itsensä uudeksi Jumalaksi, aloittaen heti johtamisen tyrannimaisella otteella. Veljekset ovat taistelleet monenlaisia olentoja vastaan, mutta miten käy, kun he joutuvat kohtaamaan ystävänsä? Padalecki ja Ackles ovat yhä hyvässä vedossa rooleissaan ja heidän hahmonsa toimivat taas vahvasti. Samia ja Deania kumpaakin painavat erilaiset asiat, joista he eivät halua pahemmin avautua, mikä aiheuttaakin tasaisin väliajoin ongelmia veljesten välille. Collinskin hoitaa tonttinsa julmana diktaattori-Castielina hyvin ja on erittäin kiinnostava veto tehdä hahmosta tämänkertainen vastus... joskin aivan liian lyhyeksi aikaa.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös vanha kunnon Bobby (Jim Beaver), joka auttaa poikia parhaansa mukaan ja hokee palleja naurettavuuteen asti, sekä demoni Crowley (Mark A. Sheppard), joka on ymmärrettävästi katkera Castielin petturuudesta. Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa metsästäjä Garth (DJ Qualls), salaliittoteorioihin hurahtanut Frank (Kevin McNally), menestyvä koulupoika Kevin (Osric Chau), hakkeri Charlie (Felicia Day), sekä Kiirastulesta vapauteen päässeitä muinaisia leviataneja johtava Dick Roman (James Patrick Stuart). Beaver ja Sheppard ovat aina yhtä mainiot osissaan ja uudetkin näyttelijät hyppäävät menoon pääasiassa oivallisesti. Stuart on hyvä valinta rooliin kauden pääpahikseksi.

Kuten alussa kerroin, minua jännitti etukäteen Supernaturalin seitsemännen kauden katselu, sillä olin niin monesta lähteestä kuullut ja lukenut, että kyseessä on sarjan heikoin kausi. Mutta mitä vielä, tämähän oli jälleen oikein mainiota menoa Winchesterin poikien matkassa! No siis joo, Castielin jumalkompleksi hoidetaan turhankin vauhdilla pois alta, vaikka siihen olisi voinut käyttää koko kauden ja pistää niin Sam ja Dean kuin katsojakin pohtimaan, että mitä nyt, kun heidän ylivoimaisin vastustajansa on heidän entinen ystävänsä. Ja joo, onhan se todella väsähtänyt vitsi, että tämänkertaisen pääpahiksen nimi on Dick. Ja tätä pippelivitsiä vielä heitetään ainakin kerran per jakso siitä lähtien, kun hahmo esitellään. Yritäpä siinä ottaa tämä suuri ja mahtava tuhoajien armeijan johtaja tosissaan.

Pääasiassa viihdyin kuitenkin enemmän kuin passelisti tämänkin Supernatural-kauden parissa. Lapsellisesta vitsistä huolimatta mielsin leviatanit hyviksi vastuksiksi, haastaen veljekset onnistuneesti ja luoden jännitettä siitä, miten nämä otukset voitaisiin edes päihittää. Leviataneja enemmän pidin siitä, että kaudelta löytyy useita "viikon hirviö" -jaksoja, joiden myötä sarja tuntuu palaavan vielä vahvemmin koko homman alkupäähän. Winchesterit pääsevät kohtaamaan taas kaikenlaisia pimeyden voimia noidista tappajapelleihin, kirottuihin esineisiin ja jopa kreikkalaisiin jumaliin. Kauden parhaita jaksoja ovat mielestäni kolmas, kuudes, kymmenes, kolmastoista ja seitsemästoista jakso, jotka uskaltavat pistää Samin ja Deanin aidosti ahtaalle, vaikeiden päätösten äärelle. Kaiken tämän synkistelyn keskellä kahdeksas jakso, jossa Sam ilmoittaa yllättäen menevänsä naimisiin hänen faninsa Beckyn (Emily Perkins) kanssa, on veikeä piristysruiske. Kausi jättää veljesten seikkailut taas erittäin kiperään paikkaan ja kahdeksannen kauden haluaakin aloittaa saman tien.

Tuotantokauden ohjaajat (Ackles on jälleen kokeillut onneaan kolmannen jakson ohjaksissa) rakentavat tunnelmaa oivallisesti, samalla kun käsikirjoittajat keksivät monenlaista veljesten päiden menoksi. Leviatanien kohdalla käsikirjoittajien työ on epätasaista ja olennoissa olisi potentiaalia paljon parempaankin. Heidän suunnitelmansa on toisaalta hieman hupsu, mutta samalla myös ihan kekseliäs metafora kapitalismille. Teknisiltä ansioiltaan Supernaturalin seiskakausi on tuttua kauraa. Kausi on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivaa ja maskeeraukset pätevät. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa pienempi televisiobudjetti, mistä kärsivät erityisesti leviatanit, näyttäessään todelliset ulkomuotonsa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin musiikit tunnelmoivat taustalla tuttuun malliin, unohtamatta tietenkään finaalijaksossa perinteikkäästi kuultavaa Kansasin Carry On Wayward Sonia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films