perjantai 4. syyskuuta 2026

The Runner (2026) - elokuva-arvostelu

THE RUNNER



Ohjaus: Kevin Macdonald
Näyttelijät: Gal Gadot, Damian Lewis, Rory Wilmot, Alfred Enoch, Phoenix Di Sebastiani ja Kenton Lloyd Morgan
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 13

The Runner on Gal Gadotin tähdittämä uusi trillerielokuva. Leffa kuvattiin keväällä 2025 Lontoossa ja nyt The Runner on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin yllä olevan julisteen Amazonin tulevia ohjelmia esittelevässä mainoksessa. Katsoinkin The Runnerin heti elokuvan julkaisupäivänä.

Asianajaja Maia Martenin päivä muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan ja häntä kiristetään tappamaan tärkeä todistajansa.




Gal Gadot näyttelee Maia Martenia, menestyksekästä asianajajaa, jolla on tiedossa tärkeä tapaus, joka saattaisi passittaa yhden Lontoon pahimmista rikollispomoista telkien taakse. Hän on saanut tapaukseen merkittävän todistajan (Phoenix Di Sebastiani), joten homma vaikuttaisi helpolta. Asia kuitenkin vaikeutuu, kun joku sieppaa Maian pojan Noahin (Rory Wilmot) ja kiristää hänen avulla Maiaa tappamaan todistajan ennen oikeudenkäyntiä. Gadot osoittaa jälleen, ettei hän ole näyttelijänä parhaasta päivästä. Hän kokee vaikeuksia esittää uskottavasti hahmonsa paniikkia tai lausua repliikkejään luontevasti. Gadotille on kuitenkin nostettava hattua, sillä kuten elokuvan nimi jo kertoo, naisen on pitänyt juosta läpi lähes koko leffan. Kohtauksissa, joissa Maia nähdään hengästyneenä, Gadotin on siis tuskin tarvinnut juuri edes näytellä.

Kuten etukäteen ounastelin, The Runner osoittautui ihan kivaksi kertakäyttöjännäriksi, jonka olemassaolon todennäköisesti unohtaa pian sen päätyttyä. Juoni on oikein menevä trillerille ja potentiaalia olisi vakuuttavampaankin kokonaisuuteen. Plussaksi täytyy nostaa se, että elokuva on älytty pitää sopivan tiiviinä ja alle puolitoistatuntisena tätä juoksua ei ole venytetty liian pitkäksi, eikä leffan parissa ehdi tylsistyä. Elokuva pääsee pikaisten esittelyjen jälkeen nopeasti itse asiaan ja pian Maia onkin jo juoksemassa Lontoon läpi hiki hatussa.




Tämän tavallista tiivistunnelmaisemman juoksulenkin varrelle mahtuu toki jos jonkinlaista mutkaa, jotka vaikeuttavat paperilla simppeliä "paikasta A paikkaan B" -pääsyä. Jotkut näistä toimivat kelvollisena lisäjännitteenä, osa taas saa lähinnä pyörittelemään silmiä hölmöydellään. Toisinaan Maian piinaaja vaikuttaisi tietävän tasan tarkkaan, mitä nainen milloinkin tekee, mutta tarinan sitä vaatiessa Maia pystyykin toimimaan käskyttäjänsä sääntöjen vastaisesti, ilman että asiaa huomataan. Loppusuora vaatii katsojalta aikamoisia uskonloikkia ja parissa kohtaa tuntuu jopa siltä, että käsikirjoittaja Mark Gibson kirjoitti itsensä niin ahtaaseen nurkkaan, ettei vaivaudu edes keksimään ratkaisua pinteeseen, vaan hyppää suoraan siihen, kun Maia on jo selvinnyt tilanteesta. Osalle typeriltä tuntuneista hetkistä annetaan myöhemmin selitys, mutta sekin saa enemmän kohottelemaan kulmiaan kuin antamaan aplodeja nokkeluudesta.

Elokuvan on ohjannut paremmin dokumentintekijänä paremmin tunnettu Kevin Macdonald, joka rakentaa jännitettä tarpeeksi menevästi ja saa leffaan hyvää vauhtia. The Runner on kuitenkin epätasaisesti kuvattu ja seasta löytyy niin tyylikästä kameratyöskentelyä kuin kömpelöitä otoksia, sekä kehnoa kikkailua vaikkapa hidastusten kanssa. Leikkauskin on toisinaan joko turhan äkkipikaista tai sitten töksähtelevää. Maskeeraajat tekevät oivaa työtä yhä vain hikisemmän Gadotin kanssa ja äänityöskentely on pätevää, joskin Tom Hodgen säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Runner www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
The Runner, Iso-Britannia, 2026, Rockwood Pictures


torstai 3. syyskuuta 2026

Ihmisen pojat (Children of Men - 2006) - elokuva-arvostelu

IHMISEN POJAT

CHILDREN OF MEN



Ohjaus: Alfonso Cuarón
Näyttelijät: Clive Owen, Clare-Hope Ashitey, Julianne Moore, Michael Caine, Chiwetel Ejiofor, Pam Ferris, Charlie Hunnam, Peter Mullan, Oona Pellea ja Danny Huston
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Children of Men, eli suomalaisittain Ihmisen pojat perustuu P. D. Jamesin kirjaan The Children of Men vuodelta 1992. Vuonna 1997 Beacon Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja Paul Chart kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Mark Fergus ja Hawk Ostby työstivät uusiksi. Kun Alfonso Cuarón palkattiin ohjaajaksi, hän ja Timothy J. Sexton kirjoittivat tekstiä jälleen uudelleen, minkä jälkeen David Arata saapui vielä viilaamaan käsikirjoitusta lopulliseen muotoonsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2005 ja lopulta Ihmisen pojat sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä, saaden parhaan sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, mutta taloudellisesti leffa epäonnistui. Itse katsoin Ihmisen pojat ensi kertaa suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemääni ihan hyvänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuoden 2009 jälkeen maailmaan ei ole syntynyt uusia lapsia, mikä on aiheuttanut massapaniikin. Vuonna 2027 entinen aktivisti Theo Faron saa tehtäväkseen suojella ihmiskunnan uutta toivoa, ensimmäistä raskaaksi tullutta naista lähes kahteen vuosikymmeneen.




Tänä päivänä valtavirtaelokuvista lähes täysin kadonnut Clive Owen oli vielä 2000-luvun alussa iso tähti. Ihmisen pojissa hän näyttelee päähenkilö Theo Faronia, entistä aktivistia ja nykyistä byrokraattia, joka saa yllättävän ja äärimmäisen tärkeän tehtävän, kun hänen pitää suojella koko maailman ensimmäistä raskaaksi tullutta naista kahdeksaantoista vuoteen. Owen on tuttuun tapaansa mainio ja karismaattinen roolissaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa muovautuvaa ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa elokuvan edetessä, kun Theo alkaa tosissaan ymmärtää missionsa tärkeyden. Theo on oiva hahmo, jota kannustaa matkallaan.
     Elokuvassa nähdään myös Clare-Hope Ashitey jollain ihmeen kaupalla raskaaksi tulleena Keenä, Julianne Moore Theon apua tarvitsevana ex-tyttöystävänä ja Kalat-vastarintaliikettä johtavana Julianina, Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam Kaloihin kuuluvina radikaaleina Lukena ja Patricina, Pam Ferris Keestä huolehtivana Miriamina, Danny Huston Theon arvovaltaisena serkkuna Nigelina, sekä Michael Caine Theon ystävänä ja entisenä poliittisena pilapiirtäjänä Jasperina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Ashitey on nappivalinta naiseksi, josta on yhtäkkiä tullut koko ihmiskunnan toivo ja samalla toki koko maailman etsityin ihminen. Mooresta, Ejioforista ja Hunnamista löytyy oikeaa asennetta vastarintaliikkeen jäseniksi, joilta löytyy eri näkemyksiä siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Caine on toki aina mahtava ja hän tuo tiettyä kepeyttä muuten todella synkän elokuvan keskelle.




Aikuisiällä uudelleenkatseltuna Ihmisen poikien hienous avautui oikein tosissaan. Kyseessä on erinomainen ja runsaasti ajatuksia herättävä dystopiaelokuva, joka tuntuu paikoin jopa pelottavan ajankohtaiselta, todellisen vuoden 2027 lähestyessä kovaa kyytiä. Elokuva vie katsojansa ankeaan ja lohduttomalta tuntuvaan maailmaan, missä ihmisten äkillinen hedelmättömyys ja uusien lasten syntymättömyys on ajanut maailman kaaokseen. Uutisklipit ja muut taustalla paljastavat, että lähes muu ulkomaailma on tuhoutunut eri tavoin ja vain Iso-Britannia seisoo edes jotenkuten jaloillaan. Myös Briteillä on omat ongelmansa ja poliittinen lataus valkoisten päättäjien ja maahan vyöryvien pakolaisaaltojen välillä on äitynyt huippuunsa. Vähänkin ulkomaalaisilta näyttäviä ihmisiä napataan kaduilta ja viedään keskitysleireille, samalla kun valtionjohto lavastaa maahanmuuttajia terroristeiksi hyökkäämällä omien kansalaisten kimppuun pommi-iskuilla.

Tämän roskaisen, synkän ja nihilistisen maailman keskelle uutta valoa ja toivoa tuo raskaana oleva Kee. Katsojalle käy nopeasti selväksi, miksi Theon täytyy suojella naista muulta maailmalta ja tästä käynnistyykin aivan pirun tiivistunnelmainen matka halki rappeutuvan Englannin mahdollisen turvapaikan toivossa. Onko paikkaa edes oikeasti olemassa ja voiko kehenkään matkan varrella vastaan tulevaan luottaa? Leffa on täynnä äärimmäisen jännittäviä tilanteita ja varttia vaille kahden tunnin kesto pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Kaiken tämän harmauden ja ahdistavuuden keskellä uuden lapsen syntymä tarjoaa aitoa kauneutta ja loppuhuipennus onkin kertakaikkisen vaikuttava, herkistäen katsojansa potentiaalisesti jopa kyyneliin asti. Haastava, mutta sitäkin hienompi teos.




Alfonso Cuarón on erittäin taitava elokuvantekijä ja Ihmisen pojat on todennäköisesti miehen paras työ. Hänen rakentamansa ilmapiiri on läpikotaisin järisyttävää ja hänellä on todellinen kyky pitää katsojaa otteessaan. Usean kirjoittajan kynästä syntynyt käsikirjoitus ei onneksi muuttunut sekamelskaksi, vaan teksti on vahvaa ja hiottua alusta loppuun, tarinankerrontaa, keskusteluja ja monia tätä karua maailmaa syventäviä yksityiskohtia myöten. Teknisesti Ihmisen pojat on myös todellinen taidonnäyte. Elokuva on upeasti kuvattu. Kaikista jännittävimmät kohtaukset on päätetty toteuttaa todella pitkillä otoksilla, mikä tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippuhetkensä, se pistää jo seuraavan, vielä paremman kohtauksen pyörimään. Elokuvan lavasteet ovat kaikessa likaisuudessaan vakuuttavaa jälkeä, puvustus on myös sottaista ja maskeeraukset äityvät perin rajuiksi. Tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailmakin onnistuneesti rakennettu John Tavenerin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Children of Men, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani, 2006, Universal Pictures, Strike Entertainment, Hit & Run Productions, (Hit and Run Productions, Ingenious Film Partners 2, Toho-Towa


Nokkapokka (Quack Pack - 1996) - sarja-arvostelu

NOKKAPOKKA

QUACK PACK



Luojat: Toby Shelton ja Kevin Hopps
Näyttelijät: Jeannie Elias, Pamela Adlon, E. G. Daily, Tony Anselmo, Kath Soucie, Roger Rose, Frank Welker, Corey Burton, Pat Fraley, Tim Curry, Jeff Bennett, Jim Cummings, Cam Clarke, Gregg Berger, Mary Jo Catlett, Sherry Lynn, James Avery, Tara Charendoff, Robert Cait, Harry Shearer, Maurice LaMarche, John Astin, Dan Castellaneta, Dave Coulier, Miriam Flynn, Rodger Bumpass, Jonathan Harris, Julie Brown, David Doyle, Teresa Ganzel, Russi Taylor, Joe Alaskey, Janice Kawaye ja Neil Ross
Genre: animaatio, komedia, seikkailu, scifi
Jaksomäärä: 39
Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 57 minuuttia
Ikäraja: 0

Quack Pack, eli suomalaisittain Nokkapokka perustuu Walt Disneyn, Dick Lundyn, Carl Barksin ja Al Taliaferron luomiin piirros- ja sarjakuvahahmoihin. Ankronikka-piirrossarjan (DuckTales - 1987-1990) menestyksen myötä Disneyllä haluttiin työstää uusi sarja tutuista ankkahahmoista. Uuden sarjan luojakaksikko Kevin Hopps ja Toby Shelton halusivat ottaa kuitenkin selvää pesäeroa Ankronikkaan ja muutenkin siihen, millaisina nämä päähenkilöt tunnetaan sarjakuvien ja piirrosohjelmien puolella. Työnimellä "Duck Daze" kulkeneen projektin animointiprosessi alkoi, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta Nokkapokka alkoi pyöriä televisioissa 3. syyskuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Suomeen sarja saapui vasta myöhemmin, loppuvuodesta 1997, minkä jälkeen sitä on esitetty uusintoina 2000-luvun alussa. En tiedä, olenko aiemmin kertonut tätä arvosteluissani, mutta minä olin lapsena ihan hullu Aku Ankka -fani. Minulle tuli Aku Ankka -sarjakuvalehti, Roope-setä -lehti, käytin kuukausirahani aina Aku Ankan taskukirjoihin ja muihin erityisjulkaisuihin ja katsoin Ankronikkaa. Mutta melkeinpä suosikkini oli tämä Nokkapokka-piirrossarja. Olen vuosia harmitellut, kun sarjaa ei löytynyt mistään ja iloitsinkin, kun Disney+ -palvelun myötä myös tämä sarja saapui jälleen katsottavaksi. Kun huomasin Nokkapokan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen läpi ja samalla arvostella sen.

Aku Ankka yrittää pitää huushollia pystyssä nyt teini-ikäisten Tupun, Hupun ja Lupun kanssa.




Nokkapokka pitää sisällään tutuimpia Ankkalinnan ankkahahmoja, joskin Ankronikassa sisarenpoikien kanssa seikkailut ökyrikas Roope-setä loistaa tässä sarjassa poissaolollaan. Nokkapokka tekee tutuille hahmoille kuitenkin aikamoisen muodonmuutoksen. Vanha kunnon kömpelö tuittupää Aku Ankka (äänenä Tony Anselmo) on luonteeltaan oma itsensä - hän on vain vaihtanut merimiesvaatteensa rennompaan lomailupaitaan. Isoin muutos nähdäänkin tämän sisarenpojissa, punaisiin pukeutuvassa Tupussa (Jeannie Elias), sinisiin sonnustautuvassa Hupussa (Pamela Adlon) ja vihreisiin verhoutuvassa Lupussa (E. G. Daily). Kun yleensä veljekset ovat lippalakkeja lukuun ottamatta identtisiä lapsia, tämä sarja esittelee heidät teini-ikäisinä poikina, jotka ovat alkaneet kehittämään omia persooniaan. Tupu luulee olevansa aikamoinen naistenmies, Hupu on kolmikon älykkö ja Lupu on rento ja kiltti heppu. Olen aina pitänyt sarjan tulkinnasta näistä kolmesta hahmosta. Sen lisäksi, että lapsena mielsin nämä Tupun, Hupun ja Lupun cooleiksi, koska he ovat teini-ikäisiä, heistä löytyy yksilöinä enemmän sisältöä. Jo pelkästään tuosta syystä minua on aina harmittanut, että Nokkapokka jäi vain tämän yhden tuotantokauden mittaiseksi jutuksi, eikä näiden tulkintojen seikkailuja jatkettu edes sarjakuvien sivuilla. Aku Ankka on myös lystikäs, ja hänen ja sisarenpoikien välinen, laadultaan vaihteleva suhde on hyvin rakennettu.




Menossa mukana on myös Akun tyttöystävä Iines Ankka (Kath Soucie), joka työskentelee nyt "Ihmeellinen maailma" -televisio-ohjelman juontajana ja raahaa Akua kameramiehenään sinne sun tänne, sekä Akun ja sisarenpoikien keksijäsukulainen Taavi Ankka (Corey Burton). Sarjaan luotuja merkittäviä hahmoja ovat muun muassa Iineksen ja Akun itserakas pomo Kent Powers (Roger Rose), omaa kuppilaansa pyörittävä blatismorkialainen Gwumpki (Pat Fraley), sekä pahikset kuten Koura (Frank Welker), Moltoc (vastikään edesmennyt Tim Curry), tohtori Horton Letrek (Jeff Bennett) ja ulkoavaruudesta tuleva Zalthroobialainen sotalordi (William Callaway), jonka Tupu, Hupu ja Lupu kohtaavat, kun Taavi Ankan masiina muuttaa sisarenpojat supersankareiksi, Tee-ryhmäksi.

Huh huh, mikä nostalgiapärinä käynnistyi heti, kun Nokkapokan intro lähti soimaan vuosien jälkeen ensimmäistä kertaa! Ja olipa ilo huomata, että sarjasta innostuminen näin aikuisiällä ei johtunut vain nostalgiasta, vaan siitä, että Nokkapokka on aidosti todella hupaisa ja viihdyttävä animaatiosarja. Akun ja teini-ikäisten Tupun, Hupun ja Lupun parissa oli vuosien jälkeen aivan mahtavaa aloittaa aamut. Sarjan 39 jakson varrella hahmot päätyvät erilaisiin seikkailuihin ja metkuihin, joista osa tapahtuu ihan kotosalla, osassa leikkikenttänä on Ankkalinna ja osa vie hahmoja ympäri maailman erilaisiin jännittäviin paikkoihin. Sarja tasapainottelee onnistuneesti erilaisten skenaarioiden välillä, vaikka sekaan mahtuu muutamia juonikuvioiltaan samantyyppisiä jaksoja.




Pidin tosiaan jo lapsena siitä, että Nokkapokka esittää Tupun, Hupun ja Lupun enemmän yksilöinä kuin selkeästi identtisinä kolmosina. Sisarenpojat tykkäävät toki edelleen pelata yhdessä videopelejä, skeittailla, lukea sarjakuvia, syödä pizzaa ja järjestää erilaisia kepposia Aku-setänsä pään menoksi, mutta jaksojen varrella jokainen heistä nousee esille itsenäisenä nuorena. Nyt aikuisiällä juuri tämä itsenäistymisen ja teini-iän myötä oman minuuden hakeminen vakuuttivat syvempinä teemoina kaiken hassuttelun keskellä. Toki sitä hassutteluakin on runsaasti luvassa ja edelleen nauroin makeasti erilaisille kommelluksille, joihin hahmot päätyvät. Ai että, minulla on ikävä näitä vanhoja piirrosohjelmia, jotka vähät välittivät esimerkiksi fysiikan laeista ja pitivät yksinkertaisesti hauskaa, vaikkei ruudulla tapahtuvassa olisikaan yhtään mitään järkeä.

Sarjan 39 jakson joukosta omia suosikkejani ovat avausjakso, jossa Tupu, Hupu ja Lupu muuttuvat supersankareiksi vältelläkseen huoneensa siivoamista, 4. jakso, jossa Aku päätyy palvelemaan merivoimissa, 8. jakso, jossa Aku keksii yhä vain hullunkurisemmaksi muuttuvan selityksen sille, miksi myöhästyi töistä, 13. jakso, jossa Aku rikkoo vahingossa sisarenpoikien uuden virtuaalipelin ja sen sijaan, että hän tunnustaisi syyllisyytensä, hän luo villin tarinan hurjasta murtovarkaasta, 16. jakso, jossa Hupu kyllästyy veljiinsä etsiessään salaista laaksoa, 18. jakso, jossa Tupu saa hammasraudat, joilla on yllättäviä ominaisuuksia, 24. jakso, jossa sisarenpojat matkustavat Sveitsiin vaihto-oppilaina ja epäilevät, että heidän isäntänsä onkin avaruusolio valeasussa, 27. jakso, jossa Aku ja sisarenpojat yöpyvät ihka aidossa kummitustalossa, sekä 36. jakso, jossa Aku valehtelee olevansa sisarenpoikien idolisoiman televisiotähden Flint Steelin (James Avery) lapsuudenystävä. Kuten jo kenties näistä juonikuvauksista voi päätellä, monen jakson selvä opetus on, että valehtelu ei kannata.




Lisäksi Nokkapokka on myös animoitu mainiosti ja pidän Tupulle, Hupulle ja Lupulle keksityistä uusista vaatetuksista, jotka heijastelevat hyvin heidän persooniaan. Hahmot ovat muutenkin lystikkään näköisiä ja liikkuvat erittäin sulavasti. Taustat ovat oivallisia ja niistä löytyy sopivasti yksityiskohtia. Muihin maihin sijoittuvat seikkailut antavat tekijöille mahdollisuuden luoda erilaisia tapahtumapaikkoja pelkän kodin ja Ankkalinnan lisäksi. Pidän myös valtavasti siitä, kuinka näissä vanhoissa piirretyissä esimerkiksi kulkuneuvot taipuvat täysin luonnottomasti ja kuinka ristiinrastiin ja päällekkäin kulkevissa moottoriteissä ei ole ikinä mitään järkeä. Nokkapokka on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Eric Schmidtin säveltämiä musiikkeja, sekä Jeff Martinin ja Randy Petersenin työstämää ja Eddie Moneyn esittämää tunnusbiisiä myöten. Minulla meni noin kuukausi katsoa Nokkapokka läpi ja voin kyllä todeta, että sen tunnari on soinut päässäni viikkojen ajan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, jopa ärsyttävyyteen asti kaikesta nostalgiaintoilustani huolimatta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com
Quack Pack, Yhdysvallat, 1996, Disney Television Animation, Walt Disney Television

keskiviikko 2. syyskuuta 2026

The Ice Tower (La Tour de glace - 2025) - elokuva-arvostelu

THE ICE TOWER

LA TOUR DE GLACE



Ohjaus: Lucile Hadžihalilović
Näyttelijät: Clara Pacini, Marion Cotillard, August Diehl, Gaspar Noé, Marine Gesbert, Lilas-Rose Gilberti Poisot, Dounia Sichov, Raphael Reboul ja Wilhelm Bonnelle
Genre: fantasia, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

The Ice Tower on Lucile Hadžihalilovićin uusi fantasiaa ja draama yhdistelevä elokuva. Hadžihalilović ryhtyi työstämään Hans Christian Andersenin Lumikuningatar-sadun (Snedronningen - 1844) pohjalta elokuvaa jo vuonna 2017, jolloin se kulki työnimellä "La Reine des Neiges". Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa The Ice Tower sai Berliinin elokuvajuhlilla Saksassa helmikuussa 2025. Myöhemmin samaisena syksynä elokuva esitettiin Suomessa Night Visions -festivaaleilla ja nyt Night Visions on päättänyt tuoda leffan kunnon teatterilevitykseen. Minulta elokuva jäi väliin viimevuotisilla festivaaleilla, mutta leffan juliste jäi mieleen. Kun huomasin The Ice Towerin saapuvan kunnon teatterikierrokselle, päätin vihdoin käydä katsomassa, mistä onkaan kyse?

1970-luvulla nuori karkuteillä oleva tyttö päätyy uuden Lumikuningatar-elokuvan kuvauksiin ja herättää päätähti Cristinan huomion.




The Ice Towerin keskiössä ovat Clara Pacinin näyttelemä teinityttö Jeanne, joka on karkuteillä ja Marion Cotillardin esittämä näyttelijä Cristina, joka on valittu tähdittämään uutta elokuvaa Lumikuningattaresta. Kun Jeanne eräänä yönä päättää yöpyä studiolla, jossa elokuvaa kuvataan, hän päätyy mukaan leffan tekoon ja kohtaa sen päätähden. Pacini on mainio aikuisuutta lähestyvänä naisena, joka ei tunnu löytävän paikkaa maailmasta. Hänen harhailuaan jämähtää seuraamaan ja on kiinnostavaa nähdä, miten hän toimii, kun satunnainen yösija muuttaakin hänen elämänsä. Cotillard taas on nappivalinta Cristinaksi. Hänestä löytyy oikeanlaista glamouria, mutta myös tiettyä vaaran tunnetta, jolloin Jeannen tapaan myös katsojan on vaikea erottaa Cristina ja hyytävä Lumikuningatar toisistaan. Näyttelijöiden väliltä löytyy niin hyvää jännitettä kuin kemiaakin. 

Pidin The Ice Towerista, mutta ei elokuva onnistunut tekemään minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. Leffa pitää hyvin mukaan kiinnostavan tarinansa ja sopivan unenomaisen tunnelmansa ansiosta, jolloin Cristinan tapaan myös itse elokuva häilyy todellisuuden ja sadun rajamailla. On yhä hankalampi sanoa, milloin kuvataan elokuvaa ja milloin nämä henkilöt muuttuvat heidän satuhahmoikseen. Samalla minun on tosin pakko myöntää, että leffan unenomaisuus muuttui myös omalla kohdallani pienoiseksi uneliaisuudeksi ja elokuvan aikana oli hetkiä, jolloin minun piti oikein ryhdistäytyä teatterin penkissä pysyäkseni varmasti hereillä.




Kiinnostavinta tarinassa on toki Jeannen ja Cristinan välinen suhde, etenkin tietynlainen valta-asetelma, joka muovautuu elokuvan aikana. Samalla myös itse Jeanne muuttuu, rohkaistuu ja alkaa löytämään suuntaa hajanaiselle elämälleen ja sumuiselle mielelleen. Lopputuloksena on leffa, jonka veikkaisin jakavan mielipiteitä aika rajustikin. Osan katsojista näiden naisten suhteen seuraaminen ja omanlaisensa fiilis vievät täysin mennessään, kun taas toiset tulevat todennäköisesti tuomitsemaan leffan pitkäveteiseksi. Itse pidin The Ice Toweria oikein kelpo satudraamana, mutta tuskin palaan leffan pariin enää toiste. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Lucile Hadžihalilović hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin, rakentaen ilmapiiriä oivallisesti ja saaden näyttelijöistä irti mainiot suoritukset. Hänen käsikirjoituksensa jää kuitenkin mielestäni pienoisesti vaiheeseen, etenkin loppusuoran aikana. Hänellä on kuitenkin silmää vahvoille visuaalisuuksille. The Ice Tower on taitavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin pätevät. Tehosteet toimivat ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. Musiikit on rakennettu edesmenneen Olivier Messiaenin sävellyksistä, jotka tunnelmoivat mukavasti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
La Tour de glace, Ranska, Saksa, Italia, 2025, 3B Productions, Sutor Kolonko, Davis Film, Arte France Cinéma, Bayerischer Rundfunk, Canal+, Ciné+OCS, Arte France, Centre national du cinéma et de l'image animée, La Région Île-de-France, Filmförderungsanstalt, iDM Filmförderung Südtirol, Ministero della Cultura, Agence Nationale de Gestion des Oeuvres Audiovisuelles, Le Groupe Ouest, Breizh Film Fund, Indéfilms 13, Sofica La Banque Postale Image 17, Cinécap 7, Cinémage 18, Cofinova 20, Albolina Film


My Hero Academia: Heroes Rising (僕のヒーローアカデミア THE MOVIE ヒーローズ: ライジング - 2019) - elokuva-arvostelu

MY HERO ACADEMIA: HEROES RISING

僕のヒーローアカデミア THE MOVIE ヒーローズ: ライジング



Ohjaus: Kenji Nagasaki
Näyttelijät: Daiki Yamashita, Nobuhiko Okamoto, Ayane Sakura, Yūki Kaji, Yoshino Inoue, Tomoyo Kurosawa, Yuka Terasaki, Kaito Ishikawa, Marina Inoue, Toshiki Masuda, Aoi Yūki, Ryō Hirohashi, Tasuku Hatanaka, Kei Shindō, Eri Kitamura, Yoshimasa Hosoya, Masakazu Nishida, Kosuke Kowano, Kosuke Miyoshi, Kiyotaka Furushima, Kaori Nazuka, Toru Nara, Takuma Nagatsuka, Mio Imada, Kōsuke Toriumi, Shunsuke Takeuchi, Kenta Miyake, Junichi Suwabe, Tetsu Inada, Yuichi Nakamura ja Kōki Uchiyama
Genre: anime, toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Kōhei Horikoshin mangaan perustuva animesarja My Hero Academia nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäisen kauden esitys alkoi keväällä 2016, joten jatkoa oli luvassa. Sarjaa päätettiin laajentaa myös anime-elokuvilla, joista ensimmäinen, My Hero Academia: Two Heroes (僕のヒーローアカデミア THE MOVIE 〜2人の英雄ヒーロー〜 - 2018) oli iso hitti. Alkuvuodesta 2019 animen tekijät ilmoittivat, että toinen elokuva oli jo tekeillä ja alun perin Horikoshi totesi, että se tulisi toimimaan omanlaisenaan finaalina. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikit, animaattorit kävivät töihin ja lopulta My Hero Academia: Heroes Rising julkaistiin Japanin elokuvateattereissa joulukuussa 2019. Elokuva oli menestys, joka keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin faneilta. Itse olin jo pitkään pohtinut My Hero Academian katselua ja kun huomasin animen täyttävän tänä vuonna kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon sarjan viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta ensimmäinen leffa Two Heroes oli mielestäni aika unohdettava, joten en juuri odottanut Heroes Risingin näkemistä.

1-A -luokan oppilaat saavat tehtäväkseen matkustaa Nabun saarelle ja auttaa paikallisia. Leppoisat päivät saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun neljä supervihollista hyökkäävät saarelle, etsiessään poikaa, jonka parantavan oikun he aikovat varastaa.




My Hero Academian tutut supersankariopiskelijat nähdään jälleen. One For All -voiman omaava Izuku "Deku" Midoriya (Daiki Yamashita), ärhäkkä Kacchan (Nobuhiko Okamoto), painovoiman kanssa kikkaileva Uraraka (Ayane Sakura), tuli-jäävoimainen Shoto (Yūki Kaji), nopea Ida (Kaito Ishikawa), esineitä luova Momo (Marina Inoue), ihonsa kovettava Kirishima (Toshiki Masuda), sammakkomainen Tsuyu (Aoi Yūki), palloja päästään heittelevä Mineta (Ryō Hirohashi), sähkövoimainen Denki (Tasuku Hatanaka), korviensa kuulokepiuhoja käyttävä Kyoka (Kei Shindō), happoa syöksevä Ashido (Eri Kitamura), varjoaan hyödyntävä Fumigake (Yoshimasa Hosoya), monikätinen Shoji (Masakazu Nishida), navastaan laseria ampuva Aoyama (Kosuke Kowano), hännän omaava Ojiro (Kosuke Miyoshi), teippiä käsistään ampuva Hanta (Kiyotaka Furushima), näkymätön Hagakure (Kaori Nazuka), sokerilla vahvistuva Sato (Toru Nara) ja eläimille kommunikoiva Koda (Takuma Nagatsuka) lähetetään pienelle Nabun saarelle auttamaan paikallisia, osana opintojaan. Hahmot ovat aina yhtä mainioita ja parasta on, että vain varttia vaille kahden tunnin kestosta huolimatta kaikki 20 oppilasta onnistuvat saamaan omat tähtihetkensä leffan varrella.
     Vastaansa tutut sankariopiskelijat saavat elokuvaa varten kehitetyn vihollisnelikon, Ninen (Yoshino Inoue), joka pystyy imemään muiden oikut itselleen, Slicen (Mio Imada), joka voi käyttää hiuksiaan veitsenterävinä aseina, Mummyn (Kōsuke Toriumi), joka kykenee kietomaan kääreensä erilaisten kohteiden ympärille ja manipuloida ne käyttöönsä, sekä hirviömäisen Chimeran (Shunsuke Takeuchi). Jokainen nelikosta on erittäin väkevä vastus ja varsinkin useita oikkuja hyödyntävä Nine pistää sankarit tehokkaasti kunnon koetukselle.




Olen tosiaan pitänyt paljon varsinaisesta My Hero Academia -sarjasta, mutta edellinen elokuva Two Heroes tuntui liiankin selvästi helppojen rahojen perässä tehdyltä lisäykseltä, jonka voisi ihan yhtä hyvin jättää väliin, koska sen tapahtumilla ei ole mitään väliä isomman kokonaisuuden kannalta. Periaatteessa myös Heroes Risingin voisi hypätä yli, koska sekään ei perustu suoraan alkuperäiseen mangaan, vaan on yksittäinen lisäseikkailu, jonka tapahtumat eivät pysty vaikuttamaan isompaan kaanoniin. Mutta siinä, missä Two Heroes jäi lähinnä kelvolliseksi bonustarinaksi, Heroes Rising on yllättävän, jopa hämmästyttävän loistokas lisäys Dekun ja kumppaneiden tarinaan.

On kiva nähdä nämä nuoret yhdessä auttamassa pienen saaren asukkaita. Näin he pääsevät harjoittelemaan sankarihommia ilman mentoreidensa valvontaa ja paperilla työn pitäisi olla helppo homma. Mutta kun paikalle tupsahtavat Nine, Slice, Mummy ja Chimera, jotka etsivät parannuskykyä omaavaa poikaa (Yuka Terasaki), nuorten täytyy tehdä kaikkensa, mikäli he eivät halua Nabun tuhoutuvan. Luvassa on kenties jopa intensiivisintä supersankaritoimintaa, mitä My Hero Academia on tähän asti tarjonnut. Saman tien käy selväksi, että suunnilleen jokainen näistä neljästä on jopa kahdellekymmenelle supersankarioppilaalle turhankin kova pala purtavaksi ja yhdessä heistä on ehkä liikaakin vastusta. Jännitettä vain lisää se, että heti hyökkäyksen alettua yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, joten nuoret ovat täysin omillaan, eivätkä voi luottaa vaikkapa Endeavorin (Tetsu Inada) saapuvan apuun.




Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä niin tehokkaasti tämä saaren ja pienen Katsuma-pojan suojeluyritys vie mukanaan. Kuten jo totesin, kaikki 1-A -luokan oppilaista pääsevät esille elokuvan aikana ja jokaisen kyvyille tulee hyvin käyttöä taistelun tiimellyksessä. Kierroksia kasvatellaan tasaisin väliajoin ja juuri kun luulet nähneesi kaikki tavat, joilla nämä viholliset voivatkaan rääkätä supersankaripyrkyreitä, he pistävät entistä pahemmaksi. Kaiken mäiskeen ja räiskeen keskellä elokuvan parasta antia on Dekun ja Kacchanin välille muodostuva luottamus ja yhteistyö. Kummatkin tavoittelevat maailman ykkössankarin titteliä, mutta he molemmat ymmärtävät, että päihittääkseen nämä ylivoimaisilta tuntuvat vastukset, on heidän puhallettava yhteen hiileen. Monia kymmeniä jaksoja jatkunut kahnaus saa luvan väistyä, mikä tuntuu äärimmäisen palkitsevalta, kun päästään vihdoin loppumatsin äärelle. Siinä, missä My Hero Academia: Two Heroes tuntui ylimääräiseltä sivuseikkailulta, My Hero Academia: Heroes Rising on mahtavaa supersankariviihdettä, jonka katsoo erittäin mielelleen uudestaankin.

Kehut ansaitsee toki elokuvan upea animaatiojälki. Hahmot näyttävät aina yhtä hyviltä ja he liikkuvat erittäin sulavasti toimintakohtausten aikana. Animaattorit päästävät mielikuvituksensa valloilleen erilaisten oikkujen kanssa ja parastahan on nähdä, kun eri hahmot yhdistelevät kykyjään kekseliäillä tavoilla. Taistelun rymistellessä eteenpäin animaattorit pääsevät myös muovaamaan ihastuttavan vehreää saarta liekehtiväksi sotatantereeksi. Leffa on miellyttävän yksityiskohtainen ja värikäs ja valojen ja varjojen käyttö on tyylikästä. Äänimaailma on väkevän räjähtävä ja Yuki Hayashin musiikit säestävät toimintaa jännittävästi.

Plus Ultra!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
僕のヒーローアカデミア THE MOVIE ヒーローズ: ライジング, Japani, 2019, Bones, Dentsu, Movic, My Hero Academia Production Committee, Nippon Television Network (NTV), Shueisha, Sony Music Entertainment, Toho, Yomiuri-TV Enterprise


tiistai 1. syyskuuta 2026

Idioluutio (Idiocracy - 2006) - elokuva-arvostelu

IDIOLUUTIO

IDIOCRACY



Ohjaus: Mike Judge
Pääosissa: Luke Wilson, Maya Rudolph, Dax Shepard, Terry Crews, Andrew Wilson, Brad Jordan, Stephen Root, Justin Long, Thomas Haden Church ja Sara Rue
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Idiocracy, eli suomalaisittain Idioluutio on Luke Wilsonin tähdittämä komediaelokuva. Mike Judge sai idean elokuvaan jo 1990-luvun alkupäässä, vierailtuaan Disneylandissa perheensä kanssa ja nähtyään ihmisten typerää käyttäytymistä. Hän pohti, kuinka pitkälle tämä käytös eskaloituisi ja alkoi kirjoittaa käsikirjoitusta yhdessä Etan Cohenin kanssa, joka kulki työnimillä "The United States of Uhh-merica" ja "3001". Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2004, mutta kun testiyleisöt reagoivat negatiivisesti näkemäänsä, leffalle tehtiin uusintakuvauksia vuonna 2005. Tuotantoyhtiö 20th Century Fox pelkäsi elokuvan menestyvän huonosti, eikä tiennyt mitä tehdä leffalle, kunnes lopulta yhtiö päätti antaa elokuvalle todella lyhyen teatterikierroksen ilman mainontaa ja Idioluutio saikin maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Markkinoinnin puutteen ja minimaalisen teatterikierroksen takia elokuva oli taloudellinen floppi, mutta myöhemmin DVD-myyntien kautta leffa on noussut pienimuotoiseksi hitiksi ja vuosien varrella siitä on muodostunut kulttiklassikko. Itse näin Idioluution jo lapsena, kun se näytettiin meille koulussa. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudelleen. Kun huomasin Idioluution täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella elokuvan.

Täysin keskinkertainen mies Joe Bauers valitaan armeijan kokeiluun, jossa hänet syväjäädytetään, tarkoituksena herättää hänet tasan vuotta myöhemmin. Kokeilu menee kuitenkin pieleen ja Joe herää vasta vuonna 2505, vain huomatakseen, että ihmiskunta on tyhmentynyt huomattavasti ja hän on nyt maailman fiksuin.




Luke Wilson näyttelee Joe Bauersia, Yhdysvaltain armeijan kirjastonhoitajaa, jonka työnkuvaan kuuluu lähinnä vain istuskelu pöytänsä äärellä päivät pitkät. Joella ei ole parisuhdekumppania, elossa olevia sukulaisia, eikä oikeastaan edes kavereita, minkä lisäksi hän on totaalisen keskinkertainen heppu kaikin puolin. Niinpä hänet mielletään täydelliseksi valinnaksi uuteen Horros-kokeeseen, missä hänet syväjäädytetään, jotta hänet herätettäisiin vuotta myöhemmin, ilman että hänelle on tapahtunut muutoksia. Erään tapahtumaketjun seurauksena Joe herää kuitenkin vasta 500 vuotta myöhemmin. Wilson on passeli valinta hahmoksi, tulkiten hyvin Joen hämmästelyä, kun tämä tajuaa nukkuneensa puoli vuosituhatta ja että tulevaisuudessa hän on kaikessa keskinkertaisuudessaankin maailman älykkäin ihminen. Joe on ihan tykättävä tyyppi, jonka kanssa lähtee mielellään selvittämään, millaiseksi maailma on muuttunut viidessäsadassa vuodessa.
     Elokuvassa nähdään myös Maya Rudolph toisena kokelaana Ritana, joka herää pian Joen jälkeen, Dax Shepard urpona Fritona, jonka kodista Joe herää, Justin Long lääkäri Lexuksena, Stephen Root tuomari Hectorina, Terry Crews Yhdysvaltain presidentti Camachona, sekä Luken veli Andrew Wilson showmies Beef Supremena. Sivunäyttelijät esittävät tyhmiä hahmojaan varsin hupaisasti, sössöttäen vuorosanansa ja näyttäen hölmistyneeltä kaikelle, mitä Joe yrittää selittää. Crews on erityisen hauska presidenttinä.




Jotkut elokuvat vain paranevat vanhetessaan ja Idioluutio on yksi näistä leffoista. Valitettavasti tosin sen takia, että elokuvan esittämä tulevaisuudenkuva tuntuu vuosi vuodelta ajankohtaisemmalta ja realistisemmalta. Kun opiskelusta leikataan rahoitusta reippaalla kädellä, yltiökapitalismi rehottaa, kirjat vaihdetaan nopeaa ja hölmöä viihdettä tarjoaviin TikTok-videoihin, ihmiset turvautuvat tekoälyyn yhä arkisimmissakin askareissa ja maailmalla valitaan johtajiksi omaa etuaan ajavia höynäyttäjiä, ei ole ihme, että maailma on kulkemassa kohti Idioluutiota. Elokuva on ajoittain jopa ahdistava kuvaus, vaikka se onkin lähinnä kieli poskessa tehty satiiri. 

On hupaisaa seurata, kun Joe sulaa horroksestaan ja alkaa selvittää, millaiseen aikaan hän onkaan herännyt. Ihmiset ovat tyhmentyneet niin, että monet perusasiat ovat unohtuneet, sanavarasto on köyhtynyt, käytöstavoista ei ole tietoakaan, vesi on korvattu gatoradella, kaikki ravintolat tarjoavat pelkkää pikaruokaa, talous on romahtanut, misogynia on valloillaan ja maailman hittiviihdettä on elokuva nimeltä "Perse", joka tarjoaa juuri sitä, mitä nimi vihjailee: puolitoista tuntia videota ihmisen takapuolesta. Vaikka elokuva on täynnä tyhmiä juttuja, on itse leffa varsin nokkela. Se kaipaisi vielä hieman lisää älykkyyttä, jotta sen varoitussanoma olisi entistä ytimekkäämpää, mutta jo tällaisenaan Idioluutio toimii mainiosti. Vajaa puolitoista tuntia on myös oikein passeli mitta tälle, jolloin nämä urpot tulevaisuuden ihmiset eivät ala tosissaan syömään katsojan aivosoluja.




Ohjaaja Mike Judgen työ on lystikästä ja hän todella pitää hauskaa konseptinsa kanssa. Teknisesti Idioluutio ajaa asiansa, mutta esimerkiksi leffan tietokonetehosteet ovat ajoittain vaivaannuttavan huonot. Leffa on kuitenkin osaavasti kuvattu ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Theodore Shapiron säveltämiä musiikkeja myöten. Tulevaisuuden huolimattomuudesta ränsistyneet miljööt on toteutettu oivallisin lavastein ja puvustuskin on veikeää. Hauska juttu muuten, että kun puvustajat etsivät hahmoille mahdollisimman typerän näköisiä kenkiä, he päätyivät tuolloin vielä vähemmän tunnettuun yritykseen, jonka tossuja he pitivät täysin naurettavina. Kyseinen yrityshän oli siis Crocs. 

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Idiocracy, 2006, Twentieth Century Fox, Ternion Pictures, Major Studio Partners


maanantai 31. elokuuta 2026

Kuiskaaja (The Whisper Man - 2026) - elokuva-arvostelu

KUISKAAJA

THE WHISPER MAN



Ohjaus: James Ashcroft
Näyttelijät: Adam Scott, Michelle Monaghan, Robert De Niro, Acston Luca Porto, Michael Keaton, Hamish Linklater, Owen Teague, Will Brill, Exavier Montanez ja Robert Clohessy
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

The Whisper Man, eli suomalaisittain Kuiskaaja perustuu Alex Northin kirjaan vuodelta 2019. Russon veljekset Anthony ja Joe saivat kirjan luonnoksen käsiinsä jo vuonna 2018 ja innostuttuaan siitä, he ostivat saman tien kirjan filmatisointioikeudet. Vuonna 2022 he tekivät diilin Netflixin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin huhtikuussa 2025. Nyt Kuiskaaja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta heti sen mysteerisen julisteen, nimen ja hyvän näyttelijäkaartin takia. Katsoinkin Kuiskaajan sen julkaisupäivänä.

Leskeksi jääneen kirjailijaisän arki muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan. Vaikuttaa siltä, että vuosia aiemmin kaupunkia piinannut lastenmurhaaja Kuiskaaja on palannut.




Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Adam Scott näyttelee tänä vuonna jo toista kertaa kirjailijaa, kauhuleffa Hokumin (2026) jälkeen. Tällä kertaa Scott on dekkareita kirjoittava Tom Kennedy, joka on vastikään jäänyt leskeksi vaimonsa kuoltua ja joka muuttaa pienen poikansa Jaken (Acston Luca Porto) kanssa vaimonsa entiseen lapsuudentaloon. Uusi elämä ei kuitenkaan lähde toivotulla tavalla liikkeelle, kun eräänä yönä Jake siepataan. Vuosia aiemmin kaupunkia piinasi Kuiskaajaksi kutsuttu lastenmurhaaja, jonka uskottiin joutuneen jo vankilaan, mutta joka näyttäisi nyt palanneen. Scott on jälleen kerran mainio, tulkiten hyvin epätoivoista miestä, joka on valmis tekemään kaikkensa löytääkseen poikansa. Portokin toimii kivasti osassaan siepattuna lapsena.
     Elokuvassa nähdään myös Robert De Niro Tomin isänä, entisenä rikosetsivä Petenä, joka ainakin uskoi saaneensa vuosia sitten Kuiskaajan nalkkiin, Michelle Monaghan etsivä Beckinä, joka tutkii uutta kadonneiden lasten tapausta, sekä Michael Keaton Frank Carterina, jonka Pete pidätti Kuiskaajaksi epäiltynä ja joka on siitä asti virunut vankilassa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. De Niro on totta kai uskottava eläkkeelle jääneenä etsivänä, kun taas Monaghan istuu pätevästi uuden katoamisaallon tutkijaksi. Keaton onnistuu olemaan sopivan kiero parissa vankilaan sijoittuvassa kohtauksessaan.




Kuiskaajassa olisi aineksia onnistuneen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi, mutta lopputulos jää harmillisesti hieman puolitiehen. Rakennuspalikat ovat tutut aina entistä sarjamurhaajaa kopioivasta tulokkaasta poikaansa vimmaisesti etsivään isään, joskin esimerkiksi Vangitut-elokuvan (Prisoners - 2013) intensiteettiin ei Kuiskaajassa ylletä sitten millään. Osaavilla käsillä tuttua tutummistakin palikoista voisi silti rakentaa päteviä teoksia. Kuiskaaja pääsee plussan puolelle, mutta lähinnä hyvien näyttelijöidensä ja muutamien mainion tiivistunnelmaisten kohtaustensa ansiosta, eikä niinkään kokonaisuutena.

Aluksi elokuva sai minut muutamaankin otteeseen pyörittelemään silmiäni, lähinnä todella tönkösti asioita katsojille selittelevän dialogin takia. Leffa on taas malliesimerkki siitä, miten hahmojen välisiä suhteita ei pitäisi esittää katsojille, kun esimerkiksi isä ja poika pistetään käymään läpi täysin luonnottomalta kuulostavaa keskustelua katsojia varten tai kun etsivä Beckin auktoriteetti pitää kömpelösti havainnollistaa pistämällä hänet pitämään tiedotusta kadonneen lapsen etsinnästä... kesken etsintöjen. Eivätkö kaikki nämä etsijät jo tiedä, mitä he ovat tekemässä? Turhauttavinta näissä parissa kohtauksessa on se, että kaikki tarvittava taustatieto selviää katsojille myöhemmin huomattavasti luontevammalla tavalla. Ongelma onkin Netflixissä, jossa toivotaan käsikirjoitukset työstettävän niin, että myös puhelinta räpläävät ja ne jatkuvia "Kuka tuo on?" -kysymyksiä esittävät katsojat pysyisivät kärryillä.




Kun tästä pääsee yli, itse Kuiskaajaan liittyvä mysteeri alkaa onneksi hissuksiin koukuttamaan mukaansa. Tekijä aloittaa prosessinsa kuiskuttelemalla lapsille ikkunan takaa ja luoden salaisen ystävyyden, ennen kuin hän nappaa uhrinsa. Tästä saadaan aikaiseksi parit sopivan karmivat kohtaukset. Vaikka tarinan käänteet ovatkin lopulta arvattavissa, tietty jännite saadaan pidettyä tarpeeksi hyvin yllä. Loppua kohti tunnelma tiivistyy kivasti, vaikka osa hahmojen tekemistä hölmöistä ratkaisuista saattaakin turhauttaa. Tietyin viilauksin Kuiskaajasta olisi voitu saada aidosti vangitseva ja ahdistava trilleri. Tällaisenaan leffa jää lähinnä kertakäyttöjännäriksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon James Ashcroft, joka rakentaa ilmapiiriä menevästi, mutta jonka ongelmaksi koituu Ben Jacobyn ja Chase Palmerin ajoittain takelteleva ja kehnoa dialogia sisältävä käsikirjoitus. Teknisesti Kuiskaaja on kuitenkin oivallinen. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu. Postiluukusta sisään työntyvä sininen kumihanskainen käsi on ehdottomasti leffan karmivin näky. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on pätevää ja maskeeraukset sopivan häijyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Colin Stetsonin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustapimputteluksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Whisper Man, Yhdysvallat, 2026, AGBO, British Film Commission