keskiviikko 18. marraskuuta 2026

101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää (101 Dalmatians - 1996) - elokuva-arvostelu

101 DALMATIALAISTA - AITOA KOIRANELÄMÄÄ

101 DALMATIANS



Ohjaus: Stephen Herek
Näyttelijät: Jeff Daniels, Joely Richardson, Glenn Close, Joan Plowright, Hugh Laurie, Mark Williams, John Shrapnel, Tim McInnerny, Hugh Fraser ja Brian Capron
Genre: seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

101 Dalmatians, eli suomalaisittain 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioelokuvasta (One Hundred and One Dalmatians - 1961), joka puolestaan perustuu Dodie Smithin kirjaan Satayksi dalmatiankoiraa (The Hundred and One Dalmatians - 1956). Kun Disneyn aiempi näytelty uudelleenfilmatisointi Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (Rudyard Kipling's The Jungle Book - 1994) menestyi hyvin, Disney päätti kokeilla onneaan toisen klassikkonsa kanssa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1995 ja lopulta 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää sai maailmanensi-iltansa 18. marraskuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse katsoin 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää useasti lapsena, kun se tuli televisiosta. Viime katselukerrasta on kuitenkin kulunut jo yli vuosikymmen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Rogerin ja Anitan, sekä heidän dalmatialaiskoiriensa Pongon ja Perditan onni katkeaa, kun Anitan julma pomo Cruella de Vil sieppaa koirien pennut, tehdäkseen niistä itselleen turkiksen.




Jeff Daniels ja Joely Richardson näyttelevät Roger Dearlyä ja Anita Campbell-Greeniä, videopelisuunnittelijaa ja vaatesuunnittelijaa, jotka rakastuvat, kun heidän dalmatialaiskoiransa, Rogerin Pongo ja Anitan Perdita tapaavat puistossa. Roger ja Anita menevät naimisiin ja pian he saavat karvaisia perheenlisäyksiä, kun Perdita synnyttää viisitoista pentua. Roger ja Anita ovat tykättävät hahmot, joskin heidän osuutensa elokuvassa pienenee kohtaus kohtaukselta. Daniels suostui rooliinsa välittömästi, kun häntä pyydettiin mukaan, sillä häntä harmitti, että hän oli joutunut kieltäytymään Disneyn Mutta mitä tapahtui joulupukille? -elokuvasta (The Santa Clause - 1994), tehdäkseen Nuijan ja tosinuijan (Dumb and Dumber - 1994). Daniels on hyvä osassaan, kuten on myös Richardson, eikä pidä unohtaa herttaista Hanna-sisäkköä näyttelevää Joan Plowrightia.
     Elokuvan veikeimmät hahmot löytyvät kuitenkin pahisosastolta. Pienen kiertelyn ja suostuttelun jälkeen Anitan pomoksi, turkiksia rakastavaksi Cruella de Viliksi saatiin Glenn Close, joka on täydellinen rooliin. Close herkuttelee tänä klassisena Disney-pahiksena oikein sydämensä kyllyydestä, tehden hahmosta niin vihattavan kuin kierolla tavalla myös hauskan. Cruellan juoni on varastaa Pongon ja Perditan pennut ja tehdä niistä itselleen dalmatialaisturkis. Nainen ei kuitenkaan halua itse liata käsiään, vaan lähettää asialle kätyrinsä Jasperin ja Horacen, joita esittävät nykyään House-sarjasta (2004-2012) tuttu Hugh Laurie ja Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Mark Williams. Laurie ja Williams muodostavat todella hupaisan taulapääkaksikon.




Disney on nykyään pahamaineinen siitä, kuinka studio tehtailee näyteltyjä versioita vanhoista animaatioklassikoistaan kuin liukuhihnalta. Eipä animaatioiden tarvitse enää olla edes vanhoja, jotta niistä voi tehdä uuden version, kuten kesän Vaiana (Moana - 2026) näytti. 30 vuotta sitten tämä näytelty 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää oli kuitenkin suorastaan poikkeus Disneyn repertuaarissa. Tätä elokuvaa ei vain tehtailtu helpon rahan takia, vaan sitä katsoessa tuntuu oikeasti siltä, että tekijät työstivät uudelleenfilmatisoinnin aidosta rakkaudesta alkuperäisteosta kohtaan. Olin suorastaan yllättynyt, kuinka paljon edelleen pidin tästä 101 dalmatialaista -versiosta - osittain nostalgian takia, osittain Glenn Closen vuoksi ja kenties ennen kaikkea osittain siksi, kun tiedän kuinka laiskoja kierrätyksiä studio nykyään tekee.

Näytelty 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää on lähes suora kopio piirroselokuvasta, mutta sillä poikkeuksella, että eläinhahmot eivät tällä kertaa puhu. Ratkaisu on oikea, vaikka vuotta aiemmin ilmestynyt Babe - urhea possu (Babe - 1995) näyttikin, että puhuvia eläimiä olisi mahdollista tehdä uskottavasti. Tällä tavoin leffan täytyy luottaa enemmän kuvakerrontaan, eikä koirien puhumattomuus edes haittaa, sillä lapsikin pysyy hyvin kärryillä siitä, mitä ruudulla tapahtuu.




Kyseessä on aika synkästä tarinastaan huolimatta suorastaan ilahduttava koko perheen elokuva, joka nostaa hymyn vähän väliä huulille. Etenkin alkupäässä on aidosti suloista seurata, kuinka Roger ja Anita, sekä samalla heidän koiransa rakastuvat. Tosissaanhan leffa lähtee toki liikkeelle, kun dalmatialaispennut syntyvät ja Jasper ja Horace sieppaavat ne eräänä yönä. Tästä alkaa mukaansatempaava ja perheen pienimmille jopa aika jännittävä pelastusretki, joka viihdyttää hyvin läpi kestonsa. Huumoria on seassa runsaasti ja etenkin Jasperin ja Horacen toilailut saavat aikaiseksi vähintään huvittuneita hymähdyksiä. 

Elokuvan ohjasi Stephen Herek, joka tunnetaan parhaiten pöljäkomediasta Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989). 101 dalmatialaisessa Herek pitää tunnelmaa korkealla ja loihdittua jopa sitä tiettyä Disneyn magiaa. Käsikirjoituksesta vastuussa oli kasarin teinikomediaklassikoita tehnyt John Hughes. Miehen kynäily on oivallista, vaikkei se hänen parhaiden töidensä tasolle millään ylläkään - pääasiassa toki siksi, että kyse on tutun tarinan toistosta, eikä Hughesin omasta luomuksesta.




Teknisesti 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää on myös mainio elokuva. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Vaikka Close esittääkin turkiksia rakastavaa Cruellaa, tosielämässä hän on vannoutunut eläinrakas ja vaatikin, ettei yksikään hänen vaatteistaan sisältäisi ainuttakaan oikean eläimen karvaa. Tehosteet toimivat myös kelvollisesti, vaikka parissa kohtaa onkin selvää, että oikeat koiranpennut on pitänyt vaihtaa digihauvoihin ja että pesukarhut ovat suuren osan ajastaan nukkeja. Äänimaailmakin on hyvin työstetty ja Michael Kamenin säveltämät musiikit tunnelmoivat ilahduttavasti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
101 Dalmatians, Yhdysvallat, 1996, Walt Disney Pictures, Great Oaks Entertainment, Wizzer Productions


tiistai 17. marraskuuta 2026

Below (2026) - sarja-arvostelu

BELOW



Luoja: Jesse McKeown
Näyttelijät: Josh Hartnett, Mackenzie Davis, Charlie Heaton, Rohan Campbell, Ruby Stokes, Kaleb Horn, Willow Kean, Mary Walsh, Natasha Henstridge, Joshua Close, Stephen Oates, Josh Cruddas, Matthew Worko, David Wenham, Marthe Bernard, Joel Thomas Hynes, Frank Moore, Darrin Baker, Zerha Leverman, Tantoo Cardinal ja Alexander Karim
Genre: kauhu
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 37 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia
Ikäraja: 16

Below on Jesse McKeownin luoma jännityssarja. McKeown sai ideansa läpi Netflixillä ja sarjan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Below on julkaistu kokonaisuudessaan ja itse olin utelias sarjasta, kun Netflix ryhtyi mainostamaan sitä suoratoistopalvelussaan. Pian sen ilmestymisen jälkeen päätinkin ryhtyä katsomaan Below'ta.

Pakotettu muutto kodeistaan ei jää pienen kalastajakylän asukkaiden suurimmaksi huolenaiheeksi, kun meressä vaikuttaisi lymyilevän jonkinlainen hirviö.




Josh Hartnett näyttelee Calvin Penneytä, joka saa elantonsa niin kalastamalla kuin hakkaamalla jääkimpaleita irti ja myymällä niitä eteenpäin. Lapsena Calvin menetti isänsä omituisessa onnettomuudessa, johon saattoi liittyä merihirviö ja kauhukseen Calvin hoksaa, että tämä syvyyksien peto on palannut hänen uuden kotikylänsä rantavesiin. Hartnett on roolissaan muuten mainio, mutta hänen voimakas teennäinen aksenttinsa ailahtelee varsin villisti laadukkuudessaan.
     Sarjassa nähdään myös Willow Kean Calvinin siskona Ruthina, Charlie Heaton, Rohan Campbell ja Ruby Stokes Calvinin lapsina Wadena, Jayna ja Maryna, Kaleb Horn Maryn poikaystävänä Noahina, Mackenzie Davis meribiologi Fonda Howanderina, Mary Walsh kalastajakylä Snook's Armin pormestari Linda Bestinä, David Wenham kapteeni Steve Brunerina, sekä Josh Cruddas velkoja perivänä Connorina. Sivuhahmoista kiinnostavimmat ovat Calvinin lapset, jotka ovat hyvin erilaisia toisistaan. Siinä, missä Jay ja Mary lähtivät heti mahdollisuuden koittaessa kauas Snook's Armista, luodakseen erilaista tulevaisuutta itselleen, Wade jäi uskollisesti isänsä avuksi. Tämä myös luo sisarusten välille oivaa jännitettä. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin Davis merihirviöstä kiehtoutuneena tohtori Howanderina, mutta Hartnettin tavoin Penneyn perheenjäsenten aksentit särähtävät ajoittain korvaan.




Jos haluaa nähdä pieneen eristyksissä olevaan kylään sijoittuvan uuden kauhusarjan, suosittelen paljon mieluummin kääntymään Apple TV:n mahtavan Widow's Bayn (2026-) puoleen. Netflixin Below jäi nimittäin mielestäni harmillisen keskinkertaiseksi ja nopeasti unohdettavaksi, vaikka siinä olisi ainesta parempaan. Sarja käynnistyy vielä erittäin lupaavasti. Prologi, jossa nuori Calvin kohtaa merihirviön ensi kertaa, on tiivistunnelmainen ja avausjakso muutenkin kasvattelee jännitettä, sekä mysteeriä onnistuneesti. On myös kiinnostavaa nähdä tämän pienen kalastuskylän arkea, kun asukkaille yhtäkkiä ilmoitetaan, että heidän tulisi muuttaa toisaalle lyhyellä varoitusajalla.

Below ei kuitenkaan onnistu pitämään tätä imua yllä, vaikka jaksoja on vain kuusi. Potentiaalisista lähtökohdista huolimatta niin sarjan henkilödraama kuin meressä väijyvä otus jäävät puolitiehen. Sekaan ujutetaan ihan hyvää sanomaa ilmastonmuutoksesta ja kuinka ekosysteemin tuhoaminen voi aiheuttaa luonnon vastaiskun, mutta sitäkään puolta ei käsitellä lopulta niin väkevästi kuin voisi toivoa. Varsinainen pettymys on kuitenkin aika lattea loppuhuipennus. Below jää siis valitettavan vaisuksi hirviöjännäriksi, jonka katsoo sujuvasti läpi kertaalleen, mutta josta jää käteen lähinnä harmitus siitä, mitä sarja olisi mahdollisesti voinut olla.




Sarjan luoja ja pääkäsikirjoittaja Jesse McKeown on saanut hyviä ideoita, mutta toteutuksessa ne eivät onnistu saavuttamaan huippujaan. Tähän vaikuttaa myös ohjaustiimin työ, joka ei ole niin mukaansatempaavan koukuttavaa kuin mitä se olisi voinut olla joidenkin muiden käsissä. Teknisesti Below ajaa asiansa, vaikka tietokonetehosteista paistaa läpi digitaalisuus. Sarja on kuitenkin osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on mainiota ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Mark Korvenin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Below, Kanada, 2026, Pacesetter UK


Ebenezer: Saiturin joulu (Ebenezer - 2026) - elokuva-arvostelu

EBENEZER: SAITURIN JOULU

EBENEZER



Ohjaus: Ti West
Näyttelijät: Johnny Depp, Rupert Grint, Sam Claflin, Ian McKellen, Andrea Riseborough, Tramell Tillman, Daisy Ridley, Ellie Bamber, Charlie Murphy, Robert Strange, Arthur Conti, Freddie Lee-Grey, Michael Culkin ja Rose Williams
Genre: fantasia, jännitys, komedia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Ebenezer: Saiturin joulu perustuu Charles Dickensin kirjaan Joulukertomus (A Christmas Carol) vuodelta 1843. Kirjan pohjalta on tehty vuosikymmenten varrella lukuisia adaptaatioita, tunnetuimpina Bill Murrayn tähdittämä Haamujen kosto (Scrooged - 1988), koko perheelle suunnattu Muppettien joulu (The Muppet Christmas Carol - 1992) ja Jim Carreyn tähdittämä animaatio Saiturin joulu (A Christmas Carol - 2009). Vuonna 2025 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2026. Nyt Ebenezer: Saiturin joulu on saapunut elokuvateattereihin, mutta itse en juuri odottanut leffan näkemistä. Sen lisäksi, että tarinasta on tosiaan nähty jo lukuisia versioita, minua hämmensi elokuvan markkinointi, joka lupaili kertomusta, jota emme ole vielä nähneet, mutta kaikki trailerin klipit ovat tuttuja kirjan lukeneille ja aiempia filmatisointeja nähneille. Kävin hieman skeptisenä katsomassa Ebenezer: Saiturin joulun heti sen ensi-iltapäivänä.

Ahne ja pihi liikemies Ebenezer Scrooge kohtaa jouluyönä kolme kummitusta, jotka näyttävät hänen traagisen menneisyytensä, karun nykyhetkensä ja synkän tulevaisuutensa, mikäli hän ei muuta tympeää luonnettaan.




Useamman vuoden ajan kohujen keskellä ryvennyt Johnny Depp näyttäisi tekevän paluutaan Hollywoodiin. Depp näyttelee tietenkin päähenkilö Ebenezer Scroogea, joka esitellään kaikkien kitupiikkien esikuvana, joka pitää joulua ja muita vastaavia pyhiä humpuukina, jotka harhauttavat ihmisten huomion tärkeimmästä, eli työn tekemisestä ja rahan tienaamisesta. Kuitenkin eräänä jouluyönä hän joutuu kohtaamaan käytöstensä seuraukset ja pohtimaan, millainen ihminen haluaisi olla. Onkin sinänsä jopa ironista, että rooliin valittiin mies, jota syytettiin vaimonsa Amber Heardin kaltoinkohtelusta ja joka haluaa nyt saada niin elämänsä kuin uransa uuteen nousuun. Depp eläytyy rooliinsa tuttuun tapaansa täysillä, selvästi nauttien kameran edessä olemisesta ja tuttujen naamojen kanssa esiintymisestä. Hän on usein aika sarjakuvamainen eleissään, ilmeissään ja äänenkäytössään, mutta hoitaa hommansa silti karismaattisella tyylitajulla.
     Elokuvassa nähdään myös Sam Claflin Ebenezerin sukulaispoikana Fredinä ja Daisy Ridley tämän vaimona Clarana, Ian McKellen Ebenezerin liikekumppanina Jacob Marleyna, Rupert Grint Ebenezerin kirjurina Bob Cratchitina, sekä Andrea Riseborough, Tramell Tillman ja Robert Strange menneiden joulujen kummituksena, nykyisen joulun kummituksena ja tulevien joulujen kummituksena, jotka saapuvat yksi kerrallaan piinaamaan Ebenezeriä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, erityisesti Riseborough, joka onnistuu olemaan aidosti aavemainen ensimmäisenä joulukummituksena.




Ebenezer: Saiturin joulua on tosiaan hämmentävästi mainostettu sitä kautta, että se kertoisi nimikkohahmonsa Ebenezer Scroogen elämästä tarinan, jota emme vielä tietäisi. Markkinointitiimin työ on omituisen harhaanjohtavaa, sillä uusi elokuva seuraa varsin tarkasti Charles Dickensin joulusatua. Jos on lukenut kirjan tai katsonut jonkun lukuisista aiemmista adaptaatioista, jopa vaikka näytelmänä, elokuva ei sinänsä tuo mitään uutta kertomukseen tai näihin hahmoihin. Tämä on kuitenkin kritiikki leffan markkinointitiimiä, eikä itse elokuvaa kohtaan, sillä adaptaationa Dickensin sadusta uusi Ebenezer: Saiturin joulu toimii vallan mainiosti.

Mitään koko perheen satuleffaa on kuitenkaan turha odottaa, vaan nopeasti käy selväksi, että puikoissa häärää Ti West, joka tunnetaan kauhutrilogia X:stä (2022), Pearlista (2022) ja MaXXXinesta (2024). West on tehnyt elokuvasta karmivia piirteitä sisältävän synkän fantasian, joka pitää kuitenkin kiinni tutuista teemoista, sisältää kelpo huumoria ja hetkittäistä joulun lämpöä. Ebenezerin elämää mullistava yö nappaa aina yhtä tehokkaasti mukaansa ja vajaan parin tunnin kesto kulkee nopeasti. Vaikka tarina olisi kuinka tuttu, on kiinnostavaa seurata näiden kolmen kummituksen esittelemiä jouluja, jotka käyvät yhä vain lohduttomammiksi. Vaikka Dickensin kirja on jo 180 vuotta vanha, on se edelleen erittäin ajankohtainen ja väkevä, eikä siksi siis ihme, että siihen tartutaan tasaisin väliajoin uudelleen. Ebenezer: Saiturin joulu on jälleen erittäin toimiva adaptaatio aiheesta, joka kauhuelementteineen voi tehdä siitä uuden jouluperinteen genreystävien keskuudessa.




Ebenezer: Saiturin joulu on myös teknisesti pääasiassa oivallinen, vaikka osa tietokonetehosteista eivät täysin vakuutakaan. Elokuva on kuitenkin taitavasti kuvattu ja leffassa vallitsee onnistuneen ankea värimaailma, heijastellen päähenkilönsä mielenmaisemaa. Lavasteet ovat erittäin näyttävät, puvustus on todella mainiota ja maskeeraukset ovat erinomaiset, paikoitellen jopa aika karmivat. Äänityöskentely on pätevää ja Tyler Batesin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä jännittävään ilmapiiriin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ebenezer, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Domain Entertainment, Black Label Media, Wattsco, IN.2 Film


maanantai 16. marraskuuta 2026

Isäni on turbomies (Jingle All the Way - 1996) - elokuva-arvostelu

ISÄNI ON TURBOMIES

JINGLE ALL THE WAY



Ohjaus: Brian Levant
Näyttelijät: Arnold Schwarzenegger, Sinbad, Jake Lloyd, Rita Wilson, Phil Hartman, Robert Conrad, Martin Mull, James Belushi, E.J. De La Pena, Laraine Newman, Harvey Korman, Richard Moll, Curtis Armstrong, Danny Woodburn ja Daniel Riordan
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Jingle All the Way, eli suomalaisittain Isäni on turbomies on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä joulukomedia. Randy Kornfield sai idean elokuvaan kuultuaan sukulaistensa juttua siitä, kuinka he metsästivät epätoivoisesti ympäri kaupunkia loppuunmyytyjä Power Rangers -leluja lapsilleen joululahjaksi. Tuottaja Chris Columbus oli kokenut samanlaisen tilanteen, etsiessään jouluna 1995 Buzz Lightyear -lelua Toy Story - leluelämää -animaatiosta (Toy Story - 1995). Columbus viilasi Kornfieldin tekstiä ja sai 20th Century Foxin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1996 ja lopulta Isäni on turbomies sai maailmanensi-iltansa 16. marraskuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva menestyi ihan hyvin taloudellisesti, mutta se sai niin kriitikoilta kuin monilta katsojilta nuivan vastaanoton, minkä lisäksi Murray Hill Publishing -yhtiö haastoi Foxin oikeuteen, uskoessaan Foxin varastaneen tarinan Brian Websterin kirjoittamasta "Could This Be Christmas?" -tekstistä, jonka yhtiö oli lähettänyt Foxille vuonna 1994. Vuonna 2001 oikeus katsoi tapauksen Murray Hill Publishingin eduksi ja Fox joutui maksamaan 19 miljoonan dollarin korvaukset. Itse näin Isäni on turbomiehen jo lapsena ja pidin leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Töihinsä uppoutunut Howard Langston unohtaa jatkuvasti poikansa Jamien tärkeät tapahtumat. Kun mies jouluaattona hoksaa, että hän unohti ostaa pojalleen lahjaksi tämän toivoman Turbomies-lelun, Howard lähtee epätoivoisesti etsimään lelua ympäri kaupunkia - vain huomatakseen, ettei ole ainoa samalla asialla.




Pääroolissa Howard Langstonina nähdään tosiaan Arnold Schwarzenegger, joka kasarin toimintaputken jälkeen yritti ysärillä siirtyä komedioiden pariin. Vaikkei tämä puoli suju mieheltä yhtä luontevasti kuin machomiesten esittäminen, on Schwarzenegger kelvollinen valinta rooliin ja hänestä löytyy hyvin energiaa, kun lelun etsintä muuttuu pakkomielteiseksi metsästykseksi. Howard ei todellakaan ole mikään unelmaisä. Mies on täysin keskittynyt töihinsä ja unohtaa saapua paikalle kaikkiin tärkeisiin tilaisuuksiin, sekä muutkin lupauksensa rakkailleen. Turbomiehen etsintä kuitenkin alkaa vähitellen saada Howardin pistämään asioita tärkeysjärjestykseen ja hahmon kehityskaari on mainio.
     Elokuvassa nähdään myös Rita Wilson Howardin vaimona Lizinä ja Jake Lloyd heidän poikanaan Jamiena, Phil Hartman Langstonien naapurina, Liziä viettelevänä Tedinä, sekä David "Sinbad" Adkins myöskin omalle pojalleen Turbomiestä etsivänä posteljooni Myronina. Wilsonin hommaksi jää lähinnä tuhahdella jatkuvia pettymyksiä tuottavalle miehelleen. Muutamaa vuotta myöhemmin Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) lapsi-Anakinina tutuksi tullut Lloyd on sympaattinen poikana, joka yrittää elätellä toivoa, että hänen isänsä pitäisi taas joskus lupauksensa. Hartman on täydellinen ylimukavaa esittävänä, mutta todellisuudessa aika lipevänä Tedinä. Isäni on turbomies jäi valitettavasti viimeiseksi elokuvaksi, jossa Hartman näytteli ja joka julkaistiin hänen elinaikanaan, sillä vuonna 1998 hänet murhattiin nukkuessaan. Sinbad on myös oivallinen Myronina, josta löytyy paljon samaa kuin Howardista ja joka auttaakin miestä tajuamaan, millaisiin liiallisuuksiin hän onkaan mennyt lelun löytämiseksi.




Ilmestymisensä aikoihin Isäni on turbomiestä pidettiin yhtenä Arnold Schwarzeneggerin uran huonoimmista elokuvista. Monet haukkuvat elokuvaa yhä tänä päivänä, mutta samalla leffa on myös kerännyt ympärilleen vannoutuneen fanikunnan, jonka mielestä kyseessä on väärinymmärretty teos. Itse kallistun selvästi enemmän jälkimmäisen puoleen. En voi sanoa olevani elokuvan fani, mutta en todellakaan ymmärrä sen saamia haukkuja - paitsi toki jos katsojana ei ole valmis näkemään muunlaisia leffoja Arskalta kuin äijäpullistelutoimintaa. Myönnän, että leffan loppuhuipennus lähtee vähän lapasesta, mutta on siinäkin hyvät, hauskat ja oikealla tavalla sydämelliset hetkensä.

Mielestäni elokuva on kuitenkin pääasiassa todella onnistunut satiiri modernista kulutusjoulusta. Siitä, kuinka juhlan pääpointit, rakkaiden kanssa ajan viettäminen ja muu on unohtunut kapitalistisen yhteiskunnan myötä. Joulu on muuttunut materian ja kulutuksen juhlaksi, eivätkä elokuvan kohtaukset lelukaupoissa tappelevista aikuisista ole kaukana todellisuudesta. Yhdysvalloissa etenkin Black Friday -alennusmyynti aiheuttaa kunnon käsirysyjä. Vaikka Turbomies onkin fiktiivinen lelu, samanlaista ilmiötä on esiintynyt vuosien varrella. Viimeksi kesällä 2025 Labubu-leluista muodostui niin hurja villitys, että ne olivat pitkään loppuunmyytyjä kaikkialta. Tämä nokkela kommentaari saattaa mennä monilta ohi leffan tapahtumarikkaassa kohellusvyöryssä. Omasta mielestäni tähän elokuvaan juuri tämä äänekäs kaoottisuus istuu täydellisesti. Helsingissä asuvat, käykääpä tänä jouluna ostoksilla aatonaattona Kampissa tai Forumissa. Meno on aika lailla juuri tällaista.




Elokuvan ohjauksesta vastasi Brian Levant, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti ja saa näyttelijänsä irrottelemaan lystikkäästi. Kuka ikinä lopulta vastasikaan tarinasta ja käsikirjoituksesta on saanut aikaiseksi nokkelaa kommentaaria, vaikka loppuhuipennus tuntuukin hiukan kornilta. Teknisesti Isäni on turbomies toimii pääasiassa hyvin, vaikka leffan finaalin erikoistehosteet ovatkin hieman ailahtelevia laadultaan. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja äänityöskentelykin on pätevää David Newmanin säveltämiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä hauska lisäkohtaus. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jingle All the Way, Yhdysvallat, 1996, Twentieth Century Fox, 1492 Pictures


sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima - 2006) - elokuva-arvostelu

KIRJEITÄ IWO JIMALTA

LETTERS FROM IWO JIMA



Ohjaus: Clint Eastwood
Näyttelijät: Kazunari Ninomiya, Ken Watanabe, Tsuyoshi Ihara, Ryō Kase, Shidō Nakamura, Hiroshi Watanabe, Takumi Bando, Yuki Matsuzaki, Takashi Yamaguchi, Eijiro Ozaki, Alan Sato, Nae Yuuki, Nobumasa Sakagami, Masashi Nagadoi, Akiko Shima ja Luke Eberl
Genre: sota, historia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Letters from Iwo Jima, eli suomalaisittain Kirjeitä Iwo Jimalta perustuu Tadamichi Kuribayashin ja Tsuyuko Yoshidan kirjaan Picture Letters from the Commander in Chief vuodelta 1992 ja se on rinnakkaiselokuva Clint Eastwoodin sotaelokuvalle Isiemme liput (Flags of Our Fathers - 2006). Työstäessään elokuvaa, Eastwood luki Kuribayashin ja Yoshidan kirjan ja päätti tehdä Iwo Jiman taistelusta samalla myös toisen elokuvan, mutta japanilaisten vinkkelistä. Kuvaukset käynnistyivät työnimellä "Red Sun, Black Sand" Kaliforniassa, missä se kuvattiin lähes kokonaan, siitä huolimatta, että elokuva sijoittuu Japanin saarelle. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä vasta helmikuussa 2007, mutta kun Isiemme liput ei ollutkaan toivottu menestys, Kirjeitä Iwo Jimalta kiirehdittiin teattereihin ja elokuva saikin maailmanensi-iltansa jo 15. marraskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi hieman paremmin kuin Isiemme liput, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremman vastaanoton. Elokuva sai myös neljä Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras elokuva, ohjaus ja alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti parhaiden äänitehosteiden palkinnon, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globe -palkinnon. Itse olin nähnyt lapsena pätkän leffasta, kun sotahistoriasta kiinnostuneet serkkuni katsoivat sitä isovanhempieni luona. Kun huomasin Isiemme lippujen ja Kirjeitä Iwo Jimalta molempien täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa molemmat ja samalla arvostella ne.

Vuosi on 1945. Iwo Jiman saarella Japanin keisarillinen armeija valmistautuu Yhdysvaltojen hyökkäykseen.




Siinä, missä Isiemme liput kertoi Iwo Jiman taistelusta amerikkalaissotilaiden vinkkelistä, Kirjeitä Iwo Jimalta kääntää asetelman toisinpäin ja kertoo japanilaissotilaista, jotka valmistautuvat amerikkalaisten hyökkäykseen saarelle. Ken Watanabe näyttelee kenraali Tadamichi Kuribayashia, joka saapuu ottamaan komennon Iwo Jimalla, mutta joka ei usko sellaiseen tiukkaan kuriin, mitä Japanin keisarillinen armeija yleisesti edustaa. Hiroshi Watanabe esittää kenraalin läheisintä miestä, luutnantti Fujitaa, kun taas Nobumasa Sakagami esittää amiraali Ohsugia, Toshi Toda näyttelee eversti Adachia, Shidō Nakamura esittää luutnantti Itoa ja Takumi Bando esittää kapteeni Tanidaa, jotka pitävät tiukkaa jöötä yllä ja haluavat kaikkien olevan valmis uhraamaan henkensä Japanin ja keisarin vuoksi. Nuoria sotilaita edustavat Saigo (Kazunari Ninomiya), Nozaki (Yuki Matsuzaki), Kashiwara (Takashi Yamaguchi) ja uutena joukkoon liittyvä Shimizu (Ryō Kase), joista Saigo nousee elokuvan todelliseksi päähenkilöksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin pätevästi rooleistaan. Ken Watanabe on vähemmän yllättäen nappivalinta kunnioitetuksi kenraaliksi, eikä ihme, että kun Watanaben ilmoitettiin näyttelevän leffassa, suunnilleen kaikki Japanin nuoret miesnäyttelijät ilmoittivat halukkuuttaan päästä mukaan elokuvaan. Ninomiya hoitaa myös hyvin tonttinsa nuorena ja pelokkaana Saigona, joka painiskelee sen kanssa, haluaako hän mieluummin takaisin kotiinsa raskaana olevan vaimonsa luokse, vai kuolla kunniakkaasti keisarin puolesta.




Siitä huolimatta, että Kirjeitä Iwo Jimalta syntyi melkein puolivahingossa, kun Eastwood luki Kuribayashin kirjeiden pohjalta laaditun kirjan Isiemme lippuja työstäessään ja päättikin tehdä pikkubudjetilla myös siitä elokuvan, ja että se on japanilaisten näkökulman kuvauksesta huolimatta amerikkalainen elokuva, filmi ei kalpene tippaakaan Isiemme lippujen rinnalla. Nämä kaksi teosta pikemminkin tukevat toisiaan, kertoen täysin ennennäkemättömästi samasta konfliktista kahdesta eri näkökulmasta. Onkin kiehtovaa katsoa tämä Isiemme lippujen perään ja nähdä saman taistelun lisäksi myös muita samoja hetkiä eri vinkkelistä. Kun Isiemme lipuissa japanilaiset esitettiin lähes kasvottomina vastuksina, Kirjeitä Iwo Jimalta tekee saman amerikkalaisille. Kun Isiemme lipuissa katsoja jännitti saarella vastassa olevan uhkan takia, Kirjeitä Iwo Jimalta -leffassa katsoja jännittää ylivoimaisen vastustajan lähestyessä rantaa.

Rinnakkaisleffan tapaan Kirjeitä Iwo Jimalta pureutuu sodan järjettömyyteen, sotilaiden kohtaamaan aivopesuun valtion toimesta ja siihen, kuinka surullista on, että näiden nuorten miesten elämät päättyvät, samalla kun hommaa johtavat vanhat ja rikkaat ukot pysyvät turvassaan. Tässä leffassa otetaan erityisesti kantaa siihen, kuinka hullulta keisarillisen armeijan uhrautumisasenne tuntuukaan. Jos oma asemapaikka näyttäisi jäävän vihollisten jalkoihin, olisi häpeä vetäytyä tovereiden luokse, mutta kunniakasta räjäyttää itsensä. Kuribayashi ja Saigo tuovat jonkinlaista järkeä tähän päättömän uhrautumisasenteen keskelle, mutta silti lukuisilta kuolemilta ja siten perin haikealta ilmapiiriltä ei vältytä. Kirjeitä Iwo Jimalta on surullinen elokuva ja yhdessä Isiemme lippujen kanssa ne muodostavat hienon sodanvastaisen kokonaisuuden, joka kaikkien kannattaisi katsoa.




Clint Eastwoodin ohjaus on myös tämän elokuvan parissa väkevää ja hän tosiaan taitaa niin intiimimmät hahmojen väliset hetket kuin myös suuret ja brutaalit sotakuvaukset. Isiemme lippujen käsikirjoittaja Paul Haggis työsti tekstin yhdessä japanilaisen Iris Yamashitan kanssa, joka toimi rinnakkaisleffassa neuvonantajana. Vaikka tekijöinä olikin pääasiassa amerikkalaisia, erityisesti japanilaisyleisöt kehuivat elokuvan kuvausta japanilaisista sotilaista. Teknisestikin Kirjeitä Iwo Jimalta on vaikuttava. Se on taitavasti kuvattu ja leffa käyttää samaa värikikkailua, jossa sodan käynnistyessä värit lähes kuolevat pois kuvasta. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset rujot. Elokuvalla oli huomattavasti pienempi budjetti kuin Isiemme lipuilla, mutta Kirjeitä Iwo Jimalta hyötyi siitä, että se pystyi kierrättämään paljon samaa rekvisiittaa, sekä tehosteotoksia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Clintin pojan Kyle Eastwoodin ja Michael Stevensin säveltämiä haikeita musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Letters from Iwo Jima, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Pictures, Warner Bros., Malpaso Productions, Amblin Entertainment


lauantai 14. marraskuuta 2026

Slow Horses, kausi 6 (2026) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 6



Luoja: Will Smith
Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Kristin Scott Thomas, Saskia Reeves, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Tom Brooke, Rosalind Eleazar, Ruth Bradley, Hugo Weaving, Joanna Scanlan, Lucian Msamati, Paul Higgins, Olivia Cooke, Merab Ninidze, Kyle Soller, MyAnna Buring, Harry Lloyd, Lenny Rush, Dylan Smith, Barbara Marten ja Jonathan Pryce
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 5 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House - 2010-) perustuva televisiosarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV -palvelussa keväällä 2022. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Sarjan päätekijä Will Smith (ei se näyttelijä) kuitenkin ilmoitti viidennen kauden jäävän hänen viimeiseksi ja hänet korvasi Gaby Chiappe. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025 ja nyt Slow Horsesin kuudes tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse ryhdyin katsomaan sarjaa vasta vuodenvaihteessa, kuultuani siitä pitkään kehuja. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta ja olenkin innolla odottanut sarjan jatkumista. Kun kuutoskauden viimeinenkin jakso oli julkaistu, pistin sen vihdoin pyörimään.

Kun entisiä Slough Housen luupäitä löytyy murhattuina, Jackson Lamb ja hänen agenttinsa tajuavat olevansa jahdattuja.




Slow Horsesin tutut vakoojahahmot ovat jälleen uuden operaation kimpussa. Slough Housen luupäitä johtaa edelleen piereskelevä ja kaikille kuittaileva Jackson Lamb (Gary Oldman), kenties tällä hetkellä television paras hahmo. Hänen porukkaansa kuuluvat yhä sihteeri Catherine Standish (Saskia Reeves), agentit River Cartwright (Jack Lowden), Shirley Dander (Aimee-Ffion Edwards) ja J.K. Coe (Tom Brooke), sekä tekniikkaa hoitava Roddy Ho (Christopher Chung). Kausien varrella tähän poppooseen on tykästynyt aika lailla ja niinpä heidän uudelle tehtävälleen lähtee jälleen kiinnostuneena. Riveristä saadaan taas enemmän irti, koska mies suree nyt isoisänsä, entisen agentti Davidin (Jonathan Pryce) kuolemaa. Näyttelijäkaarti on taas kerran hyvässä vedossa, Oldmanin varastaessa show'n mahtavalla karismallaan.
     Paluun tekevät myös MI5:n johtoon vihdoin noussut Diana Taverner (Kristin Scott Thomas) ja erikoistiimi Koirien johtaja Emma Flyte (Ruth Bradley), kun taas uusina hahmoina kausi esittelee tappajapari Jimin (Kyle Soller) ja Janen (MyAnna Buring), mediamoguli Damienin (Harry Lloyd) ja isänsä murhasta kostoa janoavan pojan Reecen (Lenny Rush). Taverner on jälleen väkevä vastavoima Lambille ja hänen luupäilleen, eikä naisen uusi, pitkään haviteltu asema todellakaan ole mennyt häneltä ohi. Thomas jatkaa vahvaa suorittamistaan ja muutkin sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa oivallisesti.




Slow Horsesin kuudes tuotantokausi jäi mielestäni tähän mennessä sarjan heikoimmaksi, mutta onneksi sarja on heikoimmillaankin tavanomaista tasokkaampi jännäri. En tiedä, johtuuko se siitä, että Will Smith jäi pois sarjan showrunnerin pestistä, vai siitä että lähdemateriaalina toimiva Slough House -kirja (2021) ei ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Joka tapauksessa tämä kausi ei nappaa ihan niin tehokkaasti mukaansa kuin aiemmat, mutta se tarjoaa silti jälleen kuuden jakson verran mielenkiintoista juonittelua, salaliittoja ja selkäänpuukotuksia, eikä jälleen olisi ihme, vaikka koko kauden katsoisi yhden illan aikana. 

Vaikka sarjassa on aiemmin nähty kaudelta toiselle linkittyviä juonikuvioita, tehtävät ovat kuitenkin aina tuntuneet omilta kertomuksiltaan. Kuudes kausi tuntuu kuitenkin enemmän jatkumolta ja seuraukselta aiemmille tapahtumille, kun mukaan tuodaan vanhoja tuttuja - osa jopa hyvinkin yllättäen. Luupäitä jahtaava kaksikko tarjoaa toki oman jännitteensä, mutta samalla myös kiehtovan mysteerin: kuka kaiken takana oikein on? Tunnelma sen kuin tiivistyy kauden edetessä ja sekaan on saatu hyviä vetoja, jotka kiskaisevat tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta ratkaisuillaan. Kausi vieläpä jää varsin shokeeraavaan paikkaan, enkä malta odottaa näkeväni, mitä todennäköisesti jo ensi vuonna ilmestyvä seitsemäs kausi tuo tullessaan.




Kuudennen kauden on ohjannut Adam Randall, joka ohjasi myös neljännen kauden. Randall rakentaa jännitettä sujuvasti, mutta pieneksi ongelmaksi käy se, että Gaby Chiappen käsikirjoitus ei ole ihan yhtä terävää kuin Smithin. Teknisesti Slow Horses kuitenkin pitää tasonsa. Kuutoskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät kauden edetessä verisemmiksi. Tehosteet ajavat asiansa ja äänityöskentely on pätevää. Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämät musiikit tunnelmoivat tuttuun tapaansa hyvin taustalla ja mahtavahan toki on edelleen Mick Jaggerin esittämä tunnuskappale Strange Game. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+


Super Troopers 3 (2026) - elokuva-arvostelu

SUPER TROOPERS 3



Ohjaus: Jay Chandrasekhar
Näyttelijät: Jay Chandrasekhar, Kevin Heffernan, Paul Soter, Steve Lemme, Erik Stolhanske, Andrew Dismukes, Hannah Simone, Nat Faxon, Iqbal Theba, Sakina Jaffrey, Chace Crawford, Jon Rudnitsky, Marisa Coughlan, Lisa Gilroy, Brian Cox ja Lynda Carter
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Broken Lizard -komediaryhmän elokuva Super Troopers - aina valmiina! (Super Troopers - 2001) oli pienimuotoinen hitti, joten vuonna 2018 ryhmä julkaisi jatko-osan Super Troopers 2. Koska sekin menestyi tarpeeksi, ryhmä ryhtyi heti suunnittelemaan kolmososaa, joka kulki aluksi työnimellä "Super Troopers 3: Winter Soldiers". Tarina koki kuitenkin monia muutoksia, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025. Yhdysvalloissa Super Troopers 3 julkaistiin elokuvateattereissa elokuussa 2026, mutta Suomeen se on saapunut vasta nyt Disney+ -palvelun kautta. Itse pidin paria ensimmäistä elokuvaa ihan hauskoina tapauksina ja kun huomasin Super Troopers 3:n ilmestyneen Disney+:n valikoimaan, päätin heti katsoa sen.

Farva on menossa naimisiin ja Thornyn kauhuksi Farvan morsian on Thornyn sisko Sarita. Samalla kun Thorny yrittää sabotoida tulevat häät, poliisit ryhtyvät tutkimaan vandalisoituja vaahterasiirappirekkoja.




Super Troopersin tutut rääväsuiset ja muutenkin epäammattimaiset maantiepoliisit Arcot "Thorny" Ramathorn (Jay Chandrasekhar), Rodney Farva (Kevin Heffernan), MacIntyre "Mac" Womack (Steve Lemme), Carl Foster (Paul Soter) ja Robbie "Rabbit" Roto (Erik Stolhanske) tuuheine viiksineen ja isoine aurinkolaseineen tekevät jälleen paluun. Farva on onnistunut löytämään itselleen tyttöystävän, joka sattuu Thornyn epäonneksi olemaan hänen siskonsa Sarita (Hannah Simone) ja pariskunta on vieläpä menossa pian naimisiin. Thorny onkin päättänyt tehdä kaikkensa erottaakseen rakastavaiset ja estää häät. Macilla on jälleen metkut mielessään, kun taas Fosterilla on käynnissä ero tyttöystävästään Ursulasta (Marisa Coughlan). Rabbit sen sijaan intoilee siitä, ettei ole enää leimattu alokkaaksi, sillä joukkoon on liittynyt nuori Coy (Andrew Dismukes). Niin hyvässä kuin pahassa viisikko on pysynyt ennallaan. Osa hahmoista naurattavat edelleen, kun taas Farva pysyy tarkoituksellisen ärsyttävänä mulkerona.
     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Brian Cox, joskin hänen päällikköhahmonsa John O'Hagan on jäänyt eläkkeelle. Uusina tuttavuuksina Super Troopers 3 esittelee maantiepoliisien uuden päällikön, vähän vässykän Toddin, Thornyn ja Saritan vanhemmat herra ja rouva Makundanin (Iqbal Theba ja Sakina Jaffrey), sekä hämärät veljekset Bakerin (Chace Crawford) ja Steven (Jon Rudnitsky). Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä osissaan ja Cox pääsee parissa kohtaa naurattamaan äkäisenä O'Haganina.




Super Troopers 3 osoittautui ihan kivaksi, mutta hieman väsähtäneeksi komediaksi, jota katsoessa tuntuu toisinaan siltä, että nämä ukot alkavat olla turhan vanhoja tähän pelleilyyn. Monet vitseistä ovat puhdasta kierrätystä alkuperäisestä elokuvasta, mutta mahtuu sekaan myös uusia hassutteluja. Toisinaan hahmojen estoton törkyturpaisuus onnistuu tarjoamaan hyvät naurut, mutta välillä etenkin Farvan loputtomalta tuntuva omahyväinen vittuilu alkaa käydä hermoille. Jotkut sekoilut huvittavat, mutta loppusuoralla fyysinen koheltaminen ja älämölö rupeavat jo hieman kyllästyttämään, etenkin kun meno muuttuu hiukan laiskanpuoleiseksi.

Farvan häät on tarinallisesti ihan veikeä ja kuvio pitää pääasiassa mukanaan läpi varttia vaille kahden tunnin keston. Erityisesti Thornyn sabotointiyrityksiä on hupaisaa seurata ja ne johtavat aikamoisiin räävittömyyksiin. Sen sijaan leffan toinen tarinakaari vandalisoiduista vaahterasiirappirekoista ei jaksanut kiinnostaa minua tuon taivaallista, etenkin kun syylliset ja muut paljastukset asiaan liittyen ovat niin ilmiselviä alusta asti. Tämä juonikuvio tuntuu sellaiselta pakolliselta pahalta, että kun elokuva kertoo poliiseista, niin pakkohan vastassa on tietenkin olla rosvoja. Jos jotain, niin sentään elokuva ei ryhdy kierrättämään kahdesta edellisestä elokuvasta tuttua kuviota, jossa tutun viisikon pitäisi olla parempia kuin kilpaileva poliisiyksikkö.




Elokuvan on ohjannut kahden edellisen osan tapaan Thornyä näyttelevä Jay Chandrasekhar, jonka työ on kuitenkin hieman väsynyttä tällä kertaa. Pääviisikko toimii myös elokuvan käsikirjoittajina ja jokaista hauskaa juttua kohtaan mukaan on lipsahtanut jokin heikompi idea. Teknisesti Super Troopers 3 ajaa kuitenkin passelisti asiansa. Leffa on ihan hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet toimivat, puvustus on oivallista ja kerrankin tehostetiimi on jälkikäteen poistanut aurinkolasien linsseistä heijastuvat kuvausryhmäläiset. Efektit ovat kelvolliset ja äänityöskentely on sujuvaa, joskin Leo Birenbergin ja Zach Robinsonin säveltämät musiikit jäävät lähinnä yhdentekeväksi taustahälinäksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Super Troopers 3, Yhdysvallat, 2026, Broken Lizard Industries