Good Luck, Have Fun, Don't Die (2025) - elokuva-arvostelu

GOOD LUCK, HAVE FUN, DON'T DIE

Ohjaus: Gore Verbinski

Näyttelijät: Sam Rockwell, Haley Lu Richardson, Juno Temple, Michael Peña, Zazie Beetz, Asim Chaudhry, Georgia Goodman, Tom Taylor, Daniel Barnett, Dominique Maher, Artie Wilkinson-Hunt, Anna Acton, Adam Burton, Riccardo Drayton ja Dino Fetscher

Genre: scifi, seikkailu, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Good Luck, Have Fun, Don't Die on ohjaaja Gore Verbinskin ensimmäinen elokuva sitten vuoden 2016 A Cure for Wellnessin. Idea syntyi Matthew Robinsonille, joka oli työstänyt pilottikäsikirjoituksen televisiosarjalle, joka kulki nimellä "Don't Trust Anyone Under 30". Robinson tuli kuitenkin siihen tulokseen, että ideassa ei ollut tarpeeksi potentiaalia pitkään sarjaan, joten hän ryhtyikin muokkaamaan siitä elokuvaa. Robinson sai ideansa läpi 3 Arts Entertainment -tuotantoyhtiöllä ja ennen kuvauksia tekstiä muokattiin vielä paljon. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Good Luck, Have Fun, Don't Die sai Texasissa Fantastic Fest -tapahtumassa syyskuussa 2025. Monissa maissa elokuva julkaistiin teattereissa, mutta Suomeen se saapui vasta tänä vuonna ja suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin siitä vuosi sitten paljon kehuja ja olen odotellut sen näkemistä innolla. Kun Good Luck, Have Fun, Don't Die ilmestyi Viaplayn valikoimaan, päätin vihdoin katsoa mistä onkaan kyse.

Pienen losangelesilaisen kuppilan rauha rikkoontuu, kun paikalle saapuu oudosti pukeutunut mies, joka kertoo tulleensa tulevaisuudesta rekrytoimaan itselleen taistelijoita supertekoälyä vastaan.

Sam Rockwell näyttelee elokuvan päähenkilöä, jolle ei anneta sen enempää nimeä kuin "mies tulevaisuudesta". Tämä mies saapuu aikakoneella Los Angelesin Norms-kahvilaan etsimään itselleen taistelijoita supertekoälyä vastaan, joka koituisi ihmiskunnan kohtaloksi. Rockwell heittäytyy rooliinsa ihailtavalla energialla, ottaen kaiken irti hieman sekopäiseltä vaikuttavasta hahmostaan, jota kaikki toki aluksi tuijottavat kuin hörhöä. Vähitellen hänen puheissaan alkaa kuitenkin olla omituisella, jopa pelottavalla tavalla tolkkua. Hahmo on mielenkiintoinen ja Rockwellin eläytymistä on ilo seurata.

     Mukaansa kahvilasta tulevaisuuden mies ottaa opettajapariskunta Markin (Michael Peña) ja Janetin (Zazie Beetz), jääräpäisen Scottin (Asim Chaudhry), yksinhuoltajaäiti Susanin (Juno Temple), syntymäpäiväjuhliin prinsessaksi pestatun Ingridin (Haley Lu Richardson), partiojohtaja Bobin (Daniel Barnett) ja Marien (Georgia Goodman). Nämä hahmot pääsevät yksi kerrallaan hyvin esille niin erilaisten persooniensa kuin taustojensa vuoksi ja vähitellen käy myös selväksi, miksi osa suostuu toisia nopeammin auttamaan tulevaisuuden miestä. Sivunäyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka loppupeleissä Rockwell varastaakin show'n.

Nyt Good Luck, Have Fun, Don't Dien nähtyäni minua harmittaa vielä enemmän, että elokuvaa ei esitetty Suomessa elokuvateattereissa. Vaikka siitä löytyy juttuja, joita on nähty aiemminkin leffoissa, kuten Terminator - tuhoajasta (The Terminator - 1984) muistuttava tulevaisuudesta saapuva mies, joka varoittaa ihmiskunnan synkästä kohtalosta tekoälyn käsissä, sekä Päiväni murmelina -elokuvaa (Groundhog Day - 1993) muistuttava aikakierre, jossa mies elää samaa päivää uudelleen ja uudelleen läpi, toivoen muuttavansa tilannettaan, elokuva onnistuu silti olemaan täysillä oma juttunsa ja selvä vastalause kaikille, jotka väittävät, että nykypäivän leffat koostuisivat muka vain supersankareista, jatko-osista ja uudelleenfilmatisoinneista.

Kyseessä on erittäin mukaansatempaava ja veikeä scifiä, toimintaa, komediaa ja jopa kauhua yhdistelevä seikkailu, joka jaksaa yllättää läpi keston tempauksillaan. Erityisen koukuttavaksi leffan tekee se, ettei missään kohtaa oikein osaa sanoa, mille raiteille se seuraavaksi päättää suunnata. Varsinkin mukaan lähtevien sivuhenkilöiden taustatarinat onnistuvat kiskomaan mattoa katsojan jalkojen alta ideoillaan. Oiva ratkaisu on myös kertoa aikakierteessä jumissa olevasta miehestä sivuhahmojen vinkkelistä ja keskittyä vain yhteen niistä kerroista, kun tämä mies yrittää setviä tilannettaan. Yleensä tällaisissa leffoissa samaa päivää näytetään myös katsojalle uudelleen ja uudelleen.

Ja tietenkin väkevän lisänsä elokuvaan tuo sen satiiri meidän teknologiapainotteisesta yhteiskunnastamme. Heti ensiminuutilla leffa näyttää, miten koukussa olemmekaan puhelimiimme ja niiden loputtomaan tiedon, klikkiotsikoiden, vihakalastelun ja hassujen videoiden tulvaan. Tekoäly, sen hyödyt, haitat ja vaarat ovat olleet isosti puheenaiheena parin viime vuoden aikana ja leffa tarjoaakin varsin realistisen kuvan siitä, kuinka tekoäly voisi orjuuttaa ihmiskunnan. Kyse ei ole mistään tappajaroboteista, vaan ihan vain siitä, että ihmiset tajuamattaan tulevat niin riippuvaisiksi näihin laitteisiin, etteivät suostu enää päästämään irti. Sen lisäksi, että Good Luck, Have Fun, Don't Die on äärimmäisen viihdyttävä, kekseliäs, hauska ja jopa jännittävä sekä koskettavakin elokuva, jättää se siis myös paljon ajateltavaa omasta älylaitteiden käytöstä.

Matthew Robinsonin käsikirjoitus on jo fiksu ja samalla onnistuneen leikkisä, mutta parasta on, että siihen on tarttunut Gore Verbinskin tasoinen ohjaaja. Lähes vuosikymmenen tauko elokuvista on selvästi tehnyt hyvää, sillä Good Luck, Have Fun, Don't Dien myötä Verbinski on palannut sellaisella energialla, että hymy nousee väkisinkin huulille. Verbinski pitää pakkaa vakuuttavasti kasassa, pyöritellen eri tunnetiloja sulavasti. Elokuva on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus on oivallista. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö budjetti, mutta ne ajavat silti asiansa, kun kaikki muu ympärillä toimii niin hyvin. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja vahvan lisänsä ilmapiiriin tuovat Geoff Zanellin musiikit, jotka vaihtelevat leikkisän hupaisasta tiivistunnelmaiseen ja ahdistavaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Good Luck, Have Fun, Don't Die, Yhdysvallat, Saksa, 2025, 3 Arts Entertainment, Blind Wink Productions, Constantin Film, Robert Kulzer Productions, WAM Films

Neropatin päiväkirja: Viimeinen oljenkorsi (Diary of a Wimpy Kid: The Last Straw - 2025) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJA: VIIMEINEN OLJENKORSI

DIARY OF A WIMPY KID: THE LAST STRAW

Ohjaus: Matt Danner

Näyttelijät: Aaron D. Harris, Chris Diamantopoulos, William Stanford Davies, Jude Zarzaur, Erica Cerra, Hunter Dillon, Gracen Newton, Ellis Myers, Jill Basey, Bashir Salahuddin, Jabari Banks, Randy Pearlstein, Abriham Gulati, Sanjay Rao, Punam Patel ja Dashiell McGaha Schlettee 

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 18 minuuttia

Ikäraja: 6

Jeff Kinneyn lastenkirjasarjaan perustuvat animaatioelokuvat Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2021), Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2022) ja Neropatin päiväkirjan joulu: Lunta tupaan (Diary of a Wimpy Kid Christmas: Cabin Fever - 2023) olivat katsojatilastohittejä Disney+ -palvelussa, joten elokuvia päätettiin tehdä lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit ryhtyivät hommiin ja lopulta Neropatin päiväkirja: Viimeinen oljenkorsi julkaistiin Disney+ -palvelussa joulukuussa 2025. Leffa sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se sai jälleen hyvin katsojia. Itse luin lapsena Kinneyn kirjoja, mutten ollut ennen katsonut ainuttakaan hänen kirjojensa pohjalta tehtyä elokuvaa - en näyteltyjä, enkä näitä uusia animaatioita. Kuitenkin nyt kun uusi Neropatin päiväkirja -leffa The Getaway (2026) on tulossa, päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat animaatiot läpi. Pidin kolmea ensimmäistä elokuvaa ihan kivoina ja katsoinkin optimistisin mielin myös Neropatin päiväkirja: Viimeisen oljenkorren.

Gregin töpeksiessä jälleen kerran, hänen isänsä Frank uhkaa lähettää pojan sotilaskouluun oppimaan tavoille, mikäli Greg ei ryhdistäydy ja ala käyttäytyä vastuullisesti.

Neropatin päiväkirjan tutut hahmot tekevät taas kerran paluun, lähtien tietty teiniyden kynnyksellä olevasta Greg-pojasta (äänenä tällä kertaa Aaron D. Harris), jonka jatkuvat edesottamukset ovat tehneet hänestä aikamoisen häpeäpilkun perheen silmissä. Kun joulunaika on täynnä erilaisia kömmähdyksiä, Gregille annetaan uhkaus: joko hän ottaa itseään niskasta kiinni tai hänet passitetaan Spag Unionin sotilaskouluun. Greg pysyy edelleen oivallisena päähenkilönä, koska pojassa on onnistuneita ristiriitoja. Vaikka hän ei aina kohtelekaan läheisiään parhaalla mahdollisella tavalla, Gregin haluaa nähdä tsemppaavan ja löytävän oikean polun. 

     Menossa mukana ovat myös vanhat tutut Gregin vanhemmat Susan-äiti (Erica Cerra) ja Frank-isä (Chris Diamantopoulos), tympeä isoveli Rodrick (Hunter Dillon) ja rasittava pikkuveli Manny (Gracen Newton), Gregin paras kaveri Rowley (Jude Zarzaur) ja omituinen poika Fregley (Ellis Myers), kun taas uusina hahmoina elokuva esittelee partiolaisten johtajan Barrettin (William Stanford Davis), sekä Heffleyn perheen kanssa kilpailevan Warrenin isä-poika-duo Waltin (Bashir Salahuddin) ja Westonin (Kyrie Neriah Kennedy). Frank-isä pääsee aiempaa paremmin esille ja tarina liikkuukin voimakkaasti vaikean isä-poika-suhteen ympärillä, mitä tehostaa kaikessa täydellisesti pärjäävät ja siitä ylpeilevät Warrenit.

Neropatin päiväkirja: Viimeinen oljenkorsi on jouluisen edellisosan tapaan oikein kelvollinen lastenleffa. Elokuvan kantava aspekti on Frankin ja Gregin hankala isä-poika-suhde, mikä muovautuu sujuvasti elokuvan edetessä. Isä ja poika pitävät toisiaan täysin erilaisina, aivan kuin he eivät edes olisi mitään sukua toisilleen. Mutta leffan edetessä Greg ja Frank saavat huomata, että ehkä heistä löytyykin paljon enemmän samaa kuin he olisivat uskoneet. Pikkuhiljaa he alkavat löytämään yhteisen sävelen, vaikka matkan varrelle mahtuukin erilaisia töyssyjä ja mutkia. 

Tunnin ja vartin kesto on jälleen oikein passeli tämän neropatin päiväkirjakertomukselle. Lyhyestä kestosta huolimatta elokuvaan mahtuu monenlaisia eri kommelluksia, joiden luulisi naurattavan erityisesti perheen pienempiä lapsia. Paikoitellen meno voi äityä vanhemman vinkkelistä ärsyttäväksi koheltamiseksi, mutta juuri se oivallisesti muovautuva isä-poika-suhde tuo mukaan aitoa sympaattisuutta ja sydäntä, jotta leffa voi toimia myös aikuiskatsojalle.

Visuaalisesti Neropatin päiväkirja: Viimeinen oljenkorsi jatkaa sulavasti kolmen edellisen elokuvan linjalla. Se mukailee onnistuneesti Kinneyn kirjojen piirrostyyliä, muuttamalla kuitenkin kaiken kolmiulotteiseksi. Hahmot ovat jälleen todella yksinkertaisen näköiset, mutta taustoista löytyy enemmän yksityiskohtia. Tämäkin leffa on mukavan värikäs, mikä korostuu loppusuoran metsämaisemissa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu John Paesanon ja Adam Hochstatterin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid: The Last Straw, Yhdysvallat, Kanada, 2025, Walt Disney Pictures, Bardel Entertainment, Twentieth Century Animation

American Horror Story, kausi 13: 13 (2026) - sarja-arvostelu

AMERICAN HORROR STORY - KAUSI 13: 13

Luojat: Ryan Murphy ja Brad Falchuk

Näyttelijät: Joey Pollari, Sarah Paulson, Evan Peters, Emma Roberts, Billie Lourd, Gabourey Sidibe, Leslie Grossman, Frances Conroy, Jessica Lange, Angela Bassett, Kathy Bates, Avantika Vandanapu, Elle Chapman, Berto Colón, Fedor Steer, Paul Anthony Kelly, Jamie Brewer, John Waters, Mena Suvari, Alex Consani, Seth Gabel, Zach Villa, Orlando Jones, John Carroll Lynch ja Madelaine Petsch

Genre: kauhu

Jaksomäärä: 13

Jakson kesto: 23 minuuttia - 40 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Ryan Murphyn ja Brad Falchukin luoma kauhuantologiasarja American Horror Story nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi Murhatalo alkoi pyöriä televisioissa loppuvuodesta 2011. Seuraavat kaudet saivat vaihtelevamman vastaanoton, mutta katsojaluvut pysyivät tarpeeksi korkeina, joten pian kahdennentoista kauden, Delicaten päätyttyä Murphy ilmoitti kolmannentoista kauden olevan tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2026 ja nyt American Horror Storyn kolmastoista tuotantokausi, lisänimeltään 13 on pyörinyt loppuun. Itse en ole koskaan pahemmin piitannut American Horror Storysta, poislukien kelvolliset kolmas kausi Noitapiiri ja kuudes kausi Roanoke. Etenkin sarjan viimeisimmät kaudet ovat olleet aikamoista kuonaa, joten odotukseni kolmattatoista kautta kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat. Katsoin silti American Horror Story: 13:n uudet jaksot pian niiden ilmestyttyä.

Triskaidekafobiasta, numero kolmentoista pelosta kärsivä Ben DeSoto saa työpaikan The Apollyonista iäkkään herra Nasin hoitajana, tietämättä talon synkistä salaisuuksista.

Ryan Murphyn toisen kauhuantologiasarjan, Hirviön kolmannella kaudella, Ed Geinin tarinassa (Monster: The Ed Gein Story - 2025) ja neljännellä kaudella, Lizzie Bordenin tarinassa (Monster: The Lizzie Borden Story - 2026), sekä Murphyn uudessa The Beauty -sarjassa (2026-) esiintynyt Joey Pollari näyttelee Ben DeSotoa, joka on lapsesta asti kärsinyt ikävästä triskaidekafobiasta, eli järjettömästä numero kolmentoista pelosta. Minne ikinä hän meneekin, tuo epäonnen luku tuntuu seuraavan häntä ja toisinaan Ben kokee kuin olisi tulossa hulluksi. Pollari ajaa asiansa roolissaan ja hahmoa syvennetään tarinan edetessä tuosta fobiasta eteenpäin, mutta silti niin päähenkilö kuin hänen näyttelijänsä kaipaisivat vähän potkua.

     Potkua sen sijaan löytyy sivunäyttelijöistä, osasta jopa liikaakin, koska American Horror Story: 13 on vaivaannuttavan ylinäyttelemisen juhlaa. Sarjan tutut näyttelijät palaavat toki taas kuvioihin ja monet esittävät useampaa aiempaa rooliaan. Sarah Paulson näyttelee Noitapiiristä tuttua Cordelia Goodea, Hotellista tuttua Sallya, Maailmanlopusta tuttua neiti Venablea ja Double Featuresta tuttuja Mamie Eisenhoweria ja tuberkuloosi-Karenia. Evan Peters esittää Murhatalosta tuttua Tatea, Hotellista tuttua James Patrick Marchia ja Kultista tuttua Kaita. Billie Lourd nähdään Kultista tuttuna Winterinä ja Maailmanlopusta tuttuna Malloryna. Ja Jessica Lange palaa Murhatalosta tutuksi Constanceksi, Parantolasta tutuksi sisar Judeksi, Noitapiiristä tutuksi Fionaksi ja Friikkisirkuksesta tutuksi Elsaksi. Myös Emma Roberts, Angela Bassett, Kathy Bates, Gabourey Sidibe ja Frances Conroy nähdään Noitapiiristä tuttuina hahmoinaan Madisonina, Mariena, Delphinena, Queeniena ja Myrtlenä. Näyttelijöiltä on selvästi vaadittu teatraalisuutta, sillä he heittäytyvät niin suurieleisesti rooliensa vietäväksi. Lopputulos oli kuitenkin mielestäni kiusallinen, etenkin yleensä hyvän Petersin kohdalla.

Aina kun ehdin luulla, että American Horror Story ei onnistuisi enää vajota alemmas, sarja pääsee yllättämään huonoudellaan ja kolmastoista kausi, eli 13 on todennäköisesti tähän mennessä sarjan huonoin. Tässä kohtaa American Horror Story on taantunut jo puhtaaksi parodiaksi itsestään, joka vain syleilee häpeilemätöntä typeryyttään, kornia tyylitajuttomuuttaan ja tarinankerronnallista surkeuttaan. 13 on täysin levällään ideoidensa kanssa. Se pyrkii olemaan jatkoa suurin piirtein kaikille aiemmille kausille, eikä sillä tunnu olevan Ryan Murphylle väliä, vaikka nämä kaikki juonikuviot eivät mitenkään loksahtaisi paikoilleen. Monet jaksoista käytetään laiskaan "hei muistatteko tämän hahmon toiselta kaudelta tai tämän jutun kuudennelta kaudelta?" -muisteluun vailla sen kummempaa syytä.

Jaksoja tällä kaudella on nimen veroisesti jopa kolmetoista, eli kyseessä on jaksomäärällisesti American Horror Storyn pisin kausi moneen vuoteen. Sentään armollisesti lähes kaikki jaksot ovat vain puolen tunnin mittaisia, mutta jo sellaisinaan ne tuntuvat kestävän pitkälti yli tunnin, kun mitään mielenkiintoista tai jännittävää ei kerta kaikkiaan tapahdu. Kauhuosasto on tällä kertaa suorastaan olematonta. Kauden tavat ottaa kantaa maailman tapahtumiin ovat vaivaannuttavaa seurattavaa ja muitakin kiusallisia hetkiä on luvassa. Vai miltä kuulostaa kohtaus, jossa Evan Petersin hahmo esittelee Jeffrey Dahmerille Grindr-treffisovelluksen? Mutta jostain syystä Peters ei näyttele Dahmeria, kuten Dahmer - Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarinassa (Dahmer - Monster: The Jeffrey Dahmer Story - 2022), joka sekin on Murphyn käsialaa. Toisaalta se on varmaan hyvä juttu, koska Dahmer-sarja on ehkä parasta, mitä Murphy on koskaan saanut aikaiseksi ja olisi surullista nähdä Petersin palaavan rooliin näin tuskastuttavan ala-arvoisessa tuotantokaudessa.

American Horror Story: 13:n teknisessäkään puolessa ei ole hurraamista, vaikka osa lavasteista ja asuista toimivatkin passelisti. Tämäkin kausi on todella kehnosti kuvattu. Vinksahtaneet kuvakulmat ja pyöristävät linssit tekevät monista otoksista suorastaan rumia. Leikkaus on toisinaan aika tökeröä, eikä kokonaisuus millään pysy kasassa. Tehosteet eivät näytä kummoisilta, mutta sentään äänityöskentely ajaa asiansa. Aiemmilta kausilta kierrätetyt musiikit kuuluvat kauden harvoihin hyviin puoliin tutuksi tulleen alkutekstipätkän ohessa, joka on edelleen koko American Horror Storyn paras ja karmivin juttu. Tai no, karmivinta taitaa olla se, että sarjaa on todennäköisesti luvassa vielä monta kautta lisää. Yh.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

American Horror Story, Yhdysvallat, 2011-, 20th Century Fox Television, Brad Falchuk Teley-Vision, Ryan Murphy Productions

The Ghost in the Shell, kausi 1 (攻殻機動隊 - 2026) - sarja-arvostelu

THE GHOST IN THE SHELL - KAUSI 1

攻殻機動隊

Ohjaus: Mokochan

Näyttelijät: Maaya Sakamoto, Hiroki Yasumoto, Yuichi Nakamura, Kousuke Goto, Toru Nara, Atsushi Miyauchi, Yuuya Uchida, Kazuhiro Yamaji, Tomoko Kaneda, Kikuko Inoue, Mai Nakahara, Kosuke Echigoya, Marie Ooi, Yuuya Uchida ja Shigeru Chiba

Genre: anime, scifi

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

The Ghost in the Shell perustuu Masamune Shirow'n mangaan Ghost in the Shell (攻殻機動隊 - 1989-1990). Mangan pohjalta oli jo tehty useita animeadaptaatioita, joista tunnetuin on vuoden 1995 elokuva Ghost in the Shell - aaveääni (攻殻機動隊). Keväällä 2024 Science SARU -studio ilmoitti työstävänsä Shirow'n mangasta uutta animesarjaa, joka olisi aiempia töitä uskollisempi lähdemateriaalilleen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja uusi The Ghost in the Shell alkoi pyöriä kesällä 2026 (Suomessa Amazon Prime Videon kautta). Itse pidin paljon vuoden 1995 leffasta ja olen pitänyt Science SARU:n Dandadan-sarjasta (ダンダダン - 2024-), joten odotin positiivisin mielin, mitä studio saisi aikaiseksi aiheesta. Katsoinkin The Ghost in the Shellin läpi pian viimeisen jakson ilmestyttyä.

Lähitulevaisuuden Japanissa ihmiset ovat parannelleet itseään koneilla siihen pisteeseen, että ihmisyyden raja on muuttunut häilyväksi. Kyborgi Motoko Kusanagi johtaa erityisjoukkoa, joka yrittää suojella maata erilaisilta uhkilta.

The Ghost in the Shellin keskiössä on kyborginainen Motoko Kusanagi (äänenä Maaya Sakamoto, joka esitti hahmoa aiemmin jo Ghost in the Shell: Arise -animessa (攻殻機動隊 ARISE - 2013-2016)), joka tunnetaan myös nimellä "Majuri" ja joka johtaa kyberrikollisuutta vastaan taistelevaa salaista Julkisen turvallisuuden osasto 9 -erikoisjoukkoa. Majuri on erittäin taitava ja tehokas työssään, mutta vapaa-ajalla hän on huomattavasti rennompi kuin päällepäin voisi olettaa. Hahmosta löytyy sopivasti eri puolia, mitkä tekevät hänestä kiinnostavan päähenkilön tarinaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Majurin uskollinen toveri Batou (Hiroki Yasumoto), tiimiin myös kuuluvat Togusa (Yuichi Nakamura), Ishikawa (Kousuke Goto), Saito (Toru Nara), Borma (Atsushi Miyauchi) ja Paz (Yuuya Uchida), sekä Osasto 9:n tiukka johtaja Daisuke Aramaki (Kazuhiro Yamaji), eikä pidä tietenkään unohtaa tiimin apuna toimivia tekoälyrobotteja, Fuchikomia (Tomoko Kaneda), jotka ovat käytökseltään usein kuin pieniä lapsia, mutta tosipaikan tullen ne toimivat tehokkaina tankkeina. Sivuhahmoista parhaiten esille nousee Batou, josta on tehty animeen humoristisempi, mutta joka silti säilyttää paikkansa sinä kookkaana ja luotettavana tyyppinä ja järjen äänenä.

Jos Ghost in the Shell on entuudestaan tuttu lähinnä vuoden 1995 anime-elokuvan kautta, uusi The Ghost in the Shell -sarja voi aluksi olla aikamoinen shokki. Siinä, missä elokuva oli synkkä, kolkko ja tyly, sekä ennen kaikkea täynnä filosofista pohdiskelua ihmisyydestä, sarja onkin värikäs, humoristinen ja erittäin energinen. Alkuperäisen mangan fanit taas saattavat huokaista helpotuksesta, sillä nähtävästi uutuussarja on tunnelmaltaan ja tyyliltään lähempänä lähdemateriaaliaan kuin se tunnetuin filmatisointi aiheesta. Minulta kesti pari jaksoa totutella näin räikeän erilaiseen toteutukseen, mutta pidin lopulta siitä, että elokuva ja uutuussarja ovat kuin yö ja päivä.

Kivan erilaisesta fiiliksestä huolimatta en oikein missään kohtaa kunnolla lämmennyt uudelle The Ghost in the Shellille, mikä johtuu sen hektisestä ja kömpelöstä tarinankerronnasta. Nähtävästi myös sisällöltään sarja seuraa uskollisesti mangaa, mutta rytmitys on sarjaformaatissa täysin levällään. Tuntuu siltä kuin tekijät olisivat adaptoineet vähän päälle neljän tunnin verran materiaalia ja pilkkoneet sen 25 minuutin mittaisiin pätkiin, välittämättä siitä, loppuvatko jaksot järkevässä kohtaa. Yksittäinen jakso saattaa alkaa edellisen tarinakaaren loppuhuipennuksella, sitten kertoa jonkin yksittäisen minitarinan ja vielä lopuksi mahdutetaan seuraavan tarinakaaren avaus. Lyhyihin jaksoihin on sullottu liikaa ja siksi kerronta tuntuu usein päättömien kanojen sinne-tänne säntäilyltä ja törmäilyltä. Hektisen menon takia koin läpi avauskauden vaikeuksia saada tarttumapintaa ja lopulta jouduin luovuttamaan. Tästä syystä mielsin uuden The Ghost in the Shellin harmillisen keskinkertaiseksi tapaukseksi ja vaikkei vuoden 1995 elokuva olisikaan järin uskollinen lähdemateriaalille, pitäydyn jatkossa siinä adaptaatiossa, jos haluan Majurin ja kumppaneiden futuristisia seikkailuja katsella.

Jos jostain minulta ei kuitenkaan löydy moitittavaa, niin sarjan upeasta animaatiojäljestä. Ennen kaikkea pidin siitä, että sarja onnistui näyttämään siltä kuin se olisi tehty pari vuosikymmentä sitten, eikä sen ulkoasussa ole samaa digitaalisuutta kuin vaikkapa Demon Slayer: Kimetsu no Yaibassa (鬼滅の刃 - 2019-2024) tai Jujutsu Kaisenissa (呪術廻戦 - 2020-). Hahmot liikkuvat sulavasti ja näyttävät veikeiltä. Ällistyttävintä jälkeä ovat kuitenkin taustat, erilaiset miljööt. Animaattorit ovat tehneet tästä futuristisesta maailmasta erittäin eläväisen ja täyttäneet kuvat yksityiskohdilla. Sarja on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja pidin King Gnun esittämästä alkutekstikappaleesta Go Ghostista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

攻殻機動隊, Japani, 2026-, Science SARU, Bandai Namco, Bang Zoom! Entertainment, Kôdansha, Production I.G.

Ramayana: Rise of a Legend (रामायणम् - 2026) - elokuva-arvostelu

RAMAYANA: RISE OF A LEGEND

रामायणम्

Ohjaus: Nitesh Tiwari

Näyttelijät: Ranbir Kapoor, Yash, Sai Pallavi, Ravi Dubey, Arun Govil, Lara Dutta, Indira Krishnan, Rakul Preet Singh, Sonal Jha, Rajiv Kumar, Adinath Kothare, Nitish Sharma, Kajal Aggarwal, Dhaniksh Dadhich, Raghav Malhotra, Anupam Kher, Vivek Oberoi, Harish Uthaman, Kunal Kapoor ja Sunny Deol

Genre: fantasia, toiminta, seikkailu

Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

Ramayana: Rise of a Legend perustuu intialaiseen runoelmaan Ramayanaan, jonka muotoutuminen alkoi jo vuosisatoja ennen ajanlaskun alkua ja jonka kirjoittajaksi mielletään yleisesti runoilija Valmiki. Ramayanasta on vuosisatojen varrella tehty lukuisia sovituksia, oli kyse sitten näytelmistä tai viimeisen vuosisadan aikana televisiosarjoista ja tietenkin elokuvista. Keväällä 2017 tuottajakolmikko Allu Aravind, Namit Malhotra ja Madhu Mantena ilmoittivat tekevänsä runoelman pohjalta jättibudjetilla toteutetun elokuvatrilogian. Alun perin kuvausten oli tarkoitus käynnistyä vuonna 2020 ja ensimmäisen elokuvan piti saada ensi-iltansa heti vuotta myöhemmin, eli 2021, mutta koronaviruspandemia sekoitti suunnitelmat. Tuotanto viivästyi useampaan otteeseen ja lopulta tekijät päättivät kolmen leffan sijaan tehdäkin vain kaksi elokuvaa. Kuvaukset starttasivat vihdoin alkuvuodesta 2024 ja nyt Ramayana: Rise of a Legend on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Ramayana ei ole tarinana ollenkaan tuttu, mutta kiinnostuin leffasta, kun näin sen tulevien listalla. Elokuvan traileri herätti mielenkiintoni oikein tosissaan ja kävin uteliaana katsomassa Ramayana: Rise of a Legendin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä.

Kun sorretut asurat nousevat vastarintaan uuden tyrannimaisen kuninkaansa Ravanan avulla, maailman ylläpitäjäjumala Vishnu valitsee seuraavaksi avatarikseen Ayodhyan vastasyntyneen prinssi Raman, jonka kohtalona on jonain päivänä voittaa julma Ravana.

Elokuvan keskiössä on Rama (lapsena Dhaniksh Dadhich ja aikuisena Ranbir Kapoor), nuori prinssi, joka kasvaa uskoen, että hänen on jonain päivänä määrä nousta Ayodhyan seuraavaksi kuninkaaksi. Rama ei kuitenkaan tiedä, että hänen kohtalonsa on jotain vielä suurempaa. Itse jumala Vishnu on nimittäin valinnut hänet uudeksi avatarikseen, eli fyysiseksi ruumiillistumakseen maan päällä. Raman on määrä voittaa demonisia asuroita johtava kuningas Ravana (Naveen "Yash" Kumar), joka teki sopimuksen luojajumala Brahman kanssa lähes täydellisestä kuolemattomuudesta. Kapoor on hyvä roolissaan ja Rama on mainio päähenkilö puhtaassa hyvyydessään, mutta hahmona mielsin Ravanan huomattavasti kiinnostavammaksi. Ennen Ramaan pääsyä leffa nimittäin käyttää pitkän ajan selittääkseen Ravanan menneisyyttä orjuutettujen asuroiden poikana, joka halusi auttaa kansaansa. Ravanan kostonhimo oli kuitenkin niin valtava, että hän päätti kääntää valta-asetelmat häikäilemättömästi nurinkurin. Yash on vieläpä erinomainen julmana hirmuhallitsijana, uhkuen karismaa ja vaaraa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Arun Govil Raman isänä, kuningas Dasharathana ja Indira Krishnan Raman äitinä, eli yhtenä kuninkaan vaimoista Kaushalyana, Ravi Dubey Raman velipuolena Lakshmanana, Sai Pallavi Raman rakkauden kohteena, prinsessa Sitana, sekä Rakul Preet Singh Ravanan pimeää magiaa harjoittavana siskona, Shurpanakhana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Govilista löytyy arvokkuutta kuninkaaksi ja Singh on sopivan viettelevä, mutta katala noitasiskona. Pallavi joutuu usein tyytymään vain hymyilemään nätisti, mutta pääsee myös parissa kohtaa toimintaan mukaan prinsessa Sitana.

Kuten alussa kerroin, Ramayana ei ollut tarinana itselleni lainkaan tuttu entuudestaan. Kiinnostuinkin elokuvasta lähinnä siksi, että pidin valtavan paljon Oscar-palkitusta intialaiselokuvasta RRR (2022) ja olen siitä lähtien odottanut näkeväni vastaavan suurelokuvan Intiasta. Ramayana: Rise of a Legendin traileri siivekkäine norsuineen herätti heti innostukseni. Sen lisäksi, että elokuva oli erittäin kiehtova katsaus Intian kulttuuriin ja yhteen maan ikonisimmista kertomuksista, oli myös todella kiinnostavaa käydä katsomassa intialaista elokuvaa pääasiassa intialaistaustaisen yleisön kanssa. He reagoivat jumalhahmojensa näyttäytymiseen valkokankaalla suurin piirtein kuten Marvel-elokuvien ensi-illoissa reagoidaan muiden sankareiden cameo-esiintymisiin, eli isoilla suosionosoituksilla. Läpi leffan kuului hurrauksia, sekä muutenkin enemmän eläytymistä kuin mihin olen tottunut. Ja tämä sai minut vain entistä innostuneemmaksi.

Sanaa "eeppinen" viljellään usein aika löyhinkin perustein, mutta se ja "mahtipontinen" ovat juuri täydellisiä adjektiiveja kuvailemaan Ramayana: Rise of a Legendiä. Kyseessä on tosissaan mammuttimainen teos kaikin tavoin, mikä käy jo selväksi heti alussa nähtävästä suuresta sotakohtauksesta lumisissa maisemissa. Kaikki elokuvassa on isoa, oli kyse armeijoista, palatseista tai tunteista. Musiikki pauhaa ja hidastuksia viljellään niin paljon, että Zack Snyderkin olisi kateellinen. Mutta toisin kuin harmaudessa angstaavat Snyderin elokuvat, Ramayana: Rise of a Legend osaa olla aidosti henkeäsalpaava, se on täynnä seikkailun tuntua, eikä varttia yli kolmen tunnin kesto tunnu oikeastaan missään.

Elokuvasta kertoo jo jotain se, että vaikka pituutta tosiaan löytyy ja kyseessä on vasta Raman tarinan ensimmäinen puolikas, en missään kohtaa tylsistynyt sen parissa. Päinvastoin. Pidin leffasta niin paljon, että olisin lopputekstien päätteeksi voinut pitää vain lyhyen ruokatauon ja sitten palata saliin katsomaan toiset kolme tuntia kestävää kakkososaa. Intialainen mytologia ja Raman seikkailu veivät minut täysillä mukanaan, minkä lisäksi leffan suuret toimintakohtaukset olivat niin komeita, että aika kului kuin hujauksessa tätä suurta mättöä katsellessa. Ylidramaattista kulmien kurtistelua kuitenkin kevennetään sopivissa määrin annostellun huumorin avulla.

Kaikista eniten kaiken mahtipontisuuden keskellä pidin kuitenkin siitä, että elokuva viettää lähes koko ensimmäisen tunnin Ravanan alkuperätarinan äärellä. Kun yleensä julmana hallitsijana tunnettu kuningas esitelläänkin sorretun kansan edustajana ja orjana, hänen haluaan nousta vastarintaan ymmärtää hyvin. Koska tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu, luulin pitkään Ravanan olevan elokuvan päähenkilö, kunnes miehen kostonhimon loputtomuus, sekä tyrannimainen luonne tosissaan paljastuivat. Ja vaikka Ravanan teot muuttuvat nopeasti julmiksi, hänen lähtökohtansa auttavat kaiken aikaa ymmärtämään sitä raivoa, mikä häntä sysää eteenpäin. Tämä myös tekee hänen ja puhtoisen Raman välille kehkeytyvästä konfliktista entistä kiinnostavamman. Pitkästä kestosta huolimatta tämä konflikti saa kuitenkin Ramayana: Rise of a Legendissä vasta alkusysäyksensä, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka parin vuoden päästä ensi-iltansa saava Ramayana: Part 2 (2028) vie tämän eeppisen mittelön huipennukseensa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nitesh Tiwari, joka onnistuu ihailtavan hyvin pitämään tätä järkälettä aisoissa. Tiwari rakentaa tunnelmaa huimasti, eikä pelkää tarjota yhä isompia ja hulppeampia näkyjä. Teknisesti Ramayana: Rise of a Legend on pääasiassa komea, vaikka toisinaan on hyvin selvää, että näyttelijät patsastelevat taustakankaan edessä. Nämä maailmat ovat kuitenkin kertakaikkisen ällistyttäviä ja tietokoneella loihditut maisemat ja hirviöt ovat huikeita luomuksia. Myös lavasteet ja asut ovat hienoja. Äänimaailma vain lisää kaiken jylhyyttä ja viimeisen silauksen tuovat A. R. Rahmanin ja Hans Zimmerin mahtipontiset musiikit. Ravanan oma tunnuslaulu on soinut päässäni kaiken aikaa leffan päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

रामायणम्, Intia, 2026, Double Negative, Monster Mind Creations, Mukesh Chhabra Casting Company, Prime Focus Studios

Wild Horse Nine (2026) - elokuva-arvostelu

WILD HORSE NINE

Ohjaus: Martin McDonagh

Näyttelijät: John Malkovich, Sam Rockwell, Steve Buscemi, Mariana di Girolamo, Parker Posey, Ailín Salas ja Tom Waits

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Wild Horse Nine on ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonaghin uusi elokuva. Alkuvuodesta 2025 paljastettiin, että McDonagh työstää leffaa Searchlight Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa ja maailmanensi-iltansa Wild Horse Nine sai Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2026. Nyt elokuva on saapunut Suomen teattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä positiivisin mielin; olenhan pitänyt McDonaghin kaikista aiemmista töistä. Tietämättä juuri mitään leffan sisällöstä, kävin uteliaana katsomassa Wild Horse Ninen heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1973 Chilessä salaa toimivat CIA-agentit Chris ja Lee lähtevät lomalle Pääsiäissaarelle, mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää...

Wild Horse Ninen keskiössä on kaksi CIA-agenttia, John Malkovichin näyttelemä Chris Carlisle ja Sam Rockwellin esittämä Lee Chesterfield, jotka on lähetetty Chilen pääkaupunki Santiagoon valmistelemaan sotilasvallankaappausta, Yhdysvaltojen pelätessä maan uuden vasemmistojohtajan tuovan kommunismin Amerikkaan. Kaiken tämän keskellä vakoojakaksikko päättää lähteä pikaiselle lomamatkalle Pääsiäissaarelle - anteeksi, siis Rapa Nuille. Rockwell ja etenkin Malkovich ovat erinomaisessa vedossa ja heidän kemiansa kohtaavat täydellisesti. Lisäksi heidän hahmonsa ovat erittäin kiinnostavat, erilaisine asenteineen työtään, maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Varsinkin Chris on kiehtova tapaus. Kyseessä on syöpää sairasta muistiongelmainen konkari, joka ei enää jaksa välittää siitä, kuka sattuu kuulemaan hänen teoistaan, joihin saattaa jopa kuulua presidentti John F. Kennedyn salamurha.

     Elokuvassa nähdään myös Steve Buscemi CIA-pomo MJ:nä, Parker Posey Leen vaimona Margena, Tom Waits Chrisin veljenä Jiminä, sekä Mariana di Girolamo ja Ailín Salas aktivistiopiskelijoina Monicana ja Aliciana, joihin Chris ja Lee törmäävät vähän väliä reissunsa aikana. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita. Buscemi on lystikäs tiukkana johtajana ja Posey heittäytyy hupaisasti miestään avoimesti pettävänä Margena, johon Leellä on hyvin omituinen suhtautuminen.

Martin McDonagh ei petä tälläkään kertaa. Wild Horse Nine liittyy Kukkoilijoiden (In Bruges - 2008), Seitsemän psykopaatin (Seven Psychopaths - 2012), Three Billboards Outside Ebbing, Missourin (2017) ja The Banshees of Inisherinin (2022) vahvaan joukkoon, näyttäen jälleen McDonaghin olevan ässä mustalla huumorilla höystetyissä tarinoissa kinastelevista miehistä. Wild Horse Nine tuntuu myös olevan kuin sisarteos Kukkoilijoille, molempien leffojen sisältäessä paljon samaa. Mutta miksi turhaan rikkoa hyväksi todettua kaavaa, kun siitä voi toistamiseen saada aikaiseksi näin lystikkään ja samalla paljon ajatuksia herättävän teoksen?

Elokuva on täynnä erittäin nokkelaa dialogia ja nauraa saa vähän väliä - ainakin vähintään hymähdellä positiiviseen sävyyn. Samalla leffa ottaa myös kantaa varsin synkkiinkin juttuihin, nimittäin Yhdysvaltojen ja erityisesti CIA:n hirmutekoihin Etelä-Amerikassa. CIA edesauttoi useita vallankaappauksia ja leffan päähenkilöt ovat osallisena niistä yhdessä. Aihetta käsitellään vakavasti, mutta samalla myös ovelan huumorin voimin. Ja kun mukana on vakoojia, ei keneenkään voi juuri luottaa ja läpi elokuvan kulkee vahva jännite siitä, kenelle kenenkin lojaalius kuuluu. Kaikista parasta ja mielenkiintoisinta on kuitenkin kuolemaa tekevän Chrisin ryhtyminen kirjoittamaan muistelmaa elämästään ja teoistaan. Tämä tuo tietynlaista melankolisuutta kaiken keskelle. Wild Horse Nine osaa olla myös erikoisella tavalla nättikin elokuva. Siitä on moneksi ja olen yllättynyt, jos elokuvaa ei huomioida tulevassa Oscar-gaalassa useammallakin ehdokkuudella alkuperäiskäsikirjoituksesta lähtien.

Wild Horse Nine on myös pätevästi kuvattu ja Pääsiäissaaren hienoja maisemia, sekä saaren tunnetuinta nähtävyyttä, eli moai-kivipääpatsaita esitellään toki koko rahan edestä. Lavastus- ja puvustustiimit ovat päässeet leikittelemään 1970-luvun ajankuvan kanssa ja maskeeraajat hoitavat myös tonttinsa pätevästi. Äänityöskentely on osaavaa ja Carter Burwellin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wild Horse Nine, Iso-Britannia, Yhdysvallat, Chile, 2026, Blueprint Pictures, Fabula, Film4, Searchlight Pictures, TSG Entertainment

Brothers, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

BROTHERS - KAUSI 1

Luojat: Matthew McConaughey, Woody Harrelson, Lee Eisenberg ja David West Read

Näyttelijät: Matthew McConaughey, Woody Harrelson, Natalie Martinez, Brittany Ishibashi, Highdee Kuan, Nolan Almeida, Ella Grace Helton, Noah Carnagilla, Oona Yaffe, Holland Taylor, Lisa Gilroy, Skyler Gisondo, Jeff Kober, Barry Corbin, Jimmy Fowlie, Dax Shepard, Joe Rogan ja Jimmy Fallon

Genre: komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 25 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Brothers on Matthew McConaugheyn ja Woody Harrelsonin luoma komediasarja. Idea sarjaan syntyi, kun McConaugheyn äiti paljasti olleensa intiimisti Harrelsonin isän kanssa ennen kummankaan miehen syntymää, mikä johti huhuun, että McConaughey ja Harrelson olisivat veljeksiä. Näyttelijäkaverukset päättivät tarttua tähän huhuun ja tehdä sen pohjalta televisiosarjan. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024, mutta vuonna 2025 tuotanto jäi tauolle, kun sarjan suunnittelussa mukana ollut David West Read jätti projektin. Hänet korvasi Lee Eisenberg, minkä jälkeen kuvaukset jatkuivat ja nyt Brothersin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin heti, kun luin sarjasta ja ryhdyinkin katsomaan Brothersia sen avausjakson julkaisupäivästä lähtien.

Woody Harrelson matkustaa perheensä kanssa viettämään aikaa Matthew McConaugheyn ja hänen perheensä kanssa. Samalla kun Matthew saa idean hakea ehdolle Texasin kuvernööriksi, Woodylle selviää, että hän ja Matthew saattavat olla veljeksiä.

Woody Harrelson ja Matthew McConaughey näyttelevät Brothersissa enemmän tai vähemmän itseään. Joten selvyyden vuoksi sanottakoon, että kun tästä eteenpäin puhun Harrelsonista ja McConaugheysta, tarkoitan näyttelijöitä ja kun puhun Woodysta ja Matthew'sta, puhun heidän roolihahmoistaan. Sarjan tulkinta Woodysta on vapaasti elävä hippiluonne, kun taas Matthew esitetään huomattavasti keskittyvämpänä persoonana. Hahmojen kanssa tapahtuu siis oiva yhteentörmäys, jolloin he sekä tukevat hyvin toisiaan, että heidän välille saa luotua hyviä konflikteja. Harrelson ja McConaughey ovat erittäin lystikkäässä vedossa rooleissaan. Koska miehet ovat oikeastikin läheisiä ystäviä, ei tuota puolta ole ainakaan tarvinnut juuri näytellä.

     Harrelsonin ja McConaugheyn oikeat perheenjäsenet eivät kuitenkaan ole mukana, vaan Brittany Ishibashi näyttelee Woodyn vaimoa Joyta, Highdee Kuanin ja Oona Yaffen esittäessä heidän tyttäriään Olivea ja Kaita, kun taas Natalie Martinez näyttelee Matthew'n vaimoa Valentinaa, Nolan Almeidan, Ella Grace Heltonin ja Noah Garganillan esittäessä heidän lapsiaan Wyattia, Claraa ja Riveriä. Holland Taylor nähdään Matthew'n äitinä Ma Macina, Lisa Gilroy Matthew'n kuvernöörikampanjamanagerina Gweninä ja Skyler Gisondo Oliven ex-poikaystävänä Jimmynä. Sivunäyttelijät ovat hyvässä vedossa ja etenkin loppusuoralla mukaan tuleva Gisondo heittäytyy veikeän energisesti. Fiktiivisistä perheenjäsenistä löytyy myös kelpo hahmoja, kuten Woodyn tytär Kai ja Matthew'n poika Wyatt, joiden välillä säpinöi.

Kuten etukäteen ounastelin, Brothers osoittautui erittäin lystikkääksi metatason komediaksi, joka leikittelee hauskasti pääkaksikon ympärillä pyörineestä huhusta. McConaughey ja Harrelson menisivät täydellisesti läpi veljeksistä ja olisi toki suorastaan herkullinen lööppi, jos paljastuisi, että miehet olisivat ihan oikeasti sukua toisilleen. Sarjasta päätellen näyttelijöitä itseään sukulaissuhde ei haittaisi, vaikka idean pohjalta on myös saatu aikaiseksi hyvää draamaa komedian ohelle. Kun tämän sukulaisuusjutun lisäksi avauskaudella puidaan myös kuvernöörikisaa ja lasten rakkaussotkuja, kahdeksan noin puolen tunnin mittaista jaksoa voisi helposti katsoa vaikka yhdeltä istumalta putkeen.

Parastahan on, että Harrelson ja McConaughey eivät pelkää pitää hauskaa omalla kustannuksellaan ja nauraa itselleen, lähtien tietenkin siitä McConaugheyn tavaramerkkilausahduksesta "Alright, alright, alright", jonka mies itsekin tietää kuuluvan imagoonsa. Myös miesten muista jutuista tehdään vitsiä, oli kyse sitten McConaugheyn meditaatiotavasta The Wolf of Wall Streetissä (2013) tai kaksikon yhteisistä jutuista True Detectiven (2014-) erinomaisella ykköskaudella. Näiden kahden edesottamuksia ja toilailuja katsellessa hymy leviää nopeasti kasvoille, eikä se lähdekään hetkeen jaksojen päätyttyä. Brothers on kunnon hyvän mielen sarja, jolle katson oikein tyytyväisenä jatkoa, jos sellaista päätetään tehdä.

Teknisestikin Brothersin avauskausi on mainio. Kameratyöskentely näyttää hyvältä ja leikkaus on sujuvaa. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus on pätevää ja maskeeraajat pääsevät kauden puolessa välissä leikittelemään hauskasti. Äänityöskentely toimii ja Nick Senan ja Zachary Dawesin säveltämät musiikit säestävät menoa lystikkäästi. Pidin myös paljon alkutekstien aikana soivasta Supertrampin kappaleesta Give a Little Bit ja naurahdin toki, kun Woodyn salapoliisitutkimusten aikana pärähtää soimaan The Handsome Familyn Far from Any Road, True Detectiven avauskausi tunnusbiisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Brothers, Yhdysvallat, 2026-, Apple Studios, Paramount Television Studios, Skydance Television