Näyttelijät: Ricky Gervais, Tom Basden, Andrew Brooke, David Earl, Jo Hartley, Diane Morgan, Kerry Godliman, Natalie Cassidy ja Tony Way
Genre: animaatio, komedia
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: noin 16 minuuttia - Yhteiskesto: noin 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Alley Cats on Ricky Gervaisin luoma animoitu komediasarja. Gervais sai ideansa läpi Netflixillä, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Alley Catsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun näin Gervaisin mainostavan sosiaalisessa mediassa tulevaa kissa-animaatiotansa. Katsoinkin lopulta Alley Catsin kokonaan yhdeltä istumalta heti sarjan julkaisuaamuna.
Katukissakaverit päättävät auttaa eksynyttä kissanpentua löytämään kotinsa.
Alley Cats kertoo viidestä kissakaverista, joiden laiskanpulskea elämä mullistuu, kun he törmäävät eksyneeseen kissanpentuun (Jo Hartley), joka ei löydä takaisin kotiinsa. On kyyninen Gus (Ricky Gervais), kaiken aikaa uhoava Fang (Andrew Brooke), kaikkeen liikkuvaan peniksensä tökkäävä Yrjö (David Earl), heidän kanssa hengaava hienostunut kotikissa Keikari (Tom Basden), sekä joukon ainoa naispuoleinen katti Olive (Diane Morgan). Kissat ovat persooniltaan sopivan erilaisia toisistaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii lystikkäästi. Olive tuo hyvän lisänsä poppooseen ja erityisesti pakkaa sekoittaa kissanpentu, joka saa karskimmatkin kollit heltymään söpöjen isojen silmien edessä.
Toisin kuin aiemmin tänä vuonna julkaistu Amazon Prime Videon heikko kissa-animaatiosarja Kevin(2026), Alley Cats on oikeasti hupaisa tapaus, joka onnistuu yllättävän hyvin draamankin puolella. Siinä, missä Kevin yritti liian kovasti ronskin huumorin ja häröjen hahmojen suhteen, Alley Catsissa jutut oikeasti naurattavat, vaikka monissa keskusteluissa onkin kyse siitä, minkä kaiken kanssa Yrjö onkaan ehtinyt sekstailla elämänsä aikana. Häröjen juttujen lisäksi sarja naurattaa oivalluksillaan kissojen elämästä, sekä täysin puskista tulevilla synkkyyksillä, jotka vaativat katsojalta aavistuksen kierompaa huumorintajua. Gervais näyttää jälleen kerran, miksi hän on koomikkona ja vitsintekijänä niin suosittu.
Alley Catsin todellinen vahvuus ei kuitenkaan ole hauskoissa keskusteluissa ja tilanteissa, vaan sen dramaattisemmissa hahmovetoisissa hetkissä. Kun näiden kissojen kanssa kaivetaan syvemmältä, sarja onnistuu olemaan yllättävänkin riipaiseva. Gus heittää kaiken aikaa vitsiä siitä, kuinka Keikaria hemmotellaan pilalle, mutta sarja tekee myös selväksi, kuinka paljon Gus haluaisi itse kokea samaa. Mukana on jopa yllättävän sydäntä särkeviä hetkiä, kun kissat esimerkiksi hyvästelevät erittäin iäkkään lajitoverinsa, joka on juuri lähdössä viimeiselle matkalleen eläinlääkäriin. Pohdinnat elämästä ja kuolemasta, niiden nyansseista pelottavine ja kauneine aspekteineen tuovat Alley Catsiin hämmästyttävää rikkautta. Ja kaikista hämmästyttävintähän on se, että kaikki tämä tarjoillaan vain kuudessa vartin mittaisessa jaksossa. Alley Cats on äärimmäisen helppo tuijottaa yhtä kyytiä alusta loppuun, koska yhteiskestoa on vain hieman yli puolitoista tuntia!
Pidin myös paljon siitä, miltä sarja näyttää. Animaatiojälki on oivallista, oli kyse sitten karikatyyrimaisista kissoista tai hieman siihen suuntaan luonnostelluista ympäristöistä. Roskaisista kujista löytyy hyvin yksityiskohtia ja värien käyttö on tyylikästä. Äänityöskentely on myös pätevää ja Andy Burrowsin säveltämät musiikit säestävät näiden kissojen elämää mainiosti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Näyttelijät: Danielle Deadwyler, Peyton Jackson, Estella Kahiha, Okwui Okpokwasili ja Russell Hornsby
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16
The Woman in the Yard, eli suomalaisittain Nainen pihamaalla on Blumhousen kauhuelokuva. Sam Stefanak työsti vuonna 2020 käsikirjoituksen nimeltä "The Man in the Yard", joka pyöri pitkään Hollywoodin "mustalla listalla" yhtenä pidetyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Alkuvuodesta 2024 Blumhouse ja Universal ilmoittivat työstävänsä yhteistyössä Stefanakin työn pohjalta elokuvaa, joskin titteli muuttui lopulliseen muotoonsa "The Woman in the Yard". Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Nainen pihamaalla sai maaliskuussa 2025. Suomeen elokuva saapui suoraan vuokralle, digimyyntiin ja SkyShowtime-palveluun. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja eräänä iltana päätinkin lopulta katsoa elokuvan.
Leskeksi jäänyt nainen on vajonnut suruunsa, unohtaen lapsensa tyystin. Hänen täytyy kuitenkin ryhdistäytyä, kun perheen pihalle ilmestyy mustiin pukeutunut nainen.
Danielle Deadwyler näyttelee Ramonaa, joka on vähän aikaa sitten jäänyt leskeksi, hänen miehensä Davidin (Russell Hornsby) kuoltua auto-onnettomuudessa. Suru on lamaannuttanut Ramonan täysin, eikä hän ole kyennyt tekemään juuri mitään tai olemaan kummoinen äiti kahdelle isänsä menettäneelle lapselleen, teinipoika Taylorille (Peyton Jackson) ja pienelle tytölle Annielle (Estella Kahiha). Taylor on joutunut toimimaan perheen päänä ja pitämään huushollia yllä, samalla kun Ramona lojuu sängyn pohjalla, mikä onkin aiheuttanut yhä isompia riitoja pojan ja hänen äitinsä välille. Deadwyler, Jackson ja Kahiha ovat kaikki hyviä rooleissaan, tulkiten eri tavoin hahmojensa surua, joskin ajoittain heidän hahmonsa turhauttavat erittäin paljon käytöksellään. Hyvä on myös Okwui Okpokwasili mysteerisenä naisena, joka ilmestyy perheen pihamaalle. Toki ison osan ajasta Okpokwasilin ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin istua paikoillaan, mustan hunnun peittämänä.
Nainen pihamaalla on niitä harmillisia elokuvia, joista löytyisi kyllä potentiaalia, mutta se potentiaali on haaskattu väärän tekijätiimin käsissä. Jossain leffan syövereissä on erittäin vahva lyhytelokuva surusta ja sen murskaavuudesta, mikä esitetään kauhun keinoin, mutta valitettavasti tämä nykyinen elokuva on ylipitkäksi venytetty ja rautalangasta viestiään vääntävä. Ja kauhuelokuvaksi kenties pahinta on, että Nainen pihamaalla ei ole sitten tippaakaan pelottava.
Pidän siitä, että tämä mysteerinainen ilmestyy tyhjästä perheen pihalle nimenomaan keskellä kirkasta päivää, eikä yöllä, kuten monet muut kauhuleffat tekevät. Tuntitolkulla ihan vain istuskeleva nainen aiheuttaa toki epämukavaa ilmapiiriä, etenkin kun joka kerta ikkunasta ulos katsottuna vaikuttaisi siltä, että nainen on liikkunut aavistuksen lähemmäs taloa. Tämä ei kuitenkaan jaksa kantaa edes leffan lyhyttä, jopa alle puolentoista tunnin kestoa. Kun iso osa tästä ajasta käytetään vielä äidin ja pojan väliseen riitelyyn (jota ei olla edes kirjoitettu kummoisesti), vähäinenkin jännite hiipuu. Loppusuoran tavanomaisemmat böö-säikyttelyt ovat kömpelössä ristiriidassa abstraktimpien puolten kanssa, enkä pitänyt juuri siitä, mitä elokuvalla on lopuksi sanottavanaan masennuksesta.
Elokuvan on ohjannut Jaume Collet-Serra, jonka filmografiaan kuuluu pari hyvää kauhuelokuvaa, nokkelien käänteiden Ottolapsi(Orphan - 2009) ja haileffa The Shallows (2016). Nainen pihamaalla -elokuvassa Collet-Serra ei kuitenkaan vakuuta, ei kauhun eikä perhedraaman osalla. Tähän vaikuttaa myös ensikertalaisen Sam Stefanakin työstämä käsikirjoitus, joka olisi toiminut varmaan paremmin esimerkiksi yhtenä American Horror Stories -sarjan (2021-) jaksoista. Leffa on kuitenkin kelvollisesti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Yleensä vahvaa työtä tekevä Lorne Balfe ei kuitenkaan saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikkirintamalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Woman in the Yard, Yhdysvallat, 2025, Blumhouse Productions, Homegrown Pictures, Ombra Films, Universal Pictures
Näyttelijät: Hamish Linklater, Jason Watkins, Michelle C. Bonilla, Eric Morgan Stuart, Krystal Joy Brown, Gary Anthony Williams, John DiMaggio, Cedric Yarbrough, Bumper Robinson, Jamie Chung, William Salyers, Ronan Raftery, Laraine Newman, Matthew Needham, J.P. Karliak, James Urbaniak, Wunmi Mosaku, Blythe Melin, Josh Brener, Fryda Wolff ja Kevin Michael Richardson
Genre: animaatio, toiminta, jännitys
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 25 minuuttia - 29 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16
DC-sarjakuviin perustuva animaatiosarja Batman: Caped Crusadernousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa elokuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Batman: Caped Crusaderin toinen tuotantokausi on julkaistu. Itse olen odottanut sarjan jatkoa positiivisin mielin, pidettyäni paljon avauskaudesta. Katsoinkin koko kakkoskauden läpi yhdessä viikonlopussa.
Rupert Thornen odotellessa oikeudenkäyntiään, Gothamiin saapuu uusia pahuuksia Batmanin ja poliisivoimien riesaksi. Lisäksi ihmisiä löytyy kuolleina, sekopäiset virneet kasvoillaan...
Gothamin vanha kunnon yön ritari Batman (äänenä Hamish Linklater) on jälleen tositoimissa, jakaen edelleen niin poliisivoimien kuin kaupungin asukkaiden mielipiteet kahtia. Toiset pitävät miestä sankarina, toiset taas ovat varmoja, että jossain kohtaa lepakoksi pukeutunut hyyppä paljastaa todelliset katalat aikomuksensa. Batman on aina yhtä mahtava hahmo, oli kyse sitten hänen yöllisestä naamiokostajapuolestaan tai hänen julkisuudenkuvastaan Bruce Waynena, Gothamin tunnetuimpana raha- ja naistenmiehenä.
Vanhoista hahmoista mukana ovat myös Brucen uskollinen hovimestari Alfred (Jason Watkins), poliisikomisario Gordon (Eric Morgan Stuart) ja hänen tyttärensä Barbara (Krystal Joy Brown), etsivät Montoya (Michelle C. Bonilla), Flass (Gary Anthony Williams) ja Bullock (John DiMaggio), sekä rikolliset Rupert Thorne (Cedric Yarbrough) ja Harley Quinn (Jamie Chung), kun taas uusina tuttavuuksina toinen kausi esittelee lisää roistoja, jotka saapuvat aiheuttamaan kaoosta Gothamiin, kuten Arvuuttaja (Ronan Raftery), Linnunpelätin (Josh Brener), Pakkasherra (Kevin Michael Richardson) ja Jokeri (Matthew Needham). Kuten ykköskaudella nähtiin, sarja tuo ikonisiin Batman-vastuksiin omat käänteensä ja esimerkiksi Jokerin kohdalla voi aluksi hämmentää, että mies ei naura tai edes hymyile kertaakaan. Silti, omituista kyllä, toteutus toimii. Muutkin uudet versiot tutuista hahmoista ovat mielenkiintoisia. Osan kohdalla hoksaa heti, kenestä onkaan kyse, kun taas joidenkin kohdalla voi kestää jokunen tovi, ennen kuin palaset loksahtavat paikoilleen.
Batman: Caped Crusaderin toinen tuotantokausi jatkaa hyvin avauskauden esittelemällä linjalla, kuljettaen katsojansa takaisin vaihtoehtoisen 1940-luvun Gothamiin, tuoden mukaan mielenkiintoisia tulkintoja klassikkopahiksista ja osoittaen, että vaikka kyseessä on animaatiosarja, ei se tarkoita, että kyse olisi jostain lapsiystävällisestä lauantaiaamun piirretystä. Olin kokonaan unohtanut kuinka väkivaltainen ja jopa verinen tämä sarja onkaan. Pitkin jaksoja Batman: Caped Crusader jaksoi yllättää sillä, kuinka pitkälle se on valmis menemään. Sarja ei ole vain visuaalisesti synkkä, vaan se on myös sisällöltään, hahmokuvauksiltaan ja teemoiltaan synkkä. Hyvä vertauskuva ovat Zack Snyderin DC-leffat, jotka synkistelivät puhtaasti estetiikan takia, ymmärtämättä mistä se todellinen synkkyys kumpuaa. Tämä erottaa monipuolisen tyylitajun ja yliyritteliään patsastelun.
Kauden kymmenen noin puolen tunnin mittaista jaksoa vievät hyvin mukanaan, jaksojen pitäessä hyvin Batmanin ja kumppanit kiireisinä. On jo kiinnostavaa nähdä erilaisia yhteenottoja eri vihollisten kanssa ja erityisesti pidin neljännestä jaksosta lepakkodemonia palvovan kultin kanssa. Parasta on kuitenkin jaksojen kasvattelu Jokerin mukaansaapumista kohtaan. Jännite rakentuu onnistuneesti kaksiosaista finaalia varten ja päätösjakso onkin jo varsin tiivistunnelmainen. Batman: Caped Crusader osoittaa toistamiseen, että vielä useiden vuosikymmenten jälkeen tästä viittasankarista on edelleen mahdollista tehdä raikkaalta tuntuvaa uutta materiaalia ja todella toivon sarjalle pitkää ikää. Katsoisin erittäin mielelläni tätä lisää.
Visuaalisesti Batman: Caped Crusader pitää myös tasonsa. Kausi on mainiosti animoitu, oli kyse sitten luovista hahmojen ulkonäöistä ja heidän liikehdinnästään tai taustoista. Pidän paljon sarjan tummanpuhuvasta yleisilmeestä, sekä tietystä filmimäisestä kohinasta, jota kuvan päälle on asetettu, herättämään illuusiota vanhasta piirrossarjasta. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Frederik Wiedmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Batman: Caped Crusader season 2 www.press.amazonstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Batman: Caped Crusader, Yhdysvallat, 2024-, Warner Bros. Animation, DC Entertainment, Bad Robot, 6th & Idaho Productions
Näyttelijät: Wil Wheaton, River Phoenix, Corey Feldman, Jerry O'Connell, Kiefer Sutherland, Casey Siemaszko, Gary Riley, Bradley Gregg, Jason Oliver, Marshall Bell, Frances Lee McCain, Bruce Kirby, William Bronder, Scott Beach, John Cusack ja Richard Dreyfuss
Genre: draama, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7
Stand by Me - viimeinen kesä perustuu Stephen Kingin novelliin Ruumis (The Body), joka julkaistiin Kingin novellikokoelmassa Kauhun vuodenajat (Different Seasons) vuonna 1982. Käsikirjoittajakaverukset Bruce A. Evans ja Raynold Gideon lukivat novellin ja pitivät siitä niin paljon, että hankkivat heti sen filmatisointioikeudet. Kaksikko pyysi ohjaaja Adrian Lyneltä apua saadakseen jonkin tuotantoyhtiön tarttumaan projektiin ja lopulta he onnistuivat nappaamaan Embassy Picturesin haaviinsa. Alun perin Lynen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta tämä halusi pitää hieman taukoa ja niinpä ohjaksiin valittiin tilalle Rob Reiner. Juuri ennen kuvausten alkua Columbia Pictures kuitenkin osti Embassyn ja meinasi pistää leffan tuotannon poikki, näkemättä siinä potentiaalia. Yksi Embassyn johtajista, Norman Lear pelasti elokuvan maksamalla itse leffan yli seitsemän miljoonan dollarin budjetin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1985 ja lopulta Stand by Me - viimeinen kesä sai maailmanensi-iltansa 6. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Aluksi elokuva sai hieman kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta, eivätkä sen avausviikonlopun lipputulotkaan olleet kaksiset, mutta vähitellen sana alkoi kiertää ja elokuvan suosio vain kasvoi teatterikierroksensa edetessä. Lopulta myös kriitikot alkoivat yhtyä kehuihin ja vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista ja Stephen King -filmatisoinneista. Jälkimmäiseen mielipiteeseen yhtyi jopa King itse, joka elokuvan nähtyään kertoi itkien Reinerille, että kyseessä oli paras elokuva, mikä hänen kirjojensa pohjalta oli tehty. Itse näin Stand by Me - viimeisen kesän jo lapsena koulussa ja jo tuolloin elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Olen nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin Stand by Me - viimeisen kesän täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Syksyllä 1959 pikkukaupungin neljä kaverusta lähtevät matkalle, löytääkseen kadonneen nuorukaisen ruumiin.
Stand by Me - viimeisen kesän keskiössä on neljä poikaa, jotka ovat olleet ystävyksiä suunnilleen niin kauan kuin he muistavat. On hiljaisempi ja tarinoiden kirjoittamisesta kiinnostunut Gordie (Wil Wheaton), perheensä huonoa mainetta häpeilevä, mutta siksi kovan kuoren kasvattanut Chris (vain seitsemän vuotta elokuvan julkaisemisen jälkeen menehtynyt River Phoenix), rääväsuinen ja väkivaltaista juoppoisäänsä sinisilmäisesti idolisoiva Teddy (Corey Feldman), sekä kaikenlaista pelkäävä ja kaikesta valittava Vern (Jerry O'Connell), joka joutuu usein muiden kolmen kiusoittelun kohteeksi joko pelkuruudestaan, moottoriturvastaan tai lihavuudestaan. Nelikko on täydellisesti valittu ja Wheaton, Phoenix, Feldman ja O'Connell muodostavat täysin uskottavan kaveriporukan, jotka ovat kokeneet monenlaista yhdessä ja joilla on omat sisäpiirin juttunsa. Hahmoista löytyy runsaasti syvyyttä, mitä nuoret tulkitsevat häkellyttävän hyvin. Näyttelijöiden väliset kemiat ovat fantastiset, etenkin Wheatonin ja Phoenixin, Chrisin toimiessa isoveljen korvikkeena, Gordien oikean isoveljen (John Cusack) kuoltua.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kiefer Sutherland omaa jengiään johtavana Acena, Casey Siemaszko ja Bradley Gregg tämän jengiin kuuluvina Vernin isoveljenä Billynä ja Chrisin isoveljenä Eyeballina, sekä Marshall Bell ja Frances Lee McCain Gordien vanhempina. Eikä pidä tietenkään unohtaa Richard Dreyfussia, joka esittää aikuista Gordieta, joka muistelee tätä kyseistä tapahtumaa lapsuudessaan, toimien samalla elokuvan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä ja Sutherland onnistuu olemaan oikein kunnon kiusaajamulkku Acena. Ja pakkohan minun on hehkuttaa, että olen muuten nähnyt Sutherlandin kahdesti livenä, lämppäämässä Musea vuonna 2019.
En toisaalta ihmettele, että Stephen King sanoi elokuvan nähtyään, että Stand by Me - viimeinen kesä on paras hänen kirjansa pohjalta tehty filmatisointi. Vaikka itse vannon Kingin inhoaman Stanley Kubrickin Hohto-adaptaation (The Shining - 1980) nimeen ja mielestäni alkuperäisen Ruumis-novellin kanssa samasta novellikokoelmasta löytyvästä toisesta työstä myöhemmin tehty vankiladraama Rita Hayworth - avain pakoon(The Shawshank Redemption - 1994) kiilaa tämän edelle, on Stand by Me - viimeinen kesä ehdottomasti kolmen parhaan King-filmatisoinnin joukossa. Elokuva on myös nuorisoleffojen aatelia ja niitä filmejä, jotka mielestäni kaikkien pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään.
Elokuva on myös tarinankerronnan aatelia ja on todella häkellyttävää, että leffa kestää vain pari minuuttia alle puolitoista tuntia, koska se onnistuu pakkaamaan tähän kestoon niin paljon. Ohjaaja Rob Reiner ottaa kaiken irti jokaisesta minuutista ja vaikka kesto on lyhyt ja hahmojenkin vinkkelistä tapahtumat kestävät vain parin päivän ajan, on luvassa huima kasvukertomus, jonka jälkeen niin hahmot kuin katsojakin ovat muuttuneita ihmisiä. Matkaan lähtevä nelikko on vielä enemmän tai vähemmän sinisilmäinen, mutta lopulta ruumiin löytävät hahmot ovat matkansa varrella muuttuneet roimasti. Itse ruumis on lähinnä vain motivaattori hahmojen matkan alkamiselle ja huomattavasti tärkeämpää onkin kaikki muu, mitä sillä reissulla tapahtuu. Koska eihän se ole se määränpää, vaan miten sinne päästään.
Kun näin Stand by Me - viimeisen kesän lapsena ensi kertaa, siitä jäivät mieleen toki mahtava seikkailun henki, sekä useat ikimuistoiset kohtaukset, oli kyse sitten legendaarisen hurjaksi huhutun Chopper-koiran kohtaaminen romuvarastolla, todellinen jännitysnäytelmä junan kanssa sillalla, ikävä juotikasyllätys uimareissun päätteeksi tai Gordien hupaisa kertomus piirakansyöntikilpailusta iltanuotion äärellä. Uusintakatseluilla ja lisääntyvän iän myötä elokuva on auennut täysin uusilla tavoilla. Nelikon väliset keskustelut ovat erinomaisia, poikien pohtiessa paikkaansa maailmassa ja mahdollista tulevaisuuttaan. Usein nämä lapsena pohditut yhteiset tulevaisuudet eivät toteudu aiotulla tavalla ja siinä, missä lapsena elokuvaa katsoo haaveillen vastaavasta seikkailusta omien kaverien kanssa, aikuisena sitä muistelee niitä lapsuudenkavereita, pohtii että mitäköhän heille kuuluu nykyään ja että miksi aiemmin niin läheiset ihmiset muuttuivat yhtäkkiä kuin ventovieraiksi, ilman edes sen kummempia välirikkoja tai muuta draamaa.
Tämän lisäksi elokuvan ilmapiiri on upeasti luotu. Seikkailuhenki on tosiaan vahvasti läsnä ja luvassa on niin tiivistunnelmaista jännitettä, runsaasti erittäin hauskoja hetkiä kuin myös riipaisevan liikuttavia kohtauksia. Gordien, Chrisin, Teddyn ja Vernin väliset keskustelut ovat monipuolisia. Välillä heitetään vitsiä toisen äidistä tai sukuelimen pienuudesta, sitten taas välillä osoitetaan aitoa välittämistä ja huolenpitoa. Silmät kostuvat taatusti useammankin kerran, kun Chris yrittää tsempata Gordieta tavoittelemaan unelmiaan kirjailijana, samalla kun Chris on varma, että hänen tulevaisuutensa on jo etukäteen tuhoon tuomittu. Haikeutta on luvassa runsaasti etenkin loppua kohti ja kun lopputekstit rullaavat, tuntuu katsojasta siltä kuin olisi jättänyt hyvästit omille hyville ystäville. Stand by Me - viimeinen kesä on kertakaikkisen kaunis teos.
Stand by Me - viimeinen kesä on myös teknisesti pätevä elokuva. Se on taitavasti kuvattu ja matkan erilaisia maisemia voisi ihastella pidempäänkin. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jack Nitzschen säveltämät musiikit maalailevat taustalla nätisti, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan. Ja pakkohan se on toki mainita lopputekstien aikana soiva Ben E. Kingin mahtava kappale Stand by Me, joka muuten antoi elokuvalle nimensä. Alun perin leffa kulki Stephen Kingin novellia mukaillen nimellä The Body, mutta kun Reiner kuuli Kiefer Sutherlandin ja River Phoenixin laulamassa biisiä Sutherlandin kitaran tahtiin kuvauksissa, elokuvan nimi pistettiin vaihtoon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Stand by Me, Yhdysvallat, 1986, Columbia Pictures, Act III, Act III Communications, The Body
Näyttelijät: Hannah Einbinder, Gillian Anderson, Jack Haven, Amanda Fix, Jasmin Savoy Brown, Patrick Fischler, Arthur Conti, Eva Victor, Zach Cherry, Sarah Sherman, Aren Buchholz, Dylan Baker, Quintessa Swindell, Kevin McDonald, Ryan McEwen ja Jess McLeod
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16
Teenage Sex and Death at Camp Miasma on Jane Schoenbrunin uusi kauhukomedia. Schoenbrun ryhtyi kehittelemään elokuvan tarinaa ja teemoja muutama vuosi sitten ja keväällä 2025 hän sai Mubin rahoittamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Teenage Sex and Death at Camp Miasma sai Cannesin elokuvajuhlilla vuotta myöhemmin, toukokuussa 2026. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin siitä sen päätähtien vuoksi. Kävinkin uteliaana katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Nuori ja lupaava elokuvantekijä Kris on saanut pestikseen herättää kasarin slasherleffasarja "Camp Miasman" uudelleen henkiin. Kris matkaa alkuperäisen elokuvan kuvauspaikkana toimineelle leirille, tapaamaan elokuvaa tähdittäneen Billy Presleyn, saadakseen inspiraatiota uuteen tulkintaan.
Hacks-komediasarjasta (2021-2026) tuttu Hannah Einbinder tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Krisinä, nuorena elokuvantekijänä, joka pestataan tekemään uudelleenfilmatisointi 1980-luvun fiktiivisestä hittikauhuleffasta "Camp Miasmasta". Salaiset kansiot -scifisarjasta (The X-Files - 1993-2018) tuttu Gillian Anderson taas esittää alkuperäisen "Camp Miasman" tähteä Billy Presleytä, joka on vuosiksi kadonnut julkisuudesta, mutta jonka Kris haluaisi mukaan uuteen versioon. Hahmot ovat mainiot ja heidän väliset keskustelunsa syventävät onnistuneesti molempia läpi leffan. Einbinder on nappivalinta nuoreksi elokuvantekijäksi ja paikoitellen hänen hahmonsa tuo mieleen hänen Hacks-roolinsa Avan, joka myös teki yhteistyötä iäkkäämmän naistähden kanssa. Anderson taas uhkuu eleganssia ja karismaa entisenä kauhuikonina, jonka suhde "Camp Miasmaan" on monimutkikkaampi kuin aluksi voisi luulla.
Kuten ohjaaja-käsikirjoittaja Jane Schoenbrun teki jo parin vuoden takaisen I Saw the TV Glow -elokuvan (2024) kanssa, myös Teenage Sex and Death at Camp Miasmassa hän käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen elämiä kauhun kautta. Pintapuoleisesti uutuuselokuva on veikeä rakkauskirje kasarilla suurta suosiota nauttineille slashereille, erityisesti Perjantai 13. päivä -leffoille (Friday the 13th - 1980-2009). Jo elokuvan alkutekstit esittelevät näiden kuvitteellisten "Camp Miasma" -elokuvien fiktiivistä historiaa, joka Jason Voorheesin monivaiheisen kaaren tapaan sisältää niin lukuisia jatko-osia vaihtelevalla menestyksellä, irtiottoja ja suunnankorjauksia, sekä reissuja avaruudessa.
Elokuva toimii myös kannanottona modernille Hollywoodille, oli kyse sitten vanhojen (ja toisinaan ongelmallisten) elokuvasarjojen uudelleenlämmittelyistä joko niin sanottujen perintöjatko-osien tai uudelleenfilmatisointien muodoissa, tai paljon keskustelua ja kohua aiheuttavasta "wokesta", jolla saadaan kiintiöitä täytettyä, mutta myös suututettua osa vanhoista faneista. Kun leffaa ryhtyy kaivamaan vielä syvemmältä sen edetessä, mukana on pohdintaa oman seksuaalisuuden löytämisestä, seksiin liittyvistä traumoista ja kauhuelokuvien tuottamasta kihelmöinnistä. Siinä, missä Hollywood-satiiri voi ajoittain tuntua jopa asialla katsojan naamaan hieromiselta, nämä muut tutkiskelut jätetään enemmän katsojan tulkinnan varaan, antaen tilaa heijastella mahdollisia omia kokemuksia hahmojen mielenmaisemiin, sekä ruudulla näkyviin tapahtumiin.
Teenage Sex and Death at Camp Miasma tulee taatusti jakamaan katsojia kahti yhtä rajusti kuin "Camp Miasma" -elokuvien murhaaja Pieni Kuolema (viittaus ranskalaiseen tapaan puhua orgasmista) pilkkoo uhrejaan. Siinä, missä osa ihastuu elokuvan moniulotteisuuteen, tyylikkääseen slasher-pastissiin ja kuvaukseen seksuaalisuuden löytämisestä erikoisin keinoin, toisille tämä kaikki voi tuntua luotaantyöntävältä, etenkin kun leffan tietty unenomainen fiilis ja absurdius vain voimistuvat loppua kohti. Itse pidin näkemästäni, ajoittain jopa aika paljon ja leffan omantakeinen huumorintaju sai minut hymähtelemään huvittuneena useaan otteeseen. Toisinaan turhan päällekäyvän Hollywood-satiirin lisäksi mielestäni elokuvan puolenvälin osio, jossa hahmot katsovat alkuperäistä "Camp Miasmaa" on turhan pitkä, vaikka se matkiikin visuaalisesti tyylikkäästi kasariestetiikkaa ja sen verimässäilyt ovat kuin punaisena pulppuavia suihkulähteitä. Leffa jättää paljon pureskeltavaa pidemmäksi aikaa ja sen haluaisi nähdä uudestaan, jolloin jälkiviisaana katselukokemus olisi todennäköisesti entistä rikkaampi.
Jane Schoenbrunilla on ollut selvästi vahva visio ja hän leikitteleekin taidokkaasti niin kauhulla, komedialla kuin erotiikallakin. Hänen visiotaan tukee mainio tekninen toteutus. Kameratyöskentely on oivallista ja oikeilla laitteilla ja filttereillä on saatu aikaan hienosti kasarin slasher-leffoja matkiva visuaalinen tyyli. Lavasteet ovat hienot ja pidin erittäin paljon siitä, että leiriä ympäröivä metsä koostuu muutamista oikeista puista, mutta niiden takana oleva maisema on selvästi maalattu. Ympäristön keinotekoisuuden yhä voimakkaammalla korostamisella on myös vahva temaattinen funktionsa. Maskeeraajat ovat päässeet läträämään tekoverellä oikein kunnolla ja puvustajat ovat keksineet kiinnostavan näköisen uuden sarjamurhaajan. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Alex G:n säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä ilmapiiriin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Teenage Sex and Death at Camp Miasma, Yhdysvallat, 2026, MUBI, Plan B Entertainment, Scythia Films
Näyttelijät: Amy Adams, Patrick Wilson, Javier Bardem, Lily Collias, Joe Anders, CCH Pounder, Malia Pyles, Juliette Lewis, Jamie Hector, Anna Baryshnikov, Dot Cloud, Eric Mendenhall, Paul Schneider, Miles Mussenden, Margarita Levieva, Ron Perlman, Kathleen Scott Paul, Jay Huguley ja Ted Levine
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 46 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Cape Fear perustuu John D. MacDonaldin The Executioners -kirjaan vuodelta 1957. Kirja oli aiemmin kääntynyt jo kahdeksi elokuvaksi, vuoden 1962 Tuomitun kostoksi (Cape Fear) ja vuoden 1991 Cape Feariksi. Nick Antosca oli pitänyt molemmista elokuvista jo nuoresta pitäen ja ryhtyi vuonna 2019 suunnittelemaan omaa versiotaan tarinasta. Antosca teki diilin Universalin ja Amblin Televisionin kanssa, saaden mukaan vuoden 1991 elokuvan ohjanneen Martin Scorsesen tuottajana. Vuonna 2024 Apple TV nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025. Nyt uusi Cape Fear on julkaistu Apple TV:ssä ja itse olen odottanut sarjan näkemistä uteliaana. En ole lukenut MacDonaldin kirjaa tai katsonut ensimmäistä filmatisointia, mutta pidän paljon Scorsesen leffasta. Näyttelijäkaarti vaikutti lupaavalta, olin pitänyt paljon Antoscan aiemmista sarjoista The Actista(2019) ja Brand New Cherry Flavorista (2021) ja olin utelias näkemään, kuinka tarina muovautuisi sarjaformaattiin. Kun Cape Fearista oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin katsomaan sarjaa.
Asianajajapariskunta Anna ja Tom Bowdenin elämä mullistuu, kun heidän 17 vuotta sitten telkien taakse passittama Max Cady todetaankin syyttömäksi ja vapautetaan vankilasta. Max on katkera menetetyistä vuosistaan ja päättää tehdä Bowdenien elämästä helvettiä.
Amy Adams ja Patrick Wilson näyttelevät Anna ja Tom Bowdenia, avioparia, jotka ovat molemmat työskennelleet lain parissa jo pitkään. Pariskunnalla on kaksi teinilasta, Natalie-tytär (Lily Collias) ja Zack-poika (Joe Anders), he ovat mukana hyväntekeväisyystöissä ja muutenkin elämä rullaa mukavasti. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun muuan Max Cady (Javier Bardem) vapautetaan vankilasta. Annan ja Tomin toimesta Max tuomittiin raskaana olevan vaimonsa murhasta lukemaan tiilenpäitä, mutta 17 vuotta myöhemmin tuoreet todisteet viittaavatkin Maxin syyttömyyteen. Adams ja Wilson ovat mainiot pariskuntana, joiden päivät muuttuvat yhä vain ahdistavammiksi, kun lähes kaksi vuosikymmentä kostoa janonnut Max lähtee heidän peräänsä. Bardem on sarjan todellinen tähti ja hän onnistuu ajoittain herättämään epämukavaa tunnetta ihan vain saapumalla huoneeseen. Valitettavasti Collias ja Anders eivät kuitenkaan vakuuta rooleissaan, jotka tuntuvat jaksojen edetessä vaativan liikaa nuorilta näyttelijöinä.
Sarjassa nähdään myös CCH Pounder Annan kollegana Noana, Jamie Hector yksityisetsivä Rayna, Anna Baryshnikov journalisti Tabithana, Malia Pyles outona Nevaeh-tyttönä, sekä Ron Perlman Maxin isänä Robertina ja Scorsesen Cape Fear -elokuvassa Bowdenien tytärtä näytellyt Juliette Lewis Maxiin liittyvänä Crystalina. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja siinä, missä esimerkiksi Pounder ja Perlman hoitavat tonttinsa passelisti, Pylesin sekopäinen ylinäyttely muuttuu nopeasti kiusalliseksi.
Cape Fear -sarjasovituksessa on roimasti potentiaalia. Sekä kameran edessä että takana häärää lahjakkaita tyyppejä ja pohjana on vahva tarina tehokkaalle jännärille. Nick Antosca on päättänyt tehdä omia muutoksiaan tuttuun kertomukseen, mutta täytyy myöntää, että osa Antoscan ideoista toimii... ainakin paperilla. Siinä, missä esimerkiksi Scorsesen elokuvassa Max Cady oli selvä sekopää, joka pisti Bowdenin perheen ikävästi ahtaalle, tässä sekä Max että Bowdenit liikkuvat harmaammalla alueella. Mitä jos Max olikin ihan oikeasti syytön ja Bowdenit jopa tiesivät sen? Sarja pistää katsojan alkupäässä pohtimaan, kenen puolella tässä yleensä hyvin selkeässä skenaariossa onkaan tällä kertaa. Pidin myös ajatuksen tasolla siitä, että kun Max aloittaa kostonsa, hän ei hyökkää fyysisesti perheenjäsenten kimppuun, vaan hän ryhtyy huomattavasti psykologisempaan sodankäyntiin, haluten murtaa perheen niin yksilöinä kuin tiiminä. Tuhota heidän luottamuksensa toisiinsa ja pilata heidän imagonsa julkisuudessa.
Tämä toimii valitettavasti vain paperilla ja harmillisesti vain osittain. Sarjan isoksi ongelmaksi nimittäin muovautuu juurikin se, että kyseessä on kymmenen jakson mittainen sarja, eikä tiiviimpi parin tunnin elokuva. Jotta kesto saataisiin täyteen, mukaan on tungettu paljon erilaisia sivuhahmoja ja heidän juonikuvioitaan. Ne mutkistavat tarinaa jopa liikaa, jolloin suuri osa kestosta käytetään lopulta saippuasarjamaiseen "kuka tässä nyt onkaan sukua ja kenelle" -venkslaamiseen.
Venyttäminen johtaa myös siihen, että sarjan alkupään lupaava jännite romahtaa jo parin jakson jälkeen. Tähän iso vaikutus on sarjan ohjaajatiimissä, joiden työ jättää paljon toivomisen varaa. Jännittäviksi tarkoitetut tilanteet ovat toisinaan jopa tahattoman koomisia ja välillä sarja lipsahtaa turhauttavaksi outoiluksi pelkän outoilun vuoksi. Hahmot alkavat toimia yhä typerämmin ja kun tapahtumat saavat villimpiä kierroksia, meno muuttuu epäuskottavammaksi. Amy Adams, Patrick Wilson ja Javier Bardem tekevät kaikkensa sillä, mitä heille on annettu, mutta kun juuri mikään heidän ympärillä ei lopulta toimi, eivät he kolmistaan pysty pelastamaan kokonaisuutta.
Myös teknisesti Cape Fear -sarja on ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa kelvollista, mutta toisinaan vinksahtaneemmat otokset ja kamera-ajot hidastuksineen ja värikikkailuineen ovat lähinnä huvittavia yliampuvassa dramaattisuudessaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit suoriutuvat töistään oivallisesti ja sarjan parhaisiin puoliin kuuluvat ehdottomasti Jeff Russon säveltämät jylhät musiikit.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Cape Fear, Yhdysvallat, 2026, Amblin Television, Apple TV+, Eat the Cat, Universal Content Productions
Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 14
Kōhei Horikoshin My Hero Academia -mangaan perustuva samanniminen animesarja nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä huhtikuussa 2016. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta My Hero Academian neljännen kauden esitys käynnistyi lokakuussa 2019. Tämäkin kausi keräsi positiivista palautetta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse olin jo pitkään halunnut katsoa My Hero Academian ja kun huomasin sarjan täyttävän tänä keväänä kymmenen vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin kolmesta ensimmäisestä kaudesta, joten aloitinkin optimistisena neljännen kauden katselun.
Samalla kun maailma kauhistelee All Mightin jäämistä eläkkeelle, yakuza-ryhmä Shie Hassaikain katala johtaja Overhaul päättää nousta alamaailman huipulle. Overhaulin toimia ryhtyy tutkimaan All Mightin entinen apuri Sir Nighteye, apunaan harjoittelijansa Izuku Midoriya.
My Hero Academian tutut hahmot tekevät jälleen paluun. Kolmannella kaudella maailman suosituin supersankari All Might (äänenä Kenta Miyake) onnistui päihittämään pahan All For Onen (Akio Otsuka), mutta sillä hinnalla, että hän käytti viimeisetkin voimiensa rippeet ja teki shokkiratkaisun jäämällä eläkkeelle. Nyt hänen suojattinsa Izuku "Deku" Midoriya (Daiki Yamashita) painii häneen kohdistettuihin paineiden kanssa, sillä Dekusta olisi tarkoitus tulla se seuraava suuri sankari.
Neljännellä kaudella merkittävästi esille pääsevät myös leijuva Uraraka (Ayane Sakura), sammakkomainen Tsuyu (Aoi Yūki) ja ihonsa kivikovaksi muuttava Kirishima (Toshiki Masuda), mutta muutkin luokka 1-A:n oppilaat, kuten ärhäkkä Kacchan (Nobuhiko Okamoto), tulta ja jäätä käyttävä Todoroki (Yuki Kaji), asioita luova Yaoyorozu (Marina Inoue), kuulokepiuhainen Kyoka (Kei Shindō), vaaleanpunainen Ashido (Eri Kitamura) ja navastaan laseria ampuva Yuga (Kōsuke Kuwano) ovat menossa mukana. Uusina hahmoina neloskausi esittelee Shia Hassaikai -rikollisryhmää johtavan Overhaulin (Kenjiro Tsuda), joka on päättänyt ottaa All For Onen paikan maailman johtavana pahiksena, journalisti Taneo Tokudan (Eiji Hanawa), joka on päättänyt tehdä skuupin All Mightin seuraajasta, All Mightin entisen apurin Sir Nighteyen (Shin-ichiro Miki), joka pystyy näkemään tulevaisuuteen, hänen assistenttinsa Bubble Girlin (Rie Murakawa), kolmannen vuoden opiskelijan Mirio Togatan (Tarusuke Shingaki), sekä Eri-tytön (Seiran Kobayashi), joka pystyy parantamaan muita. Sivuhahmotkin ovat oivallisia ja osasta saadaan hyvin lisää irti. Overhaul on heti ensinäkemältä onnistunut uhka, joka pistää jopa League of Villainsin polvilleen nopeasti.
My Hero Academian neljäs kausi jatkaa kiinnostavasti siitä, mihin viimeksi jäätiin. All Mightin eläköityminen on johtanut isoihin reaktioihin. Koulussa Deku ja kumppanit kokevat isompaa painetta valmistua uuden sukupolven supersankareiksi, samalla kun League of Villainsin ja Overhaulin johtaman Shia Hassaikain kaltaiset rikollisjärjestöt näkevät tilaisuutensa vihdoin koittaneen, jättäen tavalliset kansalaiset pelkäämään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan turvallisuutensa puolesta. Iso osa kaudesta käytetäänkin Overhauliin ja hänen häijyyn suunnitelmaansa, jolla hän pystyisi poistamaan pelistä ison osan vastustajistaan, oli kyse sitten supersankareista tai All For Onen yhä vapaalla jalalla olevista seuraajista. Kauden ensimmäinen puolisko äityy jakso jaksolta tiivistunnelmaisemmaksi spektaakkeliksi, joka tarjoaa kenties koko sarjan tähän mennessä parasta ja jännittävintä toimintaa, kun Deku ja muut pistetään tosissaan äärirajoille osaamisensa kanssa.
Kauden loppusuora onkin isojen taisteluiden jälkeen yllättävän kepeä ja lähes toiminnaton. Koulun festivaaleihin keskittyvät jaksot voivat tuntua hassulta huipennukselta kaudelle kaiken mäiskeen perään. Festivaalit sisältävät paljon hauskoja ja hymyä katsojan kasvoille levittäviä hetkiä, sekä hyvää kasvutarinaa Todorokin isälle Endeavorille (Tetsu Inada), mutta samalla on vaikea olla tuumimatta, että kausi käytti kovimmat panokset liian aikaisin, jättäen loput jaksot tuntumaan omituiselta ja turhan pitkään venytetyltä epilogilta.
Jos jokin kaudella on kuitenkin tasaista alusta loppuun, niin sen komea animaatiojälki. Tunnistettavat ja mielikuvituksellisen näköiset hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti taisteluiden aikana. Taustat ovat toisinaan pullollaan yksityiskohtia ja yleisilmeeltään kausi on mukavan värikäs, osaten toki myös synkentyä tarpeen vaatiessa. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettua rymistelyä ja tämänkertaiset tunnuskappaleet, Blue Encountin esittämä Polaris ja Kana-Boonin esittämä Starmaker ovat kelpo biisit käynnistämään jaksot.
Plus Ultra!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
