Yövahti, kausi 2 (The Night Manager - 2026) - sarja-arvostelu

YÖVAHTI - KAUSI 2

THE NIGHT MANAGER

Luoja: David Farr

Näyttelijät: Tom Hiddleston, Diego Calva, Camila Morrone, Hayley Squires, Paul Chahidi, Olivia Colman, Indira Varma, Hugh Laurie, Alistair Petrie, Kirby Howell-Baptiste, Noah Jupe, Slavko Sobin ja Alberto Ammann

Genre: jännitys, toiminta

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 5 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

John le Carrén Yön pakolainen -kirjaan (The Night Manager - 1993) perustuva televisiosarja Yövahti nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin helmikuussa 2016. Teos tarkoitettiin alun perin minisarjaksi, mutta menestyksen myötä sille alettiin suunnitella jatkoa. Helmikuussa 2023 varmistettiin, että jatkoa oli tekeillä BBC:n ja Amazon Prime Videon yhteistyönä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Yövahdin toinen tuotantokausi on julkaistu. Itse pidin sarjan avauskaudesta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Katsoin kuitenkin uteliaana, mitä tekijät olivat tällä kertaa saaneet aikaiseksi.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jonathan Pine sai kiinni Richard Roperin. Nyt hän työskentelee peitetehtävissä Yöpöllöt-valvontayksikön johtajana ja saa selville, että Roperin seuraajat ovat jatkaneet tämän laittomia bisneksiä.

Tom Hiddleston palaa noin vuosikymmenen tauon jälkeen rooliinsa Jonathan Pineksi, joka tosin kulkee nykyään peitenimellä Alex Goodwinina ja auttaa MI6:a johtamalla valvontayksikkö Yöpöllöjä. Jonathanista - tai siis Alexista - on tullut hyvä työssään ja hän on päässyt jyvälle vakoojien maailman saloista. Hahmo on edelleen pidettävä ja Hiddleston jatkaa pätevää suorittamistaan roolissa.

     Vanhoista tutuista kakkoskaudella nähdään myös Olivia Colman MI6:lle työskentelevänä Angela Burrina, Alistair Petrie Richard Roperia (Hugh Laurie) auttaneena Sandyna ja Noah Jupe Roperin poikana Dannyna. Uusina tuttavuuksina kausi esittelee muun muassa Yöpöllöihin kuuluvan Sally Price-Jonesin (Hayley Squires), teknisiä asioita MI6:lla hoitavan Basil Karapetianin (Paul Chahidi), salaisen palvelun johtajan Mayra Cavendishin (Indira Varma), kolumbialaisen asekauppiaan Teddy Dos Santosin (Diego Calva) ja bisnesnainen Roxana Bolañosin (Camila Morrone), jonka kanssa vähemmän yllättäen Jonathanille tulee juttua. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, oli kyse sitten sarjan vanhoista konkareista tai uusista tuttavuuksista. Sally ja Basil ovat kelpo apulaiset Jonathanin missiolle, kun taas Teddy toimii menevästi tämänkertaisena pahiksena.

Yövahti-sarjan avauskausi oli erittäin mainio paketti, joka nähtävästi adaptoi John le Carrén kirjan onnistuneen uskollisesti. Sarjan jatkoa tehtäessä ongelmaksi vain muodostui se, ettei le Carré itse ollut ikinä tehnyt kirjalleen jatkoa, vaan Jonathan Pinen seikkailut olivat jääneet yhteen romaaniin. Jatkokirjaa ei myös enää voi tulla idean isältä, sillä kirjailija menehtyi joulukuussa 2020. Tekijöiden mukaan le Carré oli ykköskauden tekoaikana esitellyt ideoitaan mahdollisesta jatkotarinasta, mutta nämä jäivät nähtävästi käyttämättä. Sen sijaan tekijät päättivät sooloillen rahastaa kirjailijan luomuksen pohjalta ja paikoitellen Yövahdin jatkokausi tuntuu vain laiskahkolta fanifiktiolta.

Näyttelijät suoriutuvat hyvin ja sekaan mahtuu joitain jännittäviä tilanteita, mutta muuten mielsin Yövahdin kakkoskauden aika turhaksi rahastukseksi. Tämänkertainen tarina ei saanut napattua minua mukaansa ja puolenvälin paikkeilla homma menetti otteensa mielestäni sen kaikista laiskimman mahdollisen ratkaisun myötä. Toimintakohtaukset ovat kelvollisen viihdyttäviä, on ihan kiinnostavaa seurata Jonathanin yritystä soluttautua Teddyn piireihin ja Jonathanin ja Roxanan välisistä kohtauksista löytyy sopivasti kemiaa. Kausi jää silti aika yhdentekeväksi ja siitä puuttuu se intensiteetti ja vangitsevuus, mitkä tekivät avauskaudesta niin toimivan. Yövahdin olisi mielestäni pitänyt jäädä yhden kauden mittaiseksi minisarjaksi, mutta eipä se tule jäämään edes tähän kakkoskauteen. Tarina nimittäin jää täysin kesken ja kolmatta kautta työstetään parhaillaan.

Tällä kertaa ohjausvastuussa on Georgi Banks-Davies, joka saa ajoittain rakennettua tiivistunnelmaisia tilanteita. Ongelmaksi vain muodostuu David Farrin käsikirjoitus, joka menee mielestäni sieltä, mistä aita on matalin ja on valitettavan selvää, ettei Farrin tukena ollut tällä kertaa vahvaa lähdemateriaalia. Teknisesti Yövahti pitää kuitenkin kutinsa. Kakkoskausi on taitavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät jopa aika rujoiksi. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Federico Jusidin säveltämät musiikit hyödyntävät pääasiassa toimivasti Victor Reyesin tuttuja melodioita, mutta Jusidin yritys tehdä tunnussävelmästä entistä mahtipontisemman saa musiikin nimenomaan menettämään osan jylhyydestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of The Night Manager season 2 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Night Manager, Iso-Britannia, 2016-, The Ink Factory, BBC, Demarest Films, Producciones Fortaleza, AMC, 127 Wall, AG Studios, Character 7, Hangtime International Pictures, Nostromo Pictures

Batman - Lepakkomies, kausi 2 (Batman - 1966-1967) - sarja-arvostelu

BATMAN - LEPAKKOMIES - KAUSI 2

BATMAN

Luoja: William Dozier

Näyttelijät: Adam West, Burt Ward, Alan Napier, Neil Hamilton, Stafford Repp, Madge Blake, Cesar Romero, Burgess Meredith, Julie Newmar, Otto Preminger, Eli Wallach, John Astin, Victor Buono, Shelley Winters, Walter Slezak, Vincent Price, Michael Rennie, Tallulah Bankhead, Van Williams ja Bruce Lee

Genre: komedia, toiminta

Jaksomäärä: 60

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 25 tuntia

Ikäraja: 12

DC:n sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman - Lepakkomies nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 1966, joten jatkoa oli luvassa. Ensin sarjan pohjalta tehtiin elokuva Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), jonka jälkeen tekijät ryhtyivät kiireessä kuvaamaan kakkoskautta sarjalle. Toisen tuotantokauden esitys käynnistyi syyskuussa 1966, vain neljä kuukautta ensimmäisen kauden päättymisen ja kaksi kuukautta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Katsojaluvut lähtivät aikamoiseen laskuun kauden edetessä, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse olin nuorempana nähnyt joitain jaksoja sarjasta, sekä Batman - Lepakkomies -elokuvan. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen kokonaan läpi ja samalla arvostella sen. Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitin kakkoskauden katsomisen positiivisin mielin.

Miljonääri Bruce Wayne ja hänen suojattinsa Dick Grayson jatkavat Gotham-kaupungin kansalaisten suojelua viheliäiltä rikollisilta Lepakkomiehenä ja Robinina.

Adam West ja Burt Ward palasivat rooleihinsa miljonääri Bruce Wayneksi ja nuoreksi Dick Graysoniksi, eli Gothamin kaupunkia suojeleviksi Lepakkomieheksi ja Robiniksi, kaksikon näyteltyä hahmoja ensin sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja sitten ihka aidossa elokuvassa. Westin ja Wardin välinen side tuntuu entistä vahvemmalta tällä kaudella ja kaksikko heittäytyy jälleen mainiosti rooliensa vietäväksi, vetäen homman täysin naamat peruslukemilla silloinkin, kun ympärillä tapahtuva on aika hupsua. Sen enempää syvyyttä Lepakkomieheen tai Robiniin ei saada kaivettua - ei, vaikka siihen löytyisi kyllä aikaa tuotantokauden mittavasta 60 jakson kattauksesta.

     Muita hahmoja kaudella ovat vanhat tutut hovimestari Alfred (Alan Napier) ja Harriet-täti (Madge Blake), poliisikomisario Gordon (Neil Hamilton) ja poliisipäällikkö O'Hara (Stafford Repp), sekä tietty monet erilaiset roistot, joita Lepakkomies ja Robin kohtaavat, kuten ikoniset Jokeri (Cesar Romero), Pingviini (Burgess Meredith), Kissanainen (Julie Newmar), Pakkasherra (Otto Preminger ja Eli Wallach) ja Arvuuttaja (näyttelijä vaihtunut John Astiniin, Frank Gorshinin kieltäydyttyä paluusta ilman tuntuvaa palkankorotusta), sekä vähemmän tunnetut rikolliset, kuten kuningas Tut (Victor Buono), Ma Parker (Shelley Winters), Kellokuningas (Walter Slezak), Egghead (Vincent Price), Nukkumatti (Michael Rennie) ja Musta Leski (Tallulah Bankhead). Napier, Blake, Hamilton, Repp, Romero, Meredith ja Newmar jatkavat oivaa suorittamistaan, pahisnäyttelijöiden revitellessä taas oikein kunnolla kameran edessä. Eggheadin ja Ma Parkerin kaltaiset rosvot tuovat kivaa vaihtelua niiden tunnetuimpien pahisten sekaan, mutta ei ole ihme, ettei heistä koskaan noussut samanlaisia klassikkovastuksia, kuten Jokerista ja Pingviinistä.

Lisäksi kakkoskaudella nähdään myös vierailevina tähtinä Van Williams ja Bruce Lee toisena tuohon aikaan suurta suosiota nauttivana sankarikaksikkona, Green Hornetina ja Katona. Huvittavaa tosin on, että kun parissa jaksossa Green Hornet ja Kato saapuvat Gothamiin vierailulle, eräässä toisessa jaksossa Bruce ja Dick katsovat The Green Hornet -televisio-ohjelmaa (1966-1967). Ovatko Green Hornet ja Kato siis tässä maailmassa todellisia ihmisiä, vai televisiosarjan fiktiivisiä hahmoja?

Batman - Lepakkomiehen toinen tuotantokausi jatkaa sarjan avauskauden linjalla... niin hyvässä kuin pahassa. Näyttelijät ovat tosiaan oivallisessa vedossa ja ilmapiiri pysyy kivan lystikkäänä ja sarjakuvamaisena. Lepakkomies ja Robin asetetaan monien eri rikollisten eteen ja heidän täytyykin yrittää pysäyttää jos jonkinlaisia juonia, joihin kuuluu kidnappauksia, timanttiryöstöjä sun muuta. Suosikkini kauden tarjonnasta on tarina, jossa Pingviini ja Lepakkomies asettuvat ehdolle Gothamin pormestarinvaaleihin. Lepakkomies ja Robin ovat satavarmoja, että eihän tunnettu rikollinen voisi mitenkään pärjätä vaaleissa, mutta niin vain aikamoinen showmies Pingviini saa nopeasti gothamilaiset puolelleen. Voi 1960-lukua, kun tällainen meno Yhdysvalloissa tuntui vielä fiktiolta...

Kakkoskausi myös kulkee samaa kaavaa kuin edeltäjänsä, kertoen tuplajaksoja, jotka etenevät pahiksesta ja tämän katalasta juonesta riippumatta lähes identtistä polkua. Roisto tekee jotain ikävää, uusavuttomat poliisit hälyttävät Lepakkomiehen ja Robinin apuun, ensimmäinen jakso loppuu siihen että kaksikko ajautuu ansaan ja toisessa jaksossa noustaan takaisin voitokkaina. Pientä poikkeusta tähän tuovat parit triplajaksot, joista ensimmäisessä Jokeri ja Pingviini yhdistävät voimansa. Tästäkin huolimatta kakkoskausi alkaa nopeasti toistamaan itseään, eikä asiaa auta se, että kausi sisältää tosiaan KUUSIKYMMENTÄ jaksoa. Näyttelijät ja tekijät ovat vuosia myöhemmin muistelleet, että ykköskauden suosion takia jatkoa ryhdyttiin tekemään kiireessä, miettimättä pitäisikö pyörää keksiä uudelleen. En siis ihmettele, että kakkoskauden aikana katsojaluvut lähtivät jyrkkään laskuun. Moni ei jaksanut viikko toisensa perään katsoa liki identtisiä seikkailuja näiden hahmojen parissa.

Teknisestikin Batman - Lepakkomies pysyy ennallaan ja ajan julma hammas on päässyt nakertelemaan jaksoja. Asut ovat edelleen kuin suoraan sarjakuvien sivuilta repäistyjä ja Lepakkoauto on komea ilmestys. Lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä, valojen ja värien ollessa vekkulin korostettuja. Tehosteet aiheuttavat nykyään lähinnä huvittuneisuutta ja isosta televisiosta katsottuna välillä on kiusallisenkin selvää, milloin näyttelijät vaihtuvat stuntsijaisiin. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja sarjan tunnusmusiikki on jälleen sellainen korvamato, että eipä minulla pitkään aikaan soinut muuta päässä, kun tätä tuotantokautta tuli katsottua yksi jakso lähes jokaisena aamuna pari kuukautta putkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Batman, Yhdysvallat, 1966-1968, 20th Century Fox Television, Greenway Productions

Fallout, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

FALLOUT - KAUSI 2

Luojat: Graham Wagner ja Geneva Robertson-Dworet

Näyttelijät: Ella Purnell, Walton Goggins, Aaron Moten, Moisés Arias, Frances Turner, Kyle MacLachlan, Leslie Uggams, Johnny Pemberton, Annabel O'Hagan, Macaulay Culkin, Dave Register, Justin Theroux, Kumail Nanjiani, Michael Cristofer, Xelia Mendes-Jones, Martha Kelly, Jon Gries, Jon Daly, Sarita Choudhury, Michael Esper, Zach Cherry, Ron Perlman ja Clancy Brown

Genre: toiminta, draama, komedia, jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 1 tunti 3 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 18

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva televisiosarja Fallout nousi suureen suosioon heti, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Falloutin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Minä en ole koskaan pelannut Fallout-pelejä, mutta pidin valtavan paljon televisiosarjan avauskaudesta ja olen innokkaasti odottanut sen jatkumista. Katsoinkin kakkoskauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Lucy ja Kalmio jahtaavat erämaassa Lucyn isää Hankia, samalla kun Norm yrittää selvittää holvien salaisuuksia.

Falloutin tutut hahmot tekevät paluun. Ykköskaudella holvilainen Lucy MacLean (Ella Purnell) nousi maan pinnalle etsimään siepattua isäänsä Hankia (Kyle MacLachlan), vain saadakseen tietää tämän olleen osasyyllinen maapallon ydintuhoon. Nyt Lucy on lyöttäytynyt yhteen kuolemattomaksi kalmioksi muuttuneen Cooper Howardin (Walton Goggins) kanssa, jolla on omat kanat kynittävänään Hankin kanssa. Holveihin jäänyt Lucyn veli Norm (Moisés Arias) löysi puolestaan aikamoisia paljastuksia holvien todellisesta tarkoituksesta, mutta jäi vangiksi. Samaan aikaan Teräksen veljeskunnan ritariksi lyöty Maximus (Aaron Moten) päätyy omien tutkimustensa äärelle, kun käy ilmi, että vanhimmat suunnittelevat sisällissotaa. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää suorittamistaan. Purnell on yhä tykättävä sinisilmäisenä, mutta hissuksiin kovaa kuorta kasvattavana Lucyna. Maximuksen puolesta on ylpeä, tämän noustua haaveilemaansa asemaan. Goggins on tälläkin kertaa vakuuttavin kameran edessä, tulkiten hyvin niin takaumissa Cooperin vaikeaa suhtautumista saamiinsa tietoihin tulevasta tuhosta kuin tulevaisuudessa Kalmion kylmää ja katkeroitunutta luonnetta.

     Kakkoskaudella mukaan hyppäävät muun muassa Justin Theroux hämäränä Robert Housena, joka on kehitellyt keinon ottaa ihmisten mielet haltuunsa, Kumail Nanjiani Teräksen veljeskuntaan kuuluvana Xander Harknessina ja Macaulay Culkin roomalaislegioonia ihannoivan ja matkivan poppoon korkea-arvoisena sotilaana Lacerta Legatena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja onpa kivaa nähdä pitkästä aikaa Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttua Culkinia jossain.

Fallout ei tosiaan ole pelinä minulle järin tuttu, mutta pidin avauskaudesta valtavan paljon. Hahmot olivat mahtavia, postapokalyptinen maailma upeasti luotu, ilmapiiri oli vekkuli kierossa huumorissaan, jännityksessään ja vahvassa draamassaan, ja jokainen jakso jaksoi yllättää jollain tapaa, oli kyse sitten mutanttimonstereista, verisyydestä tai hulvattoman kiusallisista sosiaalisista kanssakäymisistä. Falloutin ykköskausi oli siis kaikin puolin erinomainen paketti. Kakkoskausi ei harmillisesti mielestäni yllä samalle korkealle tasolle, mutta on se silti erittäin hyvää, paikoitellen jopa loistokasta jatkoa.

Tietty yllätyselementti on toki poissa nyt, kun homman juju on käynyt selväksi, mutta jaksaa jatkokausi silti silloin tällöin kiskoa mattoa jalkojen alta, mitä tulee tähän hullunkuriseen maailmaan tai niihin julmiin syihin, miksi maailma muuttui tällaiseksi. Tarina etenee jälleen kahdella aikajanalla, syventäen asioita entisestään. Kausi kallistuu vahvemmin draaman ja jännityksen puoleen, mutta löytyy seasta yhä hetkittäin niitä ilahduttavan omituisella tavalla hauskojakin hetkiä. Hahmoihin syvennytään myös lisää ja he ovatkin edelleen iso syy sille, miksi uuden jakson kimppuun halusi hypätä heti julkaisupäivän aamulla. Samaa koukuttavuutta ei tällä kaudella pääse kuitenkaan muodostumaan, mikä saisi oikein vesi kielellä odottamaan jatkoa niin kuin viimeksi. Vaikkei Falloutin toinen tuotantokausi ollutkaan sellainen riemuvoitto kuin fantastisen ykköskauden jäljiltä toivoin, pidin näkemästäni silti ja odotan edelleen mielenkiinnolla, mitä jo työn alla oleva kolmoskausi tuo tullessaan. Kenties sitä odotellessa tutustuisin myös niihin videopeleihin...

Tuotantokauden ohjaajat pitävät leikittelevää ilmapiiriä hyvin yllä, samalla kun käsikirjoitustiimi kuljettaa hahmoja ja tarinaa mielenkiintoiseen suuntaan. Teknisesti Fallout jatkaa vakuuttamistaan. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi sen karu mutta kiehtova retrofuturistinen maailmanloppu on jälleen upeasti luotu näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja erinomaista maskeerausta myöten. Tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja pidin erityisesti siitä, että kaudella esiintyvä deathclaw-hirviö on toteutettu pääasiassa suurella nukella ja viimeistelty digiefektien avulla, sen sijaan, että kyse olisi pelkästään tietokonetehosteilla luodusta mörököllistä. Äänimaailma rymistelee myös mainiosti ja niin Ramin Djawadin säveltämät musiikit kuin jaksojen varrelle valitut kappaleet säestävät menoa oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Fallout season 2 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Fallout, Yhdysvallat, 2024-, Amazon Studios, Amazon MGM Studios, Bethesda Game Studios, Bethesda Softworks, Kilter Films, Big Indie Pictures

Angel's Egg (天使のたまご - 1985) - elokuva-arvostelu

ANGEL'S EGG

天使のたまご

Ohjaus: Mamoru Oshii

Näyttelijät: Mako Hyōdō ja Jinpachi Nezu

Genre: anime, jännitys

Kesto: 1 tunti 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Angel's Egg on Mamoru Oshiin ohjaama anime-elokuva. Oshiin oli tarkoitus tehdä uusi elokuva Lupin III -mangan (ルパン三世 - 1967-1969) pohjalta, mutta hän päättikin lopulta hyödyntää ideoitaan täysin omassa elokuvassaan, joka ei olisi adaptaatio mistään. Kristinuskosta kiehtoutunut Oshii työsti "Aquatic City" -nimellä kulkeneen tarinan omien uskonpohdintojensa pohjalta ja animointiprosessi käynnistyi. Angel's Egg julkaistiin suoraan VHS:llä joulukuussa 1985. Elokuva sai Japanissa positiivisen vastaanoton, mutta Yhdysvalloissa reaktio oli ailahtelevampi. Vuosien varrella leffasta on muodostunut klassikko lajityypissään ja nyt Cinema Mondo on kulttuuritekona tuonut Angel's Eggin Suomen elokuvateattereihin uutena 4K-restauroituna versiona. Itse en ollut kuullutkaan leffasta aiemmin, mutta se kiinnitti heti huomioni, kun selasin tulevien elokuvien listaa. Pidin paljon Oshiin anime-elokuvasta Ghost in the Shell - aaveääni (攻殻機動隊 - 1995) ja halusin nähdä, mitä muuta hän on saanut aikaan. Kävinkin katsomassa Angel's Eggin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kolkossa maailmassa munaa suojeleva tyttö ja ristiä kantava mies kohtaavat ja kyseenalaistavat uskonsa.

Angel's Eggissä on kaksi hahmoa, jotka jäävät molemmat nimettömiksi. On tyttö (äänenä Mako Hyōdō), joka löytää erikoisen munan, jota hän alkaa suojella ja kantaa kaikkialle, tietämättä kuitenkaan, mitä muna sisältää. Ja on nuori mies (äänenä Jinpachi Nezu), joka kulkee sotakoneistolta vaikuttavien masiinojen mukana ja kantaa olallaan futuristista asetta muistuttavaa ristiä. Näiden kahden hahmon kautta peilaillaan uskoa, sen menetystä ja kaikkea siltä väliltä. Tyttö uskoo varmasti munan sisällön tärkeyteen, kun taas joskus ennen myyttiseltä vaikuttavasta linnusta unia nähnyt nuorimies puolestaan ei. Hahmoista löytyy kerroksia, jotka avautuvat katsojasta riippuen eri tavoin.

On myös katsojasta riippuvaa, miten Angel's Egg ylipäätään avautuu. Elokuvasta ja sen teemoista on käyty neljän vuosikymmenen ajan runsaasti keskustelua. Erityisesti leffa nähdään pohdintana uskonnosta ja uskovista. Ohjaaja-käsikirjoittaja Mamoru Oshii oli todella kiehtoutunut kristinuskosta ja hän heijasteleekin näkemyksiään aiheesta elokuvassaan symbolistisin, abstraktein ja omalaatuisin keinoin. Angel's Egg on selvästi niitä elokuvia, jotka vaativat muutamankin katselukerran avautuakseen kunnolla. Ensimmäisellä katselukerralla katsoja todennäköisesti kummastelee läpi elokuvan, että mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Näytökseni päätyttyä ja valojen sytyttyä, ympäri salin kuului hämmentynyttä kuiskintaa, että mitäköhän sitä tuli juuri katsottua? Lopulta katsojana todennäköisesti viettää pidemmän aikaa syventyessään keskusteluihin leffan teemoista kuin itse vähän päälle tunnin mittainen elokuva edes kestää.

Vaikeaselkoisuus ei kuitenkaan, outoa kyllä, tule elokuvasta nauttimisen esteeksi. Tämä johtuu eritoten Angel's Eggin uskomattomasta teknisestä toteutuksesta. Elokuva näyttää aivan mielettömän hyvältä. Piirrosjälki on kertakaikkisen hienoa läpi leffan, oli kyse sitten ankeasta hylätystä kaupungista goottimaisine yksityiskohtineen tai ihan vain tytön hulmuavasta valkoisesta tukasta. Elokuva on paria poikkeusta lukuun ottamatta lähes väritön ja sen tiettyä alakuloisuutta vain korostaa kaiken harmaus ja synkkyys. Visuaalisessa ilmeessä on samanaikaisesti jotain selkäpiitä karmivaa kuin myös omituisella tavalla kaunistakin.

Visuaalien lisäksi tunnelmakin on kohdallaan. Kuten sen yleisilme, myös tunnelma sekoittaa lumoavasti ahdistavuutta ja nättiä haikeutta. Elokuvan esittelemä kyberpunkia, goottiestetiikkaa ja uskonnollisuutta yhdistelevä maailma on niin luotaantyöntävä kuin jotenkin jopa viettelevä. Toisaalta sinne ei haluaisi astua jalallakaan, mutta samalla sen saloja haluaisi päästä tutkimaan lisää, jännityksestä huolimatta. Meno on ajoittain kuin kuumehoureisesta painajaisesta, joka ei millään meinaa lähteä kummittelemasta jostain mielen perukoilta.

Angel's Egg ei siis todellakaan ole anime-elokuva sieltä helpoimmasta päästä. Siitä ei välttämättä tajua kovinkaan paljoa ensimmäisellä katselulla, mutta eipä se tosiaan toisaalta haittaa, sillä tämä maailma ja sen mystisen harmaa tyylittely lumoavat niin onnistuneesti. Tämä kaikki, sekä napakan lyhyt kesto saavat aikaan sen, että suuren hämmästyksen ja pitkän tutkimusoperaation jälkeen elokuva tekisi mieli pistää heti uudelleen pyörimään. Vielä tällä ensimmäisellä katselulla pidin Angel's Eggiä kiehtovana ja mainiona, sekä visuaalisesti mykistävänä, mutta odotan kyllä suurella mielenkiinnolla sen uudelleenkatselua ja kuinka elokuva avautuu lisää jatkossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

天使のたまご, Japani, 1985, Studio DEEN, Tokuma Shoten

Rental Family (2025) - elokuva-arvostelu

RENTAL FAMILY

Ohjaus: Hikari

Näyttelijät: Brendan Fraser, Takehiro Hira, Mari Yamamoto, Shannon Mahina Gorman, Akira Emoto, Shino Shinozaki, Kimura Bun, Sei Matobu, Misato Morita ja Tamae Ando

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

Rental Family on Brendan Fraserin tähdittämä uusi komedia-draamaelokuva. Ohjaaja Mitsuyo Miyazaki, eli Hikari työsti leffan käsikirjoituksen yhdessä Stephen Blahutin kanssa vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024. Rental Family sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2025 ja nyt elokuva on viimein saapunut Suomenkin teattereihin. Itse olen odottanut leffaa mielenkiinnolla, sillä pidin sen trailerista paljon. Kävinkin uteliaana katsomassa Rental Familyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Japanissa asuva, heikosti pärjäävä amerikkalaisnäyttelijä Phillip saa yllättävän työtarjouksen Vuokraperhe-firmalta: hänen hommanaan on näytellä ihmisten tilauksista muun muassa aviomiestä, journalistia, isää ja kuolleen miehen surevaa ystävää.

Brendan Fraser näyttelee Phillip Vanderploegia, näyttelijäksi pyrkivää amerikkalaismiestä, jonka elämä on vienyt Japaniin asti. Phillip ei ole kuitenkaan saanut mitään sen ihmeellisempää roolia, vain muutaman mainosesiintymisen. Miehen eteen esitetään lopulta hämmentävä työtarjous: hänen olisi tarkoitus asiakkaan tilauksesta mennä esittämään eri ihmisiä, joilla esimerkiksi piristää jonkun elämää. Alun ihmetyksen ja eettisyysasioiden pohdiskelun jälkeen Phillip huomaa olevansa hyvä työssään ja että hänen esityksensä menee läpi ihmisillä. Fraser on viime vuosina tehnyt vahvaa paluuta ja Rental Familyssa hän esittelee jälleen lahjakkuuttaan. Hän tekee Phillipistä välittömästi sympaattisen ja tykättävän tyypin, sekä tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun näistä esityskeikoista alkaa tulla liian henkilökohtaisia.

     Elokuvassa nähdään myös Takehiro Hira Vuokraperhe-yritystä pyörittävänä Shinjinä ja Mari Yamamoto ja Kimura Bun yrityksen muina näyttelijöinä Aikona ja Kotana, sekä Shino Shinozaki yksinhuoltajaäitinä Hitomina, joka tarvitsee Phillipin esittämään isää tyttärelleen Mialle (Shannon Mahina Gorman) ja Sei Matobu Masamina, joka palkkaa Phillipin näyttelemään toimittajaa, joka tekee elämäkertajuttua Masamin isästä, vanhasta näyttelijästä Kikuosta (Akira Emoto). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vahvasti osistaan ja Fraserin ohella leffan toinen voimavara on Gorman, joka on loistava koulutyttö Miana, joka ei ole koskaan tavannut oikeaa isäänsä.

Rental Family osoittautui suorastaan mahtavaksi komediaa ja draamaa yhdisteleväksi elokuvaksi, jossa on varsin omalaatuinen premissi. Näin suomalaisena vielä erikoisempaa taitaa kuitenkin olla se, että tällainen "vuokraperhe"-konsepti ei ole elokuvantekijöiden vekkuli idea, vaan ihka oikea juttu Japanissa. Ihmiset maksavat toisille ihmisille, jotta nämä esittävät vaikkapa häävieraita tai surijoita hautajaisissa. Aikamoista! Phillipin työkeikat menevät tuosta kuitenkin vielä syvemmälle, etenkin kun hänen pitäisi näytellä Mian isää, joka tekee mukamas paluun vuosien jälkeen. Eipä aikaakaan, kun Mia on täysin "isänsä" lumoissa ja Phillipin päässä alkaa haalistua raja näyttelijätyöstä ja oikeasta vanhemmuudesta. Samalla leffa pohtii työn eettistä harmautta.

Vaikka premissi onkin omalaatuinen, Rental Family kulkee kieltämättä hyvin tuttuja ja ennalta-arvattavia latuja. Tulevat draamankaaret arvaa heti tiettyjen juonikuvioiden alkaessa, mutta eipä tuo haittaa juuri yhtään, kun homma on näin hyvin hoidettu. Elokuva tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa, joka aiheuttaa niin makeita nauruja kuin itkunpurskahduksia. Eivät kaikki kyyneleet kuitenkaan tule surullisten kohtausten myötä, vaan mahtuu sekaan myös sellaisia onnen hetkiä, että tippa tulee väkisinkin linssiin. Kyseessä onkin kertakaikkisen kaunis, jopa ihana elokuva, joka liikuttaa syvästi ja jättää hymyn pitkäksi aikaa katsojan huulille.

Ohjaaja Hikari rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan mainiosti. Hänen ja Stephen Blahutin työstämä käsikirjoitus on oivallinen ja täynnä sydäntä. Rental Family on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on pätevää ja äänimaailmakin on osaavasti työstetty. Jónsin ja Alex Somersin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rental Family, Yhdysvallat, Japani, 2025, Knockonwood, Domo Arigato Productions, Sight Unseen Pictures

Ella McCay (2025) - elokuva-arvostelu

ELLA MCCAY

Ohjaus: James L. Brooks

Näyttelijät: Emma Mackey, Jamie Lee Curtis, Jack Lowden, Julie Kavner, Kumail Nanjiani, Spike Fearn, Albert Brooks, Woody Harrelson, Rebecca Hall ja Ayo Edebiri

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 

Ella McCay on James L. Brooksin ohjaama ja käsikirjoittama draamakomedia. Marraskuussa 2023 Brooks ilmoitti työstävänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2010 How Do You Know'n. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja lopulta Ella McCay sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin tammikuussa, mutta kun leffa sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin lippuluukuilla, se päätettiin julkaista suoraan Disney+ -palvelussa. Nyt leffa onkin saapunut kotikatsottavaksi ja itse olen odottanut elokuvan näkemistä kiinnostuneena - alun perin lupaavan työryhmän ja näyttelijäkaartin takia ja viime aikoina nähdäkseni, onko leffa niin kehno esitys kuin maailmalta kantautuneet puheet sanovat. Katsoinkin Ella McCayn heti sen julkaisupäivänä.

Kun kuvernööri Moore on siirtymässä ministeriksi, hänen paikkansa siirtyy hänen lähimmälle avustajalleen, Ella McCaylle. Ellan aloittaessa virkakautensa, hän joutuu samalla tasapainoilemaan siviilielämänsä vaikeuksien kanssa.

Pääroolissa Ella McCayna nähdään Emma Mackey, minkä on vaikea kuvitella olevan sattumaa, sillä niin samanlaiset roolihahmon ja tämän näyttelijän nimet ovat. Ella on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee kuvernööristä seuraavana, eli Ellalle aukeaakin unelmapaikka, kun kuvernööri Moore (Albert Brooks) siirtyy uusiin tehtäviin ministeriksi. Homma on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mitä ei auta yhtään siviilielämän vaikeudet. Ella on oiva hahmo, mutta Mackey kompuroi hieman roolissaan. Mackeyn ongelmaksi muodostuu erityisesti leffan kömpelöllä dialogilla täytetty käsikirjoitus.

     Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall ja Woody Harrelson Ellan vanhempina Clairena ja Eddienä, Spike Fearn Ellan pikkuveljenä Caseyna ja Jamie Lee Curtis Ellan tätinä Heleninä, Jack Lowden Ellan aviomiehenä Ryanina, Kumail Nanjiani Ellan kuskina ja henkivartijana Nashina, sekä Simpsonit-animaatiosarjasta (The Simpsons - 1989-) Marge-äidin äänenä tunnettu Julie Kavner Ellan sihteerinä Estellenä. Kyseessä on ensimmäinen rooli lähes kahteen vuosikymmeneen, kun Kavner näyttelee kameran edessä eikä pelkkänä äänenä, joskin hän toimii samalla myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijöiden työ on vaivaannuttavan ailahtelevaa, aivan kuin näyttelijäkaarti ei olisi samalla aaltopituudella sen suhteen, kuinka dramaattiseksi tai komedialliseksi elokuva on tarkoitettu. Erityisesti yleensä mainio Harrelson ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Lowden ovat kiusallisen kehnoja Ellan elämän ruikuttavina miehinä.

En enää ihmettele, minkä takia Ella McCay sai niin torjuvan vastaanoton, että sen maailmanlaajuinen teatterikierros peruttiin viime tipassa ja lopulta leffa dumpattiin aika vähin äänin Disney+:n valikoimiin. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä. Näyttelijät ovat nimekkäitä ja lahjakkaiksi itsensä osoittaneita, ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hellyyden ehdoilla -elokuvasta (Terms of Endearment - 1983) kolme Oscar-palkintoa voittanut James L. Brooks, jolla on katalogissa myös roppakaupalla hauskoja Simpsonit-jaksoja. Tämän kaiken huomioon ottaen Ella McCay on jotenkin... nolo. Ei se mikään totaali pohjanoteeraus ole, mutta heikko esitys lähes kaikin tavoin.

Elokuva on kömpelö niin komediana, draamana kuin kantaaottavana kertomuksena naiseudesta poliittisessa ympäristössä. Tunnelma on levällään. Dramaattiset kohtaukset ovat joko siirappisia tai väkinäistä nyyhkyilyä. Komediaosasto taas aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Eikä siis siksi, että hahmot olisivat myötähäpeällisen hauskoja, vaan siksi, että tämänkö on muka tarkoitus olla hauskaa? Ja kun tarina yrittää kertoa nuoren naisen vaikeuksista patriarkaattisessa poliittisessa ympäristössä, on kiusallisenkin selvää, että leffa on yli 80-vuotiaan miehen tekemä.

Myös tarina ontuu ja pahasti. Pohjana oleva kertomus Ellan urahaasteiden ja siviilielämän ongelmien setvimisestä on lupaava, mutta se esitetään töksähdellen ja omituisesti ajassa hyppien. Hahmojen väliset konfliktit tuodaan esille kehnon dialogin kautta - sellaisen, kun katsojalle tarvitsee selittää, mikä hahmojen välejä hiertää, jolloin hahmot pohjustavat tuntemuksiaan tavalla, jota ei tosielämässä tapahtuisi. Dialogi on muutenkin paikoitellen pöyristyttävän kehnoa ja jäykkää. Tämän katsojaltaan pitkää pinnaa vaativan elokuvan läpikahlausta ei auta totaalisen turha sivujuoni Ellan pikkuveljestä, joka ei suostu poistumaan kotoaan ja joka haikailee rakastamansa naisen perään.

Sentään Ella McCayn tekniseltä osastolta löytyy positiivista sanottavaa. Jos jotain, niin elokuva on osaavasti kuvattu. Lavastukset ovat mainiot ja asut tyylikkäät. Efekteistä huomioni herätti Ellan poliittisia aikomuksia kuunneltuaan tylsistyneenä nukahtaneen henkilön digikuola. Kaikkea ne tehostevelhot pääsevät tekemään. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevät. Tämä tuntuu vain helppojen rahojen perässä tehdyltä välityöltä Zimmerille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ella McCay, Yhdysvallat, 2025, 20th Century Studios, Gracie Films, TSG Entertainment

Taksikuski (Taxi Driver - 1976) - elokuva-arvostelu

TAKSIKUSKI

TAXI DRIVER

Ohjaus: Martin Scorsese

Näyttelijät: Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Albert Brooks, Peter Boyle, Harry Northup, Leonard Harris, Harvey Keitel ja Martin Scorsese

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

"You talkin' to me?"

Taxi Driver, eli suomalaisittain Taksikuski on Martin Scorsesen elokuva. Paul Schrader työsti elokuvan käsikirjoituksen ja aluksi ohjaajaksi kaavailtiin John Miliusta ja Irvin Kershneriä, kunnes Scorsese nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät kesän 1975 pahimman lämpöaallon aikaan, samalla kun New York takelteli rahaongelmien kanssa. Leikkauksessa Scorsese tappeli pitkään Motion Picture Association of American kanssa loppuhuipennuksesta, jonka MPAA tuomitsi liian väkivaltaiseksi. Steven Spielbergin ehdotuksesta Scorsese muutti kohtauksen värimaailmaa ja sai sen lopulta läpi tarkastelusta. Taksikuski sai maailmanensi-iltansa 8. helmikuuta 1976 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja yleisön ylistämä hitti, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, naissivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen Golden Globe -ehdokkuudet ja voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun, sekä josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Leffalla oli myös ikävät seurauksensa, siitä inspiroituneen John Hinckley Jr:n nimittäin yritettyä salamurhata presidentti Ronald Reaganin. Itse katsoin Taksikuskin ensimmäistä kertaa vasta loppuvuodesta 2019, kun tuolloin ilmestynyttä Joker-leffaa verrattiin siihen. Pidin paljon näkemästäni ja kun huomasin Taksikuskin täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Unettomista öistä kärsivä Vietnamin sotaveteraani Travis Bickle hankkii töitä taksikuskina. Seuratessaan rappiolla olevaa New Yorkia ja sen asukkaita, Travisin mielihalut muuttuvat yö yöltä väkivaltaisemmiksi.

Päärooliin Travis Bickleksi valikoitui Robert De Niro, joka oli näytellyt jo Scorsesen aiemmassa leffassa Sudenpesä (Mean Streets - 1973) ja joka oli juuri voittanut Oscarin suorituksestaan Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Yleensä Oscar-voitto nostaa näyttelijöiden palkkiota, mutta De Niro suostui Taksikuskiin pienemmällä tienestillä, sillä piti käsikirjoituksesta niin paljon. Mies valmistautui rooliinsa työskentelemällä oikeasti taksikuskina New Yorkissa, samalla kun hän kuunteli rikollisen Arthur Bremerin päiväkirjaa. De Niron mukaan yksi ainoa matkustaja tunnisti kuskinsa. De Niro oli nappivalinta rooliin ja ansaitsi kyllä uudet palkintoehdokkuutensa. Hän tulkitsee erinomaisesti vaativan hahmonsa alati synkkenevää mielentilaa. Travis on Vietnamin sotaveteraani, jota traumat eivät jätä rauhaan ja joka ei meinaa sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Kun mies vielä taksiöinään huomaa, kuinka rapistuneet New York ja sen asukkaat ovat, hän kokee tarvetta tehdä asialle jotain - vaikka sitten aseiden kanssa. Travis on hienosti kirjoitettu ja monisävyinen hahmo, jota ei sinänsä kannusta, mutta jota voi jopa ymmärtää pimeämpinäkin hetkinä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Leonard Harris presidenttiehdokas Palantinena, Cybill Shepherd tämän vaalikampanjaa New Yorkissa hoitavana Betsynä, Jodie Foster alaikäisenä prostituoituna Easyna, Harvey Keitel tämän parittajana Sportina, sekä itse Martin Scorsese yhtenä Travisin asiakkaana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti. Kuvausten aikaan vasta kaksitoistavuotias Foster näytti heti ällistyttävät lahjansa. Jos Travisin rooli on jo näyttelijälleen vaikea, on taatusti vaikea saada noin nuori esittämään uskottavasti ihmiskaupan uhriksi joutunutta, ilman että lasta traumatisoi siinä samalla. Foster on myöhemmin sanonut, että De Niro toimi kuvauksissa hänen mentorinaan ja suojelijanaan.

Taksikuski ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kyseessä on upea psykologinen trilleri, joka kaivautuu todella väkevästi yhteiskunnan ongelmiin, mikä synnyttää Travis Bicklen kaltaisia ihmisiä. Kyseessä on myös aikamoinen uppoutuminen synkeään mielenmaisemaan, joka herättää taatusti monenlaisia tunteita katsojassa. Toisinaan Travis näyttäytyy huonossa valossa, toisinaan taas häntä voi ymmärtää. Ja toisinaan hän vaikuttaisi jopa olevan selväjärkisin henkilö kohtauksessa. Kun mies ajelee ympäri New Yorkia öisin, hänen takapenkillään istuu erilaisia asiakkaita ja hän katselee ympärillä olevaa kaupunkia, katsojaan tarttuu sama ällötys näkemäänsä ja kuulemaansa kohtaan. Travis kokee, että kaupunki tarvitsee puhdistuksen ja kun jopa presidenttiehdokkaan lupailut ovat pelkkiä tyhjiä sanoja, mies päättää ottaa asiat omiin käsiinsä.

Elokuva on myös varsin riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, ja kuinka tuhoavaa se voi olla. Travis yleensä vain seuraa muita etäältä ja hänen yrityksensä kommunikoida muiden kanssa näyttäytyvät usein kiusallisina. Kaikki tämä tekee Travisista kuin räjähtämäisillään olevan painekattilan. Taksikuski kasvattelee jännitettään tehokkaasti edetessään, kunnes helvetti pääsee irti rujossa loppuhuipennuksessa. Elokuvan kruunaa mielestäni sen epilogi, joka pistää katsojan pohtimaan, tapahtuivatko viimeiset minuutit oikeasti, vai olivatko ne Travisin mielikuvituksen tuotetta?

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta tosiaan Martin Scorsese, jolle Taksikuski oli todellinen läpimurto Hollywoodiin. Scorsesen työ on läpikotaisin väkevää, mitä auttaa toki Paul Schraderin vahva käsikirjoitus. Leffa on myös teknisesti pätevä. Se on taitavasti kuvattu ja onnistuneesti valaistu, jolloin synkkyyksien keskeltä näkee aina kaiken tarvittavan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja rapistuneet, korostaen visuaalisesti elokuvan synkkyyttä. Puvustus on oivaa ja maskeeraus mainiota. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Bernard Herrmannin tunnelmoivia musiikkeja myöten. Taksikuski jäi Herrmannin viimeiseksi työksi ja mies menehtyi vain tunteja sen jälkeen, kun elokuvan musiikit oli saatu nauhoitettua. Herrmann saikin postuumisti parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Taxi Driver, Yhdysvallat, 1976, Columbia Pictures, Bill/Phillips, Italo/Judeo Productions