Kraken (2026) - elokuva-arvostelu

KRAKEN

Ohjaus: Pål Øie

Näyttelijät: Sara Khorami, Mikkel Bratt Silset, Øyvind Brandtzæg, Ingvild Holthe Bygdnes, Jon Erik Myre, Jenny Evensen, Steinar Klouman Hallert, Filip Bargee Ramberg ja Hans Morten Hansen

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Kraken on norjalainen hirviöelokuva. Vilde Eide työsti elokuvan käsikirjoituksen, jota Kjersti Helen Rasmussen ja Natasha Arthur muovasivat vielä hieman, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Elokuvaa kuvattiin niin Norjassa kuin myös Suomen Lohjalla. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta julkaisua viivästytettiin ja maailmanensi-iltansa Kraken sai Norjassa Tromssan elokuvajuhlilla tammikuussa. Nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse näin Krakenin trailerin jo viime kesänä, kun olin Norjassa ja kävin siellä katsomassa kauhuleffan 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later - 2025). Kiinnostuin näkemästäni, mutta tuumin että tuskin elokuvaa julkaistaan Suomessa. Olinkin yllättynyt, kun Night Visions ilmoitti tuovansa leffan Suomeen ja kävinkin erittäin uteliaana katsomassa Krakenin pian sen ilmestyttyä. 

Meribiologi Johanne matkustaa Norjan syvimmälle vuonolle Sognefjordiin, missä paikallisen kasvattamon kokeet ovat aiheuttaneet lohien massakuolemia. Tutkimus muuttuu selviytymistaisteluksi, kun käy ilmi, että kokeet ovat myös herättäneet vuonon syvyyksissä uinuneen hirviön.

Sara Khorami näyttelee Johannea, meribiologia, joka päätyy kohtaamaan täysin uudenlaisen merenelävän, kun valtava mustekala Kraken nousee Sognefjordin, Norjan syvimmän vuonon syvyyksistä paikallisista kokeista ärsyyntyneenä. Johanne oli aikoinaan yksi kyseisen kokeen aloittajista, mutta hoksattuaan sen suuret riskit, hän jätti homman. Mutta koska maailma ei tietenkään pyöri niin, että eläinkokeet lakkautettaisiin niiden mahdollisten epäeettisyyksien takia, kokeita on jatkettu ilman Johannea. Khorami ajaa asiansa pääroolissa, mutta turhankin usein hän joutuu vain tuijottamaan ylidramaattisesti... luultavasti ei-mitään kuvauksissa, koska hyvin todennäköisesti jättiläismäinen mustekala lisättiin taustalle tietokoneella.

     Elokuvassa nähdään myös Øyvind Brandtzæg lohikoelaitosta pyörittävänä Avaldsnesinä, Ingvild Holthe Bygdnes hänen poliisivaimonaan Henriettena ja Jenny Evensen heidän ympäristöaktivistityttärenään Mariana, sekä Jon Erik Myre ja Mikkel Bratt Silset laitoksella työskentelevinä Georgina ja Erikinä, joista jälkimmäisellä on selvästi ollut romanttista historiaa Johannen kanssa, eikä Kraken ole ainoa asia, mikä palaa pintaan, kun Johanne ja Erik taas kohtaavat. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa, eikä Khoramin ja Silsetin väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Pahinta kuitenkin on, kuinka tylsiä heidän hahmonsa ovat. Hahmot ovat laiskan kliseisiä ja on melkeinpä naurettavaa, että tällaiselle tarinalle pakolliset hämärä bisnesmies, paikallinen poliisi ja ympäristöongelmista puhuva nuori ovat kaikki ympätty samaan perheeseen.

Vuosi sitten näkemäni traileri Krakenista vaikutti oikeasti mukaansatempaavalta ja jopa jännittävältä hirviöelokuvalta, minkä takia on harmi todeta, että lopullinen leffa onkin yllättävän heikko tapaus. Tämä on malliesimerkki siitä, kun yritetään tehdä Hollywood-elokuvaa pohjoismaalaisittain, mutta resurssit eivät vain riitä yhtä vaikuttavaan lopputulokseen. Ymmärrän hyvin, että aika vaatimattoman, vain viiden miljoonan euron budjetilla ei mitään monsterispektaakkeleita tehdä ja että tekijät ovat jo pakon sanelemina lähteneet Tappajahain (Jaws - 1975) linjalle, pitäen veden alla piilevää uhkaa pääasiassa näkymättömissä. Mielikuvia herää myös ajoittain toisesta kauhuklassikosta, Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979).

Tappajahai ja Alien näyttivät hirviöitään säästeliäästi, mutta se ei haitannut, koska elokuvien tarinat olivat vahvat, hahmot mahtavat ja tunnelma erinomaisen hyytävä. Krakenin tarina on kelvollinen, mutta hahmot ovat täysin yhdentekeviä tyyppejä ja aluksi ihan jännittävä ilmapiirikin hiipuu aika nopeasti, sekä rikkoutuu muutamien tahattoman koomisten juttujen takia. Paikallisia, veteen erehtyneitä ihmisiä katoilee, mutta se tuntuu olevan täysin sivuseikka päähenkilöille, jotka ovat vain huolestuneita lohien hyvinvoinnista. Krakenin todellista hyökkäystä pitää odotella ihan loppusuoralle saakka ja silloinkin isommaksi uhkaksi nousevat lonkeroista irtoavat loiseliöt, jotka kipittävät laitoksen ilmastointikanavissa kuin mitkäkin facehuggerit. Valitettavasti loppusuora jättää lähes etanamaista vauhtia edenneen kasvattelun jälkeen kylmäksi.

Elokuvan on ohjannut Pål Øie, jonka työ jättää paljon toivomisen varaa, vaikka ajoittain hän näyttääkin potentiaalia. Krakenin kompastuskiveksi nousee kuitenkin sen todella lattea käsikirjoitus. Tekstistä löytyy kelpo teemoja ympäristönsuojelusta ja luonnon taistelemisesta saastuttajiaan vastaan, mutta näitä samoja oivalluksia löytyy lukuisista muista, huomattavasti paremmistakin elokuvista. Sentään Kraken on varsin pätevästi kuvattu. Lavastuksesta ja puvustuksesta vastaavat suomalaiset Kari Kankaanpää ja Janne Karjalainen hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Vaikka budjetti on pieni, itse Kraken näyttää kyllä varsin hyvältä niinä harvoina kertoina, kun se näyttäytyy ja parissa kohtaa on hienoa huomata, että tekijät ovat selvästi hyödyntäneet käytännön efektejä lonkeroiden kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Roy Westadin musiikit säestävät menoa kelvollisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Kraken, Norja, 2026, Handmade films in Norwegian woods, Nordisk Film Production AS

Euphoria, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

EUPHORIA - KAUSI 3

Luoja: Sam Levinson

Näyttelijät: Zendaya, Sydney Sweeney, Jacob Elordi, Alexa Demie, Maude Apatow, Hunter Schafer, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Colman Domingo, Chloe Cherry, Martha Kelly, Toby Wallace, Eric Dane, Sharon Stone, Colleen Camp, Darrell Britt-Gibson, Marshawn "Beast Mode" Lynch, James Landry Hébert, Rebecca Pidgeon, Gideon Adlon ja Asante Blackk

Genre: rikos, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 33 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen israelilaissarjaan (אופוריה) perustuva yhdysvaltalaissarja Euphoria nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin kesällä 2019. Alkuvuodesta 2022 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kolmannen kauden teko kuitenkin viivästyi useaan otteeseen, oli kyse sitten pitkään venyneistä sopimusneuvotteluista, vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakoista tai ihan vain näyttelijäkaartin muista kiireistä. Jossain kohtaa jopa huhuttiin, että kolmas kausi olisi peruttu kokonaan. Lopulta kuvaukset kuitenkin käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Euphorian kolmas ja samalla viimeiseksi ilmoitettu tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin valtavasti sarjan avauskaudesta ja mielestäni myös kakkoskausi oli mainio. Odotukseni kolmoskautta kohtaan ovat kuitenkin hiipuneet jatkuvien viivästymisten ja kulisseista kantautuneiden huhujen myötä. Katsoin silti Euphorian uudet jaksot pian niiden ilmestymisten jälkeen.

Viisi vuotta high schoolin päättymisen jälkeen Rue, Cassie, Nate, Maddy, Jules ja Lexi ovat lähteneet omille teilleen. Kuitenkin kun lähes jokainen heistä päätyy ongelmiin rikollisorganisaatioiden kanssa, heidän täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he haluavat selvitä tilanteestaan elävinä.

Lukuun ottamatta esimerkiksi vuonna 2023 menehtyneen Angus Cloudin näyttelemää Fezcoa, suuri osa Euphorian tutuista hahmoista tekee pitkästä aikaa paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sillä HBO ilmoitti finaalijakson julkaisupäivänä, että jakso toimisi koko sarjan huipennuksena. Rue (Zendaya) on joutunut huumekuriiriksi, kuitatakseen velkansa Laurielle (Martha Kelly), Maddysta (Alexa Demie) on tullut näyttelijöiden manageri, Lexi (Maude Apatow) on päässyt töihin Warner Brosille, Jules (Hunter Schafer) deittailee rikkaita miehiä ja tekee omaa taidettaan, kun taas omia bisneksiään pyörittävä Nate (Jacob Elordi) ja vähäpukeisia kuvia nettiin julkaiseva Cassie (Sydney Sweeney) suunnittelevat häitään. On toisaalta kiinnostavaa nähdä, minne nämä hahmot ovat päätyneet koulunsa päätyttyä, mutta samalla sarja menettää ison osan alkuperäisestä koukustaan. Näyttelijöiden työ on hassun epätasaista. Toisaalta he suoriutuvat menevästi rooleistaan, mutta samalla esimerkiksi Zendayasta, Sweeneystä ja vastikään Oscar-ehdokkaana olleesta Elordista näkyy, että heidän uransa ovat viime vuosina lähteneet täysin eri poluille ja Euphoriaan palaaminen on saattanut tuntua kuin askeleelta kehityksessä taaksepäin.

     Myös Colman Domingon esittämä Ali, Chloe Cherryn näyttelemä Faye ja alkuvuodesta menehtyneen Eric Danen näyttelemä Naten isä Cal ovat menossa mukana, kun taas uutena tuttavuutena kolmoskausi esittelee strippiluolaansa pyörittävän Alamo Brownin (Adewale Akinnuoye-Agbaje), jonka bisneksiin Rue sekaantuu. Sivunäyttelijät ovat rooleissaan hyviä, etenkin Domingo, joka pääsee yllättävänkin isosti esille kauden edetessä ja Akinnuoye-Agbaje, joka onnistuu olemaan sekä karismaattinen että sopivan liero.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta televisiosarjojen huonoista finaalikausista. Muun muassa Stranger Thingsin (2016-2015) ja The Boysin (2019-2026) päätöskaudet aiheuttivat paljon mielipahaa. Itse olin täysin sinut kyseisten sarjojen lopetusten kanssa, mutta sitten taas Euphorian kolmas ja samalla viimeinen tuotantokausi silitti minua todella ärsyttävästi vastakarvaan. En voinut olla pyörittelemättä silmiäni tavoille, joilla sarjan luoja-ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinson on päättänyt viedä näiden hahmojen tarinoita päätökseensä, sekä ylipäätään hänen aikaansaannokselleen tällä kertaa, joka tuntuu lähes kaiken aikaa eri sarjalta kuin kaksi aiempaa kautta. Jokin vain tökkii koko ajan häiritsevästi, eikä Euphorian finaalikausi onnistunut missään kohtaa voittamaan minua puolelleen.

Ei mennyt montaa jaksoa, kun totesin ääneen, että Euphoria olisi pitänyt jättää toiseen kauteensa, sillä tämän sarjan aika oli ja meni jo. Kolmas kausi on vaivaannuttavan selvästi tehty olosuhteiden orjana. Jatkuvat viivästykset johtivat siihen, että näyttelijät ovat ehtineet ikääntyä niin paljon, etteivät enää menisi läpi kouluteineistä, jolloin kauden on pakko tehdä mojova aikahyppy. Kuvausten piti myös tanssahdella näyttelijöiden muiden kiireiden ympärillä ja vähän väliä jaksoja katsoessani minusta tuntuikin, että näyttelijät haluaisivat olla mieluummin jossain muualla. Katselukokemusta eivät helpota tiedot kulissien ongelmista, minkä myötä esimerkiksi aiempi musiikintekijä Labrinth lähti varsin äänekkäästi ovet paukkuen kävelemään. Vaikka pidänkin Hans Zimmeristä säveltäjänä valtavasti, on pakko myöntää, että hänen työnsä kolmannella kaudella kuulostavat paljon geneerisemmältä kuin Labrinthin voimakkaan persoonallinen kädenjälki ja ilman Labrinthiä Euphoria menettää yllättävänkin paljon identiteetistään ja fiiliksestään.

Euphorian avauskauden hienoutta tulee kyllä ikävä. Sarja käynnistyi suorastaan erinomaisesti, käsitellen teinien maailmaa ja siihen liittyviä tabuja paljon synkemmin ja rosoisemmin kuin muut vastaavat, pelkäämättä tökkiä mehiläispesää oikein kunnolla. Avauskausi oli epämukavaa katseltavaa, mutta samalla se teki lähtemättömän vaikutuksen. Kakkoskausi ei ihan päässyt sen tasolle, mutta nuorten vaikeat draamat jaksoivat silti koukuttaa. Euphorian kolmoskausi lähtee täysin eri suuntiin. Se on toki yhä epämukavaa katseltavaa, eikä Levinson millään suostu päästämään näitä hahmoja helpolla, mutta tietty tyylitaju puuttuu tällä kertaa täysin.

Vaikka Levinson on itse ohjannut ja käsikirjoittanut koko kauden, kausi on oudon levällään, erityisesti tunnelmansa puolesta. Toisinaan se yrittää olla tavanomainen trilleri kilpailevista rikollisjengeistä, välillä se tarjoaa omituisen koomisia juttuja, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain hirvittävää kuten sormien tai varpaiden leikkelyä irti ja sitten taas pari jaksoa on omistettu lähes kokonaan sille, että Sydney Sweeney on saatu pyörimään kameran edessä mahdollisimman vähissä vaatteissa. Kunnon kaikessa kauhistuttavuudessaankin uskottavat ja jopa samaistuttavat draamankaaret ovat tällä kertaa minimissä. Osaa tutuista hahmoista ei ole syystä tai toisesta tuotu mukaan ja osa yhä mukana roikkuvista hahmoista, kuten Jules, jäävät täysin tyhjän päälle. Hurjat hetket taas rakentuvat pelkän shokkiefektin varaan, ilman että Levinsonilla tuntuu tällä kertaa olevan mitään sanottavaa niillä hetkillä. Sekaan mahtuu pari yksittäistä mainiota kohtausta ja juttua, kuten Ruen kömpelö yritys ylittää autollaan Meksikon ja Yhdysvaltojen raja avausjaksossa, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten todella turhauttavaa tuotantokautta.

Sentään teknisesti Euphorian kolmas kausi on mainio. Tämäkin kausi on kuvattu filmille ja visuaalinen ilme onkin usein varsin nätti, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain kamalaa. Värien ja varjojen käyttö on myös pääasiassa tyylikästä. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät tehokkaan rosoisiksi kauden edetessä. Tehosteet ovat mainiot ja äänityöskentelykin kelvollista. Onkin sääli, että lahjakkaiden teknisten taitureiden työ valuu hukkaan muuten näin heikossa aikaansaannoksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Euphoria, Yhdysvallat, 2019-2026, HBO, A24, Little Lamb, The Reasonable Bunch

Kiltin tytön murhaopas, kausi 2 (A Good Girl's Guide to Murder - 2026) - sarja-arvostelu

KILTIN TYTÖN MURHAOPAS - KAUSI 2

A GOOD GIRL'S GUIDE TO MURDER

Luoja: Poppy Cogan

Näyttelijät: Emma Myers, Zain Iqbal, Asha Banks, Jude Morgan-Collie, Yali Tobol Margalith, Henry Ashton, Carla Woodcock, Gary Beadle, Anna Maxwell Martin, Peter Sullivan, Yasmin Al-Khudhairi, Kamari Loyd, Annabel Mullion, Adam Astill, Jack Rowan, Anna Brindle ja Eden Hambelton Davies

Genre: mysteeri, jännitys

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 44 minuuttia - 51 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 13

Holly Jacksonin kirjasarjaan perustuva televisiosarja Kiltin tytön murhaopas nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä kesällä 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 ja nyt Kiltti tyttö, julma kosto -kirjaan (Good Girl, Bad Blood - 2020) perustuva toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse pidin avauskautta kelpo rikossarjana ja olen positiivisin mielin odotellut jatkoa. Katsoinkin Kiltin tytön murhaoppaan toisen kauden läpi muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

On kulunut vuosi siitä, kun Pip ratkaisi Andie Bellin murhan. Pip päätyy vasten tahtoaan uuden tutkimuksen äärelle, kun Connorin veli Jamie katoaa syntymäpäiväjuhlien jälkeen.

Wednesday-sarjasta (2022-) ja Minecraft-elokuvasta (A Minecraft Movie - 2025) tuttu Emma Myers palaa rooliinsa Pippa "Pip" Fitz-Amobiksi, josta on muodostunut Little Kiltonin pikkukaupungin paikallinen julkkis, tytön ratkottua pitkään mysteeriksi jääneen katoamisen ja murhan. Pip on juuri ehtinyt päättää, että murhatutkinnat jäävät hänellä menneisyyteen, koska hän ei halua joutua saman pakkomielteen valtaan, minkä lisäksi hän jännittää lähipiirinsä turvallisuuden puolesta, mutta totta kai uusi mysteeri nostelee päätään. Myers suoriutuu toistamiseen mainiosti roolistaan, tulkiten hyvin hahmonsa päämääräisyyttä ratkaista tapaus, mutta Pip on hahmona toisinaan hieman turhauttava, tytön toimiessa turhankin impulsiivisesti, aiheuttaen enemmän lisäongelmia kuin ratkaisten asioita.

     Vanhoista tutuista menossa ovat mukana myös Pipin vanhemmat Victor-isä (Gary Beadle) ja Leanne-äiti (Anna Maxwell Martin), Pipin paras kaveri Cara (Asha Banks), Pipin nykyinen poikaystävä Ravi (Zain Iqbal), tyttöjä huumannut ja raiskannut Max (Henry Ashton), vankilassa murhasta tuomittuna viruva Becca (Carla Woodcock), sekä Connor (Jude Morgan-Collie), jonka veli Jamie (Eden Hambelton Davies) katoaa mysteerisesti Connorin syntymäpäiväjuhlien jälkeen, käynnistäen uuden tutkimuksen. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia rooleissaan. Ashton onnistuu olemaan tehokkaan inha liero rikkaasta perheestä tulevana ja valta-asemaansa väärin käyttävänä Maxina.

Kiltin tytön murhaoppaan toinen tuotantokausi on kelvollista jatkoa mainiolle avauskaudelle, mutta ihan samalle tasolle ei tässä päästä. Kakkoskausi on hitusen ailahteleva kokonaisuus ja mielestäni tämänkertainen tapaus, Jamie Reynoldsin katoaminen ei ollut yhtä koukuttava kuin edelliskauden murhamysteeri. Se on ihan mielenkiintoinen, mutta se ei nappaa mukaansa yhtä tehokkaasti. Tutkimus sisältää hyviä hetkiä, sekä oivallisen huipennuksen, mutta jäin kaipaamaan jotain napakampaa, joka olisi saanut ahmimaan jaksoja toisensa perään, kun palaa halusta saada tietää mitä onkaan meneillään.

Varsinaista katoamistutkimusta enemmän olin lopulta kiinnostuneempi Maxin oikeudenkäynnistä, kun Pip ja kumppanit yrittävät saada kultalusikka takapuolessaan syntyneen nulikan vastuuseen teoistaan. Tämän juonikuvion jännite pysyy mielestäni paremmin yllä, vaikka juuri tässä kuviossa Pipin impulsiivisuus ja sen myötä asioiden ratkomista haittaava käytös nostelee päätään. Vaikkei Kiltin tytön murhaoppaan toinen kausi olekaan mikään erityisen vakuuttava napakymppi, se oli heikkouksineenkin tarpeeksi toimiva. Toivonkin, että sarja saa vielä jatkoa ja kirjasarjan päätösosa Kiltti tyttö, kohta kuollut (As Good as Dead - 2021) saisi vielä adaptaationsa.

Tuotantokauden ohjaajakaksikko Asim Abbasi ja Jill Robertson tekevät kelpo työtä tunnelman kanssa, mutta Poppy Coganin ja itse kirjailija Holly Jacksonin tekstit eivät ole yhtä vahvoja. Teknisesti Kiltin tytön murhaopas jatkaa oivallisella linjallaan. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on menettelevää, joskin Pipin erikoinen pukeutumistyyli saikin toisinaan kohottelemaan kulmia. Myös äänimaailma on pätevästi työstetty ja Heather Christianin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, jääden tosin ajoittain eri artistien esittämien kappaleiden varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

A Good Girl's Guide to Murder, Iso-Britannia, 2024-, BBC, Moonage Pictures, ZDFneo

Masters of the Universe (2026) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Travis Knight

Näyttelijät: Nicholas Galitzine, Camila Mendes, Jared Leto, Idris Elba, Alison Brie, Kristen Wiig, James Purefoy, Charlotte Riley, Morena Baccarin, Jóhannes Haukur Jóhannesson, Christian Vunipola, Sasheer Zamata, Gary Martin, James Wilkinson, Hafþór Júlíus Björnsson, Kojo Attah, Tom Wilton, Jon Xue Zhang, Sam C. Wilson, Hung Dante Dong ja James Apps

Genre: fantasia, toiminta, seikkailu, scifi, komedia

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu Mattelin leluihin ja niiden pohjalta tehtyyn piirrossarjaan He-Maniin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984). Lelujen pohjalta oli jo tehty animaatioelokuva The Secret of the Sword (1985), sekä näytelty elokuva Masters of the Universe (1987), mutta kun jälkimmäinen oli paha taloudellinen epäonnistuminen, koko brändi koki ikävän kolauksen. Vuonna 2007 John Woo yritti tehdä elokuvan aiheesta, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2009 Sony hankki elokuvaoikeudet Warner Brosilta, joka ei ollut saanut aikaiseksi leffaa. Käsikirjoitusta kävi työstämässä useampi henkilö ja ohjausvastuu siirtyili John Stevensonilta Jon M. Chulle, Jeff Wadlow'lle, McG:lle, David S. Goyerille ja Aaron ja Adam Neelle. Keväällä 2019 päärooliin He-Maniksi valittiin Noah Centineo, mutta hän jätti elokuvan kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 2022 Netflix hankki franchisen oikeudet ja ryhtyi työstämään näyteltyä leffaa parin animaatiosarjansa ohelle. Kyle Allen roolitettiin He-Maniksi ja hän ehti aloittaa tiukan treenin, ennen kuin Netflix perui elokuvan kesällä 2023. Alkuvuodesta 2024 Amazon MGM Studios ilmoitti hankkineensa oikeudet ja ryhtyneensä työstämään elokuvaa. Chris Butler viimeisteli lopullisen käsikirjoituksen, Travis Knight palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025. Nyt Masters of the Universe on vihdoin saapunut elokuvateattereihin, sen jälkeen kun moni fani ehti jo ajatella, ettei leffa tulisi ikinä näkemään päivänvaloa. Itse katsoin joitain jaksoja He-Manista lapsena, mutten ollut koskaan erityisen innoissani franchisesta ja Dolph Lundgrenin tähdittämän kasarielokuvankin näin vasta tänä vuonna. Odotukseni uutta Masters of the Universea kohtaan eivät ole olleet korkeat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun prinssi Adam oli lapsi, hän joutui pakenemaan Maahan, universumin mahtavimmat voimat sisältävän miekan kanssa, pahan Skeletorin valloitettua hänen kotiplaneettansa Eternian. Aikuisena Adamin on saatava kadottamansa miekka takaisin, päästäkseen takaisin kotiinsa ja pelastaakseen Eternian Skeletorin kynsistä.

Usean mutkan kautta päärooliin Eternian prinssi Adamiksi, eli sankari He-Maniksi valittiin vastikään Lammasetsivissä (The Sheep Detectives - 2026) nähty Nicholas Galitzine. Kun Adam oli vielä lapsi, hänen kotiplaneettansa joutui häikäilemättömän julman Skeletorin (Jared Leto) ja tämän armeijan hyökkäyksen kohteeksi, minkä takia Adam lähetettiin piiloon Maa-planeetalle Skeletorin tavoitteleman voimamiekan kanssa. Galitzine tulkitsee hyvin hahmonsa kaksijakoisuutta, Adamin vartuttua kahden eri maailman poikana ja kun hänestä on tullut aikuinen mies, on hänen otettava itseään niskasta kiinni, pelastaakseen Eternian Skeletorilta. Adamin kasvutarina on kelvollisesti rakennettu ja Galitzine onnistuu olemaan uskottava niin aluksi pelokkaana Adamina kuin hissuksiin rohkaistuvana ja voimamiekan myötä suureksi sankariksi nousevana lihaksikkaana He-Manina. Oivallinen on myös Jared Leto, joka onnistuu tekemään Skeletorista niin päheän pahiksen kuin yllättävän koomisenkin hahmon, pitämällä silti tietyn kierouden koko ajan mukana.

     Elokuvassa nähdään myös James Purefoy ja Charlotte Riley Adamin vanhempina, eli Eternian kuningas Randorina ja kuningatar Marlenana, Idris Elba kuninkaankaartin päällikkönä Duncanina ja Camila Mendes hänen tyttärenään Teelana, Morena Baccarin pyhää Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, sekä Alison Brie Skeletoria uskollisesti seuraavana Evil-Lyninä. Lisäksi menossa ovat mukana monet muutkin tutut Masters of the Universe -hahmot, kuten taistelurobotti Roboto (äänenä Kristen Wiig) ja Adamin uskollinen tiikeriratsu Battle Cat (Tom Wilton), jotka jäivät Lundgrenin leffasta pois budjettisyistä. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa vähintään kelvollisia rooleissaan, Elban ollessa vähemmän yllättäen näyttelijäkaartin karismaattisin esiintyjä Asemiehenä.

Masters of the Universe vuosimallia 2026 oli hitusen ristiriitainen elokuva, jonka parissa viihdyin kuitenkin suurimmaksi osaksi ajasta oikein hyvin, vaikka leffa onkin lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan liian pitkäksi venytetty. Isoin ristiriitaisuuden aihe itselleni on elokuvan huumori. Leffa nojaa vahvasti komediaan, mutta vitsien taso heittelee villisti ääneen naurattavista hetkistä silmien pyörittelyä aiheuttaviin juttuihin. Välillä komediaosasto menee sieltä, mistä aita on matalin ja leffassa on etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana turhan paljon kompurointia ja naamalleen lässähdyksiä, sekä hetkiä, joissa katsojana ehtii luulla näkevänsä jotain vakavampaa tai eeppistä, mutta kohtaus muutetaankin vitsiksi. Osa vitseistä myös toistuu aivan liian monta kertaa, kuten läppä siitä, miksi Eternian hahmot ovat saaneet veikeät nimensä, kuten "Fisto", "Mekaneck" ja "Ram-Man".

Jos jostain kuitenkin pidin todella paljon, niin siitä, kuinka avoimesti ja lämpimästi elokuva syleilee Masters of the Universe -franchisea sen höpsömpienkin puolten kanssa. Olemme selvästi päässeet yli ajasta, jolloin sarjakuvien ja piirrossarjojen elokuva-adaptaatioiden piti olla mahdollisimman synkkiä ja totisia. Uusi leffa uskaltaa olla värikkyyttä pursuava seikkailuleffa, jonka hahmot näyttävät eläviltä leluilta ja joka tiedostaa, kuinka hupsuja juttuja brändi sisältää. Hymy nousee vähän väliä huulille ja veikkaisin monien kasarilasten pyyhkivän onnen kyyneliä teatterissa, kun pääsee vihdoin ja viimein näkemään (pääasiassa) lähdemateriaalilleen uskollista leffaa.

Elokuva pyrkii olemaan kuin lauantain lastenohjelmat näytellyssä muodossa ja siinä se onnistuu suurimmaksi osaksi oivallisesti. Vioistaan huolimatta Masters of the Universe on viihdyttävä paketti, joka tarjoaa parhaimmillaan hauskoja juttuja, mainion vauhdikasta toimintaa, sekä toisella puoliskollaan myös onneksi hieman painavampiakin hetkiä, kun leffa malttaa olla vääntämättä kaikkea vitsiksi. Kohtaus, jossa Adam muuttuu ensi kertaa He-Maniksi, nostattaa taatusti ihon kananlihalle monilla katsojilla, mutta mukana on myös hetki, jonka aikana saattaa huomata pyyhkivänsä kyyneltä poskeltaan. Seikkailun ohesta löytyy myös kelpo teemoja esimerkiksi maskuliinisuudesta ja sen monista eri puolista, Adamin pohtiessa, millaista miestä hänestä on odotettu koko hänen ikänsä.

Leffan ohjausvastuun sai lopulta Travis Knight, jolle leluihin ja piirrossarjoihin perustuvat elokuvat eivät ole mikään uusi juttu - olihan hän ohjannut aiemmin erittäin hyvän Transformers-leffa Bumblebeen (2018). Knightin työ Masters of the Universen parissa on epätasaisempaa, mutta lopputuloksesta näkyy aito palo ja into projektia kohtaan. Monen käsikirjoittajan työstä lopulta muovautunut teksti kaipaisi viilausta ja tiivistystä, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyvät raamit lystikkäälle fantasiaseikkailulle, jolle näkisi ihan mielellään jatkoakin. En tosin tiedä, onko Masters of the Universelle sen vertaa kysyntää enää vuonna 2026, jotta elokuva voisi tienata tarpeeksi, että jatko-osalle näytettäisiin vihreää valoa - leffa kun vieläpä maksoi jopa noin 200 miljoonaa dollaria! Käytetyt taalat näkyvät kyllä leffasta ja Eternia tarjotaan visuaalisesti pääasiassa näyttävänä maailmana. Toisinaan on selvää, että näyttelijät patsastelevat pelkän taustakankaan edessä, mutta mukana on myös hienoja lavasteita ja vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin toteutettuja hirviöitä. Leffa on myös osaavasti kuvattu, äänimaailma rymisee hyvin ja leffan parasta antia taitavat olla Daniel Pembertonin mukaansatempaavat musiikit, jotka jäävät nykypäivälle poikkeuksellisesti jopa päähän soimaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustavat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Escape Artists, Mattel Studios, Metro-Goldwyn-Mayer

Backrooms (2026) - elokuva-arvostelu

BACKROOMS

Ohjaus: Kane Parsons

Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve, Lukita Maxwell, Finn Bennett, Mark Duplass, Krista Kosonen, Avan Jogia ja Robert Bobroczkyi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Backrooms perustuu Kane Parsonsin YouTube-videosarjaan, joka puolestaan pohjautuu 4chan-foorumilla julkaistuun kuvaan keltaisten kattolamppujen valaisemasta toimistotilasta, jonka ympärille kehiteltiin kokonainen mytologia. Alkuvuodesta 2023 ilmoitettiin, että Parsons pääsee tekemään ihka aidon elokuvan aiheesta ja vieläpä A24:n ja James Wanin Atomic Monster -yhtiön tuottamina. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäiset lavasteet, jotka olivat lopulta niin labyrinttimäiset, että osa kuvausryhmästä myönsi jälkikäteen eksyneensä niissä. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Backrooms on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Backrooms ei ollut etukäteen tuttu konsepti ja kuulin koko hommasta vasta, kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni ryhtyi hehkuttamaan minulle, että siitä on tulossa oikea leffa. Ruotsin reissuni takia minulta kesti melkein viikko, kunnes pääsin vihdoin uteliaana katsomaan, mistä Backroomsissa on oikein kyse?

Huonosti menestyvää huonekaluliikettä pyörittävä Clark löytää myymälänsä alakerrasta portaalin omituiseen tilaan, joka vaikuttaisi jatkuvan loputtomiin.

12 Years a Slave -elokuvasta (2013) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Doctor Strange -leffoistakin (2016-2022) tuttu Chiwetel Ejiofor näyttelee Clarkia, joka pyörittää omaa huonekaluliikettään, jolla ei mene kummoisesti. Tämän lisäksi Clarkin vaimo on vastikään jättänyt hänet ja alkoholismikin on hivuttautunut takaisin hänen elämäänsä. Ja jos tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa, Clarkin merirosvoteemaisen kaupan alakerrassa on portaali vähän erilaiseen takahuoneeseen, missä piilee omat salaisuutensa ja mistä ei välttämättä noin vain pääsekään pois. Ejiofor tulkitsee hyvin hahmonsa piinattua mielenmaisemaa ja sitten pakkomiellettä, mikä Clarkilla muodostuu tätä omituista paikkaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös Lukita Maxwell ja Finn Bennett Clarkin kaupassa työskentelevinä Katina ja Bobbyna, vastikään Sentimental Valuesta (Affeksjonsverdi - 2025) palkintoehdokkuuksia kahminut Renate Reinsve Clarkin terapeuttina Maryna, sekä takaumissa Suomen oma Krista Kosonen Maryn äitinä Norana - torille! Ejioforin ohessa Reinsve on selvästi näyttelijäkaartin vahvinta antia. Hän esittää hyvin terapeuttihahmonsa suurta epäluuloa Clarkin selityksistä tästä mysteerisestä paikasta, jonne voi kävellä myymälän seinän läpi ja joka jatkuu loputtomasti joka suuntaan kuin maailman valtavin tunneliverkosto. Vielä paremmin hän suoriutuu leffan loppusuoralla, kun myös Mary päätyy takahuoneisiin.

Backrooms ei tosiaan ollut etukäteen juuri yhtään tuttu juttu minulle, mutta jo avausviikonloppuna kävi selväksi, että kyseessä on aikamoinen ilmiö ja että tälle elokuvasovitukselle oli kysyntää maailmalla. Sen lisäksi, että Backrooms takoi A24-yhtiön isoimman avausviikonlopputuloksen lippuluukuilla, elokuvan ohjaaja Kane Parsonsista muodostui 20-vuotiaana nuorin leffaohjaaja ikinä, jonka elokuva oli maailmalla avausviikkonsa menestynein. Lisäksi tämä, vähän aikaa sitten ilmestynyt Obsession (2025) ja alkuvuodesta pikaisen teatterikierroksen saanut Iron Lung (2026) ovat osoituksia siitä, että Hollywoodissa on tapahtumassa aikamoinen murrosvaihe, kun sketseihin ja pelivideoihin erikoistuneet tubettajat rikkovat rajoja ja ennätyksiä pikkubudjetin kauhuleffoillaan. Selvästi studiomääräysten pohjalta tehty kaavamainen Passenger (2026) onkin esimerkkinä jäänyt täysin näiden leffojen jalkoihin, saaden taatusti monet studiopamput jännittämään, kun aiemmin niin takuuvarmat hitit eivät enää jaksakaan kiinnostaa katsojia.

On myös hienoa, että A24, Atomic Monster ja muut antoivat YouTubeen Backrooms-lyhytvideoita tehneen Kane Parsonsin sekä ohjata tämän kunnon elokuvan, että vielä tehdä sen selvästi vapain käsin. Lopputuloksesta paistaa palo projektia kohtaan ja halu tuoda tämä kiehtova ja aika ahdistavakin idea vielä isompien yleisöjen eteen. Asia olisi taatusti ollut toinen, mikäli studio olisi vain maksanut oikeuksista ja palkannut puikkoihin jonkun periaatteessa kokeneemman, mutta samalla koko hommaan huonommin perehtyneen tekijän.

Mutta miten Backrooms toimi minun kaltaiselleni katsojalle, jolle koko juttu ei ollut etukäteen tuttu? Yllättävänkin hyvin. Pidin erittäin paljon elokuvan konseptista ja Parsonsin rakentamasta epämukavasta tunnelmasta. Sen verran mitä jälkikäteen luin ja katselin videoita, Parsons on onnistunut yhdistelemään eri asioita, mitkä Backroomsissa ovat viehättäneet ihmisiä, oli kyse sitten itse valtavan takahuonemiljöön ahdistavasta fiiliksestä, Parsonsin omien videoiden found footage -tyylistä, takahuoneissa vaanivista olennoista tai siitä omasta suosikistani, eli kauhun psykologisemmasta annista. Takahuoneet toimivat kiehtovana metaforana Clarkin rikkoutuneelle mielenmaisemalle, josta niin mies kuin hänen terapeuttinsa yrittävät ottaa selkoa. Kiehtovia vertauskuvia löytyy myös tekoälyyn ja sen kömpelöön yritykseen kopioida oikeaa maailmaa. Osaa katsojista tämä psykologisempi kauhu todennäköisesti pitkästyttää, mutta itse pidin sitä lopulta paljon karmivampana kuin loppuhuipennuksen tavanomaisempaa pakoa mörökölliltä. Osa katsojista tulee myös pitämään leffaa liian hämmentävänä, mutta omaan makuuni Backrooms olisi voinut vieläkin enemmän jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, sillä loppusuora on turhan selittelevä.

Teknisestikin Backrooms on erittäin mainio ja ensimmäisenä on pakko nostaa esiin se kaikista ilmeisin aspekti, eli itse takahuoneet, jotka toteutettiin jättimäisillä lavasteilla. Lopputulos on kertakaikkisen upea. Aluksi paikka näyttää vain kellertävästi valaistulta toimistotilalta, mutta mitä syvemmälle pääsemme alueella, sitä oudommaksi se muuttuu. Esineet saattavatkin olla seinällä tai jopa sulautuneet kiinni lattiaan, ovien kahvojen määrässä ei ole järkeä, kaiteet on aseteltu täysin epäloogisiin paikkoihin ja tarpeeksi syvällä näyt ovat entistä absurdimpeja. Tällä arkisten asioiden vinksahtaneella hyödyntämisellä saadaan jo aikaan tehokkaita puistatuksia. Myös puvustus on oivallista ja maskeeraus pätevää. Kameratyöskentely on onnistunutta, leikkaus sujuvaa ja Parsonsin sekä Edo Van Breemenin säveltämät musiikit tehostavat uhkaavaa tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Backrooms, Yhdysvallat, A24, 21 Laps Entertainment, Atomic Monster, Blumhouse-Atomic Monster, Chernin Entertainment, Oddfellows Pictures, Phobos

Abbott Elementary, kausi 5 (2025-2026) - sarja-arvostelu

ABBOTT ELEMENTARY - KAUSI 5

Luoja: Quinta Brunson

Näyttelijät: Quinta Brunson, Tyler James Williams, Janelle James, Chris Perfetti, Sheryl Lee Ralph, Lisa Ann Walter, William Stanford Davis, Luke Tennie, Jerry Minor, Taylor Garron, Zack Fox, Lela Hoffmeister, Marcella Arguello, Matthew Law, Benjamin Norris, Pam Trotter ja Taraji P. Henson

Genre: komedia

Jaksomäärä: 22

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Quinta Brunsonin luoma komediasarja Abbott Elementary nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2021. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Abbott Elementaryn viides kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse olen pitänyt neljästä aiemmasta kaudesta ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Janine ja muut opettajat yrittävät saada kouluvuoden toimimaan, kun käy ilmi, että Abbottin koulurakennuksessa on paljon ongelmia.

Abbott Elementaryn tutut hahmot tekevät jälleen paluun. Janine (Quinta Brunson) ja Gregory (Tyler James Williams) ovat saaneet laadittua hyvän tasapainon työelämänsä ja parisuhteensa välille ja molemmat iloitsevat, koska he eivät enää ole Abbottin uudet opettajat, Dominicin (Luke Tennie), entisen Abbottin oppilaan aloitettua työt koulussa opettajana. Rehtori Ava (Janelle James) osoittaa jälleen epäpätevyyttään, vaikka tiukan paikan tullessa hän on myös valmis auttamaan koulua, sen henkilökuntaa ja oppilaita. Myös Melissa (Lisa Ann Walter), Jacob (Chris Perfetti) ja Barbara (Sheryl Lee Ralph) saavat aikansa loistaa, eikä pidä tietenkään unohtaa koulun hieman hömelöä talonmiehenä, herra Johnsonia (William Stanford Davis), joka jaksaa yllättää niin tiedoillaan kuin sivubisneksillään. Nämä hahmot ovat kertakaikkisen mainioita ja on jälleen mukavaa aloittaa uusi lukuvuosi heidän kanssa. Näyttelijät jatkavat oivallista työtä rooleissaan, etenkin James ja Davis rehtori Avana ja talonmies Johnsonina.

Abbott Elementary jatkaa hauskuuttamistaan yhä viidennellä kaudellaan, mutta sarjan tietty terä on jo selvästi hieman kulunut. Tuotantokausi sisältää joitain vekkuleita oivalluksia koulumaailmasta ja opettajien arjesta ja elämistä, mutta toisinaan tuntuu, että sarja on alkanut kierrättämään samoja vitsejä. Hahmot ovat onneksi niin ilahduttavia, että vaikka juonikuviot jättäisivätkin toisinaan kylmäksi ja osa jaksoista tuntuisi enemmän täytteeltä, sarjaa katsoo edelleen tyytyväisenä.

Pakkaa yritetään sekoittaa kauden puolenvälin tietämillä, kun koulussa tapahtuva suuri vesivahinko ajaa niin opettajat kuin oppilaat paiskimaan hommia hylätyssä ostoskeskuksessa. Tämä kolmesta jaksosta koostuva tarinakaari on selvästi tarkoitettu tämän kauden koukuksi, mutta minut se jätti hieman kylmäksi. Sen sijaan jaksoja, joista pidin paljon, olivat viides jakso, jossa Abbottin väki yhdistää halloweenin ja luokkaretken puistoon hulvattomin lopputuloksin, kahdestoista jakso, jossa jokavuotiset valokuvaukset aiheuttavat kulmien kohottelua, kun käy selväksi että jotkut muokkailevat kuviaan reippaalla kädellä, sekä kahdeskymmenes jakso, jossa Barbaralle päätetään näyttää Avatar: Fire and Ash -elokuva (2025), eikä rouva malta olla kyselemättä ihan kaikista yksityiskohdista koko ajan.

Teknisesti Abbott Elementary pitää tasonsa ja sarja jatkaa tutulla pseudodokumenttilinjallaan, mikä pääasiassa toimii, mutta jättää myös jälleen ihmettelemään, että ketkä tätä koulua ja sen väkeä haluavat kuvata vuodesta toiseen? Kameratyöskentely on toimivaa ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ovat mainiot, etenkin suuren ja hylätyn ostoskeskuksen puitteet näyttävät hienoilta. Puvustus on oivallista ja halloweenjakson maskeeraukset veikeät. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Abbott Elementary, Yhdysvallat, 2021-, 20th Television, Warner Bros. Television, Delicious Non-Sequitur Productions

The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996) - elokuva-arvostelu

THE ROCK - PALUU HELVETTIIN

THE ROCK

Ohjaus: Michael Bay

Näyttelijät: Nicolas Cage, Sean Connery, Ed Harris, John Spencer, David Morse, Michael Biehn, William Forsythe, Vanessa Marcil, John C. McGinley, Tony Todd, Bokeem Woodbine, Danny Nucci, Claire Forlani ja Stanley Anderson

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Rock - paluu helvettiin on Michael Bayn ohjaama toimintaelokuva. David Weisberg ja Douglas S. Cook keksivät elokuvan tarinan ja käsikirjoittivat sitä yhdessä usean kirjoittajan, kuten Mark Rosnerin ja Jonathan Hensleigh'n kanssa, minkä lisäksi jopa Aaron Sorkin ja Quentin Tarantino toivat oman panoksensa erityisesti dialogiin. Yhdysvaltojen käsikirjoittajien liitolla oli kuitenkin selvät säännöt siitä, kuinka paljon kirjoittajan pitää olla vastuussa lopullisesta tekstistä, eivätkä lopulta muut kuin Weisberg, Cook ja Rosner saaneet nimeään elokuvaan, mistä Hensleigh ja jopa ohjaaja Bay suuttuivat. Bay oli myös turhautunut Buena Vista -yhtiönsä kautta levittäjänä toimivan Walt Disney Studiosin tuottajiin, jotka vahtivat kuvauksia ja vaativat muutoksia. Bay meinasi poistua projektista, mutta yksi tähdistä, Sean Connery sai puhuttua hänet ympäri ja vakuutettua tuottajat Bayn taidoista. Ongelmia tuotti myös se, että Alcatrazin saari, missä leffaa kuvattiin, oli tuohon aikaan turistikohde, mitä ei suostuttu sulkemaan kuvausten ajaksi, joten kuvauksia oli jatkuvasti seuraamassa useita ihmisiä. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja The Rock - paluu helvettiin sai maailmanensi-iltansa Alcatrazin saarella 3. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai ihan positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja parhaan äänen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Rockin ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun entinen merijalkaväen kenraali miehineen valtaa Alcatrazin vankilan ja uhkaa pommittavansa San Franciscoa myrkyllisillä ohjuksilla, heidät voi pysäyttää vain FBI:n räjähdeasiantuntija Stanley Goodspeed ja ainoana ihmisenä Alcatrazista karannut rikollinen John Mason.

Päärooliin FBI:n räjähdespesialisti Stanley Goodspeediksi yritettiin aluksi houkutella Arnold Schwarzeneggeria, mutta koska mies ei pitänyt siitä, millä mallilla käsikirjoitus oli tuolloin, hän kieltäytyi - päätös, jota Arska turhautuneena katui nähtyään valmiin elokuvan. Roolin nappasi lopulta Nicolas Cage, joka ei ollut tuossa kohtaa vielä tähdittänyt ison luokan toimintaleffaa. Cage suoriutuu osastaan pätevästi, vaikka ajoittain hänelle tutut yliampuvat maneerit nostelevatkin päätään. Goodspeed ei ole mikään toiminnan mies, vaan enemmänkin konttorirotta, joka kuitenkin vedetään kentälle, kun hänen räjähteiden ja kemikaalien asiantuntijuus nousee elintärkeäksi ominaisuudeksi.

     Ed Harris taas näyttelee merijalkaväen prikaatikenraali Frank Hummelia, joka kokee valtion pettäneen niin hänet kuin hänen miehensä, pistämällä heidät puolustamaan maataan kuolemaan asti ja sitten vähät välittäen heidän kohtaloistaan ja traumoistaan. Suuttunut Hummel päättääkin jäljelle jääneiden miestensä kera vallata aiemmin vankilana toimineen Alcatrazin saaren, pitää turisteja panttivankinaan ja uhata viereistä San Franciscon suurkaupunkia hirvittävää myrkkykaasua sisältävillä ohjuksilla, saadakseen monien miljoonien lunnaat kaatuneiden sotilaiden omaisille. Harris on roolissaan karismaattinen ja Hummel on oiva pahis, sillä katsojana voi hyvin ymmärtää miehen katkeruutta. Entisen kenraalin toimien taakse on kuitenkin vaikea asettua, tämän pistäessä miljoonien siviilien henget vaakalaudalle.

Ja kolmantena tähtenä The Rock - paluu helvettiin -elokuvassa nähdään Sean Connery, joka näyttelee John Masonia, joka on ainoana ihmisenä historiassa karannut Alcatrazin vankilasta ja jonka tietoa FBI ja Navy SEAL -joukot tarvitsevat päästäkseen saarelle huomaamatta pysäyttämään Hummelia. Kuten arvata saattaa, myös Connery uhkuu karismaa ja hänen monitahoinen hahmonsa on erittäin kiehtova. Connery vetää osansa osittain pilke silmäkulmassa, mutta Alcatraziin palatessaan miehen hymy hyytyy ja Connery hoitaakin loppusuoran rautaisella otteella. Mason ja Goodspeed myös muodostavat oivan kaksikon, jonka välistä sanailua ja hidasta yhteisymmärrystä on mukava seurata.

     Elokuvassa nähdään myös John Spencer FBI:n johtaja Womackina, Vanessa Marcil Goodspeedin tyttöystävänä Carlana, Michael Biehn Navy SEAL -tiiminjohtaja Andersonina, sekä muun muassa David Morse, Tony Todd, Bokeem Woodbine ja John C. McGinley Hummelia seuraavina sotilaina.

Muistin, että The Rock - paluu helvettiin on hyvä toimintaelokuva, mutta en muistanut, että se on NÄIN HYVÄ. Siis huh huh, heti ensiminuuteista lähtien leffa naulasi minut penkkiini ja pisti minut sitten sellaiseen kyytiin, että toistin useaan kertaan ääneen "ai hitto, tämä on tykki pätkä!". Oli Michael Baysta nykyään elokuvantekijänä mitä mieltä tahansa, vuonna 1996 hän oli varsinainen ässä hommassaan, tietäen tasan tarkkaan, kuinka tarjota vaikuttavaa, koukuttavaa ja jännittävää toimintaa koko rahan edestä.

The Rock - paluu helvettiin tempaisee mukaansa niin vimmalla, että varttia päälle parin tunnin kesto tuntuu menevän kuin hujauksessa. Jos jotain Bay ymmärtää hyvin, niin pitää tiettyä kiireellisyyden tuntua kaiken aikaa yllä. Enkä tarkoita sitä, että Bay hoitaisi hommansa kiirehtien, vaan että hahmoilla on kiire selvittää homma, ennen kuin Hummel laukaisee myrkkykaasuohjuksensa kohti San Franciscoa. Tietty intensiteetti on koko ajan läsnä, saaden katsojankin adrenaliinitasot koholle. Sydän hakkaa yhä vain lujempaa ja hikipisarat valuvat pitkin ohimoita, kun seuraa Goodspeedin, Masonin ja muiden yritystä livahtaa Alcatraziin ja pysäyttämään Hummel. Sitä ennen tosin on viihdyttävää katsoa, kun Goodspeed ja muut yrittävät saada Masonin suostumaan koko operaatioon. Miksi mies auttaisi maata, joka ei ole tarjonnut hänelle mitään muuta kuin pitkiä reissuja kiven sisässä?

Vaikka elokuvassa onkin huimia, oikeiden stunttien ja käytännön tehosteiden varaan rakennettuja toimintakohtauksia, kuten vauhdikas ja räjähtävä takaa-ajo pitkin San Franciscon katuja, sekä alati tiivis tunnelma tehtävän kiireellisyyden takia, The Rockin todellinen voimavara syntyy sen kolmesta päähenkilöstä. Goodspeed, Mason ja Hummel ovat jokainen niin hyvin näyteltyjä kuin hyvin kirjoitettuja tyyppejä. Goodspeedin ja Masonin bondausta leffan aikana on usein hupaisaa seurata, miesten naljaillessa hyvin toisilleen, mutta yhä vain uskollisemmin auttaen toisiaan hädästä. Äärimmäisestä suunnitelmastaan huolimatta Hummelin taakse on myös osittain helppo asettua, sillä tämä vain haluaa valtion arvostavan niitä, jotka antavat henkensä valtionsa puolesta.

Teknisiltä ansioiltaankin The Rock - paluu helvettiin toimii vakuuttavasti. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka nyt 30 vuotta myöhemmin tietyt Michael Bayn visuaaliset kikat näyttäytyvätkin jo hieman koomisena tehokeinona, kuten alhaalta otetut, kohteen ympärillä pyörivät ylidramaattisen hidastetut kuvat hengästyneestä hahmosta keskellä katua. Leikkaus on nopeatempoista, mutta toimivaa, sillä se vain tehostaa tehtävän kiireellisyyden ja sähäkkyyden tuntua. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset mainiot. Praktikaalitehosteet näyttävät todella upeilta, oli kyse sitten oikeasti romuttuvista autoista tai aidoista räjähdyksistä. Äänimaailma on erittäin tehokas ja Hans Zimmerin ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat, tunnelmoiden taustalla innostavan mahtipontisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Rock, 1996, Hollywood Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films