Psycho Killer (2026) - elokuva-arvostelu

PSYCHO KILLER

Ohjaus: Gavin Polone

Näyttelijät: Georgina Campbell, James Preston Rogers, Nigel Shawn Williams, Grace Dove, Logan Miller, Malcolm McDowell, Stephen Adekolu ja Aaron Merke

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Psycho Killer on uusi slasher-kauhuelokuva. Andrew Kevin Walker kirjoitti ensimmäisen käsikirjoituksen leffaan jo 20 vuotta sitten ja vuonna 2009 Limp Bizkit -yhtyeen laulaja Fred Durst tarttui projektiin ohjaajana. Kuitenkin vuotta myöhemmin Gavin Polone korvasi hänet ja kuvausten oli määrä käynnistyä keväällä 2011, mutta projekti ei edennyt. Vasta vuonna 2023 New Regency -yhtiö tarttui leffaan uudelleen ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa. Yhdysvalloissa Psycho Killer sai ensi-iltansa vasta lähes kolme vuotta myöhemmin, helmikuussa 2026 ja kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn - elokuvalla oli aluksi jopa pyöreät nolla prosenttia Rotten Tomatoesissa! Elokuva oli myös taloudellinen epäonnistuminen, joten sitä ei tuotu Suomen teattereihin lainkaan. Itse olin kiinnostunut leffasta sen mainosten takia, mutta murska-arviot laskivat odotuksiani reippaasti. Päätin silti antaa mahdollisuuden Psycho Killerille, kun huomasin sen ilmestyneen Disney+ -palveluun.

Kansasilainen maantiepoliisi Jane Archer lähtee jahtaamaan Yhdysvaltojen halki sadistista sarjamurhaajaa, joka tappoi hänen aviomiehensä.

Hyytävässä Barbarianissa (2022) nähty Georgina Campbell näyttelee Kansasissa toimivaa maantiepoliisia, Jane Archeria, joka on rakastunut kollegaansa Mikeen (Stephen Adekolu) ja he ovatkin onnellisesti yhdessä. Onni kuitenkin katkeaa, kun Jane näkee jonkun miehen ampuvan Miken ja kaahaavan karkuun. Jane on varma, että kyse on Yhdysvaltoja piinaavasta satanistisesta sarjamurhaajasta, Sivaltajasta ja päättääkin lähteä kostoretkelle, pistääkseen tappajan kylmäksi. Campbell on näyttelijänä hyvä, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle mahdollisuutta syventää Janen hahmoa ja tämä jääkin harmillisen etäiseksi läpi leffan. Sivaltaja, eli leffan nimen psykopaattitappaja sisältää myös potentiaalia, mutta sekin hukkuu kömpelöön tekstiin, joka ei oikein tiedä, mitä tällä hurjalla järkäleellä pitäisi tehdä. Suurikokoinen James Preston Rogers on kuitenkin karmiva ilmestys maskinsa kanssa pimeydessä.

     Elokuvassa nähdään myös Nigel Shawn Williams Janen isänä, Grace Dove agentti Collinsina, sekä Malcolm McDowell satanistikulttia johtavana herra Pendletonina ja Logan Miller häntä seuraavana Marvinina. Nämä sivuhahmot jäävät täysin yhdentekeviksi tyypeiksi ja McDowell ja Miller tuntuvat esiintyvän ihan väärässä leffassa, tehdessään satanistihahmoistaan enemmänkin koomisia, mikä on omituisessa ristiriidassa elokuvan muun synkän ankeuden kanssa.

Enpä enää ihmettele, miksi Psycho Killer koki yli vuosikymmenen ajan tuotanto-ongelmia ja miksi kuvausten jälkeen sen julkaisua panttailtiin lähes kolme vuotta. Kyseessä on kehno kauhuraina, jonka käsikirjoituksen huonous pistää todella rapsuttelemaan päätä, koska Andrew Kevin Walkerhan tunnetaan ensisijaisesti kenties kaikkien aikojen parhaan sarjamurhaajaelokuvan, eli Seitsemän (Se7en - 1995) käsikirjoittajana. Miten sellaisen genremestariteoksen ja kahden vuosikymmenen väännön jälkeen lopputulos on tämä?

Psycho Killer on niin täynnä ongelmia, ettei sitä oikein edes tiedä mistä aloittaa. No lähdetään liikkeelle itse psykotappajasta ja siitä, kuinka tasaisin väliajoin tuntuu siltä kuin Walker olisi keksinyt hahmolle uuden käyttötarkoituksen, joista lopullinen paljastus saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Janen suorittama takaa-ajo ja kostoretki taas on todella töksähdellen kerrottu, aivan kuin tärkeitä hetkiä olisi silputtu pois, jotta leffa saataisiin tiiviiseen puolentoista tunnin kestoon. Napakasta kestosta huolimatta Psycho Killer on suorastaan tylsä elokuva. Tällä nimellä lopputuloksen pitäisi olla piinaava ja shokeeraava, mutta leffa ei oikeastaan edes jännitä. Elokuva vain velloo angstisessa synkistelyssään, jolloin niiden koomisten satanistien kohtaukset tuntuvat väkisinkin omituiselta tyylirikolta. Loppuhuipennus ei taas tunnu millään tavalla pohjustetulta tai ansaitulta. Kaiken kaikkiaan leffasta jää vain todella turhauttavan hapan maku suuhun.

Elokuvan ohjasi Gavin Polone, joka kiinnitettiin hommaan jo vuonna 2010, mutta joka ei jostain syystä tässä välissä ohjannut yhtäkään muuta leffaa. Polonen ensikertalaisuus näkyy lopputuloksesta, erityisesti tunnelman kohdalla. Osa tunnelmallisista ja kerronnallisista ongelmista taas johtuu tökeröstä leikkauksesta. Sentään Psycho Killer on ihan hyvin kuvattu, mukana on oivallisia lavasteita, Sivaltajan asu on hieno ja maskeeraukset ovat sopivan rujot. On tosin sääli, että elokuvan veriroiskeet on toteutettu lähinnä ilmiselvillä tietokonetehosteilla, eikä tekoverellä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, eikä onneksi luota liikaa halpoihin hyppysäikyttelyihin, mutta Sven Faulconerin säveltämät musiikit jättävät kylmäksi. Tuntuu muuten hukatulta mahdollisuudelta, että Talking Headsin Psycho Killer -kappale ei soi kertaakaan leffan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Psycho Killer, Yhdysvallat, Saksa, 2026, 20th Century Studios, Constantin Film, New Regency Productions, Pariah, Regency Enterprises, Robert Kulzer Productions, Vertigo Entertainment

Unohdettu saari (Forgotten Island - 2026) - elokuva-arvostelu

UNOHDETTU SAARI

FORGOTTEN ISLAND

Ohjaus: Joel Crawford ja Januel Mercado

Näyttelijät: H.E.R., Liza Soberano, Dave Franco, Jenny Slate, Manny Jacinto, Lea Salonga, Dolly de Leon, Kevin McCann, Jo Koy, Ronny Chieng, Kailey Crawford, Kayla Teruel, Harvey Guillén ja Wagner Moura

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

Forgotten Island, eli suomalaisittain Unohdettu saari on DreamWorksin uusi animaatioelokuva. Joel Crawford ja Januel Mercado keksivät idean elokuvaan, hyödyntäen omia lapsuudenmuistojaan ja sekoittaen niihin filippiiniläistä mytologiaa. He saivat ideansa läpi DreamWorksilla, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Unohdettu saari on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti kun luin, että DreamWorksilta oli tulossa uusi animaatio, jonka toinen ohjaaja (Crawford) oli tehnyt mahtavan Saapasjalkakissa: Viimeisen toivomuksen (Puss in Boots: The Last Wish - 2022). Kävinkin uteliaana katsomassa Unohdetun saaren heti sen ensi-iltapäivänä.

Filippiineillä asuvat Jo ja Raissa ovat olleet parhaat ystävät lapsesta asti, haaveillen löytävänsä myyttisen unohdetun saaren, Nakalin. Juuri kun Raissa on muuttamassa ulkomaille opiskelemaan, he löytävät rannalta kummallisen kiven, joka avaa portaalin ja lähettää ystävät Nakaliin.

Elokuvan keskiössä ovat Josephine Yuson, kavereille ihan vain Jo (äänenä laulaja H.E.R.) ja Raissa Molina (Liza Soberano), jotka ovat olleet ystäviä jo vuosia. Läpi lapsuutensa Jo kuuli isoäidiltään (Dolly de Leon) tarinoita myyttisestä unohdetusta saaresta, Nakalista ja sen satumaisista asukkaista. Jo kertoi näistä Raissalle ja he vannoivat löytävänsä saaren joskus. Jo ja Raissa ovat hahmoina hyvin erilaiset toisistaan. Jo on äkkipikainen, säännöistä vähät välittävä energiapommi, kun taas Raissa on maltillisempi, mutta silti lopulta innokas ystävänsä villeistäkin tempauksista. Hahmot tukevat hyvin toisiaan ja heidän kanssa lähtee mielellään seikkailuun, kun he vihdoin ja viimein päätyvät portaalin kautta Nakaliin.

     Nakalissa Jo ja Raissa kohtaavat muun muassa koirapoika Raww'n (Dave Franco), muistoja keräilevän kissamaisen Batiban (Jenny Slate), vauvademoni Bungin (Manny Jacinto), merimies Mermanin (Kevin McCann), sotaisaa pikkujoukkoa johtavan Truffle Wufflen (Ronny Chieng), sekä vampyyrimaisen Manannangalin (Lea Salonga), joka pystyy irrottamaan ylä- ja alavartalonsa toisistaan ja joka häijyjen silmiensä, terävien hampaidensa ja muutenkin hurjan ulkonäkönsä kanssa voi aiheuttaa perheen pienimmille katsojille painajaisia. Nämä erilaiset fantasiaotukset ovat lähes kaikki vekkuleita ja kiinnostavia, etenkin Raww, joka muuttaa vähän väliä muotoaan ihmispojan ja koiran välillä, jääden usein sekoitukseksi molempia.

Unohdettu saari osoittautui ilahduttavaksi koko perheen animaatioseikkailuksi, joskin ajoittain elokuvan energinen turbotykitys aiheuttikin minulle ähkyä. Leffa on selvästi tehty nykypäivän TikTok-sukupolven lapsille, jotka tarvitsevat jatkuvaa visuaalista ärsykettä, jotta he eivät ehdi kyllästyä. Niinpä Unohdettu saari paahtaa menemään aikamoista vauhtia, viskaten ruudulle vähän väliä uusia ja hassuja näkyjä. Ajoittain koin tämän turhankin levottomaksi, mutta koska tarina ja sen hahmot olivat niin hyviä, olin kaiken aikaa kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tämä hengästyttävä seikkailu tarjoaakin jos jonkinmoista tapahtumaa, oli kyse sitten vauhdikkaista takaa-ajoista, veikeistä toimintakohtauksista, hersyvästä huumorista tai yllättävänkin karmivista jutuista. Kävin samana päivänä katsomassa Other Mommyn (2026) ja mielestäni Manannangal oli melkeinpä pelottavampi kuin mikään tuossa varsinaisessa kauhuelokuvassa. Tämä ei kuitenkaan ollut mielestäni huono asia, vaan päinvastoin. Ihailin sitä, että tekijöillä oli pokkaa pistää lastenleffaan näinkin hurja hirviö kaiken värikkään ja höpsön kohelluksen keskelle. Parasta Unohdetussa saaressa on kuitenkin sen kuvaus näiden kahden päähenkilön välisestä ystävyydestä. Joskus lapsuudenystävät kasvavat eri suuntiin, mutta se ei tarkoita, etteikö siitä suhteesta voisi yhä pitää kiinni, vaikka ne alkuperäiset unelmat jäisivätkin toteutumatta.

Visuaalisesti Unohdettu saari on pääasiassa mainio, vaikka toisinaan hahmoja tuodaankin turhan lähelle "kameraa". Elokuva on kolmiulotteisesti animoitu, mutta tekijät ovat ripotelleet sekaan niin Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) visuaalista leikittelyä kuin animemaista kikkailua. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy paljon yksityiskohtia. Jo näiden yksityiskohtien takia katsojana toivoisi, että leffa malttaisi rauhoittua enemmän, jotta kaiken vyörytyksen keskellä kuvia pääsisi ihastelemaan enemmän. Värien käyttö on myös mainiota. Äänityöskentely toimii ja Nathan Matthew Davidin säveltämät musiikit tuovat oivallisen lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Forgotten Island, Yhdysvallat, 2026, DreamWorks Animation, Dentsu

Carrie, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

CARRIE - KAUSI 1

Luoja: Mike Flanagan

Näyttelijät: Summer H. Howell, Samantha Sloyan, Siena Agudong, Alison Thornton, Joel Oulette, Josie Totah, Amber Midthunder, Matthew Lillard, Arthur Conti, Thalia Dudek, Michael Trucco, Rahul Kohli, Tim Bagley, Heather Graham, Katee Sackhoff, Tahmoh Penikett, Crystal Balint, Mapuana Makia, Naika Toussaint, Ruth Codd, Delainey Hayles, Cassandra Naud, Gil Bellows ja Kate Siegel

Genre: draama, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Carrie perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1974. Kirjan pohjalta oli jo tehty useampi elokuva, vuoden 1976 Carrie, sen jatko-osa Carrie 2 - raivo (The Rage: Carrie 2 - 1999), suoraan televisioesitykseen tehty Carrie (2002) ja vuonna 2013 ilmestynyt Carrie. Vuonna 2022 kauhusarjoja Netflixille tehnyt Mike Flanagan solmi diilin Amazonin kanssa, aikomuksenaan kääntää Kingin Musta torni -kirjat (The Dark Tower - 1982-2012) televisiosarjaksi. Projekti muuttui kuitenkin niin haastavaksi, että Flanagan päätyikin työstämään sarjasovitusta Carrie-kirjan pohjalta, haluten tuoda tarinan nykypäivään. Kuvakset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Carrien ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu kokonaisuudessaan Amazon Prime Video -palvelussa. Itse olin innoissani, kun Flanagan paljasti työstävänsä Mustasta tornista televisiosarjaa, aiemman Musta torni -leffan (The Dark Tower - 2017) jäätyä aika heikoksi esitykseksi. Olinkin pettynyt, kun Flanagan ilmoitti tekevänsä sittenkin Carrien, koska mielestäni tarina oli jo kerrottu tarpeeksi monta kertaa, kun taas Musta torni odotti yhä onnistunutta adaptaatiotaan. Skeptisyydestäni huolimatta pistin Carrien pyörimään heti sen julkaisupäivänä. 

Isänsä kuoltua nuori Carrie White pääsee kouluun ensimmäistä kertaa. Hän joutuu kuitenkin nopeasti huomaamaan, että ulkomaailma ei ole helppo paikka, eivätkä hänen ikätoverinsa ole kaikki ystävällisiä. Lisäksi Carrie hoksaa omaavansa omituisia voimia.

Päärooliin Carietta "Carrie" Whiteksi valikoitui Summer H. Howell, joka on aiemmin nähty muun muassa Curse of Chuckyssa (2013) ja Cult of Chuckyssa (2017). Howell on nappivalinta rooliin, tulkiten mainiosti hahmonsa sinisilmäisyyttä, kasvavaa ahdistusta, sekä myös ihmetystä, kun Carrie huomaa pystyvänsä liikuttamaan esineitä mielensä voimalla. Carrie on viettänyt koko lapsuutensa tiiviisti kotonaan uskovaisen äitinsä Margaretin (Samantha Sloyan) ja salaliittoteorioihin hurahtaneen isänsä Ralphin (Tahmoh Penikett) kanssa. Kun Ralph kuolee työonnettomuudessa, viranomaiset kiinnittävät ensi kertaa huomiota Whiten perheen kotioloihin ja vaativat Carrien pääsyä tavalliseen kouluun, äidin vastustelusta huolimatta. Howellin lisäksi myös Sloyan on hyvä osassaan, vaikka hänen Margaretinsa jää samalla hiukan vaisuksi aiempiin tulkintoihin verrattuna.

     Koulussa Carrie tapaa muun muassa kiusaaja Chrisin (Alison Thornton) ja tämän kaverit Tinan (Josie Totah) ja Suen (Siena Agudong), Suen poikaystävän Tommyn (Joel Oulette), sekä henkilökuntaan kuuluvat rehtori Graylen (Matthew Lillard), liikunnanopettaja Ritan (Amber Midthunder), äidinkielenopettaja Sethin (Rahul Kohli) ja opinto-ohjaaja Peterin (Tim Bagley). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan. Thornton tekee kaikkensa, jotta Chris näyttäytyisi mahdollisimman inhottavana ja vihattavana tyyppinä, onnistuen siinä erittäin perusteellisesti. Katsojaa ärsyttää joka ikinen kerta, kun Chris kävelee kuvaan.

Skeptisyyteni uutta Carrie-adaptaatiota kohtaan oli paikallaan, joskin ei niinkään sen takia, että tarina oli jo kerrottu moneen otteeseen ja uusi sovitus tuntuu siksi turhalta, vaan koska Mike Flanagan on päättänyt sooloilla tutun tarinan kanssa aikamoisesti. Periaatteessa tutut raamit ovat paikoillaan. Carrie on varttunut syvästi uskovaisen ja ylisuojelevan äitinsä kanssa, ja koulussa häntä kiusataan erilaisuutensa vuoksi. Tytöllä ilmenee erikoisia kykyjä ja mukana on tuttuja kohtauksia Carrien ensimmäisistä kuukautisista kohtalokkaisiin tanssiaisiin. Silti se, mitä Flanagan on tehnyt sarjan kanssa tuntuu siltä kuin hän kertoisi omaa kertomustaan tutuilla hahmoilla.

Jos jostain sarjassa pidin, niin siitä, että kertomus on siirretty nykypäivään, jolloin kiusaaminen näyttäytyy hyvin eri tavalla kuin 1970-luvulla. Internet ja sosiaalinen media ovat mahdollistaneet täysin uudenlaisen piinan, josta ei pääse eroon edes kotona. Flanagan on kuitenkin tarttunut tähän ikävään ilmiöön jopa liian intensiivisesti ja hakeutuu sen myötä omituisille sivupoluille, jotka saavat Carrien tuntumaan välillä sivuhenkilöltä omassa sarjassaan. Flanagan on myös niin kiinnostunut laajentamaan Carrien kaltaisten tyttöjen mytologiaa ja tarinaa alkuperäisen lopetuksen ulkopuolelle, jolloin lopulta minusta tuntui, että hän halusi vain saada tutun kertomuksen alta pois, jotta hän voisi tulevaisuudessa keksiä oman jatkonsa Carrien matkalle. Flanagan on nimittäin sanonut, että hänellä on ideana kolmen kauden mittainen sarja.

Silloin, kun Carrie kulkee Kingin kirjan tuttuja latuja, se on kelvollinen adaptaatio. Näyttelijät ovat hyviä ja tietynlainen kiusaamisen modernisointi tosiaan toimii. Kauhuosasto jättää kuitenkin kylmäksi. Mukana on muutama kauhua etäisesti muistuttava kohtaus, mutta sarja ei onnistu olemaan missään kohtaa tippaakaan pelottava. Tämänkin katsoin vielä sormien läpi, mutta Flanaganin turhat ja kehnot sooloilut jättivät minut täysin kylmäksi. Mitä reippaammin mies tekee irtiottoa lähdemateriaalista - ja erityisesti millä tavalla hän tekee sitä irtiottoa - sitä vähemmän pidin näkemästäni. Vikatikki oli loppuhuipennuksena toimivat tanssiaiset, joita ei oikeastaan pohjusteta sarjassa mitenkään ja jotka lähinnä turhauttavat toteutuksellaan. Minusta alkoi tuntua, ettei Flanagan sovituksessaan edes ymmärtänyt Kingin kirjan ydintä ja mikä Carrien tarinassa on niin traagista. Viime minuutit tosiaan rakentelevat jatkoa, mutta valitettavasti Flanagan ei saanut minua edes uteliaaksi siitä, miten hän voisi jatkaa Carrien kertomusta tästä eteenpäin.

Teknisesti Carrie on pääasiassa toimiva, vaikka jotkut tietokonetehosteet korostuvatkin erittäin digitaalisina ja päälleliimattuina. Sarja on kuitenkin osaavasti kuvattu ja mukaan mahtuu muutamia tyylikkäitä kamera-ajoja. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on pätevää ja maskeeraukset äityvät loppua kohti varsin verisiksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Newtonin veljesten säveltämät musiikit hukkuvat täysin sarjassa vähän väliä soivien eri artistien kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste ja kuvat / poster and still images of Carrie season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Carrie, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Red Room Pictures

The Social Reckoning (2026) - elokuva-arvostelu

THE SOCIAL RECKONING

Ohjaus: Aaron Sorkin

Näyttelijät: Mikey Madison, Jeremy Allen White, Jeremy Strong, Bill Burr, Wunmi Mosaku, Billy Magnussen, Betty Gilpin, Gbenga Akinnagbe, Anna Lambe, Aidan Laprete, Kelley Pereira ja Portia Doubleday

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Facebookin perustamisesta kertova elokuva The Social Network (2010) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Alkuvuodesta 2019 elokuvan käsikirjoittaja Aaron Sorkin paljasti, että hän oli yhdessä tuottaja Scott Rudinin kanssa alkanut pohtia mahdollista jatko-osaa, koska Facebook oli muuttunut vuosikymmenessä niin paljon, sekä ajautunut erilaisten kohujen keskelle. Alun perin Sorkin sanoi, että tekisi elokuvan vain jos alkuperäinen ohjaaja David Fincher palaisi pestiin, mutta kun Sorkin alkoi itsekin ohjaamaan leffoja käsikirjoittamisen lisäksi, hän päätti lopulta ohjata myös tämän elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2025 ja nyt The Social Reckoning on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin The Social Networkin saavan jatkoa. Pidän elokuvasta paljon ja mielestäni sosiaalisen median maailma on muuttunut niin paljon leffan ilmestymisen jälkeen, että siitä saisi helposti toisen elokuvan aikaiseksi. Kävinkin uteliaana katsomassa The Social Reckoningin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 2019 The Wall Street Journal pestaa Jeff Horwitzin tekemään tutkimusta Facebookin hämäräpuuhista. Jeff saa Facebookille työskentelevän Frances Haugenin paljastamaan yhtiön salaisuuksia, jotka uhkaavat koko alustan tulevaisuutta.

Kukaan The Social Networkin näyttelijäkaartista ei tee paluuta The Social Reckoningissa, ei edes Facebookin perustajaa, Mark Zuckerbergiä näytellyt Jesse Eisenberg. Alun perin Eisenberg oli kiinnostunut palaamaan rooliinsa, mutta totesi lopulta, ettei halua tulla enää yhdistetyksi Zuckerbergiin. Niinpä roolissa nähdään tällä kertaa Succession-sarjasta (2018-2023) tuttu Jeremy Strong, joskin tässä elokuvassa Mark Zuckerberg jää täysin sivuhahmoksi. Strong osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, mutta muutamia sarkastisia heittoja lukuun ottamatta käsikirjoitus ei tarjoa Strongille paljoa, jättäen tarkoituksella Zuckerbergin tällä kertaa etäiseksi. Strong näyttää kuitenkin pienillä hetkillä, että megafirman pyörityksellä on jälkensä.

     Zuckerbergin sijaan elokuva keskittyy The Bear -sarjasta (2022-2026) Emmy-palkintoja voittaneen Jeremy Allen Whiten esittämään journalisti Jeff Horwitziin ja Anorasta (2024) Oscar-palkinnon voittaneen Mikey Madisonin näyttelemään Facebookin työntekijään Frances Haugeniin, jotka ryhtyvät tekemään yhteistyössä juttua Facebookin hämäräpuuhista. White ja Madison ovat molemmat väkeviä rooleissaan, tukien toisiaan mahtavasti. Hahmot ovat sopivan erilaiset. Jeff on sinnikäs, mutta lähes täysin ulapalla teknologiasta, kun taas Frances on ollut niin kiinni laitteissa, että tosielämän ihmissuhteet ovat jääneet vähäisiksi. Siinä, missä Jeff haluaa tuoda jättiyhtiön totuuden julki, Frances näkee paljastusjutussa mahdollisuuden saada Facebookin tekemään korjausliikkeen toiminnassaan ja palaamaan alkuperäiseen tarkoitukseensa, ihmisten yhdistämiseen.

Kun The Social Network ilmestyi vuonna 2010, sosiaalinen media oli vielä varsin tuore juttu. Se oli hämmästyttävä keino tuntemattomille ihmisille löytää toisiaan ympäri maailman ja saada ystäviä yhteisten mielenkiinnonkohteiden, kuten elokuvien, musiikin, kirjojen tai pelien kautta. Kuusitoista vuotta myöhemmin meno on täysin toinen. Facebook on jo pitkään jäänyt muiden vastaavien somealustojen, kuten Instagramin ja TikTokin jalkoihin ja käyttökokemus on muuttunut lähes sietämättömäksi. Enää et oikeastaan näe ystäviesi ja perheenjäsentesi julkaisuja, vaan lähinnä vain mainoksia, tekoälykuvia, misinformaatiota, klikkejä kalastelevia uutisotsikoita, sekä poliittista sisältöä, jonka on tarkoitus aiheuttaa mahdollisimman hiiltyneitä tunteita.

The Social Reckoning onkin erittäin hyvä sisarteos The Social Networkille. Edellisen elokuvan visio uudenlaisesta nettipalvelusta on muuttunut turmeltuneeksi alustaksi, joka on karkottanut monet alkuperäiset käyttäjänsä ja joka kalastelee uusia kävijöitä yhä kyseenalaisemmilla tavoilla. Francesin ja Jeffin tutkimustyöstä on saatu aikaiseksi koukuttava draama, likimain jännäri. Samalla kun kaksikon puuhat muuttuvat yhä vaarallisemmiksi ja he alkavat olla lähellä mojovimpia shokkipaljastuksia, leffa seuraa myös Zuckerbergiä, joka valmistautuu senaatin kuulusteltavaksi, juuri kun pillastunut väkijoukko kerääntyy Yhdysvaltain kongressitalolle. Vaikka Zuckerberg jätetäänkin paljon etäisemmäksi kuin The Social Networkissa, eräässä kohtauksessa on erittäin kiinnostavaa nähdä, murtuuko mies paineen edessä. Hän puoltaa sananvapautta ja painottaa, ettei Facebook ole vastuussa käyttäjiensä julkaisuista, mutta kun Yhdysvaltojen presidentti kiihottaa kansaa väkivaltaan ja laittomuuksiin, kehtaako Zuckerberg pitää päänsä?

David Fincherin jäätyä pois, Aaron Sorkin päätti käsikirjoittamisen lisäksi myös ohjata The Social Reckoningin. Vaikkei Sorkin olekaan ohjaajana Fincherin veroinen, hän hoitaa hommansa oikein passelisti, mitä auttaa toki oiva käsikirjoitus. Teksti on pääasiassa näppärä, mukaansatempaava ja jopa aika hauska, joskin paikoitellen on turhan selvää, että hahmojen täytyy toistaa tiettyjä repliikkejä kohtauksesta toiseen, jotta katsojat pysyvät kärryillä nopeatempoisten keskustelujen aikana. The Social Reckoning on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja äänityöskentelykin on oivallista Alexandre Desplatin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Social Reckoning, Yhdysvallat, 2026, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Escape Artists, Gotham Group

We Bury the Dead (2024) - elokuva-arvostelu

WE BURY THE DEAD

Ohjaus: Zak Hilditch

Näyttelijät: Daisy Ridley, Brenton Thwaites, Mark Coles Smith, Matt Whelan, Kym Jackson, Chloe Hurst, Deanna Cooney ja Salme Geransar

Genre: draama, kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

We Bury the Dead on Zak Hilditchin ohjaama ja käsikirjoittama zombielokuva. Hilditch ilmoitti työstävänsä leffaa syksyllä 2023 ja kuvaukset käynnistyivät seuraavan vuoden helmikuussa. Maailmanensi-ilta We Bury the Dead sai jo marraskuussa 2024 Adelaiden elokuvajuhlilla Australiassa, mutta laajempaan teatterilevitykseen elokuva pääsi vasta alkuvuodesta 2026. Suomeen leffa saapui suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin siitä mainoksia vuodenvaihteessa. Kun huomasin We Bury the Deadin ilmestyneen Viaplayn valikoimaan, päätin kurkata mistä on tarkalleen kyse?

Yhdysvallat räjäyttävät vahingossa uuden aseensa Tasmanian rannalla, tappaen kaikki saaren asukkaat. Ava matkustaa Tasmaniaan, etsiäkseen miehensä ruumista, kun hänen kauhukseen paljastuu, että kuolleet eivät pysykään kuolleina...

Uusista Star Wars -elokuvista (2015-2019) tuttu Daisy Ridley näyttelee Ava Newmania, fysioterapeuttia, joka matkustaa Tasmaniaan etsimään miehensä Mitchin (Matt Whelan) ruumista. Mitch oli Tasmaniassa työmatkalla, juuri kun Yhdysvaltojen kokeilullinen uusi pommi tappoi kaiken elävän saarella. Ridley tulkitsee oivallisesti hahmonsa surua, sekä päättäväisyyttä löytää miehensä, voidakseen haudata hänet. Takaumat paljastavat, että juuri ennen Mitchin lähtöä pariskunnalla oli riita, joten heidän viimeinen keskustelunsa päättyi ikävissä merkeissä, mikä vain ruokkii Avan halua saada henkisen päätöksen. Matkan varrella mukaan tarttuvat myös ruumiiden tunnistamisessa auttava Clay (Brenton Thwaites) ja sotilas Riley (Mark Coles Smith), jotka sekoittavat Avan etsintäretkeä eri tavoin. Thwaites ja Smith ovat hyvät rooleissaan, etenkin Thwaitesin tuodessa energiaa synkeän menon keskelle.

We Bury the Dead pitää sisällään hyvät lähtökohdat zombielokuvalle. Uudenlainen pommi räjähtää vahingossa saarella, tappaen kaiken elollisen. Surevat omaiset saapuvat saarelle etsimään rakkaidensa ruumiita, vain huomatakseen, että kaikki kuolleet eivät pysykään kuolleina. Mitään tavanomaista zombikauhua ei kuitenkaan todellakaan kannata odottaa - ei, vaikka leffan traileri viittaakin sellaiseen. Jos haluat nähdä, kun ihmiset juoksevat hädissään karkuun nälkäisiä eläviäkuolleita, sitä ei ole luvassa. Ketään ei purra ja pakenemisetkin ovat nopeasti ohi. On siis takuuvarmaa, että moni katsoja pettyy leffaan aikamoisesti.

Itse onneksi olin lukenut, että elokuvalta kannattaa etukäteen odottaa enemmänkin draamaa zombeilla höystettynä. Silti We Bury the Dead jätti hieman kylmäksi. Se käsittelee kelvollisesti surua, traumaa ja irti päästämistä, mutta se ei tuo oikeastaan mitään uutta tällaiseen "syvällisempään" kauhuun, jota viime vuodet ovat tarjonneet. On ihan kiinnostavaa seurata Avan matkaa, vaikka lopputulos onkin arvattavissa. Tähän väliin mahtuu yksi toimivan tiivistunnelmainen kohtaus, joskin sekään ei niinkään liity kuolleista takaisin herääviin tyyppeihin. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, We Bury the Dead tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Sen katsoo kertaalleen läpi, mutta tuskin koskaan palaan sen pariin tai muistan sen olemassaoloa enää ensi vuoden puolella. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Zak Hilditch, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Stephen Kingin kirjaan perustuvan Netflix-leffan 1922 (2017). Hilditchin työ We Bury the Deadissa on kelvollista, mutta silti lopputulos tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Teknisesti elokuva on kuitenkin mainio. Se on osaavasti kuvattu, tuhoutuneen kaupungin lavasteet ovat mainiot ja zombimaskeeraukset näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Clarkin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

We Bury the Dead, Australia, Yhdysvallat, 2024, The Penguin Empire, Campfire Studios, Giant Leap Media, Gramercy Park Media, LB Entertainment, Screen Australia, Vacancy Films

Ted Lasso, kausi 4 (2026) - sarja-arvostelu

TED LASSO - KAUSI 4

Luojat: Jason Sudeikis, Bill Lawrence, Brendan Hunt ja Joe Kelly

Näyttelijät: Jason Sudeikis, Hannah Waddingham, Juno Temple, Jeremy Swift, Brett Goldstein, Brendan Hunt, Tanya Reynolds, Abbie Hern, Faye Marsay, Jude Mack, Aisling Sharkey, Rex Hayes, Shannon Hayes, Mercedes Assad, Annelise Heywood, Grant Feely, Sarah Niles, Matteo van der Grijn, Tracey Ullman, James Lance, Phoebe Walsh, Laura Haddock, Andrea Anders, Phil Dunster, Cristo Fernández, Toheeb Jimoh ja Nick Mohammed

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 41 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Jason Sudeikisin luoma ja tähdittämä urheilukomediasarja Ted Lasso nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä elokuussa 2020. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, mutta alun perin kolmannen kauden oli tarkoitus toimia sarjan päätöksenä. Kuitenkin alkuvuodesta 2025 ilmoitettiin, että sarja saisi sittenkin jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja nyt Ted Lasson neljäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun Apple TV:ssä. Itse pidin valtavasti Ted Lasson kolmesta ensimmäisestä kaudesta ja olin skeptinen, kun sarjan ilmoitettiin sittenkin jatkuvan. Jännitin, että kyseessä olisi väkisin väännetty rahastusjatko ja aloitinkin hieman epäröiden neljännen kauden katselun.

On kulunut muutama vuosi siitä, kun Ted Lasso muutti takaisin Yhdysvaltoihin, viettääkseen aikaa poikansa kanssa. Eräänä päivänä hän saa kuitenkin yllätysvisiitin, kun Rebecca, Keeley ja Higgins pyytävät häntä palaamaan Lontooseen, kouluttamaan AFC Richmondin uutta naisten jalkapallojoukkuetta.

Suuri osa Ted Lasson tutuista hahmoista tekevät paluun, lähtien tietysti itse Jason Sudeikisin näyttelemästä Ted Lassosta. Kolmannen kauden lopuksi Ted päätti muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin, koska pelkäsi etääntyvänsä pojastaan Henrystä (näyttelijä vaihtunut Grant Feelyyn). Nopeasti käy kuitenkin selväksi, että elämä Kansasissa tuntuu tyhjältä ilman AFC Richmondia. Eipä siinä siis ole Tedillä paljoa empimistä, kun eräänä päivänä Rebecca (Hannah Waddingham), Keeley (Juno Temple) ja Higgins (Jeremy Swift) ilmestyvät paikalle ja pyytävät Tediä valmentamaan Richmondin uutta naisjoukkuetta. Hahmot ovat edelleen yhtä ilahduttavan mainioita ja Tedin veikeä elämänkatsomus on aina mahtava piristysruiske. Sudeikis, Waddingham, Temple ja Swift palaavat lystikkäästi rooleihinsa.

     Paluun tekevät myös Brett Goldstein pelaamisesta valmentamiseen siirtyneenä Roy Kentinä ja Brendan Hunt Tedin parhaana ystävänä, valmentaja Beardina. Uusina hahmoina neloskausi taas esittelee AFC Richmondin naisjoukkueen, johon kuuluvat valmentaja Alice (Tanya Reynolds), sekä pelaajat, kuten lakia opiskeleva Gemma (Abbie Hern), yksinhuoltajaäiti Lizzie (Faye Marsay), hanskoista viis veisaava maalivahti Boots (Jude Mack), alati riitelevät kaksoset Niamh (Aisling Sharkey) ja Siobhan (Rex Hayes), sekä rakastavaiset Margy (Mercedes Assad) ja Mady (Annelise Heywood). Roy ja Beard pysyvät hauskoina ja uudet pelaajat koostuvat sopivan erilaisista ja vekkuleista persoonista, joita ryhtyy kannustamaan. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin väkevässä vedossa.

Kuten jo alussa kerroin, olin etukäteen skeptinen Ted Lasson jatkamisen suhteen, koska mielestäni kolmas kausi oli erittäin hyvä finaali sarjalle. Nyt neljännen kauden nähtyäni voin todeta, että vaikka sarja olisi ihan hyvin voinut loppua jo, pidin silti neloskaudestakin. Kaikenlaisen synkistelyn ja draamailun keskellä Ted Lasso - niin sarjana kuin hahmona - tuo valoa ja hyvää mieltä, levittäen aina vajaan tunnin ajaksi mojovan hymyn katsojansa huulille. Sarjassa sykkii edelleen suuri sydän, siitä todellakin löytyy sielua ja tietynlaista lämpöä, sekä optimismia, mitä moderni kyyninen maailma pahasti kaipaa. 

On kiinnostavaa seurata Tedin elämää Texasissa ja kuinka mies selvästi haikailee takaisin Lontooseen, vaikka samalla halu pysyä tiiviisti poikansa elämässä painaa vaakalaudalla. Vauhtiinhan kausi pääsee, kun Ted suostuu työtarjoukseen ja matkaa taas Atlantin yli. Luvassa on jälleen kosolti hersyvän hauskaa huumoria ja taas kerran yhden Ted Lasso -jakson aikana saa nauraa enemmän kuin joissakin muissa komediasarjoissa koko tuotantokauden varrella. Samalla tekijät myös osoittavat kykynsä tasapainotella komedian ja draaman välillä ja myös herkemmät hetket toimivat mainiosti. Kaudella on lisäksi hyvää sanottavaa naisista urheilussa ja kuinka heitä vähätellään lähes kaikkien toimesta. Oikeastaan ainoa mikä jää tökkimään, on taustalla kulkeva juonikuvio, joka liittyy Richmondin omistajuuteen. Muuten Ted Lasson neloskausi osoitti epäilykseni turhiksi ja otan ilomielin vastaan jatkon.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät lystikästä ilmapiiriä yllä, osaten myös vakavoitua tarpeen vaatiessa. Käsikirjoittajat onnistuvat pääasiassa pyörittelemään useita hahmoja ja heidän juonikuvioitaan sujuvasti. Ted Lasson neloskausi on lisäksi hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin toimii Marcus Mumfordin ja Tom Howen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Ted Lasso, Yhdysvallat, 2020-, Warner Bros. Television, Universal Television, Doozer, Ruby's Tuna

Other Mommy (2026) - elokuva-arvostelu

OTHER MOMMY

Ohjaus: Rob Savage

Näyttelijät: Arabella Olivia Clark, Jessica Chastain, Jay Duplass, Arian Moayed, Karen Allen, Sean Kaufman ja Dichen Lachman

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Other Mommy perustuu Josh Malermanin kirjaan Incidents Around the House vuodelta 2024. Keväällä 2025 paljastettiin, että kirja kääntyisi elokuvan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden toukokuussa ja nyt Other Mommy saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffan näkemistä uteliaana sen kiinnostavan konseptin ja karmivan trailerin takia. Kävinkin katsomassa Other Mommyn heti sen ensi-iltapäivänä. 

Bela-tytöllä vaikuttaisi olevan mielikuvitusystävä, joka näyttää täysin hänen äidiltään Ursulalta. Ursulan ja Russ-isän epäonneksi kyse ei olekaan mielikuvituksesta, eikä todellakaan ystävästä.

Arabella Olivia Clark näyttelee tyttölasta Belaa, jonka olisi tarkoitus aloittaa pian uudessa koulussa, mutta häntä jännittää tuntemattomien ikätoveriensa tapaaminen. Hänellä ei ole varsinaisia ystäviä, mutta yön tullen hän puhuu pimeydessä lymyilevälle "toiselle äidilleen". Jay Duplass esittää Belan huolehtivaa isää Russia, kun taas Jessica Chastain tekee tuplaroolin niin jatkuvasti töissä olevana Ursula-äitinä kuin tänä elokuvan nimen mukaisena toisena äitinä, joka on todellisuudessa muodonmuuttajaolento, joka näyttäytyy Ursulana voittaakseen Belan luottamuksen. Clark on mainio valinta nuoreksi Belaksi, etenkin kun hänen pitää esittää yhä pelokkaampaa. Duplass on myös oivallinen isänä, mutta onhan elokuvan todellinen tähti Chastain, joka on hyvä niin etäisenä, mutta silti rakastavana äitinä, että äidiksi tekeytyvänä pahana olentona, joka käyttäytyy yhä vain omituisemmin.

Other Mommysta tulee helposti mieleen aivan mahtava animaatioelokuva Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009), joka kertoi tytöstä, joka hieman vastaavasti kohtasi myös toisen, huomattavasti vinksahtaneemman version äidistään, joka onkin todellisuudessa jotain paljon pahantahtoisempaa. Elokuva lähtee kyllä omille poluilleen, mutta toisin kuin Coraline ja toisessa todellisuudessa, jossa tämä "toinen äiti" yritti kaikin tavoin olla miellyttävämpi kuin tytön oikea äiti, houkutellakseen Coralinen varmemmin ansaansa, Other Mommyn toinen äiti käyttäytyy jostain syystä alusta asti kuin kauhuhahmo. Katsojan on vaikea olla pohtimatta, että miksi Bela vaikuttaa niin täysillä luottavan tähän äitiversioon, kun kaikki siinä huutaa epäilyttävää ja vaaraa?

Other Mommy jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin. Vaikka leffan idea ei tunnukaan täysin originaalilta, on se silti hyvä kauhutarinalle ja siitä olisi voinut saada aikaiseksi erittäin hyvänkin elokuvan genressään. Elokuvan alkupää on vielä passeli, vaikka toisesta äidistä olisi mielestäni pitänyt tehdä enemmän turvasatama Belalle, joka on alkanut huomata, ettei hänen vanhempiensa suhde ole enää hyvällä tolalla. Pidin myös siitä, että hetkittäin toinen äiti tuntui melkeinpä vertauskuvalta tekoälylle. Moni lapsi keskustelee tekoälylle, joka yrittää matkia ihmistä, mutta tuntuu vastauksissaan luonnottomalta. Hyvä esimerkki tästä on kohtaus, jossa Bela tunnistaa toisen äidin siitä, että hänellä on kuusi sormea yhdessä kädessä.

Periaatteessa lupaavan alun jälkeen Other Mommy kuitenkin taantuu todella epätasaiseksi pelotteluksi. Parit kauhukohtauksista toimivat kelvollisesti, kun taas eräs kartanokohtaus tuntui suorastaan eri elokuvalta huomattavasti koomisemman otteensa kanssa. Trailerissa nähty mainio kylpykohtaus sen sijaan loistaa poissaolollaan, mikä on hassua jo sen takia, että leffaan on jätetty pätkä, jossa kylpyvesi pistetään valumaan. Nyt tämä pätkä ei siis johdakaan mihinkään. Kerronta on muutenkin ajoittain hiukan kömpelöä ja taso laskee kohti loppuhuipennusta. Luin jälkikäteen, miten lähdemateriaalina toimiva Incidents Around the House -kirja päättyy ja nyt minua myös harmittaa, että tekijöillä ei ollut pokkaa pitää alkuperäistä lopetusta leffa-adaptaatiossa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Savage, jonka edellinen työ oli tätä parempi kauhuleffa The Boogeyman (2023). Other Mommyssa Savage väläyttelee hetkittäin kauhutaitoa ja visuaalista silmää, mutta lopputulos jää silti keskinkertaiseksi. Tähän vaikuttaa osittain Nathan Elstonin käsikirjoitus. Teknisesti Other Mommy on pääasiassa toimiva. Leffa on hyvin kuvattu, mutta muutamista tyylikkäistä siirtymistä huolimatta leikkaus on ajoittain töksähtelevää. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus menevää ja maskeeraukset paikoitellen onnistuneen häiriintyneet. Osa tietokonetehosteista näyttävät hyviltä, mutta välillä täysin digitaalisesti toteutettu toisen äidin mörökölliversio tuo mieleen lähinnä videopelivastuksen vuosikymmenen takaa. Äänimaailma luottaa turhan paljon kovaäänisiin säikyttelyihin, mutta Patrick Jonsson maalailee taustamusiikeillaan kelvollisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Other Mommy, Yhdysvallat, 2026, Atomic Monster, Blumhouse Productions, Blumhouse-Atomic Monster, Spin a Black Yarn, Universal Pictures, Wild Atlantic Pictures