In the Blink of an Eye (2026) - elokuva-arvostelu

IN THE BLINK OF AN EYE

Ohjaus: Andrew Stanton

Näyttelijät: Rashida Jones, Kate McKinnon, Daveed Diggs, Jorge Vargas, Tanaya Beatty, Skywalker Hughes, Tatyana Rose Baptiste, Karin Konoval, Yeji Kim, Aria Kim, Diana Tsoy, Andrea Bang ja Rhona Rees

Genre: scifi, draama

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 14

In the Blink of an Eye on Andrew Stantonin ohjaama tieteiselokuva. Colby Day kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuosia sitten ja hänen tekstinsä liikkui 2020-luvun taitteessa Hollywoodin mustalla listalla tykätyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Lokakuussa 2022 ilmoitettiin, että Stanton ohjaisi Dayn tekstistä leffan Searchlight Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa In the Blink of an Eye sai Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa. Nyt elokuva on julkaistu suoraan Disney+ -palvelussa ja itse kiinnostuin leffasta, kun luin sen olevan Stantonin ohjaama. Katsoinkin In the Blink of an Eyen muutama päivä sen julkaisun jälkeen.

Päällekkäin kulkevat kolme tarinaa eri aikakausilta heijastelevat rakkautta, toivoa ja elämän kiertokulkua.

In the Blink of an Eye seuraa kolmea tarinakaarta. Niistä ensimmäinen sijoittuu 47 000 vuotta menneisyyteen, neandertalinihmisten aikaan ja kertoo perheestä, Thorn-isästä (Jorge Vargas), Hera-äidistä (Tanaya Beatty) ja heidän lapsistaan, teini-ikäisestä Larkista (Skywalker Hughes) ja Ebb-vauvasta, jotka yrittävät selviytyä karuissa olosuhteissa. Toinen tarina taas hyppää nykyhetkeen ja seuraa antropologi Clairea (Rashida Jones), joka tutkii löytyneen neandertalilaisen jäännöksiä ja joka on ajautunut suhteeseen samalla yliopistolla työskentelevän Gregin (Daveed Diggs) kanssa, samalla kun hän jännittää sairaan äitinsä (Karin Konoval) tilannetta. Kolmas tarina taas vie katsojan tulevaisuuteen, vuoteen 2417, kun mystinen virus on tappanut ihmiset ja jäljelle jäänyt tutkija Coakley (Kate McKinnon) matkaa avaruuden halki uutta elinkelpoista planeettaa kohti, seuranaan vain tekoäly ROSCO (äänenä Rhona Rees). Kaikki kolme kuviota ovat lähtökohtaisesti kiinnostavia, mutta kaikkien kohdalla hahmot jäävät puolitiehen ja varsin pinnallisiksi. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa ja positiivisena yllätyksenä koin yleensä todella ärsyttävän McKinnoninkin ihan hyvänä hillitymmässä roolissa.

Valitettavasti myös elokuvana In the Blink of an Eye jäi lopulta varsin ohkaiseksi ja vajaaksi. Siitä löytyy hyviä aihioita, mutta mistään ei saada oikeasti kypsyteltyä mitään erityistä. Elokuva tuntuu usein haukanneen aivan liian isoja paloja kakusta kuin mitä sillä on kykenevyyttä sulatella, mikä tekee menon sivusta seuraamisen paikoitellen jopa hieman kiusalliseksi. Elokuvaksi, joka periaatteessa pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa, rakkautta sun muuta mojovaa, In the Blink of an Eye on aivan liian vaisu ja jopa yhdentekevä. Leffa myös kalpenee totaalisesti selkeiden esikuviensa, kuten vaikkapa scifin mestariteoksen 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968) rinnalla, joka sekin sisältää esi-ihmisiä ja avaruudessa matkaavan, joka juttelee seinässä valona esitetylle tekoälylle.

Ei In the Blink of an Eye mikään täysi pohjakosketus tai mitenkään erityisen huono ole, vaan se jää vain harmillisen latteaksi. Osasyy tähän on tiukka puolentoista tunnin kesto, mikä ei ole tarpeeksi näin isojen pohdintojen tarinan kertomiseksi. Etenkin loppusuoralla tuntuu, että elokuvalle tulee kiire viedä kaikki pakettiin ja vielä jollain tapaa yhdistää nämä kolme tarinakaarta toisiinsa. Toiveena on taatusti ollut, että kaiken päätteeksi katsoja olisi syvästi liikuttunut ja miettisi maailmaa uusin silmin, mutta In the Blink of an Eye ei vain hetkauta juuri suuntaan tai toiseen. Lopputekstien rullatessa ruutuun, koko homma tuntuu vain valitettavasti hukatulta mahdollisuudelta.

Voi olla, että pitkään Hollywoodin mustalla listalla pyörinyt Colby Dayn käsikirjoitus oli väkevämpi ja kenties sitä jouduttiin muokkaamaan reippaasti kuvausten alettua tai sitten teksti oli jo itsessään hieman raakile. Jälkimmäinen tuntuu uskottavammalta vaihtoehdolta, sillä ohjaaja Andrew Stantonin filmografiaan kuuluu yksi 2000-luvun parhaista scifielokuvista, WALL-E (2008), joka tarjoaa oikeastaan kaikkea sitä, mikä In the Blink of an Eyesta jää uupumaan. Teknisesti elokuva on ailahteleva. Neandertalilaisia seuraavat osiot ovat näyttävästi kuvattuja, mutta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen sijoittuvat osiot ovat paljon tavanomaisemmin ja rajatummin filmattuja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja neandertalilaisten maskeeraukset oivalliset. Efektit ajavat asiansa ja jos jostain leffassa oikeasti pidin, niin Thomas Newmanin säveltämistä näteistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Blink of an Eye, Yhdysvallat, 2026, Searchlight Pictures, Mighty Engine

Heated Rivalry, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

HEATED RIVALRY - KAUSI 1

Luoja: Jacob Tierney

Näyttelijät: Hudson Williams, Connor Storrie, François Arnaud, Robbie G.K., Dylan Walsh, Christina Chang, Yaroslav Poverlo, Slavic Rogozine, Ksenia Daniela Kharlamova, Callan Potter, Franco Lo Presti, Bianca Nugara, Brandon Ash-Mohammed, Benjamin Roy, Kolton Stewart, Sophie Nélisse, Nadine Bhabha ja Matt Gordon

Genre: romantiikka, draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 44 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Heated Rivalry perustuu Rachel Reidin samannimiseen kirjaan vuodelta 2019, joka on Reidin Game Changers -kirjasarjan (2018-) toinen osa. Jacob Tierney kuunteli Reidin kirjan äänikirjana ja otti heti yhteyttä naiseen, ajatuksenaan tehdä televisiosarja kirjojen pohjalta. Reid suostui ja Tierney alkoi kaupitella ideaa eri televisiokanaville. Vaikka kirjat olivat suosittuja, monet kanavat olivat vastahakoisia hahmojen homoseksuaalisuuden, sekä useiden seksikohtausten takia. Lopulta Crave-kanava tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025. Heated Rivalryn ensimmäisen kauden esitys alkoi kotimaassaan Kanadassa saman vuoden marraskuussa. Sarja nousi nopeasti räjähdysmäiseen suosioon ympäri maailman, jo ennen kuin se tuli laillisesti katsottavaksi moniin paikkoihin. Suomeen sarja on saapunut vasta nyt HBO Maxin kautta ja itse kiinnostuin sarjasta, kun siitä alettiin kohista sosiaalisessa mediassa. Katsoin Heated Rivalryn uudet jaksot pian niiden ilmestymisten jälkeen.

Kilpailevien jääkiekkoilijoiden Shane Hollanderin ja Ilya Rozanovin välille syntyy suhde, minkä paljastuminen riskeeraisi heidän uransa ja elämänsä.

Hudson Williams ja Joker: Folie à Deuxissa (2024) nähty Connor Storrie näyttelevät kanadalaista Shane Hollanderia ja venäläistä Ilya Rozanovia, jotka pelaavat jääkiekkoa kilpailevissa joukkueissa. Alun kettuilun jälkeen tunteet nuorten miesten välillä kuumenevat kuitenkin eri tavalla, kun he huomaavat olevansa kiinnostuneita toisistaan enemmänkin kuin saman urheilulajin pelaajina. Shanen ja Ilyan välille muodostuukin nopeasti salainen seksisuhde, eivätkä romanttisetkaan tunteet loputtomiin pysy poissa pelistä. Jääkiekkoseuroissa suvaitsevaisuus ei kuitenkaan ole mikään oletusarvo, vaan "homoa" käytetään lähinnä haukkumasanana kaukalossa. Ilyan tilannetta myös vaikeuttaa se, kuinka totaalisen torjuvasti Venäjällä suhtaudutaan seksuaalivähemmistöihin. Shane ja Ilya ovat mainiot hahmot, joiden vaikeita tunteita Williams ja Storrie tulkitsevat lahjakkaasti. Etenkin Storrie vakuuttaa Ilyana, joka pitää yllä mulkun naistenmiehen imagoa, mutta josta alkaa jaksojen varrella avautua enemmän. Williamsin ja Storrien väliltä löytyy myös kiistatonta kemiaa.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Shanen kannustavat vanhemmat David ja Yuna (Dylan Walsh ja Christina Chang), Ilyan tiukka isä Grigori (Yaroslav Poverlo), Ilyan ongelmaveli Alexei (Slavic Rogozine), naiset Rose (Sophie Nélisse) ja Svetlana (Ksenia Daniela Kharlamova), joita Shane ja Ilya käyttävät pitääkseen heteroimagoaan yllä julkisuudessa, sekä amerikkalaisjääkiekkoilija Scott Hunter (François Arnaud) ja smoothie-kuppilassa työskentelevä Kip Grady (Robbie G.K.), Rachel Reidin kirjasarjan avausosan Game Changerin päähenkilöt, joiden tarina kerrotaan tässä Shanen ja Ilyan tarinan rinnalla. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita osissaan. Vaikka Scott ja Kip ovat kelpo hahmot, en yhtään ihmettele, miksi sarja päätettiin aloittaa Shanesta ja Ilyasta kertovasta kakkoskirjasta.

Heated Rivalry on tässä vuodenvaihteessa noussut tosiaan todelliseksi ilmiöksi ympäri maailman - jopa Venäjällä, missä sarjaa voi katsoa vain laittomasti netistä. Itsekin olin utelias näkemään, että mikä sarjassa on niin erityistä? Lähtökohtaisesti kilpailevien jääkiekkoilijoiden salainen suhde on mainio, mutta minulta kesti muutamankin jakson ajan päästä kärryille Heated Rivalryn hienouksista. Vaikka päänäyttelijöiden väliltä löytyykin alusta asti kemiaa, heidän suhteensa alku ja kehittyminen kerrotaan omituisesti poukkoilevalla aikahyppelyllä. Vain kuuden jakson mittainen avauskausi kattaa jopa vuosikymmenen tapahtumat ja erityisesti pari ensimmäistä jaksoa kiitävät hurjaa tahtia. Sanotaan vaikka näin, että jos Heated Rivalrysta tekisi juomapelin, missä pitää ottaa shotti joka kerta, kun ruutuun ilmestyy teksti, mikä viestii että aikaa on kulunut päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia, olisi moni katsoja sammunut jo ennen ykkösjakson loppumista.

Näitä paria ensimmäistä jaksoa katsoessani kummastelin, että mistä sarjan suosio oikein johtuu? Pelkistä seksikohtauksistako? Koska niitä sarjassa kyllä riittää. Joidenkin katsojan mielestä meno on takuulla kuumaa, joidenkin mielestä taas jaksojen seuraaminen menee varmasti kiusallisuuden puolelle, kun petipuuhat eivät tunnu millään loppuvan. Kakkosjakson aikana mietin, että riittävätkö pelkät miesten väliset seksikohtaukset nykyään tällaiseen megasuosioon?

Kolmannessa jaksossaan Heated Rivalry alkaa kuitenkin oikeasti näyttämään kynsiään, vaikka aluksi on hämmentävää, kun jakso kertookin Scottin ja Kipin rakkaustarinasta Shanen ja Ilyan suhteen sijaan. Jakso on laadukas ja jopa herttainen, mutta pistää ihmettelemään, miksi fokus siirtyi nyt yhtäkkiä eri hahmoihin? Kärsivällinen katsoja kuitenkin palkitaan parin viimeisen jakson aikana, jotka ovat aidosti hienoja. Hektinen aikahyppely ja sängyssä jyystäminen saavat lähes täysin siirtyä syrjään, kun Shane ja Ilya laskevat vihdoin suojamuurinsa. Padotut tunteet tuodaan vihdoin ilmi ja näiden hahmojen raastavan vaikea tilanne realisoituu tosissaan myös heterokatsojan silmissä.

Kun kausi malttaa rauhoittua, se tarjoaa erittäin väkevää draamaa ja liikuttavia, suorastaan kauniita hetkiä. Irralliselta tuntuva kolmosjakso saa todellisen merkityksensä ja pääparin yhteisen mökkiviikon rauhallisuus korostaa sitä, kuinka miehet pystyvät vihdoin hengähtämään. Kuluneet vuodet ovat tuntuneet levottomalta sinne tänne poukkoilulta myös Shanesta ja Ilyasta, eivät vain katsojasta. Heated Rivalryn avauskausi jäi mielestäni epätasaiseksi, mutta sen finaalijakso on niin vakuuttava, että jään mielenkiinnolla odottamaan, kuinka sarja tästä jatkuu. Näillä näkymin kakkoskausi hyppää kirjasarjan kuudenteen osaan, The Long Gameen (2022), joka jatkaa Shanen ja Ilyan tarinaa, muiden kirjasarjan osien kertoessa eri henkilöistä.

Jacob Tierney ei ole vain luonut sarjaa, vaan hän on myös ohjannut ja käsikirjoittanut kaikki avauskauden kuudesta jaksosta. Tierney näyttää hallitsevansa väkevän henkilödraaman, mutta pari ensimmäistä jaksoa kaipaisivat mielestäni tilaa hengittää, sillä tuntuu siltä kuin Tierneyllä olisi kauhea kiire päästä niihin osuuksiin Shanen ja Ilyan tarinassa, jotka kiinnostavat häntä eniten. Teknisesti Heated Rivalryn avauskausi on pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja puvustus oivallista. Äänityöskentelykin on osaavasti hoidettu ja Peter Peterin säveltämät teknomusiikit tunnelmoivat sähäkästi taustalla. Pahiten päähän kuitenkin jää soimaan Harrisonin discojumputusversio t.A.T.u. -duon All the Things She Said -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Heated Rivalry, Kanada, 2025-, Crave, Accent Aigu Entertainment, Bell Broadcast and New Media Fund, Bell Media, Canada Media Fund

Vasenkätinen tyttö (左撇子女孩 - 2025) - elokuva-arvostelu

VASENKÄTINEN TYTTÖ

左撇子女孩

Ohjaus: Shih-Ching Tsou

Näyttelijät: Janel Tsai, Ma Shih-Yuan, Nina Ye, Brando Huang, Akio Chen, Xin-Yan Chao, Teng-Hung Hsia ja Blaire Chang

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Vasenkätinen tyttö on Shih-Ching Tsoun ohjaama draamaelokuva. Tsou kirjoitti elokuvan yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Sean Bakerin kanssa jo vuonna 2010. Tsou ja Baker matkustivat Taiwaniin ja kuvasivat paikallisia ruokakojuja, sekä siellä työskentelevän naisen innokasta Chocolate-tytärtä ja käyttivät kuvamateriaalia yrittääkseen saada rahoitusta leffalle. Kaksikko kuitenkin torjuttiin kerta toisensa perään, minkä lisäksi elokuvan tekemistä viivästytti se, että Baker päätyi vähän väliä tekemään muita elokuvia. Rahoitus löytyi lopulta vasta 2020-luvun alussa ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022. Elokuvan jälkituotanto venähti, kun leikkaajaksi lupautunut Baker ryhtyi kuvaamaan Anoraa (2024). Lopulta Vasenkätinen tyttö saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2025 Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuvaa on esitetty festivaaleilla ympäri maailman ja hissuksiin se on saanut varsinaisen teatterikierroksen. Nyt leffa on saapunut myös Suomeen ja itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin jonkin muun elokuvan yhteydessä. Kävinkin katsomassa Vasenkätisen tytön muutama päivä sen ensi-illan jälkeen.

Yksinhuoltajaäiti Shu-Fen muuttaa kahden tyttärensä kanssa Taipeihin pyörittämään nuudelikojua, mutta perhearki osoittautuu odotettua vaikeammaksi, kun jokainen kolmikosta kohtaa omat ongelmansa.

Janel Tsai näyttelee Shu-Feniä, joka on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi, hänen ex-miehensä hylättyä perheensä vuosia aiemmin. Shu-Fen päättää aloittaa uuden luvun perheensä elämässä ja muuttaa lastensa, aikuisuuden kynnyksellä olevan I-Annin (Ma Shih-Yuan) ja viisivuotiaan, vasenkätisen I-Jingin (Nina Ye) kanssa Taiwanin pääkaupunkiin Taipeihin pyörittämään nuudelikojua paikallisella ruokatorilla. Kaikki tästä kolmikosta ovat kiinnostavia hahmoja, jokaisen painiessa omien vaikeuksiensa kanssa. Shu-Fen on taloudellisissa ongelmissa, mitä ei auta se, että hänen vanhempansa (Akio Chen ja Xin-Yan Chao) eivät pidä siitä, että heidän tyttärensä on jäänyt sinkuksi, eikä se, että hänen sisaruksensa ovat menestyneet elämässään paljon paremmin. I-Ann taas on collegen kesken kaiken jättänyt nuorukainen, joka ei jaksa ottaa vastuuta elämästään ja on töykeä kaikille, joskin ajoittain hän heltyy pikkusiskonsa seurassa. I-Jing on päällisin puolin tavanomainen lapsi, joka on utelias ja innokas, ja joka tylsistyy heti arkisten askareiden edessä. Tsai, Ma ja Nina ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa ja he tulkitsevat uskottavasti hahmojensa vaikeita tuntemuksia, sekä kömpelöä perhedynamiikkaa.

     Elokuvassa nähdään myös Brando Huang viereisellä kojulla vähän sitä sun tätä myyvänä Johnnyna ja Teng-Hung Hsia I-Annin pomona A-Minginä. Huang varastaa kohtaukset energisenä Johnnyna, joka on hyvä vastakohta toisilleen tuimia katseita esitteleville perheenjäsenille.

Vasenkätinen tyttö vaikutti lupaavalta jo trailerin ja maailmalta kantautuneiden kehujen myötä, mutta olin silti iloisesti yllättynyt, kuinka hyvä elokuva onkaan kyseessä. Elokuva voittaa puolelleen jo pääkolmikkonsa ansiosta, joiden välit esitetään erinomaisesti. Kiukuttelua ja hymyilyä on luvassa vuoronperään ja kaikin puolin hahmot ja heidän dynamiikkansa tuntuvat aidoilta. Draama on väkevää ja ajoittain jopa liikuttavaa, etenkin elokuvan loppusuoralla, kun patoutuneet tunteet puretaan vihdoin ulos erinomaisessa ravintolakohtauksessa. Huumoria on myös luvassa ja leffa tarjosi muutamat makeat naurut joko tilanteillaan tai repliikeillään.

Elokuva on myös kiinnostava katsaus taiwanilaiseen kulttuuriin ja etenkin siihen, millainen naisten asema Taiwanissa on. Elokuvassa käy monin tavoin selväksi, että naisia ei pidetä yhtä korkeassa arvossa kuin miehiä, mikä vain vaikeuttaa tämän perhekolmikon elämää, koska hehän ovat kaikki naispuoleisia. Jo Shu-Fenin vanhemmat katsovat heitä nenänvartta pitkin, koska heistä kukaan ei ole mies, kun taas samalla Shu-Fenin veljeä tuetaan monin eri tavoin. Toinen mielenkiintoinen aspekti on meille suomalaisille täysin hassulta tuntuva taiwanilaisten ajatus siitä, että vasen käsi olisi paholaisen käsi ja siksi vasenkätisyys yritetään jopa pakottaa pois lapsista. I-Jingin näyttelijä on oikeastikin vasenkätinen ja myös hänet on pistetty tällaiseen oikeakätisyyskouluun. Tästä revitään irti leffan hauskimmat jutut, kun tyttö tulkitsee paholaiskäden niin, ettei hän ole vastuussa mistään, mitä hän tekee vasemmalla kädellään ja I-Jing ryhtyykin esimerkiksi näpistelemään, vedoten siihen, että "en se ollut mä, vaan paholaiskäsi!"

Shih-Ching Tsou on tosiaan aiemmin tehnyt paljon yhteistyötä viime vuonna Oscareita kahmineen Sean Bakerin kanssa, mutta lähinnä tuottajana. Vasenkätinen tyttö on Tsoun ensimmäinen oma ohjaus ja hän hoitaa tonttinsa erittäin mainiosti. Hän rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja hänen ja Bakerin työstämä käsikirjoitus on vahva ja oivaltava. Elokuvan visuaalinen ilme kuitenkin aiheutti minussa ristiriitaisia fiiliksiä. Kameratyöskentely on liikkeiltään ja sommittelultaan onnistunutta, minkä lisäksi intoilin leffan ihastuttavasta värimaailmasta. Leffa on kuitenkin kuvattu iPhonella ja vaikka puhelimessa onkin periaatteessa hyvä kuvanlaatu, isolta kankaalta katsottuna elokuva on ajoittain hieman mössöinen - ihan kuin DVD:tä katsoisi. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Pidin todella paljon elokuvassa käytetyistä musiikeista, jotka tuovat etenkin alkupäässä mahtavaa energiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

左撇子女孩, Taiwan, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, 2025, Cinema Inutile, Good Chaos, Le Pacte, Left-Handed Girl Film Productions, Through the Lens Entertainment

Bridgerton, kausi 4 (2026) - sarja-arvostelu

BRIDGERTON - KAUSI 4

Luoja: Chris Van Dusen

Näyttelijät: Luke Thompson, Yerin Ha, Ruth Gemmell, Nicola Coughlan, Hannah Dodd, Adjoa Andoh, Golda Rosheuvel, Victor Alli, Katie Leung, Michelle Mao, Isabella Wei, Luke Newton, Claudia Jessie, Florence Hunt, Polly Walker, Jessica Madsen, Geraldine Alexander, Masali Baduza, Martins Imhangbe, Will Tilston, Fiona Marr, Gracie McGonigal, David Moorst, Hugh Sachs, Jonathan Bailey, Simone Ashley ja Julie Andrews

Genre: draama, romantiikka

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti 3 minuuttia - 1 tunti 10 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Julia Quinnin samannimiseen kirjasarjaan perustuva Bridgerton nousi saman tien jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2020. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vieläkin lisää. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Bridgertonin neljäs tuotantokausi on julkaistu kokonaisuudessaan. Itse olen pitänyt sarjan aiempia kausia ihan kivana hömppänä ja aloinkin katsomaan neljättä kautta varsin positiivisin fiiliksin heti sen julkaisupäivänä.

Bridgertonit järjestävät naamiaiset, missä Benedict-poika rakastuu hopeisiin pukeutuneeseen mysteerinaiseen. Kyseessä on naapurustoon muuttaneen leskirouvan tytärpuoli ja sisäkkö Sophie Baek.

Bridgertonin tuttuun tapaan sarjan neljäs tuotantokausi nostaa taas eri Bridgerton-lapsen keulakuvakseen ja tällä kertaa kyseessä on Luke Thompsonin näyttelemä Benedict Bridgerton, aiemmin sivuosaan tyytynyt naistenmies. Benedictin maailma kuitenkin mullistuu, kun hän eräissä naamiaisissa kohtaa hopeisiin pukeutuneen mysteerinaisen, johon hän rakastuu heti. Minkään aatelisnaisen sijaan kyseessä on kuitenkin sisäkkö Sophie Baek, jota esittää Yerin Ha ja joka piilottelee todellista taustaansa mieheltä. Benedict on astetta kiinnostavampi Bridgerton-poitsu kuin kolmoskauden keskiössä ollut Colin (Luke Newton), mutta tälläkin kaudella tämän rakastama nainen nousee kiinnostavammaksi, vaikka hänen kuvionsa ei tunnukaan kaikista omaperäisimmältä. Ha on mainio Sophiena, ja hänen ja Thompsonin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.

     Vanhoista tutuista hahmoista paluun tekevät myös muun muassa Bridgertonien äiti, lady Violet (Ruth Gemmell) ja tämän tyttäret Eloise (Claudia Jessie) ja Francesca (Hannah Dodd), Francescan rakas John Stirling (Victor Alli), Colinin vaimo Penelope (Nicola Coughlan), kuningatar Charlotte (Golda Rosheuvel), sekä tälle läheinen lady Danbury (Adjoa Andoh). Uusina hahmoina kaudella esitellään Sophien palvelema tiukka lady Emerinta Gun (Katie Leung) ja tämän hemmotellut tyttäret Rosamund (Michelle Mao) ja Posy (Isabella Wei). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, heittäytyen usein tarkoituksellisen ylidramaattisesti. Sivuhahmoista kiinnostavin on Penelope, joka ei löydä enää vanhaa intoaan juoruilua kohtaan, nyt kun kaikki tietävät hänen olevan lady Whistledown.

Kertokaapa, kuulostaako tämä tutulta: Äitinsä kuolemaa surevan nuoren neidin elämä muuttuu, kun hänen isänsä menee uusiin naimisiin. Uusi äitipuoli on kylmä ja rakastaa vain kahta muuta tytärtään. Neidin isän kuolessa, äitipuoli alistaa neidistä palvelijansa. Kun paikallinen komistus ilmaisee etsivänsä itselleen morsianta ja tämän ympärille järjestetään juhlat, ilkeä äitipuoli lähettää tyttärensä yrittämään onneaan komistuksen kanssa taloudellisesti hyvän tulevaisuuden takaamiseksi. Mutta he eivät tiedäkään, että apua saanut neiti osallistuu myös salaa juhliin ja saa komistuksen rakastumaan ensisilmäyksellä. Juhlien lähestyessä loppuaan neiti kuitenkin äkillisesti poistuu paikalta, jättäen jälkeensä vain yhden osan asustaan ja komistus päättää tehdä kaikkensa löytääkseen mysteerinaisen. Hmm...

Bridgertonin neljäs tuotantokausi aiheuttaa varmasti parin ensimmäisen jaksonsa aikana kulmien kohottelua, sillä niin räikeästi se kopioi klassikkosatu Tuhkimoa. Aluksi koin kauden jopa tylsän mielikuvituksettomaksi, mutta onneksi se alkaa vihdoin löytää omaakin suuntaansa edetessään. Koska päätarina tuntui aluksi niin laiskalta, kiinnostuin enemmän seuraamaan Penelopea, joka tosiaan painiskelee nyt sen kanssa, että kaikki tietävät hänen salaisuutensa. Kaikki kyselevät häneltä uusimpia juoruja, mutta eipä kukaan myöskään uskalla puhua hänen seurassaan juuri mitään, peläten, että pian koko naapurusto tietää liikaa.

Benedictin ja Sophien kuvio saa paremmin tuulta alleen kauden toisella puoliskolla, mutta loppuun asti mielsin heidän tarinansa vähän ponnettomaksi. Sillä toisella puoliskolla taas kiinnostuin enemmän Francesca-siskon kuviosta, joka nähtävästi lainailee jo myöhemmästä Bridgerton-kirjasta. Nämä kiinnostavat ja parhaimmillaan jopa tunteikkaat sivujuonet nostavat pääjuoneltaan hiukan latteaa tuotantokautta kelvolliseksi. Bridgerton nauttii edelleen jättisuosiosta, eikä sarja ole suinkaan tähän loppumassa. Jatkoa on tulossa vielä ainakin kahden kauden verran. Olettaisin, että Francesca nostetaan seuraavaksi päähenkilöksi, joskin onhan Eloisekin odottanut jo hyvän tovin omaa vuoroaan.

Tuotantokauden ohjaajat tekevät menevää työtä tunnelman kanssa, vaativat kohtaukset sitten romanttisuutta, humoristisuutta tai vakavuutta. Käsikirjoittajat takeltelevat mielikuvituksettoman lähdemateriaalikirjan kanssa ja joutuvatkin tuomaan muualta tai keksimään itse kiinnostavampaa täytettä sekaan. Teknisiltä ansioiltaan Bridgerton pysyy laadukkaana. Neljäs kausi on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat huikeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin hienot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Kris Bowersin mainioiden musiikkien lisäksi tälläkin kaudella kuullaan instrumentaalisovituksia tuttujen artistien, kuten Taylor Swiftin biiseistä.

Kauden finaalijakson lopputeksteissä nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Bridgerton, Yhdysvallat, 2020-, Shondaland, Netflix

Operaatio Majava (Hoppers - 2026) - elokuva-arvostelu

OPERAATIO MAJAVA

HOPPERS

Ohjaus: Daniel Chong

Näyttelijät: Piper Curda, Bobby Moynihan, Kathy Najimy, Jon Hamm, Eduardo Franco, Aparna Nancherla, Melissa Villaseñor, Tom Law, Sam Richardson, Dave Franco, Isiah Whitlock Jr., Steve Purcell, Ego Nwodim, Nichole Sakura, Vanessa Bayer ja Meryl Streep

Genre: animaatio, komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Hoppers, eli suomalaisittain Operaatio Majava on Pixarin uusi animaatioelokuva. Vuonna 2020 paljastettiin, että Daniel Chong työsti uutta leffaa Pixarille, joka ei olisi osa jotain yhtiön elokuvasarjoista. Alun perin Chong halusi elokuvan kertovan pingviinistä, mutta kun Pixarin taiteellinen johtaja Pete Docter koki, että pingviinianimaatioita on jo liikaa, Chong vaihtoi eläimen majavaksi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi pyörähti käyntiin ja nyt Operaatio Majava saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun luin Pixarin työstävän uutta originaalielokuvaa ja intoani lisäsi söpö majavajuliste. Kävinkin uteliaana katsomassa Operaatio Majavan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Uusi teknologia siirtää luonnonsuojelun ja eläinten oikeuksien puolesta puhuvan Mabelin tietoisuuden robottimajavaan, jotta hän voi kerätä lähimetsän eläimet taistelemaan paikallisen lammen puolesta, mitä ollaan muuttamassa moottoritieksi.

Operaatio Majavan päähenkilö on 19-vuotias naisenalku Mabel Tanaka (äänenä Piper Curda), joka ihastui lapsena isoäitinsä (Karen Huie) kautta luontoon ja joka onkin siitä lähtien halunnut tehdä kaikkensa, jotta lähiympäristön erilaiset eläimet saavat nauttia elostaan rauhassa. Tähän löytyy aikamoinen scifikeino, kun paikallisen yliopiston professori Sam (Kathy Naimy) esittelee kehittämänsä teknologian, jolla ihmisen mielen voi siirtää robottimajavaan. Mabel muuttuu majavaksi ja aloittaa operaationsa pelastaa paikallisen lammen pormestari Jerryltä (Jon Hamm), joka kaavailee sen tilalle moottoritietä. Mabel on heti tykättävä hahmo sinnikkyydessään ja päättäväisyydessään, sekä toki eläinrakkaudessaan. Jerry on kelpo antagonisti tarinalle ja miehestä löytyy lopulta enemmänkin kuin pelkkää kapitalistiahneutta.

     Majavaksi muuttuessaan ja seikkailunsa aloittaessaan Mabel kohtaa paljon erilaisia eläimiä, kuten majavakuningas Georgen (Bobby Moynihan), Loaf-majavan (Eduardo Franco), Ellen-karhun (Melissa Villaseñor), Tom-liskon (Tom Law), hyönteiskuningattaren (Meryl Streep) ja tämän pojan Titusin (Dave Franco). Eläinhahmot ovat lystikkäitä ja hyvin erilaisia kuin Mabel olisi etukäteen kuvitellut. Veikkaisin, että monien suosikiksi nousee joko hidas Loaf tai yli-innokas Tom.

Operaatio Majava on jälleen mahtava lisäys Pixarin filmografiaan ja mielestäni yhtiön paras animaatio sitten korona-aikana suoraan Disney+ -palveluun julkaistun Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020). Se on saman tien ilahduttava ja mukaansatempaava, ja menohan vain paranee, kun Mabelin tietoisuus siirretään robottimajavaan ja hän aloittaa operaationsa lammen pelastamiseksi. On lystikästä seurata, kun Mabel yrittää päästä jyvälle eläinyhteisön tavoista, jotka ovat eläimille arkipäivää ja reilua, mutta tuntuvat ihmisestä helposti jopa julmilta. Pienemmät eläimet ovat esimerkiksi sinut sen kanssa, että saattavat joutua isomman otuksen ateriaksi. Niinhän se luonto toimii.

Luonnonsuojelu on teemana ollut viime aikoina pinnalla lastenelokuvissa, etenkin täällä Suomessa. Viime vuoden Ella ja kaverit - Operaatio Saukon (2025) ja Supermarsu ja suuren huijauksen (2025) nähneet lapsikatsojat saattavatkin aluksi kummastella, että taasko joku tyttö on yrittämässä estää bisnesmiestä tuhoamasta metsää omien rakennustensa tieltä - eikö tämä ole jo nähty? Operaatio Majavaan oman juttunsa tuo toki sen vekkuli mielensiirtoteknologia. Elokuva yhdisteleekin luonnonsuojelua scifiin ja jopa tavallaan agenttimaiseen soluttautumiseen, eikä tämän kaiken keskeltä puutu hauskoja hetkiä ja hurjia vaaratilanteita, jotka voivat olla erityisesti perheen pienimmille jännittäviä. Pixarille ominaista tunteikkuuttakin löytyy ja elokuva meinaa herkistää kyyneliin niin surusta kuin onnesta.

Ja kuten odottaa saattaa, visuaalisesti Operaatio Majava on todella miellyttävä. Eläinhahmot ovat ulkonäöiltään niin suloisia kuin hupaisia. Metsämaisemat ovat upeita ja niin taustoista kuin eläinten turkeista löytyy paljon yksityiskohtia. Lisäksi leffa on ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on myös taitavasti rakennettu ja Mark Mothersbaughin säveltämät musiikit erottuvat leikittelevyydessään kivasti. Kaiken kaikkiaan Operaatio Majava siis näyttää, että Pixarilla on vielä taito tallella alkuperäisideoihin perustuvissa animaatioissa. Kesällä ilmestyvää Toy Story 5:ä (2026) ja työn alla olevia Ihmeperhe 3:a (Incredibles 3) ja Coco 2:a enemmän odotankin ensi vuonna ilmestyvää kissaleffa Gattoa (2027).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hoppers, Yhdysvallat, 2026, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Pillion (2025) - elokuva-arvostelu

PILLION

Ohjaus: Harry Lighton

Näyttelijät: Harry Melling, Alexander Skarsgård, Douglas Hodge, Lesley Sharp, Jake Shears, Mat Hill, Nick Figgis, Zoe Engenrer, Jake Sharp, Jacob Carter ja Cristina Carty

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Pillion perustuu Adam Mars-Jonesin kirjaan Box Hill vuodelta 2020. Kirjasta innostunut Harry Lighton työsti sen pohjalta elokuvakäsikirjoituksen ja sai BBC Filmin, Element Picturesin ja British Film Instituten tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Pillion sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2025, missä se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä Palm Dog -koirapalkinnon. Myöhemmin hieman siivommaksi leikattua versiota on alettu esittämään teattereissa ympäri maailman ja nyt Pillion on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta sen päänäyttelijöiden vuoksi ja kävinkin uteliaana katsomassa Pillionin heti sen ensi-iltapäivänä.

Ujo Colin ja moottoripyöräjengiin kuuluva Ray ajautuvat BDSM-suhteeseen. Mutta pystyykö Rayhin rakastuva Colin jäämään pelkäksi alistujaksi?

Harry Potter -elokuvien (2001-2011) kiusaajaserkku Dudley Dursleynä parhaiten tunnettu Harry Melling näyttelee Colinia, nuorta homomiestä, joka on ujo, mutta joka tykkää esiintyä lauluryhmässä pubeissa pienessä brittikaupungissa. Colinin elämä mullistuu, kun eräänä iltana hän kohtaa pubissa Alexander Skarsgårdin näyttelemän Rayn, joka kuuluu moottoripyöräjengiin. Colinin ja Rayn välillä on heti säpinää, mutta tavallisen parisuhteen sijaan Colin huomaakin olevansa BDSM-suhteessa, jossa Ray dominoi ja Colinin tehtävänä on alistua hänen tahtoonsa. Melling ja Skarsgård ovat molemmat erittäin mainioita rooleissaan, etenkin Melling, joka tulkitsee vaikuttavasti hahmonsa kasvutarinaa leffan edetessä. Colin on tykättävä hahmo, jota käy kieltämättä sääliksi, kun Ray alkaa pompotella tätä mielensä mukaan, vähät välittäen Colinin toiveista. Ray onkin hahmona usein jopa ärsyttävä, mutta hänestä löytyy salaperäisen ulkokuoren alta selvästi hieman enemmän, jotain mitä mies ei vaikuta uskaltavan tuoda pinnalle. Mellingin ja Skarsgårdin väliltä löytyy myös hyvin kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi muun muassa Douglas Hodge ja Lesley Sharp Colinin vanhempina Petenä ja Peggynä. Pete laulaa Colinin kanssa, kun taas Peggy on vakavasti sairastunut syöpään. Hodge ja Sharp ovat myös hyvät valinnat osiinsa rakastaviksi vanhemmiksi, jotka kummastelevat poikansa erikoista suhdetta.

Minusta tuntuu, että menin katsomaan Pillionia väärällä asenteella. Olin lukenut ja kuullut paljon kehuja, kuinka kyseessä olisi hersyvän hauska romanttinen komedia ja vaikka leffassa on toki puolia, jotka voisi tulkita vastaavaksi, itse näin elokuvan ihan muuna, nimittäin hyvänä draamana toksisesta ihmissuhteesta. Ja ei, en pidä Colinin ja Rayn suhdetta toksisena, koska kyse on BDSM-suhteesta, missä Colin palvelee Rayn tarpeita, oli kyse sitten seksistä tai ihan vain ruoanlaitosta ja siivoamisesta. Colinille pistetään lukollinen ketju kaulaan, kun taas Ray pitää kaulassaan avainta. Colin jopa nukkuu lattialla. Ei, vaan suhteen toksisuus syntyy siitä, että toisin kuin terveessä BDSM-suhteessa, Ray ei ole valmis joustamaan, kuuntelemaan Colinin toiveita tai laatimaan yhdessä pelisääntöjä. Hän vain käskyttää sinisilmäistä nuorukaista mielensä mukaan. Suhteen epäreiluus käy selväksi erityisesti kohtauksessa, jossa Colin pääsee viettämään aikaa Rayn moottoripyöräjengin kanssa, joista kaikilla on omat "koiransa". Kun Colin keskustelee erään toisen subin kanssa, tämä painottaa, että näissä alistusleikeissäkin on lopulta kyse yhteisymmärryksestä ja toisen kunnioittamisesta. 

Pillionista löytyy huumoria, toisinaan varsin synkkää sellaista, joka luo kyllä omalla tavallaan vekkulin vireen mukaan. Leffa ei kuitenkaan suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan se aiheuttaa usein epämukaviakin tunteita. Seksikohtaukset ovat tarkoituksella vaivaannuttavan pitkiä ja on jännä ajatella, että Cannesissa näytetty versio olisi ollut vielä rivompi. Toisinaan elokuva tuntuu kallistuvan turhankin paljon shokkiarvon puolelle, mutta loppusuoralla se paljastaa todelliset kyntensä, kun henkilödraama viedään huippuunsa. Colinille kirjoitettu kehityskaari on vahva ja koska sitä voi helposti heijastella erilaisiin elämäntilanteisiin, on se myös tavallaan inspiroiva. Ray jää hahmona loppuun asti jopa tarkoituksellisen etäiseksi, mutta loppusuoran pienet hetket ja ilmeet antavat katsojalle mahdollisuuden luoda omat tulkintansa miehen menneisyydestä ja mahdollisista omista traumoista, mikä taas auttaa ymmärtämään, miksi tämä kohtelee Colin-reppanaa niin kylmästi. Toivuttuani alkuhämmennyksestä siitä, että katsomani elokuva onkin jotain ihan muuta kuin etukäteen mainonta ja arviot antoivat mielestäni ymmärtää, sekä päivän pohdiskelun jälkeen, aloin arvostamaan Pillionia enemmän. 

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa ensikertalainen Harry Lighton, joka tuntuu jopa ärsyttävyyteen asti tietävän, mistä naruista vedellä. Hän haastaa hahmojaan ja erityisesti katsojaa, sekä aiheuttaa paljon pureskeltavaa seuraaviksi päiviksi. Teknisesti Pillion on hyvin tehty. Leffa on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin onnistuneesti hoidettu moottoripyörien jylinää myöten. Oliver Coatesin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Pillion, Iso-Britannia, Irlanti, 2025, BBC Film, British Film Institute, Fremantle Picturehouse Entertainment, September Film, Element Pictures

The Bluff (2026) - elokuva-arvostelu

THE BLUFF

Ohjaus: Frank E. Flowers

Näyttelijät: Priyanka Chopra Jonas, Karl Urban, Safia Oakley-Green, Vedanten Naidoo, Temuera Morrison, Ismael Cruz Córdova, David Field, Zack Morris, Pacharo Mzembe, Gideon Mzembe ja Ronnie James Hughes

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bluff on Priyanka Chopra Jonasin ja Karl Urbanin tähdittämä merirosvoelokuva. Frank E. Flowers ja Joe Ballarini työstivät elokuvan käsikirjoituksen, Zoe Saldaña valittiin päärooliin ja alun perin Netflixin oli tarkoitus levittää leffa suoratoistopalvelussaan. Saldaña kuitenkin vaihtui Chopra Jonasiin ja projekti siirtyi Amazon MGM Studiosille. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt The Bluff on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin yllä olevan julisteen ja vielä enemmän, kun luin kyseessä olevan merirosvoleffa. Katsoinkin The Bluffin pari päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Vuosi on 1846 ja merirosvoista vain sitkeimmät ovat enää jäljellä. Karibianmeren saarella asuvan perheen rauha järkkyy, kun paikalle saapuu julma kapteeni Connor miehistöineen etsimään varastettua kultaansa.

Priyanka Chopra Jonas näyttelee Ercell Boddenia, rauhaisaa kotiäitiä, joka asustaa Karibianmeren saarella yhdessä miehensä T.H.:n (Ismael Cruz Córdova), heidän poikansa Isaacin (Vedanten Naidoo) ja siskonsa Elizabethin (Safia Oakley-Green) kanssa. Kotirauha kuitenkin järkkyy, kun saarelle saapuu merirosvoja, jotka uskovat Boddenin perheen piilottelevan heiltä varastettua kultasaalista. Chopra Jonas on oiva valinta päärooliin Ercelliksi, tulkiten hyvin hahmonsa sinnikkyyttä ja vimmaa pitää perheensä turvassa. Hänen hahmonsakin on kiinnostava, erityisesti kun tästä avautuu leffan edetessä enemmän. Muut perheestä ja heidän näyttelijänsä lähinnä ajavat asiansa, eikä esimerkiksi Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset -sarjasta (The Lord of the Rings: The Rings of Power - 2022-) tuttu Córdova pääse juuri tekemään mitään.

     Vastapuolelta taas löytyy Karl Urbanin näyttelemä merirosvokapteeni Connor ja hänen miehistönsä, johon kuuluvat muun muassa perämies Lee (Temuera Morrison), veljekset Chien ja Lupe (oikeat veljekset Pacharo ja Gideon Mzembe), sekä nimettömäksi jäävä tarkka-ampuja (Ronnie James Hughes). Urbanista löytyy karismaa häikäilemättömäksi piraatiksi, mutta hahmona Connor jää lopulta todella pintapuoleiseksi. Morrisonkin on passeli Connorista seuraavaksi, mutta merirosvot jäävät kaikki aika yhdentekeviksi tyypeiksi, joista ei löydy tarpeeksi erilaisia persoonia.

Odotin mielenkiinnolla The Bluffin näkemistä jo ihan vain siksi, että merirosvoelokuvia ei juuri tehdä - ei, vaikka Pirates of the Caribbean -elokuvat (2003-2017) toivat piraatit takaisin valtavirtaan monien ysärifloppien jälkeen. Sarjojen puolella merirosvoja on nähty viime aikoina Our Flag Means Death -komediassa (2022-2023) ja hittimangaan perustuvassa Netflixin One Piecessa (2023-), mutta eipä mieleeni juolahda tuoreita elokuvia aiheesta. Niinpä paperilla The Bluff on oikein positiivinen tulokas, mutta valitettavasti toteutuksensa puolesta elokuva jää aika keskinkertaiseksi tapaukseksi.

Avauskohtaus on vielä ihan lupaava, Connorin laivan jahdatessa epäonnista paattia, mutta kun siitä siirrytään seuraamaan Boddenin perhettä saarella, se kunnon MERIrosvoilu loppuu kuin seinään. Kun Connor miehistöineen saapuu saarelle, loppuleffa vietetäänkin siellä, eli minkäänlaista meriseikkailua on turha odottaa. Jos tehdään elokuvaa piraateista, niin voisi kyllä olettaa, että mukana on useampi kohtaus merellä ja laivassa. Mutta ei, The Bluffilla taisi tulla budjetti vastaan. Saari ajaa asiansa ja siellä tapahtuu pari oivaa kohtausta, mutta tämä aspekti aiheutti kyllä sen isoimman varsinaisen pettymyksen.

Se, millä The Bluff erottaa heti itsensä esimerkiksi Pirates of the Caribbeaneista on se, että kyse ei ole mistään koko perheen merirosvoseikkailusta, vaan kun saaren asukkaat ja piraatit ottavat yhteen, veri alkaa roiskua oikein toden teolla. Silti homma jää aika tasapaksuksi. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin hurmeisen krokotiilikohtauksensa aikana, mutta se ei koskaan oikeasti nappaa mukaansa tai saa jännittämään hahmojensa puolesta. Sääli, sillä leffassa olisi ollut aineksia enempäänkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Frank E. Flowers, joka on aiemmin ohjannut vain yhden ainoan kokopitkän elokuvan, Havenin (2004) ja tuonkin ilmestymisestä on jo vierähtänyt yli kaksi vuosikymmentä. Flowers saa aikaiseksi yksittäisiä toimivia kohtauksia, mutta ongelmaksi muodostuu, että hänen ja Joe Ballarinin työstämä käsikirjoitus jää varsin vaisuksi. Sentään The Bluff on hyvin kuvattu ja mukana on parikin kohtausta, joissa kameratyöskentelyllä kikkaillaan mainiosti. Lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset äityvät paikoin varsin verisiksi. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa pienehkö budjetti ja erityisesti lopputaistelu on turhan selvästi kuvattu taustakankaita vasten. Äänimaailma on ihan hyvin pistetty kasaan, joskin Henry Jackmanin säveltämät musiikit jäävät lähinnä taustameluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Bluff www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Bluff, Yhdysvallat, Intia, 2026, AGBO, Big Indie Pictures, Cinestar Pictures