Monsteritalo (Monster House - 2006) - elokuva-arvostelu

MONSTERITALO

MONSTER HOUSE

Ohjaus: Gil Kenan

Näyttelijät: Mitchel Musso, Sam Lerner, Spencer Locke, Steve Buscemi, Maggie Gyllenhaal, Jason Lee, Kevin James, Nick Cannon, Jon Heder, Kathleen Turner, Catherine O'Hara ja Fred Willard

Genre: animaatio, kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 12

Monster House, eli suomalaisittain Monsteritalo on kauhuelementtejä sisältävä koko perheen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle Dan Harmonin ja Rob Schrabin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka Hollywoodiin pyrkivä ohjaajanalku Gil Kenan luki ja josta hän innostui. Kenan esitteli tekstiä ja visiotaan ohjaajille Robert Zemeckisille ja Steven Spielbergille, jotka kiinnostuivat ja hyppäsivät projektiin mukaan tuottajina. Elokuva toteutettiin motion capture -teknologian avulla. Näyttelijät esittivät roolinsa studiohalleissa ja heidän liikkeidensä pohjalta animaattorit kävivät töihin. Lopulta Monsteritalo sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 15. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta jota alkuperäinen käsikirjoittaja Harmon haukkui jälkikäteen, kokiessaan Kenanin pilanneen tarinan. Itse katsoin Monsteritalon sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin sitä lapsena todella pelottavana. Olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa Monsteritalon pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Nuori poika DJ on jo pitkään epäillyt, että hänen naapurinsa herra Nebbercrackerin talossa on meneillään jotain hämärää. Kun halloweenin alla herra Nebbercracker poistuu kuvioista, DJ päättää ystävineen selvittää asian todellisen laidan ja paljastuukin, että talossa piilee kauhistuttavia salaisuuksia.

Monsteritalon keskiössä on teini-ikää lähestyvä poika Dustin James, eli kavereille ihan vain DJ (äänenä Mitchel Musso). DJ on jo pitkään uskonut, että vastapäisessä ränsistyneessä talossa on meneillään jotain todella ikävää ja päättääkin lopulta rohkaistua ja ottaa asiasta selvää. DJ on sinnikkyydessään mainio päähenkilö, johon tuo syvyyttä hänen pelokkuutensa, mitä hän yrittää puskea syrjään, uskoessaan olevansa teini-iän kynnyksellä jo periaatteessa kuin aikuinen. DJ:n ei onneksi tarvitse selvittää salaisuuksia yksin, vaan tuekseen hän saa parhaan ystävänsä, hölmön Chowderin (Sam Lerner), sekä ihastuksenkohteensa, fiksun Jennyn (Spencer Locke). Chowder ja Jenny ovat hyvät lisät DJ:n rinnalle ja kolmikon jännittävään seikkailuun hyppää mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat DJ:n vanhemmat (Catherine O'Hara ja Fred Willard), jotka lähtevät juuri halloweeniksi reissuun ja jättävät poikansa tympeän lapsenvahti Zeen (Maggie Gyllenhaal) vastuulle, Zeen rasittava poikaystävä Bones (Jason Lee), DJ:n ja Chowderin idoli Skull (Jon Heder), poliisit Landers (Kevin James) ja Lister (Nick Cannon), joita lapset yrittävät vakuuttaa karmivasta talosta, sekä tässä pahamaineisessa talossa asuva pelottava herra Nebbercracker (Steve Buscemi), joka taatusti aiheutti yhdelle jos toiselle lapsikatsojalle painajaisia. Sivuhahmokattauskin on oivallinen. Räikeät persoonat tarjoavat monenlaisia reaktioita naurusta ärsytykseen ja hyytävyyteen.

Kuten alussa kerroin, lapsena pidin Monsteritaloa aidosti todella pelottavana, mutta on pakko myöntää, että yhä aikuisiällä miellän sen varsin karmivaksi elokuvaksi. Samoihin aikoihin ilmestyneiden Corpse Briden (2005) ja Coraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) ohessa se on muisto ajalta, jolloin lastenelokuvat vielä uskalsivat testata rajojaan oikein tosissaan. Ajalta, jonka todella toivoisin tekevän paluun, sillä nämä lasten "kauhuelokuvat" ovat aivan mahtavia ja haluaisin niitä ehdottomasti lisää. En tiedä, onko kyse siitä, että nämä eivät menestyneet tarpeeksi, vai ihan vain siitä, että tämän päivän lapsia halutaan suojella kaikelta vähänkin liian hurjalta, kuten Muumien Möröltä, mutta jostain syystä tämä lajityyppi on valitettavasti jo lähes täysin kuollut.

Monsteritalo on täydellinen valinta koko perheen elokuvailtaan, etenkin halloweenin aikoihin, kun halutaan jännitystä mukaan, mutta ei olla vielä valmiita menemään kunnon kauhuleffojen pariin. Elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa ja jännittävä ilmapiiri ympäröi saman tien katsojansa, päästämättä irti. Mukana on muutama aidosti hyytäväkin hetki. Sekaan on onnistuneesti ripoteltu huumoria, mikä ei syö jännitettä. Itse tarina on mielikuvituksellisuudessaan erinomainen ja kun tämän kauhujen talon mysteerit alkavat vihdoin aueta, tuovat paljastukset mukaan suurta tragediaa ja jopa tunteikkuutta. Vain puolessatoista tunnissa Monsteritalo onnistuu tarjoamaan paljon - paljon sellaista, mikä tuntuu unohtuneen nykypäivän elokuvantekijöiltä. Elokuva on unohdettu helmi ja jos sinulta on jäänyt Monsteritalo näkemättä ja pidät näistä lasten kauhuleffoista, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan sen tänä syksynä, kun illat alkavat taas pimetä ja kellertävät lehdet putoilevat maahan.

Visuaalisesti Monsteritalo on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten, mutta näyttää se mielestäni silti paremmalta kuin samalla motion capture -teknologialla pari vuotta aiemmin toteutettu Napapiirin pikajuna (The Polar Express - 2004), joka aiheutti painajaisia ihan vääristä syistä. Hahmot ovat vekkulin karikatyyrimaiset ja parasta on itse herra Nebbercrackerin talo, josta on saatu onnistuneen uhkaava ilmestys. Väreja ja varjoja hyödynnetään oivallisesti ja onpa leffan äänimaailmakin sopivan karmivasti rakennettu Douglas Pipesin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monster House, 2006, Columbia Pictures, Relativity Media, ImageMovers, Amblin Entertainment, Sony Pictures Animation

Klik! (Click - 2006) - elokuva-arvostelu

KLIK!

CLICK

Ohjaus: Frank Coraci

Näyttelijät: Adam Sandler, Christopher Walken, Kate Beckinsale, Henry Winkler, Julie Kavner, David Hasselhoff, Sean Astin, Jennifer Coolidge, Danielle Tatum McCann, Joseph Castanon, Lorraine Nicholson, Jonah Hill, Katie Cassidy, Jake Hoffman, Cameron Monaghan, Sally Insul, Nick Swardson, Jana Kramer, Rob Schneider, Terry Crews ja James Earl Jones

Genre: komedia, draama, scifi

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

Click, eli suomalaisittain Klik! on Adam Sandlerin tähdittämä scifi- ja draamaelementtejä sisältävä komediaelokuva. Steve Koren ja Mark O'Keefe keksivät idean leffaan William Bennettin antologiakirja The Book of Virtues: A Treasury of Great Moral Storiesin (1993) tarinasta The Magic Thread. He työstivät käsikirjoituksen ja saivat Sony Picturesin innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2005 ja lopulta Klik! sai maailmanensi-iltansa 14. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta se oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Klikin jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Arkkitehti Michael Newman ei osaa tasapainotella elämässä perheensä ja työnsä välillä. Hänen maailmansa kuitenkin mullistuu, kun hän saa käsiinsä yleiskaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan niin televisiota kuin muutakin elämäänsä ympärillään.

Adam Sandler näyttelee Michael Newmania, arkkitehtiä ja perheenisää, joka on aikamoisen burnoutin partaalla. Hän yrittää olla mahdollisimman hyvä perheelleen, mutta samalla hän on todella lähellä kunnon läpimurtoa töissä, mikä ampaisisi hänet kohti tavoitteitaan ja niinpä hänestä onkin tullut pakkomielteinen hommistaan. Tämä puolestaan ajaa häntä kauemmas vaimostaan Donnasta (Kate Beckinsale) ja lapsistaan Benistä (Joseph Castanon) ja Samanthasta (Danielle Tatum McCann), vaikka miehen aikomus on nimenomaan tarjota heille parempi elämä. Sandler on roolissaan pääasiassa hyvä, vaikka häneltä löytyykin tuttuja, hiukan ärsyttäviä maneereita myös tässä. Beckinsale on kelpo Michaelin yhä vain turhautuneempana vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös Henry Winkler ja Julie Kavner Michaelin vanhempina Tedinä ja Trudynä, Jennifer Coolidge Donnan parhaana ystävänä Janinena, David Hasselhoff Michaelin pomona John Ammerina, Sean Astin Ben-pojan uintiopettaja Billinä, sekä Christopher Walker Bed Bath & Beyondin varastossa työskentelevänä Mortyna, joka antaa Michaelille ihmeellisen kaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan elämäänsä. Lisäksi esimerkiksi Gotham-sarjan (2014-2019) "Jokerina" tunnettu Cameron Monaghan tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan naapurin raivostuttavana Kevin-poikana. Sivunäyttelijät irrottelevat passelisti rooleissaan - erityisesti Coolidge ja Hasselhoff.

Klik! sisältää mielestäni Adam Sandlerin filmografian parhaan tarinaidean, eikä ihme että Sony Pictures tarttui tähän Steve Korenin ja Mark O'Keefen kertomukseen - saman duon kynästä syntyi pari vuotta aiemmin Jim Carreyn menestyskomedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003), jossa elämäänsä turhautunut mattimeikäläinen sai Jumalan voimat. Kukapa ei olisi joskus haaveillut olevansa paremmin hallinnassa omasta elämästään? Kukapa ei joskus toivoisi voivansa hypätä yli päivien tylsiä puolia? Kukapa ei joskus haluaisi pystyä kirjaimellisesti hiljentämään ihmistä, jonka juttuja ei jaksaisi kuunnella? Mitä jos olisi olemassa kaukosäädin, joka mahdollistaa kaiken tämän? Aivan mahtava idea - ainakin elokuvan tarinaksi.

On hupaisaa seurata, kun Michael ottaa kaukosäätimen käyttöönsä alun epäuskosta huolimatta ja alkaakin vähittelen käyttämään sitä yhä enemmän arjessa. Vähitellen komedia saa kuitenkin väistyä, kun mies huomaa hyppivänsä yli merkittäviä hetkiä elämästään. Pienten alakouluikäisten muksujen sijaan edessä onkin yhtäkkiä pari nuorta aikuista ja peiliin katsoessa rypyt ja harmaat hiukset ovat lisääntyneet. Siinä, missä Klikin ensimmäinen puolisko menee huumorin parissa, toinen puolisko on huomattavasti draamapainotteisempi ja mielestäni juuri tällä toisella puoliskolla elokuva pääsee kunnolla vauhtiin. Meno synkkenee yllättävänkin paljon ja loppusuoralla voi jopa huomata pyyhkivänsä kyyneliä poskiltaan. Ja sitä reaktiota eivät Sandlerin elokuvat yleensä aiheuta.

Klik! on mielestäni edelleen yksi Sandlerin parhaista elokuvista, etenkin kun katsoo, millaisia mätäpaiseita hän on tähdittänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Siitä löytyy kuitenkin omat vikansa ja etenkin näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna sen ensimmäiseltä puoliskolta löytyy useita vaivaannuttavan huonosti vanhentuneita vitsejä, joista Rob Schneider arabiprinssi Habeeboona on pahin. Nämä onneksi uupuvat toiselta puoliskolta ja mielestäni leffa paranee kaikin puolin edetessään.

Juan José Campanellan oli alun perin tarkoitus ohjata Klik!, mutta hän lopulta jätti projektin ja tilalle astui Frank Coraci, joka oli aiemmin tehnyt Sandlerin kanssa komediat The Wedding Singerin (1998) ja Juomahemmon (The Waterboy - 1998). Coraci näyttää kyntensä, siirtyessään sulavasti häröstä huumorista traagiseen draamaan, mitä tukee Korenin ja O'Keefen teksti. Käsikirjoitus sisältää mainioita teemoja siitä, että hetkessä on hyvä elää ja pitäisi osata arvostaa sitä mitä on jo, eikä aina vain tavoitella jotain mitä ei vielä ole. Klik! on myös teknisesti pääasiassa hyvin tehty. Se on oivallisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on pätevää. Tietokonetehosteita hyödynnetään kekseliäästi, kun Michael esimerkiksi pysäyttää tai pikakelaa maailmaa ympärillään. Äänimaailma on osaavasti työstetty Rupert Gregson-Williamsin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Click, 2006, Columbia Pictures, Revolution Studios, Happy Madison Productions, Original Film

Deep Water (2026) - elokuva-arvostelu

DEEP WATER

Ohjaus: Renny Harlin

Näyttelijät: Aaron Eckhart, Molly Belle Wright, Angus Sampson, Ben Kingsley, Rosie Zhao, Lucy Barrett, Wenhan Li, Richard Crouchley, Nashi, Elijah Tamati, Lakota Johnson, Mark Hadlow, Kate Fitzpatrick, Chrissy Jin, John De Luca ja Johanna Harlin

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Deep Water on suomalaisen Renny Harlinin uusi haielokuva. Alun perin elokuva suunniteltiin jatko-osaksi haileffa Baitille (2012), mutta kun Malaysia Airlinesin lento 370 katosi selittämättömästi maaliskuussa 2014, käsikirjoitus miellettiin liian samanlaiseksi ja elokuva päätettiin kuolleiden muistoa kunnioittaen peruuttaa. Kuitenkin kun toukokuussa 2023 Kiss-yhtyeen basisti Gene Simmons perusti elokuvayhtiön Simmons/Hamilton Productionsin, mies halusi ensitöikseen herättää leffan takaisin henkiin. Ohjaajaksi pestattiin aiemmin haileffa Deep Blue Sean (1999) tehnyt Renny Harlin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Deep Water saapuu Suomenkin teattereihin, siitä huolimatta että elokuva osoittautui maailmalla jättiflopiksi, tienattuaan vain neljäsosan budjetistaan. Itse haikammoisena en ole odottanut leffan näkemistä yhtään. Olin jopa yllättynyt, että elokuva päätettiin tuoda Suomen teattereihin sen taloudellisesta epäonnistumisesta huolimatta, Harlinin The Strangers -kauhutrilogian (2024-2026) skipattua Suomen teatterit kokonaan. Skeptisenä kävin katsomassa Deep Waterin heti sen ensi-iltapäivänä.

Los Angelesista Shanghaihin matkalla oleva lentokone tekee pakkolaskun avomereen, jättäen yhä elossa olevat matkustajat ja henkilökunnan jäsenet lentokoneen rippeitä kiertelevien haiden keskelle.

Deep Water kertoo erään hyvin epäonnisen lennon matkustajista ja henkilökunnasta, joiden matkan ainoa töyssy ei ole pakkolaskeutuminen mereen, vaan apua odotellessa paikalle saapuvat haikalat. On lennon kapteeni Rich (Ben Kingsley) ja tämän uskollinen perämies Ben (Aaron Eckhart). Lentoemäntiin kuuluvat esimerkiksi Penny (Lucy Barrett) ja Zoe (Nashi), kun taas matkustajia ovat muun muassa sisarukset Cora (Molly Belle Wright) ja Finn (Elijah Tamati), iäkäs Becky (Kate Fitzpatrick), painija Hutch (Lakota Johnson) ja hänen valmentajansa Dade (Mark Hadlow), kirjoittaja Matt (Richard Crouchley), e-urheilijat Sam (Wenhan Li) ja Lily (Rosie Zhao), sekä Dan (Angus Sampson), joka on heti ensinäkemältä sellainen mulkero, että hänen toivoo hyvin nopeasti kohtaavan mahdollisimman karmean lopun. Osaan hahmoista on panostettu selvästi enemmän kuin toisiin ja leffasta löytyy jopa yllättävän tykättäviä tyyppejä, joiden haluaa nähdä selviytyvän (et sinä, Dan). Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, tulkiten hahmojensa erilaisia reaktioita tilanteeseensa. Joku ottaa ohjat haltuun, jotkut toiset taas panikoivat ja sitten on Dan, joka olisi valmis tönimään muita matkustajia pelastuslautalta mereen, mikäli se edesauttaisi hänen omaa selviytymistään. Ja vaikka Dan on ihmisenä suoraan hanurista, Sampson esittää hahmoa täydellisesti.

Renny Harlinin The Strangers -kauhuleffatrilogia osoittautui niin kaameaksi räpellykseksi, että ne saivat minut menettämään kokonaan uskoni tähän Suomen entiseen ylpeydenaiheeseen. Tämän lisäksi haileffojen maine on varsin kehno, sillä suuri osa niistä ovat olleet entisen Anttilan alelaareja varten tehtyjä kertakäyttörainoja. Deep Water oli vieläpä maailmalla valtava taloudellinen epäonnistuminen, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Mutta mitäpä vielä! Kenties juuri alhaisten odotusteni myötä mielsin Deep Waterin yhdeksi vuoden isoimmista yllättäjistä.

Sen lisäksi, että kyseessä on poikkeuksellisen toimiva haileffa, Deep Water on myös oikein pätevä selviytymistrilleri. Esiteltyään napakasti pulaan joutuvat hahmot, nupit väännetään onnistuneesti kaakkoon. Lentokoneen onnettomuustilanne on vaikuttavan kauhistuttavasti toteutettu - suoraan jokaisen lentäjän pahimmista painajaisista. Eikä leffa tosiaan lässähdä sen jälkeenkään. On hyvä idea, että törmäyksessä lentokone halkeaa kolmeen osaan, joista yksi vieläpä jää pinnan alle ilmakuplaan. Hahmot ovat jo valmiiksi aikamoisessa pinteessä, ennen kuin he edes huomaavat ensimmäistäkään selkäevää vedessä. Itse tosiaan kammoksun haita ja loppuleffa menikin minulla kieriskellessä epämukavan olon vallassa teatterin penkissä, kun hahmot pistetään yksi kerrallaan veden varaan, joko kohdaten loppunsa tai selviytyen niukasti. Joidenkin hahmojen kohtalot ovat selviö saman tien, kun taas joidenkin kohdalla oikeasti jännittää, että mitenköhän tässä käy? Hyvällä tavalla ikuisuudelta tuntuneen piinan jälkeen olin huojentunut, kun lopputekstit vihdoin alkoivat ja pääsin poistumaan teatterista. Eipä tässä voi nyt muuta kuin sormet ristissä toivoa, että oma tuleva kesälomamatkani sujuisi huomattavasti helpommin...

Renny Harlinin ohjaus on pääasiassa pätevää ja hän rakentaa jännitettä osaavasti, vaikka toisinaan hän taantuukin hieman laiskoihin äkkisäikyttelyihin. Pete Bridgesin, Shayne Armstrongin, S.P. Krausen ja Damien Powerin työstämä käsikirjoitus antaa hyvät raamit ja sisältää oivallisia hahmoja, mutta se tarjoaa myös ajoittain varsin kökköä dialogia, jolla yritetään vaivaannuttavasti pohjustaa tulevaa. Teknisestikin Deep Water toimii pääasiassa hyvin, vaikka ajoittain digihait eivät täysin vakuuta. Käytännön tehosteita hyödyntävä lentokoneonnettomuus on kuitenkin hurjaa katseltavaa, kun stuntnäyttelijöitä on oikeasti riepoteltu ja kiskottu runkoon revenneistä aukoista ulos. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja maskeeraajat pääsevät tekemään erilaisia häijyjä ruhjeita, oli kyse sitten törmäyksessä syntyneistä haavereista tai haiden puraisuista. Kameratyöskentely on toimivaa, mutta leikkauksessa pariin otteeseen tuntuu kuin seasta olisi jäänyt kohtaus puuttumaan. Fernando Velázquezin musiikit säestävät tätä jännitysnäytelmää hyvin, mutta musiikkipuolella ehdoton huippu on Ben Kingsleyn karaokeveto Bart Howardin klassikkokappaleesta Fly Me to the Moon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Deep Water, Australia, Yhdysvallat, 2026, Nostromo Pictures, Arclight Films, Aristos Films, Aventura, Blue Rider Pictures, Pink308, Rabbits Black, SSS Entertainment, Simmons/Hamilton Productions, Top Film Distribution

Spider-Noir, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SPIDER-NOIR - KAUSI 1

Luoja: Oren Uziel

Näyttelijät: Nicolas Cage, Karen Rodriguez, Lamorne Morris, Li Jun Li, Brendan Gleeson, Jack Huston, Abraham Popoola, Lukas Haas, Andrew Lewis Caldwell, Cary Christopher, Cameron Britton, Jack Mikesell, Amy Aquino, Scott MacArthur, Joe Massingill, Andrew Robinson ja Amanda Schull

Genre: toiminta, jännitys, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 43 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Spider-Noir perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Man Noiriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 2009. Hahmo nähtiin elokuvien puolella ensi kertaa animaatiossa Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), Nicolas Cagen ääninäyttelemänä. Vuonna 2019 Sonyn tuolloinen johtaja Tony Vinciquerra aikoi laajentaa Spider-Man -teemaisia projektejaan elokuvista myös television puolelle ja vuonna 2020 Sony teki diilin Amazonin kanssa sarjojen levittämisestä. Helmikuussa 2023 Sony paljasti työstävänsä näyteltyä televisiosarjaa Spider-Man Noirista, toiveenaan että Cage palaisi rooliin ja toukokuussa 2024 Cage vihdoin ilmoitti näyttelevänsä hahmoa "Noir"-nimellä kulkeneessa projektissa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja nyt Spider-Noirin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa, hahmolle sopien mustavalkoisena, sekä vaihtoehtoisesti värillisenä versiona. Itse mielsin Spider-Man Noirin hauskaksi vaihtoehtoversioksi tutusta seittisankarista Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa, mutten juuri nähnyt tarvetta hahmon omalle sarjalle. Kuitenkin sarjan tyylikkäät mainosmateriaalit ovat herättäneet intoani pikkuhiljaa ja lopulta olin erittäin kiinnostunut näkemään tämän erilaisen supersankarisarjan. Katsoinkin lopulta koko Spider-Noirin avauskauden yhdessä päivässä ja tietysti mustavalkoisena versiona.

Vaihtoehtoisen ulottuvuuden 1930-luvun New Yorkissa Ben Reilly on luopunut supersankariminästään Hämähäkistä ja työskentelee yksityisetsivänä. Kuitenkin kun rikollispomo Silvermane kiristää otettaan kaupungista, samalla kun New Yorkiin ilmestyy supervoimaisia roistoja, Hämähäkin täytyy tehdä paluu.

Nicolas Cage tekee paluun Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffasta tuttuun rooliinsa... tai no, ainakin melkein. Kyseisessä elokuvassa hahmo oli mustavalkoisesta maailmasta tuleva Peter Parker, eli Spider-Man Noir, kun taas tässä uutuussarjassa Cage esittää Ben Reillyä, joka tunnetaan sarjakuvissa yleensä Scarlet Spiderina, mutta jonka hämähäkkimäinen alter ego onkin sarjassa Hämähäkki. Ben toimi vuosia New Yorkin suojelijana, mutta kun eräs missio päättyi hänen rakkaan Rubynsä (Amanda Schull) kuolemaan, Ben päätti jättää supersankaroinnin ja on viimeiset viisi vuotta tehnyt uraa yksityisetsivänä. Cage on mainio roolissaan. Tietyt tutut sekopäiset maneerit nostelevat ajoittain päätään, mutta suurimmaksi osaksi ajasta mies tulkitsee hyvin miestä, jolle on muodostunut ristiriitainen asenne työhönsä. Osa Benistä haikailee pukemaan Hämähäkin hynttyyt ylleen, mutta kun mies päättää vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen, käy selväksi ettei ikä ole tullut yksin, eikä Ben ole enää yhtä notkea seittisinkoilija kuin nuorempana.

     Sarjassa nähdään myös Karen Rodriguez Benin assistenttina Janetina, Lamorne Morris Benin reportteriystävänä Robbiena, Brendan Gleeson rikollispomo Silvermanena, Li Jun Li tämän yöklubilla laulavana Catina, sekä Jack Huston ja Abraham Poopola roistoina Flint "Hiekkamies" Markona ja Lonnie "Hautakivi" Lincolnina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, Gleesonin ollessa nappivalinta katalaksi Silvermaneksi, joka hallitsee New Yorkia varjoista, päättäen esimerkiksi pormestarinvaalien lopputuloksesta.

Marvelin sarjakuvien pohjalta on vuosien varrella tehty ties kuinka monta kymmentä elokuvaa ja televisiosarjaa, ja vaikka tietty ähky tavoittaa ajoittain myös minut, Spider-Noir on osoitus siitä, että tutuista sankareista on yhä vuonna 2026 mahdollista tehdä raikkaalta tuntuvia ja ilahduttavia projekteja. Sarjasta on tosiaan olemassa värillinenkin versio, mutta suosittelen paljon mieluummin kääntymään sen mustavalkoisen version puoleen, koska vain siten sarjan todellinen fiilis pääsee tosissaan vauhtiin. Kuten sarjan nimestä voikin jo päätellä, on se nykypäiväisen supersankaroinnin sijaan enemmän 1930-luvun mustavalkoisille noir-dekkareille kumarteleva teos. Spider-Noir on rakkauskirje kyseiselle aikakaudelle, samalla myös leikitellen noir-kliseillä. Samalla sarja myös leikittelee ikonisilla Hämähäkkimies-hahmoilla, muovaten heitä onnistuneesti aikakauteen sopivammiksi.

On erittäin mielenkiintoista hypätä vuoden 1932 New Yorkiin ja ryhtyä seuraamaan Ben Reillyn puuhia. Hyvin nopeasti käy selväksi, että kaupunki on muuttunut läpensä mädäksi Hämähäkin kadottua kuvioista, eikä aikaakaan kun olosuhteet pakottavat Benin jälleen tositoimiin. Perinteistä supersankaritoimintaa on luvassa, mutta sarja ei onneksi missään kohtaa unohda yksityisetsiväpuoltaan, mikä tuokin siihen vahvan viehätyksensä. Tarinan etenemistä on mielenkiintoista katsoa ja tunnelmakin on kohdillaan. Huumoria ripotellaan sopivasti sekaan ja toiminta on passelia. Erityisen ytimekäs on takaumajakso, joka syventyy kuumehoureisen painajaisen tavoin siihen, miten Ben alun perin sai voimansa - eikä kyse tosiaan ole mistään luokkaretkestä Peter Parkerin tapaan. Katsoin erittäin sujuvasti Spider-Noirin kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa saman päivän aikana ja jäin innolla toivomaan jatkoa.

Tekniseltä toteutukseltaan Spider-Noir on todella tyylikäs. Kameratyöskentely on tarkkaan suunniteltua valaisua myöten, tehostaen komeaa noir-estetiikkaa entisestään. Parissa jaksossa vaihdoin hetkeksi värilliseen versioon, mikä söi heti valtavan paljon visuaalisesta näyttävyydestä. Kaikki salamyhkäisyys ja rosoisuus katosivat välittömästi kuvasta. Lavasteet ovat myös hienot ja puvustus on taidokasta. Hämähäkin omalaatuinen asu on erinomainen yhdistelmä ikonista verkkoveijaria ja varjoissa lymyilevää yksityisetsivää. Tehosteet ovat myös vakuuttavat ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Kris Bowersin ja Michael Dean Parsonsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä 1930-luvun fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Spider-Noir season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Spider-Noir, Yhdysvallat, 2026-, Sony Pictures Television, Amazon MGM Studios, MGM Television, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Lord Miller, Bohemian Risk, Oren

Disclosure Day (2026) - elokuva-arvostelu

DISCLOSURE DAY

Ohjaus: Steven Spielberg

Näyttelijät: Josh O'Connor, Emily Blunt, Colin Firth, Eve Hewson, Colman Domingo, Wyatt Russell, Henry Lloyd-Hughes, Elizabeth Marvel, Hettienne Park ja Jeremy Shamos

Genre: scifi, trilleri

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Disclosure Day on Steven Spielbergin uusi scifielokuva. Spielberg kiinnostui The New York Timesin artikkelista Glowing Auras and 'Black Money': The Pentagon's Mysterious U.F.O. Program ja ryhtyi vuonna 2023 kynäilemään omaa tarinaansa sen pohjalta. Spielberg esitteli ideaansa käsikirjoittaja David Koeppille, joka innostui ja alkoi työstämään varsinaista elokuvatekstiä sen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Disclosure Day on saapunut elokuvateattereihin. Minulle elokuva on ollut yksi eniten odottamistani leffoista tältä vuodelta - onhan Spielberg yksi suosikkiohjaajistani, minkä lisäksi pidän valtavasti miehen aiemmista avaruusolentoihin keskittyvistä teoksista Kolmannen asteen yhteydestä (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja E.T. the Extra-Terrestrialista (1982). Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Disclosure Dayn heti sen ensi-iltapäivänä.

Daniel Kellner on varastanut huippusalattuja tiedostoja, jotka paljastavat avaruusolentojen vierailut Maassa ja aikoo julkistaa ne koko ihmiskunnan saataville. Wardex-yhtiötä pakoileva Daniel tarvitsee apua säätiedottaja Margaret Fairchildilta, jolle on muodostunut psyykkinen yhteys muukalaisiin.

Josh O'Connor näyttelee Daniel Kellneriä, Wardex-yhtiön kyberturvallisuusvastaavaa, joka on saanut selville järisyttävän salaisuuden: avaruusolentoja on olemassa ja Yhdysvaltojen hallitus on vuosikymmeniä peitellyt asiaa. Emily Blunt taas esittää Margaret Fairchildia, säätiedottajaa, joka kesken uutislähetyksen alkaa puhua muukalaiskielellä ja käyttäytyä muutenkin omituisesti. Heidän käsissään on paljastaa totuus koko ihmiskunnalle ja samalla toivon mukaan myös yhdistää uuden maailmansodan partaalla olevat kansat. O'Connor on mainio Danielina, joka on mieltänyt Wardexin toiminnan kyseenalaiseksi ja päättänyt sitten, että totuus kuuluisi kaikkien tietoisuuteen. Vielä parempi on Blunt, jonka elämä menee sekaisin, kun alkaa tuntua siltä, että hänelle olisi muodostunut yhteys johonkin toismaailmalliseen.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Firth Wardexin johtajana Noah Scanlonina, joka on valmis tekemään kaikkensa estääkseen totuuden leviämisen, Colman Domingo Danielin värvänneenä Hugo Wakefieldina, joka uskoo maailman ansaitsevan tietää, sekä Eve Hewson Danielin tyttöystävänä Janena ja Wyatt Russell Margaretin poikaystävänä Jacksonina, jotka ajautuvat tapahtumaketjun keskelle rakkaidensa takia. Myös sivunäyttelijät ovat oivallisia. Firth ja Domingo ovat nappivalinnat kilpailevien järjestöjen keulakuviksi, joiden pelinappuloita Daniel ja Margaret ovat, ja Hewson ja Russell tulkitsevat hyvin hahmojensa kummastusta, kun heidän rakkaansa ovat yhtäkkiä maailmanhistorian isoimman salaliiton keskiössä.

Disclosure Day ei yllä scifiklassikoiden Kolmannen asteen yhteyden ja E.T. the Extra-Terrestrialin korkeuksiin, mutta on se silti erittäin mainio uusi avaruusolioelokuva Steven Spielbergiltä, joka ei selvästi ole saanut tarpeekseen ajatuksesta, että mitä jos emme olekaan yksin tässä universumissa? Sama ajatus on nostellut viime vuosina taas reippaasti päätään maailmalla ja ufobuumi on jälleen vallannut monien mielet. Asiassa on jopa menty niin pitkälle, että USA:n presidentti Donald Trumpin hallitus julkaisi tänä keväänä asiakirjoja, jotka toimivat väitetysti todisteena sille, että Maassa olisi ihan oikeasti piipahtanut vieraita tämän planeetan ulkopuolelta. Myös nykypäivän räjähdysherkkä maailmanpoliittinen tilanne ei ole mennyt Spielbergiltä ohi ja läpi Disclosure Dayn nähdään televisiolähetyksiä ja kuullaan radiosta keskustelua lähestyvästä ydinsodasta.

Näiden ajankohtaisten puolten lisäksi Spielberg ja käsikirjoittaja Koepp pohtivat kiehtovasti, voivatko uskonnot elää samassa maailmassa, jossa avaruusolennot pystytään esittämään faktatietona? Miksi uskoa enää Raamatun kertomuksiin, jos taivaalla lentävä ihka aito avaruusalus haastaisi sen täydellisesti? Vaikken ole uskovainen, pidin näitä pohdintoja kiehtovina ja ne toimivat hyvänä jatkumona jo viisi vuosikymmentä sitten Kolmannen asteen yhteydessä esitettyihin teemoihin avaruusolioiden ja kristinuskon törmäämisestä, toistamalla esimerkiksi Baabelin tornin tarinaa toisen planeetan muukalaisten kautta.

Näistä kiinnostavista pohdinnoista Spielberg ja Koepp ovat pyöritelleet pääasiassa erittäin hyvin otteessaan pitävän scifitrillerin. Se on toisaalta toiminnallisempi salaliittojännäri kuin mainittu Kolmannen asteen yhteys, mutta voi tuottaa pettymyksen, jos odottaa samanlaista vauhdikasta invaasioleffaa kuin Spielbergin Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005). Useita hahmoja seuratessa lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee varsin vauhdikkaasti ja tietty tiivis ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Leffan pieni kompastuskivi tosin on, kuinka paljon Koeppin käsikirjoitus panttailee katsojalta tietoa siitä, että varastetuissa tiedoissa on kyse avaruusolioista. Tuohan kun on ollut tiedossa jo parin vuoden ajan, Spielbergin ilmoitettua suoraan tekevänsä uutta ufoelokuvaa. Tästä huolimatta Disclosure Day osoittautui oikein mainioksi elokuvaksi ja on erityisen ilahduttavaa nähdä, että vielä vuonna 2026 voimme saada teattereihin isolla rahalla tuotetun scifielokuvan, joka ei perustu suoraan mihinkään tai ole jatko-osa tai uudelleenfilmatisointi. Leffalle toivookin menestystä jo siksi, että vastaavaa tapahtuisi enemmänkin.

Teknisesti Disclosure Day on pääasiassa vakuuttava, vaikka esimerkiksi leffan muutamat digieläimet ovat aika silmiinpistäviä. Elokuva on kuitenkin taitavasti kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia ja kamera-ajoja. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja parasta antia taitavat olla Danielin varastamat videopätkät, joissa nähdään klippejä vuosikymmenten takaa, jolloin tekijätiimi pääsee kaikin tavoin loihtimaan vaikkapa 1970-luvun estetiikkaa niin puitteiden, asujen, tehosteiden kuin visuaalisen yleisilmeen kanssa. Äänimaailmakin on vahvasti rakennettu ja vaikka John Williams ei enää 94-vuotiaana saa aikaiseksi samanlaisia ikimuistoisia sävelmiä kuin herran ja Spielbergin vuosien takaisissa yhteistöissä, hetkittäin on ilahduttavaa, että musiikit nousevat esille ja niistä löytyy yhä ripaus sitä Williams-taikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Disclosure Day, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Vaihdetaan vapaalle, Ferris (Ferris Bueller's Day Off - 1986) - elokuva-arvostelu

VAIHDETAAN VAPAALLE, FERRIS

FERRIS BUELLER'S DAY OFF

Ohjaus: John Hughes

Näyttelijät: Matthew Broderick, Mia Sara, Alan Ruck, Jeffrey Jones, Jennifer Grey, Cindy Pickett, Lyman Ward, Edie McClurg, Charlie Sheen, Ben Stein, Del Close, Virginia Capers ja Richard Edson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

"Life moves pretty fast. If you don't stop and look around once in a while, you could miss it."

Ferris Bueller's Day Off, eli suomalaisittain Vaihdetaan vapaalle, Ferris on Matthew Broderickin tähdittämä komediaelokuva. John Hughes sai idean elokuvaan helmikuussa 1985 ja jo seuraavana päivänä hän esitteli sen Paramountin johtajalle Ned Tanenille, joka innostui heti. Hughes työsti viikossa elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa. Lopulta Vaihdetaan vapaalle, Ferris sai maailmanensi-iltansa 11. kesäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Vuosien varrella leffan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana komediaklassikkona ja yhtenä elokuvahistorian merkittävimmistä nuorisoelokuvista. Itse katsoin Vaihdetaan vapaalle, Ferrisin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

High schoolista pian valmistuva chicagolaisnuori Ferris Bueller teeskentelee olevansa kipeä, viettääkseen vapaapäivän tyttöystävänsä ja parhaan kaverinsa kanssa.

Päärooliin Ferris Buelleriksi oli ehdolla muun muassa Jim Carrey, Tom Cruise, Johnny Depp, Michael J. Fox ja George Clooney, mutta lopulta rooliin valikoitui Matthew Broderick, joka oli ollut alun perinkin ohjaaja John Hughesin mielessä, kun hän kirjoitti käsikirjoitusta. Broderick onkin nappivalinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa velmua olemusta. Ferris on rento teinipoika, joka haluaa ottaa elämästä kaiken irti ja kun säät alkavat vihdoin näyttää nätiltä talven jälkeen, hän ei pysty vastustamaan kiusausta teeskennellä kipeää, viettääkseen vapaapäivää auringossa. Ferris on tykättävä heppu, vaikka hänestä löytyy myös kyseenalaisia puolia, kuten kavereiden manipuloiminen siihen, että hän saa tahtonsa läpi.

     Elokuvassa nähdään myös Mia Sara Ferrisin tyttöystävänä Sloanena ja Alan Ruck Ferrisin parhaana kaverina Cameronina, jotka nuorukainen keplottelee myös vapaalle, Cindy Pickett ja Lyman Ward Ferrisin vanhempina ja Jennifer Grey Ferrisin siskona Jeaniena, sekä Jeffrey Jones koulun rehtorina Ed Rooneyna, joka vihaa laiskottelevaa Ferristä sydämensä kyllyydestä ja on heti varma, ettei poika ole kipeä ja päättää omistaa päivänsä saadakseen Ferrisin nalkkiin. Rooney onkin aivan mahtava mulkerohahmo, jota oikein rakastaa vihata. Jones on vieläpä täydellinen valinta rooliin, tehden hahmostaan sekä kieron että hauskan pakkomielteisyydessään. Muutkin näyttelijät istuvat osiinsa passelisti. Ruck on varsin hupaisa Ferrisin hieman vässykkänä bestiksenä, jolle tuottaa vaikeuksia sanoa kenellekään vastaan.

Vuosia sitten ensimmäisellä katselulla mielsin Vaihdetaan vapaalle, Ferris -elokuvan ihan kivaksi teinikomediaksi, mutta nyt uudelleenkatselulla jopa yllätyin siitä, kuinka hauskaa minulla olikaan elokuvan parissa. Leffa ei mielestäni ihan yllä John Hughesin edellisen teinikomedian, vuotta aiemmin ilmestyneen The Breakfast Clubin (1985) tasolle, mutta se on silti loistava elokuva, eikä ihme, että monet pitävät myös tätä yhtenä kaikkien aikojen teinikomedioista. Leffan ilmapiiri on yksinkertaisesti valloittavan miellyttävä ja tämän luvattoman vapaapäivän viettoon hyppää itsekin ilomielin mukaan. Ferris raahaa Sloanea ja Cameronia sinne ja tänne, samalla kun elokuva tarjoaa oikeasti hyvää sanomaa siitä, että ihmisten pitäisi osata päästää irti ja elää enemmän. Sekään ei siis ole ihme, että Ferrisin lausahdus siitä, että "elämä kulkee vauhdilla ja jos välillä ei pysähdy katselemaan ympärille, elämä voi salakavalasti mennä ohi", on jäänyt ikoniseksi.

Elokuva on myös alusta loppuun täynnä todella hauskoja hetkiä ja repliikkejä. Alkupäässä on aivan hulvaton osio, jossa Ferris ja Cameron huiputtavat puhelinsoitolla rehtoria, jotta tämä päästäisi Sloanen lähtemään kotiin. Ferris on vielä valmis viemään metkunsa yllättävänkin pitkälle, mikä tarjoaa vain lisää hupaisuutta. On hauska jatkuva vitsi, että jostain selittämättömästä syystä kaikki Chicagossa vaikuttavat tietävän, kuka Ferris on ja sana pojan "kuolemanvakavasta sairastumisesta" kirii nopeasti ympäri kaupunkia. Elokuvan edetessä Buellerien talon eteinen täyttyy kukkalähetyksistä "parane pian" -korttien kera. Oman veikeän lisänsä menoon tuo myös Ferrisin jatkuva tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille.

John Hughesin rakentama ilmapiiri on todella valloittavan hyväntuulinen ja hänen käsikirjoituksensa on erittäin nokkela dialogia myöten. Vaihdetaan vapaalle, Ferris on myös osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailma hyvin rakennettu. Ira Newbornin säveltämät musiikit säestävät tätä vauhdikasta vapaapäivää lystikkäästi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ferris Bueller's Day Off, Yhdysvallat, 1986, Paramount Pictures

Sähköputkimies (The Cable Guy - 1996) - elokuva-arvostelu

SÄHKÖPUTKIMIES

THE CABLE GUY

Ohjaus: Ben Stiller

Näyttelijät: Matthew Broderick, Jim Carrey, Leslie Mann, Jack Black, George Segal, Diane Baker, Ben Stiller, Eric Roberts, David Cross, Amy Stiller, Owen Wilson, Misa Koprova, Bob Odenkirk, Annabelle Gurwitch, Blake Boyd, Kathy Griffin, Janeane Garofalo

Genre: komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

The Cable Guy, eli suomalaisittain Sähköputkimies on Jim Carreyn tähdittämä komediajännäri. Elokuva lähti liikkeelle Lou Holtz Jr:n ideasta, kun hän näki kerran myöhään illalla kaapeliasentajan äitinsä talon rapussa ja mietti, että henkilö vaikutti epäilyttävältä. Holtz Jr. kynäili ideansa pohjalta käsikirjoituksen ja sai useat studiot kilpailemaan siitä. Lopulta Columbia Pictures osti tekstin 750 tuhannella dollarilla ja ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Aluksi päärooleihin kaavailtiin muun muassa Adam Sandleria ja Ben Stilleriä, mutta Sandler vaihtui Carreyyn ja Stiller Matthew Broderickiin, joskin Stiller valittiin elokuvan ohjaajaksi. Carrey, Stiller ja tuottaja Judd Apatow muuttivat Holtz Jr:n kevyttä tekstiä synkempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Sähköputkimies sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ilmestyessään se sai todella vaihtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Osa kriitikoista tuomitsi elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista, toiset taas kehuivat sen synkempää menoa ja yhteiskuntasatiiria. Vuosien varrella Sähköputkimiehen arvostus on osittain kasvanut ja nykyään elokuva nauttii vahvasta kulttistatuksesta. Itse näin Sähköputkimiehen jo lapsena, kun tutustuin Carreyn leffoihin. Tykästyin heti elokuvaan ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan, joskin viime katselusta on jo monta vuotta. Kun huomasin Sähköputkimiehen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Arkkitehti Steven Kovacsin elämä muuttuu helvetiksi, kun sekopäinen kaapeliasentaja tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä.

Alun perin ohjaajaksi valikoidun Ben Stillerin oli tarkoitus näytellä Steven Kovacsia, mutta rooli meni lopulta Matthew Broderickille. Steven on arkkitehti, joka kosi tyttöystäväänsä Robinia (Leslie Mann), mutta kun Robin ei ollut varma pariskunnan tulevaisuudesta, Steven muutti omilleen. Muuttopäivänä Steve huomaa, ettei televisio pelitä kuten pitäisi ja soittaa paikalle kaapeliasentajan - tai siis "sähköputkimiehen", Jim Carreyn näyttelemän Chip Douglasin, joka mullistaa Stevenin elämän. Eikä vain sen takia, että Chip tarjoaa Stevenille ilmaisen kaapelin ja vielä laittomat lisäkanavat, vaan koska Chipille muodostuu pakkomielle Stevenistä ja tämä haluaa olla miehen ylin ystävä vaikka väkisin. Broderick on oiva vässykkänä Steveninä, jonka puolesta jännittää, kun Chipin meno alkaa äityä äärimmäisyyksiin, mutta samalla Stevenistä löytyy myös kyseenalaiset puolensa, kun hän yrittää hyödyntää Chipin palveluksia ja noudattaa tämän neuvoja, voittaakseen Robinin takaisin. Carrey on toki elokuvan todellinen tähti. Miehen tutut maneerit eksentrisestä heittäytymisestä hassuun puhetapaan ja naamanvääntelyyn ovat mukana, mutta Carrey tarjoaa nämä synkemmällä twistillä. Hän tekee Chipistä monipuolisen hahmon, jota kohtaan katsojan tunteet muovautuvat villisti leffan aikana. Toisinaan Chip on vähän sympaattinen reppana, sitten taas suorastaan karmiva sekopää.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa tuohon aikaan lähes tuntemattomat Owen Wilson, Bob Odenkirk, David Cross ja Jack Black lipevänä miehenä, Stevenin veljenä, myyntimiehenä ja Stevenin kaverina Rickinä ja Blackin Tenacious D -bändikaveri Kyle Gass televisionkatsojana, sekä itse Ben Stiller murhasta syytettynä entisenä televisiotähtenä.

Sähköputkimies sai tosiaan ilmestyessään 30 vuotta sitten varsin ristiriitaisen vastaanoton ja yhä tänä päivänä löytyy paljon niitä, jotka eivät yhtään ymmärrä elokuvan päälle. Itse olen lapsesta asti pitänyt leffasta todella paljon ja nyt kun katsoin sen aikuisiällä uudestaan, siitä aukesi vielä lisää puolia, joiden kautta pidin Sähköputkimiestä suorastaan loistavana elokuvana. Koenkin, että elokuva oli reippaasti edellä aikaansa - eikä vain siksi, että mukana on nykyään isoja nimiä lähes statistirooleissa - minkä lisäksi sen saamiin negatiivisuuksiin vaikutti isosti se, että suuri osa katsojista odotti Carreylta tuttua hupsuttelua, eikä yhä vain vinksahtaneemmaksi käyvää kuvausta psykoottisesta stalkkerista. Tavanomaisen komedian sijaan Sähköputkimies onkin nimittäin mustalla huumorilla höystetty trilleri ja omalaatuisuudessaan erittäin tehokas sellainen.

Elokuva on erittäin hauska silloin, kun se pyrkii olemaan selvästi komedia, mutta se onnistuu olemaan myös tehokkaan ahdistava ja jopa jännittävä, kun se niin haluaa. Stillerin varmoissa ohjaksissa nämä eri puolet kulkevat mielestäni ansiokkaasti käsi kädessä. Leffa lähtee vielä aika tavanomaisen komedian elkein liikkeelle, vaikka Chip onkin heti varsin kumma heppu. Kohtaus kohtaukselta elokuva kasvattaa kierroksiaan ja samalla myös Chipin toiminnat muuttuvat entistä kyseenalaisemmiksi ja karmivammiksi. Ilmapiiri synkkenee ja samalla huumorintaju muuttuu kieroontuneemmaksi.

Siinä, missä lapsena pidin erityisesti siitä, että elokuvassa nähdään Jim Carrey periaatteessa pahiksena, mikä oli tuolloin varsin poikkeuksellista, nyt aikuisena pidin valtavasti leffan yhteiskuntakommentaarista, etenkin sen puolesta, kuinka kaapelitelevisio mullisti maailman. Lapsena pidin vain hassuna yksityiskohtana, että Stillerin esittämän murhaajan oikeudenkäynti on periaatteessa tarinan kannalta täysin irrallinen seikka, mutta nyt näin tämän rikastuttavan elokuvaa huomattavasti. Sen voi nähdä vaikkapa vertauskuvana sille, kuinka televisio teki tosirikoksista vinksahtanutta ja sensaatiomaista viihdettä. Muutenkin leffassa on hauskoja kuvauksia siitä, kuinka televisio on tehnyt ihmisistä addiktoituneita orjiaan. Vähennänkö nyt Sähköputkimiehen takia television tuijottamista ja käyn ulkona enemmän? Tuskin, mutta kyllä elokuva kieltämättä tarjoaa ajattelemisen aihetta. Sähköputkimies ei todellakaan ollut sellainen teos, mitä siltä odotettiin ja siksi se on hämmentänyt katsojiaan jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse kuitenkin kuulun siihen joukkoon, jotka ovat vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on rikollisen aliarvostettu elokuva ja yksi Carreyn uran ja filmografian tähtihetkistä.

Myös teknisesti Sähköputkimies on mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Sekä kameratyöskentelyllä, että editoinnilla tehostetaan yhä vain epämukavammaksi muuttuvaa tapahtumaketjua, sekä Stevenin alati kasvavaa vainoharhaisuutta. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. John Ottmanin sävellykset säestävät menoa hyvin, mutta onhan musiikillinen huippuhetki Chipin mahtava karaokeveto Jefferson Airplanen Somebody to Lovesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Cable Guy, 1996, Columbia Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation