Arvostelu: Peninsula (반도 - 2020)

PENINSULA

반도

Ohjaus: Sang-ho Yeon
Pääosissa: Gang Dong-won, Lee Jung-hyun, Lee Re, Kwon Hae-hyo, Lee Ye-won, Kim Do-yoon, Kim Min-jae, Koo Kyo-hwan, Kim Kyu-baek, Moon Woo-jin ja Bella Rahim
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Eteläkorealainen zombielokuva Train to Busan, eli suomalaisittain Juna Busaniin (부산행 - 2016) oli yllätyshitti, mitä kriitikotkin ylistivät. Jatko-osan teko lähti pian liikkeelle ja tekijät saivat suosion takia jopa tuplabudjetin uutta elokuvaansa varten. Peninsulaksi nimetyn jatko-osan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa keväällä Cannesin elokuvajuhlilla, mutta koska ne peruttiin koronaviruksen takia, on julkaisua siirretty. Nyt Peninsula on kuitenkin ilmestymässä teattereihin ja itse olin erittäin innoissani. Juna Busaniin on aivan mahtava teos ja yksi zombigenren parhaista elokuvista. Innostustani jatko-osaa kohtaan vain kasvoi, kun pääsin katsomaan sen viikkoa ennakkoon Finnkinon upeassa IMAX-salissa.

Neljä vuotta sen jälkeen, kun kammottava virus muutti lähes kaikki Etelä-Koreassa ihmislihaa himoitseviksi zombeiksi, ryhmä Hongkongiin pelastautuneita palaa takaisin maahan etsimään rekkaa, mikä pitää sisällään miljoonia dollareita.

Vaikka Peninsula on jatkoa Juna Busaniin -elokuvalle, ei se seuraa samoja hahmoja, vaan tarjoaa uuden hahmogallerian, jonka puolesta jännittää. Tärkeimmät hahmot ovat ex-kenraali Jung-seok (Gang Dong-won) ja tämän siskon miesystävä Chul-min (Kim Do-yoon), jotka lähtevät parin muun kanssa takaisin Etelä-Korean niemimaalle (engl. peninsula). Hahmoja yhdistää vaikea menneisyys, mikä aiheuttaa konflikteja matkalla. Chul-min jää silti pienesti alikehitetyksi leffan aikana. Hän on kiinnostava, mutta hänestä olisi saanut vielä enemmän irti. Jung-seok sen sijaan on sellainen zombeja tykittävä toimintatähti, ettei moista ole välttämättä elokuvissa nähty. Hän ampuu eläviäkuolleita kuin mikäkin John Wick ja loksauttaa suun auki aina, kun tarttuu aseeseen. Gang Dong-won on nappivalinta elokuvan päärooliin. Henkilönä hän ei ole yhtä iskevästi kirjoitettu kuin Juna Busaniin -leffan päähahmo Seok-woo (Gong Yoo), mutta toimii silti erittäin hyvin.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. selviytyjien ryhmä, joihin kuuluvat Min-jung (Lee Jung-hyun), hänen tyttärensä Jooni (Lee Re) ja Yu-jin (Lee Ye-won), sekä Min-jungin isä (Kwon Hae-hyo), ja zombeja lahtaavan osasto 631:n johtajat Seo (Koo Kyo-hwan) ja Hwang (Kim Min-jae). Nämäkin hahmot ovat mainioita tapauksia eri tavoin. Osasto 631 tarjoaa toimivan ihmisvastuksen päähenkilöille, kun taas selviytyjien ryhmä tuo leffaan yllättävän veikeää huumoria. Jos muutaman kuukauden kotona oleminen korona-aikana teki pääkopalle hupsuja, nämä ihmiset ovat viettäneet neljä vuotta zombien keskellä ilman ketään muuta ja sillä on kyllä omat vaikutuksensa.

Peninsulasta löytyy ongelmansa, mutta se on silti erittäin pätevä jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen parhaimmista zombielokuvista. Leffa lähtee käyntiin suoraan jännittävien tapahtumien keskeltä, hahmojen paetessa kaupungista, kun virus on juuri lähtenyt leviämään hurjaa vauhtia. Katsoja lämmiteltiin edellisessä leffassa siihen, mitä tuleman pitää, jotta Peninsula voi heittää katsojansa heti pakokauhuun. Ravistelevan alkunsa jälkeen elokuva hyppää neljä vuotta eteenpäin. Etelä-Korea on zombien valtaama ja näyttää kaukaa autiolta ja kuolleelta. Mutta koska virus on onnistuttu eristämään sinne, täytyy hahmot jotenkin saada takaisin Etelä-Koreaan ja siinä tulee yksi leffan ongelmista: hahmojen motiivi palata kotimaahansa. Ryöstöleffoissa raha on mitä erinomaisin motiivi, mutta kun hahmot päättävät lähteä planeetan vaarallisimpaan kolkkaan muutamien miljoonien takia, on luultavasti suuremmat mahdollisuudet voittaa lotossa kuin selvitä hengissä takaisin. Juna Busaniin -elokuvassa kyse oli selviytymisestä ja tyttären pelastamisesta. Vaikka rahan voisi kai kokea ihmisen perustarpeeksi, on se selvästi heikompi lähtösysäys hahmoille.

Kuitenkin kun lopulta päästään zombien valtakuntaan, elokuva nappaa taas mukaansa ja oiva jännite ympäröi katsojan. Erityisen pelottava leffa ei ole, mutta hahmot ovat onneksi tarpeeksi hyvin kirjoitetut, jotta jännite syntyy siitä, että heidän haluaa selviävän. Puhtaan kauhun sijaan Peninsulassa on enemmän panostettu näyttävään toimintaan ja siinä keksitään vähän väliä uusia tapoja pistää kuolleita hengiltä... toistamiseen. Kuitenkin kun meno äityy suuren luokan takaa-ajoksi, leffa heikkenee jälleen. Hurjapäät: Tokio Driftiä (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) muistuttavat kaahailut pitkin katuja ovat hieman kiusallisia videopeleistä revittyjen erikoistehosteidensa kera. Etenkin suuri ja liian pitkäksi venytetty loppuhuipennus näyttää, ettei tuplabudjetillakaan saa lopulta Hollywoodin megatuotantojen efektejä aikaiseksi. Urpojen zombien päältä kaahaaminen tarjoaa myös paljon komediaa, enkä ole täysin varma, onko se tahatonta vai tarkoituksellista. Ensimmäinen tällainen kaahailu on tavallaan aika hieno kohtaus, kun tietyt viat katsoo sormien läpi ja onnistuu hyppäämään veikeään kyytiin.

Elokuvan onnistumiset syntyvät pääasiassa siitä, kuinka hyviä nämä hahmot ovat. Juna Busaniin oli harvinainen tapaus siinä, kuinka paljon zombileffan ihmishahmoista voikaan välittää ja Peninsula pyrkii tekemään samaa. Vaikka rahaa on enemmän ja meno on kaikin tavoin isompaa, leffa pyrkii yhä olemaan hahmovetoinen teos. Tunnepuoli iskee toistamiseen yllättävän lujaa, vaikka loppupää meneekin hieman liialliseksi vetistelyksi. Ihmisten väliset konfliktit ovat toimivia, vaikka välillä saattaakin harmittaa, että ihmiset nousevat zombien yli leffan päävastuksiksi. Mielenkiintoisempia ovat toki ihmisten sisäiset konfliktit, joita heidän täytyy käsitellä elokuvan aikana. Peninsulasta löytyy kyllä heikkouksia, mutta kaikki hoidetaan kuitenkin varmemmalla kädellä kuin genren filmeissä yleensä, mikä nostaa tämänkin omalle jalustalleen. Leffa on myös todella viihdyttävä ja lähes kahden tunnin kesto on nopeasti ohi.

Leffan ohjauksesta vastaa Sang-ho Yeon, joka ohjasi Juna Busaniin -leffankin. On hienoa, että Yeon ei ole lähtenyt toistamaan aiemmassa elokuvassa nähtyä, vaan tekee täysin erilaisen filmin, mikä onnistuu kuitenkin tuntumaan samalta kuin ensimmäinen osa. Käsikirjoittajakin pysyy samana ja Park Joo-Suk lähestyy kertomusta onneksi toistamiseen hahmojen kautta. Elokuva on pääasiassa hyvin kuvattu, mutta toimintakohtauksista löytyy myös häiritsevää kameran heiluntaa. Jung-seokin tarttuessa aseeseen kamera kuitenkin lukittuu, sillä hänen taistelutaitojensa päheys on pakko taltioida kaikessa komeudessaan. Ränsistyneen, kasvillisuuden peittämän ja autioituneen kaupungin lavasteet ovat upeat. Zombien maskeeraukset ovat toistamiseen fantastiset. Erikoistehosteet eivät tosiaan vakuuta, mikä on harmi, kun isoin toimintakohtaus luottaa efekteihin niin voimakkaasti. Valaistus ja kuvan jälkityöt jättävät myös hieman toivomisen varaa muutamissa yökohtauksissa. Hahmot kävelevät yökiikareiden kanssa kuin olisi pilkkopimeää, mutta katsojan silmään kohtauksessa ei ole edes hämärää. On tietty mahtavaa, että kuva ei ole niin pimeä, ettei siitä erota mitään, mutta tekijät olisivat voineet rohkeammin synkentää kuvaa. Äänimaailma on kuitenkin erinomaisesti rakennettu ja Mowgin säveltämät musiikit tunnelmoivat ja tykittelevät oivallisesti taustalla.

Yhteenveto: Peninsula on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä zombielokuva, joka kuitenkin jää selvästi edeltäjänsä varjoon. Tuplasti edellistä osaa isompi budjetti takaa sen, että meno on suurikokoisempaa, eikä elokuva pysy tiukasti vain yhdessä lokaatiossa. Isompi budjetti ei silti ole mikään päätähuimaava ja sillä aikaan saadut tehosteet näyttävät lähinnä videopeliltä. Todella hyvältä videopeliltä, mutta videopeliltä silti. Autokaahailuista tulee mieleen Hurjapäät: Tokio Drift, kun taas ampumiskohtaukset muistuttavat John Wick -leffoista (2014-). Zombit saavat kyytiä vähän väliä, mutta jäävät silti hieman taustalle, ihmisten välisten ja sisäisten konfliktien ottaessa vallan. On hienoa, että isommasta budjetista huolimatta tekijät panostavat yhä hahmoihin ja heidän kautta kulkevaan tarinaan. Motiivi leffan seikkailulle on hieman köykäinen, mutta kun matka alkaa, pitää se hyvin mukanaan. Jännite pysyy yllä, mutta erityisen pelottava elokuva ei ole. Edellisen osan tapaan tästäkin löytyy vahvoja tunteita, vaikka loppu menee hieman liian ylidramaattiseksi. Näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla - etenkin Gang Dong-won, joka vakuuttaa toimintastarana. Heikkouksistaan huolimatta Peninsula on todella oivallinen leffa ja jos taso pysyy vähintään tällaisena, katson erittäin mielelläni lisää itsenäisiä jatko-osia tälle Etelä-Korean zombisaagalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
반도, 2020, Movic Comics, Next Entertainment World, RedPeter Film

Arvostelu: Ghostbusters II (1989)

GHOSTBUSTERS II

Ohjaus: Ivan Reitman
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Ernie Hudson, Rick Moranis, Annie Potts, Peter MacNicol, Kurt Fuller, David Margulies, Harris Yulin ja Wilhelm von Homburg
Genre: komedia, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1984 ilmestynyt Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters) oli yksi ilmestymisvuotensa suosituimmista elokuvista, joten jatkoa oli tietysti tiedossa. Suosion myötä ilmestyi myös animaatiosarja The Real Ghostbusters, jota näytettiin seitsemän kauden ajan vuodesta 1986 vuoteen 1992 asti. Aluksi edellisen osan tekijät eivät olleet kiinnostuneita jatkosta, vaan halusivat tehdä muita elokuvia, mutta tuottajien painostamisen myötä he alkoivat työstämään jatko-osaa. Ghostbusters II ilmestyi kesällä 1989 ja se oli myös iso menestys, vaikkei ollutkaan edeltäjänsä tavoin kolmen tai edes viiden parhaiten menestyneimmän leffan joukossa. Elokuva ei myöskään ollut kriitikoiden suosiossa, vaan he pitivät sitä aika keskinkertaisena. Teos on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, jota 1980-luvun lapset arvostavat nostalgian takia. Minulle elokuvalla ei ole nostalgia-arvoa, sillä en nähnyt filmiä lapsena. Näin sen vasta vuonna 2015, kun ystäväni näytti sen yhdessä alkuperäisen osan kanssa. Elokuvat olivat mielestäni ihan hyviä ja katsoinkin ne toisen kerran seuraavana kesänä, ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Ajattelin silloin leffojen arvostelua, mutta koska minulla oli paljon muutakin arvioitavaa, päätin jättää nämä kaksi elokuvaa myöhemmälle ajankohdalle. Elokuvasarjan oli tarkoitus jatkua nyt uudella osalla, Ghostbusters: Afterlifella (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.

Viisi vuotta New Yorkin pelastamisen jälkeen Haamujengin suosio on laskenut nollaan. Maailma tarvitsee kuitenkin pelastamista, kun viemäreistä löytyy ilkeyttä levittävää limaa ja museossa pahan prinssi Vigon taulu vaikuttaisi heräävän henkiin.

Haamujengiin kuuluvat vanhat tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Bill Murrayn näyttelemä Peter Venkman on aika lailla samanlainen muka-naistenmies kuin aiemminkin, mutta häntä ei enää kiinnosta haamujen nappaaminen. Harold Ramisin esittämä Egon Spengler on yhä porukan nörtein, joka nähdään jatkuvasti tutkimassa erilaisia asioita. Dan Aykroydin näyttelemä Ray Stantz uskoo muita enemmän Haamujengin suosioon. Ernie Hudsonin esittämä Winston saa enemmän ruutuaikaa ja persoonaa kuin edellisessä osassa, mutta jää silti jatkuvasti kolmen muun jalkoihin merkittävyydessä. Ramis ja Aykroyd suoriutuvat rooleistaan kuten aiemminkin, eli tarpeeksi toimivasti, mutta Murrayn kohdalla tuntuu hieman siltä kuin hän ei yrittäisi kunnolla. Murray on jälleen parasta antia, mutta paikoitellen hän vaikuttaa vetävän homman laiskasti.
     Sigourney Weaverin näyttelemä Dana tekee paluun ja hänestä on viiden vuoden aikana tullut äiti. Dana on jälleen tärkeä osa tarinaa, mikä on hyvä juttu, sillä Weaver on oivallinen näyttelijä. Hahmon osuutta on jopa hieman kasvatettu - koko elokuva itse asiassa alkaa hänestä. Myös hänen surkuhupaisa naapurinsa Louis (loistava Rick Moranis), vastaanottovirkailija Janine (Annie Potts) ja pormestari Lenny (David Margulies) tekevät paluun.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Peter MacNicolin näyttelemä vanhojen taulujen restauroija Janosz Poha, Kurt Fullerin esittämä pormestarin avustaja Jack Hardemeyer, Harris Yulinin näyttelemä tuomari, sekä Wilhelm von Homburgin esittämä paha Vigo. Pormestarin avustaja Hardemeyer on aika lailla samanlainen ärsyttävä hahmo kuin edellisen osan Walter Peck (William Atherton), joka ei voi sietää Haamujengiä, koska jostain syystä kokee heidän olevan uhka maailmalle. Janosz on sen sijaan aivan mahtava lisäys, sillä vaikka Peter MacNicol ylinäyttelee hölmön aksenttinsa kanssa, hän saa hahmon toimimaan todella hyvin ja tarjoaakin hauskoja hetkiä. Paha Vigo sen sijaan on hieman tylsä tapaus, mutta kuitenkin tarpeeksi toimiva pahis leffalle.

Ghostbusters II ei todellakaan ole yhtä mahtava elokuva kuin edeltäjänsä; sen huomaa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Filmissä ei ole samanlaista tunnelmaa, mikä teki alkuperäisestä Ghostbustersista niin loistokkaan. Tästä leffasta ei löydy samanlaista yritystä, eikä sitä katsoessa tunnu siltä, että tekijöillä olisi ollut oikeasti hauskaa elokuvaa tehdessään. Kuten jo sanoin, tekijät eivät olisi halunneet jatkoa, joten voi hyvinkin olla, että tätä on tehty hieman pakotetusti, jolloin lopputulos ei vain voi olla yhtä onnistunut. Elokuva ei ole erityisen hauska, eikä se ole läheskään yhtä viihdyttävä kuin edeltäjänsä. Sillä on myös hieman kiusallisen lapsellinen loppuhuipennus, mikä on aika outoa, sillä perheen pienimmät eivät saisi katsoa filmiä. Aikuiskatsojat lähinnä kohottelevat kulmiaan lopulle, joka tuntuu todella laiskalta ratkaisulta. Muutenkin filmistä löytyy laiskoja hetkiä, jotka tekevät siitä paikoitellen pitkäveteisen. Se myös kierrättää paljon juonikuvioita edellisestä osasta, jolloin se ei tunnu kovin raikkaalta.

Ihan kivasta hömpästä on kuitenkin kyse. Elokuva saa heikkouksistaan huolimatta pidettyä katsojansa kiinnostuneena tapahtumista. Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni todella mainiot. On hienoa, että jopa maailman pelastajat voivat vajota unholaan, eivätkä New Yorkin kansalaiset enää usko haamuihin. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kehityskaarelle, jota on hyödynnetty hieman paremmin hahmojen kohdalla kuin edellisessä osassa. Leffassa ei ole kuitenkaan yhtä muistettavia hetkiä kuin edeltäjässä, mutta Janoszin kohtaukset ovat niin hauskoja, että niitä jaksaisi katsoa enemmänkin. Muuten elokuvan aikana lähinnä vain hymähtelee enemmän tai vähemmän hyväksyvästi. Pientä jännitettä on saatu mukaan, minkä lisäksi siinä tehdään erittäin hyvää ja hienovaraista pohjustusta tuleville tapahtumille alun televisio-ohjelman kuvauksissa. Loppujen lopuksi teoksen hyvät puolet voittavat sen heikkoudet ja elokuvaa voi pitää ihan menevänä viihteenä. Tämänkään elokuvan aikana ei tarvitse erityisemmin miettiä. Riittää kun vain tuijottaa ruutua ja ahmii herkkuja samalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin Ivan Reitman, joka myös ääninäyttelee edellisestä leffasta tuttua vihreää, ruokaa rakastavaa Slimer-haamua. Tässä elokuvassa Reitman ei ole yrittänyt samalla lailla, minkä huomaa lopputuloksesta. Käsikirjoituksen ovat tälläkin kertaa tehneet Egonia ja Rayta näyttelevät Harold Ramis ja Dan Aykroyd, joita ei myöskään ole kiinnostanut jatko erityisen paljoa. Olisikin mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, jos siitä löytyisi yritystä enemmän. Ghostbusters II:n kuvaus on sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Leffan lavasteet ovat ihan tyylikkäät. Tuttu Ecto-1 -auto on tietty yhä mukana ja se on edelleen yhtä koomisen, mutta hienon näköinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole tässäkään filmissä kovin kummoiset, mutta eipä mukana ole ihan yhtä paljon haamuja sun muita olentoja kuin edellisessä elokuvassa. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta äänipuolelta parhaiten jää mieleen ikoninen Ray Parker Jr.:n Ghostbusters-teemakappale, joka jää vielä seuraavaksi viikoksi soimaan päässä. Mukana on myös uusi, aika kehno tunnuskappale, jonka olisi voinut korvata alkuperäisellä, huomattavasti paremmalla laululla.

Yhteenveto: Ghostbusters II on ihan viihdyttävä, mutta paikoitellen hieman laiska jatko-osa. Elokuvassa ei ole yhtä toimivaa henkeä, eikä se ole erityisen hauska, mutta mukana on silti tarpeeksi hyviä juttuja, jotta leffa pääsee heikkouksistaan yli. Hauskinta filmissä on Janosz, jota Peter MacNicol aivan mahtavasti näyttelee. Alkuperäiset näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutteivät kovin ihmeellisiä. Jotkut kohdat filmissä ovat hieman pitkäveteisiä, mutta tarina on tarpeeksi kiinnostava, jotta teoksen jaksaa katsoa loppuun asti. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin hyvä, vaan lähinnä typerä ja ennen kaikkea lapsellinen. Visuaaliset tehosteet eivät tässäkään ole kummoisia, mutta tarinan kehittely on paikoitellen parempaa kuin edellisessä osassa. Elokuvan jälkeen päässä soi tietty aivan loistava teemakappale, kun taas uuden teemalaulun unohtaa heti. Jos pidit alkuperäisestä Ghostbustersista, niin tämäkin kannattaa vilkaista. Kyseessä ei ole erityisen hyvä teos, mutta jos haluatte nähdä helppoa hömppäviihdettä, Ghostbusters II sopii siihen tarkoitukseen todella hyvin. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä jatkoa, mutta koska Bill Murray ei halunnut näytellä siinä ja Harold Ramis menehtyi vuonna 2014, ei kolmatta osaa koskaan tehty. Homma aloitettiin alusta vuoden 2016 Ghostbustersilla, joka ei myöskään ole kovin hyvä filmi. Seuraavaksi onkin luvassa sarjaa uudelleen henkiin herättelevä Ghostbusters: Afterlife, mutta sen pääsemme näkemään aikaisintaan ensi vuoden maaliskuussa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2017 - Muokattu 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters II, 1989, Columbia Pictures Corporation

Arvostelu: Rattiraivo (Unhinged - 2020)

RATTIRAIVO

UNHINGED

Ohjaus: Derrick Borte
Pääosissa: Caren Pistorius, Russell Crowe, Gabriel Bateman, Jimmi Simpson, Austin P. McKenzie, Lucy Faust ja Anne Leighton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Unhinged, eli suomalaisittain aivan mahtavasti nimetty Rattiraivo on Russell Crowen tähdittämä trillerielokuva. Se lähti liikkeelle Carl Ellsworthin käsikirjoituksesta ja se kuvattiin kesällä 2019. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vasta loppukesästä tai alkusyksystä, mutta sen ensi-iltaa päätettiin aikaistaa, jotta leffa toimisi kokeiluna, kun elokuvateatterit taas aukeavat koronaviruksen aiheuttaman epidemian laannuttua. Suomessa teatterit alkoivat avautua jo kesäkuussa, mutta koska Yhdysvalloissa korona vain pahenee, on ensi-iltaa taas siirretty myöhempään ajankohtaan. Itse pääsin katsomaan Rattiraivon sen lehdistönäytökseen kesäkuun lopussa.

Juuri eronnut Rachel päätyy riitaan erään miehen kanssa liikenteessä. Kun Rachel ei suostu pyytämään anteeksi mieheltä, mies lähtee jahtaamaan häntä.

Pääosassa Rachelina nähdään lähinnä sivuosarooleja tehnyt Caren Pistorius. Rachel on vastikään eronnut miehestään ja joutuu nyt kamppailemaan lakiasioiden kanssa, samalla kun hän yrittää pitää työnsä ja olla hyvä äiti pojalleen Kylelle (monista kauhuleffoista tuttu Gabriel Bateman). Pistorius ei aluksi täysin vakuuta osassaan, mutta parantaa otettaan, mitä pidemmälle leffa kulkee ja mitä pahemmaksi tilanne käy Rachelille. Myös nuori Bateman on oiva omassa osassaan.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Russell Crowe, joka esittää rattiraivoista miestä, joka alkaa jahtaamaan Rachelia. Pistoriuksen tavoin myös Crowella kestää jonkin aikaa vakuuttaa roolisuorituksellaan, mutta leffan edetessä hulluus alkaa tosissaan kiiltämään Crowen silmissä ja hän vetää homman niin pahasti yli, että hän sopii sekopään osaan yllättävänkin hyvin. Hänestä todella löytyy sitä raivoa ja hän onnistuu olemaan hilpeä ja uhkaava samanaikaisesti.

Ymmärrän hyvin, miksi Rattiraivosta on päätetty tehdä testielokuva siihen, kun teatterit taas aukeavat. Se on juuri passeli jännärihömppä, minkä pariin voi paeta kesän paahtavaa hellettä tai vastapainona niille toimivaa kaatosadetta. Se on täysin pöljä raina, mutta ai että minä viihdyin leffan parissa. Heti elokuvan alkutekstijakso, missä näytetään uutiskuvaa erilaisista onnettomuuksista rattiraivon takia näyttää, millaisesta teoksesta on kyse. Filmi toisaalta ottaa itsensä kamalan vakavasti ja esittää synkkää ja tiivistunnelmaista trilleriä, vaikka samalla se on itsetietoisen puhdasta aivot narikkaan -viihdettä. Crowen roolisuorituksen tavoin itse elokuvastakaan ei oikein aluksi tiedä, että onko tämä nyt hyvä vai kehno kaikessa yliampuvuudessaan, mutta kun takaa-ajo alkaa, onnistuu leffa vähitellen voittamaan puolelleen.

Mitään kunnon jännitystä elokuvan aikana ei onnistuta luomaan, mutta alle puolentoista tunnin kestossaan Rattiraivo pitää mielenkiintoa tarpeeksi sujuvasti yllä, ettei sen aikana ehdi tylsistymään. Leffa yrittää ammentaa samankaltaisista teoksista, kuten Steven Spielbergin esikoiselokuvasta Kauhun kilometrit (Duel - 1971), mutta ei tunnu ikinä ymmärtävän, mikä tekee esimerkiksi siitä niin toimivan. Jo pelkkä syy Crowen hahmon raivostumiselle on huvittava ja vielä koomisempaa on, mihin kaikkeen se johtaa. Crowen palkan lisäksi budjetti on luultavasti kulutettu moniin autoihin, joita elokuvan aikana runnotaan. Myös ihmisille käy menon ja meiningin aikana huonosti ja filmi yllättää positiivisesti brutaalilla mähinällään. Leffa ei siis epäröi iskujensa kanssa, vaan painaa kaasun täysillä pohjaan. Mikäs siinä, jos hyvän käsikirjoituksen unohti ottaa mukaan ennen lähtöä.

Carl Ellsworthin teksti on nimittäin elokuvan iso kompastuskivi. Hahmot, tarina ja dialogi on kaikki kirjoitettu vähän siihen suuntaan ja jotkut repliikit tuntuvat siltä, että tarkoituksena oli kirjoittaa tilalle jotain nasevampaa ennen kuvauksia. Tämä kuitenkin unohtui ja kuvauksissa näyttelijät ja työryhmä ovat yrittäneet parhaansa sen kanssa, mitä Ellsworthin käsikirjoituksesta irtoaa. Derrick Borte ei onnistu ohjauksessaan rakentamaan oikeaa tunnelmaa, eikä saa näyttelijöistä kovinkaan luonnollisia roolisuorituksia. Kuvaus on kuitenkin sujuvaa ja leikkauskin on tarpeeksi toimivaa. Autoja pistetään romuksi tyylikkäästi ja menoa parantaa paahaava äänimaailma. David Buckleyn säveltämät musiikit jumputtavat mainiosti taustalla, pystymättä silti luomaan jännitettä.

Yhteenveto: Rattiraivo on mitä parhainta aivot narikkaan -kesäviihdettä, joka on täysin häpeilemätön siinä, kuinka urpo leffa onkaan kyseessä. Välillä elokuva ottaa itsensä turhan vakavasti, kuvitellen olevansa jokin erittäinkin tiivistunnelmainen trilleri, mutta onneksi se osaa olla myös itsetietoinen omasta pöhköydestään. Kun takaa-ajo alkaa, meno muuttuu oikein viihdyttäväksi - niinkin viihdyttäväksi, että katsojana saattaa jopa häpeillä, kuinka paljon tästä kökköydestä nauttiikaan. Carl Ellsworthin käsikirjoitus on kehno, mutta työryhmä on tehnyt parhaansa saadakseen siitä irti jotain kelvollista. Caren Pistorius on ihan oivallinen pääroolissa, mutta parasta työtä tekee Russell Crowe, jonka silmistä oikein huokuu hulluus. Vaikkei kyseessä todellakaan ole erityisen hyvä elokuva, suosittelen silti Rattiraivoa erittäin lämpimästi, jos se kiinnostaa vähänkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Unhinged, 2020, Burek Films, Ingenious, Solstice Studios

Arvostelu: Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014)

PUHDISTUKSEN YÖ: ANARKIA

THE PURGE: ANARCHY

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Frank Grillo, Carmen Ejogo, Zoë Soul, Zach Gilford, Kiele Sanchez, Justina Machado, Lakeith Stanfield, Roberto Valderrama ja Michael K. Williams
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama jännityselokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta suurmenestys lippuluukuilla, joten sille päätettiin heti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat jo puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Puhdistuksen yö: Anarkia sai ensi-iltansa heinäkuussa 2014. Elokuva oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, minkä lisäksi se sai myös paremmat arviot kriitikoilta. Itse näin leffan, kun vuokrasimme sen ja ensimmäisen osan serkkujeni kanssa kesällä 2015 ja katsoimme molemmat peräkkäin. En oikein pitänyt kummastakaan osasta, enkä ole katsonut näiden jälkeen ilmestyneitä leffoja tai The Purge -televisiosarjaa (2018-2019). Ajattelin kuitenkin antaa koko hommalle uuden mahdollisuuden, kun kuulin leffasarjan viidennen osan, The Forever Purgen olevan tulossa. Sen julkaisu kuitenkin siirrettiin vuoteen 2021 koronan takia, joten päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmat osat. Muutama päivä ensimmäisen Puhdistuksen yön jälkeen katsoin Puhdistuksen yö: Anarkian.

21. maaliskuuta 2023 Yhdysvalloissa valmistaudutaan uuteen Puhdistuksen yöhön. Los Angelesissa viisi ihmistä joutuvat tekemään yhteistyötä, selvitäkseen väkivaltaisista puhdistautujista.

Puhdistuksen yö: Anarkia seuraa viittä henkilöä, jotka yrittävät selvitä Puhdistuksesta. Carmen Ejogo ja Zoë Soul näyttelevät äitiä ja tytärtä, Evaa ja Calia, jotka aikoivat viettää Puhdistuksen kaikessa hiljaisuudessa kotonaan, mutta jotka joutuvat pakenemaan kaduille, kun heidän taloonsa hyökätään. Zach Gilford ja Kiele Sanchez esittävät eronnutta pariskuntaa, Shanea ja Liziä, joiden auto simahtaa juuri, kun he ovat ajamassa kotiinsa ja he jäävät jumiin keskustaan. Frank Grillo taas näyttelee yksinäistä soturia, jolla on omat kanat kynittävänään, mutta joka joutuu pitkittämään suunnitelmiaan, törmätessään Evaan ja Caliin, ja Shaneen ja Liziin. Hahmot ovat juuri ja juuri tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta heidän tarinaansa jaksaa seurata ja heidän puolestaan jopa hieman jännittää. Näyttelijätkin ovat kelpo valintoja rooleihinsa, etenkin Ejogo äidiksi, joka haluaa suojella tytärtään millä hinnalla hyvänsä. Grillosta löytyy karismaa tehokkaan taistelijan osaan.

Siinä, missä ensimmäinen Puhdistuksen yö -elokuva oli pienimuotoinen ja pysytteli yhdessä talossa, jonne puhdistautujat yrittivät tunkeutua, Puhdistuksen yö: Anarkia näyttää tosissaan, millaisesta sekopäisestä kaksitoistatuntisesta onkaan kyse. Budjetti on kolminkertainen ensimmäiseen osaan verrattuna, minkä ansiosta pääsemme siirtymään sisätiloista ja käyttämään koko kaupunkia leikkikenttänä. Kun ensimmäisessä leffassa pelättiin yhtä jengiä, tällä kertaa joka ikinen vastaantuleva on potentiaalinen uhka. Jännitettä rakennetaan paremmin kuin viimeksi ja muutenkin tämä elokuva on hieman edeltäjäänsä tehokkaampi paketti. Jo se, ettei mukana ole ärsyttäviä ja typeriä lapsia on huomattava parannus. Silti jotain erityistä tästäkin leffasta puuttuu ja vaikka elokuva nostaa tasoa, on Puhdistuksen yö: Anarkia lähinnä ihan kelvollinen, mutta aika keskinkertainen toimintajännäri. Jännitettä löytyy, mutta leffa ei ole läheskään yhtä piinaava tai mukaansatempaava kuin voisi toivoa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin tämä jatko-osakin toimii James DeMonacon allegoriana Yhdysvaltojen hallitukselle, sorrolle ja asekulttuurin ihannoinnille. Parhaiten nämä vertaukset ilmenevät tällä kertaa, kun puhdistautujat puhuvat kansalaisoikeuksistaan murhatessaan ihmisiä. Tällä kertaa ei kuitenkaan pohdita niinkään sitä, löytyykö jokaisesta salakavala halu tehdä näitä kauheuksia, vaan tässä filmissä keskitytään usein pohtimaan, mitä maan johto hyötyy Puhdistuksesta? Luokkaerot ja rasismi nostetaan huomattavasti isommin esiin, kun mukaan tuodaan tummaihoisten vähäosaisten joukko, joka kapinoi Puhdistusta vastaan. Puhdistautujat taas ovat usein valkoisia ja rikkaita, jotka saavat nautintoa vähäosaisten poistamisesta maailmasta. Onkin toistamiseen suuri sääli, että nämä kiehtovat poliittiset kannanotot löytyvät muuten niin keskinkertaisesta leffasta. Näistä elokuvista löytyy väkevää asiaa, mutta olisi hienoa, kun kaikki siinä ympärillä toimisi huomattavasti paremmin, luoden eheitä paketteja.

Toistamiseen DeMonaco näyttää, että häneltä löytyy kiehtovia ja oivallisen piikitteleviä ideoita, mutta toistamiseen hän myös osoittaa, ettei ole kovin kummoinen ohjaaja tai käsikirjoittaja. Hän tekee hitusen verran parempaa työtä hahmojen kanssa ja isompi budjetti tarjoaa enemmän vaihtoehtoja, minne viedä hahmoja, mutta silti meno jää turhan vaisuksi. Isompi budjetti näkyy myös teknisessä toteutuksessa. Elokuva on visuaalisesti tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä. Kuvaus on toimivaa, lavasteet näyttävät ja puvustajat ovat päässeet leikittelemään puhdistautujien kanssa. Äänimaailma on myös kunnossa ja Nathan Whiteheadin musiikit jumputtavat sujuvammin kuin viimeksi.

Yhteenveto: Puhdistuksen yö: Anarkia on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi toimintajännäriksi. Siirtyminen yhdestä talosta koko kaupunkiin laajentaa kertaheitolla itse Puhdistusta ja sekopäistä menoa pääseekin näkemään paljon isommin. Elokuvasta löytyy edellisen osan tavoin paljon kritiikkiä Yhdysvaltojen menosta jopa satiirimaisin keinoin. Piikittely on oivallista ja osuvaa, mutta samalla kaikki pysyy hieman vaisuna. Jokin tästäkin elokuvasta jää uupumaan. Näyttelijät ovat kelvollisia osissaan ja heidän hahmonsa ovat tarpeeksi toimivia, että heidän puolestaan voi jännittääkin hieman. Silti on toistamiseen selvää, ettei James DeMonaco ole villistä ideastaan huolimatta oikea tekijä näihin leffoihin. Kritisointi toimii, mutta elokuvat siinä ympärillä eivät niinkään. Puhdistuksen yö: Anarkia on kuitenkin askel oikeaan suuntaan, joten kenties sarja vain paranee tästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge: Anarchy, 2014, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions

Arvostelu: The High Note (2020)

THE HIGH NOTE

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Dakota Johnson, Tracee Ellis Ross, Kelvin Harrison Jr., Ice Cube, Zoë Chao, June Diane Raphael, Bill Pullman, Diplo ja Eddie Izzard
Genre: draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

The High Note on Dakota Johnsonin tähdittämä musiikkielokuva. Leffa lähti liikkeelle Flora Greesonin työstämästä käsikirjoituksesta "Covers", mikä pyöri vuonna 2018 suosituimpien käsikirjoitusten listalla, joita ei oltu vielä tehty elokuviksi. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että Working Title Films alkoi työstämään tekstin pohjalta filmiä ja kuvaukset starttasivat toukokuussa 2019. The High Noten oli tarkoitus saada kunnon teatterilevitys jo aiemmin, mutta koronaviruksen takia teatterit suljettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internetlevitykseen, mutta täällä Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet ovensa ja elokuva julkaistaan ihan valkokankailla. Itse kävin katsomassa The High Noten sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Maggie työskentelee huippumenestyneen artistin, Grace Davisin assistenttina, mutta haaveilee musiikkituottajan urasta. Hänen tilaisuutensa koittaa, kun hän tapaa lupaavan laulajan, David Cliffin.

Fifty Shades -pehmopornorainoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson näyttelee Maggie Sherwoodea, joka on lapsesta asti kasvanut musiikin parissa edesmenneen laulajaäitinsä ja radiojuontajaisänsä (Bill Pullman) ansiosta. Niinpä hän on myös pyrkinyt alalle. Sen lisäksi, että hän avustaa yhtä isointa tähteä, hän haaveilee itse ottavansa ohjat tuottajan hommissa. Johnson on parina viime vuonna osoittanut, että hänestä on sittenkin aitoa ainesta näyttelijäksi ja tekee sen jälleen, vaikka jääkin lopulta jatkuvasti vastanäyttelijöidensä varjoon.

Supersuosittua laulaja Grace Davisia näyttelee laulaja Diana Rossin tytär Tracee Ellis Ross, joka sopii täydellisesti diivailevan artistin osaan. Ross oikein herkuttelee sillä, kuinka ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän voi kohdella muita ja silti muiden täytyy mielistellä häntä. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan onneksi ole pelkkä karikatyyri diivasta, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Grace ei ole vuosiin tehnyt uutta levyä, sillä edellisen flopatessa hänet on pakotettu vain kiertämään vanhojen hittiensä kanssa. Nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta viettää loppu-uransa esiintyen Las Vegasin Caesars Palacessa, sama setti samassa paikassa joka ilta, mikä on selvä viittaus samaa tekevään Celine Dioniin. Tällä on selvät vaikutuksensa Graceen, mitkä Ross tuo hyvin esiin.
     Elokuvassa nähdään myös Kelvin Harrison Jr. Maggien tapaamana laulajanalku David Cliffinä, Ice Cube Gracen managerina Jack Robertsonina, sekä Zoë Chao Maggien stereotyyppisenä muka-hauskana kämppiksenä Katiena. Harrison Jr. on oiva näyttelijänä, mutta vielä parempi laulajana ja Maggien tavoin katsojakin uskoo nopeasti Davidin kykyihin nousta tähdeksi. Ice Cube taas on aivan mahtava tyypillisessä törkyturparoolissaan, joka tylyttää etenkin Maggielle kaiken, mikä vähänkin on hänen mielestään väärin.

Parista pienestä yllätyksestään huolimatta The High Note on hyvin ennalta-arvattava hömppäleffa, mikä kulkee erittäin tuttuja reittejä kohti maaliaan. Vaikka katsoja osaakin pian leffan alussa päätellä, kuinka tarina tulee menemään, sen parissa silti viihtyy oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että Dakota Johnson jää jatkuvasti Tracee Ellis Rossin ja Kelvin Harrison Jr:n varjoon, eikä hänen hahmonsakaan ole yhtä kiinnostava, on silti mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tarina avustajasta, joka pyrkii musiikkialalla johonkin muuhun hommaan kuin laulajaksi. Tämä puoli, sekä yllättävänkin onnistuneesti kirjoitettu Grace Davisin hahmo nostavat filmin kliseisyyden keskeltä korkeampaan arvoon. Ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta oivaa viihdettä joka tapauksessa.

Elokuvassa onkin kovasti panostettu siihen, että katsoja viihtyy sitä katsoessaan. Jos ei lasketa mukaan loppupään pakollista ja pitkitettyä surussa vellomista, kun jokin menee pahasti pieleen ennen suurta nousua, elokuva onnistuikin viihdyttämään ja pitämään hyvin mukanaan läpi lähes kahden tunnin kestonsa. Sekaan mahtuu niin yllättävänkin meneviä kappaleita kuin hilpeää huumoria, varsinkin Ice Cuben kautta. Romanttinen puoli ei äidy liian siirappiseksi. Leffa tuntuu jatkuvasti olevan reunalla, mistä se voisi helposti pudota ja muuttua fiaskoksi. Se pysyy kuitenkin ihailtavasti tasapainossa ja onnistuu kuin onnistuukin tavoitteissaan - vaikka ne eivät tähtäisikään kovin korkealle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka edellinenkin elokuva, Late Night (2019) kertoi diivamaisen tähden assistentista, jolla oli isompia unelmia. Ganatra tekee toistamiseen hyvää työtä samanlaisen kertomuksen kanssa, mutta tällä kertaa hänellä ei ole yhtä riemastuttavaa käsikirjoitusta pohjana. Flora Greesonilla on selvästi sanottavansa musiikkialasta ja kuinka naisten on tehtävä vielä enemmän töitä, jotta levy-yhtiöiden isot kihot ottaisivat heidät tosissaan, eivätkä vain tulonlähteinä, mutta hän voisi vielä enemmän panostaa tähän puoleen. Greesonin juoni on hieman liiankin tavanomaisella pohjalla työstetty ja siitä puuttuu todelliset koukkunsa ja käänteensä, jotta siitä saisi aikaiseksi enemmänkin kuin pelkkää viihdettä. The High Note on myös kelvollisesti kuvattu, jos ei lasketa erästä vessakohtausta, jossa kameramiehen käden voi bongata peilistä. Reippaalla tahdituksella lähes kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä. Lavasteet ja konserttien aikana etenkin valaistus ovat tyylikkäät. Ääniefektit toimivat, mutta Amie Dohertyn säveltämät tyhjänpäiväiset musiikit peittävät välillä liiankin paljon muuta äänimaailmaa.

Yhteenveto: The High Note on kelpo musiikkikomedia, minkä parissa viihtyy mukavasti ennalta-arvattavuuksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata tarinaa kerrankin assistentin näkökulmasta, joka ei kuitenkaan pyri laulajaksi. Dakota Johnson on oiva roolissaan, mutta jää lopulta vastanäyttelijöidensä varjoon. Ice Cube herkuttelee tylyllä managerin roolillaan ja Kelvin Harrison Jr. osoittaa laulajanlahjansa. Parasta työtä tekee kuitenkin Tracee Ellis Ross laulajatähti Grace Davisina. Hienointa on, ettei hahmo jää vain stereotyyppiseksi diivaksi, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, yllättävänkin toimivia kappaleita, sekä tietty pakotetun ja tylsän surussa vellomisen ennen loppuhuipennusta. Vain siinä kohtaa elokuva alkaa junnaamaan paikoillaan, mutta muuten liki kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. The High Note pyrkii lähinnä viihdyttämään katsojaansa, vaikka siitä löytyy myös kritiikkiä musiikkialaa kohtaan. Juurikin kivana viihdeleffana sen katsojaa täydellisen sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The High Note, 2020, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: Juna Busaniin (부산행 - 2016)

JUNA BUSANIIN

부산행

Ohjaus: Sang-ho Yeon

Pääosissa: Gong Yoo, Kim Su-an, Jung Yu-mi, Ma Dong-seok, Choi Woo-shik, Sohee, Kim Eui-sung, Choi Gwi-hwa, Jeong Seok-yung, Ye Soo-jung, Park Myung-sin ja Jang Hyuk-jin

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Train to Busan (tai kuten sitä on Suomessa esitetty myös nimellä Juna Busaniin) on eteläkorealainen zombielokuva. Sen kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2015 ja lopulta elokuva sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2016, missä se keräsi paljon kehuja. Sen jälkeen leffaa esitettiin useilla elokuvafestivaaleilla, missä se keräsi ylistystä ja palkintoja, kunnes se sai kunnon teatterilevityksen, missä se teki maailmanlaajuisesti korealaiselokuvan katsojaennätyksiä. Suomeen Juna Busaniin saapui vasta vuonna 2017 suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse sain leffan isältäni lainaan, mutten jostain syystä saanut aikaiseksi katsottua sitä ja lopulta palautin sen. Sen jälkeen elokuva on kuitenkin alkanut kiinnostamaan minua yhä enemmän ja nyt kun leffa on saamassa jatkoa elokuvalla Peninsula (반도 - 2020), päätin vihdoin katsoa ensimmäisen Juna Busaniin -leffan.

Isä ja tytär ovat junassa matkalla Busaniin, kun käy ilmi, että Etelä-Koreassa nopeasti leviävä virus tekee ihmisistä verenhimoisia raivohulluja. Junamatka muuttuu pelottavaksi selviytymistaisteluksi, kun junassa on yksi tartunnan saanut, joka hyökkää muiden kimppuun, muuttaen uhrinsa samanlaisiksi zombeiksi.

Gong Yoo näyttelee liikemies Seok-woota, joka keskittyy huomattavasti enemmän työhönsä kuin isää kaipaavaan tyttäreensä Su-aniin (Kim Su-an). Junamatkalla viruksen levitessä ja muuttaessa matkustajia ihmislihaa naposteleviksi zombeiksi, Seok-woon täytyy kuitenkin olla oikeasti tyttärensä apuna. Hahmo on kirjoitettu erinomaisesti ja hänen kehityskaarensa pitkin leffaa on todella hyvä. Yoo tuo Seok-woon monet puolet taidokkaasti esiin. Mahtava on myös tytärtä näyttelevä Kim Su-an, joka tuntuu aidosti olevan peloissaan kauhukohtausten aikana.

Muita hahmoja junassa ovat mm. pariskunta Sang-hwa ja Seong-kyeong (aidolta parilta tuntuva Ma Dong-seok ja Jung Yu-mi), inhottava bisnesmies Yon-suk (Kim Eui-sung), pesäpalloa pelaava nuori Yong-guk (Choi Woo-shik) ja tähän ihastunut cheerleader Jin-hee (Sohee), pelokas koditon mies (Choi Gwi-hwa), vanhat sisarukset In-gil ja Jong-gil (Ye Soo-yung ja Park Myung-sin), konduktööri (Jang Hyuk-jin) ja junan kuljettaja (Jeong Seok-yung). Toisin kuin zombileffoissa yleensä, Juna Busaniin sisältää yllättävänkin hyvän hahmogallerian, joiden puolesta oikeasti jännittää... paitsi bisnesmies Yon-sukin selviämisestä ei voisi pätkääkään välittää ja koko leffan ajan haluaisi vain nähdä hänen joutuvan zombien ateriaksi. Näyttelijät tekevät kaikin puolin hyvää työtä, esittäen uskottavasti pakokauhua. Hahmojen kautta esitetään hienosti, kuinka paniikki vaikuttaa ihmisiin ja leffa tarkasteleekin ihmisluontoa tällaisessa tilanteessa tarkemmin kuin moni muu genren edustaja.

Juna Busaniin sisältää monia zombielokuville tyypillisiä juttuja ja siitä löytyy ennalta-arvattavuuksia esimerkiksi sen suhteen, ketkä jäävät lopulta henkiin ja ketkä kuolevat. Kuitenkin se, miten nämä tutut jutut on tehty tässä elokuvassa, on huomattavasti parempaa kuin monissa genren edustajissa. Kuten kävi jo ilmi, hahmot ovat huolellisemmin kirjoitettuja kuin yleensä, mikä on jo todella iso plussa. Ja kun hahmoista välittää, leffa saa myös jännittämään enemmän - etenkin kun ensimmäisen zombin astuessa junaan, ei loppuelokuvasta löydy ainuttakaan hetkeä, jolloin tuntuisi siltä, että hahmot olisivat turvassa. Uhka on kaiken aikaa olemassa ja vaara voi vaania ties missä. Tuubimainen juna on mitä mahtavin lokaatio elokuvalle, sillä hahmot pysyvät suljetussa tilassa, eivätkä he voi liikkua kuin junan etuosaan tai takaosaan. Ja lähes joka vaunusta löytyy zombeja. Eikä vaunujen ovia saa lukkoon. Hahmojen täytyy vain toivoa, että zombit ovat liian tyhmiä kääntääkseen kahvaa. Tai rikkoa oven lasia raivopäisellä rymistelyllään.

Zombileffaksi kyseessä on myös yllättävän pitkä teos. Yleensä genren elokuvat pidetään puolentoista tunnin mitassa, mutta Juna Busaniin kestää lähes kaksi tuntia. Aiemmin mainitut vahvuudet hahmoista, heidän näyttelijöistään, erinomaisesta lokaatiosta ja erittäin tiivistunnelmaisesta jännityksestä takaavat kuitenkin sen, että elokuva tuntuu selvästi lyhyemmältä. Paikoitellen saattaa pelätä, että juna kävisi tylsäksi jossain kohtaa, sillä ei sitä voisi kovin monella tapaa hyödyntää. Zombeja sen sisällä kuitenkin hyödynnetään monin tavoin, minkä ansiosta jokainen uusi vaunu vain lisää jännitettä. Välillä zombit ryntäävät perään sekopäisinä ja kompuroivat penkkien yli, kun taas välillä niiden ohi yritetään hiipiä todella piinaavan tunnelman ympäröidessä niin hahmot kuin heidän puolestaan jännittävän katsojankin. Kauhun ohella elokuva onnistuu tarjoamaan myös ripauksen huumoria ja todella yllättäen myös aitoa herkkyyttä. En todellakaan odottanut zombielokuvan voivan olla näin liikuttava. Tähän vielä päälle iskevä sanoma siitä, kuinka tällaisista tilanteista selvitään tekemällä yhteistyötä, eikä ajattelemalla vain omaa etuaan (mikä on omalla tavallaan hyvin ajankohtainen erään koronaviruksen vuoksi), kuuluu Juna Busaniin zombielokuvien parhaimmistoon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Yeon Sang-ho, joka teki aiemmin vain animaatioita. Siirtymä lokaatioissa ja lavasteissa näyttelijöiden kanssa kuvatun elokuvan pariin sujuu erinomaisesti. Sang-ho rakentaa tunnelmaa hienosti ja saa näyttelijät todella eläytymään. Käsikirjoituksesta vastaava Park Joo-suk hyödyntää zombielokuvien tuttuja juttuja, kääntäen niitä kiehtovampiin suuntiin. Haluan yhä painottaa, kuinka mahtavaa on, että Joo-suk on panostanut henkilöihin. Leffa ei vain luota zombeihin, vaikka ne ovatkin upeasti luotuja maskeerausten avulla, minkä lisäksi zombien esittäjät pistävät kaikkensa peliin, kiemurrellessaan ja kiertäessään vartaloaan ällöttävästi. Filmi on teknisestikin erittäin onnistunut. Kuvaus on lahjakkaasti toteutettu ja kuvissa hyödynnetään taidokkaasti etu- ja taka-alaa. Kuvat ovat myös hyvin valaistut ja kuvat on leikattu yhteen sulavasti. Junan lavasteet ovat vaikuttavat ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on mahtava junan jatkuvista äänistä zombien päästämiin ölinöihin. Lisäyksen tuo tietty Jang Young-gyun säveltämät, mainiosti tunnelmoivat musiikit.

Yhteenveto: Juna Busaniin on mahtava kauhuelokuva ja zombigenren parhaimmistoa. Elokuvaan mahtuu lajityypille tuttuja juttuja, mutta monia niistäkin hyödynnetään raikkain tavoin. Juna itsessään on erinomainen tapahtumapaikka ja kun niin elossa olevat kuin elävät kuolleet on sullottu samaan liikkuvaan tilaan, ei jännite koskaan laske. Kyseessä on äärimmäisen tiivistunnelmainen paketti, mitä vain parantaa, että hahmot ovat aidosti hyvin kirjoitettuja ja heistä välittää, mikä lisää jännitettä. Kohtaus, missä hahmot yrittävät hiipiä zombien täyttämän vaunun läpi, on jopa piinaava. Lähes kahden tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä elokuva vie katsojansa niin iskevälle matkalle. Pientä huumoriakin mahtuu mukaan, sekä todella yllättäen osuvaa liikuttavuutta. Harvoin zombileffa onnistuu herkistämään katsojaansa näin. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan ja tekninenkin toteutus on taiturimaista. Juna Busaniin kuuluu ehdottomasti kauhun ja zombien fanien pakkokatsastusten listalle. Todella toivon, että jatko-osa Peninsula on yhtä upeasti tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

부산행 - Train to Busan, 2016, Next Entertainment World, RedPeter Film, Movic Comics

Arvostelu: Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010)

SCOTT PILGRIM VASTAAN MAAILMA

SCOTT PILGRIM VS. THE WORLD

Ohjaus: Edgar Wright
Pääosissa: Michael Cera, Mary Elizabeth Winstead, Kieran Culkin, Ellen Wong, Mark Webber, Alison Pill, Johnny Simmons, Anna Kendrick, Aubrey Plaza, Satya Bhabha, Chris Evans, Brie Larson, Brandon Routh, Mae Whitman, Shota Saito, Keita Saito ja Jason Schwartzman
Genre: komedia, fantasia, toiminta, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Ei niin kauan sitten...
Salaperäisessä maassa...
Torontossa, Kanadassa...

Scott Pilgrim vs. the World, eli suomalaisittain Scott Pilgrim vastaan maailma perustuu Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuviin, joita hän julkaisi vuodesta 2004 vuoteen 2010. O'Malleyn kustantaja Oni Press oli varma, että sarjakuvassa olisi potentiaalia filmatisoinnille ja ottikin yhteyttä tuottaja Marc Plattiin. O'Malley ei ollut varma, halusiko hän elokuvaversiota sarjakuvistaan, mutta koska hänellä ei ollut paljon rahaa, hän suostui myymään elokuvaoikeudet. Ohjaajaksi valittiin juuri zombikomediansa Shaun of the Deadin (2004) valmiiksi saanut Edgar Wright ja pitkän käsikirjoitusprosessin jälkeen kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 2009. Lopulta Scott Pilgrim vastaan maailma sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta valitettavasti filmi oli suuri taloudellinen pettymys, eikä tienannut edes budjettiaan takaisin. Leffa- ja videopelifanien keskuudessa elokuva on kuitenkin kerännyt vahvaa kannatusta ja sitä voikin nykyään pitää modernina kulttiklassikkona. Itse näin Scott Pilgrim vastaan maailman vasta vuokralta vuonna 2011 ja innostuin siitä todella paljon - niinkin paljon, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan! Olen katsonut filmin useita kertoja ja yksi veikeimmistä katselukerroista oli, kun katsoin leffaa isoäitini luona ja hän saapui noin tunnin kohdalla ihmettelemään, mitä oikein katson, jolloin kelasin elokuvan takaisin alkuun ja hän katsoi sen kokonaan kanssani. Ja vieläpä piti siitä! Kun huomasin, että Scott Pilgrim vastaan maailma täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nuori ja epävarma basistinalku Scott Pilgrim on juuri alkanut seurustelemaan high school -tyttö Knives Chaun kanssa, kun hän kohtaa pinkkitukkaisen Ramona Flowersin, johon hän ihastuu palavasti. Saadakseen Ramonan, Scottin täytyy kuitenkin taistella tämän seitsemää pahaa eksää vastaan... ja jättää Knives, mutta pystyykö Scott kumpaankaan?

Michael Cera on niitä komedianäyttelijöitä, joilla tuntuu jääneen yksi ainoa rooli päälle koko uran ajaksi. Cera on lähestulkoon aina hiljainen ja jokseenkin nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Scott Pilgrimin roolissa Cera saa tämän toimimaan kenties paremmin kuin missään muussa. Scott Pilgrim on hiljainen ja nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa. Aikuisuuden kynnyksellä tunnemyllerrys on vahvaa ja Cera tuo tämän hyvin esille. Scott vaikuttaa sympaattiselta, mutta hän kohtelee usein muita kehnosti, vaikkei sitä välttämättä tarkoittaisikaan. Hahmon kasvutarina on onnistunut ja on hienoa, ettei hän jää yksiulotteiseksi, kuten Ceran monet hahmot.
     Scottin suurena ihastuksen kohteena, Ramona Flowersina taas nähdään Mary Elizabeth Winstead, joka on myös oivallinen osassaan. Winstead onnistuu olemaan salaperäinen ja kiehtova, kuten Ramonan on tarkoitus olla, tuoden samalla esiin Ramonankin pahan tavan kohdella monia ilkeästi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Scottin innokas tyttöystävä Knives (Ellen Wong), Scottin kämppis Wallace (Kieran Culkin), Scottin sisko Stacey (Anna Kendrick), Scottin bändikaverit Stephen (Mark Webber), Kim (Alison Pill) ja Young Neil (Johnny Simmons), sekä Scottin ex-tyttöystävä ja nykyinen laulajatähti Envy (Brie Larson). Wong on mainion suloinen rakastavana Knivesina, joka ansaitsisi parempaa. Culkin on hulvaton kyynisenä homokämppiksenä ja Scottin Sex Bob-Omb -bändin jäsenet ovat hupaisia tapauksia. Ramonan seitsemänä ilkeänä eksänä taas nähdään Chris Evans, Brandon Routh, Satya Bhabha, Mae Whitman, Saiton identtiset veljekset ja Jason Schwartzman. Identtisiä veljeksiä lukuunottamatta eksät ovat veikeitä tyyppejä ja jokainen tuo jotain uutta ja erittäin hilpeää mukaan. Nykypäivänä Evans on tunnettu sankarillisen Kapteeni Amerikan roolista, joten on hilpeää palata takaisin vuoteen 2010, kun Evans ei ollut vielä iso stara ja esittääkin sujuvan yliampuvasti täysmulkkua.

Scott Pilgrim vastaan maailma on hyvin omalaatuinen elokuva, jollaista ei toista samanlaista taida olla. Leffa todella tuntuu siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Ruudulle ilmestyy välillä tekstejä, aivan kuin sarjakuvissa kohtausten välissä. Mukaan hyppää erilaisia erikoisefektejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi piirretty mukaan käsin. Erilaiset vauhdikkaat viivat korostavat asioita ja lyönnit ilmestyvät teksteinä, aivan kuten sarjakuvissa tai Adam Westin klassisessa Batman-sarjassa. Kun Ramona kertoo tarinoita eksistään, ovat ne toteutettu täysin samalla tyylillä kuin Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuvat.

Samalla elokuva tuntuu hyvin vahvasti myös videopeliltä. Leffa alkaa Universalin logolla, joka on muutettu pikselimössöksi, 8-bittisen musiikin soidessa taustalla. Kun Scott taistelee eksiä vastaan, on taistelun alku hyvin samantyyppinen kuin monissa peleissä. Kuva on aseteltu niin, että pelaajat ovat valinneet hahmonsa ja hahmojen väliin ilmestyy teksti "Fight!". Taiston lopussa ruudun taas saattaa täyttää valtava "K.O." lopullisen tyrmäävän iskun merkiksi. Pelifanit löytävät elokuvasta paljon bongailtavaa etenkin äänitehosteista, joissa on paljon pelimäisiä piirteitä ja tuttuja soundeja hittipeleistä.

Ohjaaja Edgar Wright on tunnettu todella omalaatuisesta tyylistään tehdä elokuvia. Häntä ei selvästikään kiinnosta, miten muut hoitavat homman, vaan tekee juuri niin kuin itse kokee parhaimmaksi. Hänen muut leffansa, kuten aiemmin mainittu Shaun of the Dead tai Hot Fuzz (2007) tai vaikkapa Baby Driver (2017) ovat hyvin tyyliteltyjä monin tavoin, mutta yksikään niistä ei ole niin räjähtävä teos kuin Scott Pilgrim vastaan maailma. Tässä Wright on selvästi halunnut testata rajoja ja kokeilla, kuinka pitkälle hän voi mennä. Hän aloittaa hienovaraisemmin ja kun katsojaa on lämmitelty tarpeeksi, hän alkaa tosissaan vyöryttämään visuaalista tykitystä yhä vain kovempaa vauhtia. Wright repii mattoa jatkuvasti katsojan jalkojen alta ja juuri kun on luullut, että on päässyt täysin kärryille, millaisesta teoksesta on kyse, Wright vain nauraa päin naamaa. Osaamattomissa käsissä Scott Pilgrim vastaan maailma olisi kammottava fiasko, mutta Wrightin esimerkillisen taidokkaassa otteessa elokuva huokuu valtavaa neroutta, luovuutta ja energiaa.

Tyylitaju on täysin Wrightin hallussa ja on hienoa, että hänen kikkailuvyörynsäkin on tarkoin mietittyä. Kaikki on todella huolellisesti suunniteltua, mikä saa elokuvan pysymään aisoissa, eikä se kaikesta huolimatta ajaudu kaaokseen. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista suuri osa jää näkemättä ensimmäisellä katselukerralla. Minusta tuntuu siltä, että bongaan filmistä joka kerta lisää ja se on yksi niistä syistä, miksi palaan innolla tämän elokuvan pariin niin usein. Jokaisen eksän ilmestyessä ruutuun, on mukana paljon viittauksia siihen, kuinka mones eksä on kyseessä. Taustoihin on piilotettu paljon vitsejä ja leffa ilahduttaa suuresti nokkeluudellaan. Wright myös tekee leffasta mahtavan itsetietoisen ja -ironisen, kommentoimalla itse taidokkaasti, kuinka kummallinen se on. Chris Evansin hahmo on suuri leffastara ja kun hän astelee ensimmäisen kerran ruutuun, taustalla alkaa soimaan uudestaan Universalin logo. Jossain kohtaa leffa taas muuttuu sitcomiksi. Upeaa!

Scott Pilgrim vastaan maailma herättää katsojassa paljon kysymyksiä ties mistä. Kun taistelut alkavat, katsoja voi helposti pohtia, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti niin, että kaikki näkevät ne? Hahmot lentävät, kontrolloivat asioita mielensä voimin, luovat jättimäisiä hirviöitä tuekseen jne. Scottin päihittäessä eksien kätyreitä, nämä räjähtävät kolikoiksi kuin videopeleissä. Tarkoittaako tämä siis, että Scott tappaa ison määrän ihmisiä leffassa? Vai ovatko ne simuloituja pelihahmoja? Mitkä asiat tapahtuvat Scottin päässä ja mitkä ovat totta? Onko tässä mikään totta? Miksei Scott kyseenalaista eksiä ja heidän supervoimiaan? Mitä ihmettä tässä tapahtuu? Ja ihan parasta on, ettei elokuva halua vastata mihinkään näistä kysymyksistä. Se vain painelee menemään ja jos sen kyydissä ei pysy, on siitä vaikea pitää. Leffa kulkee tarinansa puolesta aikamoista turbovauhtia ja vaikka usein tällainen tempo saisi minut kritisoimaan elokuvaa, Wrightin työ on niin tarkkaan harkittua, ettei vauhti koskaan tunnu siltä kuin elokuvalla olisi pahemman luokan keskittymishäiriö. Jotkut kritisoivat, että elokuva on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Vaikka onkin totta, että leffasta jää pääasiassa mieleen sen uskomaton kikkailu, on Scottin kehityskertomuksessa onnistunut ja syvällinen kaari, kun sitä tosissaan miettii. Scottin vihoviimeinen vastus etenkin luo syvyyttä, mutta kaiken jälkeen se voi mennä katsojalta ohi.

Ohjauksen lisäksi Wright tekee hienoa työtä myös käsikirjoittajana yhdessä Michael Bacallin kanssa. Kaksikon kirjoittama dialogi on oivallisen nasevaa, mutta samalla siinä on paljon realistisia piirteitä kaiken epärealistisuuden keskellä. He myös kuljettavat tarinaa taiturimaisesti eteenpäin, tiputtaen kaiken turhan täysin minimiin. Tarinankerrontaa tukee aivan mielettömän upea leikkaus. Etenkin kun siirrytään kohtauksesta tai paikasta toiseen, siirtymät ovat usein häkellyttävän nerokkaita. Hahmot saattavat kävellä jossain ja keskustella, eikä katsoja välttämättä heti hoksaa, että hahmot ovat leikkauksen välillä siirtyneet sisätilasta ulos. Kuvasommittelu on myös näyttävästi toteutettu ja taisteluiden aikana kuvakoolla leikitellään tyylikkäästi. Kuvaus on muutenkin erinomaista ja tekniseltä puoleltaan kaikki on kunnossa myös niin valaisussa kuin lavasteissa, asuissa, vekkulimaisen videopelimäisissä efekteissä ja äänimaailmassa.

Yhteenveto: Scott Pilgrim vastaan maailma on hullunkurinen ja aivan mahtava elokuva, mikä näyttää siltä kuin sarjakuva ja videopeli yhdistyisivät ja lopputulos heräisi henkiin. Leffan räjähtävä visuaalisuus, nopeatempoinen tahti, hillitön juoni ja kaikenlainen kikkailu aiheuttaisivat väärän ohjaajan käsissä kiusallisen epäonnistumisen, mutta Edgar Wright omaa niin huikean tyylitajun, että hän pitää sekopäistä pakettia mestarillisesti hallussaan. Elokuva on suorastaan nerokas, kun sen suuri vinksahtaneisuus on näin hallittua. Kaikki on erittäin tarkkaan harkittua ja elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista monia ei edes huomaa ensimmäisellä katselulla. Pintapuolisesti leffa voi tuntua pelkältä pöljältä väriloistolta, mutta siitä löytyy kyllä paljonkin syvyyksiä, kun pääsee yli turbomenosta ja tarkastelee filmiä tarkemmin. Teknisesti elokuva on erinomainen ja näyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Scott Pilgrim vastaan maailma on kuin lahja, joka jatkaa antamista ja siksi en suosittele katsomaan sitä vain kerran, vaan useamminkin. Elokuva ihastuttaa joka kerralla uudestaan ja siitä löytyy aina jotain, mikä saa pitämään siitä entistäkin enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scott Pilgrim vs. the World, 2010, Universal Pictures, Marc Platt Productions, Big Talk Productions, Closed on Mondays Entertainment, Dentsu, Relativity Media, Scott Pilgrim Productions