Death Note (2006-2007) - sarja-arvostelu

DEATH NOTE

Ohjaus: Tetsurō Araki

Näyttelijät: Mamoru Miyano, Shidō Nakamura, Kappei Yamaguchi, Aya Hirano, Naoya Uchida, Nozomu Sasaki, Noriko Hidaka, Masaya Matsukaze, Ryō Naitō, Keiji Fujiwara, Kazuya Nakai, Hideo Ishikawa, Hidenobu Kiuchi, Maaya Sakamoto, Hideo Ishikawa, Issei Futamata, Kimiko Saitō, Ai Satō ja Haruka Kudō

Genre: anime, fantasia, trilleri

Jaksomäärä: 37

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 13 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 13

Death Note perustuu Tsugumi Ōban kirjoittamaan ja Takeshi Obatan piirtämään samannimiseen mangaan, jota julkaistiin vuodesta 2003 vuoteen 2006. Madhouse hankki mangan oikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta animesarja-adaptaatiota Tetsurō Arakin ohjaamana. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit ryhtyivät töihin ja lopulta Death Note alkoi pyöriä Japanin televisioissa 4. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti valtavaan suosioon, jopa ennennäkemättömän suosituksi Yhdysvalloissa. Kiinassa ja Venäjällä sarja taas koettiin haitalliseksi ja näissä maissa sarja ja sen lähdemateriaalina toimiva manga jopa kiellettiin. Itse kuulin Death Notesta yläasteella, kun ystäväni innostui sarjasta ja näytti minulle siitä pätkiä. Olen ollut vuosia kiinnostunut sarjasta ja pari vuotta sitten ostin sarjan blu-raylla, sekä lähes koko mangan. Kun huomasin Death Noten täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sarjan vihdoin ja samalla arvostella sen.

Teinipoika Light Yagami löytää koulunsa pihalta kummallisen muistivihkon ja saa pian huomata, että kyseessä on itse kuolonhengen, shinigamin Death Note, jolla voi tappaa ihmisiä kirjoittamalla heidän nimensä vihkon sivuille.

Shinigameilla, eli kuolonhengillä on muistivihkonsa, Death Notet, joihin he voivat kirjoittaa ihmisten nimet, minkä jälkeen nämä ihmiset kuolevat. Tylsistynyt shinigami Ryuk (äänenä Shidō Nakamura) päättää eräänä päivänä pistää asiat sekaisin ja jättää muistivihkonsa ihmisten maailmaan löydettäväksi. Ryukin vihkon löytää Light Yagami (Mamoru Miyano), japanilainen koulupoika, joka viihtyy omissa oloissaan ja on erittäin ovela ikäisekseen. Light vie kummallisen vihkon kotiinsa, jolloin hänelle selviää sen todelliset ominaisuudet. Epäileväinen poika testaa vihkoa televisiossaan näkemänsä rikollisen nimellä ja kas kummaa, tämä menehtyy äkillisesti sydänkohtaukseen. Ja piankos Lightille muodostuu varsinainen jumalkompleksi, kun hän päättää puhdistaa maailman pahuudesta ja tappaa kaikki rikolliset vihkollaan. Harvoin pääsee näkemään niin kiehtovan monikerroksista päähenkilöä kuin Light Yagami. Kyseessä on fantastisesti kirjoitettu tyyppi, jonka teoista on vaikea sanoa, onko poika oikeassa vai onko hän muuttumassa pahemmaksi ihmishirviöksi kuin he, joiden nimiä hän kirjoittaa uuteen vihkoonsa? Ryuk on myös mahtava, seuratessaan Lightia ja naureskellessaan kuin mikäkin paholainen Lightin olkapäällä.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Lightin isä, poliisipäällikkö Sooichiro Yagami (Naoya Uchida), oudoista kuolemista kiinnostuva etsivä L (Kappei Yamaguchi) ja Lightiin rakastuva näyttelijä Misa Amane (Aya Hirano). L on täydellinen vastakohta Lightille, vaikka heistä löytyy paljon samaa. Kyseessä on täysin erakoitunut ja vinksahtanut nero, joka jaksaa kummastuttaa maneereillaan pitkin sarjaa.

Death Note sisältää yhden parhaista konsepteista jonka tiedän. Ihminen, joka saa käsiinsä kuolonhengen muistivihkon ja siten kyvyn päättää kaikkien maailman ihmisten kohtaloista. Kyseessä on erityisesti psykologisesti fantastinen lähtökohta tarinalle ja sarja käsitteleekin koko homman moraalisia ja eettisiä kysymyksiä vakuuttavasti. Lightilla on periaatteessa hyvät aikomukset vihkon kanssa, kun hän aikoo hankkiutua eroon maailman rikollisista, murhaajista, raiskaajista ja muista pahantekijöistä. Mutta voiko yhdelle ihmiselle antaa sellaista valtaa? Light piti jo entuudestaan itseään muita parempana ja tämähän vain pahenee, kun hän ryhtyy kirjoittamaan vihkoon nimeä toisensa perään. Äkkiäkös nuorukainen jo kutsuu itseään uudeksi jumalaksi, jonka tehtävänä on puhdistaa maailma. Heti avausjaksossa katsoja pistetään pohtimaan, onko Light tarinan sankari vai sen pahis?

Rikollisten oudot joukkokuolemat ympäri maailman herättävät toki nopeasti huomiota ja ensimmäisenä mysteerinen L tulee siihen tulokseen, että jollain ilveellä tämä johtuu jostakusta yhdestä, täysin ennennäkemätöntä tapaa hyödyntävästä sarjamurhaajasta. Tästä käynnistyykin mitä herkullisin kissa-ja-hiiri -jahti, jossa Light ja L yrittävät pysyä molemmat toistensa edellä. L ei tiedä, kuka rikollisia tappaa ja miten ja Light taas ei tiedä L:n oikeaa nimeä tai miltä tämä näyttää - kaksi asiaa, jotka on pakko tietää, jotta vihko toimii. Sarja nappaa saman tien koukkuunsa ja kun meno on näin vangitsevaa, parikymmenminuuttisia jaksoja ahmiikin helposti useamman putkeen. Ennen animen katselua olin ostanut ensimmäisen mangan kuudesta pokkarista ja luinkin koko 400-sivuisen pokkarin kannesta kanteen yhdessä illassa. Niin pirun koukuttavaa tämä meno on.

Death Noten ensimmäinen puolisko on mestarillista, aika lailla täydellistä jälkeä kaikin puolin. Se on ensiluokkaisen jännittävä ja tarjoaa paljon pureskeltavaa. Toisella puoliskolla sarjan taso kuitenkin ailahtelee hieman. Minulta kesti hetki lämmetä sille, että mukaan tulee useampia Death Noteja ja että sekaan heitetään pari muutakin etsivää, joista toinen, Near (Noriko Hidaka) on tylsästi lähes kopio L:stä. On kuitenkin loppuun asti kiinnostavaa seurata Lightin yritystä johdattaa jahtaajiaan harhaan, etenkin kun matkan varrelle mahtuu niin paljon erilaisia käänteitä ja läheltä piti -tilanteita. On myös kiehtovaa nähdä, kuinka maailmalla suhtaudutaan Lightin toimiin. Ajan myötä rikollisuus katoaa, joten onko Light se sankari, millaisena hän itseään pitää? Mutta samalla ihmiset elävät pelossa, jännittäen kuolevansa minä hetkenä hyvänsä. Onko sekään sitten hyvä? Vaikka sarjasta löytyy toisinaan heittelyä tasonsa puolesta, Death Note lähentelee kokonaisuutena silti mestarillisuutta. Tietyt hapuilut toiselta puoliskolta antaa anteeksi, kun tarinan huipennus on suorastaan runollinen. 

Death Note on visuaalisesti pääasiassa mainio. Toisinaan animaattorit päästävät itsensä helpolla ja näyttävät vain joko sivulle rullaavia pysäytyskuvia tai animoivat ainoastaan hahmojen suiden liikkeet, mutta mukaan mahtuu myös vauhdikkaampaakin jälkeä. Hahmot ovat hyvin piirrettyjä ja taustoista löytyy sopivasti yksityiskohtia. Värimaailma on myös toimivan synkkä ja alakuloinen. Äänimaailma on hyvin rakennettu Yoshihisa Hiranon ja Hideki Taniuchin säveltämiä musiikkeja myöten, joskin eräs epäilyttäviin tilanteisiin liittyvä kilkatus on vuosien varrella muodostunut sellaiseksi internet-meemiksi, etten voinut olla hymähtämättä huvittuneesti joka kerta, kun se pärähti soimaan... eli siis ainakin kerran joka jaksossa. Sarjan kahdesta tunnuskappaleesta pidin selvästi enemmän jälkimmäisestä, Maximum the Hormonen esittämästä What's Up, People?! -biisistä, joka on selvästi saanut vaikutteita System of a Downista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

Death Note, Japani, 2006-2007, D.N. Dream Partners, Madhouse, Nippon Television Network (NTV), Shueisha, Video Audio Project (VAP)

Whistle (2025) - elokuva-arvostelu

WHISTLE

Ohjaus: Corin Hardy

Näyttelijät: Dafne Keen, Sophie Nélisse, Sky Yang, Jhaleil Swaby, Ali Skovbye, Percy Hynes White, Michelle Fairley, Nick Frost, Conrad Coates ja Stephen Kalyn

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Whistle pohjautuu Owen Egertonin samannimiseen novelliin, jonka pohjalta Egerton itse kirjoitti elokuvakäsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa Whistle sai syyskuussa 2025 Fantastic Fest -tapahtumassa Texasissa. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin alkuvuodesta 2026, mutta sen teatterikierros päätettiinkin perua ja nyt Whistle on saapunut suoraan vuokralle ja digimyyntiin. Itse kiinnostuin leffasta, kun se näkyi vielä tulevien ensi-iltojen listalla, mutta teatterikierroksen peruuntumisen myötä ehdin jo hetkeksi unohtaa elokuvan kokonaan, kunnes eräänä päivänä se tuli vastaan, selatessani SF Anytimen valikoimaa. Katsoinkin Whistlen heti samana yönä.

Viisi nuorta saavat käsiinsä kummallisen pillin ja päättävät puhaltaa siihen. Nuorten kauhuksi kyse on asteekkilaisesta kuolemanpillistä, joka langettaa karmivan kirouksen puhaltajansa ja kuulijoidensa ylle.

Logan-elokuvasta (2017) ja HBO:n His Dark Materials -sarjasta (2019-2022) tuttu Dafne Keen näyttelee Chrys Willetiä, joka muuttaa traagisen tapaturman jälkeen asumaan uuteen kaupunkiin serkkunsa Relin (Sky Yang) luokse. Koulussa Chrys tapaa Ellien (Sophie Nélisse), johon Chrys ihastuu heti, sekä pariskunta Deanin (Jhaleil Swaby) ja Gracen (Ali Skovbye). Viisikon elämät mullistuvat, kun he löytävät Chrysin lokerosta asteekkilaisen kuolemanpillin ja päättävät testata sitä. On vain sääli, että tämä kaveriviisikko koostuu harmillisen laimeista kävelevistä kliseistä, joiden puolesta ei jaksa pahemmin jännittää. On suosittua tyttöä, leveilevää urheilijaa, ujoa tyttöä, nörttiä ja niin poispäin. Chrysistä löytyy hieman sisältöä traumaattisen menneisyyden myötä, mutta valitettavasti yleensä hyvä Keen jää roolissaan aika puupökkelöksi. Yang, Nélisse, Swaby ja Skovbye eläytyvät osissaan enemmän, mutta heidän hahmonsa ovat aivan liian yhdentekeviä.

     Elokuvassa nähdään myös Nick Frost opettaja Cravenina, Percy Hynes White hämäränä nuorisopastori Noahina, Michelle Fairley sinä pakollisena iäkkäänä rouvana, jolta päähenkilöt käyvät kysymässä neuvoa kirouksensa murtamiseen, sekä Stephen Kalyn sinä pakollisena prologin hahmona, joka on käyttänyt kirottua esinettä ja havainnollistaa katsojalle, miten käy, jos nuoret eivät onnistu tavoitteessaan. Komedioista tuttu Frost tuntuu kävelleen väärän leffan kuvauksiin, kun taas White ampuu kohtaus kohtaukselta pahemmin yli sarjakuvamaisen lieroilunsa kanssa. Fairley istuu passelisti kauhutarinan kliseiseksi tietäjähahmoksi.

Whistle sisältää varsin kiehtovaa mytologiaa pahan pillinsä kanssa, jonka puhaltaja ja kuulijat saavat kuolemansa peräänsä ennenaikaisesti. Onkin sääli, että tämä kiehtova lähtökohta hukataan laiskassa ja genren tylsintä peruskauraa tarjoavassa käsikirjoituksessa. Owen Egertonin teksti menee täysin siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten hahmoista tai tarinasta. Tuntuu siltä kuin Egerton olisi katsonut kasan näitä vastaavia teineille liukuhihnalta tehtailtuja tusinakauhurainoja ja rustannut ylös muistivihkoonsa ne kaikki pakolliset jutut, jotka tällaisista leffoista aina löytyy. Egertonin ja leffan muun työryhmän epäonneksi nykypäivän nuoriso on osoittanut kiinnostuneensa huomattavasti älykkäämmistä ja kliseitä rikkovista kauhuelokuvista, kuten keväällä ilmestyneet jättihitit Obsession (2025) ja Backrooms (2026) todistivat.

Kun hahmot jäävät yhdentekeviksi, roolitukset eivät osu nappiin ja yksi näyttelijöistä yrittää varastaa show'n vaivaannuttavalla pahishahmollaan, ei kenenkään puolesta jaksa tosiaan jännittää. Asiaa ei auta se, että Whistlen kauhu rakentuu pääasiassa niiden kaikista tylsimpien kovaäänisten böö-säikyttelyjen varaan. Mukana on sentään yksi toimiva kohtaus heinäpaaleista rakennetussa labyrintissä. Tämän lisäksi parit leffassa nähtävät kuolemat ovat sentään aika kekseliäitä ja verisiä. Kiehtova perusidea, yksi kelpo kohtaus ja parit luovat tapot nostavat Whistlen kehnosta heikoksi, mutta silti kertaalleen katsottavaksi kauhurainaksi. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Corin Hardy, jonka edellinen leffa oli samoja genren helmasyntejä sisältävä Nunna (The Nun - 2018). Hardyn työ jättää jälleen paljon toivomisen varaa. Sentään Whistlestä löytyy ihan hyvää kameratyöskentelyä ja kelpo valaisua. Jos jostain pidin, niin tässä elokuvassa nuoria jahtaavalla olennolla ei ole selittämätöntä kykyä leikitellä lamppujen kanssa ja pistää huoneita mysteerisesti pimeäksi. Lavastuksesta isoimmat pojot menevät heinälabyrintin luojille ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi joitain aika häijyjä näkyjä. Leffan tietokonetehosteet ovat kuitenkin toisinaan vähän koomiset ja myös ylidramaattinen äänimaailma on omiaan aiheuttamaan satunnaisia huvittuneita hymähdyksiä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whistle, Kanada, Irlanti, 2025, No Trace Camping, Wild Atlantic Pictures

President Curtis, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

PRESIDENT CURTIS - KAUSI 1

Luojat: James Siciliano ja Dan Harmon

Näyttelijät: Keith David, Stephanie Beatriz, Jim Rash, Alanna Ubach, David Cross, Dan Bakkedahl, Ian Cardoni ja Harry Belden

Genre: animaatio, komedia, scifi, fantasia

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Animoitu komediasarja Rick and Morty nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2013, joten jatkoa oli luvassa. Toisella tuotantokaudella esiteltiin Yhdysvaltojen presidentti, jolle annettiin viidennellä kaudella nimeksi Curtis. Kesällä 2025 tekijät paljastivat työstävänsä presidentti Curtisista omaa sarjaansa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt President Curtisin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse olen pitänyt presidentti Curtisia kelpo sivuhahmona Rick and Mortyssa, mutten kokenut hahmon tarvitsevan omaa sarjaansa. Aloitinkin President Curtisin katsomisen hieman skeptisenä, epäillen, että kyseessä olisi pelkkä epätoivoinen rahastusyritys.

Presidentti Andre Curtis ja hänen avustajansa yrittävät pitää Yhdysvaltoja turvassa erilaisilta uhkilta, joihin kuuluvat niin avaruuden muukalaiset kuin taruolennot.

Sarjan nimen mukaisesti President Curtis kertoo yhdeksässä Rick and Morty -jaksossa esiintyneestä Yhdysvaltojen presidentti Andre Curtisista (äänenä edelleen Keith David), joka johtaa maataan varsin omalaatuisella otteellaan. Hahmosta on löydettävissä piirteitä Yhdysvaltojen tosielämän johtajista Barack Obamasta ja Donald Trumpista lähtien, aiheuttaen siten varmasti erilaisia fiiliksiä katsojassa. Itse pysyn yhä samassa mielipiteessä kuin ennen sarjan näkemistä, eli minusta presidentti Curtis ei olisi tarvinnut omaa sarjaansa. Hän toimii paremmin satunnaisena sivuhenkilönä kuin oman sarjansa keulakuvana.

     Kovin kaksisia eivät mielestäni ole sarjaa varten keksityt sivuhahmotkaan. On Valkoisen talon kansliapäällikkö, kyborgi Rho Banks (Stephanie Beatriz), turvamies ja puoliksi leprekauni Francis O'Doyle (Jim Rash), sihteeri Janice (Alanna Ubach), tiedemies Kenny Finch (David Cross), sekä ihmissudeksi muuttuva salainen agentti Alan Chomps (Dan Bakkedahl). Etenkin turvamies O'Doylen kohdalla yritetään liikaa tehdä hahmosta hauska, mikä on ajoittain vain vaivaannuttavaa. Kansliapäällikkö Banksin kohdalla taas käy sama kuin monille muille vastaavien komediasarjojen naishahmoille, eli hänestä ei uskalleta tehdä hauskaa kuten mieshahmoista, vaan hänen täytyy tietysti toimia usein sinä järjen äänenä.

Rick and Mortyn ilahduttavaa mielikuvituksen tulvaa tuli kyllä nopeasti ikävä President Curtisin avausjaksoa katsoessa. Kun sarjan keskiössä on Yhdysvaltojen presidentti, jakso on laiskasti rakennettu niiden kaikista kliseisimpien ja tylsimpien jenkkisalaliittojen varaan. Oliko John F. Kennedyn salamurha sittenkin sisäpiirikeikka ja feikkasiko Stanley Kubrick Kuuhun laskeutumisen? Avausjakso ei onnistunut naurattamaan tai kiinnostumaan hahmoista ja hetkellisesti ehdin jo ajatella, että nyt on taso tippunut tekijöiltä ja rajusti.

Onneksi avauskauden myöhemmistä jaksoista löytyy jopa ihan veikeitä tapauksia, joiden ansiosta sen katselu oli joinain viikkoina jopa varsin viihdyttävää puuhaa. Etenkin Candymanin sisältävä kolmas jakso ja Abraham Lincolnin kummituksesta kertova seitsemäs jakso saivat minut muutaman kerran hörähtämään ääneen. Parhaimmillaan sarja uskaltaa olla villi ja ronski, mutta missään kohtaa meno ei napannut minua mukaansa tai yllättänyt minua kekseliäisyydellään kuten Rick and Morty jaksaa tehdä yhä yhdeksännellä tuotantokaudellaan. President Curtisin epätasainen avauskausi jää lopulta aika yhdentekeväksi ja unohdettavaksi kertakäyttöviihteeksi. Adult Swimillä on kuitenkin selvästi ollut luottoa sarjaan, sillä jatkoa alettiin työstämään jo ennen kuin ensimmäistäkään jaksoa oli julkaistu. Katson President Curtisia ihan sujuvasti lisää, mutta eipä minua olisi myöskään haitannut, vaikka sarja olisi jäänyt vain yhden kauden mittaiseksi kokeiluksi.

Animaatiojäljeltään President Curtis mukailee Rick and Mortysta tuttua vekkulia tyyliä. Hahmot ovat hassun karikatyyrimaiset, puhumattakaan erilaisista olennoista, ja kaikki liikkuvat sulavasti. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia ja jaksot ovat mainion värikkäitä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Ryan Elderin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti, joskin tämän sarjan tunnusmusiikki ei jäänyt millään lailla mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

President Curtis, Yhdysvallat, 2026-, Adult Swim, Warner Bros. Discovery

Linkin Park: Unshatter (2026) - dokumenttiarvostelu

LINKIN PARK: UNSHATTER

Ohjaus: Joe Hahn

Esiintyjät: Mike Shinoda, Emily Armstrong, Joe Hahn, Dave "Phoenix" Farrell, Colin Brittain, Brad Delson ja Alex Feder

Genre: dokumentti, musiikki, konsertti

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Vuosi 2024. On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Linkin Parkin laulaja Chester Bennington teki itsemurhan. Yhtyeen muut jäsenet valmistautuvat yllätyspaluuseensa uuden laulajan ja rumpalin kanssa.

Linkin Park on nu metalia ja vaihtoehtorockia esittävä amerikkalaisyhtye. Rap-artisti Mike Shinoda, kitaristi Brad Delson ja rumpali Rob Bourdon perustivat SuperXero-nimisen yhtyeen vuonna 1996 ja pian mukaan liittyivät basisti Dave Farrell ja DJ Joe Hahn, jolloin yhtye kulki lyhennetyllä tittelillä Xero. Kun alkuperäinen laulaja Mark Wakefield jätti yhtyeen, tilalle astui Chester Bennington, joka teki muihin välittömästi suuren vaikutuksen. Bändin nimi vaihtui Hybrid Theoryksi ja lopulta vuonna 1999 yhtye virallisti nimekseen Linkin Park.

Yhtye nousi nopeasti valtavaan suosioon ja voittoputkelle ei näkynyt loppua. Kaikki kuitenkin muuttui 20. heinäkuuta 2017, kun Bennington löydettiin kotoaan hirttäytyneenä. Parhaillaan käynnissä ollut One More Light -kiertue jätettiin kesken ja 27. lokakuuta 2017 järjestetyn jäähyväiskeikan päätteeksi miljoonat fanit uskoivat, että Linkin Parkin taru oli päättynyt.

Kuitenkin elokuussa 2024 Linkin Parkin nettisivuille ilmestyi omituinen lähtölaskenta, jonka merkitys selvisi 5. syyskuuta, kun yhtye järjesti yllätyksenä paluukeikan. Yhtyeen paluu ei jäänyt ainoaksi yllätykseksi, sillä he myös esittelivät uuden laulajansa, Dead Sara -yhtyeestä tutun Emily Armstrongin ja uuden rumpalinsa, Colin Brittainin, sekä paljastivat työstäneensä kaikessa hiljaisuudessa uuden albumin, From Zeron.

Minun oma matkani Linkin Parkin kanssa alkoi loppuvuodesta 2007, kun vuokrasin Hasbron lelubrändiin perustuvan Transformers-elokuvan (2007), jonka lopputeksteissä soi yhtyeen hitti What I've Done. Pari vuotta myöhemmin bändiä fanittava koulukaverini sai minut kiinnostumaan heidän muistakin kappaleistaan. Olin järkyttynyt, kun luin uutisen Benningtonin kuolemasta ja vuosia tuumasin muiden tavoin, että yhtyeen matka taisi päättyä siihen.

Kun yhtyeestä ei kuulunut aikoihin mitään, oma mielenkiintonikin hiipui, kunnes Linkin Parkia rakastava tyttöystäväni herätti sen uudelleen. Ihmettelimme yhdessä mysteeristä lähtölaskentaa ja katsoimme keskellä yötä livelähetyksenä esitetyn paluukeikan. Pidin paljon uudesta From Zero -albumista ja lähdinkin tyttöystäväni mukana katsomaan Linkin Parkia ihan livenä - jopa kolme kertaa! Näimme yhtyeen kesällä 2025 Lontoon Wembley Stadiumilla, sekä tänä kesänä Tukholmassa ja Belgian Werchter Parklife -tapahtumassa, missä pääsimme ennen konserttia VIP-aitioon tapaamaan rumpali Colin Brittainin ja kiertävän kitaristi Alex Federin.

Nyt Linkin Park on julkaissut paluustaan dokumenttielokuvan, Unshatterin, joka on nimetty yhtyeen samannimisen kappaleen mukaan. Ostimme toki heti liput elokuvan näytökseen Finnkino Tennispalatsissa, kun ne tulivat myyntiin ja innokkaana kävimme katsomassa leffan. Minulla ei ollut alun perin aikomusta kirjoittaa dokumentista mitään, mutta kun kuuntelin yhtyeen jäsenten selittävän sitä, miten heidän täytyi saada tarinansa paluustaan "ulos systeemistään", pohdin että tunsin samaa omasta vinkkelistäni.

En etukäteen oikeastaan tiennyt, olisiko Linkin Park: Unshatter dokumentti, konserttitaltiointi, vai yksi markkinointikikka lisää. Lopputulos on oikeastaan näitä kaikkia kolmea. Sen tarkoitus on selvästi pitää yhtye pinnalla vielä nytkin, kun From Zero -kiertue on päättynyt ja siinä nähdään paljon materiaalia marraskuun 2024 konserteista Brasilian São Paulossa.

Mutta ennen kaikkea Linkin Park: Unshatter on erittäin kiinnostava katsaus yhden 2000-luvun isoimman yhtyeen vaiheisiin viimeisten seitsemän vuoden ajalta. Kuinka yhtyeen jäsenet reagoivat laulajansa ja ennen kaikkea hyvän ystävänsä kuolemaan, ja kuinka he lopulta päättivät jatkaa yhtyeen tarinaa uusien jäsenten kanssa.

Dokumentti käynnistyy vuodesta 2022, kun Benningtonin kuolemasta on kulunut viisi vuotta. Omille teilleen lähteneet ja eri tavoin suruaan käsitelleet Mike Shinoda, Joe Hahn ja Dave Farrell alkavat pitkän tauon jälkeen viettämään jälleen aikaa yhdessä. Pian käy selväksi, että yhteinen palo musiikkia kohtaan ei ole kadonnut mihinkään ja ideoita uusille biiseillekin alkaa syntyä. On kiinnostavaa seurata sitä, kuinka vanhat ystävät pohtivat, onko kyse vain hengailusta ja musiikin teosta omaksi iloksi, vai että voisiko tässä olla aineksia johonkin kunnolliseen juttuun. Dokumentista käy kyllä selväksi, ettei Linkin Parkin paluu ollut mikään selvä päätös, vaan se tapahtui luontevasti.

Erityisen mielenkiintoista on toki kuulla, mitä eri vaihtoehtoja miehet pohtivat ennen lopullista uutta kokoonpanoa. Mitä jos Shinoda, Farrell ja Hahn esittäisivät vanhoja biisejään kolmistaan? Rumpali Rob Bourdon oli sanonut itsensä irti yhtyeestä ja kitaristi Brad Delsonkin totesi, että hänen pääkoppansa ei kestä kiertue-elämää. Mukaan kuvioihin päätyi ensin Colin Brittain ja sitten parin laulajakokelaan jälkeen Emily Armstrong. Yhdessä he alkoivat tehdä uutta musiikkia, joskaan siinäkään kohtaa ei ollut selvää, että kyse olisi Linkin Parkin paluusta. Vasta kun he olivat yhtä mieltä siitä, että uusi materiaali kuulosti selvältä jatkumolta aiemmalle tuotannolle, he päättivät pitää vanhan nimensä ja valmistella paluutaan maailmalle. Delson saatiin lopulta mukaan soittamaan levylle, mutta hän piti päänsä kiertueelta jättäytymisestä ja niinpä hänen tilalle konsertteihin palkattiin Alex Feder.

Kiehtovaa on myös kuulla Armstrongin ja Brittainin puhetta siitä, mitä yhtye heille merkitsi ennen ja miten he kokivat uuden roolinsa ikonisessa yhtyeessä, paineineen kaikkineen. On hauskaa, kun Armstrong selittää, miten hän joutui pitämään uuden pestinsä salassa lähipiiriltään kuukausikaupalla ja kun Brittain kertoo, kuinka paluukeikan jälkeen hänen puhelimensa täyttyi sadoista viesteistä ja hänen sosiaalisen mediansa seuraajamäärät nousivat kymmenillä tuhansilla faneilla. Erityisen kiinnostavaa on se, kuinka he tukivat toisiaan yhtyeen tulokkaina ja harjoittelivat esimerkiksi viikkotolkulla kahdestaan Linkin Parkin vanhoja kappaleita, kun kuusikko oli yhdessä tehnyt päätöksen siitä, että bändi pitäisi nimensä ja jatkaisi hittiensä soittamista keikoilla.

Mielenkiintoisen lisäksi Linkin Park: Unshatter on myös varsinainen tunnepommi. Jo alun haastattelut yhtyeen jäsenten fiiliksistä Benningtonin kuoleman suhteen, sekä siitä miten yhtyeen äkillinen lopettaminen jätti heidät kahden vuosikymmenen intensiivisen kiertämisen jälkeen tyhjän päälle, saa herkistymään. On myös liikuttavaa nähdä fanien reaktioita, kun yhtye teki yllätyspaluunsa livelähetyksessä. Mutta sitten taas pätkät São Paulon keikoilta herättävät voimakkaan innostuksen, muistot koetuilta keikoilta, sekä halun päästä näkemään yhtye taas kerran livenä.

Konserttitaltiointipuoli toimii pääasiassa myös, vaikka parissa kohtaa live-esitykset tuntuvatkin katkaisevan mielenkiintoisen katsauksen johonkin tiettyyn aspektiin bändin paluusta. Keikkataltiointi on kuitenkin vaikuttava, tarjoten erinomaisen käsityksen siitä, millainen show kiertueella oli, sekä ennen kaikkea siitä, millaisen fiiliksen keikat tarjosivat. Bändin jäsenten lisäksi on kuvattu totaalisessa hurmoksessa olevaa yleisöä, jotka laulavat kurkku suorana niin yhtyeen suurimpien hittien, kuten In the Endin ja Bleed It Outin kuin myös From Zeron uusien kappaleiden, kuten The Emptiness Machinen, Two Facedin ja Heavy Is the Crownin tahdissa. Kiehtovan katsauksen ja mahtavien keikkapätkien parissa vajaan parin tunnin kesto kulkeekin kuin hujauksessa.

Linkin Parkin paluu on herättänyt voimakasta keskustelua puolesta ja vastaan. Moni itki onnesta, että heidän lempiyhtyeensä pääsee jälleen näkemään livenä, kun taas jotkut mielsivät paluun epäkunnioittavaksi Benningtonin muistoa kohtaan. Parin vuoden takainen alkuhämmennykseni on muuttunut iloksi ja aiempi mielenkiintoni bändiä kohtaan on muovautunut nyt kunnon fanitukseksi. Linkin Park: Unshatterin myötä on selvää, että Shinoda ja kumppanit tekivät oikean päätöksen, yrittäessään uudelleen. Linkin Park on juuri ilmoittanut palanneensa takaisin studioon ja toivotankin yhtyeelle kaikkea hyvää tulevaan. En malta odottaa, että pääsen taas laulamaan mukana ja hyppimään näiden biisien tahtiin seuraavan kiertueen keikoilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.linkinpedia.com, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

Verityn varjo (Verity - 2026) - elokuva-arvostelu

VERITYN VARJO

VERITY

Ohjaus: Michael Showalter

Näyttelijät: Dakota Johnson, John Hartnett, Anne Hathaway, Ismael Cruz Córdova, Irina Dvorovenko, Brady Wagner, K.K. Moggie ja Sienna Kulovitz

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Verity, eli suomalaisittain Verityn varjo perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2020 Amazon Studios hankki kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuva-adaptaatiota. Leffaa kävi muutaman vuoden aikana työstämässä useampi käsikirjoittaja, kunnes studiolla oltiin vihdoin tyytyväisiä Nick Antoscan aikaansaannokseen ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025. Nyt Verityn varjo saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä mielenkiinnolla. En ole lukenut Hooverin romaania, mutta olen mieltänyt hänen muiden kirjojensa elokuvasovitukset vähintään kelvollisiksi ja traileri viittasi siihen, että Verityn varjo tulisi olemaan jotain hyvin erilaista Hooverilta. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kirjailija Lowen Ashleigh saa yllättävän työtarjouksen, kun hänet pyydetään haamukirjoittamaan auto-onnettomuudessa halvaantuneen menestyskirjailija Verity Crawfordin uusi kirja loppuun.

Dakota Johnson näyttelee Lowen Ashleighia, kirjailijaa, jonka romaaneja on kyllä julkaistu, mutta jotka eivät ole lähteneet Lowenin toivomalla tavalla lentoon myyntiluvuissa. Hänellä menee taloudellisesti heikosti, joten kun hänelle esitetään yllättävä työtarjous, pistää se hänen pasmansa sekaisin. Lowenia pyydetään nimittäin kirjoittamaan hittikirjailija Verity Crawfordin (Anne Hathaway) suositun kirjasarjan uusi osa loppuun. Verity on halvaantunut auto-onnettomuudessa, mikä on pidetty salassa julkisuudesta ja niinpä Lowenin pitäisi toimia haamukirjailijana. Toisaalta Lowenille tarjotaan työstä muhkeaa palkkiota, jolla hän voisi korjata taloudellisen tilanteensa, mutta samalla nainen kokee, että pestiin tarttuminen voisi vahingoittaa hänen omaa kirjailijanuraansa. Johnson näyttää jälleen, kuinka rajalliset hänen kykynsä ovat näyttelijänä. Hän ei juuri näytä paloa elokuvaa kohtaan, vaan esittää rooliaan tylsän yksi-ilmeisesti. Niin tylyltä kuin se tuntuukin sanoa, mielestäni Hathaway näyttelee elokuvassa paremmin ja hänhän siis lähinnä joko istuu pyörätuolissa tai makaa sängyssä, tuijottaen tyhjyyteen. Verity on Lowenia kiehtovampi hahmo ja Hathaway istuu erinomaisesti rooliin, päästen toki paremmin vauhtiin takaumissa, joissa Verity pystyi vielä liikkumaan ja puhumaan.

     Elokuvassa nähdään myös Josh Hartnett Verityn miehenä Jeremynä ja Brady Wagner heidän poikanaan Crew'na, Ismael Cruz Córdova Lowenin agenttina Coreyna, sekä Irina Dvorovenko Verityn kotihoitajana Annana. Sivunäyttelijät ovat hyviä, etenkin Hartnett aviomiehenä, joka vähemmän yllättäen kiinnostuu hänen vaimonsa puolesta kirjoittavasta nuoremmasta naisesta.

Colleen Hooverin kirjoista tehdyt aiemmat elokuvat Se päättyy meihin (It Ends with Us - 2024), Ainoastaan sinä (Regretting You - 2025) ja Muistoja hänestä (Reminders of Him - 2026) ovat olleet pääasiassa rakkaustarinoita, joissa päähenkilöille on usein tapahtunut jotain traumaattista aiemmassa suhteessa. Verityn varjo on kiinnostavan poikkeava tapaus näiden jälkeen, sillä kyseessä on puhdasverinen psykologinen jännäri. Elokuvan tarina lähtee napakasti liikkeelle ja on kiinnostavaa syventyä Lowenin mielenmaisemaan tilanteen eettisyydestä, vaikka Johnson hieman puinen onkin roolissaan. Pitkään tarina vaikuttaa koukuttavalta, joskin samaan aikaan takaraivossani kolkutteli ajatus siitä, että arvasin hyvissä ajoin, mistä koko hommassa on oikeasti kyse.

Verityn varjon ongelma ei edes ole se, kuinka totaalisen ennalta-arvattavia käänteitä sen tarina tarjoaa, vaan se, miten se ne tarjoaa. Sen enempää sisällöstä ja "yllätyksistä "paljastamatta sanon vain, että Nick Antoscan käsikirjoitus menee kaiken aikaa siitä, mistä aita on matalin. Kun ei keksitä muuta tapaa selittää totuutta hahmoille tai katsojille, niin joku vahingossa törmää pitkiin kirjoituksiin, jotka juurta jaksaen selittävät asiat puhki. Tämä on erityisen huomattavaa leffan viimeisen vartin aikana, jolloin heikkouksistaan huolimatta ihan menevä jännäri kompuroi täysin typeräksi ja huolimattomaksi. Leffa kaatuu omaan muka-viekkauteensa ja finaali lässähtää niin, että kelpo tunnelman rakentelukin tuntuu loppupeleissä ajantuhlaukselta. Voi olla, että alkuperäisessä kirjassa Hoover onnistuu tarjoamaan nämä jipot luontevammin, mutta leffasovitus ontuu - ikävästi ja ennen kaikkea harmillisesti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Showalter, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Hathawayn tähdittämän The Idea of You -leffan (2024). Showalter hoitaa osittain tonttinsa passelisti, joskin hän ei pysty pelastamaan kokonaisuutta heikolta käsikirjoitukselta, minkä lisäksi hänen työstämänsä böö-säikyttelyt ovat enemmän korneja yliampuvuudessaan. Sentään teknisesti Verityn varjo toimii. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset onnistuneet. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat jännittävästi taustalla, kuuluen elokuvan parempiin puoliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Verity, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Eat the Cat, Heartbones Entertainment, Semi-Formal Productions, Shiny Penny, Somewhere Pictures

Dexter, kausi 1 (2006) - sarja-arvostelu

DEXTER - KAUSI 1

Luoja: James Manos Jr.

Näyttelijät: Michael C. Hall, Jennifer Carpenter, Julie Benz, Erik King, Lauren Vélez, David Zayas, James Remar, C. S. Lee, Christina Robinson, Daniel Goldman, Mark Pellegrino, Geoff Pierson, Christian Camargo, Angela Alvarado, Margo Martindale ja Sam Witwer

Genre: rikos, jännitys

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: 51 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Dexter perustuu Jeff Lindsayn samannimiseen kirjasarjaan, jota on julkaistu vuodesta 2004 vuoteen 2015. James Manos Jr. ryhtyi kynäilemään kirjasarjan ensimmäisen osan, Dexterin pimeiden unien (Darkly Dreaming Dexter - 2004) pohjalta televisiosarja-adaptaatiota ja Showtime tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Dexterin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa 1. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Sarja nousi saman tien suureen suosioon ja keräsi kehuja kriitikoiltakin. Avauskausi sai myös kolme Emmy-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus ja parhaat alkutekstit), joista se voitti kaksi jälkimmäistä, sekä parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse olen jo vuosia tiennyt Dexteristä - jopa sen yleensä inhotun loppuratkaisun - mutten ole ennen katsonut sarjaa. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa sen läpi.

Päivisin Dexter Morgan työskentelee Miamin rikospaikkatutkijana, kun taas öisin hän on sarjamurhaaja, joka jahtaa tappajia, raiskaajia ja muita pahantekijöitä. Dexter saa kilpailijan, kun ympäri kaupunkia löytyy paloiteltuja prostituoituja.

Päärooliin Dexter Morganiksi valikoitui Michael C. Hall, jolla oli tuossa kohtaa uraansa takana vain pari pienen luokan leffaa ja muutama sivurooli televisiosarjoissa. Dexter oli Hallin ensimmäinen iso rooli ja mies saikin ansaitusti heti tästä avauskaudesta parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Hall tulkitsee erinomaisesti vaikeaa hahmoaan. Dexterissä on lapsesta asti ollut jotain vialla; synkempi puoli ja halu satuttaa muita. Mies kanavoi tätä etsimällä pahoja ihmisiä ja murhaamalla heidät. Päivisin Dexter kuitenkin työskentelee Miamin poliisivoimissa rikospaikkatutkijana, joka erikoistuu veriroiskeisiin, samalla kun hän on parisuhteessa Ritan (Julie Benz) kanssa ja jonkin sortin isäpuoli tämän lapsille Astorille (Christina Robinson) ja Codylle (Preston Bailey). Hall esittää hyvin hahmonsa yritystä sopeutua joukkoon, vaikka tämän mieli onkin synkkä, eivätkä hänen tunteensa toimi kuten muiden.

     Muita hahmoja sarjan avauskaudella ovat Dexterin sisko, myöskin poliisina työskentelevä Debra (Jennifer Carpenter), joka haluaisi kovasti edetä murhatutkimuspuolelle, komisario Maria LaGuerta (Lauren Vélez), etsivä Angel Batista (David Zayas), rikospaikkatutkija Vince Masuka (C. S. Lee), sekä etsivä James Doakes (Erik King), joka epäilee Dexterissä olevan jotain hämärää ja on yleisesti kaikkia kohtaan varsin tympeä. Sivunäyttelijätkin ovat oivalliset rooleissaan, etenkin King, jonka kivikasvoisuus on usein huvittavaa, eikä ihme, että hahmon "Surprise motherfucker!" -repliikki on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä meeminä.

Miksi en ollut älynnyt katsoa Dexteriä jo aiemmin? Ainakin tämä sarjan ensimmäinen tuotantokausi oli aivan mahtava, napaten minut heti tehokkaasti koukkuunsa. Ensinnäkin sarjan konsepti murhaajia jahtaavasta sarjamurhaajasta on loistava - tästä toki kunnia Jeff Lindsayn kirjoille. Tämä erottaa Dexterin heti muista poliisisarjoista, joissa tutkitaan erilaisia murhia, sillä päähenkilön itsensä kohdalla on moraalinen dilemma, kun tämä tekee myös hirveyksiä ihmisille, joista hänet pitäisi passittaa telkien taakse. Katsojana kuitenkin seisoo Dexterin takana, sillä tämä iskee vain pahoihin ihmisiin, joista osa ei välttämättä ole saanut tuomiota lainmukaisin menetelmin.

Todellinen koukku kuitenkin syntyy, kun Miamiin saapuu uusi sarjamurhaaja, joka paloittelee seksityöntekijöitä ja tekee näistä omaa kieroa "taidettaan" julkisille paikoille. Alkaa varsinainen jahti, mutta sitäkin kiinnostavampaa on seurata, mitä tämä saa aikaan Dexterissä. Toisaalta mies näkee tässä ultimaattisen jahdattavan, mutta samalla Dexteriä viehättää uuden tappajan kädenjälki. Jännitettä lisää se, että tappaja vaikuttaisi tietävän Dexterin pimeästä puolesta. Voiko Dexter jahdata tappajaa, vaarantamatta omaa julkisuudenkuvaansa? Jahdin edetessä kausi myös avaa lisää Dexterin taustoja ja on kiehtovaa nähdä katsauksia miehen nuoruuteen, kun tämän adoptioisä Harry (James Remar) yrittää saada ikäviä piirteitä osoittavaa poikaa kanavoimaan synkkyyttään - joskin ajoittain on koomista, kun kolmikymppinen Hall on yritetty maskeerata nuoremmaksi vain hirveän peruukin avulla. Dexterin ykköskausi vie päätarinansa päätökseen, mutta jättää kuitenkin parit kuviot onnistuneesti auki, saaden katsojan janoamaan lisää.

Teknisesti Dexterin ensimmäinen tuotantokausi on kuitenkin hieman ailahteleva. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja kausi on kelvollisesti kuvattu, mutta kuva on usein ylivalottunut ja kontrastit ovat toisinaan häiritsevän voimakkaat. Jo mainitsemani nuorennusmaskeeraukset ovat kiusallisen huonot, mutta sentään monet muut veriset meikit näyttävät hyviltä. Äänityksestä voi monessa kohtaa kuulla taustakohinaa, mutta sitten taas Daniel Lichtin säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot. Rolfe Kentin työstämä tunnusmelodiakin toimii ja pidin valtavasti sarjan luovasta alkutekstipätkästä, joka tekee aika arkisista aamurutiineista kieroa katsottavaa kuvakulma- ja leikkausvalinnoilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Dexter, Yhdysvallat, 2006-2013, Showtime Networks, John Goldwyn Productions, The Colleton Company, Clyde Phillips Productions, Devilina Productions

Digger (2026) - elokuva-arvostelu

DIGGER

Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu

Näyttelijät: Tom Cruise, Riz Ahmed, John Goodman, Sandra Hüller, Michael Stuhlbarg, Emma D'Arcy, Jesse Plemons, Robert John Burke, Burn Gorman, Sophie Wilde ja Mercedes Hernández

Genre: komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Digger on Tom Cruisen tähdittämä uutuussatiiri. Alejandro G. Iñárritu sai idean elokuvan päähenkilöstä viimeistellessään The Revenantia (2015), mutta häneltä kesti vuosia keksiä hahmon ympärille tarina ja hän päätyikin ensin työstämään leffan Bardo, valekronikka kourallisesta totuuksia (Bardo, falsa crónica de unas cuantas verdades - 2022). Iñárritu tapasi Top Gun: Maverickin (2022) kuvauksissa vieraillessaan Cruisen, joka oli ihaillut ohjaajaa jo pitkään ja hän esittelikin Cruiselle ideansa. Yhdessä he alkoivat tosissaan rakentamaan elokuvaa ja sen kuvaukset käynnistyivät vihdoin marraskuussa 2024 työnimellä "Judy". Nyt Digger saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa uteliaana - pidänhän niin Cruisesta kuin Iñárritusta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen kutsuvierasnäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Rikkaan öljypohatta Digger Rockwellin päivä menee pilalle, kun huonoja uutisia alkaa sadella joka tuutista.

Tom Cruise on viimeisten yli kymmenen vuoden ajan esittänyt aika samanlaisia toimintasankareita. Hän on hyvä rooleissaan, uhkuen vanhaa kunnon Hollywoodin starakarismaa ja hän pistää monien stunt-näyttelijöidenkin jalat tutisemaan uhkarohkeilla tempauksillaan. Mutta hän ei ole silti pitkään aikaan haastanut itseään näyttelijänä. Diggerissä Cruise kuitenkin näyttää, että hän on paljon lahjakkaampi kuin yleensä antaa ymmärtää. Cruise näyttelee Digger Rockwelliä, erittäin varakasta öljypohattaa, joka on yhä vain isompien voittojen perässä ja tuntuu mammonan lisäksi välittävän vain ikivanhasta kissareppanastaan. Hahmo on täysin hävytön ja eksentrinen ja juuri siksi niin herkullinen tyyppi, niin Cruiselle näyteltävänä kuin katsojalle seurattavaksi. Digger on ihmisenä kamala, mutta hänet esitetään sopivalla tavalla sarjakuvamaisena, jotta hänelle ei voi olla nauramatta.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Hüller Diggerin siskona Emmana, Emma D'Arcy Diggerin assistenttina Linana, Riz Ahmed tiedemies Ganeshina, John Goodman Yhdysvaltojen presidentti Compsonina, sekä Michael Stuhlbarg hänen nyhverönä varapresidenttinään. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Cruisen tavoin myös Goodman ottaa kaiken irti ronskisanaisesta, mutta itseään pyhänä pitävästä presidenttihahmostaan, jonka tosielämän vertauskuvaa ei ole vaikea keksiä. Muuten kaikki saavat tilaa loistaa, joskin on hämmentävää, kuinka House of the Dragon -fantasiasarjassa (2022-) päähenkilöä esittävä D'Arcy jää näin pieneen osaan.

Ennen elokuvan alkua valkokankaalle ilmestyi tekijöiden viesti, jossa he pyysivät, ettei elokuvan tarinasta kerrottaisi sen enempää, joten yritän pitää arvosteluni mahdollisimman ympäripyöreänä. Ja onkin pakko sanoa, että mitä vähemmän Diggeristä etukäteen tietää, sen parempi. Kyse on poliittisesta satiirista, joka käsittelee muun muassa Yhdysvaltojen nykyhallintoa, korruptiota, ahneutta, tekopyhää uskonnollisuutta, aseihannointia, ilmastokriisiä ja jopa mahdollisesti kyseenalaisen taiteen merkitystä. Kyseessä on elokuva, joka tulee taatusti jakamaan mielipiteitä voimakkaasti. Osa katsojista ylistää leffaa vuoden parhaimmistoon, kun taas toiset tulevat haukkumaan sen maanrakoon. Ja eiköhän ensi vuonna elokuvalle satele palkintoehdokkuuksia sieltä sun täältä.

Omasta mielestäni Digger toimii pääasiassa erittäin mainiosti. Etenkin sen ensimmäinen puolikas on todella hauska ja viihdyttävä, kun Diggerin päivä muuttuu uutinen uutiselta huonommaksi ja homman ratkominen on täynnä toinen toistaan typerämpiä ideoita. Lisäksi tarina jaksaa yllättää sillä, mihin suuntaan se onkaan menossa. Parhaimmillaan sen satiiri on todella osuvaa piikittelyä, mutta mistään hienovaraisuudesta ei voi todellakaan puhua. Elokuva hieroo sanomallaan katsojan naamaa, mikä osittain toimi ja osittain ei. Ainoa varsinainen iso ongelmani Diggerin suhteen on se, ettei se lopulta uskalla antaa katsojansa pureskella aiheitaan, vaan elokuva pureskelee ne turhankin valmiiksi. Loppusuoralla on pitkä kohtaus, jossa useampi hahmo jopa aika tyhmentävästi selittää elokuvan sanomaa, kun leffa voisi luottaa katsojansa tekevän työn itse.

Alejandro G. Iñárritun ohjaus on vekkulia ja hän saa näyttelijät irrottelemaan lystikkäästi, mutta hänen, Alexander Dinelariksen, Nicolás Giacobonen ja Sabina Bermanin työstämä käsikirjoitus voisi luottaa katsojan hoksottimiin enemmän. Teknisesti Digger on erittäin mainio. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja mukana on muutamia todella pitkiä otoksia, joissa etenkin Cruise saa tilaa loistaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja Cruise on maskeerattu melkein tunnistamattomaksi. Elokuvan erikoistehosteet ovat veikeät, oli kyse sitten pienoismalleina toteutetuista taustoista tai Diggerin kissasta, joka on päivänselvä nukke. Hieno nukke, mutta nukke silti. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Cosmo Sheldraken säveltämät musiikit vain korostavat leffan omituisuuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Digger, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Meksiko, 2026, Warner Bros., Legendary Entertainment, Legendary Pictures, M Productions, TC Productions