Backrooms (2026) - elokuva-arvostelu

BACKROOMS

Ohjaus: Kane Parsons

Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve, Lukita Maxwell, Finn Bennett, Mark Duplass, Krista Kosonen, Avan Jogia ja Robert Bobroczkyi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Backrooms perustuu Kane Parsonsin YouTube-videosarjaan, joka puolestaan pohjautuu 4chan-foorumilla julkaistuun kuvaan keltaisten kattolamppujen valaisemasta toimistotilasta, jonka ympärille kehiteltiin kokonainen mytologia. Alkuvuodesta 2023 ilmoitettiin, että Parsons pääsee tekemään ihka aidon elokuvan aiheesta ja vieläpä A24:n ja James Wanin Atomic Monster -yhtiön tuottamina. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäiset lavasteet, jotka olivat lopulta niin labyrinttimäiset, että osa kuvausryhmästä myönsi jälkikäteen eksyneensä niissä. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Backrooms on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Backrooms ei ollut etukäteen tuttu konsepti ja kuulin koko hommasta vasta, kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni ryhtyi hehkuttamaan minulle, että siitä on tulossa oikea leffa. Ruotsin reissuni takia minulta kesti melkein viikko, kunnes pääsin vihdoin uteliaana katsomaan, mistä Backroomsissa on oikein kyse?

Huonosti menestyvää huonekaluliikettä pyörittävä Clark löytää myymälänsä alakerrasta portaalin omituiseen tilaan, joka vaikuttaisi jatkuvan loputtomiin.

12 Years a Slave -elokuvasta (2013) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Doctor Strange -leffoistakin (2016-2022) tuttu Chiwetel Ejiofor näyttelee Clarkia, joka pyörittää omaa huonekaluliikettään, jolla ei mene kummoisesti. Tämän lisäksi Clarkin vaimo on vastikään jättänyt hänet ja alkoholismikin on hivuttautunut takaisin hänen elämäänsä. Ja jos tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa, Clarkin merirosvoteemaisen kaupan alakerrassa on portaali vähän erilaiseen takahuoneeseen, missä piilee omat salaisuutensa ja mistä ei välttämättä noin vain pääsekään pois. Ejiofor tulkitsee hyvin hahmonsa piinattua mielenmaisemaa ja sitten pakkomiellettä, mikä Clarkilla muodostuu tätä omituista paikkaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös Lukita Maxwell ja Finn Bennett Clarkin kaupassa työskentelevinä Katina ja Bobbyna, vastikään Sentimental Valuesta (Affeksjonsverdi - 2025) palkintoehdokkuuksia kahminut Renate Reinsve Clarkin terapeuttina Maryna, sekä takaumissa Suomen oma Krista Kosonen Maryn äitinä Norana - torille! Ejioforin ohessa Reinsve on selvästi näyttelijäkaartin vahvinta antia. Hän esittää hyvin terapeuttihahmonsa suurta epäluuloa Clarkin selityksistä tästä mysteerisestä paikasta, jonne voi kävellä myymälän seinän läpi ja joka jatkuu loputtomasti joka suuntaan kuin maailman valtavin tunneliverkosto. Vielä paremmin hän suoriutuu leffan loppusuoralla, kun myös Mary päätyy takahuoneisiin.

Backrooms ei tosiaan ollut etukäteen juuri yhtään tuttu juttu minulle, mutta jo avausviikonloppuna kävi selväksi, että kyseessä on aikamoinen ilmiö ja että tälle elokuvasovitukselle oli kysyntää maailmalla. Sen lisäksi, että Backrooms takoi A24-yhtiön isoimman avausviikonlopputuloksen lippuluukuilla, elokuvan ohjaaja Kane Parsonsista muodostui 20-vuotiaana nuorin leffaohjaaja ikinä, jonka elokuva oli maailmalla avausviikkonsa menestynein. Lisäksi tämä, vähän aikaa sitten ilmestynyt Obsession (2025) ja alkuvuodesta pikaisen teatterikierroksen saanut Iron Lung (2026) ovat osoituksia siitä, että Hollywoodissa on tapahtumassa aikamoinen murrosvaihe, kun sketseihin ja pelivideoihin erikoistuneet tubettajat rikkovat rajoja ja ennätyksiä pikkubudjetin kauhuleffoillaan. Selvästi studiomääräysten pohjalta tehty kaavamainen Passenger (2026) onkin esimerkkinä jäänyt täysin näiden leffojen jalkoihin, saaden taatusti monet studiopamput jännittämään, kun aiemmin niin takuuvarmat hitit eivät enää jaksakaan kiinnostaa katsojia.

On myös hienoa, että A24, Atomic Monster ja muut antoivat YouTubeen Backrooms-lyhytvideoita tehneen Kane Parsonsin sekä ohjata tämän kunnon elokuvan, että vielä tehdä sen selvästi vapain käsin. Lopputuloksesta paistaa palo projektia kohtaan ja halu tuoda tämä kiehtova ja aika ahdistavakin idea vielä isompien yleisöjen eteen. Asia olisi taatusti ollut toinen, mikäli studio olisi vain maksanut oikeuksista ja palkannut puikkoihin jonkun periaatteessa kokeneemman, mutta samalla koko hommaan huonommin perehtyneen tekijän.

Mutta miten Backrooms toimi minun kaltaiselleni katsojalle, jolle koko juttu ei ollut etukäteen tuttu? Yllättävänkin hyvin. Pidin erittäin paljon elokuvan konseptista ja Parsonsin rakentamasta epämukavasta tunnelmasta. Sen verran mitä jälkikäteen luin ja katselin videoita, Parsons on onnistunut yhdistelemään eri asioita, mitkä Backroomsissa ovat viehättäneet ihmisiä, oli kyse sitten itse valtavan takahuonemiljöön ahdistavasta fiiliksestä, Parsonsin omien videoiden found footage -tyylistä, takahuoneissa vaanivista olennoista tai siitä omasta suosikistani, eli kauhun psykologisemmasta annista. Takahuoneet toimivat kiehtovana metaforana Clarkin rikkoutuneelle mielenmaisemalle, josta niin mies kuin hänen terapeuttinsa yrittävät ottaa selkoa. Osaa katsojista tämä psykologisempi kauhu todennäköisesti pitkästyttää, mutta itse pidin sitä lopulta paljon karmivampana kuin loppuhuipennuksen tavanomaisempaa pakoa mörökölliltä. Osa katsojista tulee myös pitämään leffaa liian hämmentävänä, mutta omaan makuuni Backrooms olisi voinut vieläkin enemmän jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, sillä loppusuora on turhan selittelevä.

Teknisestikin Backrooms on erittäin mainio ja ensimmäisenä on pakko nostaa esiin se kaikista ilmeisin aspekti, eli itse takahuoneet, jotka toteutettiin jättimäisillä lavasteilla. Lopputulos on kertakaikkisen upea. Aluksi paikka näyttää vain kellertävästi valaistulta toimistotilalta, mutta mitä syvemmälle pääsemme alueella, sitä oudommaksi se muuttuu. Esineet saattavatkin olla seinällä tai jopa sulautuneet kiinni lattiaan, ovien kahvojen määrässä ei ole järkeä, kaiteet on aseteltu täysin epäloogisiin paikkoihin ja tarpeeksi syvällä näyt ovat entistä absurdimpeja. Tällä arkisten asioiden vinksahtaneella hyödyntämisellä saadaan jo aikaan tehokkaita puistatuksia. Myös puvustus on oivallista ja maskeeraus pätevää. Kameratyöskentely on onnistunutta, leikkaus sujuvaa ja Parsonsin sekä Edo Van Breemenin säveltämät musiikit tehostavat uhkaavaa tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Backrooms, Yhdysvallat, A24, 21 Laps Entertainment, Atomic Monster, Blumhouse-Atomic Monster, Chernin Entertainment, Oddfellows Pictures, Phobos

Abbott Elementary, kausi 5 (2025-2026) - sarja-arvostelu

ABBOTT ELEMENTARY - KAUSI 5

Luoja: Quinta Brunson

Näyttelijät: Quinta Brunson, Tyler James Williams, Janelle James, Chris Perfetti, Sheryl Lee Ralph, Lisa Ann Walter, William Stanford Davis, Luke Tennie, Jerry Minor, Taylor Garron, Zack Fox, Lela Hoffmeister, Marcella Arguello, Matthew Law, Benjamin Norris, Pam Trotter ja Taraji P. Henson

Genre: komedia

Jaksomäärä: 22

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Quinta Brunsonin luoma komediasarja Abbott Elementary nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2021. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Abbott Elementaryn viides kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse olen pitänyt neljästä aiemmasta kaudesta ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Janine ja muut opettajat yrittävät saada kouluvuoden toimimaan, kun käy ilmi, että Abbottin koulurakennuksessa on paljon ongelmia.

Abbott Elementaryn tutut hahmot tekevät jälleen paluun. Janine (Quinta Brunson) ja Gregory (Tyler James Williams) ovat saaneet laadittua hyvän tasapainon työelämänsä ja parisuhteensa välille ja molemmat iloitsevat, koska he eivät enää ole Abbottin uudet opettajat, Dominicin (Luke Tennie), entisen Abbottin oppilaan aloitettua työt koulussa opettajana. Rehtori Ava (Janelle James) osoittaa jälleen epäpätevyyttään, vaikka tiukan paikan tullessa hän on myös valmis auttamaan koulua, sen henkilökuntaa ja oppilaita. Myös Melissa (Lisa Ann Walter), Jacob (Chris Perfetti) ja Barbara (Sheryl Lee Ralph) saavat aikansa loistaa, eikä pidä tietenkään unohtaa koulun hieman hömelöä talonmiehenä, herra Johnsonia (William Stanford Davis), joka jaksaa yllättää niin tiedoillaan kuin sivubisneksillään. Nämä hahmot ovat kertakaikkisen mainioita ja on jälleen mukavaa aloittaa uusi lukuvuosi heidän kanssa. Näyttelijät jatkavat oivallista työtä rooleissaan, etenkin James ja Davis rehtori Avana ja talonmies Johnsonina.

Abbott Elementary jatkaa hauskuuttamistaan yhä viidennellä kaudellaan, mutta sarjan tietty terä on jo selvästi hieman kulunut. Tuotantokausi sisältää joitain vekkuleita oivalluksia koulumaailmasta ja opettajien arjesta ja elämistä, mutta toisinaan tuntuu, että sarja on alkanut kierrättämään samoja vitsejä. Hahmot ovat onneksi niin ilahduttavia, että vaikka juonikuviot jättäisivätkin toisinaan kylmäksi ja osa jaksoista tuntuisi enemmän täytteeltä, sarjaa katsoo edelleen tyytyväisenä.

Pakkaa yritetään sekoittaa kauden puolenvälin tietämillä, kun koulussa tapahtuva suuri vesivahinko ajaa niin opettajat kuin oppilaat paiskimaan hommia hylätyssä ostoskeskuksessa. Tämä kolmesta jaksosta koostuva tarinakaari on selvästi tarkoitettu tämän kauden koukuksi, mutta minut se jätti hieman kylmäksi. Sen sijaan jaksoja, joista pidin paljon, olivat viides jakso, jossa Abbottin väki yhdistää halloweenin ja luokkaretken puistoon hulvattomin lopputuloksin, kahdestoista jakso, jossa jokavuotiset valokuvaukset aiheuttavat kulmien kohottelua, kun käy selväksi että jotkut muokkailevat kuviaan reippaalla kädellä, sekä kahdeskymmenes jakso, jossa Barbaralle päätetään näyttää Avatar: Fire and Ash -elokuva (2025), eikä rouva malta olla kyselemättä ihan kaikista yksityiskohdista koko ajan.

Teknisesti Abbott Elementary pitää tasonsa ja sarja jatkaa tutulla pseudodokumenttilinjallaan, mikä pääasiassa toimii, mutta jättää myös jälleen ihmettelemään, että ketkä tätä koulua ja sen väkeä haluavat kuvata vuodesta toiseen? Kameratyöskentely on toimivaa ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ovat mainiot, etenkin suuren ja hylätyn ostoskeskuksen puitteet näyttävät hienoilta. Puvustus on oivallista ja halloweenjakson maskeeraukset veikeät. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Abbott Elementary, Yhdysvallat, 2021-, 20th Television, Warner Bros. Television, Delicious Non-Sequitur Productions

The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996) - elokuva-arvostelu

THE ROCK - PALUU HELVETTIIN

THE ROCK

Ohjaus: Michael Bay

Näyttelijät: Nicolas Cage, Sean Connery, Ed Harris, John Spencer, David Morse, Michael Biehn, William Forsythe, Vanessa Marcil, John C. McGinley, Tony Todd, Bokeem Woodbine, Danny Nucci, Claire Forlani ja Stanley Anderson

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Rock - paluu helvettiin on Michael Bayn ohjaama toimintaelokuva. David Weisberg ja Douglas S. Cook keksivät elokuvan tarinan ja käsikirjoittivat sitä yhdessä usean kirjoittajan, kuten Mark Rosnerin ja Jonathan Hensleigh'n kanssa, minkä lisäksi jopa Aaron Sorkin ja Quentin Tarantino toivat oman panoksensa erityisesti dialogiin. Yhdysvaltojen käsikirjoittajien liitolla oli kuitenkin selvät säännöt siitä, kuinka paljon kirjoittajan pitää olla vastuussa lopullisesta tekstistä, eivätkä lopulta muut kuin Weisberg, Cook ja Rosner saaneet nimeään elokuvaan, mistä Hensleigh ja jopa ohjaaja Bay suuttuivat. Bay oli myös turhautunut Buena Vista -yhtiönsä kautta levittäjänä toimivan Walt Disney Studiosin tuottajiin, jotka vahtivat kuvauksia ja vaativat muutoksia. Bay meinasi poistua projektista, mutta yksi tähdistä, Sean Connery sai puhuttua hänet ympäri ja vakuutettua tuottajat Bayn taidoista. Ongelmia tuotti myös se, että Alcatrazin saari, missä leffaa kuvattiin, oli tuohon aikaan turistikohde, mitä ei suostuttu sulkemaan kuvausten ajaksi, joten kuvauksia oli jatkuvasti seuraamassa useita ihmisiä. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja The Rock - paluu helvettiin sai maailmanensi-iltansa Alcatrazin saarella 3. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai ihan positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja parhaan äänen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Rockin ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun entinen merijalkaväen kenraali miehineen valtaa Alcatrazin vankilan ja uhkaa pommittavansa San Franciscoa myrkyllisillä ohjuksilla, heidät voi pysäyttää vain FBI:n räjähdeasiantuntija Stanley Goodspeed ja ainoana ihmisenä Alcatrazista karannut rikollinen John Mason.

Päärooliin FBI:n räjähdespesialisti Stanley Goodspeediksi yritettiin aluksi houkutella Arnold Schwarzeneggeria, mutta koska mies ei pitänyt siitä, millä mallilla käsikirjoitus oli tuolloin, hän kieltäytyi - päätös, jota Arska turhautuneena katui nähtyään valmiin elokuvan. Roolin nappasi lopulta Nicolas Cage, joka ei ollut tuossa kohtaa vielä tähdittänyt ison luokan toimintaleffaa. Cage suoriutuu osastaan pätevästi, vaikka ajoittain hänelle tutut yliampuvat maneerit nostelevatkin päätään. Goodspeed ei ole mikään toiminnan mies, vaan enemmänkin konttorirotta, joka kuitenkin vedetään kentälle, kun hänen räjähteiden ja kemikaalien asiantuntijuus nousee elintärkeäksi ominaisuudeksi.

     Ed Harris taas näyttelee merijalkaväen prikaatikenraali Frank Hummelia, joka kokee valtion pettäneen niin hänet kuin hänen miehensä, pistämällä heidät puolustamaan maataan kuolemaan asti ja sitten vähät välittäen heidän kohtaloistaan ja traumoistaan. Suuttunut Hummel päättääkin jäljelle jääneiden miestensä kera vallata aiemmin vankilana toimineen Alcatrazin saaren, pitää turisteja panttivankinaan ja uhata viereistä San Franciscon suurkaupunkia hirvittävää myrkkykaasua sisältävillä ohjuksilla, saadakseen monien miljoonien lunnaat kaatuneiden sotilaiden omaisille. Harris on roolissaan karismaattinen ja Hummel on oiva pahis, sillä katsojana voi hyvin ymmärtää miehen katkeruutta. Entisen kenraalin toimien taakse on kuitenkin vaikea asettua, tämän pistäessä miljoonien siviilien henget vaakalaudalle.

Ja kolmantena tähtenä The Rock - paluu helvettiin -elokuvassa nähdään Sean Connery, joka näyttelee John Masonia, joka on ainoana ihmisenä historiassa karannut Alcatrazin vankilasta ja jonka tietoa FBI ja Navy SEAL -joukot tarvitsevat päästäkseen saarelle huomaamatta pysäyttämään Hummelia. Kuten arvata saattaa, myös Connery uhkuu karismaa ja hänen monitahoinen hahmonsa on erittäin kiehtova. Connery vetää osansa osittain pilke silmäkulmassa, mutta Alcatraziin palatessaan miehen hymy hyytyy ja Connery hoitaakin loppusuoran rautaisella otteella. Mason ja Goodspeed myös muodostavat oivan kaksikon, jonka välistä sanailua ja hidasta yhteisymmärrystä on mukava seurata.

     Elokuvassa nähdään myös John Spencer FBI:n johtaja Womackina, Vanessa Marcil Goodspeedin tyttöystävänä Carlana, Michael Biehn Navy SEAL -tiiminjohtaja Andersonina, sekä muun muassa David Morse, Tony Todd, Bokeem Woodbine ja John C. McGinley Hummelia seuraavina sotilaina.

Muistin, että The Rock - paluu helvettiin on hyvä toimintaelokuva, mutta en muistanut, että se on NÄIN HYVÄ. Siis huh huh, heti ensiminuuteista lähtien leffa naulasi minut penkkiini ja pisti minut sitten sellaiseen kyytiin, että toistin useaan kertaan ääneen "ai hitto, tämä on tykki pätkä!". Oli Michael Baysta nykyään elokuvantekijänä mitä mieltä tahansa, vuonna 1996 hän oli varsinainen ässä hommassaan, tietäen tasan tarkkaan, kuinka tarjota vaikuttavaa, koukuttavaa ja jännittävää toimintaa koko rahan edestä.

The Rock - paluu helvettiin tempaisee mukaansa niin vimmalla, että varttia päälle parin tunnin kesto tuntuu menevän kuin hujauksessa. Jos jotain Bay ymmärtää hyvin, niin pitää tiettyä kiireellisyyden tuntua kaiken aikaa yllä. Enkä tarkoita sitä, että Bay hoitaisi hommansa kiirehtien, vaan että hahmoilla on kiire selvittää homma, ennen kuin Hummel laukaisee myrkkykaasuohjuksensa kohti San Franciscoa. Tietty intensiteetti on koko ajan läsnä, saaden katsojankin adrenaliinitasot koholle. Sydän hakkaa yhä vain lujempaa ja hikipisarat valuvat pitkin ohimoita, kun seuraa Goodspeedin, Masonin ja muiden yritystä livahtaa Alcatraziin ja pysäyttämään Hummel. Sitä ennen tosin on viihdyttävää katsoa, kun Goodspeed ja muut yrittävät saada Masonin suostumaan koko operaatioon. Miksi mies auttaisi maata, joka ei ole tarjonnut hänelle mitään muuta kuin pitkiä reissuja kiven sisässä?

Vaikka elokuvassa onkin huimia, oikeiden stunttien ja käytännön tehosteiden varaan rakennettuja toimintakohtauksia, kuten vauhdikas ja räjähtävä takaa-ajo pitkin San Franciscon katuja, sekä alati tiivis tunnelma tehtävän kiireellisyyden takia, The Rockin todellinen voimavara syntyy sen kolmesta päähenkilöstä. Goodspeed, Mason ja Hummel ovat jokainen niin hyvin näyteltyjä kuin hyvin kirjoitettuja tyyppejä. Goodspeedin ja Masonin bondausta leffan aikana on usein hupaisaa seurata, miesten naljaillessa hyvin toisilleen, mutta yhä vain uskollisemmin auttaen toisiaan hädästä. Äärimmäisestä suunnitelmastaan huolimatta Hummelin taakse on myös osittain helppo asettua, sillä tämä vain haluaa valtion arvostavan niitä, jotka antavat henkensä valtionsa puolesta.

Teknisiltä ansioiltaankin The Rock - paluu helvettiin toimii vakuuttavasti. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka nyt 30 vuotta myöhemmin tietyt Michael Bayn visuaaliset kikat näyttäytyvätkin jo hieman koomisena tehokeinona, kuten alhaalta otetut, kohteen ympärillä pyörivät ylidramaattisen hidastetut kuvat hengästyneestä hahmosta keskellä katua. Leikkaus on nopeatempoista, mutta toimivaa, sillä se vain tehostaa tehtävän kiireellisyyden ja sähäkkyyden tuntua. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset mainiot. Praktikaalitehosteet näyttävät todella upeilta, oli kyse sitten oikeasti romuttuvista autoista tai aidoista räjähdyksistä. Äänimaailma on erittäin tehokas ja Hans Zimmerin ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat, tunnelmoiden taustalla innostavan mahtipontisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Rock, 1996, Hollywood Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Mating Season, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

MATING SEASON - KAUSI 1

Luojat: Jennifer Flackett, Andrew Goldberg, Nick Kroll ja Mark Levin

Näyttelijät: Zach Woods, Nick Kroll, June Diane Raphael, Sabrina Jalees, Ana Gasteyer, Clancy Brown, Abbi Jacobson, Timothy Olyphant, Jack McBrayer, Annaleigh Ashford, Jason Mantzoukas ja Sarah Silverman

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 16

Mating Season on Jennifer Flackettin, Andrew Goldbergin, Nick Krollin ja Mark Levinin luoma animoitu komediasarja. Kun nelikon luoma animaatiosarja Big Mouth (2017-2025) tuli päätökseensä, he esittelivät uuden ideansa Netflixille ja saivat sen läpi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Mating Seasonin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu. Itse pidin Big Mouthista aluksi, mutta mielestäni sarjan taso laski roimasti sen edetessä, enkä juuri innostunut, kun luin samojen tyyppien tekevän uutta häröä animaatiosarjaa. Katsoin Mating Seasonin silti läpi sen julkaisuviikonloppuna.

Karhu Josh herää talviuniltaan, vain huomatakseen että hänen tyttöystävänsä on ottanut itselleen uuden poikaystävän. Kesän alkaessa Josh ja hänen ystävänsä yrittävät löytää uudet parittelukumppanit.

Mating Seasonin keskiössä on neljän eläimen kaveriporukka. On karhu nimeltä Josh (äänenä Zach Woods), peura nimeltä Fawn (June Diane Raphael), pesukarhu nimeltä Ray (Nick Kroll) ja kettu nimeltä Penelope (Sabrina Jalees). Josh on juuri jäänyt sinkuksi, herättyään liian myöhään talviunilta. Fawn suree äitinsä kuolemaa metsästäjän käsissä, lesbo Penelope yrittää löytää rakkauden, kun taas naistenmies Ray on valmis ottamaan kaiken ilon irti alkaneesta kutusesongista. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan. Josh, Fawn ja Penelope ovat mainiot tapaukset, mutta Ray jäi mielestäni loppuun saakka aika ärsyttäväksi tyypiksi, eikä asiaa auta Krollin rasittava ääni. 

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Joshin vanhemmat Robert (Clancy Brown) ja Ellen (Ana Gasteyer), susi Dylan (Timothy Olyphant), joutsen Addy (Annaleigh Ashford), haisunäätä Samantha (Sarah Silverman), vuohi Arnold (Beck Bennett), hirvi Zeke (Drew Tarver), pöllö Geoffrey (Jack McBrayer) ja ajokoira Summer (Abby Jacobson). Heiltäkin löytyy omat voimakkaat persoonansa, erilaisine oikkuineen.

Jos Mating Seasoniin lisäisi sekaan hormonihirviöt, sarja menisi helposti läpi Big Mouthin eläimiin keskittyvänä lisäosana. Niin paljon samaa sarjojen välillä on. Mutta siinä, missä Big Mouth oli aluksi aidosti fiksu ja samaistuttava sarja murrosiästä sen monien villienkin puolten kera, Mating Season on enemmän häröilyä häröilyn vuoksi. Jos se sellaisenaan riittää ja mielestäsi jo ajatuksen tasolla on hauska tuumia, millainen olisi Big Mouth eläimillä ihmisten sijaan, Mating Season todennäköisesti iskee. Omasta mielestäni sarjan vitsi vanhenee vaivaannuttavan nopeasti ja näiden härskien eläimien kiima-ajan erilaisia sattumuksia ei juuri jaksaisi seurata. 

Ihan täysin onneton pohjanoteeraus sarja ei ole. Kun se vaivautuu kaivaa hahmoista hieman syvemmältä, meno jopa menettelee. Ja vaikka muuten en mieltänytkään sarjan pääasiassa seksin ympärille rakennettua komediaa erityisen hauskana, ovat eri eläinten omituisiin tapoihin liittyvät tietoiskut ihan huvittavia. Ne ovat turhan itsetietoisia, yrittäessään esittää kuin sarjalla olisi oikeasti jotain fiksuakin sanottavaa, mutta täytyy silti myöntää, että ne saivat minut toisinaan hymähtelemään. Silti mielsin Mating Seasonin jo avauskautensa puolesta väsähtäneeksi komediaksi, enkä edes ihmettelisi, vaikka Netflix ei suostuisi jatkamaan sarjaa tätä pidemmälle.

Visuaalisesti Mating Season toimii hyvin ja jo eläinhahmojen ulkonäöistä huomaa, että taustalla häärää Big Mouth -poppoo. Hahmot ovat tunnistettavan erilaiset toisistaan ja varsin vekkulin näköiset. Parasta animaatiojäljessä ovat kuitenkin paikoitellen jopa nätit metsämaisemat. Lisäksi sarja on ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu Mark Riversin säveltämiä musiikkeja myöten ja Elvin Bishopin esittämä Fooled Around And Fell In Love on mainio tunnuskappale sarjalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Mating Season, Yhdysvallat, 2026-, Brutus Pink, Good At Business, Titmouse

My Hero Academia: Two Heroes (僕のヒーローアカデミア THE MOVIE 〜2人の英雄ヒーロー〜 - 2018) - elokuva-arvostelu

MY HERO ACADEMIA: TWO HEROES

僕のヒーローアカデミア THE MOVIE 〜2人の英雄ヒーロー〜

Ohjaus: Kenji Nagasaki

Näyttelijät: Daiki Yamashita, Kenta Miyake, Mirai Shida, Katsuhisa Namase, Rikiya Koyama,  Nobuhiko Okamoto, Yuki Kaji, Ayane Sakura, Kaito Ishikawa, Toshiki Masuda, Ryō Hirohashi, Tasuku Hatanaka, Marina Inoue, Kei Shindō, Kiyotaka Furushima, Aoi Yūki, Kaori Nazuka ja Yoshimasa Hosoya

Genre: anime, toiminta

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 14

Kōhei Horikoshin mangaan perustuva animesarja My Hero Academia nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä keväällä 2016. Toinen kausi vain kasvatti suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Varsinaisen kolmannen tuotantokauden lisäksi tekijät päättivät työstää elokuvan, joka olisi animen tekijöiden oma tarina, johon ei löytynyt pohjaa mangasta. Horikoshi toimi konsulttina käsikirjoitusta työstäessä, minkä lisäksi hän suunnitteli elokuvan esittelemät uudet hahmot. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta My Hero Academia: Two Heroes sai ensi-iltansa Japanissa elokuussa 2018. Elokuva oli hitti ja sai positiivista palautetta niin faneilta kuin kriitikoilta ja voitti Crunchyrollin parhaan anime-elokuvan palkinnon. Itse olin jo pitkään tiennyt My Hero Academiasta ja kun huomasin animen täyttävän tänä vuonna kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sarjan läpi. Innostuttuani sarjasta, ostin siihen liittyvät elokuvat ja kakkoskauden päätyttyä katsoinkin My Hero Academia: Two Heroesin.

All Might ottaa Izuku Midoriyan mukaansa I-Saarelle, tapaamaan vanhaa ystäväänsä David Shieldiä. Iloinen jälleennäkeminen muuttuu kuitenkin jännitysnäytelmäksi, kun oikulliset terroristit hyökkäävät saarelle.

My Hero Academian tutut hahmot tekevät paluun, joskin suuri osa aika väkinäisesti, koska jostain syystä aika lailla kaikki tutut oppilaat ovat paikalla I-saarella samaan aikaan. Keskiössä ovat kuitenkin nuori Izuku Midoriya (Daiki Yamashita) ja hänelle voimat antanut supersankareista suosituin All Might (Kenta Miyake), jonka menneisyyttä avataan kiinnostavasti lisää. Parivaljakko on jälleen mainio ja olisin pitänyt enemmän siitä, että he olisivat selkeästi olleet tämän elokuvan sankarit, sen sijaan, että mukaan on kömpelösti ängetty myös Kacchan (Nobuhiko Okamoto), Uraraka (Ayane Sakura), Shoto (Yuki Kaji), Iida (Kaito Ishikawa), Mineta (Ryō Hirohashi), Earphone Jack (Kei Shindō), Momo (Marina Inoue), Kirishima (Toshiki Masuda), Froppy (Aoi Yūki) ja Hagakure (Kaori Nazuka). Aika lailla kaikki saavat omat tähtihetkensä leffan varrella, mutta tarina ei mielestäni vaatisi kuin ne, noh, kaksi sankaria.

     Elokuva esittelee myös täysin uusia hahmoja, joita ei löydy edes alkuperäisen mangan sivuilta, mutta joiden ulkoasusta vastaa My Hero Academian luoja Kōhei Horikoshi. Midoriya ja All Might matkustavat I-saarelle nimittäin tapaamaan All Mightin vanhaa ystävää David Shieldiä (Katsuhisa Namase) ja tämän tytärtä Melissaa (Mirai Shida). Jälleennäkemistä hankaloittaa terroristijärjestö, jota johtaa metallivoimainen Wolfram (Rikiya Koyama). Uudet tuttavuudet ovat oivallisia hahmoja ja Wolfram on onnistuneen uhkaava pahiksena, joka pystyy pistämään jopa All Mightin aisoihin.

My Hero Academia: Two Heroes ei tosiaan perustu suoraan Horikoshin mangaan, vaan se on täysin oma sivutarinansa, jonka voi halutessaan hypätä kokonaan yli ja jatkaa ihan vain animesarjan parissa. Ajallisesti elokuva sijoittuu toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin, kun U.A.-koulun oppilaat ovat läpäisseet loppukokeensa. Leffa on toisaalta passeli, mutta samalla siitä kuitenkin näkyy, että se on tehty ylimääräiseksi rahastukseksi, eikä edistämään isompaa tarinaa. Sellaisenaankin elokuvan katsoo sujuvasti, koska nämä hahmot ovat niin mainioita - siitäkin huolimatta, että niitä tuttuja oppilaita on leffassa mielestäni liikaa. Elokuva toimisi ytimekkäämmin, jos se kertoisi vain Midoriyasta ja All Mightista, etenkin kun tarina linkittyy All Mightin taustoihin ja samalla osittain Midoriyan tulevaisuuteen.

Elokuva tuntuu periaatteessa todella pitkältä jaksolta, mutta puolentoista tunnin kesto on kuitenkin sopivan napakka mitta. Elokuva menee nopeasti itse asiaan, eikä aikaakaan, kun I-saari on häikäilemättömien terroristien vallassa ja tietty vain oikulliset oppilaat voivat pelastaa päivän. Luvassa onkin taas runsaasti viihdyttäviä toimintakohtauksia, joissa hahmojen erilaiset kyvyt pääsevät esille. Loppuhuipennuksen yhä vain isommaksi kasvavasta mätöstä on jopa saatu aikaiseksi hitusen jännittävä. Sekaan on toki ripoteltu runsaasti huumoria, mikä syntyy pääasiassa Melissaan saman tien ihastuvista pojista.

Visuaalisesti My Hero Academia: Two Heroes on aikamoista nannaa. Animaatiojälki on taidokasta läpi leffan ja vain loppuhuipennuksessa käytetyt muutamat liian selvät tietokonetehosteet rikkovat tyylikkyyttä. Hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtauksissa ja I-saari on näyttävä paikka. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs, osaten synkentyä tarpeen vaatiessa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu Yuki Hayashin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

僕のヒーローアカデミア THE MOVIE 〜2人の英雄ヒーロー〜, Japani, 2018, Bones, Dentsu, Movic, My Hero Academia Production Committee, Nippon Television Network (NTV), Shueisha, Snowdrop, Sony Music Entertainment, Toho, Yomiuri-TV Enterprise

Marshals, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

MARSHALS - KAUSI 1

Luoja: Spencer Hudnut

Näyttelijät: Luke Grimes, Logan Marshall-Green, Arielle Kebbel, Ash Santos, Tatanka Means, Brecken Merrill, Gil Birmingham, Mo Brings Plenty, Brett Cullen, Morgan Lindholm, Ellyn Jameson, Riley Green ja Michael Cudlitz

Genre: jännitys, toiminta

Jaksomäärä: 13

Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12 

Taylor Sheridanin ja John Linsonin luoma televisiosarja Yellowstone (2018-2024) oli iso katsojahitti, joten sen maailmaa päätettiin laajentaa erilaisilla lisäosasarjoilla. Ensin ilmestyivät esiosatarinat 1883 (2021-2022) ja 1923 (2022-2025) ja maaliskuussa 2025 ilmoitettiin, että yksi Yellowstonen päähenkilöistä, Kayce Dutton saisi oman sarjansa. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä työnimellä "Y: Marshals" ja nyt Marshalsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse en ollut järin kiinnostunut tästä kyseisestä Yellowstone-lisäosasta, mutta päätin kuitenkin katsoa myös tämän sarjan.

Vaimonsa Monican kuolemaa sureva Kayce Dutton päättää liittyä Montanan liittovaltion sheriffien tiimiin.

Luke Grimes palaa rooliinsa entiseksi Navy SEAL -sotilaaksi Kayce Duttoniksi, joka Yellowstonen lopuksi päätti myydä Yellowstone-ranchin Broken Rockin intiaanireservaatille ja vetäytyä oman pikkutilansa rauhaan vaimonsa Monican (Kelsey Asbille) ja poikansa Taten (Brecken Merill) kanssa. Auvo ei kuitenkaan kestänyt kauaa, vaan Monica on sarjojen välissä menehtynyt sairauteen, jättäen Kaycen rikkinäiseksi mieheksi. Uutta puhtia kuitenkin löytyy, kun Kayce päättää kokeilla onneaan liittovaltion sheriffinä. Grimes istui Yellowstonessa passelisti rehdin Kaycen rooliin, mutta Marshals valitettavasti osoittaa, ettei näyttelijässä ole tarpeeksi karismaa kannattelemaan omaa sarjaansa keulakuvana. 

     Vanhoista tutuista menossa mukana on Gil Birminghamin näyttelemä Thomas Rainwater, kun taas uusina hahmoina Marshals esittelee Kaycen entisen Navy SEAL -kaverin Calin (Logan Marshall-Green), joka houkuttelee Kaycen sheriffitiimiinsä, sekä tiimin muut jäsenet Bellen (Arielle Kebbel), Andrean (Ash Santos) ja Milesin (Tatanka Means), sekä heidän pomonsa Harry Giffordin (Peter Cullen). Valitettavasti sivuhahmot eivät juuri vakuuta ja näyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään puiseen patsasteluun ja lausumaan paikoin jopa vaivaannuttavan huonoa dialogia.

Ilman Taylor Sheridania ei näköjään pitäisi tehdä Yellowstonea. Alkuperäissarja oli pienestä ailahtelevuudestaan huolimatta mainio loppuun saakka ja 1883 ja 1923 olivat poikkeuksellisen pätevät esiosat. Marshalsista kuitenkin huokuu, että puikoissa hääräävät ihan eri tyypit, eikä Spencer Hudnut tiimeineen ole lähelläkään Sheridanin tasoa. Marshals on jopa yllättävän lattea sarja, joka ei jaksa millään napata mukaansa, vaan jopa tylsistyttää katsojaansa läpi kestonsa. 

Onnistuneen tarinanrakentelun, hyvän hahmoihin syventymisen ja näppärän eri puolten juonittelun sijaan Marshals tarjoaa lähinnä yhdentekeviä viikottaisia missioita näille liittovaltion sheriffeille. Vaikka luvassa on kidnappauksia, takaa-ajoja, pommiuhkia ja kosolti ammuskelua, on meno tasapaksua ja täysin jännityksetöntä. Sarjan draamaosasto on jopa puuduttavaa, etenkin kun tätä mukamas syvällisiä elämänneuvoja sisältävää dialogia suolletaan ulos näin kiusallisen jäykästi. Ja kun hahmot vieläpä jättävät kylmäksi, näiden itseään toistavien jaksojen läpikahlaus alkaa tuntua työltä. Ja Marshalsin avauskausi on vieläpä 13 jakson mittainen. Katsojatilastohitti se tämäkin Yellowstone-sarja on ja kakkoskausi on jo työn alla. Odotukseni sitä kohtaan ovat kuitenkin alhaiset. Jännityksellä siirrynkin nyt Kaycen siskosta Bethista ja hänen miehestään Ripistä kertovan Dutton Ranchin (2026-) pariin. Ainakin Bethissä on enemmän munaa kuin näissä väsyneissä machopullistelijoissa.

Teknisesti Marshals on kuitenkin varsin pätevä. Sarja on taitavasti kuvattu ja Montanan jylhiä maisemia esitellään taas koko rahan edestä. Lavasteet ovat mainiot ja puvustus oivallista, mutta tietokonetehosteet eivät aina täysin vakuuta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit toimivat passelisti. Kaksikon työstämä tunnusmusiikki taitaa olla sarjan parasta antia, Tylerin kanavoidessa alkuperäisen Yellowstonen melodian mahtipontisuutta ja samalla surumielisyyttä onnistuneesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Marshals, Yhdysvallat, 2026-, Linson Entertainment, Bosque Ranch Productions, 101 Studios, Paramount Television Studios

Blondien kosto (Legally Blondes - 2009) - elokuva-arvostelu

BLONDIEN KOSTO

LEGALLY BLONDES

Ohjaus: Savage Steve Holland

Näyttelijät: Milly Rosso, Becky Rosso, Brittany Curran, Christopher Cousins, Lisa Banes, Curtis Armstrong, Bobby Campo, Chad Broskey, Chloe Bridges, Rose Abdoo ja Amy Hill

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Reese Witherspoonin tähdittämä komediaelokuva Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Blondin kosto 2 (Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) sai kuitenkin nuivan vastaanoton, joten Witherspoon ei suostunut enää tekemään kolmososaa. Metro-Goldwyn-Mayer halusi silti jatkaa sarjan parissa ja päätti tehdä lisäosaleffan, joka julkaistaisiin suoraan kotikatseltavaksi DVD:llä. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2007 ja lopulta Blondien kosto julkaistiin huhtikuussa 2009. Elokuva sai kuitenkin negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin aiempin leffojen faneilta, eikä se menestynyt kummoisesti, vaan vaipui nopeasti unholaan. Itse olin aiemmin nähnyt vain alkuperäisen Blondin koston, josta olin tykännyt enemmän kuin olin etukäteen uskonut. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin vihdoin katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Pidin edelleen paljon alkuperäisestä leffasta, mutta jo Blondin kosto 2 oli mielestäni keskinkertainen ja aloitinkin skeptisenä Blondien koston katselun.

Elle Woodsin brittiläiset serkut Izzy ja Annie muuttavat Los Angelesiin, opiskelemaan arvostetussa Pacific Preparatory -koulussa.

Reese Witherspoonkaan ei pahemmin piitannut Blondin kosto 2:sta, eikä hän suostunut enää palaamaan rooliinsa Elle Woodsiksi kolmatta kertaa, joten hän jättäytyi pelkän tuottajan osaan. Ellen sijaan Blondien kosto kertoo nimensä mukaan kahdesta blondista, Ellen brittiserkuista Izzystä ja Anniesta, joita näyttelevät oikean elämän identtiset kaksoset Becky ja Milly Rosso. Ellen tapaan Izzy ja Anniekin rakastavat vaaleanpunaista, shoppailua ja pieniä koiria, jotka mahtuvat käsilaukkuihin. Valitettavasti Izzysta ja Anniesta ei ole saatu läheskään niin tykättäviä hahmoja kuin heidän serkustaan, eivätkä Rosson siskokset ole läheskään yhtä hyviä rooleissaan kuin Witherspoon. Rossot ovat suorastaan vaivaannuttavan huonoja, eikä ole ihme, että Blondien kosto jäi kummankin ainoaksi elokuvaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Christopher Cousins siskosten isänä Richardina, Lisa Banes Pacific Preparatory -koulun rehtori Higginsinä, Curtis Armstrong historianopettaja Goldenina, Brittany Curran koulun suosituimpana tyttönä Tiffanyna, Chad Broskey Tiffanyn poikaystävänä Justinina, Chloe Bridges Tiffanya seuraavana Ashleyna, sekä Bobby Campo Chrisinä, johon Annie ihastuu. Sivunäyttelijät ovat piirun verran parempia kuin päätähdet. Banesista löytyy oikeaa auktoriteettia tiukan rehtorin rooliin ja Curran herkuttelee toimivasti geneerisenä suosittuna, mutta sitäkin ilkeämpänä tyttönä.

Blondien kosto on aika lailla sellainen elokuva, millaiseksi etukäteen kuvittelin alkuperäisen Blondin koston. Pinkki, bimbo, höttöinen ja tuskastuttavan muka-hauska. Leffasta löytyy aika lailla kaikki uuteen kouluun saapuvista teinitytöistä kertovien elokuvien kliseet ilkikurisesta koulun suosituimmasta tytöstä lähtien, eikä tutuista aineksista ole saatu kokkailtua mitään tuoretta tai mielenkiintoista. Elokuva on vain väkisin helppojen rahojen perässä väännetty turhake, joka saa jopa alle puolentoista tunnin keston laahaamaan.

Harva elokuva saa minut jo ensimmäisten parin minuutin aikana painamaan pausea ja pohtimaan, että haluanko ihan oikeasti tuhlata seuraavat puolitoista tuntia tähän, mutta Blondien kosto onnistui siinä. Rossot ovat rooleissaan niin käsittämättömän teennäisiä, että minun teki saman tien mieli uppoutua sohvan sisään, järkyttävän myötähäpeän täyttäessä minut päästä varpaisiin. Elokuvan huumori se vasta vaivaannuttavan kornia onkin. Naurut jäivät nolliin, vaikka keskelle leffaa sullottu täysin irrallinen trampoliinikohtaus huvittaa kaikessa kamaluudessaan ja nopeutustehosteissaan. Kaikista turhauttavinta kuitenkin on, että tämän vaaleanpunaisen hattaran sisältä ei löydy mitään syvällisempää. Alkuperäinen elokuva oli pinkin kuorensa alla väkevä feministinen kannanotto, joka kommentoi oikeusjärjestelmän epäkohtia ja kaikissa heikkouksissaan Blondin kosto 2 sentään käsitteli eläinkokeiden epäeettisyyttä. Blondien kostossa ei ole mitään sisältöä. Se vain on, tylsistyttäen ja ärsyttäen läpi kestonsa ja unohtuen sitten toivottavasti pian mielestä.

Elokuvan ohjaaja Savage Steve Hollandin työ on todella ponnetonta, eikä häneltä löydy yhtään tyylitajua. Chad Gomez Creaseyn ja Dara Resnik Creaseyn työstämä käsikirjoitus menee kaiken aikaa siitä, mistä aita on matalin, eikä edes päähahmoihin ole jaksettu panostaa Annien esiintymiskammoa enempää, joka sekin toki ratkeaa tiukan paikan tullen kuin itsestään. Kaiken tämän päälle Blondien kosto on teknisesti surkea. Kuvaus, valaisu ja värimäärittely on kaikki hoidettu laiskasti vähän siihen suuntaan, mikä johtaa visuaalisesti paikoin jopa rumaan lopputulokseen. Leikkauskin on tönkköä, PowerPointia muistuttavine siirtymisineen ja nopeutettuine otoksineen. Sentään lavasteet ja asut ovat toimivat. John Codan säveltämät musiikit yrittävät parhaansa pitääkseen tekopirteää ilmapiiriä yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blondes, Yhdysvallat, 2009, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions, Type A Films, Brookwell-McNamara Entertainment, Dreayer-Papish Productions