Etsin sinut (I Will Find You - 2026) - sarja-arvostelu

ETSIN SINUT

I WILL FIND YOU

Luoja: Robert Hull

Näyttelijät: Sam Worthington, Britt Lower, Erin Richards, Logan Browning, Jonathan Tucker, Milo Ventimiglia, Peter Outerbridge, Chi McBride, Hugh Thompson, Madeleine Stowe, Aaron Ashmore, Kate Vernon, Tara Rosling, Darrin Baker, Ashton Cressman, Jasper Rainn Lawrence, Jefferson Brown, Tom Morton ja Clancy Brown

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 35 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 13

I Will Find You, eli suomalaisittain Etsin sinut perustuu Harlan Cobenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2023. Robert Hull kiinnostui Cobenin kirjasta ja teki diilin sen sovittamisesta televisiosarjan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Etsin sinut on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Cobenin alkuperäinen kirja ei ollut tuttu, mutta pidin tammikuussa ilmestyneestä, Cobenin kirjaan myös perustuvasta jännärisarjasta Verenperinnöstä (Run Away - 2026). Kiinnostuin siis, kun Netflix alkoi mainostaa toista saman kirjailijan työn adaptaatiota. Ryhdyinkin katsomaan Etsin sinut -sarjaa heti sen ilmestyttyä.

David Burroughs on joutunut vankilaan poikansa murhasta, mitä mies ei tehnyt. Viisi vuotta myöhemmin Davidin ex-vaimon sisko saapuu vankilaan vierailulle, mukanaan todiste siitä, että Davidin poika onkin yhä elossa. Davidin täytyy keplotella itsensä ulos vankilasta, selvittääkseen totuuden.

Avatar-elokuvista (2009-) tuttu Sam Worthington näyttelee David Burroughsia, joka löysi eräänä yönä pienen Matthew-poikansa julmasti murhattuna sängyssään. Kaikki todisteet viittasivat siihen, että David olisi ollut hirmuteon takana ja niinpä hänet passitettiin syyttömänä miehenä vankilaan. Kun viiden vuoden jälkeen käy ilmi, että Matthew onkin yhä elossa, Davidin täytyy keksiä keino päästä vapauteen ja selvittää asian todellinen laita. Worthington on varsin passeli valinta rooliinsa ja hän tulkitsee hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia hyvin. Viiden vuoden jälkeen David on alkanut hissuksiin hyväksyä kohtaloaan, mutta tieto pojan selviytymisestä tuo häneen uutta puhtia. Hahmo on mainio ja hänen haluaa nähdä todistamassa muut vääriksi ja saamassa poikansa takaisin.

     Sarjassa nähdään myös Erin Richards Davidin ex-vaimona Cherylinä ja Aaron Ashmore tämän uutena miehenä Ronaldina, Britt Lower Cherylin siskona Rachelina ja Milo Ventimiglia hänen ex-poikaystävänään Haydenina, Hugh Thompson Davidin isänä Lennynä, Jonathan Tucker Davidin parhaana ystävänä Adamina ja Peter Outerbridge tämän isänä, vankilaa johtavana Philipinä, sekä Chi McBride FBI-agentti Williamsina ja Logan Browning hänen tyttärenään, myöskin FBI:lle töitä tekevänä agentti Greerinä. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, joskin kukaan ei tee mitään erityisen isoa vaikutusta.

Etsin sinut sisältää erittäin hyvän pohjaidean potentiaalisesti tehokkaalle trillerille. Syytön mies viruu vankilassa poikansa murhasta, kunnes vihdoin joku saapuu paikalle todisteen kanssa siitä, että poika onkin yhä elossa. Kuka sieppasi Matthew'n? Kuka lavasti Davidin syylliseksi? Kenen lapsen ruumiin David löysi? Miksi tämä kaikki on tapahtunut? Muun muassa nämä kysymykset auttavat sarjaa nappaamaan katsojan saman tien koukkuunsa ja olin erittäin kiinnostunut selvittämään Davidin kanssa totuuden. Sarjan alkupää, missä David keplottelee itsensä ulos vankilasta, on myös onnistuneen jännittävä.

Mutta sitten sarja harmillisesti hieman lässähtää. Alun lupaava meno hiipuu, kun päästään vihdoin ulkomaailmaan ja selvitystyö pääsee oikeasti käyntiin. Jo sarjan puolenvälin tietämillä aloin tuumia, että kahdeksan jakson minisarjan sijaan Etsin sinut olisi todennäköisesti kannattanut tehdä elokuvaksi, koska tarinaa venytellään tarpeettomasti. Jännite ei jaksa kantaa ja valitettavasti paljastukset avausjakson esittämiin kysymyksiin olivat mielestäni toinen toistaan isompia pettymyksiä tai ihan vain epäuskottavia ja hölmöjä ratkaisuja. Sarja käynnistyy vahvasti, mutta heikkeni mielestäni jakso jaksolta. Lopputuloksena on aika keskinkertainen trilleri. Sääli.

Sarjan ohjaajat näyttävät ajoittain osaamistaan, mutta ongelmaksi käy Robert Hullin johtaman käsikirjoitustiimin työ, sekä pohjalla oleva Harlan Cobenin kirja. Sentään teknisesti Etsin sinut on pätevä. Sarja on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus kelvollista ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, joskin Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

I Will Find You, Yhdysvallat, 2026, Final Twist Productions, I Have An Idea Productions, Netflix Worldwide Productions, Take 5 Productions

Camp Rock (2008) - elokuva-arvostelu

CAMP ROCK

Ohjaus: Matthew Diamond

Näyttelijät: Demi Lovato, Joe Jonas, Meaghan Jette Martin, Alyson Stoner, Maria Canals-Barrera, Daniel Fathers, Julie Brown, Anna Maria Perez de Tagle, Jasmine Richards, Aaron Doyle, Jordan Francis, Roshon Fegan, Nick Jonas ja Kevin Jonas

Genre: komedia, musiikki

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 3

Camp Rock on Disney Channelin komediallinen musiikkielokuva. Alun perin päärooliin kaavailtiin Selena Gomezia, mutta kun hän kieltäytyi, osaan valikoitui tuolloin tuntematon Demi Lovato, joka oli esiintynyt Gomezin kanssa lapsena Barney & Friends -ohjelmassa (1992-2010). Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2007 ja lopulta Camp Rock esitettiin Disney Channelilla kesäkuussa 2008. Elokuva sai kriitikoilta nihkeän vastaanoton, mutta se oli iso hitti, jopa Disney Channelin toiseksi katsotuin elokuva, vain High School Musical 2:n (2007) jälkeen. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Camp Rockia, mutta nyt kun elokuvasarja on yllättäen saamassa kolmannen osan, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa aiemmat leffat.

Mitchie Torres pääsee unelmiensa kesäleirille Camp Rockiin, missä hän tapaa fanittamansa poikabändin laulajan, Shane Grayn.

Demi Lovato tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa Mitchie Torresina, teinityttönä, joka haaveilee laulamisesta, mutta jota vaivaa esiintymiskammo. Mitchien unelmana on jo pitkään ollut päästä musiikkipainotteiselle Camp Rock -kesäleirille ja tänä vuonna hänen unelmansa käy toteen, koska hänen pitopalvelua pyörittävä äitinsä (Maria Canals-Barrera) pestataan vastaamaan leirin ruoista. Mitchie on ihan toimiva päähenkilö ja Lovato on kelvollinen valinta rooliin, vakuuttaen tosin enemmän lauluäänellään kuin näyttelijänä. Canals-Barrera tekee parhaansa sen kanssa, ettei hänen hahmonsa pääse juuri puhumaan muusta kuin ruoasta.

     Elokuvassa nähdään myös Daniel Fathers leiriä vetävänä Brownina, Alyson Stoner, Meaghan Jesse Martin, Anna Maria Perez de Tagle ja Jasmine Richards leiriä käyvinä Caitlynina, ylimielisenä Tessinä ja tämän hännystelijöinä Ellana ja Peggynä, sekä tuolloin suurta suosiota nauttineet Jonasin veljekset Joe, Nick ja Kevin Connect 3 -poikabändin triona Shanena, Natena ja Jasonina. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Shane oli perheen ainoa lapsi ja soololaulaja, mutta kun Joe Jonas pestattiin rooliin, Disney halusi kaksi muutakin veljestä mukaan, nostattamaan leffan potentiaalista suosiota. Sivunäyttelijöistä oikeastaan vain Fathers on pätevä osassaan. Martin, de Tagle ja Richards ovat aika heikko kopio Mean Girlsin (2004) vastaavasta tyttökolmikosta, eikä Martinista löydy samaa karismaa kuin kyseisen leffan trion johtajasta Rachel McAdamsista. Jonasin veljekset vaikuttavat lähinnä esittävän karikatyyreja itsestään. Joe on aika puupökkelö, Kevin luulee olevansa hauskempi kuin onkaan ja Nick on ymmärrettävästi ainoa kolmikosta, jonka leffaura on poikinut oikeasti muutakin kuin Disney-rooleja.

Jos olette seuranneet viime aikoina arvostelujani, olette todennäköisesti huomanneet, että olen arvostellut läpi Disney Channelin huippusuosittuja High School Musical -elokuvia (2006-2008). Olin ollut lapsena todella skeptinen niitä kohtaan ja katsoin ne vasta hiljattain ensi kertaa ja suureksi yllätyksekseni pidin erityisesti alkuperäiselokuvasta. Se oli viihdyttävä ja hauska, siitä löytyi hyvää sanottavaa koulumaailman lokeroiden rikkomisesta ja se sisälsi tarttuvia lauluja. Toivoin, että Camp Rock olisi voinut olla vastaava positiivinen yllätys, mutta ei. Tämä leffa ei tarjonnut minulle oikeastaan mitään.

Camp Rock on selvästi tehty juuri päättyneen High School Musical -trilogian yleisölle ja se sisältää paljon samoja juttuja, mutta heikommin tehtynä. Hahmot ovat latteampia, Tessistä ei löydy samaa ärsyttävää riemastuttavuutta kuin Sharpaysta ja Lovaton ja Joe Jonasin väliltä ei löydy yhtä hyvää kemiaa kuin Zac Efronilta ja Vanessa Hudgensilta. Tähän vaikuttaa toki paljon se, että Lovato oli vielä alaikäinen elokuvaa tehdessä. Siinä, missä High School Musicalin tietty tekopirteys ja ylienergisyys toimi, tässä vastaava ilmapiiri tuntuu vain väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta. Tarinan epäuskottavuudet häiritsevät enemmän, lopun ratkaisut ovat jopa aika korneja, eivätkä elokuvan kappaleetkaan olleet mielestäni kummoisia. Jonasin veljesten esittämä Play My Music on ihan tarttuva, mutta sanoituksiltaan aika naiivi. Tiedän toki, etten kolmekymppisiäni lähestyvänä miehenä ole todellakaan leffan kohderyhmää, mutten toisaalta kuulunut High School Musicalinkaan kohderyhmään ja voin katsoa sen sujuvasti uudelleen. Camp Rockia minun ei tarvitse nähdä enää toiste.

Elokuvan on ohjannut Matthew Diamond, joka on ohjannut lähinnä yksittäisiä jaksoja eri komediasarjoista. Diamondin työ tuntuu samanaikaisesti laiskalta, mutta myös teennäisen energiseltä. Karin Gistin, Regina Hicksin, Julie Brownin ja Paul Brownin työstämä käsikirjoitus ei ole kaksinen, oli kyse sitten tarinakaaresta ja sen yksityiskohdista tai dialogista. Se jää myös sanomaltaan paljon ohkaisemmaksi kuin High School Musical. Teknisesti Camp Rockista huokuu, että se tehtiin pikaisesti ja suoraan Disney Channelille. Leirin lavasteet ovat mainiot ja puvustus on oivallista, mutta kuvaus, leikkaus ja äänityöskentely tuntuvat ajoittain kiirehdityiltä. Musiikkiesitysten toteutukseen on sentään panostettu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Camp Rock, Yhdysvallat, Kanada, 2008, Disney Channel, Sudden Motion Productions, Alan Sacks Productions

Gary (2026) - spesiaaliarvostelu

GARY

Ohjaus: Christopher Storer

Näyttelijät: Ebon Moss-Bachrach, Jon Bernthal, Gillian Jacobs ja Marin Ireland

Genre: draama

Kesto: 1 tunti

Ikäraja: 16

Christopher Storerin luoma draamakomediasarja The Bear nousi suureen suosioon, kun sen palkittu ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä kesällä 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Sarjan näyttelijät Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal olivat alkaneet ideoimaan hahmoilleen omaa sivuseikkailua ja kaksikko esitteli ideansa Storerille, joka innostui. Kuvaukset käynnistyivät neljännen kauden kuvausten päätyttyä ja Gary-nimen saanut erityisjakso julkaistiin toukokuussa. Itse pidin valtavasti The Bearin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta kolmas ja neljäs kausi tuottivat pienoiset pettymykset. Minun on ollut tarkoitus katsoa Gary sen yllätysjulkaisusta lähtien, mutta vasta päivää ennen The Bearin viidennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua pääsin vihdoin siirtymään tuumasta toimeen.

Jimmy-setä lähettää Mikeyn ja Richien hoitamaan bisneksiään Indianan Garyyn, samalla kun Richie jännittää tyttärensä pian alkavaa syntymistä.

Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal palaavat rooleihinsa parhaiksi kavereiksi Richard "Richie" Jerimovichiksi ja Michael "Mikey" Berzattoksi. Ennen varsinaisen The Bear -sarjan tapahtumia sijoittuvassa erityisjaksossa Richie ja Mikey saavat Jimmy-sedältään työkeikan Indianassa sijaitsevassa Gary-kaupungissa, juuri kun Richien vaimo Tiffany (Gillian Jacobs) valmistautuu synnyttymään pariskunnan esikoislapsen. Ensimmäistä kertaa jo The Punisher -sarjassa (2017-2019) yhdessä näytelleet Moss-Bachrach ja Bernthal ovat jälleen huippuvedossa rooleissaan, tulkiten väkevästi hahmojensa pintapuoleisesti loistavia välejä, kunnes matkan varrella todelliset tuntemukset nousevat pintaan.

Gary osoittautui erittäin mainioksi lisäykseksi The Bearin maailmaan ja hyväksi alkupalaksi tulevaa finaalikautta odotellessa. Tämä jakso ei tosin liity ruoanlaittoon, vaikka kaksikko pysähtyykin matkansa varrella niin pikaruokamestassa kuin baarissa. Tunnin mittainen erityisjakso rakentuu täysin näiden kahden hahmon dynamiikan varaan. Moss-Bachrach ja Bernthal eivät vakuuta vain näyttelijöinä, vaan myös käsikirjoittajina, sillä matka on täynnä erinomaista dialogia. Pitkään hahmot puhuvat niitä näitä ja heittelevät omia sisäpiirivitsejään, mutta mitä pidemmälle reissu etenee, sitä synkemmiksi jutut muuttuvat. Loppusuora vetää onnistuneesti hiljaiseksi, kun Mikeyn piinattu mieli pääsee tosissaan vauhtiin. Gary on jälleen osoitus siitä, miksi The Bearia pidetään yhtenä 2020-luvun parhaista ja mielenkiintoisimmista sarjoista, minkä lisäksi sen viimeiset sekunnit jättävät katsojan odottamaan entistä enemmän päätöskauden näkemistä.

Erityisjakson ohjauksesta vastaa sarjan luoja Christopher Storer, jolla on selvästi täysi luotto pääduon taitoihin. Storer antaa Moss-Bachrachin ja Bernthalin toteuttaa vapaasti itseään, rakentaen samalla sopivasti yhä epämukavammaksi käyvää tunnelmaa. Teknisestikin Gary on mainio. Kameratyöskentely on taitavaa ja filmille kuvaaminen luo jaksolle rakeisuudessaan täydellisen muistomaisen ilmeen. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2026

Lähteet: spesiaalin tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja spesiaalin juliste www.imdb.com

Gary, Yhdysvallat, 2026, FX Productions

Supergirl (2026) - elokuva-arvostelu

SUPERGIRL

Ohjaus: Craig Gillespie

Näyttelijät: Milly Alcock, Eve Ridley, Matthias Schoenaerts, Jason Momoa, David Krumholtz, Emily Beecham, Ferdinand Kingsley, Diarmaid Murtagh ja David Corenswet

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Supergirl perustuu samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1959 ja kyseessä on DC:n uuden elokuvauniversumin toinen elokuva. Hahmo oli aiemmin nähty Helen Slaterin esittämänä elokuvassa Supertyttö (Supergirl - 1984), Melissa Benoistin esittämänä televisiosarjassa Supergirl (2015-2021) ja Sasha Callen esittämänä elokuvassa The Flash (2023). Callen oli tarkoitus tähdittää omaakin elokuvaansa, mutta kun James Gunn ja Peter Safran perustivat DC Studiosin ja ottivat päävastuun DC:n sarjakuviin perustuvista elokuvista ja sarjoista, vanhat suunnitelmat peruttiin. Gunn ja Safran paljastivat, että työn alla oli filmatisointi Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta (2021-2022). Päärooliin olivat ehdolla Emilia Jones, Cailee Spaeny ja Meg Donnelly, kunnes roolin nappasi Milly Alcock, joka teki ensiesiintymisensä hahmona viimevuotisessa Superman-elokuvassa (2025). Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025, sarjakuvaa mukaillen työnimellä "Supergirl: Woman of Tomorrow" ja nyt yksinkertaistetusti Supergirl saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut pääasiassa positiivinen tämän uuden DC-universumin suhteen. Pidin viime vuoden Supermanista ja mielsin nopeasti nähdyn Supergirl-tulkinnan kiinnostavan erilaiseksi. Kävinkin optimistisena katsomassa Supergirlin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa, luettuani edellisiltana puolet Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Syntymäpäiväänsä Krypto-koiransa kanssa toisella planeetalla juhliva Kara Zor-El päätyy auttamaan nuorta tyttöä Ruthyeta, joka haluaa kostaa perheensä murhanneelle Krem of the Yellow Hillsille. Karalla on nimittäin myös oma kana kynittävänään Kremin kanssa.

Milly Alcock palaa rooliinsa Kara Zor-Eliksi, eli Supergirliksi, näyteltyään hahmoa pikaisesti Supermanissa. Kuten kyseisessä leffassa jo nähtiin, tämä Kara ei ole superserkkunsa kaltainen sinisilmäinen sankari, vaan viinaan päin kallellaan oleva ja sarkasmiin turvautuva masentunut nuorukainen. Toisin kuin jo vauvana Maahan päätynyt Kal-El, joka kasvoi rakastavassa perheessä, Kara joutui todistamaan kotiplaneettansa Kryptonin tuhon, eivätkä siitä syntyneet haavat ole jättäneet häntä rauhaan. Alcock tulkitsee mainiosti hahmonsa vaikeaa mielenmaisemaa, minkä lisäksi Karalle kirjoitettu kasvutarina Supergirliksi on onnistunut ja piristävän erilainen kuin tavanomaisimmat supersankarien alkuperäkertomukset.

    Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori tyttö Ruthye Marie Knoll (Eve Ridley), joka näki perheensä murhan julman Krem of the Yellow Hillsin (Matthias Schoenaerts) kynsissä ja pyytääkin Karalta apua miehelle kostamisessa, sekä yksinäinen susi Lobo, jota näyttelee edellisessä DC-leffauniversumissa Aquamania esittänyt Jason Momoa. Ridley on kelpo valinta osaansa ja Ruthye toimii hyvänä vastaparina Karalle. Schoenaerts on sopivan iljettävä Kreminä, mutta en lämmennyt yhtään sarjakuvasta reippaasti poikkeavalle niittinaama-ulkonäölle. Lobon näkemistä odotin paljon, mutta harmillisesti hahmo jäi tässä mielestäni aika vaisuksi ja Momoa tuntui esittävän liialtikin sitä samaa renttua, millaisena hänet nähdään jatkuvasti muissa elokuvissa. Nyt hänellä vain oli enemmän meikkiä naamassa.

Supergirl oli mielestäni hieman ristiriitainen elokuva, jossa oli selvät hyvät puolensa, mutta myös aspekteja, jotka jättivät toivomisen varaa. Leffan onnistumiset löytyvät sen pääkaksikosta, Karasta ja Ruthyesta, joiden dynamiikka toimii mainiosti pitkin elokuvaa. Aluksi Kara haluaisi hoitaa Kremin etsimisen yksin, mutta hissuksiin ottaa tytön siipiensä alle ja alkaa muuttua sellaiseksi sankariksi, jollaista Ruthye hänestä halajaisi. Ruthyen kautta Kara myös pystyy hyvin heijastelemaan sitä, millainen hän haluaisi olla. Takaumat Kryptonilla Karan lapsuudesta ovat kanssa oivallisia ja tuovat sopivasti syvyyttä hahmoon.

Se, missä Supergirl kuitenkin takeltelee, on se tavanomaisempi supersankaripuoli. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin alkupäässään, kun Kara on lähinnä krapulassa, mistä saadaan ihan hupaisaa huumoria. Suuri osa toimintakohtauksista ovat kuitenkin valitettavan yhdentekevää mäiskettä, mistä ei löydy jännitettä ja mitkä eivät jää edes mieleen päheinä tai luovina. Taistelut myös toistavat tylsästi sitä tuttua James Gunn -kaavaa, eli jokin vanha hittibiisi pistetään soimaan taustalla, samalla kun kamera pyörii hahmojen ympärillä, kun taustalla räjähtelee ja pahiksia lentää sinne ja tänne. Erityisen laiskaa tästä tekee se, ettei Gunn ole edes ohjannut elokuvaa. Periaatteessa Supergirl oli mielestäni siis heikoimmillaan ja tylsimmillään, kun se oli vauhdikkaammillaan ja eniten taas pidin näkemästäni, kun elokuva rauhoittui syventämään päähenkilöitään. Nämä kohtaukset tuovat tarvittavaa tunnetta ja sydäntä peliin, pelastaen muuten aika keskinkertaisen avaruusseikkailun.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka edellisistä leffoista I, Tonyasta (2017), Cruellasta (2021) ja Dumb Moneysta (2023) pidin aika paljonkin. Supergirlin kohdalla miehen työ on kuitenkin ailahtelevampaa. Ana Nogueiran käsikirjoitus toimii pääasiassa oivallisesti ja onkin sääli, ettei Gillespie saa siirrettyä sitä valkokankaille sen kaipaaman potkun kera. Supergirl on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja pidin todella paljon siitä, että monet avaruusoliot on toteutettu vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin. Digitehosteiden taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen ja videopelimäiseen, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Claudia Sarne väläyttelee hetkellisesti oivallisia aikaansaannoksiaan ja onkin harmi, että naisen musiikit hukutetaan turhan usein eri artistien ja yhtyeiden biisien alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Supergirl, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, The Safran Company, Troll Court Entertainment

Voicemails for Isabelle (2026) - elokuva-arvostelu

VOICEMAILS FOR ISABELLE

Ohjaus: Leah McKendrick

Näyttelijät: Zoey Deutch, Nick Robinson, Harry Shum Jr., Leah McKendrick, Lukas Cage, Nick Offerman, Toby Sandeman, Megan Danso, Gil Bellows, Tanis Dolman ja Ciara Bravo

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

Voicemails for Isabelle on Netflixin uusi romanttinen komedia. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2019, jolloin sen päätähtenä oli tarkoitus nähdä Hailee Steinfeld, ohjaajana piti toimia Sharon Maguire ja leffan oli tarkoitus tulla teattereihin Sonyn levittämänä. Projekti ajautui kuitenkin Netflixille uuden työryhmän kera. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Voicemails for Isabelle on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut järin kiinnostunut elokuvasta, mutta päätin silti antaa sille juhannusviikonloppuna mahdollisuuden.

Jillin sisko Isabelle menehtyy syöpään ja tapana käsitellä suruaan Jill jatkaa ääniviestien lähettämistä siskonsa numeroon. Jill ei kuitenkaan tiedä, että Isabellen puhelinnumero on siirtynyt uudelle käyttäjälle, Wesille, joka hissuksiin rakastuu Jilliin, kuunnellessaan naisen viestejä.

Zoey Deutch näyttelee Jilliä, San Franciscossa asuvaa ja kokin urasta haaveilevaa naista, jolla on varsin hektinen elämä. Elämänsä monenlaisista sotkuista Jill soittaa päivittäin syöpää sairastavalle siskolleen Isabellelle (Ciara Bravo), joka on sairautensa takia jumissa kotonaan. Kun Isabelle lopulta menehtyy, kuolema murskaa Jillin. Vanhoista tavoista ei kuitenkaan pääse eroon, vaan Jill lähettää edelleen ääniviestejä, joissa hän selittää päiviensä kulkua... tietämättä että Isabellen numero on siirtynyt Wesille, texasilaiselle kiinteistönvälittäjälle, jota näyttelee Nick Robinson, joka on muuten Deutchin vanha koulukaveri high schoolista. Wesin päivien huippuhetkiksi muodostuu näiden ääniviestien kuuleminen ja hän rakastuukin hissuksiin Jilliin, tietämättä edes miltä nainen näyttää. Deutch ja Robinson ovat oivalliset rooleissaan. Deutch heittäytyy erittäin mainiosti osaansa Jillinä, tulkiten hyvin hahmonsa monia tunteita. Heidän väliltä löytyy myös hyvin kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Gil Bellows ja Tanis Dolman Jillin ja Isabellen vanhempina, Nick Offerman Jillin pomona, eksentrisenä kokki Bastienina, Lukas Gage ja Megan Danso Jillin kanssa samassa ravintolassa työskentelevinä Arthurina ja Zellana, Toby Sandeman deittailupodcastia pitävänä Tylerina, sekä Harry Shum Jr. ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Leah McKendrick Wesin ystäväpariskuntana Andyna ja Breedana. Sivunäyttelijöistä paras on Offerman, joka on täydellinen valinta itseään aivan liian korkeassa arvossa pitäväksi, kameroiden edessä herttaiselta vaikuttavaksi, mutta todellisuudessa inhottavasti käyttäytyväksi ja surkeaa ranskalaiskorostusta mongertavaksi Bastieniksi.

Jollain tavalla rakastamaansa läheistään sureva nainen lähettää viestejä edesmenneen läheisensä numeroon, tapana käsitellä suruaan, vain jotta viestit päätyvätkin jonkun miehen uuteen puhelimeen ja hissuksiin mies rakastuu naiseen näiden viestien myötä ja päättää tavata hänet. Hmm, jos tämä kuulostaa tutulta, olet todennäköisesti nähnyt muutaman vuoden takaisen romanttisen komedian Love Againin (2023). Jopa se pakollinen draamantynkä, eli että kun hahmot kohtaavat, viestit saanut mies ei paljasta totuutta siitä mistä naisen tuntee, mikä muodostuu tietty myöhemmin ongelmaksi, on periaatteessa sama molemmissa elokuvissa. Mutta siinä, missä Love Again taantui myötähäpeälliseksi Celine Deonin mainostempuksi, Voicemails for Isabelle on itse asiassa jopa varsin toimiva ja jopa hieman tunteikas elokuva, hyödyntäen samanlaista juonta onnistuneemmin.

On Voicemails for Isabellessakin ongelmansa. Esimerkiksi mielestäni leffan komediaosasto oli toisinaan liian noloon koheltamiseen nojaavaa ja sen enempää spoilaamatta sanon vain, että loppuratkaisu kulkee sitä kliseisintä latua, kun elokuvalla olisi mahdollisuus tehdä jotain rohkeampaa. Tästä huolimatta pidin näkemästäni. Jillin ja Isabellen vahva sisaruussuhde rakennetaan hyvin heti kättelyssä, jolloin Isabellen kuolema tuntuu katsojastakin aidosti pahalta. Deutchin ja Robinsonin kemian ansiosta Jillin ja Wesin kohtaukset nostavat hymyn huulille, vaikka takaraivossa jyskyttääkin tieto siitä, että jossain kohtaa Jillille paljastuu se, että Wes ei ollut rehellinen siitä, miksi saapui San Franciscoon. Epätasaisuuksineenkin Voicemails for Isabelle on oikein kelvollinen romanttinen komedia, jonka katsoo ainakin kerran sujuvasti.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa tosiaan Breedaa näyttelevä Leah McKendrick, jonka työ jää mielestäni ailahtelevaksi, mutta silti leffa yltää plussan puolelle. Erityisesti jäin toivomaan, että McKendrick ei olisi vienyt elokuvaa loppuun sitä kaikista ilmiselvintä reittiä, vaan olisi uskaltanut revitellä genrelle poikkeuksellisemmin. Teknisesti Voicemails for Isabelle on mainio. Elokuva on osaavasti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa hyvin ja äänityöskentelykin on oivallista Este Haimin ja Amanda Yamaten säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Voicemails for Isabelle, Yhdysvallat, 2026, Escape Artists, Netflix Studios, Sony Pictures Releasing

The Legend of Korra, kausi 1: Ilma (The Legend of Korra - Book One: Air - 2012) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 1: ILMA

THE LEGEND OF KORRA - BOOK ONE: AIR

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Mindy Sterling, Kiernan Shipka, Steve Blum, Dee Bradley Baker, Logan Wells, Darcy Rose Byrnes, Lance Henriksen, Daniel Dae Kim ja Clancy Brown

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animoitu fantasiasarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) oli ylistetty menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Alun perin työnimellä "Avatar: Legend of Korra" käynnistyneen projektin oli tarkoitus olla pelkkä yhden kauden mittainen minisarja. Ideat kuitenkin paisuivat tekijäkaksikon mielessä ja lopulta he saivat Nickelodeon-kanavan suostumaan isompaan sarjaan, vaikka aluksi kanava oli huolissaan, että naispäähenkilöllä sarja ei saisi korkeita katsojalukuja. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin, kun sarja kulki vielä nimellä "The Last Airbender: Legend of Korra" ja lopulta ytimekkäämmin ihan vain The Legend of Korra alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012. Itse katsoin lapsena alkuperäistä Avataria ja pidin siitä valtavan paljon. Ennen Netflixin näyteltyä versiota katsoin sarjan vihdoin alusta loppuun ja se nousi edelleen suosikkisarjojeni joukkoon. Kun pääsin kuulemaan sarjan musiikkeja livekonsertissa Helsingin Jäähallissa ja nyt kun sekä uusi animaatioelokuva Avatar Aang: The Last Airbender (2026), kuten myös uusi animaatiosarja Avatar: Seven Haves ovat tulossa, päätin vihdoin katsoa myös The Legend of Korran.

On kulunut 70 vuotta siitä, kun avatar Aang päihitti Tulen valtiaan Ozain ja palautti rauhan maailmaan. Aangin kuoltua on syntynyt uusi avatar, vedentaitaja nimeltä Korra. Teini-ikäisenä Korra matkustaa Republic Cityyn, oppimaan ilmantaitoa Aangin pojalta, kun hän kohtaa Ekvalistit ja heitä johtavan Amonin, joka osaa poistaa ihmisiltä kyvyn hallita elementtejä.

The Legend of Korra ei tosiaan jatka avatar Aangin ja tämän kavereiden seikkailuja, vaikka hahmot esiintyvätkin avauskaudella muutamassa takaumassa. Kuten jo alkuperäissarja Avatarissa kävi selväksi, uusi avatar syntyy, kun edellinen on kuollut. Aang on siis valitettavasti jo menehtynyt tämän sarjan alussa ja uusi avatar on syntynyt vesiheimoon. Tämä Korra-tyttö (äänenä Janet Varney) on seikkailunhaluinen nuorukainen, joka on teini-ikään mennessä onnistunut jo oppimaan tulen ja maan veden lisäksi, mutta rauhallisuutta vaativa ilma tuottaa hänelle yhä suuria vaikeuksia. Korra on tykättävä uusi avatar, jonka seikkailuun lähtee ihan mielellään, vaikkei hänelle olekaan asetettu samanlaista selvää missiota, kuten edeltäjälleen, jonka vastuulla oli koko maailman pelastaminen.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Aangin poika Tenzin (J. K. Simmons), hänen vaimonsa Pema (Maria Elizabeth Sheldon Bamford), heidän lapsensa Meelo (Logan Wells), Jinora (Kiernan Shipka) ja Ikki (Darcy Rose Byrnes), tulentaitajaveljekset Mako (David Faustino) ja Bolin (P. J. Byrne), Makon tyttöystävä Asami (Seychelle Gabriel), Tophin tytär, päällikkö Beifong (Mindy Sterling), poliitikko Tarrlok (Dee Bradley Baker), sekä Amon (Steve Blum), joka pitää elementtien hallitsijoita ja erityisesti avataria tavan kansan sortajina ja johtaakin Ekvalisteiksi kutsuttua ryhmää, joka aikoo poistaa kaikilta kyvyn hallita elementtejä. Amon on mielenkiintoinen pahis, sillä tämän pointtia voi jopa ymmärtää, eikä hän vaikuta vain haluavan hallita maailmaa. Muuten sivuhahmot ovat aika unohdettavia tyyppejä, eivätkä vaikkapa tulentaitajaveljekset Mako ja Bolin tarjoa samanlaista lisäystä päätrioon avatarin rinnalle kuin alkuperäissarjan sisarukset Katara ja Sokka.

Valitettavasti The Legend of Korra ei ainakaan ensimmäisellä tuotantokaudellaan onnistunut tekemään erityisempää vaikutusta ja se jäi kauas alkuperäisen Avatarin mestarillisuudesta. Ja ei, kyse ei ole siitä, että näin miehenä en haluaisi katsoa naispuolisen sankarin seikkailuja, kuten Nickelodeonilla pelättiin. Korra on oiva päähenkilö ja mukavan erilainen kuin Aang, joka pakoili aluksi suurta vastuutaan, mutta otti itseään niskasta kiinni opetellakseen loput elementit ja pelastaakseen maailman diktaattorimaiselta Ozailta. Ongelma on lähinnä siinä, että The Legend of Korran tarina ei yksinkertaisesti ole läheskään niin mukaansatempaava ja koukuttava kuin Avatarin. Tähän vaikuttaa erityisesti se, että siinä missä Avatarissa katsoja oli heti perillä siitä, mikä oli vaakalaudalla ja mikä Aangin kohtalo on, nyt rauhan aikana Korralle ei saada uutena avatarina laadittua selvää tehtävää ja tarkoitusta. Toki hiljalleen esiin nousee Amon ja hänen joukkonsa, jotka luovat kiinnostavan moraalisen pohdinnan elementtien taitajien ja tavallisen kansan vastakkainasettelusta, mutta eipä tässäkään mennä sellaisiin syvyyksiin kuin Avatar meni kypsien teemojensa parissa. Vielä kun suuri osa kaudesta käytetään kisoihin eri elementintaitajien kesken, sekä romanttiseen neliödraamaan Korran, Bolinin, Makon ja Asamin välillä, kausi lipsuu vähän väliä tylsemmille laduille, kadottaen jännitteen. 

Jos jotain pidin erityisen mielenkiintoisena The Legend of Korrassa, niin sitä miten sarja käsittelee tuttua maailmaansa. Yleensä fantasiatarinoissa nämä maailmat eivät kehity ja vaikkapa J. R. R. Tolkienin kertomuksissa Keski-Maa pysyy samanlaisena vuosituhannesta toiseen. The Legend of Korrassa on kuitenkin päätetty lähestyä kulunutta aikaa realistisemmasta vinkkelistä. Kuten tosielämässä maailma on muuttunut villisti 70 vuodessa, myös tässä tämä satumaailma on kokenut reippaita muutoksia. Maailma on yhä tunnistettavissa, mutta esimerkiksi teknologian kanssa on tehty reippaita hyppyjä eteenpäin. Jos itse tarinaan olisi panostettu samalla lailla kuin tämän maailman kehittämiseen, voisi The Legend of Korra päästä lähelle Avatarin loistoa, mutta tällaisenaan se jää harmillisen keskiverroksi jatkotarinaksi, joka ei edes juuri innosta katsomaan lisää.

Visuaalisesti The Legend of Korra toimii kuitenkin oivallisesti. Piirrosjälki näyttää hyvältä ja hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana. Taustat ovat usein pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten näteistä luontomaisemista tai edellisen sarjan lokaatioita modernimmasta Republic Citystä. Myös värien ja varjojen käyttö on pätevää. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Benjamin Wynnin säveltämät musiikit säestävät seikkailua menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

Over Your Dead Body (2026) - elokuva-arvostelu

OVER YOUR DEAD BODY

Ohjaus: Jorma Taccone

Näyttelijät: Jason Segel, Samara Weaving, Timothy Olyphant, Juliette Lewis, Keith Jardine, Paul Guilfoyle, Jake Curran, Andy Cohen, Iina Kuustonen, André Eriksen, Ilkka Villi ja Kumail Nanjiani

Genre: komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 18

Over Your Dead Body on uudelleenfilmatisointi norjalaisesta kauhukomediasta Aina kuolemaan asti (I onde dager) vuodelta 2021. Jo ennen alkuperäiselokuvan julkaisua, sen ohjaaja Tommy Wirkola ilmoitti tekevänsä siitä englanniksi uuden version. Kuitenkin vuonna 2024 Wirkola jättäytyi pelkäksi tuottajaksi, kun taas The Lonely Island -ryhmästä tuttu Jorma Taccone korvasi hänet ohjaajana. Elokuva kuvattiin loppuvuodesta 2024 täällä Suomessa, Tampereella ja maailmanensi-iltansa Over Your Dead Body sai South by Southwest -elokuvafestivaaleilla Texasissa. Nyt leffa on julkaistu Amazon Prime Videon suoratoistopalvelun valikoimaan. Itse kiinnostuin projektista heti kun kuulin, että Suomessa kuvataan jälleen uutta amerikkalaistuotantoa. Minua harmittikin kun Over Your Dead Body ei saanut täällä teatterijulkaisua, mutta katsoin elokuvan pian huomattuani sen saapuneen Prime Videoon.

Dan ja Lisa matkaavat viikonlopuksi mökille, näennäisesti korjatakseen pitkään rappeutuneen avioliittonsa. Todellisuudessa Dan suunnittelee murhaavansa Lisan, yrittäen saada sen näyttämään onnettomuudelta. Danin juonittelut menevät kuitenkin pilalle monesta eri syystä...

Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Jason Segel ja Ready or Not -kauhukomedioista (2019-2026) tuttu Samara Weaving näyttelevät aviopari Dan ja Lisa Burtonia, joiden rakkaus on romahtanut aikapäiviä sitten. Dan on entinen elokuvaohjaaja, joka pääsee enää tekemään lähinnä mainoksia, kun taas Lisa on näyttelijä, jonka teatteriura ei oikein ota tuulta siipiensä alle. Pariskunta purkaa katkeroituneita tunteitaan päivittäin toisiinsa ja Dan on päättänyt, että nyt hän on saanut tarpeekseensa. Avioeron sijaan Dan tosin on laatinut juonen Lisan murhaamiseksi heidän kesämökillään. Segel ja Weaving ovat mainioita rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojensa pitkään kestänyttä inhoa toisiaan kohtaan. Vielä paremmaksi heidän roolisuorituksensa muuttuvat elokuvan edetessä ja mökkiviikonlopun eskaloituessa entistä hurjempiin mittoihin.

Over Your Dead Body on toki uudelleenfilmatisointi muutaman vuoden takaisesta norjalaiselokuvasta, joten kyseisen leffan nähneille tämä jenkkiversio ei todennäköisesti tarjoa mitään yllätyksiä. Mutta jos et minun tapaani ole nähnyt Wirkolan Aina kuolemaan asti -elokuvaa, suosittelen katsomaan Over Your Dead Bodyn mahdollisimman sokkona ja sen takia pyrinkin tässä arvostelussa puhumaan sen tapahtumista niin ympäripyöreästi kuin pystyn. Danilla on omat hurjat motiivinsa vaimonsa viemiseksi mökille viikonlopuksi, mutta tämä reissu sisältää runsaasti mojovia käänteitä, jotka jaksavat niin yllättää kuin naurattaa läpi leffan keston.

Sen lisäksi, että tarina jaksaa vedellä mattoa katsojan jalkojen alta tasaisin väliajoin, kääntämällä tilanteita nurinkurin tai sekoittamalla pakkaa ulkoisilla tekijöillä, myös tunnelma on kohdillaan. Over Your Dead Body on mustalla huumorilla höystetty trilleri ja leffa osaakin olla niin synkällä tavalla hauska kuin aika jännittävä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa hujauksessa, eikä kestänyt kauaa, kun minua oikeasti turhautti, ettei elokuvaa älytty tuoda Suomen teattereihin - onhan se kuvattu Tampereella ja Ylöjärvellä. Suomalaisille katsojille mukana onkin pari vekkulia lisäyllätystä, enkä puhu vain paikallisille tutuista lokaatioista ja maisemista...

Tommy Wirkolan jättäydyttyä uudelleenfilmatisoinnissa pelkän tuottajan asemaan, ohjaajaksi valikoitui tilalle Jorma Taccone, joka muistetaan The Lonely Island -sketsimusiikkiryhmästä, sekä hulvattomasta Popstar: Never Stop Never Stopping -elokuvasta (2016). Taccone tasapainottelee hyvin huumorin ja jännitteen välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti. Teknisestikin Over Your Dead Body on mainio ja lopputekstien mukaan ilahduttavan iso osa työryhmästä olivat paikallisia. Elokuva on osaavasti kuvattu ja Suomen nättejä metsä- ja järvimaisemia katselee enemmän kuin mielellään. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja niin maskeeraukset kuin tehosteet äityvät koko ajan verisemmiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Matthew Comptonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Over Your Dead Body, Yhdysvallat, 2026, XYZ Films, 74 Entertainment, 87North, IPR.VC, Resolute Films