Scary Movie (2026) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE

Ohjaus: Michael Tiddes

Näyttelijät: Anna Faris, Marlon Wayans, Regina Hall, Shawn Wayans, Olivia Rose Keegan, Cameron Scott Roberts, Savannah Lee Nassif, Dave Sheridan, Cheri Oteri, Gregg Wayans, Ruby Snowber, Sydney Park, Benny Zielke, Lochlyn Munro, Kim Wayans, Chris Elliott, Jon Abrahams, Damon Wayans Jr., Heidi Gardner, Kenan Thompson, Teyana Taylor, Deon Cole, Carmen Electra, Kai Cenat, Anthony Anderson ja Shaquille O'Neal

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuparodia Scary Movie (2000) oli kriitikoiden vaisusta vastaanotosta huolimatta taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisestä elokuvasta vastanneet Wayansin veljekset pakotettiin kiirehtimään Scary Movie 2 (2001) elokuvateattereihin ja veljekset olivat lopulta niin tyytymättömiä kohteluunsa, että jättivät väliin Scary Movie 3:n (2004), Scary Movie 4:n (2006) ja Scary Movie 5:n (2013). Elokuvasarjan luultiin olevan jo ohi, samalla kun parodialeffojen suosio kuoli vuosikymmenen vaihtuessa. Kuitenkin vuonna 2024 Miramax-yhtiö ilmoitti kuudennen Scary Movien olevan tekeillä ja että Wayansin veljekset palaisivat tekemään leffan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2025 ja siihen tehtiin lisäkuvauksia vielä tämän vuoden huhtikuussa, lisäämään sketsejä tuoreemmista elokuvista. Nyt yksinkertaisesti nimetty Scary Movie on saapunut elokuvateattereihin ja itse olin jopa aika innostunut leffan näkemisestä. Pidän alkuperäisestä elokuvasta ja miellän vitosta lukuun ottamatta jatko-osatkin hauskoiksi. Traileri näytti hupaisalta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa uuden Scary Movien heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kun uusi Ghostface-murhaaja hyökkää Cindy Campbellin tyttären kimppuun, Cindyn täytyy lyöttäytyä yhteen vanhojen ystäviensä ja uusien tuttavuuksien kanssa, selvitäkseen elossa.

Alkuperäisen Scary Movie -elokuvan vanha jengi on taas kasassa. Anna Faris nähdään Cindy Campbellina, joka selviytyi teininä Ghostfaceksi pukeutuneiden murhaajien kynsistä ja onkin unohtanut jopa omat lapsensa, Saran (Olivia Rose Keegan) ja Wednes... ei kun siis Tuesdayn (Savannah Lee Nassif), valmistautuessaan murhaajan vääjäämättömään paluuseen. Brenda (Regina Hall) selvittelee keski-iänkriisiään hengailemalla koulujen pihoilla ja haluaa, että kaikki kutsuisivat häntä nimellä "Ma". Ray (Shawn Wayans) yrittää vakuutella heterouttaan, vaikka miehen homous puskee läpi kaiken aikaa, kun taas Shorty (Marlon Wayans) on sama vanha pilviveikko kuin ennenkin. Myös sheriffi Doofy (Dave Sheridan), reportteri Gail (Cheri Oteri), Greg (Lochlyn Munro) ja Scary Movie 2:sta tuttu Shorthandkin (Chris Elliott) ovat menossa mukana. Vanhat tutut palaavat selvästi innokkaina rooleihinsa ja etenkin Wayanseilla näyttäisi olevan pitkästä aikaa todella hauskaa.

     Cindyn tyttärien lisäksi uusina hahmoina elokuvassa tavataan Saran ei-yhtään-epäilyttävä poikaystävä Jack (Cameron Scott Roberts), Brendan lapset Dei (Sydney Park) ja Brad (Gregg Wayans), Bradin tyttöystävä Val (Ruby Snowber), sekä Gregin lapsi Jess (Benny Zielke). Uudet hahmot eivät vähemmän yllättäen ole läheskään yhtä hauskoja kuin alkuperäinen poppoo, mutta heistäkin löytyy hetkensä ja näyttelijät ajavat asiansa.

Uusi Scary Movie oli minulle aika ristiriitainen katselukokemus. Toisaalta minulla oli hauskaa elokuvan parissa, ajoittain jopa todella hauskaa, mutta toisinaan leffa sai minut pudistelemaan päätäni ja pyörittelemään silmiäni. Kun elokuva on selvä parodia vuoden 2022 Scream-elokuvasta, se toimii passelisti. Leffa vitsailee muutenkin hyvin vastaavien kauhuleffasarjojen kustannuksella, jotka sekoittavat vanhoja ja uusia hahmoja, kalastellen sekä alkuperäisiä faneja että uusia katsojia teattereihin. Tästä syystä elokuva on myös nimetty ytimekkäästi pelkästään Scary Movieksi, unohtaen numeroinnin nimen perästä. Tosin tällä tekijät selvästi myös vihjaavat, että ainakin Scary Movie 5 kannattaisi unohtaa kokonaan.

Elokuvan osittaiseksi ongelmaksi kuitenkin koituu se, että Scary Movie 5:stä on ehtinyt vierähtää jo 13 vuotta ja niiden vuosien aikana on kerennyt ilmestyä ties kuinka paljon kauhuleffoja, joista ammentaa parodiaan. Tässä tekijät ovat ahmaisseet hieman liian ison palan kakkua. Screamin lisäksi leffa nimittäin parodioi muun muassa Get Outia (2017), Halloweenia (2018), Smilea (2022), M3GAN:ia (2022), Longlegsiä (2024), The Substancea (2024), Terrifier 3:a (2024), Sinnersiä (2025) ja Weaponsia (2025) ja tuossa olivat vain ne parodiat, jotka voi bongata jo trailerista. Siinä, missä alkupään Scary Movie -leffat onnistuivat sulavasti yhdistelemään eri kauhuleffoja yhdeksi narratiiviksi, uusi elokuva tuntuu liiankin usein irrallisten sketsien kokoelmalta. Osa näistä sketseistä naurattaa makeasti, osa näistä tuntuu jo nyt vanhentuneilta ja osasta taas paistaa läpi, että ne kuvattiin hätäisesti mukaan vielä tänä keväänä, juuri ennen julkaisua. Keskelle leffaa ympätty Michaelin (2026) traileriparodia on malliesimerkki tästä.

Enemmän tai vähemmän irralliset kauhuleffoja parodioivat sketsit voi kuitenkin vielä katsoa sormien läpi. Tällaista aivot narikkaan -höpsöttelyä osasinkin elokuvalta odottaa; toivoin kohtausten vain muodostavan astetta koherentimman kokonaisuuden. Sen sijaan minut jätti aika kylmäksi elokuvan kömpelö yritys poliittisen huumorin kanssa. Leffa pyrkii tökkimään samaan aikaan mehiläispesää ja nukkuvaa karhua. Vitsiä heitetään niin Amerikan oikeistosta että vasemmistosta, mutta hyvin epätasaisesti. Jotkut jutut naurattavat, jotkut taas saavat toivomaan, että leffa osaisi jo siirtyä takaisin niihin kauhusketseihin. Elokuva pyrkii myös vähän väliä tekemään kannanottoja mustien kohtelusta, minkä lisäksi leffa on puuduttavuuteen asti täynnä pössyttelyläppää. Kuinka monta kymmentä kertaa sama "Olen tosi pilvessä!" -heitto voi ihan oikeasti naurattaa?

Vaikka lopputulos jättikin mielestäni parannettavan varaa, oli uusi Scary Movie silti mielestäni tarpeeksi hauska ja viihdyttävä, etten pistäisi vastaan, vaikka seitsemäskin osa tehtäisiin. Ja eiköhän sellainen tehdä, koska elokuva meni heti avausviikonloppunaan tienaamaan yli sata miljoonaa dollaria maailmalla. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Scary Movie 5 tienasi koko teatterikierroksellaan vain 78 miljoonaa taalaa. Toivon vain, että seuraavassa osassa unohdettaisiin väsyneet poliittiset läpät ja panostettaisiin enemmän eheämpään tarinalliseen kokonaisuuteen, sen sijaan että leffa rakennettaisiin muistilappujen varaan tyylillä "nämä kaikki leffat on saatava sullottua mukaan". Eipä tekijöiltä parodioinnin aiheet lopu. Pelkästään nyt kuukauden sisään ilmestyneet Obsession (2025) ja Backrooms (2026) antaisivat täydelliset raamit seitsemännelle Scary Movielle.

Teknisesti uusi Scary Movie ajaa passelisti asiansa, vaikka monia kohtauksia olisikin voinut tiivistää ja tekijät olisivat voineet julkaista tämän leikkauksen myöhemmin jonain pidennettynä versiona kotijulkaisujen yhteydessä. Leffa on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja puvustus- ja maskeeraustiimit ovat saaneet aikaan tunnistettavia, mutta silti vekkuleita kopioita tutuista kauhuhahmoista. Efektit ovat tarkoituksellisen pöljät ja äänimaailma on ihan menevästi rakennettu Haim Mazarin säveltämiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lisäsketsejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Miramax, Original Film, Ugly Baby Productions, Wayans Brothers

Hacks, kausi 5 (2026) - sarja-arvostelu

HACKS - KAUSI 5

Luojat: Lucia Aniello, Paul W. Downs ja Jen Statsky

Näyttelijät: Jean Smart, Hannah Einbinder, Paul W. Downs, Megan Stalter, Carl Clemons-Hopkins, Rose Abdoo, Tony Goldwyn, Mark Indelicato, Kaitlin Olson, Christopher McDonald, Poppy Liu, Jane Adams, Robby Hoffman, W. Earl Brown, Alanna Ubach, Ann Dowd, Christopher Briney, Lucia Aniello, Anna Konkle, Peter Strauss, Cherry Jones ja Leslie Bibb

Genre: komedia

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 32 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Lucia Aniellon, Paul W. Downsin ja Jen Statskyn luoma komediasarja Hacks nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä HBO Maxissa toukokuussa 2021. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää, joskin vuoden 2025 Emmy-gaalassa tekijät paljastivat viidennen kauden vievän sarjan päätökseensä. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Hacksin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on pyörinyt loppuunsa. Itse pidin todella paljon sarjan aiemmista kausista ja olen innolla odottanut näkeväni, kuinka tarina viedään päätökseen. Katsoinkin Hacksin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Deborah ja Ava palaavat Yhdysvaltoihin, saatuaan tietää että Deborahin on uutisoitu kuolleen. Deborah päättää näpäyttää Bob Lipkaa ja vetää ennätyskeikan New Yorkin legendaarisessa Madison Square Gardenissa, hinnalla millä hyvänsä.

Hacksin hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, viidennen kauden toimiessa sarjan finaalina. Päärooleissa stand up -koomikko Deborah Vancena ja hänelle vitsejä kirjoittavana Ava Danielsina nähdään tietty Jean Smart ja Hannah Einbinder. Neljännen kauden lopuksi Deborah jätti unelmapestinsä Late Night -keskusteluohjelman juontajana ja kaksikko lähti matkalle Singaporeen, koska sopimuksensa mukaan Deborah ei saa esiintyä Yhdysvalloissa. Kuitenkin kun Deborahille selvisi, että hänet on julistettu kotimaassaan kuolleeksi, hän päättää palata, korjata asiat ja maksaa potut pottuina. Samalla Ava yrittää saada studioita kiinnostumaan kehittelemästään komediasarjasta. Smart on viimeiseen asti aivan fantastinen roolissaan Deborahina, ansaiten jälleen kaikki palkintonsa, joita hänen suuntaan todennäköisesti satelee myös tämän finaalikauden myötä. Hän tekee itsekeskeisestä hahmostaan oikukkaan, mutta hulvattoman ja moniulotteisen. Einbinder on myös mainio Avana, joskin muutamassa jaksossa hahmosta on kirjoitettu omituisen tyhmä - asia, mikä onneksi korjaantuu kauden loppusuoralla.

     Myös Deborahin managerikaksikko Jimmy (Paul W. Downs) ja Kayla (Megan Stalter), Deborahin firmaa johtava Marcus (Carl Clemons-Hopkins), Deborahin tytär DJ (Kaitlin Olson), Palmetto-kasinon johtaja Marty (Christopher McDonald), sekä Late Nightin niljakas omistaja Bob Lipka (Tony Goldwyn) ovat menossa mukana. Muut näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, mutta Stalter pysyy loppuun asti sarjan selkeänä heikkona lenkkinä, Kaylan ollessa mielestäni yhä lähinnä ärsyttävä.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta sarjojen finaalikausista, jotka ovat tuottaneet katsojilleen pettymyksiä. Stranger Thingsin (2016-2025) ja The Boysin (2019-2026) päätöskaudet turhauttivat monia ja itselleni Euphorian (2019-2026) kolmas kausi oli yksi kehnoimmista finaaleista pitkään aikaan. On kuitenkin suuri ilo todeta, että Hacks ei suostu pettämään vielä loppumetreillään. Kyseessä on nimittäin jopa poikkeuksellisen onnistuneesti korkean tasonsa säilyttänyt komediasarja, jollaista ei äkkiseltään toista tule mieleen. Vaikka Kayla pysyy loppuun asti rasittavana ja Avan kohdalla tehdään mielestäni aluksi hieman kyseenalaisia ratkaisuja, eivät ne onneksi onnistuneet pilaamaan muuten mahtavaa ja jälleen todella hauskaa kautta.

On erittäin kiinnostavaa matkata Deborahin kanssa takaisin Yhdysvaltoihin ja seurata sitten, kun komedialegenda päättää lyödä Lipkalle luun kurkkuun oikein kunnolla. Matka Madison Square Gardenille on kuitenkin kivinen, tarjoten sekä paljon haasteita, mutta myös roimasti hulvattomia juttuja. Jopa hieman irrallinen jakso, jossa Deborah ja DJ-tytär osallistuvat Amazing Race -ohjelmaan, on erittäin hupaisa. Kaikki johtaa kohti loistavaa finaalia, joka onnistuu iskemään todella tehokkaasti tunteisiin. Deborahiin ja Avaan on kiintynyt aikamoisesti näiden viiden kauden varrella ja kun on aika jättää heille hyvästit, on se lopulta vaikea paikka. Kiitos Hacks kaikesta!

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Paul W. Downs) pitävät loistokasta ilmapiiriä hyvin yllä, onnistuen hyvin myös draaman sarjalla. Teknisestikin Hacks pitää tasonsa loppuun saakka. Viides kausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja äänimaisemakin on pätevästi rakennettu. Carlos Rafael Riveran ja David Stalin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Hacks, Yhdysvallat, 2021-, Universal TV, Universal Television, 3 Arts Entertainment, First Thought Productions, Fremulon, Paulilu Productions

Half Man (2026) - sarja-arvostelu

HALF MAN

Luoja: Richard Gadd

Näyttelijät: Jamie Bell, Richard Gadd, Mitchell Robertson, Stuart Campbell, Neve McIntosh, Marianne McIvor, Charlie De Melo, Bilal Hasna, Anjli Mohindra, Tim Downie, Tom Andrews, Amy Manson, Charlotte Blackwood, Sandy Batchelor, Piers Ewart, Kate Robson-Stuart ja Stuart McQuarrie

Genre: draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 54 minuuttia - 1 tunti 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 16

Half Man on Baby Reindeerin (2024) tehneen Richard Gaddin uusi sarja. Gadd sai ideansa läpi BBC Onella ja muutamaa kuukautta myöhemmin myös HBO hyppäsi projektiin mukaan. Alun perin "Lions"-työnimellä kulkeneen sarjan kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Half Man on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin valtavasti Baby Reindeerista ja kiinnostuin heti, kun luin Gaddin työstävän uutta sarjaa. Katsoinkin Half Manin jaksot läpi pian niiden ilmestyttyä.

Kahdella aikajanalla kulkeva tarina Niall Kennedyn ja hänen väkivaltaisen velipuolensa Rubenin haastavasta suhteesta.

Half Manin keskiössä ovat velipuolet Niall Kennedy, jota näyttelee teininä Mitchell Robertson ja aikuisena Jamie Bell, ja Ruben Pallister, jota esittää teininä Stuart Campbell ja aikuisena sarjan luoja Richard Gadd. Niall on erittäin epävarma mies, joka yrittää piilotella homoseksuaalisuuttaan, kun taas Ruben on alkoholisti-isänsä kautta väkivaltaan taipuva rikollinen. Kun tapaamme veljekset sarjassa ensi kertaa, Niall on menossa naimisiin, kun juuri vankilasta vapautunut Ruben saapuu kuokkimaan juhliin. Takaumien kautta näemme, mitä kaikkea onkaan tapahtunut tässä myrskyisässä suhteessa. Bell ja Gadd ovat erinomaisessa vedossa rooleissaan, enkä yhtään ihmettele, jos he kisaavat tulevissa gaaloissa palkinnoista, sillä etenkin sarjan päätösjaksossa erään keskustelukohtauksen aikana molemmat ovat aivan huikean hyviä. Eikä todellakaan pidä jättää huomioimatta Robertsonia ja Campbellia, jotka ovat yhtä lailla nappivalintoja hahmojen nuoremmiksi versioiksi. Campbell onnistuu jopa ajoittain olemaan arvaamattomampi ja sitä kautta hyytävämpi teini-Rubenina, kun taas Robertson tulkitsee vakuuttavasti Niallin seksuaalisen heräämisen ja erilaisuuden pelon vaikeita tunteita.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Neve McIntosh Niallin äitinä Lorina ja Marianne McIvor Rubenin äitinä Maurana, sekä Charlie De Melo Niallin kihlattuna Albyna. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan.

Half Man ei ollut yhtä vangitseva ja säväyttävä sarja kuin Gaddin aiempi työ, miehen omiin kokemuksiin perustuva Baby Reindeer, mutta uutuus näytti, että Gadd on yksi tämän hetken kiinnostavimmista tekijöistä sarjojen saralla. Kyseessä on erittäin väkevä draama todella aaltoilevasta perhesuhteesta. Heti kättelyssä on selvää, että näiden miesten välejä hiertää pahasti jokin, sillä niin säikähtänyt Niall on, nähdessään Rubenin saapuvan yllättäen hänen hääjuhliinsa. Jo avausjakso osoittaa, mitä Niall niin velipuolessaan pelkää, mutta tästä ihmissuhteesta löytyy lopulta paljon enemmän kuin aluksi vaikuttaa. Jokainen jakso syventää näitä kahta hahmoja ja heidän välejään, eikä tilanne olekaan lopulta täysin mustavalkoinen.

Sarja on vahva kuvaus niin monimutkikkaista ja usein epäterveistä ihmissuhteista, jotka ovat myrkkyä niin suhteen osapuolille kuin lopulta kaikille muillekin heidän ympärillään, sekä toksisesta maskuliinisuudesta ja sen erilaisista ilmentymistä. Ruben on toki selvä esimerkki jälkimmäisestä, sillä väärä kommentti hänen seurassaan voi saada hänet näkemään punaista välittömästi, eikä lopputulos ole järin kaunis näky. Mutta myös Niallista paljastuu sarjan edetessä puolia, joiden myötä hänkään ei ole mikään puhdas pulmunen tässä tapahtumaketjussa. Nämä kuusi jaksoa tarjoavat monenlaisia koukkuja, yllätyksiä, runsaasti ahdistavia tilanteita, mutta myös omituisen kauniita hetkiä, johtaen huipennukseen, joka jättää tuijottamaan finaalijakson lopputekstejä täysin hiljaisena.

Sarjan ohjaajakaksikko Alexandra Brodski ja Eshref Reybrouck onnistuvat epämukavan tunnelman kanssa, sekä saavat näyttelijät irrottelemaan hienosti. Richard Gaddin käsikirjoitus on todella vahva, sen kulkiessa sulavasti ajassa edestakaisin ja pyöritellen pakettia monisävyisemmäksi. Half Man on myös osaavasti kuvattu ja pätevästi leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit pääsevät leikittelemään eri aikakausilla ja maskeeraajat pääsevät vauhtiin silloin, kun Ruben päättää antaa nyrkkiensä puhua puolestaan. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Evgueni ja Sacha Galperinen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Half Man, Iso-Britannia, 2026, BBC Scotland, BBC Studios, Mam Tor Productions, Screen Scotland, The Forge Entertainment, Thistledown Pictures

The Four Seasons, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

THE FOUR SEASONS - KAUSI 2

Luojat: Tina Fey, Lang Fisher ja Tracey Wigfield

Näyttelijät: Tina Fey, Will Forte, Colman Domingo, Kerri Kenney-Silver, Marco Calvani, Erika Henningsen, Julia Lester, Steven Pasquale, Alan Alda, Ashlyn Maddox, Jacob Buckenmyer, Vernee Watson, David Tennant ja Steve Carell

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 27 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 

Samannimiseen elokuvaan perustuva The Four Seasons nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä toukokuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2025 ja nyt The Four Seasonsin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse olin yllättynyt kuinka paljon pidinkään sarjan avauskaudesta ja olen positiivisin mielin odotellut sille jatkoa. Katsoinkin The Four Seasonsin kakkoskauden neljässä osassa heti sen ilmestyttyä.

Nickiä muistelevien ystävysten suhteet ovat koetuksella, kun he kohtaavat keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella.

Lukuun ottamatta Steve Carellin näyttelemää, ensimmäisellä kaudella menehtynyttä Nickiä, The Four Seasonsin tutut hahmot tekevät paluun. Toinen kausi starttaa keväästä, kun ystäväpariskunnat Kate ja Jack (sarjan luoja Tina Fey ja Will Forte) ja Danny ja Claude (Colman Domingo ja Marco Calvani), sekä Nickin ex-vaimo Anne (Kerri Kenney-Silver) ja Nickin uusi tyttöystävä, raskaana oleva Ginny (Erika Henningsen) matkustavat vuorelle, missä Nick tykkäsi patikoida, ripotellakseen miehen tuhkat. Tunnelma on kuitenkin varsin kireä, eikä vain siksi, että Anne kantaa yhä kaunaa Ginnylle. Jackia lukuun ottamatta hahmot eivät todellakaan ole mitään eräjormia. Nämä hahmot ovat toistamiseen mainioita ja on tälläkin kertaa ilo päästä seuraamaan heidän elämiään eri vuodenaikoina. Näyttelijät ovat myös erittäin hyviä, etenkin Domingo ja Calvani, joiden esittämien Dannyn ja Clauden persoonat ovat lähes kuin yö ja päivä, mikä aiheuttaa jatkuvasti erimielisyyksiä.

The Four Seasons jatkaa onnistuneesti avauskaudelta tutuksi tulleella linjallaan, niin tasonsa kuin tarinankerrontansa puolesta. Kuten ensimmäinen kausi, myös tämä toinen on jaettu neljään osaan, kuten nimi jo antaa ymmärtää. Kaksi ensimmäistä jaksoa sijoittuvat kevääseen, kaksi seuraavaa kesään, kaksi seuraavaa syksyyn ja kaksi viimeistä tapahtuvat talvella. Katsoinkin kauden läpi juuri neljässä osassa, nukkuen aina yön yli ennen kuin palasin selvittämään, mitä hahmoille kuuluu seuraavan aikahypyn jälkeen.

Avauskauden tapaan myös kakkoskausi edustaa laadukasta aikuisten komediaa. Yleensä kun puhutaan aikuisten komedioista, tarkoitetaan esimerkiksi ronskia alapäähuumoria. The Four Seasons on kuitenkin aikuisten komedia sen kautta, että huumori rakentuu onnistuneesti hahmojen välisten suhteiden, heidän elämäntilanteidensa ja maailmankatsomusten varaan. Toki monet muutkin komediasarjat tekevät samaa, mutta tämä lähestyy aiheitaan tietyllä tapaa kypsemmin. Sitä kautta sarja toimii pätevänä henkilödraamana, mutta se tarjoaa myös runsaasti hyviä nauruja. Etenkin kevääseen sijoittuvat ensimmäiset jaksot saivat minut hekottelemaan makeasti vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen välisistä keskusteluista tai yhä vain absurdimmaksi äityvästä tapahtumaketjusta. Toistamiseen on myös kiinnostavaa seurata, kuinka nämä hahmot kasvavat kuluvan vuoden aikana, vaikka pääsemmekin tapaamaan heidät vain neljänä lyhyenä ajanjaksona. The Four Seasonsin kakkoskausi on erittäin oivallinen ja toivon sarjan saavan vielä lisää jatkoa.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Fey ja Domingo ovat käyneet kokeilemassa pestiä myös kameran takana) suoriutuvat hommistaan pätevästi, tanssahdellen hyvin komedian ja draaman välimaastossa. Teknisestikin The Four Seasons jatkaa oivallisella linjalla. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa taitavasti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jeff Richmondin säveltämiä musiikkeja myöten, jotka mukailevat jälleen Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa -konserttoja teemaan sopivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Four Seasons, Yhdysvallat, 2025-, Universal Television, Big Wig Productions, Envision Casting, Little Stranger, Original Langster

Kraken (2026) - elokuva-arvostelu

KRAKEN

Ohjaus: Pål Øie

Näyttelijät: Sara Khorami, Mikkel Bratt Silset, Øyvind Brandtzæg, Ingvild Holthe Bygdnes, Jon Erik Myre, Jenny Evensen, Steinar Klouman Hallert, Filip Bargee Ramberg ja Hans Morten Hansen

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Kraken on norjalainen hirviöelokuva. Vilde Eide työsti elokuvan käsikirjoituksen, jota Kjersti Helen Rasmussen ja Natasha Arthur muovasivat vielä hieman, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Elokuvaa kuvattiin niin Norjassa kuin myös Suomen Lohjalla. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta julkaisua viivästytettiin ja maailmanensi-iltansa Kraken sai Norjassa Tromssan elokuvajuhlilla tammikuussa. Nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse näin Krakenin trailerin jo viime kesänä, kun olin Norjassa ja kävin siellä katsomassa kauhuleffan 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later - 2025). Kiinnostuin näkemästäni, mutta tuumin että tuskin elokuvaa julkaistaan Suomessa. Olinkin yllättynyt, kun Night Visions ilmoitti tuovansa leffan Suomeen ja kävinkin erittäin uteliaana katsomassa Krakenin pian sen ilmestyttyä. 

Meribiologi Johanne matkustaa Norjan syvimmälle vuonolle Sognefjordiin, missä paikallisen kasvattamon kokeet ovat aiheuttaneet lohien massakuolemia. Tutkimus muuttuu selviytymistaisteluksi, kun käy ilmi, että kokeet ovat myös herättäneet vuonon syvyyksissä uinuneen hirviön.

Sara Khorami näyttelee Johannea, meribiologia, joka päätyy kohtaamaan täysin uudenlaisen merenelävän, kun valtava mustekala Kraken nousee Sognefjordin, Norjan syvimmän vuonon syvyyksistä paikallisista kokeista ärsyyntyneenä. Johanne oli aikoinaan yksi kyseisen kokeen aloittajista, mutta hoksattuaan sen suuret riskit, hän jätti homman. Mutta koska maailma ei tietenkään pyöri niin, että eläinkokeet lakkautettaisiin niiden mahdollisten epäeettisyyksien takia, kokeita on jatkettu ilman Johannea. Khorami ajaa asiansa pääroolissa, mutta turhankin usein hän joutuu vain tuijottamaan ylidramaattisesti... luultavasti ei-mitään kuvauksissa, koska hyvin todennäköisesti jättiläismäinen mustekala lisättiin taustalle tietokoneella.

     Elokuvassa nähdään myös Øyvind Brandtzæg lohikoelaitosta pyörittävänä Avaldsnesinä, Ingvild Holthe Bygdnes hänen poliisivaimonaan Henriettena ja Jenny Evensen heidän ympäristöaktivistityttärenään Mariana, sekä Jon Erik Myre ja Mikkel Bratt Silset laitoksella työskentelevinä Georgina ja Erikinä, joista jälkimmäisellä on selvästi ollut romanttista historiaa Johannen kanssa, eikä Kraken ole ainoa asia, mikä palaa pintaan, kun Johanne ja Erik taas kohtaavat. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa, eikä Khoramin ja Silsetin väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Pahinta kuitenkin on, kuinka tylsiä heidän hahmonsa ovat. Hahmot ovat laiskan kliseisiä ja on melkeinpä naurettavaa, että tällaiselle tarinalle pakolliset hämärä bisnesmies, paikallinen poliisi ja ympäristöongelmista puhuva nuori ovat kaikki ympätty samaan perheeseen.

Vuosi sitten näkemäni traileri Krakenista vaikutti oikeasti mukaansatempaavalta ja jopa jännittävältä hirviöelokuvalta, minkä takia on harmi todeta, että lopullinen leffa onkin yllättävän heikko tapaus. Tämä on malliesimerkki siitä, kun yritetään tehdä Hollywood-elokuvaa pohjoismaalaisittain, mutta resurssit eivät vain riitä yhtä vaikuttavaan lopputulokseen. Ymmärrän hyvin, että aika vaatimattoman, vain viiden miljoonan euron budjetilla ei mitään monsterispektaakkeleita tehdä ja että tekijät ovat jo pakon sanelemina lähteneet Tappajahain (Jaws - 1975) linjalle, pitäen veden alla piilevää uhkaa pääasiassa näkymättömissä. Mielikuvia herää myös ajoittain toisesta kauhuklassikosta, Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979).

Tappajahai ja Alien näyttivät hirviöitään säästeliäästi, mutta se ei haitannut, koska elokuvien tarinat olivat vahvat, hahmot mahtavat ja tunnelma erinomaisen hyytävä. Krakenin tarina on kelvollinen, mutta hahmot ovat täysin yhdentekeviä tyyppejä ja aluksi ihan jännittävä ilmapiirikin hiipuu aika nopeasti, sekä rikkoutuu muutamien tahattoman koomisten juttujen takia. Paikallisia, veteen erehtyneitä ihmisiä katoilee, mutta se tuntuu olevan täysin sivuseikka päähenkilöille, jotka ovat vain huolestuneita lohien hyvinvoinnista. Krakenin todellista hyökkäystä pitää odotella ihan loppusuoralle saakka ja silloinkin isommaksi uhkaksi nousevat lonkeroista irtoavat loiseliöt, jotka kipittävät laitoksen ilmastointikanavissa kuin mitkäkin facehuggerit. Valitettavasti loppusuora jättää lähes etanamaista vauhtia edenneen kasvattelun jälkeen kylmäksi.

Elokuvan on ohjannut Pål Øie, jonka työ jättää paljon toivomisen varaa, vaikka ajoittain hän näyttääkin potentiaalia. Krakenin kompastuskiveksi nousee kuitenkin sen todella lattea käsikirjoitus. Tekstistä löytyy kelpo teemoja ympäristönsuojelusta ja luonnon taistelemisesta saastuttajiaan vastaan, mutta näitä samoja oivalluksia löytyy lukuisista muista, huomattavasti paremmistakin elokuvista. Sentään Kraken on varsin pätevästi kuvattu. Lavastuksesta ja puvustuksesta vastaavat suomalaiset Kari Kankaanpää ja Janne Karjalainen hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Vaikka budjetti on pieni, itse Kraken näyttää kyllä varsin hyvältä niinä harvoina kertoina, kun se näyttäytyy ja parissa kohtaa on hienoa huomata, että tekijät ovat selvästi hyödyntäneet käytännön efektejä lonkeroiden kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Roy Westadin musiikit säestävät menoa kelvollisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Kraken, Norja, 2026, Handmade films in Norwegian woods, Nordisk Film Production AS

Euphoria, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

EUPHORIA - KAUSI 3

Luoja: Sam Levinson

Näyttelijät: Zendaya, Sydney Sweeney, Jacob Elordi, Alexa Demie, Maude Apatow, Hunter Schafer, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Colman Domingo, Chloe Cherry, Martha Kelly, Toby Wallace, Eric Dane, Sharon Stone, Colleen Camp, Darrell Britt-Gibson, Marshawn "Beast Mode" Lynch, James Landry Hébert, Rebecca Pidgeon, Gideon Adlon ja Asante Blackk

Genre: rikos, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 33 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen israelilaissarjaan (אופוריה) perustuva yhdysvaltalaissarja Euphoria nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin kesällä 2019. Alkuvuodesta 2022 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kolmannen kauden teko kuitenkin viivästyi useaan otteeseen, oli kyse sitten pitkään venyneistä sopimusneuvotteluista, vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakoista tai ihan vain näyttelijäkaartin muista kiireistä. Jossain kohtaa jopa huhuttiin, että kolmas kausi olisi peruttu kokonaan. Lopulta kuvaukset kuitenkin käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Euphorian kolmas ja samalla viimeiseksi ilmoitettu tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin valtavasti sarjan avauskaudesta ja mielestäni myös kakkoskausi oli mainio. Odotukseni kolmoskautta kohtaan ovat kuitenkin hiipuneet jatkuvien viivästymisten ja kulisseista kantautuneiden huhujen myötä. Katsoin silti Euphorian uudet jaksot pian niiden ilmestymisten jälkeen.

Viisi vuotta high schoolin päättymisen jälkeen Rue, Cassie, Nate, Maddy, Jules ja Lexi ovat lähteneet omille teilleen. Kuitenkin kun lähes jokainen heistä päätyy ongelmiin rikollisorganisaatioiden kanssa, heidän täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he haluavat selvitä tilanteestaan elävinä.

Lukuun ottamatta esimerkiksi vuonna 2023 menehtyneen Angus Cloudin näyttelemää Fezcoa, suuri osa Euphorian tutuista hahmoista tekee pitkästä aikaa paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sillä HBO ilmoitti finaalijakson julkaisupäivänä, että jakso toimisi koko sarjan huipennuksena. Rue (Zendaya) on joutunut huumekuriiriksi, kuitatakseen velkansa Laurielle (Martha Kelly), Maddysta (Alexa Demie) on tullut näyttelijöiden manageri, Lexi (Maude Apatow) on päässyt töihin Warner Brosille, Jules (Hunter Schafer) deittailee rikkaita miehiä ja tekee omaa taidettaan, kun taas omia bisneksiään pyörittävä Nate (Jacob Elordi) ja vähäpukeisia kuvia nettiin julkaiseva Cassie (Sydney Sweeney) suunnittelevat häitään. On toisaalta kiinnostavaa nähdä, minne nämä hahmot ovat päätyneet koulunsa päätyttyä, mutta samalla sarja menettää ison osan alkuperäisestä koukustaan. Näyttelijöiden työ on hassun epätasaista. Toisaalta he suoriutuvat menevästi rooleistaan, mutta samalla esimerkiksi Zendayasta, Sweeneystä ja vastikään Oscar-ehdokkaana olleesta Elordista näkyy, että heidän uransa ovat viime vuosina lähteneet täysin eri poluille ja Euphoriaan palaaminen on saattanut tuntua kuin askeleelta kehityksessä taaksepäin.

     Myös Colman Domingon esittämä Ali, Chloe Cherryn näyttelemä Faye ja alkuvuodesta menehtyneen Eric Danen näyttelemä Naten isä Cal ovat menossa mukana, kun taas uutena tuttavuutena kolmoskausi esittelee strippiluolaansa pyörittävän Alamo Brownin (Adewale Akinnuoye-Agbaje), jonka bisneksiin Rue sekaantuu. Sivunäyttelijät ovat rooleissaan hyviä, etenkin Domingo, joka pääsee yllättävänkin isosti esille kauden edetessä ja Akinnuoye-Agbaje, joka onnistuu olemaan sekä karismaattinen että sopivan liero.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta televisiosarjojen huonoista finaalikausista. Muun muassa Stranger Thingsin (2016-2015) ja The Boysin (2019-2026) päätöskaudet aiheuttivat paljon mielipahaa. Itse olin täysin sinut kyseisten sarjojen lopetusten kanssa, mutta sitten taas Euphorian kolmas ja samalla viimeinen tuotantokausi silitti minua todella ärsyttävästi vastakarvaan. En voinut olla pyörittelemättä silmiäni tavoille, joilla sarjan luoja-ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinson on päättänyt viedä näiden hahmojen tarinoita päätökseensä, sekä ylipäätään hänen aikaansaannokselleen tällä kertaa, joka tuntuu lähes kaiken aikaa eri sarjalta kuin kaksi aiempaa kautta. Jokin vain tökkii koko ajan häiritsevästi, eikä Euphorian finaalikausi onnistunut missään kohtaa voittamaan minua puolelleen.

Ei mennyt montaa jaksoa, kun totesin ääneen, että Euphoria olisi pitänyt jättää toiseen kauteensa, sillä tämän sarjan aika oli ja meni jo. Kolmas kausi on vaivaannuttavan selvästi tehty olosuhteiden orjana. Jatkuvat viivästykset johtivat siihen, että näyttelijät ovat ehtineet ikääntyä niin paljon, etteivät enää menisi läpi kouluteineistä, jolloin kauden on pakko tehdä mojova aikahyppy. Kuvausten piti myös tanssahdella näyttelijöiden muiden kiireiden ympärillä ja vähän väliä jaksoja katsoessani minusta tuntuikin, että näyttelijät haluaisivat olla mieluummin jossain muualla. Katselukokemusta eivät helpota tiedot kulissien ongelmista, minkä myötä esimerkiksi aiempi musiikintekijä Labrinth lähti varsin äänekkäästi ovet paukkuen kävelemään. Vaikka pidänkin Hans Zimmeristä säveltäjänä valtavasti, on pakko myöntää, että hänen työnsä kolmannella kaudella kuulostavat paljon geneerisemmältä kuin Labrinthin voimakkaan persoonallinen kädenjälki ja ilman Labrinthiä Euphoria menettää yllättävänkin paljon identiteetistään ja fiiliksestään.

Euphorian avauskauden hienoutta tulee kyllä ikävä. Sarja käynnistyi suorastaan erinomaisesti, käsitellen teinien maailmaa ja siihen liittyviä tabuja paljon synkemmin ja rosoisemmin kuin muut vastaavat, pelkäämättä tökkiä mehiläispesää oikein kunnolla. Avauskausi oli epämukavaa katseltavaa, mutta samalla se teki lähtemättömän vaikutuksen. Kakkoskausi ei ihan päässyt sen tasolle, mutta nuorten vaikeat draamat jaksoivat silti koukuttaa. Euphorian kolmoskausi lähtee täysin eri suuntiin. Se on toki yhä epämukavaa katseltavaa, eikä Levinson millään suostu päästämään näitä hahmoja helpolla, mutta tietty tyylitaju puuttuu tällä kertaa täysin.

Vaikka Levinson on itse ohjannut ja käsikirjoittanut koko kauden, kausi on oudon levällään, erityisesti tunnelmansa puolesta. Toisinaan se yrittää olla tavanomainen trilleri kilpailevista rikollisjengeistä, välillä se tarjoaa omituisen koomisia juttuja, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain hirvittävää kuten sormien tai varpaiden leikkelyä irti ja sitten taas pari jaksoa on omistettu lähes kokonaan sille, että Sydney Sweeney on saatu pyörimään kameran edessä mahdollisimman vähissä vaatteissa. Kunnon kaikessa kauhistuttavuudessaankin uskottavat ja jopa samaistuttavat draamankaaret ovat tällä kertaa minimissä. Osaa tutuista hahmoista ei ole syystä tai toisesta tuotu mukaan ja osa yhä mukana roikkuvista hahmoista, kuten Jules, jäävät täysin tyhjän päälle. Hurjat hetket taas rakentuvat pelkän shokkiefektin varaan, ilman että Levinsonilla tuntuu tällä kertaa olevan mitään sanottavaa niillä hetkillä. Sekaan mahtuu pari yksittäistä mainiota kohtausta ja juttua, kuten Ruen kömpelö yritys ylittää autollaan Meksikon ja Yhdysvaltojen raja avausjaksossa, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten todella turhauttavaa tuotantokautta.

Sentään teknisesti Euphorian kolmas kausi on mainio. Tämäkin kausi on kuvattu filmille ja visuaalinen ilme onkin usein varsin nätti, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain kamalaa. Värien ja varjojen käyttö on myös pääasiassa tyylikästä. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät tehokkaan rosoisiksi kauden edetessä. Tehosteet ovat mainiot ja äänityöskentelykin kelvollista. Onkin sääli, että lahjakkaiden teknisten taitureiden työ valuu hukkaan muuten näin heikossa aikaansaannoksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Euphoria, Yhdysvallat, 2019-2026, HBO, A24, Little Lamb, The Reasonable Bunch

Kiltin tytön murhaopas, kausi 2 (A Good Girl's Guide to Murder - 2026) - sarja-arvostelu

KILTIN TYTÖN MURHAOPAS - KAUSI 2

A GOOD GIRL'S GUIDE TO MURDER

Luoja: Poppy Cogan

Näyttelijät: Emma Myers, Zain Iqbal, Asha Banks, Jude Morgan-Collie, Yali Tobol Margalith, Henry Ashton, Carla Woodcock, Gary Beadle, Anna Maxwell Martin, Peter Sullivan, Yasmin Al-Khudhairi, Kamari Loyd, Annabel Mullion, Adam Astill, Jack Rowan, Anna Brindle ja Eden Hambelton Davies

Genre: mysteeri, jännitys

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 44 minuuttia - 51 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 13

Holly Jacksonin kirjasarjaan perustuva televisiosarja Kiltin tytön murhaopas nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä kesällä 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 ja nyt Kiltti tyttö, julma kosto -kirjaan (Good Girl, Bad Blood - 2020) perustuva toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse pidin avauskautta kelpo rikossarjana ja olen positiivisin mielin odotellut jatkoa. Katsoinkin Kiltin tytön murhaoppaan toisen kauden läpi muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

On kulunut vuosi siitä, kun Pip ratkaisi Andie Bellin murhan. Pip päätyy vasten tahtoaan uuden tutkimuksen äärelle, kun Connorin veli Jamie katoaa syntymäpäiväjuhlien jälkeen.

Wednesday-sarjasta (2022-) ja Minecraft-elokuvasta (A Minecraft Movie - 2025) tuttu Emma Myers palaa rooliinsa Pippa "Pip" Fitz-Amobiksi, josta on muodostunut Little Kiltonin pikkukaupungin paikallinen julkkis, tytön ratkottua pitkään mysteeriksi jääneen katoamisen ja murhan. Pip on juuri ehtinyt päättää, että murhatutkinnat jäävät hänellä menneisyyteen, koska hän ei halua joutua saman pakkomielteen valtaan, minkä lisäksi hän jännittää lähipiirinsä turvallisuuden puolesta, mutta totta kai uusi mysteeri nostelee päätään. Myers suoriutuu toistamiseen mainiosti roolistaan, tulkiten hyvin hahmonsa päämääräisyyttä ratkaista tapaus, mutta Pip on hahmona toisinaan hieman turhauttava, tytön toimiessa turhankin impulsiivisesti, aiheuttaen enemmän lisäongelmia kuin ratkaisten asioita.

     Vanhoista tutuista menossa ovat mukana myös Pipin vanhemmat Victor-isä (Gary Beadle) ja Leanne-äiti (Anna Maxwell Martin), Pipin paras kaveri Cara (Asha Banks), Pipin nykyinen poikaystävä Ravi (Zain Iqbal), tyttöjä huumannut ja raiskannut Max (Henry Ashton), vankilassa murhasta tuomittuna viruva Becca (Carla Woodcock), sekä Connor (Jude Morgan-Collie), jonka veli Jamie (Eden Hambelton Davies) katoaa mysteerisesti Connorin syntymäpäiväjuhlien jälkeen, käynnistäen uuden tutkimuksen. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia rooleissaan. Ashton onnistuu olemaan tehokkaan inha liero rikkaasta perheestä tulevana ja valta-asemaansa väärin käyttävänä Maxina.

Kiltin tytön murhaoppaan toinen tuotantokausi on kelvollista jatkoa mainiolle avauskaudelle, mutta ihan samalle tasolle ei tässä päästä. Kakkoskausi on hitusen ailahteleva kokonaisuus ja mielestäni tämänkertainen tapaus, Jamie Reynoldsin katoaminen ei ollut yhtä koukuttava kuin edelliskauden murhamysteeri. Se on ihan mielenkiintoinen, mutta se ei nappaa mukaansa yhtä tehokkaasti. Tutkimus sisältää hyviä hetkiä, sekä oivallisen huipennuksen, mutta jäin kaipaamaan jotain napakampaa, joka olisi saanut ahmimaan jaksoja toisensa perään, kun palaa halusta saada tietää mitä onkaan meneillään.

Varsinaista katoamistutkimusta enemmän olin lopulta kiinnostuneempi Maxin oikeudenkäynnistä, kun Pip ja kumppanit yrittävät saada kultalusikka takapuolessaan syntyneen nulikan vastuuseen teoistaan. Tämän juonikuvion jännite pysyy mielestäni paremmin yllä, vaikka juuri tässä kuviossa Pipin impulsiivisuus ja sen myötä asioiden ratkomista haittaava käytös nostelee päätään. Vaikkei Kiltin tytön murhaoppaan toinen kausi olekaan mikään erityisen vakuuttava napakymppi, se oli heikkouksineenkin tarpeeksi toimiva. Toivonkin, että sarja saa vielä jatkoa ja kirjasarjan päätösosa Kiltti tyttö, kohta kuollut (As Good as Dead - 2021) saisi vielä adaptaationsa.

Tuotantokauden ohjaajakaksikko Asim Abbasi ja Jill Robertson tekevät kelpo työtä tunnelman kanssa, mutta Poppy Coganin ja itse kirjailija Holly Jacksonin tekstit eivät ole yhtä vahvoja. Teknisesti Kiltin tytön murhaopas jatkaa oivallisella linjallaan. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on menettelevää, joskin Pipin erikoinen pukeutumistyyli saikin toisinaan kohottelemaan kulmia. Myös äänimaailma on pätevästi työstetty ja Heather Christianin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, jääden tosin ajoittain eri artistien esittämien kappaleiden varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

A Good Girl's Guide to Murder, Iso-Britannia, 2024-, BBC, Moonage Pictures, ZDFneo