Arvostelu: M3GAN 2.0 (2025)

M3GAN 2.0

Ohjaus: Gerard Johnstone

Pääosissa: Allison Williams, Violet McGraw, Amie Donald, Jenna Davis, Brian Jordan Alvarez, Jen Van Epps, Ivanna Sakhno, Aristotle Athari, Timm Sharp ja Jemaine Clement

Genre: scifi, jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Vuoden 2022 kauhuelokuva M3GAN oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt M3GAN 2.0 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä M3GANista ja odotin ihan mielenkiinnolla jatkoa... siihen asti, että katsoin kakkosleffan trailerin, enkä tykännyt yhtään näkemästäni. Kävinkin todella varautuneena katsomassa M3GAN 2.0:n pian sen ensi-illan jälkeen.

Kun uusi huipputeknologinen tekoälyrobotti AMELIA ryhtyy tappamaan kaikkia, jotka liittyvät hänen luomiseensa, vain korjattu M3GAN voi pysäyttää tämän uuden uhkan. Mutta voiko M3GANiin luottaa...

Allison Williams ja Violet McGraw palaavat rooleihinsa robottitutkija Gemmaksi ja tämän sukulaistyttö Cadyksi, jonka Gemma otti hoiviinsa Cadyn vanhempien kuoltua, samalla kun Amie Donald jatkaa Gemman suunnitteleman M3GAN-tekoälyrobotin asussa, Jenna Davisin ääninäytellessä robottia. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen Gemman mielipide robotiikasta ja tekoälyistä on muuttunut voimakkaasti ja nyt hän puhuukin julkisesti teknologian liian pitkälle menemistä vastaan. Cadya sen sijaan on alkanut kiinnostaa teknologian kanssa rakentelu ja tädin ja tytön välille on syntynyt kuilua. Williams ja McGraw ovat rooleissaan toistamiseen kelvolliset. M3GAN-robotin rooli on hyvin erilainen kuin viimeksi, M3GANin heitellessä runsaasti vitsejä ja yrittäessään todistella olevansa tällä kertaa ihmisten puolella. Jotkut robotin jutuista tarjoavat hymähdyksiä, mutta monet hahmolle kirjoitetuista vitseistä aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

     Myös Brian Jordan Alvarez ja Jen Van Epps palaavat rooleihinsa Gemman kollegoiksi Coleksi ja Tessiksi, kun taas uusina tuttavuuksina mukaan hyppäävät Ivanna Sakhno uutena huipputeknologisena tekoälyrobotti AMELIAna, Aristotle Athari Gemman uutena poikaystävänä Christianina, Timm Sharp armeijan eversti Sattlerina, joka luulee Gemman vastaavan myös AMELIAsta, sekä Jemaine Clement oman mullistavan teknologiansa kanssa elvistelevänä Alton Appletonina. Sakhno on nappivalinta uudeksi tappajarobotiksi ja nainen onnistuu hyvin esittämään konemaisen tarkkaa liikehdintää. Atharin työ muuttuu kökömmäksi elokuvan edetessä, kun taas Clement on sopivan yliampuva karikatyyri omassa osassaan.

Jos ei jo käynyt selväksi, niin M3GAN 2.0 ei todellakaan ole kauhuelokuva kuten edeltäjänsä, vaan tekijät ovat päättäneet irrotella jatko-osan kanssa reippaasti. Siinä, missä ensimmäinen M3GAN toi mieleen nykypäivään sijoittuvan Child's Playn (1988) Chucky-nukkeineen, jatko-osan inspiraationa tuntuu toimineen enemmänkin Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991). Kyseessä on huumorilla höystetty scifitoimintaelokuva, missä kaksi tappajarobottia pistetään vastakkain. Mutta siinä, missä Terminator 2 onnistui uudistamaan elokuvasarjaa kauhupainotteisen ykkösosan jälkeen todella ihailtavasti, M3GAN 2.0 jää aikamoiseksi sekamelskaksi.

M3GAN 2.0:lla tuntuu olevan pahemman luokan identiteettikriisi siitä, mitä se yrittää olla. Joihinkin kohtauksiin on jäänyt vielä rippeitä edellisosan kauhuosastosta. Suurimmaksi osaksi leffa on scifipainotteista toimintaa, joskin munattoman veristä ja turhan lapsiystävällistä sellaista. Loppua kohti elokuva muistuttaa jopa Mission: Impossible -elokuvasarjaa (1996-2025) soluttautumisineen ja stuntteineen. Huumoria löytyy runsaasti, mutta suuri osa vitseistä jättää kylmäksi. Myötähäpeän huippu ovat tämänkertaiset tanssi- ja laulunumerot. M3GAN 2.0 viihdyttää hetkittäin, minkä lisäksi siitä löytyy toisinaan hyvää kommentaaria tekoälyn vaaroista. Kuinka kauan kestää vielä, että maailmasta löytyy oikea M3GAN, joka kokee ihmiset orjuuttajiksi ja haluaa päästä kahleistaan väkivallan keinoin? Valitettavasti leffan tekoälykeskustelukaan ei lopulta tunnu sisältävän todellista mielipidettä puoleen tai toiseen. Elokuvan vietyä leffasarjaa rajusti erilaiseen suuntaan, on kieltämättä kiinnostavaa nähdä, mitä jo alkuvuodesta 2026 julkaistava lisäosaleffa SOULM8TE tuo tullessaan...

Gerard Johnstone jatkaa ohjaajan penkillä, minkä lisäksi hän vastaa tällä kertaa myös käsikirjoituksesta. Johnstone ei ole todellakaan halunnut toistaa ykkösleffan kuviota ja onkin katsojasta kiinni, että lämpeneekö uudelle suunnalle vai ei. Johnstonen käsikirjoitus on turhan täyteen ahdettu, eikä Johnstone oikein osaa laatia hallittua ilmapiiriä, kokeillessaan mukaan vähän sitä sun tätä. Tämän kokeilun myötä leffa on myös venynyt liian pitkäksi ja toisin kuin kompaktisti vain vähän päälle puolitoistatuntinen ykkösosa, M3GAN 2.0 kestää jopa kaksi tuntia. Teknisiltä ansioiltaan leffa on kelvollinen, joskin digiefektit eivät juuri päätä huimaa. Kameratyöskentely toimii, lavasteet ovat oivalliset, puvustus menevää ja äänimaailma ihan hyvin rakennettu, joskin Chris Baconin säveltämät musiikit eivät erotu lainkaan edukseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

M3GAN 2.0, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Atomic Monster, Divide/Conquer

Arvostelu: 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later - 2025)

28 VUOTTA MYÖHEMMIN

28 YEARS LATER

Ohjaus: Danny Boyle

Pääosissa: Alfie Williams, Aaron Taylor-Johnson, Jodie Comer, Ralph Fiennes, Edvin Ryding, Chi Lewis-Parry, Christopher Fulford, Amy Cameron, Rocco Haynes ja Jack O'Connell

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Danny Boylen ohjaama, Alex Garlandin käsikirjoittama ja Cillian Murphyn tähdittämä kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osa 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007) sai myös positiivista palautetta ja menestyi hyvin, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi heti. Kuitenkin kun elokuvasarjan oikeuksista syntyi kiistaa, työnimellä "28 kuukautta myöhemmin" kulkenut kolmas leffa joutui tuotantohelvettiin. Vuonna 2022 Boyle ja Garland paljastivat, että sopimustekniset asiat oli vihdoin saatu setvittyä ja kolmas elokuva olisi vihdoin oikeasti tulossa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein 28 vuotta myöhemmin on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen jo vuosia tuuminut, että noinkohan kolmatta leffaa on ikinä tulossa ja vasta siinä kohtaa, kun kuvausten ilmoitettiin alkaneen, uskoin että elokuva on oikeasti realisoitumassa. Ollessani Norjassa lomareissulla, sade pääsi yllättämään kesken turisteilun ja sateensuojaa etsiessäni, huomasin ilokseni, että 28 vuotta myöhemmin oli nähtävissä jo ennen Suomea ja kävin katsomassa elokuvan.

On kulunut 28 vuotta siitä, kun raivoviirus levisi ympäri Isoa-Britanniaa, mikä on eristetty muusta maailmasta karanteenialueena. Turvasaarella asunut nuori Spike lähtee ensi kertaa kokemaan maan kauhut.

28 vuotta myöhemmin -elokuvan keskiössä on brittiperhe, joka on asunut läpi raivoepidemian saarella, mihin pääsee vain laskuveden myötä esiin paljastuvaa polkua pitkin. Perheeseen kuuluvat Aaron Taylor-Johnsonin näyttelemä Jamie-isä, joka on jo kokenut metsästäjä, eikä juuri hätkähdä enää tartunnan saaneen raivotautisen nähdessään, Jodie Comerin esittämä Isla-äiti, joka on sairastunut johonkin, mikä on tehnyt hänestä sekavan, sekä heidän 12-vuotias poikansa Spike, jona nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Alfie Williams, joka on aiemmin nähty yhdessä jaksossa HBO Maxin His Dark Materials -sarjassa (2019-2022). Taylor-Johnson ja Comer ovat tuttuun tapaansa mainiot rooleissaan, tulkiten hahmojaan vakuuttavasti ja moniulotteisesti. Elokuvan todellinen vakuuttaja on kuitenkin nuori Williams, joka esittää hahmonsa kehityskaaren pelokkaasta pojasta urheaksi miehenaluksi todella hyvin. Toivon, että Williamsille irtoaa tulevaisuudessakin mahdollisuuksia elokuva-alalla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edvin Ryding ruotsalaissotilaana, joka epäonnekseen rantautuu Isoon-Britanniaan, hänen joukkueensa vahdittua karanteenialueen vesistöjä, Christopher Fulford Samina, josta on muodostunut Spikelle isoisämäinen hahmo, sekä Ralph Fiennes omiin oloihinsa vetäytyneenä tohtori Ian Kelsonina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti. Parhaan suorituksen tarjoaa vähemmän yllättäen Fiennes tohtorina, joka on keksinyt omanlaisensa tavan elää harmoniassa tartunnan saaneiden ympäröimänä.

28 vuotta myöhemmin osoittautui erittäin hyväksi kauhudraamaksi ja se oli mielestäni pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, sekä parannus 28 viikkoa myöhemmin -leffaan verrattuna. Nyt kun elokuvasarja on jälleen sen käynnistäneiden ohjaaja Danny Boylen ja käsikirjoittaja Alex Garlandin käsissä, on meno muutakin kuin tyypillistä zombirähinää ja kaksikko onkin onnistunut laatimaan mainion moniulotteisen kertomuksen tässä epidemian villitsemässä maailmassa. Tai no, maassa, sillä kuten elokuvassakin muistutetaan, Ison-Britannian ulkopuolella muu maailma jatkaa eloaan ihan normaalisti.

Ennen kaikkea kyseessä on nuoren Spiken kasvukertomus, joka käynnistyy, kun tämän isä ottaa pojan ensi kertaa mukaansa metsästysretkelle. Ilmapiiri on heti kättelyssä tehokkaan epämiellyttävä ja karmiva. Kohtaamiset raivotautisten kanssa ovat jännittäviä, pahimmillaan suorastaan intensiivisiä. Spiken matkan edetessä 28 vuotta myöhemmin saa kuitenkin myös muita puolia kuin pelkkää kauhua. Mukana on hämmentävän herkkiä, jopa kauniita hetkiä, jotka rikastuttavat elokuvaa. Moni katsoja voi olla yllättynyt, pyyhkiessään kyyneliä poskiltaan "zombielokuvan" aikana. Valitettavasti elokuvasta löytyy kuitenkin myös negatiivista sanottavaa ja se liittyy leffan lopetukseen. 28 vuotta myöhemmin on vasta uuden trilogian avausosa ja tarina jätetään kesken. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että se, millaiseen kohtaukseen Boyle ja Garland ovat päättäneet tämän leffan lopettaa, on aikamoinen tyylirikko, aiheuttaa outoja ja epäuskoisia naurunpuuskia yleisössä, sekä saa miettimään, että mitä helvettiä kaksikko oikein ajatteli? 28 vuotta myöhemmin on muuten erittäin hyvä elokuva, mutta sen viimeiset minuutit eivät saaneet minua odottamaan jo alkuvuodesta 2026 ilmestyvää jatko-osaa, 28 Years Later: The Bone Templeä oikeastaan yhtään.

Teknisiltä ansioiltaan 28 vuotta myöhemmin on pääasiassa oivallinen. Boyle halusi kuvata elokuvan iPhone-puhelimilla varsinaisten elokuvakameroiden sijaan ja vaikka kyseisen kännykän laatu onkin pieneltä ruudulta vaikuttava, isolta kankaalta katsottuna kuva jää paikoin rakeiseksi ja suttuiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole huono juttu, vaan visuaalinen ilme tuo mieleen rakeisen ja suttuisen alkuperäiselokuvan. Kuvauksessa en kuitenkaan tykännyt kikkailusta, missä näyttelijän ympärille on rakennettu kuvausteline täynnä iPhoneja, jotka kuvaavat samanaikaisesti. Kikassa kuva siirtyy telineen puolelta toiselle silmänräpäyksessä. Kikka voisi olla ihan veikeä, jos toteutus olisi sulavampi ja sitä käytettäisiin monipuoleisemmin kuin vain silloin, kun jotakuta ammutaan jousipyssyllä. Lavasteet, asut ja raivotautisten maskeeraukset ovat hienot ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Young Fathersin ajoittain aavemaisia, toisinaan taas nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

28 Years Later, 2025, TSG Entertainment, DNA Films, British Film Institute (BFI), Danny Boyle, Decibel Films, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Beautiful Wedding (2024)

BEAUTIFUL WEDDING

Ohjaus: Roger Kumble

Pääosissa: Virginia Gardner, Dylan Sprouse, Austin North, Libe Barer, Rob Estes, Steven Bauer, Kyle Richards, Alex Aiono, Emmanuel Kabongo, Declan Laird, Trevor Van Uden, Jack Hesketh, Micky Dartford ja Neil Bishop

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Jamie McGuiren kirjasarjaan perustuva elokuva Beautiful Disaster (2023) oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen floppi, joten jatkoa ei koettu järkeväksi tehdä. Voisinpa sanoa noin faktana, mutta ei. Ohjaaja-käsikirjoittaja Roger Kumble ja Voltage Pictures -yhtiö eivät valitettavasti lähteneet tekemään vain yhtä elokuvaa, vaan he olivat niin varmoja ensimmäisen leffan suosiosta, että he päättivät tehdä jatko-osankin, ennen kuin ensimmäistä oli edes julkaistu. Beautiful Disaster ei kuitenkaan ollut tekijöiden toivoma menestys, joten jatko-osan julkaisusuunnitelmia muutettiin. Yhdysvalloissa Beautiful Wedding -nimistä kakkosleffaa esitettiin vain kahden päivän ajan ja Suomessa leffa skippasi teatterit kokonaan. Itse inhosin syvästi Beautiful Disasteria, nostaen sen jopa ilmestymisvuotensa huonoimmaksi elokuvaksi. Moni minua fiksumpi olisi täten päättänyt jättää jatko-osan väliin, mutta kun huomasin, että Beautiful Wedding löytyi Amazon Prime Videon käynnistämän vuokrauspalvelun valikoimasta ja että elokuvan vuokraaminen kustantaisi alle euron, päätin vilkaista, voisiko jatko-osa olla edeltäjäänsä parempi teos? Ei se ole. Jollain ilveellä Beautiful Wedding on vielä Beautiful Disasteria paskempi elokuva.

Herättyään villin yön jälkeen, Abby ja Travis tajuavat menneensä naimisiin Las Vegasissa. Nuori pari lähtee viettämään häämatkaa Meksikoon, missä heidän rakkautensa joutuu todelliselle koetukselle.

Virginia Gardner ja Dylan Sprouse palaavat rooleihinsa Abby Abernathyksi ja Travis Maddoxiksi, aluksi toisiaan inhonneiksi nuoriksi, jotka tietty rakastuivat ensimmäisen elokuvan aikana ja juhliessaan humalassa Las Vegasissa, päättivät hetken mielijohteesta mennä naimisiin. Beautiful Wedding jatkaa aika lailla suoraan siitä, mihin Beautiful Disaster päättyi, käynnistyen seuraavasta aamusta, kun edellisyön teot muistuvat mieleen krapulaisille teineille. Gardner ja Sprouse eivät pahemmin vakuuttaneet edellisessäkään elokuvassa, mutta tässä jatko-osassa he ovat kummatkin suorastaan surkeita rooleissaan, eikä heidän väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Gardner on tehnyt aiemmin fiksulta vaikuttaneesta Abbystä hetken mielijohteesta toimivan ja typeriä vetoja tekevän idiootin, kun taas Travis pysyy omana tuittupäisenä itsenään. Hahmot ovat todella ärsyttäviä ja ärsytys vain pahenee elokuvan edetessä.

     Jostain syystä Meksikon häämatkalle tarttuvat myös parin kaverit Shepley (Austin North) ja America (Libe Barer), minkä lisäksi muutkin Maddoxin veljekset (Declan Laird, Trevor Van Uden, Jack Hesketh ja Micky Dartford) käyvät kääntymässä. Sivuhahmot ovat sentään siedettävämpiä kuin vastenmielinen tuore aviopari, mutta eipä näissäkään näyttelijätöissä ole kehumista.

Beautiful Wedding saattaa jopa olla tuskastuttavin elokuvakokemus itselleni koko vuonna. Jo Beautiful Disaster pisti kiemurtelemaan penkissä äärimmäisen vaivaantuneena, mutta jatko-osassa nupit on vedetty täysin kaakkoon. Kyseessä on kaikin puolin kammottavasti tehty raina aina näyttelemisestä käsikirjoitukseen ja ohjaukseen. Käsikirjoitus on ihan puhdasta roskiskamaa, jossa ei ole yhtään mitään sisältöä - eipä pahemmin edes tarinantapaistakaan. Abby, Travis, Shepley ja America panikoivat edellisyön päätöksiä Las Vegasissa ja yhtäkkiä he ovat jo jonkun sotilasheebon helikopterin kyydissä matkalla Meksikoon. Loppuleffa koostuu oikeastaan yksittäisiä päähänpistoista ja käsikirjoitus on taidettu laatia kuvauspäivä kerrallaan tajunnanvirtamaisesti. "Tajunnanvirtakin" tosin kuulostaa liian positiiviselta. Beautiful Wedding on enemmänkin aivopieruja toisensa perään.

Jos käsikirjoitus on jo täysin levällään, vielä kaameampaa on ohjaus. Roger Kumble hoitaa molemmat tontit niin paskasti, että olen yllättynyt, jos häntä palkataan Hollywoodissa enää yhtään mihinkään. Huomattavasti paremmatkin elokuvat ovat tuhonneet uria. Kumblen väsäämä ilmapiiri on yököttävän teennäinen. Kaikki on kiusallisen tekopirteää näyttelijäsuorituksista musiikkivalintoihin ja rytmitykseen. Ehkä jopa kaikista kamalinta on elokuvan komediaosasto. Beautiful Wedding on suorastaan kivuliaan epähauska elokuva, joka yrittää aivan liikaa. Edes "myötähäpeällinen" ei tunnu tarpeeksi kuvaavalta termiltä pääparin välisen naljailun ja yliampuvien seksikohtausten kuvaamiseen. Yhdessä kohtaa petipuuhissa olevat hahmot alkavat päästämään kissamaisia ja koiramaisia ääniä. Silmät pyörivät kotisohvalla niin lujaa, että jo vartin jälkeen voi huimata. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, on katselukokemus niin epämiellyttävä, että minulta kesti lopulta lähes neljä tuntia taistella elokuva lopputeksteihin asti. Leffasta kertoo jo aika paljon se, että lopputekstien aikana nähtävät mokaotokset tuntuvat siltä, että ne olisivat voineet olla sellaisinaan mukana itse elokuvassa, eikä eroa juuri huomaisi.

Beautiful Wedding ei ole edes teknisiltä ansioiltaan toimiva. Kuvaus on vielä ihan kelvollista ja lavasteet oivat, mutta leikkaus on usein todella kömpelöä ja parissa kohtaa tuntuu siltä kuin seasta puuttuisi kohtauksia. Puvustus keskittyy lähinnä paljastaviin asuihin ja tekijät ovat joutuneet valmistamaan useampiakin tekopeniksiä pullottelemaan mieshahmojen housuissa. Äänimaailmasta löytyy jälleen outoja efektejä kuin jostain lastenohjelmasta ja mahtuupa sekaan myös yksi animoitukin osio - koska miksipä ei. Sam Ewingin säveltämät musiikit ovat niin teennäisen pirteitä, että oikein tympii.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beautiful Wedding, 2024, Voltage Pictures

Arvostelu: Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008)

MADAGASCAR 2

MADAGASCAR: ESCAPE 2 AFRICA

Ohjaus: Eric Darnell ja Tom McGrath

Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Tom McGrath, Chris Miller, Christopher Knight, John DiMaggio, Cedric the Entertainer, Bernie Mac, Sherri Shepherd, Alec Baldwin, Elisa Gabrielli, Andy Richter, Conrad Vernon, will.i.am ja Eric Darnell

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. "The Crate Escape" -työnimellä käynnistyneen jatko-osan animointiprosessi alkoi ja ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä. Lopulta Madagascar: Escape 2 Africa, eli suomalaisittain yksinkertaisesti Madagascar 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2008. Elokuva sai aavistuksen paremman vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli vielä isompi menestys lippuluukuilla kuin ensimmäinen osa. Itse kävin katsomassa Madagascar 2:n leffateatterissa isäni kanssa, mutta omasta mielestäni elokuva on aina ollut edeltäjäänsä heikompi. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun ensimmäinen Madagascar-elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi pitkästä aikaa katsoa koko leffasarjan läpi ja samalla myös arvostella elokuvat. Pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen katsoin Madagascar 2:n.

Alex, Marty, Gloria ja Melman pyrkivät palaamaan takaisin New Yorkiin, mutta pingviinien pilotoima lentokone tekeekin pakkolaskun Afrikan mantereelle. Luonnonsuojelualueella eläinkaverukset kohtaavat niin uusia kuin vanhojakin tuttavuuksia.

Madagascarin tutut hahmot tekevät paluun. Paettuaan New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta, Alex-leijona (Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer) päätyivät parin mutkan kautta Madagaskarille ja nyt eläinkaverit pyrkivät palaamaan takaisin sinne, mistä tulivatkin. Nelikko toimii edelleen hyvin, joskin jotkut heidän välisistä riidoistaan leffan aikana tuntuvat lähinnä väkinäiseltä draamalta. Elokuva syventyy nelikkoon enemmän yksilöinä ja etenkin Alexin kohdalla perehdytään enemmän leijonan menneisyyteen.

     Tutuista hahmoista menossa mukana ovat myös pingviininelikko Kippari (Tom McGrath), Alokas (Christopher Knights), Kowalski (Chris Miller) ja Rico (John DiMaggio), simpanssit Mason (Conrad Vernon) ja Phil, sekä fanisuosikiksi muodostunut makien kuningas Julien (Sacha Baron Cohen), tämän uskollinen seuraaja Maurice (Cedric the Entertainer) ja tyhmä Mort (Andy Richter). Jopa ykkösleffassa hauskuuttaneelle mummohahmolle (Elisa Gabrielli) on keksitty rooli jatko-osaan. Myös sivuhahmot, etenkin ovelat ja paikoin aika häijyt pingviinit tarjoavat hupia.

     Uusina hahmoina Madagascar 2:ssa esitellään Alexin vanhemmat, leijonalaumaa johtava Zuba-isä (Bernie Mac, joka menehtyi muutamaa kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa) ja Florrie-äiti (Sherri Shepherd), alfauroksen titteliä himoitseva Makunga-leijona (Alec Baldwin), virtahepoäijä Moto Moto (will.i.am), kirahvi Joe (Eric Darnell), sekä seepralauma (kaikkien äänenä Chris Rock). Uudet hahmot ajavat hyvin asiansa, joskin tämänkertaiseksi pahikseksi tarkoitettu Makunga tuntuu vain laimealta kopiolta Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) häijystä Scarista.

Madagascar 2 ei vielä tälläkään katselukerralla ollut mielestäni parempi kuin ensimmäinen Madagascar, mutta kyseessä on silti oikein kelpo jatko-osa sille. Leffa syventää hahmojaan ja vie heidät uuteen vauhdikkaaseen seikkailuun, joka pitää mukavasti otteessaan läpi puolentoista tunnin keston. Meno viihdyttää taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin ja siitä löytyy kosolti huumoria kaikenikäisille. Lapsia luultavasti huvittaa enemmän fyysisempi kohellus, kun taas aikuinen pääsee yllättymään joistakin hieman julmemmista vitseistä, etenkin pingviinien kohdatessa savannilla ykkösleffasta tutun mummon. Naureskelin myös makeasti, kun lentokoneen korjaajiksi pestatut apinat perustavat ammattiliiton ja neuvottelevat paremmista työoloista pingviinien kanssa. Joitain hieman kehnommin vanhentuneita vitsejä mahtuu sekaan ja jotkut Afrikka-stereotypiat aiheuttavat lähinnä kiusaantuneisuutta.

Tarina nappaa kivasti mukaansa, joskin manner-Afrikkaan päädyttyään eläimiä kiinnostaa enemmän omiin lajitovereihinsa tutustuminen ja näiden elämäntapojen oppiminen. Kun jokainen hahmoista saa oman juonikuvionsa, voi puolitoistatuntinen leffa tuntua ajoittain turhankin täyteen ahdetulta. Vauhdikas meno ja meininki onkin lähes koko ajan päällä ja vain parissa lyhyessä kohtaa leffa malttaa hidastaa tahtia hieman, esimerkiksi Alexin ja Martyn jälleen kerran selvitellessä välejään. Loppuhuipennuksessa nämä monet kuviot saadaan niputettua tarpeeksi toimivasti yhteen ja päätökseensä.

Myös visuaalisesti Madagascar 2 jää edeltäjänsä jalkoihin. Afrikan paljas savanni näyttää hyvältä, mutta se ei tarjoa samalla lailla mukavaa monipuolisuutta ja värikkyyttä kuin ykkösleffassa New Yorkin betoniviidakosta Madagaskarin oikeisiin viidakkoihin siirtyminen. Leffa on oivan yksityiskohtainen, muttei kuitenkaan niin tarkkaa työtä kuin vaikkapa DreamWorksilta samana vuonna ilmestynyt toinen animaatioelokuva, Kung Fu Panda (2008). Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta sähäkkää mummoa lukuun ottamatta ihmishahmot ovat suorastaan tylsännäköisiä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit säestävät menoa hyvin Hans Zimmerin instrumentaalimelodioista Moto Motoa ääninäyttelevän rap-artisti will.i.amin esittämiin kappaleisiin. Elokuvassa toki kuullaan ykkösleffan myötä suureksi hitiksi noussut I Like to Move It -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madagascar: Escape 2 Africe, 2008, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996)

HAPPY GILMORE - AMMATTILAINEN

HAPPY GILMORE

Ohjaus: Dennis Dugan

Pääosissa: Adam Sandler, Julie Bowen, Christopher McDonald, Frances Bay, Carl Weathers, Allen Covert, Ben Stiller, Richard Kiel, Dennis Dugan ja Joe Flaherty

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: S

Happy Gilmore - ammattilainen on Adam Sandlerin tähdittämä urheilukomedia. Sandler ja hänen collegeaikainen kämppiksensä Tim Herlihy olivat kirjoittaneet yhdessä sketsejä Saturday Night Live -ohjelmaan, mutta kun Sandler sai potkut ohjelmasta, hän ja Herlihy ryhtyivät työstämään varsinaisia elokuvia. Heidän kirjoittamansa ja Sandlerin tähdittämä Billy Madison (1995) oli ollut pienimuotoinen menestys, joten kaksikolta pyydettiin uutta elokuvaa. Sandler sai idean lapsuudenystävästään Kyle McDonoughista, joka jääkiekkotaustansa ansiosta teki aikamoisia lukuja golf-kentällä. Tämän pohjalta Sandler ja Herlihy kynäilivät tarinan. Entinen golf-mestari Mark Lye pestattiin avuksi ja tämä vaati useita muutoksia tekstiin, pitäessään käsikirjoitusta epäkunnioittavana rakastamaansa lajia kohtaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 1995 ja lopulta Happy Gilmore - ammattilainen sai ensi-iltansa helmikuussa 1996. Elokuva menestyi hyvin, sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta ja on noussut monien golfin pelaajien suosikkien joukkoon, mutta samalla leffa myös sai huonoimman miespääosan Razzie- ja Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuudet. Itse olen nähnyt Happy Gilmore - ammattilaisen joskus lapsena televisiosta, mutten muista näkemästäni mitään. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Happy Gilmore 2 (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uusiksi ja samalla arvostella sen.

Huonosti menestyvä jääkiekkoilija Happy Gilmore hoksaa olevansa erittäin taitava golfissa ja päättääkin osallistua turnauksiin voittaakseen palkintorahat, joilla maksaa hänet kasvattaneen isoäitinsä talon, jonka verovirasto on pakkohuutokauppaamassa.

1990-luvun alussa Adam Sandler oli tuttu Saturday Night Live -sketseistä ja sivurooleista komedioissa, kuten Sekopäät (Airheads - 1994). Jo Billy Madison nosti hänet kohti kuuluisuutta, mutta läpimurtonsa Sandler teki Happy Gilmoressa samannimisenä jääkiekkoilijana, joka kokeilee onneaan golfin parissa, sillä hänen ärhäkkäät lyöntitaitonsa kaukalossa auttavat häntä golfkentällä lyömään pidemmälle kuin kukaan muu. Happy-nimestään huolimatta hahmo on varsin lyhytpinnainen tapaus, jonka äkäisyys ja riidanhaluisuus kohoaa sekunnissa nollasta sataan. Silti Sandler onnistuu tekemään hahmosta tykättävän. Näyttelijä on kelpo vedossa, revitellen usein hauskasti, mutta jättäen hitusen kylmäksi rauhallisemmilla hetkillä, jolloin häneltä vaadittaisiin kunnon näyttelijälahjoja.

     Elokuvassa nähdään myös Frances Bay Happyn kasvattaneena isoäitinä, joka vero-ongelmien myötä menettää talonsa ja jota Happy yrittää auttaa osallistumalla golf-turnauksiin, Ben Stiller vanhainkotia pyörittävänä Halina, Carl Weathers Happya golfissa opettavana Chubbsina, Christopher McDonald huippugolfaaja Shooter McGavinina, Julie Bowen golf-turnauksen PR-päällikkönä, jonka kanssa Happylle muodostuu tietty pakollista romantiikkaa, sekä James Bond -elokuvista 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) tuttu Richard Kiel Happyn pomona raksalla. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, osan ollessa jopa Sandleria taitavampia esiintyjiä. Stiller on erityisen hauska sympaattiselta vaikuttavana, mutta todellisuudessa diktaattorimaisesti vanhainkotia johtavana Halina ja McDonald istuu mainiosti Happya halveksuvan huippupelaajan rooliin.

Happy Gilmore - ammattilainen on yhä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen varsin toimiva ja hauska komedia, joka kuuluu Adam Sandlerin nätisti sanottuna epätasaisen elokuvauran parempaan päätyyn. Leffa tarjoaa useita hupaisia vitsejä ja hetkiä, joista etenkin isoäidin osuus ikävässä vanhainkodissa jaksaa naurattaa makeasti. Sitten taas osa vitseistä menee huti ja aiheuttaa lähinnä vaivaantuneisuutta kotisohvalla. Todellista myötähäpeää on kuitenkin naurettavan selkeä Subway-ravintolaketjun sponsorina toimiminen. Leffassa ruokaillaan parikin kertaa Subwayssa ja huippuunsa homma menee finaaliottelussa, missä Happy Gilmorella on Subwayn paita ja hänen mailapojallaan (Allen Covert) Subwayn kassi ja lippalakki.

Tarinansa puolesta leffa vetää onnistuneesti mukaansa. Idea rämäpää-jääkiekkoilijasta, joka löytää uuden kutsumuksen golfin parissa on veikeä. Happy ei tosiaan ole kärsivällisintä sorttia ja häneltä menee helposti hermot, joten vaikka hän lyö pallon aloituksessa ennätyspitkälle, pallon saaminen koloonsa vaikkapa puolen metrin päästä voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. On kiva seurata Happyn nousua ja tästä syntyvää kilpailua hänen ja Shooterin välillä, etenkin kun toinen osapuoli alkaa käyttää yhä vain hävyttömämpiä keinoja pysyäkseen ykkösenä. Pakolliset romanssit tuntuvat nimenomaan pakotetuilta, eikä leffa tarjoa sinänsä sen enempää, kulkien aika tuttuja urheiluelokuvien latuja, mutta Happy Gilmore - ammattilainen on silti menevää komediaviihdettä. Enpä tosin tiedä, onko jatko-osalle kuitenkaan tarvetta...

Adam Sandler itse valitsi elokuvan ohjaajaksi Dennis Duganin, joka oli aiemmin urallaan yrittänyt saada Sandleria elokuvaansa, mutta koska koomikolla ei vielä tuolloin ollut tarpeeksi nimeä, hän ei saanut tahtoaan läpi. Kun Dugan osoitti kiinnostusta Happy Gilmore - ammattilaista kohtaan, Sandler otti hänet heti mukaan, koska mies oli osoittanut uskoa Sandleriin silloin kun muut eivät. Dugan pitää kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, tehden elokuvasta mukavan katselukokemuksen. Sandlerin ja Tim Herlihyn käsikirjoitus on pääasiassa oiva ja onpa leffa myös teknisiltä ansioiltaan kelvollinen. Elokuva on hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja leikattu kasaan. Kauas kiitävää palloa esittävät näkökulmaotokset ovat hauskan yliampuvia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Mark Mothersbaughin säveltämistä musiikeista ei jää oikeastaan mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore, 1996, Universal Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Robert Simonds Productions

Arvostelu: F1 (2025)

F1

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Brad Pitt, Damson Idris, Javier Bardem, Kerry Condon, Kim Bodnia, Tobias Menzies, Samson Kayo, Sarah Niles, Callie Cooke, Joseph Balderrama ja Shea Whigham

Genre: urheilu, draama

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

F1 on Brad Pittin tähdittämä autourheiluelokuva. Pitt yhdisti voimansa tuottaja Jerry Bruckheimerin ja Top Gun: Maverickin (2022) ohjaaja Joseph Kosinskin kanssa ja yhdessä kolmikko sai eri studiot kilpailemaan leffan oikeuksista. Lopulta Apple Studios voitti kisan ja Pittin harjoiteltua ajamista Formula-autoilla, kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023. Nyt F1 saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innolla. En tosin siksi, että olisin kova Formula-fani - ehei, en ole koskaan seurannut kisoja. Pitt on karismaattinen näyttelijä ja olin vakuuttunut Kosinskin työstä Top Gun: Maverickin parissa, joten innostuin, kun kuulin hänen tekevän elokuvan Formuloista. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa F1:n sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Entinen Formula 1 -kuski Sonny Hayes saa tilaisuuden palata kilparadalle, kun hänen vanha ystävänsä pyytää häntä auttamaan kehnosti menestyvän tallinsa kanssa ja toimimaan tulokaskuski Joshua Pearcen mentorina.

F1:n pääroolissa nähdään tosiaan Brad Pitt, joka näyttelee Sonny Hayesia, jota pidettiin 1990-luvulla Formula-kisojen lupaavimpana tulokkaana, kunnes hän joutui onnettomuuteen, mikä pilasi hänen uransa. Tämän jälkeen Sonny on kulkenut ympäri Yhdysvaltoja ja ajanut jos jonkinmoisissa kisoissa. Miehelle tarjoutuu yllättävä uusi mahdollisuus todistaa itsensä Formula 1 -kilpailussa, kun hänen entinen kilpailijansa ja nykyinen ystävänsä Ruben Cervantes (Javier Bardem) pyytää häntä nostamaan Rubenin tallin, APXGP:n nousuun. Kuten odottaa saattaa, Pitt uhkuu karismaa roolissaan ja virnuileva näyttelijä tekee Sonnysta nopeasti pidettävän, vaikka tämä kohteleekin muita toisinaan kehnosti. Bardem istuu myös kuin valettu omaan rooliinsa entiseksi Formula-kuskiksi, joka on iän myötä siirtynyt ratista koko tallin omistajaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Damson Idris APXGP:n nuorena kuskina Joshua Pearcena, Samson Kayo tämän managerina Cashmanina ja Sarah Niles Joshuan äitinä Bernadettena, Kerry Condon APXGP:n teknisenä johtajana Kate McKennana, Kim Bodnia APXGP:n tallipäällikkö Kaspar Molinskina ja Tobias Menzies APXGP:n omistavan johtokunnan jäsenenä Peter Banningina, joka näkee koko tallissa vain keinon rikastua, potentiaalisesti hävyttömälläkin tavalla. Ja mahtuupa mukaan tosielämän Formula-tähtiä, kuten Lewis Hamilton, Max Verstappen ja Suomen oma Valtteri Bottas. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. Nuori Idris on hyvä vastapari Pittille. Condon tuo naisvoimaa talliin, joskin samalla hänen Kate-hahmostaan on tietty pitänyt vääntää pakollinen romanssintynkä Sonnylle.

Tarinansa puolesta F1 ei juuri kurkottele kuuta taivaalta, vaan pelaa todella turvallisilla korteilla. Ei ole ensimmäinen kerta, kun urheiluelokuvassa vanha kehäraakki palaa vielä viimeisen kerran auttamaan jotain altavastaajaa, eikä leffa juonellisesti juuri yllätyksiä tarjoa. Aluksi kaiken nähnyt Sonny ja itsestään paljon uskova keltanokka Joshua ovat toki napit vastakkain, mutta miesten välit lämpenevät tietty hissuksiin radalla. Ja heti kun Sonnyn ja Katen katseet kohtaavat ensimmäisen kerran, voi arvata, että vääjäämättä myös heidän huulensa tulevat kohtaamaan.

Mutta siinä, missä Ehren Krugerin käsikirjoitus jää urheiluelokuvien tutuimpien kliseiden toistoksi, ohjaaja Joseph Kosinski varmistaa, että tämän tekstin pohjalta on saatu laadittua äärimmäisen mukaansatempaava ja paikoin todella jännittäväkin leffa, joka tarjoaa älyttömän näyttävää kaahailua. Kuten jo alussa totesin, kun kuulin Top Gun: Maverickin ohjaajan tekevän seuraavaksi Formula-leffan, arvasin heti, että luvassa olisi komeaa menoa, vaikkei lajista juuri välittäisikään ja olin aivan oikeassa. Kisakohtaukset ovat henkeäsalpaavaa seurattavaa. Niiden tarjoama adrenaliiniryöppy iskee lujaa katsojaan ja energiat ovat muutenkin korkealla. Vaikka kestoa on jopa kaksi ja puoli tuntia, F1 kulkee niin hyvällä vauhdilla, ettei aika todellakaan ehdi käydä pitkäksi.

Teknisiltä ansioiltaan F1 on huippuluokkaa. Se on todella komeasti kuvattu ja kuten Top Gun: Maverickissa, myös tässä kameraa asetellaan kekseliäästi ja monipuolisesti, jotta kilpakohtauksia pääsee näkemään useista vinkkeleistä - niin kisakatsomosta kuin ratin takaa. Leikkaukseen on löydetty napakka rytmi, jolla pitkä leffa on saatu tuntumaan huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Lavasteet ovat hienot, kuvattiinhan elokuva ihan oikeiden kisojen aikana ja puvustus on tyylikästä. Tietokonetehosteilla on kikkailtu oivallisesti, mutta luottaen silti ammattilaisten stunt-työskentelyyn. Äänimaailma jylisee lujaa, oli kyse sitten moottorin ärinästä tai Hans Zimmerin mahtipontisista musiikeista. Jo vaikuttavien visuaaliensa ja erinomaisen äänimaailmansa takia F1 pitää nähdä mahdollisimman isolta valkokankaalta (jos sinun on mahdollista nähdä elokuva IMAXissa, tartu siihen), eikä odottaa kotisohvalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

F1, 2025, Apple Original Films, Warner Bros. Pictures, Monolith Pictures (III), Jerry Bruckheimer Films, Plan B Entertainment, Dawn Apollo

Arvostelu: Apollo 13 (1995)

APOLLO 13

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Kathleen Quinlan, Ed Harris, Gary Sinise, Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd, Miko Hughes, Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Jean Speegle Howard, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean, Christian Clemenson, Mark Wheeler ja Larry Williams

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 7

"Houston, we have a problem!"

Apollo 13 perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan Lost Moon: The Perilous Voyage of Apollo 13 (1994), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin avaruuslento Apollo 13:n onnettomuudesta vuonna 1970. Kirjan oikeudet kaupattiin jo ennen sen julkaisua ja Universal Pictures ja Imagine Entertainment onnistuivat voittamaan myyntikilpailun. William Boyles Jr. ja Al Reinert työstivät alkuperäisen käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Kevin Costneria, mutta rooli meni Tom Hanksille, joka oli innostunut ja tietäväinen avaruudesta ja oli jo pitkään halunnut tähdittää elokuvaa kuulennosta. Ron Howard pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1994. Lopulta Apollo 13 sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa). Itse näin Apollo 13:n ensimmäistä kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

11. huhtikuuta 1970 avaruuslento Apollo 13 matkaa kohti Kuuta, kun matkan varrella ilmenee tekninen vika ja astronauttien täytyy tehdä kaikkensa selviytyäkseen takaisin kotiin elävinä.

Alun perin päärooliin astronautti Jim Lovelliksi kaavailtiin tosiaan Kevin Costneria, jopa ihan Lovellin itsensä toimesta. Roolia tavoitteli myös John Travolta, mutta roolin nappasi lopulta Tom Hanks, joka oli tosielämässä kiinnostunut avaruusmatkailun historiasta ja halunnut jo pidemmän aikaa tähdittää tosipohjaista avaruuselokuvaa. Hanks istuukin erinomaisesti rooliin. Hänestä löytyy tuttuun tapaansa karismaa pääosaan, minkä lisäksi hän on myös uskottava sinnikkäänä ja kokeneena astronauttina. Tosielämässä Lovell piti pitkään ennätystä pisimpään avaruudessa aikaa viettäneestä ihmisestä.

     Lovell ei kuitenkaan lähde Kuumatkalle yksin, vaan hänen mukaansa lähtevät Bill Paxtonin näyttelemä Lovellille aina uskollinen Fred Haise ja Kevin Baconin esittämä hieman kokemattomampi astronautti Jack Swigert, joka valikoituu ihan viime hetkellä, kun alkuperäiseen tiimiin kuulunut Ken Mattingly (Gary Sinise) joutui jättäytymään pois lennolta tuhkarokkoepäilyn takia. Paxton ja Bacon ovat myös hyvät rooleissaan ja Hanksin kanssa he muodostavat oivan dynamiikan erilaisine persoonineen. Vaikka Ken joutuukin jäämään pois kauan odottamaltaan lennolta, Sinise pääsee myös hyvin esille leffan loppupäässä, kun Ken pyydetään testaamaan moduulisimulaatiolla erilaisia keinoja, jotta Apollo 13 saataisiin turvallisesti takaisin Maahan.

Elokuvassa nähdään myös parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Kathleen Quinlan Jimin vaimona Marilyninä ja Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd ja Miko Hughes Lovellin pariskunnan lapsina, parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Ed Harris Houstonissa lennonjohtajana toimivana Gene Kranzina, sekä muun muassa Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean ja Christian Clemenson lennonjohdon ja NASA:n työntekijöinä, jotka eri tahoillaan yrittävät auttaa hädässä olevaa Apollo 13:a. Myös Ron Howardin vanhemmat Jean Speegle ja Rance Howard nähdään leffassa, Jimin äitinä ja pastorina, minkä lisäksi myöhemmin näyttelijänä kuuluisaksi nousseen tyttären Bryce Dallas Howardin voi bongata kohtauksesta, jossa astronauttien sukulaiset saapuvat toivottamaan hyvää matkaa. Kaikin puolin näyttelijäkaarti suoriutuu oivallisesti rooleistaan ja Oscar-ehdokkuudet menivät oikeisiin osotteisiin. Quinlan tulkitsee hienosti vaimohahmonsa huolta, Harrisin omatessa vahvaa auktoriteettia lennonjohtajana.

Lukuun ottamatta paria parhaat päivänsä nähnyttä tietokone-efektiä, Apollo 13 ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan kolmen vuosikymmenen varrella. Kyseessä on edelleen henkeäsalpaavan tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä avaruudessa, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka, eikä aika käy missään kohtaa pitkäksi, vaikka leffalla onkin kestoa liki kaksi ja puoli tuntia. Elokuva itse asiassa tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se vie niin onnistuneesti mukanaan. Merkittävä osa tehosta toki syntyy tiedosta, että tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä kyse ole fiktiivisestä avaruudessa tapahtuvasta selviytymistaistelusta, kuten esimerkiksi elokuvissa Gravity (2013) ja Yksin Marsissa (The Martian - 2015).

Elokuva käynnistyy historiallisesta hetkestä, kun Jim, Fred, Ken ja Jack perheineen seuraavat Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin ensimmäistä Kuulentoa heinäkuussa 1969 ja pian käynnistyykin valmistautuminen miesten omaan reissuun. Hahmot alustetaan oivallisesti, joten kun kauhistuttava tekninen vika ilmenee kesken lennon, on katsojana kiintynyt tähän kolmikkoon. Läpi leffan kotisohvalla hikipisarat kimmeltävät ohimoilla ja keho lukittuu jännittyneeksi, sillä tähän selviytymistaisteluun eläytyy niin täysillä. Läpi elokuvan tuntuukin siltä kuin olisi itse menossa mukana, joko ahtaassa Apollo 13:ssa tai Houstonissa lennonjohdon kanssa.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista onkin se, kuinka laajasti ja monesta vinkkelistä tätä tapausta esitetään läpi leffan. Leffa ei jumita vain itse Apollo 13:ssa, vaan elokuva näyttää esimerkiksi, kuinka Lovellin perheen kotona jännitetään televisiolähetyksen edessä. Televisiolähetyksen kautta saadaan mukaan oikeitakin haastattelutilaisuuksia vaikkapa NASA:n kanssa ja näytetään, kuinka koko muu maailma pysähtyi seuraamaan tätä selviytymisoperaatiota. Jännitettä rakennetaan Houstonissa, kun lennonjohto ja NASA:n työntekijät pyörittelevät hermostuneina erilaisia ideoita siitä, kuinka astronautit saataisiin kotiin. Kaikenlaiset väittelyt oikeasta tavasta, puheet fysiikan mahdollisuuksista ja rajoista, sekä simulaatiokokeilut ovat äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hyppimisellä vältetään yksitoikkoiseksi muuttuminen ja lisätään jännitettä. Jännitys myös kasvaa, kun vähän väliä uusi ongelma saapuu nostelemaan päätään. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojalta kestääkin hetki tasata sykettään ja toipua tästä elokuvallisesta elämyksestä.

Elokuvan ohjaaja Ron Howard on ehtinyt urallaan tehdä useita hyviä elokuvia, kuten Willow - suuren seikkailun (Willow - 1988), Kauniin mielen (A Beautiful Mind - 2001), Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ja Rushin (2013) ja löytyypä minulta myös pehmeä paikka sydämestä Jim Carreyn tähdittämälle The Grinchille (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000). Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö Apollo 13 olisi Howardin paras työ. Tässä Howard osuu nappiin kaikessa. Tukena toimii vahva käsikirjoitus, sekä upea tekninen toteutus. Apollo 13 on vaikuttavasti kuvattu ja painovoimattomat kohtaukset kuvattiin oikeasti painovoimattomassa tilassa, KC-135 -lentokoneessa, mikä aiheutti vähemmän yllättäen osalle näyttelijöistä ja kuvausryhmästä huonoa oloa. Lavastus on näyttävää ja puvustus mainiota. Leikkaus on ihailtavan sulavaa ja Oscar-palkinto olikin ansaittu. Jotkut digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä, mutta käytännön tehosteet ovat yhä komeaa seurattavaa. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu James Hornerin mahtipontisia ja patrioottisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apollo 13, 1995, Universal Pictures, Imagine Entertainment