Happy Feet (2006) - elokuva-arvostelu

HAPPY FEET

Ohjaus: George Miller

Näyttelijät: Elijah Wood, Robin Williams, Brittany Murphy, Hugh Jackman, Nicole Kidman, Hugo Weaving, Fat Joe, Anthony LaPaglia, Miriam Margolyes, Carlos Alazraqui, Lombardo Boyar, Jeffrey Garcia, Johnny Sanchez ja E. G. Daily

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Happy Feet on George Millerin ohjaama ja käsikirjoittama animaatioelokuva. Idea elokuvaan syntyi jo kun Miller oli tekemässä Mad Max 2 - asfalttisoturia (Mad Max 2 - 1981) ja kuvaaja Bill Grimmond näytti hänelle tekemäänsä dokumenttia Etelämantereesta, vitsaillen, että ehkä Miller voisi seuraavaksi tehdä elokuvan aavikkoerämaan sijaan jäätiköstä. Etelämanner alkoi kiehtoa Milleriä, joka ryhtyi tutkimaan niin aluetta kuin siellä asuvia eläimiä, erityisesti pingviinejä. Vuonna 2001, tavatessaan Warner Bros. Picturesin tuolloisen studiojohtajan Alan Hornin, Miller ja tuottaja Doug Mitchell esittelivät Hornille ideansa pingviinianimaatiosta ja jättivät alkuperäisen käsikirjoituksen miehelle luettavaksi. Päästyään takaisin kotimaahansa Australiaan, Miller sai puhelun Hornilta, joka halusi rahoittaa leffan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin, hyödyntäen tanssinumeroihin motion capture -tekniikalla kuvattuja tanssijoita. Lopulta Happy Feet sai maailmanensi-iltansa 12. marraskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoilta positiivista palautetta kerännyt iso hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon. Itse näin Happy Feetin muistaakseni vuonna 2007, kun se saapui vuokralle, mutten ole katsonut leffaa koskaan kokonaan toista kertaa - ainoastaan nähnyt siitä pätkiä, kun se on tullut televisiosta. Kun huomasin Happy Feetin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Etelämantereen keisaripingviineille laulaminen on kaikki kaikessa, he jopa löytävät rakkauden sydänlaulunsa myötä. Asiat kuitenkin mullistuvat, kun pingviininpoikanen Mumble ei osaakaan laulaa, mutta rakastaa tanssimista.

Happy Feetin keskiössä on nuori keisaripingviini nimeltä Mumble (Elijah Wood), joka on erilainen kuin muut lajitoverinsa. Siinä, missä muut keisaripingviinit pitävät laulamista pyhänä juttuna ja heidän parittelurituaalinsa käynnistyy laulusta, Mumblea ei ole siunattu hyvällä äänialalla tai kummoisella sävelkorvalla. Sen sijaan Mumble tykkää pistää jalalla koreasti, tanssia ja stepata. Tämä saa muut pingviinit pitämään Mumblea omituisena ja nuorukainen onkin syntymästään lähtien tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Hahmo on mainio sympaattisuudessaan ja Mumblea kannustaa olemaan rohkeasti oma itsensä ja osoittamaan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Mumblen vanhemmat Norma Jean (Nicole Kidman) ja Memphis (Hugh Jackman), Mumblen ihastus Gloria (Brittany Murphy), keisaripingviinien johtaja Nooa (Hugo Weaving), jääpingviiniviisikko Ramón (Robin Williams), Nestor (Carlos Alazraqui), Lombardo (Johnny Sanchez), Rinaldo (Jeffrey Garcia) ja Raul (Lombardo Boyar), sekä omaa kulttiaan johtava pitkätöyhtöpingviini Routalempi (Robin Williams). Sivuhahmotkin ovat täynnä vekkuleita persoonia ja jääpingviiniviisikko "Amigot" naurattavat taatusti etenkin perheen pienempiä katsojia. Kulttijohtaja Routalempi taas huvittaa todennäköisesti enemmän aikuiskatsojaa, joka toivoo, ettei mahdollisesti vieressä oleva lapsi ryhdy kyselemään liikaa hahmosta. Veikeän lisänsä menoon tuo se, että näyttelijät puhuvat paksulla Yhdysvaltojen eteläosavaltioiden aksentilla, minkä yhdistäisi normaalisti mielessään kuiviin aavikkomaisemiin, eikä hyytävään jäätikköön.

Olen tosiaan nähnyt Happy Feetin vain kerran aiemmin elämässäni, kun se tuli vuokrattavaksi vajaat 20 vuotta sitten. Muistin elokuvasta ainoastaan sen, että päähenkilö on tanssiva pingviini, jota muut pingviinit pitävät outona. Tuntuikin hassusti siltä kuin olisin katsonut leffan nyt ensimmäistä kertaa elämässäni, koska missään kohtaa elokuvan aikana minulle ei juolahtanut mieleen muistikuvia siitä, mihin tarina on menossa. Vielä hassumpaa taitaa tosin olla se, että pidin Happy Feetista nyt enemmän kuin silloin vuosia sitten, kun katsoin sen lapsena. Tähän tosin vaikuttaa todennäköisesti se, että leffa on pullollaan huumoria aikuisempaan makuun. Parittelu nousee useasti esille puheenaiheena elokuvan aikana ja jossain kohtaa jopa tuumin, onko leffa edes erityisen sopiva muksuille?

Kaksimielisistä vitseistään huolimatta Happy Feet on lystikäs animaatio perheen yhteiseen elokuvahetkeen, tarjoten kosolti hupia eri ikäisille katsojilleen. Hymy leviää useasti huulille ja omakin tanssijalka alkaa vipattaa. Mukana on myös toimivan jännittäviä kohtauksia, kun pingviinit kohtaavat Etelämantereen vaaroja merileopardeista miekkavalaisiin, jotka popsisivat mielellään näitä lentokyvyttömiä lintuja välipalakseen. Parhaiten elokuva kuitenkin vakuuttaa teemojensa puolesta. Mumblen erilaisuutta on helppo heijastaa monenlaisiin poikkeavuuksiin. Pingviinikulttuuri myös esitetään erittäin konservatiivisena ja uskonnollisena ja Mumble alkaa hissuksiin tekemään muutosta tähän kulahtaneeseen ja paikoillaan junnaavaan elämäntapaan. Pisteitä rokottaa hieman lopun töksähtävän hätiköity luonnonsuojeluosio, mutta Happy Feet on silti oikein mainio tapaus.

Visuaalisesti Happy Feet näyttää hyvältä, joskin sen animaatiojälki ei toki tietenkään ole yhtä tarkkaa kuin tämän päivän animaatioissa. Lumiset maisemat ja pingviinilaumat näyttävät oivallisilta ja värimaailmaankin saadaan kivasti lisäystä leffan edetessä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu. John Powellin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla ja oman lisänsä tuo leffan jukebox-musikaalisuus. Pingviinit siis laulavat jo olemassa olevia kappaleita ja leffassa kuullaankin niin Elvistä, Queenia, Stevie Wonderia, The Beatlesia kuin Princeäkin. Elokuvan tekijöillä kesti muuten kauan taivutella Princeä antamaan lupa hänen Kiss-biisinsä käyttöön. Artistille näytettiin pätkiä leffasta ja Prince innostui lopulta niin paljon, että teki elokuvaa varten kokonaan uuden biisin, Song of the Heartin, joka voitti parhaan laulun Golden Globe -palkinnon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Feet, Yhdysvallat, Australia, 2006, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Kennedy Miller Productions, Animal Logic, Kingdom Feature Productions

Nobody Wants This, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

NOBODY WANTS THIS - KAUSI 3

Luoja: Erin Foster

Näyttelijät: Kristen Bell, Adam Brody, Justine Lupe, Timothy Simons, Jackie Tohn, Tovah Feldshuh, Stephanie Faracy, Paul Ben-Victor, Michael Hitchcock, Sherry Cola, Shiloh Bearman ja Sarah Silverman

Genre: komedia, romantiikka

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 25 minuuttia - 30 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 13

Erin Fosterin luoma komediasarja Nobody Wants This nousi suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä syksyllä 2024. Toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2026 ja nyt Nobody Wants Thisin kolmas kausi on saapunut Netflixin valikoimaan. Itse pidin sarjan paria aiempaa kautta kelpo hömppänä, mutten ole sen kummemmin innostunut näkemästäni. En siis juuri odottanut sarjan jatkumista, mutta päätin kuitenkin katsoa uudet jaksot niiden ilmestyttyä.

Joanne ja Noah muuttavat asumaan yhdessä, Joannen päätettyä kääntyä juutalaiseksi.

Nobody Wants Thisin tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietysti Kristen Bellin ja Adam Brodyn näyttelemästä pääparista, podcastia pitävästä Joannesta ja rabbi Noahista. Toisen kauden lopuksi Joanne teki päätöksen kääntyä juutalaiseksi ja nyt rakastavaiset ovat päättäneet viedä suhteensa seuraavalle tasolle muuttamalla asumaan yhdessä. Uusi arki tuo kuitenkin mukanaan uudet haasteet, kun Joannelle ja Noahille selviää toistensa erilaiset pinttyneet tavat. Bell ja Brody ovat edelleen hyvässä vedossa rooleissaan ja heidän väliltä löytyy oivaa kemiaa.

     Myös Joannen sisko Morgan (Justine Lupe) ja heidän vanhempansa Lynn-äiti (Stephanie Faracy) ja Henry-isä (Michael Hitchcock), Noahin veli Sasha (Timothy Simons), Sashan entinen vaimo Esther (Jackie Tohn), sekä Noahin ja Sashan vanhemmat Bina-äiti (Tovah Feldshuh) ja Ilan-isä (Paul Ben-Victor) ovat menossa mukana. Kakkoskaudella Sasha ja Esther tulivat siihen tulokseen, että heidän suhteensa oli päätynyt tiensä päähän ja he päätyivät asumuseroon. Asiaa ei helpota Morgan, joka sekoittaa Sashan tunteet. Hahmokattauksesta omana suosikkinani pysyy edelleen aina sanavalmis Bina, jonka suhtautuminen Joanneen on lämmennyt, mutta joka heittää silti teräviä kommentteja tarpeen vaatiessa. Sen sijaan Morgan pysyy todella ärsyttävänä itsekeskeisen asenteensa kanssa.

Nobody Wants This pitää kelpo tasonsa kolmannella kaudellaankin. Ei sarja vieläkään tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta, mutta tämän romanttisen komedian seuraaminen on niin helppoa puuhaa, että puolituntisia jaksoja katsoo sujuvasti muutamankin putkeen. Joannen ja Noahin suhdetta syvennetään mainiosti ja on kiinnostavaa seurata pariskuntaa nyt, kun he ovat päässeet aika lailla samalle sivulle siitä, mitä he haluavat tulevaisuudeltaan. Sen sijaan en juuri lämmennyt Sashan ja Morganin lämpeneville väleille, vaikka siitä suunnasta onkin jo pitkään vihjailtu aiemmilla kausilla. Kuvio nimittäin tarkoittaa, että Morganin kanssa on vietettävä enemmän aikaa.

Kolmoskausi pitää tutun kepeää ilmapiiriä hyvin yllä ja tarjoaa runsaasti huvittuneita hymähdyksiä, oli kyse sitten tapahtumaketjuista tai hahmojen välisistä keskusteluista. Parhaat naurut tarjosi jälleen kerran Noahin Bina-äiti näpäytyksillään, vaikka samalla pidin myös koomisena sitä, kuinka hän on muuttunut paljon mukavammaksi Joannelle. Hänen aiemman luonteensa tuntien tämä mukava Bina on jopa hitusen pelottava tapaus. Kaikki huipentuu oivallisessa finaalissa, joka voisi osittain jopa toimia sarjan päätöksenä. Lisää on kuitenkin todennäköisesti tulossa, ottaen huomioon sarjan suosion. Katson kyllä sujuvasti vielä neljännenkin kauden.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät kepeää tunnelmaa sujuvasti yllä, osaten myös vakavoitua tarpeen vaatiessa. Käsikirjoittajat kuljettavat juonikuvioita kelvollisesti eteenpäin, vaikka joidenkin hahmojen kohdalla horjutaankin sillä rajalla, muuttuvatko heidän hauskoiksi tarkoitetut näpäytyksensä vain turhauttavan ylimielisiksi. Teknisestikin Nobody Wants This pitää tasonsa. Kolmas kausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut toimivat hyvin ja äänityöskentely on passelia Duncan Blickenstaffin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Nobody Wants This, Yhdysvallat, 2024-, 20th Television, 3 Arts Entertainment, Steve Levitan Productions

Koiran paras joulu (A Dog's Perfect Christmas - 2026) - elokuva-arvostelu

KOIRAN PARAS JOULU

A DOG'S PERFECT CHRISTMAS

Ohjaus: Cathryn Michon

Näyttelijät: Dennis Quaid, Brooke Lena Johnson, Milo Ventimiglia, Kathleen Rose Perkins, Mary Steenburgen, Thomas Haden Church, Ethan Loomis, Jennifer Tilly, Karen LeBlanc, Cathryn Michon, Rebecca Staab ja W. Bruce Cameron

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 13

A Dog's Perfect Christmas, eli suomalaisittain Koiran paras joulu perustuu W. Bruce Cameronin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Cameron ja käsikirjoittaja Cathryn Michon olivat tehneet yhteistyötä Cameronin kirjoihin perustuvien elokuvien A Dog's Purpose (2017) ja A Dog's Journey (2019) parissa ja he ryhtyivätkin yhdessä työstämään elokuvasovitusta myös Cameronin uudemmasta kirjasta. Netflix tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2025. Nyt Koiran paras joulu on saapunut Netflixin suoratoistopalveluun ja itse kiinnostuin, kun näin yllä olevan sympaattisen julisteen. Päätinkin katsoa Koiran parhaan joulun pari päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Joulu lähestyy ja Gossin perheessä se on yleensä tarkoittanut iloa ja rakkautta. Tänä jouluna tilanne on kuitenkin toinen, kun isoisä Sander suree edesmennyttä vaimoaan, isä Hunteria uhkaa irtisanominen töistä ja äiti Juliana joutuu sairaalaan.

W. Bryce Cameronin toiseen koirakirjaan perustuvaa A Dog's Journeytakin tähdittänyt Dennis Quaid näyttelee Sander Gossia, joka on pari vuotta sitten menettänyt vaimonsa Barbaran (Rebecca Staab), eikä ole vieläkään päässyt yli pohjattomasta surustaan. Iäkäs ukko asuu poikansa Hunterin (Milo Ventimiglia) ja tämän vaimon Julianan (Kathleen Rose Perkins), sekä heidän lastensa, teinityttö Ellon (Brooke Lena Johnson) ja kaksospoikien Ewanin (Austen Seddon ja Carter Seddon) ja Garrettin (Abel Neudorf ja Oskar Neudorf) kanssa. Eikä saa unohtaa perheen uskollista bassettikoiraa Winsteadia (äänenä Thomas Haden Church), jonka vinkkelistä elokuva kerrotaan. Yleensä joulunaika on merkinnyt Gossin perheelle rauhaa ja iloa, mutta tänä vuonna erilaiset takaiskut uhkaavat pilata kaiken. Quaid ja nuori Johnson suoriutuvat hyvin rooleistaan äksynä isoisänä ja skarppina teininä, joiden täytyy löytää tukea toisistaan, kun Juliana joutuu sairaalaan ja Hunter yrittää setviä ongelmiaan töissä. Perkins makaa suuren osan ruutuajastaan paikoillaan, kun taas Ventimiglia käy vain tasaisin väliajoin uupuneen näköisenä muistuttamassa hahmonsa haastavasta tilanteesta.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Cathryn Michon Hunterin pomona O'Brienina ja Ethan Loomis hänen poikanaan Seanina, johon Ello ihastuu, sekä Mary Steenburgen, Jennifer Tilly ja Karen LeBlanc naiskolmikko Clairena, Lucillena ja Allisonina, jotka sekoittavat Sanderin tunteet. Sivunäyttelijöistä Michon heittäytyy lystikkäästi hirveän pomon rooliin, samalla kun Tilly on hupaisa Sanderia vikittelevänä leskirouvana.

Koiran paras joulu on nimi, joka ensimmäisenä herättää mielikuvia kivasta koko perheen elokuvasta, joka sopisi täydellisesti yhteiseen illanviettoon joulupyhinä. Kyseessä on kuitenkin hämmentävästi aika alakuloinen perhedraama, joka sattuu tapahtumaan joulun tienoilla ja jonka kertojana sattuu toimimaan perheen iäkäs koira. Leffa ei ihan löydä tasapainoa sille, millainen se haluaisi olla ja kenelle se on tehty, mutta silti elokuva ajaa tällaisenaan asiansa tarpeeksi passelisti. Tarina pitää ihan hyvin mukanaan, Sanderin ja Ellon välisen isoisä-lapsenlapsi-suhteen kehittyminen lämmittää sopivasti ja ajoittain leffa osaa olla varsin hauska. Ajoittain se äityy melodramaattiseksi ja erittäin sentimentaaliseksi, mutta jouluelokuvalle tuollainen on toki melkeinpä asiaan kuuluvaa.

Elokuvasta huomaa kyllä, että se perustuu kirjaan, sillä kaikille hahmoille on rustattu omat sivujuonikuvionsa. Isoisän suru ja uusien naisten tapaaminen, isän työstressi, äidin sairaus, sekä tyttären kuviot koulussa, johon kuuluu niin kivaa poikaa, luisteluharrastusta kuin kiusaajia. Kaiken tämän päälle perhe löytää yksinäisen koiranpennun. Se, mikä toimii kirjassa ja mikä voisi toimia mainiosti vaikkapa muutaman jakson mittaisessa minisarjassa ei ihan toimi kuitenkaan leffassa. Yhdessäkään juonikuviossa ei varsinaisesti ole vikaa, mutta ne tuntuvat vähän väliä olevan törmäyskurssilla toistensa kanssa, jolloin leffa joutuu kaiken aikaa poukkoilemaan hieman kömpelösti sinne ja tänne. Kaikki kuviot viedään kyllä kelpuutettavasti päätökseensä ja leffa onnistuu nousemaan plussan puolelle, mutta silti kokonaisuutena Koiran parhaasta joulusta jäi minulle vähän ailahteleva fiilis.

Kirjailija W. Bruce Cameron (joka muuten tekee leffassa pikaisen roolityönkin) toimii elokuvan käsikirjoittajana, muttei ihan onnistu jonglööraamaan monen juonikuvion kanssa. Ohjaajana toimii A Dog's Purposen ja A Dog's Journeyn käsikirjoittaja Cathryn Michon, jonka työ tunnelman kanssa on myös hitusen heittelevää. Teknisesti Koiran paras joulu on kuitenkin toimiva. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänityöskentelykin on oivallista. Rachel Portmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti kaiken taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Dog's Perfect Christmas, Yhdysvallat, 2026, Netflix, Fezziwig Studios

Good Luck, Have Fun, Don't Die (2025) - elokuva-arvostelu

GOOD LUCK, HAVE FUN, DON'T DIE

Ohjaus: Gore Verbinski

Näyttelijät: Sam Rockwell, Haley Lu Richardson, Juno Temple, Michael Peña, Zazie Beetz, Asim Chaudhry, Georgia Goodman, Tom Taylor, Daniel Barnett, Dominique Maher, Artie Wilkinson-Hunt, Anna Acton, Adam Burton, Riccardo Drayton ja Dino Fetscher

Genre: scifi, seikkailu, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Good Luck, Have Fun, Don't Die on ohjaaja Gore Verbinskin ensimmäinen elokuva sitten vuoden 2016 A Cure for Wellnessin. Idea syntyi Matthew Robinsonille, joka oli työstänyt pilottikäsikirjoituksen televisiosarjalle, joka kulki nimellä "Don't Trust Anyone Under 30". Robinson tuli kuitenkin siihen tulokseen, että ideassa ei ollut tarpeeksi potentiaalia pitkään sarjaan, joten hän ryhtyikin muokkaamaan siitä elokuvaa. Robinson sai ideansa läpi 3 Arts Entertainment -tuotantoyhtiöllä ja ennen kuvauksia tekstiä muokattiin vielä paljon. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Good Luck, Have Fun, Don't Die sai Texasissa Fantastic Fest -tapahtumassa syyskuussa 2025. Monissa maissa elokuva julkaistiin teattereissa, mutta Suomeen se saapui vasta tänä vuonna ja suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin siitä vuosi sitten paljon kehuja ja olen odotellut sen näkemistä innolla. Kun Good Luck, Have Fun, Don't Die ilmestyi Viaplayn valikoimaan, päätin vihdoin katsoa mistä onkaan kyse.

Pienen losangelesilaisen kuppilan rauha rikkoontuu, kun paikalle saapuu oudosti pukeutunut mies, joka kertoo tulleensa tulevaisuudesta rekrytoimaan itselleen taistelijoita supertekoälyä vastaan.

Sam Rockwell näyttelee elokuvan päähenkilöä, jolle ei anneta sen enempää nimeä kuin "mies tulevaisuudesta". Tämä mies saapuu aikakoneella Los Angelesin Norms-kahvilaan etsimään itselleen taistelijoita supertekoälyä vastaan, joka koituisi ihmiskunnan kohtaloksi. Rockwell heittäytyy rooliinsa ihailtavalla energialla, ottaen kaiken irti hieman sekopäiseltä vaikuttavasta hahmostaan, jota kaikki toki aluksi tuijottavat kuin hörhöä. Vähitellen hänen puheissaan alkaa kuitenkin olla omituisella, jopa pelottavalla tavalla tolkkua. Hahmo on mielenkiintoinen ja Rockwellin eläytymistä on ilo seurata.

     Mukaansa kahvilasta tulevaisuuden mies ottaa opettajapariskunta Markin (Michael Peña) ja Janetin (Zazie Beetz), jääräpäisen Scottin (Asim Chaudhry), yksinhuoltajaäiti Susanin (Juno Temple), syntymäpäiväjuhliin prinsessaksi pestatun Ingridin (Haley Lu Richardson), partiojohtaja Bobin (Daniel Barnett) ja Marien (Georgia Goodman). Nämä hahmot pääsevät yksi kerrallaan hyvin esille niin erilaisten persooniensa kuin taustojensa vuoksi ja vähitellen käy myös selväksi, miksi osa suostuu toisia nopeammin auttamaan tulevaisuuden miestä. Sivunäyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka loppupeleissä Rockwell varastaakin show'n.

Nyt Good Luck, Have Fun, Don't Dien nähtyäni minua harmittaa vielä enemmän, että elokuvaa ei esitetty Suomessa elokuvateattereissa. Vaikka siitä löytyy juttuja, joita on nähty aiemminkin leffoissa, kuten Terminator - tuhoajasta (The Terminator - 1984) muistuttava tulevaisuudesta saapuva mies, joka varoittaa ihmiskunnan synkästä kohtalosta tekoälyn käsissä, sekä Päiväni murmelina -elokuvaa (Groundhog Day - 1993) muistuttava aikakierre, jossa mies elää samaa päivää uudelleen ja uudelleen läpi, toivoen muuttavansa tilannettaan, elokuva onnistuu silti olemaan täysillä oma juttunsa ja selvä vastalause kaikille, jotka väittävät, että nykypäivän leffat koostuisivat muka vain supersankareista, jatko-osista ja uudelleenfilmatisoinneista.

Kyseessä on erittäin mukaansatempaava ja veikeä scifiä, toimintaa, komediaa ja jopa kauhua yhdistelevä seikkailu, joka jaksaa yllättää läpi keston tempauksillaan. Erityisen koukuttavaksi leffan tekee se, ettei missään kohtaa oikein osaa sanoa, mille raiteille se seuraavaksi päättää suunnata. Varsinkin mukaan lähtevien sivuhenkilöiden taustatarinat onnistuvat kiskomaan mattoa katsojan jalkojen alta ideoillaan. Oiva ratkaisu on myös kertoa aikakierteessä jumissa olevasta miehestä sivuhahmojen vinkkelistä ja keskittyä vain yhteen niistä kerroista, kun tämä mies yrittää setviä tilannettaan. Yleensä tällaisissa leffoissa samaa päivää näytetään myös katsojalle uudelleen ja uudelleen.

Ja tietenkin väkevän lisänsä elokuvaan tuo sen satiiri meidän teknologiapainotteisesta yhteiskunnastamme. Heti ensiminuutilla leffa näyttää, miten koukussa olemmekaan puhelimiimme ja niiden loputtomaan tiedon, klikkiotsikoiden, vihakalastelun ja hassujen videoiden tulvaan. Tekoäly, sen hyödyt, haitat ja vaarat ovat olleet isosti puheenaiheena parin viime vuoden aikana ja leffa tarjoaakin varsin realistisen kuvan siitä, kuinka tekoäly voisi orjuuttaa ihmiskunnan. Kyse ei ole mistään tappajaroboteista, vaan ihan vain siitä, että ihmiset tajuamattaan tulevat niin riippuvaisiksi näihin laitteisiin, etteivät suostu enää päästämään irti. Sen lisäksi, että Good Luck, Have Fun, Don't Die on äärimmäisen viihdyttävä, kekseliäs, hauska ja jopa jännittävä sekä koskettavakin elokuva, jättää se siis myös paljon ajateltavaa omasta älylaitteiden käytöstä.

Matthew Robinsonin käsikirjoitus on jo fiksu ja samalla onnistuneen leikkisä, mutta parasta on, että siihen on tarttunut Gore Verbinskin tasoinen ohjaaja. Lähes vuosikymmenen tauko elokuvista on selvästi tehnyt hyvää, sillä Good Luck, Have Fun, Don't Dien myötä Verbinski on palannut sellaisella energialla, että hymy nousee väkisinkin huulille. Verbinski pitää pakkaa vakuuttavasti kasassa, pyöritellen eri tunnetiloja sulavasti. Elokuva on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus on oivallista. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö budjetti, mutta ne ajavat silti asiansa, kun kaikki muu ympärillä toimii niin hyvin. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja vahvan lisänsä ilmapiiriin tuovat Geoff Zanellin musiikit, jotka vaihtelevat leikkisän hupaisasta tiivistunnelmaiseen ja ahdistavaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Good Luck, Have Fun, Don't Die, Yhdysvallat, Saksa, 2025, 3 Arts Entertainment, Blind Wink Productions, Constantin Film, Robert Kulzer Productions, WAM Films

Neropatin päiväkirja: Viimeinen oljenkorsi (Diary of a Wimpy Kid: The Last Straw - 2025) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJA: VIIMEINEN OLJENKORSI

DIARY OF A WIMPY KID: THE LAST STRAW

Ohjaus: Matt Danner

Näyttelijät: Aaron D. Harris, Chris Diamantopoulos, William Stanford Davies, Jude Zarzaur, Erica Cerra, Hunter Dillon, Gracen Newton, Ellis Myers, Jill Basey, Bashir Salahuddin, Jabari Banks, Randy Pearlstein, Abriham Gulati, Sanjay Rao, Punam Patel ja Dashiell McGaha Schlettee 

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 18 minuuttia

Ikäraja: 6

Jeff Kinneyn lastenkirjasarjaan perustuvat animaatioelokuvat Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2021), Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2022) ja Neropatin päiväkirjan joulu: Lunta tupaan (Diary of a Wimpy Kid Christmas: Cabin Fever - 2023) olivat katsojatilastohittejä Disney+ -palvelussa, joten elokuvia päätettiin tehdä lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit ryhtyivät hommiin ja lopulta Neropatin päiväkirja: Viimeinen oljenkorsi julkaistiin Disney+ -palvelussa joulukuussa 2025. Leffa sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se sai jälleen hyvin katsojia. Itse luin lapsena Kinneyn kirjoja, mutten ollut ennen katsonut ainuttakaan hänen kirjojensa pohjalta tehtyä elokuvaa - en näyteltyjä, enkä näitä uusia animaatioita. Kuitenkin nyt kun uusi Neropatin päiväkirja -leffa The Getaway (2026) on tulossa, päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat animaatiot läpi. Pidin kolmea ensimmäistä elokuvaa ihan kivoina ja katsoinkin optimistisin mielin myös Neropatin päiväkirja: Viimeisen oljenkorren.

Gregin töpeksiessä jälleen kerran, hänen isänsä Frank uhkaa lähettää pojan sotilaskouluun oppimaan tavoille, mikäli Greg ei ryhdistäydy ja ala käyttäytyä vastuullisesti.

Neropatin päiväkirjan tutut hahmot tekevät taas kerran paluun, lähtien tietty teiniyden kynnyksellä olevasta Greg-pojasta (äänenä tällä kertaa Aaron D. Harris), jonka jatkuvat edesottamukset ovat tehneet hänestä aikamoisen häpeäpilkun perheen silmissä. Kun joulunaika on täynnä erilaisia kömmähdyksiä, Gregille annetaan uhkaus: joko hän ottaa itseään niskasta kiinni tai hänet passitetaan Spag Unionin sotilaskouluun. Greg pysyy edelleen oivallisena päähenkilönä, koska pojassa on onnistuneita ristiriitoja. Vaikka hän ei aina kohtelekaan läheisiään parhaalla mahdollisella tavalla, Gregin haluaa nähdä tsemppaavan ja löytävän oikean polun. 

     Menossa mukana ovat myös vanhat tutut Gregin vanhemmat Susan-äiti (Erica Cerra) ja Frank-isä (Chris Diamantopoulos), tympeä isoveli Rodrick (Hunter Dillon) ja rasittava pikkuveli Manny (Gracen Newton), Gregin paras kaveri Rowley (Jude Zarzaur) ja omituinen poika Fregley (Ellis Myers), kun taas uusina hahmoina elokuva esittelee partiolaisten johtajan Barrettin (William Stanford Davis), sekä Heffleyn perheen kanssa kilpailevan Warrenin isä-poika-duo Waltin (Bashir Salahuddin) ja Westonin (Kyrie Neriah Kennedy). Frank-isä pääsee aiempaa paremmin esille ja tarina liikkuukin voimakkaasti vaikean isä-poika-suhteen ympärillä, mitä tehostaa kaikessa täydellisesti pärjäävät ja siitä ylpeilevät Warrenit.

Neropatin päiväkirja: Viimeinen oljenkorsi on jouluisen edellisosan tapaan oikein kelvollinen lastenleffa. Elokuvan kantava aspekti on Frankin ja Gregin hankala isä-poika-suhde, mikä muovautuu sujuvasti elokuvan edetessä. Isä ja poika pitävät toisiaan täysin erilaisina, aivan kuin he eivät edes olisi mitään sukua toisilleen. Mutta leffan edetessä Greg ja Frank saavat huomata, että ehkä heistä löytyykin paljon enemmän samaa kuin he olisivat uskoneet. Pikkuhiljaa he alkavat löytämään yhteisen sävelen, vaikka matkan varrelle mahtuukin erilaisia töyssyjä ja mutkia. 

Tunnin ja vartin kesto on jälleen oikein passeli tämän neropatin päiväkirjakertomukselle. Lyhyestä kestosta huolimatta elokuvaan mahtuu monenlaisia eri kommelluksia, joiden luulisi naurattavan erityisesti perheen pienempiä lapsia. Paikoitellen meno voi äityä vanhemman vinkkelistä ärsyttäväksi koheltamiseksi, mutta juuri se oivallisesti muovautuva isä-poika-suhde tuo mukaan aitoa sympaattisuutta ja sydäntä, jotta leffa voi toimia myös aikuiskatsojalle.

Visuaalisesti Neropatin päiväkirja: Viimeinen oljenkorsi jatkaa sulavasti kolmen edellisen elokuvan linjalla. Se mukailee onnistuneesti Kinneyn kirjojen piirrostyyliä, muuttamalla kuitenkin kaiken kolmiulotteiseksi. Hahmot ovat jälleen todella yksinkertaisen näköiset, mutta taustoista löytyy enemmän yksityiskohtia. Tämäkin leffa on mukavan värikäs, mikä korostuu loppusuoran metsämaisemissa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu John Paesanon ja Adam Hochstatterin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid: The Last Straw, Yhdysvallat, Kanada, 2025, Walt Disney Pictures, Bardel Entertainment, Twentieth Century Animation

American Horror Story, kausi 13: 13 (2026) - sarja-arvostelu

AMERICAN HORROR STORY - KAUSI 13: 13

Luojat: Ryan Murphy ja Brad Falchuk

Näyttelijät: Joey Pollari, Sarah Paulson, Evan Peters, Emma Roberts, Billie Lourd, Gabourey Sidibe, Leslie Grossman, Frances Conroy, Jessica Lange, Angela Bassett, Kathy Bates, Avantika Vandanapu, Elle Chapman, Berto Colón, Fedor Steer, Paul Anthony Kelly, Jamie Brewer, John Waters, Mena Suvari, Alex Consani, Seth Gabel, Zach Villa, Orlando Jones, John Carroll Lynch ja Madelaine Petsch

Genre: kauhu

Jaksomäärä: 13

Jakson kesto: 23 minuuttia - 40 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Ryan Murphyn ja Brad Falchukin luoma kauhuantologiasarja American Horror Story nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi Murhatalo alkoi pyöriä televisioissa loppuvuodesta 2011. Seuraavat kaudet saivat vaihtelevamman vastaanoton, mutta katsojaluvut pysyivät tarpeeksi korkeina, joten pian kahdennentoista kauden, Delicaten päätyttyä Murphy ilmoitti kolmannentoista kauden olevan tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2026 ja nyt American Horror Storyn kolmastoista tuotantokausi, lisänimeltään 13 on pyörinyt loppuun. Itse en ole koskaan pahemmin piitannut American Horror Storysta, poislukien kelvolliset kolmas kausi Noitapiiri ja kuudes kausi Roanoke. Etenkin sarjan viimeisimmät kaudet ovat olleet aikamoista kuonaa, joten odotukseni kolmattatoista kautta kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat. Katsoin silti American Horror Story: 13:n uudet jaksot pian niiden ilmestyttyä.

Triskaidekafobiasta, numero kolmentoista pelosta kärsivä Ben DeSoto saa työpaikan The Apollyonista iäkkään herra Nasin hoitajana, tietämättä talon synkistä salaisuuksista.

Ryan Murphyn toisen kauhuantologiasarjan, Hirviön kolmannella kaudella, Ed Geinin tarinassa (Monster: The Ed Gein Story - 2025) ja neljännellä kaudella, Lizzie Bordenin tarinassa (Monster: The Lizzie Borden Story - 2026), sekä Murphyn uudessa The Beauty -sarjassa (2026-) esiintynyt Joey Pollari näyttelee Ben DeSotoa, joka on lapsesta asti kärsinyt ikävästä triskaidekafobiasta, eli järjettömästä numero kolmentoista pelosta. Minne ikinä hän meneekin, tuo epäonnen luku tuntuu seuraavan häntä ja toisinaan Ben kokee kuin olisi tulossa hulluksi. Pollari ajaa asiansa roolissaan ja hahmoa syvennetään tarinan edetessä tuosta fobiasta eteenpäin, mutta silti niin päähenkilö kuin hänen näyttelijänsä kaipaisivat vähän potkua.

     Potkua sen sijaan löytyy sivunäyttelijöistä, osasta jopa liikaakin, koska American Horror Story: 13 on vaivaannuttavan ylinäyttelemisen juhlaa. Sarjan tutut näyttelijät palaavat toki taas kuvioihin ja monet esittävät useampaa aiempaa rooliaan. Sarah Paulson näyttelee Noitapiiristä tuttua Cordelia Goodea, Hotellista tuttua Sallya, Maailmanlopusta tuttua neiti Venablea ja Double Featuresta tuttuja Mamie Eisenhoweria ja tuberkuloosi-Karenia. Evan Peters esittää Murhatalosta tuttua Tatea, Hotellista tuttua James Patrick Marchia ja Kultista tuttua Kaita. Billie Lourd nähdään Kultista tuttuna Winterinä ja Maailmanlopusta tuttuna Malloryna. Ja Jessica Lange palaa Murhatalosta tutuksi Constanceksi, Parantolasta tutuksi sisar Judeksi, Noitapiiristä tutuksi Fionaksi ja Friikkisirkuksesta tutuksi Elsaksi. Myös Emma Roberts, Angela Bassett, Kathy Bates, Gabourey Sidibe ja Frances Conroy nähdään Noitapiiristä tuttuina hahmoinaan Madisonina, Mariena, Delphinena, Queeniena ja Myrtlenä. Näyttelijöiltä on selvästi vaadittu teatraalisuutta, sillä he heittäytyvät niin suurieleisesti rooliensa vietäväksi. Lopputulos oli kuitenkin mielestäni kiusallinen, etenkin yleensä hyvän Petersin kohdalla.

Aina kun ehdin luulla, että American Horror Story ei onnistuisi enää vajota alemmas, sarja pääsee yllättämään huonoudellaan ja kolmastoista kausi, eli 13 on todennäköisesti tähän mennessä sarjan huonoin. Tässä kohtaa American Horror Story on taantunut jo puhtaaksi parodiaksi itsestään, joka vain syleilee häpeilemätöntä typeryyttään, kornia tyylitajuttomuuttaan ja tarinankerronnallista surkeuttaan. 13 on täysin levällään ideoidensa kanssa. Se pyrkii olemaan jatkoa suurin piirtein kaikille aiemmille kausille, eikä sillä tunnu olevan Ryan Murphylle väliä, vaikka nämä kaikki juonikuviot eivät mitenkään loksahtaisi paikoilleen. Monet jaksoista käytetään laiskaan "hei muistatteko tämän hahmon toiselta kaudelta tai tämän jutun kuudennelta kaudelta?" -muisteluun vailla sen kummempaa syytä.

Jaksoja tällä kaudella on nimen veroisesti jopa kolmetoista, eli kyseessä on jaksomäärällisesti American Horror Storyn pisin kausi moneen vuoteen. Sentään armollisesti lähes kaikki jaksot ovat vain puolen tunnin mittaisia, mutta jo sellaisinaan ne tuntuvat kestävän pitkälti yli tunnin, kun mitään mielenkiintoista tai jännittävää ei kerta kaikkiaan tapahdu. Kauhuosasto on tällä kertaa suorastaan olematonta. Kauden tavat ottaa kantaa maailman tapahtumiin ovat vaivaannuttavaa seurattavaa ja muitakin kiusallisia hetkiä on luvassa. Vai miltä kuulostaa kohtaus, jossa Evan Petersin hahmo esittelee Jeffrey Dahmerille Grindr-treffisovelluksen? Mutta jostain syystä Peters ei näyttele Dahmeria, kuten Dahmer - Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarinassa (Dahmer - Monster: The Jeffrey Dahmer Story - 2022), joka sekin on Murphyn käsialaa. Toisaalta se on varmaan hyvä juttu, koska Dahmer-sarja on ehkä parasta, mitä Murphy on koskaan saanut aikaiseksi ja olisi surullista nähdä Petersin palaavan rooliin näin tuskastuttavan ala-arvoisessa tuotantokaudessa.

American Horror Story: 13:n teknisessäkään puolessa ei ole hurraamista, vaikka osa lavasteista ja asuista toimivatkin passelisti. Tämäkin kausi on todella kehnosti kuvattu. Vinksahtaneet kuvakulmat ja pyöristävät linssit tekevät monista otoksista suorastaan rumia. Leikkaus on toisinaan aika tökeröä, eikä kokonaisuus millään pysy kasassa. Tehosteet eivät näytä kummoisilta, mutta sentään äänityöskentely ajaa asiansa. Aiemmilta kausilta kierrätetyt musiikit kuuluvat kauden harvoihin hyviin puoliin tutuksi tulleen alkutekstipätkän ohessa, joka on edelleen koko American Horror Storyn paras ja karmivin juttu. Tai no, karmivinta taitaa olla se, että sarjaa on todennäköisesti luvassa vielä monta kautta lisää. Yh.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

American Horror Story, Yhdysvallat, 2011-, 20th Century Fox Television, Brad Falchuk Teley-Vision, Ryan Murphy Productions

The Ghost in the Shell, kausi 1 (攻殻機動隊 - 2026) - sarja-arvostelu

THE GHOST IN THE SHELL - KAUSI 1

攻殻機動隊

Ohjaus: Mokochan

Näyttelijät: Maaya Sakamoto, Hiroki Yasumoto, Yuichi Nakamura, Kousuke Goto, Toru Nara, Atsushi Miyauchi, Yuuya Uchida, Kazuhiro Yamaji, Tomoko Kaneda, Kikuko Inoue, Mai Nakahara, Kosuke Echigoya, Marie Ooi, Yuuya Uchida ja Shigeru Chiba

Genre: anime, scifi

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

The Ghost in the Shell perustuu Masamune Shirow'n mangaan Ghost in the Shell (攻殻機動隊 - 1989-1990). Mangan pohjalta oli jo tehty useita animeadaptaatioita, joista tunnetuin on vuoden 1995 elokuva Ghost in the Shell - aaveääni (攻殻機動隊). Keväällä 2024 Science SARU -studio ilmoitti työstävänsä Shirow'n mangasta uutta animesarjaa, joka olisi aiempia töitä uskollisempi lähdemateriaalilleen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja uusi The Ghost in the Shell alkoi pyöriä kesällä 2026 (Suomessa Amazon Prime Videon kautta). Itse pidin paljon vuoden 1995 leffasta ja olen pitänyt Science SARU:n Dandadan-sarjasta (ダンダダン - 2024-), joten odotin positiivisin mielin, mitä studio saisi aikaiseksi aiheesta. Katsoinkin The Ghost in the Shellin läpi pian viimeisen jakson ilmestyttyä.

Lähitulevaisuuden Japanissa ihmiset ovat parannelleet itseään koneilla siihen pisteeseen, että ihmisyyden raja on muuttunut häilyväksi. Kyborgi Motoko Kusanagi johtaa erityisjoukkoa, joka yrittää suojella maata erilaisilta uhkilta.

The Ghost in the Shellin keskiössä on kyborginainen Motoko Kusanagi (äänenä Maaya Sakamoto, joka esitti hahmoa aiemmin jo Ghost in the Shell: Arise -animessa (攻殻機動隊 ARISE - 2013-2016)), joka tunnetaan myös nimellä "Majuri" ja joka johtaa kyberrikollisuutta vastaan taistelevaa salaista Julkisen turvallisuuden osasto 9 -erikoisjoukkoa. Majuri on erittäin taitava ja tehokas työssään, mutta vapaa-ajalla hän on huomattavasti rennompi kuin päällepäin voisi olettaa. Hahmosta löytyy sopivasti eri puolia, mitkä tekevät hänestä kiinnostavan päähenkilön tarinaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Majurin uskollinen toveri Batou (Hiroki Yasumoto), tiimiin myös kuuluvat Togusa (Yuichi Nakamura), Ishikawa (Kousuke Goto), Saito (Toru Nara), Borma (Atsushi Miyauchi) ja Paz (Yuuya Uchida), sekä Osasto 9:n tiukka johtaja Daisuke Aramaki (Kazuhiro Yamaji), eikä pidä tietenkään unohtaa tiimin apuna toimivia tekoälyrobotteja, Fuchikomia (Tomoko Kaneda), jotka ovat käytökseltään usein kuin pieniä lapsia, mutta tosipaikan tullen ne toimivat tehokkaina tankkeina. Sivuhahmoista parhaiten esille nousee Batou, josta on tehty animeen humoristisempi, mutta joka silti säilyttää paikkansa sinä kookkaana ja luotettavana tyyppinä ja järjen äänenä.

Jos Ghost in the Shell on entuudestaan tuttu lähinnä vuoden 1995 anime-elokuvan kautta, uusi The Ghost in the Shell -sarja voi aluksi olla aikamoinen shokki. Siinä, missä elokuva oli synkkä, kolkko ja tyly, sekä ennen kaikkea täynnä filosofista pohdiskelua ihmisyydestä, sarja onkin värikäs, humoristinen ja erittäin energinen. Alkuperäisen mangan fanit taas saattavat huokaista helpotuksesta, sillä nähtävästi uutuussarja on tunnelmaltaan ja tyyliltään lähempänä lähdemateriaaliaan kuin se tunnetuin filmatisointi aiheesta. Minulta kesti pari jaksoa totutella näin räikeän erilaiseen toteutukseen, mutta pidin lopulta siitä, että elokuva ja uutuussarja ovat kuin yö ja päivä.

Kivan erilaisesta fiiliksestä huolimatta en oikein missään kohtaa kunnolla lämmennyt uudelle The Ghost in the Shellille, mikä johtuu sen hektisestä ja kömpelöstä tarinankerronnasta. Nähtävästi myös sisällöltään sarja seuraa uskollisesti mangaa, mutta rytmitys on sarjaformaatissa täysin levällään. Tuntuu siltä kuin tekijät olisivat adaptoineet vähän päälle neljän tunnin verran materiaalia ja pilkkoneet sen 25 minuutin mittaisiin pätkiin, välittämättä siitä, loppuvatko jaksot järkevässä kohtaa. Yksittäinen jakso saattaa alkaa edellisen tarinakaaren loppuhuipennuksella, sitten kertoa jonkin yksittäisen minitarinan ja vielä lopuksi mahdutetaan seuraavan tarinakaaren avaus. Lyhyihin jaksoihin on sullottu liikaa ja siksi kerronta tuntuu usein päättömien kanojen sinne-tänne säntäilyltä ja törmäilyltä. Hektisen menon takia koin läpi avauskauden vaikeuksia saada tarttumapintaa ja lopulta jouduin luovuttamaan. Tästä syystä mielsin uuden The Ghost in the Shellin harmillisen keskinkertaiseksi tapaukseksi ja vaikkei vuoden 1995 elokuva olisikaan järin uskollinen lähdemateriaalille, pitäydyn jatkossa siinä adaptaatiossa, jos haluan Majurin ja kumppaneiden futuristisia seikkailuja katsella.

Jos jostain minulta ei kuitenkaan löydy moitittavaa, niin sarjan upeasta animaatiojäljestä. Ennen kaikkea pidin siitä, että sarja onnistui näyttämään siltä kuin se olisi tehty pari vuosikymmentä sitten, eikä sen ulkoasussa ole samaa digitaalisuutta kuin vaikkapa Demon Slayer: Kimetsu no Yaibassa (鬼滅の刃 - 2019-2024) tai Jujutsu Kaisenissa (呪術廻戦 - 2020-). Hahmot liikkuvat sulavasti ja näyttävät veikeiltä. Ällistyttävintä jälkeä ovat kuitenkin taustat, erilaiset miljööt. Animaattorit ovat tehneet tästä futuristisesta maailmasta erittäin eläväisen ja täyttäneet kuvat yksityiskohdilla. Sarja on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja pidin King Gnun esittämästä alkutekstikappaleesta Go Ghostista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

攻殻機動隊, Japani, 2026-, Science SARU, Bandai Namco, Bang Zoom! Entertainment, Kôdansha, Production I.G.