Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 2026) - elokuva-arvostelu

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Georgia Oakley

Näyttelijät: Daisy Edgar-Jones, Esmé Creed-Miles, Caitríona Balfe, Bodhi Rae Breathnach, George MacKay, Herbert Nordrum, Fiona Shaw, Frank Dillane, Stacy Martin, Tom Brooke, Turlough Convery, Chloe Pirrie ja Ceara Coveney

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli tehty jo useita adaptaatioita, niin näytelmiä, televisiosarjoja kuin elokuvia, tunnetuimpana Emma Thompsonin tähdittämä ja käsikirjoittama Järki ja tunteet (Sense and Sensibility) vuodelta 1995. Kesällä 2025 ilmoitettiin, että uusi elokuvasovitus oli työn alla. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt uusi Järki ja tunteet on saapunut elokuvateattereihin. En ole lukenut Austenin kirjaa, mutta olen nähnyt vuoden 1995 filmatisoinnin, josta pidän paljon. En juuri odottanut uuden version näkemistä, mutta kävin silti katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Herra Dashwoodin kuoltua hänen vaimoaan ja tyttäriään uhkaa köyhyys. Jouduttuaan jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin tyttäret yrittävät löytää itselleen miehet, joilla pelastaa tilanteensa. Mutta avioituako järjen vai tunteiden takia?

Outlander - Matkantekijä -televisiosarjasta (Outlander - 2014-2026) tuttu Caitríona Balfe näyttelee leskirouva Dashwoodia, joka on juuri menettänyt miehensä ja nyt hän on menettämässä myös kotinsa, mikäli hänen tyttärensä eivät löydä varakkaita aviomiehiä. Hänen tyttärensä ovat empaattinen Elinor (Daisy Edgar-Jones), villimpi luonne Marianne (Esmé Creed-Miles) ja hyvästä tulevaisuudesta unelmoiva kuopus Margaret (Bodhi Rae Breathnach). Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan ja vaikka Dashwoodien tarina olisikin tuttu Austenin kirjasta tai useista aiemmista adaptaatioista, tytärten edesottamuksia jämähtää tälläkin kertaa seuraamaan kiinnostuneena. Balfe, Edgar-Jones ja Breathnach ovat mainiot rooleissaan, mutta Dashwoodeista parhaiten suoriutuu Creed-Miles, joka tulkitsee erittäin hyvin heittäytyvää ja toisinaan dramaattista Mariannea.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Brooke Dashwoodien velipuolena Johnina, joka vaimonsa Fannyn (Stacy Martin) kanssa perii naisten talon, Fiona Shaw Dashwoodeja auttavana rouva Jenningsinä, Turlough Convery myöskin apua tarjoavana sir John Middletonina, George MacKay Elinorin ihastuksena Edward Ferrarsina, sekä Herbert Nordrum ja Frank Dillane Mariannen sydämestä kilpailevina jäykkänä eversti Brandonina ja hurmuripoika Willoughbyna. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia, mutta show'n varastaa ehdottomasti Shaw, joka on aivan ratkiriemukas sanavalmiina rouva Jenningsinä.

Vaikka en vieläkään näe tarvetta uudelle Järki ja tunteet -elokuvalle, on silti myönnettävä, että tekijät ovat saaneet aikaiseksi erittäin hyvän leffan. Omasta mielestäni tämä adaptaatio ei yllä vuoden 1995 filmin tasolle, mutta on se silti varsin mainio. Dashwoodin siskokset ovat tosiaan hyviä hahmoja ja heidän ahdinkonsa nappaa heti mukaansa. Koska tuolloin vain miehet voivat periä talon, joutuvat siskot jättämään talonsa ja ainoa toivo pelastukseen on se, että joku rikas mies huolii heidät vaimoikseen. Miehiä kyllä löytyy, mutta tarinan kiinnostavin aspekti onkin se, että hyppäävätkö Dashwoodit suhteisiin järjellä vai tunteella? Eli valitsevatko he kumppaninsa taloudellisten hyötyjen takia, vai koska kyseessä on aidosti ihana heppu, eikä haittaa vaikka heidän statuksensa ei välttämättä olisi korkein mahdollinen?

Näiden rakkauskuvioiden parissa varttia yli parin tunnin kesto kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, vaikka toisella puoliskolla koin leffan hetkittäin kaipaavan pientä potkua. Hyvän draaman ja onnistuneesti kuvatun romantiikan - joka ei lipsahda siirappisuuden puolelle - lisäksi elokuva osaa olla myös varsin hauska. Tietyistä statusasioista saadaan aikaiseksi hyvää huumoria, kuten myös siitä, kun naureskellaan sille, miten naisten tuohon aikaan kuului käyttäytyä. Suorastaan hulvaton on kohtaus, jossa hassutelleet Dashwoodin naiset asettautuvat kuin esiintyen paikoilleen, ennen kuin antavat miehelle luvan astua huoneeseen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Georgia Oakley, joka oli tätä ennen tehnyt vain yhden leffan, Blue Jeanin (2022), mikä meni minulta ohi ilmestyessään. Oakley saa näyttelijät irrottelemaan hyvin, sekä rakennettua tunnelmaa oivallisesti. Diana Reidin käsikirjoitus on myös toimiva dialogia myöten. Lisäksi Järki ja tunteet on taitavasti kuvattu, sekä pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänityöskentelyssä koin parissa kohtaa hupaisaksi, kun on selvää, että vieressä olevat näyttelijät vain aukovat suitaan, jotta heidän puheensa ei peittäisi alleen päähenkilöiden keskustelua. Roger Goulan säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Kiddo Films, November Pictures, Working Title Films

Wildwood - Sysimetsä (Wildwood - 2026) - elokuva-arvostelu

WILDWOOD - SYSIMETSÄ

WILDWOOD

Ohjaus: Travis Knight

Näyttelijät: Peyton Elizabeth Lee, Jacob Tremblay, Carey Mulligan, Richard E. Grant, Angela Bassett, Mahershala Ali, Awkwafina, Charlie Day, Amandla Stenberg, Tom Waits, Blythe Danner, Marc Evan Jackson, Jemaine Clement, Jake Johnson, Maya Erskine, Rob Delaney, Tantoo Cardinal, Len Cariou, Ólafur Darri Ólafsson, Colleen O'Shaughnessey ja Arthur Knight

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Wildwood - Sysimetsä perustuu Colin Meloyn kirjoittamaan ja Carson Ellisin kuvittamaan kirjaan Sysimetsä (Wildwood - 2011). Animaatioyhtiö Laika oli tehnyt kirjalle mainoksen ja ostikin kirjan elokuvaoikeudet heti sen julkaisun jälkeen. Yhtiö ryhtyi hissuksiin työstämään stop motion -animaatiota, rakentaen valtavat määrät nukkehahmoja ja miniatyyrilavasteita. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja vuotta myöhemmin ääninäyttelijät ryhtyivät nauhoittamaan repliikkejään. Nyt, vihdoin ja viimein Wildwood - Sysimetsä on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä valtavan paljon. Olen seurannut leffan tuotantoprosessia jo muutaman vuoden ajan ja kaikki näkemäni on saanut minut innostumaan entistä enemmän. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Wildwood - Sysimetsän heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun varikset sieppaavat Prue-tytön pikkuveljen, Prue ja hänen kaverinsa Curtis lähtevät uskaliaalle pelastusretkelle läpäisemättömäksi kutsuttuun metsään.

Wildwood - Sysimetsän keskiössä on kolmetoistavuotias tyttö nimeltä Prue McKeel (äänenä Peyton Elizabeth Lee), joka on ikänsä puolesta juuri siinä kynnyksellä, että hän pohtii millainen haluaisi olla, jättäessään lapsuuttaan taakseen. Eräänä päivänä Prue pistetään huolehtimaan pikkuveljestään Macista ja tytön kauhuksi varisparvi sieppaa Macin (Arthur Knight) ja lennättää tämän kaupungin halki ja sillan yli metsään, jota pidetään läpäisemättömänä sitä ympäröivän tiheän muratin takia. Prue ei kuitenkaan anna sen estää häntä. Hahmo on mainio päättäväisyydessään ja sisäisten dilemmojensa kanssa. Pruen kanssa lähtee erittäin mielellään vaaralliselle pelastusretkelle.

     Prue ei tosiaan lähde matkaan yksin, vaan hänen seuranaan on hänen nörtti kaverinsa Curtis (Jacob Tremblay), joka tuo hyvää huumoria mukaan. Sysimetsässä Prue ja Curtis kohtaavat monenkirjavan joukon erilaisia hahmoja, kuten lipevän kuvernööri Larsin (Marc Evan Jackson) ja hänen neuvonantajansa Rogerin (Jemaine Clement), pöllöprinssi Rexin (Richard E. Grant), Kenraali-kotkan (Angela Bassett), rosvokuningas Brendanin (Mahershala Ali) ja häntä uskollisesti seuraavan Niamhin (Amandla Stenberg), posteljooni Richardin (Len Cariou), Septima-rotan (Awkwafina), sekä kojoottiarmeijaa johtavan leskihallitsijatar Alexandran (Carey Mulligan), joka sieppasi Macin kataliin aikomuksiinsa. Hahmokattaus on läpikotaisin mainio ja erityisen hyvä on pahiksen virkaa toimittava leskihallitsijatar, jonka traaginen menneisyys auttaa ymmärtämään, joskin ei hyväksymään hänen tekojaan elokuvan varrella.

Erinomainen. Eeppinen. Mykistävä. Fantastinen. Upea. Häikäisevä. Huikea. Mieletön. Kehu-adjektiiveja ei tunnu olevan tarpeeksi kuvailemaan Wildwood - Sysimetsää. Odotukseni olivat valmiiksi korkeat, mutta elokuva onnistui jopa ylittämään ne. Joka tuutista pusketun tekoälykuonan keskellä kyseessä on todellinen taidonnäyte siitä, mitä luovat ihmiset pystyvätkään saamaan aikaiseksi. Tämän lisäksi kyseessä on ehta elokuvaelämys, joka muistuttaa siitä, miksi leffassa käydään. Se on täydellinen pako harmaasta arjesta ja totaalisen mukaansatempaava seikkailu, joka vie katsojansa kunnon tunteiden vuoristorataan.

Vaikka Wildwood - Sysimetsä onkin animaatio ja sisältää puhuvia eläimiä, mistään perheen pienimmille tehdystä koko perheen leffasta ei ole kyse - se käy selväksi jo synkässä alkukohtauksessa. En voinut olla ihailematta sitä, kuinka syviin vesiin elokuva uskaltaakaan uiskennella. Olihan jo Laikan esikoisleffa Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009) osoitus siitä, että yhtiö ei pelkää tehdä animaatioistaan karmivia, mutta silti uutuus jaksoi yllättää hurjilla jutuillaan, oli kyse sitten aidosti jännittävästä materiaalistaan tai verisyydestään. K12-ikäraja kannattaa siis ottaa huomioon, sillä vilahtaapa leffassa taistelun tiimellyksessä irtopää.

Pruen seikkailu koukuttaa saman tien ja tyttöä heitetäänkin läpi elokuvan ojasta allikkoon. Luvassa on kaikenlaista vauhdikkaista takaa-ajoista vankilapakoyrityksiin, joiden parissa stop motion -historiaa tekevä päälle kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Aika ei todellakaan ehdi käydä pitkäksi, kun elokuva onnistuu näin hyvin viihdyttämään, jännittämään, naurattamaan ja liikuttumaan. Kaikki huipentuu massiiviseen sotakohtaukseen, eikä tällaista ihon kananlihalle nostattavaa mahtipontisuutta ollakaan hetkeen nähty.

Ja totta kai minun on vielä pakko kehua - ei, vaan ylistää Wildwood - Sysimetsän ällistyttävää animaatiojälkeä. Leffaa on työstetty vuosia ja sen myös näkee. Nukkeina toteutetut ja ilmeikkäät hahmot näyttävät hyviltä ja taustat ovat usein henkeäsalpaavan huikeita, oli kyse sitten eläväisestä kaupungista tai vehreistä metsämaisemista. Suunnilleen jokainen kohtaus loksauttaa suun auki, oli kyse vauhdikkaasta lennosta kotkan selässä tai lopputaistelun jättimäisistä armeijoista, sekä jättää hämmästelemään, miten tämä kaikki onkaan saatu tehtyä. Kun vielä ottaa huomioon, että leffa tehtiin stop motionille poikkeuksellisesti jopa 24 kuvan sekuntitahtia, tavanomaisen 12 kuvan sijaan, animaattoreiden pähkähulluudelle ei voi muuta kuin nostaa isosti hattua. Myös äänityöskentely on sykähdyttävää ja meininkiä tehostavat Dario Marianellin mahtavat musiikit. Kaiken kaikkiaan Wildwood - Sysimetsä on siis henkeäsalpaava teos ja yksi vuoden kirkkaasti parhaista elokuvista. Jos leffa ei ensi keväänä voita parhaan animaatioelokuvan Oscaria, on jossain menty pahasti vikaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wildwood, Yhdysvallat, 2026, Laika Entertainment

Halloween II (2009) - elokuva-arvostelu

HALLOWEEN II

Ohjaus: Rob Zombie

Näyttelijät: Scout Taylor-Compton, Malcolm McDowell, Tyler Mane, Brad Dourif, Danielle Harris, Brea Grant, Angela Trimbur, Sheri Moon Zombie, Margot Kidder, Richard Brake, Octavia Spencer ja "Weird Al" Yankovic

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 18

Rob Zombien ohjaama Halloween-uudelleenfilmatisointi (2007) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Hetkellisesti Julien Maurya ja Alexandre Bustilloa kaavailtiin jatko-osan tekijöiksi, kunnes Zombie päätti itse käsikirjoittaa ja ohjata kakkososan - siitäkin huolimatta, että oli ykkösosan jälkeen sanonut jättävänsä sarjan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2009 ja lopulta Halloween II sai ensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, elokuussa 2009. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen menestys, eikä se saanut hyvää palautetta kriitikoilta tai leffasarjan faneilta. Jopa Zombie haukkui elokuvan jälkikäteen, sanoen sen epäonnistumisen johtuneen jatkuvasti häirinneistä Weinsteinin tuottajaveljeksistä. Itse olin nähnyt elokuvan ensimmäisen vartin joskus paljon nuorempana, mutta tuolloin koin sen liian hurjaksi ja jätin loppuleffan katsomatta. Vuonna 2017 katsoin ja arvostelin alkuperäisen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) halloweenin kunniaksi ja päätin ottaa perinteeksi jatkaa elokuvasarjaa joka halloweenina. Nyt, lähes vuosikymmenen jälkeen on aika huipentaa tämä perinne Halloween II:lla. 

On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Michael Myers karkasi vankimielisairaalasta ja tappoi monta ihmistä, kunnes Laurie Strode ampui hänet ja Michaelin luultiin kuolleen. Kuitenkin kun halloween taas koittaa, ihmisiä löytyy raa'asti murhattuina ja näyttää siltä, että Michael on palannut Haddonfieldiin.

Scout Taylor-Compton palaa rooliinsa Laurie Strodeksi, joka selvisi ensimmäisessä Halloweenissa sarjamurhaaja Michael Myersin (Tyler Mane) hyökkäykseltä, ampumalla miestä päin näköä. Kaksi vuotta myöhemmin Laurie näkee yhä painajaisia tapahtuneesta, mutta luulee olleensa vain yksi satunnaisista uhreista, tietämättä olevansa todellisuudessa Michaelin pikkusisko. Taylor-Compton hoitaa roolinsa menevästi, mutta hänen hahmostaan on kirjoitettu todella ärsyttävä, Laurien purkaessa ahdistustaan olemalla aika inhottava kaikille ympärillään. Se on kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen, millaisen totaalisen pohjanoteerauksen elokuva tekee Michael Myersin kanssa. Jostain syystä ikoninen naamari ja haalari ovat vaihtuneet johonkin, mikä näyttää metallifestarilta toiselle reppureissaavalta hevarilta, joka ei ole käynyt aikoihin suihkussa. Pitkätukkainen ja tuuheapartainen Michael ärjyy ja näkee hallusinaatioita äidistään (ohjaajan vaimo Sheri Moon Zombie) ja itsestään lapsena (näyttelijä vaihtunut Chase Wright Vanekiin), jotka ohjailevat häntä tekemään ikävyyksiä. Elokuvan tulkinta Michael Myersista ärsytti itseäni koko ajan enemmän ja enemmän, kunnes lopussa hahmon kanssa tehdään totaalinen lässähdys.

     Elokuvassa nähdään myös Danielle Harris Laurien kanssa selvinneenä Anniena, Brad Dourif tämän sheriffi-isänä Leenä, sekä Malcolm McDowell tohtori Loomisina, jonka kanssa on myös tehty pöyristyttäviä päätöksiä. Halloween II:n Loomis on Michaelin uhreista rahaa tekevä kirjailija, joka on äkäinen kaikille ympärillään ja jonka toivoin jossain kohtaa pääsevän hengestään. Haastattelujen perusteella McDowell itse halusi tehdä hahmosta villisti erilaisen jatko-osassa, mikä näytti sopivan Rob Zombien visioon, missä vanhat tutut ikoniset hahmot pilataan tyystin.

Kuten Rob Zombien ensimmäisen Halloweenin arvosteluni lukevat kenties muistavat, en pitänyt kyseisestä uudelleenfilmatisoinnista juuri yhtään. Zombien visio traagisen lapsuuden läpikäyneestä Michael Myersista vei paljon hahmon koko pointista ja leffa oli muutenkin aika sotkuinen, kun Zombie ei vaikuttanut osaavan päättää, pitäisikö katsojan sympata Michaelia vai pelätä tätä. Halloween II onkin jo sitten aikamoinen pohjakosketus, josta on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. Brad Dourif ajaa asiansa sheriffinä ja... öö... siinäpä se. Positiivisiin puoliin voisi kai laskea myös sen, ettei Zombie ole lähtenyt tekemään uusintaversiota alkuperäisestä Halloween II - tappajan paluusta (Halloween II - 1981), vaan täysin omaa jatkotarinaansa, jossa on kuitenkin alussa silmäniskuja vanhaan kakkososaan. Eipä Zombien tarina kuitenkaan ole parempi, joten sinne meni sekin vähä.

Sen lisäksi, että elokuva pilaa hahmojen pääkolmikon, on se myös hämmentävän tylsä raina. Kauhukohtaukset rakentuvat raakuuksilla mässäilyyn, eivätkä jännittävän tunnelman luontiin. Jo pelkkä Zombien luoman yleisilmapiirin ankeus tuntui pitkästyttävältä. Michaelin näkemät visiot mulkosilmillä tuijottelevasta äidistään taas tuovat sekaan tahatonta komiikkaa. Kaikki ratkaisut tuntuvat vain toinen toistaan ärsyttävämmiltä ja typerämmiltä. Zombie on itsekin jälkikäteen todennut, ettei ollut tyytyväinen lopputulokseen, mutta hän pisti syyt Weinsteinin tuottajaveljesten niskoille. Niin tai näin, lopputulos on kamala elokuva ja on onni, että suunniteltu "Halloween 3D" jäi tekemättä, Zombien lähdettyä kävelemään ja lipputulojen jäätyä kauas siitä, mitä studiot toivoivat. Homma päätettiin aloittaa taas alusta ja seuraavaksi päätettiin tehdä suora jatko-osa alkuperäiselle Halloween - naamioiden yölle, joka unohtaisi kaikki välissä ilmestyneet leffat.

Jos jotain, niin Halloween II on sentään pääasiassa kelvollisesti kuvattu, joskin värimaailma velloo jopa turhankin paljon masentavassa harmaudessa. Lavasteet näyttävät hyviltä ja maskeeraajat pääsevät kyllä läträämään tekoverta oikein koko rahan edestä. Inhosin kuitenkin sitä, mitä puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet Michael Myersin kanssa, yrittäessään väkisin olla todella erilaisia. Äänimaailma luottaa paljon koviin hyppysäikyttelyihin ja eipä Tyler Batesin musiikeista jää muuta mieleen kuin John Carpenterin klassisen pianopimputuksen kierrätys, joka sekin on säästetty ihan loppuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween II, Yhdysvallat, 2009, Dimension Films, Spectacle Entertainment Group, Trancas International Films

Undertone (2025) - elokuva-arvostelu

UNDERTONE

Ohjaus: Ian Tuason

Näyttelijät: Nina Kiri, Adam DiMarco, Michèle Duquet, Keana Lyn Bastidas, Jeff Yung, Sarah Beaudin ja Brian Quintero

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Undertone on ensikertalaisohjaaja Ian Tuasonin tekemä kauhuelokuva. Hoitaessaan syöpää sairastavia vanhempiaan kotonaan, Tuason sai idean tarinasta, joka lähti liikkeelle radiokuunnelmana, kunnes hän ryhtyi työstämään siitä elokuvakäsikirjoitusta. Elokuva kuvattiin helmikuussa 2025 Tuasonin lapsuudenkodissa ja maailmanensi-iltansa Undertone sai jo muutamaa kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 2025 Fantasia-festivaaleilla Kanadassa. Maailmalla leffa sai teatterikierroksen keväällä 2026, mutta Suomeen elokuva saapui suoraan digimyyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun se nousi keväällä puheenaiheeksi sosiaalisessa mediassa ja minua harmittikin, kun sitä ei tuotu täällä teattereihin. Halloween-sesongin alkaessa päätin vihdoin vuokrata Undertonen.

Sairasta äitiään kotonaan hoitava Evy pitää ystävänsä Justinin kanssa podcastia, jossa he keskustelevat löytämistään taltioiduista paranormaaleista ilmiöistä. Kun heille lähetetään erään pariskunnan kymmenen äänitiedostoa, Evystä alkaa tuntua, että jokin paha voima on siirtynyt niiden mukana hänen kotiinsa.

The Handmaid's Tale - Orjattaresi -televisiosarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-2025) tuttu Nina Kiri näyttelee Evangeline Babicia, tutuille ihan vain Evyä, joka huolehtii vakavasti sairaasta äidistään (Michèle Duquet), samalla kun hän pitää paranormaaleihin tapauksiin keskittyvää podcastia ystävänsä Justinin (Adam DiMarco) kanssa. Justinin rooli on uskoa omituisiin ilmiöihin, kun taas Evy toimii kaksikon skeptikkona, yrittäen järkeillä asiat. Kirin harteilla lepää paljon, koska hän on lähes koko elokuvan ajan ainoa näyttelijä ruudulla. Duquet lähinnä makaa sängyssä ja DiMarco on mukana pelkkänä äänenä. Kiri on nappivalinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia ja kuinka Evy kokee yhä isompia vaikeuksia keksiä järkevää selitystä, kun hänen ja Justinin kuuntelemat äänitiedostot alkavat aiheuttamaan omituisuuksia myös Evyn kodissa.

Undertone sisältää hyvän idean ja kelpo päähenkilön, mutta elokuvan vahvuus ei ole niinkään Ian Tuasonin käsikirjoituksessa, vaan hänen ohjauksessaan. Teksti ajaa asiansa, mutta se myös turhauttaa toisinaan ja itse olisin pitänyt enemmän siitä, että leffa tapahtuisi reaaliaikaisesti yhden yön aikana. Nyt Evy ja Justin nauhoittavat podcastiaan muutaman illan aikana, jättäen turhia suvantokohtia äänitysten väliin. Tuskinpa moni edes pystyisi lopettamaan näiden äänitiedostojen kuuntelua, jos hommaan oikeasti ryhtyisi.

Mutta sen, missä Tuasonin teksti jätti mielestäni toisinaan toivomisen varaa, hän kyllä korvaa ohjauksellaan. Hän rakentaa ihon alle hiipivää karmivaa ilmapiiriä todella taidokkaasti. Vaikka Evy lähinnä vain istuu olohuoneessa tietokoneensa ääressä kuulokkeet korvillaan, tietty vainoharhaisuus ja epämukavuus ovat läsnä yhä voimakkaammin. Tuason ymmärtää usein jättää kameran kauas Evystä, jolloin katsojan katse harhailee väkisinkin taustoille, pimeään eteiskäytävään, keittiöön ja yläkertaan johtavaan portaikkoon. Veikkaisin, että jos Undertonesta haluaa saada parhaan kokemuksen irti, se kannattaa katsoa keskellä yötä, yksin kotona ja kuulokkeilla. Silloin Evyn tapaan myös katsojalle muodostuu takuulla tunne siitä, että kotiin on hivuttautunut jotain pahaa. Tunnelmansa puolesta kyseessä on siis aidosti ahdistava kauhuelokuva, jota suosittelen lämpimästi, vaikka tarina ei olekaan samalla tasolla.

Teknisesti Undertone on pääasiassa oivallinen. Elokuva on taitavasti kuvattu ja pitkät otokset ovat jo itsessään omiaan saadakseen katsojan jännittymään. Valaisu näyttää hyvältä, lavasteet ovat mainiot ja puvustus toimivaa. Tehosteita käytetään säästeliäästi, mutta pätevästi. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu Shanika Lewis-Waddellin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Undertone, Kanada, 2025, Black Fawn Films, Slaterverse Pictures

Ali G: Who Iz I? (2026) - elokuva-arvostelu

ALI G: WHO IZ I?

Ohjaus: Sacha Baron Cohen

Näyttelijät: Sacha Baron Cohen, Morgana Robinson ja Alpha Miknas

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Sacha Baron Cohenin luoma sketsihahmo Ali G esiintyi alun perin The 11 O'Clock Show'ssa vuonna 1998, ennen kuin hän sai oman sarjansa Da Ali G Show'n (2000-2004) ja sitten oman elokuvansa Ali G Indahousen (2002). Vuonna 2025 Baron Cohen bongattiin pitkästä aikaa Ali G:nä Oxfordshiressä ja keväällä 2026 mies paljasti kuvanneensa salaa uuden elokuvan hahmosta ja tekevänsä samalla debyyttinsä ohjaajana. Alun perin Ali G: Who Iz I? -elokuvan oli tarkoitus saapua ihan teattereihin, mutta viime hetkellä sen teatterikierros peruttiin Suomessa ja se saapuikin yllättäen suoraan Amazon Prime Videoon. Itse katsoin Ali G Indahousen ensi kertaa vasta tänä vuonna, kun jatko-osasta ilmoitettiin. Pidin näkemääni hauskana ja petyinkin, kun ilmoitettiin, ettei jatko-osa saakaan teatterikierrosta Suomessa. Katsoinkin Ali G: Who Iz I? -leffan heti sen julkaisupäivänä Prime Videosta.

Kun Ali G saa tietää hänen Juliensa olevan raskaana, hän matkustaa Yhdysvaltoihin, aikomuksenaan nousta takaisin huipulle.

Sacha Baron Cohen palaa rooliinsa Ali G:ksi, sketsihahmoksi, joka alun perin nosti hänet suosituksi. Vuosien varrella hahmo on herättänyt voimakkaita tunteita, koska kyseessä on valkoinen mies, joka käyttäytyy kuin tummaihoinen rap-artisti, kielenkäyttöä myöten. Hahmo on usein leimattu ongelmalliseksi ja Baron Cohen onkin rakentanut uuden elokuvan tarinan näiden kohujen ympärille. Uutuuselokuvassa Ali G on nimittäin vuosien varrella menettänyt suosionsa, koska häntä syytetään kulttuurilliseksi omijaksi ja hän tekee nyt hanttihommia, odotellessaan että joku merkittävä noteeraisi hänet. Hahmo on yhtä vulgaari, röyhkeä ja sovinistinen idiootti kuin ennen, mutta pointtina onkin koko ajan näyttää, kuinka säälittävä tyyppi hän on, eikä Baron Cohen yritä idolisoida hahmoaan. Ali G:n lisäksi mies esittää myös tohtori Nira Cain-N'Degeocelloa, joka haluaa cancellata Ali G:n, sekä sotilas Erran Moradia, jota tohtori päättää hyödyntää katalissa aikomuksissaan. Ali G:nä Baron Cohen onnistuu olemaan lystikäs, mutta nämä kaksi muuta aiheuttavat lähinnä vaivaantunutta tuhahtelua.

     Elokuvassa nähdään myös Morgana Robinson, joka korvaa Kellie Brightin Ali G:n tyttöystävänä Juliena, sekä joukko huono-onnisia poloisia, jotka Baron Cohen on höynäyttänyt mukaan elokuvaan ja jotka eivät tiedä, mihin ovat ryhtyneet. Robinson sujahtaa hyvin Julieksi, joka on hieman bimbo, mutta kuitenkin huomattavasti miestään fiksumpi.

Ali G: Who Iz I? muistuttaa toteutustavaltaan enemmän alkuperäistä Da Ali G Show'ta kuin edellistä Ali G Indahouse -elokuvaa. Eli täysin fiktiivisen elokuvan sijaan leffa tekee heti kättelyssä selväksi, että mukana on vain muutama näyttelijä ja loput ruudulla näkyvät ihmiset ovat luulleet Ali G:n olevan oikea julkisuuden persoona ja lähteneet mukaan, tietämättä tulevansa höynäytetyiksi. Vaikka osa näistä höynäytyksistä tarjoaakin hyviä nauruja, sekä saa myös huolestumaan siitä, mihin jotkut näistä tyypeistä ovat valmiita ryhtymään, vitsi ei jaksa kantaa läpi puolentoista tunnin kestoa, toisin kuin Baron Cohenin parhaassa työssä Boratissa (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006). Laiskimmillaan huumori on sitä, että Ali G menee jonnekin jättimäisen takin kanssa ja tietysti kaataa vahingossa eri esineitä lattialle. Homma heikkenee erityisesti, kun tohtori Nira Cain-N'Degeocello tuodaan mukaan ilkikurisen juonensa kera.

Elokuva pyrkii ronskilla huumorillaan piikittelemään vähän joka suuntaan. Elokuvan ensimmäinen puolikas käytetään cancel-kulttuurille nauramiselle ja vasemmiston suuntaan keskisormen heiluttelulle. Yhtäkkiä toinen puolikas vaihtaakin suuntaa kokonaan ja ryhtyy nauramaan MAGA-porukalle. Pitkään leffa tuntuu sanovan, että "yrittäkääpä lumihiutaleet pysäyttää minut", mutta oudosti loppusuoralla elokuva haluaa ottaa kantaa Yhdysvaltojen nykymenon ja natsi-Saksan huolestuttaviin yhtäläisyyksiin. Sitten taas parissa kohtaa leffa rikkoo illuusionsa, kun esimerkiksi Baron Cohenilla selvästi pettää pokka ja kun yhdessä kohtaa Baron Cohen varmistaa Robinsonilta, onko hän varmasti valmis seuraavaan kohtaukseen. Melkein jopa odotin, että lopulta Ali G olisi lopussa riisunut valeasunsa ja paljastanut itsensä koomikoksi. Kaiken kaikkiaan luvassa on todella epätasainen ja yhä vain oudommin rönsyilevä komedia, jonka huumoriosasto laukoo valitettavasti enemmän huteja kuin osumia.

Ali G: Who Iz I? on myös osoitus siitä, että Cohenin kannattaisi pysyä kameran edessä, koska ohjaajana hänen työnsä on aika levällään. Teknisesti elokuva ajaa asiansa. Paikoitellen kameratyöskentelystä huomaa, mitkä ovat harjoiteltuja kohtauksia ja mitkä improvisaatiota, mutta se ei oikeastaan häiritse. Puvustus on oivallista, mutta Baron Cohenin kahden muun hahmon maskeeraukset ovat niin päivänselvät naamiot, että on kumma, ettei kukaan muka hoksaa asiaa. Äänityöskentelykin toimii kelvollisesti ja taustalla soivat useat Ali G:n hupaisat rap-kappaleet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Ali G: Who Iz I? www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Ali G: Who Iz I?, Iso-Britannia, 2026, Four by Two Films, Amazon MGM Studios

Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) - elokuva-arvostelu

MANAAJA II: LUOPIO

EXORCIST II: THE HERETIC

Ohjaus: John Boorman

Näyttelijät: Linda Blair, Kitty Winn, Richard Burton, Louise Fletcher, Max von Sydow, Paul Henreid, James Earl Jones, Joey Green, Ned Beatty, Rose Portillo, Barbara Cason ja Karen Knapp

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen jättimenestys, joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Blatty ja ohjaaja William Friedkin olivat kuitenkin riitautuneet sekä toistensa että Warner Bros. Picturesin kanssa liittyen muun muassa palkkioihin, joten kumpikaan heistä ei suostunut mukaan jatko-osaan. Aluksi yhtiö pohti tekevänsä suoran kopion alkuperäiselokuvasta, joka olisi jopa kierrättänyt käyttämätöntä kuvamateriaalia edellisestä osasta, mutta lopulta William Goodhart palkattiin kirjoittamaan täysin uusi tarina. Ohjaajaksi taas valittiin John Boorman, jota oltiin kosiskeltu jo alkuperäisen ohjaajaksi, mutta joka oli kieltäytynyt, pidettyään käsikirjoitusta vastenmielisenä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1976 ja niiden aikana Boorman ja Rospo Pallenberg muokkasivat Goodhartin käsikirjoitusta roimasti, mitä päätähti Linda Blair jälkikäteen kritisoi. Kuvaukset olivat myös täynnä ongelmia, oli kyse sitten ohjaajan sairastumisesta, mikä pysäytti tuotannon kuukaudeksi, kuvamateriaalin turmeltumisesta, mikä johti mittaviin lisäkuvauksiin tai siitä, että tekijät eivät saaneet käyttöönsä monia haluamiaan kuvauspaikkoja, lähtien alkuperäiselokuvan talon ympäristöstä, joten ne piti rakentaa kopioina Warner Brosin studiolle. Lopulta Manaaja II: Luopio sai ensi-iltansa kesäkuussa 1977, mutta toivotun uuden hitin sijaan kyseessä olikin valtava taloudellinen epäonnistuminen, joka tienasi vain murto-osan alkuperäisen elokuvan lipputuloista ja joka sai lähes pelkkiä haukkuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Nykyään Manaaja II: Luopiota pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista jatko-osista ja ohjaaja Boorman on jopa pyytänyt elokuvaa jälkikäteen anteeksi. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen klassikon, sekä viimeisimmän osan, kamalan Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023), mutta välissä ilmestyneet jatko- ja esiosat olivat jääneet näkemättä. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen uuden osan, The Exorcist: Martyrsin (2027), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmin näkemättä jääneet leffat, lähtien tietysti Manaaja II: Luopiosta.

Isä Lamont lähetetään kirkon toimesta haastattelemaan Regan MacNeiliä, liittyen isä Merrinin kuolemaan neljä vuotta aiemmin. Tavatessaan Reganin, isä Lamont tajuaa, ettei paha Pazuzu olekaan jättänyt tyttöä rauhaan.

Alun perin Manaaja II: Luopion piti jatkaa ensimmäisestä elokuvasta tutun isä Dyerin tarinaa, mutta kun näyttelijä William O'Malley kieltäytyi, tilalle kirjoitettiin uusi hahmo, isä Philip Lamont, jota esittää Richard Burton. Aluksi rooliin oli kiinnitetty Jon Voight, mutta hän jätti elokuvan juuri ennen kuvauksia taiteellisten erimielisyyksien takia, jolloin Burton palkattiin pikaisesti korvaamaan hänet. Kun kirkko on alkanut pohtia isä Merrinin (Max von Sydow) kuoleman hämäriä olosuhteita, isä Lamont lähetetään selvittämään asiaa, haastattelemalla isä Merrinin manaamaa, Pazuzu-demonin riivaamaa Regan-tyttöä (Linda Blair, joka suostui palaamaan rooliinsa sillä ehdolla, ettei hänen tarvitsisi käyttää demonimaskeerauksia). Regan väittää, ettei muista mitään neljän vuoden takaisista tapahtumista ja riivauksestaan, mutta isä Lamont uskoo, että tyttö peittelee totuutta. Blair on osassaan ihan hyvä, joskin hän ei heittäydy yhtä ihailtavan villisti roolinsa pyörteisiin kuten viimeksi. Burton taas on omituisen jäykkä isä Lamontina. Hänestä ei löydy samaa monipuolisuutta kuin O'Malleysta, eikä samaa karismaa kuin von Sydow'sta.

     Ellen Burstyn kieltäytyi myös palaamasta rooliinsa Reganin äidiksi, eikä häntä haluttu vaihtaa uuteen näyttelijään, joten Regan asuu nyt New Yorkissa Sharon Spencerin (Kitty Winn) luona ja viettää päivänsä lähinnä psykoterapiassa tohtori Gene Tuskinin (Louise Fletcher) kanssa. Fletcher tarjoaa leffan parhaan roolityön - eipä muuta juuri voikaan odottaa näyttelijältä, joka oli juuri voittanut Oscar-palkinnon Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975) häikäilemättömänä hoitaja Ratchedina. Gene on huomattavasti mukavampi hahmo, joskin nainen ei millään usko, että Regan olisi ollut paholaisen riivaama.

Ottaen huomioon, että alkuperäinen kirjailija, ohjaaja ja sivunäyttelijät eivät suostuneet palaamaan rooleihinsa, alkuperäinen päätähti vaati ettei hän enää joutuisi viettämään tunteja joka päivä maskeerattavana ja uudeksi ohjaajaksi palkattiin mies, joka inhosi ensimmäistä elokuvaa ja muokkasi käsikirjoitusta kuvausten aikana antiteesiksi alkuperäisestä osasta, Manaaja II: Luopio oli suorastaan tuomittu epäonnistumaan. Elokuva on taas niitä esimerkkejä siitä, kun kaikki ennusmerkit näyttävät huonoilta, mutta rahanahneet studiopomot vähät välittävät tuotantoa varjostavista synkistä pilvistä, koska silmissä hohtavat vain haaveet edellisestä leffasta saatujen tienestien uusinnasta.

Muistatteko alkuperäisen Manaajan esimerkillisesti luodun piinaavuuden ja kasvavan epätoivon tunteen? Muistatteko ne kaikki ikoniset kohtaukset riivatun Reganin kanssa, sekä toinen toistaan unohtumattomat repliikit? Joo, kaikki ne ovat enää kaukainen muisto Manaaja II: Luopiota katsellessa. Leffaa on vaikea luonnehtia kauhuksi, koska siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa muistuttavaa. Kun elokuva vielä matelee eteenpäin, vajaa parituntinen tuntuu lopulta huomattavasti kestoaan pidemmältä. Lähinnä leffa on jopa tahattoman koominen, kun ruutuun aletaan puskea huvittavia heinäsirkkoja liihottelemassa kameran edessä. Toki heinäsirkoilla on oma uskonnollinen merkityksensä yhtenä Jumalan lähettämistä vitsauksista, mutta kun kauhistuttavan riivatun tytön sijaan Pazuzu nähdään lähinnä heinäsirkkanukkena, on hommaa vaikea ottaa tosissaan.

Elokuvassa on kieltämättä myös oma potentiaalinsa, liittyen Reganin terapiaan, johon kuuluu uudenlaisen hypnotisoivan transsilaitteen käyttö, joilla tohtori Tuskin ja isä Lamont yrittävät tunkeutua tytön mieleen ja selvittää, onko vanhasta piinasta jäänyt jotain kummittelemaan. Tämä periaatteessa kiinnostava idea kuitenkin hukkuu, kun leffa vaipuu pitkäveteiseksi haahuiluksi, kun isä Lamont yrittää selvittää Pazuzun alkuperää ja todellisia aikomuksia. Luvassa on jälleen teemoja uskosta ja sen menetyksestä, mutta paljon haaleammin toteutettuna kuin viimeksi. Loppuhuipennus taas jättää köykäisyydellään kylmäksi ja kun Pazuzu manifestoituu jonain muuna kuin heinäsirkkana, on luvassa aikamoinen antikliimaksi. Kaiken kaikkiaan Manaaja II: Luopio on aika lailla juuri sellainen katastrofi kuin sen ikävä maine antaa ymmärtää ja suorastaan surkea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista.

John Boormanin työ elokuvan parissa on kertakaikkisen kehnoa, ajoittain jopa kornia ja lopputuloksesta paistaa läpi miehen negatiivinen suhtautuminen alkuperäisleffaan. Käsikirjoittajaksi on tosiaan merkitty William Goodhart, mutta jos Linda Blairia on uskominen, Goodhartin työstä ei ole valmiissa elokuvassa juuri jälkeäkään, Boormanin sörkittyä tekstiä reippaalla kädellä läpi kuvausten. Teknisestikään Manaaja II: Luopio ei vakuuta. Mukana on hyvää kameratyöskentelyä, mutta myös useita epätarkkoja otoksia. Lavasteet, asut ja käytännön tehosteet sentään pääasiassa ajavat asiansa, mutta Blairin sijaisnäyttelijän riivausmaskeeraukset eivät näytä läheskään niin hirvittäviltä kuin aikaansaannokset alkuperäisessä leffassa. Elokuvan varsinaisen pettymyksen kuitenkin tuottaa musiikeista vastaava Ennio Morricone. Manaajan tunnusmelodiana pidettyä Tubular Bellsiä ei kuulla lainkaan, mutta eipä Morricone ole keksinyt tilalle oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tältä alansa legendalta olisi odottanut jotain paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Exorcist II: The Heretic, Yhdysvallat, 1977, Warner Bros.

Chucky, kausi 3 (2023-2024) - sarja-arvostelu

CHUCKY - KAUSI 3

Luoja: Don Mancini

Näyttelijät: Zackary Arthur, Alyvia Alyn Lind, Björgvin Arnarson, Brad Dourif, Devon Sawa, Jennifer Tilly, Fiona Dourif, Callum Vinson, Lara Jean Chorostecki, Annie M. Briggs, K. C. Collins, Michael Therriault, Ayesha Mansur Gonsalves, Gil Bellows, Alex Vincent ja Carina London Battrick

Genre: kauhu, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 42 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli hitti ja synnytti ajan saatossa kokonaisen franchisen, johon kuuluu niin jatko-osia kuin uudelleenfilmatisointi. Mancini päätti siirtää nukketappajan television puolelle ja lopputuloksena oli Chucky-televisiosarja, jonka ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin syksyllä 2021. Toinen kausi piti suosiota tarpeeksi hyvin yllä, joten sarjalle päätettiin tehdä lisää jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta tuotanto keskeytyi kesällä Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Tästä syystä Chuckyn kolmas tuotantokausi päätettiin esittää kahdessa osassa, ensimmäisen puolikkaan ilmestyessä syksyllä 2023 ja toisen puolikkaan keväällä 2024. Katsojaluvut kuitenkin laskivat ja niinpä Syfy-kanava päätti lopettaa sarjan teon tähän. Itse katsoin sarjan pari ensimmäistä kautta muutama vuosi sitten, kun sarja näkyi C Moressa. C More kuitenkin siirtyi MTV Katsomon alle, eikä kolmas kausi ikinä ilmestynyt sinne. Kaksi ensimmäistä kautta ovat tässä välissä käyneet muun muassa Netflixissä, mutta jostain syystä kolmoskausi ei ole ollut saatavilla Suomessa, kunnes nyt se ilmestyi kaikessa hiljaisuudessa SkyShowtimeen. Pistinkin Chuckyn kolmannen ja samalla viimeiseksi jääneen kauden heti pyörimään kun sain vihiä, että se on vihdoin ja viimein katsottavissa.

Jake, Devon ja Lexy yrittävät löytää Lexyn pikkusiskon Carolinen, jonka Chucky vei mennessään ja hoksaavat kauhukseen, että Chucky on päässyt ujuttamaan itsensä Valkoiseen taloon presidentin pojan leluksi.

Chuckyn tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja jotkut kenties viimeistä kertaa, koska sarjan teko päätettiin lopettaa tähän kolmanteen kauteen. Nuori kolmikko Jake (Zackary Arthur), Devon (Björgvin Arnarson) ja Lexy (Alyvia Alyn Lind) asuvat nyt neiti Fairchildin (Annie M. Briggs) luona, menetettyään kaikki vanhempansa. Kolmikko yrittää keksiä keinon löytää Lexyn pikkusiskon Carolinen (Carina London Battrick), sekä toki myös tämän sieppaajan, Chucky-tappajanuken (Brad Dourif), joka on omituisesti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kuitenkin kun Valkoisessa talossa alkaa tapahtua omituisia kuolemia ja trio näkee uutisissa presidentin (Devon Sawa) pojan Henryn (Callum Vinson) pitelevän sylissään Good Guy -nukkea, he ryhtyvät töihin. Jake, Devon ja Lexy ovat edelleen oivallisia hahmoja, joiden turhautumista tähän nukkeen on äärimmäisen helppoa ymmärtää. Arthur, Arnarson ja Alyn Lind ovat hyviä osissaan, mutta onhan Dourif sarjan selvä tähti. Chucky on oma ilahduttavan ilkikurinen itsensä, joka pistää ihmisiä luovilla tavoilla hengiltä, nauraa räkättäen siihen päälle.

     Myös Jennifer Tillyn näyttelemä Tiffany Valentine ja Dourifin tyttären Fiona Dourifin esittämä Nica Pierce ovat menossa mukana ja heillä on oma sivujuonikuvionsa, johon liittyy oikeudenkäyntiä, metatasoilla kikkailua ja mielisairaalaa. Tällä kaudella koin heidän osuutensa jopa aika vaivaannuttavaksi sivukuvioksi, joka tuntui lähinnä vievän aikaa paljon mielenkiintoisemmalta päätarinalta. Tiffany ja Nica ikään kuin roikkuvat mukana vain siksi, että olivat mukana aiemmillakin kausilla. Tilly ja Dourif heittäytyvät kuitenkin energisesti osiinsa ja pääseepä Fiona Dourif esittämään myös nuorta Charles Lee Rayta.

En toisaalta valitettavasti edes ihmettele, miksi Chuckyn katsojaluvut laskivat ja sarjan teko päätettiin lopettaa tähän. Kolmas tuotantokausi sisältää hyviä juttuja ja on kierolla tavalla erittäin lystikästä seurata, kun Chucky alkaa hissuksiin pistämään Valkoisen talon henkilökuntaa aikaiseen hautaan luovin keinoin. On myös kiinnostavaa seurata, kun nuori pääkolmikko ryhtyy punomaan juonta, jonka avulla he pääsisivät livahtamaan Valkoisen talon tiukkojen turvatoimien ohi ja käsiksi tähän viheliäiseen nukkeen.

Tiffanyn ja Nican sivujuonikuvio tuntuu kuitenkin ärsyttävän irralliselta ja sen komedia on vaivaannuttavan yliyritteliäistä. Heidän jaksonsa ovat myös kiusallisen tyylitajuttomia, kun meno yrittää rönsyillä vähän joka suuntaan. Lisäksi mielestäni kauden loppusuora heikkeni tasonsa puolesta, kun sarja pyrkii tunkeutumaan Charles Lee Rayn mieleen, sekä laajentamaan mytologiaansa eri satanistisilla riiteillä. Syvyys on toki paperilla hyvä asia, mutta tämän kolmoskauden kohdalla tämä syvyyden tuominen teki jollain tavalla jopa hallaa. Chuckyn kolmoskausi on siis varsin epätasainen paketti, joka viihdyttää aika ajoin tarpeeksi, jotta voin laskea lopputuloksen jopa keskinkertaiseksi. Toisaalta kausi jättää hahmot tiukkaan paikkaan, mistä olisi helppo jatkaa, mutta jos taso on tällaista, odotan mieluummin, että vuosien päästä joku toinen löytää uuden ja kiinnostavamman kulman lähestyä tätä aihetta.

Tuotantokauden ohjaajien ja käsikirjoittajien aikaansaannokset heittelevät siis reippaasti, eivätkä he mielestäni todellakaan tee mitään napakymppejä kaikilla ratkaisuillaan, vaan osa ideoista olivat aikamoisia huteja. Sentään teknisesti Chucky pysyy pääasiassa oivallisena, joskin tietokonetehosteet ovat todella halvan näköisiä. Esimerkiksi ulkokuvat Valkoisesta talosta näyttävät kiusallisen epäaidoilta. Kolmas kausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus toimii ja maskeeraukset äityvät sopivan verisiksi. Itse Chucky on toteutettu ihastuttavasti vanhoilla kunnon käytännön efekteillä ja aitona nukkena. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Joseph LoDucan säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Chucky, Yhdysvallat, 2021-2024, Universal Content Productions, David Kirschner Productions, Eat the Cat, NBCUniversal Content Studios