maanantai 22. huhtikuuta 2024

Arvostelu: Challengers (2024)

CHALLENGERS



Ohjaus: Luca Guadagnino
Pääosissa: Zendaya, Mike Faist, Josh O'Connor, A.J. Lister, Nada Despotovich, Naheem Garcia ja Hailey Gates
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Challengers on ohjaaja Luca Guadagninon uutuuselokuva. Justin Kuritzkes kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Guadagninon innostumaan siitä. Metro-Goldwyn-Mayer nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022. Nyt Challengers saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä positiivisin mielin, vaikka en olekaan juuri yhtään kiinnostunut tenniksestä. Pääsin katsomaan elokuvan ennakkoon sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Entinen tennislupaus Tashi Duncan valmentaa aviomiestään Art Donaldsonia, joka on ajautunut häviöputkeen. Ratkaisevassa turnauksessa Art kohtaa tenniskentällä entisen ystävänsä Patrick Zweigin, joka sattuu olemaan myös Tashin ex-poikaystävä.




Challengers pyörii aikamoisen kolmiodraaman ympärillä, jonka osalliset ovat muun muassa uusista Dyyni-elokuvista (Dune - 2021-) ja Spider-Man -leffoista (2017-2021) tutun Zendayan näyttelemä Tashi Duncan, entinen tennislupaus joka toimii nykyään valmentajana, West Side Story -uudelleenfilmatisoinnista (2021) tutun Mike Faistin esittämä Tashin mies Art Donaldson, sekä The Crown -sarjasta (2016-2023) tutun Josh O'Connorin näyttelemä Patrick Zweig, joka oli aikoinaan Artin paras ystävä, sekä Tashin poikaystävä, mutta jolla meni joitain vuosia sitten sukset (tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua tennismailoista) ristiin heidän kanssaan. Zendaya, Faist ja O'Connor ovat kaikki mahtavia rooleissaan ja kaikkien kolmen väliltä löytyy erinomaista kemiaa, oli kyse sitten rakkaudesta, ystävyydestä tai vihanpidosta. Läpi elokuvan katsojan mielipide heidän hahmoistaan kuitenkin vaihtelee, eikä loppupeleissä juuri yksikään triosta ole järin pidettävä. Tashi, Art ja Patrick ovat jokainen omalla tavallaan laskelmoivia, manipuloivia ja muuten vain toksisia ihmisiä - eli tavallaan he sopivat toisilleen kolmiodraaman pyöriteltäväksi täydellisesti.

Odotin Challengersin olevan laadukas elokuva, olinhan pitänyt ohjaaja Luca Guadagninolta aiemmin katsomistani elokuvista Call Me by Your Namesta (2017), Suspiriasta (2018) ja Bones and Allista (2022). En kuitenkaan osannut odottaa, että pitäisin leffasta näinkin paljon. Sanoisin jopa, että Challengers nousi omaksi suosikikseni Guadagninon tuotannosta! Kyseessä on loistava urheiludraama, jonka monimutkikkaat ihmissuhteet äityvät paikoitellen jopa tiivistunnelmaisen psykologisen jännärin puolelle.

Elokuva lähtee käyntiin lähes nykyhetkestä, kun pitkän voittoputken jälkeen Art on alkanut menettämään otettaan tenniksestä, eikä suhde Tashinkaan kanssa enää roihua samalla lailla liekissään kuin ennen. Kun Art saa tuoreessa turnauksessaan vastaan Patrickin, on aivan kaikki vaakalaudalla. Tämä entisten ystävysten ottelu on venytetty koko elokuvan liki kahden tunnin ja vartin mittaan ja erien välillä katsojille esitetään lukuisten takaumien kautta, mitä näiden kolmen ihmisen välillä oikein tapahtui. Väärissä käsissä homma voisi muuttua aikamoiseksi sillisalaatiksi, mutta Justin Kuritzkesin fantastinen, urheiluleffojen tavanomaista kaavamaisuutta visusti kiertävä käsikirjoitus pitää paketin tiukasti kasassa. Joka takauman kautta katsoja oppii näistä hahmoista ja heidän väleistään lisää, mikä joka kerta muuttaa katsojan tapaa katsoa nykyhetken menoa. Katsojan kannattaa olla erittäin tarkkana, sillä sen lisäksi, että aikahyppely on ajoittain varsin villiä, ovat takaumat täynnä yksityiskohtia, jotka kannattaa pistää merkille, sillä tarkkaavainen katsoja todella palkitaan elokuvan finaalissa. Loppupäässä itse tennismatsi kärjistyy suorastaan hengästyttäväksi jännitysnäytelmäksi.




Guadagninon ohjaus on tehokkaan hallittua ja hän saa näyttelijöistä irti kaiken. Erityisesti kolmikon ensikohtaamiseen liittyvässä takaumassa hotellilla Zendaya, Faist ja O'Connor heittäytyvät aivan täysillä intiimin menon vietäväksi. Guadagnino on myös halunnut varmistaa, ettei läpi leffan nähtävä tennisottelu käy tylsäksi. Sen lisäksi, että hyvin kirjoitetut hahmot saavat katsojan kiinnostumaan lopputuloksesta, ottelu tarjotaan vähän väliä uuden kikan kanssa. Välillä kamera seuraa peliä katsomosta, välillä pelaajien läheltä, välillä verkon kautta, välillä yläilmoista, välillä jopa kentän alta ja kaikista villeimmin itse tennispallon perspektiivistä. Challengers onkin kameratyöskentelyltään yksi kuluneen elokuvavuoden luovimmista ja tekniset ansiot ovat muutenkin kohdillaan. Leikkaus on sulavaa, lavasteet ovat oivat ja maskeeraajat saavat hyvin pääkolmikon näyttämään vaadittaessa eri ikäisiltä. Jos jokin puoli elokuvassa jätti ristiriitaisen fiiliksen, niin sen musiikki. Sävellyksestä vastaavat Trent Reznor ja Atticus Ross, joiden musiikki leffassa koostuu hyvin pitkälti kovaan ääneen pauhaavasta yökerhojumputuksesta. Toisaalta pidin musiikista kovasti ja se luo tehokasta intensiteettiä turnaukseen, mutta samalla se on paikoin myös häiritsevä kikka, etenkin kun samalta kuulostava jytinä alkaa kerta toisensa perään soimaan hahmojen riitojen päällä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Challengers, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Pascal Pictures


lauantai 20. huhtikuuta 2024

Arvostelu: Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985)

MAD MAX - UKKOSMYRSKY

MAD MAX BEYOND THUNDERDOME



Ohjaus: George Miller ja George Ogilvie
Pääosissa: Mel Gibson, Tina Turner, Angelo Rossitto, Paul Larsson, Bruce Spence, Frank Thring, Robert Grupp, Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner, Adam Scougall, Adam Cockburn, Angry Anderson ja Tom Jennings
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama ja Mel Gibsonin tähdittämä toimintaelokuva Mad Max (1979) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) ei ollut ilmestyessään yhtä iso hitti, mutta se voitti heti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen ja on vuosien varrella noussut kehuttuun asemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi pian, mutta suunnitelmat katkesivat, kun edellisosat tuottanut Millerin ystävä Byron Kennedy menehtyi helikopterionnettomuudessa vuonna 1983. Miller päätti lopulta tehdä elokuvan Kennedyn muistolle. Suruissaan hän kuitenkin koki homman olevan liian suuri taakka kantaa yksin ja hän pyysikin kaverinsa George Ogilvien ohjaamaan leffan hänen kanssaan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mad Max Beyond Thunderdome, eli suomalaisittain Mad Max - ukkosmyrsky sai ensi-iltansa heinäkuussa 1985. Elokuva ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Itse katsoin alkuperäisen Mad Max -trilogian läpi vuonna 2015, Mad Max: Fury Roadia (2015) odotellessani. Tuolloin en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskystä juuri yhtään, enkä olekaan katsonut sitä toiste. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Pidin todella paljon kahdesta ensimmäisestä elokuvasta, mutta minulta kesti pidempi aika, kunnes vihdoin koin olevani valmis antamaan Mad Max - ukkosmyrskylle uuden mahdollisuuden.

Aavikoituneessa maailmassa kulkeva Max Rockatansky päätyy Vaihtokaupunkiin, missä hän joutuu tekemään diilin kaupunkia johtavan Auntyn kanssa. Hänen täytyy taistella kaupungin energiasta vastaavaa Master Blasteria vastaan Ukkoskupolissa.




Mel Gibson nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Max Rockatanskyn roolissa. Menetettyään ensin perheensä ensimmäisessä Mad Max -elokuvassa ja autettuaan sitten pientä kylää pääsemään irti lordi Humungusin hirmuvallan alta Mad Max 2 - asfalttisoturissa, Max jatkaa kulkuaan halki kuolleen erämaan ja ajautuu jälleen uudenlaisiin vaikeuksiin. Gibson pitää edelleen kutinsa vähäsanaisena Maxina, joka haluaisi vain elää rauhassa omissa oloissaan ja jolla on jo mitta täynnä kaikkia muita ihmisiä erilaisine ongelmineen. Silti jostain syystä Max päätyy taas kerran auttamaan vasta tapaamiaan tyyppejä.
     Elokuvassa nähdään myös Tina Turner Vaihtokaupunkia johtavana Auntyna, Angelo Rossitto pienikokoisena Masterina ja Paul Larsson tätä kanniskelevana Blasterina, jotka vastaavat Vaihtokaupungin energiantuotosta Master Blaster -kaksikkona, josta Aunty haluaa päästä eroon, Mad Max 2 - asfalttisoturissa helikopteripilottia esittänyt Bruce Spence uutena hahmona, lentokonepilottina, Robert Grupp vangittuna siantappajana, sekä muun muassa Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner ja Adam Scougall aavikolla elelevinä lapsina, joihin Max törmää matkallaan. Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Turner toimii Auntyn osassa ja Rossitto on mainio häijynä Masterina. On hämmentävää, että Bruce Spence on käytetty elokuvasarjassa uudestaan näin samanlaisessa roolissa. Luulinkin läpi leffan kyseessä olevan sama pilotti ja kummastelin, miksei Max tunnista tätä. Muut näyttelijät lapsia myöten ovat ihan kelvollisia osissaan.




Uusintakatselulla en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskyä läheskään niin kehnoa kuin liki kymmenen vuotta sitten, katsottuani elokuvan ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei todellakaan ole yhtä hyvä leffa kuin Mad Max ja Asfalttisoturi (tai myöhemmin ilmestynyt Fury Road) ja pitkään ihmettelinkin, että miksi ihmeessä olin tälle kolmosleffalle aikoinaan niin tyly? Suunnilleen 45 minuutin paikkeilla muistin. Ne lapset. Ne perhanan lapset. Vaikka näyttelijöissä ei ole sinänsä vikaa, nämä kakarat latistavat leffaa roimasti kertaheitolla. Erilaisen toteutuksen kanssa lasten mukanaolo elokuvassa voisi toimia, toimihan Asfalttisoturissakin se eräs villiintynyt penska. Nämä lapset kuitenkin muuttavat elokuvan ilmapiiriä niin voimakkaasti, että katsojasta tuntuu herkästi siltä kuin olisi yllättäen alkanut katsomaan täysin eri leffaa. Varsin synkkänä käynnistyvä Mad Max - ukkosmyrsky tuntuu yhtäkkiä koko perheen seikkailuelokuvalta.

Onneksi perinteikkäämmäksi Mad Max -rymistelyksi muuttuvaa finaalia kohti leffa petraa hieman ja ne ensimmäiset 45 minuuttia ovat tosiaan varsin onnistuneet. Max Rockatanskyn kyytiin hyppää mielellään jälleen kerran ja Vaihtokaupunki on kiinnostava paikka tutkia. Elokuvan huippuhetki on gladiaattoritaistelua muistuttava matsi Ukkoskupolissa Maxin ja Blasterin välillä. Ottelu on aivan mahtava, varsin kekseliäs ja jopa aika jännittäväkin. Tiettyä rujoutta taisto tosin kaipaisi, kuten muukin leffa siinä ympärillä. Vaikka toisaalta filmi onkin samaa linjaa edellisosien kanssa visuaalisessa karuudessaan, se tuntuu silti huomattavasti lapsiystävällisemmältä kuin kaksi aiempaa osaa. Kenties George Miller halusi miellyttää potentiaalisesti laajempaa yleisöä, mutta saikin aikaan harmillisen keskinkertaisen lopputuloksen, joka jakaa mielipiteitä rajusti yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen.




Oli kyse sitten Millerin tuottajaystävän kuolemasta syntyneestä surusta tai toisena ohjaajana toimineesta Ogilviestä, elokuva on turhauttavan epätasainen tapaus. Siitä huomaa kahden tekijän kädenjäljet, jotka eivät onnistu kulkemaan sulavasti käsi kädessä. Millerin ja Terry Hayesin käsikirjoitus toimii ja siitä olisi vahvemman ohjauksen kanssa voinut saada rakennettua tehokkaamman paketin. Teknisiltä ansioiltaan tämäkin Mad Max on mainio. Budjettia on jälleen saatu kasvatettua ja se myös näkyy. Puitteet ovat mojovammat ja lavastetiimiä täytyykin kehua Vaihtokaupungin ja kenties todella löyhistä turvatarkastuksista päässeiden kulkuneuvojen luomisesta. Tehostepoppoo tykittelee loppupäässä hyvin menemään. Puvustajat ovat luoneet villejä asuja hahmoille ja maskeeraajat korostavat hahmojen tärähtäneisyyttä. Kuvaus on tasokasta, paikoin todella tyylikästä. Ääniefektit rymistelevät pätevästi menemään, mutta Maurice Jarren säveltämät musiikit eivät täysin toimi. Tina Turnerin on tietty ollut pakko tuoda mukaan myös laulajapuoltaan. Alkutekstien aikana soiva One of the Living ei ole järin muistettava, mutta lopputeksteissä kuultava We Don't Need Another Hero on toimiva rallatus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mad Max Beyond Thunderdome, 1985, Kennedy Miller Productions


keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Arvostelu: Civil War (2024)

CIVIL WAR



Ohjaus: Alex Garland
Pääosissa: Kirsten Dunst, Cailee Spaeny, Wagner Moura, Stephen McKinley Henderson, Nick Offerman, Sonoya Mizuno, Jefferson White, Nelson Lee ja Jesse Plemons
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Civil War on Alex Garlandin ohjaama ja käsikirjoittama uutuuselokuva. Garland kirjoitti elokuvaa koronaeristyksessä ja ilmoitti siitä alkuvuodesta 2022. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin pari kuukautta myöhemmin. Civil War sai maailmanensi-iltansa maaliskuussa South by Southwest -festivaaleilla ja nyt elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Olen pitänyt Garlandin aiemmista töistä paljon ja uuden elokuvan premissi kuulosti kiehtovalta. Ilahduinkin, kun pääsin näkemään Civil Warin jopa kuukautta ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Lähitulevaisuudessa Yhdysvalloissa riehuu uusi sisällissota presidentin johtaman hallinnon ja liittoutuneiden läntisten joukkojen välillä. Joukko toimittajia matkaa halki Yhdysvaltojen kohti Washingtonia, saadakseen uriensa isoimman jutun haastattelemassa sotajalalla olevaa presidenttiä.




Civil War seuraa journalistien ryhmää, jotka kulkevat läpi sotatantereeksi muuttuneiden Yhdysvaltojen mojovan jutun perässä. On Kirsten Dunstin näyttelemä Lee, jota pidetään valokuvaajien keskuudessa elävänä legendana hänen rohkeutensa ja vaativissa tilanteissa napsittujen kuvien takia. On Wagner Mouran esittämä Joel, joka haaveilee pääsevänsä haastattelemaan presidenttiä (Nick Offerman), jota ei olla nähty median edessä kuukausiin. On Stephen McKinley Hendersonin esittämä Sammy, iäkkäämpi toimittaja, joka on huomattavasti kyynisempi operaation onnistumisen suhteen. Ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä on vastikään Priscilla-elokuvan (2023) pääroolissa häikäisseen Cailee Spaenyn näyttelemä nuori Jessie, joka pitää Leetä esikuvanaan ja haluaisi jonain päivänä olla yhtä hyvä kuvaaja. Nelikko on erittäin mainio, niin yksilöinä kuin ryhmänä ja toimittajien matkalle hyppää mukaan erittäin kiinnostuneena. Dunst tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista Leenä, joka on nähnyt jo aika lailla kaiken, eikä enää vähästä hätkähdä, kun taas Spaeny vahvistaa asemansa tämän hetken kiinnostavimpien uusien näyttelijöiden joukossa. Spaenyn Jessie-hahmolle onkin myös kirjoitettu elokuvan paras kehityskaari. Narcos-sarjan (2015-2017) Pablo Escobarina parhaiten tunnettu Moura ja Garlandin Devs-televisiosarjassakin (2020) esiintynyt Henderson istuvat erinomaisesti rooleihinsa. Offerman on mainio diktaattorimaiseksi muuttuneen presidentin osassa ja maininnan arvoinen on myös Dunstin tosielämän miehen Jesse Plemonsin hyytävä roolityö nimettömäksi jäävänä sotilaana.




Siitä lähtien, kun tieto Civil Warin premissistä kävi selväksi, on se muuttunut yhä vain kontroversiaalimmaksi elokuvaksi ja leffan varsinaisen näkemisen lisäksi olen ollut aika lailla yhtä kiinnostunut näkemään, millaisen vastaanoton se tulee saamaan. Yhdysvaltojen poliittinen jakautuma on voimistunut viime vuosien aikana huomattavasti ja kuilu demokraattien ja republikaanien välillä suurenee kaiken aikaa. Asiaa ei yhtään auta jatkuvasti vastakkain olevat presidenttiehdokkaat Joe Biden ja Donald Trump, joista jälkimmäinen on erityisen provosoiva sanoistaan, mikä on vain lietsonut tätä tiettyä kahtia jakautuneisuutta. Tammikuussa 2021 tapahtunut Yhdysvaltain kongressitalon valtaus oli järisyttävä tapahtuma ja herätti jännitettä siitä, voisiko kahden voimakkaasti poliittisesti latautuneen ihmisryhmän välille muodostua niin suuri konflikti, että se sytyttäisi uuden sisällissodan.

Civil War ei suoraan lähde liikkeelle tästä skenaariosta, eikä se lähde nimeämään Nick Offermanin näyttelemää presidenttiä. Elokuva pikemminkin antaa katsojan luoda omat mielikuvansa. Lopputuloksena on aivan mahtava ja todella tiivistunnelmainen kuvaus, mihin tämä jakautuma voisi pahimmillaan johtaa. Yhdysvallat ovat uuden sisällissodan riepoteltavina ja katsoja heitetään säälittä keskelle tätä konfliktia. Elokuva tarjoaa välillä aika rajujakin näkyjä, eikä se juuri ryhdy kaunistelemaan, mitä meno voisi pahimmillaan olla. Osa katsojista takuulla tulkitsee elokuvan lähinnä provosointina, enkä ihmettele, jos moni pistää leffan boikottiin, pitäessään sitä liian ajankohtaisena ja pelottavana. Itse näen sen erinomaisena herättelysoittona, että "hei haloo, ettekö te tajua, että jos jatkatte samaan malliin, tämä voi ihan oikeasti olla tulevaisuutenne!"




Vaikka elokuvan mainokset ovatkin painottuneet lähinnä sotilaisiin, kuten yllä oleva voimakas juliste Vapaudenpatsaan soihdussa lymyilevistä tarkka-ampujista, pidän valtavasti siitä, että varsinainen leffa kertoo tilannetta seuraavista journalisteista ja että elokuva on tarinaltaan road trip -tyylinen ajelu läpi Yhdysvaltojen. Vajaan parin tunnin aikana hahmot päätyvät monenlaisiin eri tilanteisiin, joissa sodan vaikutuksia esitellään monipuolisesti. Joissakin paikoissa esitetään, ettei mitään poikkeavaa ole meneillään ja jotkut kohdatut ihmiset taas tuntuvat koko elämänsä odottaneen tällaista tilaisuutta. Leffa on täynnä purevaa satiiria Yhdysvaltojen menosta, mutta ei suinkaan hauskaa sellaista. Jopa Suomessa katseltuna Civil War on tehokkaan ahdistava kokemus. Taistelukohtauksia ei ole tehty viihteellisiksi, vaan ne ovat epämiellyttävää seurattavaa. Ei elokuva kuitenkaan pelkkää räiskintää ole, vaan sen keskiössä ovat aina nämä neljä ihmistä vaarallisella matkallaan. Henkilödraama on väkevää läpi elokuvan. Kaikki tämä huipentuu aivan fantastiseen finaaliin Washingtonissa, joka ei todellakaan jätä kylmäksi.

Alex Garland ei sitten millään suostu tuottamaan pettymystä. Käsikirjoitushommien jälkeen hänen debyyttiohjauksensa Ex Machina (2014) oli terävä tekoälykuvaus, Hävitys (Annihilation - 2018) oli niin karmiva kuin älykäs tieteiskauhu, Devs-sarja oli onnistuneen koukuttava ja Men (2022) oli häiriintyneisyydessään tehokkaan ravisteleva kokemus. Civil Warissa Garland vakuuttaa jälleen monellakin saraa ja niin hänen käsikirjoituksensa kuin ohjauksensa ovat vahvaa suorittamista. Civil War on myös taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vaikka kestoa on alle kaksi tuntia, mikä nykypäivänä tuntuu hämmentävän lyhyeltä, ei leffa kiirehdi lainkaan. Sekaan leikatut valokuvat ovat upea tehokeino. Lavastajat tekevät hienoa työtä läpi elokuvan ja maskeeraajat ovat työstäneet joitain ikävän näköisiä vammoja. Erikoistehosteista näkyy pienehkö budjetti, mutta ne ajavat asiansa. Maisemakuvien taustoille lisätyt tulipalot muistuttavat kaiken aikaa elokuvan maailmantilanteesta. Äänimaisema on todella hienosti rakennettu, mutta Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen. Taisteluja tosin tavallaan jopa tehostaa musiikittomuus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Civil War, 2024, A24, DNA Films, IPR.VC


sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Arvostelu: Back to Black (2024)

BACK TO BLACK



Ohjaus: Sam Taylor-Johnson
Pääosissa: Marisa Abela, Jack O'Connell, Eddie Marsan, Lesley Manville, Juliet Cowan, Therica Wilson-Read ja Sam Buchanan
Genre: draama, musiikki
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Back to Black perustuu tositapahtumiin laulaja Amy Winehousen elämästä. Pian Winehousen kuoleman jälkeen vuonna 2011, useat studiot ja elokuvantekijät ryhtyivät työstämään filmatisointia laulajasta. Yhdessä kohtaa Noomi Rapacen oli tarkoitus näytellä Winehousea, mutta projekti kariutui. Vuonna 2022 Studio Canal -yhtiö ilmoitti tehneensä diilin Winehousen perikunnan kanssa elokuvaoikeuksista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja nyt Back to Black on saapunut elokuvateattereihin. Minun on pakko tunnustaa, ettei Amy Winehouse ole itselleni kovinkaan tuttu artisti ja oikeastaan jopa tiedostin hänen olemassaolonsa vasta, kun uutiset hänen kuolemastaan täyttivät sanomalehdet ja internetin. Olin kuitenkin kiinnostunut tietämään hänestä lisää ja päätin käydä katsomassa Back to Blackin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Menestyksekkään esikoisalbuminsa jälkeen nuoren ja nousevan laulajan Amy Winehousen elämä sinkoutuu varsinaiseen vuoristorataan täynnä palkintoja, päihteitä ja riitaisia suhteita.




Viimevuotisessa jättihittileffa Barbiessa (2023) pikaisen roolin tehnyt, mutta muuten aika tuntematon Marisa Abela nähdään elokuvan pääroolissa Amy Winehousena. Yhden 2000-luvun ikonisimman naisartistin näytteleminen olisi takuulla haaste monelle konkarillekin, mutta niin vain keltanokka Abela tarjoaa häikäisevän roolisuorituksen, jonka luulisi avaavan hänelle ovet Hollywoodiin, sekä nappaavan hänelle palkintoehdokkuuden jos toisenkin. Abela heittäytyy upeasti roolinsa vietäväksi, opeteltuaan taitavasti Winehousen voimakkaan puhetavan, sekä esiintymismaneerit. Tämän lisäksi hän vielä esittelee laulutaitojaan, laulaessaan itse lähes kaikki Winehousen kappaleet leffassa! Abela on jo itsessään niin huikeassa vedossa, tulkitessaan laulajan elämän ylä- ja alamäkiä, että pelkästään hänen suorituksensa ansiosta Back to Blackiin uppoutuu, vaikka ei olisikaan juuri Winehousesta tai hänen musiikistaan koskaan kiinnostunut.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Eddie Marsan ja Juliet Cowan Winehousen vanhempina Mitchinä ja Janisina, Lesley Manville Winehousen isoäitinä Cynthiana, sekä Jack O'Connell Blakena, jonka Winehouse kohtaa eräänä päivänä baarissa ja tämä kohtaaminen mullistaa nuoren artistin elämän monin tavoin. Cowan jää täysin sivuun sairaan äidin osassa ja Marsan nähdään lähinnä alati kannustavana isänä, joka lukemani perusteella oli tosielämässä huomattavasti manipuloivampi. Manville on mahtava Winehousen ihaileman isoäidin roolissa ja O'Connell on nappivalinta karismaattisen, joskin usein aika tympeän Blaken osaan, jolla ei ole ihan puhtaat (tai lailliset) jauhot pussissaan Winehousen suhteen.




Toisin kuin samaa nimeä kantava Amy Winehousen toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt albumi, Back to Black -elokuva on saanut varsin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Hämmennyksekseni moitteissa puhutaan joko siitä, että leffa on liian kesy kuvaus Winehousen alkoholin ja huumeiden täyttämästä elämästä tai siitä, että leffa keskittyy nimenomaan liikaa Winehousen elämän kurjuuksissa vellomiseen. Kuten alussa kerroin, itselleni Amy Winehouse ei ole erityisen tuttu tapaus, enkä leffan aikana tunnistanut hänen lauluistaan kuin juuri sen Back to Blackin ja samalta levyltä löytyvän Rehabin. Näiden lähtökohtien (ja Winehousen Wikipedia-sivun selailun) kautta minulla oli vastassa oikein mainio elämäkertaelokuva, joka saa lisäpisteet päänäyttelijänsä vaikuttavasta roolityöstä.

Leffan käsikirjoitus on toisaalta kaavamainen, kuten elämäkertaleffalta voikin hyvin odottaa, minkä lisäksi siitä löytyi joitain outoja ratkaisuja. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Winehouse vihdoin toteaa, että nyt olisi aika hakeutua vieroitushoitoon, mutta seuraavassa kohtauksessa hänet nähdään laulamassa Rehab-laulua, jonka sanojen mukaan hän kieltäytyi ehdotetusta hoidosta. Tiettyine kauneusvirheineenkin pidin elokuvasta. Omasta mielestäni se pureutui onnistuneesti Winehousen elämän nousuun ja tuhoon, rakentaen naisen päihderiippuvuutta ja myrskyistä parisuhdetta hyvin. Asiaa ei auta yhä vain suuremmissa laumoissa Winehousen talon edessä parveilevat paparazzit, jotka eivät malta odottaa seuraavaa potentiaalista skandaalia laulajan elämässä. Meininkiä ei välillä ole helppo katsoa ja voin uskoa, että monella artistin fanilla menee tippa linssiin jossain kohtaa, viimeistään traagisen vääjäämättömän odottaessa elokuvan lopussa. Itse en nähnyt elokuvan pahemmin kaunistelevan ikävyyksiä, mutten myöskään kokenut leffan ryhtyvän mässäilemään kurjuuksilla. Valoisiakin hetkiä löytyy ja etenkin Winehousen kohtaukset isoäitinsä kanssa ovat sympaattisia.




Back to Blackin ohjauksesta vastaa Sam Taylor-Johnson, jonka esikoiselokuvakin oli artistielämäkerta, John Lennonista kertova Nowhere Boy (2009). Uudessa elokuvassaan Taylor-Johnson onnistuu monin paikoin hyvin, erityisesti saadessaan kaiken irti Abelasta. Matt Greenhalghin käsikirjoitus kompastelee toisinaan, yrittäessään ahtaa yli vuosikymmenen tapahtumia kahden tunnin leffaan, mutta pääasiassa teksti toimii ja siitä löytyy hyvää dialogia. Elokuva on myös taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat oivat ja puvustajat ja maskeeraajat muovaavat Abelasta uskottavan Amy Winehousen. Äänimaailma on hyvin rakennettu leffassa käytettyjä Winehousen kappaleita myöten, joskin montaasi, jossa Back to Black soi, tuntuu Winehousen elämän merkittäviä hetkiä nopeasti läpikäyvänä enemmän musiikkivideolta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Back to Black, 2024, StudioCanal UK, Canal+, Cine+, Monumental Pictures, M6, W9


perjantai 12. huhtikuuta 2024

Arvostelu: Tuomari (The Punisher - 2004)

TUOMARI

THE PUNISHER



Ohjaus: Jonathan Hensleigh
Pääosissa: Thomas Jane, John Travolta, Will Patton, Laura Harring, Rebecca Romijn, Ben Foster, John Pinette, Eddie Jemison, James Carpinello, Omar Avila, Eduardo Yanez, Mark Collie, Kevin Nash, Samantha Mathis, Marcus Johns ja Roy Scheider
Genre: toiminta, rikos
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia - Unrated Extended Cut: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16

The Punisher, eli suomalaisittain Tuomari perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1974. Hahmosta oli vuonna 1989 tehty Dolph Lundgrenin tähdittämä filmatisointi Rankaisija (The Punisher), joka ei kuitenkaan saanut studio-ongelmien takia kunnon levitystä, eikä siis noussut järin isoksi hitiksi. Vuonna 1997 Marvelilla ryhdyttiin suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta hahmosta ja Jonathan Hensleigh palkattiin niin käsikirjoittamaan kuin myös ohjaamaan leffa. Hensleigh joutui työstämään tekstiään uudestaan useaan otteeseen, sillä studion myöntämä budjetti osoittautui liian pieneksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2003 ja lopulta Tuomari sai maailmanensi-iltansa 12. huhtikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta. Itse näin Tuomarin joskus vähän yli kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan kelvollisena toimintarainana. En ole katsonut leffaa kertaakaan uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-rayna jo useamman vuoden. Kun huomasin Tuomarin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

FBI-agentti Frank Castle on juuri jäänyt nauttimaan eläkepäivistään, kun rikollispomo Howard Saint tapattaa hänen koko perheensä, kostona Frankin viimeisen tehtävän aikana kuolleesta Howardin pojasta. Henkihieveriin jätetty Frank janoaa nyt kostoa Saintille ja tämän jengille.




Pääroolissa Frank Castlena, eli pahiksia niittävänä Tuomarina nähdään Thomas Jane, joka sopii osaansa varsin passelisti. Janesta löytyy sopivaa kivikasvoisuutta ja hän tulkitsee yhä vain julmemmaksi ja häikäilemättömämmäksi muuttuvaa kostajaa vakuuttavasti. Tuomari kun ei ole mikään tavallinen Marvel-sankari, joka suojelee siviilejä supervoimaisilta pahiksilta, vaan oman käden oikeutta jakava tappaja, jonka tielle ei todellakaan kannata astua. Katsojana on heti valmiina hyppäämään mukaan tämän kostoretkelle, kun elokuvan alkupäässä Frank joutuu todistamaan koko perheensä, mukaan lukien vaimonsa Marian (Samantha Mathis) ja poikansa Willin (Marcus Johns) teloituksen Saintin rikollisjengin toimesta.
     Frankin perheen kuolemasta vastuussa olevaa jengiä johtaa John Travoltan näyttelemä Howard Saint. Travolta on oikein kelpo valinta omaan osaansa, mutta hänen hahmonsa jää aika yhdentekeväksi ja unohdettavan geneeriseksi rikollispomoksi. Laura Harring esittää Howardin vaimoa, ihan yhtä häikäilemätöntä Livia Saintia, James Carpinellon tehdessä tuplaroolin pariskunnan kaksoispoikina Bobbynä ja Johnina. Will Patton nähdään Howardin uskollisimpana kätyrinä Glassina, kun taas Eddie Jemison esittää nyhveröroisto Mickeytä. Pientä huumoria mukaan yrittävät tuoda Frankin uudet naapurit, Dave (Ben Foster) ja Bumpo (John Pinette), kun taas aiemmin Marvelin X-Men -trilogian (2000-2006) Mystikko-pahista näytelleen Rebecca Romijnin esittämä naapuri Joan yrittää näyttää Frankille lempeämpää tietä. Naapurit ovat leffan heikointa antia, vaikka tarjoavatkin parit hassut hetkensä.




Tuomari tuntui toimivan itselleni paremmin uusintakatselulla kuin kymmenisen vuotta sitten. Voi olla, että se johtuu omasta kypsymisestä tai sitten siitä, että kun Marvel-elokuvasovitukset ovat muuttuneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana aika samanlaiseksi bulkiksi, tämä rosoisempi, synkempi ja tylympi kostotarina erottuu paremmin edukseen. En siis sano, että kyseessä olisi parempi leffa kuin monet uudemmat Marvel-elokuvat vaikkapa Avengerseista Guardians of the Galaxyihin tai Captain Americoista Spider-Maneihin, mutta siitä löytyy oma viehätyksensä, jota nämä leffat eivät enää nykyään tarjoa. Yleisesti toimintaelokuvien saralla Tuomari hukkuukin sitten hieman massaan, eikä siinä ole muuta selvää erottavaa tekijää kuin ikoninen päähenkilö hemmetin päheän pääkallopaitansa kanssa.

Elokuva nappaa toimivasti mukaansa ja onnistuu alussa luomaan katsojalle tarpeeksi voimakkaan tunnesiteen, jolloin kun vääjäämätön tapahtuu ja Frank joutuu pitelemään kuolleitta vaimoaan ja poikaansa sylissään, kotisohvallakin voi tulla tippa linssiin. Katsoja todella on täysillä mukana Frankin kostoreissulla ja leffa pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan, tarjoten vuoronperään kohtauksia, joissa Frank haavoittaa Saintin rikollisia liiketoimia tai pistää tämän kätyreitä hengiltä ja kohtauksia, joissa Saint lähettää yhä vain isompia korstoja Frankin perään. Frankin ja Kevin Nashin esittämän venäläisjättiläisen välinen kamppailu on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kuvauksissa tehdyn mokan myötä Jane vahingossa tökkäsi oikealla puukolla Nashia, joka kuitenkin jatkoi kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Loppuhuipennus on toisaalta passelin räjähtävä, mutta silti jotenkin pieni antikliimaksi kaiken jälkeen.




Elokuvan ohjauksesta vastaa sen toinen käsikirjoittaja, Jonathan Hensleigh, joka teki Tuomarissa debyyttiohjauksensa. Hensleigh'n aiempiin töihin kuuluu muun muassa koko perheen seikkailu Jumanji (1995) ja katastrofiraina Armageddon (1998). Hänen työnsä Tuomarissa on oikein kelvollista ja hän on onnistunut toimivasti tiivistämään ja hiomaan käsikirjoitusta, kun studio ei myöntynyt korkeampaan budjettiin tai Hensleigh'n mielestä riittävään kuvauspäivien määrään. Leffa on oivallisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset sopivan rujot. Frankin Tuomari-asu pääkallopaidan kanssa on simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi. Erikoistehosteet näyttävät edelleen hyviltä ja äänitehosteet jylisevät hyvin. Äänityksestä voi kuitenkin aika ajoin huomata, että puheet on selvästi jälkiäänitetty myöhemmin studiossa. Carlo Siliottin säveltämät musiikit säestävät menoa passelisti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Punisher, 2004, Columbia Pictures, Lions Gate Films, Marvel Entertainment, Marvel Enterprises, Valhalla Motion Pictures, Artisan Entertainment, St. Petersburg Clearwater Film Commission, VIP 2 Medienfonds, VIP 3 Medienfonds


torstai 11. huhtikuuta 2024

Arvostelu: Lupin III - Cagliostron linna (ルパン三世 カリオストロの城 - 1979)

LUPIN III - CAGLIOSTRON LINNA

ルパン三世 カリオストロの城



Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Yasuo Yamada, Kiyoshi Kobayashi, Tarō Ishida, Sumi Shimamoto, Gorō Naya, Eiko Masuyama, Makio Inoue, Ichirō Nagai ja Kōhei Miyauchi
Genre: anime, rikos, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Lupin III - Cagliostron linna perustuu Monkey Punchin mangaan Lupin III (ルパン三世 - 1967-1969), joka puolestaan sai innoitteensa Maurice Leblancin luomasta herrasmiesvarkaasta, Arsène Lupinista. Mangan pohjalta oli jo tehty animesarja Lupin III (ルパン三世 - 1971-1972), sekä elokuva Lupin III: The Mystery of Mamo (ルパン三世 ルパンVS複製人間 - 1978). Elokuva oli niin suosittu, että seuraavan leffan teko käynnistyi heti. Ohjaajaksi pestattiin animesarjasta muutaman jakson ohjannut, tuohon aikaan elokuvien puolella ensikertalainen Hayao Miyazaki. Miyazaki suostui, kunhan hän sai muovata hahmoja hieman itselleen mieluisampaan suuntaan. Elokuvan tuotanto kesti vain vähän päälle puoli vuotta, mihin kuului käsikirjoittaminen, animointi ja repliikkien, musiikkien ja muiden äänien nauhoittaminen. Lopulta Lupin III - Cagliostron linna sai ensi-iltansa joulukuussa 1979. Suomessa elokuva ei saanut teatterilevitystä, vaan se julkaistiin suoraan videolla vuonna 1997. Itselleni Lupin III -manga tai -anime eivät olleet tuttuja ja tiesin koko homman vain sen kautta, että tiesin Cagliostron linnan olevan Miyazakin esikoiselokuva. Olen pitänyt Miyazakin muista elokuvista todella paljon, joten kun huomasin, että Cinema Mondo tuo vihdoin ja viimein Lupin III - Cagliostron linnan Suomen elokuvateattereihin, oli minun pakko käydä katsomassa se.

Kun mestarivaras Lupin III:n uusin ryöstö menee pieleen, setelitukkujen osoittauduttua väärennöksiksi, mies päättää kostaa väärennetyn rahan suurtehtailijalle, kreivi Cagliostrolle. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun Lupin saa tietää kreivin pitävän panttivankinaan kuninkaallista neito Clarissea.




Elokuvan keskiössä on tietty Lupin III (äänenä animestakin tuttu Yasuo Yamada), legendaarisen Arsène Lupinin lapsenlapsi, joka jatkaa isoisänsä jalanjäljissä huippuvarkaana. En ole tosiaan lukenut Lupin III -mangaa tai katsonut sen pohjalta tehtyä animesarjaa, mutta tutkimani perusteella hahmo on niissä huomattavasti häikäilemättömämpi rosvo. Hayao Miyazaki halusi tehdä hahmosta helpommin pidettävän, joten hän muovasi Lupinista eksentrisen veijarin, josta on mahdoton olla tykkäämättä. Tai no, osa alkuperäisistä faneista torjui elokuvan sen ilmestyessä, nimenomaan tympäännyttyään Miyazakin tulkinnasta. Itse riemastuin tästä Lupinista todella paljon ja hyppäsinkin ilomielin mukaan hänen seikkailuunsa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lupinin uskollinen rikoskumppani Daisuke Jigen (Kiyoshi Kobayashi), väärennettyä rahaa tehtaileva häijy kreivi Cagliostro (Tarō Ishida), tämän panttivankina pitämä ja vaimoksi haluama neito Clarisse (Sumi Shimamoto), Lupinia vimmaisesti maailman ympäri jahtaava Interpolin poliisi Zenigata (Gorō Naya), omien etujensa puolesta toimiva naisrosvo Fujiko Mine (Eiko Masuyama), sekä miekkamestari Goemon (Makio Inoue), joka lähinnä vain roikkuu mukana. Muuten hahmogalleria on aivan mahtava. Rauhallisempi Jigen toimii hyvänä vastaparina innokkaalle Lupinille, kreivi Cagliostro on oiva pahis, neito Clarisse tuo hempeyttä ja pakollista romantiikkaa ja poliisi Zenigata tuo omat kapulansa rattaisiin, kun hän saa vihiä Lupinin aikomuksista tunkeutua huippuvartioituun Cagliostron linnaan.




Ennen Lupin III - Cagliostron linnan näkemistä minua jännitti hieman, että toimisiko elokuva minulle, kun en ollut lukenut alkuperäistä mangaa tai katsonut sen pohjalta tehtyä animea? Jännitin myös, kuinka Miyazaki oli selvinnyt esikoiselokuvastaan ja haittaisiko hänen työtään olemassa olevan franchisen luomat raamit ja rajoitteet? Hyvin nopeasti kävi selväksi, että oli todella hölmöä epäillä Miyazakin lahjoja. Lupin III - Cagliostron linna seisoo vahvasti omilla jaloillaan äärimmäisen riemastuttavana piirrosseikkailuna, joka pitää tehokkaasti otteessaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa.

Elokuva nappaa välittömästi mukaansa napakassa avauksessaan, jossa Lupin ja Jigen pakenevat paikalta tuoreimmasta ryöstökohteestaan, vain huomatakseen paettuaan, että rahat ovatkin väärennöksiä. Suunta kääntyykin kohti Cagliostron linnaa, josta varsinainen kertomus alkaa. On todella koukuttavaa seurata rosvojen yritystä tunkeutua linnaan, etenkin kun elokuva tarjoaa vuoronperään erittäin hauskoja ja tehokkaan jännittäviä tilanteita, puhumattakaan loputtomasta mielikuvituksellisuudesta. Elokuva ilahduttaa kohtaus toisensa perään luovuudellaan, minkä lisäksi hymy pysyy visusti yllä leffassa vallitsevan lystikkään ilmapiirin ansiosta. Toiminta on sähäkkää ja vauhdikasta menoa ja meininkiä toden teolla riittää. Leffa malttaa kuitenkin myös hieman hidastaa tahtia oikeissa kohdissa. Kaikki tämä luovuus ja tarkkuus, puhumattakaan energiasta huipentuu finaalissa erinomaisesti ja elokuva jaksaa yllättää kekseliäisyydellään loppuun asti.




Erityisen mainiota on toki elokuvan visuaalinen anti, etenkin kun ottaa huomioon, että elokuva piirrettiin läpi vain muutamassa kuukaudessa. Piirrosjäljessä ei kuitenkaan ole näkyvissä minkäänlaista hutilointia, vaan kaikki otokset ovat hienoa seurattavaa. Etenkin alun takaa-ajo on häikäisevän näyttävästi piirretty, minkä lisäksi yölliset hiippailut Cagliostron linnassa ovat parhaimmillaan todella tyylikästä menoa. Hahmot ovat ihastuttavan hupsun näköisiä ja he liikkuvat vekkulisti ja sulavasti. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja värien käyttö on upeaa. Äänimaailma toimii myös oivallisesti tehosteista Yuji Ohnon säveltämiin musiikkeihin, jotka ovat omiaan auttamaan mahtavan tunnelman rakentamisessa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
ルパン三世 カリオストロの城, 1979, TMS Entertainment, Tokyo Movie Shinsha


tiistai 9. huhtikuuta 2024

Arvostelu: Luvattu maa (Bastarden - 2023)

LUVATTU MAA

BASTARDEN



Ohjaus: Nikolaj Arcel
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Amanda Collin, Simon Bennebjerg, Melina Hagberg, Kristine Kujath Thorp, Gustav Lindh, Morten Hee Andersen, Thomas W. Gabrielsson, Magnus Krepper, Søren Malling, Olaf Højgaard, Jacob Lohmann ja Morten Burian
Genre: draama
Kesto: 2 tunti 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Bastarden, eli suomalaisittain Luvattu maa perustuu Ida Jessenin kirjaan Kaptajnen og Ann Barbara vuodelta 2022. Zentropa-yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia jo ennen kirjan julkaisua. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja Luvattu maa sai maailmanensi-iltansa jo elokuussa 2023 Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuva voitti European Film Awardeissa parhaan eurooppalaisen miespääosan, kuvauksen ja puvustuksen palkinnot, minkä lisäksi se oli Tanskan valinta ehdokkaakseen parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kategoriassa. Nyt Luvattu maa saapuu Suomenkin teattereihin ja itse kiinnostuin leffasta sitä tähdittävän Mads Mikkelsenin kautta. Tietämättä oikeastaan mitään elokuvan tarinasta, kävin katsomassa Luvatun maan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1755 kapteeni Ludvig Kahlen tekee sopimuksen Tanskan kuninkaan kanssa. Jos hän onnistuu tekemään toivottomaksi tapaukseksi pidetystä Jyllannin nummesta viljelykelpoista maata, hänet palkitaan aatelisarvolla. Ongelmia tuottaa nummen omakseen mieltävä rikas ja häikäilemätön Frederik de Schinkel.




Elokuvan pääroolissa nähdään tosiaan maailmanlaajuisesti tunnetuin tanskalaisnäyttelijä Mads Mikkelsen. Hän näyttelee tietty Ludvig Kahlenia, sodassa palvellutta kapteenia, joka päättää siirtyä maanviljelyhommiin, mutta ei todellakaan lähesty puuhaa helpointa kautta. Kahlen näkee potentiaalia Jyllannin nummessa, jonka kohdalla kaikki muut ovat jo luovuttaneet ja todenneet sen olevan käyttökelvotonta maata. Kun Kahlen siis pyytää nummea itselleen ja palkkiokseen aatelisarvoa, pyyntöön suostutaan lähinnä siksi, että tätä oletetaan mahdottomaksi tehtäväksi. Päämääräisen ja sinnikkään miehen pyrkimyksiä ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikka elokuvassa kestääkin pidemmän aikaa, kunnes Kahlen suostuu paljastamaan, mitä hän oikeasti aikoo nummella tehdä. Kuten arvata saattaa, on Mikkelsen mahtavassa vedossa. Hän huokuu karismaa ja osoittaa, että tekee Mikkelsen oikeastaan mitä tahansa ruudulla, oli kyse sitten Kuolemantähden suunnittelusta, pokerista James Bondin kanssa, muiden ihmisten syömisestä tai viljelyskelvottomaksi tuomitun maan viljelemisestä, on häntä aina vangitsevaa katsoa.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Amanda Collin ja Morten Hee Andersen Kahlenia auttavana karkuripariskuntana Ann Barbarana ja Johannes Eriksenina, Simon Bennebjerg Jyllannin nummen omakseen mieltävänä Frederik de Schinkelinä, Kristine Kujath Thorp tämän serkkuna Edel Helenenä, Gustav Lindh pappi Eklundina ja Melina Hagberg nuorena kiertolaistyttönä Anmai Musina, joka käy varkaissa Kahlenin luona. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös hyvin rooleistaan. Collin ja nuori Hagberg ovat erityisen mainiot osissaan, mutta show'n varastaa jatkuvasti Bennebjerg, joka herkuttelee omahyväisenä ja todella raivostuttavana de Schinkelinä erinomaisesti. Ei kestä kauaa, kun katsojana jo toivoo de Schinkelille mahdollisimman brutaalia kuolemaa.




Yhdysvalloissa Mads Mikkelsenin lahjat tunnutaan haaskaavan kerta toisensa perään, mutta kun hän pääsee tähdittämään kotimaansa Tanskan filmejä, jo Mikkelsenin nimi julisteessa on omanlaisensa laatutae. Tämän ovat osoittaneet esimerkiksi trilleri Jahti (Jagten - 2012) ja draamakomedia Yhdet vielä (Druk - 2020). Luvattu maa ei ole tähän missään nimessä poikkeus. Kyseessä on hieno, länkkärimäinen historiallinen draamaeepos, jonka vietäväksi uppoutuu kohtaus kohtaukselta yhä vain enemmän. Vahvojen näyttelijätöiden lisäksi kertomus ja sen hahmot ovat vahvoja. Tarinan henkilöitä ja heidän välisiä, usein monimutkikkaita suhteita syvennetään kaiken aikaa lisää. Erityisesti Kahlenin ja varastelevan Anmai Musin välille hiljalleen muovautuva, lähes isä-tytärmäinen suhde on hienosti rakennettu ja johtaa todella herkkiin hetkiin.

Kaiken keskiössä on kuitenkin konflikti, joka muodostuu Kahlenin ja de Schinkelin välille ja joka paisuu paisumistaan läpi filmin. Kuinka pitkälle miehet ovat valmiita menemään nummen takia? Kahlenin mukaan laki on hänen puolellaan, kun taas de Schinkelin mukaan maa on hänen ja Kahlen on siellä luvatta. Yllättävänkin herkullista vastakkainasettelua kasvatellaan tehokkaasti ja se johtaa useisiin jännittäviin tilanteisiin, kunnes välienselvittelyt eskaloituvat hurjassa loppuhuipennuksessa. Sitä seuraava epilogi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten Luvattu maa on mahtava paketti, jota kyllä kelpaa suositella upeilla näyttelijöille varustettujen historiallisten draamojen ystäville.




Elokuvan on ohjannut Nikolaj Arcel, joka oli aiemmin työskennellyt Mikkelsenin kanssa Kuningatar ja henkilääkäri -leffassa (En kongelig affære - 2012) ja jonka edellinen ohjaustyö Musta torni (The Dark Tower - 2017) jäi heikoksi yritykseksi adaptoida Stephen Kingin hittikirjasarjaa leffamuotoon. Luvatun maan kanssa Arcel onnistuu huomattavasti paremmin. Hallitun ohjauksen lisäksi hänen (ja Anders Thomas Jensenin) työstämä käsikirjoitus Ida Jessenin kirjan pohjalta on todella mainio. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Se on tyylikkäästi kuvattu ja nummen karun kauniita maisemia pääsee ihastelemaan koko rahan edestä. Leikkaus on rauhallista, mutta koukuttavaa. Lavasteet ovat hienot, asut oivat ja maskeeraukset tehokkaan rujot. Äänimaailma on hyvin työstetty Dan Romerin säveltämiä, hyvin tunnelmoivia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bastarden, 2023, Zentropa Entertainments, Zentropa International Berlin, Zentropa International Sweden, Film i Väst, Det Danske Filminstitut v/ Markedsordningen, Den Vestdanske Filmpulje, Eurimages, Czech Film Fund, Mitteldeutsche Medienförderung, MOIN Filmförderung Hamburg Schleswig-Holstein, Medienboard Berlin-Brandenburg, Deutscher Filmförderfonds, Svenska Filminstitutet, Hedeselskabet af 1969, TV2 Danmark, Nordisk Film & TV-Fond, Plaion Pictures, Sveriges Television