Bambi: The Reckoning (2025) - elokuva-arvostelu

BAMBI: THE RECKONING

Ohjaus: Dan Allen

Näyttelijät: Roxanne McKee, Tom Mulheron, Nicola Wright, Samira Mighty, Adrian Relph, Alex Cooke, Russell Geoffrey Banks, Joseph Greenwood, Catherine Adams, Ewan Borthwick, David Ambler, Luke Cavendish ja Big Topz

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Bambi: The Reckoning perustuu Felix Saltenin lastenkirjaan Bambi: Tarina metsästä (Bambi: Eine Lebensgeschichte aus dem Walde) vuodelta 1923 ja se on Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn (2023), Winnie-the-Pooh: Blood and Honey II:n (2024) ja Peter Pan's Neverland Nightmaren (2025) jälkeen The Twisted Childhood Universen neljäs elokuva. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2022 ja alun perin Scott Chambersin oli tarkoitus ohjata se. Chambers päätti kuitenkin tehdä mieluummin Peter Pan's Neverland Nightmaren, jolloin tilalle hyppäsi Dan Allen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 ja lopulta Bambi: The Reckoning sai maailmanensi-iltansa heinäkuussa 2025. Suomeen leffa saapui suoraan myyntiin ja vuokralle ennen vuodenvaihdetta. Itseltäni kesti kuitenkin useampi kuukausi ennen kuin päätin vihdoin ja viimein katsoa Bambi: The Reckoningin, aika lailla inhottuani The Twisted Childhood Universen aiempia rainoja.

Iäkkään Maryn perheen jälleennäkeminen muuttuu selviytymistaisteluksi, kun äitinsä murhasta raivostunut peura Bambi saapuu paikalle.

Roxanne McKee näyttelee Xanaa, joka on matkustamassa poikansa Benjin (Tom Mulheron) kanssa anoppinsa Maryn (Nicola Wright) luokse, tapaamaan miestään Simonia (Alex Cooke). Paikalle ovat saapuneet myös Simonin veljet Joshua (Luke Cavendish) ja Andrew (Russell Geoffrey Banks), Andrew'n vaimo Harriet (Samira Mighty) ja heidän teinipoikansa Harrison (Joseph Greenwood). Kyseessä eivät kuitenkaan ole mitkään järin iloiset jälleennäkemiset. Xanan ja Simonin suhde on alkanut tulla tiensä päähän, Harrison kiusaa Benjiä minkä jaksaa ja dementoitunut Mary käy kaikkien hermoille, piirtäessään kaiken aikaa kuvia hirviömäisestä peurasta. Hahmokattaus on täynnä aika yhdentekeviä tyyppejä, mutta on Xanassa ja Benjissä tarpeeksi sisältöä, jotta äidin ja pojan toivoo selviytyvän. Näyttelijät eivät juuri vakuuta rooleissaan. He ovat joko aika puisia tai sitten ylinäyttelevät.

Bambi: The Reckoning ei todellakaan ole hyvä elokuva, mutta yllättävää kyllä, se on tähän mennessä selvästi paras The Twisted Childhood Universen leffa. Se ei toki paljoa vaadi, kun aiemmat tekeleet ovat olleet lähes katselukelvottomia kakkakikkareita. Bambi: The Reckoningissa olisi ainesta, mutta se jättää lähinnä haaveilemaan siitä, että elokuvan olisi tehnyt joku oikeasti hommansa osaava elokuvantekijä, eivätkä tyypit, jotka tekevät helppoa rahaa yhdellä ainoalla ideallaan, eli kääntämällä lastensatuja halpojen kauhuleffojen muotoon. Miettikääpä, jos vaikkapa Guillermo del Toro olisi tehnyt Bambista kauhuelokuvan? Se olisi voinut olla aidosti karmiva, mutta silti lumoava aikuisten iltasatu.

Elokuvan paras puoli on sen pohdinta siitä, kuka tarinan todellinen hirviö on? Onko se mutatoitunut peura, joka raatelee ihmisiä sarvillaan ja torahampaillaan, vai ovatko ihmiset sittenkin niitä oikeita hirviöitä, sysättyään teoillaan Bambin verenhimoiselle kostoretkelleen? Leffassa on hyviä teemoja siitä, että jossain kohtaa luonto ja sen eläimet alkavat taistella vastaan. Onkin sääli, että nämä positiiviset puolet hukkuvat muuten laimeassa kauhurainassa, jonka hahmoista ei jaksa juuri välittää ja joka ei pelota, mutta tarjoaa sitäkin enemmän tahattoman koomisia hetkiä. Seuraavaksi hirviö-Bambi nähdään sitten tutut satuhahmot yhteen lyöttävässä Poohniverse: Monsters Assemble -elokuvassa, joskin sitä ennen on lusittava vielä läpi Pinocchio Unstrung (2026).

Rhys Warringtonin käsikirjoituksessa on ainesta, mutta valitettavasti Dan Allenin ontuvassa ohjauksessa teksti ei pääse vauhtiin. Allen ei vakuuta kauhun saralla, eikä etenkään perhedraaman puolella. Teknisestikään Bambi: The Reckoning ei päätä huimaa, mihin toki vaikuttaa pieni, vain parinsadan tuhannen punnan budjetti. Sillä ei hirmuisesta saada aikaan, etenkään kun nimikkohirviö on tietokoneella luotu olento. Itse Bambi näyttää lähinnä videopelimöröltä, mikä jo itsessään rikkoo jännityksen, kun otusta ei voi ottaa tosissaan. Leffa myös kierrättää huvittavan paljon samaa otosta Bambista juoksemassa uhriensa perässä metsässä. Kameratyöskentely ajaa asiansa, lavasteet ovat oivalliset ja maskeeraukset passelit. Äänimaailma luottaa liikaa äkkisäikyttelyyn, eikä Greg Birkumshaw'n säveltämistä musiikeista jää mitään käteen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Bambi: The Reckoning, Iso-Britannia, 2025, ITN Studios, Jagged Edge Productions, Premiere Entertainment Group, Seismic Releasing

Slow Horses, kausi 3 (2023) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 3

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Rosalind Eleazar, Saskia Reeves, Kristin Scott Thomas, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kadiff Kirwan, Ṣọpẹ́ Dìrísù, Chris Reilly, Charlie Rowe, Eliot Salt, Freddie Fox, Sophie Okonedo, Chris Coghill, Jonathan Pryce, Samuel West, Gavin Spokes ja Katherine Waterston

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 41 minuuttia - 45 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House - 2010-) perustuva Apple TV -sarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä huhtikuussa 2022. Jo puoli vuotta myöhemmin julkaistu toinen kausi vain kasvatti suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2022 ja lopulta Slow Horsesin kolmannen kauden esitys alkoi marraskuussa 2023. Kausi keräsi kehuja kriitikoilta ja faneilta, sai korkeat katsojaluvut, sekä parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaan draamasarjan, ohjauksen, käsikirjoituksen miespääosan, miessivuosan, vierailevan tähden, roolituksen, leikkauksen ja musiikin Emmy-ehdokkuudet, joista se voitti käsikirjoituspalkinnon. Itse olen jo pitkään pohtinut Slow Horsesin katsomista ja nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokautensa, päätin vihdoin ja viimein ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon kahdesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitin innoissani kolmoskauden katselun.

Kun yksi Slough Housen luupäistä siepataan, loput agenteista päätyvät salaisuuksien äärelle, jotka uhkaavat horjuuttaa koko MI5:n toiminnan.

Lukuun ottamatta kakkoskaudella tapettua Min Harperia (Dustin Demri-Burns), Slough Housen tutut MI5-hylkiöagentit, eli luupäät tekevät paluun ja ovat saaneet vahvistusta kakkoskaudella esitellystä Marcus Longridgestä (Kadiff Kirwan), miehen ikävän uhkapeliongelman takia. Joukkoa johtaa aina yhtä lystikäs kusipää Jackson Lamb (Gary Oldman), kun taas sihteeri Catherine Standish (Saskia Reeves), tekniikkavelho Roddy Ho (Christopher Chung) ja agentit River Cartwright (Jack Lowden), Louisa Guy (Rosalind Eleazar) ja Shirley Dander (Aimee-Ffion Edwards) yrittävät pitää päänsä kasassa kökössä tilanteessaan. Louisa on ymmärrettävästi murtunut Minin kuolemasta, Riverin yrittäessä parhaansa todistaakseen kykynsä MI5:lle - tai edes Lambille. Näyttelijäkaarti on jälleen loistovedossa, Oldmanin ollessa toki taas aivan mahtava piereskelevänä Lambina.

     Vanhoista tutuista myös MI5:n johtaja Ingrid Tearney (Sophie Okonedo), apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), Koirat-erityisryhmää johtava Duffy (Chris Reilly), mulkku Webb (Freddie Fox) ja Riverin isoisä David (Jonathan Pryce) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina kausi esittelee MI5-agentti Alison Dunnin (Katherine Waterston), turvallisuusyritys Chieftainin johtajan Sly Monteithin (Gavin Spokes), sekä Donovanin (Ṣọpẹ́ Dìrísù), Benin (Charlie Rowe) ja Sarahin (Eliot Salt), jotka sieppaavat yhden luupäistä, pistäen tämänkertaisen tarinan liikkeelle. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan ja uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä. Kauden varrella katsojan on vaikea sanoa, kumpi ärsyttää enemmän, Duffy vai Webb?

Todelliset tiikerit -kirjaan (Real Tigers - 2016) perustuva Slow Horsesin kolmas tuotantokausi taitaa olla tähän mennessä sarjansa parasta antia. Toki jo avauskaudella selviteltiin kidnappausta, jossa tutkimus vei raskauttavien paljastusten äärelle, mutta kolmoskaudella väkevän koukkunsa menoon tuo se, että siepattu onkin yksi luupäistä. Kausi käynnistyy erittäin napakasti, eikä aikaakaan, kun jo itse sieppaus käy selväksi muille Slough Housessa. Tarina osoittautui jopa niin vangitsevaksi, että tuijotin koko tuotantokauden yhtä kyytiä.

Jokainen näistä kuudesta jaksosta tuo menoon omat käänteensä, jotka vain parantavat menoa ja tekevät tilanteesta herkullisemman. Niin hahmojen kuin katsojankin arvot joutuvat käänneltäväksi. Vakoojien maailmassa kaikki on sallittua ja itse kukin joutuu pysähtymään ja pohtimaan, miten pitkälle ovat valmiit menemään oman, jonkin tietyn tahon, vai yhteisen hyvän edun takia? Jännitys kasvaa jakso jaksolta, eikä kausi juuri anna edes tilaa hengittää, kun hahmot pidetään lähes kaiken aikaa liikkeessä. Toiminnantäyteinen finaali onkin erittäin tiivistunnelmainen. Parasta ovat kuitenkin nämä hahmot, luupäät ja heidän hankalat välinsä. Jackson Lamb naurattaa nasevilla heitoillaan muita kohtaan, mutta hienoja ovat myös hetket, kun hänen alaisensa osoittavat aitoa huolenpitoa toisistaan. Kaiken keskellä kohtaus, jossa River ja Louisa pysähtyvät hetkeksi puhumaan Ministä, on pienimuotoisuudessaan yksi kauden vahvimmista.

Will Smithin (ei sen näyttelijän), Mark Dentonin ja Jonny Stockwoodin työstämät käsikirjoitukset ovat tehokkaan mukaansatempaavat, keksien kaikille luupäistä jotain mielenkiintoista tekemistä, punoen hissuksiin kaikki langat toisiinsa. Tällä kertaa kauden ohjausvastuussa on ollut Saul Metzstein, joka hoitaa tonttinsa kunnialla kotiin, pitäen jännitettä tehokkaasti yllä alusta loppuun. Slow Horsesin kolmoskausi on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänityöskentely on onnistunutta ja Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Supernatural, kausi 10 (2014-2015) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 10

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Mark A. Sheppard, Ruth Connell, Curtis Armstrong, Erica Carroll, Travis Aaron Wade, Felicia Day, Kathryn Newton, David Hoflin, Jud Tylor, Briana Buckmaster, Dylan Everett, Ty Olsson, Timothy Omundson, Kim Rhodes, Julian Richings, Rob Benedict ja Jim Beaver

Genre: fantasia, jännitys, draama

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma Supernatural nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät alkukesästä 2014 ja lopulta Supernaturalin kymmenennen tuotantokauden esitys alkoi jo saman vuoden lokakuussa. Tämäkin kausi sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneilta. Itse olin tiennyt Supernaturalista jo vuosia, mutta ollut ennen katsonut sarjaa. Kun viime vuonna huomasin sen täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa koko sarjan läpi. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta niiden jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Mielsin yhdeksännen kauden jo aika keskinkertaiseksi, enkä siis aloittanut kymmenennen kauden katselua järin innoissani.

Sam ja Castiel yrittävät keksiä keinon pelastaa demoniksi muuttuneen ja Kainin merkkiä kantavan Deanin, joka on lyöttäytynyt Crowleyn rinnalle.

Winchesterin veljekset tekevät paluun jo kymmenettä kertaa, mutta aikamoisen muutoksen kera. Sam (Jared Padalecki, jonka näin muuten livenä pari viikkoa sitten Ruotsin Comic Conissa) on yhä tuttu oma itsensä, mutta Dean (Jensen Ackles) kirottiin edellisellä kaudella Kainin merkillä, mikä teki hänestä alati vihaisemman. Tämän lisäksi Dean kuoli kauden lopuksi, vain herätäkseen takaisin eloon, mutta demonina. Nyt Sam joutuu siis jahtaamaan omaa isoveljeään, joka rellestää menemään. Padalecki hoitaa tonttinsa jälleen kelvollisesti, ollessaan parhaimmillaan silloin, kun veljeksillä on herkkä hetki menossa. Ackles tuo hahmoonsa sopivan erilaista synkkyyttä ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka Dean painiskelee muutoksiensa kanssa.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät tietty myös Castiel-enkeli (Misha Collins, jonka näin livenä pari vuotta sitten Tampereen Comic Conissa), Helvetin kuningas Crowley (Mark A. Sheppard), enkelit pettänyt Metatron (Curtis Armstrong), seriffi Jody Mills (Kim Rhodes), sekä ihmemaa Ozista paluun normimaailmaan tekevä Charlie (Felicia Day). Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa Crowleyn noitaäiti Rowena MacLeod (Ruth Connell), Deania jahtaava ex-sotilas Cole Trenton (Travis Aaron Wade), sekä Stynen perhe, jotka inspiroivat kokeillaan muuan Mary Shelleytä kirjoittamaan Frankensteinin (1818). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, joskin osa sarjan pitkäaikaisista kasvoista suoriutuu lähinnä automaattivaihteella, vailla sen suurempaa panostusta.

Supernaturalin kymmenes tuotantokausi jatkaa sarjan epätasaista kulkua ja siitä löytyy omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät heikkoutensa ja kompastuskivensä. Parista jutusta pidin tässä kaudessa aika paljonkin. On hyvä, ettei Deanin uutta demoniutta ja häntä piinaavaa Kainin merkkiä ratkota saman tien, kuten sarja on paikoitellen tehnyt jätettyään edellisellä kaudella hahmot jännittävään paikkaan. Muistatteko yhä, kuinka Castiel korvasi Jumalan hirmuhallitsijana yhden ainoan jakson ajaksi, kun hänestä oli petailtu seitsemännen kauden päävihollista kutoskauden lopuksi? Dean aiheuttaa ongelmia aika lailla koko kauden läpi, haastaen Samin arvomaailman. Olisiko hän valmis tappamaan isoveljensä yhteisen hyvän vuoksi? Vielä tätä veljesten iänikuista vääntöä enemmän olin kuitenkin kiinnostunut Castielin tarinasta, kun hänen valtaamansa kehon tytär Claire Novak (Kathryn Newton) palaa kuvioihin. Clairen elämä on mennyt rappiolle isän kadottua ja huonoa omaatuntoa poteva Castiel yrittääkin korjata asiat... hyvin castielmaisella tavalla.

Näistä kiinnostavista juonikuvioista huolimatta pidin Supernaturalin kymmenettä kautta aika keskinkertaisena, jopa hieman raskassoutuisena. Tekijöiden palo tuntuu hiipuneen, sekä samalla myös mielikuvitus. Hahmojen kohtaamat yksittäiset tapaukset ovat erityisesti tällä kertaa todella yhdentekeviä, unohdettavia, jännityksettömiä - suorastaan jopa tylsiä. Ainoa poikkeus tähän on viides jakso, jossa eräässä koulussa on tehty musikaalinäytelmä Samin ja Deanin uroteoista kertovien kirjojen pohjalta. Jakso on hupaisan erilainen, vaikka samalla tämä metatasojen kikkailukin alkaa olla jo nähtyä. Vannoutuneimmille tosifaneille tämäkin kausi toimii taatusti, mutta ymmärrän hyvin heitä, jotka viimeistään tässä vaiheessa luovuttivat kaavoihinsa kangistuneen sarjan suhteen.

Teknisesti Supernatural pitää kelvollisen tasonsa. Kymmenes kausi on menevästi kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja maskeerauksetkin toimivat, mutta tietokonetehosteista paistaa jälleen pieni budjetti. Äänimaailma on kuitenkin pätevästi rakennettu ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit ovat aina yhtä mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.supernatural.fandom.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

High School Musical: The Musical: The Series, kausi 2 (2021) - sarja-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL: THE MUSICAL: THE SERIES - KAUSI 2

Luoja: Tim Federle

Näyttelijät: Joshua Bassett, Olivia Rodrigo, Matt Cornett, Sofia Wylie, Julia Lester, Dara Reneé, Frankie A. Rodriguez, Larry Saperstein, Joe Serafini, Kate Reinders, Mark St. Cyr, Olivia Rose Keegan, Derek Hough, Alexis Nelis, Alex Quijano, Roman Banks, Beth Lacke, Asher Angel ja Jordan Fisher

Genre: komedia, musikaali

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: 30 minuuttia - 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 9

Disney Channelin High School Musical -hittielokuvista (2006-2008) inspiraationsa saanut televisiosarja High School Musical: The Musical: The Series nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2019 tuolloin uuden Disney+ -palvelun lanseeraussarjana. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään jo seuraavassa kuussa alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat loppuvuodesta ja lopulta High School Musical: The Musical: The Seriesin toisen tuotantokauden esitys alkoi toukokuussa 2021. Tämäkin kausi keräsi positiivista palautetta kriitikoilta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse katsoin alkuperäisen High School Musicalin (2006) vasta muutamaa vuotta sitten ja yllätyin, kuinka hyvin viihdyin sen parissa. Kun huomasin elokuvan täyttävän tänä vuonna jo 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella ensin elokuvat ja sitten tämän sarjan. En pahemmin välittänyt High School Musical: The Musical: The Seriesin ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta aloitin silti kakkoskauden jokseenkin uteliaana.

Vuoden vaihtuessa East High'n Wildcatit alkavat työstämään uutta musikaaliesitystä. Mutta saadaanko esitystä ajoissa valmiiksi, kun kulisseissa syntyy jos jonkinmoista draamaa?

High School Musical: The Musical: The Seriesin tutut hahmot tekevät paluun. Ricky (Joshua Bassett) tunnusti vihdoin rakkautensa Ninille (Olivia Rodrigo) ja nuorukaiset söpöilevätkin nyt yhdessä menemään. Tämän myötä E. J. (Matt Cornett) ja Gina (Sofia Wylie) ovat jääneet hieman tyhjän päälle, mutta löytävät tukea kenties toisistaan... Big Redin (Larry Saperstein) ja Ashlynin (Julia Lester), sekä Carlosin (Frankie A. Rodriguez) ja Sebin (Joe Serafini) välillä kukkii romanssia, mutta Kourtney (Dara Reneé) ei ole löytänyt ketään - ainakaan vielä. Esityksen ohjaajana toimii jälleen neiti Jenn (Kate Reinders) ja on tekniikkaopettaja Benjaminkin (Mark St. Cyr) menossa mukana. Nuorista hahmoista, etenkin Sebistä saadaan enemmän irti tällä kakkoskaudella ja heidän näyttelijänsä suoriutuvat vähintään passelisti osistaan. Kun vastanäyttelijät alkavat tulla tutummiksi, kemiatkin kohtaavat paremmin.

     Uusina tuttavuuksina kakkoskaudella esitellään neiti Jennin entinen ihastus Zack (Derek Hough), North High -koulun draamanopettaja, joka tekee East High'n kanssa kilpailevaa esitystä, johon kuuluu muun muassa Lily (Olivia Rose Keegan), raivostuttavan omahyväinen ja itseään muita parempana pitävä teinityttö. Keegan on nappivalinta rooliin, hänen onnistuessa ärsyttämään katsojan aina heti saapuessaan ruutuun.

High School Musical: The Musical: The Series jatkaa kakkoskaudella pitkälti avauskauden ihan kivalla linjallaan. Tietyt samat viat vaivaavat edelleen - koko dokumenttiaspekti, joka ei oikein istu mukaan ja joka unohdetaan vähän väliä, minkä lisäksi tekijät eivät tunnu osaavan päättää, ovatko sarjan musikaalinumerot aitoja spontaaneita musikaalinumeroita, hahmojen toisilleen kirjoittamia lauluja, vai lauluja tämänkertaisessa esityksessä, joten homma on hassu sekoitus kaikkea. Jos jossain kausi kuitenkin mielestäni petraa, niin siinä ei onneksi tehdä esitystä High School Musical 2 -elokuvasta (2007), eikä kausi siten tunnu vain alkuperäistrilogian hehkutukselta. Tällä kertaa esitykseksi on valikoitunut Kaunotar ja hirviö ja tottakai nimenomaan sen Disney-animaation pohjalta. Paikoitellen tuntuu vaivaannuttavasti siltä kuin kausi mainostaisi tuolloin tuoreen Disney+ -palvelun muuta sisältöä.

Kaudella on tällä kertaa kaksitoista jaksoa, mikä antaa tosiaan hahmoille hieman lisätilaa kehittyä. Joidenkin kohdalla tässä onnistutaan, mutta jotkut hahmokehitykset tökkivät. Tiettyjen hahmojen välille luodaan jopa väkinäisesti draamaa. Jo kilpaileva koulu isomman tuotantobudjettinsa kanssa tuo jännitettä, mutta pitäähän toki East High'n riveihin luoda konfliktia, jotta esityksen onnistuminen olisi tosissaan vaakalaudalla. Draamasta huolimatta tietty innokas energia on yhä tallella. Ilmapiiri on tasaisesti hieman yliampuva, jolloin kaikki tuntuu tähän maailmaan kuuluvalta. Pirteä fiilis ja lyhyet jaksot tekevät tästäkin kaudesta helppoa tuijotettavaa.

Tuotantokauden ohjaajat ja käsikirjoittajat hoitavat pestinsä varsin epätasaisesti, mutta sentään teknisesti High School Musical: The Musical: The Series pitää kelpo tasonsa. Toinen tuotantokausi on ihan hyvin kuvattu, vaikka mukadokumentaristinen kohdetta hakeva kameratyöskentely saakin hetkittäin kohottelemaan kulmia turhuudellaan. Lavasteet ovat pätevät ja puvustus oivallista. Äänityöskentely on mainiota Gabriel Mannin säveltämiä taustamusiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

High School Musical: The Musical: The Series, Yhdysvallat, 2019-2023, Walt Disney Pictures, Chorus Boy, Salty Pictures, Bell The Cat

Couture - Muodin ehdoilla (Coutures - 2025) - elokuva-arvostelu

COUTURE - MUODIN EHDOILLA

COUTURES

Ohjaus: Alice Winocour

Näyttelijät: Angelina Jolie, Anyier Anei, Ella Rumpf, Louis Garrel, Vincent Lindon, Garance Marillier, Grégoire Colin, Aurore Clément, Yulia Ratner, Mona Tougaard, Joana Preiss, Nina Marker, Rebekka Eriksen ja Aida Atarssa

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Couture - Muodin ehdoilla on Angelina Jolien tähdittämä draamaelokuva. Ohjaaja Alice Winocour ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa työnimellä "Stitches" ja sai poikkeuksellisen erikoisluvan päästä tutustumaan muotiesitysten kulissien taakse, sekä kuvata Chanelin ateljeeta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Couture - Muodin ehdoilla sai Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa syyskuussa 2025. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itseäni leffa ei juuri etukäteen kiinnostanut päätähteä lukuun ottamatta, mutta päätin silti antaa elokuvalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Kolme naista saapuvat Pariisin muotiviikoille ja heidän elämänsä kohtaavat ja muuttuvat tapahtuman aikana mullistavasti.

Couture - Muodin ehdoilla seuraa kolmea naista, jotka saapuvat hyvin erilaisista taustoista Ranskaan, Pariisin muotiviikoille. Angelina Jolie näyttelee Maxine Walkeria, amerikkalaista elokuvantekijää, joka on palkattu ohjaamaan muotinäytöksen avajaiselokuva, Anyier Anei esittää Adaa, eteläsudanilaista teinityttöä, joka on yllätyksekseen valittu muotiviikkojen keulakuvaksi ja joka pakeneekin isänsä hänelle valitsemaa polkua, kun taas Ella Rumpf nähdään Angèlena, ranskalaisnaisena, joka työskentelee mallien meikkaajana, mutta jolla on haaveensa kirjailijana. Jolie, Anei ja Rumpf ovat kaikki oivallisia rooleissaan, tulkiten hyvin eri lähtökohdista muotiviikoille saapuvia hahmojaan. Jolie on varmempi konkari alallaan, kun taas Anei näyttelee hyvin ujohkon hahmonsa kokemaa uutuudenihmetystä ja hiljattaista rohkaistumista. Kaikkiin tuodaan eri tavoin syvyyttä ja vähemmän yllättäen eniten ruutuaikaa saa Jolie, joka selvästi käsittelee roolihahmonsa kautta kokemuksiaan rintasyövän ja sen ehkäisyn kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Louis Garrel Maxinen kanssa työskentelevänä Antonina ja Vincent Landon tohtori Hansenina, jonka luona Maxine vierailee, saatuaan tietää syöpään viittaavista tutkimustuloksistaan. Myös sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, Landonin istuessa vakuuttavasti rooliinsa pitkän uran tehneenä tohtorina.

Muoti ei ole koskaan kiinnostanut minua ja olen aina pitänyt siihen liittyvää maailmaa hyvin luotaantyöntävänä, pinnallisena ja naurettavan raadollisena. Couture - Muodin ehdoilla on kuitenkin kiinnostava katsaus tuohon maailmaan ja siinä eläviin ihmisiin. Elokuva navigoikin toimivasti tätä omalaatuista kuplaa kolmen erilaisen hahmon perspektiivien kautta. Olin kiinnostunut Maxinesta ja erityisesti hänen kauhustaan mahdollisesti jättää vauhtiin päässyt uransa tauolle syöpädiagnoosin takia ja olin myös kiinnostunut Adasta, joka tulee muotiviikoille täysin sinisilmäisenä. Angèle jää kolmikosta etäisimmäksi, mutta hänenkin kautta päästään näkemään lisää kulissien taakse. Heidän kautta leffa myös samalla vahvisti mielikuviani muotimaailman täysin kaikesta muusta irrallisesta muka-tärkeydestä.

Elokuva vaihtelee yllättävänkin sulavasti näiden kolmen hahmon välillä ja heidän parissa tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee varsin pikaisesti. Osa kohtauksista tuntuu hassun irrallisilta, mutta samalla nekin tarjoavat oivallisia kohtaamisia ja keskusteluja, jotka jättävät jonkun näistä kolmesta hahmosta pohtimaan itseään, elämäänsä ja tulevaisuuttaan uudelleen. Kaikki kulminoituu jopa aika vaikuttavassa muotiesityksessä, joka on toisaalta pröystäilevän dramaattinen hidastuksineen kaikkineen, mutta samalla tarjoaa huimia näkyjä.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Alice Winocour, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu tekijä. Winocour uppoutuu mielenkiintoisesti tähän maailmaan eri perspektiivien kautta ja saa näyttelijöistään paljon irti. Couture - Muodin ehdoilla on myös taitavasti kuvattu, etenkin viimeisen varttinsa aikana. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus toki tyylikästä ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu musiikkivalintoja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coutures, Ranska, Yhdysvallat, 2025, CG Cinéma, Closer Media, France 3 Cinéma, Canal+, Ciné+OCS, France Télévisions, Pathé Films, Logical Content Ventures, Chanel, La Région Île-de-France, Cinémage 19 Développement

The Testaments, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE TESTAMENTS - KAUSI 1

Luoja: Bruce Miller

Näyttelijät: Chase Infiniti, Lucy Halliday, Ann Dowd, Amy Seimetz, Mattea Conforti, Rowan Blanchard, Mabel Li, Brad Alexander, Isolde Ardies, Zarrin Darnell-Martin, Eva Foote, Kira Guloien, Shechinah Mpumlwana, Birva Pandya, Reed Diamond, Charlie Carrick, Amanda Brugel ja Elisabeth Moss

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 39 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

The Testaments perustuu Margaret Atwoodin kirjaan Testamentit (The Testaments - 2019) ja se on jatkoa Atwoodin Orjattaresi-kirjaan (1985) perustuvalle The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjalle (The Handmaid's Tale - 2017-2025). Vuonna 2023 The Handmaid's Tale -sarjan luoja Bruce Miller ryhtyi työstämään sarjasovitusta myös Testamenttien pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt The Testamentsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse pidin aluksi valtavan paljon The Handmaid's Talesta, mutta mielestäni sarjan taso heikkeni kausien myötä. Koska mielsin jo alkuperäissarjan liian pitkään venytetyksi, en ollut järin innostunut lisäosasarjasta. Katsoin silti The Testamentsin uudet jaksot pian niiden ilmestyttyä.

On kulunut neljä vuotta Massachusettsin taistelusta ja Gileadin orjattarien vapautumisesta. Nuori gileadilainen Agnes MacKenzie saa Lydia-tädiltä tehtävän auttaa uutta tyttöä, Daisya sopeutumaan, mutta vähitellen Agnesille käy selväksi, että Daisy on saapunut Gileadiin eri tarkoituksissa kuin alun perin väitti.

Tuoreimmasta parhaan elokuvan Oscar-voittajaleffasta One Battle After Anotherista (2025) tuttu Chase Infiniti näyttelee Agnes MacKenzieta, teinityttöä, joka on kasvanut koko elämänsä Gileadissa. Agnes on "luumutyttö", varakkaan perheen tytär, jonka kuukautiset eivät ole vielä alkaneet ja joka on jo määrätty jonkun Gileadin komentajan tulevaksi vaimoksi. Koska Agnes on varttunut Gileadissa, eivät maan epäkohdat näy hänelle samalla tavalla kuin The Handmaid's Talen hahmoille, jotka olivat eläneet suuren osan elämästään normaalisti, ennen kuin heistä tuli orjattaria. Silti Agnes ei pidä monien asioiden laidoista ja haaveileekin erilaisesta elämästä. Hahmo on mainio ja Infiniti osoittaa viimeistään tässä olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimmista nuorista näyttelijöistä, jolla voi olla erittäin lupaava ura edessään.

     Vanhoista tutuista menossa on mukana Ann Dowdin näyttelemä Lydia-täti, kun taas uusina tuttavuuksina sarja esittelee Agnesin tiukan äitipuolen Paulan (Amy Seimetz), Agnesin ystävät Huldan (Isolde Ardies), Beckan (Mattea Conforti), Shunnamiten (Rowan Blanchard) ja Miriamin (Birva Pandya), tädit Vidalan (Mabel Li), Gabbanan (Zarrin Darnell-Martin) ja Esteen (Eva Foote), turvamies Garthin (Brad Alexander), sekä vastikään Gileadiin saapuneen kanadalaistyttö Daisyn (Lucy Halliday), joka asetetaan Agnesin vastuulle sopeutumaan uuteen, huomattavasti tiukempaan ympäristöönsä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti, oli kyse sitten nuorista tai konkari Ann Dowdista, jonka näkee nyt eri valossa, Lydia-tädin autettua orjattaria alkuperäissarjan loppusuoralla.

Alkuperäisen The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on mielestäni yksi parhaista sarjakausista koskaan, mutta sen jälkeen sarjan taso lähti harmilliseen laskuun ja koin sarjan lopulta liian pitkäksi venytetyksi. En siis ollut innostunut, kun kuulin lisäosasarjan olevan tekeillä, eikä mielenkiintoani todellakaan lisännyt sarjan tylsä, Netflixin tavanomaiselta romanttiselta teinidraamalta näyttävä juliste. Matalien odotusteni myötä onkin ilahduttavaa todeta, että The Testaments on ensimmäisen kautensa puolesta erittäin positiivinen yllätys ja parempi kuin alkuperäissarjan viimeiset kaudet.

On todella kiinnostavaa seurata näitä Gileadissa kasvaneita teinityttöjä, jotka on syntymästä asti aivopesty maan äärikonservatiivisille tavoille ja joista moni oikeasti uskoo elämänsä pyhän tarkoituksen olevan se, että he pääsevät olemaan vaimoja komentajille ja äitejä lapsilleen. Gileadin propaganda uppoaa heihin kuin kuuma veitsi voihin ja he innostuvat kuullessaan, että pian pääsisi näkemään jonkun vääräuskoisen terroristin (eli siis ulkomaailman vapaustaistelijan) teloittamisen. Pakkaa kuitenkin sekoittaa Daisy, jonka todelliset tarkoitusperät alkavat selvitä hissuksiin ja joka saa vähitellen herätettyä tytöt todellisuuteen. Luvassa on jälleen paljon ahdistavia hetkiä ja ajatuksia, mutta myös hyvin inspiroivia tilanteita. Sarja heijastelee onnistuneesti todellista maailmaa, missä erityisesti nuoret naiset taistelevat erilaisten oikeuksien puolesta. Tapahtumaketju on koukuttava, jättäen uteliaana odottamaan jo työn alla olevaa jatkoa. Nyt jäänkin jännittämään, voiko The Testaments pitää tasonsa, vai ajautuuko se vääjäämättä samaan alamäkeen minne alkuperäissarjakin...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa mainiosti, samalla kun käsikirjoittajat kuljettavat kertomusta sulavasti eteenpäin muutaman hahmon näkökulmien kautta. The Testamentsin avauskausi on myös pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus näyttävää ja maskeeraukset äityvät paikoin aika rajuiksi. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Adam Taylorin säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Testaments, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Disney+, Hulu, MGM Television

Monsteritalo (Monster House - 2006) - elokuva-arvostelu

MONSTERITALO

MONSTER HOUSE

Ohjaus: Gil Kenan

Näyttelijät: Mitchel Musso, Sam Lerner, Spencer Locke, Steve Buscemi, Maggie Gyllenhaal, Jason Lee, Kevin James, Nick Cannon, Jon Heder, Kathleen Turner, Catherine O'Hara ja Fred Willard

Genre: animaatio, kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 12

Monster House, eli suomalaisittain Monsteritalo on kauhuelementtejä sisältävä koko perheen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle Dan Harmonin ja Rob Schrabin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka Hollywoodiin pyrkivä ohjaajanalku Gil Kenan luki ja josta hän innostui. Kenan esitteli tekstiä ja visiotaan ohjaajille Robert Zemeckisille ja Steven Spielbergille, jotka kiinnostuivat ja hyppäsivät projektiin mukaan tuottajina. Elokuva toteutettiin motion capture -teknologian avulla. Näyttelijät esittivät roolinsa studiohalleissa ja heidän liikkeidensä pohjalta animaattorit kävivät töihin. Lopulta Monsteritalo sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 15. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta jota alkuperäinen käsikirjoittaja Harmon haukkui jälkikäteen, kokiessaan Kenanin pilanneen tarinan. Itse katsoin Monsteritalon sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin sitä lapsena todella pelottavana. Olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa Monsteritalon pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Nuori poika DJ on jo pitkään epäillyt, että hänen naapurinsa herra Nebbercrackerin talossa on meneillään jotain hämärää. Kun halloweenin alla herra Nebbercracker poistuu kuvioista, DJ päättää ystävineen selvittää asian todellisen laidan ja paljastuukin, että talossa piilee kauhistuttavia salaisuuksia.

Monsteritalon keskiössä on teini-ikää lähestyvä poika Dustin James, eli kavereille ihan vain DJ (äänenä Mitchel Musso). DJ on jo pitkään uskonut, että vastapäisessä ränsistyneessä talossa on meneillään jotain todella ikävää ja päättääkin lopulta rohkaistua ja ottaa asiasta selvää. DJ on sinnikkyydessään mainio päähenkilö, johon tuo syvyyttä hänen pelokkuutensa, mitä hän yrittää puskea syrjään, uskoessaan olevansa teini-iän kynnyksellä jo periaatteessa kuin aikuinen. DJ:n ei onneksi tarvitse selvittää salaisuuksia yksin, vaan tuekseen hän saa parhaan ystävänsä, hölmön Chowderin (Sam Lerner), sekä ihastuksenkohteensa, fiksun Jennyn (Spencer Locke). Chowder ja Jenny ovat hyvät lisät DJ:n rinnalle ja kolmikon jännittävään seikkailuun hyppää mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat DJ:n vanhemmat (Catherine O'Hara ja Fred Willard), jotka lähtevät juuri halloweeniksi reissuun ja jättävät poikansa tympeän lapsenvahti Zeen (Maggie Gyllenhaal) vastuulle, Zeen rasittava poikaystävä Bones (Jason Lee), DJ:n ja Chowderin idoli Skull (Jon Heder), poliisit Landers (Kevin James) ja Lister (Nick Cannon), joita lapset yrittävät vakuuttaa karmivasta talosta, sekä tässä pahamaineisessa talossa asuva pelottava herra Nebbercracker (Steve Buscemi), joka taatusti aiheutti yhdelle jos toiselle lapsikatsojalle painajaisia. Sivuhahmokattauskin on oivallinen. Räikeät persoonat tarjoavat monenlaisia reaktioita naurusta ärsytykseen ja hyytävyyteen.

Kuten alussa kerroin, lapsena pidin Monsteritaloa aidosti todella pelottavana, mutta on pakko myöntää, että yhä aikuisiällä miellän sen varsin karmivaksi elokuvaksi. Samoihin aikoihin ilmestyneiden Corpse Briden (2005) ja Coraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) ohessa se on muisto ajalta, jolloin lastenelokuvat vielä uskalsivat testata rajojaan oikein tosissaan. Ajalta, jonka todella toivoisin tekevän paluun, sillä nämä lasten "kauhuelokuvat" ovat aivan mahtavia ja haluaisin niitä ehdottomasti lisää. En tiedä, onko kyse siitä, että nämä eivät menestyneet tarpeeksi, vai ihan vain siitä, että tämän päivän lapsia halutaan suojella kaikelta vähänkin liian hurjalta, kuten Muumien Möröltä, mutta jostain syystä tämä lajityyppi on valitettavasti jo lähes täysin kuollut.

Monsteritalo on täydellinen valinta koko perheen elokuvailtaan, etenkin halloweenin aikoihin, kun halutaan jännitystä mukaan, mutta ei olla vielä valmiita menemään kunnon kauhuleffojen pariin. Elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa ja jännittävä ilmapiiri ympäröi saman tien katsojansa, päästämättä irti. Mukana on muutama aidosti hyytäväkin hetki. Sekaan on onnistuneesti ripoteltu huumoria, mikä ei syö jännitettä. Itse tarina on mielikuvituksellisuudessaan erinomainen ja kun tämän kauhujen talon mysteerit alkavat vihdoin aueta, tuovat paljastukset mukaan suurta tragediaa ja jopa tunteikkuutta. Vain puolessatoista tunnissa Monsteritalo onnistuu tarjoamaan paljon - paljon sellaista, mikä tuntuu unohtuneen nykypäivän elokuvantekijöiltä. Elokuva on unohdettu helmi ja jos sinulta on jäänyt Monsteritalo näkemättä ja pidät näistä lasten kauhuleffoista, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan sen tänä syksynä, kun illat alkavat taas pimetä ja kellertävät lehdet putoilevat maahan.

Visuaalisesti Monsteritalo on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten, mutta näyttää se mielestäni silti paremmalta kuin samalla motion capture -teknologialla pari vuotta aiemmin toteutettu Napapiirin pikajuna (The Polar Express - 2004), joka aiheutti painajaisia ihan vääristä syistä. Hahmot ovat vekkulin karikatyyrimaiset ja parasta on itse herra Nebbercrackerin talo, josta on saatu onnistuneen uhkaava ilmestys. Väreja ja varjoja hyödynnetään oivallisesti ja onpa leffan äänimaailmakin sopivan karmivasti rakennettu Douglas Pipesin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monster House, 2006, Columbia Pictures, Relativity Media, ImageMovers, Amblin Entertainment, Sony Pictures Animation