Return to Silent Hill (2026) - elokuva-arvostelu

RETURN TO SILENT HILL

Ohjaus: Christophe Gans

Näyttelijät: Jeremy Irvine, Hannah Emily Anderson, Evie Templeton, Nicola Alexis, Pearse Egan, Robert Strange ja Giulia Pelagatti

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Konamin videopeliin perustuva kauhuelokuva Silent Hill (2006) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Christophe Gansin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta kun studio vaati häneltä eri suuntaa seuraavaan leffaan kuin mitä Gans halusi tehdä, mies jätti projektin ja Silent Hill: Revelation (2012) tehtiin ilman häntä. Gans ei kuitenkaan luopunut haaveestaan tehdä toinen leffa pelien pohjalta ja 2020-luvulla hän ryhtyi tosissaan hommiin. Hän sai rahoituksen pienten yhtiöiden kautta ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023. Kesti kuitenkin melkein kolme vuotta, ennen kuin Return to Silent Hill sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa tammikuussa 2026. Suomeen leffa saapui vasta kesällä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse pidin ensimmäisestä Silent Hill -elokuvasta, mutta jatko-osa Revelation oli mielestäni aikamoista roskaa. Odotin aluksi mielenkiinnolla, mitä Gans saisi aikaan uuden leffan parissa, mutta kun elokuva haukuttiin lyttyyn niin kriitikoiden kuin pelisarjan fanien toimesta, odotukseni laskivat roimasti. Katsoinkin Return to Silent Hillin lopulta varsin varovaisin mielin.

Taiteilija James Sunderland matkaa Silent Hillin kaupunkiin, etsimään entistä tyttöystäväänsä Marya. Siellä hän päätyy paljastusten äärelle, jotka ovat hirvittävämpiä kuin kaupungin pimeydestä esiin ryömivät monsterit.

Return to Silent Hill ei jatka kahdessa aiemmassa Silent Hill -elokuvassa nähtyjen hahmojen tarinaa, vaan se on oma itsenäinen kertomuksensa, joka pohjautuu vuoden 2001 Silent Hill 2 -peliin. Keskiössä on Jeremy Irvinen näyttelemä James Sunderland, taiteilija, joka on ajautunut alkoholismiin, erottuaan tyttöystävästään Mary Cranesta (Hannah Emily Anderson). Mutta kun James yllättäen saa viestin Marylta, hän lähtee kiireenvilkkaa Silent Hilliin, etsimään entistä rakastaan. Tarinassa ja hahmoissa olisi ainekset, mutta valitettavasti elokuvan kohtaloksi koituu se, että Irvine on roolissaan aivan vaivaannuttavan huono. Hän ylinäyttelee kiusallisesti minkä ehtii, hän ei omaa karismaa kannattelemaan elokuvaa, eikä hänen ja Andersonin väliltä löydy tippaakaan kemiaa.

Ensimmäinen Silent Hill on edelleen mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista videopelielokuvista (ei sillä, että rima olisi kovinkaan korkea), mutta Silent Hill: Revelation onkin taas aika järkyttävä tekele. Etukäteen odotin ja toivoin, että nyt kun noin kahden vuosikymmenen jälkeen Christophe Gans pääsi vihdoin toteuttamaan haaveensa ja tekemään uuden elokuvan pelien pohjalta, voisi luvassa olla jotain mainiota. Onkin onni, että ehdin jo puolen vuoden ajan lukea negatiivista palautetta leffasta, koska muuten pettymys Return to Silent Hillin suhteen olisi ollut aikamoinen.

Lähtökohtaisesti elokuvan tarinassa on ainesta ja on paperilla ihan mielenkiintoista, että Silent Hillin erilaisia mörököllejä hyödynnetään erilaisesta vinkkelistä kuin edellisissä osissa. Näin elokuva seuraa Silent Hill 2 -peliä, joka ainakin palautteesta päätellen hoitaa homman kotiin huomattavasti filmatisointia onnistuneemmin. Täysin väärän päänäyttelijän lisäksi Return to Silent Hillin isoksi ongelmaksi koituu nimittäin se, kuinka kömpelösti tarina kerrotaan ja kuinka armottoman pitkäveteiseltä leffa tuntuu. Enpä muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut näin tylsää kauhuelokuvan parissa. Odotin, että kun tuhkaiseen Silent Hilliin vihdoin päästään ja hirviöt kömpivät esiin koloistaan, leffa pääsisi vauhtiin, mutta ei. Jännite on täysin hukassa, vaikka Jamesin kohtaamat örkit ovatkin pääasiassa hyvin toteutettuja.

Pelin traaginen tarina vaikuttaa kuitenkin olleen turhan vaikea homma siirtää sujuvasti elokuvamuotoon, sillä niin tönkösti leffa etenee. Jamesin kohtaamat hahmot ovat heikkoja ja hänen yhä suuremmaksi kasvava tunnontuskissa kieriskely vasta näyttääkin, kuinka heikko Irvine on näyttelijänä. Kun kaikki tuntuu näin yhdentekevältä, sekavasti kasatun tarinan seuraaminen muuttuu nopeasti aikamoiseksi työksi, eivätkä lopun osittain ennalta-arvattavat paljastukset aiheuttaneet sen isompaa reaktiota kuin "jaahas". Elokuvan tunteikkaaksi tarkoitettu kliimaksi jättää myös kylmäksi, mutta lähinnä Irvinen naamaan liimatun koomisen huonon tekoparran takia. Kun katsojan olisi tarkoitus pyyhkiä kyyneltä poskeltaan, sitä huomaakin pidättelevänsä naurua.

Tekninen toteutus on ailahtelevaa. Mukana on kelvollista kameratyöskentelyä, mutta myös roimasti tönkköä leikkausta. Käytännössä toteutetut lavasteet ja hirviömaskeeraukset näyttävät hienoilta, mutta tietokonetehosteista paistaa ajoittain läpi pienehkö budjetti. Itse Jamesin peruukki ja tekoparta näyttävät kuitenkin siltä, että rahat loppuivat juuri siinä helpoimmalta vaikuttavassa rastissa. Äänimaailma luottaa lähinnä tylsiin kovaäänisiin böö-pelotteluihin, eikä Akira Yamaokan säveltämistä musiikeista jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Return to Silent Hill, Yhdysvallat, Ranska, 2026, Davis Films, The Electric Shadow Company, Supernix, Work in Progress, Ashland Hill Media Finance, Konami, Hassell Free Productions, Maze Pictures

Animals (2026) - elokuva-arvostelu

ANIMALS

Ohjaus: Ben Affleck

Näyttelijät: Ben Affleck, Kerry Washington, Steven Yeun, Adriana Paz, Luis Gerardo Méndez, Gillian Anderson, Ray Fisher, Christopher Woodley, Jacob Estrada ja Matt Gerald

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Animals on Ben Affleckin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä uutuustrilleri. Affleck ilmoitti leffan teosta vuonna 2024 ja alun perin sen päätähtinä oltaisiin nähty Affleckin ystävä Matt Damon ja ex-vaimo Jennifer Garner, mutta tuotanto viivästyi. Kun kuvaukset saatiin vihdoin käyntiin maaliskuussa 2025, Damon oli kiinni The Odysseyn (2026) kuvauksissa ja Garnerkin jätti elokuvan, jolloin Affleck itse hyppäsi päärooliin ja Garnerin rooli meni Kerry Washingtonille. Nyt Animals on saapunut Netflixin suoratoistopalveluun ja itse olen odottanut sen näkemistä uteliaana Affleckin takia. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisuviikonloppuna.

Los Angelesin pormestariksi pyrkivällä Mark Kimballilla on käynnissä vaalikampanjan loppusuora, kun halloween-iltana hän saa soiton, että hänen poikansa on siepattu ja Markilta vaaditaan seitsemän miljoonan dollarin lunnaita. Ongelmana on, että Mark käytti viimeiset rahansa kampanjaansa.

Matt Damonin jätettyä elokuvan The Odysseyn takia, Ben Affleck päätti itse myös näytellä Animalsin pääroolin. Affleck esittää Mark Kimballia, joka pyrkii Los Angelesin pormestariksi, minkä kampanjointiin mies on tuhlannut periaatteessa kaikki varansa. Stressiä ei helpota yhtään se, kun hän saa puhelun poikansa (Christopher Woodley) sieppauksesta, eikä Markilla ole enää penniäkään maksaa lunnasvaatimuksia. Affleck suoriutuu roolistaan erittäin mallikkaasti, tulkiten hyvin hahmonsa jo valmiiksi jännittynyttä olemusta, mikä vain pahenee hirvittävän puhelun myötä. Hahmo on oivallinen, etenkin kun vähitellen käy selväksi, ettei mies ole mikään puhdas pulmunen, vaan valmis pelaamaan pelinsä likaisesti, mikäli se nostaa hänet huipulle.

     Elokuvassa nähdään myös Kerry Washington Markin vaimona Abigailina, Steven Yeun Markin neuvonantajana Samina, Ray Fisher Abigailin salarakkaana Ronina, Adriana Paz Kimballien kodinhoitajana Ceciliana ja Luis Gerardo Méndez hänen puutarhurimiehenään Ramonina, sekä Gillian Anderson sieppausta selvittämään saapuvana mysteerinainen Daylena. Sivunäyttelijätkin ovat passeleita rooleissaan, joskin Justice Leaguessa (2017) Affleckin kanssa esiintynyt Fisher jää yllättävänkin vähäiselle ruutuajalle. Näyttelijäkaartin vahvinta antia tarjoaa Anderson, joka uhkuu karismaa heti mukaan saapuessaan ja joka saa hieman hölmömmätkin repliikit kuulostamaan hienoilta elegantilla tyylillään.

Animalsin päätyttyä olin yllättynyt huomatessani, kuinka negatiivisen vastaanoton elokuva on saanut. Liekö sitten kyse Affleckin haastattelusta, jossa mies totesi, että elokuvan teossa on hyödynnetty tekoälyä vähän siihen sun tähän, vai siitä, että elokuva nähtävästi lainaa paljon Evan Hunterin Lunnaat-kirjasta (King's Ransom: An 87th Precinct Mystery - 1959), joka on toiminut pohjana jo lukuisille muillekin leffoille, mutta niin kriitikot kuin monet katsojatkin ovat tyrmänneet elokuvan. Itse taas pidin Animalsista. Mielestäni kyseessä on oikein toimiva trilleri, joka nappaa onnistuneesti mukaansa, kun Mark saa puhelun, joka on kuin jokaisen vanhemman painajaisista repäisty. 

Elokuva myös sisältää väkevän käänteen, jota en ryhdy sen enempää paljastamaan. Sanon vain, että se mullistaa tarinan merkityksen ja pistää hahmot eri tavalla ahtaalle. Kun aluksi pohdit, miten Mark ja Abigail voisivat saada poikansa takaisin sieppaajiensa kynsistä, käänteen jälkeen pariskunta joutuu huomattavasti vaikeampien kysymysten äärelle. Hahmojen moraalien tutkimus on leffan kiinnostavinta antia ja elokuva näyttääkin, että myös hyvää tarkoittavat poliitikot voivat olla valmiita hirmutekoihin, korruptioon ja valehteluun noustakseen huipulle. Leffan pisteitä verottaa hieman töksähtelevä loppuhuipennus, joka tuntuu siltä, ettei kohtausta oltu mietitty täysin loppuun asti. Lisäksi mukana on dramaattiseksi tarkoitettu tilanne, joka on toteutettu niin köykäisesti, että se lähinnä naurattaa. Muuten pidin Animalsia oikein hyvänä jännärinä.

Ben Affleckin ohjaus on pääasiassa oivallista, paikkaillen hänen, Connor O. McIntyren ja Billy Rayn työstämää, hetkittäin ontuvaa käsikirjoitusta. Elokuva on teknisestikin toimiva ja pidin erityisesti siitä, että kohtaus, jossa Markille soitetaan kidnappauksesta, on kuvattu yhdellä todella pitkällä otoksella, joka imaisee suorastaan erinomaisesti mukaansa. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset paikoitellen hieman rujot. Äänityöskentely on mainiota ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat toimivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Animals, Yhdysvallat, 2026, Artists Equity, Fifth Season, Makeready, Netflix Studios

Whalefall (2026) - elokuva-arvostelu

WHALEFALL

Ohjaus: Brian Duffield

Näyttelijät: Austin Abrams, Josh Brolin, Elisabeth Shue, John Ortiz, Jane Levy ja Emily Rudd

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Whalefall perustuu Daniel Krausin samannimiseen kirjaan vuodelta 2023. Jo ennen kirjan julkaisua Imagine Entertainment hankki sen filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Whalefall on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa jännittyneenä. Elokuvan traileri näytti lupaavalta, mutta samalla myös pirun ahdistavalta. Kävinkin hieman hermostuneena katsomassa Whalefallin heti sen ensi-iltapäivänä.

Sukeltaja Jay Gardiner etsii merenpohjasta hukuttautuneen isänsä jäänteitä, kun kaskelotin jahtaama jättiläiskalmari tarttuu Jayhyn lonkeroillaan, kiskoen nuorukaisen mukanaan kaskelotin kitaan.

Syksy 2026 on selvästi halunnut pistää näyttelijä Austin Abramsin mahdollisimman tukaliin tilanteisiin. Ensin Abrams nähtiin videopelileffa Resident Evilissa (2026) epäonnisena kuriirina helvetillisen yön keskellä ja nyt Whalefallissa hän esittää Jay Gardineria, opiskelijaa ja sukeltajaa, joka päättää etsiä itsemurhan tehneen isänsä (Josh Brolin) ruumiin merestä, mutta päätyykin parin sattuman kautta kaskelotin vatsaan. Jaylla on tunti aikaa setviä tiensä ulos, ennen kuin hänen happensa loppuu. Abrams osoittaa toistamiseen olevansa nappivalinta pinteeseen joutuvaksi nuoreksi mieheksi, joka joutuu olemaan suuren osan elokuvan kestosta yksin ruudulla. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa ahdinkoa, sekä vaikeita tunteita liittyen isäänsä. Takaumien kautta Brolin on tutun karismaattinen tiukkana sukeltajaisänä, joka on kohdellut poikaansa ankarasti, mutta jonka opit tulevat nyt enemmän kuin tarpeeseen.

Olen useasti arvosteluissani kertonut kammoksuvani haikaloja, nähtyäni Tappajahain (Jaws - 1975) liian nuorena. Mutta Whalefall on osoittanut, että poden todennäköisesti talassofobiaa, eli meren pelkoa. Jo leffan traileri aiheutti minulle voimakkaita puistatuksia ihan vain sillä, että Jay sukeltaa synkässä meressä. Pahemmaksi elokuvan tuottama ahdistus toki vain muuttuu, kun sieltä pimeyden keskeltä ilmestyy ensin jättiläiskalmari ja sitä jahtaava kaskelotti. Kohtaus, jossa kaskelotin hotkima jättiläiskalmari tarttuu viimeisenä oljenkortenaan lonkeroillaan Jayhyn ja vetää tämän mukanaan kaskelotin suusta vatsaan, on puhdasta painajaismateriaalia.

Ja kun tästä talassofobiaa ruokkivasta osiosta on päästy eteenpäin, Whalefall muuttuu pirun klaustrofobiseksi koettelemukseksi. Kaskelotin vatsa ei ole järin iso ja happea on jäljellä vain tunniksi. Jos yhtään kärsii ahtaan paikan kammosta, on elokuvan loppupää varmasti tukalaa seurattavaa. Eipä ole mikään varsinainen kauhuelokuva tänä vuonna saanut minua kiemurtelemaan tällä tavalla teatterin penkissä tai haluamaan katsoa muualle. Tunnelma on siis tältä osin erittäin väkevästi rakennettu.

Jayn koukuttavan ja jännittävän selviytymistaistelun lisäksi elokuva toimii myös hyvänä isä-poika -draamana. Heti alussa käy selväksi, että Jayn suhde isäänsä ei ollut kovin positiivinen, eikä hän tiedä, miten suhtautua tämän kuolemaan. Kaikki muut perheenjäsenistä lähipiiriin ja tuntemattomiinkin ihmisiin tuntuvat ylistävän isää maailman mukavimpana miehenä ja jonkin sortin paikallisena sankarina, mutta Jay näki vain ankaran miehen, joka teki hänen lapsuudestaan usein piinaa. Tätä vaikeaa suhdetta käsitellään pitkin leffaa ja kiinnostavammaksi se toki muuttuu, kun Jayn täytyy pinteessään hyödyntää isänsä oppeja. Loppua kohti Whalefall kärsii pienestä ylisentimentaalisuudesta, minkä lisäksi leffan vikoihin voisi lukea sen, kuinka hiukan tyhmentävästi Jayn täytyy usein selittää, mitä hän aikoo tehdä, vaikka eipä kaskelotin vatsassa ole muuta seuraa kuin jättiläiskalmari ja valoa tuova meduusa. Nämä ovat kuitenkin pieniä kauneusvirheitä muuten erittäin mainiossa elokuvassa.

Elokuvan on ohjannut Brian Duffield, jonka edellisestä leffasta, hyvin erilaisesta avaruusolioelokuvasta No One Will Save Yousta (2023) pidin myös. Duffield onnistuu rakentamaan erittäin inhottavaa ilmapiiriä, eikä suostu päästämään päähenkilöä tai katsojaakaan helpolla. Duffieldin ja Daniel Krausin työstämä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilaamista replikoinnin suhteen, mutta toimii silti. Teknisestikin Whalefall on vaikuttava. Elokuva on taitavasti kuvattu ja klaustrofobisuutta korostetaan tunkemalla kameraa lähemmäs ja lähemmäs Abramsin kasvoja, korostaen paniikkia hänen silmissään. Kaskelotin vatsan lavaste on hieno, puvustus on oivallista ja maskeeraajat tekevät hyvää työtä ikävien vammojen kanssa. Tietokonetehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailma on erinomaisesti rakennettu, oli kyse sitten merenalaisista äänistä tai Joseph Trapanesen säveltämistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whalefall, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, 3 Arts Entertainment, Imagine Entertainment

Street Fighter (2026) - elokuva-arvostelu

STREET FIGHTER

Ohjaus: Kitao Sakurai

Näyttelijät: Noah Centineo, Andrew Koji, Callina Liang, David Dastmalchian, Cody Rhodes, Andrew Schulz, Eric André, Kyle Mooney, Vidyut Jammwal, Joe "Roman Reigns" Anoa'i, Orville Peck, Don Lee, Curtis "50 Cent" Jackson, Jason Momoa, Olivier Richters, Hirooki Goto, Mel Jarnson, Rayna Vallandingham ja Alexander Volkonovski

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Street Fighter perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1987. Pelien pohjalta oli jo tehty elokuvat Street Fighter (1994) ja Street Fighter: The Legend of Chun-Li (2009), jotka saivat kuitenkin heikon vastaanoton niin kriitikoilta kuin pelien faneilta. Keväällä 2023 Legendary Entertainment ilmoitti hankkineensa pelisarjan filmatisointioikeudet ja ryhtyneensä työstämään uutta elokuvaa aiheesta. Alun perin Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta he päättivätkin tehdä Bring Her Backin (2025) ja tilalle pestattiin Kitao Sakurai. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Street Fighter on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole erityisemmin odottanut leffan näkemistä. Street Fighter -pelit eivät ole minulle millään lailla lähellä sydäntä, en pitänyt ysärin elokuvasta ja uuden leffan trailerit näyttivät hiukan kököiltä. Kävin silti katsomassa uuden Street Fighterin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Entiset parhaat ystävät Ken Masters ja Ryu kohtaavat toisensa tappelukisassa, mutta joutuvat sysäämään vanhat erimielisyytensä syrjään, kun käy selväksi että koko turnaus on pelkkä pahan lordi Bisonin salakavala juoni.

Noah Centineo ja Andrew Koji näyttelevät Ken Mastersia ja Ryuta, jotka päätyivät lapsina eri olosuhteiden kautta Japaniin, missä mestari Gouken (Don Lee) koulutti heistä taitavat taistelijat. Kenistä ja Ryusta tuli ylimmät ystävät, suorastaan veljekset, kunnes Goukenin kuolema puski heidät erilleen. Ryu on kadonnut omiin oloihinsa, kun taas Ken on noussut tunnetuksi showtappelijaksi. Ken ja Ryu ovat sopivat erilaiset hahmot, jolloin heidän persoonansa törmäävät oivallisesti. Centineo ja etenkin Koji ovat passelit valinnat rooleihinsa.

     Elokuvassa nähdään myös David Dastmalchian pahana lordi Bysonina, Callina Liang hänen leipiinsä soluttautuneena kaksoisagentti Chun-Linä, Andrew Schulz Kenin managerina Danina, Eric André juontaja Don Sauvagena, sekä Cody Rhodes, Orville Peck, Vidyut Jammwal, Olivier Richters, Hirooki Goto ja Curtis "50 Cent" Jackson tappeluturnaukseen osallistuvina Guilena, Vegana, Dhalsimina, Zangiefinä, E. Hondana ja Balrogina. Sivunäyttelijöiden työ on erittäin ailahtelevaa. Dastmalchian ei tunnu tietävän, pitäisikö hänen hahmonsa olla uhkaava vai sarjakuvamainen roisto, jolloin lopputulos jää latteaksi välimuodoksi. Liang on näyttelijäkaartin parempaa antia, kun taas André on suorastaan raivostuttavan huono juontajahahmo Donina. Hän oli tuskastuttavan epähauska jo aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Netflix-komediassa Pikkuveli (Little Brother - 2026) ja hän jatkaa samaa rataa myös Street Fighterissa.

En tosiaan etukäteen juuri odottanut Street Fighterin näkemistä, mutta toivoin silti, että kyseessä olisi viihdyttävä toimintaraina. Valitettavasti elokuva ei ollut mielestäni edes sitä. Muutamaa hyvää näyttelijäsuoritusta, ysärileffaa lähdemateriaalilleen uskollisempaa otetta ja tyylikkäillä animaatioilla kerrottuja takaumia lukuun ottamatta minun on hyvin vaikea keksiä leffasta mitään posiitivista sanottavaa. Lopputulos on levällään oleva sotku, jonka nauttimiseksi aivot pitää jättää kotiin. Jos riittää, että pääsee näkemään suosikkipelihahmot valkokankailla, Street Fighterista voi löytää viihdearvoa, mutta itse mielsin leffan lähinnä aika tuskastuttavaksi parituntiseksi - etenkin silloin, kun Eric André ilmestyi ruudulle.

En toki odottanut elokuvan käsikirjoitukselta mitään Oscarin arvoista suoritusta, mutten osannut odottaa, että Kitao Sakurain ja T. J. Fixmanin teksti olisi näin huono. Seasta jopa tuntuu puuttuvan kohtauksia kokonaan. Kenin ja Ryun draama vielä toimii menetellen, mutta itse turnajaiskuvio, sekä muu sen ympärille liittyvä ovat köykäisesti kirjoitettuja, puhumattakaan myötähäpeällisen huonosta dialogista. Peleistä tutut heitot vielä ymmärrän ja tarkoitankin pikemminkin kiusallisen kehnoa huumoria, jota on viljelty pitkin leffaa. Ainoat naurut tarjosivat suomentajan neronleimaukset, kuten "Voi jummijammi!" ja "Hei sun heiluvilles!", joita on heivattu sekaan.

Toivoin, että Street Fighter olisi onnistunut edes viihdyttämään toimintakohtauksillaan, mutta nekin jättivät minut kylmäksi, lukuun ottamatta hotellissa tapahtuvaa leikkisää käsirysyä, kun Ken ja Ryu kohtaavat pitkästä aikaa, eikä jälleennäkeminen ole järin iloinen. Tappelut on leikkauksessa silputtu turhauttavasti ja leffa on yllättävän vähän kiinnostunut itse turnajaisista, jättäen suurimman osan matseista näyttämättä. Loppusuora myös keskittyy liikaa pohjustamaan mahdollista jatko-osaa, mutta tämän ensimmäisen Street Fighterin perusteella minua ei kiinnosta yhtään nähdä tätä pelleilyä enempää. Jos tältä vuodelta haluaa nähdä paremman (joskin silti aika keskinkertaisen) videopeliin perustuvan tappeluleffan, niin suosittelen mieluummin kääntymään Mortal Kombat II:n (2026) puoleen.

Elokuvaa katsoessani en voinut muuta kuin haaveilla, että mitä Philippoun veljekset olisivat voineet saada Street Fighterilla aikaan, koska Kitao Sakurain ohjauksessa leffa on aika tyylitajuton sekamelska. Tunnelma ailahtelee melodraaman, aivot narikkaan -mäiskeen, typerän huumorin ja ryppyotsaisen vakavuuden välillä, toisinaan jopa saman kohtauksen aikana, mitä eivät auta ajoittain tökerösti mukaan ympätyt biisivalinnat. Toivottavasti pidätte 4 Non Blondesin kappaleesta What's Up?, koska sitähän muuten kuullaan pitkin leffaa. Street Fighterin kameratyöskentely on ailahtelevaa, mutta lavasteet ajavat asiansa ja puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet parhaansa saadakseen hahmot näyttämään yhtä värikkäiltä kuin peleissä. Tietokonetehosteiden taso oli kuitenkin hämmentävän heikko ja useassa kohtaa pohdin, oliko leffan efekteissä hyödynnetty tekoälyä. Ainakin lopputeksteissä oli muutaman kerran AI-maininta. Äänimaailma paahtaa eteenpäin rymistellen ja Leo Birenbergin ja Zach Robinsonin säveltämät musiikit toimivat tarpeeksi kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Street Fighter, Yhdysvallat, Japani, 2026, Paramount Pictures, Legendary Pictures, Capcom Entertainment, Legendary Entertainment

In a Violent Nature (2024) - elokuva-arvostelu

IN A VIOLENT NATURE

Ohjaus: Chris Nash

Näyttelijät: Ry Barrett, Andrea Pavlovic, Cameron Love, Liam Leone, Alexander Oliver, Sam Roulston, Lea Rose Sebastianis, Charlotte Creaghan, Reece Presley, Timothy Paul McCarthy ja Lauren-Marie Taylor

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

In a Violent Nature on Chris Nashin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021 työnimellä "Sleeping Animal", mutta kun tappajaa näytellyt henkilö sairastui jo toisella kuvausviikolla ja Nash oli tyytymätön kuvauspaikaksi valittuun metsään, koko homma päätettiin aloittaa alusta uudella näyttelijällä ja uudessa metsässä. Nash oli vihdoin tyytyväinen tulokseen ja jälkitöiden kautta In a Violent Nature sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2024 Sundancen elokuvajuhlilla. Elokuva sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton ja se oli pienimuotoinen menestys alhaiseen budjettiinsa nähden, mutta yleisön palaute oli vaihtelevampi. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin uutisen uudenlaisesta slasherista, joka kuvattaisiin tappajan vinkkelistä. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan In a Violent Nature: Part 2 (2026), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella ensimmäisen elokuvan.

Ryhmä teinejä löytävät kaulakorun entisen palotornin jäännöksistä ja otettuaan sen mukaansa, he tajuamattaan herättävät sarjamurhaaja Johnnyn horroksestaan.

In a Violent Nature sisältää slashereille tyypillisesti lauman teinejä, joiden kohtaloista ei välitä juuri tuon taivaallista. On Kris (Andrea Pavlovic), Colt (Cameron Love), Troy (Liam Leone), Evan (Alexander Oliver), Ehren (Sam Roulston), Brodie (Lea Rose Sebastianis) ja Aurora (Charlotte Creaghan), jotka jäävät lähes totaalisen persoonattomiksi ja yhdentekeviksi tyypeiksi. Mutta tässä elokuvassa kyse ei ole vain kauhukliseen toistamisesta, vaan siitä, että poikkeuksellisesti päähenkilö on näitä metsässä jahtaava, kuolleista noussut sarjamurhaaja Jason Voor... anteeksi, siis Johnny (Ry Barrett). Johnnya ei ihan hirveästi kiinnosta tutustua tähän teinipoppooseen, joten myös katsojalle heidät jätetään tarkoituksellisen etäisiksi. Johnnysta taas avautuu asioita lähinnä leirinuotiolla kerrotun kauhutarinan kautta, mutta hänkin jää lähinnä kylmäksi tappokoneeksi, jonka päämääränä on saada kultainen kaulakoru takaisin.

In a Violent Nature on ilmestymisestään lähtien jakanut voimakkaasti mielipiteitä ja ymmärrän hyvin miksi. Kyse ei ole mistään tavanomaisesta kauhurainasta, vaan elokuva muistuttaa tyyliltään enemmän indiedraamaa. Leffa tuntuu siltä kuin elokuvakoulun opiskelijaa, joka tykkää vain siitä "oikeasta cinemasta", olisi pyydetty tekemään oma tulkintansa slasherista. Leffa onkin täysin omanlaisensa lisäys genreen ja pitkään olin täysin myyty elokuvan edessä. Ei elokuva pelottava ole, mutta pidin sitä silti pääasiassa onnistuneena kauhuteoksena.

Elokuva tarjoaa periaatteessa tuttuja genrekliseitä teiniporukasta perässä löntystävään tappajaan, jota ei meinaa millään saada hengiltä ja rujoista tapoista siihen "final girliin", mutta kaikki esitetään raikkaan erilaisesta vinkkelistä. Elokuva tosiaan seuraa lähes yksinomaan Johnnyä, kun tämä kävelee metsässä uhrejaan etsien. Osa katsojista voi kokea nämä pitkät kävelykohtaukset tylsinä, mutta itse pidin niitä jopa omituisen nätteinä. Sottaisissa vaatteissa ja hyytävässä naamiossa liikkuva Johnny on vekkuli kontrasti kauniin luonnon keskellä. Mutta kun Johnny sitten saavuttaa kohteensa, ei menoa voi mitenkään kutsua enää nätiksi. Mukaan mahtuu pari yllättävänkin häikäilemätöntä, mielikuvituksellista ja jopa kuvottavaa tappoa, joten paatuneemmallakin kauhun suurkuluttajalla voi loksahtaa suu auki.

Valitettavasti In a Violent Nature ei ihan yllä korkeaan potentiaaliinsa, mihin sillä olisi ainekset. Minua nimittäin turhautti, kuinka leffa ei täysin uskalla sitoutua premissiinsä, vaan se siirtyy toisinaan seuraamaan teinejä paljon tavanomaisemman kauhurainan tyyliin. Tämä käy selväksi etenkin selittelevässä leirinuotiokohtauksessa, sekä lopun pakojuoksussa. Itse ihastelin sitä, kuinka leffa kokeilee katsojan kärsivällisyyttä ja siksi en lämmennyt näille hetkille, jotka mielestäni fuskaavat. Leirinuotiokohtaus olisi esimerkiksi mielestäni pitänyt malttaa näyttää puiden takana lymyilevän Johnnyn perspektiivistä, millä olisi saanut aiheutettua katsojalle sopivan epämukavaa ja perverssiä fiilistä. Leffan finaali taas tuntuu ihan eri elokuvalta ja minua harmitti, että kaiken mainion kasvattelun jälkeen elokuva sortuu ihan viime metreillä taantumaan tavanomaiseksi tapaukseksi. Sääli, sillä In a Violent Naturessa olisi ainesta hienoon ja rohkeasti täysin erilaiseen slasherelämykseen. Jo tällaisenaan teos toki erottuu tehokkaasti massasta ja jää takuulla mieleen paremmin kuin genren tusinatapaukset.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Nashin visio jää siis mielestäni hieman puolitiehen. Minua ei haittaa, että käsikirjoitus on todella ohut, koska Nash korvaa pitkään todella paljon tyylikkäällä toteutuksella, sekä kunnioitusta herättävällä pitkän pinnan vaatimisella. Minua vain turhauttaa, että Nash rikkoo laatimaansa tekotapaa, kenties pelätessään ihmisten reaktiota tavanomaisuuksien puutteeseen. Teknisesti In a Violent Nature on vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, etenkin pitkien seuraamisotosten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehoste- ja maskeeraustiimit ovat ehdottomasti hyötykäyttäneet pikkubudjetin, sillä niin hurjia näkyjä he ovat saaneet loihdittua. Äänimaailma on myös vakuuttavasti rakennettu, etenkin kun luvassa ei ole mitään turhanpäiväisiä äkkisäikyttelypamauksia, eikä edes sävellettyä musiikkia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In a Violent Nature, Kanada, 2024, Zygote Pictures, Low Sky Productions

Matchbox The Movie (2026) - elokuva-arvostelu

MATCHBOX THE MOVIE

Ohjaus: Sam Hargrave

Näyttelijät: John Cena, Jessica Biel, Sam Richardson, Teyonah Parris, Arturo Castro, Danai Gurira, Corey Stoll, Randeep Hooda, Kristoffer Hivju, Golshifteh Farahani, Daniel Bernhardt, Graham Harvey, Reagan Marum, Aiden Stoxx, Max Fox, Braxton Paul ja Bill Camp

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Matchbox The Movie perustuu Lesney Productsin vuonna 1953 luomiin Matchbox-leluautoihin, jotka ovat nykyään Mattelin omistuksessa. Vuonna 2024 Skydance Media ja Mattel tekivät diilin lelubrändin elokuvasovituksesta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Matchbox The Movie on julkaistu Apple TV -suoratoistopalvelussa. Itselleni Matchboxin leluautot eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin leffasta, kun Apple TV ryhtyi mainostamaan sitä. Katsoinkin Matchbox The Movien heti sen julkaisuviikonloppuna.

Salainen agentti Sean Walker on tapaamassa lapsuudenystäviään, kun heidät kaikki vedetään salaliittoon, jossa Sean yritetään lavastaa terroristiksi, joka on varastanut ydinpommin ja aikoo räjäyttää sen suurkaupungissa.

John Cena näyttelee Sean Walkeria, salaista agenttia, joka on juuri saanut suoritettua huippuvaarallisen tehtävän, kun hän huomaa sosiaalisesta mediasta, että hänelle lapsena tärkeä mies (Bill Camp) on menehtynyt. Sean matkaa hautajaisiin ja kohtaa vuosien jälkeen vanhat lapsuudenystävänsä, sairaanhoitaja-rallikuski Aimeen (Jessica Biel), kemianopettaja Tedin (Arturo Castro), uutisreportteri Charmainen (Teyonah Parris) ja hänen miehensä, rakennustyömaalla työskentelevän Crosbyn (Sam Richardson). Valitettavasti väärät tahot huomaavat jälleennäkemisen ja luulevat nelikon olevan Seanin hommissa, minkä takia agentti vetää vahingossa vanhat ystävänsä hengenvaaraan. Cena ajaa asiansa pääroolissa, mutta hänen hahmonsa jää hieman tylsäksi. Vielä heikompi on Biel, josta yritetään saada niin osaavaa kuskia, hoitajaa kuin sitä pakollista rakkaudenkohdetta. Ongelmana on, ettei Cenan ja Bielin väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Ted, Charmaine ja Crosby ovat huomattavasti vekkulimmat hahmot, joskin läpi leffan en osannut sanoa, ovatko he hauskoja vai ärsyttäviä. Castrolla, Parrisilla ja Richardsonilla on ainakin vaikuttanut olleen hauskaa kuvauksissa.

     Elokuvassa nähdään myös Danai Gurira ja Corey Stoll Seanin pomoina Heleninä ja Mustafana, Daniel Bernhardt kätyri Falkona, Kristoffer Hivju venäläisagentti Grigorina, sekä Golshifteh Farahani hämäräbisneksiä tekevänä Robbiena. Sivunäyttelijät yrittävät parhaansa aika kankean dialogin kanssa, joka koituu etenkin yleensä hyvän Guriran kohtaloksi.

Mikä siinä on, että Apple TV tarjoaa tämän hetken parhaita sarjoja, oli kyse sitten hulvattomasta Ted Lassosta (2020-), pohdiskelevasta scifisarja Pluribusista (2025-) tai mahtavasta kauhun ja komedian yhdistelmästä Widow's Baysta (2026-), mutta elokuvien puolella suoratoistopalvelun tarjonta on lähes onneton? Matchbox The Movie on nimittäin juuri sitä mitä tarkoitetaan, kun puhutaan Netflixin toimintaelokuvasta. Eli siis totaalisen geneerinen, välittömästi unohdettava räpellys, joka ei jaksa imaista mukaansa tai oikeastaan edes viihdyttää. Täysi tusinaraina, jota ei tarvitse kauaa katsoa, jotta ymmärtää miksei sille suotu levitystä elokuvateattereissa.

Matchbox The Movie tuntuu juurikin sellaiselta elokuvalta, josta Apple TV:n loistavassa The Studio -sarjassa (2025-) tehtiin pilkkaa. Eli studio väsää helppojen rahojen perässä elokuvan jostain tunnetusta brändistä, ilman mitään sen isompaa panostusta. Siinä, missä muutaman vuoden takainen, myöskin Mattelin leluihin perustuva Barbie (2023) oli palkintoehdokkuuksia syystäkin kahminut syvällinen kuvaus naiseudesta miesten rakentamassa yhteiskunnassa, Matchbox The Movie tyytyy olemaan vain kliseitä väsyneesti viljelevä vakoojaleffa. Pahinta vieläpä on, että elokuvalle voisi lätkäistä minkä tahansa nimen, koska Matchbox-lelujen kanssa leffalla ei ole juuri mitään tekemistä. Hahmojen lapsuuteen sijoittuvassa prologissa lelut yhdistävät nämä kaverukset, mutta ne unohtuvat lähes tyystin nykyhetkeen siirryttäessä. Jäljelle jää vain täysin mielikuvitukseton säntäily ydinpommin perässä. Toiminta on vauhdista huolimatta laimeaa ja jännityksetöntä ja komediaosasto taas saa lähinnä pudistelemaan päätä myötähäpeän kourissa.

On outoa, kuinka latteaa meno Matchbox The Moviessa on, sillä ohjaaja Sam Hargraven edelliset leffat, Extraction (2020) ja sen jatko-osa Extraction 2 (2023) olivat erittäin viihdyttäviä toimintaelokuvia. Ongelma onkin David Coggeshallin kehno käsikirjoitus, joka yrittää peitellä ennalta-arvattavia käänteitään ja muualta varastettuja juttuja tarkoituksellisella itsetietoisuudella, mutta aiheuttaa pääasiassa silmien pyörittelyä. Leffa on sentään kelvollisesti kuvattu, joskin sen vaisu väripaletti onkin hieman tylsää katseltavaa. Lavasteet ja asut ajavat asiansa ja maskeeraajien loihtimat ruhjeet ovat juuri niin "rajuja", että elokuva saa pidettyä alhaisen ikärajan. Tietokonetehosteista paistaa läpi, milloin esimerkiksi autot muuttuvat oikeista kulkuneuvoista digiluomuksiksi, mutta äänimaailma rymistelee menevästi Alex Belcherin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Matchbox The Movie, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Mattel Films, Mattel Studios, Skydance Media, Origo Film Group, Origo Film Studio

The Prestige (2006) - elokuva-arvostelu

THE PRESTIGE

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Christian Bale, Hugh Jackman, Michael Caine, Scarlett Johansson, Rebecca Hall, Andy Serkis, David Bowie, Piper Perabo, Ricky Jay ja Roger Rees

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

"Are you watching closely?"

The Prestige perustuu Christopher Priestin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Markkinoidessaan elokuvaansa Mementoa (2000), ohjaaja Christopher Nolan luki Priestin kirjan ja innostui siitä. Hän esitteli kirjan veljelleen Jonathanille ja yhdessä he ryhtyivät kynäilemään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. He esittelivät ideaansa tuottaja Aaron Ryderille, joka hankki kirjan filmatisointioikeudet ja saatuaan työryhmän ja näyttelijät kasaan, kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2006. Lopulta The Prestige sai maailmanensi-iltansa 17. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan kuvauksen ja lavastuksen Oscar-ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin The Prestigen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa leffan jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

1800-luvun lopun Lontoossa kaksi taikuria ryhtyvät häikäilemättömään kilpailuun siitä, kumpi on parempi alallaan.

Christopher Nolanin edellistä elokuvaa, Batman Beginsiä (2005) tähdittänyt Christian Bale ja toista ikonista supersankaria, Wolverinea näytellyt Hugh Jackman esittävät Alfred "Professori" Bordenia ja Robert "Great Danton" Angieria, kahta taikuria, joiden matka alkoi kavereina, mutta jotka riitautuivat näytöksessä sattuneen tragedian myötä ja jotka ovat siitä lähtien yrittäneet päihittää toisensa taikatempuissa ja suosiossa. Alfred on omistautunut itse temppujen täydellistämiseen, kun taas Angierille show ja suuret yleisöt ovat kaikki kaikessa. Bale ja Jackman ovat nappivalinnat rooleihinsa, tulkiten hienosti hahmojensa kasvavaa katkeruutta ja pakkomiellettä niin omaan työhönsä kuin toisen työn ja uran tuhoamiseen. Kumpikaan miehistä ei ole mikään puhdas pulmunen ja läpi leffan on vaikea sanoa, kumman puolelle tässä kiistassa edes asettuisi.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Caine Angierin taikatempuissa auttavana Cutterina, Rebecca Hall Alfredin vaimona Sarahina ja Samantha Mahurin heidän tyttärenään Jessinä, Scarlett Johansson taika-assistentti Oliviana, sekä David Bowie tieteellisiä kokeita syrjäisellä vuorella suorittavana Nikola Teslana ja Andy Serkis tämän apulaisena Alleyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja laulajatähti Bowie oli täydellinen valinta hieman mysteeriseksi erakko-Teslaksi. Cutter, Sarah ja Olivia yrittävät parhaansa mukaan toimia Alfredin ja Angierin järjen ääninä, mutta kun miehet ovat näin vannoutuneet temppuihinsa, ei heidän päitä käy kääntäminen.

Christopher Nolanilla oli jo takanaan pari loistavaa elokuvaa, Memento ja Batman Begins, mutta mielestäni The Prestige on miehen ensimmäinen mestariteos - täydellinen filmi kaikin puolin. Elokuva on kuin Nolanin oma taikatemppu, joka rakentuu hyvin samaan tapaan kuin Alfredin ja Angierin silmänkääntötemput. Kuten hahmotkin selittävät, jokainen taikatemppu tarvitsee alustuksen, käänteen ja huipennuksen. Katsoja toisaalta haluaa tietää tempun salaisuuden, mutta ei kuitenkaan, koska se veisi osan ihmetyksestä pois. Vastausta oikein etsimällä etsii ja usein tempun niksi on niin selvä, että sitä oikein pöllämystyneenä toteaa "no joo totta kai, miten en älynnyt". The Prestige toimii hyvin samalla tavalla. Sitä oikein etsimällä etsii vastauksia, jotka leffa ovelasti piilottaa täysin näkyville. Ensimmäisellä katselulla elokuva räjäyttää tajunnan ja uusilla katseluilla se tarjoaa lukuisia "ahaa"-elämyksiä, kun kaiken näkee täysin uudessa valossa. Tässä tosin tempun toteutuksen tietäminen ei kuitenkaan pilaa temppua, vaan ainoastaan rikastuttaa sitä.

Vaikka katsoja onnistuisikin hoksaamaan jutun juonen ennen varsinaisia paljastuksia, ei leffa silti menetä tippaakaan tehostaan, sillä niin tarkasti ja ällistyttävällä taituruudella Nolan elokuvaansa operoi. Kuten miehen elokuvissa yleensä, tarinaa kerrotaan hieman nurinkurisessa järjestyksessä, palaten toisinaan aiempiin tapahtumiin, näyttäen ne uudessa valossa tiettyjen paljastusten myötä. Kerronta ei ole koskaan kömpelöä tai hämmentävää, vaan totaalisen mukaansatempaavaa ja erityisen palkitsevaa.

Kaiken keskiössä on tosiaan näiden kahden miehen, Alfredin ja Angierin kilpailu siitä, kumpi on parempi taikuri. Kypsät aikuiset ihmiset siirtyisivät eri kaupunkeihin, ymmärtäen että kummallekin löytyy yleisönsä ja he voivat molemmat menestyä. Nämä kaksi miestä ovat kuitenkin valmiit tekemään kaikkensa noustakseen kisassa niskan päälle. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä häikäilemättömämpiä juttuja he ovat valmiit tekemään voittaakseen, uhraten mahdollisesti jopa kaiken siinä samassa. Kuten jo totesin, läpi elokuvan on vaikea sanoa, kumman taikurin taakse itse asettuisi. Kummastakin löytyy varjopuolensa, mikä tekee hommasta erityisen kiehtovaa. Katkeruus ja pakkomielle syövät molempia tuhoavalla tavalla. Kaikki tämä johtaa huikeaan finaaliin, jolloin temppujen salat vihdoin paljastuvat, katsojan suut loksahtavat auki ja elokuva sementoi asemansa yhtenä suosikeistani.

Myös teknisesti The Prestige on erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja muutamissa otoksissa valaisua ja värejä hyödynnetään erittäin näyttävästi. Leikkaus on fantastista, tukien huikeaa käsikirjoitusta täydellisesti. Lavasteet ovat upeat, puvustus komeaa ja maskeeraukset ovelat. Tehosteet toimivat mainiosti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu David Julyanin mysteerisiä ja lumoavia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Prestige, 2006, Warner Bros., Touchstone Pictures, Newmarket Films, Syncopy