Dracula (2025) - elokuva-arvostelu

DRACULA

Ohjaus: Luc Besson

Näyttelijät: Caleb Landry Jones, Christoph Waltz, Zoë Bleu, Ewens Abid, Guillaume de Tonquédec, Matilda De Angelis, Bertrand-Xavier Corbi, Thalia Besson, Raphael Luce ja David Shields

Genre: kauhu, fantasia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Dracula perustuu Bram Stokerin samannimiseen kirjaan vuodelta 1897. Tehtyään Caleb Landry Jonesin kanssa Dogmanin (2023), ohjaaja Luc Besson halusi pian tehdä uuden yhteistyöprojektin näyttelijän kanssa. Hän päätyi valitsemaan Draculan, kokiessaan, että muut elokuva-adaptaatiot eivät huomioineet sitä, että kyseessä on traaginen rakkaustarina. Besson ei paljoa piittaa kauhuleffoista tai Draculasta kauhuikonina, mutta häntä kiehtoi kertomus neljä vuosisataa rakastaan etsivästä piinatusta miehestä. Kuvaukset käynnistyivät Suomen Kainuussa maaliskuussa 2024 ja Bessonin kotimaassa Ranskassa Dracula sai ensi-iltansa heinäkuussa 2025. Suomessa leffa näytettiin marraskuussa 2025 Night Visions -festivaaleilla ja sen jälkeen elokuva on saapunut Amazon Prime Videon valikoimaan. Itse pohdin leffan katselua jo vuosi sitten Night Visionsissa, mutta koska Stokerin tarinaan pohjautuva Nosferatu (2024) oli juuri tuoreessa muistissa, jätin elokuvan tuolloin väliin. Kuitenkin kun halloweenkausi jälleen koitti ja Prime Video nosti Draculaa esille etusivullaan, päätin vihdoin antaa elokuvalle mahdollisuuden.

Vuonna 1480 Valakian prinssi Vlad II menettää vaimonsa, prinsessa Elisabetan ja kääntää selkänsä Jumalalle. Hänet kuitenkin kirotaan ikuiseen elämään verenhimoisena vampyyrina. Neljäsataa vuotta myöhemmin kreivi Draculaksi itsensä nimennyt prinssi matkaa Ranskaan, uskoessaan Elisabetan syntyneen uudelleen asianajajansa vaimoksi Minaksi.

Pääroolissa Valakian prinssi Vlad II:na, eli vampyyrikreivi Draculana nähdään tosiaan Luc Bessonin edellistäkin elokuvaa, Dogmania tähdittänyt Caleb Landry Jones, joka teki ohjaajaan niin ison vaikutuksen, että Besson halusi tehdä yhteistyötä jatkossakin. Olin etukäteen hieman skeptinen Jonesin roolituksen suhteen, sillä leffat, joissa olin hänet nähnyt, kuten X-Men: First Class (2011) ja Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017) eivät saaneet minua tuumimaan, että hän omaisi tarvittavaa karismaa. Besson oli kuitenkin oikeassa aavistuksensa suhteen ja Jones yllätti minut erittäin positiivisesti. Hänestä löytyy oikeaa arvokkuutta, sekä uhkaavuutta mitä rooli vaatii, mutta sitäkin enemmän hän esittää onnistuneesti hahmonsa tuntemaa vuosisatojen tuskaa, rakkaan Elisabetan (Zoë Bleu) menetyksen johdosta. Bleu on hieman heikompi lenkki, mutta ajaa asiansa niin takaumissa Elisabetana kuin Mina Murrayna, naisena, jonka Dracula uskoo olevan uudelleensyntynyt Elisabeta.

     Elokuvassa nähdään myös Ewens Abid Minan miehenä ja Draculan asianajajana Jonathan Harkerina, Christoph Waltz vampyyrejä metsästävänä pappina, Guillaume de Tonguédec häntä auttavana tohtori Dumontina, sekä Matilda De Angelis Mariana, yhtenä Draculan vampyyriksi muuttamista naisista, jotka kreivi lähetti ympäri Eurooppaa etsimään Elisabetaa. Sivunäyttelijöistä vähemmän yllättäen parhaiten suoriutuu Waltz, mutta oivallinen on myös täysillä rooliinsa heittäytyvä De Angelis.

Luc Bessonin Dracula on periaatteessa kelpo adaptaatio Bram Stokerin kirjasta, mutta sen ongelmaksi muodostuu se, että Stokerin kirjasta on viimeisen vuosisadan aikana tehty niin lukemattomat määrät adaptaatioita, että aiheeseen on vaikea tuoda uutta kulmaa. Bela Lugosin Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen Dracula, pimeyden prinssi (Dracula - 1958) ovat monille ne definitiiviset versiot, mutta hahmosta on tehty myös esimerkiksi parodia Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), supersankarirainalta tuntuva Dracula Untold (2014) ja Netflixin Dracula-sarja (2020), minkä lisäksi oma lukunsa on toki kirjan pohjalta tehty epävirallinen elokuvasovitus Nosferatu (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens - 1922) uudelleenfilmatisointeineen. Jos ei muuta, niin parin vuoden takainen uusi Nosferatu kertoi tuttuakin tutumpaa tarinaa niin huimaavalla audiovisuaalisuudella, että jo se yksinään jättää Bessonin Draculan varjoonsa.

Besson itse koki elokuvansa erottuvan edukseen sen takia, että kauhun sijaan se keskittyy Draculan traagiseen rakkaustarinaan. Kuinka hän menetti vaimonsa ja ajautui synkälle polulle, mikä teki hänestä sen hirviön, jona hänet tunnemme. Mutta verenhimossaankaan hän ei ole unohtanut Elisabetaa. Ongelmana vain on jälleen, että myös tämä tulkinta on jo tehty. Francis Ford Coppolan ohjaama ja Gary Oldmanin tähdittämä Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992) teki jo kaiken tämän kolme vuosikymmentä sitten ja paremmin.

Tällä tarkoitan siis sitä, että Bessonin Dracula ei ole missään nimessä huono teos. Se vain kärsii siitä, että Stokerin klassikkoa on sovitettu jo liiankin monet kerrat. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin, tarina etenee sujuvasti eteenpäin ja tunnelmakin on sopivasti niin jännittävä kuin haikea. Teemat uskon menetyksestä, palavasta rakkaudesta, hirviömäisyydestä ja pelastuksesta toimivat, mutta en voinut olla läpi leffan pohtimatta, että olen nähnyt tämän kaiken jo ja paremmin tehtynä. Olen toki nähnyt tämän kaiken myös heikommin toteutettunakin, eli ei Bessonin Dracula ole sieltä Stoker-sovitusten huonommasta päästä. Se ajaa asiansa passelisti, mutta mitään suurempaa vaikutusta se ei tarjoa. Jos haluan jatkossa katsoa Draculan traagiseen rakkauteen keskittyvän sovituksen, palaan mieluummin Oldmanin tähdittämän leffan pariin.

Teknisesti Dracula on pääasiassa mainio, vaikka vampyyrikreiville seuraa pitävät kivigargoilit ovat veikeän erilaisesta ideastaan huolimatta lähinnä koominen näky. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain todella tyylikkäitä ja sulavia siirtymiä, kun hypätään kohtauksesta tai paikasta toiseen. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin hienot. Pidin paljon siitä, että Draculan linna kuin kasvaa ulos vuoresta, jonka päälle se on rakennettu. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätin haikeasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dracula, Ranska, 2025, Luc Besson Production, EuropaCorp, TF1 Films Production, SND Films, Canal+, Ciné+OCS, TF1, Télé Monté Carlo

The Legend of Korra, kausi 4: Tasapaino (The Legend of Korra - Book Four: Balance - 2024) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 4: TASAPAINO

THE LEGEND OF KORRA - BOOK FOUR: BALANCE

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Pääosissa: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, Seychelle Gabriel, J. K. Simmons, Sunil Malhotra, Zelda Williams, Kiernan Shipka, Darcy Rose Byrnes, Logan Wells, Dee Bradley Baker, Todd Haberkorn, Philece Sampler ja April Stewart

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 13

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) maailmaan sijoittuva The Legend of Korra nousi suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää, joskin tekijät ilmoittivat neljännen kauden vievän tarinan päätökseen. Animointiprosessi oli jo alkanut, ennen kuin kolmannen kauden ensimmäistä jaksoa oli ehditty julkaista ja lopulta The Legend of Korran neljännen ja samalla viimeisen tuotantokauden, Tasapainon esitys alkoi lokakuussa 2014, alle kaksi kuukautta kolmoskauden päättymisen jälkeen. Tämäkin kausi keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, joskin sarjan vihoviimeinen kuva herätti ristiriitaista keskustelua. Itse en ollut aiemmin katsonut The Legend of Korraa, mutta olen jo lapsesta asti pitänyt paljon Avatarista. Kun katsoin alkuperäissarjan kokonaan pari vuotta sitten, päätin vihdoin ja viimein katsoa myös The Legend of Korran. Pidin kolmesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin finaalikauden katselun positiivisin odotuksin.

On kulunut kolme vuotta siitä, kun Korra päihitti Punaisen Lootuksen, mutta avatar ei ole toipunut myrkytyksestään. Uusi uhka kuitenkin nostelee päätään, kun Kuvira aikoo ottaa koko Maan Kuningaskunnan hallintaansa.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät paluun ja kenties viimeistä kertaa, neloskauden toimiessa heidän tarinansa huipennuksena. Itse avatar Korra (äänenä Janet Varney) on muuttunut paljon sitten viime näkemän. Hän päihitti Punaisen Lootuksen, muttei ole toipunut myrkytyksestään, eikä pysty hallitsemaan elementtejä tai pääsemään avatar-tilaan tuttuun tapaansa. Niinpä hän on häpeässään ja suuttumuksessaan karannut viettämään hiljaiseloa. Korran hahmokaari tällä kaudella on oivallinen ja on hyvä nähdä, että vielä neloskaudella hänelle voidaan asettaa haastetta, kun hänen voimansa reistailevat.

     Myös muut tutut ovat mukana. Tenzin (J. K. Simmons) kouluttaa uuden sukupolven ilmantaitajia, Asami (Seychelle Gabriel) suunnittelee heille lentoasuja, Mako (David Faustino) on saanut pestin maaprinssi Wu'n (Sunil Malhotra) henkivartijana, kun taas Bolin (P. J. Byrne) työskentelee Suureksi Yhdistäjäksi tituleeratun Kuviran (Zelda Williams) leivissä, tietämättä tämän yhä vain synkemmiksi muuttuvista suunnitelmista. Myös Tenzinin kasvaneet lapset Jinora (Kiernan Shipka), Ikki (Darcy Rose Byrnes) ja Meelo (Logan Wells) pääsevät entistä paremmin esille. Vanhat tutut sivuhahmot pysyvät oivallisina. Kuvira on mainio uusi vihollinen Korralle, naisen uskoessa täysillä, että se mitä hän tekee, on oikeutettua ja muuttaisi maailman paremmaksi. On myös mukavaa nähdä sarjassa pahiksen olevan joku vanha tuttu, kun aiemmilla kausilla uudet uhkat vaikuttivat syntyneen lähes tyhjästä.

The Legend of Korra pitää mainion tasonsa loppumetreille asti, siitä huolimatta että pari viimeistä kautta tehtiin aika lailla päällekkäin ja Nickelodeon jopa leikkasi budjetista loppua kohti, jolloin finaalikauden hieman tarpeeton kahdeksas jakso koostuu lähinnä vanhan muistelusta. On kiinnostavaa, että vaikka neljäs kausi julkaistiin alle kaksi kuukautta kolmannen jälkeen, itse tarinassa on hypätty jopa kolme vuotta ajassa eteenpäin. Tapaammekin nämä hahmot uudelleen hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, mistä on mielenkiintoista lähteä kohti tarinan huipennusta. Kuviran julmuus ja häikäilemättömyys pahenevat jakso jaksolta ja hahmosta muovautuukin lopulta varmaan koko The Legend of Korran paras antagonisti.

Lukuun ottamatta sitä turhaa kahdeksatta jaksoa, neloskauden kaksitoista muuta jaksoa vievät hyvin mukanaan. On erityisen kiinnostavaa nähdä Korran sisäistä kamppailua ja kuinka hänen on pakko ryhdistäytyä, mikäli hän mielii pelastaa maailman vallanahneelta Kuviralta, ennen kuin uusi Maan Imperiumi ottaa kaiken hirmuhallintonsa alle, vähän kuten tulikansa teki pari vuosisataa aiemmin. Tätä konfliktia kasvatellaan oivallisesti läpi kauden, kunnes lopussa meno äityy aikamoiseksi taisteluksi. Alkuperäisen Avatar-sarjan lopetuksen ihon kananlihalle nostattavaan eeppisyyteen ei päästä, mutta The Legend of Korra vie kertomuksensa pätevällä tavalla maaliin.

The Legend of Korra pitää myös pääasiassa visuaalisen tasonsa mallikkaana, joskin jotkut tietokoneella luodut haarniskat korostuvat ikävän häiritsevästi muuten nätin käsin piirretyn animaatiojäljen keskeltä. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy loppuun asti hyvin yksityiskohtia, minkä lisäksi värien käyttö on mainiota. Äänityöskentelykin on pätevää ja Jeremy Zuckermanin säveltämät musiikit säestävät niin taisteluita ja seikkailuja kuin hiljaisempia hetkiä oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

Primitive War (2025) - elokuva-arvostelu

PRIMITIVE WAR

Ohjaus: Luke Sparke

Näyttelijät: Ryan Kwanten, Tricia Helfer, Nick Wechsler, Anthony Ingruber, Aaron Glenane, Carlos Sanson, Albert Mwangi, Adolphus Waylee, Jeremy Piven, Ana Thu Nguyen, Henry Nixon ja Jeremy Lindsay Taylor

Genre: seikkailu, kauhu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Primitive War perustuu Ethan Pettusin kirjaan Primitive War: Opiate Undertow vuodelta 2017. Australialainen elokuvantekijä Luke Sparke innostui Pettusin kirjasta ja hankki sen filmatisointioikeudet vuonna 2022. Hän esitteli ideaansa useille Hollywoodin studioille, mutta yksi toisensa perään he torjuivat hänet, jolloin Sparke päätti etsiä rahoituksen eri reittejä ja saikin lopulta haalittua kasaan seitsemän miljoonaa dollaria. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Primitive War sai Australiassa elokuussa 2025. Suomeen leffa saapui vasta tänä keväänä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin ensi kertaa viime vuoden keväällä. Olen odottanut leffan näkemistä uteliaana ja päätinkin jopa ostaa sen hyllyyni heti, kun se julkaistiin blu-rayna.

Vuonna 1968 keskellä Vietnamin sotaa ryhmä amerikkalaissotilaita lähetetään syvälle viidakkoon, etsimään tehtävänsä aikana kadonneet toverinsa. Perillä heitä odottaa mojova yllätys, kun viidakossa lymyilee ihka aitoja dinosauruksia.

Primitive Warin keskiössä on seitsemän amerikkalaissotilasta, jotka saavat tehtäväkseen matkustaa Vietnamin viidakkoon ja etsiä sieltä kadonneet vihreät baretit. Joukkoa johtaa kersantti Baker (Ryan Kwanten) ja häntä seuraavat uskolliset Eli (Nich Wechsler), Logan (Aaron Glenane), Keyes (Anthony Ingruber), Leon (Carlos Sanson), Xavier (Adolphus Waylee) ja Miller (Albert Mwangi). Hahmoina nämä seitsemän sotilasta jäävät aika yksiulotteisiksi ja suurimmaksi osaksi hahmot tuntuvat niin samasta muotista veistetyiltä, että he menevät helposti sekaisin läpi leffan. Oikeastaan vain ääniä hallusinoiva tarkka-ampuja Logan ja syvästi uskovainen Miller erottuvat edukseen. Näyttelijät hoitavat tonttinsa kuitenkin kelvollisesti, etenkin kun rutiinihommalta vaikuttava tehtävä saa aika hurjan esihistoriallisen käänteen.

     Elokuvassa nähdään myös Jeremy Piven miehet tehtävälleen lähettävänä eversti Jerichona, Tricia Helfer paleontologi Sofiana, Ana Thu Nguyen paikallisnaisena Con Nheninä, sekä Jeremy Lindsay Taylor venäläiskenraali Borodininä. Sivunäyttelijöiden työ jää hieman epätasaiseksi. Helfer on mainio viidakossa dinosauruksia tutkivana Sofiana, joka tarttuu sotilaiden matkaan, mutta Taylor tekee ihmispahiksena toimivasta kenraali Borodinistä koomisen sarjakuvaroiston paksun aksentin ja yliampuvan lieron "kjäh-kjäh" -asenteen kera.

Olen odottanut jo yli vuoden ajan Primitive Warin näkemistä, mutta en sano, että olisin odottanut näkeväni kovin ihmeellistä elokuvaa. Pidän dinosauruksista ja koin piristäväksi, että pääsisin katsomaan dinosauruselokuvan, joka ei ole osa Jurassic Park/World -franchisea. Lisäksi mielsin elokuvan premissin oivalliseksi, joskin samalla aika pöhköksi. Dinosauruksia Vietnamin sodassa - kuka tällaista edes keksii? Tuntuukin siltä, että Primitive Warin on tehnyt joku, joka käytti koko lapsuutensa Korkeajännitys-sarjakuvia lukien ja sotilasukoilla ja dinosaurusleluilla leikkien. Ja sanon tämän siis vain positiivisessa mielessä. Elokuva on tehty niin rakkaudesta lajiin, että oma sisäinen lapsikin heräsi vähän väliä leffaa katsoessa. Muksuna olisin varmaan katsonut tätä elokuvaa uudelleen ja uudelleen... siitäkin huolimatta, että yllättävän verisen kuvastonsa kanssa Primitive Waria ei ole tehty lasten silmille.

Elokuva tanssahtelee onnistuneesti ohuella langalla. Leffan premissi on tosiaan pöhkö ja elokuva tiedostaa sen, muttei kuitenkaan äidy miksikään komediaksi. Tekijät ovat halunneet tehdä leffan tosissaan, jotta katsoja saadaan oikeasti imaistua keskelle viidakkoa, missä puiden takana väijyy ihmislihaa himoitsevia hirmuliskoja. Elokuvassa on pari onnistuneen kauhupainotteista kohtausta. Tekijät eivät kuitenkaan hoida hommaansa mitenkään ryppyotsaisesti. Leffa voisi helposti olla joko tahattoman koominen tai vaivaannuttavan ylivakava, mutta Luke Sparke tiimeineen on löytänyt juuri oikean lähestymistavan, enkä voi olla nostamatta heille hattua.

Olen jopa iloinen, että Sparke ei saanut tunnettuja Hollywood-studioita avukseen, koska lopullisesta leffasta olisi todennäköisesti tullut erilainen. Siihen olisi saattanut palaa enemmän rahaa ja siinä ehkä nähtäisiin isompia tähtiä, mutta samalla elokuva olisi voinut menettää mojovan osan siitä intohimoisesta palosta projektia kohtaan, sekä rosoisuudesta. On leffassa kieltämättä ongelmansakin aika sisällöttömistä päähenkilöistä turhan pitkään kestoon, mutta niistä huolimatta viihdyin erittäin hyvin Primitive Warin parissa. Mielestäni kyseessä on parempi dinosauruselokuva kuin Jurassic World Dominion (2022) ja Jurassic World Rebirth (2025), jotka näyttäytyvät tämän genrepiristysruiskeen jälkeen entistä enemmän studion epätoivoiselta yritykseltä rahastaa tutulla nimellä. Primitive War 2 on jo nähtävästi tekeillä ja saamassa ensi-iltansa jo vuonna 2027, minkä lisäksi Sparkella on parhaillaan työn alla televisiosarja dinosauruksista villissä lännessä. Jos sama innostus, rakkaus ja pieteetti näkyvät jatkossakin, odotan jopa innolla näkeväni, mitä miehen tulevat dinoprojektit tuovat tullessaan.

Elokuvaa katsoessa ei uskoisi, että Primitive War tehtiin vain seitsemällä miljoonalla dollarilla, koska leffan dinosaurukset näyttävät pääasiassa erittäin hyviltä. Elokuvassa on ajoittain jopa näyttävämpiä tietokonetehosteita kuin monissa megabudjetin Hollywood-tuotannoissa! Sekaan mahtuu joitain otoksia, joissa vaikkapa vastarannalla kävelevät dinot näyttävät hieman keskeneräisiltä, mutta niissä tärkeimmissä kohtauksissa, joissa sotilaat ovat esihistoriallisten saalistajien jahdattavana, liskot kyllä vakuuttavat. Leffa on myös suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kuvattu ja on hienoa nähdä, että leffaa on tehty ihan oikeissa lokaatioissa, viidakosta lähtien, eikä jossain sisätilassa taustakangasta vasten. Äänimiksaus jättää hieman toivomisen varaa, puheen kuuluessa todella hiljaa ja dinosaurusten karjunnan ja aseiden räiskinnän turhankin kovalla. Frederik Wiedmannin säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla ja kuullaanpa leffassa tietysti Creedence Clearwater Revivalin klassikkokappale Fortunate Son. Voiko Vietnamin sodasta nykyään tehdä elokuvaa ilman, että kyseinen biisi soi helikopterien lentäessä trooppisten puiden yllä?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Primitive War, Australia, 2025, Sparke Films

Kerro kaikille (2026) - elokuva-arvostelu

KERRO KAIKILLE

Ohjaus: Alli Haapasalo

Näyttelijät: Marketta Tikkanen, Krista Kosonen, Alma Pöysti, Aamu Milonoff, Jakob Öhrman, Noora Dadu, Lily Jääsvuo, Sofia Jääsvuo, Peter Kanerva, Iris Klingberg, Inke Koskinen, Kate Lusenberg, Vilma Melasniemi, Emily Matthews, Patrick Kumpulainen, Arttu Kapulainen ja Robert Kock

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Kerro kaikille perustuu Katja Kallion kirjaan Yön kantaja (2017), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin Amanda Aaltosen elämästä Seilin saaren vankimielisairaalassa. Kallio itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, kun taas ohjaajaksi projektiin hyppäsi Alli Haapasalo. Elokuva kuvattiin kesällä 2025 Turussa ja maailmanensi-iltansa Kerro kaikille sai Ruotsissa, Göteborgin elokuvafestivaaleilla tammikuussa 2026. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä uteliaana, nähtyäni siitä jo pitkään mainoksia. Kävinkin katsomassa Kerro kaikille -leffan heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

1800-luvun lopulla nuori nainen Amanda Aaltonen lähetetään Seilin saarelle mielisairaalaan, joka on tarkoitettu yhteiskuntaan kelpaamattomille naisille.

Aiemmin elokuvissa sivurooleihin jäänyt Marketta Tikkanen näyttelee Amanda Aaltosta, nuorta naista, jonka lapsuus ei ollut millään tavalla helppoa. Hän jäi jo teini-ikäisenä oman onnensa nojaan ja joutui erilaisiin ongelmiin. Kun hän vielä kuukautistensa aikana kärsii voimakkaista kivuista, jotka saavat hänet vaikeroimaan kovaäänisesti läpi yöt, Amanda todetaan yhteiskuntaan kelpaamattomaksi ja hänet lähetetään Seilin saarelle pakkohoitoon. Tikkanen tulkitsee väkevästi hahmonsa sinnikkyyttä, turhautuneisuutta ja uhmakkuutta, sillä Amanda ei todellakaan aio tyytyä kohtaloonsa, vaan yrittää keksiä keinon päästä pakoon saarelta. Tikkanen heittäytyy hienosti roolinsa vietäväksi ja näyttää hyvin, kuinka kuluvat kuukaudet murtavat naisen tahtoa ja psyykettä.

     Elokuvassa nähdään myös Alma Pöysti ja Krista Kosonen mielisairaalan hoitajina, lempeänä Sofiana ja tiukkana Iso-Gretana, Jakob Öhrman saarella työskentelevänä Gregerinä, sekä muun muassa Aamu Milonoff, Noora Dadu, Vilma Melasniemi, Inke Koskinen ja Kate Lusenberg hoitolan muina naisina, Pikku-Gretana, Josefiinana, Olgana, Edlana ja Elsana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Kosonen kireänä Iso-Gretana, joka ei siedä naisilta mitään säännöistä vähänkään poikkeavaa. Milonoff taas esittää hyvin Seilin saarella jo jonkin aikaa ollutta naista, joka raiskattiin ja joka tappoi vauvansa heti sen syntymän jälkeen.

Kuten etukäteen ounastelin, Kerro kaikille osoittautui oikein mainioksi elokuvaksi ja ennen kaikkea mielenkiintoiseksi katsaukseksi Suomen naisten historiaan, jonka arkaluontoisuuden takia moni varmaan mieluummin haluaisi vaieta, että tällaista on oikeasti tapahtunut. Juuri siksi onkin hyvä, että Seilin saarella tapahtunutta ei unohdeta, vaan paikasta tehdään kirjoja ja elokuvia. Nykypäivänä katsottuna on täysin pöyristyttävää, millaisten syiden varjolla näitä naisia lähetettiin pakkohoitoon. Jotkut heistä potevat raskauden jälkeistä masennusta, jotkut ovat traumatisoituneita heihin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta ja Amanda Aaltosen tapauksessa kuukautiskivut ovat niin voimakkaita, että nainen on luokiteltu kuukautishulluksi. Tänä päivänä näille naisille suositeltaisiin terapiaa tai lääkitystä, mutta 1800-luvulla heidät haluttiin piilottaa yhteiskunnasta loppuelämäkseen.

Kerro kaikille herättää taatusti voimakkaita tunteita ja mukana onkin kohtauksia, joita tekee jopa pahaa katsoa. Kurjuuden ja epätoivon sekaan mahtuu kuitenkin myös hauskoja hetkiä, kun naiset yrittävät viihdyttää itseään, sekä myös joitain kauniitakin kohtauksia, joissa naisten olosuhteet unohtuvat hetkellisesti ja he löytävät onnen tunteen, edes lyhyeksi aikaa. Kiinnostavasta historiakuvauksesta, hyvästä tarinasta, vahvoista näyttelijäsuorituksista ja joistain todella hienoista kohtauksista huolimatta koin kuitenkin, että Kerro kaikille etenee ajoittain turhankin hitaasti. Raskaan aiheensa takia itse leffakin tuntuu ajoittain raskassoutuiselta ja huomattavasti todellista, vain parin tunnin kestoaan pidemmältä.

Elokuvan on ohjannut Alli Haapasalo, jonka edellisen leffan Tytöt tytöt tytöt (2022) minun on ollut tarkoitus katsoa jo pidemmän aikaa. Haapasalo rakentaa tunnelmaa oivallisesti, mutta en tiedä johtuuko se hänen ohjauksestaan, kirjailija Katja Kallion käsikirjoituksesta, vai Samu Heikkilän leikkauksesta, mutta leffa jää ajoittain turhan hitaaksi. Muuten Kerro kaikille on teknisesti pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänityöskentely on osaavaa ja pidin todella paljon Vilma Jään ja Kalle Vainion säveltämistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kerro kaikille, Suomi, 2026, Helsinki-filmi, Finnish Impact Film Fund, Nordisk Film & TV Finland, SF Studios, The Church Media Foundation, Suomen Elokuvasäätiö, West Finland Film Commission, YLE

From, kausi 4 (2026) - sarja-arvostelu

FROM - KAUSI 4

Luoja: John Griffin

Näyttelijät: Harold Perrineau, Caralina Sandino Moreno, David Alpay, Elizabeth Saunders, Scott McCord, Ricky He, Chloe Van Landschoot, Corteon Moore, Pegah Ghafoori, Hannah Cheramy, Simon Webster, Avery Konrad, Angela Moore, Kaelen Ohm, A.J. Simmons, Nathan D. Simmons, Robert Joy, Samantha Brown, Julia Doyle, Douglas E. Hughes, Trina Corkum, Rhys Bevan-John, Lisa Ryder, Shaun Majumder ja Eion Bailey

Genre: kauhu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 44 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 16

John Griffinin luoma kauhusarja From nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa alkuvuodesta 2022. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja Fromin neljännen kauden esitys alkoi huhtikuussa 2026. Itse ryhdyin katsomaan sarjaa vasta tänä vuonna, tätä neljättä kautta odotellessa. Minun oli tarkoitus katsoa neloskausi, kun sen viimeinenkin jakso oli julkaistu, mutta koska minulla ei ollut MTV Katsomoa ja mielsin palvelun tuolloin liian kalliiksi yhden sarjan takia, päätin pantata Fromia parempaan saumaan. Kun halloween-sesonki alkoi, päätin vihdoin hankkia MTV Katsomon siksi aikaa, että sain neljännen kauden katsottua.

Samalla kun Boyd ja muut kaupungin asukkaat alkavat menettää toivoaan, Tabithan synnytettyä yhden hirviöistä takaisin henkiin, he kohtaavat uusia uhkia, kun kaupunkiin saapuu keltapukuinen mies.

Fromin tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun ja he saavat seurakseen pari tulokasta, kun kirottuun kaupunkiin ajaa pastori (Rhys Bevan-John) ja hänen tyttärensä Sophia (Julia Doyle). Seriffi Boyd (Harold Perrineau) kauhistui, kun hänen poikansa Ellisin (Corteon Moore) raskaana ollut vaimo Fatima (Pegah Ghafoori) synnyttikin yhden yöllä liikkuvista hirviöistä, jonka Boyd oli luullut onnistuneensa tappamaan. Tämä on saanut Boydin vajoamaan epätoivoon, uskoen että kaupunkilaisten tulevaisuus on tuhoon tuomittu. Tabitha (Catalina Sandino Moreno) yrittää toipua tiedosta, että hän ja Jade (David Alpay) ovat uudelleensyntyneet Miranda ja Christopher, jotka ovat jo usean elämän ajan yrittäneet auttaa kaupungissa kuolleita lapsia. Samalla Tabitha ja hänen lapsensa Julie (Hannah Cheramy) ja Ethan (Simon Webster) ovat tietämättömiä siitä, että keltapukuinen mies (Douglas E. Hughes) tappoi Tabithan miehen Jimin (Eion Bailey) kolmoskauden päätteeksi. Menossa mukana ovat myös Colony Housea johtava Donna (Elizabeth Saunders), apulaisseriffi Kenny (Ricky He), sairaanhoitaja Kristi (Chloe Van Landschoot), hänen tyttöystävänsä Marielle (Kaelen Ohm), arpeutunut Randall (A.J. Simmons), poliisi Dani (Samantha Brown), aiempia sekoamisiaan katuvat Sara (Avery Konrad) ja Elgin (Nathan D. Simmons), sekä lapsesta asti kaupungissa asunut Victor (Scott McCord) ja hänen isänsä Henry (Robert Joy). Hahmot ovat edelleen kiinnostavia ja mainioita, ja osaa syvennetään onnistuneesti kauden edetessä. Keltapukuinen mies on väkevä uusi uhka, koska toisin kuin tutut yölliset virnuilijat, häntä eivät oviin ripustetut talismaanit pysäytä. Näyttelijäkaarti on myös oivallisessa vedossa.

Fromin neljäs tuotantokausi jatkaa sarjan erittäin hyvää linjaa, vaikka tällä kaudella onkin hieman enemmän epätasaisuutta kuin edeltäjissään. Tällä kaudella minua turhautti ajoittain paljon se, että hahmot eivät suostu kommunikoimaan keskenään, mikä mahdollistaa sen, etteivät he pysty yhdistelemään palapelin palasia nopeammin toisiinsa. Joko hahmot pelkäävät, että muut pitäisivät heitä hulluina näkemiensä juttujen takia tai sitten joku kertoo kokemuksistaan, eikä kukaan usko häntä. Siis kukaan ei usko häntä kaupungissa, jossa öisin ihmisiltä näyttävät hirviöt kaivautuvat ulos koloistaan, tiettyyn puuhun tiputetut esineet ilmestyvät yllättävistä paikoista ja josta ei voi ajaa pois, vaikka kuinka yrittäisi.

Tästä huolimatta From pysyy erittäin koukuttavana ja jännittävänä kauhusarjana, jonka rajut tempaukset saavat pelkäämään suunnilleen kenen tahansa hahmon puolesta, etenkin nyt kun Jim pistettiin kylmäksi. Keltapukuinen mies tuo täysin uudenlaisen uhkan ja muutenkin neloskausi tarjoaa lisää vaaroja kaupunkilaisten päiden menoksi. Välillä tuntuu kuin kausi jarruttelisi, mutta nupit väännetäänkin sitten totaalisesti kaakkoon parin viimeisen jakson aikana, jolloin tuntuukin jo siltä, ettei käsikirjoittajia pidättele mikään. Finaalijakso jättää katsojan tuijottamaan lopputekstejä suu shokista ammollaan, eikä jo työn alla olevaa, näillä näkymin ensi vuonna ilmestyvää viidettä ja samalla viimeiseksi ilmoitettua tuotantokautta malttaisi odottaa päivääkään.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä onnistuneen jännittävästi ja mukaansatempaavasti. Samalla Fromin tekninenkin osasto on yhä kunnossa. Neloskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan, eri juonikuvioiden risteillessä toimivasti lomittain. Tutut lavasteet ovat hienot, puvustus on mainiota ja maskeeraukset paikoitellen varsin karmivat. Tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Chris Tiltonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

From, Yhdysvallat, 2022-, AGBO, Epix Studios, MGM International TV Productions, MGM Television, Midnight Radio

Tony (2026) - elokuva-arvostelu

TONY

Ohjaus: Matt Johnson

Näyttelijät: Dominic Sessa, Antonio Banderas, Emilia Jones, Leo Woodall, Stavros Halkias, Monica Raymund, Michael Jibrin, Dagmara Domińczyk, Rich Sommer, Joe Burns ja Caroline Portu

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Tony perustuu Anthony Bourdainin omaelämäkerralliseen kirjaan Kitchen Confidential: mestarikokin tunnustuksia (Kitchen Confidential: Adventures in the Culinary Underbelly) vuodelta 2000. Tehtyään tositapahtumiin perustuvan BlackBerry-elokuvan (2023), ohjaaja Matt Johnson kiinnostui työstämään leffan Bourdainin nuoruusvuosista. Todd Bartels ja Lou Howe olivat kirjoittaneet Bourdainista käsikirjoituksen, joka pyöri vuonna 2024 Hollywoodin mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Johnson tarttui kaksikon tekstiin, kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 ja nyt Tony on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut erityisen kiinnostunut Tonysta sen aiheen takia, vaan pikemminkin näyttelijäkaartin vuoksi. Luettuani paljon kehuja leffasta, kävin kuitenkin uteliaana katsomassa sen heti ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1975 nuori Anthony "Tony" Bourdain valehtelee saaneensa kirjailijastipendin ja päättää matkustaa Provincetowniin tehdäkseen vaikutuksen ihastukseensa Nancyyn. Perillä Tony päätyy kuitenkin työskentelemään paikallisessa ravintolassa, löytäen uuden kutsumuksen elämälleen.

Mahtavasta The Holdoversista (2023) tuttu Dominic Sessa näyttelee Anthony Bourdainia, joka tosin vielä nuorena sällinä halusi kaikkien kutsuvan häntä Tonyksi. Monien mielikuva Bourdainista on todennäköisesti positiivinen, liittyen herran myöhempiin vuosiin, mutta ainakin leffan maalaama kuva hänen nuoruudestaan on hyvin erinäköinen. Opiskelijapoika-Tony on nimittäin pahemman luokan narsisti ja patologinen valehtelija, joka kuvittelee itsestään aivan liikoja muun muassa naistenmiehenä. Tony on persoonana paskamainen ääliö, mutta lupaavaa nousua tekevä Sessa on niin hyvä roolissaan, että katsoja on kiinnostunut näkemään nuorukaisen puuhia, vaikka samalla Tonya tekisi usein mieli läpsäistä avokämmenellä päin näköä. Sessa tulkitsee erinomaisesti hahmonsa päättäväisyyttä ja tahtoa todistaa itsensä, vaikka Tony kulkeekin usein reittejä, joille ei voi olla pudistelematta päätään.

     Elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk ja Rich Sommer Tonyn vanhempina Gladys ja Pierre Bourdainina, Emilia Jones Tonyn ihastuksenkohteena Nancyna, Antonio Banderas The Flagship -meriruokaravintolaa pyörittävänä José Vatelina, sekä Leo Woodall, Monica Raymund, Stavros Halkias ja Michael Jibrin ravintolassa työskentelevinä Salina, Maryna, Stavrosina ja Tyronena. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, Banderasin uhkuessa karismaa iäkkäänä kokkina. Jones istuu passelisti Tonyn ihastukseksi, kun taas Woodall onnistuu tekemään Sal-hahmostaan vielä Tonyä lipevämmän ihmispersreiän.

Toisin kuin monet muut elämäkertaelokuvat, Tony ei todellakaan lähde kaunistelemaan keskiössä olevan julkimonsa tarinaa tai maalailemaan hänestä kuvaa jonkinlaisena pyhimyksenä. Heti elokuvan alussa Tony valehtelee Nancylle stipendistään, tehdäkseen tyttöön vaikutuksen ja sitten hän varastaa vanhempiensa rahat matkatakseen Nancyn perässä Provincetowniin. Kun humalainen Tony ryöstetään ja hän joutuu pesemään tiskejä The Flagshipissä, katsojana on vaikea olla myhäilemättä, että ihan oikein hänelle. Tämä Anthony Bourdain on sellainen kundi, jota ei ikinä haluaisi kohdata tosielämässä, mutta josta voi saada yllättävänkin herkullisen draamakomedian aikaiseksi.

Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta, sillä Tonyn tarinaa jämähtää seuraamaan niin kiinnostuneena. Valheillaan Tony kaivaa kuoppaansa yhä syvemmälle ja onkin erityisen mielenkiintoista nähdä, miten hän pystyy korjaamaan vääjäämättömät ongelmat. Tonyn tarinan lisäksi leffassa vetää erittäin voimakkaasti puoleensa tämä 1970-luvun Provincetown. Pieni kalastajakylä ihastuttaa heti ja sen elämää jämähtää seuraamaan mielellään. Sama homma The Flagship -ravintolan ja sen henkilökunnan kanssa. Ei siis ihme, että Tony alkaa muuttua tässä ympäristössä ja pohtimaan itseään ja valintojaan uudelleen. Tony on erittäin väkevä ja hyvin näytelty kasvutarina, joka kannattaa katsoa, vaikkei Anthony Bourdain yleisesti ottaen kiinnostaisi.

Ohjaaja Matt Johnson rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Todd Bartelsin ja Lou Howen työstämä ja Johnsonin ja Matthew Millerin muovaama käsikirjoitus on myös vahva, täynnä mainiota dialogia. Tony on lisäksi taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraus oivallista, etenkin ravintolassa tapahtuvien haavereiden suhteen. Äänityöskentely on pätevää ja Jay McCarrolin musiikit säestävät tapahtumia toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tony, Yhdysvallat, 2026, Star Thrower Entertainment, Zapruder Films, Live Free or Die Films

Psycho Killer (2026) - elokuva-arvostelu

PSYCHO KILLER

Ohjaus: Gavin Polone

Näyttelijät: Georgina Campbell, James Preston Rogers, Nigel Shawn Williams, Grace Dove, Logan Miller, Malcolm McDowell, Stephen Adekolu ja Aaron Merke

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Psycho Killer on uusi slasher-kauhuelokuva. Andrew Kevin Walker kirjoitti ensimmäisen käsikirjoituksen leffaan jo 20 vuotta sitten ja vuonna 2009 Limp Bizkit -yhtyeen laulaja Fred Durst tarttui projektiin ohjaajana. Kuitenkin vuotta myöhemmin Gavin Polone korvasi hänet ja kuvausten oli määrä käynnistyä keväällä 2011, mutta projekti ei edennyt. Vasta vuonna 2023 New Regency -yhtiö tarttui leffaan uudelleen ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa. Yhdysvalloissa Psycho Killer sai ensi-iltansa vasta lähes kolme vuotta myöhemmin, helmikuussa 2026 ja kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn - elokuvalla oli aluksi jopa pyöreät nolla prosenttia Rotten Tomatoesissa! Elokuva oli myös taloudellinen epäonnistuminen, joten sitä ei tuotu Suomen teattereihin lainkaan. Itse olin kiinnostunut leffasta sen mainosten takia, mutta murska-arviot laskivat odotuksiani reippaasti. Päätin silti antaa mahdollisuuden Psycho Killerille, kun huomasin sen ilmestyneen Disney+ -palveluun.

Kansasilainen maantiepoliisi Jane Archer lähtee jahtaamaan Yhdysvaltojen halki sadistista sarjamurhaajaa, joka tappoi hänen aviomiehensä.

Hyytävässä Barbarianissa (2022) nähty Georgina Campbell näyttelee Kansasissa toimivaa maantiepoliisia, Jane Archeria, joka on rakastunut kollegaansa Mikeen (Stephen Adekolu) ja he ovatkin onnellisesti yhdessä. Onni kuitenkin katkeaa, kun Jane näkee jonkun miehen ampuvan Miken ja kaahaavan karkuun. Jane on varma, että kyse on Yhdysvaltoja piinaavasta satanistisesta sarjamurhaajasta, Sivaltajasta ja päättääkin lähteä kostoretkelle, pistääkseen tappajan kylmäksi. Campbell on näyttelijänä hyvä, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle mahdollisuutta syventää Janen hahmoa ja tämä jääkin harmillisen etäiseksi läpi leffan. Sivaltaja, eli leffan nimen psykopaattitappaja sisältää myös potentiaalia, mutta sekin hukkuu kömpelöön tekstiin, joka ei oikein tiedä, mitä tällä hurjalla järkäleellä pitäisi tehdä. Suurikokoinen James Preston Rogers on kuitenkin karmiva ilmestys maskinsa kanssa pimeydessä.

     Elokuvassa nähdään myös Nigel Shawn Williams Janen isänä, Grace Dove agentti Collinsina, sekä Malcolm McDowell satanistikulttia johtavana herra Pendletonina ja Logan Miller häntä seuraavana Marvinina. Nämä sivuhahmot jäävät täysin yhdentekeviksi tyypeiksi ja McDowell ja Miller tuntuvat esiintyvän ihan väärässä leffassa, tehdessään satanistihahmoistaan enemmänkin koomisia, mikä on omituisessa ristiriidassa elokuvan muun synkän ankeuden kanssa.

Enpä enää ihmettele, miksi Psycho Killer koki yli vuosikymmenen ajan tuotanto-ongelmia ja miksi kuvausten jälkeen sen julkaisua panttailtiin lähes kolme vuotta. Kyseessä on kehno kauhuraina, jonka käsikirjoituksen huonous pistää todella rapsuttelemaan päätä, koska Andrew Kevin Walkerhan tunnetaan ensisijaisesti kenties kaikkien aikojen parhaan sarjamurhaajaelokuvan, eli Seitsemän (Se7en - 1995) käsikirjoittajana. Miten sellaisen genremestariteoksen ja kahden vuosikymmenen väännön jälkeen lopputulos on tämä?

Psycho Killer on niin täynnä ongelmia, ettei sitä oikein edes tiedä mistä aloittaa. No lähdetään liikkeelle itse psykotappajasta ja siitä, kuinka tasaisin väliajoin tuntuu siltä kuin Walker olisi keksinyt hahmolle uuden käyttötarkoituksen, joista lopullinen paljastus saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Janen suorittama takaa-ajo ja kostoretki taas on todella töksähdellen kerrottu, aivan kuin tärkeitä hetkiä olisi silputtu pois, jotta leffa saataisiin tiiviiseen puolentoista tunnin kestoon. Napakasta kestosta huolimatta Psycho Killer on suorastaan tylsä elokuva. Tällä nimellä lopputuloksen pitäisi olla piinaava ja shokeeraava, mutta leffa ei oikeastaan edes jännitä. Elokuva vain velloo angstisessa synkistelyssään, jolloin niiden koomisten satanistien kohtaukset tuntuvat väkisinkin omituiselta tyylirikolta. Loppuhuipennus ei taas tunnu millään tavalla pohjustetulta tai ansaitulta. Kaiken kaikkiaan leffasta jää vain todella turhauttavan hapan maku suuhun.

Elokuvan ohjasi Gavin Polone, joka kiinnitettiin hommaan jo vuonna 2010, mutta joka ei jostain syystä tässä välissä ohjannut yhtäkään muuta leffaa. Polonen ensikertalaisuus näkyy lopputuloksesta, erityisesti tunnelman kohdalla. Osa tunnelmallisista ja kerronnallisista ongelmista taas johtuu tökeröstä leikkauksesta. Sentään Psycho Killer on ihan hyvin kuvattu, mukana on oivallisia lavasteita, Sivaltajan asu on hieno ja maskeeraukset ovat sopivan rujot. On tosin sääli, että elokuvan veriroiskeet on toteutettu lähinnä ilmiselvillä tietokonetehosteilla, eikä tekoverellä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, eikä onneksi luota liikaa halpoihin hyppysäikyttelyihin, mutta Sven Faulconerin säveltämät musiikit jättävät kylmäksi. Tuntuu muuten hukatulta mahdollisuudelta, että Talking Headsin Psycho Killer -kappale ei soi kertaakaan leffan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Psycho Killer, Yhdysvallat, Saksa, 2026, 20th Century Studios, Constantin Film, New Regency Productions, Pariah, Regency Enterprises, Robert Kulzer Productions, Vertigo Entertainment