tiistai 8. syyskuuta 2026

Star Trek, kausi 1 (1966-1967) - sarja-arvostelu

STAR TREK - KAUSI 1



Luoja: Gene Roddenberry
Näyttelijät: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, James Doohan, Nichelle Nichols, George Takei, Majel Barrett, Grace Lee Whitney, Jeffrey Hunter ja Ricardo Montalbán
Genre: scifi, seikkailu, jännitys
Jaksomäärä: 29
Jakson kesto: noin 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 24 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

Space, the final frontier. These are the voyages of the starship Enterprise. Its five year mission: to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations, to boldly go where no man has gone before.

Star Trek on Gene Roddenberryn luoma scifisarja. Roddenberry sai alkuvuodesta 1964 idean sarjasta, joka kertoi tähtilaiva S.S. Yorktownin kapteeni Robert Aprilista ja tämän uskollisesta miehistöstä, jotka seikkailivat ympäri Linnunrataa. Hän kertoi ideastaan Desilu Productions -yhtiön tuottajalle, Herbert F. Solow'lle, joka innostui ja teki Roddenberryn kanssa kolmen vuoden diilin. Yhdessä he tarjosivat sarjaa eri kanaville. CBS kieltäytyi, koska kanavalla oli jo kehitteillä scifisarja Matkalla avaruuteen (Lost in Space - 1965-1993), mutta NBC suostui rahoittamaan pilottijakson nähdäkseen, onko sarjassa potentiaalia. Kuvattu jakso The Cage ei kuitenkaan miellyttänyt kanavaa, mutta kanavan johtajat kokivat, että sarjan idea oli yksi parhaista, jonka he olivat kuulleet, joten he tarjosivat tekijöille toista mahdollisuutta. Uusi jakso Where No Man Has Gone Before sai kanavan innostumaan. Tässä kohtaa Desilu Productions meinasi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin. Yhtiö ei ollut aiemmin tarttunut näin kalliisiin produktioihin (Star Trekin lisäksi yhtiö oli ottanut vastuulleen myös vakoojasarjan Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1966-1973)) ja yhtiöllä pohdittiin, että kenties rahaa vaativasta avaruussarjasta pitäisi luopua. Tuottaja Lucille Ball sai kuitenkin vakuutettua kollegansa siitä, että molemmat sarjat pitää tehdä. Niinpä kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Star Trekin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa 8. syyskuuta 1966 - tasan 60 vuotta sitten! Kriitikoiden suhtautuminen oli aluksi vaihtelevaa, osan mieltäessä sarjan yhdeksi mielikuvituksellisimmista hetkeen ja osan taas haukkuessa sarjaa hölmöksi. Katsojaluvut olivat aluksi korkeat, mutta ne laskivat kauden edetessä ja hetken aikaa näytti siltä, että NBC lopettaisi sarjan teon jo ykköskauteen. Laskevista katsojaluvuista huolimatta Star Trek sai kuitenkin kerättyä ennennäkemättömän vannoutuneen fanikunnan, joka kampanjoi sarjan jatkumisen puolesta, pelastaen sarjan tulevaisuuden. Vuosien varrella Star Trekin suosio on vain kasvanut lukuisten sisarsarjojen, elokuvien, pelien ja muun oheiskaman myötä ja nykyään sarjan asema populaarikulttuurissa ja scifigenressä hakee vertaistaan. Itse olen tiennyt Star Trekistä lapsesta asti. Ensikosketukseni koko hommaan oli vuoden 2009 Star Trek -elokuva, josta pidin valtavasti. Olen katsonut leffat, mutta sarjat ovat jääneet näkemättä. Kun huomasin alkuperäisen Star Trekin täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni ja katsoa, mistä koko homma sai alkunsa.

Tähtiliiton avaruusalus U.S.S. Enterprise miehistöineen matkaa halki galaksin, tutkien vieraita planeettoja, etsien uutta elämää, ratkoen erilaisia konflikteja ja päätyen monenlaisiin seikkailuihin ja vaaroihin.




Star Trek sijoittuu 2200-luvun puolenvälin tietämille, jolloin ihmiskunta on onnistuneesti jatkanut avaruuslentojaan siihen pisteeseen asti, että ihmiset ovat kohdanneet muiden planeettojen edustajia. Yhdessä he ovat muodostaneet Yhdistyneiden planeettojen liiton, jonka alaisuudessa toimivan Tähtiliiton avaruusalukset, eli tähtilaivat matkaavat ympäri galaksia, suorittaen erilaisia tehtäviä ja suojelevat Linnunrataa erilaisilta uhkilta. Sarjan keskiössä on tähtilaiva U.S.S. Enterprise ja sen miehistö, johon kuuluvat muun muassa kapteeni James T. Kirk (William Shatner), puoliksi vulkanuslainen yliperämies ja tiedeupseeri Spock (Leonard Nimoy), lääkintäupseeri Leonard "Bones" McCoy (DeForest Kelley), viestintäupseeri Nyota Uhura (Nichelle Nichols), pääohjaaja Hikaru Sulu (George Takei) ja konepäällikkö Montgomery Scott (James Doohan). Yhdessä nämä hahmot muodostavat mahtavan poppoon, jonka parissa lähtee mielellään tutkimaan avaruuden erilaisia kolkkia. Hahmot nousevat toimivasti omiin tähtihetkiinsä kauden varrella, mutta merkittävimmässä roolissa ovat kapteeni Kirk ja Spock, jotka ovat hyvin eri maata keskenään. Kirk painaa menemään enemmän tunteidensa varassa, kun taas logiikkaan perustuva Spock toimii järjen äänenä. Kirk ja Spock ovat erinomainen kaksikko, eikä ihme, että yhä tänä päivänä parivaljakot pukeutuvat hahmoiksi erilaisissa populaarikulttuuritapahtumissa. Näyttelytyö on tuohon aikaan ominaisesti hieman teatraalista, mutta silti pääasiassa oivaa. Paras on Leonard Nimoy, joka tuo pienillä yksityiskohdilla sydäntä ja lämpöä aika jäykkään ja kylmään Spockiin.




Ei ole mikään ihme, että Star Trekistä on vuosien saatossa muodostunut niin kova juttu ja että franchise jatkuu edelleen lukuisten sisarsarjojen ja ties kuinka monennen elokuvan muodossa. Brittiläisen Doctor Whon (1963-) ohessa Star Trek toimi scifigenren mullistajana ja avaruusseikkailupioneerina, jonka on ohittanut suosiossa vain kymmenisen vuotta myöhemmin käynnistynyt Tähtien sota -saaga (Star Wars - 1977-). Star Trek on muodostunut kaikin tavoin ikoniseksi, oli kyse sitten vanhojen laivojen toimintaa futuristiseen asetelmaan siirtävästä U.S.S. Enterprisesta, miehistön värikkäistä univormuista, valonnopeasta poimuajosta tai teleportaatiolaite siirtimestä. Vain kenties se kaikista tunnetuin juttu, eli vulkanuslainen käsitervehdys jää vielä tältä avauskaudelta puuttumaan. Kaikkea tätä on kopioitu, matkittu ja parodioitu vuosikymmenten varrella lukuisia kertoja. Scifisarjat The Orville (2017-) ja Avenue 5 (2020-2022) ovat paljon velkaa Star Trekille, puhumattakaan Black Mirror -sarjan (2011-) neloskauden jaksosta USS Callister. Onpa täällä Suomessakin tehty oma parodia sarjasta, Star Wreck (1992-2005).

Oli äärimmäisen kiehtovaa hypätä ajassa taaksepäin tämän scifi-ilmiön juurille ja katsoa, mistä koko Star Trek sai alkunsa. Katsojana tosiaan lähtee mielellään mukaan tälle U.S.S. Enterprisen viiden vuoden mittaiselle komennukselle ja luvassa on jos jonkinlaisia ongelmia, joita miehistön täytyy selvittää. On outoja ilmiöitä avaruudessa, erikoisia voimia omaavia tyyppejä, planeettoja joiden väestö on mysteerisesti kadonnut, sekä sotaisia kansoja, kuten romuluslaiset ja klingonit, joiden kanssa konflikteja ratkoessa meno käy varsin jännittäväksi.




Nykypäivänä moni katsoja saattaisi luonnehtia alkuperäistä Star Trekiä raskassoutuiseksi ja jopa tylsäksi, sillä kyse ei ole mistään vauhdikkaasta toiminnasta ja lennokkaasta seikkailemisesta. Onhan tämä sarja nykyvinkkelistä toki hidastempoinen, mutta itse en luonnehtisi sitä millään tavalla tylsäksi, vaikka sekaan mahtuukin pari heikompaa ja vähemmän kiinnostavaa jaksoa. Pääasiassa jaksot nappasivat minut onnistuneesti mukaansa ja pidin siitä, että ainakin vielä 1960-luvulla Star Trek edusti sellaista "ajattelevan ihmisen scifiä". Hahmot lähtevät ratkomaan konflikteja ensisijaisesti diplomaattisesti ja rauhaa toivoen, eivätkä vain aseet esillä sinne tänne räiskien. On erittäin mielenkiintoista kuunnella Kirkin, Spockin ja muiden keskustelua siitä, miten he ratkaisisivat eri dilemmat, erityisesti silloin kun miehistön jäsenillä on voimakkaan erilaiset näkemykset asiaan. Välillä hahmot joutuvat erityisen vaikeiden valintojen eteen, jolloin heidän päätöstentekonsa on erittäin jännittävää seurattavaa. Sekaan mahtuu myös sitä seikkailua ja toimintaakin, mutta säästeliäästi ja kenties sitäkin tehokkaammin. Se, mistä olin erityisen yllättynyt, oli että monet avauskauden jaksoista olivat kuin trillereitä avaruudessa, jotka rakentuvat lähinnä tiiviin tunnelman varaan.

Ykköskauden jopa 29 jaksoa sisältävät paljon todella hyviä, paikoin jopa erinomaisia jaksoja, jotka kertovat lähinnä omia irrallisia tarinoitaan. Niistä suosikeiksini nousivat 5. jakso, jossa vika siirtimessä jakaa Kirkin kahtia, kivaksi Kirkiksi ja ilkeäksi Kirkiksi, 13. jakso, jossa miehistö epäilee suositun näyttelijän (Arnold Moss) olevan sarjamurhaaja Kodos, 20. jakso, jossa Kirk joutuu oikeuteen, epäiltynä miehistön jäsenen kuoleman aiheuttamisesta, 22. jakso, jossa Enterprise kohtaa Khanin (Ricardo Montalbán), joka nousi niin suosituksi hahmoksi, että tämän ympärille tehtiin ihan elokuva Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), 25. jakso, jossa hahmot auttavat kaivostyöläisiä vihamielisen olennon hyökkäyksiltä, 26. jakso, jossa tavataan klingonit ensi kertaa, sekä 28. jakso, jossa Kirkin ja Spockin on matkattava menneisyyteen pelastamaan aikajana tai muuten koko Yhdistyneiden planeettojen liittoa ei muodosteta.




Siinä, missä sarja on vaikkapa käsikirjoituksensa puolesta edelleen vahvaa settiä, Star Trekin tekninen puoli aiheuttaa nykypäivänä usein huvitusta. Enkä edes tarkoita erilaisia efektejä, joilla esimerkiksi U.S.S. Enterprise on saatu lentämään avaruuden halki - nämä ovat ymmärrettävästi oman aikansa teknologian rajoittamia, mutta silti ihan pätevän näköisiä. Koin myös erittäin ihastuttavaksi, että eräässä jaksossa tekijät ovat pistäneet leijonanharjan ja pari antennia koiralle ja kutsuvat lopputulosta pokerinaamalla avaruuden muukalaiseksi. Kritiikissäni tarkoitan lähinnä halvan näköisiä lavasteita, jotka korostuvat tänä päivänä, kun sarjaa katsoo teräväpiirtona isosta televisiosta. Vieraat planeetat näyttävät maalatulta styroksilta tai vaahdolta ja ovatpa itse Enterprisen käytävät toisinaan hätäisesti kasaan pistetyn näköiset. Valaisu on myös toisinaan erittäin kökköä, esimerkiksi kun hahmot ovat jollain planeetalla, mutta sen sijaan että studiolampuilla yritettäisiin feikata auringonvaloa, lamppuja on aseteltu vähän sinne sun tänne, jolloin hahmoista syntyy useita varjoja. Nämä seikat ovat kuitenkin kiireestä ja pienestä televisiobudjetista johtuvia kauneusvirheitä muuten todella vakuuttavassa avauksessa kenties kaikkien aikojen tieteissarjalle, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka Kirkin ja kumppaneiden avaruusseikkailu tästä jatkuu! 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Star Trek, Yhdysvallat, 1966-1969, Paramount Television, Norway Corporation, Desilu Productions

maanantai 7. syyskuuta 2026

Jackie (2016) - elokuva-arvostelu

JACKIE



Ohjaus: Pablo Larraín
Näyttelijät: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig, Richard E. Grant, John Carroll Lynch, Beth Grant, Max Casella, John Hurt, Caspar Phillipson, Sunnie Pelant, Brody Weinberg, Aiden Weinberg, Ralph Brown, Georgie Glen ja Julie Judd
Genre: draama, historia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Jackie perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen entisen presidentti John F. Kennedyn vaimosta Jacqueline Kennedystä hänen miehensä murhan jälkeen. Noah Oppenheim kirjoitti Kennedystä alun perin minisarjan HBO:lle ja Steven Spielbergin oli tarkoitus tuottaa sarja, mutta projekti muovautui lopulta elokuvaksi ja niin HBO kuin Spielberg jättivät sen. Ohjaajaksi valikoitui Darren Aronofsky ja päärooliin palkattiin Rachel Weisz, mutta projekti ei edennyt heidän kanssa, mihin vaikutti tuolloin seurustelleiden Aronofskyn ja Weiszin ero. Aronofsky houkutteli tilalleen Pablo Larraínin, joka aluksi kieltäytyi, mutta kun hän otti lisää selvää Kennedystä, hän kiinnostui niin paljon, että suostui ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2015 ja lopulta Jackie sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa 7. syyskuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan naispääosan, puvustuksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sekä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin katsonut Jackieta, vaikka elokuva onkin kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1963 Jackie Kennedy suostuu haastateltavaksi miehensä, presidentti John F. Kennedyn murhasta.




Rachel Weiszin jätettyä projektin, Jacqueline "Jackie" Kennedyksi valittiin Natalie Portman, joka sai roolityöllään parhaan naispääosan palkintoehdokkuuksia vähän siellä sun täällä Oscareista lähtien ja täysin ansaitusti. Portman sulautuu upeasti Jackieksi, tulkiten vaikuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita elämänsä isoimman tragedian äärellä, Jackien jouduttua todistamaan automatkan aikana, kun hänen vieressä istuvaa presidenttiaviomiestään John F. Kennedyä (Caspar Phillipson) ammuttiin kuolettavasti. Eri tahot odottavat Jackielta sitä sun tätä, eikä naiselle jää juuri aikaa käsitellä suruaan tai olla tukena lapsilleen, jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Takaumissa Portman esittää mainiosti myös virkaa tekevää ensimmäistä naista, joka esimerkiksi sai ensimmäisenä historiassa televisiokamerat Valkoiseen taloon, näyttääkseen Yhdysvaltojen kansalle, millaisissa tiloissa päätökset tehdään ja presidentti nukkuu.
     Elokuvassa nähdään myös Peter Sarsgaard presidentin veljenä Bobbynä, Greta Gerwig Valkoisen talon tapahtumista päättävänä Nancy Tuckermanina, John Carroll Lynch varapresidentti Lyndon B. Johnsonina, joka astui virkaan Kennedyn salamurhan myötä, Richard E. Grant taiteilija Bill Waltonina, Billy Crudup Jackieta haastattelevana reportterina, sekä John Hurt pappina, jolle Jackie uskoutuu tunteistaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja edesmennyt Hurt on nappivalinta viisauksia latelevaksi papiksi. Jackie jäi muuten viimeiseksi elokuvaksi, joka julkaistiin Hurtin elinaikana, näyttelijän menehdyttyä tammikuussa 2017.




Kuten olin etukäteen arvellutkin, Jackie osoittautui oikein hyväksi historialliseksi draamaelokuvaksi. John F. Kennedyä ja erityisesti hänen salamurhaansa on käsitelty useissa elokuvissa, kenties tunnetuimmin Kevin Costnerin tähdittämässä JFK - avoimessa tapauksessa (JFK - 1991), mutta ainakaan itse en ole juuri nähnyt kuvausta siitä, miten presidentin leskeksi jäänyt vaimo reagoi tapahtuneeseen. Jackie Kennedy kun ei joudu vain menettämään miestään ja jäämään yksinhuoltajaksi kahdelle lapselleen, vaan hän joutuu tietty täysin uudenlaisen mediahuomion keskelle, samalla kun hänen lähipiiriksi muuttunut Valkoisen talon porukka alkaa jo kaavailla Kennedyjen häätämistä ja uuden presidentin tuomista kuvioihin.

Jos Jackielta odottaa elämäkertakuvausta leskirouva Kennedyn elämästä, voi luvassa olla pettymys, sillä elokuva kertoo nimenomaan presidentin murhan jälkeisestä viikosta. Itse olin kuitenkin hyvin kiinnostunut näkemään, kuinka Jackie hoitaa kaiken ja kuinka hän pystyisi olemaan vajoamatta pohjalle kaiken tämän jälkeen. On myös erittäin kiinnostavaa kuulla Jackien haastattelua, missä hän pohtii, millaisen perinnön hänen miehensä jättäisi Yhdysvalloille ja millaisena hänet tultaisiin muistamaan. Tätä jää katsojakin pohtimaan ja itse veikkaisin, että moni muistaa John F. Kennedyn nimenomaan hänen salamurhansa kautta eikä niinkään hänen tekojensa vuoksi.




Pienen taivuttelun jälkeen ohjaajaksi hyppäsi chileläinen Pablo Larraín ja Jackiesta tuli hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa. Larraínia ei tosiaan kiinnostanut tehdä mitään tavanomaista elämäkertadraamaa, vaan halusi syventyä kohteensa psyykeen, kun rouva Kennedy oli elämänsä vaikeimmassa hetkessä ja siinä hän kyllä onnistuukin. Ainoastaan Noah Oppenheimin ajassa monessa kerroksessa kulkeva käsikirjoitus jäi kaipaamaan mielestäni hieman oikomista. Jackie on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mica Levi tunnelmoi onnistuneen dramaattisesti musiikeillaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jackie, Yhdysvallat, Ranska, Chile, 2016, Fox Searchlight Pictures, LD Entertainment, Wild Bunch, Protozoa Pictures, Fabula, Why Not Productions, Endemol Shine North America, Bliss Media, Jackie Productions, TSG Entertainment


sunnuntai 6. syyskuuta 2026

Keinolla millä hyvänsä (By Any Means - 2026) - elokuva-arvostelu

KEINOLLA MILLÄ HYVÄNSÄ

BY ANY MEANS



Ohjaus: Elegance Bratton
Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Mark Wahlberg, Nicole Beharie, Josh Lucas, David Strathairn, Giancarlo Esposito, Ethan Embry, LisaGay Hamilton ja LaChanze
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

By Any Means, eli suomalaisittain Keinolla millä hyvänsä perustuu tositapahtumiin kansalaisoikeusliikkeen johtohahmo Vernon Dahmerin murhan tutkinnasta. Sascha Penn ja Theodore Witcher työstivät elokuvan käsikirjoituksen jo lähes kymmenen vuotta sitten. Työnimellä "CI-34" kulkenut teksti esiintyi vuoden 2018 mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Keinolla millä hyvänsä on julkaistu elokuvateattereissa. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia, huomattuani yllä olevan julisteen tulevien elokuvien listalla. Kävinkin uteliaana katsomassa Keinolla millä hyvänsä -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun kansalaisoikeusliikkeen johtaja Vernon Dahmer murhataan, FBI lähettää poikkeuksellisesti tummaihoisen agenttinsa ja heille salaa työskentelevän mafian palkkatappajan nappaamaan syylliset.




Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Wayne Strideria, FBI-agenttia, joka pohjautuu todelliseen henkilöön, Lindley DeVecchioon. Alun perin rooliin oli valittu Sterling K. Brown, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja Abdul-Mateen II korvasi hänet. Mark Wahlberg taas esittää Gregory Scarpaa, tosielämän Colombo-mafiaperheen palkkatappajaa, joka teki salaa hommia FBI:lle. Yhdessä heidät lähetetään tutkimaan Vernon Dahmerin (Giancarlo Esposito) murhaa. Strider ja Scarpa muodostavat erittäin kiinnostavan ja epätoimivuudessaan toimivan parivaljakon. Strider haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti ja todistaa kykynsä epäilijöilleen - joita on muuten paljon, koska vuosi on 1966 ja tummaihoisen Striderin pesti FBI-agenttina on aikamoinen poikkeus. Scarpaa taas ei kiinnosta yhtään lain noudattaminen, vaan hän tekee työnsä parhaaksi mahdolliseksi näkemällään tavalla. Tällaiset rikoksia yhdessä tutkivat vastakohdat eivät toki ole mikään uusi keksintö, mutta eipä tuo haittaa, kun homma toimii. Abdul-Mateen II ja Wahlberg ovat erittäin hyvässä vedossa ja heidän kemiansa pelaa mainiosti yhteen. Esposito osoittaa myös lahjansa, vaikka hänen roolinsa jääkin vain parin kohtauksen mittaiseksi.
     Elokuvassa nähdään myös Nicole Beharie Striderin vaimona Allisonina, David Strathairn ja Josh Lucas Striderin pomoina Moorena ja Rhodesina, sekä Ethan Embry Ku Klux Klan -johtaja Sam Bowersina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta on leffa loppupeleissä pääkaksikkonsa show.




Keinolla millä hyvänsä on mielenkiintoisen erilainen rikosjännäri. Sen tositapahtumiin pohjautuva tarina vie katsojansa aika epämukavalle aikamatkalle vuoden 1966 Mississippiin, missä rasismi rehotti vielä varsin avonaisesti. Striderin yritykset selvittää Dahmerin murhaa tuntuvat olevan yhtä tyhjän kanssa, kun joko kukaan ei usko hänen olevan aito FBI-agentti tai sitten kukaan ei vain välitä. Kun pakkaa saapuu sekoittamaan Scarpa, dynamiikka muuttuu entistä kiinnostavammaksi. Scarpa tajuaa Striderin turhautumisen ja leffan parasta antia ovatkin miesten väliset keskustelut, joissa Scarpa yrittää tökkiä Strideria itseään muistuttavaan suuntaan. Pystyykö Strider pitämään kiinni laista johon hän uskoo, kun kukaan ei kunnioita hänen auktoriteettiaan tippaakaan, vai houkutteleeko Scarpan esittelemä väkivaltaisempi polku liikaa?

Tarina etenee kiinnostavasti läpi keston, mutta hyvästä parivaljakosta huolimatta Keinolla millä hyvänsä ei ihan pääse sellaiseen vauhtiin kuin siltä voisi toivoa. Elokuva on jo tällaisenaan toimiva, mutta siitä saisi taatusti vielä tehokkaamman. Jo nyt se osaa olla sopivan epämukava, oivallisen jännittävä, velmulla tavalla hauska ja tarpeen vaatiessa myös todella rujokin, mutta etenkin loppuhuipennuksesta jää jotain uupumaan kaiken kasvattelun jälkeen.




Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon Elegance Bratton, joka rakentaa tunnelmaa hyvin ja joka saa päätähdet irrottelemaan mainiosti. Sascha Pennin käsikirjoitus käynnistyy pätevästi ja sisältää oivallista dialogia, mutta toisella puoliskollaan se alkaa kaivata hieman potkua. Keinolla millä hyvänsä on osaavasti kuvattu, ja hienoilla lavastuksella ja puvustuksella vuosi 1966 herätetään tyylikkäästi takaisin eloon. Maskeeraukset taas äityvät onnistuneesti inhottavan rujoiksi, kun Scarpa pääsee vauhtiin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Terence Blanchardin säveltämät musiikit säestävät menoa toimivasti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
By Any Means, Yhdysvallat, 2026, Hammerstone Studios, LB Entertainment, Jeff Rice Films, 3:33 Creative Productions, Astria Studios, Ballpoint Productions, Bright White Light, Filmhouse Pictures, Freedom Principle, Harbor Fund, International Media Funds Management, Municipal Pictures, Script 2 Screen, The Film Foundation, Three Point Capital, Thunder Road Pictures, Wonder Street, north.five.six.


Presidentin kyyditys (2026) - elokuva-arvostelu

PRESIDENTIN KYYDITYS



Ohjaus: Samuli Valkama
Näyttelijät: Jussi Vatanen, Aku Sipola, Pertti Sveholm, Elias Salonen, Riitta Havukainen, Alvari Stenbäck, Pääru Oja, Markus Misukka, Alex Paul Pukk, Elsa Saisio, Akseli Kouki ja Tom Rejström
Genre: historia, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 12

Presidentin kyyditys perustuu tositapahtumiin Suomen entisen presidentin, K. J. Ståhlbergin kidnappauksesta lokakuussa 1930. Elokuva kuvattiin kesällä 2025 Tšekissä, tekijöiden saatua maassa kuvaamisesta hyvät tuotannolliset apurahat. Nyt Presidentin kyyditys on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin näkemään leffan heti, kun kuulin sen pohjautuvan tositapaukseen. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1930 äärioikeistolaisuus ja sen synnyttämä levottomuus tekevät nousuaan Suomessa. Ryhmä korkea-arvoisia upseereita päättää käynnistää vallankumouksen, pestaamalla nuoren nelikon sieppaamaan entisen presidentti Ståhlbergin.




Jussi Vatanen näyttelee Eero Kuussaarta, everstiluutnanttia, joka on jo pitkään tuntenut itsensä näkymättömäksi. Vaikka hän on kuinka osoittanut kykynsä, hän joutuu kerta toisensa perään seuraamaan sivusta, kun muut ylenevät hänen ohitseen. Nyt hän päättääkin tehdä kaikkensa miellyttääkseen kenraali Walleniusta (Aku Sipola)... vaikka sitten osallistumalla radikaaliin yritykseen kaapata valta Suomesta. Vatanen on tuttuun tapaansa mainio, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa turhautumista. Hän tekee alkoholiongelman kanssa kamppailevasta miehestä kiinnostavan, sekä huvittavankin hahmon. Sipola taas ottaa kaiken irti yhä vain eksentrisemmäksi muuttuvasta Walleniuksesta, joka uskoo olevansa Suomen uuden tulevaisuuden suunnannäyttäjä.
     Elokuvassa nähdään myös Pääru Oja Eeron kanssa Walleniuksen huomiosta kilpailevana eversti Viklundina, Elsa Saisio Eeron vaimona Marjattana, Pertti Sveholm Suomen entisenä presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergina ja Riitta Havukainen hänen Ester-vaimonaan, sekä Elias Salonen, Alvari Stenbäck, Markus Misukka ja Alex Paul Pukk nuorena nelikkona, Jannéna, Varomana, Olinina ja Semeniuksena, jotka sieppaavat Ståhlbergin. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Vastikään Kalevala: Kullervon tarinaa (2026) tähdittänyt Salonen on mainio uhmakkaana vallankumousnuorena ja hänen, Stenbäckin, Misukan ja Pukkin ailahtelevat kemiat osuvat hyvin yhteen. Sveholm omaa sopivaa arvokkuutta Ståhlbergina, mutta elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Havukainen tämän vaimona, Ester Ståhlberginä.




Presidentin kyyditys osoittautui hyväksi draamakomediaksi, jossa olisi ollut ainekset vieläkin parempaan suoritukseen. Se esittää tämän mielenkiintoisen palan suomalaisesta historiasta ja poliittisesta jännitteestä sopivan farssimaisena, joskin samalla tuntuu, että kidnappauksesta olisi voinut saada vielä hauskemman elokuvan. Nyt sen huumori huvittaa aika ajoin, mutta todelliset naurunpurskahdukset jäävät harmillisen vähäisiksi. Hauskinta on, kun Eerolle selviää, mihin tilanteeseen hän onkaan ajautunut ja kiinnostavinta taas on nähdä, miten Eero tästä etenee. Meinaako hän tukea vallankaappausta hyväksynnän takia, vai yrittääkö hän huomaamatta estää katalan juonen?

Kestoa elokuvalla on vain muutamaa minuuttia vaille puolitoista tuntia, mikä on lopulta sopivan napakka tälle tapahtumaketjulle. Kun leffa vaihtelee tasaisesti Eeron, Walleniuksen ja everstien, sekä entistä presidenttipariskuntaa kyyditsevän nelikon välillä, ei aika ehdi käydä pitkäksi. Tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja lopulta on ihan jännittävää selvittää, kuinka koko juttu ratkeaa. Tietyin viilauksin Presidentin kyydityksestä saisi entistä vahvemman ja hupaisamman kokonaisuuden, mutta jo tällaisenaan se on vekkuli katsaus erikoiseen päivään Suomen historiassa. Päivään, jonka päättymisellä eri tavalla olisi voinut olla mojovat seuraukset maallemme.




Elokuvan on ohjannut Samuli Valkama, joka on myös käsikirjoittanut leffan John Lundstenin kanssa. Kaksikon teksti ei ole ihan niin terävää satiiria kuin voisi toivoa, mutta se ajaa passelisti asiansa ja Valkaman luoma tunnelma pitää vakavasta aiheestaan huolimatta kielen poskessa. Presidentin kyyditys on myös osaavasti kuvattu ja lavastettu, joskin Suomessa matkailevia voi häiritä se, että leffa on tosiaan kuvattu Tšekissä, eikä Helsingissä ja Joensuussa, minne leffa sijoittuu. Puvustus on oivallista ja äänityöskentely mainiota Juho Nurmelan leikkisiä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Presidentin kyyditys, Suomi, Tšekki, Alankomaat, Viro, 2026, TACK Films, Bionaut Films, Labyrint Film, Münchhausen Productions


lauantai 5. syyskuuta 2026

Street Fighter (1994) - elokuva-arvostelu

STREET FIGHTER



Ohjaus: Steven E. de Souza
Näyttelijät: Jean-Claude Van Damme, Ming-Na Wen, Raúl Juliá, Damian Chapa, Byron Mann, Kylie Minogue, Kenya Sawada, Wes Studi, Jay Tavare, Grand L. Bush, Robert Mammone, Gregg Rainwater, Peter Tuiasosopo, Andrew Bryniarski, Miguel A. Núñez Jr. ja Roshan Seth
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Street Fighter perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan. Pelit olivat nousseet suureen suosioon 1990-luvun alussa ja Capcom itse halusi kääntää ne elokuvan muotoon. Eri Hollywoodin tekijät esittelivät ideoitaan yhtiölle, mutta kerta toisensa perään Capcom torjui heidät, kunnes Steven E. de Souza kertoi heille oman visionsa, johon yhtiö tarttui. Päärooliin valittiin Jean-Claude Van Damme, jonka palkkio söi ison osan budjetista, minkä takia sivunäyttelijät piti valita paljon kokemattomammista esiintyjistä. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja alun perin tekijöiden oli tarkoitus kuvata rauhallisemmat kohtaukset ensin, antaen näyttelijöiden treenata taisteluja varten rauhassa. Mutta kun pääpahista esittävä Raúl Juliá saapui kuvauksiin riutuneen näköisenä, käytyään läpi syöpähoitoja, tekijöiden oli pakko muovata aikatauluja; toiminnalliset kohtaukset kiirehdittiin ensin ja sitten vasta siirryttiin Julián osuuksiin. Ongelmia aiheutti myös huumeriippuvuuden kourissa ollut Van Damme, joka saapui useina päivinä myöhässä kuvauksiin ja jonain päivinä jätti kuvaukset kokonaan välistä. Hänen käytöksensä takia yksi elokuvan kalleimmista kohtauksista täytyi kuvata uudelleen. Capcom esitti myös kesken kuvausten vaatimuksia uusien pelihahmojen lisäämisestä elokuvaan, mikä tuotti de Souzalle vaikeuksia. Lopulta budjetin tullessa vastaan, de Souza ryhtyi repimään kokonaisia sivuja käsikirjoituksesta, toivoen voivansa leikata silti koherentin elokuvan kuvatusta materiaalista. Tuotannolla oli kiire, koska Capcom vaati sille ensi-illaksi joulukuuta 1994 ja leffa saatiin juuri ja juuri esityskelpoiseksi siihen mennessä. Street Fighter oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin pelien faneilta, mikä johti suunnitellun jatko-osan peruuntumiseen. Itse en ole nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta nyt kun pelien pohjalta on tulossa uusi Street Fighter -filmatisointi (2026), päätin sitä odotellessa antaa alkuperäiselle elokuva-adaptaatiolle vihdoin mahdollisuuden.

Aasialaisvaltio Shadaloo on sisällissodan kourissa. Kun kenraali Bison ottaa maan asukkaita panttivangeikseen ja vaatii miljardien lunnaita, Allied Nations lähettää parhaan sotilaansa, eversti Guilen joukkoineen pysäyttämään Bisonin.




Elokuvan pääroolissa Allied Nationsin eversi William F. Guilena nähdään tosiaan Jean-Claude Van Damme, joka oli 1990-luvun alussa suosionsa huipulla. Maine oli kuitenkin noussut miehellä hattuun ja Van Damme teki kuvauksista yhtä helvettiä käytöksellään. Valitettavasti diivamaisuus ei korvaudu hyvällä näyttelijätyöllä, vaan Van Damme on aivan vaivaannuttavan huono roolissaan. Hän on pökkelö kuin mikä ja hän kokee suuria vaikeuksia suoltaa kehnoa dialogia luontevasti tönkön aksenttinsa läpi. Eipä ole ihme, että leffan myötä Van Dammen ura lähti aikamoiseen alamäkeen, mistä ei olekaan tapahtunut uutta nousua kolmen vuosikymmenen aikana.
     Sen sijaan näyttelijäkaartin pelastavana voimana toimii vain pari kuukautta ennen elokuvan julkaisua menehtynyt Raúl Juliá, joka esittää pahaa kenraali Bisonia. Vaikka myös Julián ongelmaksi muodostuu kökkö dialogi, hän ottaa kaiken irti herkuttelemalla dramaattisella pahishahmollaan varsin viihdyttävästi. Hän tekee kenraali Bisonista ilahduttavan sarjakuvamaisen, elämää suuremman roiston. Juliá oli aluksi epäileväinen leffan suhteen, mutta koska hänen lapsensa olivat kovia Street Fighter -faneja, hän päätti tehdä elokuvan heille.




Leffassa nähdään myös Kylie Minogue eversti Guilea seuraavana luutnantti Whitena, Ming-Na Wen reportteri Chun-Li Zangina, Grand L. Bush ja Peter Tuiasosopo hänen assistentteinaan Balrogina ja Hondana, Byron Mann ja Damian Chapa huijarikaksikko Ryuna ja Ken Mastersina, Wes Studi asekauppias Sagatina ja Jay Tavare hänen tappelijanaan Vegana, Robert Mammone hirviömäisenä Blankana, sekä Andrew Bryniarski, Miguel A. Nuñez Jr. ja Roshan Seth kenraali Bisonia seuraavina Zangiefina, Dee Jayna ja tohtori Dhalsimina. Sivunäyttelijät ovat toinen toistaan heikompia rooleissaan, eikä asiaa auta se, että he pääsivät harjoittelemaan toimintakohtauksia usein vasta kuvauspäivänä.

En yhtään ihmettele, että Street Fighteria pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen kehnoimmista videopelielokuvista, vaikka samalla ymmärrän myös jollain tapaa heitä, joiden mielestä leffan kökköys nimenomaan tekee siitä niin viihdyttävän. Peleistä tutut hahmot on muovattu lähes tunnistamattomiksi tyypeiksi, jotka pääsevät hädin tuskin edes tositoimiin. Peleille ominainen katutappeluasetelma myös suorastaan loistaa poissaolollaan. Ainoa tätä muistuttava kohtaus katkeaa äkillisesti juuri kuin matsi on alkamassa. Sen sijaan, että tappelijat ottaisivat toisistaan mittaa, Steven E. de Souza halusi tosiaan jostain syystä kertoa James Bond -elokuvista inspiraationsa saaneen poliittisen valtataistelun, jossa voisi olla ainesta... jos periaatteessa kaikki tämän idean ympärillä ei kusisi omaan nilkkaansa.




Elokuvan tuotannolliset ongelmat näyttelijöiden kokemattomuudesta alati muuttuvaan käsikirjoitukseen näkyvät ikävällä tavalla lopputuloksesta. Tarina etenee kömpelösti eteenpäin ja se on täynnä hölmöjä hetkiä. Tekijöidenkin mielestä turhan laajaksi paisunut hahmogalleria jää täysin pintapuoleiseksi, eikä kenenkään kohtalosta jaksa kiinnostua. Kun suuri osa näyttelijöistä takeltelee heikon dialoginsa kanssa, on keskustelukohtauksia äärimmäisen raskasta katsoa alkuhuvituksen jälkeen. Taistelukohtauksissa on oma viihdearvonsa, mutta välillä on turhankin selvää, että koreografioita ei ehditty harjoitella juuri yhtään. Puisevaa ja yleisilmapiiriltään suorastaan kornia Street Fighteria katsellessa varttia vaille kahden tunnin kesto tuntuu huomattavasti pidemmältä. Nyt jään uteliaana odottamaan tulevaa elokuvayritystä. Traileri vaikuttaa siltä, että tekijät ovat halunneet tehdä peleille uskollisemman sovituksen, mutta samalla leffasta on aistittavissa täysin toisenlaista kökköyttä...

Steven E. de Souza ei vain käsikirjoittanut elokuvaa, vaan hän myös uralleen poikkeuksellisesti ohjasi sen. De Souzalla oli takanaan mainioita leffoja, kuten Commando (1985), Juokse tai kuole (The Running Man - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), mutta Street Fighteria hän ei saa toimimaan. Leffa näyttäytyikin selvänä käännekohtana toimintaklassikoita kirjoittaneen de Souzan uralla, koska seuraavaksi hän sai aikaiseksi lähinnä sellaisia pökäleitä kuin Judge Dredd - tuomarin (Judge Dredd - 1995) ja toisen videopelielokuvan Lara Croft Tomb Raider - elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003). Sääli.




Eipä Street Fighterin teknisissäkään ansioissa ole juuri kehumista. Leffa on kelpuutettavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja osa käytännön tehosteista toimii. Puvustus on kuitenkin ailahtelevaa ja maskeeraukset ovat erään hahmon kohdalla kiusallisen huonot, eivätkä monet hahmoista edes näytä peliverrokeiltaan. Myös leffan digitehosteet ovat parhaat päivänsä nähneet. Äänimaailma rymistelee menevästi, mutta eipä Graeme Revellin säveltämistä musiikeista jää mitään mieleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus, joka pohjusti jatko-osaa, jota ei koskaan tehty.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Street Fighter, Yhdysvallat, Japani, 1994, Capcom Entertainment, Universal Pictures, Edward R. Pressman Productions


The Legend of Korra, kausi 3: Muutos (The Legend of Korra - Book Three: Change - 2014) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 3: MUUTOS

THE LEGEND OF KORRA - BOOK THREE: CHANGE



Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko
Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P.J. Byrne, Mindy Sterling, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Kiernan Shipka, Skyler Brigmann, Anne Heche, Henry Rollins, Bruce Davison, Logan Wells, Darcy Rose Byrnes, Lisa Edelstein ja Alyson Stoner
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia
Jaksomäärä: 13
Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 46 minuuttia
Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Vesi. Ilma.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) tarinaa jatkanut The Legend of Korra nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa keväällä 2012. Syyskuussa 2013 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi alkoi jälleen ja lopulta The Legend of Korran kolmannen tuotantokauden, Muutoksen esitys käynnistyi kesäkuussa 2014. Kriitikot ja fanit kehuivat kautta, mutta katsojaluvut laskivat jälleen. Itse en ollut aiemmin katsonut The Legend of Korraa, ainoastaan pääsarja Avataria, josta olen pitänyt valtavasti lapsesta asti. Kun katsoin alkuperäissarjan Netflixin näyteltyä versiota odotellessani, päätin vihdoin tutustua myös The Legend of Korraan. En pahemmin innostunut ykköskaudesta, mutta pidin kakkoskaudesta ja aloitinkin ihan positiivisin mielin kolmannen kauden katselun.

Avatar Korra onnistui pysäyttämään Harmonisen lähentymisen, mutta Republic City on peittynyt outoihin köynnöksiin. Lisäksi aiemmin tuiki tavalliset ihmiset huomaavat pystyvänsä hallitsemaan ilmaa. Aluksi tämä vaikuttaa riemuvoitolta sukupuutossa oleville tuulentaitajille, mutta ikävänä puolena myös pelätty rikollinen Zaheer on omaksunut uuden kyvyn.




The Legend of Korran tutut hahmot tekevät jälleen paluun. Itse nimikkohahmo Korra (äänenä Janet Varney) onnistui saamaan yhteyden henkimaailman kanssa ja pysäytti Harmonisen lähentymisen, ennen kuin se meinasi tuhota niin normaalin maailman kuin myös henkimaailman siinä samalla. Homma ei kuitenkaan sujunut ongelmitta, vaan Republic City on peittynyt henkimaailman köynnöksiin, joita ei millään saada poistettua kaduilta ja rakennusten kyljistä. Kansa kokeekin Korran syylliseksi tähän kaikkeen ja haluaa aiemmin ihailemastaan avatarista eroon. Korra painiskeleekin nyt erikoisessa asemassa ja yrittää parantaa niin oman maineensa kuin myös yleisesti avatarien maineen.
     Myös veljekset Bolin (P.J. Byrne) ja Mako (David Faustino), Korran ex-poikaystävä, Asami (Seychelle Gabriel) ja tuulentaitaja Tenzin (J. K. Simmons) ovat menossa mukana, Tenzinin tyttären Jinoran (Kiernan Shipka) noustessa tarinallisesti tärkeämpään rooliin, omatessaan yhteyden henkimaailmaan. Myös alkuperäissarjasta tutun Tophin tytär Lin (Mindy Sterling) on aiempaa isommassa roolissa, auttaen avataria kun uusi uhka nostaa päätään. Tämä uusi uhka on pelätty rikollinen Zaheer (Henry Rollins), josta tulee entistä pelätympi, kun hän on yksi useasta ihmisestä, joka osoittautuu yllättäen tuulentaitajaksi Harmonisen lähentymisen seurauksena. Zaheer on mainio uusi pahishahmo, tarjoten sopivasti uhkaa sankarijoukollemme.




The Legend of Korra pitää hyvän linjan toiselta tuotantokaudeltaan. Sarja jää yhä kauas alkuperäissarja Avatarin mestarillisuudesta, mutta siinä on omat vahvuutensa, jotka tekevät siitä toimivan seuraajan tuolle animaatiosarjojen merkkiteokselle. Kolmas kausi pistää Korran jälleen vaikeiden valintojen äärelle, sekä pohtimaan uudelleen paikkaansa avatarina maailmassa, joka saattaa olla jopa kyllästynyt koko avatar-konseptiin. Hahmon ihmissuhteet osoittavat rakoilua, eikä asiaa auta, kun hän saa vastaansa tähän mennessä ehkä kieroimman vihollisensa.

Kolmas tuotantokausi tarjoaa kolmentoista jakson verran sopivassa suhteessa seikkailua, huumoria, draamaa, jännitystä, toimintaa ja syvällisempääkin pohdiskelua, pitäen katsojan mielenkiinnon hyvin yllä. Pääasiassa parinkymmenen minuutin mittaiset jaksot kulkevat nopeasti ja vain hetkittäin kausi tuntui mielestäni kaipaavan pientä potkua kerrontaansa. Zaheer-kuvioiden lomassa koin kiinnostavimmaksi seurata Tenzinin lapsia, jotka yrittävät suojella tuulentaitajien uskollisina ratsuina toimivia lentobiisoneita salametsästäjiltä. Jos pidit jo Appaa suloisena otuksena alkuperäisessä Avatarissa, odotapa vain, kun näet vauva-lentobiisoneita! Loppuhuipennus paisuu jälleen varsin mahtipontiseksi, tarjoten hyvää jännitettä etenkin lapsikatsojille. Sen jälkeen jäänkin positiivisin mielin odottamaan The Legend of Korran neljännen ja samalla viimeisen tuotantokauden näkemistä.




Animaatiojälkikin pysyy oivallisena. Hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia, oli kyse sitten kaupungista tai vehreistä luontomaisemista. Värien käyttö on myös mainiota. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeremy Zuckermanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman


perjantai 4. syyskuuta 2026

The Runner (2026) - elokuva-arvostelu

THE RUNNER



Ohjaus: Kevin Macdonald
Näyttelijät: Gal Gadot, Damian Lewis, Rory Wilmot, Alfred Enoch, Phoenix Di Sebastiani ja Kenton Lloyd Morgan
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 13

The Runner on Gal Gadotin tähdittämä uusi trillerielokuva. Leffa kuvattiin keväällä 2025 Lontoossa ja nyt The Runner on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin yllä olevan julisteen Amazonin tulevia ohjelmia esittelevässä mainoksessa. Katsoinkin The Runnerin heti elokuvan julkaisupäivänä.

Asianajaja Maia Martenin päivä muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan ja häntä kiristetään tappamaan tärkeä todistajansa.




Gal Gadot näyttelee Maia Martenia, menestyksekästä asianajajaa, jolla on tiedossa tärkeä tapaus, joka saattaisi passittaa yhden Lontoon pahimmista rikollispomoista telkien taakse. Hän on saanut tapaukseen merkittävän todistajan (Phoenix Di Sebastiani), joten homma vaikuttaisi helpolta. Asia kuitenkin vaikeutuu, kun joku sieppaa Maian pojan Noahin (Rory Wilmot) ja kiristää hänen avulla Maiaa tappamaan todistajan ennen oikeudenkäyntiä. Gadot osoittaa jälleen, ettei hän ole näyttelijänä parhaasta päivästä. Hän kokee vaikeuksia esittää uskottavasti hahmonsa paniikkia tai lausua repliikkejään luontevasti. Gadotille on kuitenkin nostettava hattua, sillä kuten elokuvan nimi jo kertoo, naisen on pitänyt juosta läpi lähes koko leffan. Kohtauksissa, joissa Maia nähdään hengästyneenä, Gadotin on siis tuskin tarvinnut juuri edes näytellä.

Kuten etukäteen ounastelin, The Runner osoittautui ihan kivaksi kertakäyttöjännäriksi, jonka olemassaolon todennäköisesti unohtaa pian sen päätyttyä. Juoni on oikein menevä trillerille ja potentiaalia olisi vakuuttavampaankin kokonaisuuteen. Plussaksi täytyy nostaa se, että elokuva on älytty pitää sopivan tiiviinä ja alle puolitoistatuntisena tätä juoksua ei ole venytetty liian pitkäksi, eikä leffan parissa ehdi tylsistyä. Elokuva pääsee pikaisten esittelyjen jälkeen nopeasti itse asiaan ja pian Maia onkin jo juoksemassa Lontoon läpi hiki hatussa.




Tämän tavallista tiivistunnelmaisemman juoksulenkin varrelle mahtuu toki jos jonkinlaista mutkaa, jotka vaikeuttavat paperilla simppeliä "paikasta A paikkaan B" -pääsyä. Jotkut näistä toimivat kelvollisena lisäjännitteenä, osa taas saa lähinnä pyörittelemään silmiä hölmöydellään. Toisinaan Maian piinaaja vaikuttaisi tietävän tasan tarkkaan, mitä nainen milloinkin tekee, mutta tarinan sitä vaatiessa Maia pystyykin toimimaan käskyttäjänsä sääntöjen vastaisesti, ilman että asiaa huomataan. Loppusuora vaatii katsojalta aikamoisia uskonloikkia ja parissa kohtaa tuntuu jopa siltä, että käsikirjoittaja Mark Gibson kirjoitti itsensä niin ahtaaseen nurkkaan, ettei vaivaudu edes keksimään ratkaisua pinteeseen, vaan hyppää suoraan siihen, kun Maia on jo selvinnyt tilanteesta. Osalle typeriltä tuntuneista hetkistä annetaan myöhemmin selitys, mutta sekin saa enemmän kohottelemaan kulmiaan kuin antamaan aplodeja nokkeluudesta.

Elokuvan on ohjannut paremmin dokumentintekijänä paremmin tunnettu Kevin Macdonald, joka rakentaa jännitettä tarpeeksi menevästi ja saa leffaan hyvää vauhtia. The Runner on kuitenkin epätasaisesti kuvattu ja seasta löytyy niin tyylikästä kameratyöskentelyä kuin kömpelöitä otoksia, sekä kehnoa kikkailua vaikkapa hidastusten kanssa. Leikkauskin on toisinaan joko turhan äkkipikaista tai sitten töksähtelevää. Maskeeraajat tekevät oivaa työtä yhä vain hikisemmän Gadotin kanssa ja äänityöskentely on pätevää, joskin Tom Hodgen säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Runner www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
The Runner, Iso-Britannia, 2026, Rockwood Pictures