The Bride! (2026) - elokuva-arvostelu

THE BRIDE!

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Näyttelijät: Jessie Buckley, Christian Bale, Annette Bening, Peter Sarsgaard, Penélope Cruz, John Magaro, Matthew Maher, Zlatko Burić, Jeannie Berlin, Jake Gyllenhaal, Julianne Hough ja Louis Cancelmi

Genre: draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bride! perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on tehty jo lukemattomia elokuvasovituksia, joista eräästä, Frankensteinin morsiamesta (The Bride of Frankenstein - 1935) Maggie Gyllenhaal piti paljon. Vuonna 2023 uutisoitiin, että Gyllenhaal tekisi elokuvasta uudelleenfilmatisoinnin Netflixille, mutta erimielisyyksien takia Netflix jätti projektin ja Warner Bros. Pictures tarttui siihen tammikuussa 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa ja alun perin The Briden oli tarkoitus saapua teattereihin jo syyskuussa 2025, mutta vasta nyt se on saanut ensi-iltansa puolen vuoden viivästyksen jälkeen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä positiivisin fiiliksin lupaavien trailereiden ja näyttelijöiden vuoksi. Muiden kiireiden takia minulta kesti kuitenkin muutama päivä, ennen kuin ehdin vihdoin katsoa The Briden.

Vuonna 1936 mafiapiireissä pyörivä Ida kuolee ja hänet haudataan. Kuolema ei ole kuitenkaan lopullinen, kun hänen ruumiinsa herätetään takaisin eloon, morsiameksi yksinäisyyteensä kyllästyneelle Frankensteinin hirviölle.

Parhaillaan käynnissä olevan palkintokauden ykkösnaisnimi Jessie Buckley näyttelee Idaa, joka on joutunut huonoon seuraan, nimittäin chicagolaisten mafiosojen matkaan. Kun erään ravintolaillallisen aikana itse Mary Shelleyn henki riivaa Idan ja saa tämän vuotamaan kaikkien kuullen mafiapomo Lupinon (Zlatko Burić) likaisia salaisuuksia, naisesta päätetään hankkiutua eroon. Ida kuolee, muttei kauaksi aikaa, kun hänet herätetään henkiin morsiameksi Frankenstenin hirviölle, tai ihan vain "Frankille" (Christian Bale), joka on lopen kyllästynyt yli satavuotiseen yksinäisyyteensä. Nainen, joka on nyt sekoitus Idaa, Mary Shelleytä ja morsianta, ei kuitenkaan noin vain taivu kenenkään rakkaaksi, vaan aloittaa oman itsensälöytämisprosessin. Morsian on onnistuneesti nykyaikaistettu hahmo ja Buckleyn heittäytymistä rooliin on vaikea olla ihailematta. Hän vetää jokaisen kohtauksen täysillä ja tulkitsee hyvin hahmonsa pirstaloitunutta mieltä. Bale on myös tuttuun tapaansa mainio Frankina, jota käy nopeasti sääliksi, kun hän avautuu tuskastaan. Kaikki näkevät hänessä vain hurjan hirviön ja ainoa lämmin ihmiskontakti tähän mennessä on ollut kättely.

     Elokuvassa nähdään myös Annette Bening Frankia auttavana tohtori Euphroniouksena ja Jeannie Berlin tämän assistenttina Gretana, John Magaro ja Matthew Maher Lupinon kätyreinä Clydenä ja Jamesina, ohjaaja Gyllenhaalin mies Peter Sarsgaard ja Penélope Cruz rikosetsivinä Wilesina ja Malloyna, sekä ohjaajan veli Jake Gyllenhaal Frankin fanittamana näyttelijänä Ronnie Reedinä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta he jäävät auttamatta villien Buckleyn ja Balen varjoon.

Vaikka olinkin odottanut The Bride! -elokuvan näkemistä, olin silti aika varautunut, kun vihdoin kävin katsomassa sen, sillä reaktiot leffaa kohtaan ovat olleet niin voimakkaan jakautuneet. Toiset haukkuvat elokuvaa lyttyyn ja kutsuvat sitä karmeaksi fiaskoksi, toiset taas ylistävät leffaa väärinymmärrettynä mestariteoksena. No, kuten usein käy leffojen kohdalla, jotka polarisoivat katsojiaan näin vahvasti, minä jäin The Briden kohdalla johonkin siihen puolitiehen. Ei elokuva mielestäni mikään kaamea pohjanoteeraus ollut, mutten myöskään nähnyt siinä mitään ällistyttävän erinomaista. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi jotkut ihastuvat näkemäänsä ja miksi jotkut muut taas saattavat lähteä kävelemään ulos salista kesken leffan.

The Bride! on nimittäin anteeksipyytelemättömästi omanlaisensa teos, josta löytyy voimakasta feminististä "haista paska patriarkaatti!" -asennetta, vähät muiden mielipiteistä välittävää punk-henkeä, sekä räiskyviä tanssinumeroita. Mikään leffassa ei ole hienovaraista ja tiettyjä puolia oikein hierotaan katsojan naamaan. Elokuvassa on kuitenkin vinksahtanutta vetovoimaa ja olin kiinnostunut näkemään, mihin suuntaan tämä tarina lähtee kulkemaan. Toisinaan leffa on hauska, toisinaan hieman jännittävä, toisinaan herkkä ja toisinaan jopa brutaali. Morsiamen ja Frankin matka on mainiota seurattavaa, mutta sitten taas etsivien ja gangstereiden osiot jäävät hieman puolitiehen ja saavat leffan ajoittain jopa laahaamaan. Tiettyjen vahvuuksiensa ja heikkouksiensa yhteentörmäyksestä syntyy mielenkiintoinen, joskin epätasainen tulkinta Shelleyn tutun tarinan pohjalta.

Maggie Gyllenhaal näyttää kykynsä ohjaajana ja hän saa aikaiseksi sopivan roihuavia kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Gyllenhaalin teksti jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Hän pohtii hyvin oman minuuden löytämistä naisen näkökulmasta, mutta kerronta ja sivujuonikuviot ajoittain töksähtelevät. Itse myös kyllästyin jossain kohtaa Mary Shelleyn riivaaman morsiamen tapaan hokea synonyymeja eri sanoista. Se alkoi nopeasti tuntua teennäisen muka-nokkelalta. On kuitenkin ihan vekkulia, että leffa ei koskaan selitä, kuinka siinä voi samaan aikaan esiintyä sekä Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley, että itse Frankensteinin hirviö.

Teknisesti The Bride! on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, asut mainiot ja olen yllättynyt, jos maskeeraustiimi ei saa ehdokkuutta ensi vuoden Oscar-gaalassa, sillä etenkin Frankin pärstä on huikeasti toteutettu. Tehosteet näyttävät vakuuttavilta ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Hildur Guðnadóttirin säveltämiä musiikkeja myöten. Parasta musiikillisesti on kuitenkin lopputekstien aikana soiva Bobby "Boris" Pickettin Monster Mash.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bride!, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros., First Love Films, In The Current Company

The Beauty, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BEAUTY - KAUSI 1

Luojat: Ryan Murphy ja Matthew Hodgson

Näyttelijät: Evan Peters, Ashton Kutcher, Rebecca Hall, Anthony Ramos, Jeremy Pope, Isabella Rossellini, John Carroll Lynch, Jessica Alexander, Rob Yang, Ari Graynor, Vincent D'Onofrio, Hudson Barry, Jaquel Spivey, Teddy Cañez, Ben Platt, Kevin Cahoon, Eric Petersen, Ray Nicholson, Brandon Gillard, Joey Pollari, Rev Yolanda, Emma Halleen, Annabelle Wachtel, Carson Rowland ja Bella Hadid

Genre: jännitys, kauhu

Jaksomäärä: 11

Jakson kesto: 25 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 18

The Beauty perustuu Jeremy Haunin ja Jason A. Hurleyn samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 2015 lähtien. Syksyllä 2024 FX-kanava paljasti työstävänsä televisiosarjasovitusta sarjakuvan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa ja nyt The Beautyn ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse en pahemmin kiinnostunut, kun näin mainoksen, että Ryan Murphylta olisi tulossa taas uusi sarja, minkä lisäksi premissi kuulosti hieman liikaa The Substance -elokuvalta (2024). Päätin silti antaa The Beautylle mahdollisuuden ja katsoin uudet jaksot niiden ilmestymispäivinä. 

FBI-agentit alkavat tutkia hyvännäköisten ihmisten outoja kuolemia, kun nämä ovat ensin aiheuttaneet yhtäkkiä kaaosta ja sitten räjähtäneet. Tutkimus vie agenttikaksikon järkyttävien paljastusten äärelle, samalla kun he saavat totuutta peittelevät vaaralliset tahot peräänsä.

Ryan Murphyn luottomies Evan Peters ja Rebecca Hall näyttelevät Cooper Madsenia ja Jordan Bennettiä, kahta FBI-agenttia, jotka tutkivat kauniiden ihmisten kummallisia kuolemia ja joilla on meneillään salasuhde. Hahmot ovat kelvolliset ja kiinnostavuutta heihin tuo heidän omat ulkonäölliset epävarmuutensa. Peters ja Hall tekevät hyvää työtä osissaan, mutta muuhun porukkaan verrattuna heidän hillitymmät roolityöt saavat heidät tuntumaan ajoittain hiukan tylsiltä.

     Sivurooleissa nähdään muun muassa Ashton Kutcher liikemies Byron Frostina, joka on saanut hyppysiinsä ihmeaineen, mikä tekee ihmisestä taas nuoren ja kauniin, Isabella Rossellini tämän vaimona Frannyna ja Kevin Cahoon ja Eric Petersen heidän poikinaan Tigerina ja Guntherina, Anthony Ramos Frostille työskentelevänä palkkatappaja Antoniona, Jaquel Spivey ja myöhemmin Jeremy Pope ihmeainetta testaavana Jeremynä, John Carroll Lynch FBI:hin kuuluvana Williamsina, sekä Rob Yang Kauneus-aineen luojana Ray Leenä. Sivunäyttelijöiden työ on todella ailahtelevaa. Kutcher on yllättävänkin hyvässä vedossa häikäilemättömänä bisnesmiehenä, heittäytyen hyvin eksentrisen ketkun osaan. Yleensä mainio Ramos on kuitenkin kiusallisen huono yliyrittävänä tappajana, joka tuntuu väärällä tavalla sarjakuvamaiselta roistolta. Kaikki hänen asenteestaan puhetapaan ja pärstää koristavaan silmälappuun ovat vaivaannuttavia valintoja ja onpa hahmolle kirjoitettu kehityskaarikin kehno.

The Beautya on jo ennen ilmestymistään vertailtu siellä täällä The Substanceen, eikä ihme. Molemmat pyörivät ihmeaineen ympärillä, joka tekee vanhenevista ihmisistä taas nuoria ja hyvännäköisiä, mutta johon liittyy toki omat ikävät koukkunsa. The Beauty lähtee kyllä omille poluilleen jo FBI-agenttipäähenkilöidensä ansiosta, mutta tuskin sarja pääsee ikinä vertailusta irti. Alkuperäinen sarjakuva on jo kymmenisen vuotta vanha, mutta tämä kauneusihanteiden tavoittelun ja kauneusleikkauksissa käymisen satiiri body horror -kuvastoineen tuli valtavirralle tutuksi nimenomaan The Substancesta. Ulkonäön muokkaus on nyt muutenkin aiheena pinnalla ja sitä on käsitelty myös muun muassa pohjoismaalaisessa The Ugly Stepsisterissä (Den Stygge Stesøsteren - 2025) ja tulevassa jenkkikomediassa Slantedissa (2026).

Alusta asti on päivänselvää, että The Beauty on samalta päätekijältä kuin American Horror Story (2011-), sillä Ryan Murphyn tutut helmasynnit ovat kaikki mukana. Murphyn tyyli (tai omasta vinkkelistäni enemmänkin tyylitajuttomuus) joko iskee tai ei ja minut se on jättänyt paria hassua poikkeusta lukuun ottamatta kylmäksi. The Beauty tosin jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin, koska toisinaan se on ihan menevä, viihdyttävä ja kiinnostava mustalla huumorilla ja ällöttävällä kuvastolla höystetty jännäri, mutta sitten taas toisinaan se on juuri niin käsiin leviävä, liikaa yrittävä ja korni kuin etukäteen odotin. Murphylle ominaiseen tapaan punainen lanka hukkuu toisinaan ja jaksot rönsyilevät moneen suuntaan. Sarja esittelee uusia hahmoja, jotka vaikuttavat tärkeiltä, mutta jotka unohdetaankin jo seuraavaan jaksoon mennessä.

The Beauty yrittää olla liikaa sitä sun tätä satiirista kauhuun ja agenttijännäristä henkilödraamaan. Se yrittää sanoa paljon ulkoisen kauneuden alta löytyvästä sisäisestä rumuudesta, kapitalismista, inceleistä, sukupuolitaudeista, jumalkomplekseista, evoluutiosta, ynnä muusta. Ja onpa sekaan heitetty myös yliampuva tanssinumero jos toinenkin. Seurattavasta hahmosta riippuen meno on joko haudanvakavaa tai täysin pöhköä ja omituiseksi meno muuttuu, kun nämä eri tyylejä edustavat hahmot kohtaavat, eikä kohtaus tiedä miten päin olla. Kaikki nämä asiat tekevät The Beautysta omituisen sekamelskan, joka jää pahasti nokkelamman The Substancen varjoon, mutta sitten taas on sarja toisaalta toimivampi kuin American Horror Storyn tuoreimmat kaudet. Sarja on tietyllä tavalla jopa aika kökkö, mutta siinä kökköydessä on jotain kieron mukaansatempaavaa ja jos The Beauty saa jatkoa, katson tätä kyllä ihan uteliaana lisää.

Teknisesti The Beauty on kuitenkin pääasiassa mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja mukana on monia näyttäviä otoksia. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja käytännön tehostein ja maskeerauksin toteutetut Kauneus-aineen käyttäjien muuttumisprosessit ovat onnistuneen inhottavaa katsottavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Mac Quaylen säveltämät musiikit ovat jopa ärsyttävän itseääntoistavia. Tuntuu kuin Quayle olisi saanut aikaiseksi yhden melodian, jota hän toistaa suunnilleen kohtauksesta toiseen, tilanteesta ja tunnelmasta riippumatta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Beauty, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television

The 'Burbs, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE 'BURBS - KAUSI 1

Luoja: Celeste Hughey

Näyttelijät: Keke Palmer, Jack Whitehall, Kapil Talwalkar, Julia Duffy, Paula Pell, Mark Proksch, Justin Kirk, Danielle Kennedy, Kyrie McAlpin, Randy Oglesby, RJ Cyler, Max Carver, Erica Dasher, Georgia Leva, Wendy Schaal ja Corey Feldman

Genre: mysteeri, komedia, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 35 minuuttia - 49 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

The 'Burbs perustuu Tom Hanksin tähdittämään kauhukomediaelokuvaan Piru naapurissa (The 'Burbs - 1989). Syyskuussa 2024 Peacock-kanava ilmoitti työstävänsä Celeste Hugheyn johdolla televisiosarjasovitusta leffan pohjalta. Sarja kuvattiin samalla studiokadulla kuin alkuperäinen elokuva ja nyt The 'Burbs -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu SkyShowtimessa. Itse pidän Hanksin leffasta, enkä ollut järin innoissani, kun kuulin, että siitä tehdään sarja-adaptaatio. Skeptisin odotuksin ryhdyin katsomaan The 'Burbsia pari päivää sen julkaisun jälkeen.

Vastanaineet Samira ja Rob muuttavat Robin lapsuudentaloon. Idyllinen elämä muuttuu kuitenkin jännitysnäytelmäksi, kun pitkään hylättynä olleeseen ja synkkiä salaisuuksia sisällään pitävään naapuritaloon muuttaa epäilyttävä mies.

The 'Burbs -sarja ei onneksi ole suora kopio alkuperäisestä elokuvasta ja se kertoo täysin eri hahmoista, joiden naapurustossa tapahtuu kummia, kun ränsistyneeseen taloon muuttaa uusi hämäräheppu. Sarjan keskiössä on vastikään naimisiin mennyt Fisherin pariskunta Samira (Keke Palmer) ja Rob (Jack Whitehall), jotka ovat juuri asettuneet Robin lapsuudenkotiin asumaan ja huolehtimaan pienokaisestaan Milesista. Samira on juristi, kun taas Rob työskentelee kustannusalalla. Hahmot ovat oikein kelvolliset sarjan keulakuviksi ja Palmer ja Whitehall istuvat passelisti rooleihinsa.

     Muita hahmoja sarjassa ovat vähemmän yllättäen tämän umpikujaan johtavan kadun muut asukkaat, eli Robin paras ystävä Naveen (Kapil Talwalkar), leskeksi jäänyt Lynn (Julia Duffy), merijalkaväen sotaveteraani Dana (Paula Pell), eksentrinen Tod (Mark Proksch), Festersenin pariskunta Agnes (Danielle Kennedy) ja Bill (Randy Oglesby), poliisi Danny (Max Carver), partiotyttö Rory (Kyrie McAlpin), sekä uutena naapurustoon muuttava salaperäinen Gary (Justin Kirk), jonka talo on ollut vuosia tyhjillään ja huhu kertoo, että talossa aikoinaan asunut perhe olisi tappanut tyttärensä ja haudannut hänet kellariinsa. Vekkulit sivuhahmot nousevat usein kiinnostavammiksi kuin varsinaiset päähenkilöt. Etenkin What We Do in the Shadows -sarjasta (2019-2024) tuttu Proksch on lystikäs jälleen varsin omituisena persoonana. Kirk taas on sopiva valinta naapuruston uudeksi tulokkaaksi ja hän osaa olla oikealla tavalla vähän karmiva, vaikka hänet nähtäisiin tekemässä arkisiakin askareita.

The 'Burbs -sarja sisältää tuttuja piirteitä alkuperäisestä Piru naapurissa -elokuvasta, lähtien toki idyllisen kadun ainoaan ränsistyneeseen taloon muuttavasta hämärähemmosta, joka saa muut naapurit pois tolaltaan ja arvuuttelemaan, mitä suljettujen ovien ja verhojen takana oikein tapahtuu. Myös pari ilahduttavaa cameota mahtuu sekaan ja leffan tähteen Tom Hanksiin on luvassa lukuisia viittauksia pitkin jaksoja. The 'Burbs -sarja ei kuitenkaan ole tarinallisesti puhdas toisinto elokuvasta, vaan se rakentaa oman mysteerinsä uuden naapurin ja tämän kotitalon tiimoilta. Mysteerin, jonka paljastukset tuovat lopulta mieleen erään toisen komediaelokuvan, mutta enpä paljasta sen enempää...

Vähemmän yllättäen The 'Burbs -sarja ei ole elokuvan veroinen kauhukomedia, mutta on siinä oma viihdearvonsa, sekä ihan kiinnostava uusi tarina tutuista lähtökohdista. Tämän vuoksi avauskauden kahdeksan noin 40 minuutin mittaista jaksoa on helppo katsoa parissakin päivässä. Etenkin sarjan alkupää tasapainottelee hyvin komedian ja jännityksen välimaastossa ja herättää niin hahmoissa kuin katsojassakin epäileviä tuntemuksia. Jaksojen edetessä tarina alkaa kuitenkin tuntua hitusen venytetyltä, etenkin kun päämysteerin sijaan keskittyminen siirtyy vähän väliä sivuhahmojen omiin kuvioihin. Nämä toki tuovat hahmoihin lisäsisältöä, mutta samalla ne saavat kerronnan ajoittain kompastelemaan. Lisäksi mielestäni kauden varsinainen huipennus oli lopulta aika antikliimaksi kaiken kasvattelun jälkeen. Loppupää myös jää lähinnä petaamaan mahdollista jatkoa. Jos The 'Burbsia päätetään tehdä lisää, katson jatkokauden kyllä sujuvasti.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät mysteeristä ilmapiiriä hyvin yllä, mutta itse jäin kaipaamaan enemmän niitä varsinaisia kauhuelementtejä. Teknisesti The 'Burbsin avauskausi on pääasiassa pätevä. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet ovat hienot, puvustus on mainiota ja maskeerauksetkin toimivat. Muutamissa otoksissa katukuvaa pilaava ränsistynyt talo näyttää kuitenkin häiritsevän selvästi tietokoneella tehdyltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Michael Abelsin ja Robert Wallacen säveltämät musiikit leikittelevät hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

The 'Burbs, Yhdysvallat, 2026-, Universal Content Productions

War Machine (2026) - elokuva-arvostelu

WAR MACHINE

Ohjaus: Patrick Hughes

Näyttelijät: Alan Ritchson, Stephan James, Keiynan Lonsdale, Blake Richardson, Alex King, Justin Wang, James Beaufort, Dennis Quaid, Esai Morales, Daniel Webber, Joshua Diaz, Jacob Hohua ja Jai Courtney

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

War Machine on Alan Ritchsonin tähdittämä scifitoimintaelokuva. Elokuvan teko käynnistyi vuonna 2021, kun Lionsgate palkkasi Patrick Hughesin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024, mutta elokuvateatterijulkaisun sijaan Lionsgate päätti myydä elokuvan levitysoikeudet Netflixille. Nyt War Machine on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin näkemään elokuvan heti, kun ensi kertaa bongasin palvelun mainostavan sen ilmestymistä. Katsoinkin War Machinen pari päivää sen julkaisun jälkeen.

Yhdysvaltojen armeijan Ranger-yksikön taisteluharjoitukset saavat aikamoisen käänteen, kun kokelaat kohtaavat avaruudesta laskeutuneen valtavan tuhorobotin.

War Machinen keulakuvana toimii Amazon Prime Videon Reacher-sarjasta (2022-) parhaiten tunnettu Alan Ritchson, joka näyttelee Ranger-kokelasta nimel... tai siis numerolta 81. 81 on traumatisoitunut sotaveteraani, joka ei pysty jättämään maanpuolustusta taakseen ja palattuaan Afganistanista komennukselta, hän hakee Yhdysvaltojen armeijan 75th Ranger Regimentiin, päästäkseen etunenässä suorittamaan tärkeitä tehtäviä. 81 on kelpo hahmo, etenkin raastavien muistojensa takia ja Ritchson istuu erittäin passelisti ja uskottavasti rooliinsa. Hänessä on tiettyä karskiutta, mutta hän taitaa myös hetket, joissa 81 laskee henkisiä suojamuurejaan hieman.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Dennis Quaid sotilasmestari Sheridanina ja Esai Morales ylivääpeli Torresina, sekä Stephan James, Blake Richardson, James Beaufort, Alex King, Keiynan Lonsdale ja Justin Wang 81:n kanssa harjoitustehtävään lähtevinä 7:nä, 15:a, 23:a, 44:nä, 60:nä ja 111:a. Mitä turhia antaa näille tyypeille nimiä, koska tuskin katsoja kuitenkaan muistaa niitä. Numerot helpottavat asiaa, sillä ne koristavat hahmojensa käsivarsia kirkkailla väreillä. Hahmoina nämä kokelaat jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta heistä löytyy tarpeeksi erilaisia persoonia, jotta jokainen tuo omat vivahteensa joukkoon. Näyttelijät suoriutuvat menevästi rooleistaan, etenkin Quaid, josta löytyy karismaa tiukan sotilasmestarin osaan.

War Machine osoittautui hyväksi scifiä ja jännitystä yhdisteleväksi toimintaelokuvaksi. Elokuvan alku pyöritään pääasiassa Ranger-koulutuskeskuksessa, missä jenkkihabitus aiheuttaa lähinnä huvitusta machopullistelussaan. Samalla uutislähetyksissä annetaan vähän vihiä tulevasta, kun taustalla televisiossa näkyy pätkiä Maata hurjaa vauhtia lähestyvästä "asteroidista". Näille Ranger-kokelaille asteroidin todellinen laita osoittautuu kivuliaalla tavalla, kun jättimäinen kone, jota he luulevat aluksi osaksi loppukoettaan, alkaakin pistämään kokelaita palasiksi tykeillään.

Kun harjoitus muuttuu epätoivoiseksi pakomatkaksi, War Machinesta kuoriutuu varsin viihdyttävä leffa, jota olisi katsonut mielellään isolta kankaalta teatterissa, popcornia mussuttaen. Elokuva yllättää positiivisesti sillä, että kun mähinä alkaa, ei se olekaan mitään koko perheelle suunnattua räiskintää, vaan tämä "sotakone" ampuu kokelaita niin, että päät räjähtelevät, raajat sinkoilevat ja suolet leviävät pitkin metsää. Erityisen haastavan tilanteesta tekee se, että koska kokelaat olivat harjoituksissa, ei heillä ole arsenaalissaan kuin paukkupanoksia ja ylivertainen vastus pitäisi pystyä päihittämään jotenkin muuten. Toisaalta tämä kaikki on sopivan raikasta, mutta toisaalta leffasta tulee usein väkisinkin mieleen Predator - saalistaja (Predator - 1987), jossa myös sotilaat kamppailivat metsässä avaruudesta tulleen vihollisen kanssa. Vasta latteassa loppuhuipennuksessa nämä Predator-lainailut alkoivat jo ärsyttää. Tämä, sekä alussa ja lopussa nähtävä jenkkiarmeijan propagandamainostus latistavat muuten tehokasta viihdepakettia.

Elokuvan on ohjannut Patrick Hughes, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa The Expendables 3 (2014) ja Hitman's Wife's Bodyguard (2021). Jep jep. War Machine onkin todennäköisesti miehen paras leffa, vaikka hän olisikin voinut hillitä Predator-fanitustaan ja hillitä kornia "America, fuck yeah" -asennetta. Teknisesti War Machine on pääasiassa pätevä ja suuren osan ajasta kokelaita jahtaava sotakone on näyttävä ilmestys. Vain eräässä autokohtauksessa taustakankaan käyttö ja efektit näyttävät aika tökeröiltä. Leffa on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset varsin rujoja. Äänimaailma rymistelee onnistuneesti menemään ja Dmitri Golovkon säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä tiiviiseen tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

War Machine, Yhdysvallat, Australia, 2026, Emu Creek Pictures, Hidden Pictures, Huge Films, Lionsgate, Range Media Partners, Screen Australia, VicScreen

Hijack, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

HIJACK - KAUSI 2

Luojat: George Kay ja Jim Field Smith

Näyttelijät: Idris Elba, Christian Näthe, Lisa Vicari, Clare-Hope Ashitey, Christiane Paul, Toby Jones, Albrecht Schuch, Dejan Bućin, Karima McAdams, Jasmine Bayes, Christine Adams, Ian Burfield, Christian Berkel, Asher Ali, Thomas Kitsche, Neil Maskell, Langston Uibel, Ellie McKay, Paddy Holland, Isobel Imade, Gretchen Mae Bean, Martin Oelbermann, Herbert Forthuber ja Jessica Hardwick

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 42 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

George Kayn ja Jim Field Smithin luoma jännärisarja Hijack nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä kesäkuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Hijackin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta aika paljonkin ja olen positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Hijackin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä. 

Sam Nelson on matkalla Saksan pääkaupungissa Berliinissä, kun hänen metronsa kaapataan. Tämänkertaisessa kaappauksessa piilee kuitenkin jotain enemmän kuin aluksi voisi luulla...

Idris Elba palaa rooliinsa Sam Nelsoniksi, bisnesneuvottelijaksi, joka sai ykköskaudella pysäytettyä terroristit, jotka olivat vallanneet lentokoneen. Siinä, missä tosielämässä vastaavaan tilanteeseen tuskin päätyy toiste, Sam huomaa toki olevansa taas kerran rikollisten nappaamassa kulkuneuvossa, tällä kertaa kyse on tosin lentokoneen sijaan metrosta Saksassa. Elba on edelleen karismaattinen roolissaan, mutta Samin kohdalla on tehty tällä kaudella tönkköjä ratkaisuja, joille en oikein lämmennyt missään vaiheessa. 

     Tämän kauden sivuhahmoja ovat muun muassa metronkuljettaja Otto (Christian Näthe), muut matkustajat, kuten Mei (Jasmine Bayes), kestävän kehityksen konsultti Freddie (Albrecht Schuch), hoitaja Jess (Karima McAdams), vauvansa kanssa kulkeva Timo (Thomas Kitsche), opettaja Colin (Langston Uibel), tämän oppilaat George (Paddy Holland), Rebecca (Isobel Imade) ja Tania (Gretchen Mae Bean), sekä metroliikennettä valvova Clara (Lisa Vicari), Ison-Britannian tiedustelupalveluun kuuluva Faber (Toby Jones) ja Saksan liittovaltion poliisin, Bundespolizein päällikkö Winter (Christiane Paul). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa vähintään passelisti, etenkin matkustajien esittäjät, jotka pääsevät tuomaan esille eri persoonia, jotka reagoivat hurjaan tilanteeseensa eri tavoin. Osa panikoi, osa onnistuu pysymään rauhallisena, osa tuo turvaa ja jotkut yrittävät leikkiä sankaria.

Mielsin Hijackin avauskauden oikein mainioksi jännitysnäytelmäksi. Mutta kuten usein käy jatko-osille, joissa sama hahmo ajautuu vastaavaan skenaarioon, ei Hijackin toinen tuotantokausi millään yltänyt edeltäjänsä tasolle. On kiva, että kyseessä ei ole tälläkin kertaa lentokone, vaan metro, mutta tämä tuo tavallaan oman mutkansa matkaan. Toisin kuin lentokone, joka on yläilmoissa, eristäen niin matkustajat, henkilökunnan kuin sieppaajat korkeuksiin, minne ei noin vain päästä, metron kohdalla sama homma ei ole mahdollista. Metro ei voi Berliinissä loputtomiin kaahata eteen- tai taaksepäin, kun joko edellä oleva tai perässä tuleva metro tulevat vastaan. Lisäksi metron kulku on helpompi estää kuin lentokoneen. Niinpä kausi joutuu keksimään aika väkinäisiä tapoja pitääkseen tilannetta käynnissä ja ennen kaikkea pitääkseen menon kiinnostavana. 

Siinä, missä avauskausi piti tehokkaasti otteessaan alusta loppuun, kakkoskaudella jännite alkaa rakoilla jo avausjakson jälkeen. Tekijät ovat yrittäneet tuoda omat koukkunsa tarinaan, mikä käy jo ilmi ykkösjakson lopusta, joka sen enempää spoilaamatta nykäisee varsin reippaasti mattoa katsojan jalkojen alta. Mutta minkään oikeasti shokeeraavan vedon sijaan tämä kikka tuntuu turhan epätoivoiselta "hähää, etpäs osannutkaan odottaa tätä!" -yritykseltä. Tämä toisaalta herättää kiinnostuksen nähdä, mihin suuntaan tarina tämän paljastuksen jälkeen etenee, mutta kuten jo totesin, tekijät eivät onnistu pitämään intensiteettiä yllä ja loppupeleissä mielsin Hijackin kakkoskauden aika yhdentekeväksi. Sääli, sillä ykköskausi oli niin toimiva paketti. Eipä minua siis juuri haittaisi, jos sarja päätetään lopettaa tähän.

Tuotantokauden ohjaajakaksikko Shaun James Grant ja ykköskaudelta palaava Jim Field Smith eivät saa pidettyä tiivistä tunnelmaa yllä yhtä onnistuneesti, mihin vaikuttaa voimakkaasti käsikirjoitustiimin heppoisempi työ. Teknisesti Hijackin kakkoskausi on kuitenkin pätevä, vaikka mukaan mahtuu joitain liian päivänselviä tietokonetehosteita, jotka eivät täysin vakuuta. Kausi on osaavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat hienot ja puvustus on oivallista. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Anne Nikitin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Pidin myös Shawn Lee's Ping Pong Orchestran Kiss the Sky -kappaleesta, joka soi kauden alkutekstien aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Hijack, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2023-, 60Forty Films, Green Door Pictures, Idiotlamp Productions

Se oli pelkkä sattuma (Un simple accident - 2025) - elokuva-arvostelu

SE OLI PELKKÄ SATTUMA

UN SIMPLE ACCIDENT

Ohjaus: Jafar Panahi

Näyttelijät: Vahid Mobasseri, Mariam Afshari, Ebrahim Azizi, Hadis Pakbaten, Majid Panahi, Mohammad Ali Elyasmehr, Delnaz Najafi ja Afssaneh Najmabadi

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Un simple accident, eli suomalaisittain Se oli pelkkä sattuma on iranilaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Jafar Panahin uusi elokuva. Idean Panahi sai viruttuaan syksyn 2022 ja alkuvuoden 2023 vankilassa, kritisoituaan Iranin hallitusta. Vapauduttuaan Panahi solmi salaa diilit ranskalaisten Les Films Pelléas- ja Pio & Co -yhtiöiden ja luxemburgilaisen Bibidul Productionsin kanssa, saadakseen elokuvalleen rahoituksen, ollessaan virallisesti elokuvantekokiellossa Iranissa. Elokuva kuvattiin salaa ja kuvauksissa uhmattiin Iranissa naisille säädeltyä hijab-huivipakkoa. Panahi leikkasi leffan Ranskassa ja maailmanensi-iltansa Se oli pelkkä sattuma sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa, missä elokuva voitti pääpalkinto Kultaisen palmun. Suomen elokuvateattereihin leffa on saapunut vasta nyt, parhaan vieraskielisen elokuvan ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuksien siivittämänä. Itse kiinnostuin elokuvasta sen palkintoehdokkuuksien myötä ja kävinkin uteliaana katsomassa Se oli pelkkä sattuma -leffan sen ensi-iltapäivänä, tietämättä mitään sen tarinasta.

Mekaanikko Vahid uskoo kohdanneensa vanhan kiduttajansa, kun Vahid oli vuosia aiemmin virunut vankilassa poliittisista syistä. Vahid sieppaa miehen, mutta alkaessaan epäillä tämän olevan oikea tyyppi, hän etsii muut entiset vankituttunsa vahvistamaan miehen identiteetin.

Vahid Mobasseri näyttelee Vahidia, automekaanikkoa, joka osallistui vuosia aiemmin Iranin hallitusta vastustaviin poliittisiin piireihin, minkä takia hän joutui vankilaan. Vankilassa häntä piinasi Eghbal-niminen, tekojalalla kävelevä mies. Kun Vahid vuosien jälkeen kuulee tutun tekojalan nirinän, hän on varma, että kyseessä on pakko olla sama mies ja hän sieppaakin tämän. Mobasseri on erittäin hyvä roolissaan, etenkin kun Vahid uskaltaa avautua traumoistaan, jotka Eghbal hänelle aikoinaan aiheutti. Miehen tuskan ja vihan on helppo ymmärtää ja Vahidin haluaa saavan oikeutta kärsimyksistään.

     Elokuvassa nähdään myös Mariam Afshari valokuvaaja Shivana, Hadis Pakbaten ja Majid Panahi häihinsä valmistautuvana pariskuntana Golina ja Alina, sekä Mohammad Ali Elyasmehr äkkipikaisena Hamidina, jotka Alia lukuun ottamatta kärsivät myös Eghbalin käsissä, jotka myös janoavat kostoa ja jotka Vahid kutsuu mukaansa varmentaakseen siepatun miehen identiteetin. Siepattua miestä, joka saattaa ehkä olla Eghbal tai sitten joku ihan muu, jolla on myös tekojalka, näyttelee Ebrahim Azizi. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan ja hahmot ovat sopivan erilaisia toisistaan. Sivuun jäävää ja tilanteesta hieman hölmistynyttä Alia lukuun ottamatta nämä tyypit ovat kokeneet kamaluuksia ja etenkin Hamid olisi heti valmis käymään siepatun miehen kimppuun, välittämättä siitä mahdollisuudesta, että kyseessä ei välttämättä olekaan Eghbal.

En tosiaan tiennyt Se oli pelkkä sattuma -elokuvan sisällöstä etukäteen mitään ja leffa saikin napattua minut heti mukaansa sopivan mysteerisen aloituksensa ansiosta. Tekojalkaa käyttävä mies perheineen saapuu hajonneen autonsa kanssa korjaamolle ja Vahid säikkyy miestä heti kuullessaan tekojalan tutun kitinän. Seuraavana päivänä Vahid seuraa miestä ja nähdessään tilaisuutensa tulleen, kolkkaa tämän ja vie keskelle autiomaata haudattavaksi. Mutta kun mies vannoo olevansa joku muu, Vahid alkaa epäröidä ja haluaa saada varmuuden hakemalla muut vastaavassa jamassa olleet sanomaan mielipiteensä miehestä. Tästä käynnistyykin aikamoinen tapahtumaketju, joka pitää tehokkaasti otteessaan läpi kestonsa.

Vaikka olinkin lukenut paljon kehuja, olin silti yllättynyt, kuinka väkevä teos Se oli pelkkä sattuma onkaan. Leffasta käy kyllä selväksi tekijänsä Jafar Panahin omat mietteet maansa hallinnosta, sekä hänen kokemuksensa vankilassa. Elokuva tökkii rohkeasti mehiläispesää, samalla kun se kutittelee nukkuvan karhun kylkeä ja tarinan seuraaminen on jännittävää puuhaa. Mielenkiintoista tasapainoa menoon tuo tietty synkähkö huumorintaju, vaikkei mistään puhdasverisestä komediasta voikaan puhua. Leffa sen kuin paranee edetessään ja sisältää toisen puoliskonsa aikana pari suorastaan erinomaista kohtausta, jotka on toteutettu todella pitkillä otoksilla, mikä antaa näyttelijöille tilan oikeasti toteuttaa itseään. Filmin huipentuma on kaiken odotuksen arvoinen ja intensiivinen kohtaus onkin jopa kolmetoista minuuttia pitkä ilman ainuttakaan leikkausta. Loppusuoraa vain parantaa yhä vain vahvistuva kysymys siitä, ovatko nämä kidutetut lopulta parempia ihmisiä, jos he taantuvat kiduttajansa tasolle - etenkin jos kyseessä tosiaan on väärä tyyppi?

Jafar Panahin käsikirjoitus on todella vahva dialogia myöten ja tekstinsä pohjalta hän on ohjannut monitasoisen ja tunteiden vuoristorataa tarjoavan filmin. Hänen rakentamansa ilmapiiri on onnistunut ja lopetus jää omalla tavallaan kummittelemaan mielessä. Se oli pelkkä sattuma on myös mainiosti kuvattu, erityisesti pitkien otostensa aikana. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu sitä tekojalan kitinää myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Un simple accident, Iran, Ranska, Luxemburg, 2025, Jafar Panahi Film Productions, Les Films Pelléas, Bidibul Productions, Pio & Co, Arte France Cinéma, L'Aide aux cinémas du monde, Centre national du cinéma et de l'image animée, Institut français, Luxembourg Film Fund, Arte France Cinéma

Isänpäivä (2026) - elokuva-arvostelu

ISÄNPÄIVÄ

Ohjaus: Aleksi Salmenperä

Näyttelijät: Vilja Rintanen, Varpu Rintanen, Tommi Korpela, Tomi Lindfors, Laura Birn, Miro Lopperi ja Leena Uotila

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Isänpäivä on ohjaaja-käsikirjoittaja Aleksi Salmenperän uusi elokuva. Salmenperä sai inspiraation elokuvaan Tyhjiö-leffansa (2018) kuvauksissa, kun sen näyttelijät Tommi Korpela ja Tomi Lindfors kertoivat pitkäaikaisesta ystävyydestään. Tämän pohjalta Salmenperä ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025. Nyt Isänpäivä on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta, kun bongasin sen tulevien elokuvien listalta. Kävinkin uteliaana katsomassa Isänpäivän heti sen ensi-iltapäivänä.

Identtiset kaksostytöt Aava ja Iines eivät ole koskaan tavanneet isäänsä ja teini-ikään päästyään he haluaisivat saada selville, kuka mies on oikein olevinaan. Äidin vastusteluista huolimatta siskot ryhtyvät tutkimaan asiaa ja johtolangat vievät Pelastuslaitoksen palvelukodissa asuvaan Tinkeen.

Rintasen siskot Varpu ja Vilja näyttelevät Aavaa ja Iinestä, jotka eivät ole koskaan tavanneet isäänsä - he eivät edes tiedä, kuka mies on. He asuvat kolmistaan äitinsä Saimin (Laura Birn) kanssa, joka yrittää omasta näkökulmastaan suojella tyttöjä totuudelta. Saimikaan ei nimittäin ole ihan varma, kuka tyttöjen isä on. Teini-ikään päästessään äidin vastustelut eivät ole enää kuin hidaste ja Aava ja Iines ryhtyvät neuvokkaina toimeen. Rintaset ovat oivalliset valinnat tytöiksi, jotka näyttävät toki ulkoisesti samalta, mutta joille on saatu kirjoitettua sopivasti erilaiset persoonat. Aava on uhmakkaampi ja kun hän jotain päättää, ei mieli siitä muutu. Iines seuraa usein siskonsa esimerkkiä, mutta hän ei ole ihan yhtä halukas toimimaan äitinsä selän takana. Birn on myös mainio äitinä, joka salailee omaa nuoruuttaan Tavastia-bändärinä.

     Elokuvassa nähdään myös Salmenperän Tyhjiössä näytelleet Tommi Korpela ja Tomi Lindfors, jotka ovat olleet tosielämässä läheiset ystävät ala-asteelta asti. Mutta siinä, missä Korpelasta tuli kuuluisa näyttelijä, Lindfors ajautui alkoholismin kierteeseen, mikä pisti miehen lopulta oikeassakin elämässä pyörätuoliin. Lindfors näyttelee Tinkeä, joka aivoverenvuodon jälkeen ei pysty enää liikkumaan ja puhumaan kunnolla ja joka asuukin Pelastuslaitoksen palvelukodissa. Korpela taas esittää Tinken parasta kaveria Veikkoa, joka on myös miehen edunvalvoja ja hoitaja. Korpelan ja Lindforsin aito ystävyys välittyy myös heidän roolisuorituksistaan. Lindfors on erityisen hyvä synkkänä miehenä, jonka maailmaan syttyy uutta valoa, kun ilmenee mahdollisuus, että hän voisi olla kahden tytön isä.

Isänpäivä resonoi omalla kohdallani jo siksi, etten itse ole koskaan tavannut biologista isääni. Ymmärsin siis hyvin siskosten teini-iän uhmakkuutta saada asiat selville ja näin itsestäni piirteitä sekä Aavassa että Iineksessä. Tästä totuuden selvittämisestä on saatu kehiteltyä erittäin hyvä ja kiinnostava draamaelokuva. Alku tuntuu vielä hiukan jäykältä, mutta kun tarina ja sen hahmot pääsevät vauhtiin, elokuva paranee edetessään. Hahmoihin pääsee uppoutumaan onnistuneesti ja katsojana ymmärtää siskojen lisäksi myös heidän äitiään, sekä Tinkeä. Oma lukunsa on totta kai tässä kaikessa tietynlaiseen välikäteen jäävä Veikko, jolta tytöt vaativat tilaisuutta tavata Tinken, Tinke vaatii tilaisuutta tavata tytöt ja Saimi vaatii, että tämä tapaaminen on ehdottomasti kielletty.

Elokuvasta löytyy hyvin tunnetta ja kuten lähtökohdista jo saattaakin odottaa, Isänpäivä onnistuu liikuttamaan. Leffa ei kuitenkaan pelkästään vello draamassa, vaan siitä löytyy myös sopiva annos huumoria. Jos jokin elokuvassa jäi mielestäni hieman tökkimään, niin sen lopetus. Tarinan huipennuksen on helppo arvata ja juuri se ennalta-arvattavuus tuntui hitusen halvalta. Viimeisen puolen tunnin aikana jopa toivoin, että leffa ei veisi tarinaa tietyllä tavalla päätökseen, koska kyseinen ratkaisu menee mielestäni siitä, mistä aita on matalin. Vaikken täysin lämmennytkään Isänpäivän finaalille, pidin silti elokuvasta kokonaisuutena.

Minun on tunnustettava, etten ole nähnyt yhtäkään Aleksi Salmenperän aiemmista leffoista, mutta hän näytti tässä taitojaan ohjaajana. Käsikirjoitus on pääasiassa vahva, vaikka osa dialogista onkin vähän takeltelevaa - mikä voi toki johtua myös siitä, ettei se vain istu aina lausujansa suuhun. Teknisestikin Isänpäivä on mainio. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Vähän päälle puolentoista tunnin mitassa kyseessä on passelin napakka paketti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset on pätevästi hoidettu ja äänityöskentelykin toimii.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Isänpäivä, Suomi, 2026, Tekele Productions