Thrash (2026) - elokuva-arvostelu

THRASH

Ohjaus: Tommy Wirkola

Näyttelijät: Phoebe Dynevor, Whitney Peak, Djimon Hounsou, Alyla Browne, Stacy Clausen, Dante Ubaldi, Matt Nable ja Amy Mathews

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Thrash on Tommy Wirkolan ohjaama ja käsikirjoittama haikauhuelokuva. Projekti lähti liikkeelle työnimellä "Beneath the Storm" ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024. Alun perin Sony Picturesin oli tarkoitus julkaista elokuva teattereissa kesällä 2025, uudella nimellä "Shiver", mutta yhtiö peruikin teatterikierroksen ja myi leffan Netflixille. Nyt Thrash on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olen odottanut sen katsomista kauhulla, kammotessani haita aika lailla. Tieto siitä, että Sony dumppasi elokuvan Netflixille, ei kielinyt hyvää ja katsoinkin Thrashin skeptisenä sen julkaisupäivänä.

Kun hurja hurrikaani iskee pieneen amerikkalaiskaupunkiin, nouseva vesi ei jää kaupungin asukkaiden ainoaksi huolenaiheeksi, nälkäisten haiden uidessa kaupunkiin.

Thrash seuraa muutamia hahmoja, jotka asuvat pienessä Annievillen kaupungissa ja joiden päivä on muuttumassa hetki hetkeltä ikävämmäksi. On Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Phoebe Dynevorin näyttelemä raskaana oleva Lisa, Matt Nablen esittämä juoppomies Bill Olsen ja hänen ottolapsensa Ron (Stacy Clausen), Dee (Alyla Browne) ja Will (Dante Ubaldi), sekä Djimon Hounsoun näyttelemä meribiologi Edwards ja hänen siskontyttönsä Dakota (Whitney Peak). Hahmot ovat sopivan erilaisia toisistaan, mutta yksikään heistä ei ole lopulta järin kiinnostava ja heidän kohtalonsa on helppo arvata heti, kun he ensi kerran saapuvat ruutuun. Näyttelijät ovat kuitenkin kelvollisia rooleissaan, kanavoiden uskottavasti hahmojensa pelkoa, kun myrsky tuo härkähait uiskentelemaan nälkäisinä keskelle kaupunkia.

Enpä toisaalta ihmettele, että Sony päätti luovuttaa Thrashin suhteen ja perui sen viime kesälle suunnittelemansa teatterikierroksen. Eipä tätä huomattavasti parempi haileffa Dangerous Animalskaan (2025) tienannut lippuluukuilla lopulta edes kymmentä miljoonaa dollaria. En myöskään ihmettele, miksi Netflix tarttui leffaan - olihan suoratoistopalvelun parin vuoden takainen haileffa Seinen syvyyksissä (Sous la Seine - 2024) katsojatilastohitti. Thrashin siirtyminen yhtiöltä toiselle oli varmaan molempien yhtiöiden kannalta paras päätös. Sony sai todennäköisesti paremmat rahat kaupoista kuin lipputuloista ja Netflixissä pelkkää kuukausimaksua vastaan useampi katsoja todennäköisesti antaa leffalle mahdollisuuden.

Thrash ei ole kovin kaksinen elokuva, mutta viihdyttää se ajoittain läpi alle puolentoista tunnin kestonsa. Alkupää on vielä jopa ihan lupaava, myrskyn uhan vasta syntyessä. Jo pelkkä valtavan aallon pyyhkäisy Annievillen läpi on jännittävää seurattavaa ja todellinen kauhuhan on vasta uiskentelemassa paikalle. Outoa kyllä, kun hait vihdoin tulevat kuvaan, elokuva alkaakin menettää otettaan kohtaus kohtaukselta. Aluksi typerien ihmisten veriset loput tyydyttävät kierolla tavalla, mutta jännite rakoilee ja toisinaan sitä huomaa olevansa haiden puolella. Hahmot pakotetaan yhä hölmömmistä syistä veden varaan ja samalla leffakin muuttuu hölmömmäksi. Loppuhuipennuksessa kieli on niin visusti poskessa, että alkupään kauhuilu on enää kaukainen muisto. Aivan kuin elokuvaa olisi ryhdytty tekemään eri visiolla kuin mihin siinä lopuksi päädyttiin. Thrashin katsoo ihan sujuvasti kerran läpi, mutta tuskin sitä tulee toistamiseen mulkaistua... tai edes muistettua sen olemassaoloa enää parin viikon päästä. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Tommy Wirkolan filmografiaan kuuluu muun muassa zombikomedia Dead Snow (Død snø - 2009), jouluinen toimintakomedia Violent Night (2022), sekä härö animaatio Spermageddon (2024). Wirkolan maneereihin kuuluu siis tietty leikittely ja pilke silmäkulmassa, mutta Thrashin ongelmaksi muodostuu se, että kun tämä leikittely alkaa, tuntuu se olevan ristiriidassa elokuvan synkemmän ensimmäisen tunnin kanssa. Wirkolan käsikirjoitus on lähtökohdiltaan ihan hyvä, vaikka se vaikuttaakin kopioivan krokotiilileffa Crawlia (2019), mutta teksti ei koskaan lähde kunnolla käyntiin. Teknisestikin Thrash on ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja maskeeraukset oivalliset. Tietokonetehosteet lähinnä ajavat asiansa ja haiden taso vaihtelee uskottavista selkeisiin digiluomuksiin. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, vaikkei Dom Lewisin ja Daniel Futcherin musiikeista jääkään mitään mieleen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Thrash, Yhdysvallat, 2026, Hyperobject Industries, Sony Pictures Releasing, Soundfirm

Love Story, kausi 1: John F. Kennedy Jr. & Carolyn Bessette (2026) - sarja-arvostelu

LOVE STORY - KAUSI 1: JOHN F. KENNEDY & CAROLYN BESSETTE

Luoja: Connor Hines

Näyttelijät: Paul Anthony Kelly, Sarah Pidgeon, Grace Gummer, Naomi Watts, Alessandro Nivola, Leila George, Sydney Lemmon, Ben Shenkman, Erich Bergen, Totaniuh, Noah Fernley, Omari K. Chancellor, Aida Leventaki, Michael Nathanson, Constance Zimmer ja Donal Logue

Genre: draama, historia

Jaksomäärä: 9

Jakson kesto: 42 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Love Story on Connor Hinesin luoma antologiasarja. Elokuussa 2021 FX-kanava ilmoitti laajentavansa Ryan Murphyn luomaa "American Story" -maailmaa uudella sarjalla, joka kulki aluksi nimellä "American Love Story". Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Love Storyn ensimmäinen tuotantokausi, lisänimeltään John F. Kennedy Jr. & Carolyn Bessette on pyörinyt loppuun Disney+ -palvelussa. Itse en juuri innostunut, kun luin, että Murphyn luomus laajenisi jälleen, koska pääsarja American Horror Storysta (2011-) on alkanut muodostua yksi inhokkisarjoistani kausi kaudelta laskevan tasonsa takia. Päätin silti antaa Love Storylle mahdollisuuden ja katsoin avauskauden uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Vuoden 1992 New Yorkissa lakia opiskeleva naistenmies John F. Kennedy Jr. tapaa muotitalossa työskentelevän Carolyn Bessetten, eikä aikaakaan kun pari rakastuu. Mutta kestääkö Carolyn salamurhatun presidentin pojan mukanaan tuoman mediahuomion?

Paul Anthony Kelly näyttelee John F. Kennedy Jr:a, salamurhatun presidentti John F. Kennedyn poikaa, joka opiskelee lakia ja on mediahuomion keskellä niin isänsä kuin naistenmiesmaineensa takia. Sarah Pidgeon taas esittää Carolyn Bessetteä, Calvin Klein -yhtiön tiedottajaa, joka rakastuu Johniin ja tunnehan on toki molemminpuoleinen. Kelly ja Pidgeon ovat erittäin mainiot valinnat rooleihinsa, tulkiten vakuuttavasti hahmojensa erilaisia mielenmaisemia. John on ollut jonkin asteen julkimo heti syntymästään lähtien ja vaikka hän oli vasta pieni lapsi, kun hänen isänsä murhattiin, eikä hänellä ole entisestä presidentistä juuri muistoja, on hän elänyt väkisinkin tämän maineen varjossa. Carolyn taas ei ole tottunut olemaan mediahuomion kohteena ja niinpä hänellä menee pasmat sekaisin, kun paparazzit alkavat bongailla häntä ja Johnia yhdessä. Lisäksi Kellyn ja Pidgeonin väliltä löytyy väkevää kemiaa.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Grace Gummer Johnin isosiskona Carolinena ja Naomi Watts heidän äitinään, Jackie Kennedynä, Alessandro Nivola itse Calvin Kleininä ja Leila George tämän vaimona, sekä Carolynin ystävänä Kellynä, Sydney Lemmon Carolynin siskona Laurenina, sekä Dree Hemingway Johnin ex-tyttöystävänä Daryl Hannahina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyvässä vedossa, joskin mielestäni Wattsin tulkinta Jackie Kennedystä oli turhan karikatyyrimäinen.

John F. Kennedy Jr:n ja Carolyn Bessetten rakkaustarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu, joten ryhdyin ihan uteliaana katsomaan, mitä olisikaan luvassa ja miksi juuri heidät oli valittu uuden Love Story -antologian ensimmäiseksi pääpariksi. Vaikka aluksi mielsin sarjan hyvistä näyttelijöistä huolimatta hieman puiseksi, jakso jaksolta avauskausi alkoi voittamaan minua puolelleen. Lopulta huomasin pitäväni sarjasta huomattavasti enemmän kuin American Horror Storyn monista kausista, mihin takuulla vaikutti se, että Ryan Murphy toimii tässä vain tuottajana, eikä sarjan luojana ja pääkäsikirjoittajana.

Johnin ja Carolynin rakastumista kiinnostavampaa on seurata hahmojen välille rakentuvaa konfliktia ja mielsinkin kauden toisen puolikkaan ensimmäistä vahvemmaksi. Johnilla ja Carolynilla on hyvin erilaiset näkemykset julkisuudesta, mikä luo jatkuvasti ryppyjä rakkauteen. Johnia ei juuri haittaa paparazzit, jotka jahtaavat häntä kuin hai laivaa, mutta Carolynia taas alkaa ahdistaa huomion keskipisteenä olo päivä päivältä ja viikko viikolta enemmän, kunnes hän lukittautuukin pariskunnan asuntoon. Kauden parasta antia on tämän konfliktin puhkaisema riita toiseksi viimeisessä jaksossa, joka on niin väkevästi kirjoitettu kuin vakuuttavasti näytelty. Monille katsojille tarinan päätös onkin jo ollut tiedossa, mutta itse en tosiaan tiennyt, miten tässä käy. Sen verran voin kuitenkin varoittaa, että nenäliinat kannattaa pitää lähellä, jos sarjaan ja sen hahmoihin on ehtinyt tykästyä. Hieman takeltelevasta alustaan huolimatta pidin siis Love Storyn avauskaudesta ja mielenkiinnolla odotan, mikä pari otetaan kohteeksi seuraavaksi. Tekijöiden päätös tiputtaa sarjan nimestä sana "American" pois, viittaisi siihen, että he haluavat tehdä kansainvälisiäkin rakkaustarinoita, jotka eivät rajoitu vain Yhdysvaltoihin.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat draamaa sujuvasti ja saavat näyttelijöistä irti vahvoja suorituksia. Connor Hinesin johdolla käsikirjoitustiimi kuljettaa kertomusta hyvin eteenpäin ja kasvattaa onnistuneesti kyteviä erimielisyyksiä. Teknisestikin Love Storyn avauskausi on pätevä. Kameratyöskentely on oivallista, leikkaus sujuvaa ja lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla 1990-luvun ajankuva on herätetty vakuuttavasti takaisin henkiin. Äänimaailma on osaavasti työstetty, joskin on tylsää, että uusien musiikkien sijaan säveltäjä Bryce Dessner on lähinnä laiskasti kierrättänyt töitään We Live in Time -elokuvasta (2024).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Love Story, Yhdysvallat, 2026, 20th Television, FX Network, Ryan Murphy Productions

Scary Movie 4 (2006) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 4

Ohjaus: David Zucker

Näyttelijät: Anna Faris, Craig Bierko, Regina Hall, Conchita Campbell, Beau Mirchoff, Leslie Nielsen, Bill Pullman, Anthony Anderson, Kevin Hart, Molly Shannon, Michael Madsen, Carmen Electra, Cloris Leachman, Garrett Masuda, Edward Moss, Shaquille O'Neal, Dr. Phil McGraw, Simon Rex, Charlie Sheen, Debra Wilson ja James Earl Jones

Genre: komedia, kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuparodia Scary Movie (2000) oli iso menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001) ja Scary Movie 3 (2003) olivat myös taloudellisia hittejä, joten neljännen ja alun perin viimeiseksi tarkoitetun elokuvan työstäminen lähti pian käyntiin. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2005 ja lopulta Scary Movie 4 saapui elokuvateattereihin huhtikuussa 2006. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin nämä neljä ensimmäistä Scary Movieta enoni kanssa lapsena ja pidin niitä todella lystikkäinä, vaikken ollut nähnyt lähes yhtäkään niistä elokuvista, joita ne parodioivat. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa leffalla Scary Movie (2026), päätin pitkästä aikaa katsoa edelliset osat uudestaan ja samalla arvostella ne. Mielsin kolme ensimmäistä elokuvaa yhä varsin hupaisiksi tapauksiksi ja aloitinkin ihan positiivisin mielin Scary Movie 4:n katselun.

Leskeksi jäänyt Cindy Campbell tapaa uuden miehen, Tom Ryanin, auttaessaan kirotussa talossa asuvaa naista. Romanssi jää lyhyeen, kun maan alta kuoriutuvat avaruusolennot käynnistävät hyökkäyksensä.

Anna Faris nähdään jo neljättä kertaa Cindy Campbellina, joka on selvinnyt jo sarjamurhaajan näpeistä, kummituskartanosta, sekä kirotusta videokasetista, mutta joka päätyy nyt keskelle avaruusolentojen invaasiota. Cindy on jäänyt kolmannen ja neljännen elokuvan välissä leskeksi, hänen miehensä Georgen (Simon Rex) kuoltua traagisessa onnettomuudessa. Hän saa uuden työpaikan kirotussa talossa asuvan sairaan rouvan (Cloris Leachman) avustajana ja tapaa tämän naapurin, huonosti isänä pärjäävän Tom Cruise... ei kun siis Ryanin (Craig Bierko), ja piankos kaksikon välillä säpinöi. Faris on tuttuun tapaansa lystikkäässä vedossa, heittäytyen jälleen täysillä kauhuparodioiden vietäväksi. Uutena mukaan hyppäävä Bierkokin on ihan hyvässä vedossa isänä, joka yrittää suojella lapsiaan (Beau Mirchoff ja Conchita Campbell), kun avaruusolennot aloittavat hyökkäyksensä ihmiskuntaa vastaan.

     Vanhoista tutuista mukana ovat yhä Regina Hall Cindyn kaverina Brendana, Charlie Sheen Georgen Tom-veljenä, Anthony Anderson ja Kevin Hart Georgen ystävinä Mahalikina ja CJ:nä, sekä Leslie Nielsen Yhdysvaltain presidenttinä, kun taas uusina tuttavuuksina Ryanin perheen lisäksi tavataan syrjäistä, teknologian hylännyttä kylää johtava Henry Hale (Bill Pullman), sekä siellä asuvat sokea Holly (huonoimman naissivuosan Razzie-pystin "voittanut" Carmen Electra) ja jälkeenjäänyt Ezekiel (Chris Elliott). Näyttelijäkaarti hupsuttelee menemään hyvissä fiiliksissä ja hauskin on vähemmän yllättäen kuivan huumorin mestari Nielsen Yhdysvaltojen presidenttinä, jota ei avaruusolioiden saapuminen jaksa juuri kiinnostaa.

Scary Movie 4 jatkaa kivasti parin aiemman osan jalanjäljissä, tarjoten hilpeää parodiaa tuon ajan isoiten pinnalla olleista kauhuelokuvista. Päätarina rakentuu Kauna-jenkkiversion (The Grudge - 2004) ja Tom Cruisen tähdittämän Maailmojen sodan (War of the Worlds - 2005) ympärille, mutta sekaan on saatu myös viittauksia ja kohtauksia veret seisauttaneesta Sawista (2004), M. Night Shyamalanin mielipiteitä jakaneesta Kylästä (The Village - 2004), sekä jopa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneesta nyrkkeilydraamasta Million Dollar Babysta (2004) ja homorakkaustarina Brokeback Mountainista (2005). Näistä jälkimmäinen on aika irrallinen osio, mutta muuten en edes muistanut, kuinka sulavasti elokuva onnistuukaan sulauttamaan Kaunan, Maailmojen sodan, Sawin, Kylän ja Million Dollar Babyn toisiinsa ja muotoilemaan niistä jopa koherentin kertomuksen.

Tämäkään Scary Movie -elokuva ei ole mitään suurtaidetta, vaan se tiedostaa täysin oman hölmöytensä ja painelee menemään tuttuun tapaan. Jos siis kolme ensimmäistä leffaa toimivat, niin eiköhän myös tämä nelonen osu hyvin nauruhermoon. Kieli on visusti poskessa ja elokuva hyppii tosiaan parodioivasta leffasta toiseen varsin sulavasti, jolloin vitsiä irtoaa useammastakin aiheesta. Jotkut läpät voi laskea kehnosti vanhentuneiksi, eivätkä kaikki pissa-kakka-jutut saaneet enää aikaiseksi edes hymähdystä, mutta muuten hekottelin tasaisin väliajoin. Alle puolentoista tunnin kestossaan elokuva on vieläpä osattu pitää passelin lyhyenä.

Scary Movie 4:n ohjauksesta vastaa kolmosleffankin ohjannut David Zucker. Vaikkei elokuva ylläkään Zuckerin uran alkupään töiden, kuten Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Miehen ja alastoman aseen (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) tasolle, näyttää Zucker yhä omaavansa hyvää huumorintajua ja komediallista ajoitusta. Teknisiltä ansioiltaan Scary Movie 4 on menettelevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset - Saw-parodiakohtauksen lavaste oli jopa niin autenttinen, että Saw III -elokuvaa (2006) kuvattiin samoissa lavasteissa, sillä alkuperäistä lavastetta ei enää ollut ja olisi tullut liian kalliiksi rakennuttaa se uusiksi. Puvustus onnistuu matkimaan hyvin parodioitavien leffojen asuja ja maskeeraukset ovat varsin hauskat. Tietokonetehosteet ovat aika kököt, mutta ne toisaalta lisäävät huvittavuutta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James L. Venable tunnelmoi menevästi musiikeillaan, sisällyttäen hieman tutun kuuloisia melodioita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 4, Yhdysvallat, 2006, Dimension Films, 415 Project, Brad Grey Pictures, Miramax

Young Sherlock, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

YOUNG SHERLOCK - KAUSI 1

Luoja: Matthew Parkhill

Näyttelijät: Hero Fiennes Tiffin, Dónal Finn, Zine Tseng, Max Irons, Colin Firth, Natascha McElhone, Joseph Fiennes, Scott Reid, Numan Acar, Holly Cattle, Ravi Aujla, Ian Midlane, Simon Delaney, Adam James ja Rachel Shelley

Genre: mysteeri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 43 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 13

Young Sherlock perustuu Andrew Lanen Young Sherlock Holmes -kirjasarjaan (2010-2015), joka puolestaan pohjautuu Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -kirjoihin (1887-1915). Huhtikuussa 2024 ilmoitettiin, että Guy Ritchie - joka oli jo aiemmin tehnyt Doylen kirjojen pohjalta elokuvat Sherlock Holmes (2009) ja Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011) - olisi mukana tekemässä televisiosarjaa nuoresta Sherlock Holmesista. Amazon Prime Video tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa. Nyt Young Sherlockin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Prime Videossa ja itse olin varsin skeptinen sarjan suhteen. Olen viisitoista vuotta toivonut Ritchien tekevän kolmannen Sherlock Holmes -elokuvan ja esiosasarja tuntui turhauttavalta takaiskulta tälle. En myöskään innostunut päärooliin valitusta Hero Fiennes Tiffinistä. Epäilevänä ryhdyin katsomaan Young Sherlockia pian sen ilmestymisen jälkeen.

Holmesin perheen kyllästyttyä Sherlock-pojan oikkuihin, tämä lähetetään töihin Oxfordiin apulaiseksi. Yliopistossa Sherlock Holmes päätyy kuitenkin murhamysteerin äärelle, yhdessä uuden ystävänsä James Moriartyn kanssa.

Pääroolissa nuorena Sherlock Holmesina nähdään kaameista After-elokuvista (2019-2023) tuttu Hero Fiennes Tiffin. Kun luin uutisen, että kolmannen Sherlock Holmes -leffan sijaan Guy Ritchie tekisi televisiosarjan hahmosta ja että Robert Downey Jr:n sijaan hahmoa esittäisikin Fiennes Tiffin, ensimmäinen reaktioni oli, että nyt mentiin päin mäntyä ja lujaa. Yllättävää kyllä, Fiennes Tiffin on oiva valinta nuoreksi Sherlockiksi, vaikka hän ei toki Downey Jr:n karismaa omaakaan. Hänestä löytyy sopivan velmua asennetta, pilkettä silmäkulmasta, että myös tiettyä hienostuneisuutta, eli ominaisuuksia joita rooli velvoittaakin. Tämä Sherlock Holmes ei vielä ole se maailmankuulu salapoliisi, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen, joka lähinnä ajaa kaikki ympärillään hulluiksi nokkeluudellaan ja tempauksillaan, minkä takia hän on jopa joutunut usein tekemisiin lain kanssa. On ihan kiinnostavaa lähteä tämän Sherlock-tulkinnan kanssa Oxfordiin, mikä tarjoaa toki omat mysteerinsä ratkottaviksi.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Sherlockin vanhemmat Silas-isä (päätähden eno Joseph Fiennes) ja Cordelia-äiti (Natascha McElhone), Sherlockin isoveli Mycroft (Max Irons), Sherlockin uusi ystävä James Moriarty (Dónal Finn), Oxfordissa toimiva sir Bucephalus Hodge (Colin Firth), poliisikonstaapeli Lestrade (Scott Reid), sekä prinsessa Shou'an (Zine Tseng), jonka saapuminen Oxfordiin käynnistää kummallisten tapahtumien sarjan. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan ja Finnin esittämä Moriarty on oiva pari Sherlockille.

Vaikka Guy Ritchie onkin ohjannut pari ensimmäistä jaksoa Young Sherlockista, toimii sarjassa tuottajana ja auttoi pistämään produktion tulille, ei sarjaa kannata katsoa esiosana Ritchien Sherlock Holmes -elokuville, vaan täysin omana juttunaan, vaikka tiettyjä tuttuja ritchiemäisyyksiä onkin siellä täällä mukana. Nuoren Sherlockin sarja vie kelvollisesti mukanaan ja Oxford on jo miljöönä mitä otollisin paikka nuorelle nerolle ratkoa mysteerejä. Tai siis nuorille neroille, koska tohtori Watsonin sijaan Sherlock lyöttäytyykin yhteen Moriartyn kanssa, joka yleensä... noh, eipä paljasteta sen enempää.

Mikään napakymppi sarja ei kuitenkaan ole, vaikka se käynnistyykin jopa yllättävän lupaavasti ja sen finaalijakso on onnistuneen jännittävä. Sarjan puoliväli jää ajoittain junnaamaan paikoillaan, Sherlockin ja Moriartyn tutkiman tapauksen koukuttavuus rakoilee ja alkupään vekkuli fiiliskään ei täysin jaksa kantaa. Varsinainen tarina paranee loppusuoralla, kun se muuttuu henkilökohtaisemmaksi Sherlockille, mutta siltikään se ei ollut niin mukaansatempaava kuin olisin toivonut, eivätkä paljastukset ole lopulta niin ällistyttäviä kuin voisi odottaa. Vaikka sarja ei kokonaisuutena vakuuttanut minua erityisemmin, oli se silti pääasiassa toimiva ja jos Young Sherlockille päätetään tehdä jatkoa, katson sarjaa lisää oikein sujuvasti.

Ritchien johdolla ohjaajat tekevät ihan hyvää työtä tunnelman kanssa, joskin puolivälin vakavampi ote ei täysin toiminut omalla kohdallani. Käsikirjoittajat ovat rakentaneet ihan menevän tarinan, mutta parhaimmillaan he ovat nasevan sanailun kanssa. Teknisesti Young Sherlockin avauskausi on pätevä. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteet eivät aina täysin vakuuta, mutta niitä hyödynnetäänkin säästeliäästi. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja pidin niin Christopher Bensteadin säveltämistä musiikeista, kuten myös alkutekstibiisiksi valitusta Kasabian-yhtyeen Days Are Forgottenista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Young Sherlock season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Young Sherlock, Iso-Britannia, 2026-, Motive Pictures, Inspirational Entertainment, Amazon MGM Studios, Toff Guy Films

Something Very Bad Is Going to Happen (2026) - sarja-arvostelu

SOMETHING VERY BAD IS GOING TO HAPPEN

Luoja: Haley Z. Boston

Näyttelijät: Camila Morrone, Adam DiMarco, Gus Birney, Jeff Wilbusch, Karla Crome, Jennifer Jason Leigh, Sawyer Fraser, Ted Levine, Zlatko Burić, Josh Hamilton, Logan Miller ja Victoria Pedretti

Genre: kauhu

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 40 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Something Very Bad Is Going to Happen on Haley Z. Bostonin luoma kauhuminisarja. Boston sai Netflixin tarttumaan ideaansa kesällä 2024 ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Nyt Something Very Bad Is Going to Happen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja mielenkiintoni heräsi heti jo pahaenteisen ja varsin pitkän nimen takia. Ryhdyinkin katsomaan sarjaa sen julkaisupäivänä.

Rachel ja Nicky valmistautuvat häihinsä Nickyn vanhempien talossa, kun Rachelista alkaa tuntua, että jotain pahaa on tapahtumassa. Hääpäivän lähestyessä ikävät tapahtumat vain lisääntyvät ja Rachel saa tietää järkyttäviä paljastuksia, jotka pistävät suhteen tulevaisuuden vaakalaudalle.

Camila Morrone ja Adam DiMarco näyttelevät nuorta pariskuntaa Rachel Harkinia ja Nicky Cunninghamia, jotka ovat rakastuneet jokin aikaa sitten ja ovat nyt menossa naimisiin. Luvassa on isot juhlat varakkaiden Cunninghamien hienossa talossa, mikä toki jännittää Rachelia, joka ei ole vielä tavannut tulevan aviomiehensä sukua. Pelkät häät eivät kuitenkaan jää ainoaksi jännitettäväksi asiaksi ja nopeasti Rachelille herää tunne, että jotain todella pahaa on tapahtumassa. Morrone on oikein hyvä valinta osaansa, kanavoiden hyvin hahmonsa monipuolisia ja vaikeita tunteita hääpäivän lähestyessä. DiMarcokin ajaa asiansa tavanomaisen tylsänä sulhona, joka ei vaikuta ottavan kihlattunsa huolia tosissaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Nickyn vanhemmat Victoria-äiti (Jennifer Jason Leigh) ja Boris-isä (Ted Levine), Nickyn sisko Portia (Gus Birney) ja veli Jules (Jeff Wilbusch), sekä tämän vaimo Nell (Karla Crome) ja heidän poikansa Jude (Sawyer Fraser). Tämä Cunninghamin suku koostuu varsin värikkäistä persoonista ja erityisesti Portia on omituisuudessaan samanaikaisesti sekä jotenkin karmiva, että myös hitusen ärsyttävä. Näyttelijät suoriutuvat tonteistaan passelisti ja noston arvoinen on myös kroatialais-tanskalainen Zlatko Burić, joka esittää pahaenteisiä varoituksia antavaa muukalaista.

Something Very Bad Is Going to Happen jäi mielestäni valitettavan keskinkertaiseksi kauhusarjaksi, joka jätti erityisesti pelottelupuolellaan aika kylmäksi. Vielä avausjakso on toimivan karmiva, pahaenteisen ilmapiirin vain kasvaessa kohtaus kohtaukselta. Jo matka Cunninghamien luokse on epämiellyttävä ja itse suvun kohtaaminen on tehty ahdistavasti. Mutta sitten sarja menettää otettaan jo toisen jakson myötä, siitäkin huolimatta, että mukaan ympätään niin myyttiä hurjasta sarjamurhaajasta ja kaameasta sukukirouksesta, ouija-laudalla leikkimistä sun muuta. Kauhu syntyy loppupeleissä sittenkin psykologisemmasta puolesta, kuten sitoutumiskammosta ja oman vapauden menettämisestä. Tämä puoli jäi kuitenkin mielestäni aika ohkaiseksi.

Kahdeksanjaksoisen minisarjan sijaan Something Very Bad Is Going to Happen olisi kenties voinut toimia paremmin elokuvana, koska päälle kuuden tunnin yhteiskestoon venytettynä niin tunnelmaan kuin harmillisesti myös tarinaan jää paljon löysää. Ei hitaasti rakentuvassa mysteerissä toki itsessään mitään pahaa ole, mutta sarja ei saa pidettyä koukussaan. Kun homman juju käy selväksi, on kieltämättä kiinnostavaa nähdä, miten hommassa lopulta käy. Ja vaikka parin viimeisen jakson varsinainen hääseremonia äityykin aikamoiseksi kaaokseksi eri tavoin, huipennuksen ongelmaksi mielestäni koitui se, että finaali oli ajoittain tahattoman koominen. Epätasaisesta sarjasta löytyy yksittäiset hetkensä, kuten puolivälin tietämiltä löytyvä takaumajakso, mutta kokonaisuus jätti paljon toivomisen varaa.

Toivomisen varaa jätti ehdottomasti myös sarjan visuaalinen toteutus. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset äityvät sopivan verisiksi... siis silloin, kun menosta näkee jotain. Something Very Bad Is Going to Happen on nimittäin valaistu niin kehnosti ja värimääritelty niin turhauttavan harmaaksi, että sarjaa ei voi katsoa muulloin kuin keskellä yötä, verhot visusti ikkunoissa ja valot sammutettuina - ja silloinkin on toisinaan vaikea sanoa, mitä kuvassa tapahtuu. Enkä tiedä, mikä sarjan jälkitöissä on mennyt vikaan, vai onko se vain pakattu suoratoistoon kehnosti, mutta kuva on myös hämmentävän mössöinen. Ja ei, vika ei ole televisiossani, koska muut samaan aikaan Netflixistä katsomani sarjat, kuten Jo Nesbøn kirjoihin perustuva Harry Hole (2026-) näyttivät moitteettomalta. Sentään äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Colin Stetsonin säveltämät musiikit yrittävät parhaansa pitääkseen jännittävää tunnelmaa yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Something Very Bad Is Going to Happen, Yhdysvallat, 2026, Netflix, Upside Down Pictures

Pizza Movie (2026) - elokuva-arvostelu

PIZZA MOVIE

Ohjaus: Brian McElhaney ja Nick Kocher

Näyttelijät: Gaten Matarazzo, Sean Giambrone, Lulu Wilson, Jack Martin, Peyton Elizabeth Lee, Marcus Scribner, Caleb Hearon, Justin Cooley, Bobby Moynihan ja Daniel Radcliffe

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 18

Pizza Movie on Brian McElhaneyn ja Nick Kocherin käsikirjoittama ja ohjaama komediaelokuva. Kaksikko sai rahoituksen idealleen ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Maailmanensi-iltansa Pizza Movie sai maaliskuussa South by Southwest -festivaaleilla ja nyt elokuva on julkaistu Suomessa Disney+ -palvelun kautta. Itse kiinnostuin elokuvasta jo sen nimen takia ja eräänä vapaapäivänä kävinkin ostamassa pizzaa ja pistin Pizza Movien pyörimään.

Uudenlainen huume tekee kahden collegepojan pizzanhakureissusta villin seikkailun.

Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Gaten Matarazzo ja aiemmin lähinnä äänirooleja muun muassa Netflixin Jurassic World: Liitukauden leirissä (Jurassic World: Camp Cretaceous - 2020-2022) tehnyt Sean Giambrone näyttelevät Jackia ja Montgomeryä, kahta collegepoikaa, jotka eivät todellakaan ole kampuksen suosituimpia tyyppejä. Kaksikko on jatkuvasti kiusaamisen kohteena, heitä ei kutsuta tapahtumiin ja opettajatkin vaikuttavat pitävän heitä luusereina. Kaikki kuitenkin muuttuu eräänä iltana, kun he löytävät uudenlaisia huumeita, jotka pistävät pääkopat todella sekaisin. Matarazzo ja Giambrone heittäytyvät hyvällä antaumuksella rooliensa pyöritettäväksi ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti, jotta he tuntuvat uskottavilta pitkäaikaisina ystävyksinä. Jack on kuitenkin määräilyssään hahmona hitusen ärsyttävä, kun taas vässykkää Montgomeryä käy lähinnä sääliksi.

     Elokuvassa nähdään myös Marcus Scribner kaksikkoa kiusaavana Loganina ja Lulu Wilson hänen kanssa pyörivänä Lizzynä, Peyton Elizabeth Lee Montgomeryn ihastuksenkohteena Ashleyna, Jack Martin opiskelija-asuntolassa tiukkaa jöötä pitävänä Blakena ja Caleb Hearon vasta 30-vuotiaana collegen aloittaneena Sidneynä. Lisäksi Daniel "Harry Potter" Radcliffe kuullaan Montgomeryn Lysander-lemmikkiperhosen äänenä ja Bobby Moynihan kuljetusrobotti Snackatronina. Sivunäyttelijätkin ovat täysillä rooleissaan mukana ja vaikka yksikään ei huimaa tässä näyttelijätaidoillaan, kaikki puhaltavat sopivasti yhteen hiileen ja pitävät energiatasot korkeina.

Kuten elokuvan juonikuvauksesta tai kenties jo ihan pelkästä nimestä voi päätellä, Pizza Movie on tapaus, jota ei kannata ryhtyä katsomaan erityisen ryppyotsaisena. Muistatteko sen 21 Jump Street -elokuvan (2012) osion, jossa päähenkilöt joutuvat kokeilemaan uudenlaista huumetta ja päätyvät siitä tripille, johon kuuluu erilaisia, toinen toistaan villimpiä vaiheita? No Pizza Movie periaatteessa venyttää tuon idean kokonaiseksi leffaksi, samalla kun se on myös paljon velkaa muun muassa Superbadille (2007). Lopputuloksena on täysin pöljä komedia, joka todennäköisesti jakaa katsojiaan kahtia. Toiset mieltävät menon hauskaksi, toiset taas pitävät leffaa vain typeränä.

Itse viihdyin passelisti Pizza Movien parissa, vaikkei se olekaan esikuviensa veroinen tapaus. Tripin eri vaiheet ovat veikeän erilaisia ja mielikuvituksellisia, eikä leffasta todellakaan puutu sekopäisyyttä. Elokuva sai minut muutamankin kerran nauramaan kunnolla ääneen. Lisäksi leffa on myös sopivan pituinen, eikä tätä menoa jaksaisikaan puoltatoista tuntia kauempaa. Jo nyt elokuvan loppuhuipennus alkoi päättömyydessään jo hieman uuvuttaa, vaikka siitäkin löytyy hupaisat juttunsa. Jos siis kaipaat leffailtaan jotain täysin pöhköä hömppää, niin osta tai tee itse pizzaa ja katso Pizza Movie... jossa tosin ei nimestä huolimatta ihan hirveästi pizzoja nähdä. Odotan mielenkiinnolla näkeväni, muodostuuko leffasta vuosien varrella yksi tämän hetken nuorten suosikkikomedioista, samalla tavalla kuin esimerkiksi juuri Superbadille ja 21 Jump Streetille tapahtui minun sukupolveni kohdalla.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat Brian McElhaney ja Nick Kocher, jotka tunnetaan myös BriTANicK-duona. Kaksikon aiempiin töihin kuuluu lähinnä sketsivideoita muun muassa FunnyOrDielle ja CollegeHumorille. Pizza Movie on kuin isommalla rahalla tehty laajennus niille sketseille. Pääasiassa McElhaney ja Kocher suoriutuvat hyvin hommastaan ja heidän käsikirjoituksestaan löytyy joitain nokkeluuksia metatasojen kautta. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja tehosteet ovat tarkoituksellisen käppäiset. Valoilla ja väreillä demonstroidaan hyvin huumeiden vaikutusta ja seuraavan vaiheen alkamista. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, vaikkei Leo Birenbergin ja Zach Robinsonin säveltämistä musiikeista jääkään juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pizza Movie, Yhdysvallat, 2026, All Things Comedy, American High, LD Entertainment

Siepattu tyttö (Girl Taken - 2026) - sarja-arvostelu

SIEPATTU TYTTÖ

GIRL TAKEN

Luoja: David Turpin

Näyttelijät: Tallulah Evans, Delphi Evans, Alfie Allen, Jill Halfpenny, Vikash Bhai, Levi Brown, Niamh Walsh, Victoria Ekanoye ja Kiran Krishnakumar

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 46 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Girl Taken, eli suomalaisittain Siepattu tyttö perustuu Hollie Overtonin kirjaan Baby Doll vuodelta 2016. Clapperboard Studios hankki kirjan filmatisointioikeudet ja teki diilin Paramount+:n kanssa levityksestä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 Espanjassa ja Isossa-Britanniassa Siepattu tyttö julkaistiin jo tammikuussa 2026. Suomeen sarja saapui kaksi kuukautta myöhemmin SkyShowtimen kautta. Itse kiinnostuin, kun huomasin Game of Thronesista (2011-2019) tutun Alfie Allenin tähdittävän uutta trilleriminisarjaa ja katsoinkin Siepatun tytön pian sen ilmestymisen jälkeen.

Riserin perheen elämä muuttuu painajaiseksi, kun paikallisen koulun opettaja sieppaa toisen perheen kaksossiskoista.

Tosielämänkin siskot Tallulah ja Delphi Evans näyttelevät Riserin siskoksia Lilyä ja Abbya. Lily on kapinaluonteinen, viettäen iltansa mieluummin kavereiden kanssa hengailemalla ja päihteitä kokeilemalla. Abby sen sijaan on kirjojensa pariin vetäytyvä hissukka. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Lilyn sieppaa heidän opettajansa, Abbyn ihastuksenkohde Rick Hansen, jota näyttelee Alfie Allen. Evansit ovat kummatkin mainioita osissaan, tulkiten hienosti hahmojensa muuttumista hirveän tilanteen alkaessa. Hyvä on myös Allen, vaikka aluksi en ollut täysin vakuuttunut, että hän olisi mikään hurmuri, jollaisena osa oppilaista häntä pitää. Allen osaa kuitenkin onnistuneesti vaihdella skarpin ja mukavan opettajan ja karmivan ihmislieron välillä. Kun Rick paljastaa, mihin onkaan todellisuudessa kykeneväinen ja valmis, Allen osaa olla aidosti pelottava.

     Sarjassa nähdään myös Jill Halfpenny Lilyn ja Abbyn alkoholismiin taipuvana äitinä Evenä, Levi Brown Lilyn poikaystävänä Wesinä, Vikash Bhai katoamista tutkimaan ryhtyvänä rikosylikonstaapeli Tommynä, sekä Niamh Walsh Rickin vaimona Zoena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan. Halfpenny suoriutuu mainiosti vaativasta roolistaan yhtä tytärtä surevana ja samalla toista tytärtään laiminlyövänä äitinä ja Bhai on oiva valinta poliisiksi. Walsh taas esittää pätevästi Rickin sinisilmäistä vaimoa, joka jaksojen edetessä on selvästi myös omanlaisensa manipuloinnin uhri.

Siepattu tyttö nappasi minut heti koukkuunsa, enkä yhtään ihmettele, vaikka minisarjan kaikki kuusi noin tunnin mittaista jaksoa päätyisi tuijottamaan yhtä kyytiä saman illan aikana. Sarja esittelee hyvin hahmonsa, eikä aikaakaan, kun Rickin todelliset aikomukset käyvät selväksi ja jännitysnäytelmä käynnistyy. Kohtaukset Rickin salamajan kellarissa eivät suinkaan ole sieltä helpoimmasta päästä, vaan epämukava, suorastaan ahdistava ilmapiiri puskee teatterin ruudusta ulos ja ympäröi katsojan. On myös erittäin kiinnostavaa seurata muiden hahmojen reaktioita tilanteeseen ja yhä vain epätoivoisemmaksi muuttuvaa etsintäyritystä, kun päivät muuttuvat viikoiksi... sitten kuukausiksi... ja lopulta jopa vuosiksi.

Kuusi jaksoa on lopulta kenties turhan lyhyt mitta sarjalle, sillä etenkin ensimmäiset pari jaksoa saisi helposti venytettyä useammaksi, aikamoisen aikahyppelyn takia. Sarjan toinen puolisko on eri tavalla kiinnostava ja menemättä sen enempää spoilereihin, totean vain, että jälleen hahmojen reaktiot tilanteeseen ja poliisien tutkimukset pitävät mielenkiintoa tehokkaasti yllä. Muuten vahvan trillerin ainoa kömmähdys mielestäni on kuitenkin sen finaalijakso tiettyine ratkaisuneen. Sen lisäksi, että jaksosta löytyy kummallisia ja epäuskottavia vetoja, tuntuu siltä kuin jaksot olisivat yhä vain voimakkaammin johdatelleet katsojia tiettyyn paljastukseen, mutta lopulta ratkaisu onkin huomattavasti laiskempi. Heikohkostakin päätöksestä huolimatta mielsin Siepatun tytön erittäin hyväksi jännityssarjaksi vangitsevan tarinan, hyvien näyttelijöiden ja väkevästi rakennetun ilmapiirin ansiosta.

Sarjan ohjauksesta vastaavat Laura Way ja Bindu De Stoppani, jotka tekevät oivaa työtä näyttelijöiden ja tunnelman parissa, samalla kun David Turpinin johtama käsikirjoitustiimi kuljettaa kertomusta kiinnostavasti eteenpäin, vaikka alkupäätä olisikin voinut hieman laajentaa ja loppusuoraa miettiä uusiksi. Teknisesti Siepattu tyttö on pääasiassa toimiva, vaikka osaa katsojista voi häiritä, että Ison-Britannian sijaan sarja on kuvattu Espanjassa, minkä huomaa toisinaan arkkitehtuurista. Kameratyöskentely itsessään on kuitenkin oivallista, lavasteet mainiot, puvustus pätevää ja maskeeraajat tekevät Lilystä onnistuneesti koko ajan riutuneemman näköisen. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Andrew Simon McAllisterin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

Girl Taken, Iso-Britannia, 2026, Clapperboard Studios