Greenland 2: Migration (2026) - elokuva-arvostelu

GREENLAND 2: MIGRATION

Ohjaus: Ric Roman Waugh

Näyttelijät: Gerard Butler, Morena Baccarin, Roman Griffin Davis, Amber Rose Revah, Trond Fausa Aurvåg, William Abadie, Nelia Valery Da Costa, Ken Nwosu, Sophie Thompson, Tommie Earl Jenkins, Gina Gangar ja Nathan Wiley

Genre: jännitys, draama

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Ric Roman Waugh'n ohjaama katastrofielokuva Greenland (2020) oli tarpeeksi iso menestys kotijulkaisunsa myötä, että sille päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Greenland 2: Migration saapuu elokuvateattereihin myös Suomessa. Itse mielsin ensimmäisen Greenlandin kelpo katastrofileffaksi, mutta yllätyin, kun luin sen saavan jatkoa, sillä en kokenut elokuvan tarvitsevan sellaista. Maailmalta kantautunut vaisu vastaanotto ei juuri saanut minua innostumaan, mutta kävin silti ihan uteliaana katsomassa Greenland 2: Migrationin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

On kulunut viisi vuotta siitä, kun Clarke-komeetta iskeytyi maahan. Grönlannissa sijaitsevan bunkkerin tuhoutuessa mannerlaattojen liikkumisen myötä, Garrityn perheen täytyy suunnata kohti Etelä-Ranskaa, missä sijaitsevan kraatterin uskotaan olevan uuden elämän alkupiste.

Gerard Butler ja Morena Baccarin palaavat rooleihinsa John ja Allison Garrityksi, kun taas heidän poikanaan Nathanina nähdään tällä kertaa Jojo Rabbitista (2019) tuttu Roman Griffin Davis. Ensimmäisen Greenland-elokuvan aikana Garrityt onnistuivat matkaamaan tuhoutuvan maailman läpi Grönlantiin ja siellä sijaitsevaan turvabunkkeriin. Nyt viisi vuotta myöhemmin perhe on asettunut aloilleen. John on yksi uskaliaista, jotka nousevat maan pinnalle etsimään hyödyllisiä tarvikkeita, kun taas Allison on päässyt osaksi neuvostoa, joka päättää bunkkerin asioista. Paniikki tosin alkaa taas, kun mannerlaattojen liikkuminen tuhoaa bunkkerin ja pistää perheen jälleen tien päälle. Butler ja Baccarin suoriutuvat toistamiseen menevästi osistaan ja Davis on passeli valinta nyt teini-ikäiseksi Nathaniksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Amber Rose Revah ja Trond Fausa Aurvåg bunkkerissa eläneinä ja Garrityjen matkaan lähtevinä tohtori Aminana ja Adam Shaw'na, sekä muun muassa Ken Nwosu, William Abadie ja Nelia Valery Da Costa ihmisinä, joihin perhe matkansa varrella törmää. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta heidän hahmonsa jäävät aika yhdentekeviksi.

Maailmanlopputarinoita on kerrottu ja nähty jo pitkään, mutta minusta tuntuu, että tällaisten tuhojen jälkiseuraamuksia on alettu esittämään vasta viime aikoina. Sarjoissa, kuten Siilossa (Silo - 2023-), Falloutissa (2024-) ja Paradisessa (2025-) on nähty erilaisten syiden takia tuhoutunut planeettamme, missä ihmiskunnan rippeet ovat selvinneet maanalaisissa bunkkereissa ja nousevat selvittämään, voiko maan pinnalla jälleen elää. Tästä on kyse myös Greenland 2: Migrationissa. Kun turvapaikaksi luultu Grönlanti osoittautuukin pettymykseksi, on aika löytää uusi toivo tulevaisuudelle jostain muualta.

Kun elokuva on hetkensä kerrannut elokuvien välissä tapahtunutta, se pistää aika nopeasti Garrityt takaisin vaaralliselle matkalle. Tekijät ovat keksineet ties mitä vastoinkäymisiä hyökyaalloista laskeumamyrskyihin ja ryöstelevistä ihmisistä hurjiin rotkoihin, joiden ylittämiskohtaus tekee takuulla pahaa korkean paikan kammoisille. Periaatteessa jännittävä reissu kuitenkin vesittyy hieman sillä, mikä kiire tekijöillä on viskata hahmoja skenaariosta toiseen. Potentiaalisesti tiivistunnelmaiset kohtaukset lähes juostaan läpi ja ne tuntuvat enemmän hahmojen matkaa hetkellisesti viivästyttäviltä häiriötekijöiltä kuin todellisilta hengenvaarallisilta tilanteilta. Matkan varrella kohdattuja hahmoja esitellään ja tapetaan niin nopeaan tahtiin, että nämä kuolematkin hoidetaan pois alta olankohautuksella. Greenland 2: Migrationissa olisi ainesta parempaan, mutta tällaisenaan se jää lähinnä aika keskinkertaiseksi tapaukseksi. Kenties tämäkin olisi toiminut paremmin sarjaformaatissa kuten aiemmin mainitsemani teokset.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Ric Roman Waugh, joka rakentaa ilmapiiriä kelvollisesti. Chris Sparlingin ja Mitchell LaFortunen työstämä käsikirjoitus jää kiinnostavista skenaarioista huolimatta aika pinnalliseksi ja vaisuksi, mitä ei auta leffan saksittu leikkaustapa. Greenland 2: Migration on kuitenkin ihan toimivasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät päteviltä. Tietokonetehosteet toimivat vakuuttavasti, etenkin taustalle loihditut tuhoutuneet kaupunkienrippeet. Äänimaailma rymisee hyvin, David Buckleyn säveltämien musiikkien säestäessä matkaa eri tilanteisiin passelisti sopien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Greenland 2: Migration, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Anton, CineMachine Media Works, G-BASE, STX Entertainment, Thunder Road Pictures

Nykyaika (Modern Times - 1936) - elokuva-arvostelu

NYKYAIKA

MODERN TIMES

Ohjaus: Charlie Chaplin

Näyttelijät: Charlie Chaplin, Paulette Goddard, Henry Bergman, Stanley Sandford, Chester Conklin, Al Ernest Garcia, Stanley Blystone, Richard Alexander, Murdock MacQuarrie ja Cecil Reynolds

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: S

Modern Times, eli suomalaisittain Nykyaika on Charlie Chaplinin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama, tähdittämä, leikkaama ja säveltämä elokuva. Markkinoidessaan elokuvaansa Kaupungin valoja (City Lights - 1931) Euroopassa, Chaplin näki suuren laman vaikutukset tavallisissa ihmisissä, sekä modernisaation haitat työllisyydessä. Keskusteltuaan Mahatma Gandhin kanssa aiheesta, Chaplin alkoi kynäillä elokuvaa modernisaatiosta. Pelätessään, että hänen mykkäelokuvansa olivat menettäneet suuren yleisön kiinnostuksen äänielokuvien synnyn myötä, Chaplin aikoi aluksi tehdä leffasta ensimmäisen puhe-elokuvansa. Hän kuitenkin koki lopulta, että hänen Kulkuri-hahmonsa menettäisi universaalin viehätyksensä, jos tämä alkaisi puhua englantia, joten hän päätti poistaa suuren osan elokuvan puhutuista repliikeistä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1934 ja lopulta Nykyaika sai maailmanensi-iltansa 5. helmikuuta 1936 - tasan 90 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka sai poliittisuudellaan aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Nykyaika oli myös yksi ensimmäisistä elokuvista, jonka Yhdysvaltain Kongressin kirjasto valitsi Kansalliseen elokuvaluetteloonsa yhtenä Amerikan tärkeimmistä elokuvista. Itse katsoin Nykyajan ensi kertaa vuonna 2020, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Pidin elokuvasta paljon ja kun huomasin sen täyttävän tänä vuonna 90 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kulkuri kokeilee onneaan eri työpaikoilla, samalla kun hän yrittää auttaa orvoksi jäänyttä köyhää nuorta naista, johon mies rakastuu heti ensisilmäyksellä.

Nykyajassa Charlie Chaplin nähtiin viimeistä kertaa ikonisimmassa roolissaan Kulkurina - hahmona, jota mies esitti ensimmäisen kerran vuonna 1914. Kulkuri on vanha tuttu hupsu itsensä; hyvää tarkoittava ja rakkautta kaipaava sympaattinen mies, joka ei kuitenkaan ole järin hyvä missään ja aiheutuukin vähän väliä ongelmiin muun muassa lain kanssa, usein väärinkäsityksen takia. Kulkuri on aina yhtä tykättävä heppu, pitkälti Chaplinin aina yhtä valloittavan roolisuorituksen takia. Mies on täysin elementissään Nykyajassa, heittäytyen täysillä roolinsa vietäväksi ja pistäessään itseään likoon milloin minkäkin hauskan tilanteen vuoksi. Miehen komediallinen ajoitus hakee vertaistaan ja leffa on jälleen yksi osoitus siitä, miksi Chaplin oli mykkäajan kuningas.

     Elokuvassa nähdään myös Paulette Goddard vastikään orvoksi jääneenä nuorena naisena, jolla ei ole rahaa ruokaan ja varastaessaan leipää hän törmää Kulkuriin, joka rakastuu neitoon välittömästi, Stanley "Tiny" Sandford Kulkurin kollegana tehtaalla, joka ei voi sietää omituisen pienen miehen oikkuja, Al Ernest Garcia tehtaan johtajana, Edward LeSaint seriffi Coulerina, Chester Conklin mekaanikkona, Murdock MacQuarrie keksijä Billowsina, sekä Henry Bergman kahvilan pitäjänä. Muutkin näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, Goddardin omatessa täydellistä sinisilmäisyyttä, jolla hän saa niin Kulkurin kuin katsojan sympatiat ja avunannon puolelleen.

Nykyaika käynnistyy fantastisella metaforalla: kuvalla lampaista, joka muovautuu miehiksi menossa töihin tehtaalle, osaksi koneistoa, joka palvelee kaikkia muita kuin heitä. Jo ensimmäisessä kuvassa Chaplin näyttää, mitä mieltä hän on maailman menosta, eikä ihme, että aiemmin lähinnä kivoja romanttisia ja hauskoja elokuvia tehneen Chaplinin ensimmäinen poliittinen työ pisti hänet oikeiston silmissä potentiaalisten kommunistien listalle, samalla kun vasemmisto ylisti miestä liberaalina edelläkävijänä. Kaikki tämä selvästi vain lietsoi Chaplinia, joka päättikin pistää oikein kunnolla haisemaan natsivastaisessa Diktaattorissa (The Great Dictator - 1940) muutamaa vuotta myöhemmin.

Nykyaika on edelleen erinomainen teos, jonka ajankohtaisuus ei valitettavasti ole hävinnyt minnekään. Chaplinin tuohtumus modernisoitumista kohtaan on yhä ymmärrettävää, kun jälleen maailma on lipsahtanut siihen, että rikkaat yrittäjät rikastuvat ja vähävaraisten duunareiden ja työttömien olot kurjistuvat. Koneet korvaavat ihmisiä yhä vain enemmän tekoälyn myötä, enkä usko, että Chaplin olisi mielissään nykypäivän menosta. Jos Chaplin tekisi Nykyajan vuonna 2026, saisi se todennäköisesti hyvin samanlaisen reaktion. Toiset ylistäisivät sitä vahvana kannanottona modernista menosta, kun toiset taas haukkuisivat leffaa vihervasemmistolaiseksi wokepropagandaksi ja sen tekijää kommunistiksi.

Chaplinin kannanotto ei kuitenkaan ole mitään saarnaamista, vaan hän hoitaa yhteiskuntasatiirinsa itselleen ominaisen huumorin kautta. Luvassa on jälleen jos jonkinlaista kommellusta ja nykypäivän elokuvantekijöiden kuuluisi edelleen ottaa mallia Chaplinin fyysisen komedian nerokkuudesta. Kohtaukset, kuten alun sähellys tehtaalla, rullaluistelu kauppakeskuksessa, vankilasekoilu ja finaali kahvilassa, ovat toinen toistaan ikimuistoisempia, levittäen hymyn vähän väliä katsojan huulille ja tarjoten tasaisin väliajoin naurunhörähdyksiä. Chaplinille tuttuun tapaan Nykyajasta löytyy myös hempeän herkkää romanssia, mikä tuo toivon pilkahdusta kurjien oltavien keskelle. Kaikki tämä yhdistyy sulavasti puolentoista tunnin mittaiseksi ajatuksia herättäväksi hupipaketiksi, joka on ehdottomasti ansainnut asemansa ajattomana klassikkona.

Nykyaika on myös teknisesti pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja puvustus on oivallista. Tuon ajan tehostetiimi oli erityisen nokkela rullaluistelukohtauksessa, jossa hurjalta näyttävä pudotus onkin kekseliäs silmänkääntötemppu. Ääniä hyödynnetään Chaplinin elokuvaksi poikkeuksellisen paljon, mutta tuolloinkin yleensä osana jotain konetta, toimien samalla metaforana tuolloiselle muutokselle myös elokuvamaailmassa. Chaplin itse toimi myös elokuvan säveltäjänä. Hänen musiikkinsa ovat niin hupaisat kuin nätitkin ja onpa elokuvan rakkausmelodiasta muodostunut pohja Nat King Colen Smile-kappaleelle Syvä hymy -elokuvaa (Smile - 1975) varten. Nykyaikana moni tuntee biisin todennäköisimmin Joker-leffan (2019) kautta, osoittaen Chaplinin töiden vaikutuksen vuosikymmenten saatossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Modern Times, Yhdysvallat, 1936, Charles Chaplin Productions

Hind Rajabin ääni (Ṣawt Hind Rajab - 2025) - elokuva-arvostelu

HIND RAJABIN ÄÄNI

ṢAWT HIND RAJAB

Ohjaus: Kaouther Ben Hania

Näyttelijät: Motaz Malhees, Saja Kilani, Amer Hlehel ja Clara Khoury

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 12

Hind Rajabin ääni perustuu tositapahtumiin Gazan sodasta tammikuussa 2024. Dokumentaristi Kaouther Ben Hania oli kampanjoimassa elokuvaansa Neljää tytärtä (Les Filles d'Olfa - 2023) Oscareihin ja valmistautumassa pitkään suunnittelemansa leffan tekoon, kun hän kuuli Palestiinan Punaisen Puolikuun saaman puhelun apua pyytävältä gazalaistytöltä Hind Rami Iyad Rajabilta. Hania otti yhteyttä organisaatioon ja keskusteli niin heidän kuin Rajabin äidin kanssa halustaan kertoa tytön tarinan elokuvana. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja Hind Rajabin ääni sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla, missä elokuva sai lähes 24 minuutin aplodit, tehden uuden ennätyksen leffafestivaaleilla annettujen aplodien kestossa. Nyt Hind Rajabin ääni on saapunut Suomenkin teattereihin, parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden saattelemana ja itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa Hind Rajabin äänen heti sen ensi-iltapäivänä.

29. tammikuuta 2024. Palestiinan Punainen Puolikuu saa hätäpuhelun kuusivuotiaalta tytöltä, Hind Rajabilta, joka on jäänyt jumiin autoon, hänen perheensä yritettyä paeta Gazasta Israelin hyökkäystä.

Hind Rajabin ääni seuraa neljää Palestiinan Punainen Puolikuu -organisaation työntekijää, jotka yrittävät Gazan sodan käynnistyessä auttaa ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla, ohjaten esimerkiksi ambulansseja oikeisiin osoitteisiin. On Omar (Motaz Malhees), äkkipikainen mies, joka olisi valmis lähtemään itse ihmisten apuun mikäli muilla tahoilla kestää hetkenkään liian kauan. On Rana (Saja Kilani), rauhallinen nainen, jonka lempeä ääni rauhoittaa puhelimen toisessa päässä olevia. On Mahdi (Amer Hlehel), vuoroa johtava mies, joka haluaa hoitaa asiat oppikirjan mukaisesti, pelätessään seuraamuksia virheliikkeistä. Ja on Nisreen (Clara Khoury), pitkään hommaa tehnyt nainen, joka toimii järjen äänenä silloin, kun muu porukka alkaa kuormittua tilanteen voimakkaasta tunnelatauksesta. Malhees, Kilani, Hlehel ja Khoury ovat kaikki vakuuttavia rooleissaan ja tulkitsevat hyvin hahmojensa erilaisia persoonia. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan, jolloin jokainen heistä tuo oman osansa tämän työryhmän paikoitellen aika hajanaiseen dynamiikkaan. Itse Hind Rajab -tyttö on mukana vain puhelimesta kuultavana äänenä ja valokuvina, jotka ovat molemmat oikealta Hind Rajabilta.

Kävin tosiaan katsomassa Hind Rajabin äänen heti ensi-iltapäivänä, mutta minulta kesti useampi päivä, ennen kuin kykenin vihdoin kirjoittamaan siitä mitään. Miten arvostella elokuvaa, joka ei ole vain yksi elokuva muiden joukossa, vaan kenties koko alkuvuoden tärkein teos, mikä aivan jokaisen pitäisi käydä katsomassa - siitäkin huolimatta, että katselukokemus on kaikkea muuta kuin helppo? Jos Gazan sodan synkät realiteetit eivät ole vielä iskeneet, niin viimeistään Hind Rajabin epätoivoista puhelua kuunnellessa ymmärtää, mitä siellä onkaan ollut meneillään nyt jo useamman vuoden ajan.

Epätoivo onkin tunne, mikä on voimakkaasti läsnä elokuvassa, monella eri tapaa. Pienen tytön epätoivo, kun hän on ammuttujen sukulaistensa ympäröimänä autossa jumissa, samalla kun panssarivaunut ja sotilaat pyörivät lähistöllä. Tytön, joka ei ymmärrä mitä on meneillään, eikä ymmärrä miksei häntä tulla heti auttamaan. Palestiinan Punaisen Puolikuun nelikon epätoivo, kun heidän yrityksensä auttaa tyttöä junnaa paikoillaan, kun lupa pelastusoperaatioon pitäisi hoitaa useamman tahon kautta ja kriisin keskellä kaikki on jumissa. Ja katsojan epätoivo siitä, millaisessa maailmassa me oikein elämme. Hind Rajab on vain yksi ties kuinka monista lapsista, jotka ovat joutuneet tämän häikäilemättömän kansanmurhan uhreiksi.

On toisaalta hyvä, että Hind Rajabin ääni kestää vain puolitoista tuntia. Sen tunnelataus on niin pohjattoman murskaava, ettei sitä pystyisi katsoa paljoa kauemmin. Tunnelataus näkyy hahmoissakin ja vielä eri tavoilla. Hyvää antia on Omarin ja Mahdin välille syntyvä konflikti, kun Omar turhautuu Mahdin oppikirjamaiseen, Omarin silmissä kylmältä vaikuttavaan toimimiseen. Kumpaakin ymmärtää. Tekee myös tiukkaa katsoa Ranaa, joka yrittää parhaansa mukaan pitää kyyneleensä kurissa ja pitää Hind Rajab rauhallisena, kun minuutit alkavat hissuksiin muuttua tunniksi ja siitä seuraavaksi tunniksi, eikä avun lähettäminen tunnu olevan yhtään sen lähempänä.

Kaouther Ben Hanian työ niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana on vahvaa. Hänen dokumentintekijätaustansa näkyy lopputuloksesta ja hän yhdistelee onnistuneesti dramatisoitua elokuvaa oikeaan kuvamateriaaliin tuolta päivältä. Eräässä kohtauksessa yksi työntekijöistä kuvaa nelikkoa puhumassa puhelimessa Hind Rajabin kanssa ja näemme työntekijän puhelimen ruudulta ne tosielämän Omarin, Ranan, Mahdin ja Nisreenin, samalla kun sumeana taustalla näyttelijänelikko esittää olevansa kuvattavina. Myös puhelun aikana kuulemme välillä oikean nelikon ääniä, jotka sulautuvat takaisin näyttelijöihin. Hind Rajabin ääni on muutenkin teknisesti taitavasti tehty. Se on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänityöskentely oivallista Amine Bouhafan haikeita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ṣawt Hind Rajab, Tunisia, Ranska, 2025, Mime Films, Tanit Films, JW Films, RaeFilm Studios, Common Pictures, Film4, MBC Studios, MeMo Films, Plan B Entertainment, Sunnyland Film, WILLA, Watermelon Pictures

Palm Royale, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

PALM ROYALE - KAUSI 2

Luoja: Abe Sylvia

Näyttelijät: Kristen Wiig, Ricky Martin, Allison Janney, Josh Lucas, Leslie Bibb, Amber Chardae Robinson, Laura Dern, Kaia Gerber, Carol Burnett ja Jordan Bridges

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 51 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 12

Juliet McDanielin Mr. & Mrs. American Pie -kirjaan (2018) perustuva komediasarja Palm Royale nousi suosituksi, kun se ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä maaliskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Palm Royalen toinen kausi on esitetty loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta yllättävänkin paljon ja olen odottanut jatkoa positiivisin mielin. Ryhdyinkin katsomaan Palm Royalen kakkoskautta pian sen alkamisen jälkeen.

Palm Beachilla kuohuu katastrofaalisten juhlien jälkeen, Maryn yritettyä ampua presidentti Nixonin. Maxine ja kumppanit päätyvät salaisuuksien jäljille, jotka uhkaavat horjuuttaa koko Palm Royalen tasapainon lopullisesti.

Palm Royalen tutut hahmot tekevät paluun. Kristen Wiigin näyttelemä Maxine Dellacorte onnistui ujuttamaan itsensä osaksi Palm Beachin hienostorouvien eksklusiivista klubia, mutta hänen järjestämänsä juhlat osoittautuivat fiaskoksi, kun Mary (Julia Duffy) yritti ampua erityisvieraan, presidentti Richard Nixonin. Juonittelu ja stressi johtivat siihen, että Maxine on nyt Sunny Tidesin mielisairaalassa toipumassa kaikesta. Wiig on edelleen hyvässä vedossa roolissaan, joskin Maxine muuttuu tällä kaudella hitusen ärsyttävämmäksi, eikä hänen juonittelunsa ole yhtä nokkelaa.

     Muista tutuista myös Maxinen mies Douglas (Josh Lucas) ja tämän salarakas Mitzi (Kaia Gerber), Douglasin täti Norma (Carol Burnett) ja tästä huolehtiva Robert Diaz (Ricky Martin), hippi Linda Shaw (Laura Dern), hienostorouvien johtaja Evelyn Rollins (Allison Janney), tätä uskollisesti seuraava Dinah Donahue (Leslie Bibb), sekä FBI-agentiksi paljastunut Virginia (Amber Chardae Robinson) ovat menossa mukana. Osan hahmoista salaisuudet ovat paljastuneet ja osa piilottelee edelleen jotain. Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuu toistamiseen Janney, joka pitää yhä tasonsa arvonsa tuntevana Evelyninä. Monet muista näyttelijöistä taas ampuvat tällä kaudella yli, minkä lisäksi monet hahmot muuttuvat karikatyyreiksi itsestään.

Palm Royalen avauskausi oli mielestäni ilahduttava yllätys. Oli erittäin viihdyttävää ja mielenkiintoista seurata Maxinen ovelaa keplottelua osaksi seurapiirin kermaa. Hahmot olivat onnistuneesti kirjoitettuja ja heidän todelliset tunteensa toisiaan kohtaan tarjosivat hyvää herkkua. Selkäänpuukotukset oman edun tavoittelemiseksi pitivät koukussa läpi kymmenen jakson. Onkin suuri sääli todeta, että kakkoskaudesta ei voi sanoa samaa. Jos en näkisi samoja tuttuja nimiä listalla, voisin vaikka vannoa, että käsikirjoitustiimi olisi pistetty vaihtoon, sillä niin paljon löysempää teksti tällä kertaa on. Palm Royalen kakkoskausi rönsyilee sinne sun tänne, kadottaen punaisen langan vähän väliä ja tehden lopputuloksesta jopa raskaan seurattavan.

Kakkoskaudelta löytyy hetkensä ja ihan kiinnostavat lyhyemmät kuvionsa, mutta pääasiassa olin häkeltynyt siitä, millaista hektistä päättöminä kanoina ympäriinsä juoksemista kausi onkaan. Sekaan heitetään ties mitä mysteerejä, salamurhayrityksiä, oman kuoleman lavastamisia, salaisia agentteja, vielä salaisempia agentteja ja muuta. Kaikkea on hirveän paljon enemmän, mutta samalla kausi tuntuu tarjoavan vähemmän. Ja siinä, missä tarina ontuu, komediapuoli kompuroi vaivaannuttavasti. Ykköskausi oli erittäin lystikäs, kakkoskausi taas muistuttaa aivan liian pitkäksi venytettyä Saturday Night Live -sketsiä. On suuri sääli, että Palm Royalen taso tipahti näin roimasti. Innostukseni mahdollista kolmatta kautta kuoli kokonaan, enkä edes pistäisi vastaan, vaikka sarja lopetettaisiin tähän. Sarjan fanien onneksi kakkoskausi vie tarinasta niin paljon päätökseensä, että periaatteessa Maxinen ja muiden kertomus voitaisiinkin jättää tähän.

Sentään teknisiltä ansioiltaan Palm Royale pitää yhä kutinsa, joskin kaudella käytetyt tietokonetehosteet ja taustakankaan käyttö pistävät ikävästi silmään. Toinen tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat jälleen hienot ja puvustus erittäin tyylikästä. Erilaisilla maisemanvaihdoksilla näistä vastaavat tiimit pääsevät esittelemään taitojaan entistä enemmän. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeff Toynen säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Palm Royale, Yhdysvallat, Kanada, 2024-, Apple Studios, Boat Rocker Studios, Jaywalker Pictures, Mat Men, Platform One Media, Transportation Resources, Wyolah Films

Hamnet (2025) - elokuva-arvostelu

HAMNET

Ohjaus: Chloé Zhao

Näyttelijät: Jessie Buckley, Paul Mescal, Emily Watson, Joe Alwyn, Jacobi Jupe, Olivia Lynes, Justine Mitchell, David Wilmot, Bodhi Rae Breathnach, Freya Hannan-Mills, James Skinner, Elliot Baxter, Dainton Anderson, Louisa Harland ja Noah Jupe

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Hamnet perustuu Maggie O'Farrellin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Jo ennen kirjan julkaisua tuottaja Liza Marshall hankki sen filmatisointioikeudet ja kesäkuussa 2024 kuvaukset käynnistyivät. Hamnet sai maailmanensi-iltansa elokuussa 2025 Telluriden elokuvajuhlilla ja nyt, kahdeksan Oscar-ehdokkuuden (mm. paras elokuva, ohjaus ja naispääosa) siivittämänä elokuva on saapunut Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin jonkin toisen elokuvan yhteydessä. Elokuvan kahmimat palkintoehdokkuudet ovat vain kasvattaneet kiinnostustani ja kävinkin odottavaisin mielin katsomassa Hamnetin heti sen ensi-iltapäivänä.

1500-luvun puolivälin Englannissa parantaja Agnes rakastuu näytelmäkirjailija Williamiin. Kun pariskunta kohtaa hirveän tragedian, he käsittelevät suruaan voimakkaan eri tavoin.

Roolityöllään jo Golden Globen voittanut Jessie Buckley nähdään Agnes Hathawayna, pienessä kaupungissa asuvana, monien mielestä varsin outona naisena, joka uskoo erilaisiin metsänhenkiin ja niiden tarjoaviin parantaviin taikoihin. Paul Mescal taas näyttelee muuan William Shakespearea, joka on juuri aloittanut työt paikallisena latinanopettajana, eikä aikaakaan kun hahmot iskevät silmänsä toisiinsa. Buckley on ihan syystä ollut tämän palkintokauden ennakkosuosikki - niin täysillä ja tunteella hän roolistaan suoriutuu. Agnes on erilaisuudessaan tykättävä ja monelle varmasti myös samaistuttava hahmo. William jää tässä tarinassa enemmän sivuhenkilöksi ja pidin siitä, että elokuvalta kesti noin puolitoista tuntia, ennen kuin Shakespeare-nimeä edes lausutaan. Jo tällä tavalla on selvästi haluttu, ettei teatterimaailman tunnetuin kirjoittaja varasta valokeilaa. Mescalkin on oiva osassaan, joskin paljon vetäytyvämpänä persoonana kuin Agnes.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Emily Watson ja David Wilmot Williamin vanhempina Maryna ja Johnina, Justine Mitchell Agnesin äitipuolena Joanina ja Joe Alwyn Agnesin veljenä Bartholomew'na, sekä Bodhi Rae Breathnach, Olivia Lynes ja Jacobi Lupe Agnesin ja Williamin lapsina, Susannana, Judithina ja elokuvan nimikkohahmo Hamnetina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, Watsonin vähemmän yllättäen vakuuttaessa toisaalta tiukkana, mutta samalla kuitenkin rakastavana äitinä.

Hamnet osoittautui erittäin mainioksi draamaelokuvaksi ja mielenkiintoiseksi näkemykseksi siitä, miten yksi William Shakespearen tunnetuimmista näytelmistä, Hamlet sai alkunsa. On kiinnostavaa seurata Agnesin ja Williamin rakastumista ja kun heidän perheensä alkaa hissuksiin kasvamaan. Pieni kaupunki tuntuu kuitenkin rajoittavalta Williamin töitä ajatellen ja niinpä mies muuttaa Lontooseen, missä hänelle avautuu uralla isompia mahdollisuuksia, samalla kun Agnes jää pyörittämään lapsiarkea. Puolessa välissä tragedia kuitenkin iskee Shakespearen perheeseen ja loppuleffa onkin niin haikea kuin aika nättikin kuvaus surun käsittelystä eri tavoin.

Vaikka pidin Hamnetista alusta alkaen jo lahjakkaiden näyttelijöiden ansiosta, ei elokuva pitkään tehnyt sitä todellista vaikutusta. Pidin kyllä kaiken aikaa näkemästäni, mutta jokin leffassa jäi itselläni vajaaksi. Kunnes... sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva on koonnut salakavalasti aikamoista tunnelatausta, jolla isketään katsojaan viimeisen vartin aikana. Finaali liikutti minua yllättävänkin tehokkaasti. Se ei ollut vain surullinen, vaan se oli jollain tavalla puhdistava ja vapauttava. Ympäri salia kuului itkua, kun lopputekstit ilmestyivät ruutuun ja oli lähellä, ettei itselläkin vierähtänyt kyynel poskelle kaiken päätteeksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Chloé Zhao, jonka edelliset leffat Nomadland (2020) ja Eternals (2021) jättivät minut hieman kylmäksi. Hamnetissa Zhao kuitenkin teki minuun lopulta vaikutuksen, vaikkei elokuva kokonaisuutena ollutkaan mielestäni niin hieno kuin millaiseksi moni muu sitä ylistää. Zhaon ja Hamnet-kirjan kirjoittaneen Maggie O'Farrellin työstämä käsikirjoitus on mainio ja teksti onnistuu hyppimään varsin sulavasti ajassa useitakin vuosia, ilman että lopputulos tuntuu kiirehdityltä. Leffa on myös todella taitavasti kuvattu ja mukaan on saatu muutamia otoksia, jotka melkeinpä tekisi mieli kehystää seinälle. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Max Richterin nätisti maalailevia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hamnet, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2025, Focus Features, Hera Pictures, Neal Street Productions, Amblin Entertainment, Book of Shadows

28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli (28 Years Later: The Bone Temple - 2026) - elokuva-arvostelu

28 VUOTTA MYÖHEMMIN: LUUTEMPPELI

28 YEARS LATER: THE BONE TEMPLE

Ohjaus: Nia DaCosta

Näyttelijät: Alfie Williams, Ralph Fiennes, Jack O'Connell, Erin Kellyman, Chi Lewis-Parry, Emma Laird, Sam Locke, Mirren Mack, Robert Rhodes, Ghazi Al Ruffai, Maura Bird, Louis Ashbourne Serkis, David Sterne, Connor Newall, Maiya Eastmond ja Cillian Murphy

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Danny Boylen ohjaama ja Alex Garlandin käsikirjoittama kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007) oli hitti, mutta kolmannen osan teko jäi jumiin moneksi vuodeksi. Vasta vuonna 2022 Boyle ja Garland paljastivat työstävänsä uutta trilogiaa aiheen tiimoilta. Toisen osan ohjaajaksi palkattiin kuitenkin Nia DaCosta, jonka ideoista kaksikko innoistui. Trilogian avauselokuva 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later) kuvattiin kesällä 2024 ja se sai ensi-iltansa kesäkuussa 2025. Toisen osan kuvaukset käynnistyivät heti edeltäjänsä perään syksyllä 2024 ja nyt 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on saapunut Suomenkin elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä 28 vuotta myöhemmin -elokuvasta, mutta sen lopetus sai minut jännittämään jatko-osan puolesta. Maailmalta kantautuneet kehut ovat kuitenkin laskeneet skeptisyyttäni ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa 28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin heti sen ensi-iltapäivänä.

Samalla kun Spike joutuu osaksi sir-lordi Jimmy Crystalin sekopäistä jengiä, tohtori Ian Kelson tekee löydön, joka voisi mullistaa kaiken.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin hahmokattaus koostuu pitkälti tutuista tyypeistä edellisestä elokuvasta. Nuori Alfie Williams jatkaa roolissaan Spike-poikana, joka päätti jättää turvallisen saaren ja selviytyä tartunnan saaneiden täyttämällä mantereella. Edellisleffan lopuksi Alfie kohtasi Jack O'Connellin näyttelemän sir-lordi Jimmy Crystalin ja tämän jengin, eli sormet, joihin kuuluu Jimmy (Erin Kellyman), Jimmy (Emma Laird), Jimmy (Sam Locke), Jimmy (Robert Rhodes), Jimmy (Ghazi Al Ruffai), Jimmy (Maura Bird) ja Jimmy (Connor Newall). Jos jostain en ensimmäisessä 28 vuotta myöhemmin -elokuvassa pitänyt, niin Jimmyjen esittelykohtauksesta, missä nämä wannabe-gangstaräppäreiksi pukeutuneet sekopäät pomppivat ja tappelivat kuin mitkäkin Power Rangerit, samalla kun Teletappien (Teletubbies - 1997-2001) tunnari soi taustalla. Kohtaus sai minut voivottelemaan, että pitääkö seuraava leffa viettää näiden tyyppien kanssa, mutta onneksi Luutemppelissä sir-lordi Jimmy ja hänen Jimmynsä toimivat paljon paremmin. Sinnersistäkin (2025) tuttu O'Connell on jopa aika hyytävä itseään Saatanasta seuraavana pitävänä joukon johtajana ja muutkin poppoosta ovat arvaamattomuudessaan uhkaavia. Williams on yhä hyvä osassaan, joskin Spike jää tällä kertaa aika taka-alalle.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Ralph Fiennes luutemppelissä asuvana tohtori Ian Kelsonina, joka on hoksannut omituisen piirteen tartunnan saaneesta alfasta, Samsonista (Chi Lewis-Parry). Fiennes on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa, päästen tässä leffassa revittelemään suorastaan hurjalla antaumuksella.

28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli jatkaa suoraan siitä, mihin edellisessä elokuvassa jäätiin, mikä onkin kiinnostavaa jo sen takia, että yleensä tässä elokuvasarjassa seuraava leffa esittelee uudet hahmot, joita seurata tämän maailmanloppuskenaarion keskellä. Pääasiassa elokuva seuraa kahta tarinakaarta, Spiken päätymistä Jimmyjen riveihin ja tohtori Kelsonin yritystä bondata rauhoittavia sisältäviin nuoliin koukkuun jääneen Samsonin kanssa, kunnes loppupäässä nämä kuviot yhdistyvät erittäin mainiolla tavalla. Nämä kaksi puolta leffasta tukevat hyvin toisiaan, Jimmyjen rellestäessä äänekkäästi ja Kelsonin työskennellessä rauhallisesti, tarjoten tarvittavia suvantohetkiä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa tarinallisesti siitä, mihin viimeksi jäätiin, se jatkaa myös tasonsa puolesta onnistuneesti edellisosan jalanjäljissä, enkä osaa edes sanoa, kummasta näistä 28 vuotta myöhemmin -leffoista pidän enemmän. Erityisen pelottavaksi Luutemppeliä ei voi kutsua, vaikka mukaan mahtuu muutama tiivistunnelmainen kohtaus. Se on silti varsin verinen ja paikoin häikäilemättömän julma. Samalla leffa on aika hauska - toisinaan kierolla tavalla - ja jopa hämmentävällä tavalla nätti. Kelsonin ja Samsonin välille muodostuva erikoinen ystävyys kummastuttaa aluksi, mutta levittää hissuksiin hymyä katsojan huulille. Kuten edeltäjänsä, 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli rikkoo rajoja siinä, mitä "zombi"elokuvissa on hyväksyttävää tehdä. Ja toisin kuin edeltäjänsä, tällä kertaa innostuin siitä, mihin elokuva jää ja todella toivon, että tämän uuden trilogian päätösosan kimppuun päästäisiin mahdollisimman pian.

Elokuvaa ei tosiaan ole ohjannut Danny Boyle, vaan Nia DaCosta, joka on aiemmin tehnyt yllättävän toimivan Candyman-leffan (2021), sekä keskinkertaisen supersankariraina The Marvelsin (2023). Luutemppelissä DaCosta onnistuu hyvin. Hän rakentaa ilmapiiriä mainiosti, eikä sitä varsinaista kauhua jää toisaalta edes kaipaamaan. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Alex Garland, joka kuljettaa kertomusta hyvin eteenpäin ja erittäin kiinnostaville poluille. 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on myös teknisesti pätevä, vaikkei siitä löydy samanlaista audiovisuaalista kikkailua kuin edeltäjästään. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Leffa vietetään pääasiassa tutuissa metsämaisemissa ja lavasteissa, jotka näyttävät edelleen mainioilta. Etenkin itse luutemppeli on yhä jylhä ilmestys. Puvustus on oivallista, maskeeraukset rujoja ja efektitkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Hildur Guðnadóttirin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi. Musiikkipuolella parhaiten mieleen jää kuitenkin Iron Maidenin The Number of the Beast, mikä pärähtää soimaan leffan muutenkin parhaassa kohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

28 Years Later: The Bone Temple, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, TSG Entertainment, DNA Films, Decibel Films, Québec Production Services Tax Credit

Amadeus (2025) - sarja-arvostelu

AMADEUS

Luoja: Joe Barton

Näyttelijät: Will Sharpe, Paul Bettany, Gabrielle Creevy, Rory Kinnear, Jessica Alexander, Jonathan Aris, Olivia-Mai Barrett, Lucy Chou, Nancy Farino, Anastasia Martin, Ényì Okoronkwo, Jyuddah Jaymes ja Jack Farthing

Genre: historia, draama

Jaksomäärä: 5

Jakson kesto: 43 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 14

Amadeus perustuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka pohjautuu säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin elämään ja kuolemaan. Näytelmä oli jo aiemmin kääntynyt elokuvaksi Amadeus vuonna 1984, joka voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Vuonna 2022 Two Cities Television -yhtiö ilmoitti työstävänsä Sky Atlanticille televisiosarjasovitusta näytelmän pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa Amadeus-sarja julkaistiin jo joulukuussa 2025, mutta vasta nyt sarja on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin, kun huomasin uuden Amadeuksen olevan tulossa ja ryhdyinkin uteliaana katsomaan sarjaa.

Nuori Wolfgang Amadeus Mozart saapuu Itävaltaan vuonna 1781 ja pian hänen musiikilliset lahjansa ihastuttavat kaikki palvelijoista itse keisariin. Siis kaikki paitsi keisarin hovisäveltäjä Antonio Salierin, jonka kateus Mozartia kohtaan muuttuu murhanhimoiseksi katkeruudeksi.

Nimikkoroolissa Wolfgang Amadeus Mozartina nähdään Will Sharpe, joka on nähty esimerkiksi The White Lotus -sarjan (2021-) toisella tuotantokaudella. Aiemmin lähinnä sivurooleihin tyytynyt Sharpe pääsee ensi kertaa kunnolla esille ja hän onkin jopa yllättävän vakuuttava roolissaan. Hän tulkitsee erittäin hyvin nuoren Mozartin ylimielistä asennetta, sekä ehtaa paloa musiikkia kohtaan. Mozart ei syyttä noussut yhdeksi kaikkien aikojen kuuluisimmista säveltäjistä, mutta ainakin tarinan mukaan superlahjakkuudella nousi nopeasti pissa päähän. Mozart muuttuu ihmisenä kaiken aikaa inhottavammaksi muita kohtaan, mutta samalla hänen tarinansa tuntuu traagiselta, etenkin kun hän ei meinannut koskaan saada tiukan isänsä Leopoldin (Jonathan Aris) hyväksyntää.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Rory Kinnear Itävallan tuolloisena keisarina Joosef II:na, Paul Bettany keisarin hovisäveltäjä Antonio Salierina, Ényì Okoronkwo sanoittaja Lorenzo Da Pontena, sekä Lucy Cohu Mozartin majoittavana rouva Weberinä ja Gabrielle Creevy tämän Constanze-tyttärenä, johon Mozart iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan - erityisesti Bettany Salierina, jonka maailma murenee sillä sekunnilla, kun Mozart soittaa ensi kertaa keisarin edessä. Salieri on ihan yhtä merkittävässä roolissa kuin Mozart, ajoittain kenties jopa näkyvämmin esillä, kerrotaanhan koko tarina kuolevan Salierin muistelun kautta. Bettany vain paranee sarjan edetessä, hänen roolihahmonsa katkeruuden kasvaessa murhanhimoksi.

Kun kuulin, että Mozartista olisi tulossa uusi elämäkerta-adaptaatio, tällä kertaa televisiosarjan muodossa, olin kiinnostunut näkemään lopputuloksen. Sillä vaikka vuoden 1984 Amadeus-elokuva onkin erinomainen teos, se kertoo tarinan Salierin vinkkelistä ja toivoin uuden sarjan nostavan itse Amadeuksen oman tarinansa kertojaksi. Harmillisesti uusi Amadeus-sarja on tosiaan tehty saman näytelmän pohjalta kuin 42 vuoden takainen elokuva, jättäen Salierin jälleen tarinan mustasukkaiseksi kertojaksi. Jos Oscar-voittajaelokuva on jäänyt näkemättä, uusi sarja voi tarjota paljonkin, mutta omalla kohdallani sarja jäi hyvistä näyttelijätöistä huolimatta aika vaisuksi tulkinnaksi.

Amadeus koostuu vain viidestä vajaan tunnin mittaisesta jaksosta, jotka kuvaavat samaan aikaan niin Mozartin nousua ja takaiskujen myötä vajoamista synkkyyksiin, sekä Salierin yritystä tuhota nuorukaisen ura ja nousta itse takaisin huipulle. Vaikka näyttelijät ovatkin osissaan hyviä, tämä konflikti tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Myös muutkaan draamankaaret eivät pääse sillä lailla lentoon kuin voisi toivoa. Jos sarja olisi ollut rohkeammin oma juttunsa ja kertonut tarinan Mozartin vinkkelistä, se olisi voinut päästä kaivamaan syvemmältä, mutta nyt Amadeus-sarjan kohtalona on jäädä siksi ihan kivaksi, mutta välittömästi unohdettavaksi versioksi, joka kalpenee elokuvan rinnalla oikeastaan kaikin mahdollisin tavoin.

Sarjan ohjaajakaksikko Julian Farino ja Alice Seabright tekevät kelvollista työtä tunnelman kanssa, samalla kun käsikirjoittaja Joe Barton kompastelee ajoittain. Näyttelijätöiden jälkeen parasta Amadeuksessa on sen audiovisuaalinen toteutus. Sarja on pätevästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat kertakaikkisen upeat ja olen yllättynyt, jos niitä ei noteerata tulevassa Emmy-gaalassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Mozartin huikeat musiikit säestävät menoa tietty täydellisesti. Oopperakohtauksissa iho saattaa nousta kananlihalle ihan vain näiden mestarillisten sävellysten ansiosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Amadeus, Iso-Britannia, 2025, Two Cities Television Ltd., SKY Studios