Arvostelu: Avengers: Endgame (2019)

AVENGERS: ENDGAME

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Evans, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Mark Ruffalo, Jeremy Renner, Paul Rudd, Karen Gillan, Don Cheadle, Bradley Cooper, Brie Larson, Gwyneth Paltrow, Danai Gurira, Benedict Wong ja Josh Brolin
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

"We're in the Endgame now."

Ensimmäistä Iron Mania (2008) tehdessään ohjaaja Jon Favreau, päätähti Robert Downey Jr. ja tuottaja Kevin Feige tuskin tiesivät, mihin elokuva tulisi johtamaan. Leffasta löytyi jo vihjeitä jostain ennennäkemättömästä - laajennetusta elokuvauniversumista, missä eri sankarit omista elokuvistaan yhdistäisivät välillä voimansa ja seikkailisivat toistensa filmeissä - mutta tuskin yhdenkään villeimmät unelmat uskalsivat mennä siihen pisteeseen asti, missä tämä Marvelin elokuvauniversumi on nyt. 11 vuotta ja 21 elokuvaa myöhemmin olemme päässeet kenties koko elokuvahistorian massiivisimman spektaakkelin äärelle, mitä kaikki nämä vuodet on rakennettu. Vuoden takainen Avengers: Infinity War (2018) oli lopun alku ja nyt Avengers: Endgame toimisi eräänlaisena päätöksenä monille asioille, vaikka Marvelin elokuvauniversumi jatkaisikin matkaansa sen jälkeen. On varmaan sanomattakin selvää, etten odottanut tältä vuodelta minkään muun leffan näkemistä niin paljon kuin tämän ja on varmaa, etten ole ainoa. Infinity War tuotti jo yli 2 miljardia dollaria, joten oli selvää, että Endgame olisi tämän vuoden elokuvatapaus maailmanlaajuisesti. Leffalle ei olisi tarvinnut edes tehdä trailereita ja se olisi silti myynyt elokuvasalit ympäri maailman täyteen monen viikon ajan. Jopa meidän Finnkinolla filmi teki ennätyksen ennakkomyynneissä! Kun elokuvan ensi-ilta alkoi oikeasti lähestyä, intoni ja jännitykseni alkoivat tosissaan kasvamaan, mitä ei yhtään auttanut, kun katsoin Avengers: Infinity Warin uudestaan pari päivää ennen tämän näkemistä. Kun ensi-iltapäivä vihdoin koitti, kävelin epäuskoisena ja sydän hakaten Finnkinon ihanaan IMAX-saliin katsomaan Avengers: Endgamen. Tämä arvostelu on mahdollisimman huolellisesti kirjoitettu, jottei se sisällä spoilereita tästä elokuvasta. Se on kuitenkin kirjoitettu sillä olettamuksella, että Marvelin elokuvauniversumin aiemmat filmit ovat tuttuja, sillä tätä leffaa varten täytyy olla katsottuna aika lailla kaikki saagan osat.

Thanoksen hävitettyä puolet maailmankaikkeuden väestöstä, jäljelle jääneet Kostajat yhdistävät voimansa lopulliseen taistoon hullua titaania vastaan.

Thanoksen napsautuksesta selvinneet hahmot tekevät paluun. Tony Stark eli Iron Man (Robert Downey Jr.) yrittää Nebula-kyborgin (Karen Gillan) kanssa keksiä keinon päästä takaisin Maahan. Maassa Steve Rogers eli Captain America (Chris Evans), ukkosenjumala Thor (Chris Hemsworth), vihreäksi Hulk-jätiksi muuttuva Bruce Banner (Mark Ruffalo), salamurhaaja-agentti Natasha Romanoff eli Black Widow (Scarlett Johansson), avaruuspesukarhu Rocket (äänenä Bradley Cooper) ja omaa rauta-asuaan kantava James Rhodes eli War Machine (Don Cheadle) kehittelevät suunnitelmaa kostoreissulleen ja yrittävät samalla selvitä ystäviensä kuolemien tuottamasta tuskasta. Etenkin Thorille isku oli kova ja hän syyttää itseään: miksi, voi miksi hän ei iskenyt päähän?! Hahmojen suru ja ikävä ovat kauheaa katsottavaa, mutta samalla se tekee kaikista paljon maanläheisempiä tapauksia. Siinä missä Avengers: Infinity War koki vaikeuksia tasapainotellessaan suuren hahmogallerian kanssa, Endgame onnistuu syventymään sankareihinsa täydellisesti.
     Nämä sankarit saavat tuekseen Infinity Warista puuttuneet jousiampuja Clint Bartonin eli Hawkeyen (Jeremy Renner) ja muurahaisen kokoon pienentyvän Scott Langin eli Ant-Manin (Paul Rudd), sekä vain kuukausi sitten oman elokuvansa saaneen Carol Danversin eli Captain Marvelin (Brie Larson). Heidänkin kohdalla on kauhea nähdä, millaisen reaktion napsautus aiheuttaa. Hawkeyesta saadaan kenties enemmän irti kuin koskaan aiemmin ja Ant-Man onnistuu kaiken surun keskellä murjaisemaan useammankin vitsin. Captain Marvelia hyödynnetään kuitenkin hieman kummallisesti. Larson itse asiassa kuvasi Endgamen kohtauksensa ennen Captain Marvel -leffan kuvauksia, mikä selittää, miksi hän on tässä vielä hieman pihalla hahmostaan. Muut näyttelijät kuitenkin suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Jotkut sankareiden näyttelijöistä tarjoavat parhaat suorituksensa näissä rooleissaan tässä leffassa.
     Josh Brolin tekee paluun julman Thanoksen rooliin ja pysyy yhä Marvel-saagan mahtavimpana roistona. Hahmoa kuitenkin käsitellään siinä mielessä eri tavalla kuin Avengers: Infinity Warissa, että tällä kertaa katsojana ei pysähdy miettimään, että onko hänellä sittenkin järkeä kauheissa tavoitteissaan, vaan tällä kertaa katsojana haluaa vain nähdä, kuinka Kostajat... noh, kostavat rakkaidensa puolesta ja repivät tämän violetin massamurhaajan palasiksi.

Avengers: Infinity War päättyi täydelliseen shokeeraamiseen, Thanoksen oikeasti onnistuessa tavoitteessaan ja hävittäessä puolet koko maailmankaikkeuden elävistä olennoista sormiensa napsautuksella. Katsoja ei voinut muuta kuin tuijottaa epäuskoisena, kun hahmot kuten Spider-Man (Tom Holland), Black Panther (Chadwick Boseman), Scarlet Witch (Elizabeth Olsen), Doctor Strange (Benedict Cumberbatch) ja Star-Lord (Chris Pratt) katosivat kirjaimellisesti tuhkana tuuleen. On varmaan sanomattakin selvää, että Avengers: Endgame ei kovin hilpeissä tunnelmissa lähde käyntiin, vaan heti elokuvan alku on kuin tekijät vääntäisivät veistä fanien haavoissa. Jo nyt täytyy sanoa, että nenäliinoja kannattaa varata mukaan, sillä täytyy olla aika tunteeton tyyppi, jos ei tuota edes hieman vaikeuksia olla itkemättä. Minä en itke lähes koskaan leffojen aikana ja tässä niin pääsi käymään useaankin otteeseen.

Sanotaan se nyt vain suoraan: Avengers: Endgame on vuoden 2019 paras elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin jokin häikäisevän mestarillisesti käsikirjoitettu tai ohjattu elokuva, joka onnistuisi käsittelemään jotain syvällistä aihetta huikein tavoin, on mahdotonta, että mikään filmi tänä vuonna aiheuttaisi minussa näin vahvan reaktion. Tiedättekö, kun on niitä leffoja, jotka iskevät niin kovaa, että niiden tarjoamat tunteet ihan oikeasti tuntuvat koko kehossa? Avengers: Endgame iski itseeni aivan käsittämättömän lujaa ja tarjosi vahvemman tunnekuohun kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Odotukseni leffaa kohtaan olivat todella korkeat - siis todella korkeat - ja niin vain tämä filmi onnistui ylittämään ne. Elokuva onnistuu myös yllättämään ihan jatkuvasti ja leuka loksahtaa auki monen monta kertaa leffan aikana. Filmissä on tehty useita todella rohkeita ratkaisuja, mitkä varmasti jakavat mielipiteet kahtia ja se sai minut rakastamaan tätä elokuvaa entistä enemmän. En tietenkään lähde spoilaamaan, millaisia yllätyksiä tarina ja hahmot tarjoavat, mutta sen uskallan sanoa, että olin todella yllättynyt, kuinka hauska elokuva tämä onkaan. Sanoin juuri, että leffan alusta on hilpeys kaukana ja että kyyneleet virtasivat useasti, mutta tässä saa myös nauraa ja paljon.

Jos elokuvaa rupeaisi analysoimaan tosissaan suurennuslasin kanssa, löytyisi leffasta nipotettavaa ja jos kyseessä olisi jokin toinen leffa, laskisivat nämä pienet ongelmat aivan varmasti arvosanaani. Mutta kun kyseessä on Avengers: Endgame, vuosikymmenen maailman rakentamisen ja massiivisen tarinan päätös, millaista ei ole toista maailmassa, tuntuisi väärältä antaa tälle mitään muuta kuin täydet pisteet. Ja kun sanoin, että tällaista ei ole toista maailmassa, niin todella tarkoitan sitä. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaa, Avengers: Endgame on elokuvahistorian merkkiteos, ainutlaatuinen filmi, mistä tullaan puhumaan vielä vuosien päästä. Vaikka Marvelin elokuvauniversumiin mahtuukin hieman keskinkertaisempia tuotoksia, on siinä kaiken aikaa ollut mukana tietty jatkuva tarina ikuisuuskiviä koskien ja tässä tämä tarina viedään päätökseen täydellisellä tavalla. Jos sinä olet joskus kokenut suorituspaineita, niin mietipä tämän elokuvan tekijöitä. Jollain ihmeen kaupalla Russon ohjaajaveljekset kuitenkin onnistuivat mahdottomassa ja säästivät parhaan palan viimeiseksi.

Muistatteko sitä aikaa, kun ensimmäinen The Avengers (2012) ilmestyi ja se tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Muistatteko viime vuoden, kun Avengers: Infinity War tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Voi niitä aikoja... Avengers: Endgamen jälkeen on vaikea kutsua enää muita elokuvia eeppisiksi. Mammuttimainen lopputaistelu saa aiemmissa leffoissa nähdyt New Yorkin ja Wakandan mäiskeet tuntumaan pieniltä. Joillekin elokuvan massiivisuus tuottaa varmasti ähkyn, mutta itse nautin suunnattoman paljon kaikesta, mitä leffa tarjosi. Etukäteen kauhisteltu kolmen tunnin kesto on nopeasti ohi ja leffan jälkeen saattaa jopa pohtia, että "eihän tuo voinut olla niin pitkä, sillä se tuntui lyhyemmältä kuin monet kahden tunnin leffat".

Infinity Warin arvostelussa totesin, että ohjaajaveljekset Anthony ja Joe Russo taisivat ottaa hieman liian ison palan kakusta purtavakseen, mutta tällä kertaa en voi muuta kuin nostaa hattua veljesten uskomattomalle tavalla pitää tällaista järkälettä kasassa. Russot ovat nyt tehneet ennennäkemättömän tempauksen ja saa nähdä, onnistuuko kukaan muu tulevaisuudessa yhtä hyvin tällaisten filmien kanssa kuin he. Russot onnistuvat tässä pitämään huumorin ja synkkyyden paremmin tasapainossa kuin edellisessä filmissä. Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on täynnä yllätyksiä ja heidän tapansa käsitellä hahmoja on paikoitellen kirjaimellisesti uskomatonta. Kaksikko ja Russon veljekset (sekä muut isoja juonikuvioita suunnitelleet) ovat selvästi pohtineet tarkkaan ja syvästi, kuinka monet vanhemmista leffoista tutut juonikuviot viedään päätökseensä. Tekijät ovat myös selvästi tienneet, kuinka tyydyttää fanit ja mukana on paljon hetkiä, joiden aikana täytyi hillitä, etten kiljahtanut riemusta. Teknisesti Endgame on tietty todella vaikuttava kokemus. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Kolmen tunnin kesto on täysin perusteltu ja rytmitys on läpikotaisin fantastista. Lavasteet ovat tietty näyttävät ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä sankarien asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat jälleen puhdasta silmäkarkkia ja äänimaailma on järisyttävästi rakennettu. Musiikeista vastaava Alan Silvestri yhdistelee taidokkaasti aiempien filmien teemoja ja luo erittäin mainiosti tunnelmaa sävelmillään.

Yhteenveto: Avengers: Endgame on Marvelin paras elokuva ja täydellinen päätös yli kaksikymmentäosaiselle eeppiselle saagalle. Leffa tarjoaa aivan mielettömän tunnevyöryn, mikä todella ravistelee koko kehoa, eikä kovin moni filmi sellaiseen pysty. Tämän jälkeen adjektiivia "eeppinen" käyttää varmasti maltillisemmin, sillä tähän mammuttimaiseen teokseen verrattuna monet aiemmin eeppisiltä tuntuneet leffat tuntuvat nyt aika pieniltä. Varsinkin loppuhuipennuksessa meno äityy sellaisiin jättimäisiin sfääreihin, ettei voi muuta kuin tuijottaa suu auki, mitä valkokankaalla tapahtuu. Kolmen tunnin kesto on onneksi täysin perusteltu ja aika käytetään mestarillisesti hyväksi. Leffan päätyttyä on vaikea uskoa, että se edes kesti niin kauan, sillä tämä spektaakkeli tuntuu olevan niin nopeasti ohi. Mielenkiinto ei ehdi koskaan kadota, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti yllätyksiä ja käänteitä, joista lähes kaikki herättävät varmasti kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Itse rakastan, kuinka rohkeita vetoja käsikirjoittajat ovatkaan uskaltaneet pistää mukaan. Ihailen myös suuresti Russon veljesten huikeaa tapaa pitää tällaista megateosta kasassa. Näyttelijät tarjoavat aivan mahtavat roolisuoritukset ja jotkut näyttelijöistä ovat jättäneet parhaat vetonsa viimeiseksi. Avengers: Endgame on kaikin puolin aivan mieletön kokemus, jollaista ei toista maailmasta löydy. Kaikkien näiden vuosien pohjustus ja odotus ei todellakaan ollut turhaa, vaan ikuisuussaagan finaali nousee yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista supersankarielokuvista heti Yön ritari -mestariteoksen (The Dark Knight - 2008) jälkeen. Elokuvan aikana kyyneleet virtaavat useasti, mutta siinä saa myös nauraa yllättävänkin paljon. Vaikka kyseessä onkin päätös monille asioille Marvelin elokuvauniversumissa, ei se tarkoita koko leffasarjan päätöstä, etenkään nyt, kun Marvel on vihdoin saanut X-Menin ja Fantastic Fourin omistukseensa. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, kuinka yhtiö tuo mutantit mukaan sarjaan ja jatkaa tätä universumia, mutta on vaikea kuvitella, että Avengers: Endgamea onnistutaan enää ylittämään. Tätä katsoessa tietää sydämessään, että on todistamassa jotain suurta ja merkittävää. Tämän saagan kautta Marvel on todella jättänyt jälkensä elokuvahistoriaan ja on varmaa, että tästä sarjasta puhutaan vielä vuosienkin päästä, kun yhä vain uudet fanit löytävät nämä leffat. En malta odottaa, että pääsen kokemaan tämän elokuvan uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Avengers: Endgame, 2019, Marvel Studios

Arvostelu: Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998)

STAR TREK - KAPINA

STAR TREK: INSURRECTION

Ohjaus: Jonathan Frakes
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Donna Murphy, F. Murray Abraham, Anthony Zerbe, Gregg Henry, Daniel Hugh Kelly ja Michael Welch
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Star Trekistä (1966-) vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan vuodelta 2009. Sitä ennen olin pitänyt koko juttua tylsänä muutamien jaksojen perusteella, jotka olin nähnyt eri Star Trek -sarjoista. Kävinkin katsomassa vuoden 2009 leffan jatko-osat, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) elokuvateatterissa. En silti ajatellut alkuperäisten filmien katselua, kunnes huomasin, että tyttöystäväni omisti niistä osan. Katsoimmekin yhdessä Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) loppuvuodesta 2016 ja se osoittautui todella tylsäksi ja huonoksi. Katsoimme silti sen jatko-osan, Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka oli parannus edelliseen verrattuna, muttei silti kovin kummoinen teos, joten katsoimme sarjan seuraavat leffat, Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) vasta monta kuukautta sen jälkeen. Sitten tuli jälleen pidempi tauko, kunnes ostin loput Star Trek -elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991), sekä "Star Trek: The Next Generation" -sarjaa (1987-1994) jatkavat leffat Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994) ja Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996). Koska jälkimmäisin niistä oli yllättäen lähestulkoon jopa hyvä elokuva, katsoimme yhdeksännen elokuvan, Star Trek: Insurrectionin, eli suomalaisittain Star Trek - kapinan kaksi päivää Ensimmäisen yhteyden jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek - sukupolvet ja Star Trek - ensimmäinen yhteys!

Suorittaessaan tutkimustehtävää androidi Data menee epäkuntoon, jolloin kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse. He päätyvät rauhallisten ba'kujen planeetalle, jossa he huomaavat jotain hämärää olevan tekeillä.

Patrick Stewart näyttelee jälleen kerran kapteeni Jean-Luc Picardia, joka muuttuu hieman tylsäksi hahmoksi. Kapteeni Picardista muodostuu elokuvan aikana kummallinen romantikko, minkä lisäksi hänen kulttuuritietämyksensä tuntuu nousevan suurempaan asemaan kuin se, että hän olisi kapteeni tai avaruusseikkailija. Toimintatähti kapteeni Picardin ei tarvitse olla, mutta olisi hänestä voinut saada aikaiseksi paljon kiinnostavamman hahmon.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu tietty samasta joukosta kuin kahdessa edellisessäkin elokuvassa. Androidi Data (Brent Spiner) ei ole onneksi tässäkään leffassa ärsyttävä, mutta hänen halunsa olla ihminen on taas kerran voimakkaasti esillä ja alkaa tuntua siltä, ettei se johda ikinä mihinkään. Försti Riker (Jonathan Frakes) on sen sijaan todella unohdettava hahmo tässä leffassa, vaikka hänen suhdettaan Troin (Marina Sirtis) kanssa tuodaan ihan hyvin esille. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) ja lääkintäupseeri Crusher (Gates McFadden) roikkuvat mukana ja heidät nähdään useissa kohtauksissa, mutta he eivät tee tai heille ei tapahdu mitään merkittävää... paitsi että Worfille tulee elokuvassa finni, josta on saatu aikaan niin surkean kamala vitsikohtaus, että oikein hävetti. Konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) tosin herättää huomion, sillä näyttelijän omat silmät nähdään ensimmäistä kertaa ilman mitään piilolinssejä tai outoa visiiriä.
     Rauhalliset ba'kut ovat kuin Star Trek -maailman amissit; he ovat eristäneet itsensä täysin teknologiasta, joten heidän kylänsä on paljon vanhanaikaisempi kuin mikään muu filmissä. Tärkeimmät ba'kut elokuvassa ovat Donna Murphyn näyttelemä Anij, jolla on jonkinlaisia kykyjä; Michael Welchin esittämä nuori Artim, joka yrittää opettaa Dataa leikkimään; ja Daniel Hugh Kellyn näyttelemä Sojef. Jälkimmäinen kolmikosta on myös niitä hahmoja, jotka lähinnä roikkuvat mukana, mutta Anijille on luotu juttua kapteeni Picardin kanssa. Artimin ja Datan välinen kaveruus on ihan kiva lisäys, mutta loppujen lopuksi se tuntuu vain aika hölmöltä.
     Elokuvassa nähdään myös Anthony Zerbe Tähtilaivaston amiraali Doughertynä, sekä F. Murray Abraham ja Gregg Henry son'a-lajin edustajina, Ahdar Ru'afona ja Subahdar Gallatinina. Son'at ovat huvittavan näköisiä, sillä heidän naamansa ovat oudon venytetyt. Kolmikosta ei ole vaikea päätellä, ovatko he hyvien vai pahojen puolella...

Harmillisesti Star Trek - kapina ei jatka tason nousua ja ole vihdoin ensimmäinen oikeasti hyvä elokuva vanhoista Star Trekeistä. Se on itse asiassa selkeä lasku ja aika mitäänsanomaton tekele. Filmissä on palattu takaisin ensimmäiseen "The Next Generation" -sarjaan perustuvaan elokuvaan, Star Trek - sukupolviin, jolloin leffa tuntuu enemmän pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta kuin kunnon elokuvalta. Mukana ei ole kunnon seikkailuhenkeä, eikä kyseessä ole edes kunnon tutkimusmatka. Teknologiaa inhoavista ba'kuista selviää vain yksi asia tarinan varrella: he tarvitsevat teknologiaa selvitäkseen. Elokuva on nimittäin täynnä kohtauksia, jossa ba'ku-lajin jäseniä täytyy pelastaa ja siihen pystyy vain jonkinlaisen vempaimen avulla. Leffan nimen viittaama kapina on myös niin hengetön, ettei sitä voi kunnon kapinaksi edes kutsua. Tapahtumia lähinnä seuraa, mutta elokuva ei saa katsojaa oikeasti kiinnostumaan tarinastaan. Siinä ei ole ajatusta, ei viihdettä, ei jännitystä, eikä edes naurua. Vitsit ovat nimittäin läpikotaisin lähes yhtä huonoja kuin klingonkomentaja Worfin finni. Romantiikkaa leffasta sen sijaan löytyy, mutta valitettavasti sekään ei ole onnistunut. Kapteeni Picardin ja Anijin välinen lempi jää aika ontoksi, kuten jää myös Anij hahmona.

Tarinankerronta on ensimmäisen puoliskon ajan todella kehnoa. Alkupäässä on nimittäin yllättävän vaikeaa päästä mukaan tarinaan, sillä se lähtee käyntiin niin kummallisesti. Kestää kauan, kunnes alkaa ymmärtämään, mitä elokuvassa on meneillään. Mysteerisyys voisi tietty olla oivallinen ratkaisu, mutta siitä ei ole kyse. Filmin pahikset arvaa heti ja asiat ratkeavat helposti. Elokuvalla on vain ongelmia kertoa tarinansa ymmärrettävästi. Myös mukaansatempaavuutta filmistä puuttuu paljon. En tarkoita, että elokuvan pitäisi olla erityisen toiminnallinen, sillä sitä vanhat Star Trekit eivät ole, mutta siinä pitäisi olla jotain, mikä saisi katsojan edes kiinnostumaan, mitä leffassa tapahtuu. Pari toimintakohtausta on kyllä mukana, mutta ne ovat niin kehnosti toteutetut, että katsojana toivoisi senkin vähän olevan täysin minimissä. Pitkäveteinen on tietty tämäkin sarjan osa, mutta pääasiassa se on vain todella unohdettava. Huonon elokuvan määritelmää se ei onneksi saavuta, mutta lähinnä siitä jää mieleen sen heikkous ja mitäänsanomattomuus. Elokuvaan ei harmillisesti ole edes saatu edellisen osan tavoin toimivaa kontrastia futuristisen ja vanhanaikaisen maailman välille. Vastakohdat ovat kyllä olemassa, mutta niitä ei filmissä osata hyödyntää.

Kapinan ohjauksesta vastaa Star Trek - sukupolvien tavoin försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa tällä kertaa, että hänen kuuluisi pysyä kameran edessä. Toisaalta Michael Pillerin käsikirjoitus on jo niin laimea, ettei siitä edes paljoa saisi aikaiseksi. Star Trek - kapina on sentään kelvosti kuvattu elokuva, minkä lisäksi leikkaus on myös ihan hyvää, vaikka rytmitystä olisi pitänyt miettiä tarkemmin. Se, missä leffa onnistuu paria edeltäjäänsä paremmin, on valaisu, sillä kyseessä ei ole yhtä synkkä teos kuin Sukupolvet tai etenkään Ensimmäinen yhteys. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivat, vaikka avaruusalukset sun muut scifijutut näyttävätkin täysin tietokoneella toteutetuilta. Ba'kujen kylän lavaste on tyylikäs ja son'a-olentojen venymismaskeeraukset ovat taidokkaasti (vaikkakin pöhkösti) toteutetut. Ääniefektit eivät ole kummoiset, eikä Jerry Goldsmith ole saanut aikaan kovin muistettavaa musiikkia.

Yhteenveto: Star Trek - kapina on pitkäveteinen ja unohdettava avaruusseikkailu. Seikkailuksi sitä on tosin vaikea kutsua, sillä siltä se ei oikeastaan tunnu. Elokuvan tunnelma on heikko, eikä se nappaa katsojaa mukaansa. Leffan alkupää on oudon sekava ja kestää pitkään, kunnes tarinasta saa otteen. Kerronta on kömpelöä, eikä mukana ole oikeastaan mitään, mikä oikeasti herättäisi mielenkiinnon. Ainoastaan kapteeni Picardin ja Anijin romanssiin on pienesti panostettu, mutta sekin tuntuu jäävän mitäänsanomattomaksi monen muun asian kanssa. Tekninen toteutuskaan ei ole mitä parhainta, joskin valaisu on parempaa kuin parissa edellisessä osassa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä hahmoille ole kirjoitettu muistettavaa tekemistä. Loppujen lopuksi Star Trek - kapina tuntuu vain venyteltyltä televisiosarjan jaksolta. Venytetyltä, kuten son'a-olentojen naamat. Ei siis ole ihme, etten suosittele filmiä muille kuin koville Star Trek -faneille. Toisaalta jos unenpäästä ei saa kiinni, niin tämän voi laittaa pyörimään ja on luultavaa, että nukkumatti tulee visiitille pian. Ensi viikolla on sitten tiedossa sarjan viimeisen osan, Star Trek: Nemesis -leffan (2002) arvostelu. Sitä odotellessa eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek: Insurrection, 1998, Paramount Pictures, Digital Image Associates

Arvostelu: Petteri Kaniini (Peter Rabbit - 2018)

PETTERI KANIINI

PETER RABBIT

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Margot Robbie, Daisy Ridley, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Rose Byrne, Ewen Leslie, Sia, Will Reichelt, Marianne Jean-Baptiste, David Wenham ja Sam Neill
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Petteri Kaniini perustuu englantilaisen Beatrix Potterin lastenkirjoihin (1902-1973) maaseudun eläimistä. Kirjojen pohjalta tehtiin useita oheistuotteita, kuten animaatiosarjat Petteri Kaniini ja hänen ystävänsä (The World of Peter Rabbit and Friends - 1992-1995) ja Peter Rabbit (2012-2016), mutta tätä ennen Petteristä ja hänen kavereistaan ei ole vielä tehty elokuvaa. Sony-yhtiö ilmoitti leffasta joulukuussa 2016 ja kuvaukset lähtivät käyntiin tammikuussa 2017. Vaikka leffa tapahtuu Iso-Britanniassa, se kuvattiin Australiassa. Lopulta Petteri Kaniini sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Itse en mennyt katsomaan leffaa, kun se saapui teattereihin Suomessa, sillä siitä oli saatavilla vain suomeksi dubattu versio, joita en voi sietää. Päätinkin odottaa elokuvan kanssa sitä mahdollisuutta, että vuokrausversiosta löytyisi alkuperäinen englanninkielinen versio. Ja niin onneksi myös kävi. Katsoin Petteri Kaniinin Viaplaysta helmikuun alussa ja yllätyin positiivisesti näkemästäni, sillä odotukseni olivat aika alhaiset.

Huoleton, kujeileva ja siniseen takkiin pukeutuva kaniini Petteri elää unelmaansa maaseudulla, leikkien ystäviensä kanssa ja kähveltäen ruokaa puutarhasta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun maaseudulle muuttaa herra Vänskä, joka ei voi sietää eläimiä. Näin alkaa taistelu puutarhan herruudesta.

Omaa televisio-ohjelmaansa juontava James Corden kuullaan itse Petteri Kaniinin äänenä. Cordenin roolittamista paheksuttiin alusta alkaen, mutta omasta mielestäni hänen veikeä äänensä sopii tälle Petteri-versiolle erittäin hyvin. Petteri on villi tapaus, joka ei kuuntele järjen ääntä, vaan painelee vain täysillä menemään, pohtimatta sen kummemmin seurauksia. Hän haluaa olla vapaa ja tehdä mitä lystää, missä lystää. Tämä piirre tekee hänestä usein hilpeän, mutta välillä myös rasittavan, kun hän miettii pelkästään itseään.
     Petterin eläinystäviä ovat mm. hänen kolmossiskonsa Kuhnastelija (Margot Robbie), Nykerönenä (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (Daisy Ridley), heidän serkkunsa Penna (Colin Moody), syöpöttelevä possu (Ewen Leslie), pöhkö mäyrä (Sam Neill), ajovaloista turhankin kiinnostunut peura (Christian Gazal), kalastava sammakko (Domhnall Gleeson), aamuja kummasteleva kukko (Will Reichelt) ja hömelö siili (laulaja Sia). Jokaiselle eläinhahmoista on luotu omanlaisensa persoona ja jokainen saa oman hetkensä loistaa. Kolmossiskojen kinastelu on kenties tylsintä huumoripuolella, eikä Pennakaan erityisemmin naurata, mutta etenkin kukon ihmettely siitä, kuinka aurinko nousee joka aamu, vaikka hän oli täysin varma, että auringonlasku merkitsi maailmanloppua, on saatu yllättävänkin hupaisaksi.
     Leffassa on mukana ihmishahmojakin, joista tärkeimmät ovat Domhnall Gleesonin esittämä herra Vänskä, tarkka ja tärkeilevä nuorimies, joka haluaa avata oman lelukauppaketjunsa, ja Rose Byrnen näyttelemä Bea, erikoisia kuvia maalaava ja eläimiä rakastava taiteilija. Bean nimi on selvä viittaus Petteri Kaniinin luojaan, Beatrix Potteriin, minkä lisäksi leffassa nähdään muitakin viittauksia kirjailijaan. Harmillisesti Bea jää aika yksiulotteiseksi hahmoksi ja hän on lähinnä poikien kinastelun kohde. Herra Vänskä ihastuu Beaan heti ensisilmäyksellä ja Petteri pitää Beaa kuin äitinään ja uskoo Vänskän varastavan hänet Petteriltä. Herra Vänskä on yllättävänkin toimivasti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin tarinan "pahis", yrittäessään jahdata puutarhaansa päätyviä eläimiä, ovat hänen toimensa jollain tavalla jopa ymmärrettäviä. Petteri esitetään usein kiusantekijänä, jolloin ei ole mikään ihme, että Vänskä haluaa päästä eroon hänestä. Elokuva saakin katsojan välillä hämilleen, kun kyseessä ei ole päivänselvä hyvän ja pahan kohtaaminen kuten yleensä, vaan molemmissa hahmossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Gleeson on oiva valinta osaansa ja Byrne tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle antaa.
     Elokuvassa nähdään myös Marianne Jean-Baptiste herra Vänskän pomona ja Sam Neill Vänskän isosetänä.

Petteri Kaniini on todella modernisoitu versio Beatrix Potterin klassikkosaduista. Siinä, missä sadut olivat lyhyitä ja opetuspainotteisia, eikä niissä seikkailtu hurjaa vauhtia, elokuva päivittää ne nykypäivän lapsikatsojille, jotka vaikuttavat tarvitsevan yhä villimpää menoa ja meininkiä. Ymmärrän siis oikein hyvin, että Potterin kirjoja rakastaville leffa on pyhäinhäväistys, mutta samalla myös ymmärrän studiota, että he eivät voi vuonna 2018 tehdä lapsille elokuvaa, joka olisi täysi kopio Potterin satavuotiaista kirjoista. Vauhtia siis riittää, mutta onneksi leffaan on myös saatu mukaan sydäntä ja tiettyjä opetuksia, mitkä tuovat elokuvaan omaa syvyyttään. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, eikä Petteri Kaniini millään nouse esimerkiksi lähivuosina ilmestyneiden Paddington-filmien (2014/2017) tasolle, mitkä onnistuivat modernisoimaan klassiset lähtökohtansa, säilyttäen silti lähdemateriaalinsa sydämen. Silti minun täytyy todeta, että minulla oli oikein lystiä viettäessäni tämän puolitoista tuntia Petterin ja kumppaneiden kanssa.

Odotin elokuvan olevan todella keskinkertainen lastenkohellus, mutta yllätyin, kuinka nokkelia juttuja leffaan onkaan istutettu. Huumoria riittää hyvin kaikenikäisille ja mukana on niin koheltamista lapsille kuin hieman aikuismaisempaa vitsailua vanhemmille. Kulmani kohosivat muutamaankin otteeseen hämmästyksestä, millaisia vitsejä elokuvaan on kirjoitettu - enkä tarkoita tätä pahalla. Tasaisin väliajoin tulevat vitsit pitävät aikuiskatsojankin viihdytettynä ja pari kohtaa saattavat tuottaa vanhemmille vaikeuksia olla hykertelemättä, jotta heidän ei tarvitse vielä selittää lapsilleen, mikä jossain lauseessa oli niin hauskaa. Mukana on myös yksi aivan hulvaton sähköön liittyvä pätkä, minkä aikana nauroin niin kovaa, että meinasin tipahtaa sohvalta! Jotkut vitsit eivät osu maaliinsa, mutta elokuva onnistuu tarjoamaan tarpeeksi hupia, jotta se viihdyttää koko kestonsa läpi.

Petteri Kaniinia on kritisoitu vahvasti siitä, kuinka se muka ihannoi väkivaltaisuutta ja ajaa lapset pahoille teille. Onhan elokuvassa useita hetkiä, jolloin itsekin kummastelin, että yrittävätkö nämä puput ja herra Vänskä ihan oikeasti tappaa toisensa, mutta väkivalta on niin yliampuvaa ja sarjakuvamaista, että kritiikki tuntuu enemmän joidenkin katsojien pakottavalta tarpeelta pahoittaa mielensä. Mielestäni on muutenkin hassua, kuinka ne, jotka kasvoivat väkivaltaisten piirrettyjen, kuten Looney Tunesin (1930-) parissa, pelkäävät nykyään lastensa aivojen pilaantuvan ties mistä vähänkin "vaarallisesta". Kritiikkiä on eritoten saanut kohtaus, jossa puput heittelevät karhunvatukoita Vänskää päin, joka on allerginen niille. Jotkut sanovat elokuvan kannustavan kiusaamiseen ja minä veikkaan, että he ovat varmaan lähteneet teatterista heti kohtauksen jälkeen, eivätkä nähneet loppua, missä tietysti tulee kaikki lapsille tärkeät opetukset käyttäytymisestä sun muusta. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni lapsi lähtisi yrittämään tämän elokuvan asioita, sillä kyllä lapsikin tunnistaa, mikä on vain elokuvahuumoria ja miten pitää käyttäytyä oikeassa elämässä. Ainakin pitäisi tunnistaa. Jos ei, niin sitten kannattaa vain jättää tällaiset filmit näyttämättä. Tai sitten kyse on siitä, ettei aikuinen erota näitä asioita toisistaan... Petteri Kaniinista kyllä löytyy ongelmansa, mutta itselleni ne eivät johtuneet sen "hurjasta väkivaltaisuudesta".

Elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka on tehnyt kelpo työtä leffan tunnelman kanssa, vaikka hän olisikin voinut luottaa vähemmän koheltamiseen ja eläinten bailaamiseen. Hänen ja Rob Lieberin työstämä käsikirjoitus sisältää useita kliseitä, mutta ne on korvattu aidosti hauskoilla jutuilla. Teknisesti Petteri Kaniini on taidokkaasti tehty. Filmi on mainiosti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi maalaismaiseman lavasteet ovat kauniit. Häikäisevintä teknisessä puolessa ovat digitehosteet, mitkä näyttävät erinomaisilta. Puhuvat digieläimet koituisivat helposti leffan kohtaloksi, mutta niihin on onneksi panostettu ja eläimet näyttävät tarpeeksi aidoilta - jopa puhuessaan. Ja voi että leffan puput ovatkaan suloisia! Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, mutta säveltäjä Dominic Lewisin työ ei pääse millään lailla esiin, sillä filmin musiikit luottavat ihan liikaa jo olemassa oleviin lauluihin.

Yhteenveto: Petteri Kaniini on kelpo eläinseikkailu koko perheelle. Se nappaa mukaansa heti alussa ja pitää otteessaan veikeän tunnelmansa ja mainioiden päähahmojensa kanssa. Petteri ja herra Vänskä ovat erinomaiset vastukset toisillensa ja heidän taistoistaan kiinnostavinta tekee se, että katsojana voi ymmärtää molempien näkökulmat, eikä leffa selkeästi painota, että herra Vänskä olisi paha, vaan molempien persoonista löytyy hyviä ja huonoja puolia. Paikoitellen nämä taistot tuntuvat muuttuvan jopa tapon yritykseksi, mutta elokuva onnistuu pitämään väkivallan yliampuvan sarjakuvamaisena ja tarjoamaan kunnon röhönaurut muutamaankin otteeseen. Itse tarina on hyvin kliseinen, mutta todella hauskat jutut pitävät filmin jokseenkin raikkaana kokemuksena. Visuaalisesti leffa on myös erittäin hieno kauniiden maalaismaisemiensa ja upeasti toteutettujen digieläintensä kanssa. Ei Petteri Kaniini mikään ihmeellinen elokuva ole, mutta se onnistuu viihdyttämään hyvin läpi kestonsa. Tietyt modernisoinnit ovat elokuvan isoin miinus ja paikoitellen meno muuttuu jopa turhankin villiksi, eikä leffa varmasti sovi alkuperäisten Beatrix Potterin satujen faneille. Muuten leffa sopii kuitenkin oivallisesti koko perheen yhteiseen leffahetkeen... jos siis vanhemmat enää edes uskaltavat näyttää lapsilleen mitään näin "hurjaa". Elokuvalle on lupailtu jatkoa vuonna 2020 ja itse palaan mielelläni Petterin ja kavereiden kommelluksiin.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä kannattaa jäädä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peter Rabbit, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic Entertainment, Animal Logic, Olive Bridge Entertainment, Screen Australia, Screen NSW

Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 1989)

UINU, UINU LEMMIKKINI

PET SEMATARY

Ohjaus: Mary Lambert
Pääosissa: Dale Midkiff, Denise Crosby, Fred Gwynne, Miko Hughes, Blaze Berdahl, Brad Greenquist, Michael Lombard, Susan Blommaert, Mary Louise Wilson, Andrew Hubatsek ja Stephen King
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Pet Sematary, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini perustuu Stephen Kingin samannimiseen kauhukirjaan vuodelta 1983. King myi kirjan elokuvaoikeudet kauhuohjaaja George A. Romerolle, kun oli ensin hylännyt monet omasta mielestään pätemättömät elokuvantekijät. Romero joutui kuitenkin jättämään projektin tehdessään elokuvaa Vihan lähettiläs (Monkey Shines - 1988). Projektissa mukana ollut Lindsay Doran oli kiehtoutunut Kingin kirjasta ja yritti myydä käsikirjoitusta eri yhtiöille, jotka kuitenkin totesivat, että Kingin kirjojen adaptaatioille ei olisi enää kysyntää. Kun 1988 Yhdysvalloissa iski käsikirjoittajien lakko, Paramount-yhtiö etsi kiireisesti jo olemassa olevaa tekstiä ja suostui työstämään Kingin kirjan pohjalta elokuvan. King itse otettiin työstämään lopullinen käsikirjoitus ja kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua. Uinu, uinu lemmikkini sai lopulta ensi-iltansa 21. huhtikuuta 1989 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Se onnistui kuitenkin traumatisoimaan monet lapset ilmestyessään, jotka ovatkin nostaneet elokuvan uudenlaiseen suosioon vuosien varrella. Itse en ole koskaan ennen nähnyt elokuvaa tai lukenut Kingin kirjaa, vaikka molemmat löytyvätkin hyllystäni. Ala-asteella kuulin filmistä useaan otteeseen ja siitä puhuttiin pelottavimpana juttuna ikinä, enkä tietenkään uskaltanut katsoa sitä silloin. Vuosien varrella aloin tutustumaan kauhufilmeihin, mutta tämä elokuva jäi jostain syystä unholaan. Kun elokuvasta tehtiin tänä vuonna uudelleenfilmatisointi Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 2019), muistin alkuperäisen elokuvan taas ja kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla filmin vihdoin ja arvostelemalla sen.

Creedin perhe muuttaa uuteen taloon, jonka rauhaa rikkoo viereisellä tiellä kaahaavat rekat. Kun perheen kissa Church jää rekan alle, se haudataan läheisestä metsästä löytyvälle lemmikkien hautausmaalle. Hautausmaalla on kuitenkin mystisiä voimia ja seuraavana päivänä Church ilmestyy takaisin elävänä... ja häijynä.

Creedin perheen isää, Louisia näyttelee Dale Midkiff, joka on suoraan sanottuna eloton roolissaan. Vaikka leffassa onkin eläviäkuolleita, ei yksikään ole yhtä eloton kuin Midkiffin roolisuoritus, josta puuttuu kiinnostus tarinaa kohtaan ja uskottava kauhun esittäminen. Hän myös puhuu todella laiskalla ja tylsistyneellä tavalla. Midkiff on ehdottomasti filmin heikointa antia, mitä vain pahentaa se, että Louis on tarinan päähenkilö. Hahmona Louis on kuitenkin mainio ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hänen mielensä alkaa murenemaan, kun perhe kohtaa tragedian toisensa perään. Louis ansaitsisi ehdottomasti lahjakkaamman näyttelijän, joka osaisi tulkita sisältä rikkoutuvaa hahmoa paremmin.
     Muut näyttelijät leffassa hoitavat hommansa onneksi ansiokkaasti. Denise Crosby näyttelee perheen äitiä, Rachelia ja onnistuu välittämään kauhun tunteen huomattavasti uskottavammin kuin Midkiff. Rachelin kohdalla on kuitenkin vaarana, että hän jäisi täysin unohduksiin, sillä Louis on ainoa perheestä, joka hyödyntää lemmikkien hautausmaata. Niinpä Rachelille on kirjoitettu oma sivujuonensa, joka nostetaan yllättäen esille puolessa välissä elokuvaa. Vaikka aluksi tämä tuntuu kummalliselta, istuu se lopulta toimivasti kokonaisuuteen. Louisilla ja Rachelilla on kaksi lasta, Ellie-tyttö (Blaze Berdahl) ja pieni Gage-poika (Miko Hughes), joihin hautausmaa alkaa myös vaikuttamaan. Lapsinäyttelijät tekevät hyvää työtä etenkin elokuvan loppupäässä.
     Elokuvassa nähdään myös Fred Gwynne naapuritalossa asuvana vanhana Jud Crandallina, Susan Blommaert jonkin sortin kodinhoitaja Missynä, Michael Lombard ja Mary Louise Wilson Rachelin vanhempina, sekä itse Stephen King pappina. Missy on aika turha hahmo leffassa, mutta Gwynne taas tekee elokuvan parhaan roolityön Judina. Hänestä huokuu jotain hyvin vakuuttavaa aina, kun hän on ruudulla ja vaikka Gwynnen tehtäväksi jää usein vain selittää asioita, Gwynnen hypnoottista puhetta kuuntelee enemmän kuin mielellään.

Uinu, uinu lemmikkini on hieman ristiriitainen paketti siinä mielessä, että se sisältää Stephen Kingin mahtavan alkuperäistarinan, mutta sen toteutus elokuvamuotoon ei toimi niin hyvin kuin voisi toivoa. Toisin kuin vielä tätä vanhemmat Kingin kirjoihin perustuvat kauhuleffat Carrie (1976) ja mestarillinen Hohto (The Shining - 1980), Uinu, uinu lemmikkini on selvästi nähnyt parhaat päivänsä jo aikoja sitten, eikä ajan hammas ole ollut kovin armollinen sille. Vaikka mukana on yhä joitain tehokkaita ja karmivia juttuja, ei elokuva ole kovin pelottava. Ymmärrän täysin, miksi leffa traumatisoi lapsia 30 vuotta sitten, mutta tänä päivänä leffan voima on hiipunut todella vaisuksi. Jotkut kauhukohtaukset ovat alkaneet jopa muistuttaa enemmän campia ja pelon sijaan ne nostavatkin tahattoman hymyn katsojan huulille. Kuolleista palannut Church-kissa onnistuu pariin otteeseen säikäyttämään hyvin, minkä lisäksi loppuun on saatu pientä jännitettä, mutta jokaista pientä onnistunutta kauhujuttua vastaan on pari hölmömpää hetkeä.

Mutta kuten jo totesin, Kingin kirjan ansiosta elokuvalla on sentään loistava tarina, hyvät hahmot ja kiehtova mysteeri koskien lemmikkien hautausmaata. Leffan miljöö on todella simppeli ja juuri siksi erittäin toimiva. Pääasiassa koko elokuva tapahtuu Creedin perheen talossa tai sen lähistöllä sijaitsevissa Judin talossa tai hautausmaalla. Jos pakkaan yritettäisiin sekottaa liikaa kortteja, muuttuisi itse peli sekavaksi. Kun leffan kauhupuoli ei ole kestänyt aikaa, hyvä tarina voi antaa paljon anteeksi ja niin myös tapahtuu... osittain. Hyvästä tarinasta on paikoitellen hankala saada kiinni, kun päänäyttelijä Midkiff yrittää jatkuvasti pilata kaiken tylsällä olemuksellaan. Katsojan on vaikea päästä emotionaalisesti mukaan tiettyihin merkittäviin kohtauksiin, kun päähenkilön esittäjä ei itse tunnu olevan lainkaan mukana tunteidensa kanssa. Lopputuloksena on siis ihan kiva kauhukertomus, mutta tässä tapauksessa uudelleenfilmatisoinnille oli kyllä käyttöä.

Elokuvan on ohjannut Mary Lambert, joka oli tätä ennen ohjannut vain todella pienelle huomiolle jääneen Siestan (1987) ja se myös näkyy. Lambert onnistuu vain parissa kohtaa luomaan pientä jännitettä, eikä hän saa millään mitään irti Midkiffistä. Jos Lambert olisi onnistunut tässä leffassa, olisi hänen uransa voinut lähteä hurjaan nousuun, mutten ihmettele, että nykyään hän tekee lähinnä Jättikäärme vs. hormogaattorin (Mega Python vs. Gatoroid - 2011) kaltaisia ö-luokan tusinamonsterirainoja. Stephen King itse tosiaan työsti leffan käsikirjoituksen ja suurimmaksi osaksi hänen tekstinsä on mainiota. Jotkut repliikeistä ovat hieman hölmöjä, mutta muuten kerrontansa kanssa leffa pysyy kasassa. Uinu, uinu lemmikkini on ihan hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu niin tyylikkäitä kuvia kuin sekavasti heiluvaa kameratyöskentelyä. Leffan lavasteet ja maskeeraukset ansaitsevat kuitenkin pelkkiä kehuja. Efektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta äänimaailma on kelvollisesti rakennettu. Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit tuovat sentään jonkinlaista tunnelmointia mukaan filmiin.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on tarinan lähtökohdista kertova "Stephen King Territory", hahmoista kertova "The Characters", elokuvan teosta kertova "Filming the Terror", kuvagalleria, sekä pätkät "Pet Sematary: Revisitation", missä ohjaaja Mary Lambert muistelee lähes 30 vuotta myöhemmin elokuvan tekoa ja "Pet Sematary: Fear and Remembrance", missä uuden Uinu, uinu lemmikkini -filmatisoinnin tekijät kertovat, mitä vanha elokuva merkitsee heille. Lisäkatsottavaa on lähes tunniksi.

Yhteenveto: Ei ole ihme, että Uinu, uinu lemmikkini traumatisoi lapsia parikymmentä vuotta sitten, mutta tänä päivänä katsottuna elokuvan teho on pahasti hiipunut. Elokuva ei ole kestänyt kovin hyvin aikaa, vaan aiemmin karmivat hetket ovat nykyään paikoitellen tahattoman koomisia. Pelottavaksi filmiä on vaikea kutsua ja korkeintaan se onnistuu luomaan pientä jännitettä loppuhuipennuksessaan. Tarina on kuitenkin erittäin mainio ja Stephen Kingin itse kirjoittama käsikirjoitus toimii oivallisesti. Ohjaaja Mary Lambertilla on kuitenkin homma vielä hakusessa, jolloin leffa ei onnistu saavuttamaan potentiaaliaan. Leffan ehdottomasti parasta antia on Fred Gwynne, joka on huikea naapurin vanhana Judina. Siinä missä Gwynne antaa kaikkensa läpi leffan, pääosaa näyttelevä Dale Midkiff ei osoita minkäänlaista kiinnostusta koko elokuvaa kohtaan. Kenties Midkiff itse haudattiin lemmikkien hautausmaalle ja siksi hän on läpi leffan niin aneeminen. Uinu, uinu lemmikkini -elokuvalla on varmasti nostalgia-arvoa niille, jotka näkivät sen vuosia sitten tai jotka katsoivat sen lapsena, mutta ensi kertaa aikuisena katsottuna ei voi muuta kuin todeta, että leffa on parhaat päivänsä nähnyt. Silti se menee ihan kelvollisena kauhukertomuksena, mitä katsoo suurimmaksi osaksi ihan mielellään. Vuonna 1992 elokuvalle tehtiin jatko-osa Uinu, uinu lemmikkini 2 (Pet Sematary Two), mikä sai kuitenkin kehnon vastaanoton, emmekä puhu siitä vielä ainakaan lähiaikoina. Sen sijaan ajattelin kaivaa Kingin alkuperäisen "Uinu, uinu lemmikkini" -kirjan vihdoin hyllystä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pet Sematary, 1989, Paramount Pictures, Laurel Productions

Arvostelu: Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019)

ITKEVÄN NAISEN KIROUS

THE CURSE OF LA LLORONA

Ohjaus: Michael Chaves
Pääosissa: Linda Cardellini, Roman Christou, Jaynee-Lynne Kinchen, Patricia Velásquez, Raymond Cruz, Tony Amendola, Sean Patrick Thomas ja Marisol Ramirez
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Curse of La Llorona, eli suomalaisittain Itkevän naisen kirous perustuu meksikolaiseen kansantaruun La Llorona -kummituksesta, eli "itkevästä naisesta", joka suree jokien varrella hukuttamiensa lapsien perään. Meksikossa lapsia pelotellaan, että La Llorona saattaa napata ja hukuttaa heidät, jos he kulkevat öisin ulkona. Kauhutekijä James Wan kiinnostui tarusta ja alkoikin työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2017 ja nyt Itkevän naisen kirous on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin alkuvuodesta, mutta mitä enemmän leffasta on näytetty mainoksia ja mitä useammin olen joutunut näkemään filmin trailerin, sitä matalammiksi odotukseni ovat käyneet. Mainosten perusteella elokuva näytti täysin äkkisäikäytyksiin tukeutuvalta massakauhulta ja kun leffan arvosteluja alkoi sadella, ennakko-odotukseni vaikuttivat olevan totta. Menin silti katsomaan Itkevän naisen kirouksen sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä ystäväni kanssa, joka kirjoittaa omia arvostelujaan Filmikela-sivulle.

Garcian perheelle alkaa tapahtua kummia: äiti Anna ja lapset Chris ja Samantha kohtaavat kaikki saman valkoiseen mekkoon pukeutuneen itkevän naisen. Perheelle selviää, että kyseessä on La Llorona, paha henki, joka sieppaa ja hukuttaa lapsia.

Garcian perheen äitiä, Annaa näyttelevä Linda Cardellini on yllättävänkin mainio roolissaan. Usein kauhuleffojen näyttelijät ovat aika keskinkertaisia tapauksia, mutta Cardellini onnistuu välittämään uskottavan kauhun tunteen ja syvän rakkauden hahmonsa lapsia kohtaan. Anna on sosiaalityöntekijä, joka yrittää auttaa huonoista kotioloista kärsiviä lapsia, mitä kautta hän päätyykin kauhutapahtumien keskelle, kun yksi perheistä, jota hän pyrkii auttamaan, on joutunut La Lloronan piinaamaksi. Annalla on kiinnostavat lähtökohdat, mutta hänestä ei saada ihan niin paljon irti kuin voisi toivoa. Hieman leffa antaa ymmärtää, että hahmo tuntuu olevan kiinnostunut muiden lasten hyvinvoinnista kuin omiensa, mutta tämä unohdetaan nopeasti. Cardellini puhkuu kuitenkin eloa hahmoonsa tarpeeksi, jotta katsojana alkaa välittämään hänestä ja hänen lapsistaan.

Annan lapsia esittävät Roman Christou ja Jaynne-Lynne Kinchen, jotka ovat myös erittäin mainiot osissaan. Lapsinäyttelijöiden onnistuminen on filmin kannalta välttämätöntä, sillä La Lloronahan on juuri heidän perässään, joten suuri osa kauhukohtauksista nähdään lasten kautta ja heidän täytyy siis viestiä pelkoa paljon Cardelliniakin isommin. Valitettavasti heidän hahmonsa Chris ja Samantha jäävät totaalisen yksiulotteisiksi. Molemmat ovat kai koulussa ja... no, siinäpä se. Kummallekaan ei ole yritetty luoda mitään erityistä piirrettä, vaan he vain ovat kaksi lasta, jotka vuoronperään pakenevat demonia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat La Lloronan piinaaman toisen perheen äiti Patricia (Patricia Velásquez), etsivä Cooper (Sean Patrick Thomas) ja pakollinen perhettä auttava ja henkimaailmaa vastaan eri poppakonstein taisteleva heppu, eli tässä tapauksessa Raymond Cruzin esittämä Rafael. Mukana on myös Tony Amendolan näyttelemä isä Perez, jonka mukanaolo saa tarkkaavaisimmat katsojat ja muita viime vuosien kauhuleffoja katsoneet ymmärtämään, mistä Itkevän naisen kirouksessa on oikeasti kyse. Isä Perezin tehtäväksi jää lähinnä selittää Annalle (ja samalla katsojille) La Lloronan legendasta.
     Mutta minkälainen on sitten itse elokuvan kummitus, eli La Llorona (Marisol Ramirez)? Valitettavasti aika geneerinen säikyttelijä, joka säännöllisin väliajoin syöksyy jostain karjaisemaan kohti kameraa. Itkemistä tämä nainen ei paljoa harrasta ja häntä voisikin kutsua rääkyväksi naiseksi, sillä La Lloronan on joka kerta pakko päästää jonkinlainen "Hyääärgh!" -ääni hyökkäyksensä säestämiseksi. Elokuvantekijät eivät valitettavasti ole ymmärtäneet, että hahmo on pelottavimmillaan silloin, kun sitä ei oikeastaan edes näytetä tai kun se vain lymyilee varjoissa ja jännite katoaa aika lailla joka kerta, kun La Llorona on ruudulla noin sekuntia kauemmin.

Odotukseni Itkevän naisen kirousta kohtaan eivät todellakaan olleet korkealla ja leffateatteriin päästyäni aloin jopa pelkäämään totaalisen fiaskon näkemistä. Kun ennakko-odotukset olivat matalat, leffa pääsi onneksi yllättämään ihan mukavasti. Silti tätä ei voi keskinkertaista paremmaksi kutsua. Leffa alkaa yllättävän napakasti ja ensimmäisen puolen tunnin aikana ehdin pohtia, että tämähän voisi olla oiva kauhuhömppä. Vaikka leffan kauhupuoli luottaa liikaa La Lloronan äkilliseen syöksymiseen äänitehosteen säestämänä, onnistutaan muutamassa kohtaa luoda toimivasti epämiellyttävän jännittävää ilmapiiriä. Böö-hetket näkee joka kerta hyvissä ajoin ennalta, mutta muutamat niistä säpsäyttävät silti tehokkaasti. Harmillisesti toisen puolituntisen kohdalla taso alkaa laskea, samalla kun tarina alkaa junnaamaan paikoillaan. La Lloronahan ei tietenkään voi heti vain napata lapsia, sillä silloinhan leffa päättyisi liian nopeasti, vaan sen täytyy jostain syystä saapua suunnilleen joka toisessa kohtauksessa säikyttelemään ja jättämään hahmot sitten rauhaan hetkeksi. Puoliväli leffaa kulutetaankin siihen, kun kummitus hyökkää vuorotellen jokaisen perheenjäsenen kimppuun, mikä käy jossain kohtaa tylsäksi. Jostain syystä perheenjäsenet eivät voi kertoa heti näkemästään, sillä jälleen tulisi se ongelma, että filmi päättyisi lyhyeen. Muutenkin hahmot tekevät tuttuun kauhutapaan typeriä asioita, mitkä saavat katsojan pyörittelemään silmiään.

Ennalta-arvattavien säikyttelyjen lisäksi itse tarinakin on todella ennalta-arvattava ja kliseitä täynnä. Jos on nähnyt filmin trailerin ja muutamia viime vuosien kauhuleffoja, ei Itkevän naisen kirous tarjoa ainuttakaan yllätystä. Hollywoodissa varmaan kiertää jokin kauhukäsikirjoitus, mistä vain muutetaan hahmojen nimet ja mörkö, mutta tarinan kuljetus tapahtuu täysin samoilla tavoilla. Leffasta tulee hyvin voimakkaasti mieleen viimevuotinen Nunna (The Nun - 2018), etenkin kun molemmissa päähahmoja vainoaa kaapuun/mekkoon pukeutuva demoninen akka. Kun hahmot näkevät pelkän kummituksen siluetin, on katsojan vaikea sanoa, onko tuossa La Llorona vai nunna Valak. Molemmissa leffoissa puoliväli käytetään äkkisäikäytysten viljelemiseen ja loppuhuipennus lässähtää, kun demonia näytetään liikaa. Molempien filmien möröt myös toimivat oudoilla tavoilla, välillä paiskoen ihmisiä sinne tänne mielensä voimalla ja välillä niiden täytyy koskea uhriinsa käsin tuottaakseen tälle kipua. Itkevän naisen kirouksesta löytyy myös yksi kohtaus, missä Anna-äiti kulkee yöllä ympäri taloa outoja ääniä kuunnelleen, mikä on kuin suoraan ryöstetty Nunnasta - tapahtumapaikka on vain vaihdettu luostarista omakotitaloon. Yksi elokuvan outouksista on muuten sen tapahtumapaikka. Kun kyseessä on meksikolaistaruun perustuva kauhuleffa, miksi se on sijoitettu Los Angelesiin? Miten ihmeessä La Llorona on sinne eksynyt? Vai käykö se lomailemassa ja terrorisoimassa perheitä ympäri maailman?

Elokuvan on ohjannut ensikertalaistekijä Michael Chaves, joka on aiemmin työstänyt vain lyhytleffoja. Chavesin tyyli ei ole millään lailla mullistava tai omaperäinen. Hän yrittää kopioida tuottaja James Wanin tyyliä parhaansa mukaan, muttei saa luotua samaa intoa ja kekseliäisyyttä kuin esikuvansa. Chaves luottaa täysillä äkkisäikäytyksiin ja vaikka säikäytykset johtuvatkin aina siitä, mitä kuuluukin säikähtää, eikä vaikka kissasta, La Lloronan syöksyminen on lähes ainoa kikka, mitä Chaves hyödyntää. Kuten jo totesin, Mikki Daughtryn ja Tobias Iaconiksen käsikirjoitus kierrättää samaa kaavaa kuin monet muutkin kauhuleffat, mutta kenties pienesti napakammin kuin normaalisti, minkä vuoksi en pitänyt leffaa koskaan huonona. Kuvaukseltaan Itkevän naisen kirous ei ole mitään ihmeellistä, jos ei lasketa elokuvan alussa nähtävää tyylikästä ja pitkää kamera-ajoa läpi Garcian perheen talon. Leikkauksesta parhaiten jää mieleen erikoiset häivytykset loppuhuipennuksessa, mitkä tuntuivat aluksi hölmöiltä, mutta joiden tarkoitus oli lopulta toimiva. Perheen kodin lavasteet ovat mainiot ja puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet taidokasta työtä itse La Lloronan kanssa. Silti tekijöiden olisi pitänyt älytä näyttää mörköä vähemmän. Äänimaailma sisältää tietty typeriä kovia ääniä säikäytysten tehostamiseksi, mutta säveltäjä Joseph Bishara tekee kelpo työtä luodessaan tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Itkevän naisen kirous on hyvin keskinkertainen, mutta tarpeeksi toimiva säikyttely, jotta sen jaksaa katsoa kertaalleen loppuun asti. Tarinasta ei löydy mitään uutta ja filmi kierrättää kauhuelokuvien tuttuja kliseitä ja tarinan kulkua, muuttamalla vain perhettä piinaaman demonin. La Lloronaa hyödynnetään harmillisen kömpelösti, kummituksen syöksyessä toistuvasti kohti kameraa, mikä muuttuu loppupeleissä aika tylsäksi. Etenkin filmin puoliväli vain toistaa samanlaisia pelottelukohtauksia, missä perheenjäsenet vuoronperään kohtaavat La Lloronan, joka ärjäisee ja jostain syystä vain katoaa, sillä leffa ei voi päättyä vielä. Loppuhuipennuksesta viimeisetkin pelon rippeet hälvenevät ja katsoja alkaa yhä enemmän pyörittelemään silmiään hahmojen hölmöille ratkaisuille. Tämä on sääli, sillä elokuvan ensimmäinen puolituntinen lupailee itse asiassa mainiota kauhukertomusta. Hahmot ovat aika tylsiä, mutta heidän näyttelijänsä (etenkin Linda Cardellini) saavat heihin tarpeeksi eloa, jotta katsojaa jaksaa kiinnostaa heidän koettelemuksensa. Kaikesta kaavamaisuudesta ja äkkisäikäytysten viljelemisestä huolimatta itseäni jäi lopulta harmittamaan eniten, ettei elokuva sijoitu Meksikoon. Muuten pidin Itkevän naisen kirousta ihan menevänä kauhupätkänä, mikä onnistui säikäyttämään pari kertaa, mutta josta tuskin muistaa enää mitään, kun vuoden seuraava kauhuteos ilmestyy teattereihin. Jos pidit viime vuoden Nunnasta, pidät luultavasti Itkevän naisen kirouksestakin. Jos taas inhosit Nunnaa, inhoat luultavasti tätäkin. Itse pidän molempia keskinkertaisina tekeleinä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Curse of La Llorona, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster

Arvostelu: Hellboy (2019)

HELLBOY

Ohjaus: Neil Marshall
Pääosissa: David Harbour, Sasha Lane, Milla Jovovich, Ian McShane, Daniel Dae Kim, Stephen Graham, Alistair Petrie, Sophie Okonedo, Emma Tate, Brian Gleeson ja Thomas Haden Church
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Hellboy perustuu Mike Mignolan luoman samannimisen hahmon sarjakuviin. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on noussut vuosien varrella pieneen suosioon. Hahmon suosiota lisäsivät 2000-luvun alussa tehdyt elokuvat Hellboy (2004) ja Hellboy II: The Golden Army (2008). Ohjaaja Guillermo del Toron ja päätähti Ron Perlmanin oli tarkoitus palata tekemään vielä kolmas osa, mitä fanitkin odottivat innoissaan, mutta kolmannen elokuvan teko koituikin haasteeksi - lopulta jopa ylitsepääsemättömäksi haasteeksi. Vuosien säädön jälkeen studiopomot päättivät, että Del Toron ja Perlmanin teosten aika oli ohi ja alettiin työstämään uutta versiota hahmosta sarjakuvien pohjalta, mikä ei liittyisi mitenkään kahteen aiempaan elokuvaan. Leffaa lähdettiin tekemään nimellä "Hellboy: Rise of the Blood Queen" ja sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2017 ja nyt uusi Hellboy on saanut ensi-iltansa, ilman että kukaan tuntui haluavan sitä. Fanit, Del Toro ja Perlman, sekä minä itse halusimme nähdä kolmannen osan ja kaikille tuntui tulevan pettymyksenä, kun ilmoitettiin, että koko homma aloitettaisiin alusta. Ensi-illan lähestyessä olen kuitenkin yrittänyt saada mieleni avoimeksi ja antaa uudelle Hellboylle reilun mahdollisuuden. Tätä tosin vaikeutti kriitikoiden ja fanien täyslyttäys...

Paranormaaleja tapahtumia tutkiva ja monstereita metsästävä Hellboy saa tehtäväkseen pysäyttää paha verikuningatar, Nimue-noita, ennen kuin tämä levittää kuolettavan ruton ihmiskuntaan.

Tällä kertaa Hellboyna nähdään Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu David Harbour. Harbourin kiinnitys leffan pääosaan sai minut huokaisemaan alunperin helpotuksesta, sillä hän on erinomainen Stranger Thingsissä ja promokuvien perusteella hän kykenisi nappaamaan Hellboyn roolin itselleen kiitettävästi. No, vaikka Harbour näyttääkin tyylikkäältä Hellboyn maskeerauksissa ja hänestä löytyy asennetta kovan äijän rooliin, on hänen näyttelemistä tässä hyvin vaikea kehua. Harbour vetää homman pahasti yli aina kun on mahdollista ja välillä tuntuu kuin häneltä olisi kesken kuvausten loppunut usko kesken, muttei voinut enää kävellä ulos koko leffasta. Hellboy on hahmona myös aika ärsyttävä, valittaessaan koko ajan kaikesta, minkä lisäksi hän vaikuttaa paikoitellen vain todella tyhmältä. On myös sääli, ettei hahmo oikeastaan hyödynnä kivistä oikeaa kättään toimintakohtauksissa.

Tässä leffassa pirusankari ei seikkaile kalamies Abe Sapienin ja tulta taitavan Lizin kanssa, vaan Hellboy saa kavereikseen näkyjä kokevan Alicen (Sasha Lane), joka tarttuu matkaan hieman kömpelösti, sekä agentti Daimion (Daniel Dae Kim), joka ei pidä Hellboysta, eikä tarjoa katsojalle mitään aihetta pitää itsestään. Siinä missä Del Toron kahden Hellboy-leffan vahvuutena oli erinomainen pääkolmikko, josta katsojana alkoi nopeasti välittämään ja jonka kemiat osuivat täysillä yhteen, tässä leffassa tuo jää pelkäksi haaveeksi. Daimio on todella tylsä hahmo, joka vain roikkuu mukana ja Alice on paikoitellen aika rasittava. Kolmikon väliset sanailut ovat tönkköjä ja aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Dae Kim ja Lane ovat myös kehnoja rooleissaan, mikä ei auta asiaa.
     Tarinan pahiksena, verikuningatar Nimuena nähdään Resident Evil -pelileffoista (2002-2016) tuttu Milla Jovovich, joka taitaa nauttia aivot narikkaan -hirviöleffojen tekemisestä, sillä hän tuntuu esiintyvän sellaisissa usein. Tässä Jovovichin "näyttelijänlahjoista" on vaikea sanoa mitään, sillä hänelle annetaan loppujen lopuksi todella vähän tekemistä. Verikuningatar Nimue on mitä tylsin pahishahmo, jonka geneerisyyttä vain korostaa se, kun leffassa nähdään nopeasti paljon karmivammalta vaikuttava ja lapsia ahmiva Baba Jaga -mörkö (Emma Tate). Nimuella on apurinaan aivan käsittämättömän hirveä possumonsteri Gruagach (Stephen Graham), jonka surkea toteutus pistää jatkuvasti toivomaan, että leffa päättyisi pian.
     Elokuvassa nähdään myös Ian McShane Hellboyn ottoisänä, joka lähinnä vain haukkuu poikaansa, Alistair Petrie jättiläisiä metsästävän Osiris-klubin johtajana, sekä Sophie Okonedo näkyjä kokevana lady Hattonina. Yleensä mainio McShane on tainnut olla pelkän palkan perässä - niin laiskan roolityön hän tässä tarjoaa. Hellboyn ja hänen professori-isänsä välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista uskottavaa suhdetta, vaan homma jää sieluttomaksi pintaraapaisuksi... kuten kaikki muukin leffassa.

Vaikka odotukseni uutta Hellboyta kohtaan eivät olleet korkeat, en olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka paljon tulisin tätä teosta vihaamaan. Ja siis minä ihan oikeasti tarkoitan vihaamista. En edes muista, milloin olisin viimeksi poistunut elokuvateatterista näin raivoissani. En muista, mikä leffa olisi viimeksi tuntunut näin voimakkaasti henkilökohtaiselta loukkaukselta. Ja sitä tämä onkin, pyllistys ja iso keskisormi kaikkia elokuvaintoilijoita kohtaan. Uudessa Hellboyssa on nimittäin aika lailla kaikki pielessä. Ohjaus, käsikirjoitus, näytteleminen, leikkaus, tehosteet... tämä leffa epäonnistuu suurin piirtein ihan kaikessa! Etukäteen leffasta kohistiin paljon, että tämä olisi nyt oikein kunnon väkivaltainen ja raaka teos, mikä uskaltaisi mennä paikkoihin, jonne normaalit sarjakuvaleffat eivät. Ja onhan se totta, että tässä lentävät veri, suolenpätkät, irtoraajat ja irtopäät, minkä lisäksi ikäraja pidetään korkealla jatkuvalla kiroilulla, mutta tekijät taisivat samalla unohtaa sellaisen pienen jutun kuin käsikirjoitus. Sellainen on yleensä kätevä elokuvaa tehdessä.

Uusi Hellboy nimittäin tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty asioita sitä mukaan, kun sitä kuvattiin. Tätä ajatusta vahvistavat juonikuviot, mitkä eivät johda mihinkään ja isot juoniaukot, jotka saavat minut inhoamaan tätä leffaa, mitä enemmän niitä mietin. Elokuvan "tarina" (jos sitä sellaiseksi voi kutsua) myös poukkoilee sinne sun tänne kuin sillä olisi pahemman luokan keskittymishäiriö, jolloin sen kyytiin on mahdotonta kivuta. Leffan leikkaajat eivät ole varmaan kuulleetkaan sellaisesta jutusta kuin rytmitys ja tarina etenee todella tökeröä turbovauhtia. Filmistä on selvästi leikattu paljon kohtauksia pois ja tiivistystä on tapahtunut vääristä kohdista, jolloin siirtymät ovat usein kammottavan huonoja ja välillä ehtii herätä ihmetys "Mitä tuossa juuri tapahtui?" Leikkaajilla ei tunnu olevan minkäänlaista tyylitajua ja se johtaa lopputulokseen, mistä on vaikea uskoa, että tämä hyväksyttiin ja pistettiin teattereihin.

Vaikka tämä Hellboy ei noteeraa Guillermo del Toron kahta Hellboy-teosta millään tavalla, vaan on ihan oma juttunsa, tämä leffa selvästi luottaa siihen, että hahmo on entuudestaan tuttu. Sarjakuvien faneille tämä ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta ne, jotka menevät katsomaan Hellboyta tietämättä homman lähtökohdista, tulevat luultavasti olemaan täysin pihalla suuren osan ajasta. Tätä yritetään jossain kohtaa paikkailla hätiköiden väsätyillä takaumilla, jotka ovat myös kömpelösti rytmitetty mukaan. Vaikken haluaisi kovin paljoa verrata Del Toron Hellboyta tähän uuteen, on aivan pakko sanoa, että Del Toro sentään teki tarkkaa työtä esitelläkseen tämän maailman ja avatessaan sitä läpi leffan lisää. Vähemmän yllättäen uusi Hellboy ei vaivaudu tekemään mitään sellaista. Se vähät välittää maailman rakentamisesta tai hahmojen syventämisestä, mikä aiheuttaa vain sen, että emotionaalisesti tähän on mahdotonta kytkeytyä. Mukaan väännetään väkisin typeriä konflikteja, jotta Hellboy saisi katsojan sympatiat puolelleen, mutta nämä hetket ovat niin surkuhupaisasti toteutettuja, että pyörittelin lähinnä silmiäni.

Uutta Hellboyta eivät selkeästi kiinnosta minkäänlaiset elokuvalliset ansiot, vaan se pyrkii vain olemaan mahdollisimman väkivaltainen, raju ja "badass". Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään aidosti brutaalilta tuntuva filmi, mikä olisi oikeasti tehty aikuiseen makuun, vaan väkivalta näyttää lähinnä 2000-luvun alun videopelien välivideoilta, mistä innostuvat vain esiteinit. Ihmisiä revitään mahdollisimman paljon riekaleiksi, mutta tämä ei tunnu miltään, kun hahmot ovat aivan liian selkeitä digiukkoja, eikä leffassa ole käytetty tekoverta varmaan pisaraakaan. Ennakkoon lupailtu gore tuottaa ison pettymyksen, kun kyseessä on pelkkää surkean näköistä CGI-mättöä, mikä käy vanhaksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. On suorastaan käsittämätöntä, kuinka tylsäksi ihmisten repiminen riekaleiksi voikaan käydä, kun leffalla ei ole kirjaimellisesti mitään muuta tarjottavanaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tylsiä, sillä niistä ei löydy minkäänlaista jännitettä. Hellboy lävistetään useaan otteeseen keihäillä, eikä hän tunnu olevan lähes moksiskaan, joten on vaikea pelätä hänen puolestaan. Muiden puolesta ei edes jaksa pelätä, sillä muut hahmot ovat niin tylsiä. Maailman kohtalokaan ei herätä jännitystä, sillä verikuningatar ei koskaan tarjoa kunnon uhkaa. Toimintakohtauksien aikana leffa myös luulee olevansa paljon eeppisempi kuin se oikeasti onkaan, mikä vain lisää sen tarjoamaa suurta myötähäpeää.

Vielä lisäksi yksi uuden Hellboyn isoimmista ongelmista on sen tunnelma. Elokuva vaikuttaa vahvasti siltä, että tekijät halusivat alunperin tehdä synkän ja totisen leffan, mutta huonojen testiyleisöreaktioiden vuoksi sitä päätettiin keventää komedialla. Tämä on johtanut siihen, että välillä on hyvin vaikea sanoa, ottaako elokuva itsensä ihan liian vakavasti, vai heittääkö se koko homman vitsinä. Synkkyyden ja komedian välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista tasapainoa, mitä ei auta yhtään se, että elokuvan vitsit ovat aivan raivostuttavan surkeita. Pari vitsiä onnistuivat tarjoamaan hymähdyksen, mutta lähinnä siksi, että ne taisivat olla tarkoituksellisestikin huonoja. Muuten vitsit vain laskivat leffan tasoa pikkuhiljaa, kunnes lopputaistelun aikana kahlattiin vyötäröä myöten pohjamudissa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Neil Marshall. Tai ohjauksesta ja ohjauksesta... eihän tällä tunnu olevan ohjattua suuntaa, mutta lopputeksteissä komeilee kuitenkin Marshallin nimi, joten sillä mennään. Marshall on aiemmin ohjannut semi-jännittävän kauhupätkän The Descent - loukussa (2005), minkä lisäksi hän ohjasi myös kaksi Game of Thrones -sarjan isoa taistelua. Tässä on vaikea sanoa, onko lopputulos Marshallin visio vai studion saksima leffa, mutta eipä Marshallin panosta voi kehua lainkaan. Hänen puolustukseksi voisi sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea tehdä hyvä elokuva, kun lähtökohtana on Andrew Cosbyn umpisurkea käsikirjoitus täynnä juoniaukkoja, huonoa dialogia ja tökeröä tarinankerrontaa. Asiaa ei myöskään auta jo mainitsemani leikkaus, missä filmin vähäinenkin potentiaali on pilkottu roskiin. Jos uudesta Hellboysta pitäisi jotain positiivista löytää, niin täytyy myöntää, että siinä on pari ihan tyylikästä kuvauskikkailua, minkä lisäksi jotkut hirviöiden maskeerauksista ovat hienosti toteutetut. Nämäkin hyvät puolet valuvat hukkaan, kun maskeerattuja hirviöitä on vain muutama ja suurimmaksi osaksi tyylikkäät kuvat ovat täynnä ällistyttävän huonoja digiörkkejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi tehty 20 vuotta sitten. Hellboyn budjetti on vain 50 miljoonaa dollaria, eikä se millään riitä, kun tekijät kuvittelevat tekevänsä ainakin 200 miljoonaa enemmän maksavaa suurtuotantoa. Leffan efektit ovat yhdet surkeimmista, joita olen joutunut aikoihin näkemään ja digiveren käyttö menee täysin liiallisuuksiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Mukana ei ole ainuttakaan vakuuttavaa tehostetta. Sentään äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat. Itselleni mojovana yllätyksenä tuli, että elokuvassa oli käytetty lempiyhtyeeni Musen "Psycho"-kappaletta. Toisaalta se sai minut inhoamaan leffaa entistä enemmän, kun niin rautainen biisi oli joutunut mukaan näin vitun paskaan elokuvaan.

Yhteenveto: Hellboy vuosimallia 2019 on yksi surkeimmista blockbuster-leffoista, mitä on koskaan tehty. Elokuvan käsikirjoitus on puhdasta roskaa, mihin on tungettu aivan liikaa tavaraa, josta unohdetaan nopeasti puolet ja jotka jättävät jälkeensä isoja aukkoja tarinaan. Tai siis "tarinaan". On hassua sanoa, että tällä edes olisi tarina, vaan kyseessä on enemmänkin juostenkustu perustelu sille, että elokuvan voi pistää täyteen surkeita toimintakohtauksia, joissa mässäillään pöyristyttävän kököllä digiverellä tylsistymiseen asti. Ihmisten pilkkominen ei shokeeraa tai edes viihdytä, vaan lähinnä vain puuduttaa, kun sillä ei ole mitään merkitystä tai seurausta, eikä elokuvalla ole mitään muuta tarjottavanaan. Muutenkin tehosteet ovat läpi elokuvan kammottavan huonoja. Ikärajaa pidetään epätoivoisesti korkealla myös jatkuvan kiroilemisen kautta. Mukaan on lisäksi heitetty kasa vitsejä, jotka ovat toinen toistaan huonompia. Jännitystä ei ole mukana lainkaan, eikä maailmanlopun uhkaa onnistuta koskaan välittämään katsojaan asti. Itse Hellboy on ärsyttävä valittaja ja hahmoa esittävä David Harbour tekee lähes pohjanoteerauksen ylinäytellessään läpi leffan. Muut hahmot ovat vain tylsiä ja välittömästi unohdettavia, eikä yksikään näyttelijä ole kovin hyvä roolissaan. Leffasta löytyy pari taidokasta kamera-ajoa, hyviä musiikkeja ja muutama tyylikäs maskeeraus, mutta muuten uudesta Hellboysta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Olen yhä täysin shokissa siitä, kuinka uskomattoman paska tämä elokuva on, enkä todellakaan suosittele tämän katsomista kenellekään. Tosin jos ö-luokan roskaleffat, tökeröt CGI-efektit ja totaalisen aivoton mäiske kelpaavat, niin siinä tapauksessa uusi Hellboy voi toimia sinulle. Kaikkia muita kehotan pysymään mahdollisimman kaukana tästä. Elokuva näyttäisi tällä hetkellä onneksi isolta flopilta rahallisesti ja toivon, että tämän jälkeen studio tulisi järkiinsä ja soittaisi Del Toron ja Perlmanin apuun.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Itselleni tuotti suuria vaikeuksia pysyä salissa sen aikaa, että viimeinenkin pätkä oli pyörinyt loppuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hellboy, 2019, Dark Horse Entertainment, Nu Boyana FX, Campbell Gropman Films, Lawrence Gordon Productions, Millennium Films

Arvostelu: Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996)

STAR TREK - ENSIMMÄINEN YHTEYS

STAR TREK: FIRST CONTACT

Ohjaus: Jonathan Frakes
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Neal McDonough, Alfre Woodard, James Cromwell ja Alice Krige
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Gene Roddenberryn luoma Star Trek (1966-) herätti kiinnostukseni vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -filmin vuodelta 2009. Siihen asti olin pitänyt koko juttua tylsänä, mutta sen jälkeen kävin innokkaana katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Vaikka olin vihdoin kiinnostunut aiheesta, minua ei silti houkuttanut katsoa vanhoja Star Trek -elokuvia. Vasta loppuvuodesta 2016 katsoin tyttöystäväni kanssa Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) ja Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), mutta koska ensimmäinen niistä oli huono ja toinen vain ihan kiva, kesti kauan ennen kuin katsoimme leffoja lisää. Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) katsoimme keväällä 2017 parin viikon sisään, mutta koska tyttöystäväni ei omistanut leffoja enempää, kesti jopa viisi kuukautta, kunnes ostin loput sarjan elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Niistä jälkimmäisin ei ollut selkeä seitsemäs osa elokuvasarjasta, vaan se perustui eri Star Trek -sarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994), jolloin se aloitti uuden tarinan. Tai noh, se jatkoi suoraan "TNG"-sarjasta, jolloin sitä oli todella vaikea seurata, sillä se ei esitellyt uusia hahmoja lainkaan. Sarjan faneille filmi saattaa toimia, mutta omasta mielestäni kyseessä oli kömpelö yritys. En siis odottanut seuraavan osan, Star Trek: First Contactin eli suomeksi Star Trek - ensimmäisen yhteyden näkemistä, mutta katsoin sen silti arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi arvioita kirjoittaa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Star Trek - sukupolvet!

Kun kyberneettiset Borg-olennot matkustavat ajassa taaksepäin, kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä pysäyttämään ne. Borgit aikovat nimittäin estää ihmisten ensimmäisen yhteyden avaruusolentoihin, jolloin Liittoa ei koskaan synny ja Borgit voivat hallita ihmiskuntaa.

Kapteeni Jean-Luc Picardin roolissa nähdään tietysti Patrick Stewart, joka osoittaa jälleen kerran olevansa oikea mies rooliin. Stewartilta löytyvä auktoriteetti tulee esille useasti elokuvan aikana, minkä lisäksi hän pääsee sankarihommiin. Kapteeni Picard selvästi välittää miehistöstään erittäin paljon ja on valmis tekemään heidän vuoksi mitä vain. Borg-olennot ovat kapteeni Picardille tuttu laji menneisyydestä ja vaikkei olisikaan nähnyt "Star Trek: The Next Generationista" jaksoakaan, elokuva selittää kapteenin ja olentojen kohtaamisen tarpeeksi hyvin, jotta kaikki ymmärtävät, mitä on tapahtunut.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu samoista hahmoista kuin edellisessäkin elokuvassa. Isoimmassa roolissa on jälleen androidi Data (Brent Spiner), joka ei onneksi ole yhtään niin rasittava kuin Star Trek - sukupolvissa. Hahmo on jopa pidettävä tyyppi! Försti Riker (Jonathan Frakes) saa enemmän ruutuaikaa kuin edellisessä osassa, kun taas konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) ei ole saanut uutta tyylikästä visiiriä korvaamaan menettämäänsä. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) jää harmillisesti sivuun, eivätkä lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden) ja Deanna Troi (Marina Sirtis) ole vieläkään kovin muistettavia. Uutena hahmona esitellään herra Hawk (Neal McDonough), joka ei kuitenkaan jää mieleen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat James Cromwellin näyttelemä poimuajon keksijä Zefram Cochran, Alfre Woodardin näyttelemä Lily, sekä Alice Krigen esittämä Borg-kuningatar, joka tuo helposti mieleen Aliens - paluun (Aliens - 1986) kuningataralienin, sillä poikkeuksella että Borg-kuningatar osaa puhua. Lily tuntuu pääasiassa aika turhalta hahmolta, mutta Woodard suoriutuu roolista kuitenkin tarpeeksi hyvin, jolloin Lilyn mukanaolon hyväksyy. Hänelle on annettu yksi tärkeä kohtaus, mutta sen olisi toisaalta voinut antaa jollekulle toisellekin. Zefram Cochran jää uusista hahmoista parhaiten mieleen, sillä hänestä on saatu aikaan oikeasti kiinnostava henkilö. Poimuajon keksijänä Cochran on historiallisesti merkittävä ihminen, joten on hienoa, ettei hahmo olekaan sellainen Einstein-nero kuin U.S.S. Enterprisen miehistö uskoo hänen olevan.

Yllättävää kyllä, Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähestulkoon hyvä elokuva. Se on selkeä parannus edeltäjäänsä verrattuna, sillä se ei tunnu vain venytetyltä jaksolta televisiosarjasta, vaan ihka oikealta elokuvalta, minkä lisäksi sen ymmärtää helpommin, vaikka ei olisi nähnyt "TNG"-sarjaa. Elokuva herättää huomion heti mielenkiintoisella alulla ja kun hahmot alkavat keskustelemaan, kuinka vaarallisia Borg-olennot ovat, katsojana alkaa jännittää, millaisia avaruusmörköjä elokuvalla on tarjottavanaan. No okei, Borgit tuottavat ison pettymyksen, sillä ensimmäinen taistelu niitä vastaan onkin todella helppo, mutta niistä löytyy silti uhkaavuutta, sillä ne kykenevät mukautumaan miehistön aseiden panoksiin ja ovat siten immuuneja niiden vaikutukselle. Aikamatkustustarina on myös erittäin kiinnostava. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen hölmö aikamatka kuin Star Trek IV: Kotiinpaluussa, jossa kapteeni Kirk ja kumppanit etsivät valasta menneisyydestä, vaan tässä on oikeasti saatu tunne siitä, että hahmojen täytyy onnistua, jottei maailma tuhoudu. Tai no, U.S.S. Enterprisella voi näköjään matkustaa ajassa noin vain, joten jossain kohtaa lähinnä pohtii, voisivatko hahmot vain palata ajassa taaksepäin niin monta kertaa, että vihdoin onnistuvat. Tämän takia mukana ei ole uhkaa oikeastaan lainkaan, eikä filmi kykene kunnolla käsittelemään esittelemiään asioita, mutta on sitä silti viihdyttävää katsoa.

Okei no, ei sekään täysin totta ole, sillä Star Trek - ensimmäinen yhteys on paikoitellen aika pitkäveteinen teos. Parasta koko elokuvassa on aikamatkustuksen tarjoama mahdollisuus yhdistää kaksi erilaista maailmaa toisiinsa. Välillä näytetään muutaman hahmon juonikuviota Maassa, kun he yrittävät metsän keskellä rakentaa ensimmäistä poimuajolla kulkevaa alusta ja siitä sitten siirrytään futuristiseen avaruusmaisemaan, jossa taistellaan kyborgeja vastaan. Kontrasti on todella oivallinen, ja kaksi erilaista aikakautta tukevat taidokkaasti toisiaan. On myös kiehtovaa nähdä Maassa tapahtuvat asiat, sillä niiden onnistuminen aloittaisi Tähtiliiton, eli aloittaa kaikki aiemmin nähdyt seikkailut. Olisi hienoa, jos elokuva kykenisi kokonaisuutena toimimaan yhtä hyvin, mutta harmillisesti leffa jää vaisuksi, vaikka siitä löytyy selvää potentiaalia. Heikointa elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, jotka ovat erittäin laimeita. Taistelut Borg-olentoja vastaan ovat kehnosti toteutettuja, minkä lisäksi loppuhuipennus ei ole kovin kummoinen. Alkupäässä nähtävä avaruustaistelu on ihan tyylikäs, mutta sitä varten tekijöiden olisi pitänyt hieman varastaa henkeä Tähtien sodista (Star Wars - 1977-), jotta siitä saisi oikeasti toimivan. Tällaisenaan se on vain pientä lasersäteiden poukkoilua sinne tänne ilman kunnollista tunnetta. Star Trek - ensimmäinen yhteys on aika lailla hukattu mahdollisuus, josta olisi saanut tietyillä muutoksilla aikaiseksi oikeasti hyvän filmin.

Elokuvan on ohjannut försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa olevansa parempi ohjaaja kuin näyttelijä. Tämä on Frakesin ensimmäinen ohjaustyö elokuvien parissa, mutta tätä ennen hän on ohjannut jaksoja kolmesta Star Trek -sarjasta; "The Next Generationista", "Deep Space Ninesta" (1993-1999) ja "Voyagerista" (1995-2001). Aihe on siis tuttu Frakesille. Brannon Bragan ja Ronald D. Mooren käsikirjoitus on paikoitellen oikein mainio, mutta jo siinä olisi voinut muutella joitakin asioita paremmiksi. Star Trek - ensimmäinen yhteys on ihan hyvin kuvattu elokuva, mutta sen valaisu on paikoitellen kehnoa. Synkkyys sopii kohtauksiin, joissa nähdään Borgeja, mutta muuten leffa voisi olla valoisampi. Leikkaus on ihan sujuvaa. Borgien maskeeraus on todella taidokkaasti tehty, eikä ihme että elokuva oli ehdolla Parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnosta. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivia, mutta ääniefektit ovat jokseenkin laimeita. Jerry ja Joel Goldsmithin säveltämät musiikit eivät valitettavasti jää lainkaan mieleen.

Yhteenveto: Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähellä ollakseen hyvä elokuva, mutta sen pitkäveteisyys pitää sen "ihan kivan" tasolla. Elokuvassa on selkeää potentiaalia kiinnostavan tarinansa ja uhkaavilta vaikuttavien Borg-olentojensa ansiosta, mutta valitettavasti se ei koskaan hyödynnä asioita tarpeeksi hyvin. Parasta koko jutussa on mainio kontrasti avaruusaluskohtausten ja melkein nykypäivässä tapahtuvien metsäkohtausten välillä. On myös kiehtovaa tietää, mistä koko Liiton syntyminen lähti liikkeelle. Toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja Borgit tuottavat helposti pettymyksen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, eikä Brent Spiner ole onneksi yhtä ärsyttävä Datana kuin aiemmin. Uusista hahmoista parhaiten jää mieleen Zefram Cochran, joka on oiva osoitus siitä, etteivät idolit ole välttämättä lainkaan sitä, mitä voisi kuvitella. Tekninen toteutus elokuvassa on ihan hyvää, mutta musiikit ovat todella unohdettavat. Jos pidät "The Next Generation" -sarjasta, niin uskoisin, että tämä elokuva toimii sinulle. Star Trek -fanin kannattaa antaa sille mahdollisuus, vaikkei Star Trek - sukupolvet -leffasta olisi pitänytkään. Kyseessä voisi olla oikeasti hyvä elokuva, jos sille tekisi muutamia muutoksia. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998) olisi yhtä kelpo kuin tämä. Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.priorityonepodcast.com
Star Trek: First Contact, 1996, Paramount Pictures, Digital Image Associates