Hokum (2026) - elokuva-arvostelu

HOKUM

Ohjaus: Damian McCarthy

Näyttelijät: Adam Scott, Peter Coonan, David Wilmot, Florence Ordesh, Michael Patric, Will O'Connell, Brendan Conroy, Austin Amelio, Ezra Carlisle, Mallory Adams ja Sioux Carroll

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Hokum on ohjaaja-käsikirjoittaja Damian McCarthyn uusi kauhuelokuva. Saatuaan edellisen elokuvansa, kehutun Oddity - Sokean kauhun (Oddity - 2024) teattereihin, McCarthyn oli helpompi kerätä rahoitus seuraavalle projektilleen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Hokum on saapunut Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta nähtyäni sen karmivan trailerin ja kiinnostustani vain lisäsi, kun hoksasin kyseessä olevan McCarthyn uusi elokuva, pidettyäni paljon Oddity - Sokeasta kauhusta. Kävinkin uteliaana katsomassa Hokumin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Ohm Bauman matkustaa Irlantiin ripottelemaan vanhempiensa tuhkat ja viimeistelemään suositun kirjasarjansa. Hotellissa, missä Ohm yöpyy, kerrotaan olevan vangittuna noita ja kun halloweenjuhlien jälkeen eräs työntekijöistä katoaa, on aika ottaa selvää, onko huhuissa perää...

Apple TV:n Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Adam Scott näyttelee Ohm Baumania, kirjailijaa, jolla on työn alla suositun "Conquistador"-kirjasarjansa päätösosa. Teksti ei kuitenkaan tunnu edistyvän ja mies päättää lopulta, että kenties maisemanvaihdos tekisi hyvää. Ohm matkaa Irlantiin, yöpymään samassa hotellissa, missä hänen vanhempansa kävivät häämatkallaan, aikomuksenaan samalla vihdoin ripotella vanhempiensa tuhkat. Ohm on kiinnostavasti kirjoitettu hahmo, koska hänestä ei ole haluttu tehdä erityisen tykättävää. Kirjailija on töykeä muille, mutta elokuvan edetessä käy ilmi, mikä häntä kaivertaa niin pahasti, että hän purkaa pahaa oloaan muihin. Scott on nappivalinta rooliinsa, tulkiten mainiosti hahmonsa monenlaisia puolia, sekä esittäessään kauhistunutta, kun hotellin salaisuudet alkavat paljastua.

     Elokuvassa nähdään myös Brendan Conroy hotellin omistavana Cobina, Peter Coonan hotellia johtavana Malina, Michael Patric hotellin talonmiehenä Fergalina, Will O'Connell pikkolo Albyna, Florence Ordesh baarimikko Fionana, sekä David Wilmot läheisessä metsässä asuvana Jerrynä. Sivuhahmoistakin löytyy oivallisia tyyppejä, jotka joko haaveilevat jostain muusta kuin normaalista arjestaan tai jotka salailevat jotain synkkää. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa.

Hokum ei onneksi pettänyt Damian McCarthyn edellisen työn, erittäin mainion Oddity - Sokean kauhun jälkeen, mutta minulta löytyy pari kritiikin aihetta. Ensinnäkin mielestäni elokuvan tietyt paljastukset olivat tavallaan turhan samanlaiset Oddity - Sokean kauhun ratkaisujen kanssa. Paljastukset toisaalta toimivat, mutta olisi McCarthy voinut keksiä jotain muuta tällä kertaa. Toiseksi McCarthy hyödyntää yhdessä kohtaa hitusen laiskaa tarinankerrontavälinettä, kun Ohm saa käsiinsä nauhurin, josta hän voi kuulla tarvittavia tiedonjyväsiä juuri oikeisiin aikoihin. Tämä hieman videopelimäinen kikka tuntui vähän laiskalta muuten hyvin rakennetussa elokuvassa.

Nämä pari juttua eivät kuitenkaan hiertäneet liikaa, vaan pidin Hokumista aika paljonkin. Sen päähenkilö on tosiaan oivallinen kaikkine ikävine puolineenkin ja tarina nappaa onnistuneesti mukaansa. Hotellin mysteeri lumoaa toki heti ja niin Ohm kuin katsoja haluavat saada selville, lymyileekö lukitussa hääsviitissä oikeasti ihka aito noita, vai onko koko homma pelkkää "hokumia", eli hölynpölyä? Kun hääsviittiä päästään vihdoin tutkimaan, jo valmiiksi epämukavia väristyksiä aiheuttanut elokuva muuttuu tosissaan karmivaksi. McCarthy kasvattelee kierroksia onnistuneesti, saaden katsojan uppoutumaan penkkiinsä ja kenties jopa nostelemaan sormia silmien peitoksi.

Hokum on myös todella tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten laajoista otoksista, joiden aikana katsoja pälyilee taustoja, nähdäkseen jotain kaameaa, tiukemmista lähikuvista tai yleisesti kameran liikkeistä. Leikkaus on myös sulavaa. Hotellin lavasteet ovat hienot, hahmojen puvustus on oivallista ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi muutamia suorastaan hyytäviä ilmestyksiä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, vaikka vähempikin riittäisi muutamien äkkisäikyttelyjen suhteen ja Joseph Bisharan säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä pelottavaan tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hokum, Irlanti, Yhdysvallat, 2026, Imagenation Abu Dhabi FZ, Tailored Films

Margo's Got Money Troubles, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

MARGO'S GOT MONEY TROUBLES - KAUSI 1

Luoja: David E. Kelley

Näyttelijät: Elle Fanning, Nick Offerman, Michelle Pfeiffer, Thaddea Graham, Greg Kinnear, Michael Angarano, Nicole Kidman, Sasha Diamond, Marcia Gay Harden, Rico Nasty, Lindsey Normington, Laura San Giacomo, Caitlin McGee, Marisela Zumbado ja Annalise Basso

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 37 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Margo's Got Money Troubles perustuu Rufi Thorpen samannimiseen kirjaan vuodelta 2024. Jo ennen kirjan julkaisua Nicole Kidman, Elle Fanning ja David E. Kelley alkoivat työstämään sen pohjalta adaptaatiota, saatuaan käsiinsä raakaversion tekstistä. Apple TV hankki projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025. Nyt Margo's Got Money Troublesin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu ja itse odotin sarjan katsomista positiivisin mielin. Thorpen kirja ei ollut tuttu, mutta pidän Fanningista paljon näyttelijänä ja sarjan idea vaikutti mielenkiintoiselta. Katsoinkin uudet jaksot pian niiden ilmestyttyä.

Margo Millet päätyy sänkyyn professorinsa Markin kanssa, minkä seurauksena Margo tulee raskaaksi. Kun Mark ei halua olla missään tekemisissä Margon ja lapsen kanssa, Margo keksii nopean tavan tehdä helppoa rahaa: OnlyFansin.

Elle Fanning näyttelee Margo Milletiä, parikymppistä opiskelijaa, joka ihastuu kirjallisuuden professoriinsa Mark Gableen (Michael Angarano). Kun Mark osoittaa kiinnostusta Margosta, he ajautuvat harrastamaan seksiä ja kauhukseen Margo huomaa pian odottavansa lasta. Margo on mainio päähenkilö, jolle on kirjoitettu onnistunut kehityskaari läpi tuotantokauden. Aluksi Margo säikähtää raskauttaan, mutta päättää lopulta pitää lapsen. Mutta kun naimisissa oleva Mark uhkailee Margon pois elämästään, täytyy hänen keksiä erilainen tapa elättää vauva. Margon päätöksiä ja tekoja ei aina välttämättä hyväksy, mutta katsojana haluaa silti nähdä, kuinka hän saa laadittua tien, jota pitkin kulkemalla selviäisi elämästä. Fanning näyttää taas kerran lahjansa näyttelijänä ja oivallinen on myös Angarano lipevänä professorina.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Margon äiti Shyanne (Michelle Pfeiffer) ja hänen uusi miehensä Kenny (Greg Kinnear), Margon isä, entinen painija Jinx (Nick Offerman), Margon kämppäkaveri Susie (Thaddea Graham), sekä asianajaja Linda Sawkins (Nicole Kidman). Sivunäyttelijät ja heidän hahmonsa ovat hyviä. Shyanne ja Jinx eivät todellakaan ole mitään Vuoden vanhemmat -palkinnon ehdokkaita. Shyanne hädin tuskin pystyy pitämään Margon vauvaa sylissään, kun taas Jinxiä vaivaavat vanhat päihdeongelmat. Pfeiffer ja Offerman ovat kuitenkin loistavat rooleissaan, onnistuen tuomaan erilaisia kiinnostavia vivahteita hahmoihinsa.

Kuten jo tekijätiimistä saatoin odottaa, Margo's Got Money Troubles osoittautui erittäin hyväksi uutuussarjaksi, joka yhdistelee komediaa ja draamaa onnistuneesti. Samalla se myös käsittelee onnistuneesti usein tabuna pidettyä, mutta nykypäivänä huomattavasti avoimemmin puhuttua aihetta, eli seksityöläisiä. OnlyFans - jonne ihmiset voivat itse tehdä pornograafista sisältöä ja saavat ihmiset tarttumaan heidän tilauksiinsa, joidenkin sisällöntuottajien tienatessa jopa miljoonia kuvillaan ja videoillaan - mullisti aikuisviihteen, eikä siis ihme, että paljon pinnalla ollutta sivustoa on nyt otettu kohteeksi myös fiktiivisten ohjelmien puolella. Sarja pohtii paljon sitä stigmaa, mikä näitä OnlyFans-sisällöntuottajia kohtaan kohdistuu, vaikka samalla valtavat määrät ihmisiä ovat valmiita maksamaan mojovia summia tilauksista.

On sekä mielenkiintoista, että toisinaan hyvin hupaisaa seurata Margon yritystä pitää elämäänsä kasassa. OnlyFans tuo paljon nopeammin ja enemmän rahaa tilille kuin nainen osasi odottaa, mutta sivustolle kuvaaminen tuo omat vaikeutensa Margon arkeen. Erityisen vahvoilla sarja on Margon perhedraaman kanssa. Suhde äitiin kaipaa korjausta, eikä asiaa auta yhtäkkiä vieroituksesta kotioven taakse koputtelemaan saapuva isä. Kaikkea tätä sarja pyörittelee niin viihdyttävästi kuin ajatuksia herättävästi. Kahdeksan vähän yli puolituntista jaksoa menevät nopeasti ja jo tekeillä olevaa kakkoskautta jää odottamaan positiivisin mielin.

Myös teknisesti Margo's Got Money Troublesin avauskausi on oivallinen. Sarja on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja puvustajat ja maskeeraajat pääsevät leikittelemään reippaasti, kun Margo luo oman OnlyFans-persoonansa, avaruusoliohahmo HungryGhostin. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Nathan Micayn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Robynin esittämä Blow My Mind on mainio valinta sarjan alkutekstibiisiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Margo's Got Money Troubles, Yhdysvallat, 2026-, A24, Apple Original Films, Blossom Films, David E. Kelley Productions, Lewellen Pictures, TFC Productions

Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006) - elokuva-arvostelu

PAN'S LABYRINTH

EL LABERINTO DEL FAUNO

Ohjaus: Guillermo del Toro

Näyttelijät: Ivana Baquero, Sergi López, Maribel Verdú, Ariadna Gil, Álex Angulo, Doug Jones, César Vea, Manolo Solo, Roger Casamajor, Pablo Adán ja Federico Luppi

Genre: fantasia, sota, draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

El laberinto del fauno, eli Pan's Labyrinth on Guillermo del Toron ohjaama ja käsikirjoittama fantasiaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle erilaisista ideoista, hahmoista, kohtauksista ja teemoista, joita del Toro oli kirjoitellut ja piirtänyt muistivihkoonsa vuosien varrella. Niistä hän ryhtyi suunnittelemaan tarinaa, joka kertoi alun perin raskaana olevasta naisesta, joka rakastuu fauniin, mutta joka hiljalleen muuttui tarinaksi tytöstä, joka tapaa faunin, joka kertoo tytön olevan kauan kadoksissa ollut satuprinsessa. Del Toro työsti käsikirjoitusta useita kuukausia, kunnes oli lopulta tyytyväinen. Useat Hollywood-yhtiöt kiinnostuivat elokuvasta ja halusivat del Toron tekevän leffansa heille, mutta del Toro ei halunnut amerikkalaistaa tarinaa ja päättikin toteuttaa sen Espanjan ja Meksikon yhteistyönä, käyttäen jopa oman palkkionsa elokuvan tekemiseen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2005 ja lopulta Pan's Labyrinth sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 27. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka voitti Yhdysvalloissa parhaan kuvauksen, lavastuksen ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, Isossa-Britanniassa parhaan vieraskielisen elokuvan, puvustuksen ja maskeerauksen BAFTA-palkinnot, Espanjassa parhaan uuden naisnäyttelijän, käsikirjoituksen, kuvauksen, leikkauksen, maskeerauksen, äänityksen ja erikoistehosteiden Goya-palkinnot, sekä Meksikossa parhaan ohjauksen, naispääosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden Ariel-palkinnot. Leffa oli myös ehdolla muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globesta. Itse katsoin Pan's Labyrinthin muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen ja olin täysin myyty. Olen katsonut elokuvan pari kertaa uudestaan, joskin viime katselusta on jo vierähtänyt lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Pan's Labyrinthin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Espanja 1944. Nuori tyttö Ofelia matkustaa raskaana olevan äitinsä kanssa tapaamaan uutta isäpuoltaan, hirmuista kapteeni Vidalia, joka jahtaa vastarinnan rippeitä. Eräänä yönä Ofelia tapaa faunin, joka kertoo Ofelian olevan kauan kadoksissa ollut prinsessa. Fauni antaa Ofelialle tehtäviä, jotka tytön on suoritettava, mikäli hän mielii palata kuningaskuntaansa.

Päärooliin Ofeliaksi haki useita tyttöjä ja lopulta Guillermo del Toroon isoimman vaikutuksen teki Ivana Baquero, joka nappasikin pestin. Tämä ei ole ihme, sillä Baquero sädehtii juuri oikeanlaista viattomuutta ja uskoa kaikenlaiseen taianomaiseen, millä Ofelia pyrkii puskemaan pois tosielämän kauhut. Espanjan sisällissota on juuri päättynyt ja Francisco Franco on noussut johtamaan maata rautaisella otteella. Vastarinnan rippeet ovat pakosalla ja ihmiset elävät pelossa. Ofelia ei ymmärrä tästä juuri muuta kuin yleisen ikävän ilmapiirin, mitä tyttö pakenee satukirjoihinsa. Pian tyttö kuitenkin pääsee elämään täysin omaa satuaan, kun hän kohtaa ihka aidon faunin (asussa del Toron Hellboysta (2004) tuttu Doug Jones, äänenä Pablo Adán), joka kertoo Ofelian olevan todellisuudessa Moana, myyttisen kuningaskunnan kauan kadoksissa ollut prinsessa, jonka täytyy suorittaa eri tehtäviä, päästäkseen takaisin todellisen perheensä luokse. Ofelia on erittäin mainio päähahmo, jonka kanssa lähtee jännittävälle, jopa vaaralliselle matkalle. Fauni taas on samanaikaisesti kiehtova että jopa hieman pelottava ja se on saatu tuntumaan oikeasti ikiaikaiselta olennolta.

     Elokuvassa nähdään myös Ariadna Gil Ofelian äitinä Carmenina, Sergi López tämän uutena miehenä, julmana kapteeni Vidalina, Maribel Verdú Carmenia auttavana Mercedesinä ja Álex Angulo lääkäri Ferreirona. Näyttelijäkaartin vaikuttavimmat suoritukset tarjoavat López häikäilemättömänä ja välittömästi vihattavana Vidalina, sekä Verdú ystävällisenä Mercedesinä, joka salaa auttaa vastarintaa ja jonka missio tuo lisäjännitettä tarinaan.

Guillermo del Toro on urallaan tehnyt useita hienoja elokuvia, kuten sarjakuvafilmatisointi Hellboyn, Oscar-voittaja The Shape of Waterin (2017) ja animaatioleffa Pinocchion (2022), mutta Pan's Labyrinth on ja pysyy miehen parhaana työnä, sekä ehtana mestariteoksena. Onneksi del Toro piti päänsä, eikä tehnyt elokuvaa Yhdysvalloissa, sillä voin vain kuvitella, kuinka jenkkistudioiden sanelemana elokuvasta olisi kadonnut kaikki se, mikä tekee leffasta niin upean. Kyseessä on iltasatu aikuisille, sisältäen taianomaisuutta ja fantasiaelementtejä keijuista fauniin sekä muihin olentoihin, mutta joka juurtuu yhteen Espanjan historian synkimmistä ajanjaksoista. Elokuva tasapainottelee ällistyttävästi, kertoessaan samaan aikaan niin Ofelian seikkailusta kuin myös vastarintaliikkeen epätoivoisesta taistelusta kapteeni Vidalia ja hänen joukkojaan vastaan. Leffa vieläpä jättää katsojan lopputekstienkin jälkeen pohtimaan, tapahtuvatko Ofelian seikkailut oikeasti, vai ovatko ne vain traumatisoituneen tytön mielikuvitusta ja tapa käsitellä hirveyksiä ympärillään?

Del Toro kieltäytyi ohjaamasta Narnian tarinat: Velhon ja leijonan (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) tehdäkseen Pan's Labyrinthin. Tietyt Narnia-elementit ovat kuitenkin selvästi inspiroineet miestä, sillä myös Narniassa lapset pakenevat tosielämän kauhuja - toista maailmansotaa - satumaailmaan. Pan's Labyrinthissa Ofelian satuseikkailu kulkee kuitenkin rinnakkain tosielämän kauhujen keskellä. Eivätkä nämä satuelementitkään ole mitään kivaa ruusuilla tanssimista, vaan ne ammentavat Grimmin saduista. Siis niistä oikeista, synkistä ja verisistä Grimmin saduista, eivätkä lapsiystävällisistä Disney-piirretyistä. Kohtaus, jossa Ofelia pakenee lapsia syövää kalpeaa miestä, jolla on silmämunat pään sijaan kämmenissä, on ihan ymmärrettävästi aiheuttanut painajaisia aikuisillekin. Del Toro on kertonut itse Stephen Kingin pelänneen kohtausta katsoessaan.

Todella jännittävää on myös seurata vastarintaliikkeen yritystä päästä kapteeni Vidalin ja tämän joukkojen luokse, ja kukistaa nämä. Alusta asti on selvää, että kapinalliset ovat alakynnessä ja liki mahdottoman tehtävän edessä, mitä vaikeuttaa se, että lähes keneenkään ei voi luottaa ja melkein kukaan ei ole tarpeeksi rohkea vastustaakseen totalitaarista hallintoa. Vaikka pidin Pan's Labyrinthistä jo lapsena paljon, toivoin tuolloin, että elokuva olisi keskittynyt vielä enemmän Ofelian fantasia-aspekteihin, mutta näin aikuisiällä nämä tosielämän kauhut tuovat väkevän ja hyvin omalaatuisen vastavoiman näille satumaisuuksille.

Sen lisäksi, että del Toron rakentama, kahdessa kerroksessa kulkeva tarina on erinomainen ja mukaansatempaava, miehen luoma tunnelma hakee vertaistaan. Pan's Labyrinth on synkkä ja karmiva, mutta samalla myös oudon lumoava. Jo pelkkä labyrintti on ulkopuolelta pelottavan näköinen paikka, mutta Ofelian tavoin katsojakin haluaa päästä tutkimaan sitä. Synkkyyden keskelle on ripoteltu joitain todella kauniita hetkiä ja yksityiskohtia, joista jo itsestään meinaa tulla tippa linssiin. Viimeistään loppuhuipennus herkistää katsojan kyyneliin asti. Pan's Labyrinth on kerta kaikkiaan mestariteos ja yksi fantasiagenren suurimmista saavutuksista.

Kaikesta elokuvassa paistaa läpi Guillermo del Toron intohimo projektia kohtaan ja kun puikoissa on näin taidokas elokuvantekijä, lopputuloskin on sen näköinen. Pan's Labyrinth on nimittäin myös teknisiltä ansioiltaan huikea taidonnäyte, vaikka parit digitehosteet ovatkin jo nähneet parhaat päivänsä. Elokuva on upeasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Valaisu on tyylikästä, puhumattakaan korostetusta värien käytöstä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivaa ja maskeeraukset vakuuttavat. Ällistyttävin ilmestys on toki itse fauni, joka oli yhdistelmä maskeerausta, puvustusta, käytännön efektejä ja tietokonetehosteita. Tämä fauni on yksi fantasiagenren ikimuistoisimmista olennoista niin ulkonäköä, salaperäisyyttä kuin nytkähtelevää liikettä myöten. Kaiken elokuvassa kruunaa Javier Navarreten mieletön musiikki, jonka olisi kuulunut voittaa palkintoja Oscarista lähtien. Musiikki rakentuu kaihoisan hyräilyn ympärille ja Navarrete hyödyntää melodiaa niin kauniisti ja taianomaisesti kuin surumielisesti ja jopa suureleisen mahtipontisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

El laberinto del fauno, 2006, Tequila Gang, Estudios Picasso, Esperanto Filmoj, Telecinco

Obsession (2025) - elokuva-arvostelu

OBSESSION

Ohjaus: Curry Barker

Näyttelijät: Michael Johnston, Inde Navarrette, Cooper Tomlinson, Megan Lawless, Andy Richter, Haley Fitzgerald, Darin Toonder ja Curry Barker

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Obsession on tubettaja Curry Barkerin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Barker sai inspiraation elokuvaa varten Simpsonit-animaatiosarjan (The Simpsons - 1989-) kauhujaksosta. Vuonna 2023 hän julkaisi kauhulyhytelokuvan The Chairin YouTubessa ja herätti tuottaja James Harrisin kiinnostuksen. Harris pyysi Barkeria tekemään täyspitkän elokuvan The Chairista, mutta Barker esittelikin aiemman ideansa, mistä Harris innostui. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja maailmanensi-iltansa Obsession sai syyskuussa 2025 Kanadassa Toronton elokuvajuhlilla. Suomessa leffa esitettiin jo Night Visions -festivaaleilla tämän vuoden maaliskuussa ja nyt se on saapunut laajempaankin teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun Night Visionsissa leffan nähneet alkoivat kehua sitä kovasti ja puhuivat siitä shokeeraavana tapauksena, joka tulisi rikkomaan parisuhteita ja saisi sinkut välttelemään seurustelua. Valitettavasti flunssan takia pääsin katsomaan Obsessionin vasta viikko sen ensi-illan jälkeen.

Bear napsauttaa toivomusoksan rikki ja toivoo, että hänen ihastuksenkohteensa Nikki rakastaisi häntä enemmän kuin mitään koko maailmassa. Toive toteutuu, mutta Bear saa pian huomata, että Nikkistä on tullut sairaalloisen pakkomielteinen Bearista.

Teen Wolf -sarjasta (2011-2017) tuttu Michael Johnston näyttelee Baron Baileyta, jota kaikki kutsuvat Beariksi. Bear on töissä musiikkisoittimia myyvässä kaupassa ja palavan ihastunut työkaveriinsa Nikkiin, jota näyttelee Superman & Lois -sarjasta (2021-2024) tuttu Inde Navarrette. Bear ei ole uskaltanut tunnustaa tunteitaan Nikkille, peläten pilaavansa heidän kaveruutensa. Kuitenkin eräänä päivänä Bear saa käsinsä toivomusoksan ja sen kummemmin uskomatta, että oksa oikeasti toimisi, hän katkaisee sen ja toivoo Nikkin rakastuvan häneen. Tästä lähteekin käyntiin aikamoinen tapahtumaketju, joka alkaa pilata niin Bearin kuin Nikkin elämiä. Johnston on mainio pääroolissa Bearina. Hänen hahmonsa on onnistuneen monimutkikas. Toisinaan Bearia käy sääliksi, toisinaan taas hän on turhauttava vässykkä ja toisinaan taas hän toimii todella kyseenalaisesti. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Navarrette, joka revittelee oikein antaumuksella, kun toive muuttaa Nikkin Bearia pakonomaisesti ja pakkomielteisesti rakastavaksi. Navarrettella on tietty karmiva hullunkiilto silmissään, tehden Nikkistä yhä vain hyytävämmän tyypin, onnistuen kuitenkin saamaan katsojan säälimään naista. Nikkihän kun on Bearin toiveen vallassa.

     Elokuvassa nähdään myös Cooper Tomlinson Bearin parhaana kaverina Ianina, Megan Lawless kaveriporukkaan myös kuuluvana Sarahina ja Andy Richter Sarahin isänä ja musiikkikaupan omistavana Carterina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan.

Obsessionia ei turhaan ole kehuttu vuoden kauhuleffatapaukseksi, sekä muutenkaan yhdeksi lajityypin merkkielokuvista moneen vuoteen. Kyseessä on erinomainen ja aidosti ihon alle tunkeutuva kauhutarina, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut. Curry Barker oli minulle täysin tuntematon tapaus, mutta tämän myötä olen kiinnostunut kaikesta, mitä miehellä on työn alla. Barkerin loihtima ilmapiiri on vaikuttavan karmiva. Hän ei mene sieltä mistä aita on matalin, eli hän ei rakenna kauhua kovaäänisten äkkisäikyttelyjen varaan, vaan tekemällä jokaisesta kohtauksesta epämukavaa katseltavaa. Ja sanon näin ainoastaan kehuna. Oman mahtavan lisänsä tuo Barkerin synkkä huumorintaju, jonka hän ujuttaa saumattomaksi osaksi kauhua. Leffassa on hetkiä, jotka saavat samanaikaisesti hörähtämään hermostuneena naurusta, että nostattavat niskavillat pystyyn.

Ja ennen kaikkea Barkerin käsikirjoitus on huikean hyvä. Juoni ei lähtökohtaisesti ole se kaikkein omaperäisin, mutta se sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka lähtee aikamoisiin suuntiin. Aluksi hymy nousee huulille, kun Bearin toive käy toteen ja Nikki vaikuttaa vastaavan Bearin tunteisiin, muttei aikaakaan kun käy jo selväksi, että Nikki ei ole vain rakastunut Beariin, vaan hän ei enää näe elämässään mitään muuta kuin Bearin. Hänestä tulee sairaalloisen omistushaluinen, nähden kaikki muut ihmiset uhkina, jos he vievät Bearin huomiota vähänkään pois Nikkistä.

Käsikirjoituksen todellinen hienous syntyy kuitenkin sen ällistyttävästä monikerroksisuudesta. Tilanne ei ole yksiselitteinen ja tavanomaisen "varo mitä toivot" -teeman lisäksi elokuvasta voi löytää metaforia eri aspekteihin toksisista parisuhteista. Bear ei ole päähenkilönä mikään puhdas pulmunen ja vaikkei hän aluksi tarkoita pahaa toiveellaan, hänen käytöksensä vertautuu helposti miehiin, jotka käyttävät naisia hyväksi. Eikä varmasti ole sattumaa, että hahmo on nimetty juurikin "karhuksi". Nikki taas on oikutteluineen kuin äärimmilleen vedetty karikatyyri ylitakertuvasta tyttöystävästä, joka pimahtaa, jos edes satut mainitsemaan poikien keskeisen illanvieton. Tilannetta voi myös katsoa kavereiden vinkkelistä, jotka näkevät parisuhteen yhden osapuolen kävelevänä varoitusmerkkinä, kun taas se toinen osapuoli yrittää vakuutella kaiken olevan hyvin, koska "minä voin korjata hänet". Nopeasti sitä alkaa myös pohtia, että kuka tässä nyt olikaan se pakkomielteinen?

Juuri tämä kertomuksen monisävyisyys tekee Obsessionista niin pelottavan, niin kiehtovan ja niin koukuttavan. Katsojana ei meinaa välillä edes uskaltaa hengittää, sillä niin inhottavalta tuntuvia kohtauksia pistetään ruudulle toisensa perään. Mutta poispäinkään ei voi katsoa. Nähtävästi vain 750 tuhannella dollarilla tehty Obsession on osoitus siitä, että välillä ei todellakaan tarvita valtavia budjetteja, kun niin kameran edessä kuin takana häärää näin lahjakkaita tekijöitä. Obsession on ehdottomasti ansainnut kaiken menestyksensä ja hypensä. Kyseessä on yksi parhaista kauhuleffoista vuosiin, josta muodostuu takuuvarmasti genrensä moderni klassikko. Se jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa ja kaikesta epämiellyttävyydestään huolimatta sen haluaisi katsoa heti uudelleen, koska leffa on pullollaan yksityiskohtia, joita ei välttämättä edes hoksaa ensimmäisellä katselulla. Tästä tullaan puhumaan vielä pitkään ja eiköhän tätä tulla joskus käsittelemään ihan elokuvakouluissa asti.

Myös teknisesti Obsession on väkevä. Elokuva on todella hyvin kuvattu ja valaistuksella ja värimäärittelyllä tuodaan vahva lisä synkkään ilmapiiriin. Nikki nähdään usein lähes pelkkänä siluettina, mikä vain kasvattaa katsojan kammoa, että mitä hän nyt suunnittelee ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset äityvät paikoin varsin hurjiksi. Äänimaailma on kauhuelokuvalle poikkeuksellisen hyvin rakennettu ja Rock Burwellin säveltämät musiikit tehostavat ahdistavaa tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Obsession, Yhdysvallat, 2025, Capstone Pictures, Blumhouse Productions, Tea Shop Productions, Under the Shell

Passenger (2026) - elokuva-arvostelu

PASSENGER

Ohjaus: André Øvredal

Näyttelijät: Lou Llobell, Jacob Scipio, Melissa Leo, Joseph Lopez, Miles Fowler ja Alan Trong

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Passenger on norjalaisen ohjaaja André Øvredalin uusi kauhuelokuva. Zachary Donohue ja T.W. Burgess työstivät leffan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Nyt Passenger on saapunut elokuvateattereihin, mutta itse en ole pahemmin odottanut sen näkemistä. Leffan traileri näytti aika geneeriseltä ja kun elokuvan ensi-iltaa siirreltiin, aloin jossain kohtaa tuumia, että se tuskin edes tulisi Suomen teattereihin. Kävin silti katsomassa Passengerin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Maddie ja Tyler päättävät lopettaa tylsät toimistotyönsä ja elää pakettiautossa, kiertäen ympäri Yhdysvaltoja. Kun he eräänä yönä todistavat kauhistuttavan kolarin, he hoksaavat pian, että heihin on tarttunut jonkinlainen paha henki, mikä muuttaa maantie-elämän selviytymistaisteluksi.

Foundation-sarjasta (2021-) tuttu Lou Llobell ja Bad Boys: Ride or Diesta (2024) tuttu Jacob Scipio näyttelevät pariskuntaa Maddieta ja Tyleria, jotka ovat lopen kyllästyneet tavanomaiseen arkeensa ja tylsiin toimistoduuneihinsa. Pari päättääkin repäistä oikein kunnolla; lopettaa työnsä, myydä lähes kaiken omaisuutensa ja hankkia pakettiauton, mistä tulee heidän liikkuva kotinsa. Elämä tien päällä ei kuitenkaan ole toivottua auvoa, kun käy selväksi, että heihin on tarttunut paha olento, jonka lempipuuhaa on piinata autoilijoita kauhistuttaviin kolareihin asti. Llobell ja Scipio ovat kelvolliset rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojensa kasvavaa kauhuaan, mutta heidän hahmonsa Maddie ja Tyler jäävät aika tylsiksi kauhukliseiksi. Maddie alkaa tietty näkemään kummia ensin, saaden Tylerin lähinnä tuumimaan, että tyttöystävä on seonnut pakuelämän myötä.

Passenger osoittautui aika lailla juuri niin geneeriseksi höttökauhuleffaksi kuin etukäteen odotin, ainakin käsikirjoituksensa osalta. Zachary Donohuen ja T.W. Burgessin tekstissä on oma vekkuli ideansa, mutta tarina sen idean ympärillä kulkee niitä kaikista tavanomaisimpia ja kliseisimpiä latuja. Mukaan on tietty jopa kirjoitettu se puolivälin pakollinen iäkkäämpi rouva, jolta päähenkilöt käyvät kysymässä neuvoa tilanteeseensa. Käsikirjoitus sisältää myös kehnoa dialogia, mikä tekee pelottelujen välisistä kohtauksista paikoin vaivaannuttavaa katseltavaa.

Elokuva hyötyy paljon siitä, että sen ohjaksissa on niinkin osaava ohjaaja kuin André Øvredal. Esimerkiksi Trollhunterin (Trolljegeren - 2010), Scary Stories to Tell in the Darkin (2019) ja The Last Voyage of the Demeterin (2023) ohjannut Øvredal näyttää silloin tällöin kykyjään rakentaa karmivia kohtauksia, vaikka usein hän turvautuukin niihin kaikista ilmiselvimpiin ja laiskimpiin kovaäänisiin böö-säikyttelyihin ja loppuhuipennus kärsii tahattomasta komiikasta. Kuitenkin jännittävä avauskohtaus, pelottelu parkkipaikalla ja tiivistunnelmainen drive in -leffareissu nostavat muuten laimean Passengerin pisteitä. Erityisen hyvä elokuva ei ole, mutta ilman Øvredalia se olisi todennäköisesti huomattavasti kehnompi. Tällaisenaan Passenger on kertaalleen katsottava puolitoistatuntinen, joka kuitenkin todennäköisesti unohtuu mielestä aika nopeasti.

Teknisesti Passenger on hyvin tehty, vaikka äänimaailma luottaa liikaa niihin äkkisäikyttelyihin. Kameratyöskentely erityisesti on parhaimmillaan todella tyylikästä ja jo aiemmin esiin nostamani parkkipaikkakohtaus on erittäin mainio nimenomaan kuvauksensa ansiosta. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustus kelvollista, mutta maskeerausten taso vaihtelee. Erilaiset ruhjeet ja muut näyttävät onnistuneen ikäviltä, mutta sitten itse leffan antagonisti, eli se "matkustaja" on lopulta aika laimea ulkoasultaan. Tehosteet ajavat asiansa, mutta Christopher Youngin säveltämät musiikit jäävät varsin yhdentekeväksi taustahälinäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Passenger, Yhdysvallat, 2026, 18Hz productions, Coin Operated, Paramount Pictures

Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War (2026) - elokuva-arvostelu

TOM CLANCY'S JACK RYAN: GHOST WAR

Ohjaus: Andrew Bernstein

Näyttelijät: John Krasinski, Wendell Pierce, Michael Kelly, Sienna Miller, Max Beesley, JJ Feild, Betty Gabriel ja Douglas Hodge

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Tom Clancyn kirjasarjaan perustuva televisiosarja Jack Ryan (2018-2023) oli suosittu, kun se pyöri neljän tuotantokauden verran Amazon Prime Videossa. Päätähti John Krasinski oli tehnyt sopimuksen vain neljästä kaudesta ja kun hän ei halunnut solmia uutta diiliä jatkosta, sarja lopetettiin. Kuitenkin loppuvuodesta 2024 Amazon ilmoitti, että työn alla oli uusi Jack Ryan -elokuva, johon Krasinski oli suostunut lähtemään mukaan ja että hän toimisi myös leffan käsikirjoittajana. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War on julkaistu Prime Videossa. Itse pidin aika paljonkin sarjasta ja minua harmitti, että se loppui. Innostuin, kun luin Krasinskin palaavan rooliinsa ja olen positiivisin mielin odotellut elokuvan julkaisua. Katsoinkin Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost Warin heti sen julkaisupäivänä.

Wall Streetille siirtynyt Jack Ryan vedetään takaisin vakoilun maailmaan, kun CIA:n apulaisjohtaja James Greer pyytää hänen apuaan vaarallisen Liam Crownin pysäyttämisessä.

John Krasinski tekee jopa hieman yllättävän paluun Jack Ryaniksi, vaikutettuaan olevan valmis roolin suhteen sarjan neljännen tuotantokauden jälkeen. Sarjan ja elokuvan välissä Jack on siirtynyt töihin Wall Streetille, käyttääkseen analyyttisia taitojaan muissa hommissa. Mutta koska siitä ei saisi järin jännittävää agenttielokuvaa aikaiseksi, Jack tietty vedetään väkisin takaisin CIA:n leipiin, kun vanha ystävä ja CIA:n apulaisjohtajaksi ylennetty James Greer (Wendell Pierce) tarvitsee apua. Krasinski ja Pierce jatkavat mainiota suorittamistaan. Krasinski taitaa niin älykön kuin tarpeen vaatiessa toimintasankarin roolin, kun taas Piercestä löytyy karismaa hahmonsa uuteen korkeaan asemaan.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Michael Kelly tehtävälle lisäkädeksi lähtevänä Mike Novemberina ja Betty Gabriel CIA-johtaja Elizabeth Wrightina, kun taas uusina tuttavuuksina elokuva esittelee Sienna Millerin näyttelemän brittiläisen MI6-agentti Emma Marlow'n, JJ Feildin esittämän MI6-pomo Andrew Spearin, sekä Max Beesleyn esittämän pahan Liam Crownin, joka liittyy Greerin menneisyyteen ja jolla on toki katalat suunnitelmansa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan. Kelly tuo passelia huumoria mukaan, kun taas Miller istuu hyvin tämänkertaiseksi naispäähenkilöksi. Beesley ajaa asiansa aika kaavamaisena pahishahmona.

Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War on kelpo jatkumoa pääasiassa oikein mainiolle agenttisarjalle. Sarjan tasolle leffa ei yllä, mutta onhan toki varttia vaille parituntisen elokuvan ylipäätään vaikea kertoa tarinaansa yhtä syventyneesti kuin kahdeksasta jaksosta koostuvien tuotantokausien. Kyseessä on kuitenkin sopivan napakka vakoojaraina, joka sisältää vakuuttavan autotakaa-ajon Lontoon kaduilla, sekä varsin menevän ammuskelun Dubaissa. Toimintakohtaustensa puolesta elokuvan olisi mielellään katsonut ihan teatterissa, etenkin kun tuotannossa on selvästi tuhlattu kahisevaa Lontoon katujen sulkemiseen, kaahailujen mahdollistamiseksi.

John Krasinskin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on kuitenkin aika yhdentekevä ja tarjoaa lähinnä vain kelpuutettavat raamit hahmojen kuljettamiselle maasta toiseen, heidän yrittäessä pelastaa maailman eräältä ilkimykseltä. Crownin suunnitelma on toisaalta kiinnostavan kiero, mutta elokuva ei saa herätettyä kunnon tunnetta korkeista panoksista ja niinpä elokuva ei onnistu oikein missään kohtaa olemaan niin jännittävä kuin mitä siltä toivoisi. Vaikka toisaalta viihdyin passelisti Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost Warin parissa, koin sen silti aika unohdettavaksi. Päällimmäiseksi kysymykseksi myös nousi, että miksi tämä elokuva tehtiin? Onko kyse Amazonin yrityksestä pitää kirjasarjan elokuvaoikeudet itsellään? Vai onko Krasinski helpompi houkutella Jack Ryaniksi elokuvia varten? Oliko tämä pelkkä epilogi sarjalle, vai onko näitä leffoja tulossa lisää? Vain aika näyttää...

Elokuvan on ohjannut Andrew Bernstein, joka hoitaa hommansa toimintakohtausten aikana mainiosti, mutta jonka työ muuten jää aika kädenlämpöiseksi. Sentään teknisesti Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War on oikein pätevä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tehosteetkin näyttävät pääasiassa komeilta. Äänimaailma rytisee mukavasti ja Ramin Djawadin ja William Marriottin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Tom Clancy's Jack Ryan: Ghost War, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Epic Films, Genre Arts, Paramount Pictures, Push, Boot., Skydance Media, Sunday Night

Marie Antoinette (2006) - elokuva-arvostelu

MARIE ANTOINETTE

Ohjaus: Sofia Coppola

Näyttelijät: Kirsten Dunst, Jason Schwartzman, Judy Davis, Steve Coogan, Rip Torn, Rose Byrne, Asia Argento, Molly Shannon, Shirley Henderson, Jamie Dornan, Danny Huston, Marianne Faithfull, Mary Nighy, Al Weaver, Mathieu Amalric ja Tom Hardy

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 3

Marie Antoinette perustuu Antonia Fraserin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Journey (2001), joka puolestaan pohjautuu Ranskan viimeisen kuningattaren Marie Antoinetten elämään. Sofia Coppola oli jo vuosia kiinnostunut Marie Antoinettesta ja halusi tehdä naisesta elokuvan. Coppola oli jo hankkinut filmatisointioikeudet Évelyne Leverin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Last Queen of France (2000), mutta luettuaan Fraserin kirjan, Coppola päättikin vaihtaa sen elokuvansa pohjaksi. Elokuvaa saatiin poikkeuksellisesti kuvata Versailles'n palatsissa. Lopulta Marie Antoinette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 24. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton historiallisten epätarkkuuksien takia, eikä se menestynyt kummoisesti lippuluukuilla, mutta onnistui kuitenkin voittamaan parhaan puvustuksen Oscar-palkinnon. Itse olin nähnyt Marie Antoinettesta vain lyhyen pätkän yläasteen historiantunnilla, kun käsittelimme Ranskan vallankumousta ja olen siitä asti halunnut katsoa elokuvan kokonaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella leffan juhlan kunniaksi.

Vuonna 1770 nuori itävaltalaisprinsessa Maria naitetaan Ranskan kruununperijälle, prinssi Ludvig XVI:lle, vahvistamaan Itävallan ja Ranskan liittoa.

Pääroolin Marie Antoinettena, eli Itävallan prinsessa Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringenina sai ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppolan esikoiselokuvaa The Virgin Suicidesiakin (1999) tähdittänyt Kirsten Dunst. Dunst onkin nappivalinta osaansa, tulkiten hyvin sinisilmäisen tytön ihmetystä, kun hänet naitetaan poliittisista syistä toisen maan tulevaksi kuningattareksi, eikä elämä Ranskassa ihan ole sitä, mitä hän etukäteen ajatteli. Kun usein Marie Antoinette kuvataan narsistisena ja kansasta vähät välittävänä, sekä politiikasta mitään ymmärtämättömänä hallitsijana, tässä elokuvassa nainen esitetään paljon sympaattisemmassa valossa. Leffa kuljettaa katsojan hahmon pään sisälle ja auttaa ymmärtämään, miksi Marie toimi toisinaan niin kuin toimi. Elokuva korostaa naisen yksinäisyyttä ja hyljintää uudessa maassa, sekä sitä kuinka kaikki negatiiviset jutut sysättiin hänen syykseen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Coppolan serkku Jason Schwartzman Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:na, Rip Torn tämän isoisänä, Ranskan kuningas Ludvig XV:nä, Asia Argento tämän rakastajattarena du Barryna, Steve Coogan Marieta valvovana suurlähettiläs Mercynä, Marianne Faithfull Marien äitinä, Itävallan hallitsijana Maria Teresiana, Danny Huston Marien veljenä, arkkiherttua Joosef II:na, Rose Byrne Marien ystävänä kreivitär de Polignacina, sekä Jamie Dornan ensimmäisessä elokuvaroolissaan ruotsalaiskreivi von Ferseninä, josta Marie kiinnostuu, kun kruununprinssi osoittautuu sulkeutuneeksi ja himottomaksi. Lisäksi Tom Hardy tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan leffan loppusuoralla. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa oivallisesti, mutta onhan leffa lopulta Dunstin show.

Marie Antoinette on ilmestymisestään lähtien herättänyt vaihtelevia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Toiset kritisoivat elokuvan historiallista epätarkkuutta, toiset taas kehuvat Coppolan kuvausta nuoresta, hukassa olevasta naisesta, joka on samaistuttava korkeasta asemastaan huolimatta. Periaatteessa molempia osapuolia voi ymmärtää. Vaikkei juuri todellisen Marie Antoinetten elämästä tietäisikään, Coppolan anakronismit hyppäävät kyllä silmille. Jouduin itsekin kelaamaan taaksepäin, että näinkö juuri oikein; lojuiko Marie Antoinetten vaatehuoneen lattialla Conversen tennarit? Kyllä lojui, eivätkä ne olleet vain epähuomiossa jääneet kuvaan, vaan muun muassa niillä Coppola pyrki tekemään Mariesta samaistuttavan 2000-luvun nuorille naisille, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Osa näistä anakronismeista ovat tarkoituksellista, kuten esimerkiksi The Strokesin ja The Curen soiminen taustalla, osa taas pakon sanelema ratkaisu, kuten Versailles'n palatsin kattokruunuja koristavat sähkölamput. Koska leffaa kuvattiin oikeassa palatsissa, eivät lavastajat voineet kajota lamppuihin paikan historiallisen merkityksen vuoksi.

Vaikka esimerkiksi ne Conversen tossut pistävät rapsuttelemaan päätä ja rikkovat immersiota, voi Coppolan vision nähdä ja siihen on pääasiassa helppo uppoutua mukaan. On kiinnostavaa, jopa huvittavaa seurata Marien saapumista Ranskaan ja kuinka hän yrittää totutella uuteen elämäänsä, erilaisiin etiketteihin ja muutenkin poikkeavaan kulttuuriin. Naisen yksinäisyyttä ja ympäristöönsä kuulumattomuutta on helppo ymmärtää, kuten myös ajan kanssa turhautumisen purkautumista tuhlailuun, mikä osasyynä ajoi lopulta Ranskan monarkian tuhoonsa, kurjistuneen kansan päätettyä vihdoin että nyt muuten riitti. Ihan Marien elämän viimeisiin vaiheisiin leffassa ei paneuduta, vaan naisen kohtalo jää katsojan selvitettäväksi.

Coppolan rakentama yleinen ilmapiiri vetää onnistuneesti puoleensa ja parin tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Hänen käsikirjoituksensa on pääasiassa mainio ja sisältää joitain todella hauskoja tilanteita, kuten sen kun Marie herää ensi kertaa uusien palvelijoidensa ympäröimänä ja hänen pukemisensa osoittautuu turhan vaikeaksi prosessiksi, kun homman pitää hoitaa huoneen tärkein henkilö - siis Marien jälkeen. Marie Antoinette on myös todella hyvin kuvattu. Lavasteet ovat erittäin näyttävät ja puvustustiimi ansaitsi kyllä Oscar-pystinsä, sillä niin toinen toistaan upeampia asuja he tuovatkaan näytille. Myös maskeeraajat ja hiustenmuotoilijat ansaitsevat kehunsa Marien yhä vain räväkämpien tyylien toistamisessa. Äänimaailma on kanssa pätevästi toteutettu ja Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit istuvat menoon mukaan silloin, kun vaikkapa jokin tanssiaisissa kuultava moderni punkpop-kappale saa kohottelemaan kulmia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Marie Antoinette, 2006, Columbia Pictures, Pricel, Tohokushinsha Film Corporation (TFC), American Zoetrope, Commission du Film France, Commission du Film Île-de-France