One Piece, kausi 2: Into the Grand Line (2026) - sarja-arvostelu

ONE PIECE - KAUSI 2: INTO THE GRAND LINE

Luojat: Matt Owens ja Steven Maeda

Näyttelijät: Iñaki Godoy, Emily Rudd, Mackenyu, Jacob Romero Gibson, Taz Skylar, Charithra Chandran, Vincent Regan, Mikaela Hoover, Callum Kerr, Julia Rehwald, Lera Abova, Sendhil Ramamurthy, Rob Colletti, Jeff Ward, Camrus Johnson, Ty Keogh, Katey Sagal, Morgan Davies, David Dastmalchian, Aidan Scott, Ilia Isorelýs Paulino, Rigo Sanchez, Daniel Lasker, Yonda Thomas, Jazzara Jaslyn, Brendan Murray, Mark Harelik, Werner Coetser, Sophia Anne Caruso ja Joe Manganiello

Genre: seikkailu, toiminta, komedia, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 54 minuuttia - 1 tunti 6 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 13

Eiichiro Odan samannimiseen mangaan (1997-) perustuva yhdysvaltalainen näytelty sarja One Piece nousi saman tien jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa elokuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt One Piecen toinen tuotantokausi, Into the Grand Line on saapunut Netflixiin. Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olen odottanut innolla sen jatkumista. Katsoinkin One Piece: Into the Grand Linen parissa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Merivoimien jahtaamat Monkey D. Luffy ja hänen olkihattumiehistönsä matkaavat Grand Linelle etsimään aarteista suurinta, One Pieceä ja kohtaavat erilaisia vaaroja merihirviöistä salamurhaajajengi Baroque Worksiin.

One Piecen tutut merirosvot palaavat seikkailemaan, lähtien tietty nuoresta ja innokkaasta Monkey D. Luffysta (Iñaki Godoy), jonka tavoitteena on löytää jonnekin päin maailmaa piilotettu aarteista suurin, eli One Piece ja nousta merirosvojen kuninkaaksi. Apunaan Luffylla ovat hänen uskolliset olkihattupiraattinsa, kartanpiirtäjä Nami (Emily Rudd), miekkamies Roronoa Zoro (Mackenyu), aikamoinen satuilija Usopp (Jacob Romero Gibson) ja kokki Sanji (Taz Skylar). Tämä viisikko on aivan mahtava ja heidän matkaansa hyppää jälleen ilomielin. Näyttelijät istuvat täydellisesti rooleihinsa, etenkin Godoy hurjatkin vaarat hymyssä suin kohtaavana Luffyna ja kaikkien kemiat kohtaavat ilahduttavalla tavalla.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös merivoimien lippueamiraali Garp (Vincent Regan), tätä seuraava Koby (Morgan Davies) ja katala klovni Buggy (Jeff Ward), kun taas uusina hahmoina kaudella esitellään Alabastan kadonnut prinsessa Nefertari Vivi (Charithra Chandran), merivoimiin kuuluvat Smoker (Callum Kerr) ja Tashigi (Julia Rehwald), pahaan Baroque Works -järjestöön kuuluvat Miss All Sunday (Lera Abova), Mr. 5 (Camrus Johnson), Miss Valentine (Jazzara Jaslyn), Mr. 3 (David Dastmalchian), Miss Goldenweek (Sophia Anne Caruso), sekä heidän salaperäinen johtajansa Mr. 0 (Joe Manganiello), Drum-kuningaskunnan tyrannimainen kuningas Wapol (Rob Colletti), tohtori Kureha (Katey Sagal) ja Tony Tony Chopper (Mikaela Hoover), ylisöpö poropoika, josta on täysin ymmärrettävästi muodostunut monien fanien suosikki. Uudet hahmot ovat täynnä mitä kiinnostavampia ja vekkulimpia tyyppejä. Baroque Worksin jäsenet ovat hauskan erilaisia toisistaan ja kaikilla on omat pirunmarjojen suomat voimansa, mitkä tekevät heistä haasteita olkihatuille. Hupaisa on myös överimacho Smoker, jolla on kaiken aikaa kaksi sikaria suussaan.

Pidin jo One Piecen ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta mielestäni toinen kausi Into the Grand Line toimii vielä paremmin, viilaten sarjan vahvuuksia ja onnistuen korjaamaan joitain avauskauden ongelmia, liittyen esimerkiksi hieman kiirehtivään tarinankerrontaan. Kakkoskaudella ylipäätään seikkailu pääsee paremmin vauhtiin, kun hahmot ovat tulleet tutuiksi ja olkihatut pääsevät East Bluelta Grand Linelle seilaamaan. Jaksojen varrella hahmot seikkailevat esimerkiksi kaktussaarella, dinosaurussaarella ja jäätikkösaarella ja kohtaavat monenmoisia vaaroja jättiläisviikingeistä lähtien. One Piece -jahti vie täysillä mukanaan ja jaksoja onkin helppo tuijottaa yksi toisensa perään.

Eiichiro Odan luoma maailma on valtavan mielikuvituksellinen ja jo yksinään se lumoaa matkaansa. Ilahduttava seikkailuhenki on erittäin vahvasti läsnä ja tapahtumat viihdyttävät täysillä. Jokainen jakso tuo mukaan jotain uutta, kekseliästä, hupaisaa ja kiehtovaa, mikä vääntää hymyn vähän väliä katsojan huulille. Sekaan on ripoteltu tasaiseen tahtiin oivaa huumoria ja vauhdikasta toimintaa, mutta todelliset kyntensä kausi näyttää loppusuorallaan, kun se osoittaa taitavansa myös vahvan draaman. Tony Tony Chopperin menneisyyteen liittyvä seitsemäs jakso on suorastaan sydäntäsärkevää katsottavaa kaikessa traagisuudessaan ja paria viimeistä jaksoa on hyvin hankala katsoa kuivin silmin. One Piece: Into the Grand Line on kertakaikkisen mahtava paketti, sementoiden sarjan aseman parhaana mangaan ja animeen perustuvana näyteltynä jenkkituotantona, enkä malta odottaa näkeväni tätä lisää. Kolmatta kautta työstetään parhaillaan ja todella toivon, ettei sitä jouduta odottamaan taas montaa vuotta.

Tuotantokauden ohjaajat tekevät loistotyötä tunnelman kanssa, samalla kun käsikirjoittajat petraavat hieman tarinankerronnan soljuvuuden suhteen, sekä pääsevät syventymään hahmoihin entistä paremmin. Teknisesti One Piece: Into the Grand Line on kuitenkin hitusen ailahteleva. Kausi on kelvollisesti kuvattu, joskin toisinaan pyöristävät kasvolähikuvat näyttävät hieman kummallisilta. Lavasteet ovat upeat, maskeeraukset ja hiustenmuotoilut ovat ihastuttavan villit ja puvustuskin on pääasiassa onnistunutta, joskin mukaan mahtuu häiritseviä tyylirikkoja, kun esimerkiksi eräällä hahmolla on päällään talvitakki, joka näyttää H&M:stä ostetulta. Tällaisessa hurjan mielikuvituksellisessa fantasiamaailmassa tällaiset arkiset kuteet pistävät oudosti silmään. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta niiden digitaalisuus ja tietynlainen videopelimäisyys jättävät toivomisen varaa. Onneksi kuitenkin Tony Tony Chopper on mainiosti toteutettu digihahmo. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja Sonya Belousovan ja Giona Ostinellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla innostavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

One Piece, Yhdysvallat, Japani, 2023-, Netflix, Tomorrow Studios, Film Afrika Worldwide, Kaji Productions, Shueisha

If I Had Legs I'd Kick You (2025) - elokuva-arvostelu

IF I HAD LEGS I'D KICK YOU

Ohjaus: Mary Bronstein

Näyttelijät: Rose Byrne, Conan O'Brien, Delaney Quinn, A$AP Rocky, Danielle Macdonald, Ivy Wolk, Mary Bronstein, Daniel Zolghadri, Ella Beatty ja Christian Slater

Genre: draama, trilleri

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

If I Had Legs I'd Kick You on Mary Bronsteinin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva. Bronstein kirjoitti elokuvan käsitelläkseen ajanjaksoa, jolloin hän huolehti sairaasta tyttärestään. Leffa sai erityisluvan SAG-AFTRA:lta, jotta se voitiin kuvata syksyllä 2023, kesken näyttelijöiden lakkoa. Maailmanensi-iltansa If I Had Legs I'd Kick You sai Sundancen elokuvajuhlilla 2025 ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen, parhaan naispääosan Golden Globe -voiton ja Oscar-ehdokkuuden siivitteleminä. Itse kiinnostuin leffasta juuri sen saamien palkintoehdokkuuksien takia ja olinkin ilahtunut, kun pääsin katsomaan If I Had Legs I'd Kick Youn juuri pari päivää ennen Oscar-gaalaa.

Kun vesivahinko romahduttaa perheen katon, Linda ja hänen sairas tyttärensä joutuvat muuttamaan motelliin korjauksen ajaksi. Lindan yritys pitää elämäänsä kasassa murenee päivä päivältä, kun hän kohtaa yhä vain uusia vastoinkäymisiä.

Lähinnä komedioista tuttu Rose Byrne näyttelee Lindaa, terapeuttia ja äitiä, jota elämä tuntuu lähinnä vain potkivan kumoon. Tytär (Delaney Quinn) on pahasti sairas, aviomies (Christian Slater) on vähän väliä pitkillä työmatkoilla, ura tökkii ja tämän päälle heidän talossa sattuu ikävä vesivahinko, joka romahduttaa yläkerran katon. Linda ja tytär muuttavat tilapäisesti motelliin ja vastoinkäymisethän vain pahenevat. Olen mieltänyt Byrnen hauskaksi näyttelijäksi jo vuosia, mutta vasta If I Had Legs I'd Kick Youssa hän teki minuun kunnon vaikutuksen. Byrne tulkitsee erinomaisesti naista, joka alkaa tosissaan kyllästyä jatkuviin vaikeuksiin ja niistä syntyvään uupuneisuuteen. Lindaa on toisaalta helppo ymmärtää, sillä kukapa ei haluaisi toisinaan lukittautua huoneeseensa ja huutaa tyynyyn, kun mikään ei tunnu sujuvan, mutta samalla hahmossa on omat ärsyttävät piirteensä. Linda purkaa pahaa oloaan olemalla usein varsin inhottava muille ja tyttärensäkin hän näkee nykyään lähinnä taakkana. Erityisen ärsyttäviä tosin ovat Lindan mies ja tytär, jotka lähinnä vain kuullaan läpi leffan, mutta joihin kamera ei käänny. Vähän väliä kitisevä, mököttävä ja kysymystulvaa esittävä tytär muistuttaa, ettei vanhemmuus ole todellisuudessa sellaista jatkuvaa auvoa, millaisena se usein etenkin amerikkalaisissa leffoissa esitetään.

     Elokuvassa nähdään myös Conan O'Brien Lindan terapeuttina, Danielle Macdonald ja Daniel Zolghadri Lindan potilaina, A$AP Rocky motellissa työskentelevänä Jamiena, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Mary Bronstein Lindan tyttären hoitajana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, joskin on aluksi kummallista nähdä O'Brien näin hillittynä.

If I Had Legs I'd Kick You jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin. Elokuva on taitavasti - Byrnen kohdalla jopa todella lahjakkaasti - näytelty, mutta tarinan hahmot ovat pääasiassa niin sietämättömän epätykättäviä ja rasittavia, että heidän seuraaminen kohtauksesta toiseen todella koetteli kärsivällisyyttäni. Suuren osan ajasta hahmot huutavat toisilleen, kiukuttelevat ja valittavat ja kun tätä pitää kuunnella toista tuntia, hermot ovat kyllä aikamoisessa testissä.

Mutta sitten taas toisaalta If I Had Legs I'd Kick You on hyvä ja tehokkaan haastava kuvaus vanhemmuuden vaikeuksista ja ajoittaisesta raastavuudesta. Tietty epämukava tunne hivuttautuu alusta alkaen katsojan ympärille, kunnes se alkaa hissuksiin tiukentamaan otettaan. Joissain paikoissa, kuten Golden Globeseissa leffa on kategorisoitu komediaksi ja vaikka elokuvassa onkin hieman huumoria (sysimustaa sellaista), itse koin elokuvan lähinnä psykologiseksi trilleriksi. Kun hahmot pysyvät hiljaa ja elokuva antaa inhottavan tunnelman puhua puolestaan, pidin paljon näkemästäni. Seassa on jopa kauhumaista kuvastoa ja Lindan talon kattoon ilmestyvä pimeä aukko on jo itsessään onnistuneen ahdistava näky. Loppua kohti leffa myös kasvattaa tiettyä kuumehoureista painajaismaisuuttaan. Mitä väsyneempi Linda alkaa olla tilanteeseensa, sitä oudommaksi asiat alkavat muuttua. Teatterista poistuessaan katsoja saattaakin kummastella, että mikä tästä kaikesta edes oli totta ja mikä vain naisen päässä?

Mary Bronstein ei ollut minulle etukäteen tuttu nimi, mutta hän esittelee taitojaan ohjaajana. Hän rakentaa onnistuneen epämukavaa tunnelmaa, sekä saa näyttelijänsä irrottelemaan hyvin. Sen sijaan hänen käsikirjoituksensa sai minut melkein raivon partaalle... mikä oli kenties hänen tarkoituksensakin. Teknisesti If I Had Legs I'd Kick You on oivallinen. Se on hyvin kuvattu ja kameratyöskentelyssä pidin erityisesti siitä, kuinka tytär onnistutaan lähes täysin rajaamaan kuvan ulkopuolelle. Lavasteet ja puvut ovat pätevät, tehosteet toimivat ja äänimaailma on osaavasti kasattu, 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

If I Had Legs I'd Kick You, Yhdysvallat, 2025, A24, Bronxburgh, Central Pictures, Fat City

The Copenhagen Test, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

THE COPENHAGEN TEST - KAUSI 1

Luoja: Thomas Brandon

Näyttelijät: Simu Liu, Melissa Barrera, Sinclair Daniel, Brian d'Arcy James, Mark O'Brien, Kathleen Chalfant, Adina Porter, Sara Amini, Saul Rubinek, Hannah Cruz, Marnie McPhail, Adam Godley, Oscar Hsu ja Lauren Tom

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Copenhagen Test on uusi vakoojasarja. Thomas Brandon kehitteli sarjan idean ja sai Peacock-kanavan tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 työnimellä "Copenhagen" ja lopulta The Copenhagen Testin avauskausi julkaistiin Yhdysvalloissa joulukuussa 2025 ja nyt sarja on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin yllä olevan julisteen näyttelijöineen. Ryhdyinkin katsomaan The Copenhagen Testiä heti, kun sen esitys alkoi Suomessa.

Huippusalaisen vakoojaorganisaatio Orpokodin analyytikko Alexander Hale saa kauhukseen tietää, että hänestä on tehty vakoojien myyrä uudenlaisella teknologialla, joka mahdollistaa ihmisten hakkeroinnin.

Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) tuttu Simu Liu näyttelee Alexander Halea, joka työskentelee tiedusteluanalyytikkona Yhdysvaltojen salaisimmassa vakoojajärjestössä nimeltä Orpokoti. Järjestö on niinkin salainen, ettei sen olemassaolosta tiedä moni vakoojakaan. Mutta joku tuntuu jatkuvasti olevan askeleen edellä Orpokotia ja niinpä järjestössä tullaan samaan lopputulokseen - joku heistä on myyrä. Halelle tämä realisoituu kauhistuttavalla tavalla, kun hänelle selviää, että hän itse on myyrä. Uusi teknologia nimittäin mahdollistaa nanobottien pistämisen ihmisten elimistöön niin, että pistäjä voi monitoroida kaiken, mitä hakkeroitu yksilö näkee ja kuulee. Hale pistetäänkin ahtaalle ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka mies hoitaa tilanteen. Liu on oiva valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa suoraselkäisyyttä ja päättäväisyyttä, mutta myös tiettyjä epäilyjä käskyttäjien suuntaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Orpokodin pomo St. George (Kathleen Chalfant), Orpokodin operatiivinen johtaja Peter Moira (Brian d'Arcy James), analyytikot Samantha (Sinclair Daniel), Edmund (Mark O'Brien) ja Ellie (Sara Amini), agentti Remy (Anthony Jhade), Orpokodilla myös työskentelevä Marlowe (Adina Porter), sekä kaikkeen tähän mukaan joutuva baarimikko Michelle (Melissa Barrera). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, erityisesti James johtaja Moirana ja Barrera Michellenä, joka tarttuu Halen matkaan.

The Copenhagen Test osoittautui varsin mainioksi vakoojasarjaksi, jonka villihkö scifipuoli saattaa kuitenkin käännyttää osan tavanomaisempaa agenttiviihdettä fanittavat heti ovella. Ihmisten hakkerointi nanobottien avulla kuulostaa aikamoiselta, mutta siitä on saatu kekseliään kiinnostava vakoojajännäri, joka pääasiassa pitää otteessaan läpi kahdeksan jakson kestonsa ja jättää odottamaan jatkoa. Avausjakso kulkee vielä sopivasti mysteerisiä latuja, kunnes karu totuus lävähtää päin Halen kasvoja ja loppukausi sitten pohditaan, mitä asialle pitäisi tehdä ja kuka hakkeroinnin takana oikein on?

Hakkerointi tuo sopivan jännittävän puolensa perinteisempään vakoojamenoon, sillä kun joku ulkopuolinen taho näkee ja kuulee kaiken minkä Halekin, Orpokodin pitää tanssahdella erittäin varovasti ja nokkelasti tilanteen ympärillä, jottei organisaation tietämys hakkeroinnista käy ilmi hakkeroijalle. Tuttuun agenttitapaan sekaan mahtuu toki monenmoisia käänteitä ja koukkuja, sekä selkäänpuukotuksia ja niin Halelle kuin katsojalle iskostuu nopeasti ajatus siitä, että keneenkään ei oikeasti voi luottaa. Toimintakohtauksia on ripoteltu sopivissa määrin kauden varrelle ja niin käsirysyt, ammuskelut kuin takaa-ajot on pääasiassa hyvin hoidettu. Silti sarjan teho hiipuu pienesti jakso jaksolta ja paikoitellen tarina tuntuu hieman venytetyltä. Pari kertaa mielessäni kävikin ajatus siitä, että kenties The Copenhagen Testin olisi voinut tiivistää parin tunnin elokuvaksi.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät tiivistä tunnelmaa suurimmaksi osaksi hyvin yllä, samalla kun Thomas Brandonin johdolla käsikirjoitustiimi leikittelee vekkulin premissin ympärillä. Teknisesti The Copenhagen Test on myös oivallinen. Avauskausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tappeluista saadut ruhjeet on kuitenkin pidetty sen verran maltillisina, että sarjalle on saatu alhaisempi K12-ikäraja. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta eivät huimaa päätä. Äänimaailma sen sijaan on onnistuneesti rakennettu ja Nathan Micayn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Copenhagen Test, Yhdysvallat, 2025-, Atomic Monster, Universal Content Productions

The Smashing Machine (2025) - elokuva-arvostelu

THE SMASHING MACHINE

Ohjaus: Benny Safdie

Näyttelijät: Dwayne Johnson, Emily Blunt, Ryan Bader, Bas Rutten, Oleksandr Usyk, Olga Dzyurak, Lyndsey Gavin, Satoshi Ishii, James Moontasri, Yoko Hamamura, Paul Cheng, Cyborg Abreu ja Andre Tricoteux

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

The Smashing Machine perustuu vapaaottelija Mark Kerrin elämään ja uraan. Vuonna 2019 Dwayne Johnson ilmoitti näyttelevänsä Kerriä hänestä kertovassa elokuvassa ja vuonna 2023 Benny Safdie tarttui projektiin käsikirjoittajana ja ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa The Smashing Machine sai syyskuussa 2025 Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin loppuvuodesta, mutta kun se osoittautui maailmalla taloudelliseksi epäonnistumiseksi, teatterikierros täällä peruttiin ja vasta nyt The Smashing Machine on saapunut digimyyntiin ja vuokrattavaksi. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin Johnsonin tähdittävän poikkeuksellisesti elämäkertadraamaa. Minua harmitti, kun elokuvan Suomen teatterikierros peruttiin ja vuokrasinkin The Smashing Machinen lähes heti, kun se oli mahdollista.

1990-luvun lopussa vapaaottelija Mark Kerr tavoittelee unelmiaan, samalla kun hän painiskelee pahan kipulääkeaddiktion ja vaikean parisuhteen kanssa.

Pääroolissa Mark Kerrinä nähdään tosiaan Dwayne Johnson, joka tunnetaan elokuvien puolella pääasiassa toimintastarana. Hyppy draaman puolelle voikin tuntua oudolta, mutta projekti on selvästi ollut Johnsonille poikkeuksellisen tärkeä, koska hänhän on alun perin nimenomaan showpainija. Johnson onkin siis jo kokonsa ja alatuntemuksensa myötä nappivalinta rooliin, joskin ajoittain tällainen vaativampi rooli tuntuu vaativan mieheltä näyttelijänä liikoja. Pääasiassa Johnson suoriutuu roolistaan pätevästi, mutta häneltä eivät täysin luonnistu Markin herkemmät hetket. Mark taas on henkilönä kiinnostava, vaikkei paini ja vapaaottelu olekaan koskaan minua napanneet. Miestä nimittäin riivaa ikävä kipulääkeriippuvuus, joka alkaa tulla jo uran tielle. Tätä puolta esittäessään Johnson pääsee yllättämään positiivisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Emily Blunt Markin vaimona Dawnina, painija Bas Rutten omana itsenään, Ryan Bader vapaaottelija Mark Colemanina, Oleksandr Usyk ukrainalaisena vapaaottelija Igor Vovchanchyninä, sekä Satoshi Ishii, James Moontasri ja Yoko Hamamura japanilaisina vapaaottelijoina Enson Inouena, Akira Shojina ja Kazuyuki Fujitana. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, Bluntin noustessa vähemmän yllättäen näyttelijäkaartin parhaaksi puoleksi. Dawn on hahmona ajoittain hieman kömpelösti kirjoitettu, mutta Blunt hoitaa hommansa vakuuttavasti ja toisinaan jopa kompensoi sitä, että vastaparina nähtävä Johnson ailahtelee draamaosastolla.

The Smashing Machine on päänäyttelijänsä tapaan oikein kelvollinen, mutta elokuva jättää aika ajoin toivomisen varaa. On tosiaan kiinnostavaa ryhtyä seuraamaan Mark Kerrin uraa ja elämää, etenkin kun sitä ei kuvata täysin tyypillisenä ryysyistä rikkauksiin -tarinana. Elokuva käynnistyy, kun Mark on juuri noussut tähteyteen vapaaottelun kenties kovimmaksi nimeksi, mutta leffan edetessä miehen erilaiset ongelmat alkavat nostella päätään. Nämä ongelmat ovat lopulta kiinnostavampaa seurattavaa kuin varsinaiset matsit, joita on ripoteltu leffan varrelle ja joissa Johnson on totta kai elementissään. Elokuvan vahvinta antia on Markin lääkeriippuvuuteen liittyvät kuviot, jotka on uskottavasti toteutettu. Kohtaukset, joissa mies joko vähättelee ongelmaansa vaimolleen tai yrittää keplotella itselleen lääkäreiltä vahvempaa kamaa hymyssä suin, ovat onnistuneen raskaita.

Leffan heikompaa antia on hieman köykäisesti kirjoitettu parisuhdekuvaus. Markin ja Dawnin rakkauteen on tullut ryppyjä jo aikapäiviä sitten, mitä ei tietenkään auta Markin totaali omistautuminen uralleen, sekä lääkeaddiktio. Markin ja Dawnin väliset kohtaukset alkavat jopa ärsyttävyyteen asti toistamaan samaa rataa ja jossain kohtaa pariskunnan jatkuvaa kiukuttelua on todella turhauttavaa seurata. The Smashing Machine on muutenkin vähän epätasainen teos, joka nousee kuitenkin plussan puolelle. Mitään erityistä vaikutusta leffa ei kuitenkaan tarjoa ja Safdien veljesten viimevuotisista urheiludraamoista mielestäni Josh Safdien Marty Supreme - unelmoi isosti (Marty Supreme - 2025) on se huomattavasti vahvempi tapaus.

Benny Safdie on sekä ohjannut ja käsikirjoittanut, että myös leikannut The Smashing Machinen ja suoriutuu töistään pääasiassa hyvin. Dialogi jää ajoittain ontumaan riitelykohtauksissa, mutta addiktiopuolen Safdie hoitaa väkevästi. Ohjaajana hän myös saa sopivasti intensiteettiä matseihin. Teknisesti elokuva on osaavasti tehty. Kameratyöskentely on mainiota ja jo pelkkä filmille kuvaaminen tuo leffan visuaalisuuteen sopivasti ajan henkeä. Lavasteet ovat oivalliset, samoin puvustus. Maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä erilaisten ruhjeiden kanssa, kuten myös muokatessaan Johnsonin naamasta enemmän Mark Kerrin näköisen. Aluksi on jopa hämmentävää katsoa Johnsonia, koska hän näyttää samanaikaisesti itseltään, sekä joltakulta ihan muulta. Äänityöskentely on kanssa pätevää nyrkiniskuja ja potkuja myöten ja Nala Sinephron säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Smashing Machine, Yhdysvallat, 2025, A24, Magnetic Fields Entertainment, Out for the Count, Seven Bucks Productions

Freddy vs. Jason (2003) - elokuva-arvostelu

FREDDY VS. JASON

Ohjaus: Ronny Yu

Näyttelijät: Monica Keena, Robert Englund, Ken Kirzinger, Jason Ritter, Kelly Rowland, Katharine Isabelle, Chris Marquette, Lochlyn Munro, Brendan Fletcher, Kyle Labine, David Kopp, Jesse Hutch, Tom Butler, Jack Ward, Garry Chalk ja Paula Shaw

Genre: kauhu, toiminta

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 18

Vuonna 1980 ilmestynyt kauhuelokuva Perjantai 13. (Friday the 13th) ja vuonna 1984 ilmestynyt Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street) olivat menestyksiä, jotka saivat useita jatko-osia, sekä vannoutuneet fanikuntansa. Jo 1980-luvulla fanit alkoivat toivoa elokuvaa, jossa Perjantai 13. päivä -leffasarjan murhaaja Jason Voorhees kohtaisi Elm Street -elokuvien murhaajan Freddy Kruegerin. Elokuvasarjojen oikeudet omistavat Paramount Pictures ja New Line Cinema ryhtyivät jo vuonna 1987 suunnittelemaan elokuvaa näiden tappajien yhteentörmäyksestä, mutta kun yhtiöt eivät päässeet yhteisymmärrykseen raha-asioista, projekti kaatui. Kun Perjantai 13. päivä VIII: Jason Manhattanilla (Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan - 1989) epäonnistui taloudellisesti, Paramount suostui myymään elokuvasarjan New Line Cinemalle. Yhtiön ensimmäinen oma Perjantai 13. päivä -elokuva Jason Goes to Hell: The Final Friday (1993) vihjaili lopussa Jasonin ja Freddyn yhteiselokuvasta, mutta kun alkuperäisen Painainen Elm Streetillä -leffan ohjaaja Wes Craven päätti tehdä Uuden painajaisen (Wes Craven's New Nightmare - 1994), suunnitelmat yhteisleffasta viivästyivät jälleen ja Perjantai 13. päivä -sarja jatkui elokuvalla Jason X (2001). 2000-luvun alussa New Line Cinema ryhtyi tosissaan työstämään Jasonin ja Freddyn yhteiselokuvaa. Vuosien varrella pelkkään leffan käsikirjoitukseen oli palanut muutama miljoona, koska uutta kirjoittajaa pestattiin kerta toisensa perään, mutta studio oli tyytymätön lukemaansa. Mark Swift ja Damian Shannon saivat lopulta tekstinsä läpi vuonna 2002 ja Ronny Yu palkattiin ohjaajaksi pitkän taivuttelun jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja lopulta Freddy vs. Jason sai ensi-iltansa elokuussa 2003. Elokuva oli taloudellinen hitti, menestyen paremmin kuin yksikään hahmojen soololeffoista, mutta kriitikoilta se sai nuivan vastaanoton. Itse olen katsonut Freddy vs. Jasonin kerran aiemmin, mutten juuri piitannut siitä. Kuitenkin kun ryhdyin arvostelemaan Painajainen Elm Streetillä -elokuvia läpi, arvosteltuani Perjantai 13. päivä -elokuvat jo aiemmin, päätin katsoa Freddy vs. Jasonin uusiksi ja arvostella sen nyt, perjantai 13. päivän kunniaksi.

Unimurhaaja Freddy Krueger on menettänyt voimansa, kun kukaan ei enää muista tai pelkää häntä. Freddy manipuloi Jason Voorheesin matkaamaan Crystal Lakelta Elm Streetille ja aiheuttamaan kauhua, jotta paikalliset nuoret luulisivat Freddyn palanneen.

Robert Englund palasi kahdeksatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Freddy Kruegeriksi, lasten tappajaksi, joka murhattiin suuttuneiden vanhempien toimesta, mutta joka palasi nuorten uniin, pystyen tappamaan heidät sitä kautta. Valitettavasti Kane Hodder ei kuitenkaan saanut jatkaa Jason Voorheesinä, joka lapsena hukkui Crystal Lakella ja palasi sitten tappamaan kaikki, jotka kehtasivat saapua retkeilemään järvellä. Ohjaaja Ronny Yulla oli oma visionsa Jasonista, eikä Hodder sopinut siihen, jolloin hänet korvattiin Ken Kirzingerillä, joka oli tehnyt stuntteja Jason Manhattanilla -elokuvaan. Englund on tietty kuin kotonaan Freddynä, varastaen show'n eksentrisen persoonansa kanssa hitaasti köntystävältä ja mykältä järkäleeltä Jasonilta. Freddyn räikeä persoona ja Jasonin persoonattomuus tekevätkin näistä kahdesta ikonista täydelliset vastaparit toisilleen, eikä siis ihme, että juuri heidät haluttiin nähdä ottamassa miehestä mittaa.

     Elokuvassa nähdään myös toki pakollinen joukko teinejä, jotka joutuvat näiden kahden tappajan välienselvittelyn keskelle. On pariskunta Lori (Monica Keena) ja Blake (David Kopp), pariskunta Gibb (Katharine Isabelle) ja Trey (Jesse Hutch), heidän ystävänsä Kia (Kelly Rowland), pelokas Linderman (Chris Marquette), pössyttelijä Freeburg (Kyle Labine), sekä uniongelmien takia mielisairaalassa olevat Will (Jason Ritter) ja Mark (Brendan Fletcher). Kuten arvata saattaa, nämä teinit ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, joista monen haluaakin nähdä kuolevan jommankumman kauhuikonin terästä. Näyttelijöiden työ on lähinnä huvittavaa, useiden ylinäytellessä tiensä läpi leffan.

Sanotaan se nyt suoraan: Freddy vs. Jason on aika kehno elokuva. Jo paperilla sen tarina, jolla nämä kaksi kauhulegendaa yritetään pistää napit vastakkain, on suorastaan pöljä. Freddy Krueger on unohdettu, minkä seurauksena kukaan ei osaa pelätä miestä, minkä seurauksena taas Freddy on menettänyt voimansa tappaa teinejä näiden unissa. Mutta miehessä on silti tarpeeksi virtaa tunkeutua Jason Voorheesin uneen ja tämän äitiä esittämällä komentaa Jason marssimaan Elm Streetille tappamaan nuoria - mutta niin huomaamattomasti, että ihmiset luulisivat Freddyn tehneen paluun. Jason pääsee kuitenkin tappamisen makuun, pilaten Freddyn suunnitelmat ja niinpä unien herra ottaa tämän matojen syömän elävänkuolleen kohteekseen. Niin ja siinä samalla Elm Streetin teinit yrittävät saada selville paikallista mysteeriä.

On jotenkin jopa älytöntä, että vuosia kestäneen käsikirjoittajien torjumisen jälkeen tämä on se teksti, johon New Line Cinemalla oltiin tyytyväisiä. Käsikirjoitus on todella höttöinen ja hölmö, mutta eipä tässä leffassa olekaan pointtina mikään kunnon tarina. Tärkeintähän on toki päästä näkemään Freddy Krueger ja Jason Voorhees samassa elokuvassa ja vaikka leffan laatutaso onkin mitä on, täytyy myöntää, että kun näiden kahden mittely alkaa, en voinut olla viihtymättä. Vähäinenkin kauhu katoaa kokonaan ja hahmot menettävät paljon uhkaavuudestaan, kun he vuoronperään riepottelevat toisiaan kuin räsynukkeja. Freddy vs. Jason on huono elokuva, mutta sentään se on niin huono, että sen huonous tekee siitä hauskan. Se on vekkuli osa kummankin kauhuikonin valkokangashistoriaa, sekä muutenkin omanlaisensa merkkitapaus kauhugenressä. Kun kerää kaverit kasaan tämän leffan pariin, nämä (onneksi vain puolitoistatuntiset) tukkanuottaset viihdyttävät passelisti.

Pitkän taivuttelun jälkeen ohjaajan pestin otti vastaan hongkongilainen Ronny Yu, joka oli aiemmin tehnyt Chuckyn morsiamen (Bride of Chucky - 1998). Yun yritykset rakentaa jännitettä ovat latteita ja hän pääseekin vauhtiin vasta loppusuoralla, kun hän pääsee vihdoin pistämään Freddyn ja Jasonin mätkimään toisiaan turpaan ja vetääkin homman sopivasti yli. Teknisiltä ansioiltaan Freddy vs. Jason on ailahteleva. Kameratyöskentely on tarpeeksi kelvollista ja leikkaus paikoin kömpelöä (yhdessä kohtaa Freddy on Jasonin riepoteltavana, mutta ilmestyykin yhtäkkiä juoksemaan teinien perässä, selittämättä miten hän pääsi itse karkuun). Lavasteet ovat mainiot ja niin Freddyn kuin Jasonin asut ja maskeeraukset hienot. Tietokonetehosteet ovat naurettavan huonot ja äänimaailma luottaa liikaa koviin böö-pelotteluihin. Graeme Revellin sävellykset yhdistelevät ihanasti kummankin hahmon tunnusmusiikkeja, mutta lähinnä leffasta jää mieleen 2000-luvun alulle ominaiset nu-metal-rymistelyt, joita elokuva käyttää muka-coolisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freddy vs. Jason, 2003, New Line Cinema, Avery Pix, British Columbia Hydro Authority, Crystal Lake Entertainment, Sean S. Cunningham Films, WTC Productions, Yannix Technology Corporation

Muistoja hänestä (Reminders of Him - 2026) - elokuva-arvostelu

MUISTOJA HÄNESTÄ

REMINDERS OF HIM

Ohjaus: Vanessa Caswill

Näyttelijät: Maika Monroe, Tyriq Withers, Lauren Graham, Bradley Whitford, Zoe Kosovic, Lainey Wilson, Jennifer Robertson, Monika Myers, Nicholas Duvernay, Hilary Jardine ja Rudy Pankow

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Reminders of Him, eli suomalaisittain Muistoja hänestä perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Vuonna 2024 Universal Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvasovitusta kirjan pohjalta ja että Hoover itse kirjoittaisi myös elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Muistoja hänestä saapuu elokuvateattereihin. Itselleni tämä Hooverin kirja ei ole tuttu, mutta mielsin pari aiempaa hänen kirjojensa pohjalta tehtyä filmatisointia, Se päättyy meihin (It Ends with Us - 2024) ja Ainoastaan sinä (Regretting You - 2025) kelpo tapauksiksi, joten odotin mielenkiinnolla tämän uuden leffan näkemistä. Kävinkin katsomassa Muistoja hänestä sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Seitsemän vuotta sitten Kenna Rowan joutui vankilaan syytettynä poikaystävänsä kuolemantuottamuksesta. Vapauduttuaan Kenna haluaa luoda yhteyden tyttäreensä, jonka hän on nähnyt vain juuri tämän synnyttyä.

Maika Monroe näyttelee Kenna Rowania, joka vapautuu seitsemän vuoden jälkeen vankilasta, minne hän joutui syytettynä poikaystävänsä Scottyn (Rudy Pankow) kuolemantuottamuksesta. Kenna synnytti vankilaan jouduttuaan tyttären, Diemin (Zoe Kosovic), mutta lapsi vietiin häneltä saman tien ja asetettiin Scottyn vanhempien (Lauren Graham ja Bradley Whitford) huostaan. Vapauduttuaan Kenna suuntaa suoraan vanhaan kotikaupunkiinsa, toiveenaan saada vihdoin tavata tyttärensä, mutta Diemin isovanhemmat pitävät Kennaa ihmishirviönä, eivätkä halua tytön olevan missään tekemisissä äitinsä kanssa. Monroe on erittäin hyvä valinta rooliinsa ja hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tuntemuksia, liittyen niin tyttäreensä, kuolleeseen rakkaaseensa, Scottyn vanhempiin, sekä ennen kaikkea itseensä. Kenna on hyvin rakennettu hahmo ja häntä kannustaa alusta alkaen. Graham ja Whitford ovat myös mainiot poikansa menettäneinä vanhempina, jotka ovat demonisoineet Kennan helpottaakseen omaa pahaa oloaan.

     Elokuvassa nähdään myös Tyriq Withers baaria pyörittävänä Scottyn parhaana ystävänä Ledgerinä, joka on myös pitänyt Kennaa vuosia syypäänä bestiksensä kuolemaan, mutta kun nainen lopulta saapuu kaupunkiin, Ledger alkaakin ensimmäisenä nähdä hänessä todellisen tuskan. Withers on kelpo valinta osaansa, mutta mielsin hänen hahmonsa siksi pakolliseksi pahaksi, eli aika turhaksi uudeksi romanttiseksi mielenkiinnonkohteeksi, jotta leffa olisi muutakin kuin pelkkää alakulossa vellovaa kiistaa Diemin huoltajuudesta.

Muistoja hänestä osoittautui jälleen yhdeksi kelpo Colleen Hoover -leffaksi ja naisen tietyt tuntomerkit ja kaavat alkavat kyllä hahmottua, lähtien eri tavoin "kielletyistä rakkauksista". Heti, kun Kenna ensi kertaa astelee Ledgerin pyörittämään baariin, on selvää, että naisen ja miehen välillä tulee olemaan säpinää, siitäkin huolimatta, että Ledger pitää Kennaa aluksi syypäänä Scottyn kuolemaan. Tämä rakkauskuvio olikin mielestäni leffan heikompaa antia. Monroen ja Withersin väliltä löytyy sopivasti kemiaa, mutta hahmot tuntuvat ajautuvan yhteen vain, koska tarina sitä vaatii, eikä niinkään että heidän suhdettaan kunnolla kehitettäisiin kohti lopputulosta.

Se, mikä kuitenkin nosti omassa silmissäni elokuvan plussan puolelle, on Kennan yritys vakuuttaa kykynsä äitinä epäilijöilleen, joihin myös hän itse kuuluu. Naisen tuska on käsinkosketeltavaa ja parit kohtaukset ovat takuuvarmoja kyynelhanojen avaajia. Asiaa eivät toki auta nyyhkycoverit eri artistien ja yhtyeiden kappaleista, kuten Coldplayn Yellow'sta. Tämän päätarinan finaali on kuitenkin aidosti koskettava, vaatimatta liiallisia melodraamalauluja taustalle. Ja onhan se myös pakko kehua Kennan uutena kotina toimivaa Paradise-taloa, mikä vilisee kissanpentuja ja vuokralainen saa jopa alennusta, jos ottaa yhden kissanpennuista itselleen. Paradise kuulostaa nimensä mukaisesti siis paratiisilta!

Elokuvan on ohjannut Vanessa Caswill, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjoja. Caswill hoitaa tonttinsa passelisti, mutta kompuroi ajoittain huteran käsikirjoituksen kanssa, jota on ollut Lauren Levinen kanssa työstämässä itse Colleen Hoover. Teknisesti Muistoja hänestä on toimiva. Leffa on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Tom Howen säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti, mutta tosiaan osa biisivalinnoista sai minut lähinnä kohottelemaan kulmiani. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Reminders of Him, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Heartbones Entertainment, Little Engine

The Bride! (2026) - elokuva-arvostelu

THE BRIDE!

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Näyttelijät: Jessie Buckley, Christian Bale, Annette Bening, Peter Sarsgaard, Penélope Cruz, John Magaro, Matthew Maher, Zlatko Burić, Jeannie Berlin, Jake Gyllenhaal, Julianne Hough ja Louis Cancelmi

Genre: draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bride! perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on tehty jo lukemattomia elokuvasovituksia, joista eräästä, Frankensteinin morsiamesta (The Bride of Frankenstein - 1935) Maggie Gyllenhaal piti paljon. Vuonna 2023 uutisoitiin, että Gyllenhaal tekisi elokuvasta uudelleenfilmatisoinnin Netflixille, mutta erimielisyyksien takia Netflix jätti projektin ja Warner Bros. Pictures tarttui siihen tammikuussa 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa ja alun perin The Briden oli tarkoitus saapua teattereihin jo syyskuussa 2025, mutta vasta nyt se on saanut ensi-iltansa puolen vuoden viivästyksen jälkeen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä positiivisin fiiliksin lupaavien trailereiden ja näyttelijöiden vuoksi. Muiden kiireiden takia minulta kesti kuitenkin muutama päivä, ennen kuin ehdin vihdoin katsoa The Briden.

Vuonna 1936 mafiapiireissä pyörivä Ida kuolee ja hänet haudataan. Kuolema ei ole kuitenkaan lopullinen, kun hänen ruumiinsa herätetään takaisin eloon, morsiameksi yksinäisyyteensä kyllästyneelle Frankensteinin hirviölle.

Parhaillaan käynnissä olevan palkintokauden ykkösnaisnimi Jessie Buckley näyttelee Idaa, joka on joutunut huonoon seuraan, nimittäin chicagolaisten mafiosojen matkaan. Kun erään ravintolaillallisen aikana itse Mary Shelleyn henki riivaa Idan ja saa tämän vuotamaan kaikkien kuullen mafiapomo Lupinon (Zlatko Burić) likaisia salaisuuksia, naisesta päätetään hankkiutua eroon. Ida kuolee, muttei kauaksi aikaa, kun hänet herätetään henkiin morsiameksi Frankenstenin hirviölle, tai ihan vain "Frankille" (Christian Bale), joka on lopen kyllästynyt yli satavuotiseen yksinäisyyteensä. Nainen, joka on nyt sekoitus Idaa, Mary Shelleytä ja morsianta, ei kuitenkaan noin vain taivu kenenkään rakkaaksi, vaan aloittaa oman itsensälöytämisprosessin. Morsian on onnistuneesti nykyaikaistettu hahmo ja Buckleyn heittäytymistä rooliin on vaikea olla ihailematta. Hän vetää jokaisen kohtauksen täysillä ja tulkitsee hyvin hahmonsa pirstaloitunutta mieltä. Bale on myös tuttuun tapaansa mainio Frankina, jota käy nopeasti sääliksi, kun hän avautuu tuskastaan. Kaikki näkevät hänessä vain hurjan hirviön ja ainoa lämmin ihmiskontakti tähän mennessä on ollut kättely.

     Elokuvassa nähdään myös Annette Bening Frankia auttavana tohtori Euphroniouksena ja Jeannie Berlin tämän assistenttina Gretana, John Magaro ja Matthew Maher Lupinon kätyreinä Clydenä ja Jamesina, ohjaaja Gyllenhaalin mies Peter Sarsgaard ja Penélope Cruz rikosetsivinä Wilesina ja Malloyna, sekä ohjaajan veli Jake Gyllenhaal Frankin fanittamana näyttelijänä Ronnie Reedinä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta he jäävät auttamatta villien Buckleyn ja Balen varjoon.

Vaikka olinkin odottanut The Bride! -elokuvan näkemistä, olin silti aika varautunut, kun vihdoin kävin katsomassa sen, sillä reaktiot leffaa kohtaan ovat olleet niin voimakkaan jakautuneet. Toiset haukkuvat elokuvaa lyttyyn ja kutsuvat sitä karmeaksi fiaskoksi, toiset taas ylistävät leffaa väärinymmärrettynä mestariteoksena. No, kuten usein käy leffojen kohdalla, jotka polarisoivat katsojiaan näin vahvasti, minä jäin The Briden kohdalla johonkin siihen puolitiehen. Ei elokuva mielestäni mikään kaamea pohjanoteeraus ollut, mutten myöskään nähnyt siinä mitään ällistyttävän erinomaista. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi jotkut ihastuvat näkemäänsä ja miksi jotkut muut taas saattavat lähteä kävelemään ulos salista kesken leffan.

The Bride! on nimittäin anteeksipyytelemättömästi omanlaisensa teos, josta löytyy voimakasta feminististä "haista paska patriarkaatti!" -asennetta, vähät muiden mielipiteistä välittävää punk-henkeä, sekä räiskyviä tanssinumeroita. Mikään leffassa ei ole hienovaraista ja tiettyjä puolia oikein hierotaan katsojan naamaan. Elokuvassa on kuitenkin vinksahtanutta vetovoimaa ja olin kiinnostunut näkemään, mihin suuntaan tämä tarina lähtee kulkemaan. Toisinaan leffa on hauska, toisinaan hieman jännittävä, toisinaan herkkä ja toisinaan jopa brutaali. Morsiamen ja Frankin matka on mainiota seurattavaa, mutta sitten taas etsivien ja gangstereiden osiot jäävät hieman puolitiehen ja saavat leffan ajoittain jopa laahaamaan. Tiettyjen vahvuuksiensa ja heikkouksiensa yhteentörmäyksestä syntyy mielenkiintoinen, joskin epätasainen tulkinta Shelleyn tutun tarinan pohjalta.

Maggie Gyllenhaal näyttää kykynsä ohjaajana ja hän saa aikaiseksi sopivan roihuavia kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Gyllenhaalin teksti jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Hän pohtii hyvin oman minuuden löytämistä naisen näkökulmasta, mutta kerronta ja sivujuonikuviot ajoittain töksähtelevät. Itse myös kyllästyin jossain kohtaa Mary Shelleyn riivaaman morsiamen tapaan hokea synonyymeja eri sanoista. Se alkoi nopeasti tuntua teennäisen muka-nokkelalta. On kuitenkin ihan vekkulia, että leffa ei koskaan selitä, kuinka siinä voi samaan aikaan esiintyä sekä Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley, että itse Frankensteinin hirviö.

Teknisesti The Bride! on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, asut mainiot ja olen yllättynyt, jos maskeeraustiimi ei saa ehdokkuutta ensi vuoden Oscar-gaalassa, sillä etenkin Frankin pärstä on huikeasti toteutettu. Tehosteet näyttävät vakuuttavilta ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Hildur Guðnadóttirin säveltämiä musiikkeja myöten. Parasta musiikillisesti on kuitenkin lopputekstien aikana soiva Bobby "Boris" Pickettin Monster Mash.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bride!, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros., First Love Films, In The Current Company