Linkin Park: Unshatter (2026) - dokumenttiarvostelu

LINKIN PARK: UNSHATTER

Ohjaus: Joe Hahn

Esiintyjät: Mike Shinoda, Emily Armstrong, Joe Hahn, Dave "Phoenix" Farrell, Colin Brittain, Brad Delson ja Alex Feder

Genre: dokumentti, musiikki, konsertti

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Vuosi 2024. On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Linkin Parkin laulaja Chester Bennington teki itsemurhan. Yhtyeen muut jäsenet valmistautuvat yllätyspaluuseensa uuden laulajan ja rumpalin kanssa.

Linkin Park on nu metalia ja vaihtoehtorockia esittävä amerikkalaisyhtye. Rap-artisti Mike Shinoda, kitaristi Brad Delson ja rumpali Rob Bourdon perustivat SuperXero-nimisen yhtyeen vuonna 1996 ja pian mukaan liittyivät basisti Dave Farrell ja DJ Joe Hahn, jolloin yhtye kulki lyhennetyllä tittelillä Xero. Kun alkuperäinen laulaja Mark Wakefield jätti yhtyeen, tilalle astui Chester Bennington, joka teki muihin välittömästi suuren vaikutuksen. Bändin nimi vaihtui Hybrid Theoryksi ja lopulta vuonna 1999 yhtye virallisti nimekseen Linkin Park.

Yhtye nousi nopeasti valtavaan suosioon ja voittoputkelle ei näkynyt loppua. Kaikki kuitenkin muuttui 20. heinäkuuta 2017, kun Bennington löydettiin kotoaan hirttäytyneenä. Parhaillaan käynnissä ollut One More Light -kiertue jätettiin kesken ja 27. lokakuuta 2017 järjestetyn jäähyväiskeikan päätteeksi miljoonat fanit uskoivat, että Linkin Parkin taru oli päättynyt.

Kuitenkin elokuussa 2024 Linkin Parkin nettisivuille ilmestyi omituinen lähtölaskenta, jonka merkitys selvisi 5. syyskuuta, kun yhtye järjesti yllätyksenä paluukeikan. Yhtyeen paluu ei jäänyt ainoaksi yllätykseksi, sillä he myös esittelivät uuden laulajansa, Dead Sara -yhtyeestä tutun Emily Armstrongin ja uuden rumpalinsa, Colin Brittainin, sekä paljastivat työstäneensä kaikessa hiljaisuudessa uuden albumin, From Zeron.

Minun oma matkani Linkin Parkin kanssa alkoi loppuvuodesta 2007, kun vuokrasin Hasbron lelubrändiin perustuvan Transformers-elokuvan (2007), jonka lopputeksteissä soi yhtyeen hitti What I've Done. Pari vuotta myöhemmin bändiä fanittava koulukaverini sai minut kiinnostumaan heidän muistakin kappaleistaan. Olin järkyttynyt, kun luin uutisen Benningtonin kuolemasta ja vuosia tuumasin muiden tavoin, että yhtyeen matka taisi päättyä siihen.

Kun yhtyeestä ei kuulunut aikoihin mitään, oma mielenkiintonikin hiipui, kunnes Linkin Parkia rakastava tyttöystäväni herätti sen uudelleen. Ihmettelimme yhdessä mysteeristä lähtölaskentaa ja katsoimme keskellä yötä livelähetyksenä esitetyn paluukeikan. Pidin paljon uudesta From Zero -albumista ja lähdinkin tyttöystäväni mukana katsomaan Linkin Parkia ihan livenä - jopa kolme kertaa! Näimme yhtyeen kesällä 2025 Lontoon Wembley Stadiumilla, sekä tänä kesänä Tukholmassa ja Belgian Werchter Parklife -tapahtumassa, missä pääsimme ennen konserttia VIP-aitioon tapaamaan rumpali Colin Brittainin ja kiertävän kitaristi Alex Federin.

Nyt Linkin Park on julkaissut paluustaan dokumenttielokuvan, Unshatterin, joka on nimetty yhtyeen samannimisen kappaleen mukaan. Ostimme toki heti liput elokuvan näytökseen Finnkino Tennispalatsissa, kun ne tulivat myyntiin ja innokkaana kävimme katsomassa leffan. Minulla ei ollut alun perin aikomusta kirjoittaa dokumentista mitään, mutta kun kuuntelin yhtyeen jäsenten selittävän sitä, miten heidän täytyi saada tarinansa paluustaan "ulos systeemistään", pohdin että tunsin samaa omasta vinkkelistäni.

En etukäteen oikeastaan tiennyt, olisiko Linkin Park: Unshatter dokumentti, konserttitaltiointi, vai yksi markkinointikikka lisää. Lopputulos on oikeastaan näitä kaikkia kolmea. Sen tarkoitus on selvästi pitää yhtye pinnalla vielä nytkin, kun From Zero -kiertue on päättynyt ja siinä nähdään paljon materiaalia marraskuun 2024 konserteista Brasilian São Paulossa.

Mutta ennen kaikkea Linkin Park: Unshatter on erittäin kiinnostava katsaus yhden 2000-luvun isoimman yhtyeen vaiheisiin viimeisten seitsemän vuoden ajalta. Kuinka yhtyeen jäsenet reagoivat laulajansa ja ennen kaikkea hyvän ystävänsä kuolemaan, ja kuinka he lopulta päättivät jatkaa yhtyeen tarinaa uusien jäsenten kanssa.

Dokumentti käynnistyy vuodesta 2022, kun Benningtonin kuolemasta on kulunut viisi vuotta. Omille teilleen lähteneet ja eri tavoin suruaan käsitelleet Mike Shinoda, Joe Hahn ja Dave Farrell alkavat pitkän tauon jälkeen viettämään jälleen aikaa yhdessä. Pian käy selväksi, että yhteinen palo musiikkia kohtaan ei ole kadonnut mihinkään ja ideoita uusille biiseillekin alkaa syntyä. On kiinnostavaa seurata sitä, kuinka vanhat ystävät pohtivat, onko kyse vain hengailusta ja musiikin teosta omaksi iloksi, vai että voisiko tässä olla aineksia johonkin kunnolliseen juttuun. Dokumentista käy kyllä selväksi, ettei Linkin Parkin paluu ollut mikään selvä päätös, vaan se tapahtui luontevasti.

Erityisen mielenkiintoista on toki kuulla, mitä eri vaihtoehtoja miehet pohtivat ennen lopullista uutta kokoonpanoa. Mitä jos Shinoda, Farrell ja Hahn esittäisivät vanhoja biisejään kolmistaan? Rumpali Rob Bourdon oli sanonut itsensä irti yhtyeestä ja kitaristi Brad Delsonkin totesi, että hänen pääkoppansa ei kestä kiertue-elämää. Mukaan kuvioihin päätyi ensin Colin Brittain ja sitten parin laulajakokelaan jälkeen Emily Armstrong. Yhdessä he alkoivat tehdä uutta musiikkia, joskaan siinäkään kohtaa ei ollut selvää, että kyse olisi Linkin Parkin paluusta. Vasta kun he olivat yhtä mieltä siitä, että uusi materiaali kuulosti selvältä jatkumolta aiemmalle tuotannolle, he päättivät pitää vanhan nimensä ja valmistella paluutaan maailmalle. Delson saatiin lopulta mukaan soittamaan levylle, mutta hän piti päänsä kiertueelta jättäytymisestä ja niinpä hänen tilalle konsertteihin palkattiin Alex Feder.

Kiehtovaa on myös kuulla Armstrongin ja Brittainin puhetta siitä, mitä yhtye heille merkitsi ennen ja miten he kokivat uuden roolinsa ikonisessa yhtyeessä, paineineen kaikkineen. On hauskaa, kun Armstrong selittää, miten hän joutui pitämään uuden pestinsä salassa lähipiiriltään kuukausikaupalla ja kun Brittain kertoo, kuinka paluukeikan jälkeen hänen puhelimensa täyttyi sadoista viesteistä ja hänen sosiaalisen mediansa seuraajamäärät nousivat kymmenillä tuhansilla faneilla. Erityisen kiinnostavaa on se, kuinka he tukivat toisiaan yhtyeen tulokkaina ja harjoittelivat esimerkiksi viikkotolkulla kahdestaan Linkin Parkin vanhoja kappaleita, kun kuusikko oli yhdessä tehnyt päätöksen siitä, että bändi pitäisi nimensä ja jatkaisi hittiensä soittamista keikoilla.

Mielenkiintoisen lisäksi Linkin Park: Unshatter on myös varsinainen tunnepommi. Jo alun haastattelut yhtyeen jäsenten fiiliksistä Benningtonin kuoleman suhteen, sekä siitä miten yhtyeen äkillinen lopettaminen jätti heidät kahden vuosikymmenen intensiivisen kiertämisen jälkeen tyhjän päälle, saa herkistymään. On myös liikuttavaa nähdä fanien reaktioita, kun yhtye teki yllätyspaluunsa livelähetyksessä. Mutta sitten taas pätkät São Paulon keikoilta herättävät voimakkaan innostuksen, muistot koetuilta keikoilta, sekä halun päästä näkemään yhtye taas kerran livenä.

Konserttitaltiointipuoli toimii pääasiassa myös, vaikka parissa kohtaa live-esitykset tuntuvatkin katkaisevan mielenkiintoisen katsauksen johonkin tiettyyn aspektiin bändin paluusta. Keikkataltiointi on kuitenkin vaikuttava, tarjoten erinomaisen käsityksen siitä, millainen show kiertueella oli, sekä ennen kaikkea siitä, millaisen fiiliksen keikat tarjosivat. Bändin jäsenten lisäksi on kuvattu totaalisessa hurmoksessa olevaa yleisöä, jotka laulavat kurkku suorana niin yhtyeen suurimpien hittien, kuten In the Endin ja Bleed It Outin kuin myös From Zeron uusien kappaleiden, kuten The Emptiness Machinen, Two Facedin ja Heavy Is the Crownin tahdissa. Kiehtovan katsauksen ja mahtavien keikkapätkien parissa vajaan parin tunnin kesto kulkeekin kuin hujauksessa.

Linkin Parkin paluu on herättänyt voimakasta keskustelua puolesta ja vastaan. Moni itki onnesta, että heidän lempiyhtyeensä pääsee jälleen näkemään livenä, kun taas jotkut mielsivät paluun epäkunnioittavaksi Benningtonin muistoa kohtaan. Parin vuoden takainen alkuhämmennykseni on muuttunut iloksi ja aiempi mielenkiintoni bändiä kohtaan on muovautunut nyt kunnon fanitukseksi. Linkin Park: Unshatterin myötä on selvää, että Shinoda ja kumppanit tekivät oikean päätöksen, yrittäessään uudelleen. Linkin Park on juuri ilmoittanut palanneensa takaisin studioon ja toivotankin yhtyeelle kaikkea hyvää tulevaan. En malta odottaa, että pääsen taas laulamaan mukana ja hyppimään näiden biisien tahtiin seuraavan kiertueen keikoilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.linkinpedia.com, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

Verityn varjo (Verity - 2026) - elokuva-arvostelu

VERITYN VARJO

VERITY

Ohjaus: Michael Showalter

Näyttelijät: Dakota Johnson, John Hartnett, Anne Hathaway, Ismael Cruz Córdova, Irina Dvorovenko, Brady Wagner, K.K. Moggie ja Sienna Kulovitz

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Verity, eli suomalaisittain Verityn varjo perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2020 Amazon Studios hankki kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuva-adaptaatiota. Leffaa kävi muutaman vuoden aikana työstämässä useampi käsikirjoittaja, kunnes studiolla oltiin vihdoin tyytyväisiä Nick Antoscan aikaansaannokseen ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025. Nyt Verityn varjo saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä mielenkiinnolla. En ole lukenut Hooverin romaania, mutta olen mieltänyt hänen muiden kirjojensa elokuvasovitukset vähintään kelvollisiksi ja traileri viittasi siihen, että Verityn varjo tulisi olemaan jotain hyvin erilaista Hooverilta. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kirjailija Lowen Ashleigh saa yllättävän työtarjouksen, kun hänet pyydetään haamukirjoittamaan auto-onnettomuudessa halvaantuneen menestyskirjailija Verity Crawfordin uusi kirja loppuun.

Dakota Johnson näyttelee Lowen Ashleighia, kirjailijaa, jonka romaaneja on kyllä julkaistu, mutta jotka eivät ole lähteneet Lowenin toivomalla tavalla lentoon myyntiluvuissa. Hänellä menee taloudellisesti heikosti, joten kun hänelle esitetään yllättävä työtarjous, pistää se hänen pasmansa sekaisin. Lowenia pyydetään nimittäin kirjoittamaan hittikirjailija Verity Crawfordin (Anne Hathaway) suositun kirjasarjan uusi osa loppuun. Verity on halvaantunut auto-onnettomuudessa, mikä on pidetty salassa julkisuudesta ja niinpä Lowenin pitäisi toimia haamukirjailijana. Toisaalta Lowenille tarjotaan työstä muhkeaa palkkiota, jolla hän voisi korjata taloudellisen tilanteensa, mutta samalla nainen kokee, että pestiin tarttuminen voisi vahingoittaa hänen omaa kirjailijanuraansa. Johnson näyttää jälleen, kuinka rajalliset hänen kykynsä ovat näyttelijänä. Hän ei juuri näytä paloa elokuvaa kohtaan, vaan esittää rooliaan tylsän yksi-ilmeisesti. Niin tylyltä kuin se tuntuukin sanoa, mielestäni Hathaway näyttelee elokuvassa paremmin ja hänhän siis lähinnä joko istuu pyörätuolissa tai makaa sängyssä, tuijottaen tyhjyyteen. Verity on Lowenia kiehtovampi hahmo ja Hathaway istuu erinomaisesti rooliin, päästen toki paremmin vauhtiin takaumissa, joissa Verity pystyi vielä liikkumaan ja puhumaan.

     Elokuvassa nähdään myös Josh Hartnett Verityn miehenä Jeremynä ja Brady Wagner heidän poikanaan Crew'na, Ismael Cruz Córdova Lowenin agenttina Coreyna, sekä Irina Dvorovenko Verityn kotihoitajana Annana. Sivunäyttelijät ovat hyviä, etenkin Hartnett aviomiehenä, joka vähemmän yllättäen kiinnostuu hänen vaimonsa puolesta kirjoittavasta nuoremmasta naisesta.

Colleen Hooverin kirjoista tehdyt aiemmat elokuvat Se päättyy meihin (It Ends with Us - 2024), Ainoastaan sinä (Regretting You - 2025) ja Muistoja hänestä (Reminders of Him - 2026) ovat olleet pääasiassa rakkaustarinoita, joissa päähenkilöille on usein tapahtunut jotain traumaattista aiemmassa suhteessa. Verityn varjo on kiinnostavan poikkeava tapaus näiden jälkeen, sillä kyseessä on puhdasverinen psykologinen jännäri. Elokuvan tarina lähtee napakasti liikkeelle ja on kiinnostavaa syventyä Lowenin mielenmaisemaan tilanteen eettisyydestä, vaikka Johnson hieman puinen onkin roolissaan. Pitkään tarina vaikuttaa koukuttavalta, joskin samaan aikaan takaraivossani kolkutteli ajatus siitä, että arvasin hyvissä ajoin, mistä koko hommassa on oikeasti kyse.

Verityn varjon ongelma ei edes ole se, kuinka totaalisen ennalta-arvattavia käänteitä sen tarina tarjoaa, vaan se, miten se ne tarjoaa. Sen enempää sisällöstä ja "yllätyksistä "paljastamatta sanon vain, että Nick Antoscan käsikirjoitus menee kaiken aikaa siitä, mistä aita on matalin. Kun ei keksitä muuta tapaa selittää totuutta hahmoille tai katsojille, niin joku vahingossa törmää pitkiin kirjoituksiin, jotka juurta jaksaen selittävät asiat puhki. Tämä on erityisen huomattavaa leffan viimeisen vartin aikana, jolloin heikkouksistaan huolimatta ihan menevä jännäri kompuroi täysin typeräksi ja huolimattomaksi. Leffa kaatuu omaan muka-viekkauteensa ja finaali lässähtää niin, että kelpo tunnelman rakentelukin tuntuu loppupeleissä ajantuhlaukselta. Voi olla, että alkuperäisessä kirjassa Hoover onnistuu tarjoamaan nämä jipot luontevammin, mutta leffasovitus ontuu - ikävästi ja ennen kaikkea harmillisesti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Showalter, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Hathawayn tähdittämän The Idea of You -leffan (2024). Showalter hoitaa osittain tonttinsa passelisti, joskin hän ei pysty pelastamaan kokonaisuutta heikolta käsikirjoitukselta, minkä lisäksi hänen työstämänsä böö-säikyttelyt ovat enemmän korneja yliampuvuudessaan. Sentään teknisesti Verityn varjo toimii. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset onnistuneet. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat jännittävästi taustalla, kuuluen elokuvan parempiin puoliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Verity, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Eat the Cat, Heartbones Entertainment, Semi-Formal Productions, Shiny Penny, Somewhere Pictures

Dexter, kausi 1 (2006) - sarja-arvostelu

DEXTER - KAUSI 1

Luoja: James Manos Jr.

Näyttelijät: Michael C. Hall, Jennifer Carpenter, Julie Benz, Erik King, Lauren Vélez, David Zayas, James Remar, C. S. Lee, Christina Robinson, Daniel Goldman, Mark Pellegrino, Geoff Pierson, Christian Camargo, Angela Alvarado, Margo Martindale ja Sam Witwer

Genre: rikos, jännitys

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: 51 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Dexter perustuu Jeff Lindsayn samannimiseen kirjasarjaan, jota on julkaistu vuodesta 2004 vuoteen 2015. James Manos Jr. ryhtyi kynäilemään kirjasarjan ensimmäisen osan, Dexterin pimeiden unien (Darkly Dreaming Dexter - 2004) pohjalta televisiosarja-adaptaatiota ja Showtime tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Dexterin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa 1. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Sarja nousi saman tien suureen suosioon ja keräsi kehuja kriitikoiltakin. Avauskausi sai myös kolme Emmy-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus ja parhaat alkutekstit), joista se voitti kaksi jälkimmäistä, sekä parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse olen jo vuosia tiennyt Dexteristä - jopa sen yleensä inhotun loppuratkaisun - mutten ole ennen katsonut sarjaa. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa sen läpi.

Päivisin Dexter Morgan työskentelee Miamin rikospaikkatutkijana, kun taas öisin hän on sarjamurhaaja, joka jahtaa tappajia, raiskaajia ja muita pahantekijöitä. Dexter saa kilpailijan, kun ympäri kaupunkia löytyy paloiteltuja prostituoituja.

Päärooliin Dexter Morganiksi valikoitui Michael C. Hall, jolla oli tuossa kohtaa uraansa takana vain pari pienen luokan leffaa ja muutama sivurooli televisiosarjoissa. Dexter oli Hallin ensimmäinen iso rooli ja mies saikin ansaitusti heti tästä avauskaudesta parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Hall tulkitsee erinomaisesti vaikeaa hahmoaan. Dexterissä on lapsesta asti ollut jotain vialla; synkempi puoli ja halu satuttaa muita. Mies kanavoi tätä etsimällä pahoja ihmisiä ja murhaamalla heidät. Päivisin Dexter kuitenkin työskentelee Miamin poliisivoimissa rikospaikkatutkijana, joka erikoistuu veriroiskeisiin, samalla kun hän on parisuhteessa Ritan (Julie Benz) kanssa ja jonkin sortin isäpuoli tämän lapsille Astorille (Christina Robinson) ja Codylle (Preston Bailey). Hall esittää hyvin hahmonsa yritystä sopeutua joukkoon, vaikka tämän mieli onkin synkkä, eivätkä hänen tunteensa toimi kuten muiden.

     Muita hahmoja sarjan avauskaudella ovat Dexterin sisko, myöskin poliisina työskentelevä Debra (Jennifer Carpenter), joka haluaisi kovasti edetä murhatutkimuspuolelle, komisario Maria LaGuerta (Lauren Vélez), etsivä Angel Batista (David Zayas), rikospaikkatutkija Vince Masuka (C. S. Lee), sekä etsivä James Doakes (Erik King), joka epäilee Dexterissä olevan jotain hämärää ja on yleisesti kaikkia kohtaan varsin tympeä. Sivunäyttelijätkin ovat oivalliset rooleissaan, etenkin King, jonka kivikasvoisuus on usein huvittavaa, eikä ihme, että hahmon "Surprise motherfucker!" -repliikki on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä meeminä.

Miksi en ollut älynnyt katsoa Dexteriä jo aiemmin? Ainakin tämä sarjan ensimmäinen tuotantokausi oli aivan mahtava, napaten minut heti tehokkaasti koukkuunsa. Ensinnäkin sarjan konsepti murhaajia jahtaavasta sarjamurhaajasta on loistava - tästä toki kunnia Jeff Lindsayn kirjoille. Tämä erottaa Dexterin heti muista poliisisarjoista, joissa tutkitaan erilaisia murhia, sillä päähenkilön itsensä kohdalla on moraalinen dilemma, kun tämä tekee myös hirveyksiä ihmisille, joista hänet pitäisi passittaa telkien taakse. Katsojana kuitenkin seisoo Dexterin takana, sillä tämä iskee vain pahoihin ihmisiin, joista osa ei välttämättä ole saanut tuomiota lainmukaisin menetelmin.

Todellinen koukku kuitenkin syntyy, kun Miamiin saapuu uusi sarjamurhaaja, joka paloittelee seksityöntekijöitä ja tekee näistä omaa kieroa "taidettaan" julkisille paikoille. Alkaa varsinainen jahti, mutta sitäkin kiinnostavampaa on seurata, mitä tämä saa aikaan Dexterissä. Toisaalta mies näkee tässä ultimaattisen jahdattavan, mutta samalla Dexteriä viehättää uuden tappajan kädenjälki. Jännitettä lisää se, että tappaja vaikuttaisi tietävän Dexterin pimeästä puolesta. Voiko Dexter jahdata tappajaa, vaarantamatta omaa julkisuudenkuvaansa? Jahdin edetessä kausi myös avaa lisää Dexterin taustoja ja on kiehtovaa nähdä katsauksia miehen nuoruuteen, kun tämän adoptioisä Harry (James Remar) yrittää saada ikäviä piirteitä osoittavaa poikaa kanavoimaan synkkyyttään - joskin ajoittain on koomista, kun kolmikymppinen Hall on yritetty maskeerata nuoremmaksi vain hirveän peruukin avulla. Dexterin ykköskausi vie päätarinansa päätökseen, mutta jättää kuitenkin parit kuviot onnistuneesti auki, saaden katsojan janoamaan lisää.

Teknisesti Dexterin ensimmäinen tuotantokausi on kuitenkin hieman ailahteleva. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja kausi on kelvollisesti kuvattu, mutta kuva on usein ylivalottunut ja kontrastit ovat toisinaan häiritsevän voimakkaat. Jo mainitsemani nuorennusmaskeeraukset ovat kiusallisen huonot, mutta sentään monet muut veriset meikit näyttävät hyviltä. Äänityksestä voi monessa kohtaa kuulla taustakohinaa, mutta sitten taas Daniel Lichtin säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot. Rolfe Kentin työstämä tunnusmelodiakin toimii ja pidin valtavasti sarjan luovasta alkutekstipätkästä, joka tekee aika arkisista aamurutiineista kieroa katsottavaa kuvakulma- ja leikkausvalinnoilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Dexter, Yhdysvallat, 2006-2013, Showtime Networks, John Goldwyn Productions, The Colleton Company, Clyde Phillips Productions, Devilina Productions

Digger (2026) - elokuva-arvostelu

DIGGER

Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu

Näyttelijät: Tom Cruise, Riz Ahmed, John Goodman, Sandra Hüller, Michael Stuhlbarg, Emma D'Arcy, Jesse Plemons, Robert John Burke, Burn Gorman, Sophie Wilde ja Mercedes Hernández

Genre: komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Digger on Tom Cruisen tähdittämä uutuussatiiri. Alejandro G. Iñárritu sai idean elokuvan päähenkilöstä viimeistellessään The Revenantia (2015), mutta häneltä kesti vuosia keksiä hahmon ympärille tarina ja hän päätyikin ensin työstämään leffan Bardo, valekronikka kourallisesta totuuksia (Bardo, falsa crónica de unas cuantas verdades - 2022). Iñárritu tapasi Top Gun: Maverickin (2022) kuvauksissa vieraillessaan Cruisen, joka oli ihaillut ohjaajaa jo pitkään ja hän esittelikin Cruiselle ideansa. Yhdessä he alkoivat tosissaan rakentamaan elokuvaa ja sen kuvaukset käynnistyivät vihdoin marraskuussa 2024 työnimellä "Judy". Nyt Digger saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa uteliaana - pidänhän niin Cruisesta kuin Iñárritusta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen kutsuvierasnäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Rikkaan öljypohatta Digger Rockwellin päivä menee pilalle, kun huonoja uutisia alkaa sadella joka tuutista.

Tom Cruise on viimeisten yli kymmenen vuoden ajan esittänyt aika samanlaisia toimintasankareita. Hän on hyvä rooleissaan, uhkuen vanhaa kunnon Hollywoodin starakarismaa ja hän pistää monien stunt-näyttelijöidenkin jalat tutisemaan uhkarohkeilla tempauksillaan. Mutta hän ei ole silti pitkään aikaan haastanut itseään näyttelijänä. Diggerissä Cruise kuitenkin näyttää, että hän on paljon lahjakkaampi kuin yleensä antaa ymmärtää. Cruise näyttelee Digger Rockwelliä, erittäin varakasta öljypohattaa, joka on yhä vain isompien voittojen perässä ja tuntuu mammonan lisäksi välittävän vain ikivanhasta kissareppanastaan. Hahmo on täysin hävytön ja eksentrinen ja juuri siksi niin herkullinen tyyppi, niin Cruiselle näyteltävänä kuin katsojalle seurattavaksi. Digger on ihmisenä kamala, mutta hänet esitetään sopivalla tavalla sarjakuvamaisena, jotta hänelle ei voi olla nauramatta.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Hüller Diggerin siskona Emmana, Emma D'Arcy Diggerin assistenttina Linana, Riz Ahmed tiedemies Ganeshina, John Goodman Yhdysvaltojen presidentti Compsonina, sekä Michael Stuhlbarg hänen nyhverönä varapresidenttinään. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Cruisen tavoin myös Goodman ottaa kaiken irti ronskisanaisesta, mutta itseään pyhänä pitävästä presidenttihahmostaan, jonka tosielämän vertauskuvaa ei ole vaikea keksiä. Muuten kaikki saavat tilaa loistaa, joskin on hämmentävää, kuinka House of the Dragon -fantasiasarjassa (2022-) päähenkilöä esittävä D'Arcy jää näin pieneen osaan.

Ennen elokuvan alkua valkokankaalle ilmestyi tekijöiden viesti, jossa he pyysivät, ettei elokuvan tarinasta kerrottaisi sen enempää, joten yritän pitää arvosteluni mahdollisimman ympäripyöreänä. Ja onkin pakko sanoa, että mitä vähemmän Diggeristä etukäteen tietää, sen parempi. Kyse on poliittisesta satiirista, joka käsittelee muun muassa Yhdysvaltojen nykyhallintoa, korruptiota, ahneutta, tekopyhää uskonnollisuutta, aseihannointia, ilmastokriisiä ja jopa mahdollisesti kyseenalaisen taiteen merkitystä. Kyseessä on elokuva, joka tulee taatusti jakamaan mielipiteitä voimakkaasti. Osa katsojista ylistää leffaa vuoden parhaimmistoon, kun taas toiset tulevat haukkumaan sen maanrakoon. Ja eiköhän ensi vuonna elokuvalle satele palkintoehdokkuuksia sieltä sun täältä.

Omasta mielestäni Digger toimii pääasiassa erittäin mainiosti. Etenkin sen ensimmäinen puolikas on todella hauska ja viihdyttävä, kun Diggerin päivä muuttuu uutinen uutiselta huonommaksi ja homman ratkominen on täynnä toinen toistaan typerämpiä ideoita. Lisäksi tarina jaksaa yllättää sillä, mihin suuntaan se onkaan menossa. Parhaimmillaan sen satiiri on todella osuvaa piikittelyä, mutta mistään hienovaraisuudesta ei voi todellakaan puhua. Elokuva hieroo sanomallaan katsojan naamaa, mikä osittain toimi ja osittain ei. Ainoa varsinainen iso ongelmani Diggerin suhteen on se, ettei se lopulta uskalla antaa katsojansa pureskella aiheitaan, vaan elokuva pureskelee ne turhankin valmiiksi. Loppusuoralla on pitkä kohtaus, jossa useampi hahmo jopa aika tyhmentävästi selittää elokuvan sanomaa, kun leffa voisi luottaa katsojansa tekevän työn itse.

Alejandro G. Iñárritun ohjaus on vekkulia ja hän saa näyttelijät irrottelemaan lystikkäästi, mutta hänen, Alexander Dinelariksen, Nicolás Giacobonen ja Sabina Bermanin työstämä käsikirjoitus voisi luottaa katsojan hoksottimiin enemmän. Teknisesti Digger on erittäin mainio. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja mukana on muutamia todella pitkiä otoksia, joissa etenkin Cruise saa tilaa loistaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja Cruise on maskeerattu melkein tunnistamattomaksi. Elokuvan erikoistehosteet ovat veikeät, oli kyse sitten pienoismalleina toteutetuista taustoista tai Diggerin kissasta, joka on päivänselvä nukke. Hieno nukke, mutta nukke silti. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Cosmo Sheldraken säveltämät musiikit vain korostavat leffan omituisuuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Digger, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Meksiko, 2026, Warner Bros., Legendary Entertainment, Legendary Pictures, M Productions, TC Productions

Lucky (2026) - sarja-arvostelu

LUCKY

Luoja: Jonathan Tropper

Näyttelijät: Anya Taylor-Joy, Annette Bening, Aunjanue Ellis-Taylor, Clifton Collins Jr., Timothy Olyphant, Mo McRae, Drew Starkey, Eric Lange, William Fichtner, Dean Jagger, Artur Zai Barrera, Alanna Ubach, Matthew Rauch, Malcolm McRae ja Jazmyn Simon

Genre: rikos, trilleri

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 42 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Lucky perustuu Marissa Stapleyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Apple Studios ja Jonathan Tropper tarttuivat kirjaan, aikeenaan kääntää se minisarjan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Lucky on pyörinyt loppuun Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin sarjasta heti sen päätähden takia ja kun Lucky oli julkaistu kokonaan, ryhdyin katsomaan sitä.

Pariskunta Lucky ja Cary ovat suorittaneet kymmenen miljoonan dollarin ryöstön ja juhlivat uuden, rikkaan elämänsä alkua Las Vegasissa. Kuitenkin kun Lucky herää aamulla, hän huomaa kauhukseen sekä Caryn että rahojen kadonneen.

Anya Taylor-Joy näyttelee Luckya, kun taas Outer Banks -sarjasta (2020-2026) tuttu Drew Starkey esittää Carya. He ovat naimisissa oleva nuoripari, joka on juuri suorittanut aikamoisen ryöstön: nimittäin kymmenen miljoonaa dollaria käteisenä. Lucky uskoo, että heidän elämänsä kääntyy nyt nousuun ja onneen, joten tuntuukin murskaavalta herätä seuraavana aamuna, kun Cary ja rahat ovat kadonneet. Sieppasiko joku miehen ja rahat, vai hylkäsikö Cary Luckyn ja päätti pitää rahat itsellään? Taylor-Joy on tuttuun tapaansa hyvässä vedossa. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa sinnikkyyttä, kun poliisien jahtaama Lucky päättää etsiä miehensä ja rahansa takaisin käsiinsä. Starkey on myös oivallinen roolissaan.

     Sarjassa nähdään myös Timothy Olyphant Luckyn vankilassa viruvana isänä John Armstrongina, William Fichtner ja Annette Bening Caryn rikollispomovanhempina Wayne Whitakerina ja Priscilla Mastersonina, sekä Clifton Collins Jr. Priscillan luottomies Dutchina, Aunjanue Ellis-Taylor ja Mo McRae Luckya ja Carya jahtaavina FBI-agentteina Billie Randina ja Eli Gatesina, sekä Eric Lange heidän pomonaan Kershaw'na. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin karismaattiset Olyphant, Fichtner ja Bening, jotka esittävät kaikki eri tavalla vaarallisia persoonia.

Luckyssa on hyvät lähtökohdat ja lahjakkuutta kameran molemmin puolin. Vahvan näyttelijäkaartin lisäksi sarjanhan on luonut Jonathan Tropper, jonka toisesta Apple TV -sarjasta, Your Friends & Neighborsista (2025-) pidän erittäin paljon. Sarja käynnistyy lupaavasti ja katsojana on kiinnostunut näkemään, miten Lucky ratkaisee pinteen, kun mies ja rahat ovat kadonneet yön aikana ja FBI:kin on jollain ilveellä löytänyt juuri sen hotellin, missä hän yöpyy. Alkaa vauhdikas pakomatka, josta ei erilaisia mutkia matkasta puutu.

Valitettavasti hyvistä lähtökohdistaan huolimatta Lucky ei onnistu pitämään otteessaan. Ajojahti muuttui mielestäni hämmentävänkin nopeasti aika yhdentekeväksi sinne-tänne säntäilyksi, eikä sarja saa pidettyä jännitettä yllä. Jaksoja on vain seitsemän ja yhteiskestoa viisi ja puoli tuntia, mihin kuuluu joka jakson lopputekstit mukaan. Ihanteellisessa tilanteessahan Lucky olisi niin koukuttava, että koko minisarjan haluaisi ahmia yhdellä istumalla saman illan aikana, mutta en kokenut yhdenkään jakson jälkeen palavaa tarvetta nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minulle sarja jäi harmillisen keskinkertaiseksi rikossarjaksi, jonka olemassaolon todennäköisesti unohdan pian.

Teknisesti Lucky on kuitenkin mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraajat peittävät Taylor-Joyta yhä mojovimpiin ruhjeisiin, mitä pidemmälle hänen pakomatkansa etenee. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Isabella Summersin säveltämät musiikit toimivat kivasti taustalla. Pidin myös Fiona Applen esittämästä alkutekstikappaleesta Horns of a Bull.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Lucky, Yhdysvallat, 2026, Apple Studios, Candle Media, Hello Sunshine, LadyKiller Productions, Tropper Ink Productions

Unabomber (2026) - elokuva-arvostelu

UNABOMBER

Ohjaus: Janus Metz Pedersen

Näyttelijät: Jacob Tremblay, Russell Crowe, Shailene Woodley, Annabelle Wallis, Alexander Ludwig, Steven Ogg, Marc Menchaca, Bruce Ramsay, Michelle LeBlanc, William Kosovic, Matthew Kevin Anderson ja Michael Laurence

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 13

Unabomber perustuu tositapahtumiin kirjepommittaja Ted Kaczynskin elämästä, hirmuteoista ja kiinniotosta. Vuonna 2020 yhtiö 2.0 Entertainment palkkasi Sam Chalsenin ja Nelson Greavesin kirjoittamaan elokuvan Kaczynskistä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 työnimellä "Unabom" ja nyt Unabomber on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen näyttelijäkaartin ja uteliaana pistin Unabomberin pyörimään heti elokuvan julkaisuviikonloppuna.

Vuonna 1958 teinipoika Ted Kaczynski aloittaa opinnot Harvardin yliopistossa ja päätyy osaksi koulun väittelykerhoa. Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin Tedistä on kasvanut Yhdysvaltojen pelätyin terroristi, kirjepommittaja Unabomber.

Muun muassa Roomista (2015) ja Wonderista (2017) tuttu Jacob Tremblay näyttelee nuorta Theodore "Ted" Kaczynskiä, joka aloittaa poikkeuksellisen nuorena opinnot Harvardin yliopistossa. Poikaa pidetään matemaattisena lahjakkuutena, jolle povataan lupaavaa tulevaisuuttaa. Kuitenkin kun Ted tapaa professori Henry Murrayn (Russell Crowe) ja päätyy tämän pyörittämään väittelyryhmään, alkaa psykologinen syöksykierre, joka ajaa Tedin pimeämmälle polulle. Olen aiemmin pitänyt Tremblayta erittäin lupaavana nuorena näyttelijänä, mutta hän ei mielestäni toiminut Ted Kaczynskinä. Hän ei myy ajatusta siitä, että kyseessä olisi nuori nero, jonka maailmankuva on vinksallaan. Tremblay tekee Tedistä pikemminkin kiukuttelevan kakaran. Crowe sen sijaan hoitaa tonttinsa tuttuun tapaansa oivallisesti, uhkuen karismaa.

     Sen lisäksi, että elokuva seuraa nuorta Tediä vuonna 1958, se seuraa myös FBI-agentteja vuonna 1994, kun he yrittävät napata mysteerisen Unabomber-kirjepommittajan, jonka katsoja toki tietää olevan Ted. FBI-agenteista esiin nousevat Shailene Woodleyn näyttelemä Joanne Miller ja Alexander Ludwigin esittämä Leo Driver, jotka suhtautuvat Unabomberiin eri tavoin ja ovat eri mieltä esimerkiksi juuri julkaistun manifestin merkityksestä terroristijahdissa. Valitettavasti Woodley ja Ludwig jäävät aika puisiksi rooleissaan. Tämä puoli tuntuu muutenkin tönköltä, koska sekä Joanne että Leo ovat fiktiivisiä hahmoja muuten tosipohjaisessa tarinassa.

Unabomber jäi harmillisen vaisuksi lopputulokseksi, kun potentiaalina olisi ollut erittäin tehokas ja tiivistunnelmainen psykologinen jännäri. Moni tietää Ted Kaczynskin teoista - hänen lähettämistään kirjepommeista, jotka passittivat avaajansa joko sairaalaan tai ruumishuoneelle - sekä synkästä tavasta ajatella yhteiskuntaa, mutta on kiinnostavaa nähdä, miten fiksusta pojasta muovautui tällainen erakoitunut ihmishirviö. On mielenkiintoista seurata nuoren Tedin matkaa Harvardissa ja kuinka hänelle aluksi iloa tuova väittelyryhmä osoittautuukin joksikin ihan muuksi, mikä pistää miehenalun pään sekaisin. Ainoa ongelma tosiaan on, ettei Tremblay vakuuta pääroolissa.

Tremblayn ailahtelevasta näyttelijätyöstä huolimatta Tedin nuoruusvuosien kuvaus toimii menevästi. Sen sijaan vuoteen 1994 sijoittuva FBI:n terroristijahti jättää kylmäksi. Osaavissa käsissä nämä kaksi aikajanaa voisivat tukea toisiaan, mutta nyt tuntuu siltä kuin katsoisi saman historiallisen henkilön tiimoilta tehtyjä kahta eri elokuvaa, jotka on päätetty niputtaa yhteen. Nuoresta Tedistä maalataan niin traagista kuvaa, että tuntuu omituiselta, kun iäkäs Ted (Michael Laurence) vihdoin nähdään ja hänet jätetään täysin etäiseksi, epäinhimillistetyksi uhkaksi. Parhaimmillaan elokuva on, kun nuori Ted on kytkettynä elektrodeihin ja hänen väittelykumppaninsa hiillostavat häntä musertavalla tavalla. Harmi, että nuo kohtaukset eivät riitä pelastamaan muuten heikkoa kokonaisuutta. Jos Unabomber kiinnostaa, kannattaa kääntyä Sharlto Copleyn Ted K -elokuvan (2021) puoleen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Janus Metz Pedersen, joka on aiemmin ohjannut tositapahtumiin perustuvan urheiludraaman Borg/McEnroen (Borg vs McEnroe - 2017). Pedersen hoitaa tonttinsa 1950-luvun lopulle sijoittuvissa kohtauksissa ihan hyvin, mutta vuoden 1994 osio ei luonnistu yhtä sujuvasti. Suurempi vika on Sam Chalsenin ja Nelson Greavesin kömpelösti rakennetussa käsikirjoituksessa. Sentään Unabomber on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Marco Beltramin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Unabomber, Yhdysvallat, 2026, 2.0 Entertainment, IM Global, MRC Film

The Flash, kausi 8 (2021-2022) - sarja-arvostelu

THE FLASH - KAUSI 8

Luojat: Greg Berlanti, Andrew Kreisberg ja Geoff Johns
Näyttelijät: Grant Gustin, Candice Patton, Danielle Panabaker, Danielle Nicolet, Kayla Compton, Brandon McKnight, Jesse L. Martin, Carmen Moore, Rachel Drance, Tony Curran, Stephanie Izsak, Agam Darshi, Tom Cavanagh, Andres Soto, Jon Cor, Jessica Parker Kennedy, Natalie Dreyfuss, Mika Abdalla, Kausar Mohammed, Cress Williams, David Ramsey, Brandon Routh, Javicia Leslie, Osric Chau, Neal McDonough, Courtney Ford, Katherine McNamara, Rick Cosnett, Jordan Fisher, Robbie Amell, Michelle Harrison, Matt Letscher ja John Wesley Shipp
Genre: toiminta, scifi
Jaksomäärä: 20
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja The Flash nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2014, osana Arrowverse-saagaa. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja seitsemäs kausi pitivät suosiota tarpeeksi hyvin yllä, vaikka katsojaluvut lähtivätkin laskuun, että jatkoa päätettiin tehdä vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta The Flashin kahdeksannen tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, marraskuussa 2021. Katsojaluvut laskivat jälleen, mutta kausi keräsi positiivista palautetta kriitikoilta ja faneilta. Itse ryhdyin katsomaan The Flashia vasta muutama vuosi sitten, kun Arrowversen käynnistänyt Arrow-sarja (2012-2020) täytti kymmenen vuotta. Pidin muutamasta ensimmäisestä kaudesta, mutta niiden jälkeen sarjan taso kääntyi laskuun. Aloitinkin The Flashin kahdeksannen kauden skeptisin mielin.

Barry "Flash" Allen on vihdoin saanut nopeusvoimansa takaisin, kun tulevaisuudesta saapuu mies nimeltä Despero, joka haluaa tappaa Barryn, koska tämä aiheuttaa maailmanlopun.

Monet The Flashin tutuista hahmoista tekevät jälleen paluun, joskin osa pienemmissä rooleissa kuin aiemmin. Itse Flash, eli Barry Allen (Grant Gustin) tuntuu pitkin tuotantokautta jäävän sivuhahmoksi, kun muut hahmot nousevat esille. Pääsankarin sijaan Flash alkaakin muistuttamaan enemmän seuraavien sankarien mentoria. Vaikka seitsemän kauden jälkeen siirtymä voisi toisaalta olla loogista, on Gustin yhä turhankin lapsenkasvoinen, jotta häntä voisi ottaa tosissaan sinä iäkkäämpänä, vanhana Flashina, joka näyttää muille suuntaa - etenkin kun hän itse tarvitsee vähän väliä neuvoja esimerkiksi Joe Westiltä (Jesse L. Martin) ja toisen ulottuvuuden Flashilta, Jay Garrickilta (John Wesley Shipp). Gustin näyttää jälleen kyllästymisen merkkejä, eikä hänessä ole samaa paloa sarjaa tai hahmoaan kohtaan ruudulla kuin aiemmin.

     Myös Barryn vaimo Iris (Candice Patton), Caitlin (Danielle Panabaker) ja nykyään Caitlinista irrallinen Frost (myöskin Panabaker), Joen vaimo Cecile (Danielle Nicolet), supervoimainen Allegra (Kayla Compton), sekä Ciscon (Carlos Valdes) korvannut Chester (Brandon McKnight) ovat menossa mukana. Vastaansa hahmot saavat muun muassa Desperon (Tony Curran), joka saapuu tulevaisuudesta kertomaan, että Flash on aiheuttanut maailmanlopun ja ainoa keino estää tämä hirvittävä tapahtuma on tappaa Flash, sekä totta kai vanhan kunnon Eobard Thawnen, eli Reverse-Flashin (Tom Cavanagh ja Matt Letscher), joka on taas keksinyt uuden keinon palata härnäämään Flashia. Osasta sivunäyttelijöistäkin näkyy jo tylsää rutiininomaisuutta roolitöissä vailla sen kummempaa intoa. McKnight on edelleen vaivaannuttavan heikko Chesterinä, jota seuratessa tulee kyllä ikävä Ciscoa.

Valitettavasti The Flash jatkaa tutun latteaksi jämähtäneellä linjallaan, eikä kahdeksannen kauden katsomista auta yhtään, että itse nimikkohahmoa sysätään syrjään tylsempien hahmojen tieltä ja että päätähti näyttää vähän väliä siltä kuin hän haluaisi olla jossain muualla kuin tutuissa punaisissa trikoissaan. Kahdeksas kausi starttaa Arrowverse-saagan viimeisellä crossover-tapahtumalla, Armageddonilla, jonka tapahtumia ei tosin ole jaettu tutulla tavalla eri sarjoihin, vaan crossoverin kaikki viisi jaksoa nähdään The Flashissa. Siinä Flashin täytyy yhdistää voimansa muun muassa Atomin (Brandon Routh), Black Lightningin (Cress Williams) ja uuden Batwomanin (Javicia Leslie) kanssa päihittääkseen Desperon. On kuitenkin tylsää, että idea on periaatteessa sama kuin Superman & Lois -sarjan (2021-2024) juuri esitetyllä ykköskaudella, missä muuan hahmo jahtasi Supermania, uskoessaan tämän aiheuttavan maailmanlopun. Superman & Lois vieläpä hoiti tämän juonikuvion paljon paremmin.

Harmillisesti tämä viiden jakson Armageddon jää The Flashin kasikauden parhaaksi anniksi ja loppukausi onkin aivan totaalisen ponnetonta ja yhdentekevää supersankarointia. Reverse-Flashin paluu saa sarjan kiertämään kehää ja välillä hahmot pohtivat itsekin, että eikös tämä kaikki ole jo nähty ennenkin. Toimintakohtaukset eivät ole vain jännityksettömiä, vaan niistä puuttuu viihdearvo kokonaan, eikä huumoriosasto saa herätettyä ilmoille edes hymähdyksiä. Kaiken kaikkiaan on päivänselvää, että tässä kohtaa The Flash puskee väkisin eteenpäin viimeisillä höyryillään ja olen enemmän kuin iloinen, että seuraava, eli yhdeksäs kausi toimii sarjan finaalina.

Edes teknisiltä ansioiltaan The Flashin kahdeksas kausi ei ole kaksinen. Se on kelpuutettavasti kuvattu ja leikattu, mutta näissäkin aspekteissa huomaa, että tuotantokautta on tehty kiireessä ja vähän siihen suuntaan. Lavasteet ja asut näyttävät jälleen varsin halvoilta ja etenkin tietokonetehosteista paistaa läpi, että pienentyneiden katsojalukujen takia tuotantokustannuksia on laskettu. Äänimaailma on sentään yhä toimiva ja Blake Neelyn ja Nathaniel Blumen säveltämät musiikit ovat oivalliset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.twitter.com
The Flash, Yhdysvallat, 2014-2023, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions