Väärissä nahoissa (Swapped - 2026) - elokuva-arvostelu

VÄÄRISSÄ NAHOISSA

SWAPPED

Ohjaus: Nathan Greno

Näyttelijät: Michael B. Jordan, Juno Temple, Tracy Morgan, Cedric the Entertainer, Justina Machado, Ambika Mod, Lolly Adefope, Táta Vega ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 10

Swapped, eli suomalaisittain Väärissä nahoissa on Skydancen tekemä animaatioelokuva. Animaatioiden puolelle halunnut Skydance pestasi vuonna 2019 entisen Pixar-pomo John Lasseterin johtamaan uutta animaatio-osastoaan ja Kaksin karkuteillä -elokuvan (Tangled - 2010) ohjaaja Nathan Grenon työstämään yhtiölle leffan. Grenon työstämä käsikirjoitus kulki nimillä "Powerless" ja "Pookoo" ja se oli alun perin tarkoitus julkaista Apple TV:ssä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, samalla kun animaattorit kävivät töihin ja nyt Väärissä nahoissa on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse innostuin heti, kun näin kokonaan uuden animaatioelokuvan olevan tulossa Netflixiin ja katsoinkin Väärissä nahoissa sen julkaisupäivänä.

Kun hehkuva taikapalko muuttaa pookoopoika Ollien javaniksi ja javanityttö Ivyn pookooksi, heidän pitää päästä yli erimielisyyksistään korjatakseen tilanteen ja pelastaakseen rakkaan Laaksonsa pahalta tulisudelta.

Väärissä nahoissa sijoittuu satumaisten eläinten maailmaan, missä eläimet ja luonto ovat kiehtovalla tavalla sulautuneet osittain yhteen. On käpysiiliä, juurikäärmeitä ja kivikarhuja, sekä kaloja, joiden evät ovat kuin levää. Elokuvan keskiössä ovat saukkoa muistuttava pookoo Ollie (äänenä vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Michael B. Jordan) ja lintumainen javani Ivy (Juno Temple). Pookoot pelkäävät javaneita ja pitävät niitä hurjina petolintuina, kun taas javanit uskovat pookooiden olevan tuholaisia. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun myyttinen taikapalko muuttaa Ollie-pookoon javaniksi ja Ivy-javanin pookooksi. Ollie ja Ivy ovat mainiot päähenkilöt, joista löytyy enemmän sisältöä kuin aluksi voisi luulla. Molemmat ovat saaneet koko ikänsä kuulla pahoja vastakkaisesta lajista, joten järkytys onkin suuri, kun he muuttuvat toistensa lajien edustajiksi. Pikkuhiljaa Ollie ja Ivy alkavat tietenkin ymmärtämään toistakin puolta ja tekemään yhteistyötä, palauttaakseen tilanteensa ennalleen.

     Muita hahmoja leffassa ovat Ollien vanhemmat Caloo-isä (Cedric the Entertainer) ja Calli-äiti (Justina Machado), Ivyn siskot Lily (Lolly Adefope) ja Violet (Ambika Mod), kala Boogle (Tracy Morgan), sekä paha tulisusi, joka meinaa peittää koko vehreän laakson tuleen ja nokeen. Sivuhahmotkin ovat oivallisia, oli kyse sitten ylisuojelevista vanhemmista tai höpsöstä Booglesta. Tulisusi on onnistuneen hurja ilmestys, joka voi tulla pelottelemaan perheen pienimpien painajaisiin.

Kuten toivoin ja odotin, Väärissä nahoissa osoittautui oikein mainioksi koko perheen animaatioelokuvaksi. Leffa hyödyntää kekseliäästi tavanomaista kehonvaihtotarinaa, tuoden sillä mukaan hyviä teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta, erilaisuuden ymmärtämisestä, sekä yhteistyön merkityksestä. Ei elokuva temaattisesti tai tarinallisesti ryhdy keksimään pyörää uudestaan, mutta tutuista palikoista on saatu aikaiseksi erittäin viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, josta ei huumoria ja jännitystä puutu. Loppusuora saattaa jopa liikuttaa.

Elokuvan kiehtovinta antia on totta kai sen esittelemä lumoava maailma erikoisine lajeineen. Tämä eläinten ja luonnon yhdistely johtaa todella mielenkiintoisiin otuksiin, joita Ollie ja Ivy kohtaavat, kun he yrittävät löytää uuden taikapalkon, joka voisi muuttaa heidät ennalleen. Jotkut kohtaamisista ovat mukavia, toiset taas vaarallisia. Jokainen tilanne saa kaksikon löytämään itsestään uusia puolia, hyödyntämään uusia kehojaan, sekä toimimaan tiiminä. Väärissä nahoissa on ilahduttava eläinseikkailu, joka sopii täydellisesti koko perheen yhteiseen elokuvailtaan kotona. Leffa myös onnistui herättämään kiinnostukseni Skydancea kohtaan animaatioiden tekijänä. Odotankin innolla firman seuraavaa tuotosta, Ray Gunnia (2026), erityisesti koska siitä vastaa huippuanimaatioita, kuten Rautajätin (The Iron Giant - 1999), Ihmeperheen (The Incredibles - 2004) ja Rottatouillen (Ratatouille - 2007) ohjannut Brad Bird.

Visuaalisesti Väärissä nahoissa on suorastaan ihastuttava. Tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen näiden eläinhahmojen kanssa, etenkin joidenkin peuramaisten olentojen kohdalla, joiden päästä kasvaa sarvien sijaan pienet puut. Myös susien kaarnamainen pinta on kekseliäs idea. Hahmot liikkuvat sulavasti ja metsäiset taustat pursuavat vaikuttavia yksityiskohtia. Leffa on myös nätin värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Siddhartha Khoslan säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Swapped, Yhdysvallat, 2026, Skydance Animation, Skydance Media

Veren vangit, kausi 2 (Anne Rice's Interview with the Vampire: Part II - 2024) - sarja-arvostelu

VEREN VANGIT - KAUSI 2

ANNE RICE'S INTERVIEW WITH THE VAMPIRE: PART II

Luoja: Rolin Jones

Näyttelijät: Jacob Anderson, Eric Bogosian, Assad Zaman, Delainey Hayles, Ben Daniels, Bally Gill, Suzanne Andrade, Esme Appleton, Jake Cecil, Roxane Duran, Christopher Geary, Khetphet Phagnasay, Yung Nguyen, Blake Ritson, Stephanie Hayes ja Sam Reid

Genre: kauhu, romantiikka

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 48 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 18

Anne Ricen kirjoihin perustuva televisiosarja Veren vangit nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin syksyllä 2022, joten jatkoa oli luvassa. Claudia-vampyyrityttöä näytellyt Bailey Bass oli kuitenkin estynyt jatkamaan sarjassa, ollessaan kiireinen Avatar: Fire and Ashin (2025) kuvauksissa, joten hänet korvattiin Delainey Haylesilla. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja lopulta Veren vankien toinen tuotantokausi alkoi pyöriä toukokuussa 2024. Tämäkin kausi keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin kirjasarjan faneilta ja sai parhaan maskeerauksen ja hiustenmuotoilun Emmy-ehdokkuudet. Itse olen odottanut Veren vankien näkemistä siitä asti, kun sarja alkoi Yhdysvalloissa, mutta muutamaan vuoteen se ei ollut ollenkaan nähtävillä Suomessa. Nyt kun sarja saapui vihdoin Netflixiin ja on saamassa kolmannen kauden nimeltä The Vampire Lestat, päätin viimein ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin valtavasti Veren vankien ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin toisen kauden katselun innokkaana.

Louis de Pointe du Lac jatkaa kertomustaan Daniel Molloylle, paljastaen kuinka hän ja Armand-vampyyri kohtasivat toisensa ja mitä oikeasti tapahtuikaan Claudialle ja Lestatille.

Jacob Anderson jatkaa roolissaan Louis de Pointe du Lacina, lähes 150-vuotiaana vampyyrina, joka päätti kertoa elämäntarinansa kirjailija Daniel Molloylle (Eric Bogosian). Ensimmäisellä kaudella jäätiin siihen, kun Louis ja vampyyriksi muutettu tyttö Claudia (Delainey Hayles) polttivat tekijänsä Lestat de Lioncourtin (Sam Reid) ja päättivät matkustaa Eurooppaan, löytääkseen muita vampyyreita. Avauskauden tapahtumat painavat niin Louisia kuin Claudiaa eri tavoin ja tunnelma on kireänä saman tien. Hahmot pysyvät mielenkiintoisina ja näyttelijät jatkavat vahvaa suorittamistaan. Anderson on entistä parempi itse haastateltavana vampyyrina, Bogosian jatkaa oivalla näpäyttelylinjallaan ja alun hämmennyksen jälkeen Hayles sujahtaa onnistuneesti Claudiaksi.

     Lisäksi avauskaudella paljastettiin, että Assad Zamanin näyttelemä palvelija Rashid onkin todellisuudessa myös vampyyri, Louisin nykyinen rakas Armand. Toinen kausi syventyykin lisää Armandiin ja hänen vampyyriyhteisöönsä Pariisissa, johon kuuluvat muun muassa teatteriesitystä vetävä Santiago (Ben Daniels), esityksen näyttelijät Celeste (Suzanne Andrade), Estelle (Esme Appleton) ja Gustave (Jake Cecil), esitykset kirjoittava Samuel (Christopher Geary), sekä tekniikkaa pyörittävät isä ja poika Tuan (Yung Nguyen) ja Quang Pham (Khetphet "KP" Phagnasay). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, erityisesti dramaattista Santiagoa esittävä Daniels ja on kiehtovaa tutustua tähän vampyyrien yhteisöön, heidän hyödyntäessä teatteriesitystään ruokailuunsa kieron kekseliäällä tavalla.

Veren vankien toinen tuotantokausi jatkaa lähes yhtä vahvalla linjalla kuin avauskausi. On heti kiinnostavaa hypätä Louisin ja Claudian Euroopan matkalle, etenkin kun Lestatin tappaminen hiertää hahmojen välejä yö yöltä enemmän. Entistä kiinnostavammaksi matka muuttuu, kun parivaljakko päätyy Pariisiin ja törmää siellä Armandiin ja kumppaneihin. Maisemanvaihdoksella ja uusilla hahmoilla kakkoskausi rikastuttaa onnistuneesti sarjan maailmaa, minkä lisäksi se syventää vakuuttavasti jo tuttuja tyyppejä, sekä katsojan ja hahmojen välistä suhdetta.

Kauden kahdeksan jaksoa pitävät pääasiassa erittäin hyvin mukanaan, joskin puolessa välissä ihan pientä lipsumista ja paikoillaan junnaamista onkin luvassa. Tämä kuitenkin korvataan parilla viimeisellä, suorastaan erinomaisella jaksolla, joiden aikana käy kyllä selväksi, kuinka paljon katsojana onkaan kiintynyt näihin hahmoihin. Erityisen mainio on myös viides jakso, jossa nähdään vihdoin, mitä tapahtui vuonna 1973 San Franciscossa, kun Daniel haastatteli Louisia ensi kertaa. Ykköskauden tapaan Veren vankien kakkoskausikin onnistuu olemaan niin karmiva ja tiivistunnelmainen kuin myös kaunis, herkkä ja jopa koskettava. Kauden finaalijaksoa on lähes mahdotonta katsoa kuivin silmin, sillä niin voimakas tunnelataus siihen on saatu rakennettua. Toinen kausi vie tavallaan tämän tarinan päätökseen, mutta samalla se avaa oven vampyyrisaagan seuraavaa lukua, eli pian (ainakin Yhdysvalloissa) käynnistyvää The Vampire Lestatia varten. Jäänkin odottamaan innolla, kuinka tuo Lestatin oma kausi syventää kertomusta entisestään ja mitä uutta se tuo tähän mystisen lumoavaan hahmoon.

Myös teknisesti Veren vangit jatkaa laadukasta jälkeään. Toinen tuotantokausi on hienosti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat upeat, oltiin sitten sodan runtelemassa Itä-Euroopassa, kulttuuria pursuavassa Ranskassa tai nykypäivän Dubaissa. Puvustus on erittäin tyylikästä ja maskeeraukset äityvät rajun verisiksi tarpeen vaatiessa. Tehosteet ovat mainiot ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Daniel Hartin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla niin kaihoisasti kuin jännittävästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Anne Rice's Interview with the Vampire, Yhdysvallat, 2022-, AMC Studios, Anonymous Content, Dwight Street Book Club, Paramount Television, Stillking Films

Blondin kosto 2 (Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO 2

LEGALLY BLONDE 2: RED, WHITE & BLONDE

Ohjaus: Charles Herman-Wurmfeld

Näyttelijät: Reese Witherspoon, Sally Field, Regina King, Jennifer Coolidge, Bob Newhart, Bruce McGill, Dana Ivey, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Luke Wilson, Bruce Thomas ja Moonie

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 3

Amanda Brownin kirjaan perustuva komedia Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) oli kriitikoilta positiivista palautetta saanut taloudellinen hitti, joka sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta Blondin kosto 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja monilta katsojilta. Jopa päätähti Reese Witherspoon on jälkikäteen todennut, ettei välittänyt siitä, millainen elokuvasta tuli. Itse olin aiemmin nähnyt vain alkuperäisen Blondin koston, josta olin pitänyt yllättävänkin paljon. Nyt kun elokuvasarja on saamassa lisäyksen esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa koko leffasarjan läpi. Muutama viikko ensimmäisen Blondin koston uudelleenkatselun jälkeen katsoin vihdoin Blondin kosto 2:n.

Elle ja Emmett ovat menossa naimisiin ja pariskunta haluaa kaikki heille tärkeät paikalle häihin - jopa Bruiser-koiran vanhemmat. Kun Ellelle selviää, että Bruiserin äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koe-eläimenä, hän matkaa Washingtoniin, saadakseen läpi lain, joka kieltäisi alan eläinkokeet.

Reese Witherspoon palaa rooliinsa Elle Woodsiksi, joka osoitti ensimmäisessä Blondin kostossa kaikki vääriksi pääsemällä opiskelemaan lakia Harvardin yliopistossa. Nyt Elle on valmistunut koulusta ja häntä odottaa lupaava ura, sekä unelmahäät Emmettin (Luke Wilson) kanssa. Kaikki menee kuitenkin sekaisin, kun Ellelle selviää, että hänen koiransa Bruiserin (Moonie) äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koekaniinina. Witherspoon on toistamiseen mainio Ellenä ja jälleen hahmo saa huomata, että on vaikeaa tulla otetuksi tosissaan, jos on nuori nainen, joka vieläpä pukeutuu päästä varpaisiin vaaleanpunaiseen ja kantaa koiraansa kaikkialle. Elleä kannustaa jälleen todistamaan kykynsä ja on hienoa nähdä, että vaikka nainen rakastaakin erilaisia ihonhoitotuotteita, on hän heti valmis muuttamaan järjestelmää, kun karu totuus bisneksestä käy hänelle ilmi.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen ystävinä Margotina ja Serenana, sekä Jennifer Coolidge kampaamolla työskentelevänä Paulettena, kun taas uusina tuttavuuksina mukaan hyppäävät Sally Field kongressin jäsenenä Victoria Ruddina, Regina King, Mary Lynn Rajskub ja J. Barton hänen tiimiinsä kuuluvina Gracena, Reenana ja Timothyna, Bob Newhart ovimies Sid Postina, sekä Bruce McGill ja Dana Ivey kongressin edustajina Stan Marksina ja Libby Hauserina. Sivunäyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan. Uudet tulokkaat hoitavat hommansa huomattavasti rauhallisemmin kuin eksentrisesti rooleihinsa palaavat Cauffiel, Ubach ja fanisuosikki Coolidge.

Ensimmäinen Blondin kosto onnistui tosiaan yllättämään minut aivan totaalisesti ja vaaleanpunaisen bimboilun alta löytyi voimakas feministitarina, joka kommentoi niin naisten asemaa lakimaailmassa, typeriksi osoittautuvia ennakkoluuloja, sekä alan epäkohtia esimerkiksi ahdistelun muodossa. Blondin kosto 2 sisältää myös omat syvällisyytensä, liittyen esimerkiksi lakimaailman korruptioon, sekä siihen, että lainmukaisuus ei aina tarkoita sitä, että jokin olisi moraalisesti tai eettisesti oikein. Elokuvan ilmestymisen aikoihin vuonna 2003 eläinkokeet kosmetiikka-alalla olivat täysin normaalina pidetty juttu ja tosielämässä vasta vuonna 2013 Euroopassa lakiin kirjattiin, että alan on pakko siirtyä vaihtoehtoisiin menetelmiin. Edelleen Yhdysvalloissa eläinkokeita tehdään siellä ja täällä.

Vaikka leffa kommentoikin lakimaailman epäkohtia ja pistää Ellen tärkeälle asialle, Blondin kosto 2:sta puuttuu se terävyys ja hauskuus, mitkä tekivät ensimmäisestä leffasta niin mahtavan. Elokuva näyttäytyy enemmän turhan sinisilmäisenä ja sen huumori syntyy enemmän koheltamisesta - tai viittauksista Frendit-sarjaan (Friends - 1994-2004), mikä on toki hieman hassua, koska Witherspoonhan esiintyi kyseisessä komediasarjassa parissakin jaksossa yhden päähenkilöistä siskona. Siinä, missä ensimmäinen leffa oli nokkela koko perheen elokuva, jatko-osa tuntuu lähinnä nimenomaan lastenleffalta ja valitettavasti tällä kertaa elokuvan loppuhuipennus on kaikissa naiiviudessaan jopa vaivaannuttavan korni. Leffasta löytyy hetkensä, mutta silti kokonaisuutena se jäi harmillisen keskinkertaiseksi.

Ohjaaja Charles Herman-Wurmfeld ei onnistu tunnelman kanssa yhtä ilahduttavasti kuin edeltäjänsä, eikä myöskään tämänkertainen käsikirjoittaja Kate Kondell suoriudu työstään yhtä vakuuttavan monitahoisesti. Sentään teknisesti Blondin kosto 2 on ihan toimiva. Leffa on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus näyttävää. Visuaalisen ilmeen ainoa selvä kämmähdys on kiusallisen kökkö taustakankaan käyttö kohtauksessa, jossa Elle vierailee Lincolnin muistomerkillä. Kohtauksesta näkee liiankin selvästi, ettei Witherspoon todellakaan ollut samassa tilassa patsaan kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rolfe Kentin säveltämät musiikit pitävät kepeää fiilistä yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blonde 2: Red, White & Blonde, Yhdysvallat, 2003, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions, Type A Films

The Madison, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE MADISON - KAUSI 1

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Michelle Pfeiffer, Beau Garrett, Elle Chapman, Patrick J. Adams, Amiah Miller, Alaina Pollack, Kurt Russell, Kevin Zegers, Ben Schnetzer, Rebecca Spence, Matthew Fox ja Will Arnett

Genre: draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: noin 46 minuuttia - 1 tunti 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Madison on Taylor Sheridanin luoma uusi draamasarja. Sheridan ryhtyi työstämään sarjaa, kun Kevin Costner ei suostunut enää jatkamaan Yellowstonessa (2018-2024). Alun perin Sheridan kynäili ideastaan sisarsarjaa Yellowstonelle, joka kulki aluksi työnimellä "2024" ja osan Yellowstonen näyttelijöistä oli tarkoitus palata rooleihinsa. Heille päätettiin kuitenkin kehittää ikiomat sarjansa Marshals (2026-) ja Dutton Ranch (2026-), jolloin Sheridan ilmoitti, että tästä sarjasta tulisikin kokonaan oma juttunsa, joka ei linkittyisi millään lailla Yellowstoneen. Päärooleihin kaavailtiin Michelle Pfeifferia ja Matthew McConaugheyta, joiden oli tarkoitus näytellä Yellowstonen kuudennella kaudella, mutta jota ei koskaan tehtykään.  McConaugheyn kanssa ei kuitenkaan päästy sopimukseen ja hänen tilalle valittiin Kurt Russell. Aluksi Russell epäröi, koska hän oli kiireinen Monarch: Legacy of Monstersin (2023-) kuvauksissa. Sheridan kuitenkin halusi Russellin sarjaan ja sai venytettyä kuvausaikataulun näyttelijän muiden töiden ympärille. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt The Madisonin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse kiinnostuin sarjasta, kun se kulki vielä nimellä "2024" ja sen oli tarkoitus liittyä Yellowstoneen. Tuotannossa tapahtuneiden isojen muutosten jälkeen katsoinkin uteliaana The Madisonin ensimmäisen kauden. 

Kun tragedia iskee Clyburnin perheeseen, he matkaavat New Yorkin hulinasta Madison-joen lähelle montanalaiselle tilalle.

Michelle Pfeiffer sai lopulta pidettyä roolinsa lukuisista tuotannollisista muutoksista huolimatta ja hän esittää Stacy Clyburnia, kun taas Matthew McConaugheyn jäätyä pois, Stacyn mieheksi Prestoniksi valittiin Kurt Russell. Stacy on täysverinen kaupunkilainen, joka nauttii New Yorkin vilinästä, kun taas Preston ei voi sietää suurkaupungin jatkuvaa meteliä ja huonompaa ilmaa, vaan matkaa aina tilaisuuden koittaessa Montanaan tilalleen Madison-joen lähelle. Kuten odottaa saattaa, Pfeiffer ja Russell ovat karismaattiset rooleissaan ja heidän väliltä löytyy hyvin kemiaa, vaikka heillä on lopulta harmillisen vähän yhteisiä kohtauksia. Tuotantokaudelta kun periaatteessa kuvattiin kaikki muu ensin ja Russell kuvasi omat osuutensa saatuaan työnsä Monarch: Monsters of Legacyn parissa päätökseen.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Stacyn ja Prestonin tyttäret Abigail (Beau Garrett) ja Paige (Elle Chapman), Abigailin lapset Bridgette (Amiah Miller) ja Macy (Alaina Pollack), Paigen aviomies Russell (Patrick J. Adams), Prestonin veli Paul (Matthew Fox), viereisellä tilalla asuva Cade (Kevin Zegers), sekä Stacyn terapeutti Phil (Will Arnett). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa ihan hyviä rooleissaan ja Clyburnin perheen dynamiikka on kelvollisesti rakennettu. Hahmoista Paige jäi kuitenkin hitusen ärsyttäväksi blondistereotypiaksi, jolla menee tietty sormi suuhun landella, kun vessan sijaan on ulkohuussi, eikä nettikään juuri toimi. Erityisesti ärsyttää, kuinka Paige kohtelee vässykkämiestään Paulia.

Nyt The Madisonin avauskauden nähneenä en enää ihmettele, miksi Taylor Sheridan päätti lopulta irrottaa sarjan isommasta Yellowstone-maailmasta. Rauhallisempi, seesteisempi ja intiimimpään draamaan kallistuva The Madison ei tunnu yhtään Yellowstonelta - mutta eipä se tunnu myöskään miltään muultakaan Sheridanin aikaansaannoksista, kuten Mayor of Kingstownilta (2021-), Tulsa Kingiltä (2022-) tai Landmanilta (2024-). Oikeastaan vain Paige tuntuu tyypilliseltä Sheridanin kirjoittamalta nuorelta naishahmolta, kaupunkilaishienohelman ollessa täysin uusavuton tilalla, keskellä ei-mitään.

En kuitenkaan sano tätä missään nimessä huonolla tavalla. Pidin kyllä The Madisonista, vaikka ainakaan vielä tämä ykköskausi ei tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta. Heti ykkösjakso nappaa toimivasti mukaansa ja on mielenkiintoista seurata, miten tämä perhe totuttelee maalaiselämään, kun etenkin nuorimmat heistä ovat kasvaneet vauvasta lähtien jonkinlainen älymasiina ulottuvillaan. Kolmen sukupolven erot käyvät nopeasti selväksi ja perheenjäsenten keskinäiset riidat ovat toisinaan hupaisia ja toisinaan taas onnistuneen seisauttavia. Kaiken tämän keskellä parasta on toki jokaisen hahmon yritys käsitellä suurta suruaan. Kuusi noin tunnin mittaista jaksoa on mielestäni oikein passeli mitta tälle ensimmäiselle tuotantokaudelle. Paramountilla vaikuttaisi olevan kova luotto sarjaan, koska sen lisäksi, että toinen kausi on nähtävästi kuvattu jo, kolmatta kautta käsikirjoitetaan parhaillaan. Katson ihan mielelläni The Madisonia lisää, jos nyt en mitenkään erityisemmin jäänyt odottamaan sarjan jatkumista.

Taylor Sheridan on käsikirjoittanut koko tuotantokauden itse, kun taas kaikkien jaksojen ohjauksesta vastaa Christina Alexandra Voros. Kaksikon työ on oivallista ja Voros saa rakennettua sopivan herkkää ilmapiiriä, rikkoen haikeutta toimivasti myös satunnaisella huumorilla. Teknisestikin The Madison on mainio. Kausi on taitavasti kuvattu ja Montanan jylhiä maisemia kelpaa kyllä katsella. Lavasteet ovat hienot, puvustus pätevää ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Breton Vivianin musiikkeja myöten. Oikeastaan vain avausjakson muutamat keskinkertaiset digitehosteet pistävät silmään muuten vakuuttavan toteutuksen seasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Madison, Yhdysvallat, 2026-, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios, Paramount Television Studios

Ted, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

TED - KAUSI 2

Luoja: Seth MacFarlane

Näyttelijät: Seth MacFarlane, Max Burkholder, Alanna Ubach, Scott Grimes, Giorgia Whigham, Marissa Shankar, Ara Hollyday, Liz Richman, Scott Michael Campbell, Peter Macon, Michaela McManus, Ross Partridge, Derek Mears, Martin Klebba, Adargiza De Los Santos, Asha Etchison ja Jen Kober

Genre: komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 30 minuuttia - 36 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 12

Ted-komediaelokuvien (2012-2015) esiosaksi tarkoitettu televisiosarja Ted nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin tammikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Aluksi Peacock-kanava pohti sarjan lakkauttamista, koska se maksoi niin paljon täysin tietokoneella toteutetun päähenkilönsä takia, mutta kanava päätti lopulta antaa tekijöiden työstää vielä toisen kauden. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja nyt Tedin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin Tedin uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Ted-nalle ja John Bennett päätyvät jälleen erilaisiin kommelluksiin, joihin kuuluu seksipuhelin, koulun näytelmä ja presidentti Bill Clinton.

Ted-sarjan tutut tyypit tekevät paluun ja osa heistä mahdollisesti viimeistä kertaa, koska sarjan teko on niin kallista, ettei sen jatkaminen ole taloudellisesti kannattavaa. Keskiössä ovat tietysti teinipoika John Bennett (Max Burkholder) ja hänen elävä pehmonallensa Ted (äänenä Seth MacFarlane), joita ei juuri koulunkäynti kiinnosta, vaan jotka haluavat lähinnä pössytellä ja toivottavasti saada jostain tyttöystävät. Hahmojen keskinäinen kemia on edelleen aivan mahtavaa ja heti kauden avausjakson ensiminuuteilla katsojana unohtaa kokonaan, että Burkholder on lähinnä ollut yksin kameran edessä, kun taas Ted on lisätty jälkikäteen mukaan tietokoneella - niin saumaton toteutus on. MacFarlane on toki elementissään Tedin äänenä, mutta Burkholder ansaitsee kyllä kehut, sillä niin hyvin hän kanavoi Ted-elokuvissa aikuis-Johnia näytellyttä Mark Wahlbergia.

     Myös Johnin vanhemmat, äksy konservatiivi-isä Matty (Scott Grimes) ja herttainen, muttei järin älykäs äiti Susan (Alanna Ubach), sekä perheen luona asuva liberaaliserkku Blaire (Giorgia Whigham) ovat menossa mukana ja saavat jokainen omat jaksonsa, joissa he pääsevät loistamaan. Nämäkin hahmot ovat hulvattomia tyyppejä erilaisine oikkuineen ja Grimes, Ubach ja Whigham ovat erittäin mainioita osissaan. Blaireen tuodaan myös onnistuneesti lisäsyvyyttä, kun kausi esittelee hänen hulttioisänsä, Mattyn veljen Bernien (Scott Michael Campbell).

Jos Ted-sarja oikeasti lopetetaan tähän, en voi olla harmittelematta päätöstä, koska kyseessä on hysteerisen hauska tapaus ja mielestäni tämä toinen tuotantokausi vieläpä petraa ykköskaudesta. Nämä kahdeksan jaksoa ovat täynnä mitä lystikkäimpiä skenaarioita, joista omaksi suosikikseni nousi kolmannen jakson hilpeä Dungeons & Dragons -pelihetki, johon koko perhe osallistuu. Matty-isä ja Susan-äiti eivät tietenkään tajua koko hommasta hölkäsen pöläystä ja kuullaanpa jaksossa hersyvän hauska laulu kaikista maailman elokuvista juuri Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämän Philadelphian (1993) pohjalta. Erittäin koominen on myös kauden (ja harmillisesti näillä näkymin samalla koko sarjan) päätösjakso, jossa Matty saa sydänkohtauksen ja kun lääkärit toteavat, ettei miestä saa järkyttää, koska toinen vastaava voisi olla kohtalokas, Bennettien pitää olla yhä vain luovempia pitääkseen isän tyytyväisenä - vaikka sitten työstämällä joka päivän sanomalehdet itse. 

Perheen viisikko saavat tosiaan jokainen omat hetkensä parrasvaloissa ja hahmojen päiden menoksi on keksitty monenmoista. Kaiken hävyttömän ronskin läpänheiton ja pilven pössyttelyn seassa Ted myös uskaltaa kommentoida maailman tilannetta, misogyniaa, aborttilakeja ja ovatpahan Matty-isän ja Blaire-serkun väliset riidat hyvää kuvausta Yhdysvaltojen täysin kahtia jakautuneesta poliittisesta ilmapiiristä. Parasta ovat kuitenkin ne aidon lämpimät hetket, kun Bennettit osoittavat tarpeen vaatiessa olevansa toistensa tukena useista erimielisyyksistäkin huolimatta. Mutta jottei meno muutu liian imeläksi herkistelyksi, heittää viimeistään Ted-nalle taas jonkin pöljän huomautuksen ja rikkoo jään. Nähtävästi Ted tekee seuraavaksi paluun kokonaan animoidussa sarjassa, joka jatkaisi tarinaa elokuvien jälkeen ja jossa Mark Wahlberg palaa Johnin rooliin ääninäyttelijänä. Vaikka odotankin tätä näillä näkymin jo loppuvuodesta ilmestyvää Ted: The Animated Seriesiä, minulle jää kyllä ikävä tätä Ted-esiosasarjaa.

Tediä esittävä Seth MacFarlane on ohjannut kauden kaikki jaksot ja pitääkin mahtavaa ilmapiiriä onnistuneesti yllä. Hänen johdollaan käsikirjoitustiimi on keksinyt sekä hauskoja tapahtumaketjuja, hilpeitä tilanteita, että hulvattomia heittoja läpi jaksojen. Teknisestikin Tedin kakkoskausi on mainio. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat simppeliä, mutta toimivaa jälkeä, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja itse Ted on edelleen erittäin vakuuttava digiluomus. Kakkoskausi on herättänyt keskustelua, koska viidennessä jaksossa nähtävä presidentti Bill Clinton on toteutettu osittain tekoälyn avulla. MacFarlane on kertonut, että he kokeilivat maskeeraamista ja sitten tietokonetehosteita, mutta olivat lopulta tyytyväisimpiä tekoälyn aikaansaannokseen. Kohtauksissa MacFarlane siis esittää Clintonia, jonka naamavärkki on sitten tekoälyllä muovattu enemmän presidentin näköiseksi. Lopputulos on hieman kummallinen yhdistelmä MacFarlanen ja Clintonin pärstöjä, mutta toimii tarpeeksi hyvin. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu Walter Murphyn miellyttävän kepeitä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Ted, Yhdysvallat, 2024-2026, Universal Content Productions, Media Rights Capital, MRC Television, Fuzzy Door Productions

Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2 - 2026) - elokuva-arvostelu

PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN 2

THE DEVIL WEARS PRADA 2

Ohjaus: David Frankel

Näyttelijät: Anne Hathaway, Meryl Streep, Stanley Tucci, Emily Blunt, Justin Theroux, Kenneth Branagh, Simone Ashley, Patrick Brammall, B. J. Novak, Caleb Hearon, Helen J. Shen, Tracie Thoms, Tibor Feldman, Lucy Liu ja Lady Gaga

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Lauren Weisbergerin kirjaan perustuva elokuva Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006) oli taloudellinen jättihitti, joka voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Kun Weisberger julkaisi vuonna 2013 jatko-osakirjan Revenge Wears Prada: The Devil Returns, alkoivat heti pohdinnat senkin kääntämisestä elokuvan muotoon. Aluksi päätähdet Anne Hathaway ja Meryl Streep kuitenkin totesivat, etteivät olleet halukkaita palaamaan rooleihinsa. Kun Disney-yhtiö osti ensimmäisen Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan tehneen 20th Century Foxin, yhtiö aloitti jatko-osan suunnittelun uudelleen. Hathaway ja Streep saatiin lopulta suostuteltua takaisin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on saapunut elokuvateattereihin, mutta itse en ole juuri odottanut sen näkemistä. Pidän alkuperäisestä elokuvasta aika paljonkin, mutta jatko-osa vaikutti todella turhalta rahastukselta, etenkin kun päätähdet eivät alun perin edes halunneet tehdä sitä. Kävinkin skeptisenä katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan 2:n Finnkinon järjestämässä After Work -ennakkonäytöksessä.

Kun Runway-lehti joutuu kohun keskelle, journalisti Andy Sachs palkataan pelastamaan yrityksen maine.

Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan päänelikko, eli Anne Hathawayn näyttelemä Andy Sachs, Meryl Streepin näyttelemä Runway-muotilehden päätoimittaja Miranda Priestly, Stanley Tuccin esittämä Mirandan oikea käsi Nigel Kipling ja Emily Bluntin esittämä Emily Charlton tekevät paluun. Osa hahmoista ovat pysyneet aika lailla ennallaan, kun taas toiset heistä ovat kokeneet muutoksia. Miranda ei ole enää ihan samanlainen ihmishirviö kuin ennen, nykypäivän HR:n puututtua peliin, mutta Nigel on enemmän tai vähemmän samassa asemassa kuin viimeksi. Andy on sen sijaan viimeisten 20 vuoden aikana luonut uraa varteenotettavana journalistina, kun taas Emily on siirtynyt töihin tärkeään asemaan Diorilla. Hathaway ja Blunt ovat toistamiseen hyviä rooleissaan, Tuccin ollessa täysin elementissään Nigelina. Mutta totta kai tälläkin kertaa show'n varastaa Streep, joka on täydellinen Mirandana, kertoen paljon jo pelkillä katseillaan.

     Uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Mirandan uuden miehen Stuartin (Kenneth Branagh), Emilyn rikkaan poikaystävän Benjin (Justin Theroux), Runwayn omistavan Irvin (Tibor Feldman) ja hänen poikansa Jayn (B. J. Novak), Mirandan uuden assistentin Amarin (Simone Ashley), asuntoja esittelevän Peterin (Patrick Brammall), sekä omiin oloihinsa vetäytyneen Sashan (Lucy Liu). Uudet näyttelijät hyppäävät toimivasti menoon mukaan, vaikka Therouxin ja Novakin esiintymiset jäävätkin hieman karikatyyrimäisiksi. Uusista hahmoista Peter ja hänen mukanaan tuomansa romanttinen kuvio ovat täysin tarpeetonta täytettä.

Kuten etukäteen ounastelin, Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on aika turha ja selvästi pelkkien helppojen rahojen perässä tehty jatko-osa, jolla Disney pyrkii ottamaan kaiken hyödyn irti Fox-kaupoistaan. Ei se kuitenkaan vielä tarkoita, että leffa olisi automaattisesti huono. Ei, kakkososassa on omat hetkensä ja Streepiä jaksaisi mielellään katsoa Miranda Priestlynä enemmänkin. Jatko-osa jää ihan kivaksi, mutta olettaisin sen miellyttävän alkuperäisen elokuvan kovimpia faneja, jotka ovat kuumeisesti jo kaksi vuosikymmentä toivoneet jatkoa.

Itseäni elokuvassa jäi eniten häiritsemään, kuinka helpoimman kautta Aline Brosh McKennan käsikirjoitus kulkee, nojaten liikaa nostalgiapisteiden kalasteluun. Ei se vielä mitään, että etenkin alkupää käytetään vanhojen muisteluun, mutta minua turhautti, että kerronnallisestikin elokuva kulkee liian tuttuja latuja. On toisaalta hupaisaa, että Miranda on kahden vuosikymmenen aikana unohtanut Andyn olemassaolon, mutta se toki vain johtaa siihen, että iso osa kestosta käytetään taas siihen, että Andyn pitää yrittää voittaa Mirandan hyväksyntä, samalla kun hän saa kuulla kommentteja Nigelilta ja Emilylta muotitiedottomuudestaan. Myös leffan loppusuoran vaikeudet hoidetaan liian samaan malliin, vaikka tietty käänne elokuvassa antaisi McKennalle mahdollisuuden revitellä mojovammin. Mukaan on saatu ihan hyvää kommentaaria siitä, miten nyky-yhteiskunnassa helposti kulutettava sisältö vie voiton huolellisesti kirjoitetusta journalismista, mikä onkin asettanut Runwayn taloudelliseen ahdinkoon. Mutta sitten taas juuri nyt on hitusen kiusallista katsoa Disneyn levittämää elokuvaa, jossa taistellaan rahanahnetta ja häpeilemättömiä budjettileikkauksia tekevää suurkorporaatiota vastaan, kun Disney vastikään ilmoitti omista reippaista säästösuunnitelmistaan, mihin kuuluu tietty ties kuinka monen ihmisen potkut, alkaen Marvelin visuaalisesta tiimistä. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa alkuperäisen leffan tapaan David Frankel, joka pitää kivan kepeää ilmapiiriä sujuvasti yllä, sekä saa päätähdet irrottelemaan jälleen hyvin. Teknisesti Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on oivallinen. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot ja puvustus tietty todella tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Lady Gagan faneille on luvassa herkkua, sillä artisti on tehnyt elokuvaa varten jopa kolme uutta laulua ja käypä myös esiintymässä parissa kohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil Wears Prada 2, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, Wendy Finerman Productions, Sunswept Entertainment

Masters of the Universe (1987) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Gary Goddard

Näyttelijät: Dolph Lundgren, Courteney Cox, Robert Duncan McNeill, Frank Langella, Jon Cypher, Chelsea Field, Billy Barty, Meg Foster, James Tolkan, Christina Pickles, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis, Robert Towers, Gwynne Gilford ja Walter Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu samannimiseen mediafranchiseen, joka käynnistyi vuonna 1982 Mattelin lanseeraamalla lelusarjalla ja nousi suursuosioon animaatiosarja He-Manin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984) myötä. Vuonna 1985 julkaistiin animaatioelokuva The Secret of the Sword ja samoihin aikoihin käynnistyi myös näytellyn filmatisoinnin teko. Eri studiot kilpailivat elokuvaoikeuksista ja lopulta ne sai haltuunsa The Cannon Group. Ongelmat kuitenkin syntyivät nopeasti, kun Cannonin taloudellinen tilanne ajautui vaakalaudalle ja budjettia piti kiristää reilusti, mikä johti useisiin käsikirjoituksen muokkauksiin. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1986 ja ne olivat täynnä vaikeuksia, pääasiassa rahasyistä. Jossain kohtaa kuvausryhmä uhkasi jättää projektin, kun heidän palkoistaan ei kuulunut mitään ja ohjaaja Gary Goddard joutui lopulta itse hankkia rahoituksen finaalia varten. Ruotsalaisen päätähti Dolph Lundgrenin englannintaito oli myös niin kehnoa, että tekijät pohtivat palkkaavansa jonkun jälkiäänittämään Lundgrenin repliikit uudestaan. Sopimusteknisistä syistä tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ja niinpä Lundgren nauhoitti omat repliikkinsä uudelleen niin monta kertaa, että hänen lausumiseensa oltiin vihdoin tyytyväisiä. Ongelmista huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja Masters of the Universe saapui teattereihin elokuussa 1987. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden ja fanien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen, joka yhdessä Teräsmies ja uhka auringosta -leffan (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) kanssa ajoi The Cannon Groupin konkurssiin ja samalla jo työn alla ollut jatko-osa peruttiin. Itse en ole koskaan nähnyt tätä näyteltyä Masters of the Universe -elokuvaa, mutta katsoin lapsena He-Man -animaatiosarjaa. Nyt kun uusi Masters of the Universe -leffa (2026) on tulossa, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein katsoa aiemman elokuvayrityksen ja samalla arvostella sen.

Kaukaisella Eternian planeetalla paha Skeletor on saanut vallattua Harmaakallon linnan, jonka hallitsija saa omakseen universumin mahtavimmat voimat. Taistelun tuoksinnassa sankari He-Man ja hänen uskolliset ystävänsä päätyvät Maahan ja heidän on keksittävä keino palata takaisin Eterniaan, estääkseen Skeletorin katalat aikomukset.

Päärooliin He-Maniksi valikoitui ruotsalainen Dolph Lundgren, joka oli juuri noussut Hollywoodin tietoisuuteen Rocky IV -elokuvan (1985) pahana Ivan Dragona. Lundgren on kieltämättä ulkoisesti kuin luotu tähän rooliin. Hän on hurjan lihaksikas blondi ja hän siirtyy sujuvasti häikäilemättömän venäläisnyrkkeilijän osasta universumin suurimmaksi sankariksi. Näyttelijätaidot Lundgrenilla olivat kuitenkin hakusessa ja vaikka mies pärjääkin vakuuttavasti toimintakohtauksissa, ei Lundgren täysin toimi kohtauksissa, joissa He-Man vain puhuu. Lundgren joutui tosiaan itse jälkikäteen dubbaamaan repliikkinsä jopa tylsistymiseen asti, kunnes tekijätiimi oli tyytyväinen hänen englantiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Jon Cypher ja Chelsea Field He-Mania auttavina Asemiehenä ja hänen tyttärenään Teelana, Christina Pickles Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, Frank Langella pahana Skeletorina, Meg Foster, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis ja Robert Towers tätä seuraavina Evil-Lyninä, Beastmanina, Saurodina, Bladena ja Kargina, Billy Barty Gwildorina, joka on keksinyt laitteen, jolla pystyy matkustamaan minne tahansa universumissa, sekä Courteney Cox ja Robert Duncan McNeill teinipari Juliena ja Kevininä ja vastikään menehtynyt James Tolkan etsivä Lubicina, joihin He-Man ja kumppanit törmäävät päätyessään Maahan. Näyttelijäkaartin parasta antia on ehdottomasti Langella häijynä Skeletorina. Langella oikein herkuttelee tänä pahuuden perikuvana ja saa luotua hyvin uhkaa. Cox, McNeill ja etenkin Tolkan toimivat rooleissaan Maan asukkeina, mutta heidän hahmonsa tuntuvat tarpeettomilta ja budjettisyistä mukaan kirjoitetuilta, jotka vieläpä vievät keskittymisen pois He-Manista ja muista eternialaisista.

Jostain Masters of the Universe -elokuvan uumenista löytyy erittäin hyvä kasarin scifi-fantasiaseikkailu ja isomman budjetin kanssa leffa olisi taatusti yltänyt siihen potentiaaliin, mitä nämä hahmot ja maailma pitävät sisällään. Onkin suuri sääli, että projekti ajautui The Cannon Groupille, jonka taloudellinen tilanne pakotti tekijät turhauttaviin kompromissiratkaisuihin. Vielä elokuvan alku on lupaava, heittäessään katsojan saman tien keskelle He-Manin ja Skeletorin taistelua Eternian kohtalosta. Kaikki näyttää hyvältä ja tunnelmakin on kohdillaan. Mutta sitten hahmot päätyvät Gwildorin keksinnön myötä Maahan ja leffa lässähtää.

Vauhdikas ja jännittävä scifi-fantasiaseikkailu vaihtuu tylsään teinidraamaan ja He-Man ja kumppanitkin joutuvat siirtymään syrjään, kun Julie ja Kevin nousevat leffan todellisiksi päähenkilöiksi. He-Manin ja muiden "kala kuivalla maalla" -ihmettely Maan tavoista ei ole erityisen viihdyttävää, eikä musiikkisoitinta muistuttavan kosmisen avaimen perässä juoksentelu oikein pidä otteessaan. Toimintakohtaukset sentään ajavat asiansa ja loppuhuipennus Eterniassa on menevä. Näin jälkikäteen ei voi kuin jossitella, että mitä jos Cannon olisikin pistänyt kaiken luottonsa Masters of the Universeen ja tehnyt sen isommalla budjetilla ja samalla lähdemateriaalille uskollisemmin? Kokonaan Eterniaan sijoittuvana leffana tämä voitaisiin tuntea nykyään yhtenä kasarin isoista fantasiaklassikoista, eikä sinä omituisena häpeäpilkkuna He-Manin historiassa, millaisena siitä pääasiassa puhutaan. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan, voisiko tuleva elokuva nostaa Masters of the Universen takaisin valtavirtaan, vai onko aika jo mennyt tästä maailmasta pahasti ohi?

Masters of the Universen ohjauksesta vastasi Gary Goddard, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan koko illan elokuvaa ja joka ei tämän jälkeenkään ohjannut vastaavaa, tehdessään myöhemmin lähinnä videoita huvipuistoihin. Goddard onnistuu Eterniaan sijoittuvissa kohtauksissa, mutta niiden väliin jäävistä Maa-osioista huomaa, ettei leffasta ollut tulossa sellainen kuin mies toivoi. Käsikirjoittaja David Odell on yrittänyt parhaansa mojovien rajoitteidensa kanssa, mutta hänen tekstinsä jää latteaksi.

Teknisesti Masters of the Universen taso on ailahteleva. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot ja varsinkin Harmaakallon linnan suuri sali näyttää hienolta. Puvustus ja maskeeraukset ovat suurimmaksi osaksi oivalliset ja Dolph Lundgren näyttää tosiaan ulkoisesti kuin ilmetyltä He-Manilta. Skeletor on toisaalta onnistuneen uhkaava ilmestys, vaikka varsinkin nykypäivänä isosta televisiosta teräväpiirtona katsottuna on selvää, että pääkallon sijaan kyse on kuminaamarista. Hahmoa auttaakin Langellan vahva roolisuoritus. Tehosteet lähinnä ajavat asiansa, mutta niistä näkyy pieni budjetti. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bill Contin säveltämät musiikit kuuluvat leffan parhaisiin puoliin, vaikka alkutekstisävelmä on selvästi velkaa John Williamsin työlle Teräsmiehen (Superman - 1978) parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 1987, Golan-Globus Productions, Pressman Film, Cannon Films, The Cannon Group