sunnuntai 22. marraskuuta 2026

Superman & Lois, kausi 2 (2022) - sarja-arvostelu

SUPERMAN & LOIS - KAUSI 2



Luojat: Greg Berlanti ja Todd Helbing
Näyttelijät: Tyler Hoechlin, Elizabeth Tulloch, Jordan Elsass, Alex Garfin, Emmanuelle Chriqui, Inde Navarette, Erik Valdez, Wolé Parks, Tayler Buck, Sofia Hasmik, Dylan Walsh, Adam Rayner, Samantha Di Francesco, Ian Bohen, Rya Kihlstedt, Joselyn Picard, Mariana Klaveno, Jenna Dewan ja David Ramsey
Genre: toiminta, scifi, draama
Jaksomäärä: 15
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

DC-sarjakuviin perustuva supersankarisarja Superman & Lois nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa tammikuussa 2021, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2021 ja lopulta Superman & Loisin toisen kauden esitys alkoi tammikuussa 2022. Kausi sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneilta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse olen halunnut katsoa sarjaa sen alkamisesta lähtien ja kun ryhdyin katsomaan isoa Arrowverse-saagaa läpi, tiesin jossain kohtaa pääseväni vihdoin myös Superman & Loisin pariin. Pidin paljon sarjan avauskaudesta ja aloitinkin kakkoskauden katsomisen positiivisin fiiliksin.

Päihitettyään veljensä Tal-Rhon, Superman joutuu uusien vaikeuksien äärelle, kun hän kohtaa peilikuvamaisen rinnakkaistodellisuuden version itsestään.




Tyler Hoechlin ja Elizabeth Tulloch nähdään jälleen kerran sarjan nimikkohahmoina, Supermanina, eli Clark Kentinä, eli Kal-Elinä ja tämän vaimona, toimittaja Lois Lanena, samalla kun Jordan Elsass ja Alex Garfin palaavat rooleihinsa heidän lapsikseen, Jonathaniksi ja Jordaniksi, joista jälkimmäinen huomasi ykköskaudella omaavansa Supermanin kaltaiset voimat. Näyttelijänelikko jatkaa hyvää työtään esittäessään tätä poikkeavaa perhettä, joka yrittää pitää pakkaa kasassa, samalla kun erilaiset ongelmat yrittävät joka suunnasta suistaa heidän arkensa raiteiltaan. Tämä perheaspekti toimii toistamiseen, tuoden virkistävää erilaisuutta Supermanin tarinaan, jota on esitetty tietyllä tavalla vuosikausien ajan. Clark kokee entistä enemmän vaikeuksia tasapainotella sankariminänsä ja perheenisäroolinsa välillä, kun taas Lois ei oikein tiedä, mitä tehdä teinipoikien kanssa. Jonathanilla ja Jordanilla on omat ongelmansa, paikoitellen johtuen siitä, että Jonathan on kateellinen veljelleen tämän voimista.
     Paluun tekevät myös Emmanuelle Chriqui ja Erik Valdez Kentien ystäväpariskunta Lana ja Kyle Cushingina, sekä Inde Navarrette heidän tyttärenään ja Jordanin tyttöystävänä Sarahina, Samantha Di Francesco Jonathanin tyttöystävänä Candicena, Dylan Walsh Loisin isänä Samuelina, Sofia Hasmik Loisin reportterikumppani Chrissynä, Wolé Parks toisesta ulottuvuudesta saapuneena John Henry Ironsina ja Tayler Buck tämän tyttärenä Nataliena, joka myös saapui tähän ulottuvuuteen ykköskauden päätteeksi. Uusina hahmoina kaudella esitellään Ian Bohenin näyttelemä luutnantti Anderson, joka on saanut viran eläkkeelle jääneeltä Samuel Lanelta ja Rya Kihlstedtin esittämä kulttijohtaja Ally Alston. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pääasiassa hyvin ja Cushingin perheelle on saatu työstettyä oma kiinnostava kuvionsa muun muassa Lanan pyrkiessä Smallvillen uudeksi pormestariksi.




Superman & Lois jatkaa onnistuneesti avauskauden asettamalla oikein mainiolla linjalla ja irtautuen entistä enemmän Arrowverse-saagan rajoitteista ja yhä vain kömpelömmäksi muuttuneesta kerronnasta. Tämäkään kausi Superman & Loisia ei sisällä "viikon pahista", joka Supermanin pitää käydä päihittämässä, ei taustatiimiä koko ajan hölisemässä hänen korvaansa napin välityksellä, eikä muutenkaan sen kummempaa latteaa kiertelyä ja kaartelua, jotta päälle kahdenkymmenen jakson kesto saataisiin täyteen. Superman & Lois kertoo selvää omaa tarinaansa ja tällä kertaa kausi ammentaa Bizarro-sarjakuvatarinoista, joissa Superman kohtaa vinksahtaneen version itsestään, joka tulee peilikuvamaailmasta, missä kaikki on vastakohtaa tutulle maailmallemme. Vaikka toisaalta onkin hieman tylsää, että kaksi kautta putkeen nähdään enemmän tai vähemmän pahoja versioita pääsankarista, on tämä Bizarro-Superman kiinnostava kuvio ja kakkoskausi nappaakin taas hyvin mukaansa.

Viisitoista noin kolmen vartin mittaista jaksoa on jälleen passeli mitta tälle tarinalle, joka tasapainottelee sopivasti supersankariseikkailun ja perhedraaman välillä. Kumpikaan ei syö toista puolta sarjasta, vaan kummatkin puolet Supermanin elämästä ovat kiinnostavaa seurattavaa. Jonathanin ja Jordanin teinijutut voisivat pilata koko homman, mutta tämäkin puoli toimii. Panoksia kasvatellaan oivallisesti jaksojen edetessä ja kausi luo hyvää haastetta Supermanille, sekä muullekin Kentin perheestä. Parasta antia on Clarkin pohdinta omasta tekemisestään ja että millainen mies, isä ja sankari hän haluaa olla.




Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa John Diggleä näyttelevä David Ramsey) rakentavat tunnelmaa hyvin, samalla kun käsikirjoitustiimi pistää muiden Arrowverse-sarjojen kirjoittajat nurkkaan häpeämään. Teknisestikin Superman & Lois pitää kutinsa, vaikka tietokonetehosteista näkyy pienempi televisiobudjetti. Toinen kausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus on mainiota ja rinnakkaisuniversumin Supermanin maskeeraukset hienot. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Dan Romerin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Superman & Lois, Yhdysvallat, 2021-2024, Warner Bros. Television, DC Entertainment, Berlanti Productions


Heroes, kausi 2: Generations (2007) - sarja-arvostelu

HEROES - KAUSI 2: GENERATIONS



Luoja: Tim Kring
Näyttelijät: Hayden Panettiere, Milo Ventimiglia, Jack Coleman, Masi Oka, Greg Grunberg, Adrian Pasdar, Noah Gray-Cabey, Ali Larter, Sendhil Ramamurthy, Zachary Quinto, David Anders, Kristen Bell, Dania Ramirez, Dana Davis, James Kyson Lee, Jimmy Jean-Louis, Adair Tishler, Stephen Tobolowsky, Shalim Ortiz, Nicholas D'Agosto, Katie Carr, Eriko, Ashley Crow, Randall Bentley, Cristine Rose ja Dianna Agron
Genre: draama, jännitys, fantasia
Jaksomäärä: 11
Jakson kesto: 41 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Tim Kringin luoma sarja Heroes nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2006, joten jatkoa oli luvassa. Alun perin jatkokauden oli tarkoitus olla 24 jaksoa pitkä ja koostua kolmesta osasta. Kuitenkin kun Hollywoodin käsikirjoittajien lakko käynnistyi syksyllä 2007, suunnitelmat muuttuivat rajusti. Keskimmäinen osio muovattiin mahdolliseksi lisäosasarjaksi "Heroes: Origins", joka lopulta kuitenkin peruttiin kokonaan ja kolmas osio päätettiin jättää osaksi kolmatta tuotantokautta. Niinpä vain yhdestätoista jaksosta koostuva Heroesin toinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2007. Katsojaluvut laskivat ja kriitikotkin antoivat heikompaa palautetta. Itse en ollut aiemmin katsonut Heroesia, vaikka olin tiennyt sarjasta jo sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein juhlan kunniaksi katsoa sen läpi. Pidin valtavasti ensimmäisestä tuotantokaudesta, joten aloitin kakkoskauden katselun innokkain mielin.

Pelastettuaan New Yorkin räjähdykseltä ja päihitettyään Sylarin, sankarit palaavat omiin elämiinsä, mutta uudet uhkat nostelevat päitään ja joku tappaa Yhtiön alkuperäisiä jäseniä.




Aika lailla kaikki Heroesin avauskaudelta tutut hahmot tekevät paluun. Veljensä Peterin (Milo Ventimiglia) räjähdettyä, lentävä Nathan Petrelli (Adrian Pasdar) on jättänyt politiikan ja hän on alkoholisoitunut. Bennetin perhe on muuttanut toisaalle, yrittäen viettää hiljaiseloa, mutta kaikesta parantuva Claire (Hayden Panettiere) ei pidä salailusta ja piileskelystä. Hän ei tiedä, että hänen isänsä Noah (Jack Coleman) tekee yhteistyötä orvoksi jääneestä Molly-tytöstä (Adair Tishler) huolta pitävien Mohinder Sureshin (Sendhil Ramamurthy) ja ajatuksia lukevan Matt Parkmanin (Greg Grunberg) kanssa, kaataakseen Yhtiön lopullisesti. Perheeseensä keskittyvä Niki Sanders (Ali Larter) joutuu kauhukseen huomaamaan, että Jessica ei jäänyt ainoaksi hänen sisällään kyteneeksi lisäpersoonaksi. Hiro Nakamura (Masi Oka) taas teki aikamoisen aikahypyn ja hän hoksaa olevansa 1670-luvun Japanissa, jättäen kaverinsa Andon (James Kyson Lee) nykyhetkeen ihmettelemään. Vanhat tutut hahmot ovat pääasiassa yhä mainioita ja heitä syvennetään sujuvasti, mutta heidän juonikuvionsa ovat tällä kertaa paljon hajanaisempia. Näyttelijäkaarti kuitenkin jatkaa oivaa työtään.
     Uusina hahmoina kakkoskaudella esitellään Yhtiölle työskentelevä Bob (Stephen Tobolowsky), hänen sähkövoimainen tyttärensä Elle (Kristen Bell), Hiron idoli Takezo Kensei (David Anders), Nikin Micah-pojan (Noah Gray-Cabey) väkivahva serkku Monica (Dana Davis), Clairen uusi ihastus West (Nicholas D'Agosto), sekä Herreran sisarukset Maya (Dania Ramirez) ja Alejandro (Shalim Ortiz), jotka pakenevat Mayan kontrolloimattoman tappavan voiman takia. Uudet hahmot ovat pääasiassa kiinnostavia lisäyksiä, etenkin Herrerat Mayan hurjan kyvyn vuoksi.




Heroesin avauskausi oli suorastaan erinomainen ja kiehtovan omalaatuinen tarina supervoimaisista ihmisistä pelastamassa maailmaa. Valitettavasti toinen tuotantokausi ei jatka läheskään yhtä vahvalla linjalla. Vaikkei kausi ole huono, käsikirjoittajien lakon vaikutukset käyvät kyllä selväksi. Paikoitellen myös tuntuu siltä, että jatkokautta lähdettiin tekemään liian nopeasti, rakentamatta sitä samanlaisella huolella kuin edeltäjäänsä. Kummatkin kaudet sisältävät monia hahmoja ja kertovat useita limittäin kulkevia juonikuvioita, mutta siinä missä avauskausi rakensi näistä eri palasista hissuksiin vakuuttavaa kokonaisuutta, kakkoskausi jää enemmän muutamaksi irralliselta tuntuvaksi kuvioksi. Ykköskaudella oli selvä päämäärä Sylarin pysäyttämiseksi, mutta kakkoskaudella on hieman liikaa meneillään. Tämä ei toki olisi sinänsä ongelma, jos Heroesin kakkoskausi saisi hengittää samalla tavalla kuin ykköskausi. On varmaan sanomattakin selvää, että kun materiaalia on enemmän kuin ykköskaudella, mutta jaksoja on puolet vähemmän, lopputulos on väkisinkin kiirehditympi. 

Haluan silti painottaa uudelleen, että Heroesin toinen tuotantokausi ei ole huono. Se on selvä tasonpudotus, mutta silti mainio. Heikkouksistaan huolimatta pidin kauden eri juonikuvioista - osasta toki enemmän ja osasta vähemmän. Bennetin perheen kuviot ovat erittäin kiinnostavaa seurattavaa jälleen, sillä perhedynamiikka on yhä niin mainio. On kiinnostavaa nähdä Noahin, Mattin ja Mohinderin salaista yhteistyötä ja on erityisen mielenkiintoista matkata Hiron kanssa ajassa taaksepäin vuoden 1671 Japaniin. Mukana on paljon jännittäviä tilanteita, tehokkaita uusia koukkuja tähän tarinaan ja jaksoja tuijottaa helposti useamman putkeen. Se, mitä kausi on kuitenkin kaipaa, on yksinkertaisesti tilaa hengittää. Jos jaksoja olisi tälläkin kertaa ollut päälle 20, uskoisin Heroesin kakkoskauden olevan lähempänä hienon avauskauden tasoa. Kakkoskauden tuottama pienoinen pettymys ei kuitenkaan missään nimessä tappanut mielenkiintoani sarjaa kohtaan ja odotankin, mitä kolmas kausi tuo tullessaan.




Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa taitavasti, samalla kun Tim Kringin johtama käsikirjoitustiimi yrittää jongleerata lukuisten hahmojen ja heidän juonikuvioidensa kanssa. Teknisesti Heroes pitää menevän tasonsa. Kakkoskausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin hyvät. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa pienehkö televisiobudjetti ja värimäärittelyllä kuva on ajoittain hieman ylivalottunut. Äänimaailma on osaavasti työstetty ja Wendy Melvoinin ja Lisa Colemanin säveltämät musiikit tunnelmoivat tuttuun, jopa vähän satumaiseen tapaansa taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
Heroes, Yhdysvallat, 2006-2010, Tailwind Productions, NBC Universal Television


lauantai 21. marraskuuta 2026

Manaaja III (The Exorcist III - 1990) - elokuva-arvostelu

MANAAJA III

THE EXORCIST III



Ohjaus: William Peter Blatty
Näyttelijät: George C. Scott, Ed Flanders, Brad Dourif, Scott Wilson, Nancy Fish, Nicol Williamson, Jason Miller, Barbara Baxley, Grand L. Bush, Harry Carey Jr., George DiCenzo, Tyra Ferrell ja Samuel L. Jackson
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) oli kuitenkin sekä kriitikoiden että katsojien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen. Blatty itse työsti uutta kauhutarinaa, joka kertoi Manaaja-kirjassa esiintyneestä poliisihahmo William Kindermanista. Hän esitteli ideansa Manaajan ohjaajalle William Friedkinille ja Warner Bros. Picturesille, jotka tarttuivat projektiin. Kuitenkin Blatty ja Friedkin riitaantuivat ja Blatty päättikin kirjoittaa tarinansa kirjana, joka julkaistiin vuonna 1983 nimellä Paholaisleegio (Legion). Kirja menestyi hyvin ja Blatty muokkasi siitä elokuvakäsikirjoituksen, jonka hän halusi itse ohjata, mutta studiot torjuivat hänet. Lopulta Morgan Creek -yhtiö tarttui Blattyn ideaan ja antoi miehelle luvan ohjata elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1989 työnimellä "Exorcist: Legion" ja elokuva oli leikkausvaiheessa, kun Morgan Creek vaati Blattya muuttamaan elokuvaa, jotta sen saisi linkitettyä selkeämmin Manaajaan. Hammasta purren Blatty suostui ja työsti kokonaan uuden finaalin. Lopulta Manaaja III sai ensi-iltansa elokuussa 1990, mutta vaikka leffa sai paljon positiivisemman vastaanoton kuin Manaaja II: Luopio, se ei menestynyt toivotulla tavalla. Vuosien varrella elokuva on löytänyt uudenlaisen arvostuksen, etenkin kun Blattyn alkuperäinen versio vihdoin julkaistiin katsottavaksi, mutta samalla leffa on ollut myös aikamoisen kohun ympäröimä, sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin näytettyä elokuvaa uhreilleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Manaaja III:a, ainoastaan alkuperäisen Manaajan, sekä surkean Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023). Kuitenkin nyt kun leffasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Exorcist: Martyrs (2027), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmin väliin jääneet osat. Inhosin Manaaja II: Luopiota, mutta aloitin silti Manaaja III:n katselun uteliaana, kuultuani monilta, että kyseessä olisi selvästi laadukkaampi teos.

Komisario William Kinderman ryhtyy tutkimaan murhien sarjaa, jotka viittaavat jo kuolleen Gemini-tappajan paluuseen. Tutkintojen edetessä Kinderman joutuu kauhukseen huomata, että taustalla piilee julmia pimeyden voimia.




Ensimmäisessä Manaajassa komisario William Kindermania näytellyt Lee J. Cobb ei palannut rooliinsa, joten hänet korvattiin George C. Scottilla, joka jostain syystä sai roolityöllään huonoimman miespääosan Razzie-ehdokkuuden. Itse pidin Scottin roolisuorituksesta ja mielestäni hän tekee paljon aika vähällä. Kinderman nähdään usein lähinnä kuuntelemassa eri ihmisiä, hänen tehdessä tutkimustaan ja Scottista löytyy väkevää karismaa silloinkin, kun hän vain tuijottaa jotakuta keskittyneenä. Hahmona Kinderman on mainio. Hän on iäkäs, jo eläkkeen partaalla olevaa komisario, josta löytyy kuitenkin vielä tarpeen vaatiessa puhtia, etenkin kun vaikuttaisi siltä, että hänen vuosia sitten jahtaamansa Gemini-tappaja on tehnyt omituisen paluun.
     Elokuvassa nähdään myös Ed Flanders ja Harry Carey Jr. pappeina isä Dyerina ja isä Kanavanina, Scott Wilson vanhusten mielisairaalan tohtori Templenä ja Nancy Fish sairaanhoitaja Allertonina, Brad Dourif muuan James Venamunina, sekä Jason Miller alkuperäisestä Manaajasta tuttuna isä Karrasina ja Nicol Williamson isä Morningina, jotka lisättiin studion päätöksestä mukaan, jotta elokuva saataisiin linkitettyä vahvemmin Manaajaan ja jotta leffaan saataisiin joku suorittamaan manausta. Lisäksi tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata muuan Samuel L. Jacksonin erään unikohtauksen sokeana miehenä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, joskin Millerin kohdalla tekijöiden ongelmaksi muodostui näyttelijän paha alkoholismi, joka oli turmellut miehen muistia niin, että hän koki suuria vaikeuksia opetella vuorosanojaan. Leffan väkevin suorittaja on Dourif, joka pääsee parissa pitkässä monologissaan tosissaan vauhtiin.




Alkuperäinen Manaaja on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, mutta Manaaja II: Luopio on tosiaan täysin syystä haukuttu maanrakoon. Manaaja III onkin sitten selvä tasonnosto luokattoman huonon kakkososan jälkeen, vaikka alkuperäisen mestariteoksen tasolle ei vieläkään ylletä. Kakkososa ei selvästi ollut William Peter Blattynkaan mieleen, koska sen tapahtumia ei mainita sanallakaan, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tehty. Blattyn työssä kiinnostavaa on myös se, että hän ei halunnut lähteä toistamaan alkuperäisen Manaajan jippoja, vaan kertoa täysin uuden kauhutarinan samasta maailmasta. Siinä, missä ykkösosassa oli kyse pikkutytön hirvittävästä riivauksesta, kolmonen on enemmän sarjamurhaajadekkari yliluonnollisin elementein. Harmillisesti studio ei tälle poikkeavuudelle täysin lämmennyt ja niinpä Blatty pakotettiin tosiaan lisäämään loppuun mukaan manauskohtauksen, joka kieltämättä tuntuu kaiken muun jälkeen hassun päälleliimatulta ja ylimääräiseltä.

Elokuva nappaa onnistuneesti mukaansa, oli kyse sitten jännittävästä ilmapiiristä tai mielenkiintoisesta kertomuksesta. Leffa etenee verkkaisesti, mutta se ei koskaan käy tylsäksi, koska mukana on useita vangitsevia kohtauksia. Eräs sairaalaan sijoittuva yökohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä kauhufanien keskuudessa. Vaikka monet kohtaukset koostuvat lähinnä siitä, että komisario Kinderman kuulustelee jotakuta, nämä pitkät keskustelut pitävät tiukasti otteessaan. Kevennystä kauhun keskelle tuo elokuvan huumori, joka ei kuitenkaan riko jännitettä, vaan joka on saatu ujutettua sekaan yllättävänkin luontevasti. Leffan kompastuskivi on tosiaan studiovaatimuksesta muutettu lopetus. Minun pitääkin ostaa Manaaja III:n blu-ray -julkaisu, koska siinä tulee mukana myös Blattyn alkuperäinen visio. Manaaja III toimii hyvin jo näin, mutta minua kiehtoo nähdä, mitä elokuvan piti alun perin olla.




Ei uskoisi, että William Peter Blatty oli Manaaja III:a ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Yhdeksännen aistin (The Ninth Configuration - 1980) ja on sääli, ettei hän ohjannut ainuttakaan leffaa tämän jälkeen. Blatty rakentaa karmivaa tunnelmaa taidokkaasti ja kirjailijaksi hänellä on tarkka silmä väkeville visuaaleille. Manaaja III on nimittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on muutamia erittäin näyttäviä otoksia. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset ovat paikoitellen hyvällä tavalla inhottavat. Tehosteet näyttävät vakuuttavilta ja mukana on yksi katolla kiipeily, joka sai minut rapsuttelemaan päätä, miten se oli tehty niin uskottavasti vuonna 1990. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, Barry De Vorzonin säveltämiä painostavia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Exorcist III, Yhdysvallat, 1990, Morgan Creek Entertainment, Carter De Haven Productions


Star Trek, kausi 2 (1967-1968) - sarja-arvostelu

STAR TREK - KAUSI 2



Luoja: Gene Roddenberry
Näyttelijät: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, James Doohan, Nichelle Nichols, George Takei, Walter Koenig, Majel Barrett ja Eddie Paskey
Genre: scifi, seikkailu, jännitys
Jaksomäärä: 26
Jakson kesto: noin 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 21 tuntia 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Gene Roddenberryn luoma tieteissarja Star Trek ei saanut korkeita katsojalukuja, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 1966, mutta sarjan ympärille muodostui niin vannoutunut fanikunta, että jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1967 ja Star Trekin toisen kauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, syyskuussa. Katsojaluvut jatkoivat laskuaan, mutta sarjan fanikannatus vain lisääntyi. NBC-kanava sai yli satatuhatta fanikirjettä, jotka kiittivät sarjasta ja pyysivät sen jatkoa, minkä lisäksi fanit alkoivat pukeutua tapahtumissa suosikkihahmoikseen ennennäkemättömissä määrin. Itse tutustuin Star Trek -ilmiöön vuoden 2009 elokuvan kautta, josta pidin paljon. Kun huomasin alkuperäisen sarjan viettävän nyt 60-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella sen läpi. Pidin Star Trekin ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin toisen kauden katselun positiivisin mielin.

U.S.S. Enterprise jatkaa tutkimusmatkaansa halki avaruuden. Aluksen kapteeni Kirk ja miehistö päätyvät jälleen erilaisiin seikkailuihin ja vaaroihin.




Star Trekin tutut hahmot, tähtilaiva U.S.S. Enterprisen miehistö tekee paluun ja on saanut pysyvän vahvistuksen nuoresta venäläisestä navigointiupseeri Pavel Chakovista (Walter Koenig), joka tuo lystikkään lisän joukkoon. Kapteenina toimii tietty William Shatnerin näyttelemä James T. Kirk ja tämän uskollisen yliperämiehen, vulkanuslaisen Spockin roolissa nähdään Leonard Nimoy. Lääkintäupseeri Leonard "Bones" McCoyta näyttelevä DeForest Kelley on saanut nimensä ihan alkuteksteihin, kun taas Nichelle Nicholsin esittämä radisti Nyota Uhura jää turhan vähälle huomiolle. U.S.S. Enterprisen pääohjaaja Hikaru Sulu (George Takei) ja konepäällikkö Montgomery Scott (James Doohan) pääsevät vuorotellen seikkailuihin mukaan. Lisäksi mukana on taas useita nuoria naispuoleisia miehistön jäseniä, joiden hommaksi jää lähinnä langeta mystisten miesten pauloihin, sekä tietty niitä punapaitaisia, jotka klassisesti joutuvat ensimmäisenä tykinruoaksi. Hahmogalleria on edelleen mainio ja osa saa lisää lihaa luidensa ympärille. Etenkin Spockia syvennetään heti avausjaksossa onnistuneesti lisää, kun hahmot vierailevat tämän kotiplaneetalla Vulkanuksella. Nähdäänpä jaksossa myös ensimmäistä kertaa eräs tietty käsitervehdys. Eivätpä tainneet jakson tekijät edes arvata, kuinka tämä yksinkertainen ele tulisi järisyttämään scifigenreä ja populaarikulttuuria näin valtavalla tavalla. Näyttelijäkaarti jatkaa pätevää suorittamistaan ja kaikkien kemiat kohtaavat entistä paremmin, näyttelijöiden tehdessä yhteistyötä jo toista vuotta.




Star Trek jatkaa pääasiassa ykköskauden osoittamalla mainiolla linjallaan, joskin toisinaan tuntuu siltä, että samoja juonikuvioita aletaan kierrättämään, vain hieman vaihtelevin lopputulemin. Muuten sarja pitää kutinsa ja toinen tuotantokausi tarjoaa jälleen monenmoista erilaista tapahtumaa, konfliktia ja pulmaa Kirkin ja kumppaneiden ratkottavaksi. Sekaan mahtuu muutamia toiminnallisempia kohtauksia, mutta jälleen alkuperäisen Star Trekin viehätys syntyy siitä, kuinka hahmot setvivät tilanteita rauhanomaisin tavoittein, päättelemällä ja suunnittelemalla. Nämä tyypit ovat niin mainioita, että heidän välisiä keskustelujaan ja väittelyitään on mielenkiintoista kuunnella. Menosta on tälläkin kertaa saatu usein jännittävää ja kauden 26 jaksoa ovat pitkälti kuin pieniä trillereitä avaruudessa.

Edellisen kauden tapaan myös kakkoskausi kertoo irrallisia tarinoita, jotka eivät vie mitään yleistä isompaa tarinakaarta eteenpäin. Jaksot ovat yksittäisiä seikkailuja U.S.S. Enterprisen viiden vuoden komennuksen varrelta. Suosikkijaksojani kaudelta olivat 3. jakso, jossa miehistö kohtaa viallisen robotin, jonka tehtävänä on "puhdistaa" kaikki, mitkä se tuomitsee viallisiksi, 4. jakso, jossa hahmot päätyvät vaihtoehtoiseen todellisuuteen, missä Enterprisen väki palvelee diktaattorimaista Imperiumia, 10. jakso, jossa Spockin isää (Mark Lenard) epäillään murhasta, 12. jakso, jossa outo säteily saa miehistön vanhenemaan hurjaa vauhtia, 16. jakso, jossa Kirk, Uhura ja Chekov siepataan gladiaattoriotteluun, sekä 24. jakso, jossa tekoäly ottaa Enterprisen hallintaansa.




Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä mainiosti, mutta käsikirjoittajilta tuntuu hetkittäin loppuvan mielikuvitus kesken. Teknisesti Star Trek pitää tasonsa, niin hyvässä kuin pahassa. Kameratyöskentely on oivallista, puvustus on mainiota ja monet maskeeraukset ovat hienot. Tehostekuvat avaruudessa seilaavasta U.S.S. Enterprisesta ovat komeaa katseltavaa edelleen. Osa lavasteista näyttää kuitenkin jälleen todella halvoilta ja valaisu on paikoitellen huvittavaa. Äänityöskentely sen sijaan on pätevää ja useiden eri säveltäjien aikaansaannokset säestävät tapahtumia tunnelmallisesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
Star Trek, Yhdysvallat, 1966-1969, Paramount Television, Norway Corporation, Desilu Productions

perjantai 20. marraskuuta 2026

Supernatural, kausi 15 (2019-2020) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 15



Luoja: Eric Kripke
Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Alexander Calvert, Rob Benedict, Ruth Connell, Mark Pellegrino, Jim Beaver, DJ Qualls, David Haydn-Jones, Osric Chau, Emily Swallow, Jake Abel, Kim Rhodes, Lisa Berry, Felicia Day, Emily Perkins, Ty Olsson, Anna Grace Barlow, Shoshannah Stern, Christian Kane, Keith Szarabajka, Sarah Smyth, Yadira Guevara-Prip, Genevieve Padalecki, Danneel Ackles, Briana Buckmaster, Rachel Miner ja Spencer Borgeson
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Jaksomäärä: 20
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 13 tuntia 37 minuuttia
Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma Supernatural-sarja nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Jatkokaudet pitivät suosiota niin hyvin yllä, että sarjan teko jatkui vielä vuosia alkuperäiseksi finaaliksi tarkoitetun viidennen kauden jälkeen. Alkuvuodesta 2019 tekijät kuitenkin paljastivat, että seuraava kausi tulisi oikeasti viemään sarjan päätökseensä. Kuvaukset käynnistyivät samana kesänä ja Supernaturalin viidestoista ja samalla viimeinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa lokakuussa 2019. Alkuvuodesta 2020 alkanut koronaviruspandemia keskeytti kuitenkin tuotannon juuri, kun kaudelta oli enää kaksi viimeistä jaksoa kuvaamatta. Niinpä finaalikausi jäi pitkälle tauolle, kunnes viimeisille jaksoille annettiin vihdoin lupa kuvata ja lopulta Supernatural päättyi 19. marraskuuta 2020. Tämäkin kausi keräsi kehuja kriitikoilta ja faneilta, joskin sarjan päätösjakso sai ailahtelevamman vastaanoton. Itse olin pitkään tiennyt Supernaturalista, mutta en ollut ennen katsonut sarjasta jaksoakaan. Kuitenkin kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen läpi. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun, enkä juuri tykännyt neljännestätoista kaudesta. Olin silti utelias näkemään, miten kaiken jälkeen sarja vietäisiin päätökseensä...

Suututettuaan itse Jumalan, Sam ja Dean Winchester joutuvat kohtaamaan pahimman vastuksensa ikinä.




Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat kenties viimeistä kertaa rooleihinsa Winchesterin veljeksiksi Samiksi ja Deaniksi. Neljännentoista kauden lopuksi veljeksille selvisi, että kirjailija Chuckina esiintynyt Jumala (Rob Benedict) oli ohjaillut heidän koko elämiään kuin nukkemestari ja Samin ja Deanin poikettua Hänen "kirjasta", Jumala suuttui, tappoi Jackin (Alexander Calvert) ja vapautti Helvetin olennot kävelemään maan päällä. Nyt Winchesterit joutuvat siis napit vastakkain itse Luojan kanssa. Padalecki ja Ackles ovat tässä kohtaa esittäneet näitä hahmoja jo puolitoista vuosikymmentä ja viime kausilla heidän näyttelemisensä alkoi jo tuntua turhankin rutiininomaiselta suorittamistyöltä. Tieto sarjan lopetuksesta on kuitenkin tuonut miehiin uutta puhtia ja he pistävätkin pitkästä aikaa parastaan. Benedict taas ottaa kaiken irti roolistaan turhamaisena Jumalana.
     Myös monet muut tutut käyvät ainakin kääntymässä vielä viimeisen kerran. Enkeli Castiel (Misha Collins) auttaa toki veljeksiä, kun taas katala Lucifer (Mark Pellegrino) tökkii kapuloita rattaisiin. Noita Rowena (Ruth Connell), sheriffi Jody (Kim Rhodes), sekä toisen maailman Bobby (Jim Beaver) ja Charlie (Felicia Day) pääsevät kanssa parissa jaksossa seikkailuihin mukaan. Läpikotaisin näyttelijäkaartista paistaa halu hoitaa hommansa kunnialla loppuun saakka ja pakkohan se on myöntää, että kun yksi kerrallaan hahmoille jätetään hyvästejä, sarjan edetessä kohti viimeisiä minuuttejaan, tietynlainen haikea fiilis iski minuun useampaan otteeseen.




Ja niin viidentoista tuotantokauden ja 327 jakson jälkeen Supernatural on tullut päätökseensä. Ja siitä huolimatta, että olen jo useamman kauden arvostelussani toivonut, että sarja oltaisiin osattu lopettaa aiemmin, on myönnettävä, että minulle jäi hassun tyhjä tunne nyt, kun tämä katseluprojekti ihan oikeasti loppui. Aloitin Supernaturalin katselun jo kaksi ja puoli vuotta sitten ja niinpä kuukausitolkulla sarja on ollut sellainen päättymättömältä tuntuva juttu, josta voi aina iltaisin pistää seuraavan jakson pyörimään. Ja nyt yhtäkkiä matka Winchesterien matkassa onkin päättynyt. Toki tämä ei ole mitään verrattuna niihin faneihin, jotka aktiivisesti seurasivat sarjaa syksystä 2005 lähtien.

Mutta miten mielestäni Supernatural lopulta vei homman pakettiin? Pääasiassa varsin hyvin. Kuten jo totesin, näyttelijöistä löytyy uutta puhtia, mutta sama on tapahtunut myös kameran takana. Finaalikaudelta löytyy energiaa ja intensiteettiä, mikä parilta aiemmalta, aika väsähtäneeltä kaudelta uupui. Kun vastassa on vieläpä itse Jumala, kaiken luoja, panokset ovat ensisekunneista lähtien korkeammat kuin aiemmin. Mitä kaksi ihmistä voisivat tehdä itse kaikkeuden herran edessä? Tietty epätoivo ja epäusko ovat hyvin läsnä läpi kauden, kun Winchesterit pohtivat, millä ilveellä he voisivat pysäyttää jonkun, joka on määrännyt kaiken heidän elämissään jo muutaman vuosikymmenen ajan ja joka voi vahtia veljeksiä salaa kaiken aikaa?




Kun päätarinan panokset ovat näin korkeat ja maailmanloppu tuntuu olevan lähempänä kuin edes Luciferin kohdalla, kauden varrelle ripotellut yksittäiset "viikon monsteri" -jaksot tuntuvat suorastaan omituiselta täytteeltä - aivan kuin Samilla ja Deanilla olisi muka aikaa huolehtia jostain pikkukaupunkia terrorisoivasta vampyyrista tässä kohtaa. Loppusuoralla tätä suurta konfliktia kasvatellaan ja lopulta itse viimeinen kohtaaminen Jumalan kanssa on erittäin tiivistunnelmainen. Vaikka toisaalta olenkin yhä sitä mieltä, että Supernatural jatkui liian pitkään, mielsin yhdeksännentoista jakson erittäin mainioksi ja tyydyttäväksi päätökseksi Winchesterien saagalle ja muutenkin yhdeksi parhaista päätösjaksoista, jonka olen kosk... Siis mitä? Miten niin sarja ei loppunut tähän jaksoon? Tarinahan pistetään pakettiin ja ruudulle pistettiin jo pakolliset vanhojen muistelut nostalgisen nyyhkyarvon takia.

Supernaturalin varsinainen finaalijakso jätti minut kaiken päätteeksi todella ristiriitaisiin tunnelmiin. Toisaalta ymmärrän, mitä tekijät ovat ajatelleet, mutta samalla mielsin heidän ratkaisunsa äärimmäisen turhauttavaksi kaiken aiemmin nähdyn jälkeen. Jaksossa on hyvät hetkensä, mutta samalla se myös ärsyttää ratkaisuillaan. Toiseksi viimeisen jakson jälkeen olin valmis antamaan finaalikaudelle huomattavasti korkeammat pisteet ja ymmärrän hyvin kommentteja heiltä, jotka leikkivät kyseisen jakson olevan sarjan huipennus, eivätkä he suostu katsomaan varsinaista finaalia. Ei kyseessä ole varsinaisesti surkea lopetus, mutta jätti se hieman happaman maun suuhun.




Tuotantokauden ohjaajien työstä löytyy tosiaan uutta puhtia ja he rakentavat jännitettä onnistuneesti. Käsikirjoittajien työ tosin ailahtelee reippaasti erittäin mainiosta ärsyttävään. Teknisesti Supernatural pitää tasonsa loppuun saakka. Viidestoista kausi on hyvin kuvattu ja tekijät ovat selvästi saaneet lennokit käyttöön kinemaattisempia otoksia varten. Lavasteet ovat pätevät, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteista tosin paistaa jälleen pienehkö budjetti. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja loppuun asti Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit tuovat vahvaa lisätunnelmaa taustalle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films


Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastus (The Hunger Games: Sunrise on the Reaping - 2026) - elokuva-arvostelu

NÄLKÄPELI: ELONKORJUUN SARASTUS

THE HUNGER GAMES: SUNRISE ON THE REAPING



Ohjaus: Francis Lawrence
Näyttelijät: Joseph Zada, Mckenna Grace, Jesse Plemons, Kieran Culkin, Ralph Fiennes, Glenn Close, Elle Fanning, Whitney Peak, Ben Wang, Molly McCann, Iona Bell, Percy Daggs IV, Jhaleil Swaby, Laura Marcus, Billy Porter, Iris Apatow, Maya Hawke, Kelvin Harrison Jr., Lili Taylor, Kara Tointon, Smylie Bradwell, Scot Greenan, Grace Ackary, Jefferson White, Woody Harrelson, Jennifer Lawrence ja Josh Hutcherson
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 12

The Hunger Games: Sunrise on the Reaping, eli suomalaisittain Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastus perustuu Suzanne Collinsin kirjaan Elonkorjuun sarastus (Sunrise on the Reaping) vuodelta 2025 ja se sijoittuu aikaan Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä -esiosan (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023) ja alkuperäisen Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) väliin. Heti, kun Collins ilmoitti työstävänsä uutta Nälkäpeli-kirjaa, Lionsgate paljasti työstävänsä siitä elokuva-adaptaatiota. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastus on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin paljon niin kahdesta ensimmäisestä Nälkäpeli-kirjasta kuin niiden elokuvasovituksista, mutta alkuperäistarinan huipentanut Matkijanärhi (Mockingjay - 2010) oli mielestäni aikamoinen pettymys niin kirjana kuin kaksiosaisena elokuvana ja mielsin Nälkäpeli: Balladin laululinnuista ja käärmeistä aika keskinkertaiseksi esiosaksi. En siis ole juuri odottanut Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastuksen näkemistä, mutta kävin silti katsomassa elokuvan ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Nuori Haymitch Abernathy joutuu osallistumaan 50. Nälkäpeliin, jossa kilpailijoita on kaksinkertainen määrä.




Varsin tuntematon Joseph Zada näyttelee Haymitch Abernathya, jota esitti alkuperäisissä Nälkäpeli-elokuvissa Woody Harrelson. Toisin kuin Harrelsonin ikääntynyt, katkera ja alkoholisoitunut Haymitch, Zadan esittämä nuori Haymitch on vielä edes jollain tavalla optimistinen tulevaisuudesta... kunnes hänet valitaan osallistumaan Nälkäpelissä, televisioidussa tapahtumassa, missä kahdentoista vyöhykkeen lapset taistelevat kuolemaan asti, kunnes enää yksi on jäljellä. Zada on roolissaan pääasiassa hyvä, tulkiten pätevästi hahmonsa muuttuvaa tunnetilaa, mutta hänen ongelmakseen koituvat paikoitellen kankeat repliikit.
     Haymitch ei lähde kisaamaan yksin, vaan hänen kanssa Vyöhyke 12:lta Nälkäpeliin pakotetaan myös poikkeuksellisesti jopa kolme muuta: Mckenna Gracen näyttelemä äksy Maysilee, Ben Wangin esittämä pelokas Wyatt ja Molly McCannin näyttelemä todella nuori Louella. Muut hahmot koostuvat pitkälti aiempien elokuvien tutuista tyypeistä nuorempina, vaikka mukaan mahtuu myös pari uuttakin tyyppiä, Haymitchin tyttöystävä Lenore Dove (Whitney Peak), sekä Vyöhyke 12:n tribuutit valitseva Drusilla Sickle (Glenn Close). Ralph Fiennes näyttelee diktaattorimaista presidentti Snow'ta, Jesse Plemons näyttelee kuvauksia johtavaa Plutarch Heavensbeetä, Kieran Culkin esittää Nälkäpeliä juontavaa Caesar Flickermania, Elle Fanning näyttelee stylisti Effie Trinketiä ja Maya Hawke, Kelvin Harrison Jr. ja Lili Taylor esittävät aiempien pelien voittajia Wiressia, Beeteetä ja Magsia. Sivunäyttelijöidenkin työ on hitusen ailahtelevaa. Plemons, Fanning ja Harrison Jr. kanavoivat täydellisesti Philip Seymour Hoffmanin, Elizabeth Banksin ja Jeffrey Wrightin henkeä hahmoissaan, mutta yleensä mainio Culkin ei lopulta ihan vakuuttanut minua Caesarina. Ja vaikka Fiennes onkin aina karismaattinen, ei hänkään mielestäni täysin istunut presidentti Snow'ksi. Sen sijaan Close heittäytyy ilahduttavasti raivostuttavaksi Drusillaksi.




Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastus osoittautui oikein kelvolliseksi esiosaksi alkuperäisille Nälkäpeli-elokuville ja mielestäni myös paremmaksi leffaksi kuin edellinen esiosa Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä. Täysin virheetön teos tämä ei kuitenkaan mielestäni ole ja minua jäivät häiritsemään niin osa näyttelijäsuorituksista, paikoitellen todella tönkkö dialogi, sekä ajoittain vaivaannuttavat fanipalvelukset. Lisäksi elokuva kompastuu siihen esiosatarinoiden yleisimpään sudenkuoppaan, eli kun tarina rakentuu pääasiassa sellaisten hahmojen ympärille, joiden kohtalot ovat jo tiedossa etukäteen, vaikkapa Haymitchin puolesta ei jaksa jännittää. Myönnän kuitenkin, että Haymitchin kohdalla on kyllä mielenkiintoista seurata, miten nuoresta ja optimistisesta pojasta lopulta kasvoi se tympeä alkoholisti, jollaisena hänet alun perin tapasimme ensimmäisessä Nälkäpeli-elokuvassa.

Tietyistä heikkouksistaan huolimatta mielsin Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastuksen varsin viihdyttäväksi ja mukaansatempaavaksi leffaksi, eikä yli kahden ja puolen tunnin kesto tuntunut missään kohtaa liialliselta. Parhaimmillaan elokuva on, kun se kuvastaa kauhistuttavasti ja valitettavan ajankohtaisesti valtiopropagandan voimaa, minkä lisäksi hetkellisesti leffa onnistuu olemaan ihan liikuttava. Tämän dystooppisen maailman julmuus tulee kyllä selväksi tasaisin väliajoin, mutta samalla tietty toivon kipinä on olemassa, vaikka se syttyisikin roihuamaan vasta vuosia myöhemmin. Nälkäpelin kovimmille faneille elokuva on todennäköisesti riemuvoitto ja muun ennakkonäytöksen yleisön reaktioista päätellen leffa tekee adaptaationa tehtävänsä todella hyvin.




Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastuksen ohjauksesta vastaa Francis Lawrence, joka onkin ohjannut sarjan kaikki osat kakkosleffa Nälkäpeli: Vihan liekeistä (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) lähtien. Lawrencen työ on pääasiassa mainiota, mutta sen sijaan Billy Rayn ja Michael Lesslien työstämä käsikirjoitus on toisinaan hieman töksähtelevä. Teknisesti elokuva on muuten oivallinen, mutta jotkut tietokonetehosteet digieläimistä digiliekkeihin pistävät kyllä silmään. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot, puvustus tarkoituksellisen räväkkää ja maskeerauksetkin ovat ajoittain varsin villit. Pidin paljon siitä, kuinka värikäs elokuva on ja millaisen kontrastin kirkkaat värit luovat tähän synkkään maailmaan ja tarinaan. Äänityöskentelykin on osaavaa ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla, hyödyntäen toki miehen vanhoja, mainioita töitä ensimmäisestä Nälkäpelistä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Sunrise on the Reaping, Yhdysvallat, 2026, Lionsgate, Color Force, Medienboard Berlin-Brandenburg, Studio Babelsberg


torstai 19. marraskuuta 2026

Wicker - Intohimosta punottu (Wicker - 2026) - elokuva-arvostelu

WICKER - INTOHIMOSTA PUNOTTU

WICKER



Ohjaus: Alex Huston Fischer ja Eleanor Wilson
Näyttelijät: Olivia Colman, Alexander Skarsgård, Elizabeth Debicki, Peter Dinklage, Marli Siu, Nabhaan Rizwan, Phil Daniels, Richard E. Grant, Gustav Lindh, Ella Bruccoleri, Kiell Smith-Bynoe ja Ben Ashenden
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Wicker - Intohimosta punottu perustuu Ursula Willsin novelliin The Wicker Husband vuodelta 2006. Alex Huston Fischer ja Eleanor Wilson lukivat Willsin tarinan ja innostuivat siitä. He ryhtyivät kynäilemään sen pohjalta elokuvaa ja saivat rahoituksen projektille. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2025 ja nyt Wicker - Intohimosta punottu on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta saman tien, kun sitä ryhdyttiin mainostamaan keväällä. Kävin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kalastajanainen tilaa korinpunojalta itselleen aviomiehen ja tämä pajusta tehty mies pistää koko kylän sekaisin.




Olivia Colman näyttelee nimettömäksi jäävää kalastajanaista, joka on kyllästynyt siihen, kuinka muut kyläläiset pilkkaavat häntä, koska hänellä ei ole vieläkään aviomiestä. Niinpä hän päättää ratkaista asian pyytämällä paikallista korinpunojaa (Peter Dinklage) luomaan hänelle pajusta aviomiehen. Tätä pajumiestä taas näyttelee Alexander Skarsgård. Colman on tuttuun tapaansa mahtavassa vedossa hieman erikoisena kalastajanaisena, joka päättää näpäyttää kiusaajiaan aikamoisella tempauksella ja Skarsgård on nappivalinta hänen vastaparikseen pajumiehenä. Colman revittelee enemmän, kun taas Skarsgård tulkitsee hyvin elämään totuttelevaa jäykkää ukkoa. Näyttelijöiden väliltä löytyy myös hyvää kemiaa. Dinklagekin on oivallinen osassaan pajumiehen luojana.
     Elokuvassa nähdään myös Richard E. Grant kylän lääkärinä, Elizabeth Debicki hänen tyttärenään, Nabhaan Rizwan tyttären miehenä räätälinä, Marli Siu lääkärin toisena tyttärenä, Gustav Lindh toisen tyttären miehenä pullonpesijänä, Kiell Smith-Bynoe tavernan omistajana, Phil Daniels teurastajana, sekä Ben Ashenden leipurina ja Ella Bruccoleri tämän vaimona. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan, Grantin päästessä yhdessä kohtauksessa olemaan erityisen hilpeä lääkäri-isänä.




Wicker - Intohimosta punottu osoittautui todella vekkulin erilaiseksi romanttiseksi komediaksi, joka pieksee heittämällä lajityypin lukemattomat muut, samasta miljoonaan kertaan nähdystä kaavasta valmistetut rainat. Yksinäisen kalastajanaisen ja pajusta kyhätyn miehen rakkaustarina vie heti mennessään ja tarjoaa niin hyvää huumoria kuin aidosti helliä ja nättejä hetkiä. Elokuva onnistuu olemaan romanttinen, muuttumatta missään kohtaa yli-imeläksi siirapiksi. Lisäksi mukana on yllättävänkin paljon seksikohtauksia, joiden kiusallisuus luo lisää kelpo komediaa.

Kenties kuitenkin tätä erikoista rakkaustarinaa kiinnostavampaa on seurata kyläläisten reaktioita pajumieheen ja omituiseen suhteeseen. Aluksi kaikki ihmettelevät jopa järkyttyneinä, mutta kun pajumies osoittaa pian olevansa huomaavaisempi ja ystävällisempi kuin kukaan kylän ukoista, pian suunnilleen kaikki paikalliset naiset haluaisivat oman pajumiehen. Tätä kaikkea kasvatellaan viihdyttävästi läpi keston, samalla kun väliin ujutetaan paljon nokkelaa kommentaaria naisten asemasta miesten rakentamassa yhteiskunnassa. Jos on kaivannut raikasta tuulahdusta romanttisen komedian genreen, on Wickeriä erittäin helppoa suositella.




Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Alex Huston Fischer ja Eleanor Wilson, jotka ovat aiemmin tehneet vain todella pienelle huomiolle jääneen Save Yourselves! -scifikomedian (2020). Kaksikon työ on niin lystikästä kuin omituisella tavalla romanttista ja syvällistä. Lisäksi Wicker - Intohimosta punottu on osaavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja ihmettelen, jos maskeeraustiimi ei saa Oscar-ehdokkuutta pajumiehen toteutuksesta. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Anna Meredithin säveltämät veikeät musiikit vain lisäävät leffan eriskummallisuutta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wicker, Iso-Britannia, Australia, Yhdysvallat, 2026, Escape Plan Productions, Lobo Films, South of the River Pictures, Tango Entertainment, The Royal Budapest Film Co, Topic Studios, Votiv Films, Yoki