Crystal Lake, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

CRYSTAL LAKE - KAUSI 1

Luoja: Brad Caleb Kane

Näyttelijät: Linda Cardellini, William Catlett, Gwendolyn Sundstrom, Cameron Scoggins, Devin Kessler, Callum Vinson, Danielle Kotch, Phoenix Parnevik, Nick Cordileone, Neal Huff, Joy Suprano, Bernadette Quigley, Daniel Stewart Sherman, William Hill, Brian J. Carter, Nancy Nagrant, Jason Fuchs, Manon Gage, Oona Roche, Hamish Linklater ja Jonathan Tison

Genre: kauhu, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 44 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Crystal Lake on esiosa kauhuelokuvaklassikolle Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980). 2000-luvun alussa, kymmenen elokuvan jälkeen alkuperäisleffan ohjaaja Sean S. Cunningham kertoi ideastaan laajentaa murhaaja Jason Voorheesin tarinaa television puolelle. Tämä "Crystal Lake Chronicles" -projekti ei kuitenkaan edennyt ja kymmenen vuotta myöhemmin The CW -kanava ryhtyi työstämään omaa sarjaansa aiheesta. Kanava ei kuitenkaan tarttunut tekemäänsä pilottijaksoon ja hetken aikaa tekijät keskittyivät uuteen elokuvaan, jonka oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2017, mutta sekin jäi tekemättä. Vihdoin vuonna 2022 A24-yhtiö ja Bryan Fuller ilmoittivat työstävänsä esiosasarjaa Peacock-kanavalle. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot viivästyttivät tuotannon käynnistymistä ja kuvaukset alkoivat vasta kesäkuussa 2025. Nyt Crystal Laken ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin utelias näkemään, mitä sarjan parissa on saatu aikaiseksi. Katsoinkin Crystal Laken läpi muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Kun Crystal Laken kesäleirillä epämuodostunut poika Jason Voorhees hukkuu, hänen äitinsä Pamela vajoaa synkälle polulle.

Linda Cardellini näyttelee Pamela Voorheesia, rakastavaa äitiä, joka huolehtii jopa ylisuojelevasti epämuodostuneesta pojastaan Jasonista (Callum Vinson). Jason on Pamelan silmäterä, eikä hän suostu päästämään poikaa silmistään edes kun tämä lähtee kesäleirille, vaan työskentelee leirillä kokkina. Naisen sydän hajoaa palasiksi, kun eräänä päivänä kiusattu Jason hukkuu, eikä Pamelan psyyke ole enää entisensä. Kaikille alkuperäisen Perjantai 13. -elokuvan nähneille lopputulos on varmasti selvä, mutta Pamelan tarinaa on silti kiinnostavaa seurata. Iso syy tähän on mahtava Cardellini, joka tulkitsee hahmonsa surua ja siitä ilmeneviä synkkiä puolia vakuuttavasti. Hänestä löytyy äidillistä lämpöä, mutta myös hurjaa vimmaa. Vinson taas on sympaattinen pienenä Jason-poikana.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa William Catlett Crystal Laken poliisipäällikkö Brooksina, Devin Kessler Brooksin journalistisiskona Brianana, Gwendolyn Sundstrom Jasonin ainoana ystävänä Gracena, Nick Cordileone metsässä asuvana sotaveteraani Ralphina, Joy Suprano Pamelan ystävänä Ritana, Bernadette Quigley paikallista kuppilaa pyörittävänä Trudynä, sekä Danielle Kotch ja Phoenix Parnevik Crystal Laken kesäleirin ohjaajina Claudettena ja Barryna. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta sarja on silti selvästi Cardellinin show.

Minua hieman jännitti ryhtyä katsomaan Crystal Lakea, koska usein tällaiset esiosatarinat voivat enemmänkin tehdä hallaa. Minä esimerkiksi inhoan Rob Zombien Halloween-elokuvan (2007) yritystä selittää toisen ikonisen kauhuhahmon, Michael Myersin tekoja, keksimällä tälle traagisen lapsuudentarinan. Se oli lähinnä osoitus siitä, ettei Zombie ollut ikinä ymmärtänyt hahmoa. Jason Voorheesin kohdalla kyse on kuitenkin aina ollut traagisesta lapsuudesta, joten sarja ei ryhdy rikkomaan kaanonia esittelemällä mukavan pojan, jolle käy ikävästi. Sarja ottaa kyllä vapauksia esimerkiksi muuttamalla aikajanaa, sekä keksimällä uutta taustaa Voorheeseille, mutta kyllähän jo vanhat Perjantai 13. päivä -rainat toivat omia risteileviä ideoitaan. Lisäksi pidin paljon enemmän Crystal Laken uusista ideoista kuin vaikkapa umpisurkean Jason Goes to Hell: The Final Friday -leffan (1993) ajatuksesta, että Jason olisikin yksi Evil Dead -elokuvasarjan (1981-) deaditeista.

Kahdeksanjaksoinen avauskausi vie pääasiassa onnistuneesti mennessään. Jasonin kuolinkohtaus tuntuu tehokkaan ikävältä ja sen erilaisia vaikutuksia on mielenkiintoista seurata. Pitkään sarja on ehta slasher ja genrefanit varmasti ilahtuvat jaksojen kekseliäistä ja groteskeista tavoista pistää ihmisiä hengiltä. Tunnelma on jännittävä, joskin samalla myös haikea. Vasta finaalijaksossaan tuotantokausi hieman kompastelee, kun se ryhtyy selkeämmin sysäämään sarjaa vaihtoehtoiselle aikajanalle, mutta pidin silti näkemästäni ja odotan, mitä mahdollinen kakkoskausi voisi tuoda tullessaan.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä pätevästi, samalla kun käsikirjoittajat hieman horjuvat, tasapainotellessaan tutun tarinan seuraamisen ja omien lisäystensä välillä. Teknisesti Crystal Lake on suorastaan ihastuttava. Se kumartelee monin tavoin alkuperäiselle Perjantai 13. -elokuvalle, oli kyse sitten samoissa ympäristöissä kuvaamisesta, samanlaisista kamerakikkailuista tai alkutekstipätkästä lasin särkevää logoa myöten. Sarja on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Maskeeraustiimi on tehnyt vaikuttavaa työtä niin Jasonin kuin rujojen kuolemien kanssa. Äänityöskentely on oivallista ja Giosuè Greco tuo hyvän lisänsä tunnelmaan musiikeillaan, muistaen tietysti säilyttää Harry Manfredinin tunnetut melodiat ja sen ikonisen "Ki-ki-ki, ma-ma-ma!" -kuiskutuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crystal Lake, Yhdysvallat, 2026-, A24

Love of Your Life (2026) - elokuva-arvostelu

LOVE OF YOUR LIFE

Ohjaus: Rachel Morrison

Näyttelijät: Margaret Qualley, Gabriel Basso, Aaron Pierre, Patrick Schwarzenegger, Catherine Keener, Tamara Lawrance ja Corey Johnson

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Love of Your Life on Margaret Qualleyn tähdittämä draamaelokuva. Julia Cox työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Amazon MGM Studios osti hänen tekstinsä syksyllä 2024. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Love of Your Life on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin vuoksi ja päätinkin uteliaana katsoa Love of Your Lifen heti sen julkaisuviikolla.

Nuori sairaanhoitaja Maya rakastuu Charlieen, mutta kun vuosikymmenen vaihteessa hurja virus leviää maailmalla, tragedia iskee ja mullistaa Mayan elämän vuosiksi.

Margaret Qualley näyttelee Mayaa, 26-vuotiasta sairaanhoitajaa, jonka työstressiä ei helpota yhtään Yhdysvaltoihin rantautunut koronaviruspandemia. Iloa elämään tuo kuitenkin poikaystävä Charlie, jota näyttelee Netflixin The Night Agent -sarjasta (2023-2027) tuttu Gabriel Basso. Qualleyn ja Basson väliltä löytyy kivasti kemiaa ja heidän hahmoilleen muodostuvaa yhteyttä ymmärtää helposti. Maya ei koskaan tuntenut isäänsä ja hänen äitinsä hylkäsi hänet, kun Maya oli vielä teini, kun taas Charlie on adoptoitu. Tavallisesta poikkeavat lapsuudet ja suhteet vanhempiin tuovat siis heti helpot keskustelunaiheet. Qualley osoittaa jälleen olevansa yksi tämän hetken parhaista nuorista naisnäyttelijöistä. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa muuttuvaa mielenmaisemaa, vuosien kuljettaessa Mayaa rajusti eri suuntiin. Bassokin toimii hyvin roolissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Catherine Keener ja Corey Johnson Charlien vanhempina Ruthina ja Kerrynä, Patrick Schwarzenegger Mayan parhaana ystävänä Jasonina, sekä vastikään HBO Maxin Lanterns-sarjaa (2026-) tähdittänyt Aaron Pierre Felixinä, eronneena miehenä, jonka Maya kohtaa matkallaan Portugalissa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan ja Pierre istuu passelisti Felixiksi, joka haastaa Mayan tunteet.

Love of Your Life osoittautui oikein mainioksi ja jopa aika koskettavaksi draamaelokuvaksi, sekä kevyesti vuoden parhaaksi Amazon Prime Videon omaksi leffaksi - eipä sillä, että kilpailu olisi järin kovaa sillä saralla. Yleensä tuhahdan, jos elokuvat liittyvät koronaviruspandemiaan - koska kukapa sitä aikaa haluaisi ainakaan vielä elää uudestaan? Love of Your Life on kuitenkin rakentanut pandemian ympärille tehokkaan tarinan, joka onnistuu esittämään suruun hukkumista ja pahassa olossa vellomista ilman, että meno muuttuu koskaan melodramaattiseksi. Lisäksi leffa taitaa olla tähän mennessä monelle samaistuttavin elokuva korona-ajasta, hahmojen kuluttaessa karanteeniaan Netflixin Tiger Kingin (2020) parissa. Elokuva osaa olla myös nätti, enkä tarkoita vain Portugalin aurinkoisia maisemia.

Elokuva kertoo tarinaansa lähes vuosikymmenen ajalta ja kiinnostavinta onkin Mayan kasvutarina tuona aikana tuskallisten muutosten keskellä. Hänen toimintansa muita kohtaan tuntuu ajoittain ikävältä, mutta samalla häntä voi ymmärtää, kun tietää mitä hän on joutunut kokemaan. Parhaimmillaan leffa kuvaa onnistuneesti tätä murtunutta mieltä. Tarina on hyvä osoitus siitä, että korjaantumisen pitää lähteä itsestä ja se on myös oivallinen kuvaus siitä, että jotain ihanaa voi löytää vielä senkin jälkeen, kun on luullut menettäneensä sen ainoan oikean ja rikkoutuneensa pysyvästi. Elokuvaa varten kannattaakin ottaa nessut käden ulottuville.

Elokuvan on ohjannut Rachel Morrison, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti. Morrisonin apuna on Julia Coxin hyvä käsikirjoitus, joka toimii niin hahmokuvauksensa kuin dialoginsa osalta. Love of Your Life on lisäksi osaavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustajat ja maskeeraajat onnistuvat heijastelemaan Mayan eri vuosien mielentiloja hahmon ulkonäön kautta. Äänimaailmakin on toimivasti rakennettu ja Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Love of Your Life www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Love of Your Life, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, General Admission, Open Invite Entertainment

Clown in a Cornfield (2025) - elokuva-arvostelu

CLOWN IN A CORNFIELD

Ohjaus: Eli Craig

Näyttelijät: Katie Douglas, Aaron Abrams, Carson MacCormac, Vincent Muller, Kevin Durand, Cassandra Potenza, Verity Marks, Ayo Solanke, Alexandre Martin Deakin, Dylan McEwan, Will Sasso ja Bradley Sawatsky

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Clown in a Cornfield perustuu Adam Cesaren samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Jo ennen kirjan julkaisua Temple Hill Entertainment osti sen filmatisointioikeudet, kääntääkseen kirjan elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2023 ja lopulta Clown in a Cornfield sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa keväällä 2025. Suomeen leffa saapui vasta myöhemmin, suoraan vuokralle. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin siitä yllä olevan julisteen noin puolitoista vuotta sitten. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan ja koska halloween-sesonki saa minut aina katsomaan enemmän kauhua, päätin eräänä iltana pistää Clown in a Cornfieldin pyörimään Viaplaysta.

Teinityttö Quinn muuttaa lääkäri-isänsä kanssa pieneen Kettle Springsin kaupunkiin, missä hänelle selviää pian, että joku pukeutuu kaupungin klovnimaskotti Frendoksi ja murhaa ihmisiä.

Netflixin Ginny & Georgia -sarjasta (2021-) tuttu Katie Douglas näyttelee Quinn Maybrookia, joka on vastikään menettänyt äitinsä. Quinn ja hänen lääkäri-isänsä Glenn (Aaron Abrams) muuttavat isän uuden työpaikan perässä pieneen Kettle Springsiin, jotta he voisivat aloittaa uuden elämän, tietämättä kaupungin synkemmästä puolesta. Quinn on kelpo päähahmo äiti-ikävänsä kanssa ja Douglas myös suoriutuu roolistaan kelvollisesti, toimien paremmin kauhukohtauksissa kuin ihmisdraaman äärellä. Abramskin on hyvä huolehtivana isänä.

     Kettle Springsissä Quinn tapaa joukon teinejä, jotka viihdyttävät itseään erilaisilla sosiaaliseen mediaan kuvatuilla jäynillä. He ovat pormestarin (Kevin Durand) poika Cole (Carson MacCormac), suosittu tyttö Janet (Cassandra Potenza), hänen paras kaverinsa Ronnie (Verity Marks), Ronnien poikaystävä Matt (Alexandre Martin Deakin), kepposet keksivä Tucker (Ayo Solanke), sekä omissa oloissaan viihtyvä Rust (Vincent Muller). Muut nuoret jäävät pääasiassa käveleviksi kliseiksi ja yhdentekeväksi tykinruoaksi, mutta sentään parista heistä löytyy hieman enemmän elokuvan edetessä. Muukin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa passelisti, joskin kukaan ei tee mitään erityisestä vaikutusta.

Tappajapellet ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana olleet mojovasti esillä elokuvien puolella, joten odotin melkeinpä ennen kaikkea näkeväni, miten Clown in a Cornfield erottuisi joukosta edukseen. Ei Frendo ole yhtä kiehtova tapaus kuin Se-leffojen (It - 2017-2019) Pennywise tai yhtä kieron vekkuli persoona kuin Terrifier-elokuvien (2016-) Art, mutta hahmolle on keksitty oma ovela koukkunsa, mikä erottaa tämän murhanhimoisen klovnin kilpailijoistaan. Samalla tämä koukku myös nostaa muuten aika tavanomaisen slasherin yhdentekevine teinihahmoineen tasonsa puolesta yhden pykälän ylemmäs.

Elokuva käyttää tovin esitelläkseen hahmojaan ja tätä ankeaa pikkukaupunkia, ennen kuin nuorten juhlat maalaistilalla saavat ikävän käänteen, kun maissipellolta saapuu klovni, joka ei halua piristää pirskeitä ilmapalloeläimillä tai taikatempuilla, vaan pistämällä teinit aikaiseen hautaan. Tästä leffa pääsee vasta vauhtiin ja luvassa on niin kekseliäitä ja verisiä kuolemia, kuten slasherille kuuluukin, sekä myös sopivan synkkää huumoria, jotka yhdessä nostavat meiningin viihdearvoa. Erityisen pelottavaksi en Clown in a Cornfieldia mieltänyt, mutta pellekammoisille Frendon saapuminen kuvaan saa taatusti sydämen takomaan ja kämmenet hikoamaan. Leffa sopii oikein passelisti vaikkapa kaveriporukan kauhuleffailtaan ja jäänkin nyt uteliaana odottamaan parhaillaan työn alla olevaa kakkososaa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Eli Craig, joka tunnetaan parhaiten lystikkäästä kauhukomediasta Tucker & Dale vs. Evil (2010). Clown in a Cornfield ei ole yhtä humoristinen kuin se, mutta ei Craig tätäkään leffaa ohjaa täysin vakavissaan. Craigin ohjaus on oivallista, mutta hänen ja Carter Blanchardin käsikirjoitus jää hieman ohkaiseksi, etenkin hahmojen puolesta. Teknisesti Clown in a Cornfield toimii passelisti. Se on hyvin kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustajat ovat tehneet Frendosta sopivan tunnistettavan muiden tappajaklovnien rinnalla. Maskeeraajat ja efektitiimi taas pääsevät läträämään tekoverellä. Äänimaailma ei onneksi liikaa luota kovaäänisiin böö-pelotteluihin, joskin äänityöskentelystä on pakko huomauttaa, että välillä Frendon kengät päästävät koomisia kitiseviä ääniä, kun taas toisinaan pelle pystyy hiippailemaan täysin huomaamattomasti. Brandon Robertsin ja Marcus Trumppin säveltämät musiikit eivät pääse oikein missään kohtaa esille, koska läpi leffan soitetaan eri yhtyeiden ja artistien kappaleita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clown in a Cornfield, Yhdysvallat, 2025, RLJE Films, Shudder, Hercules Film Fund, Protagonist Pictures, Temple Hill Entertainment, Rhea Films, Thundersnow Pictures, 1821 Studios

Clayface (2026) - elokuva-arvostelu

CLAYFACE

Ohjaus: James Watkins

Näyttelijät: Tom Rhys Harries, Naomi Ackie, Max Minghella, David Dencik, Joshua James, Eddie Marsan, Joana Ribeiro, Nancy Carroll ja Daniel Betts

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Clayface on DC:n elokuva- ja sarjauniversumin kolmas elokuva ja se perustuu DC:n sarjakuvahahmo Savinaamaan, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1940. Mike Flanagan oli innostunut Batman: The Animated Seriesissä (1992-1995) nähdystä Savinaaman jaksosta Feat of Clay ja halusi tehdä siitä näytellyn elokuvan. Vuonna 2021 hän esitteli ideaansa tuottaja Jon Bergille, ajatuksenaan, että leffa olisi osa tuolloin pyörinyttä DC-elokuvauniversumia. Kun The Batmanin (2022) ohjaaja Matt Reeves ryhtyi työstämään lisäosia elokuvalleen, Flanagan esitteli ideansa Reevesille, tarkoituksena tuoda Clayface mukaan The Batman: Part II:ssa (2028). Kuitenkin kun James Gunn ja Peter Safran nousivat DC Studiosin johtoon loppuvuodesta 2022, he innostuivat Flanaganin visiosta ja halusivat leffan mukaan omaan uuteen universumiinsa, joka käynnistyi vuoden 2025 Superman-elokuvalla. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot viivästyttivät projektin etenemistä ja vasta elokuussa 2025 kuvaukset saatiin käyntiin. Siinä kohtaa Flanagan oli kuitenkin kiireinen Carrie-sarjan (2026-) ja The Exorcist: Martyrs -elokuvan (2027) parissa, jolloin korvaavaksi ohjaajaksi valittiin James Watkins. Nyt Clayface saapuu teattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä innoissani. Olen halunnut jo pitkään nähdä hahmon valkokankaalla ja ilahduin, kun kerrottiin, että kyseessä olisi kauhuelokuva. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Clayfacen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa. 

Näyttelijä Matt Hagen on suosionsa huipulla, kun gangsterit turmelevat hänen kasvonsa. Pelastaakseen uransa Matt kokeilee uudenlaista lääketoimenpidettä, joka vaikuttaisi aluksi korjaavan asiat, mutta pikkuhiljaa mies huomaa lääkkeen sisältävän ikäviä sivuvaikutuksia...

Itselleni tuntematon Tom Rhys Harries näyttelee Matt Hagenia, jolla pyyhkii lujaa. Hänen menneisyytensä on todellinen ryysyistä rikkauksiin -tarina, hän menestyy hyvin urallaan ja mies on juuri saanut ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Matt päätyy sänkyyn väärän naisen, nimittäin häikäilemättömän mafiapomo Markos Szabon (David Dencik) tyttöystävän Mian (Joana Ribeiro) kanssa ja Szabon miehet viiltelevät Mattin kasvot hurjaan kuntoon, sekä järjestävät lokaamiskampanjan tuhotaakseen näyttelijän uran. Epätoivoinen Matt päätyy testaamaan kokeellista lääkeainetta, joka aluksi muuttaa hänen kasvonsa ennalleen... mutta joka ei lopeta muuttamistaan siihen. Olen vuosia pitänyt Matt Hagenia kiehtovana hahmona ja hänen kanssa on onnistuttu elokuvassa mainiosti. Harries istuu rooliinsa erinomaisesti. Hän tulkitsee hyvin niin superstaraa kuin murtunutta miestä ja lopulta kostonhimoista hirviötä. Toivonkin, että Clayfacen myötä miestä tullaan näkemään jatkossakin isoissa elokuvissa. Myös Dencik hoitaa tonttinsa passelisti aika geneerisenä rikollispomona. 

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Naomi Ackie ihmelääkkeen keksijänä Caitlyninä ja Max Minghella hänen poliisimiehenään Johnina, Joshua James Mattin parhaana ystävänä Coreyna ja Eddie Marsan Mattin managerina. Sivunäyttelijät ovat hyviä osissaan, etenkin Ackie tohtorina, joka toki kauhistuu, kun hänen kehittelemänsä aineen todelliset puolet paljastuvat Mattin kautta.

DC:n uusi elokuva- ja televisiouniversumi on mielestäni käynnistynyt hieman epätasaisesti. Uusi Superman tuntui ilahduttavasti lauantaiaamun piirretyiltä näytellyn leffan muodossa ja mielestäni tämän kesän Supergirl (2026) oli mainettaan parempi avaruusseikkailu. Creature Commandos -animaatiosarjan (2024-) olemassaolon ehdin jo unohtaa, Peacemakerin (2022-2025) toinen kausi oli pettymys ja itse en innostunut värikkäälle lähdemateriaalilleen keskisormea näyttäneestä väsyneestä Lanterns-sarjasta (2026-). Mutta jos jostain nostan hattua, niin siitä että uusi DC-universumi revittelee reippaasti tyylilajeilla ja Clayface on tästä täydellisin esimerkki. Kyseessä on synkkä body horror -kauhuleffa, jota on vaikea edes nähdä samaan universumiin kuuluvaksi kuin hyväntuulista Supermania. Samalla kyseessä on mielestäni tähän mennessä uuden DC-universumin paras teos. 

Siinä, missä Sonyn Spider-Manittomat leffat Spider-Manin pahiksista epäonnistuivat, Batmanittomassa Batman-pahiksesta kertovassa Clayfacessa tuttua yön ritaria ei jää edes kaipaamaan. Traaginen tarina vie väkevästi mukanaan ja hienoa on, että vaikka leffa sijoittuu Gothamiin, ei katsojan tarvitse tykätä tai tietää supersankari- ja sarjakuvaleffoista innostuakseen näkemästään. Ihmelääkkeeksi luullun aineen sivuvaikutukset muuttuvat kaiken aikaa epämiellyttävämmiksi ja mukana on pari kohtausta, joiden seuraaminen tekee häijyä. Samalla katsetta valkokankaalta ei voi irrottaa. On koukuttavaa seurata Mattin yritystä saada uudet oireensa aisoihin ja kenties jopa hyödyntää kehoaan, jota voi muovata kuin savea, sekä miehen kasvavaa kostonhimoa. Jos pelkäsit, että koska James Gunn toimii tuottajana, niin tämäkin sarjakuvaleffa olisi humoristinen, huolenaiheesi oli turha. Clayface on synkeä ja iloton tarina, erittäin mainio lisäys DC-universumiin ja muutenkin yksi viime vuosien kiinnostavimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Toivon todella, että tämä ei jää Savinaaman ainoaksi valkokangasnäyttäytymiseksi ja että joskus Tom Rhys Harries pääsisi ottamaan miehestä mittaa Gothamin viittasankarin kanssa - kuka ikinä häntä sitten tulee näyttelemään.

Flanaganin muiden kiireiden takia mies ei pystynyt myös ohjaamaan Clayfacea, vaan vastuu tästä meni James Watkinsille, jonka edellinen leffa oli täysin turha amerikkalaistettu Speak No Evil -uudelleenfilmatisointi (2024). Clayfacella Watkins näyttää taitonsa tehokkaan ikävän ilmapiirin luomisessa. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on pätevää ja maskeeraukset näyttävät paikoitellen ällöttäviltä. Tietokonetehosteista näkyy, että elokuva tehtiin tavallista pienemmällä budjetilla, mutta efektit ajavat asiansa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, Volker Bertelmannin säveltämien musiikkien säestäessä tapahtumia oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clayface, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros. Studios, DC Studios, 6th & Idaho Productions, British Film Commission, Domain Entertainment, The Safran Company

Virran viemää (Flushed Away - 2006) - elokuva-arvostelu

VIRRAN VIEMÄÄ

FLUSHED AWAY

Ohjaus: Sam Fell ja David Bowers

Näyttelijät: Hugh Jackman, Kate Winslet, Ian McKellen, Andy Serkis, Bill Nighy, Shane Richie, Jean Reno, Christopher Fairbank, David Suchet, Kathy Burke ja Miriam Margolyes

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Flushed Away, eli suomalaisittain Virran viemää on DreamWorksin ja Aardmanin yhteistyönä tekemä animaatioelokuva. Animaattori Sam Fell sai idean elokuvaan työstäessään Kananlentoa (Chicken Run - 2000) ja ehdotti sitä tuottajille Mike Cooperille ja Peter Lordille, jotka innostuivat. Aardman ilmoitti, että tämä tuolloin "Ratropolis"-nimeä kantanut leffa tulisi olemaan yhtiön ensimmäinen tietokoneanimaatio. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Virran viemää sai maailmanensi-iltansa 22. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton, mutta se oli ikävä taloudellinen pettymys, mikä johti lopulta DreamWorksin ja Aardmanin yhteistyön päättymiseen. En muista, näinkö Virran viemää jo elokuvateattereissa vai vasta myöhemmin vuokralta, mutta olen katsonut leffan lapsena useampaankin otteeseen. Viime katselusta on tosin vierähtänyt jo useita vuosia. Kun huomasin Virran viemää täyttävän nyt jo 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Hienostorotta Roddy St. James päätyy elämänsä seikkailuun, kun hän ajautuu vessanpöntön kautta viemäriin ja rottien kaupunkiin, jota johtaa tyrannimainen sammakko Von Konna.

Elokuvan päähenkilö on Roddy St. James (äänenä Hugh Jackman), lemmikkirotta, joka on elänyt koko ikänsä rikkaan perheen hemmoteltavana Lontoossa. Kun eräänä päivänä paikalle tupsahtaa viemärirotta Sid (Shane Richie), joka tönäisee Roddyn vessanpönttöön ja sitä kautta viemäriverkostoon, Roddyn elämä muuttuu aikamoisesti. Vaikka Roddy tulee rikkaista piireistä, ei hänestä ole tehty liian fiiniä hienohelmaa ja alusta asti hahmosta löytyy syvyyttä sillä, että vaikka Roddyllä periaatteessa on kaikkea, ei hänellä oikeasti ole ketään, mikä saa hänen elämänsä tuntumaan köyhältä. Niinpä Roddy on tykättävä heppu, jonka kanssa lähtee seikkailemaan mielellään.

     Viemärin rottien kaupunkia johtaa rupikonna Von Konna (Ian McKellen), jolta omaa Jammy Dodger -laivaansa kipparoiva rotta Rita Malone (Kate Winslet) on varastanut arvokkaan rubiinin. Kun Rita törmää Roddyyn, he molemmat joutuvat Von Konnan ja tämän kätyreiden, rottakaksikko Spiken (Andy Serkis) ja Whiteyn (Bill Nighy), sekä Von Konnan ranskalaisen serkun, Le Koiven (Jean Reno) jahtaamiksi. Hahmogalleria on mainio ja neuvokas Rita on hyvä vastapari pelokkaalle Roddylle. Von Konna on lystikäs pahis, jolla on jopa aika inhottava suunnitelma kaupungin varalle. Spike ja Whitey ovat äärimmäisen tyypillinen kätyriduo pääroistolle, Spiken ollessa häijy ja Whiteyn jopa aika sympaattinen hölmöydessään.

Yli vuosikymmenen katselutauko teki hyvää Virran viemää -elokuvalle ja pidin siitä huomattavasti enemmän kuin muistinkaan. Se jää kyllä kahden edellisen Aardmanin ja DreamWorksin yhteistyöelokuvan, Kananlennon ja Wallace ja Gromit: Kanin kirouksen (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005) varjoon, mutta on se silti oikein mukaansatempaava ja lystikäs seikkailu täynnä vauhtia ja vaaratilanteita. Ei kestä kauaa, kun Sid jo rikkoo Roddyn hienostorauhan ja tönäisee tämän viemäriä kohti. On kiinnostavaa päästä tutkimaan tätä rottien kaupunkia, joka on kuin pienois-Lontoo, mikä on rakennettu kaikenlaisesta tavarasta, mitä viemäristä on löytynyt. Kun sekaan vielä heitetään Rita ja Von Konna, tarina pääsee vielä paremmin vauhtiin ja loppuleffa onkin lähes yksinomaan takaa-ajoa, joka voi perheen pienimmille olla jännittävää seurattavaa.

Jos jokin tuntuu vetävän Virran viemää -elokuvaa kauemmas potentiaalistaan, niin mielestäni siinä näkyy brittiläisen Aardmanin ja amerikkalaisen DreamWorksin kamppailu siitä, miten yrittää miellyttää molempia yleisöjä. Aardmanin nokkeluus ja vekkuli huumori nousee silloin tällöin esille, mutta se jää usein DreamWorksin vauhdikkaan koheltamisen alle. Komedian taso heittelee. Osa sanailusta on hupaisaa ja mukaan mahtuu joitain hauskoja visuaalisia vitsejä, mutta ainakin omasta mielestäni se, että mieshahmojen nivuset osuvat kerta toisensa perään johonkin kivuliaasti, kävi läppänä vanhaksi aika nopeasti. Lapsena pidin kiljuvia ja laulavia etanoita suorastaan hulvattomina. Alkupäässä hauskaa ovat nopeat viittaukset Wallaceen ja Gromitiin esimerkiksi Gromit-pehmolelun muodossa, sekä mahtava viittaus Roddyä ääninäyttelevän Hugh Jackmanin ikonisimpaan rooliin Marvel-sarjakuvasankari Wolverinena. Virran viemää olikin lähes 20 vuotta ainoa leffa, jossa Jackmanin esittämällä hahmolla nähtiin Wolverinen ikoninen keltasininen asu.

Virran viemää on tosiaan Aardmanin ensimmäinen elokuva, joka toteutettiin tietokonegrafiikoilla, toisin kuin yhtiön aiemmat savea ja pienoismalleja hyödyntäneet stop motion -animaatiot. Yhtiölle ominainen ulkonäkö on pysynyt tallessa ja hahmot ovat edelleen ehtaa Aardmania. Elokuva näyttää hyvältä, mutta samalla itseäni harmittaa, ettei studio tehnyt tätä kaikkea nukkejen ja pienoismallien avulla. Jos jokin toteutuksessa pisti vähän väliä silmään minulla, niin se, että tietokoneanimaatiosta huolimatta hahmojen suut liikkuvat yhä nykien kuin stop motionissa. Visuaalisesti elokuva on ihastuttavan värikäs ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Harry Gregson-Williamsin seikkailullisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Flushed Away, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Animation, Aardman Animations

Hungry (2026) - elokuva-arvostelu

HUNGRY

Ohjaus: James Nunn

Näyttelijät: Madison Davenport, Olivia Bernstone, Michael Curiel, Tracey Bonner, Samantha Coughlan, Jim Meskimen, River Codack ja Joaquim de Almeida

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Hungry on brittiläinen eläinkauhuelokuva. James Nunn ilmoitti käsikirjoittavansa ja ohjaavansa elokuvan ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 Maltalla. Hungry sai teatteriensi-iltansa Yhdysvalloissa kesäkuussa 2026 ja Suomeen leffa saapui vasta myöhemmin suoraan vuokralle ja myyntiin. Itse kiinnostuin, kun näin trailerin virtahevosta kertovasta kauhuleffasta, joka tuntui piristävältä poikkeukselta lukemattomien haielokuvien jälkeen. Halloweensesongin alkaessa päätinkin eräänä iltana vuokrata Hungryn.

Parhaat ystävät Sistine ja Hannah matkustavat lomailemaan New Orleansissa ja kun heille tarjotaan alennettuun hintaan venekierrosta alligaattorialueella, he päättävät tarttua tarjoukseen. Perille päästyään he joutuvat kuitenkin huomaamaan, että vedessä vaanii jotain alligaattoreitakin vaarallisempaa...

Päärooleissa parhaina ystävyksinä Sistinenä ja Hannahina nähdään Madison Davenport ja Olivia Bernstone. Sistine on vastikään menettänyt niin äitinsä kuin työpaikkansa ja hän on henkisesti romuna. Hannah yrittää pitää ystäväänsä jaloillaan ja yhdessä he ovat päättäneet ottaa irtioton masentavasta arjesta ja lähteä lomamatkalle New Orleansiin. Eivätpä he tienneet, että reissu voi jäädä heidän viimeisekseen... Sistinelle kirjoitetaan tosiaan aikamoinen nyyhkytarina taustaksi, jotta katsoja ymmärtää hänen olevan se, jota leffan varrella pitää kannustaa selviytymään. Hannah taas on se villimpi kaveri, joka vetää Sistinen mukaan tempauksiinsa ja tällä kertaa kyseessä on veneajelu alligaattorialueella. Davenport ja Bernstone ajavat asiansa, vakuuttaen lähinnä silloin, kun heidän pitää näyttää kauhistuneilta.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Curiel veneajeluja ohjaavana Rodrigona, sekä Tracey Bonner, Jim Meskimen, Samantha Coughlan ja River Codack myöskin veneajelulle lähtevinä bisnesnainen Dionnena, sekä eläkeläisenä Timinä, hänen lääkärityttärenään Sallyna ja Sallyn teinipoika Mikeyna. Sivunäyttelijöiden työ on epätasaista ja heidän hahmonsa jäävät täysin yhdentekeviksi suupaloiksi äärimmäisen äkäiselle virtahevolle. Bonner onnistuu tekemään Dionne-hahmostaan raivostuttavan tapauksen, jonka toivoo hyvin nopeasti kohtaavan mahdollisimman karun lopun.

Haista ja alligaattoreista on vuosikymmenten varrella tehty lukemattomat määrät kauhuelokuvia, mutta virtahevot ovat jääneet huomattavasti vähäisemmälle huomiolle. Osasyy tähän voi olla se, että kun Walt Disneyn animaatiot ovat esittäneet nämä otukset leppoisina ja höpsöinä paksukaisina, elokuvantekijät ovat tuumineet, ettei katsoja pystyisi ottamaan niitä tosissaan suurena vaarana. Totuus on kuitenkin se, että vaikka virtahevot ovat kasvissyöjiä, ne itse asiassa tappavat enemmän ihmisiä vuodessa kuin hait ja alligaattorit yhteensä. Virtahevot ovat erittäin reviiritietoisia otuksia, jotka suuresta koostaan ja 3000 kilon painostaan liikkuvat aikamoisella vauhdilla vedessä ja maalla. Niillä on myös niin hurja purentavoima, että virtahepo voi katkaista jopa alligaattorin hampaillaan kahtia!

Onkin siinä mielessä piristävän erilaista katsoa Hungrya, vaikka periaatteessa sen suurena uhkana voisi yhtä hyvin nähdä alligaattorin tai vaikkapa jättikäärme anakondan. Joka tapauksessa olin kiinnostunut näkemään tämän selviytymistaistelun, mutta valitettavasti puolentoista tunnin kestostaan huolimatta leffa on hämmentävänkin tapahtumaköyhä. Suuri osa ajasta käytetään puun oksilla istuskeluun ja avun saapumisen odotteluun. Kun elokuva ei saa välittämään hahmoista, virtahevon toivoisi näyttäytyvän huomattavasti useammin. Asiaa eivät auta hahmojen tekemät typerät ratkaisut. Melotaanko karkuun, vai pidetäänkö ruokatauko? Pidänkö löytämäni viidakkoveitsen, vai heitänkö sen menemään? Oikeastaan kiinnostavinta Hungryssa on sen katsaus amerikkalaishistoriaan ja kuinka virtahepoja melkein ihan oikeasti vietiin New Orleansiin tuhoamaan levinnyttä vesihasinttikasvia ja ihmisten ruoaksi.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa James Nunn, jonka filmografia koostuu lähinnä pienelle huomiolle jääneistä toimintaleffoista. Nunn ei saa rakennettua jännitettä kaksisesti, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa on kelpo lähtökohdista huolimatta täynnä hölmöjä ratkaisuja, eikä Nunnia ole tainnut edes kiinnostaa tehdä hahmoistaan hyviä. Hungry on sentään kelpuutettavasti kuvattu ja leikattu, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat hyvin. Tietokoneella toteutettu virtahepo ei näytä kummoiselta, mutta leffassa on myös käytetty käytännön tehosteilla rakennettua virtahevon kitaa, joka onkin taas komea luomus. Äänimaailmassa huvittaa, kuinka välillä valtava virtahepo pitää aikamoista ryskettä liikkuessaan, kun taas toisinaan se voi liikkua salakavalan hiljaa kuin mikäkin ninja. Austin Wintoryn säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hungry, Iso-Britannia, 2026, Signature Entertainment

Pienin painajainen perheessä (Little Fockers - 2010) - elokuva-arvostelu

PIENIN PAINAJAINEN PERHEESSÄ

LITTLE FOCKERS

Ohjaus: Paul Weitz

Näyttelijät: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo, Blythe Danner, Owen Wilson, Barbra Streisand, Dustin Hoffman, Jessica Alba, Colin Baiocchi, Daisy Tahan, Laura Dern, Kevin Hart, Yul Vazquez, Harvey Keitel, Olga Fonda, Nick Kroll, Jordan Peele, John DiMaggio ja Deepak Chopra

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

Ben Stillerin ja Robert De Niron tähdittämä komedia Perhe on painajainen (Meet the Parents - 2000) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Painajainen perheessä (Meet the Fockers - 2004) ei saanut kriitikoilta kehuja, mutta se menestyi taloudellisesti hyvin, joten kolmatta osaa ryhdyttiin pian suunnittelemaan. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009, aluksi ilman yhtä sarjan merkittävistä näyttelijöistä, Dustin Hoffmania, koska Hoffman ei suostunut hänelle tarjottuun palkkioon. Neuvottelut Hoffmanin kanssa jatkuivat vielä kuvausten päätyttyä ja lopulta studio ja näyttelijä pääsivät sopuun ja Hoffmanille työstettiin pikaisesti kohtauksia, jotka leikattiin mukaan. Pienin painajainen perheessä sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja vaikka se menestyi erittäin hyvin, se sai kriitikoilta täystyrmäyksen, sekä voitti huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden, oltua ehdolla myös huonoimmasta käsikirjoituksesta. Itse katsoin koko Focker-leffasarjan vasta pari vuotta tämän kolmososan ilmestymisen jälkeen, kun elokuvat tulivat televisiosta ja pidin näkemääni hauskana. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla Uusin painajainen perheessä (Focker In-Law - 2026), päätin katsoa aiemmat osat pitkästä aikaa ja samalla arvostella ne.

Saatuaan sydänkohtauksen, Jack Byrnes alkaa pohtia sukunsa tulevaisuutta ja päättääkin vahtia tyttärensä miestä Greg Fockeria tietääkseen, onko hänessä miestä jatkaa suvun patriarkkana Jackin menehdyttyä.

Focker-leffojen tutut hahmot tekevät paluun, jopa lopulta Dustin Hoffmanin näyttelemä Bernie Focker, näyttelijän meinattua jättäytyä pois, miellettyään palkkionsa liian pieneksi. Keskiössä ovat totta kai jälleen Ben Stillerin näyttelemä Gaylord "Greg" Focker ja hänen appiukkonsa Jack Byrnes (Robert De Niro), joiden suhde ei ole vielä vuosienkaan jälkeen paljoa lämmennyt. Jack on edelleen epäileväinen Gregin suhteen ja kun hänen toinen vävypoikansa, aiemmin korkeassa arvossa pidetty Bob (Thomas McCarthy) paljastuu pettäjäksi, Jack on kahta kauheammin tutkimassa Gregiä, epäillessään tämän kykyjä suvun kunniakkaana jatkajana. Stiller ja De Niro ovat pääasiassa hyvässä vedossa edelleen, mutta toisinaan he näyttävät pohtivan, että "mennäänkö nyt jo vähän liian pitkälle" ja "taasko me käydään läpi tätä samaa".

     Elokuvassa nähdään myös Teri Polo Gregin vaimona Pamina ja Colin Baiocchi ja Daisy Tahan heidän lapsinaan Henrynä ja Samanthana, Blythe Danner Jackin vaimona Dinana, Barbra Streisand Bernien vaimona ja Gregin äitinä Rozina, Owen Wilson yhä Pamin perään haikailevana Kevininä, sekä uusina tuttavuuksina Jessica Alba lääke-edustaja Andi Garciana, Laura Dern erilaista lastentarhaa pyörittävänä Prudencena, Kevin Hart hoitaja Louisina, Harvey Keitel rakennustyömaata johtavana Randyna, sekä vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin lähes tuntematon Jordan Peele ensihoitajana. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja leffan heikoin lenkki on vaivaannuttavan muka-hauska Alba, joka irrottelee elokuvan loppusuoralla todella kiusallisesti, ansaiten Razzie-pystinsä.

Pienin painajainen perheessä on harmillisen vaisu toisinto kahdesta edellisestä elokuvasta. Ei se mielestäni mitenkään läpimätä ole ja se tarjoaa parhaimmillaan muutamat hyvät naurut, mutta pääasiassa tekijät menevät vähän väliä siitä, mistä aita on matalin. Vaikka Gregillä on nyt omat lapsensa ja luulisi, että noin kymmenen vuoden aikana Gregin ja Jackin välit olisivat kunnossa (etenkin kun miettii, miten kaksi edellistä elokuvaa päättyivät), tuntuu siltä kuin hahmot vedettäisiin takaisin lähtöasemiinsa. Leffa toistaa liiaksikin asti tuttua kaavaa. Jack epäilee Gregiä, joka yrittää kaikkensa miellyttääkseen appiukkoaan, mutta tekee yhä isompia mokia. Väärinymmärrykset johtavat dramaattisiin hetkiin ja siinä sivussa Kevin kokeilee taas onneaan Pamin kanssa, perheiden naisten pyöritellessä silmiään Jackin ja Gregin puuhille.

Se, mikä toimi erittäin hyvin ensimmäisessä elokuvassa ja oikein mukavasti vielä kakkososassa, jättää hieman kylmäksi kolmannella kerralla. Tekijät ovat myös halunneet turhaan paisutella menoa, jolloin nolot kömmähdykset ovat vielä isompia ja kohellus on entistä sekoboltsimpaa. Myötähäpeä kuitenkin syntyy lähinnä siitä, kuinka turhan kovasti tekijät yrittävät olla hassunhauskoja. Katselukokemusta auttavat edelleen vekkulit hahmot ja pääasiassa hyvät tutut näyttelijät, mutta Pienin painajainen perheessä jää auttamattomasti leffasarjansa heikoimmaksi osaksi... ainakin toistaiseksi. Mielenkiinnolla odotan, pystyykö pian ilmestyvä Uusin painajainen perheessä puhaltamaan uutta eloa elokuvasarjaan, vai olisiko Fockereiden pitänyt antaa jo olla?

Jay Roach ei palannut sarjan ohjaajaksi kolmososaan, vaan hänet korvasi esimerkiksi alkuperäisen American Pien (1999) ohjannut Paul Weitz. Weitzin työ ei ole yhtä hupaisaa, mihin vaikuttaa voimakkaasti se, kuinka laiska John Hamburgin ja Larry Stuckeyn käsikirjoitus on. Sentään teknisesti Pienin painajainen perheessä on kelvollinen ja jos jotain, niin leikkauksessa elokuva on ymmärretty pitää napakasti vain hieman yli puolitoistatuntisena. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin toimii Stephen Traskin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Fockers, Yhdysvallat, 2010, Universal Pictures, Paramount Pictures, Relativity Media, Tribeca Productions, Everyman Pictures, Nancy Tenenbaum Films