Shelter (2026) - elokuva-arvostelu

SHELTER

Ohjaus: Ric Roman Waugh

Näyttelijät: Jason Statham, Bodhi Rae Breathnach, Bill Nighy, Naomi Ackie, Daniel Mays, Michael Shaeffer, Bryan Vigier, Celine Buckens ja Harriet Walter

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Shelter on Jason Stathamin tähdittämä uusi toimintajännäri. Alun perin Baltasar Kormákurin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jättäytyi pois projektista ja hänet korvattiin Ric Roman Waugh'lla. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025 ja nyt Shelter on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen jo alkanut kyllästyä Stathamin lähes identtisiin toimintaleffoihin, mutta kävin silti katsomassa Shelterin heti sen ensi-iltapäivänä isäni kanssa, jonka kanssa olen nyt jo muutamana vuonna käynyt katsomassa kaikki uudet Statham-leffat. 

Salaisen palvelun entisen tehotappajan on suojeltava tyttöä heitä jahtaavilta tahoilta.

Jason Statham nähdään tuttuakin tutummassa roolissaan entisenä palkkatappajana, joka on eläköitynyt viettämään hiljaiseloa, mutta joka joutuu palaamaan vanhoihin hommiinsa, kun häntä ja hänelle tärkeää henkilöä uhataan. Tällä kertaa kyseessä on Michael Mason, entinen MI6:n huippusalaisen ryhmän agentti, joka on viettänyt viime vuodet koiransa kanssa saarella majakanvartijana, ainoana ihmiskontaktinaan saarelle tarvikkeita tuova Jessie-tyttö (Bodhi Rae Breathnach) enonsa (Michael Shaeffer) kanssa. Kun myrsky yllättää ja heidän laivansa uppoaa, vieden enon mukanaan, Jessie päätyy Masonin vastuulle. Ja jostain on pakko tietty tulla pyssytyyppejä heidän peräänsä, koska nämä nyt ovat niitä pakollisia Statham-rainan juttuja. Statham hoitaa roolinsa tuttuun tapaansa yhdellä ilmeellä yrmyillen, vaikka Jessie tuokin pienoista hymynkaretta vähitellen miehen huulille. Breathnach on oiva valinta Jessieksi, jonka elämä mullistuu yhtäkkiä. Stathamin ja Breathnachin välille muodostuva isä-tytärmäinen suhde nostaa muuten täysin yhdentekevää leffaa hitusen korkeammalle tasolle. 

     Elokuvassa nähdään myös Bill Nighy MI6-johtaja Manafortina ja Naomi Ackie tämän assistenttina Robertana, Harriet Walter Ison-Britannian pääministerinä, sekä Bryan Vigier pääkaksikkoa jahtaavana Workmanina (ei pidä sekoittaa Stathamin edelliseen elokuvaan, A Working Maniin (2025)). Sivunäyttelijät ajavat asiansa. Nighy istuu vähemmän yllättäen kieroutuneen MI6-pomon osaan, kun taas Vigier on hyvä fyysinen vastus Stathamille.

Shelter on tosiaan juonellisesti ihan täyttä peruskauraa Stathamilta, minkä luulisi tyydyttävän miehen faneja. Se ei tarjoa mitään yllättävää, mutta pitää sisällään tarpeeksi hyvää, joskin aika jännityksetöntä turpaanvetoa, että itsekin mielsin elokuvan ihan viihdyttäväksi. Kysehän on puhtaasta tusinatoiminnasta, jonka kanssa olisi ihan hyvin voinut odottaa kotikatseluun, mutta on Shelter tusinatoimintaa sieltä paremmasta päästä, lähinnä Masonin ja Jessien välille syntyvän siteen ansiosta.

Elokuvalla kestää aikansa päästä vauhtiin, mutta kun ne pakolliset esittelyt on hoidettu pois alta ja toiminta käynnistyy, on meno ajoittain menevää. Takaa-ajot ja käsirysyt ovat pätevästi hoidettuja, mutta osalle katsojista leffan lähes totaali verettömyys voi tulla pettymyksenä. Itse olin myös kahden vaiheilla, että pidinkö elokuvan haudanvakavasta asenteesta, vai olisiko Shelter kaivannut hieman pilkettä silmäkulmaan? Olin toisaalta tyytyväinen, ettei leffa ole yhtä umpipöhkö ja vaivaannuttavan korni kuin The Beekeeper (2024), mutta lähes täysvaltainen synkistely teki elokuvasta ajoittain jopa raskasta katsottavaa. Niin tai näin, Shelter on huumorittomuudessakin juuri sitä, mitä Stathamilta voi odottaa. Jos miehen leffat kelpaavat, kannattaa tämäkin katsoa. Itse todennäköisesti unohdan Shelterin olemassaolon jo viikon sisällä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ric Roman Waugh, joka on aiemminkin tehnyt ihan mukiinmeneviä toimintarainoja. Waugh hoitaa tonttinsa kelpuutettavasti, mutta leffa jää kaipaamaan hieman lisää potkua, särmää, huumoria ja hurmetta. Ward Parryn käsikirjoitus on naurettavan mielikuvitukseton toisinto Statham-leffojen kliseistä, mutta antaa jälleen tarpeeksi hyvät raamit erilaisille toimintakohtauksille. Shelter on myös ihan hyvin kuvattu, joskin leffan alakuloista yleisvirettä ei yhtään auta sen ankean harmaa värimaailma. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin David Buckleyn säveltämät musiikit jäävät vain yhdentekeväksi taustameluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shelter, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Black Bear, CineMachine Media Works, Punch Palace Productions, Quebec Film and Television Tax Credit, RVK Studios, Stampede Ventures

A Knight of the Seven Kingdoms, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

A KNIGHT OF THE SEVEN KINGDOMS - KAUSI 1

Luojat: Ira Parker ja George R. R. Martin

Näyttelijät: Peter Claffey, Dexter Sol Ansell, Daniel Ings, Shaun Thomas, Tanzyn Crawford, Finn Bennett, Danny Webb, Henry Ashton, Daniel Monks, Tom Vaughan-Lawlor, Carla Harrison-Hodge, Rowan Robinson, Sam Spruell, Bertie Carvel, Youssef Kerkour, Steve Wall ja Chloe Lea

Genre: toiminta, draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 31 minuuttia - 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

A Knight of the Seven Kingdoms perustuu George R. R. Martinin Tales of Dunk and Egg -novelleihin, jotka ovat osa Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaa (A Song of Ice and Fire - 1991-), johon HBO:n hittisarja Game of Thrones (2011-2019) perustuu. Jo Game of Thronesin teon aikaan oli puhetta, että novellit kääntyisivät elokuvaksi. Kun Game of Thronesin esiosasarja House of the Dragon (2022-) osoittautui suosituksi, myös Tales of Dunk and Egg -novelleista päätettiin työstää televisiosarja. Vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakot kuitenkin viivästyttivät tuotannon alkamista. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt A Knight of the Seven Kingdomsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Game of Thrones on yksi suosikkisarjoistani ja olen pitänyt myös House of the Dragonista, mutta A Knight of the Seven Kingdoms ei juuri innostanut minua etukäteen. Katsoin silti sarjan uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Puskaritariksi lyöty Duncan Pitkä matkustaa Ashfordiin osallistuakseen turnajaisiin ja saa reissun varrella aseenkantajakseen kaljun pikkupojan nimeltä Egg.

A Knight of the Seven Kingdoms sijoittuu ajallisesti noin sata vuotta ennen Game of Thronesin tapahtumia ja noin viitisenkymmentä vuotta House of the Dragonin tapahtumien jälkeen. Sarjan keskiössä ovat Peter Claffeyn näyttelemä ser Duncan Pitkä, tai ihan vain pelkkä Dunk, joka lyötiin puskaritariksi juuri ennen kuin hänen mentorinsa, Pennipuun ser Arlan (Danny Webb) menehtyi, ja Dexter Sol Angellin esittämä nuori ja kalju poika Egg, jonka Dunk ottaa vastentahtoisesti aseenkantajakseen, kun poika ei suostu jättämään häntä rauhaan. Dunk ja Egg muodostavat hissuksiin tykättävän parivaljakon ja alun vastahakoisuudestaan huolimatta Dunk alkaa vähitellen lämmetä aseenkantajalleen. Claffey ja Ansell ovat mainiot valinnat rooleihinsa, etenkin nuoren Ansellin vakuuttaessa monipuolisessa osassaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa turnajaisiin myöskin osallistuvat ser Lyonel Baratheon (Daniel Ings), ser Manfred Dondarrion (Daniel Monks), kruununprinssi Baelor Targaryen (Bertie Carvel), hänen veljensä prinssi Maekar Targaryen (Sam Spruell) ja tämän pojat prinssi Daeron Targaryen (Henry Ashton) ja prinssi Aerion Targaryen (Finn Bennett), lordi Leo Tyrell (Steve Wall), ser Steffon Fossoway (Edward Ashley) ja hänen aseenkantajansa Raymun (Shaun Thomas), seppä Teräs-Pate (Youssef Kerkour) ja nukke-esiintyjä Tanselle (Tanzyn Crawford). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa hyvin, mutta sivuhahmot jäävät tässä sarjassa hieman tylsemmiksi, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Ings on lystikäs veijarimaisena Baratheonina ja Bennett tekee mulkvisti-Aerionista juuri sopivan vihattavan vastuksen.

Olen huomannut, että monet ovat innostuneet A Knight of the Seven Kingdomsista oikein toden teolla ja kehuvat katsomaansa maasta taivaisiin. Minulle tämä uusin lisäys Game of Thronesin maailmaan oli lähinnä ihan kiva. Sarjan pääkaksikko on tykättävä, avauskauden varrelta löytyy huippuhetkensä ja on toisaalta kiinnostavaa nähdä tällainen paljon pienimuotoisempi tarina tästä maailmasta. A Knight of the Seven Kingdoms ei keskity mihinkään suureen valtaistuinpeliin, eikä sen kerronta hypi ympäri ämpäri Westerosia eri hahmojen perässä, vaan lähes koko avauskausi sijoittuu yhteen lokaatioon, turnajaisiin. Sarjasta löytyy verta ja seksiä, mutta se on silti huomattavasti kepeämpi ja humoristisempi kuin aiemmat samaan maailmaan sijoittuvat sarjat. Komedian taso sai minut kuitenkin useasti pyörittelemään silmiäni, esimerkiksi kun avausjakson alussa katsoja odottaa, että nyt pärähtää soimaan tuttu tunnusmusiikki, mutta sen sijaan Dunk nähdäänkin puun takana vääntämässä paskaa.

On ihan mielenkiintoista seurata Dunkin ja Eggin taivalta turnajaisiin ja tapahtumia siellä, mutta samalla meno ei koskaan saanut minua innostumaan. Avauskausi ei missään kohtaa koukuttanut minua millään tavalla ja pakko jopa todeta, että meinasin unohtaa koko sarjan olemassaolon parinkin viikon aikana, ennen kuin uusi jakso ilmestyi HBO Maxin valikoimaan seuraavana maanantaina. Ei A Knight of the Seven Kingdoms millään lailla huono ole, mutta jäi se omalla kohdallani yhdentekevimmäksi näistä Westerosin taruista ja enemmänkin sellaiseksi välityöksi House of the Dragonin seuraavaa kautta odotellessa. Sarja on kuitenkin jo nyt noussut sellaiseen suosioon, että kakkoskauden on ilmoitettu tulevan heti ensi vuonna ja sarjan luojalla Ira Parkerilla on muhkeat, jopa yli kymmenen kauden suunnitelmat mielessään näiden hahmojen varalle. Katson kyllä sujuvasti jatkoa, mitä avittaa toki se, jos sarjan seuraavatkin kaudet ovat napakan lyhyitä, koostuen vain kuudesta noin puolen tunnin mittaisesta jaksosta. Erityisen innoissani en Dunkin ja Eggin seuraavia seikkailuja kuitenkaan odota.

Tuotantokauden ohjaajakaksikko Owen Harris ja Sarah Adina Smith tekevät pääasiassa hyvää työtä, mutta Ira Parkerin johtaman käsikirjoitustiimin aikaansaannokset jättivät minut toisinaan kylmäksi huumorin ja sivuhahmojen suhteen. Teknisesti A Knight of the Seven Kingdoms on pätevä. Kausi on mainiosti kuvattu, joskin paikoin sarjaa vaivaa sama alivalottuneisuus kuin kaikkia muitakin Game of Thrones -produktioita. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus upeaa ja tehosteetkin ovat hienot. Äänimaailma on väkevästi rakennettu ja Dan Romerin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta ei hänen töistään löydy samaa potkua kuin Ramin Djawadin mahtavista melodioista pääsarjan puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

A Knight of the Seven Kingdoms, Yhdysvallat, 2026-, Warner Bros. Discovery, HBO Entertainment, Bastard Sword, Fevre River Packet Co., Grok! Studio

Scream 7 (2026) - elokuva-arvostelu

SCREAM 7

Ohjaus: Kevin Williamson

Näyttelijät: Neve Campbell, Isabel May, Joel McHale, Sam Rechner, Celeste O'Connor, Asa Germann, Courteney Cox, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Anna Camp, Mark Consuelos, Mckenna Grace, Jimmy Tatro, Michelle Randolph, Ethan Embry ja Matthew Lillard

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten sen ympärille muodostui kokonainen franchise, johon kuului niin jatko-osia kuin samanniminen televisiosarja (2015-2019). Vuonna 2022 elokuvasarja herätettiin takaisin eloon elokuvalla Scream, joka menestyi niin hyvin, että jatko-osa Scream VI ilmestyi heti seuraavana vuonna, eli maaliskuussa 2023. Seitsemännen osan teko käynnistyi saman tien, kun kuudes osoittautui menestykseksi. Ohjaajakaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett päätyivät kuitenkin tekemään vampyyrileffa Abigailin (2024), jolloin heidän tilalle valittiin Christopher Landon. Kun vuoden 2022 Screamia ja Scream VI:a tähdittänyt Melissa Barrera sai potkut kritisoituaan Israelin tekoja Gazassa, myös toinen tähti Jenna Ortega ja Landon jättivät elokuvan. Uudeksi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi palkattiin alkuperäisen Screamin käsikirjoittaja Kevin Williamson ja alkuperäisiä osia tähdittänyt Neve Campbell saatiin ylipuhuttua takaisin sarjaan, Campbellin jäätyä pois Scream VI:sta, koska hänelle ei maksettu tarpeeksi. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025 ja nyt Scream 7 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin vuoden 2022 Screamia kelpo lisäyksenä sarjaan, mutta kuudes leffa jäi mielestäni aika keskinkertaiseksi. Odotukseni seitsemättä osaa katosivat, kun Barrera ja Ortega poistuivat kuvioista, eivätkä elokuvan trailerit juuri voittaneet minua puolelleen. Kävin silti katsomassa Scream 7:n sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Sidney Prescott yrittää keskittyä rauhalliseen perhe-elämään, kun jälleen joku Ghostfaceksi naamioitunut alkaa murhata ihmisiä hänen ympärillään.

Jäätyään pois Scream VI:sta epäonnistuneiden palkkaneuvottelujen seurauksena, Neve Campbell palaa jälleen rooliinsa Sidney Prescottiksi, joka on jo viisi kertaa selviytynyt Ghostfaceksi naamioituneiden hyyppien kynsistä. Ja jos Sidney luuli, että hänet on vihdoin jätetty rauhaan, niin turha toivo, sillä jälleen alkaa ihmisiä löytyä raa'asti murhattuina. Vuoden 2022 Screamissa Campbell tyytyi lähinnä sivurooliin ja hoiti hommansa käsittämättömän innottomasti. Tästä syystä minulle ei edes tullut ikävä häntä kuudetta osaa katsoessani ja jännitin, että noinkohan Campbell hoitaa hommansa tälläkin kertaa yhtä puisesti. Jos Scream 7:stä voi kuitenkin jotain positiivista sanoa, niin Campbell on oikeasti hyvässä vedossa ikonisimmassa roolissaan. Asiaa on todennäköisesti auttanut raportoitu seitsemän miljoonan dollarin palkkio.

     Elokuvassa nähdään myös Joel McHale Sidneyn poliisimiehenä Markina ja Isabel May heidän tyttärenään Tatumina, Sam Rechner Tatumin poikaystävänä Beninä, Mckenna Grace ja Celeste O'Connor Tatumin ystävinä Hannahina ja Chloena, Asa Germann Woodsboro-murhista intoilevana Lucasina, sekä tottakai Courteney Cox televisiopersoona Gale Weathersina. Lisäksi parista aiemmasta osasta tutut Jasmin Savoy Brownin ja Mason Goodingin esittämät sisarukset Mindy ja Chad käyvät kääntymässä, näyttäen, että sentään parin aiemman osan tapahtumia ei ole pyyhitty pois aikajanalta niiden päätähtien poistumisen myötä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin tällä kertaa Cox on se, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan olla mukana. Aivan kuin hänkin olisi tuuminut, että hänen hahmonsa olisi pitänyt kuolla kutososassa.

Scream 7 taitaa olla mielestäni sarjan heikoin osa tähän mennessä. On kiva nähdä, että Neve Campbell palaa vihdoin innolla Sidneyn rooliin, mutta hänen ympärilleen kasattu elokuva onkin sitten valitettavan ponneton kompromissiratkaisu Barreran potkuista lumipalloefektinä syntyneiden suunnitelmanmuutosten seurauksena. Elokuvasarjan vannoutuneimpia faneja saman vanhan innoton kierrättäminen tuskin haittaa, mutta itse tuumin jo ennen puoltaväliä, että ehkä olisi parempi, jos Scream vaipuisi jälleen horrokseen hetkeksi. Koska eiväthän nämä leffasarjat siis ikinä oikeasti lopu kokonaan. Mutta ehkä kymmenisen vuoden tauko tekisi hyvää.

Guy Busickin ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten vain tapettaviksi tarkoitetuista teinihahmoista tai Ghostface-naamion alta paljastuvan tyypin motiivista. Pari ihan jännittävää kohtausta ja kekseliästä tappoa on saatu aikaiseksi, joskin yksi kuolema on naurettavassa yliampuvuudessaan enemmän Scary Movie -osastoa. Tavallaan Scream alkaakin jo tuntua parodialta itsestään, vaikka homma hoidetaan haudanvakavasti. Siinä, missä alkuperäinen kauhuklassikko leikitteli kekseliäästi lajityypin kliseillä ja toi raikkautta tuolloin kulahtaneeseen slashergenreen, Scream 7 on pelkkä vaisu varjo siitä, mitä sarja aikoinaan edusti. Elokuvasarja on viimeistään nyt vajonnut yhdeksi niistä tusinaslashereista, joista se aikoinaan teki pilkkaa. Mukaan on taas yritetty mahduttaa metatietoista kommentaaria, mutta se jää yhtä puolitiehen kuin melkein kaikki muukin leffassa.

Scream 7 on myös osoitus siitä, että aina ei riitä se, että vanhat konkarit tuodaan takaisin myös kameran takana. Kevin Williamsonin työ ohjaajana jättää toivomisen varaa etenkin kauhuosastolla, joka luottaa pelkästään kovaäänisiin pelotteluihin. Paremmin Williamson hoitaa Campbellin ja Mayn välisen vaikean äiti-tytär-suhteen, joskin käsikirjoituspuolella tämäkin jää ohkaiseksi. Sentään Scream 7 on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Pimeyden keskeltä taustalla esiin hivuttautuva Ghostface-maski on aina yhtä kuumottava näky. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta parit digiefektit pistävät silmään ikävästi. Marco Beltrami vastaa tämänkin Screamin musiikeista, mutta paria vanhaa melodiaa lukuun ottamatta mies ei ole saanut mitään uutta ja kiinnostavaa aikaiseksi. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream 7, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Batwoman, kausi 2 (2021) - sarja-arvostelu

BATWOMAN - KAUSI 2

Luojat: Greg Berlanti ja Caroline Dries
Näyttelijät: Javicia Leslie, Rachel Skarsten, Meagan Tandy, Camrus Johnson, Dougray Scott, Nicole Kang, Rachel Maddow, Allison Riley, Rebecca Davis, Christina Wolfe, Leah Gibson, Shivani Ghai, Bevin Bru, Nathan Owens, Peter Outerbridge, Wallis Day, Laura Mennell, Jesse Hutch, Warren Christie, Domonique Adam ja David Ramsey
Genre: toiminta
Jaksomäärä: 18
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 12 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

DC-sarjakuviin perustuva ja osaksi Arrowverse-saagaa tarkoitettu Batwoman sai lähes totaalisen täystyrmäyksen katsojilta, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa lokakuussa 2019, mutta kausi sai tarpeeksi katsojia, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Suureksi yllätykseksi päänäyttelijä Ruby Rose ilmoitti keväällä 2020, ettei hän enää palaisi rooliinsa Batwomanina. Rosen mukaan syy oli hänelle kuvauksissa tapahtunut onnettomuus, minkä takia hän joutui sairaalaan, sekä sarjan tekijöiden epämiellyttävä toiminta tämän tiimoilta. Osa työryhmästä ja näyttelijäkaartista kuitenkin syytti Rosea todella ikäväksi ja hankalaksi ihmiseksi, ja kertoi että syy Rosen poistumiseen oli hänen oma epäasiallinen käytöksensä. Käsikirjoitukset pistettiin uuteen uskoon ja Rose korvattiin uudella näyttelijällä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020. Lopulta Batwomanin toinen kausi alkoi pyöriä tammikuussa 2021. Kausi sai astetta suopeamman vastaanoton katsojilta, mutta katsojaluvut tipahtivat reippaasti. Itse ryhdyin katsomaan Arrowverseä muutama vuosi sitten, kun saaga täytti kymmenen vuotta ja osana sitä päätin tietty kurkata, onko Batwoman todellisuudessa niin huono sarja kuin internet on pitkään antanut ymmärtää. Likimain inhosin ensimmäistä kautta, mutta aloitin kakkoskauden silti uteliaana, toivoen, että näyttelijävaihdos johtaisi parempaan lopputulokseen.

Kate Kanen kadottua mysteerisesti, Batwomanin asu päätyy rikollisen taustan omaavan Ryan Wilderin haltuun, joka päättää kääntää elämänsä suunnan ja ryhtyä Gothamin uudeksi suojelijaksi.

Ruby Rosen lähdettyä (tai saatua potkut) sarjasta, uudeksi Batwomaniksi valittiin pikaisesti Javicia Leslie. Leslie ei kuitenkaan korvaa Rosea Kate Kanena, vaan näyttelee uutta hahmoa, Ryan Wilderia, entistä nuorisorikollista, joka saa kuin ihmeen kaupalla lepakkoasun käsiinsä. Hahmona Ryan on osittain köykäisesti kirjoitettu ja hänen motiivinsa omaksua Gothamin suojelijan identiteetti on enemmän kuin löyhä. Samalla hänestä on kuitenkin saatu huomattavasti pidettävämpi kuin Katesta. Toisin kuin ylimielinen, narsistinen ja aina täydellinen Kate, Ryan kokee vaikeuksia hypätä Batwomanin rooliin, mikä tekee hänestä heti kiinnostavamman tyypin. Leslie on myös valtavan paljon tykättävämpi näyttelijänä kuin Rose ja mielestäni hänen olisi pitänyt tähdittää sarjaa alusta alkaen.

     Paluun ykköskaudelta tekevät Katen poliisi-isä Jacob (Dougray Scott), Katen sisko, eli paha Alice (Rachel Skarten), Katen ex-tyttöystävä Sophie (Meagan Tandy), Katen siskopuoli Mary (Nicole Kang), Batwomanin vimpaimet kehittelevä Luke Fox (Camrus Johnson), sekä Bruce Wayneksi tekeytynyt Tommy Elliot (Warren Christie). Alicen ja Tommyn lisäksi hahmot saavat vastaansa Peter Outerbridgen näyttelemän Roman Sioniksen, eli Black Maskin. Sivunäyttelijätkään eivät pahemmin vakuuta ja suurimmaksi osaksi ajasta kaikki vaikuttaisivat olevan vain hämillään siitä, että sarjan päänäyttelijä vaihtui kesken kaiken. Skarten näyttää usein siltä kuin hän pohtisi, miksi edes on enää sarjassa mukana?

Batwomanin toinen tuotantokausi on pienoinen tasonnosto surkean avauskauden jälkeen. Tympeästä Ruby Rosesta on päästy eroon ja hänet on korvattu paljon tykättävämmällä näyttelijällä, minkä lisäksi myös hahmona Ryan on pidettävämpi kuin Kate. Päähenkilön seuraaminen ei ole siis samanlaista tuskailua kuin viimeksi. Harmillisesti tämä jää aika lailla ainoaksi parannukseksi ja muuten sarja jatkaa samaa kehnoa linjaa. Päänäyttelijän ja -henkilön vaihdos ei lopulta ole kunnon parannus, kun käsikirjoittajat yrittävät epätoivoisesti pitää Katen merkittävänä osana sarjan tarinaa. Ryan ei koskaan pääse kunnolla vauhtiin, kun tarina pyörii niin tiukasti Katen mystisen katoamisen ja tämän etsimisen ympärillä. Tuntuu hölmöltä seurata jaksosta toiseen yritystä löytää Kate, kun katsoja tietää, ettei Rose ole tulossa takaisin. Hahmo olisikin pitänyt selvästi tappaa pois, jotta tarina ja muut hahmot osaisivat siirtyä eteenpäin.

Kakkoskausi on muutenkin tönkkö paketti, jota vaivaa monet samat ongelmat kuin edeltäjäänsä. Toimintapuoli on yhdentekevää ja kömpelöä mäiskettä, vailla mitään jännitettä. Osa jaksoista tuntuu täysin tarpeettomalta täytteeltä ja kiertelyltä, eikä mukaan mahdu juuri mitään mieleenpainuvaa. Huumoria on lisätty, mutta tämä osasto tuntuu oudolta muuten synkistelevän menon keskellä. Ja kuten ensimmäisellä kaudella, myös tästä löytyy perin kiusallisia ja saarnaavia monologeja yhteiskunnan epäkohdista. Kantaa saa totta kai ottaa ja pitääkin ottaa, jos sen vain osaisi tehdä tätä paremmin.

Eipä Batwomanin toisen tuotantokauden teknisissä meriiteissäkään ole juuri hurraamista. Kausi on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät ihan hyviltä ja puvustus on pääasiassa oivallista, mutta tietokonetehosteet ovat paikoitellen jopa koomisen kehnot, eivätkä maskeerauksetkaan aina vakuuta. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu ja Blake Neelyn ja Sherri Chungin säveltämät musiikit jäävät sarjan harvojen toimivien puolien joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Batwoman, Yhdysvallat, 2019-2022, Mad Ghost Productions

The Witcher - Noituri: Rottien tarina (The Rats: A Witcher Tale - 2025) - elokuva-arvostelu

THE WITCHER - NOITURI: ROTTIEN TARINA

THE RATS: A WITCHER TALE

Ohjaus: Mairzee Almas

Näyttelijät: Christelle Elwin, Ben Radcliffe, Connor Crawford, Aggy K. Adams, Fabian McCallum, Juliette Alexandra, Dolph Lundgren, Ben Robson, Sharlto Copley, Deouduné Pretorius ja Freya Allan

Genre: fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaan (Wiedźmin - 1990-2013) perustuva Netflix-sarja The Witcher - Noituri (The Witcher - 2019-) nousi kriitikoiden ja kirjojen fanien ailahtelevasta palautteesta huolimatta suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin joulukuussa 2019, joten jatkoa oli luvassa. Jatkokausien lisäksi tehtiin myös lisäosasarja The Witcher - Noituri: Verilinja (The Witcher: Blood Origin - 2022), sekä animaatioelokuvat The Witcher: Nightmare of the Wolf (2021) ja The Witcher: Sirens of the Deep (2025). Sarjan tekijät tykästyivät kolmannella kaudella esiintyvään Rotta-rosvoryhmään niin paljon, että he ryhtyivät työstämään heistä omaa sarjaansa loppuvuodesta 2022. Kuitenkin kesällä 2023 kun tekijät näyttivät kuvaamaansa materiaalia Netflixin pomoille, vastaanotto oli niin jyrkkä, että tuotanto päätettiin keskeyttää. Kuvattu materiaali jäi joksikin aikaa jäähylle, kunnes se päätettiin leikata elokuvaksi. Lopulta The Witcher - Noituri: Rottien tarina julkaistiin ilman minkäänlaista ennakkomarkkinointia tai uutisointia samana päivänä kuin sarjan neljäs tuotantokausi. Itse en ole pahemmin piitannut The Witcher - Noiturista ja koin sarjasta elokuvaksi leikatun projektin julkaisun vähin äänin osoitukseksi siitä, että myös Netflixin luotto sarjaan on hiipunut. Saatuani sarjan neloskauden taisteltua loppuun asti, katsoin skeptisenä The Witcher - Noituri: Rottien tarinan.

Rosvoryhmä Rotat suunnittelee uransa isointa ryöstöä, mutta siihen he tarvitsevat apua yllättävältä taholta: alkoholisoituneelta entiseltä noiturilta.

The Witcher - Noituri -sarjasta tuttu Rotta-ryhmä tekee paluun. On joukkoa johtava Mistle (Christelle Elwin), tämän mukana jo pidempään pyörinyt Asse (Connor Crawford), haltia Iskra (Aggy K. Adams), tähän silmänsä iskenyt karkuri Giseldher (Ben Radcliffe), räjähde-ekspertti Kayleigh (Fabian McCallum) ja todella rasittava Reef (Juliette Alexandra). Tästä elokuvasta tykkääminen on pitkälti kiinni siitä, tykkääkö tästä kuusikosta vai ei. Jos innostuit hahmoista sarjaa katsoessasi, on todennäköisesti kiva päästä viettämään lisää aikaa heidän seurassaan. Jos taas koit nämä hahmot joko ärsyttäviksi tai tylsiksi, leffa tuskin muuttaa mieltäsi, vaikka parit hahmoista saavat hieman lisää sisältöä. Elwin, Crawford, Adams, Radcliffe, McCallum ja Alexandra eivät juuri vakuuta näyttelijöinä ja mielestäni heidän hahmoistaan on tehty liian "TikTok-nuoria", mikä ei oikein sovi tällaiseen keskiaikaa muistuttavaan fantasia-asetelmaan.

     Elokuvassa nähdään myös Dolph Lundgren entisenä noiturina Breheninä, joka nykyään tekee erilaisia keikkoja viinarahojen perässä ja Ben Robson pahiksen virkaa toimittavana Bert Brigdeninä, palkkasoturina, jonka kanssa ei olla osattu päättää, onko hahmo vaarallinen uhka vai vässykkä lakeija. Hän vaihtaa tyyliään kohtauksesta toiseen, riippuen siitä, mitä tarina hahmolta tarvitsee. Leffan ainoa valopilkku on Lundgren, joka tuo kaivattua karismaa ja tulkitsee pätevästi entistä hirviönmetsästäjää, jonka priima-ajat ovat kaukana takanapäin.

Jos minun pitää Lundgrenin suorituksen lisäksi jotain muuta positiivista sanoa The Witcher - Noituri: Rottien tarinasta, niin elokuvasta ei onneksi näy, että se oli alun perin tarkoitettu kahdeksanjaksoiseksi televisiosarjaksi, joka päätettiin kesken tuotannon lopettaa ja saksia elokuvaksi. Leffa kulkee ihan selvästi tarinansa alusta loppuun. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi hyvä elokuva. Ehei. Rottien tarina on jälleen aika kehno lisäys Netflixin loputtomalta tuntuvaan The Witcher - Noituri -saagaan. Iso ongelma itselleni on, kuinka turhauttava tämä pääkuusikko on. Asiaa ei yhtään auta, että vaikka kyseessä on esiosatarina, elokuva vaatii katsojaa ensin katsomaan sarjan neljännen kauden, jossa... noh, selviää Rottien kohtalo.

Elokuva rakentaa jännitteensä pääasiassa konflikteihin, joiden lopputulos on jo selvillä sarjan katsomisen myötä. Itse ryöstö taas on varsinainen köyhän miehen "Ocean's Six", joka tuntuu kummalliselta tässä maailmassa. Leffa yrittää olla hauska ja nokkela kiusallisuuteen asti. Hetkellisesti tämä Ocean's-trilogian kopiointi vaihtuu Rocky-leffojen treenimontaasia matkimiseksi, tulihan Lundgren kuuluisaksi Rocky IV:n (1985) päävastuksena. Loppuhuipennus totaalisen ennalta-arvattavine käänteineen on lattea. Kun lopputekstit vihdoin pistetään ruutuun, päällimmäinen ajatukseni oli, että Rottien tarina olisi voitu jättää julkaisematta. Sentään lopullinen tuote kestää vain armolliset tunnin ja 20 minuuttia. En voisi kuvitellakaan, että tätä joutuisi tuijottamaan jopa kahdeksan tunnin edestä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa nimellisesti Mairzee Almas, mutta on vaikea sanoa, kuinka paljon lopputuloksesta on hänen visiotaan. Käsikirjoittajina toimivat Haily Hall, sekä The Witcher - Noituri -sarjan luoja Lauren Schmidt Hissrich, joka on kerran toisensa perään osoittanut faneille sen, ettei häntä pahemmin kiinnosta kunnioittaa lähdemateriaalia. Kaksikon työstämä dialogi särähtää vähän väliä korvaan, kun Rotat puhuvat ja kiroilevat muka-coolisti minkä ehtivät. Teknisestikään Rottien tarina ei ole kummoinen. Kuvaus on kelpuutettavaa ja lavasteet toimivat, mutta puvustus on aivan liian puhtoista, aivan kuin vaatteet olisi käyty ostamassa läheisestä kauppakeskuksesta. Hahmot ovat myös ylimeikattuja, mikä ei oikein istu fantasiamaailmaan. Tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on menevä. Mateusz Schmidtin säveltämät musiikit eivät juuri vakuuttaneet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com

The Rats: A Witcher Tale, Yhdysvallat, 2025, Netflix Studios, Film Afrika Entertainment

Is This Thing On? (2025) - elokuva-arvostelu

IS THIS THING ON?

Ohjaus: Bradley Cooper

Näyttelijät: Will Arnett, Laura Dern, Andra Day, Bradley Cooper, Blake Kane, Calvin Knegten, Christine Ebersole, Ciarán Hinds, Sean Hayes, Scott Icenogle, Chloe Radcliffe, Jordan Jensen, Gabe Fazio ja Peyton Manning

Genre: komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

Is This Thing On? perustuu löyhästi tositapahtumiin koomikko John Bishopin elämästä. Bishop oli kertonut näyttelijä Will Arnettille siitä, kuinka hän päätyi hetken mielijohteesta kokeilemaan stand up -komediaa ja jäi sille tielle. Arnett työsti kertomuksen pohjalta elokuvakäsikirjoituksen Mark Chappellin kanssa ja Bradley Cooper hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja maailmanensi-iltansa Is This Thing On? sai New Yorkin elokuvajuhlilla lokakuussa 2025. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin heti, kun kuulin, että Bradley Cooper on tehnyt uuden leffan. Kävin katsomassa Is This Thing On? -elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Erottuaan vaimostaan yli kahden vuosikymmenen yhteiselon jälkeen, suuntaansa etsivä Alex Novak päätyy kokeilemaan stand upia. Huomatessaan ihmisten nauravan hänen jutuille avioliitostaan, Alex löytää uutta iloa komediaharrastuksen parissa.

Elokuvan käsikirjoittaja Will Arnett myös tähdittää leffaa Alex Novakina, joka on juuri päätynyt asumuseroon vaimostaan Tessistä (Laura Dern). Eron myötä Alex alkaa pohtia laajemmin, mitä oikein tekisi nyt elämällään. Sen sijaan, että hän menisi terapiaan pohtimaan näitä asioita, hän päätyykin jopa omaksi yllätyksekseen kokeilemaan stand up -komediaa. Miehen pohdinnat avioliittonsa ylä- ja alamäistä, sekä lopulta kariutumisesta kirvoittaa yleisöstä nauruja ja Alex innostuukin stand upin maailmasta oikein tosissaan. Samaan aikaan taas Tess alkaa pohtia paluuta urheilun pariin, hänen uransa tyssättyä aikoinaan lasten (Blake Kane ja Calvin Knegten) syntymään. Arnett tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Alex Novakina. Hän vakuuttaa niin draamanäyttelijänä kuin koomikkona. Mainio on myös Dern hänen ex-vaimonaan ja Arnettin ja Dernin väliltä tuntuu oikeasti löytyvän niin kemiaa kuin hiertävää historiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Andra Day ja ohjaaja Bradley Cooper, sekä Sean Hayes ja Scott Icenogle Novakien ystäväpariskuntina Christinenä ja Ballsina, sekä Stepheninä ja Geoffreyna, Christine Ebersole ja Ciarán Hinds Alexin vanhempina Marilynina ja Janina, sekä Amy Sedaris, Chloe Radcliffe, Jordan Jensen ja Gabe Fazio stand up -skeneen liittyvinä Kempinä, Ninana, Jillinä ja Gabena. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. Cooper meinaa varastaa show'n eksentrisenä taiteilijasielu Ballsina, josta löytyy onneksi enemmän syvyyttä leffan edetessä.

Kuten etukäteen odotin, Is This Thing On? osoittautui oikein mainioksi draamakomediaksi, joskin se ei tehnyt minuun samalla lailla vaikutusta kuin Bradley Cooperin edelliset ohjaustyöt, erinomainen A Star Is Born (2018) ja hieno Maestro (2023). Kyseessä on kuitenkin oivallinen ja varsin oivaltavakin kuvaus keski-iän kriisistä, joka puhkeaa asumuseron myötä Alexille ja Tessille varsin voimakkaasti. Tessin urheilupuoli jää kuitenkin enemmän sivujuonteeksi, kun taas Alexin stand up -uraa seurataan kunnolla. Alexin tarina on todella kiinnostava jo ihan vain siksi, ettei minulla ainakaan äkkiseltään juolahda mieleen muita stand upin maailmaan liittyviä leffoja. Alex ei niinkään mene kertomaan vitsejä, vaan hän lähinnä purkaa sydäntään humorististen heittojen siivittämänä ja yllättävää kyllä, yleisö pitää häntä hauskana.

Is This Thing On? tasapainottelee taitavasti draaman ja komedian välimaastossa. Siitä löytyy useita hupaisia keskusteluja, hetkiä ja tapahtumaketjuja, mutta tarpeen vaatiessa elokuva osaa myös vakavoitua. Kohtaukset, joissa Alex ja Tess purkavat kunnolla tunteitaan, ovat väkeviä, mutta myös loppusuoran keskustelut muiden hahmojen kanssa ovat tehokkaita. Elokuva ei ihan ammu napakymppiä, vaan jää hieman vajaaksi, mutta se on silti oikein hyvä teos omassa lajityypissään, josta jää lopulta varsin hyvä mieli. Pisteet pitää myös antaa nokkelasta nimestä. Is This Thing On? kun ei ole kysymys vain mikrofonille, vaan myös Alexin ja Tessin suhteelle.

Bradley Cooper rakentaa tunnelmaa onnistuneesti ja saa kanssanäyttelijänsä irrottelemaan hyvin. Hänen, Arnettin ja Mark Chappellin työstämä teksti toimii mainiosti, etenkin dialoginsa puolesta. Myös teknisesti Is This Thing On? on hyvin tehty. Kameratyöskentelyssä pidin erityisesti siitä, että ensimmäisten stand up -esitysten aikana kamera menee jopa epämukavan lähelle Arnettin kasvoja, kuin korostaakseen tilanteen jännittävyyttä ja kuinka kaikkien katseet pureutuvat mieheen, mutta myöhemmin keikat kuvataan hieman rennommalla otteella. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänityöskentelykin on toimivaa. James Newberryn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta pääasiassa leffasta jää soimaan päässä Queenin ja David Bowien kappale Under Pressure.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Is This Thing On?, Yhdysvallat, 2025, Archery Pictures, Electric Avenue, Kris Thykier, Lea Pictures, Searchlight Films, Weston Middleton

1923, kausi 2 (2025) - sarja-arvostelu

1923 - KAUSI 2

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Harrison Ford, Helen Mirren, Brandon Sklenar, Julia Schlaepfer, Darren Mann, Michelle Randolph, Jerome Flynn, Aminah Nieves, Timothy Dalton, Brian Geraghty, Robert Patrick, Sebastian Roché, Jamie McShane, Michael Spears, Jeremy Gauna, Jennifer Carpenter ja Isabel May

Genre: western

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 51 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Yellowstonen (2018-2024) esiosasarja 1923 nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Tuotanto kuitenkin viivästyi vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakkojen takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin heinäkuussa 2024 ja lopulta 1923:n toisen ja samalla viimeiseksi jääneen kauden esitys alkoi helmikuussa 2025. Kausi sai positiivista palautetta niin faneilta kuin kriitikoilta ja keräsi hyvät katsojaluvut. Itse olin aiemmin katsonut vain alkuperäisen Yellowstonen, mutten sen esiosia. Nyt kun Yellowstone-saaga on jälleen saamassa jatkoa sarjalla Marshals (2026-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa esiosatkin. Pidin niin 1883:sta (2021-2022), että 1923:n ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin kakkoskauden katselun positiivisin odotuksin.

Samalla kun Spencer ja Alex yrittävät keksiä keinonsa matkustaa Montanaan ja löytää toisensa, Yellowstone-ranchilla Duttonit valmistautuvat konfliktiin Whitfieldin kanssa yhteen lyöttäytyneen Bannerin kanssa.

1923-sarjan tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kakkoskauden viedessä näiden Duttonien tarinan päätökseen. Cara Dutton (Helen Mirren) ja hänen ampumisestaan toipunut miehensä Jacob Dutton (Harrison Ford) yrittävät saada Yellowstone-ranchin taloudelliset asiat kuntoon, samalla kun he valmistautuvat puolustamaan maitaan niitä havittelevilta sadistiselta Donald Whitfieldiltä (Timothy Dalton) ja tälle hommia tekevältä Bannerilta (Jerome Flynn). Apunaan heillä on Jack Dutton (Darren Mann) ja tämän kihlattu Elizabeth (Michelle Randolph).

     Samaan aikaan eroon toisistaan joutuneet rakastavaiset Spencer Dutton (Brandon Sklenar) ja Alex (Julia Schlaepfer) yrittävät keksiä keinoja päästäkseen Montanaan Caran ja Jacobin tueksi, sekä löytääkseen toisensa. Ja samalla kun tämä on käynnissä, toisaalla crow-intiaanityttö Teonna (Aminah Nieves) jatkaa karkumatkaansa, perässään isä Renaud (Sebastian Roché), liittovaltion seriffi Kent (Jamie McShane) ja uutena hahmona esiteltävä liittovaltion seriffi Fossett, jota näyttelee Dexter-sarjasta (2006-2013) tuttu Jennifer Carpenter. Hahmot pysyvät oivallisina ja näyttelijät jatkavat vahvaa suorittamistaan. Mirren ja Ford ovat tietty karismaattiset osissaan, mutta tällä kaudella vanhoista konkareista Dalton onnistui todella vakuuttamaan täysin lierona ja vastenmielisenä bisnesmiehenä, joka kohtelee naisia ihan miten huvittaa. On rakastettavia pahiksia ja sitten on Whitfieldin kaltaisia paskiaisia, joiden haluaa nähdä kohtaavan mahdollisimman karun lopun. Toinen vaikutuksen tekevä on Schlaepfer, joka tulkitsee hienosti Alexin sinnikkyyttä ja epätoivoa vaativan matkan aikana.

1923 pitää mainion tasonsa toisella kaudellaan ja vaikka tarina toisaalta viedään onnistuneesti päätökseensä, on silti harmi, että sarja loppuu jo tähän, sillä näiden Duttonien elämää olisi mielellään seurannut pari kautta lisää. Kausi käynnistyy aika lailla siitä, mihin viimeksi jäätiin, seuraten niin Yellowstone-ranchin menoa, Spencerin ja Alexin matkoja, sekä Teonnan pakoa. Näistä jälkimmäinen tuntuu valitettavasti loppuun asti todella irralliselta, vaikka kauden finaalijaksossa tarkkaavainen katsoja voikin hoksata, miten Teonna linkittyy lopulta sukupuunsa myötä Duttoneihin tulevaisuudessa. En silti voi olla ainoa, joka toivoi, että tyttö olisi etsinyt suojaa nimenomaan Yellowstonesta.

Sarjan eri juonikuviot vievät toistamiseen hyvin mukanaan. Vaikka pidänkin Yellowstonen tapahtumista, etenkin kun talvi iskee ranchiin karuimmalla tavalla, mielestäni kiinnostavinta antia on seurata Spencerin ja Alexin vaikeaa taivalta kohti Montanaa. Erityisesti tämä sisältää runsaasti jännitettä ja jopa tragediaa, joskin myös kenties turhan sinisilmäisiä hetkiä erittäin kilttien sivullisten kautta. Se, että joku toimii avuliaasti tuntematonta kohtaan tässä sarjassa, tuntuu lähinnä vain epäilyttävältä. Kaikki huipentuu lähes kahden tunnin mittaisessa mammuttijaksossa, joka pitääkin tiukasti otteessaan, niputtaessaan nämä kaikki tarinakaaret pakettiin. Tunnelma pysyy tiiviinä ja onpa lopetus jopa yllättävänkin koskettava.

Kakkoskauden ohjauksesta on vastuussa yksin Ben Richardson, joka tekee pätevää työtä tunnelman, näyttelijöiden ja loppupään toiminnallisten kohtausten kanssa. Taylor Sheridan on taas käsikirjoittanut koko kauden itse ja hän kuljettaa juonikuvioita pääasiassa sujuvasti eteenpäin, eikä suostu päästämään Duttonin sukua tälläkään kertaa helpolla. 1923:n toinen kausi on myös näyttävästi kuvattu ja etenkin Montanan talvimaisemat ovat kaikessa hyytävässä kylmyydessään komeat. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset uskottavan rujot. Tietokonetehosteet pistävät silmään, mutta niitä käytetään onneksi säästeliäästi. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla mahtipontisesti ja haikeasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

1923, Yhdysvallat, 2022-2025, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios