Deep Water (2026) - elokuva-arvostelu

DEEP WATER

Ohjaus: Renny Harlin

Näyttelijät: Aaron Eckhart, Molly Belle Wright, Angus Sampson, Ben Kingsley, Rosie Zhao, Lucy Barrett, Wenhan Li, Richard Crouchley, Nashi, Elijah Tamati, Lakota Johnson, Mark Hadlow, Kate Fitzpatrick, Chrissy Jin, John De Luca ja Johanna Harlin

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Deep Water on suomalaisen Renny Harlinin uusi haielokuva. Alun perin elokuva suunniteltiin jatko-osaksi haileffa Baitille (2012), mutta kun Malaysia Airlinesin lento 370 katosi selittämättömästi maaliskuussa 2014, käsikirjoitus miellettiin liian samanlaiseksi ja elokuva päätettiin kuolleiden muistoa kunnioittaen peruuttaa. Kuitenkin kun toukokuussa 2023 Kiss-yhtyeen basisti Gene Simmons perusti elokuvayhtiön Simmons/Hamilton Productionsin, mies halusi ensitöikseen herättää leffan takaisin henkiin. Ohjaajaksi pestattiin aiemmin haileffa Deep Blue Sean (1999) tehnyt Renny Harlin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Deep Water saapuu Suomenkin teattereihin, siitä huolimatta että elokuva osoittautui maailmalla jättiflopiksi, tienattuaan vain neljäsosan budjetistaan. Itse haikammoisena en ole odottanut leffan näkemistä yhtään. Olin jopa yllättynyt, että elokuva päätettiin tuoda Suomen teattereihin sen taloudellisesta epäonnistumisesta huolimatta, Harlinin The Strangers -kauhutrilogian (2024-2026) skipattua Suomen teatterit kokonaan. Skeptisenä kävin katsomassa Deep Waterin heti sen ensi-iltapäivänä.

Los Angelesista Shanghaihin matkalla oleva lentokone tekee pakkolaskun avomereen, jättäen yhä elossa olevat matkustajat ja henkilökunnan jäsenet lentokoneen rippeitä kiertelevien haiden keskelle.

Deep Water kertoo erään hyvin epäonnisen lennon matkustajista ja henkilökunnasta, joiden matkan ainoa töyssy ei ole pakkolaskeutuminen mereen, vaan apua odotellessa paikalle saapuvat haikalat. On lennon kapteeni Rich (Ben Kingsley) ja tämän uskollinen perämies Ben (Aaron Eckhart). Lentoemäntiin kuuluvat esimerkiksi Penny (Lucy Barrett) ja Zoe (Nashi), kun taas matkustajia ovat muun muassa sisarukset Cora (Molly Belle Wright) ja Finn (Elijah Tamati), iäkäs Becky (Kate Fitzpatrick), painija Hutch (Lakota Johnson) ja hänen valmentajansa Dade (Mark Hadlow), kirjoittaja Matt (Richard Crouchley), e-urheilijat Sam (Wenhan Li) ja Lily (Rosie Zhao), sekä Dan (Angus Sampson), joka on heti ensinäkemältä sellainen mulkero, että hänen toivoo hyvin nopeasti kohtaavan mahdollisimman karmean lopun. Osaan hahmoista on panostettu selvästi enemmän kuin toisiin ja leffasta löytyy jopa yllättävän tykättäviä tyyppejä, joiden haluaa nähdä selviytyvän (et sinä, Dan). Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, tulkiten hahmojensa erilaisia reaktioita tilanteeseensa. Joku ottaa ohjat haltuun, jotkut toiset taas panikoivat ja sitten on Dan, joka olisi valmis tönimään muita matkustajia pelastuslautalta mereen, mikäli se edesauttaisi hänen omaa selviytymistään. Ja vaikka Dan on ihmisenä suoraan hanurista, Sampson esittää hahmoa täydellisesti.

Renny Harlinin The Strangers -kauhuleffatrilogia osoittautui niin kaameaksi räpellykseksi, että ne saivat minut menettämään kokonaan uskoni tähän Suomen entiseen ylpeydenaiheeseen. Tämän lisäksi haileffojen maine on varsin kehno, sillä suuri osa niistä ovat olleet entisen Anttilan alelaareja varten tehtyjä kertakäyttörainoja. Deep Water oli vieläpä maailmalla valtava taloudellinen epäonnistuminen, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Mutta mitäpä vielä! Kenties juuri alhaisten odotusteni myötä mielsin Deep Waterin yhdeksi vuoden isoimmista yllättäjistä.

Sen lisäksi, että kyseessä on poikkeuksellisen toimiva haileffa, Deep Water on myös oikein pätevä selviytymistrilleri. Esiteltyään napakasti pulaan joutuvat hahmot, nupit väännetään onnistuneesti kaakkoon. Lentokoneen onnettomuustilanne on vaikuttavan kauhistuttavasti toteutettu - suoraan jokaisen lentäjän pahimmista painajaisista. Eikä leffa tosiaan lässähdä sen jälkeenkään. On hyvä idea, että törmäyksessä lentokone halkeaa kolmeen osaan, joista yksi vieläpä jää pinnan alle ilmakuplaan. Hahmot ovat jo valmiiksi aikamoisessa pinteessä, ennen kuin he edes huomaavat ensimmäistäkään selkäevää vedessä. Itse tosiaan kammoksun haita ja loppuleffa menikin minulla kieriskellessä epämukavan olon vallassa teatterin penkissä, kun hahmot pistetään yksi kerrallaan veden varaan, joko kohdaten loppunsa tai selviytyen niukasti. Joidenkin hahmojen kohtalot ovat selviö saman tien, kun taas joidenkin kohdalla oikeasti jännittää, että mitenköhän tässä käy? Hyvällä tavalla ikuisuudelta tuntuneen piinan jälkeen olin huojentunut, kun lopputekstit vihdoin alkoivat ja pääsin poistumaan teatterista. Eipä tässä voi nyt muuta kuin sormet ristissä toivoa, että oma tuleva kesälomamatkani sujuisi huomattavasti helpommin...

Renny Harlinin ohjaus on pääasiassa pätevää ja hän rakentaa jännitettä osaavasti, vaikka toisinaan hän taantuukin hieman laiskoihin äkkisäikyttelyihin. Pete Bridgesin, Shayne Armstrongin, S.P. Krausen ja Damien Powerin työstämä käsikirjoitus antaa hyvät raamit ja sisältää oivallisia hahmoja, mutta se tarjoaa myös ajoittain varsin kökköä dialogia, jolla yritetään vaivaannuttavasti pohjustaa tulevaa. Teknisestikin Deep Water toimii pääasiassa hyvin, vaikka ajoittain digihait eivät täysin vakuuta. Käytännön tehosteita hyödyntävä lentokoneonnettomuus on kuitenkin hurjaa katseltavaa, kun stuntnäyttelijöitä on oikeasti riepoteltu ja kiskottu runkoon revenneistä aukoista ulos. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja maskeeraajat pääsevät tekemään erilaisia häijyjä ruhjeita, oli kyse sitten törmäyksessä syntyneistä haavereista tai haiden puraisuista. Kameratyöskentely on toimivaa, mutta leikkauksessa pariin otteeseen tuntuu kuin seasta olisi jäänyt kohtaus puuttumaan. Fernando Velázquezin musiikit säestävät tätä jännitysnäytelmää hyvin, mutta musiikkipuolella ehdoton huippu on Ben Kingsleyn karaokeveto Bart Howardin klassikkokappaleesta Fly Me to the Moon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Deep Water, Australia, Yhdysvallat, 2026, Nostromo Pictures, Arclight Films, Aristos Films, Aventura, Blue Rider Pictures, Pink308, Rabbits Black, SSS Entertainment, Simmons/Hamilton Productions, Top Film Distribution

Spider-Noir, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SPIDER-NOIR - KAUSI 1

Luoja: Oren Uziel

Näyttelijät: Nicolas Cage, Karen Rodriguez, Lamorne Morris, Li Jun Li, Brendan Gleeson, Jack Huston, Abraham Popoola, Lukas Haas, Andrew Lewis Caldwell, Cary Christopher, Cameron Britton, Jack Mikesell, Amy Aquino, Scott MacArthur, Joe Massingill, Andrew Robinson ja Amanda Schull

Genre: toiminta, jännitys, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 43 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Spider-Noir perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Man Noiriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 2009. Hahmo nähtiin elokuvien puolella ensi kertaa animaatiossa Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), Nicolas Cagen ääninäyttelemänä. Vuonna 2019 Sonyn tuolloinen johtaja Tony Vinciquerra aikoi laajentaa Spider-Man -teemaisia projektejaan elokuvista myös television puolelle ja vuonna 2020 Sony teki diilin Amazonin kanssa sarjojen levittämisestä. Helmikuussa 2023 Sony paljasti työstävänsä näyteltyä televisiosarjaa Spider-Man Noirista, toiveenaan että Cage palaisi rooliin ja toukokuussa 2024 Cage vihdoin ilmoitti näyttelevänsä hahmoa "Noir"-nimellä kulkeneessa projektissa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja nyt Spider-Noirin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa, hahmolle sopien mustavalkoisena, sekä vaihtoehtoisesti värillisenä versiona. Itse mielsin Spider-Man Noirin hauskaksi vaihtoehtoversioksi tutusta seittisankarista Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa, mutten juuri nähnyt tarvetta hahmon omalle sarjalle. Kuitenkin sarjan tyylikkäät mainosmateriaalit ovat herättäneet intoani pikkuhiljaa ja lopulta olin erittäin kiinnostunut näkemään tämän erilaisen supersankarisarjan. Katsoinkin lopulta koko Spider-Noirin avauskauden yhdessä päivässä ja tietysti mustavalkoisena versiona.

Vaihtoehtoisen ulottuvuuden 1930-luvun New Yorkissa Ben Reilly on luopunut supersankariminästään Hämähäkistä ja työskentelee yksityisetsivänä. Kuitenkin kun rikollispomo Silvermane kiristää otettaan kaupungista, samalla kun New Yorkiin ilmestyy supervoimaisia roistoja, Hämähäkin täytyy tehdä paluu.

Nicolas Cage tekee paluun Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffasta tuttuun rooliinsa... tai no, ainakin melkein. Kyseisessä elokuvassa hahmo oli mustavalkoisesta maailmasta tuleva Peter Parker, eli Spider-Man Noir, kun taas tässä uutuussarjassa Cage esittää Ben Reillyä, joka tunnetaan sarjakuvissa yleensä Scarlet Spiderina, mutta jonka hämähäkkimäinen alter ego onkin sarjassa Hämähäkki. Ben toimi vuosia New Yorkin suojelijana, mutta kun eräs missio päättyi hänen rakkaan Rubynsä (Amanda Schull) kuolemaan, Ben päätti jättää supersankaroinnin ja on viimeiset viisi vuotta tehnyt uraa yksityisetsivänä. Cage on mainio roolissaan. Tietyt tutut sekopäiset maneerit nostelevat ajoittain päätään, mutta suurimmaksi osaksi ajasta mies tulkitsee hyvin miestä, jolle on muodostunut ristiriitainen asenne työhönsä. Osa Benistä haikailee pukemaan Hämähäkin hynttyyt ylleen, mutta kun mies päättää vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen, käy selväksi ettei ikä ole tullut yksin, eikä Ben ole enää yhtä notkea seittisinkoilija kuin nuorempana.

     Sarjassa nähdään myös Karen Rodriguez Benin assistenttina Janetina, Lamorne Morris Benin reportteriystävänä Robbiena, Brendan Gleeson rikollispomo Silvermanena, Li Jun Li tämän yöklubilla laulavana Catina, sekä Jack Huston ja Abraham Poopola roistoina Flint "Hiekkamies" Markona ja Lonnie "Hautakivi" Lincolnina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, Gleesonin ollessa nappivalinta katalaksi Silvermaneksi, joka hallitsee New Yorkia varjoista, päättäen esimerkiksi pormestarinvaalien lopputuloksesta.

Marvelin sarjakuvien pohjalta on vuosien varrella tehty ties kuinka monta kymmentä elokuvaa ja televisiosarjaa, ja vaikka tietty ähky tavoittaa ajoittain myös minut, Spider-Noir on osoitus siitä, että tutuista sankareista on yhä vuonna 2026 mahdollista tehdä raikkaalta tuntuvia ja ilahduttavia projekteja. Sarjasta on tosiaan olemassa värillinenkin versio, mutta suosittelen paljon mieluummin kääntymään sen mustavalkoisen version puoleen, koska vain siten sarjan todellinen fiilis pääsee tosissaan vauhtiin. Kuten sarjan nimestä voikin jo päätellä, on se nykypäiväisen supersankaroinnin sijaan enemmän 1930-luvun mustavalkoisille noir-dekkareille kumarteleva teos. Spider-Noir on rakkauskirje kyseiselle aikakaudelle, samalla myös leikitellen noir-kliseillä. Samalla sarja myös leikittelee ikonisilla Hämähäkkimies-hahmoilla, muovaten heitä onnistuneesti aikakauteen sopivammiksi.

On erittäin mielenkiintoista hypätä vuoden 1932 New Yorkiin ja ryhtyä seuraamaan Ben Reillyn puuhia. Hyvin nopeasti käy selväksi, että kaupunki on muuttunut läpensä mädäksi Hämähäkin kadottua kuvioista, eikä aikaakaan kun olosuhteet pakottavat Benin jälleen tositoimiin. Perinteistä supersankaritoimintaa on luvassa, mutta sarja ei onneksi missään kohtaa unohda yksityisetsiväpuoltaan, mikä tuokin siihen vahvan viehätyksensä. Tarinan etenemistä on mielenkiintoista katsoa ja tunnelmakin on kohdillaan. Huumoria ripotellaan sopivasti sekaan ja toiminta on passelia. Erityisen ytimekäs on takaumajakso, joka syventyy kuumehoureisen painajaisen tavoin siihen, miten Ben alun perin sai voimansa - eikä kyse tosiaan ole mistään luokkaretkestä Peter Parkerin tapaan. Katsoin erittäin sujuvasti Spider-Noirin kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa saman päivän aikana ja jäin innolla toivomaan jatkoa.

Tekniseltä toteutukseltaan Spider-Noir on todella tyylikäs. Kameratyöskentely on tarkkaan suunniteltua valaisua myöten, tehostaen komeaa noir-estetiikkaa entisestään. Parissa jaksossa vaihdoin hetkeksi värilliseen versioon, mikä söi heti valtavan paljon visuaalisesta näyttävyydestä. Kaikki salamyhkäisyys ja rosoisuus katosivat välittömästi kuvasta. Lavasteet ovat myös hienot ja puvustus on taidokasta. Hämähäkin omalaatuinen asu on erinomainen yhdistelmä ikonista verkkoveijaria ja varjoissa lymyilevää yksityisetsivää. Tehosteet ovat myös vakuuttavat ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Kris Bowersin ja Michael Dean Parsonsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä 1930-luvun fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Spider-Noir season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Spider-Noir, Yhdysvallat, 2026-, Sony Pictures Television, Amazon MGM Studios, MGM Television, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Lord Miller, Bohemian Risk, Oren

Disclosure Day (2026) - elokuva-arvostelu

DISCLOSURE DAY

Ohjaus: Steven Spielberg

Näyttelijät: Josh O'Connor, Emily Blunt, Colin Firth, Eve Hewson, Colman Domingo, Wyatt Russell, Henry Lloyd-Hughes, Elizabeth Marvel, Hettienne Park ja Jeremy Shamos

Genre: scifi, trilleri

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Disclosure Day on Steven Spielbergin uusi scifielokuva. Spielberg kiinnostui The New York Timesin artikkelista Glowing Auras and 'Black Money': The Pentagon's Mysterious U.F.O. Program ja ryhtyi vuonna 2023 kynäilemään omaa tarinaansa sen pohjalta. Spielberg esitteli ideaansa käsikirjoittaja David Koeppille, joka innostui ja alkoi työstämään varsinaista elokuvatekstiä sen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Disclosure Day on saapunut elokuvateattereihin. Minulle elokuva on ollut yksi eniten odottamistani leffoista tältä vuodelta - onhan Spielberg yksi suosikkiohjaajistani, minkä lisäksi pidän valtavasti miehen aiemmista avaruusolentoihin keskittyvistä teoksista Kolmannen asteen yhteydestä (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja E.T. the Extra-Terrestrialista (1982). Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Disclosure Dayn heti sen ensi-iltapäivänä.

Daniel Kellner on varastanut huippusalattuja tiedostoja, jotka paljastavat avaruusolentojen vierailut Maassa ja aikoo julkistaa ne koko ihmiskunnan saataville. Wardex-yhtiötä pakoileva Daniel tarvitsee apua säätiedottaja Margaret Fairchildilta, jolle on muodostunut psyykkinen yhteys muukalaisiin.

Josh O'Connor näyttelee Daniel Kellneriä, Wardex-yhtiön kyberturvallisuusvastaavaa, joka on saanut selville järisyttävän salaisuuden: avaruusolentoja on olemassa ja Yhdysvaltojen hallitus on vuosikymmeniä peitellyt asiaa. Emily Blunt taas esittää Margaret Fairchildia, säätiedottajaa, joka kesken uutislähetyksen alkaa puhua muukalaiskielellä ja käyttäytyä muutenkin omituisesti. Heidän käsissään on paljastaa totuus koko ihmiskunnalle ja samalla toivon mukaan myös yhdistää uuden maailmansodan partaalla olevat kansat. O'Connor on mainio Danielina, joka on mieltänyt Wardexin toiminnan kyseenalaiseksi ja päättänyt sitten, että totuus kuuluisi kaikkien tietoisuuteen. Vielä parempi on Blunt, jonka elämä menee sekaisin, kun alkaa tuntua siltä, että hänelle olisi muodostunut yhteys johonkin toismaailmalliseen.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Firth Wardexin johtajana Noah Scanlonina, joka on valmis tekemään kaikkensa estääkseen totuuden leviämisen, Colman Domingo Danielin värvänneenä Hugo Wakefieldina, joka uskoo maailman ansaitsevan tietää, sekä Eve Hewson Danielin tyttöystävänä Janena ja Wyatt Russell Margaretin poikaystävänä Jacksonina, jotka ajautuvat tapahtumaketjun keskelle rakkaidensa takia. Myös sivunäyttelijät ovat oivallisia. Firth ja Domingo ovat nappivalinnat kilpailevien järjestöjen keulakuviksi, joiden pelinappuloita Daniel ja Margaret ovat, ja Hewson ja Russell tulkitsevat hyvin hahmojensa kummastusta, kun heidän rakkaansa ovat yhtäkkiä maailmanhistorian isoimman salaliiton keskiössä.

Disclosure Day ei yllä scifiklassikoiden Kolmannen asteen yhteyden ja E.T. the Extra-Terrestrialin korkeuksiin, mutta on se silti erittäin mainio uusi avaruusolioelokuva Steven Spielbergiltä, joka ei selvästi ole saanut tarpeekseen ajatuksesta, että mitä jos emme olekaan yksin tässä universumissa? Sama ajatus on nostellut viime vuosina taas reippaasti päätään maailmalla ja ufobuumi on jälleen vallannut monien mielet. Asiassa on jopa menty niin pitkälle, että USA:n presidentti Donald Trumpin hallitus julkaisi tänä keväänä asiakirjoja, jotka toimivat väitetysti todisteena sille, että Maassa olisi ihan oikeasti piipahtanut vieraita tämän planeetan ulkopuolelta. Myös nykypäivän räjähdysherkkä maailmanpoliittinen tilanne ei ole mennyt Spielbergiltä ohi ja läpi Disclosure Dayn nähdään televisiolähetyksiä ja kuullaan radiosta keskustelua lähestyvästä ydinsodasta.

Näiden ajankohtaisten puolten lisäksi Spielberg ja käsikirjoittaja Koepp pohtivat kiehtovasti, voivatko uskonnot elää samassa maailmassa, jossa avaruusolennot pystytään esittämään faktatietona? Miksi uskoa enää Raamatun kertomuksiin, jos taivaalla lentävä ihka aito avaruusalus haastaisi sen täydellisesti? Vaikken ole uskovainen, pidin näitä pohdintoja kiehtovina ja ne toimivat hyvänä jatkumona jo viisi vuosikymmentä sitten Kolmannen asteen yhteydessä esitettyihin teemoihin avaruusolioiden ja kristinuskon törmäämisestä, toistamalla esimerkiksi Baabelin tornin tarinaa toisen planeetan muukalaisten kautta.

Näistä kiinnostavista pohdinnoista Spielberg ja Koepp ovat pyöritelleet pääasiassa erittäin hyvin otteessaan pitävän scifitrillerin. Se on toisaalta toiminnallisempi salaliittojännäri kuin mainittu Kolmannen asteen yhteys, mutta voi tuottaa pettymyksen, jos odottaa samanlaista vauhdikasta invaasioleffaa kuin Spielbergin Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005). Useita hahmoja seuratessa lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee varsin vauhdikkaasti ja tietty tiivis ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Leffan pieni kompastuskivi tosin on, kuinka paljon Koeppin käsikirjoitus panttailee katsojalta tietoa siitä, että varastetuissa tiedoissa on kyse avaruusolioista. Tuohan kun on ollut tiedossa jo parin vuoden ajan, Spielbergin ilmoitettua suoraan tekevänsä uutta ufoelokuvaa. Tästä huolimatta Disclosure Day osoittautui oikein mainioksi elokuvaksi ja on erityisen ilahduttavaa nähdä, että vielä vuonna 2026 voimme saada teattereihin isolla rahalla tuotetun scifielokuvan, joka ei perustu suoraan mihinkään tai ole jatko-osa tai uudelleenfilmatisointi. Leffalle toivookin menestystä jo siksi, että vastaavaa tapahtuisi enemmänkin.

Teknisesti Disclosure Day on pääasiassa vakuuttava, vaikka esimerkiksi leffan muutamat digieläimet ovat aika silmiinpistäviä. Elokuva on kuitenkin taitavasti kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia ja kamera-ajoja. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja parasta antia taitavat olla Danielin varastamat videopätkät, joissa nähdään klippejä vuosikymmenten takaa, jolloin tekijätiimi pääsee kaikin tavoin loihtimaan vaikkapa 1970-luvun estetiikkaa niin puitteiden, asujen, tehosteiden kuin visuaalisen yleisilmeen kanssa. Äänimaailmakin on vahvasti rakennettu ja vaikka John Williams ei enää 94-vuotiaana saa aikaiseksi samanlaisia ikimuistoisia sävelmiä kuin herran ja Spielbergin vuosien takaisissa yhteistöissä, hetkittäin on ilahduttavaa, että musiikit nousevat esille ja niistä löytyy yhä ripaus sitä Williams-taikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Disclosure Day, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Vaihdetaan vapaalle, Ferris (Ferris Bueller's Day Off - 1986) - elokuva-arvostelu

VAIHDETAAN VAPAALLE, FERRIS

FERRIS BUELLER'S DAY OFF

Ohjaus: John Hughes

Näyttelijät: Matthew Broderick, Mia Sara, Alan Ruck, Jeffrey Jones, Jennifer Grey, Cindy Pickett, Lyman Ward, Edie McClurg, Charlie Sheen, Ben Stein, Del Close, Virginia Capers ja Richard Edson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

"Life moves pretty fast. If you don't stop and look around once in a while, you could miss it."

Ferris Bueller's Day Off, eli suomalaisittain Vaihdetaan vapaalle, Ferris on Matthew Broderickin tähdittämä komediaelokuva. John Hughes sai idean elokuvaan helmikuussa 1985 ja jo seuraavana päivänä hän esitteli sen Paramountin johtajalle Ned Tanenille, joka innostui heti. Hughes työsti viikossa elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa. Lopulta Vaihdetaan vapaalle, Ferris sai maailmanensi-iltansa 11. kesäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Vuosien varrella leffan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana komediaklassikkona ja yhtenä elokuvahistorian merkittävimmistä nuorisoelokuvista. Itse katsoin Vaihdetaan vapaalle, Ferrisin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

High schoolista pian valmistuva chicagolaisnuori Ferris Bueller teeskentelee olevansa kipeä, viettääkseen vapaapäivän tyttöystävänsä ja parhaan kaverinsa kanssa.

Päärooliin Ferris Buelleriksi oli ehdolla muun muassa Jim Carrey, Tom Cruise, Johnny Depp, Michael J. Fox ja George Clooney, mutta lopulta rooliin valikoitui Matthew Broderick, joka oli ollut alun perinkin ohjaaja John Hughesin mielessä, kun hän kirjoitti käsikirjoitusta. Broderick onkin nappivalinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa velmua olemusta. Ferris on rento teinipoika, joka haluaa ottaa elämästä kaiken irti ja kun säät alkavat vihdoin näyttää nätiltä talven jälkeen, hän ei pysty vastustamaan kiusausta teeskennellä kipeää, viettääkseen vapaapäivää auringossa. Ferris on tykättävä heppu, vaikka hänestä löytyy myös kyseenalaisia puolia, kuten kavereiden manipuloiminen siihen, että hän saa tahtonsa läpi.

     Elokuvassa nähdään myös Mia Sara Ferrisin tyttöystävänä Sloanena ja Alan Ruck Ferrisin parhaana kaverina Cameronina, jotka nuorukainen keplottelee myös vapaalle, Cindy Pickett ja Lyman Ward Ferrisin vanhempina ja Jennifer Grey Ferrisin siskona Jeaniena, sekä Jeffrey Jones koulun rehtorina Ed Rooneyna, joka vihaa laiskottelevaa Ferristä sydämensä kyllyydestä ja on heti varma, ettei poika ole kipeä ja päättää omistaa päivänsä saadakseen Ferrisin nalkkiin. Rooney onkin aivan mahtava mulkerohahmo, jota oikein rakastaa vihata. Jones on vieläpä täydellinen valinta rooliin, tehden hahmostaan sekä kieron että hauskan pakkomielteisyydessään. Muutkin näyttelijät istuvat osiinsa passelisti. Ruck on varsin hupaisa Ferrisin hieman vässykkänä bestiksenä, jolle tuottaa vaikeuksia sanoa kenellekään vastaan.

Vuosia sitten ensimmäisellä katselulla mielsin Vaihdetaan vapaalle, Ferris -elokuvan ihan kivaksi teinikomediaksi, mutta nyt uudelleenkatselulla jopa yllätyin siitä, kuinka hauskaa minulla olikaan elokuvan parissa. Leffa ei mielestäni ihan yllä John Hughesin edellisen teinikomedian, vuotta aiemmin ilmestyneen The Breakfast Clubin (1985) tasolle, mutta se on silti loistava elokuva, eikä ihme, että monet pitävät myös tätä yhtenä kaikkien aikojen teinikomedioista. Leffan ilmapiiri on yksinkertaisesti valloittavan miellyttävä ja tämän luvattoman vapaapäivän viettoon hyppää itsekin ilomielin mukaan. Ferris raahaa Sloanea ja Cameronia sinne ja tänne, samalla kun elokuva tarjoaa oikeasti hyvää sanomaa siitä, että ihmisten pitäisi osata päästää irti ja elää enemmän. Sekään ei siis ole ihme, että Ferrisin lausahdus siitä, että "elämä kulkee vauhdilla ja jos välillä ei pysähdy katselemaan ympärille, elämä voi salakavalasti mennä ohi", on jäänyt ikoniseksi.

Elokuva on myös alusta loppuun täynnä todella hauskoja hetkiä ja repliikkejä. Alkupäässä on aivan hulvaton osio, jossa Ferris ja Cameron huiputtavat puhelinsoitolla rehtoria, jotta tämä päästäisi Sloanen lähtemään kotiin. Ferris on vielä valmis viemään metkunsa yllättävänkin pitkälle, mikä tarjoaa vain lisää hupaisuutta. On hauska jatkuva vitsi, että jostain selittämättömästä syystä kaikki Chicagossa vaikuttavat tietävän, kuka Ferris on ja sana pojan "kuolemanvakavasta sairastumisesta" kirii nopeasti ympäri kaupunkia. Elokuvan edetessä Buellerien talon eteinen täyttyy kukkalähetyksistä "parane pian" -korttien kera. Oman veikeän lisänsä menoon tuo myös Ferrisin jatkuva tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille.

John Hughesin rakentama ilmapiiri on todella valloittavan hyväntuulinen ja hänen käsikirjoituksensa on erittäin nokkela dialogia myöten. Vaihdetaan vapaalle, Ferris on myös osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailma hyvin rakennettu. Ira Newbornin säveltämät musiikit säestävät tätä vauhdikasta vapaapäivää lystikkäästi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ferris Bueller's Day Off, Yhdysvallat, 1986, Paramount Pictures

Sähköputkimies (The Cable Guy - 1996) - elokuva-arvostelu

SÄHKÖPUTKIMIES

THE CABLE GUY

Ohjaus: Ben Stiller

Näyttelijät: Matthew Broderick, Jim Carrey, Leslie Mann, Jack Black, George Segal, Diane Baker, Ben Stiller, Eric Roberts, David Cross, Amy Stiller, Owen Wilson, Misa Koprova, Bob Odenkirk, Annabelle Gurwitch, Blake Boyd, Kathy Griffin, Janeane Garofalo

Genre: komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

The Cable Guy, eli suomalaisittain Sähköputkimies on Jim Carreyn tähdittämä komediajännäri. Elokuva lähti liikkeelle Lou Holtz Jr:n ideasta, kun hän näki kerran myöhään illalla kaapeliasentajan äitinsä talon rapussa ja mietti, että henkilö vaikutti epäilyttävältä. Holtz Jr. kynäili ideansa pohjalta käsikirjoituksen ja sai useat studiot kilpailemaan siitä. Lopulta Columbia Pictures osti tekstin 750 tuhannella dollarilla ja ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Aluksi päärooleihin kaavailtiin muun muassa Adam Sandleria ja Ben Stilleriä, mutta Sandler vaihtui Carreyyn ja Stiller Matthew Broderickiin, joskin Stiller valittiin elokuvan ohjaajaksi. Carrey, Stiller ja tuottaja Judd Apatow muuttivat Holtz Jr:n kevyttä tekstiä synkempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Sähköputkimies sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ilmestyessään se sai todella vaihtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Osa kriitikoista tuomitsi elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista, toiset taas kehuivat sen synkempää menoa ja yhteiskuntasatiiria. Vuosien varrella Sähköputkimiehen arvostus on osittain kasvanut ja nykyään elokuva nauttii vahvasta kulttistatuksesta. Itse näin Sähköputkimiehen jo lapsena, kun tutustuin Carreyn leffoihin. Tykästyin heti elokuvaan ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan, joskin viime katselusta on jo monta vuotta. Kun huomasin Sähköputkimiehen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Arkkitehti Steven Kovacsin elämä muuttuu helvetiksi, kun sekopäinen kaapeliasentaja tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä.

Alun perin ohjaajaksi valikoidun Ben Stillerin oli tarkoitus näytellä Steven Kovacsia, mutta rooli meni lopulta Matthew Broderickille. Steven on arkkitehti, joka kosi tyttöystäväänsä Robinia (Leslie Mann), mutta kun Robin ei ollut varma pariskunnan tulevaisuudesta, Steven muutti omilleen. Muuttopäivänä Steve huomaa, ettei televisio pelitä kuten pitäisi ja soittaa paikalle kaapeliasentajan - tai siis "sähköputkimiehen", Jim Carreyn näyttelemän Chip Douglasin, joka mullistaa Stevenin elämän. Eikä vain sen takia, että Chip tarjoaa Stevenille ilmaisen kaapelin ja vielä laittomat lisäkanavat, vaan koska Chipille muodostuu pakkomielle Stevenistä ja tämä haluaa olla miehen ylin ystävä vaikka väkisin. Broderick on oiva vässykkänä Steveninä, jonka puolesta jännittää, kun Chipin meno alkaa äityä äärimmäisyyksiin, mutta samalla Stevenistä löytyy myös kyseenalaiset puolensa, kun hän yrittää hyödyntää Chipin palveluksia ja noudattaa tämän neuvoja, voittaakseen Robinin takaisin. Carrey on toki elokuvan todellinen tähti. Miehen tutut maneerit eksentrisestä heittäytymisestä hassuun puhetapaan ja naamanvääntelyyn ovat mukana, mutta Carrey tarjoaa nämä synkemmällä twistillä. Hän tekee Chipistä monipuolisen hahmon, jota kohtaan katsojan tunteet muovautuvat villisti leffan aikana. Toisinaan Chip on vähän sympaattinen reppana, sitten taas suorastaan karmiva sekopää.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa tuohon aikaan lähes tuntemattomat Owen Wilson, Bob Odenkirk, David Cross ja Jack Black lipevänä miehenä, Stevenin veljenä, myyntimiehenä ja Stevenin kaverina Rickinä ja Blackin Tenacious D -bändikaveri Kyle Gass televisionkatsojana, sekä itse Ben Stiller murhasta syytettynä entisenä televisiotähtenä.

Sähköputkimies sai tosiaan ilmestyessään 30 vuotta sitten varsin ristiriitaisen vastaanoton ja yhä tänä päivänä löytyy paljon niitä, jotka eivät yhtään ymmärrä elokuvan päälle. Itse olen lapsesta asti pitänyt leffasta todella paljon ja nyt kun katsoin sen aikuisiällä uudestaan, siitä aukesi vielä lisää puolia, joiden kautta pidin Sähköputkimiestä suorastaan loistavana elokuvana. Koenkin, että elokuva oli reippaasti edellä aikaansa - eikä vain siksi, että mukana on nykyään isoja nimiä lähes statistirooleissa - minkä lisäksi sen saamiin negatiivisuuksiin vaikutti isosti se, että suuri osa katsojista odotti Carreylta tuttua hupsuttelua, eikä yhä vain vinksahtaneemmaksi käyvää kuvausta psykoottisesta stalkkerista. Tavanomaisen komedian sijaan Sähköputkimies onkin nimittäin mustalla huumorilla höystetty trilleri ja omalaatuisuudessaan erittäin tehokas sellainen.

Elokuva on erittäin hauska silloin, kun se pyrkii olemaan selvästi komedia, mutta se onnistuu olemaan myös tehokkaan ahdistava ja jopa jännittävä, kun se niin haluaa. Stillerin varmoissa ohjaksissa nämä eri puolet kulkevat mielestäni ansiokkaasti käsi kädessä. Leffa lähtee vielä aika tavanomaisen komedian elkein liikkeelle, vaikka Chip onkin heti varsin kumma heppu. Kohtaus kohtaukselta elokuva kasvattaa kierroksiaan ja samalla myös Chipin toiminnat muuttuvat entistä kyseenalaisemmiksi ja karmivammiksi. Ilmapiiri synkkenee ja samalla huumorintaju muuttuu kieroontuneemmaksi.

Siinä, missä lapsena pidin erityisesti siitä, että elokuvassa nähdään Jim Carrey periaatteessa pahiksena, mikä oli tuolloin varsin poikkeuksellista, nyt aikuisena pidin valtavasti leffan yhteiskuntakommentaarista, etenkin sen puolesta, kuinka kaapelitelevisio mullisti maailman. Lapsena pidin vain hassuna yksityiskohtana, että Stillerin esittämän murhaajan oikeudenkäynti on periaatteessa tarinan kannalta täysin irrallinen seikka, mutta nyt näin tämän rikastuttavan elokuvaa huomattavasti. Sen voi nähdä vaikkapa vertauskuvana sille, kuinka televisio teki tosirikoksista vinksahtanutta ja sensaatiomaista viihdettä. Muutenkin leffassa on hauskoja kuvauksia siitä, kuinka televisio on tehnyt ihmisistä addiktoituneita orjiaan. Vähennänkö nyt Sähköputkimiehen takia television tuijottamista ja käyn ulkona enemmän? Tuskin, mutta kyllä elokuva kieltämättä tarjoaa ajattelemisen aihetta. Sähköputkimies ei todellakaan ollut sellainen teos, mitä siltä odotettiin ja siksi se on hämmentänyt katsojiaan jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse kuitenkin kuulun siihen joukkoon, jotka ovat vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on rikollisen aliarvostettu elokuva ja yksi Carreyn uran ja filmografian tähtihetkistä.

Myös teknisesti Sähköputkimies on mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Sekä kameratyöskentelyllä, että editoinnilla tehostetaan yhä vain epämukavammaksi muuttuvaa tapahtumaketjua, sekä Stevenin alati kasvavaa vainoharhaisuutta. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. John Ottmanin sävellykset säestävät menoa hyvin, mutta onhan musiikillinen huippuhetki Chipin mahtava karaokeveto Jefferson Airplanen Somebody to Lovesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Cable Guy, 1996, Columbia Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

Your Friends & Neighbors, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

YOUR FRIENDS & NEIGHBORS - KAUSI 2

Luoja: Jonathan Tropper

Näyttelijät: Jon Hamm, Amanda Peet, Olivia Munn, Hoon Lee, Mark Tallman, Lena Hall, Isabel Gravitt, Donovan Colan, James Marsden, Aimee Carrero, Eunice Bae, Corbin Bernsen, Ramin Karimloo, Erin Robinson ja Arienne Mandi

Genre: rikos, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 46 minuuttia - 1 tunti 4 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Jonathan Tropperin luoma rikossarja Your Friends & Neighbors nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä huhtikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Applen luotto sarjaan oli ollut kova jo ennen julkaisua ja kakkoskauden työstö olikin käynnistynyt ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu. Nyt Your Friends & Neighborsin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun Apple TV:ssä ja itse odotin kauden näkemistä innolla, pidettyäni paljon avauskaudesta. Kun Your Friends & Neighborsin kakkoskaudesta oli enää muutama jakso julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Puhdistettuaan nimensä Paulin kuoleman tiimoilta, Coop on löytänyt tasapainon perhe-elämänsä ja varastelujensa välille. Naapuruston tasapaino kuitenkin horjuu, kun sinne muuttaa rikas Owen Ashe, jolla ei ole puhtaat jauhot pussissaan.

Jon Hamm palaa rooliinsa Andrew "Coop" Cooperiksi, sijoitusrahaston johtajaksi, joka sai potkut ja päätyi rikolliselle polulle, varastaen naapurustonsa rikkailta arvoesineitä ja myymällä ne eteenpäin. Ykköskaudella Coop oli epäiltynä naapurinsa Paulin (Jordan Gelber) kuolemasta, mutta hänet todettiinkin syyttömäksi. Coopin elämä on muuten palannut normaaliksi, mutta rikollinen polku on saanut miehen koukkuunsa ja yölliset hämärähommat jatkuvat edelleen. Hamm on edelleen karismaattinen roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa yritystä kanavoida elämänsä eri osa-alueita.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Amanda Peet Coopin ex-vaimona Melinä, Isabel Gravitt ja Donovan Colan heidän lapsinaan Torina ja Hunterina, Lena Hall Coopin siskona Alina, Olivia Munn Paulin vaimona Samina, Hoon Lee Coopin entisenä työkaverina Barneyna, Mark Tallman Meliä deittailleena Nickinä ja Aimee Carrero Coopin kanssa ryöstökeikkoja toteuttavana Elenana, kun taas uutena hahmona toinen kausi esittelee James Marsdenin näyttelemän Owen Ashen, joka on rikastunut kuljetusalalla ja joka muuttaa naapurustoon, sekoittaen tehokkaasti pakkaa. Myös sivunäyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Peet pääsee kunnolla vauhtiin omaa polkuaan etsivänä Melinä, Munn esittää hyvin Samin vaikeuksia sopeutua takaisin seurapiireihin edelliskauden tapahtumien jälkeen ja Marsden on nappivalinta rikkaaksi hurmuriksi, joka kuitenkin heti ensinäkemältä selvästi piilottelee jotain.

Your Friends & Neighbors jatkaa mainiolla linjallaan, osoittaen olevansa tämän hetken kiinnostavin rikossarja. On saman tien mukaansatempaavaa ryhtyä seuraamaan, mitä Coop puuhaa nyt elämällään, kun edelliskauden murhasyytesavotta on saatu selvitettyä. Yöllisissä ryöstökeikoissa on oiva jännite yllä, mitä tehostaa Coopin kertojaäänen kautta avautuva miehen mielenmaisema, jolla hän yrittää järkeillä katsojalle tekosiaan. Kunnon koukku kuitenkin muodostuu, kun Owen saapuu maisemiin ja Coop joutuu heti ikävällä tavalla hoksaamaan, että tämän miehen kanssa ei kannatakaan leikitellä.

Sen lisäksi, että Coopin rikoshommat ja niitä sekoittava Owen ovat mainio pääjuoni, myös eri hahmojen sivujuonikuviot ovat jopa yllättävän kiinnostavia ja niiden parissa kymmenen noin tunnin mittaista jaksoa kulkevatkin pääasiassa hujauksessa. Oli kyse sitten Melin ongelmista naapurien koiran kanssa, Alin uudesta työpaikasta koulun musiikinopettajana tai Hunter-pojan orastavasta romanssista Owenin tyttären Delilahin (Erin Robinson) kanssa, nämäkin puolet toimivat passelisti. Parasta on, kun Coopin perhe joutuu toisinaan tekemisiin lain kanssa ja miehen kasvoista paistaa sellainen "luulin olevani tämän perheen ainoa rikollinen" -ilme. Kaikkia näitä kuvioita rakennellaan onnistuneesti eteenpäin, kunnes kaikki eskaloituu tehokkaasti parissa viimeisessä jaksossa. Osa kuvioista viedään tyydyttävästi päätökseensä, mutta jotkut jutut jätetään auki ja Apple TV onkin jo ilmoittanut kolmannen kauden olevan työn alla. Jatkoa jää odottelemaan jälleen positiivisin fiiliksin.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät hyvää ilmapiiriä sujuvasti yllä, yhdistellen saumattomasti rikosjännäriä, perhedraamaa ja toimivaa komediaakin. Jonathan Tropperin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee näitä hahmoja ja heidän kuvioita kiinnostavasti lomittain. Myös teknisesti Your Friends & Neighborsin kakkoskausi on pätevä. Kameratyöskentely näyttää hyvältä ja leikkaus on sulavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset oivalliset. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Dominic Lewisin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla, unohtamatta Lewisin ja Hamilton Leithauserin työstämää mainiota tunnuskappaletta The Jonesesia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Your Friends & Neighbors, Yhdysvallat, 2025-, Apple Studios, Fortunate Jack Productions, Tropper Ink Productions

Ladies First (2026) - elokuva-arvostelu

LADIES FIRST

Ohjaus: Thea Sharrock

Näyttelijät: Sacha Baron Cohen, Rosamund Pike, Emily Mortimer, Tom Davis, Weruche Opia, Charles Dance, Fiona Shaw, Richard E. Grant, Kathryn Hunter, Red Tennant, Bill Paterson, Kadiff Kirwan, Ron Cook ja Deborah Findlay

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 13

Ladies First on uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta komediasta Ei mikään helppo mies (Je ne suis pas un homme facile) vuodelta 2018. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Ladies First on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut kuullutkaan alkuperäisestä filmistä, mutta kiinnostuin Ladies Firstistä, kun näin trailerin pari viikkoa sitten. Katsoinkin elokuvan pian sen julkaisun jälkeen.

Sovinistinen naistenmies Damien Sachs päätyy kauhukseen rinnakkaistodellisuuteen, missä sukupuoliroolit ovat kääntyneet ympäri. Damienin täytyy yrittää pärjätä maailmassa, mikä suosii naisia enemmän kuin miehiä.

Sacha Baron Cohen näyttelee Damien Sachsia, mainostoimisto Atlasin menestynyttä johtajaa, joka käyttää valtaansa ja rahojaan paratiisisaarille matkusteluun ja upeiden naisten deittailuun. Naiset eivät ole Damienille juuri muuta kuin nätti koriste ja hänen toimistollaan mies flirttailee nuorten naistyöntekijöiden kanssa, samalla kun vähät välittää iäkkäämmistä. Baron Cohen suoriutuu mainiosti tämän niljakkaan hahmon roolista, tehden Damienista saman tien vastenmielisen tyypin. Katsojana onkin siis riemuissaan, kun pilkka osuu omaan nilkkaan ja Damienin kolauttaessa päänsä, hän herääkin vaihtoehtoisesta maailmasta, missä sukupuoliroolit on käännetty ympäri. Pian hän saa huomata, millaista on, kun häntä ei kuunnella sen takia, että hän on mies ja miltä tuntuu, kun hänet nähdään kävelevänä seksiobjektina oikean ihmisen sijaan.

     Elokuvassa nähdään myös Charles Dance Atlasin pomona Fredinä, Rosamund Pike Damienille työskentelevänä Alexina, Weruche Opia Damienin assistenttina Rubyna, Fiona Shaw vastaanottovirkailija Felicitynä, Kathryn Hunter siivooja Glendana, Emily Mortimer Damienin siskona Sunnynä ja Tom Davis hänen miehenään Chrisinä, Deborah Findlay ja Ron Cook Damien vanhempina, sekä Richard E. Grant hulluna pulumiehenä, joka toimii myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, vaihtaen hyvin hahmojensa statuksia, kun Damien päätyy rinnakkaistodellisuuteen, missä Fred onkin assistentti, Felicity Atlasin pomo ja Alex on toki Damienin asemassa.

Ladies First on oiva näpäytys siitä, kuinka epäreilu maailma on naisia kohtaan ja kuinka helpolla miehet pääsevät. Naisten kohtelu on yhä enemmän ja enemmän keskustelunaiheena ja Ladies First tuo veikeän oman lisänsä pöytään, havainnollistamalla miehille heidän toimintaansa kääntämällä osapuolet toisin päin. Olen nähnyt hämmentävän paljon kommentteja katsojilta, jotka ovat tulkinneet leffan niin, että se näyttäisi millainen maailma olisi naisten johtamana, mutta sehän on täysin väärä näkemys. Elokuva pistää miehet katsomaan, kun naiset kohtelevat miehiä kuten miehet kohtelevat naisia, eikä katselukokemus ole varmasti mukava. Monet miehet usein vähättelevät naisten kokemuksia ja niin tekee myös Damien, kunnes hän joutuu itse tuntemattoman naisen lähentelemäksi metrossa. Ja tuohan on vasta jäävuoren huippu.

Sen lisäksi, että elokuva on aiheeltaan oivallinen, on myös hupaisaa, kuinka kaikki tässä maailmassa on käännetty toisin päin. Burger King onkin Burger Queen, Victoria's Secret onkin Victor's Secret ja niin edelleen. Leffa on täynnä mitä kekseliäintä piilomainontaa, samalla kun se havainnollistaa, kuinka kaikki ympärillämme on voimakkaan sukupuolittunutta. Mainostaulut ovatkin yhtäkkiä täynnä puolialastomia miehiä esittelemässä erilaisia tuotteita ja myös kotona naiset löhöilevät television edessä piereskelemässä ja kaljaa kitatessa, kun taas miehet hoitavat huushollia ja lapsia.

Hyvä konsepti on kuitenkin samalla leffan pienoinen kompastuskivi, koska tämä sukupuoliroolien kääntäminen jää elokuvan ainoaksi vitsiksi, jota viljellään läpi puolentoista tunnin ajan. Elokuva kaipaisi aavistuksen terävämpää otetta, etenkin kun toisella puoliskollaan se alkaa taantua turhankin tutuksi romanttiseksi komediaksi, Damienin alkaessa vihdoin ymmärtämään naisia ja muuttuessaan paremmaksi mieheksi. Ladies First toimii jo nyt, mutta siitä olisi voinut saada vieläkin paremman paketin vahvemmalla käsikirjoituksella. Nyt minua kiinnostaakin nähdä, onko alkuperäinen ranskalaisleffa napakampi samalla aiheella? 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Thea Sharrock, joka on aiemmin tehnyt muun muassa mainion Wicked Little Lettersin (2023). Sharrock pitää kepeää, joskin toisinaan myös ikävää ilmapiiriä hyvin yllä. Ladies First on kanssa osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastajat pääsevät leikittelemään kahden eri todellisuuden kanssa ja hyvä yksityiskohta on, kuinka toinen maailma on rakennettu naisia varten, jolloin esimerkiksi suihku on Damienin vinkkelistä liian matalalla. Puvustajat leikittelevät myös rinnakkaismaailman miesten ja naisten kohdalla. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Atli Örvarssonin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ladies First, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, 3dot productions, Four by Two Films