The End of Oak Street (2026) - elokuva-arvostelu

THE END OF OAK STREET

Ohjaus: David Robert Mitchell

Näyttelijät: Anne Hathaway, Ewan McGregor, Maisy Stella, Christian Convery, Jordan Alexa Davis, P. J. Byrne, Emily Kuroda, Anne Gee Byrd, Hudson Meek ja David Alexander Kaplan

Genre: jännitys, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The End of Oak Street on Anne Hathawayn ja Ewan McGregorin tähdittämä uusi dinosauruselokuva. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että kauhuleffa It Followsin (2014) ohjaaja-käsikirjoittaja David Robert Mitchell tekisi pitkästä aikaa uuden elokuvan, jonka sisältö pidettiin pitkään salassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 työnimellä "Flowervale Street" ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2025, mutta ensi-iltaa on siirrelty pariin otteeseen. Nyt The End of Oak Street on saapumassa teattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä jo pitkälti yli vuoden ajan. Intoni vain kasvoi, kun leffan juonesta paljastettiin vihdoin enemmän ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa The End of Oak Streetin heti sen ensi-iltapäivänä.

Plattin perhe on jo jonkin aikaa ihmetellyt kummia ilmiöitä kotikadullaan Oak Streetillä, mutta eräänä yönä heidän elämänsä mullistuu totaalisesti, kun osa Flowervalen pikkukaupungista vaikuttaisi siirtyneen miljoonia vuosia ajassa taaksepäin, hurjien dinosaurusten aikaan.

The End of Oak Streetin keskiössä on Plattin perhe, johon kuuluvat Denise-äiti (Anne Hathaway), Greg-isä (Ewan McGregor), Audrey-tytär (Maisy Stella) ja Brian-poika (Christian Convery). Eikä tietenkään saa unohtaa perheen koiraa, Starbuckia. Päällisin puolin perhe vaikuttaa elävän onnellista perhearkea, mutta totuus pinnan alla on toinen. Denise pohtii eroa ja käsittelee vaikeita tunteitaan salaa työstämänsä kirjan kautta, kun taas Gregillä on vaikeuksia rahan kanssa, työskennellen nykyään pizzakuskina. Audrey vetäytyy omiin oloihinsa ja Brianilla on ongelmia naapuruston kovan kundin Kadenin (Hudson Meek) kanssa, samalla kun hän on ihastunut kaupunkiin muuttaneen perheen tyttöön Jeannetteen (Jordan Alexa Davis). Kaikki nämä arjen huolet saavat kuitenkin väistyä, kun mystinen valoilmiö siirtää Oak Streetin ja ison osan muustakin Flowervalen kaupungista dinosaurusten aikaan. Perheenjäsenet ovat oivallisia hahmoja ja Platteihin kiintyy nopeasti. McGregor on mainio perheenisänä ja Stella ja Convery tulkitsevat hyvin hahmojensa kauhistuneita fiiliksiä oudon tapahtuman mullistaessa heidän elämänsä. Leffan todellinen tähti on kuitenkin Anne Hathaway, jolla on meneillään aikamoinen paluukausi elokuvien Paholainen pukeutuu Pradaan 2:n (The Devil Wears Prada 2 - 2026), The Odysseyn (2026) ja tulevan Verityn varjon (Verity - 2026) kanssa. Hathaway on väkevä perheenäitinä, joka päättää tehdä kaikkensa pitääkseen rakkaansa turvassa.

Siinä, missä Jurassic World -elokuvien teho on hiipunut viime vuosikymmenen ajan reippaasti ja alkuperäisen Jurassic Parkin (1993) upeus tuntuu enää kaukaiselta muistolta kertakäyttöisten poppariviihdykkeiden rinnalla, on ollut ilo huomata tänä vuonna, että dinosauruksista voidaan tehdä vielä hyviä uusia elokuvia. Ensin Primitive War (2025) yhdisti vekkulisti nämä esihistorialliset otukset Vietnamin sotaan ja nyt The End of Oak Street on monin tavoin varsinainen aikamatka. Sen lisäksi, että se vie hahmonsa pari sataa miljoonaa vuotta ajassa taaksepäin, se vie katsojansa kasarifiiliksiin. Leffa on tehty selvästi suurella rakkaudella, kumarrellen Steven Spielbergin ohjaamien ja tuottamien hittien suuntaan. On klassista ydinperhettä, omituisia tapahtumia naapurustossa, seikkailuhenkeä, hyvää perhedraamaa ja kauhuelementtejä.

Elokuva rakentelee onnistuneesti niin Plattien vaikeita välejä kuin yhä mielenkiintoisemmaksi ja jännittävämmäksi muuttuvaa tilannetta. Kun dinosaurukset vihdoin päästetään rellestämään vapaana, loppuleffa onkin täynnä monenlaisia tiivistunnelmaisia kohtauksia, joiden parissa vain vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Pitkään pidin todella paljon näkemästäni, vaikka esimerkiksi pakolliselta tuntuva kiusaajakuvio hoidetaan niin löysästi alta pois, että sen olisi voinut mieluummin tiputtaa jo käsikirjoitusvaiheessa.

Jos jostain en kuitenkaan täysin innostunut, niin elokuvan loppuhuipennuksesta. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että loppusuoralla käy kyllä selväksi, että tuottajana on toiminut J. J. Abrams, koska leffa tuntuu lankeavan Abramsin suosiman "mysteerilaatikkotarinan" sudenkuoppaan. Eli lähtökohdat ovat äärimmäisen lupaavat, alkupää koukuttaa tehokkaasti mukaansa ja pitkään homma toimii, mutta loppusuoralla alkaa tuntua siltä, ettei käsikirjoitukselle oikein keksitty loppua. Finaali ajaa asiansa, mutta muuten erittäin hyvän dinoviihteen jälkeen se on pienoinen antikliimaksi. Silti The End of Oak Streetista jäi hyvä maku suuhun ja toivon sille pelkkää menestystä, jotta näemme jatkossakin dinosauruksia myös muissa leffoissa kuin pelkissä Jurassic-rainoissa. Ja jotta studiot ottaisivat lisää vastaavia riskejä isomman budjetin alkuperäisideoiden kanssa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut David Robert Mitchell. The End of Oak Street ei ole kokonaisuutena yhtä eheä kuin miehen tunnetuin leffa It Follows, mutta se näyttää Mitchellin taidot myös vanhanaikaisen seikkailuviihteen parissa - unohtamatta niitä kauhuelementtejä. Teknisesti The End of Oak Street on mainio. Leffa on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja K12-ikärajan leffaksi sekaan on saatu jopa yllättävänkin rajuja maskeerauksia. Dinosaurukset ovat vaikuttavasti luotuja, mutta paikoitellen esihistoriallisista maisemista Flowervalen ympärillä paistaa tietynlainen digitaalisuus. Äänimaailma on väkevästi rakennettu dinosaurusten karjahduksia myöten ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit kuuluvat kuluneen leffavuoden parhaimmistoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The End of Oak Street, Yhdysvallat, 2026, Bad Robot, Good Fear Content, Jackson Pictures, Tommy Harper Productions, Warner Bros. Discovery

Nimrods: A Green Day Comedy (Nimrods - 2025) - elokuva-arvostelu

NIMRODS: A GREEN DAY COMEDY

NIMRODS

Ohjaus: Lee Kirk

Näyttelijät: Mason Thames, Kylr Hoffman, Ryan Foust, Keen Ruffalo, Jenna Fischer, Ignacio Diaz-Silverio, Mckenna Grace, Angela Kinsey, Fred Armisen, Sean Gunn, Bobby Lee, Billie Joe Armstrong, Tré Cool ja Mike Dirnt

Genre: komedia, seikkailu, musiikki

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: -

Nimrods: A Green Day Comedy on punk-yhtye Green Dayn ympärille rakennettu komediaelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Lee Kirk oli jo vuonna 2016 tehnyt yhtyeen solisti Billie Joe Armstrongin kanssa elokuvan Ordinary Worldin ja paljasti vuonna 2022 podcastissa työstävänsä uutta projektia koko bändin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 työnimellä "New Years Rev" ja leffaa varten Green Day järjesti faneilleen ilmaiskonsertin Los Angelesin Hollywood Palladiumissa, missä he esittivät samoja kappaleita uudestaan ja uudestaan tuntien ajan, saadakseen tarpeeksi materiaalia eri kuvakulmista. Lopulta Nimrods: A Green Day Comedy saatiin valmiiksi ja elokuva tuotiin Suomeen parin päivän ajaksi Finnkinon esittämänä. Itse pidän todella paljon joistakin Green Dayn kappaleista ja oli jopa lähellä, että olisin käynyt heidän keikallaan Norjassa kesällä 2025. Kiinnostuin leffasta kun luin siitä ja olin yllättynyt kun huomasin elokuvan Finnkinon sivuilla. Kävinkin katsomassa Nimrods: A Green Day Comedyn sen toisessa ja nähtävästi samalla viimeisessä näytöksessä.

Teinipoikien elämä mullistuu, kun he saavat Green Daylta kutsun esiintyä yhtyeen lämppärinä Los Angelesin uuden vuoden konsertissa. Pojat aloittavat matkansa kohti Hollywoodia, tietämättä että kutsu oli isoveli Waynen pila.

Nimrods: A Green Day Comedyn keskiössä ovat teinipojat Tommy (Mason Thames), Fred (Kylr Coffman) ja Chad (Ryan Foust), jotka ovat perustaneet punk-bändin nimeltä Analog Days. Kitaristi Tommy ja basisti Fred ovat aikamoisia sääntöjen rikkojia, joita ei koulu kiinnosta tuon taivaallista, mutta rumpali Chad on hieman kiltimpi kaveri, jota kaksi muuta usein kiusoittelevat mammanpoikana. Kolmikon elämä näyttää mullistuvan, kun itse Green Day vaikuttaa soittavan heille ja pyytävän poikia esiintymään lämppärinään viikon päästä järjestettävällä keikalla Los Angelesissa. Koko homma vaikuttaa olevan liian hyvää ollakseen totta ja matkalle lähtevien nuorukaisten epäonneksi se on juurikin sitä, eli pelkkä Tommyn isoveljen Waynen (Keen Ruffalo) häijy pila. Tommy, Fred ja Chad ovat erittäin mainiot hahmot, joiden matkaan hyppää innoissaan, vaikka katsojana tietääkin, että perille päästäessä vastassa on todennäköisesti vuosisadan pettymys. Kovaa nousua tekevän Thamesin, sekä tuntemattomien Coffmanin ja Foustin kemia pelaa erinomaisesti yhteen ja läpi leffan tuntuu siltä kuin katsoisi tosielämän pitkäaikaisia ystävyksiä.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja-käsikirjoittaja Lee Kirkin vaimo Jenna Fischer Tommyn ja Waynen yksinhuoltajaäitinä, Thamesin tosielämän tyttöystävä Mckenna Grace Oliviana, johon kaverukset törmäävät reissunsa aikana, keväällä Suomen Comic Conissa vieraillut Sean Gunn mekaanikkona, sekä toki itse Billie Joe Armstrong, Tré Cool ja Mike Dirnt omina itsenään. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan ja vähemmän yllättäen Thamesin ja Gracen kemiat kohtaavat täydellisesti, ovathan he tosiaan seurustelleet ihan oikeasti jonkin aikaa.

Nimrods: A Green Day Comedy on vanha kunnon road trip -kaverikomedia, joka nappaa ilahduttavasti mukaansa. Bändin faneille on luvassa aikamoista herkkua, koska kolmikon cameoiden lisäksi leffahan on toki täynnä Green Dayn kappaleita jättihiteistä American Idiot ja Wake Me Up When September Ends lähtien. Lopputekstien jälkeen luvassa on vieläpä muutama biisi Hollywood Palladiumin ilmaiskonsertin taltioinnista - joskin osalle voi tulla pettymyksenä, että esimerkiksi Boulevard of Broken Dreamsia ei elokuvassa kuulla lainkaan.

Leffan juoni on hupaisa ja katsojaa kiinnostaa toki nähdä, kuinka poikakolmikolle käy, kun he saavuttavat Los Angelesin ja isoveljen pila selviää heille. Sitä ennen reissun varrelle mahtuu monenmoisia kommelluksia, joista nähtävästi osa perustuu suoraan Green Dayn uran alkuvaiheiden sattumuksiin kiertueella. Nauraa saa vähän väliä, mutta autoreissun varrella pinnat ovat toki myös ajoittain kireällä ja kundien välille on rakennettu kelpo draamaa. Oikeastaan vain yöpyminen omituisessa motellissa on hieman kömpelösti ympätty mukaan. Tuntuu siltä, että tekijöillä ei ollut luottoa, että katsojat ymmärtäisivät mistä kohtauksessa on oikeasti kyse ja niinpä eräs hahmo pistetään kömpelöllä jälkiäänityksellä toteamaan että "pilailenpa nyt näiden poikien kustannuksella". Se on kuitenkin vain pieni kauneusvirhe muuten erittäin mainiossa elokuvassa.

Lee Kirkin rakentama ilmapiiri on onnistuneen energinen ja hän saa päätrion irrottelemaan riemastuttavalla tavalla. Hänen käsikirjoituksensakin on pääasiassa toimiva. Lisäksi Nimrods: A Green Day Comedy on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänimaailma on hyvin rakennettu matkaa säestäviä biisivalintoja myöten. Onkin sääli, ettei elokuva saanut tämän isompaa levitystä Suomessa. Jos pidät bändistä, suosittelen erittäin paljon leffan katsomista. Ja vaikkei Green Dayn musiikki juuri nappaa, voi Nimrodsia silti suositella oivallisena road trip -komediana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nimrods, Yhdysvallat, 2025, Inaugural Entertainment, Legion M, Live Nation Studios, Process Productions

Kärpänen (The Fly - 1986) - elokuva-arvostelu

KÄRPÄNEN

THE FLY

Ohjaus: David Cronenberg

Näyttelijät: Jeff Goldblum, Geena Davis, John Getz, Joy Boushel, Leslie Carlson ja George Chuvalo

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 18

The Fly, eli suomalaisittain Kärpänen on uudelleenfilmatisointi samannimisestä elokuvasta vuodelta 1958, joka puolestaan pohjautuu George Langelaanin novelliin The Fly vuodelta 1957. 1980-luvun alussa tuottaja Kip Ohman halusi tehdä uuden version novellin pohjalta ja pestasi Charles Edward Poguen työstämään käsikirjoituksen. He veivät ideansa 20th Century Foxille, missä innostuttiin aluksi. Poguen teksti ei kuitenkaan vakuuttanut studiopomoja, mutta edelleen innoissaan oleva tuottaja Stuart Cornfeld onnistui lopulta hieromaan diilin, missä Fox suostui levittämään leffan, kunhan elokuva saisi rahoituksen muualta. Cornfeld löysi rahat yllättävästä lähteestä, komedioista tunnetulta Mel Brooksilta. Brooks ei tosin myöskään lämmennyt Poguen käsikirjoitukselle ja tilalle pestattiin Walon Green. Greenin aikaansaannos sai vielä negatiivisemman vastaanoton, jolloin Pogue tuotiin takaisin kirjoittamaan teksti itse uusiksi. Robert Bierman pestattiin ohjaajaksi, mutta juuri kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Biermanin tytär menehtyi onnettomuudessa ja surusta rikkoutunut mies jätti projektin. Tilalle palkattiin David Cronenberg, jota oltiin pyydetty jo aiemmin, mutta joka oli tuolloin kiireinen Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan (Total Recall - 1990) parissa, jonka hän oli kuitenkin lopulta jättänyt väliin. Cronenberg kirjoitti käsikirjoituksen lähes täysin uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1985. Lopulta Kärpänen sai maailmanensi-iltansa 15. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä pienimuotoinen menestys, joka voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Kärpäsen ensi kertaa kahdeksan vuotta sitten ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, pitäen siitä joka katselulla enemmän. Kun huomasin Kärpäsen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja samalla arvostella sen.

Seth Brundle on saanut aikaan mullistavan keksinnön, ihka aidon teleportaatiolaitteen. Kun mies testaa laitetta itseensä, hän ei kuitenkaan huomaa laitteeseen livahtanutta kärpästä ja kone yhdistää Sethin ja kärpäsen toisiinsa. Aluksi Seth luulee laitteen tehostaneen häntä ihmisenä, kunnes hän kauhukseen huomaa muuttuvansa hirviömäiseksi kärpäshybridiksi.

Päärooliin Seth Brundleksi valikoitui Jeff Goldblum, joka oli tuolloin vasta tekemässä nousuaan tähteyteen ja joka tultaisiin myöhemmin muistamaan elokuvista Jurassic Park (1993) ja Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996). Kärpäsessä Goldblum tarjoaa kuitenkin parhaan suorituksen, jonka olen häneltä nähnyt, pitkälti sen takia, että kyseessä on niitä harvoja isoja rooleja, joissa Goldblum ei tunnu vain esittävän itseään. Monet miehelle ominaisista maneereista ovat esillä leffan alkupäässä, mutta mitä pidemmälle Sethin hirvittävä muodonmuutos alkaa kehittyä, sitä paremmin Goldblum pääsee vakuuttamaan, ihmisyyden hiipuessa pois. Seth on erittäin mainio päähenkilö, joka on saman tien sympaattinen ja jonka haluaa nähdä onnistuvan hommassaan. Onkin siis sitäkin hirvittävämpää seurata sivusta, kun mies alkaa muuttua yhä vain enemmän hyönteismäisemmäksi.

     Elokuvassa nähdään myös Goldblumin tuolloinen tosielämän tyttöystävä Geena Davis reportteri Veronicana, joka ryhtyy tekemään juttua Sethin huimasta keksinnöstä, joka toki rakastuu Sethiin ja joka joutuu katsojan tavoin seuraamaan avuttomana vierestä, kun mies alkaa käydä läpi muodonmuutostaan, sekä John Getz Veronican pomona ja entisenä poikaystävänä Stathisina, joka on katkera Veronican ja Sethin lämpenevistä väleistä. Davis ja Getz ovat molemmat mainiot osissaan, etenkin Davis, joka tulkitsee hienosti kasvavaa tuskaansa, kun hän ei meinaa enää tunnistaa rakastamaansa miestä.

Kärpänen on yksi kauhuelokuvasuosikeistani, sekä todennäköisesti paras body horror -leffa, joka on koskaan tehty. Eikä vain sen takia, että elokuva sisältää aidosti poikkeuksellisenkin ällöttävää, jopa kuvottavaa kuvastoa, kun Seth muuttuu ihmisen ja kärpäsen sekoitukseksi. Ensin ilmestyy kummallisia karvoja ja paiseita, sitten lähtevät kynnet ja hampaat ja sitten... noh, loput saatte nähdä itse. Mukana on useita otoksia, joissa tekisi mieli peittää silmät tai kääntää katse television ruudulta, sillä niin häijyjä näkyjä on saatu mukaan. Mitä enemmän hyönteismäiset piirteet näkyvät ulkoisesti Sethissä, sitä enemmän mies myös alkaa käyttäytyä kuin hyönteinen. Hänestä tulee arvaamaton, aggressiivinen ja monin tavoin karmiva.

Kuvottavalla kuvastolla pääsee kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti ja Kärpäsen todellinen hienous syntyy siitä, että se kuvataan suurena tragediana ja rakkaustarinana. Elokuva käyttää aikansa rakentaakseen Sethin ja Veronican suhdetta, jolloin on entistä hirvittävämpää nähdä, kun suhde murenee miehen muodonmuutoksen takia. Veronica yrittää tukea rakastamaansa miestä, mutta mitä vähemmän Seth on ihminen, sitä vaikeammaksi tukeminen muuttuu. Rakkaustarina ei ole millään lailla imelä, vaan aidosti työstetty ja siksi niin vahva. Elokuvan ilmestymisen aikaan monet viittasivat Kärpästä metaforaksi HIV:istä ja kuinka monet joutuivat olemaan rakkaidensa tukena, kun sairaus tuhosi heidät hitaasti.

Sen lisäksi, että Kärpänen on onnistuneen karmiva, se on myös todella surullinen teos. Katsojana ei voi olla tuntematta valtavaa sääliä Sethiä kohtaan, kun tämä hyvää tarkoittava ja todellisen maailmaa mullistavan keksinnön kehittäjä muuttuu kohtaus kohtaukselta hirviömäisemmäksi. Harvoissa kauhuleffoissa on kyynelhanojen avautuminen näin useasti herkässä, etenkin kohtauksessa, jossa Seth pyytää Veronicaa poistumaan hänen elämästään, koska miestä pelottaa, että hän satuttaisi naista haluamattaan. Viimeistään finaalin aikana on tippa linssissä. Eipä tule äkkiseltään mieleen toista kauhuelokuvaa, joka veisi katsojansa tällaiseen tunteiden vuoristorataan ja särkisi sydämen näin perusteellisesti. Kärpänen teki minuun jo ensimmäisellä katselulla suuren vaikutuksen ja joka katselukerralla huomaan rakastuvani elokuvaan entistä voimakkaammin.

Elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta David Cronenberg, joka oli täysin oikea heppu hommaan. Cronenberg tunnetaan body horrorin kuninkaana, osittain juuri Kärpäsen ansiosta. Hän ei kuitenkaan tässä mässäile ällöttävyyksillä, vaan tarjoaa ne harvinaisella tyylitajulla. Väärissä käsissä Sethin muodonmuutos voisi näyttäytyä todella kömpelönä. Elokuva on myös teknisesti erinomainen. Se on taitavasti kuvattu ja ensiluokkaisesti leikattu kasaan. Puolitoistatuntisesta leffasta ei löydy mitään ylimääräistä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivaa ja maskeeraukset sekä erikoistehosteet... voi pyhä jysäys, millaista jälkeä Chris Walas kumppaneineen ovat saaneetkaan aikaiseksi! Sethin maskeeraukset näyttävät yhä vain inhottavammilta ja tämän ihmiskärpäsen lopullinen muoto on kaiken odotuksen arvoinen, sekä käytännön tehoste, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja kirsikkana kakun päällä toimivat Howard Shoren fantastiset musiikit, jotka ovat niin jylhät kuin karmivat, sekä pohjattoman surumieliset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fly, Yhdysvallat, 1986, SLM Production Group, Brooksfilms, Province of British Columbia Production Services Tax Credit

House of the Dragon, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

HOUSE OF THE DRAGON - KAUSI 3

Luojat: Ryan Condal ja George R. R. Martin

Näyttelijät: Emma D'Arcy, Matt Smith, Olivia Cooke, James Norton, Steve Toussaint, Fabien Frankel, Matthew Needham, Sonoya Mizuno, Tom Glynn-Carney, Ewan Mitchell, Harry Collett, Phia Saban, Bethany Antonia, Jefferson Hall, Abubakar Salim, Clinton Liberty, Phoebe Campbell, Kieran Bew, Tom Bennett, Freddie Fox, Tommy Flanagan, Simon Russell Beale, Dan Fogler, Benjamin Evan Ainsworth ja Rhys Ifans

Genre: fantasia, toiminta, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 57 minuuttia - 1 tunti 11 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

George R. R. Martinin Tuli ja veri -kirjaan (Fire & Blood - 2018) perustuva Game of Thronesin (2011-2019) esiosasarja House of the Dragon nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin syksyllä 2022. Kesällä 2024 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt House of the Dragonin kolmas kausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin sarjan kummastakin edellisestä kaudesta, joten olen odottanut kolmannen kauden näkemistä positiivisin mielin. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Poltetun kuningas Aegonin lähdettyä maanpakoon, Rhaenyra Targaryen lähettää armeijansa taisteluun, vallatakseen Kuninkaansataman ja noustakseen kuningattareksi.

Targaryenien taistelu hallitsijuudesta jatkuu. Yhdellä puolella ovat Rhaenyra Targaryen (Emma D'Arcy), entisen kuninkaan tytär, joka pitää itseään oikeutettuna hallitsijana, hänen uskollinen aviomiehensä - sekä setänsä #vainWesterosjutut - Daemon Targaryen (Matt Smith), heidän poikansa Jace Velaryon (Harry Collett), Rhaenyran neuvonantaja Mysaria (Sonoya Mizuno), armeijaa komentava Roderick Dustin (Tommy Flanagan), laivastoa komentava Corlys Velaryon (Steve Toussaint), sekä Rhaenyran uudet lohikäärmeratsastajat Hugh Vasara (Kieran Bew), Ulf Valkoinen (Tom Bennett) ja Corlysin poika Hullin Addam (Clinton Liberty).

     Toisella puolella taas ovat maanpaossa oleva kuningas Aegon II (Tom Glynn-Carney), hänen vaimonsa - ja samalla siskonsa, edelleen #vainWesterosjutut - Helaena Targaryen (Phia Saban), Kuninkaansatamaa hallitseva veli Aemond Targaryen (Ewan Mitchell), heidän äitinsä leskikuningatar Alicent Hightower (Olivia Cooke), hänen isänsä Otto (Rhys Ifans), sotilaita johtava ser Criston Cole (Fabien Frankel) ja tällä kaudella merkittävään osaan nouseva Alicentin serkku, lordi Ormund Hightower (James Norton). Tähän päällehän toki heivataan vielä monia muitakin tyyppejä sekoittamaan pakkaa, kuten Daemonin karkuteillä oleva tytär Rhaena (Phoebe Campbell), Aegonia pakomatkalla auttava Larys (Matthew Needham), rahamestari Torrhen Manderly (Dan Fogler) ja Alys-noita (Gayle Rankin). Hahmot ovat edelleen mainioita, vaikka suuri osa heistä ovatkin inhottavia ihmisiä kyseenalaisine romanttisine mieltymyksineen. Monista heistä saadaan kaivettua enemmän irti ja näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Erityisesti D'Arcy vain parantaa otettaan Rhaenyrana ja Norton onnistuu olemaan onnistuneen lipevä mulkero lordi Ormundina.

House of the Dragonin toinen tuotantokausi jäi monen mielestä todella turhauttavaan paikkaan. Koko kauden mittainen kasvattelu suurta taistelua kohti päättyikin vain kuvaan sotaan seilaavista laivoista, jättäen katsojat odottamaan taas kahdeksi vuodeksi konfliktin jatkumista. Kakkoskauden kiertelyyn ja kaarteluun kyllästyneiden odotus onneksi palkitaan, sillä kolmannella kaudella kypsyttely eskaloituu aikamoisesti. Kausi käynnistyy heti suuresta meritaistelusta ja luvassa on muutenkin enemmän miekkojen kalistelua ja verta. Vielä avausjakson meritaistelua enemmän pidin kauden päätösjakson isommasta hyökkäyksestä linnoitukseen kahden suuren armeijan ja useiden tulta hönkivien lohikäärmeiden kera. 

Kiinnostavintahan tässä konfliktissa on se, kuinka harmailla alueilla hahmot liikkuvat. George R. R. Martinin töille uskollisesti House of the Dragonissa ei juuri sankareita ole, vaan kaikista löytyy synkkyyksiä ja kyseenalaisia aspekteja, jotka pistävät niin sivuhahmojen kuin katsojienkin uskollisuuden koetukselle. Valitettavasti näiden vaikuttavien taistojen ja monipuolisen henkilödraaman sekaan mahtuu myös toisen kauden heikommista hetkistä muistuttavaa kaartelua ja puolivälin paikkeilla vietetään jälleen turhankin paljon aikaa Harrenhalissa lojuen. Nyt jään mielenkiinnolla odottelemaan, kuinka sarja viedään päätökseensä todennäköisesti taas kahden vuoden päästä ilmestyvällä neljännellä kaudella. Sitä ennen Westerosiin palataan kuitenkin A Knight of the Seven Kingdomsin (2026-) jo kuvatulla toisella kaudella.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa oivallisesti ja saavat näyttelijät irrottelemaan hyvin. Ryan Condalin johdolla käsikirjoitustiimi onnistuu muuten, mutta keskivaiheen löysempi ote tiputtaa vähän pisteitä väkevän alun ja finaalin välissä. Teknisesti House of the Dragon pysyy kuitenkin laadukkaana, vaikka toisinaan taustakankaan käyttö näkyy vaivaannuttavan selvästi ja osa kohtauksista on jälleen valaistu kehnosti. Kausi on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät, puvustus kertakaikkisen upeaa ja maskeeraukset erinomaiset. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa hienot ja etenkin lohikäärmeet ovat jylhiä ilmestyksiä kaikessa hurjuudessaan. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Ramin Djawadi tunnelmoi edelleen sulavasti musiikeillaan, vaikka hänen työnsä eivät jää samalla lailla mieleen kuin alkuperäisen Game of Thronesin aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

House of the Dragon, Yhdysvallat, 2022-, HBO, 1:26 Pictures

X-Men '97, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

X-MEN '97 - KAUSI 2

Luoja: Beau DeMayo

Näyttelijät: Ray Chase, Jennifer Hale, Ross Marquand, Lenore Zann, Cal Dodd, George Buza, Alison Sealy-Smith, Holly Chou, Adrian Hough, J. P. Karliak, Matthew Waterson, Isaac Robinson-Smith, Chris Potter, Gui Agustini, Naoko Mori, Christopher Barger, Michael Johnston, Catherine Disher, Gil Birmingham, Carolina Ravassa, Teddy Sears, Gates McFadden, John de Lancie, Josh Keaton, Lake Bell, Darin De Paul, Erika Ishii, Crispin Freeman, Ben Pronsky, Robert Cait, A. J. LoCascio ja Randall Carpenter

Genre: animaatio, toiminta, scifi, fantasia

Jaksomäärä: 9

Jakson kesto: 29 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 14

Marvelin sarjakuviin perustuva ja ysärin animaatiosarja X-Menin (1992-1997) tarinaa jatkava X-Men '97 nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Disney+ -palvelussa keväällä 2024, joten jatkoa oli luvassa. Sarjan luoja Beau DeMayo kuitenkin erotettiin juuri, kun kakkoskauden käsikirjoitukset oli saatu valmiiksi ja animointiprosessi oli käynnistymässä. Marvelilta syyksi annettiin, että DeMayo olisi seksuaalisesti häirinnyt projektin nuorempia miestyöntekijöitä, kun taas DeMayo kiisti syytökset ja sanoi syyn olleen hänen OnlyFans-tilissään ja Pride-teemaisissa X-Men -julkaisuissaan sosiaalisessa mediassa. Marvelin What If...? -animaatiosarjan (2021-2024) pyörittäjä Matthew Chauncey tuotiin DeMayon tilalle johtamaan kauden loppuunviennin. Nyt X-Men '97:n toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun Disney+:ssa ja itse odotin innolla sarjan jatkumista. Katsoinkin uudet jaksot heti keskiviikkoisin.

Ryhmä-X on ajautunut hajalleen eri aikoihin ja he saavat vastaansa maailman ensimmäisen mutantin, Tuhon.

X-Men '97:n avauskauden päätteeksi M-asteroidin räjähdys lähetti Ryhmä-X:n jäsenet aikojen halki. Professori Xavier (äänenä Ross Marquand), Magneto (Matthew Waterson), Peto (George Buza), Painajainen (Adrian Hough), Piispa (Isaac Robinson-Smith) ja Gambiitin (A. J. LoCascio) kuolemaa sureva Rogue (Lenore Zann) päätyivät lähes 5000 vuotta menneisyyteen, jolloin Tuho oli vielä En Sabah Nur (myöskin Marquand), nuori mutantti, joka halusi vapauttaa kansansa pahan farao Rama-Tutin (John de Lancie) kynsistä. Kyklooppi (Ray Chase), Jean Grey (Jennifer Hale), Wolverine (Cal Dodd), Storm (Alison Sealy-Smith) ja Morph (J. P. Karliak) sen sijaan päätyivät vuoteen 3960, jolloin Tuho on jo aiheuttanut maailmanlopun. 1990-luvulle taas jäi muun muassa Jubilee (Holly Chou), jonka kauhuksi valtio on perustanut Ryhmä-X:n tilalle oman mutanttitiiminsä, Tekijä-X:n, joka toimii enemmänkin iskujoukkona kuin ihmisten ja mutanttien suojelijoina. On kiinnostavaa seurata hahmoja eri aikakausilla, etenkin hahmojen välisten konfliktien ja dilemmojen takia. Xavier ja Magneto ovat tietenkin eri mieltä siitä, miten En Sabah Nurin kanssa pitäisi toimia, ja Kyklooppi ja Jean Grey pohtivat, kertovatko he tulevaisuudessa kohtaamalleen nuorelle Nathanille (Michael Johnston) olevansa hänen vanhempansa. Hahmot ovat aina yhtä mainioita ja kaikki pääsevät kauden varrella omimaan valokeilan ainakin kerran.

X-Men '97:n toinen tuotantokausi jatkaa vahvasti käynnistynyttä animaatiohittisarjan jatkoa pääasiassa onnistuneesti. Varsinkin kauden kolme ensimmäistä jaksoa koukuttavat tehokkaasti mukaansa, jokaisen keskittyessä eri aikakauteen ja näyttäen, miten Ryhmä-X:n jäsenet yrittävät selvitä uudesta tukalasta tilanteestaan. Hahmojen väliset vaikeat suhteet ja heidän päänsä pyörälle pistävät moraaliset dilemmat muistuttavat heti, että kyse ei ole puhtaasti lasten aamupiirretystä, vaan sarjasta löytyy kypsyyttä, josta erityisesti aikuinen supersankarifani voi innostua.

Muutaman ensimmäisen jakson jälkeen kausi kuitenkin rönsyilee juonikuvioillaan vähän sinne sun tänne, pirstaloituen yhtenäiseltä tuntuvasta vahvasta kertomuksesta vähemmän mielenkiintoisiin sivutarinoihin. Wolverinen omaa jaksoa seuraa toki mielellään, koska hahmo on niin mahtava, mutta olisin toivonut, että kausi olisi selvemmin pysynyt Tuhoon liittyvässä jännitteessä. Onneksi parissa viimeisessä jaksossa kakkoskausi palaa taas itse asiaan ja finaalijakso onkin onnistuneen tiivistunnelmainen, sekä jopa hieman liikuttava. Pienestä ailahtelevuudestaan huolimatta X-Men '97:n toinen kausi pysyy selvästi plussan puolella. Jatkoa on luvassa vielä ainakin kahden tuotantokauden verran ja Marvelin mukaan kolmatta kautta tarvitsisi odottaa vain noin vuoden verran. Ainoa huolenaiheeni koskee sitä, että tuleeko DeMayon potkut näkymään seuraavilla kausilla ikävällä tavalla? DeMayo vastasi vielä kakkoskauden käsikirjoituksista, mutta jatkossa What If...? -sarjan Matthew Chauncey hoitaa tuon homman. Ja ottaen huomioon, kuinka heittelevä What If...? oli tasonsa puolesta, minua jännittää, että sama käy myös X-Men '97:lle...

Visuaalisesti X-Men '97 todellakin pitää kutinsa. Animaatiojälki on erittäin komeaa, aivan kuin ruudulla nähtäisiin eloon herääviä sarjakuvia. Ikoniset hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toiminnallisempien kohtausten aikana ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Värien käyttö on erinomaista ja pidän todella paljon tietystä kohinaefektistä, jota kuvan päälle on asetettu, jotta lopputulos saataisiin muistuttamaan vielä enemmän vanhoja piirrettyjä. Äänityöskentelykin on oivallista ja Haim Sabanin ja Shuki Levyn säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla mainiosti, puhumattakaan Newtonin veljesten tulkinnasta yhdestä kaikkien aikojen parhaasta televisiosarjatunnarista, joka jää soimaan päässä loppupäiväksi. Intron kanssa leikitellään visuaalisesti kekseliäästi, antaen aina vihiä siitä, mihin hahmoihin eri jaksoissa keskitytään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

X-Men '97, Yhdysvallat, 2024-, Marvel Studios, Marvel Animation, The Walt Disney Company

The Last House (2026) - elokuva-arvostelu

THE LAST HOUSE

Ohjaus: Louis Leterrier

Näyttelijät: Wagner Moura, Greta Lee, Riley Chung, Noah Alexander Sosnowski, Emma Ho, Gabriel Chung, Arden Cho, Sid Edwards, Eveline Reynolds-Boison, Audrey Anderson ja Ali Asghar Shah

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 13

The Last House on Netflixin uusi jännityselokuva. Matthew Robinson kehitteli elokuvan idean ja työsti ideansa pohjalta käsikirjoituksen, joka kulki aluksi työnimellä "11817". Tammikuussa 2025 Netflix nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden huhtikuussa. Nyt The Last House on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin sen premissistä. Katsoinkin leffan pari päivää sen julkaisun jälkeen.

Kun loputtomalta tuntuva sade yhtäkkiä alkaa, perheet ympäri maailman huomaavat että normaalin myrskyn sijaan kyse on jostain yliluonnollisesta, mikä estää heitä poistumaan kodeistaan.

The Last Housen keskiössä on Delgadon perhe, joka vetäytyy kotiinsa suojaan sateelta, vain huomatakseen, että sade estää mystisesti heitä poistumasta talostaan. Ovet eivät aukea, eivätkä myöskään ikkunat, aivan kuin taivaalta putoavat vesipisarat muodostaisivat taloa ympäröivän kilven. Perheeseen kuuluvat Jason-isä (Wagner Moura), Ann-äiti (Greta Lee), Ruth-tytär (Riley Chung) ja Graham-poika (Noah Alexander Sosnowski). Hahmot suhtautuvat sopivan eri tavoin tilanteeseen ja periaatteessa, ajatuksen tasolla heidän erilaisten persoonien yhteentörmäyksistä voisi saada aikaiseksi hyviä konflikteja, kun heidän kotinsa muuttuu omituiseksi vankilaksi. Hahmoille kirjoitettu dialogi on kuitenkin vaivaannuttavan jäykkää, saaden jopa yleensä mainiot Mouran ja Leen näyttämään kehnoilta, jopa melkein robottimaisen kömpelöiltä osissaan. 

The Last House on kuin M. Night Shyamalanin nykytuotannon elokuva. Siitä löytyy kiehtova lähtöasetelma omaperäisen mysteerin kera, joka kuitenkin hukkuu kertakaikkisen töksähtelevän toteutuksen alle. Elokuvassa on runsaasti potentiaalia ja mielenkiintoisia ideoita ja vertauskuvia korona-ajan eristykseen, sekä luontoon liittyviin asioihin, luonnonsuojeluun ja luonnon ja ihmisen yhteentörmäykseen. Osaavissa käsissä The Last Housesta voisi kuoriutua oikein mainio selviytymistrilleri satumaisilla elementeillä höystettynä.

Potentiaalisuus tekeekin The Last Housen katsomisesta niin pirun turhauttavaa puuhaa. Aluksi näyttelijöiden jäykkyys ja yleensä hyvien pääosatähtien kömpelö yritys saada tönköt vuorosanat kuulostamaan luontevilta saavat kulmat kohoilemaan. Sitten leffan rytmitys alkaa häiritä. Kohtaukset on leikattu kuin trailereihin. Niistä on silputtu kaikki hengitysvara pois, mikä lisää luonnottomuuden ja robottimaisuuden tunnetta. Napakasta editoinnista huolimatta elokuva muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi. Kestoa on vajaat pari tuntia, mutta lopputulos tuntuu huomattavasti sitä pidemmältä. 

Seuraavaksi silmät alkavat pyöriä kotisohvalla, kun The Last House sortuu siihen pahimpaan temppuun, joista Netflixin nykytuotannot saavat eniten lokaa niskaansa: hahmot pakotetaan selittämään ja toistamaan tilannettaan kohtauksesta toiseen, jotta jopa puhelintaan selaava katsoja pysyy perässä. Silloin tällöin leffa väläyttelee uusia, lähtökohtaisesta kiinnostavia juttuja mukaan, mutta nämä hetket saavat vain turhaantumaan voimakkaammin. Loppua kohti yritetään rakentaa suurta huipennusta, mutta tapa, jolla tarina viedään päätökseensä, tuntuu yhä hölmömmältä, mitä enemmän sitä jälkikäteen pureksii.

Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jonka filmografia tarjoaa aika ailahtelevan kattauksen, oli kyse sitten mainiosta toimintaraina The Transporterista (2002), kelpuutettavasta taikurileffa Suuresta puhalluksesta (Now You See Me - 2013) tai kertakaikkisen upeasta nukkeanimaatiosarja Tumma kristalli: Vastarinnan ajasta (The Dark Crystal: Age of Resistance - 2019). The Last House valuu harmillisesti listan häntäpäähän, mitä ei toki auta yhtään Matthew Robinsonin kökkö käsikirjoitus tai Adam Goughin heikko editointi. Epätasaisiin puoliin kuuluvat myös ailahteleva kameratyöskentely ja halvan näköiset tietokonetehosteet. Leffan harvoja onnistumisia taas ovat lavasteet, jotka saavat Delgadojen kodin näyttämään ihan oikeasti eletyltä, sekä Yair Elazar Glotmanin säveltämät musiikit, jotka yrittävät parhaansa tuoda mukaan tunnelmaa, kun Leterrier ei siihen kykene.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last House, Yhdysvallat, 2026, 3 Arts Entertainment, Carrousel Studios, Chernin Entertainment, Rocket Science, Thank You Pictures, Thank You Studios

Sugar, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

SUGAR - KAUSI 2

Luoja: Mark Protosevich

Näyttelijät: Colin Farrell, Jin Ha, Tony Dalton, Sasha Calle, Raymond Lee, Laura Donnelly, Shea Whigham, Jack Topalian, Akrosia Samson, Bernard White, Laura San Giacomo, Kirby, James Cromwell ja Mireille Enos

Genre: mysteeri, jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 33 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Mark Protosevichin luoma dekkarisarja Sugar nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Sugarin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta, etenkin sen villin käänteen takia ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Sugarin toisesta kaudesta oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Muiden lajitoveriensa matkatessa takaisin omalle planeetalleen, ihmiseksi naamioituva yksityisetsivä John Sugar päätti jäädä Maahan ja etsiä siskonsa. Lisäksi Sugar palkataan löytämään nyrkkeilijän kadonnut isoveli.

Colin Farrell palaa rooliinsa John Sugariksi, joka ei ollutkaan mikään tavallinen mies laisinkaan, vaan ihka oikea avaruusolento, joka on naamioitunut ihmiseksi ja työskentelee yksityisetsivänä. Nyt kun kissa on nostettu pöydälle, toinen kausi pystyy saman tien käsittelemään tätä hahmon todellista puolta ilman kiertelyä, kaartelua ja muuta salailua. Siinä, missä Sugarin muut lajitoverit päättivät ykköskauden päätteeksi jättää Maan ja palata takaisin kotiplaneetalleen, Sugar päätti jäädä etsimään siskoaan Djeniä (Mireille Enos). Farrell on toistamiseen mainio roolissaan ja kiinnostavan lisänsä tuo hänen kertojaäänensä, jossa hän voi nyt avoimemmin pohtia ihmisyyden kiehtovia tapoja ja poikkeavuuksia.

     Sugarin toinen tuotantokausi esittelee pääasiassa uuden sivuhenkilökaartin, johon kuuluvat muun muassa nyrkkeilijä Danny Moon (Jin Ha), joka palkkaa Sugarin etsimään hänen kadonneen isoveljensä Ji'n (Raymond Lee), entinen vanki Val (Sasha Calle) ja Sugarin vanha ystävä Tom (Shea Whigham), jotka auttavat Sugaria etsinnöissä, sekä hämärä poliisi Ray Vega (Tony Dalton), joka toimii eräänlaisena antagonistina kaudella. Calle ja Dalton ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja heidän hahmonsa tuovat kiinnostavan erilaiset vastaparit Sugarille. Dannyn ja hänen kadonneen veljensä tapaus ei kuitenkaan ole järin mielenkiintoinen.

Sugar vaikutti aluksi tuiki tavalliselta dekkarisarjalta, kunnes avauskauden puolen välin paikkeilla se pudotti todellisen pommin, paljastamalla nimikkohahmon olevan sittenkin avaruusolento. Rohkea veto sai minut innostumaan sarjasta enemmän, mutta harmillisesti kakkoskaudella tämä villi scifikäänne koituu osittain aikamoiseksi kompastuskiveksi. Nyt kun on selvää, että sarjassa on avaruuden muukalaisia, jotka teeskentelevät ihmisiä ja ovat parhaimmillaan soluttautuneet valtioiden tärkeisiin tahoihin, sarjan alkuperäinen dekkarikoukku tuntuukin kakkoskaudella hassun yhdentekevältä. Sugarin yritys löytää siskonsa ja shokeeraavat paljastukset, joiden äärelle hän etsintöjensä myötä päätyy, tuntuvat niin mojovilta, ettei Dannyn veljen etsintä jaksa koukuttaa mukaansa. Ja siihenhän kaudella käytetään paljon aikaa.

Sugarin toinen tuotantokausi onkin hieman epätasainen paketti, joka nousee plussan puolelle Farrellin tinkimättömän roolityön ansiosta. Käsikirjoitukset rönsyilevät kuitenkin hieman liikaa sinne ja tänne, eikä tasapainoa yksityisetsivätyön ja tähtienvälisten konfliktien välillä meinaa löytyä. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että kauden loppusuoran käänteet vihjaavat siihen, että mahdollisella kolmannella kaudella tämä epätasapaino voi olla vieläkin horjuvampaa.

Osasyy Sugarin tason pienoiseen pudotukseen on todennäköisesti siinä, ettei sarjan luoja Mark Protosevich ole tällä kertaa toiminut yhdenkään jakson käsikirjoittajana. Samalla myös sarjan voimakkaasti tyylitelty tekninen toteutus tuntuu huomattavasti tavanomaisemmalta. Juuri kun avauskauden napakkaan leikkaustyyliin ja kohdettaan hakevaan kuvaukseen ehti tottua, kakkoskausi onkin paljon perinteisempi. Ei tämänkertaisessa kuvauksessa ja leikkauksessa sinänsä vikaa ole, joskin jäin kaipaamaan väliin leikattuja pätkiä vanhoista klassikkoleffoista. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Ali Shaheed Muhammadin ja Adrian Youngen noir-leffoista vaikutteita ottavat musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Sugar, Yhdysvallat, 2024-, Apple Studios, Apple TV, Chapel Place Productions, Genre Films