Primitive War (2025) - elokuva-arvostelu

PRIMITIVE WAR

Ohjaus: Luke Sparke

Näyttelijät: Ryan Kwanten, Tricia Helfer, Nick Wechsler, Anthony Ingruber, Aaron Glenane, Carlos Sanson, Albert Mwangi, Adolphus Waylee, Jeremy Piven, Ana Thu Nguyen, Henry Nixon ja Jeremy Lindsay Taylor

Genre: seikkailu, kauhu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Primitive War perustuu Ethan Pettusin kirjaan Primitive War: Opiate Undertow vuodelta 2017. Australialainen elokuvantekijä Luke Sparke innostui Pettusin kirjasta ja hankki sen filmatisointioikeudet vuonna 2022. Hän esitteli ideaansa useille Hollywoodin studioille, mutta yksi toisensa perään he torjuivat hänet, jolloin Sparke päätti etsiä rahoituksen eri reittejä ja saikin lopulta haalittua kasaan seitsemän miljoonaa dollaria. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Primitive War sai Australiassa elokuussa 2025. Suomeen leffa saapui vasta tänä keväänä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin ensi kertaa viime vuoden keväällä. Olen odottanut leffan näkemistä uteliaana ja päätinkin jopa ostaa sen hyllyyni heti, kun se julkaistiin blu-rayna.

Vuonna 1968 keskellä Vietnamin sotaa ryhmä amerikkalaissotilaita lähetetään syvälle viidakkoon, etsimään tehtävänsä aikana kadonneet toverinsa. Perillä heitä odottaa mojova yllätys, kun viidakossa lymyilee ihka aitoja dinosauruksia.

Primitive Warin keskiössä on seitsemän amerikkalaissotilasta, jotka saavat tehtäväkseen matkustaa Vietnamin viidakkoon ja etsiä sieltä kadonneet vihreät baretit. Joukkoa johtaa kersantti Baker (Ryan Kwanten) ja häntä seuraavat uskolliset Eli (Nich Wechsler), Logan (Aaron Glenane), Keyes (Anthony Ingruber), Leon (Carlos Sanson), Xavier (Adolphus Waylee) ja Miller (Albert Mwangi). Hahmoina nämä seitsemän sotilasta jäävät aika yksiulotteisiksi ja suurimmaksi osaksi hahmot tuntuvat niin samasta muotista veistetyiltä, että he menevät helposti sekaisin läpi leffan. Oikeastaan vain ääniä hallusinoiva tarkka-ampuja Logan ja syvästi uskovainen Miller erottuvat edukseen. Näyttelijät hoitavat tonttinsa kuitenkin kelvollisesti, etenkin kun rutiinihommalta vaikuttava tehtävä saa aika hurjan esihistoriallisen käänteen.

     Elokuvassa nähdään myös Jeremy Piven miehet tehtävälleen lähettävänä eversti Jerichona, Tricia Helfer paleontologi Sofiana, Ana Thu Nguyen paikallisnaisena Con Nheninä, sekä Jeremy Lindsay Taylor venäläiskenraali Borodininä. Sivunäyttelijöiden työ jää hieman epätasaiseksi. Helfer on mainio viidakossa dinosauruksia tutkivana Sofiana, joka tarttuu sotilaiden matkaan, mutta Taylor tekee ihmispahiksena toimivasta kenraali Borodinistä koomisen sarjakuvaroiston paksun aksentin ja yliampuvan lieron "kjäh-kjäh" -asenteen kera.

Olen odottanut jo yli vuoden ajan Primitive Warin näkemistä, mutta en sano, että olisin odottanut näkeväni kovin ihmeellistä elokuvaa. Pidän dinosauruksista ja koin piristäväksi, että pääsisin katsomaan dinosauruselokuvan, joka ei ole osa Jurassic Park/World -franchisea. Lisäksi mielsin elokuvan premissin oivalliseksi, joskin samalla aika pöhköksi. Dinosauruksia Vietnamin sodassa - kuka tällaista edes keksii? Tuntuukin siltä, että Primitive Warin on tehnyt joku, joka käytti koko lapsuutensa Korkeajännitys-sarjakuvia lukien ja sotilasukoilla ja dinosaurusleluilla leikkien. Ja sanon tämän siis vain positiivisessa mielessä. Elokuva on tehty niin rakkaudesta lajiin, että oma sisäinen lapsikin heräsi vähän väliä leffaa katsoessa. Muksuna olisin varmaan katsonut tätä elokuvaa uudelleen ja uudelleen... siitäkin huolimatta, että yllättävän verisen kuvastonsa kanssa Primitive Waria ei ole tehty lasten silmille.

Elokuva tanssahtelee onnistuneesti ohuella langalla. Leffan premissi on tosiaan pöhkö ja elokuva tiedostaa sen, muttei kuitenkaan äidy miksikään komediaksi. Tekijät ovat halunneet tehdä leffan tosissaan, jotta katsoja saadaan oikeasti imaistua keskelle viidakkoa, missä puiden takana väijyy ihmislihaa himoitsevia hirmuliskoja. Elokuvassa on pari onnistuneen kauhupainotteista kohtausta. Tekijät eivät kuitenkaan hoida hommaansa mitenkään ryppyotsaisesti. Leffa voisi helposti olla joko tahattoman koominen tai vaivaannuttavan ylivakava, mutta Luke Sparke tiimeineen on löytänyt juuri oikean lähestymistavan, enkä voi olla nostamatta heille hattua.

Olen jopa iloinen, että Sparke ei saanut tunnettuja Hollywood-studioita avukseen, koska lopullisesta leffasta olisi todennäköisesti tullut erilainen. Siihen olisi saattanut palaa enemmän rahaa ja siinä ehkä nähtäisiin isompia tähtiä, mutta samalla elokuva olisi voinut menettää mojovan osan siitä intohimoisesta palosta projektia kohtaan, sekä rosoisuudesta. On leffassa kieltämättä ongelmansakin aika sisällöttömistä päähenkilöistä turhan pitkään kestoon, mutta niistä huolimatta viihdyin erittäin hyvin Primitive Warin parissa. Mielestäni kyseessä on parempi dinosauruselokuva kuin Jurassic World Dominion (2022) ja Jurassic World Rebirth (2025), jotka näyttäytyvät tämän genrepiristysruiskeen jälkeen entistä enemmän studion epätoivoiselta yritykseltä rahastaa tutulla nimellä. Primitive War 2 on jo nähtävästi tekeillä ja saamassa ensi-iltansa jo vuonna 2027, minkä lisäksi Sparkella on parhaillaan työn alla televisiosarja dinosauruksista villissä lännessä. Jos sama innostus, rakkaus ja pieteetti näkyvät jatkossakin, odotan jopa innolla näkeväni, mitä miehen tulevat dinoprojektit tuovat tullessaan.

Elokuvaa katsoessa ei uskoisi, että Primitive War tehtiin vain seitsemällä miljoonalla dollarilla, koska leffan dinosaurukset näyttävät pääasiassa erittäin hyviltä. Elokuvassa on ajoittain jopa näyttävämpiä tietokonetehosteita kuin monissa megabudjetin Hollywood-tuotannoissa! Sekaan mahtuu joitain otoksia, joissa vaikkapa vastarannalla kävelevät dinot näyttävät hieman keskeneräisiltä, mutta niissä tärkeimmissä kohtauksissa, joissa sotilaat ovat esihistoriallisten saalistajien jahdattavana, liskot kyllä vakuuttavat. Leffa on myös suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kuvattu ja on hienoa nähdä, että leffaa on tehty ihan oikeissa lokaatioissa, viidakosta lähtien, eikä jossain sisätilassa taustakangasta vasten. Äänimiksaus jättää hieman toivomisen varaa, puheen kuuluessa todella hiljaa ja dinosaurusten karjunnan ja aseiden räiskinnän turhankin kovalla. Frederik Wiedmannin säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla ja kuullaanpa leffassa tietysti Creedence Clearwater Revivalin klassikkokappale Fortunate Son. Voiko Vietnamin sodasta nykyään tehdä elokuvaa ilman, että kyseinen biisi soi helikopterien lentäessä trooppisten puiden yllä?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Primitive War, Australia, 2025, Sparke Films

Kerro kaikille (2026) - elokuva-arvostelu

KERRO KAIKILLE

Ohjaus: Alli Haapasalo

Näyttelijät: Marketta Tikkanen, Krista Kosonen, Alma Pöysti, Aamu Milonoff, Jakob Öhrman, Noora Dadu, Lily Jääsvuo, Sofia Jääsvuo, Peter Kanerva, Iris Klingberg, Inke Koskinen, Kate Lusenberg, Vilma Melasniemi, Emily Matthews, Patrick Kumpulainen, Arttu Kapulainen ja Robert Kock

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Kerro kaikille perustuu Katja Kallion kirjaan Yön kantaja (2017), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin Amanda Aaltosen elämästä Seilin saaren vankimielisairaalassa. Kallio itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, kun taas ohjaajaksi projektiin hyppäsi Alli Haapasalo. Elokuva kuvattiin kesällä 2025 Turussa ja maailmanensi-iltansa Kerro kaikille sai Ruotsissa, Göteborgin elokuvafestivaaleilla tammikuussa 2026. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä uteliaana, nähtyäni siitä jo pitkään mainoksia. Kävinkin katsomassa Kerro kaikille -leffan heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

1800-luvun lopulla nuori nainen Amanda Aaltonen lähetetään Seilin saarelle mielisairaalaan, joka on tarkoitettu yhteiskuntaan kelpaamattomille naisille.

Aiemmin elokuvissa sivurooleihin jäänyt Marketta Tikkanen näyttelee Amanda Aaltosta, nuorta naista, jonka lapsuus ei ollut millään tavalla helppoa. Hän jäi jo teini-ikäisenä oman onnensa nojaan ja joutui erilaisiin ongelmiin. Kun hän vielä kuukautistensa aikana kärsii voimakkaista kivuista, jotka saavat hänet vaikeroimaan kovaäänisesti läpi yöt, Amanda todetaan yhteiskuntaan kelpaamattomaksi ja hänet lähetetään Seilin saarelle pakkohoitoon. Tikkanen tulkitsee väkevästi hahmonsa sinnikkyyttä, turhautuneisuutta ja uhmakkuutta, sillä Amanda ei todellakaan aio tyytyä kohtaloonsa, vaan yrittää keksiä keinon päästä pakoon saarelta. Tikkanen heittäytyy hienosti roolinsa vietäväksi ja näyttää hyvin, kuinka kuluvat kuukaudet murtavat naisen tahtoa ja psyykettä.

     Elokuvassa nähdään myös Alma Pöysti ja Krista Kosonen mielisairaalan hoitajina, lempeänä Sofiana ja tiukkana Iso-Gretana, Jakob Öhrman saarella työskentelevänä Gregerinä, sekä muun muassa Aamu Milonoff, Noora Dadu, Vilma Melasniemi, Inke Koskinen ja Kate Lusenberg hoitolan muina naisina, Pikku-Gretana, Josefiinana, Olgana, Edlana ja Elsana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Kosonen kireänä Iso-Gretana, joka ei siedä naisilta mitään säännöistä vähänkään poikkeavaa. Milonoff taas esittää hyvin Seilin saarella jo jonkin aikaa ollutta naista, joka raiskattiin ja joka tappoi vauvansa heti sen syntymän jälkeen.

Kuten etukäteen ounastelin, Kerro kaikille osoittautui oikein mainioksi elokuvaksi ja ennen kaikkea mielenkiintoiseksi katsaukseksi Suomen naisten historiaan, jonka arkaluontoisuuden takia moni varmaan mieluummin haluaisi vaieta, että tällaista on oikeasti tapahtunut. Juuri siksi onkin hyvä, että Seilin saarella tapahtunutta ei unohdeta, vaan paikasta tehdään kirjoja ja elokuvia. Nykypäivänä katsottuna on täysin pöyristyttävää, millaisten syiden varjolla näitä naisia lähetettiin pakkohoitoon. Jotkut heistä potevat raskauden jälkeistä masennusta, jotkut ovat traumatisoituneita heihin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta ja Amanda Aaltosen tapauksessa kuukautiskivut ovat niin voimakkaita, että nainen on luokiteltu kuukautishulluksi. Tänä päivänä näille naisille suositeltaisiin terapiaa tai lääkitystä, mutta 1800-luvulla heidät haluttiin piilottaa yhteiskunnasta loppuelämäkseen.

Kerro kaikille herättää taatusti voimakkaita tunteita ja mukana onkin kohtauksia, joita tekee jopa pahaa katsoa. Kurjuuden ja epätoivon sekaan mahtuu kuitenkin myös hauskoja hetkiä, kun naiset yrittävät viihdyttää itseään, sekä myös joitain kauniitakin kohtauksia, joissa naisten olosuhteet unohtuvat hetkellisesti ja he löytävät onnen tunteen, edes lyhyeksi aikaa. Kiinnostavasta historiakuvauksesta, hyvästä tarinasta, vahvoista näyttelijäsuorituksista ja joistain todella hienoista kohtauksista huolimatta koin kuitenkin, että Kerro kaikille etenee ajoittain turhankin hitaasti. Raskaan aiheensa takia itse leffakin tuntuu ajoittain raskassoutuiselta ja huomattavasti todellista, vain parin tunnin kestoaan pidemmältä.

Elokuvan on ohjannut Alli Haapasalo, jonka edellisen leffan Tytöt tytöt tytöt (2022) minun on ollut tarkoitus katsoa jo pidemmän aikaa. Haapasalo rakentaa tunnelmaa oivallisesti, mutta en tiedä johtuuko se hänen ohjauksestaan, kirjailija Katja Kallion käsikirjoituksesta, vai Samu Heikkilän leikkauksesta, mutta leffa jää ajoittain turhan hitaaksi. Muuten Kerro kaikille on teknisesti pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänityöskentely on osaavaa ja pidin todella paljon Vilma Jään ja Kalle Vainion säveltämistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kerro kaikille, Suomi, 2026, Helsinki-filmi, Finnish Impact Film Fund, Nordisk Film & TV Finland, SF Studios, The Church Media Foundation, Suomen Elokuvasäätiö, West Finland Film Commission, YLE

From, kausi 4 (2026) - sarja-arvostelu

FROM - KAUSI 4

Luoja: John Griffin

Näyttelijät: Harold Perrineau, Caralina Sandino Moreno, David Alpay, Elizabeth Saunders, Scott McCord, Ricky He, Chloe Van Landschoot, Corteon Moore, Pegah Ghafoori, Hannah Cheramy, Simon Webster, Avery Konrad, Angela Moore, Kaelen Ohm, A.J. Simmons, Nathan D. Simmons, Robert Joy, Samantha Brown, Julia Doyle, Douglas E. Hughes, Trina Corkum, Rhys Bevan-John, Lisa Ryder, Shaun Majumder ja Eion Bailey

Genre: kauhu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 44 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 16

John Griffinin luoma kauhusarja From nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa alkuvuodesta 2022. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja Fromin neljännen kauden esitys alkoi huhtikuussa 2026. Itse ryhdyin katsomaan sarjaa vasta tänä vuonna, tätä neljättä kautta odotellessa. Minun oli tarkoitus katsoa neloskausi, kun sen viimeinenkin jakso oli julkaistu, mutta koska minulla ei ollut MTV Katsomoa ja mielsin palvelun tuolloin liian kalliiksi yhden sarjan takia, päätin pantata Fromia parempaan saumaan. Kun halloween-sesonki alkoi, päätin vihdoin hankkia MTV Katsomon siksi aikaa, että sain neljännen kauden katsottua.

Samalla kun Boyd ja muut kaupungin asukkaat alkavat menettää toivoaan, Tabithan synnytettyä yhden hirviöistä takaisin henkiin, he kohtaavat uusia uhkia, kun kaupunkiin saapuu keltapukuinen mies.

Fromin tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun ja he saavat seurakseen pari tulokasta, kun kirottuun kaupunkiin ajaa pastori (Rhys Bevan-John) ja hänen tyttärensä Sophia (Julia Doyle). Seriffi Boyd (Harold Perrineau) kauhistui, kun hänen poikansa Ellisin (Corteon Moore) raskaana ollut vaimo Fatima (Pegah Ghafoori) synnyttikin yhden yöllä liikkuvista hirviöistä, jonka Boyd oli luullut onnistuneensa tappamaan. Tämä on saanut Boydin vajoamaan epätoivoon, uskoen että kaupunkilaisten tulevaisuus on tuhoon tuomittu. Tabitha (Catalina Sandino Moreno) yrittää toipua tiedosta, että hän ja Jade (David Alpay) ovat uudelleensyntyneet Miranda ja Christopher, jotka ovat jo usean elämän ajan yrittäneet auttaa kaupungissa kuolleita lapsia. Samalla Tabitha ja hänen lapsensa Julie (Hannah Cheramy) ja Ethan (Simon Webster) ovat tietämättömiä siitä, että keltapukuinen mies (Douglas E. Hughes) tappoi Tabithan miehen Jimin (Eion Bailey) kolmoskauden päätteeksi. Menossa mukana ovat myös Colony Housea johtava Donna (Elizabeth Saunders), apulaisseriffi Kenny (Ricky He), sairaanhoitaja Kristi (Chloe Van Landschoot), hänen tyttöystävänsä Marielle (Kaelen Ohm), arpeutunut Randall (A.J. Simmons), poliisi Dani (Samantha Brown), aiempia sekoamisiaan katuvat Sara (Avery Konrad) ja Elgin (Nathan D. Simmons), sekä lapsesta asti kaupungissa asunut Victor (Scott McCord) ja hänen isänsä Henry (Robert Joy). Hahmot ovat edelleen kiinnostavia ja mainioita, ja osaa syvennetään onnistuneesti kauden edetessä. Keltapukuinen mies on väkevä uusi uhka, koska toisin kuin tutut yölliset virnuilijat, häntä eivät oviin ripustetut talismaanit pysäytä. Näyttelijäkaarti on myös oivallisessa vedossa.

Fromin neljäs tuotantokausi jatkaa sarjan erittäin hyvää linjaa, vaikka tällä kaudella onkin hieman enemmän epätasaisuutta kuin edeltäjissään. Tällä kaudella minua turhautti ajoittain paljon se, että hahmot eivät suostu kommunikoimaan keskenään, mikä mahdollistaa sen, etteivät he pysty yhdistelemään palapelin palasia nopeammin toisiinsa. Joko hahmot pelkäävät, että muut pitäisivät heitä hulluina näkemiensä juttujen takia tai sitten joku kertoo kokemuksistaan, eikä kukaan usko häntä. Siis kukaan ei usko häntä kaupungissa, jossa öisin ihmisiltä näyttävät hirviöt kaivautuvat ulos koloistaan, tiettyyn puuhun tiputetut esineet ilmestyvät yllättävistä paikoista ja josta ei voi ajaa pois, vaikka kuinka yrittäisi.

Tästä huolimatta From pysyy erittäin koukuttavana ja jännittävänä kauhusarjana, jonka rajut tempaukset saavat pelkäämään suunnilleen kenen tahansa hahmon puolesta, etenkin nyt kun Jim pistettiin kylmäksi. Keltapukuinen mies tuo täysin uudenlaisen uhkan ja muutenkin neloskausi tarjoaa lisää vaaroja kaupunkilaisten päiden menoksi. Välillä tuntuu kuin kausi jarruttelisi, mutta nupit väännetäänkin sitten totaalisesti kaakkoon parin viimeisen jakson aikana, jolloin tuntuukin jo siltä, ettei käsikirjoittajia pidättele mikään. Finaalijakso jättää katsojan tuijottamaan lopputekstejä suu shokista ammollaan, eikä jo työn alla olevaa, näillä näkymin ensi vuonna ilmestyvää viidettä ja samalla viimeiseksi ilmoitettua tuotantokautta malttaisi odottaa päivääkään.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä onnistuneen jännittävästi ja mukaansatempaavasti. Samalla Fromin tekninenkin osasto on yhä kunnossa. Neloskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan, eri juonikuvioiden risteillessä toimivasti lomittain. Tutut lavasteet ovat hienot, puvustus on mainiota ja maskeeraukset paikoitellen varsin karmivat. Tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Chris Tiltonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

From, Yhdysvallat, 2022-, AGBO, Epix Studios, MGM International TV Productions, MGM Television, Midnight Radio

Tony (2026) - elokuva-arvostelu

TONY

Ohjaus: Matt Johnson

Näyttelijät: Dominic Sessa, Antonio Banderas, Emilia Jones, Leo Woodall, Stavros Halkias, Monica Raymund, Michael Jibrin, Dagmara Domińczyk, Rich Sommer, Joe Burns ja Caroline Portu

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Tony perustuu Anthony Bourdainin omaelämäkerralliseen kirjaan Kitchen Confidential: mestarikokin tunnustuksia (Kitchen Confidential: Adventures in the Culinary Underbelly) vuodelta 2000. Tehtyään tositapahtumiin perustuvan BlackBerry-elokuvan (2023), ohjaaja Matt Johnson kiinnostui työstämään leffan Bourdainin nuoruusvuosista. Todd Bartels ja Lou Howe olivat kirjoittaneet Bourdainista käsikirjoituksen, joka pyöri vuonna 2024 Hollywoodin mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Johnson tarttui kaksikon tekstiin, kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 ja nyt Tony on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut erityisen kiinnostunut Tonysta sen aiheen takia, vaan pikemminkin näyttelijäkaartin vuoksi. Luettuani paljon kehuja leffasta, kävin kuitenkin uteliaana katsomassa sen heti ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1975 nuori Anthony "Tony" Bourdain valehtelee saaneensa kirjailijastipendin ja päättää matkustaa Provincetowniin tehdäkseen vaikutuksen ihastukseensa Nancyyn. Perillä Tony päätyy kuitenkin työskentelemään paikallisessa ravintolassa, löytäen uuden kutsumuksen elämälleen.

Mahtavasta The Holdoversista (2023) tuttu Dominic Sessa näyttelee Anthony Bourdainia, joka tosin vielä nuorena sällinä halusi kaikkien kutsuvan häntä Tonyksi. Monien mielikuva Bourdainista on todennäköisesti positiivinen, liittyen herran myöhempiin vuosiin, mutta ainakin leffan maalaama kuva hänen nuoruudestaan on hyvin erinäköinen. Opiskelijapoika-Tony on nimittäin pahemman luokan narsisti ja patologinen valehtelija, joka kuvittelee itsestään aivan liikoja muun muassa naistenmiehenä. Tony on persoonana paskamainen ääliö, mutta lupaavaa nousua tekevä Sessa on niin hyvä roolissaan, että katsoja on kiinnostunut näkemään nuorukaisen puuhia, vaikka samalla Tonya tekisi usein mieli läpsäistä avokämmenellä päin näköä. Sessa tulkitsee erinomaisesti hahmonsa päättäväisyyttä ja tahtoa todistaa itsensä, vaikka Tony kulkeekin usein reittejä, joille ei voi olla pudistelematta päätään.

     Elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk ja Rich Sommer Tonyn vanhempina Gladys ja Pierre Bourdainina, Emilia Jones Tonyn ihastuksenkohteena Nancyna, Antonio Banderas The Flagship -meriruokaravintolaa pyörittävänä José Vatelina, sekä Leo Woodall, Monica Raymund, Stavros Halkias ja Michael Jibrin ravintolassa työskentelevinä Salina, Maryna, Stavrosina ja Tyronena. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, Banderasin uhkuessa karismaa iäkkäänä kokkina. Jones istuu passelisti Tonyn ihastukseksi, kun taas Woodall onnistuu tekemään Sal-hahmostaan vielä Tonyä lipevämmän ihmispersreiän.

Toisin kuin monet muut elämäkertaelokuvat, Tony ei todellakaan lähde kaunistelemaan keskiössä olevan julkimonsa tarinaa tai maalailemaan hänestä kuvaa jonkinlaisena pyhimyksenä. Heti elokuvan alussa Tony valehtelee Nancylle stipendistään, tehdäkseen tyttöön vaikutuksen ja sitten hän varastaa vanhempiensa rahat matkatakseen Nancyn perässä Provincetowniin. Kun humalainen Tony ryöstetään ja hän joutuu pesemään tiskejä The Flagshipissä, katsojana on vaikea olla myhäilemättä, että ihan oikein hänelle. Tämä Anthony Bourdain on sellainen kundi, jota ei ikinä haluaisi kohdata tosielämässä, mutta josta voi saada yllättävänkin herkullisen draamakomedian aikaiseksi.

Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta, sillä Tonyn tarinaa jämähtää seuraamaan niin kiinnostuneena. Valheillaan Tony kaivaa kuoppaansa yhä syvemmälle ja onkin erityisen mielenkiintoista nähdä, miten hän pystyy korjaamaan vääjäämättömät ongelmat. Tonyn tarinan lisäksi leffassa vetää erittäin voimakkaasti puoleensa tämä 1970-luvun Provincetown. Pieni kalastajakylä ihastuttaa heti ja sen elämää jämähtää seuraamaan mielellään. Sama homma The Flagship -ravintolan ja sen henkilökunnan kanssa. Ei siis ihme, että Tony alkaa muuttua tässä ympäristössä ja pohtimaan itseään ja valintojaan uudelleen. Tony on erittäin väkevä ja hyvin näytelty kasvutarina, joka kannattaa katsoa, vaikkei Anthony Bourdain yleisesti ottaen kiinnostaisi.

Ohjaaja Matt Johnson rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Todd Bartelsin ja Lou Howen työstämä ja Johnsonin ja Matthew Millerin muovaama käsikirjoitus on myös vahva, täynnä mainiota dialogia. Tony on lisäksi taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraus oivallista, etenkin ravintolassa tapahtuvien haavereiden suhteen. Äänityöskentely on pätevää ja Jay McCarrolin musiikit säestävät tapahtumia toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tony, Yhdysvallat, 2026, Star Thrower Entertainment, Zapruder Films, Live Free or Die Films

Psycho Killer (2026) - elokuva-arvostelu

PSYCHO KILLER

Ohjaus: Gavin Polone

Näyttelijät: Georgina Campbell, James Preston Rogers, Nigel Shawn Williams, Grace Dove, Logan Miller, Malcolm McDowell, Stephen Adekolu ja Aaron Merke

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Psycho Killer on uusi slasher-kauhuelokuva. Andrew Kevin Walker kirjoitti ensimmäisen käsikirjoituksen leffaan jo 20 vuotta sitten ja vuonna 2009 Limp Bizkit -yhtyeen laulaja Fred Durst tarttui projektiin ohjaajana. Kuitenkin vuotta myöhemmin Gavin Polone korvasi hänet ja kuvausten oli määrä käynnistyä keväällä 2011, mutta projekti ei edennyt. Vasta vuonna 2023 New Regency -yhtiö tarttui leffaan uudelleen ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa. Yhdysvalloissa Psycho Killer sai ensi-iltansa vasta lähes kolme vuotta myöhemmin, helmikuussa 2026 ja kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn - elokuvalla oli aluksi jopa pyöreät nolla prosenttia Rotten Tomatoesissa! Elokuva oli myös taloudellinen epäonnistuminen, joten sitä ei tuotu Suomen teattereihin lainkaan. Itse olin kiinnostunut leffasta sen mainosten takia, mutta murska-arviot laskivat odotuksiani reippaasti. Päätin silti antaa mahdollisuuden Psycho Killerille, kun huomasin sen ilmestyneen Disney+ -palveluun.

Kansasilainen maantiepoliisi Jane Archer lähtee jahtaamaan Yhdysvaltojen halki sadistista sarjamurhaajaa, joka tappoi hänen aviomiehensä.

Hyytävässä Barbarianissa (2022) nähty Georgina Campbell näyttelee Kansasissa toimivaa maantiepoliisia, Jane Archeria, joka on rakastunut kollegaansa Mikeen (Stephen Adekolu) ja he ovatkin onnellisesti yhdessä. Onni kuitenkin katkeaa, kun Jane näkee jonkun miehen ampuvan Miken ja kaahaavan karkuun. Jane on varma, että kyse on Yhdysvaltoja piinaavasta satanistisesta sarjamurhaajasta, Sivaltajasta ja päättääkin lähteä kostoretkelle, pistääkseen tappajan kylmäksi. Campbell on näyttelijänä hyvä, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle mahdollisuutta syventää Janen hahmoa ja tämä jääkin harmillisen etäiseksi läpi leffan. Sivaltaja, eli leffan nimen psykopaattitappaja sisältää myös potentiaalia, mutta sekin hukkuu kömpelöön tekstiin, joka ei oikein tiedä, mitä tällä hurjalla järkäleellä pitäisi tehdä. Suurikokoinen James Preston Rogers on kuitenkin karmiva ilmestys maskinsa kanssa pimeydessä.

     Elokuvassa nähdään myös Nigel Shawn Williams Janen isänä, Grace Dove agentti Collinsina, sekä Malcolm McDowell satanistikulttia johtavana herra Pendletonina ja Logan Miller häntä seuraavana Marvinina. Nämä sivuhahmot jäävät täysin yhdentekeviksi tyypeiksi ja McDowell ja Miller tuntuvat esiintyvän ihan väärässä leffassa, tehdessään satanistihahmoistaan enemmänkin koomisia, mikä on omituisessa ristiriidassa elokuvan muun synkän ankeuden kanssa.

Enpä enää ihmettele, miksi Psycho Killer koki yli vuosikymmenen ajan tuotanto-ongelmia ja miksi kuvausten jälkeen sen julkaisua panttailtiin lähes kolme vuotta. Kyseessä on kehno kauhuraina, jonka käsikirjoituksen huonous pistää todella rapsuttelemaan päätä, koska Andrew Kevin Walkerhan tunnetaan ensisijaisesti kenties kaikkien aikojen parhaan sarjamurhaajaelokuvan, eli Seitsemän (Se7en - 1995) käsikirjoittajana. Miten sellaisen genremestariteoksen ja kahden vuosikymmenen väännön jälkeen lopputulos on tämä?

Psycho Killer on niin täynnä ongelmia, ettei sitä oikein edes tiedä mistä aloittaa. No lähdetään liikkeelle itse psykotappajasta ja siitä, kuinka tasaisin väliajoin tuntuu siltä kuin Walker olisi keksinyt hahmolle uuden käyttötarkoituksen, joista lopullinen paljastus saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Janen suorittama takaa-ajo ja kostoretki taas on todella töksähdellen kerrottu, aivan kuin tärkeitä hetkiä olisi silputtu pois, jotta leffa saataisiin tiiviiseen puolentoista tunnin kestoon. Napakasta kestosta huolimatta Psycho Killer on suorastaan tylsä elokuva. Tällä nimellä lopputuloksen pitäisi olla piinaava ja shokeeraava, mutta leffa ei oikeastaan edes jännitä. Elokuva vain velloo angstisessa synkistelyssään, jolloin niiden koomisten satanistien kohtaukset tuntuvat väkisinkin omituiselta tyylirikolta. Loppuhuipennus ei taas tunnu millään tavalla pohjustetulta tai ansaitulta. Kaiken kaikkiaan leffasta jää vain todella turhauttavan hapan maku suuhun.

Elokuvan ohjasi Gavin Polone, joka kiinnitettiin hommaan jo vuonna 2010, mutta joka ei jostain syystä tässä välissä ohjannut yhtäkään muuta leffaa. Polonen ensikertalaisuus näkyy lopputuloksesta, erityisesti tunnelman kohdalla. Osa tunnelmallisista ja kerronnallisista ongelmista taas johtuu tökeröstä leikkauksesta. Sentään Psycho Killer on ihan hyvin kuvattu, mukana on oivallisia lavasteita, Sivaltajan asu on hieno ja maskeeraukset ovat sopivan rujot. On tosin sääli, että elokuvan veriroiskeet on toteutettu lähinnä ilmiselvillä tietokonetehosteilla, eikä tekoverellä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, eikä onneksi luota liikaa halpoihin hyppysäikyttelyihin, mutta Sven Faulconerin säveltämät musiikit jättävät kylmäksi. Tuntuu muuten hukatulta mahdollisuudelta, että Talking Headsin Psycho Killer -kappale ei soi kertaakaan leffan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Psycho Killer, Yhdysvallat, Saksa, 2026, 20th Century Studios, Constantin Film, New Regency Productions, Pariah, Regency Enterprises, Robert Kulzer Productions, Vertigo Entertainment

Unohdettu saari (Forgotten Island - 2026) - elokuva-arvostelu

UNOHDETTU SAARI

FORGOTTEN ISLAND

Ohjaus: Joel Crawford ja Januel Mercado

Näyttelijät: H.E.R., Liza Soberano, Dave Franco, Jenny Slate, Manny Jacinto, Lea Salonga, Dolly de Leon, Kevin McCann, Jo Koy, Ronny Chieng, Kailey Crawford, Kayla Teruel, Harvey Guillén ja Wagner Moura

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

Forgotten Island, eli suomalaisittain Unohdettu saari on DreamWorksin uusi animaatioelokuva. Joel Crawford ja Januel Mercado keksivät idean elokuvaan, hyödyntäen omia lapsuudenmuistojaan ja sekoittaen niihin filippiiniläistä mytologiaa. He saivat ideansa läpi DreamWorksilla, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Unohdettu saari on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti kun luin, että DreamWorksilta oli tulossa uusi animaatio, jonka toinen ohjaaja (Crawford) oli tehnyt mahtavan Saapasjalkakissa: Viimeisen toivomuksen (Puss in Boots: The Last Wish - 2022). Kävinkin uteliaana katsomassa Unohdetun saaren heti sen ensi-iltapäivänä.

Filippiineillä asuvat Jo ja Raissa ovat olleet parhaat ystävät lapsesta asti, haaveillen löytävänsä myyttisen unohdetun saaren, Nakalin. Juuri kun Raissa on muuttamassa ulkomaille opiskelemaan, he löytävät rannalta kummallisen kiven, joka avaa portaalin ja lähettää ystävät Nakaliin.

Elokuvan keskiössä ovat Josephine Yuson, kavereille ihan vain Jo (äänenä laulaja H.E.R.) ja Raissa Molina (Liza Soberano), jotka ovat olleet ystäviä jo vuosia. Läpi lapsuutensa Jo kuuli isoäidiltään (Dolly de Leon) tarinoita myyttisestä unohdetusta saaresta, Nakalista ja sen satumaisista asukkaista. Jo kertoi näistä Raissalle ja he vannoivat löytävänsä saaren joskus. Jo ja Raissa ovat hahmoina hyvin erilaiset toisistaan. Jo on äkkipikainen, säännöistä vähät välittävä energiapommi, kun taas Raissa on maltillisempi, mutta silti lopulta innokas ystävänsä villeistäkin tempauksista. Hahmot tukevat hyvin toisiaan ja heidän kanssa lähtee mielellään seikkailuun, kun he vihdoin ja viimein päätyvät portaalin kautta Nakaliin.

     Nakalissa Jo ja Raissa kohtaavat muun muassa koirapoika Raww'n (Dave Franco), muistoja keräilevän kissamaisen Batiban (Jenny Slate), vauvademoni Bungin (Manny Jacinto), merimies Mermanin (Kevin McCann), sotaisaa pikkujoukkoa johtavan Truffle Wufflen (Ronny Chieng), sekä vampyyrimaisen Manannangalin (Lea Salonga), joka pystyy irrottamaan ylä- ja alavartalonsa toisistaan ja joka häijyjen silmiensä, terävien hampaidensa ja muutenkin hurjan ulkonäkönsä kanssa voi aiheuttaa perheen pienimmille katsojille painajaisia. Nämä erilaiset fantasiaotukset ovat lähes kaikki vekkuleita ja kiinnostavia, etenkin Raww, joka muuttaa vähän väliä muotoaan ihmispojan ja koiran välillä, jääden usein sekoitukseksi molempia.

Unohdettu saari osoittautui ilahduttavaksi koko perheen animaatioseikkailuksi, joskin ajoittain elokuvan energinen turbotykitys aiheuttikin minulle ähkyä. Leffa on selvästi tehty nykypäivän TikTok-sukupolven lapsille, jotka tarvitsevat jatkuvaa visuaalista ärsykettä, jotta he eivät ehdi kyllästyä. Niinpä Unohdettu saari paahtaa menemään aikamoista vauhtia, viskaten ruudulle vähän väliä uusia ja hassuja näkyjä. Ajoittain koin tämän turhankin levottomaksi, mutta koska tarina ja sen hahmot olivat niin hyviä, olin kaiken aikaa kiinnostunut näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tämä hengästyttävä seikkailu tarjoaakin jos jonkinmoista tapahtumaa, oli kyse sitten vauhdikkaista takaa-ajoista, veikeistä toimintakohtauksista, hersyvästä huumorista tai yllättävänkin karmivista jutuista. Kävin samana päivänä katsomassa Other Mommyn (2026) ja mielestäni Manannangal oli melkeinpä pelottavampi kuin mikään tuossa varsinaisessa kauhuelokuvassa. Tämä ei kuitenkaan ollut mielestäni huono asia, vaan päinvastoin. Ihailin sitä, että tekijöillä oli pokkaa pistää lastenleffaan näinkin hurja hirviö kaiken värikkään ja höpsön kohelluksen keskelle. Parasta Unohdetussa saaressa on kuitenkin sen kuvaus näiden kahden päähenkilön välisestä ystävyydestä. Joskus lapsuudenystävät kasvavat eri suuntiin, mutta se ei tarkoita, etteikö siitä suhteesta voisi yhä pitää kiinni, vaikka ne alkuperäiset unelmat jäisivätkin toteutumatta.

Visuaalisesti Unohdettu saari on pääasiassa mainio, vaikka toisinaan hahmoja tuodaankin turhan lähelle "kameraa". Elokuva on kolmiulotteisesti animoitu, mutta tekijät ovat ripotelleet sekaan niin Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) visuaalista leikittelyä kuin animemaista kikkailua. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy paljon yksityiskohtia. Jo näiden yksityiskohtien takia katsojana toivoisi, että leffa malttaisi rauhoittua enemmän, jotta kaiken vyörytyksen keskellä kuvia pääsisi ihastelemaan enemmän. Värien käyttö on myös mainiota. Äänityöskentely toimii ja Nathan Matthew Davidin säveltämät musiikit tuovat oivallisen lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Forgotten Island, Yhdysvallat, 2026, DreamWorks Animation, Dentsu

Carrie, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

CARRIE - KAUSI 1

Luoja: Mike Flanagan

Näyttelijät: Summer H. Howell, Samantha Sloyan, Siena Agudong, Alison Thornton, Joel Oulette, Josie Totah, Amber Midthunder, Matthew Lillard, Arthur Conti, Thalia Dudek, Michael Trucco, Rahul Kohli, Tim Bagley, Heather Graham, Katee Sackhoff, Tahmoh Penikett, Crystal Balint, Mapuana Makia, Naika Toussaint, Ruth Codd, Delainey Hayles, Cassandra Naud, Gil Bellows ja Kate Siegel

Genre: draama, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Carrie perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1974. Kirjan pohjalta oli jo tehty useampi elokuva, vuoden 1976 Carrie, sen jatko-osa Carrie 2 - raivo (The Rage: Carrie 2 - 1999), suoraan televisioesitykseen tehty Carrie (2002) ja vuonna 2013 ilmestynyt Carrie. Vuonna 2022 kauhusarjoja Netflixille tehnyt Mike Flanagan solmi diilin Amazonin kanssa, aikomuksenaan kääntää Kingin Musta torni -kirjat (The Dark Tower - 1982-2012) televisiosarjaksi. Projekti muuttui kuitenkin niin haastavaksi, että Flanagan päätyikin työstämään sarjasovitusta Carrie-kirjan pohjalta, haluten tuoda tarinan nykypäivään. Kuvakset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Carrien ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu kokonaisuudessaan Amazon Prime Video -palvelussa. Itse olin innoissani, kun Flanagan paljasti työstävänsä Mustasta tornista televisiosarjaa, aiemman Musta torni -leffan (The Dark Tower - 2017) jäätyä aika heikoksi esitykseksi. Olinkin pettynyt, kun Flanagan ilmoitti tekevänsä sittenkin Carrien, koska mielestäni tarina oli jo kerrottu tarpeeksi monta kertaa, kun taas Musta torni odotti yhä onnistunutta adaptaatiotaan. Skeptisyydestäni huolimatta pistin Carrien pyörimään heti sen julkaisupäivänä. 

Isänsä kuoltua nuori Carrie White pääsee kouluun ensimmäistä kertaa. Hän joutuu kuitenkin nopeasti huomaamaan, että ulkomaailma ei ole helppo paikka, eivätkä hänen ikätoverinsa ole kaikki ystävällisiä. Lisäksi Carrie hoksaa omaavansa omituisia voimia.

Päärooliin Carietta "Carrie" Whiteksi valikoitui Summer H. Howell, joka on aiemmin nähty muun muassa Curse of Chuckyssa (2013) ja Cult of Chuckyssa (2017). Howell on nappivalinta rooliin, tulkiten mainiosti hahmonsa sinisilmäisyyttä, kasvavaa ahdistusta, sekä myös ihmetystä, kun Carrie huomaa pystyvänsä liikuttamaan esineitä mielensä voimalla. Carrie on viettänyt koko lapsuutensa tiiviisti kotonaan uskovaisen äitinsä Margaretin (Samantha Sloyan) ja salaliittoteorioihin hurahtaneen isänsä Ralphin (Tahmoh Penikett) kanssa. Kun Ralph kuolee työonnettomuudessa, viranomaiset kiinnittävät ensi kertaa huomiota Whiten perheen kotioloihin ja vaativat Carrien pääsyä tavalliseen kouluun, äidin vastustelusta huolimatta. Howellin lisäksi myös Sloyan on hyvä osassaan, vaikka hänen Margaretinsa jää samalla hiukan vaisuksi aiempiin tulkintoihin verrattuna.

     Koulussa Carrie tapaa muun muassa kiusaaja Chrisin (Alison Thornton) ja tämän kaverit Tinan (Josie Totah) ja Suen (Siena Agudong), Suen poikaystävän Tommyn (Joel Oulette), sekä henkilökuntaan kuuluvat rehtori Graylen (Matthew Lillard), liikunnanopettaja Ritan (Amber Midthunder), äidinkielenopettaja Sethin (Rahul Kohli) ja opinto-ohjaaja Peterin (Tim Bagley). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan. Thornton tekee kaikkensa, jotta Chris näyttäytyisi mahdollisimman inhottavana ja vihattavana tyyppinä, onnistuen siinä erittäin perusteellisesti. Katsojaa ärsyttää joka ikinen kerta, kun Chris kävelee kuvaan.

Skeptisyyteni uutta Carrie-adaptaatiota kohtaan oli paikallaan, joskin ei niinkään sen takia, että tarina oli jo kerrottu moneen otteeseen ja uusi sovitus tuntuu siksi turhalta, vaan koska Mike Flanagan on päättänyt sooloilla tutun tarinan kanssa aikamoisesti. Periaatteessa tutut raamit ovat paikoillaan. Carrie on varttunut syvästi uskovaisen ja ylisuojelevan äitinsä kanssa, ja koulussa häntä kiusataan erilaisuutensa vuoksi. Tytöllä ilmenee erikoisia kykyjä ja mukana on tuttuja kohtauksia Carrien ensimmäisistä kuukautisista kohtalokkaisiin tanssiaisiin. Silti se, mitä Flanagan on tehnyt sarjan kanssa tuntuu siltä kuin hän kertoisi omaa kertomustaan tutuilla hahmoilla.

Jos jostain sarjassa pidin, niin siitä, että kertomus on siirretty nykypäivään, jolloin kiusaaminen näyttäytyy hyvin eri tavalla kuin 1970-luvulla. Internet ja sosiaalinen media ovat mahdollistaneet täysin uudenlaisen piinan, josta ei pääse eroon edes kotona. Flanagan on kuitenkin tarttunut tähän ikävään ilmiöön jopa liian intensiivisesti ja hakeutuu sen myötä omituisille sivupoluille, jotka saavat Carrien tuntumaan välillä sivuhenkilöltä omassa sarjassaan. Flanagan on myös niin kiinnostunut laajentamaan Carrien kaltaisten tyttöjen mytologiaa ja tarinaa alkuperäisen lopetuksen ulkopuolelle, jolloin lopulta minusta tuntui, että hän halusi vain saada tutun kertomuksen alta pois, jotta hän voisi tulevaisuudessa keksiä oman jatkonsa Carrien matkalle. Flanagan on nimittäin sanonut, että hänellä on ideana kolmen kauden mittainen sarja.

Silloin, kun Carrie kulkee Kingin kirjan tuttuja latuja, se on kelvollinen adaptaatio. Näyttelijät ovat hyviä ja tietynlainen kiusaamisen modernisointi tosiaan toimii. Kauhuosasto jättää kuitenkin kylmäksi. Mukana on muutama kauhua etäisesti muistuttava kohtaus, mutta sarja ei onnistu olemaan missään kohtaa tippaakaan pelottava. Tämänkin katsoin vielä sormien läpi, mutta Flanaganin turhat ja kehnot sooloilut jättivät minut täysin kylmäksi. Mitä reippaammin mies tekee irtiottoa lähdemateriaalista - ja erityisesti millä tavalla hän tekee sitä irtiottoa - sitä vähemmän pidin näkemästäni. Vikatikki oli loppuhuipennuksena toimivat tanssiaiset, joita ei oikeastaan pohjusteta sarjassa mitenkään ja jotka lähinnä turhauttavat toteutuksellaan. Minusta alkoi tuntua, ettei Flanagan sovituksessaan edes ymmärtänyt Kingin kirjan ydintä ja mikä Carrien tarinassa on niin traagista. Viime minuutit tosiaan rakentelevat jatkoa, mutta valitettavasti Flanagan ei saanut minua edes uteliaaksi siitä, miten hän voisi jatkaa Carrien kertomusta tästä eteenpäin.

Teknisesti Carrie on pääasiassa toimiva, vaikka jotkut tietokonetehosteet korostuvatkin erittäin digitaalisina ja päälleliimattuina. Sarja on kuitenkin osaavasti kuvattu ja mukaan mahtuu muutamia tyylikkäitä kamera-ajoja. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on pätevää ja maskeeraukset äityvät loppua kohti varsin verisiksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Newtonin veljesten säveltämät musiikit hukkuvat täysin sarjassa vähän väliä soivien eri artistien kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste ja kuvat / poster and still images of Carrie season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Carrie, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Red Room Pictures