The Ice Tower (La Tour de glace - 2025) - elokuva-arvostelu

THE ICE TOWER

LA TOUR DE GLACE

Ohjaus: Lucile Hadžihalilović

Näyttelijät: Clara Pacini, Marion Cotillard, August Diehl, Gaspar Noé, Marine Gesbert, Lilas-Rose Gilberti Poisot, Dounia Sichov, Raphael Reboul ja Wilhelm Bonnelle

Genre: fantasia, draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

The Ice Tower on Lucile Hadžihalilovićin uusi fantasiaa ja draama yhdistelevä elokuva. Hadžihalilović ryhtyi työstämään Hans Christian Andersenin Lumikuningatar-sadun (Snedronningen - 1844) pohjalta elokuvaa jo vuonna 2017, jolloin se kulki työnimellä "La Reine des Neiges". Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa The Ice Tower sai Berliinin elokuvajuhlilla Saksassa helmikuussa 2025. Myöhemmin samaisena syksynä elokuva esitettiin Suomessa Night Visions -festivaaleilla ja nyt Night Visions on päättänyt tuoda leffan kunnon teatterilevitykseen. Minulta elokuva jäi väliin viimevuotisilla festivaaleilla, mutta leffan juliste jäi mieleen. Kun huomasin The Ice Towerin saapuvan kunnon teatterikierrokselle, päätin vihdoin käydä katsomassa, mistä onkaan kyse?

1970-luvulla nuori karkuteillä oleva tyttö päätyy uuden Lumikuningatar-elokuvan kuvauksiin ja herättää päätähti Cristinan huomion.

The Ice Towerin keskiössä ovat Clara Pacinin näyttelemä teinityttö Jeanne, joka on karkuteillä ja Marion Cotillardin esittämä näyttelijä Cristina, joka on valittu tähdittämään uutta elokuvaa Lumikuningattaresta. Kun Jeanne eräänä yönä päättää yöpyä studiolla, jossa elokuvaa kuvataan, hän päätyy mukaan leffan tekoon ja kohtaa sen päätähden. Pacini on mainio aikuisuutta lähestyvänä naisena, joka ei tunnu löytävän paikkaa maailmasta. Hänen harhailuaan jämähtää seuraamaan ja on kiinnostavaa nähdä, miten hän toimii, kun satunnainen yösija muuttaakin hänen elämänsä. Cotillard taas on nappivalinta Cristinaksi. Hänestä löytyy oikeanlaista glamouria, mutta myös tiettyä vaaran tunnetta, jolloin Jeannen tapaan myös katsojan on vaikea erottaa Cristina ja hyytävä Lumikuningatar toisistaan. Näyttelijöiden väliltä löytyy niin hyvää jännitettä kuin kemiaakin. 

Pidin The Ice Towerista, mutta ei elokuva onnistunut tekemään minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. Leffa pitää hyvin mukaan kiinnostavan tarinansa ja sopivan unenomaisen tunnelmansa ansiosta, jolloin Cristinan tapaan myös itse elokuva häilyy todellisuuden ja sadun rajamailla. On yhä hankalampi sanoa, milloin kuvataan elokuvaa ja milloin nämä henkilöt muuttuvat heidän satuhahmoikseen. Samalla minun on tosin pakko myöntää, että leffan unenomaisuus muuttui myös omalla kohdallani pienoiseksi uneliaisuudeksi ja elokuvan aikana oli hetkiä, jolloin minun piti oikein ryhdistäytyä teatterin penkissä pysyäkseni varmasti hereillä.

Kiinnostavinta tarinassa on toki Jeannen ja Cristinan välinen suhde, etenkin tietynlainen valta-asetelma, joka muovautuu elokuvan aikana. Samalla myös itse Jeanne muuttuu, rohkaistuu ja alkaa löytämään suuntaa hajanaiselle elämälleen ja sumuiselle mielelleen. Lopputuloksena on leffa, jonka veikkaisin jakavan mielipiteitä aika rajustikin. Osan katsojista näiden naisten suhteen seuraaminen ja omanlaisensa fiilis vievät täysin mennessään, kun taas toiset tulevat todennäköisesti tuomitsemaan leffan pitkäveteiseksi. Itse pidin The Ice Toweria oikein kelpo satudraamana, mutta tuskin palaan leffan pariin enää toiste. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Lucile Hadžihalilović hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin, rakentaen ilmapiiriä oivallisesti ja saaden näyttelijöistä irti mainiot suoritukset. Hänen käsikirjoituksensa jää kuitenkin mielestäni pienoisesti vaiheeseen, etenkin loppusuoran aikana. Hänellä on kuitenkin silmää vahvoille visuaalisuuksille. The Ice Tower on taitavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin pätevät. Tehosteet toimivat ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. Musiikit on rakennettu edesmenneen Olivier Messiaenin sävellyksistä, jotka tunnelmoivat mukavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

La Tour de glace, Ranska, Saksa, Italia, 2025, 3B Productions, Sutor Kolonko, Davis Film, Arte France Cinéma, Bayerischer Rundfunk, Canal+, Ciné+OCS, Arte France, Centre national du cinéma et de l'image animée, La Région Île-de-France, Filmförderungsanstalt, iDM Filmförderung Südtirol, Ministero della Cultura, Agence Nationale de Gestion des Oeuvres Audiovisuelles, Le Groupe Ouest, Breizh Film Fund, Indéfilms 13, Sofica La Banque Postale Image 17, Cinécap 7, Cinémage 18, Cofinova 20, Albolina Film

My Hero Academia: Heroes Rising (僕のヒーローアカデミア THE MOVIE ヒーローズ: ライジング - 2019) - elokuva-arvostelu

MY HERO ACADEMIA: HEROES RISING

僕のヒーローアカデミア THE MOVIE ヒーローズ: ライジング

Ohjaus: Kenji Nagasaki

Näyttelijät: Daiki Yamashita, Nobuhiko Okamoto, Ayane Sakura, Yūki Kaji, Yoshino Inoue, Tomoyo Kurosawa, Yuka Terasaki, Kaito Ishikawa, Marina Inoue, Toshiki Masuda, Aoi Yūki, Ryō Hirohashi, Tasuku Hatanaka, Kei Shindō, Eri Kitamura, Yoshimasa Hosoya, Masakazu Nishida, Kosuke Kowano, Kosuke Miyoshi, Kiyotaka Furushima, Kaori Nazuka, Toru Nara, Takuma Nagatsuka, Mio Imada, Kōsuke Toriumi, Shunsuke Takeuchi, Kenta Miyake, Junichi Suwabe, Tetsu Inada, Yuichi Nakamura ja Kōki Uchiyama

Genre: anime, toiminta

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Kōhei Horikoshin mangaan perustuva animesarja My Hero Academia nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäisen kauden esitys alkoi keväällä 2016, joten jatkoa oli luvassa. Sarjaa päätettiin laajentaa myös anime-elokuvilla, joista ensimmäinen, My Hero Academia: Two Heroes (僕のヒーローアカデミア THE MOVIE 〜2人の英雄ヒーロー〜 - 2018) oli iso hitti. Alkuvuodesta 2019 animen tekijät ilmoittivat, että toinen elokuva oli jo tekeillä ja alun perin Horikoshi totesi, että se tulisi toimimaan omanlaisenaan finaalina. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikit, animaattorit kävivät töihin ja lopulta My Hero Academia: Heroes Rising julkaistiin Japanin elokuvateattereissa joulukuussa 2019. Elokuva oli menestys, joka keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin faneilta. Itse olin jo pitkään pohtinut My Hero Academian katselua ja kun huomasin animen täyttävän tänä vuonna kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon sarjan viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta ensimmäinen leffa Two Heroes oli mielestäni aika unohdettava, joten en juuri odottanut Heroes Risingin näkemistä.

1-A -luokan oppilaat saavat tehtäväkseen matkustaa Nabun saarelle ja auttaa paikallisia. Leppoisat päivät saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun neljä supervihollista hyökkäävät saarelle, etsiessään poikaa, jonka parantavan oikun he aikovat varastaa.

My Hero Academian tutut supersankariopiskelijat nähdään jälleen. One For All -voiman omaava Izuku "Deku" Midoriya (Daiki Yamashita), ärhäkkä Kacchan (Nobuhiko Okamoto), painovoiman kanssa kikkaileva Uraraka (Ayane Sakura), tuli-jäävoimainen Shoto (Yūki Kaji), nopea Ida (Kaito Ishikawa), esineitä luova Momo (Marina Inoue), ihonsa kovettava Kirishima (Toshiki Masuda), sammakkomainen Tsuyu (Aoi Yūki), palloja päästään heittelevä Mineta (Ryō Hirohashi), sähkövoimainen Denki (Tasuku Hatanaka), korviensa kuulokepiuhoja käyttävä Kyoka (Kei Shindō), happoa syöksevä Ashido (Eri Kitamura), varjoaan hyödyntävä Fumigake (Yoshimasa Hosoya), monikätinen Shoji (Masakazu Nishida), navastaan laseria ampuva Aoyama (Kosuke Kowano), hännän omaava Ojiro (Kosuke Miyoshi), teippiä käsistään ampuva Hanta (Kiyotaka Furushima), näkymätön Hagakure (Kaori Nazuka), sokerilla vahvistuva Sato (Toru Nara) ja eläimille kommunikoiva Koda (Takuma Nagatsuka) lähetetään pienelle Nabun saarelle auttamaan paikallisia, osana opintojaan. Hahmot ovat aina yhtä mainioita ja parasta on, että vain varttia vaille kahden tunnin kestosta huolimatta kaikki 20 oppilasta onnistuvat saamaan omat tähtihetkensä leffan varrella.

     Vastaansa tutut sankariopiskelijat saavat elokuvaa varten kehitetyn vihollisnelikon, Ninen (Yoshino Inoue), joka pystyy imemään muiden oikut itselleen, Slicen (Mio Imada), joka voi käyttää hiuksiaan veitsenterävinä aseina, Mummyn (Kōsuke Toriumi), joka kykenee kietomaan kääreensä erilaisten kohteiden ympärille ja manipuloida ne käyttöönsä, sekä hirviömäisen Chimeran (Shunsuke Takeuchi). Jokainen nelikosta on erittäin väkevä vastus ja varsinkin useita oikkuja hyödyntävä Nine pistää sankarit tehokkaasti kunnon koetukselle.

Olen tosiaan pitänyt paljon varsinaisesta My Hero Academia -sarjasta, mutta edellinen elokuva Two Heroes tuntui liiankin selvästi helppojen rahojen perässä tehdyltä lisäykseltä, jonka voisi ihan yhtä hyvin jättää väliin, koska sen tapahtumilla ei ole mitään väliä isomman kokonaisuuden kannalta. Periaatteessa myös Heroes Risingin voisi hypätä yli, koska sekään ei perustu suoraan alkuperäiseen mangaan, vaan on yksittäinen lisäseikkailu, jonka tapahtumat eivät pysty vaikuttamaan isompaan kaanoniin. Mutta siinä, missä Two Heroes jäi lähinnä kelvolliseksi bonustarinaksi, Heroes Rising on yllättävän, jopa hämmästyttävän loistokas lisäys Dekun ja kumppaneiden tarinaan.

On kiva nähdä nämä nuoret yhdessä auttamassa pienen saaren asukkaita. Näin he pääsevät harjoittelemaan sankarihommia ilman mentoreidensa valvontaa ja paperilla työn pitäisi olla helppo homma. Mutta kun paikalle tupsahtavat Nine, Slice, Mummy ja Chimera, jotka etsivät parannuskykyä omaavaa poikaa (Yuka Terasaki), nuorten täytyy tehdä kaikkensa, mikäli he eivät halua Nabun tuhoutuvan. Luvassa on kenties jopa intensiivisintä supersankaritoimintaa, mitä My Hero Academia on tähän asti tarjonnut. Saman tien käy selväksi, että suunnilleen jokainen näistä neljästä on jopa kahdellekymmenelle supersankarioppilaalle turhankin kova pala purtavaksi ja yhdessä heistä on ehkä liikaakin vastusta. Jännitettä vain lisää se, että heti hyökkäyksen alettua yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, joten nuoret ovat täysin omillaan, eivätkä voi luottaa vaikkapa Endeavorin (Tetsu Inada) saapuvan apuun.

Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä niin tehokkaasti tämä saaren ja pienen Katsuma-pojan suojeluyritys vie mukanaan. Kuten jo totesin, kaikki 1-A -luokan oppilaista pääsevät esille elokuvan aikana ja jokaisen kyvyille tulee hyvin käyttöä taistelun tiimellyksessä. Kierroksia kasvatellaan tasaisin väliajoin ja juuri kun luulet nähneesi kaikki tavat, joilla nämä viholliset voivatkaan rääkätä supersankaripyrkyreitä, he pistävät entistä pahemmaksi. Kaiken mäiskeen ja räiskeen keskellä elokuvan parasta antia on Dekun ja Kacchanin välille muodostuva luottamus ja yhteistyö. Kummatkin tavoittelevat maailman ykkössankarin titteliä, mutta he molemmat ymmärtävät, että päihittääkseen nämä ylivoimaisilta tuntuvat vastukset, on heidän puhallettava yhteen hiileen. Monia kymmeniä jaksoja jatkunut kahnaus saa luvan väistyä, mikä tuntuu äärimmäisen palkitsevalta, kun päästään vihdoin loppumatsin äärelle. Siinä, missä My Hero Academia: Two Heroes tuntui ylimääräiseltä sivuseikkailulta, My Hero Academia: Heroes Rising on mahtavaa supersankariviihdettä, jonka katsoo erittäin mielelleen uudestaankin.

Kehut ansaitsee toki elokuvan upea animaatiojälki. Hahmot näyttävät aina yhtä hyviltä ja he liikkuvat erittäin sulavasti toimintakohtausten aikana. Animaattorit päästävät mielikuvituksensa valloilleen erilaisten oikkujen kanssa ja parastahan on nähdä, kun eri hahmot yhdistelevät kykyjään kekseliäillä tavoilla. Taistelun rymistellessä eteenpäin animaattorit pääsevät myös muovaamaan ihastuttavan vehreää saarta liekehtiväksi sotatantereeksi. Leffa on miellyttävän yksityiskohtainen ja värikäs ja valojen ja varjojen käyttö on tyylikästä. Äänimaailma on väkevän räjähtävä ja Yuki Hayashin musiikit säestävät toimintaa jännittävästi.

Plus Ultra!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

僕のヒーローアカデミア THE MOVIE ヒーローズ: ライジング, Japani, 2019, Bones, Dentsu, Movic, My Hero Academia Production Committee, Nippon Television Network (NTV), Shueisha, Sony Music Entertainment, Toho, Yomiuri-TV Enterprise

Idioluutio (Idiocracy - 2006) - elokuva-arvostelu

IDIOLUUTIO

IDIOCRACY

Ohjaus: Mike Judge

Pääosissa: Luke Wilson, Maya Rudolph, Dax Shepard, Terry Crews, Andrew Wilson, Brad Jordan, Stephen Root, Justin Long, Thomas Haden Church ja Sara Rue

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Idiocracy, eli suomalaisittain Idioluutio on Luke Wilsonin tähdittämä komediaelokuva. Mike Judge sai idean elokuvaan jo 1990-luvun alkupäässä, vierailtuaan Disneylandissa perheensä kanssa ja nähtyään ihmisten typerää käyttäytymistä. Hän pohti, kuinka pitkälle tämä käytös eskaloituisi ja alkoi kirjoittaa käsikirjoitusta yhdessä Etan Cohenin kanssa, joka kulki työnimillä "The United States of Uhh-merica" ja "3001". Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2004, mutta kun testiyleisöt reagoivat negatiivisesti näkemäänsä, leffalle tehtiin uusintakuvauksia vuonna 2005. Tuotantoyhtiö 20th Century Fox pelkäsi elokuvan menestyvän huonosti, eikä tiennyt mitä tehdä leffalle, kunnes lopulta yhtiö päätti antaa elokuvalle todella lyhyen teatterikierroksen ilman mainontaa ja Idioluutio saikin maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Markkinoinnin puutteen ja minimaalisen teatterikierroksen takia elokuva oli taloudellinen floppi, mutta myöhemmin DVD-myyntien kautta leffa on noussut pienimuotoiseksi hitiksi ja vuosien varrella siitä on muodostunut kulttiklassikko. Itse näin Idioluution jo lapsena, kun se näytettiin meille koulussa. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudelleen. Kun huomasin Idioluution täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella elokuvan.

Täysin keskinkertainen mies Joe Bauers valitaan armeijan kokeiluun, jossa hänet syväjäädytetään, tarkoituksena herättää hänet tasan vuotta myöhemmin. Kokeilu menee kuitenkin pieleen ja Joe herää vasta vuonna 2505, vain huomatakseen, että ihmiskunta on tyhmentynyt huomattavasti ja hän on nyt maailman fiksuin.

Luke Wilson näyttelee Joe Bauersia, Yhdysvaltain armeijan kirjastonhoitajaa, jonka työnkuvaan kuuluu lähinnä vain istuskelu pöytänsä äärellä päivät pitkät. Joella ei ole parisuhdekumppania, elossa olevia sukulaisia, eikä oikeastaan edes kavereita, minkä lisäksi hän on totaalisen keskinkertainen heppu kaikin puolin. Niinpä hänet mielletään täydelliseksi valinnaksi uuteen Horros-kokeeseen, missä hänet syväjäädytetään, jotta hänet herätettäisiin vuotta myöhemmin, ilman että hänelle on tapahtunut muutoksia. Erään tapahtumaketjun seurauksena Joe herää kuitenkin vasta 500 vuotta myöhemmin. Wilson on passeli valinta hahmoksi, tulkiten hyvin Joen hämmästelyä, kun tämä tajuaa nukkuneensa puoli vuosituhatta ja että tulevaisuudessa hän on kaikessa keskinkertaisuudessaankin maailman älykkäin ihminen. Joe on ihan tykättävä tyyppi, jonka kanssa lähtee mielellään selvittämään, millaiseksi maailma on muuttunut viidessäsadassa vuodessa.

     Elokuvassa nähdään myös Maya Rudolph toisena kokelaana Ritana, joka herää pian Joen jälkeen, Dax Shepard urpona Fritona, jonka kodista Joe herää, Justin Long lääkäri Lexuksena, Stephen Root tuomari Hectorina, Terry Crews Yhdysvaltain presidentti Camachona, sekä Luken veli Andrew Wilson showmies Beef Supremena. Sivunäyttelijät esittävät tyhmiä hahmojaan varsin hupaisasti, sössöttäen vuorosanansa ja näyttäen hölmistyneeltä kaikelle, mitä Joe yrittää selittää. Crews on erityisen hauska presidenttinä.

Jotkut elokuvat vain paranevat vanhetessaan ja Idioluutio on yksi näistä leffoista. Valitettavasti tosin sen takia, että elokuvan esittämä tulevaisuudenkuva tuntuu vuosi vuodelta ajankohtaisemmalta ja realistisemmalta. Kun opiskelusta leikataan rahoitusta reippaalla kädellä, yltiökapitalismi rehottaa, kirjat vaihdetaan nopeaa ja hölmöä viihdettä tarjoaviin TikTok-videoihin, ihmiset turvautuvat tekoälyyn yhä arkisimmissakin askareissa ja maailmalla valitaan johtajiksi omaa etuaan ajavia höynäyttäjiä, ei ole ihme, että maailma on kulkemassa kohti Idioluutiota. Elokuva on ajoittain jopa ahdistava kuvaus, vaikka se onkin lähinnä kieli poskessa tehty satiiri. 

On hupaisaa seurata, kun Joe sulaa horroksestaan ja alkaa selvittää, millaiseen aikaan hän onkaan herännyt. Ihmiset ovat tyhmentyneet niin, että monet perusasiat ovat unohtuneet, sanavarasto on köyhtynyt, käytöstavoista ei ole tietoakaan, vesi on korvattu gatoradella, kaikki ravintolat tarjoavat pelkkää pikaruokaa, talous on romahtanut, misogynia on valloillaan ja maailman hittiviihdettä on elokuva nimeltä "Perse", joka tarjoaa juuri sitä, mitä nimi vihjailee: puolitoista tuntia videota ihmisen takapuolesta. Vaikka elokuva on täynnä tyhmiä juttuja, on itse leffa varsin nokkela. Se kaipaisi vielä hieman lisää älykkyyttä, jotta sen varoitussanoma olisi entistä ytimekkäämpää, mutta jo tällaisenaan Idioluutio toimii mainiosti. Vajaa puolitoista tuntia on myös oikein passeli mitta tälle, jolloin nämä urpot tulevaisuuden ihmiset eivät ala tosissaan syömään katsojan aivosoluja.

Ohjaaja Mike Judgen työ on lystikästä ja hän todella pitää hauskaa konseptinsa kanssa. Teknisesti Idioluutio ajaa asiansa, mutta esimerkiksi leffan tietokonetehosteet ovat ajoittain vaivaannuttavan huonot. Leffa on kuitenkin osaavasti kuvattu ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Theodore Shapiron säveltämiä musiikkeja myöten. Tulevaisuuden huolimattomuudesta ränsistyneet miljööt on toteutettu oivallisin lavastein ja puvustuskin on veikeää. Hauska juttu muuten, että kun puvustajat etsivät hahmoille mahdollisimman typerän näköisiä kenkiä, he päätyivät tuolloin vielä vähemmän tunnettuun yritykseen, jonka tossuja he pitivät täysin naurettavina. Kyseinen yrityshän oli siis Crocs. 

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Idiocracy, 2006, Twentieth Century Fox, Ternion Pictures, Major Studio Partners

Kuiskaaja (The Whisper Man - 2026) - elokuva-arvostelu

KUISKAAJA

THE WHISPER MAN

Ohjaus: James Ashcroft

Näyttelijät: Adam Scott, Michelle Monaghan, Robert De Niro, Acston Luca Porto, Michael Keaton, Hamish Linklater, Owen Teague, Will Brill, Exavier Montanez ja Robert Clohessy

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Whisper Man, eli suomalaisittain Kuiskaaja perustuu Alex Northin kirjaan vuodelta 2019. Russon veljekset Anthony ja Joe saivat kirjan luonnoksen käsiinsä jo vuonna 2018 ja innostuttuaan siitä, he ostivat saman tien kirjan filmatisointioikeudet. Vuonna 2022 he tekivät diilin Netflixin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin huhtikuussa 2025. Nyt Kuiskaaja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta heti sen mysteerisen julisteen, nimen ja hyvän näyttelijäkaartin takia. Katsoinkin Kuiskaajan sen julkaisupäivänä.

Leskeksi jääneen kirjailijaisän arki muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan. Vaikuttaa siltä, että vuosia aiemmin kaupunkia piinannut lastenmurhaaja Kuiskaaja on palannut.

Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Adam Scott näyttelee tänä vuonna jo toista kertaa kirjailijaa, kauhuleffa Hokumin (2026) jälkeen. Tällä kertaa Scott on dekkareita kirjoittava Tom Kennedy, joka on vastikään jäänyt leskeksi vaimonsa kuoltua ja joka muuttaa pienen poikansa Jaken (Acston Luca Porto) kanssa vaimonsa entiseen lapsuudentaloon. Uusi elämä ei kuitenkaan lähde toivotulla tavalla liikkeelle, kun eräänä yönä Jake siepataan. Vuosia aiemmin kaupunkia piinasi Kuiskaajaksi kutsuttu lastenmurhaaja, jonka uskottiin joutuneen jo vankilaan, mutta joka näyttäisi nyt palanneen. Scott on jälleen kerran mainio, tulkiten hyvin epätoivoista miestä, joka on valmis tekemään kaikkensa löytääkseen poikansa. Portokin toimii kivasti osassaan siepattuna lapsena.

     Elokuvassa nähdään myös Robert De Niro Tomin isänä, entisenä rikosetsivä Petenä, joka ainakin uskoi saaneensa vuosia sitten Kuiskaajan nalkkiin, Michelle Monaghan etsivä Beckinä, joka tutkii uutta kadonneiden lasten tapausta, sekä Michael Keaton Frank Carterina, jonka Pete pidätti Kuiskaajaksi epäiltynä ja joka on siitä asti virunut vankilassa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. De Niro on totta kai uskottava eläkkeelle jääneenä etsivänä, kun taas Monaghan istuu pätevästi uuden katoamisaallon tutkijaksi. Keaton onnistuu olemaan sopivan kiero parissa vankilaan sijoittuvassa kohtauksessaan.

Kuiskaajassa olisi aineksia onnistuneen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi, mutta lopputulos jää harmillisesti hieman puolitiehen. Rakennuspalikat ovat tutut aina entistä sarjamurhaajaa kopioivasta tulokkaasta poikaansa vimmaisesti etsivään isään, joskin esimerkiksi Vangitut-elokuvan (Prisoners - 2013) intensiteettiin ei Kuiskaajassa ylletä sitten millään. Osaavilla käsillä tuttua tutummistakin palikoista voisi silti rakentaa päteviä teoksia. Kuiskaaja pääsee plussan puolelle, mutta lähinnä hyvien näyttelijöidensä ja muutamien mainion tiivistunnelmaisten kohtaustensa ansiosta, eikä niinkään kokonaisuutena.

Aluksi elokuva sai minut muutamaankin otteeseen pyörittelemään silmiäni, lähinnä todella tönkösti asioita katsojille selittelevän dialogin takia. Leffa on taas malliesimerkki siitä, miten hahmojen välisiä suhteita ei pitäisi esittää katsojille, kun esimerkiksi isä ja poika pistetään käymään läpi täysin luonnottomalta kuulostavaa keskustelua katsojia varten tai kun etsivä Beckin auktoriteetti pitää kömpelösti havainnollistaa pistämällä hänet pitämään tiedotusta kadonneen lapsen etsinnästä... kesken etsintöjen. Eivätkö kaikki nämä etsijät jo tiedä, mitä he ovat tekemässä? Turhauttavinta näissä parissa kohtauksessa on se, että kaikki tarvittava taustatieto selviää katsojille myöhemmin huomattavasti luontevammalla tavalla. Ongelma onkin Netflixissä, jossa toivotaan käsikirjoitukset työstettävän niin, että myös puhelinta räpläävät ja ne jatkuvia "Kuka tuo on?" -kysymyksiä esittävät katsojat pysyisivät kärryillä.

Kun tästä pääsee yli, itse Kuiskaajaan liittyvä mysteeri alkaa onneksi hissuksiin koukuttamaan mukaansa. Tekijä aloittaa prosessinsa kuiskuttelemalla lapsille ikkunan takaa ja luoden salaisen ystävyyden, ennen kuin hän nappaa uhrinsa. Tästä saadaan aikaiseksi parit sopivan karmivat kohtaukset. Vaikka tarinan käänteet ovatkin lopulta arvattavissa, tietty jännite saadaan pidettyä tarpeeksi hyvin yllä. Loppua kohti tunnelma tiivistyy kivasti, vaikka osa hahmojen tekemistä hölmöistä ratkaisuista saattaakin turhauttaa. Tietyin viilauksin Kuiskaajasta olisi voitu saada aidosti vangitseva ja ahdistava trilleri. Tällaisenaan leffa jää lähinnä kertakäyttöjännäriksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon James Ashcroft, joka rakentaa ilmapiiriä menevästi, mutta jonka ongelmaksi koituu Ben Jacobyn ja Chase Palmerin ajoittain takelteleva ja kehnoa dialogia sisältävä käsikirjoitus. Teknisesti Kuiskaaja on kuitenkin oivallinen. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu. Postiluukusta sisään työntyvä sininen kumihanskainen käsi on ehdottomasti leffan karmivin näky. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on pätevää ja maskeeraukset sopivan häijyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Colin Stetsonin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustapimputteluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Whisper Man, Yhdysvallat, 2026, AGBO, British Film Commission

Kärpästen herra (Lord of the Flies - 2026) - sarja-arvostelu

KÄRPÄSTEN HERRA

LORD OF THE FLIES

Luoja: Jack Thorne

Näyttelijät: David McKenna, Winston Sawyers, Lox Pratt, Ike Talbut, Thomas Connor, Noah Flemyng, Cassius Flemyng, Cornelius Brandreth, Tom Page-Turner, Rafael de Belligny, Harrison Metcalf, Lake Coleman, Beau Thompson, Rochelle Neil, Rory Kinnear ja Tom Goodman-Hill

Genre: jännitys, draama

Jaksomäärä: 4

Jakson kesto: noin 58 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Lord of the Flies, eli suomalaisittain Kärpästen herra perustuu William Goldingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1954. Kirjaa käytetään ympäri maailman kouluissa pakollisena luettavana, minkä lisäksi sen pohjalta on jo tehty muutama elokuvasovitus ja näytelmiä, ja se toimi innoittajana Yellowjackets-sarjalle (2021-). Huhtikuussa 2023 BBC ilmoitti työstävänsä televisiosarjasovitusta kirjan pohjalta Jack Thornen kanssa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa Kärpästen herra julkaistiin jo helmikuussa 2026. Suomeen sarja saapui vasta nyt elokuussa Yle Areenan kautta. Pidän tarinasta ja olen nähnyt siitä niin näytelmän kuin vuoden 1990 elokuvan Kärpästen herra (Lord of the Flies). Odotin uutta sarjaa ja minua harmittikin, kun se ei saapunut Suomessa Netflixiin toukokuussa, toisin kuin monissa muissa maissa. Kun huomasin Kärpästen herran saapuneen Yle Areenaan, pistin sen heti pyörimään.

Koulupojat heräävät lento-onnettomuuden jälkeen autiolta saarelta. Yrittäessään keksiä keinon selviytyä ja palata sivistyksen pariin, sivistys alkaa päivä päivältä hiipua nuorista.

Kärpästen herra kertoo autiosaarelle päätyneistä koulupojista ja nuorten joukosta keskiöön nousee neljä poikaa. On David McKennan näyttelemä intellektuelli Nicholas, jota kaikki kutsuvat "Possuksi". On Winston Sawyersin esittämä Ralph, joka pyrkii toimimaan järjellisenä johtohahmona selviytyjille. On Lox Prattin näyttelemä kuoropoika Jack, joka haluaa kerrankin pitää hauskaa ilman määrääjiä. Ja on Ike Talbutin esittämä Simon, joka ei osaa päättää, seuratako vanhaa kaveriaan Jackia, vai näkeekö hän järjen äänen Possussa ja Ralphissa. Nämä neljä nuorukaista ovat onnistuneen erilaisia persoonina ja heidän kautta kuvataan monipuolisesti hahmojen tapoja suhtautua kammottavaan tilanteeseensa. Näyttelijät ovat myös erittäin hyviä rooleissaan, etenkin Pratt Jackina, joka päättää ottaa kaiken ilon irti saaresta. Pratt tullaan näkemään pian HBO:n Harry Potter -televisiosarjasovituksessa (2026-) ilkikurisena Draco Malfoyna ja Kärpästen herran perusteella Pratt tulee istumaan rooliin täydellisesti.

Pidin tästäkin Kärpästen herra -sovituksesta aika paljon, kuten aiemmin näkemistänikin versioista. Asiaa toki auttaa, kun taustalla on vahva tarina ja kameran edessä ja takana pyörivät osaavat tekijät. Hyvien lapsinäyttelijöiden lisäksi sarjan vetovastuussa on Jack Thorne, eli sama mies, joka teki Netflixin mestarillisen Adolescence-sarjan (2025). Thorne siirtää klassisen kertomuksen onnistuneesti neljään jaksoon, jotka Marc Munden on ohjannut tyylitajuisesti, kasvatellen tilanteen ahdistavuutta.

Kärpästen herra on aina ollut vahva kuvaus sivistyksen katoamisesta ihmisistä ja sarja toistaa tätä oivallisesti. Autiosaari tekee nopeasti tepposensa pojille, eikä aikaakaan, kun osa heistä alkaa käyttäytyä villimmin, riisuen kiltin koulupojan imagonsa. Konflikti, mikä syntyy järjen äänenä toimivien nuorten ja ihmispedoiksi äityvien poikien välille, muuttuu yhä hurjemmaksi. Kärpästen herra ei ole helppoa katsottavaa, mutta samalla sarjassa on jotain jopa omituisen hypnoottista. Neljä tunnin mittaista jaksoa saattaakin huomaamattaan tuijottaa yhtä kyytiä saman illan aikana. Vaikka tarina olisikin tuttu, näiden poikien autiosaariseikkailuun uppoutuu hyvin ja tarinan huipennus on kaiken kasvattelun jälkeen oikealla tavalla hurja, jättäen katsojan hiljaiseksi.

Teknisestikin Kärpästen herra on pääasiassa toimiva. Kameratyöskentelyllä ja värimäärittelyllä kikkaillaan paljon, luoden sekä sitä hypnoottisuutta, että ahdistusta. Mukana on joitain erinomaisia otoksia, kuten poikien lähestyessä hiljaa ja mahdollisimman huomaamattomasti villisikaa. Tämän hetken aikana katsojakin meinaa unohtaa hengittää. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus sopivan rosoista ja maskeeraukset äityvät villimmiksi jaksojen edetessä. Tehosteet ovat toimivat ja äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, jotka ovat yhdistelmä klassisia melodioita, sekä Hans Zimmerin ja Cristobal Tapia de Veerin aikaansaannoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

Lord of the Flies, Iso-Britannia, Australia, 2026, BBC, Eleven, One Shoe Films, Stan, Sony Pictures Television, Biscuit Films

Legends of Tomorrow, kausi 7 (2021-2022) - sarja-arvostelu

LEGENDS OF TOMORROW - KAUSI 7

Luojat: Greg Berlanti, Marc Guggenheim, Andrew Kreisberg ja Phil Klemmer
Näyttelijät: Caity Lotz, Tala Ashe, Jes Macallan, Olivia Swann, Adam Tsekhman, Shayan Sobhian, Lisseth Chavez, Amy Louise Pemberton, Nick Zano, Matt Ryan, Giacomo Baessato, Brandon Routh, Alexandra Castillo, Victor Garber, Franz Drameh, Arthur Darvill, Courtney Ford, Wentworth Miller, Falk Hentschel, Matt Letscher ja Donald Faison
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia
Jaksomäärä: 13
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja Legends of Tomorrow nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 2016 osana Arrowverseä, sarjojen Arrow (2012-2020), The Flash (2014-2023) ja Supergirl (2015-2021) rinnalle. Vaikka katsojaluvut laskivat toisen, kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennen kauden aikana, jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja lopulta Legends of Tomorrow'n seitsemännen kauden esitys alkoi saman vuoden lokakuussa. Kriitikot ja fanit antoivat kaudelle positiivista palautetta, mutta katsojaluvut putosivat niin paljon, että pian finaalijakson esityksen jälkeen The CW -kanava päätti lopettaa sarjan teon kesken kaiken. Itse ryhdyin katsomaan Legends of Tomorrow'ta pari vuotta sitten, kun ryhdyin käymään läpi kymmenvuotisjuhlaansa viettävää Arrowverseä. Pidin sarjan avauskaudesta, mutta sitten taso alkoi laskea. Kuudes kausi oli kuitenkin selvä parannus kehnon vitoskauden jälkeen ja aloitinkin uteliaana katsomaan sarjan seitsemättä ja samalla viimeiseksi jäänyttä tuotantokautta.

Waveriderin tuhouduttua Legendat jäävät jumiin vuoteen 1925. Yrittäessään keksiä keinon luoda uuden aikakoneen, Legendat kohtaavat pahan Gideonin ja tämän luomat androidiversiot Legendoista.

Dominic Purcellin näyttelemän Mick "Heat Wave" Roryn lähdettyä kuudennen kauden päätteeksi hoitamaan uusia alienvauvojaan, Caity Lotzin esittämä Sara "White Canary" Lance jää ainoaksi jäseneksi alkuperäisestä Legendojen tiimistä. Hän pysyy joukon johtajana ja nyt hän on naimisissa Jes Macallanin näyttelemän Ava Sharpen kanssa. Mukana menossa ovat myös Nick Zanon näyttelemä Nate "Steel" Heywood, Olivia Swannin esittämä Astra Logue, Adam Tsekhmanin esittämä Gary Green, Lisseth Chavezin näyttelemä Spooner Cruz, Shayan Sobhianin esittämä Behrad Tarazi ja Tala Ashen näyttelemät Zarin eri versiot. Erilaiset versiot nähdään myös tekoäly Gideonista (Amy Louise Pemberton), joka esiintyy niin fyysisessä muodossa kuin pahana vaihtoehtoversiona. Kuudennella kaudella Matt Ryanin näyttelemä John Constantine kuoli, mutta eipä tuo ole juuri haitannut Ryania, joka näyttelee tällä kertaa aikakoneen keksijää, Gwyn Daviesia. Tiimi vetelee kiinnostavuutensa puolesta viimeisiään ja osa näyttelijöistä näyttää selviä kyllästymisen merkkejä sarjaa kohtaan. Parhaaksi suorittajaksi nousee Ryan, joka tekee Gwynistä vekkulin erilaisen tyypin kuin Constantinesta.

     Kapuloita rattaisiin on jälleen työntelemässä Raffi Barsoumianin näyttelemä Bishop, joskin kyseessä on nuorempi versio hahmosta, joka nähtiin kutoskauden loppupuolella ja jonka kauna Legendoja kohtaan alkaa kehittyä. Tämäkin versio tutusta hahmosta on sopivan erilainen, joskin tämä Bishop jää lopulta aika tylsäksi.

Seitsemän tuotantokauden ja sadankymmenen jakson jälkeen Legends of Tomorrow on päättynyt ja itse olin täysin valmis jättämään hyvästit näille aikamatkaaville supersankareille. On toki sääli, että sarja loppuu kesken kaiken ja tekijöiden suunnittelema kahdeksas ja oikeasti viimeinen tuotantokausi jäi tekemättä, mutta enpä myöskään ihmettele, että katsojaluvut putosivat niin roimasti. Sarjan taso on ailahdellut avauskaudesta lähtien ja ykköskauden aidosti kiinnostavat ja pidettävät ryhmän jäsenet on myöhemmillä kausilla korvattu toinen toistaan tylsemmillä tyypeillä. Jos tätä ei ollut vielä hoksannut aiemmin, niin tämä käy kivuliaan selväksi kauden kolmannessa jaksossa - joka on samalla myös koko sarjan sadas jakso - jossa vanhat tutut Rip Hunter (Arthur Darvill), Firestorm, eli Jefferson Jackson (Franz Drameh) ja Martin Stein (Victor Garber), Ray "Atom" Palmer (Brandon Routh), Leonard "Captain Cold" Snart (Wentworth Miller) ja jopa Carter "Hawkman" Hall (Falk Hentschel) käyvät kääntymässä.

Legends of Tomorrow'n viimeiseksi jäänyt kausi jatkaa pitkälti kuudennen kauden linjalla. Se on ihan kivaa viihdehömppää, joka tarjoaa ajoittain ihan hauskoja juttuja ja ihan meneviä toimintakohtauksia, mutta josta ei jää käteen juuri mitään. Se ei ole erityisen kehno, mutta ei erityisen hyväkään. Pahan Gideonin komentamat androidi-Legendat toimivat ihan hyvinä vastuksina ja on kiinnostavaa katsoa, kuinka Legendat pärjäävät ilman Waverider-alustaan. Todellinen jännite kuitenkin uupuu, tarinassa ei ole imua ja kuten jo totesin, kun viimeiseksi jääneen jakson lopputekstit alkavat, en kokenut minkäänlaista surua sanoessani hyvästit Legendoille. Kokonaisuutena ihan kiva sarja ja jos joskus palaan sen pariin, tuskin jatkan kolmatta kautta pidemmälle.

Tuotantokauden ohjaajien (muun muassa Caity Lotz ja Jes Macallan) työ on ailahtelevaa, eikä käsikirjoituksissakaan ole hirveästi kehumista. Tekniseltä puolelta näkyy katsojalukujen laskemisen myötä tehdyt budjettileikkaukset. Kuvaus on vielä toimivaa, mutta lavasteet ja asut näyttävät usein halvoilta, puhumattakaan varsin köykäisistä tietokonetehosteista. Äänimaailma on sentään kelvollisesti rakennettu Blake Neelyn ja Daniel James Chanin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2024
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.arrow.fandom.com
Legends of Tomorrow, Yhdysvallat, 2016-2022, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions, Bonanza Productions

The Last Sunrise (2026) - elokuva-arvostelu

THE LAST SUNRISE

Ohjaus: Carlson Young

Näyttelijät: Maia Reficco, Fernando Lindez, Eva Longoria, Chloé Sweetlove, Andrés Velencoso, Sabrina Bartlett ja Alex Peracaula

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Sunrise perustuu Anna Toddin samannimiseen kirjaan vuodelta 2025. Jo ennen kirjan julkaisua Todd teki Amazon MGM Studiosin kanssa diilin elokuvasovituksesta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt The Last Sunrise on julkaistu Amazon Prime Videossa. Odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet erittäin matalat, koska inhosin Toddin kirjoihin perustuvia After-leffoja (2019-2023). Päätin silti antaa The Last Sunriselle mahdollisuuden ja katsoin elokuvan pian sen julkaisun jälkeen.

Epileptikkotyttö Ry matkustaa bisnesäitinsä kanssa Mallorcaan, missä hän tapaa komean nuorukaisen, Juliánin.

Muun muassa uudemmasta Pretty Little Liars -sarjasta (2022-2024) tuttu Maia Reficco näyttelee Oriah Peraa, kavereille ihan vain "Ry'ta". Ry harrastaa tanssia, mutta sitä vaikeuttaa hänen sairautensa, johon liittyy muun muassa epileptisiä kohtauksia. Ry'lle on tarjottu mahdollisuutta leikkaukseen, mutta koska operaatiossa on riskinä muistinmenetys, Ry on tyytynyt lääkkeisiin, mutta nekin lähinnä turhauttavat, niiden turruttaessa kaikki tuntemukset pois. Ry'n elämä saa kuitenkin käänteen, kun hän matkaa äitinsä Isolden (Eva Longoria) kanssa espanjalaissaari Mallorcalle, missä hän tapaa paikallisen kalastajapoika Juliánin (Fernando Lindez). Reficco on hyvä valinta rooliinsa, tulkiten pätevästi hahmonsa tuskailua sairautensa kanssa. Kyse ei ole vain kivuista ja lääketurtumuksesta, vaan muista sairauden tuomista tuntemuksista ja ajatuksista, jotka vaikeuttavat elämää. Lindez on kelpo vastapari Reficcolle ja heidän väliltä löytyy hyvää kemiaa. Aluksi Julián vaikuttaa tympäisevältä angstiteiniltä, mutta nopeasti käy selväksi, miksi poikaa tympii. Espanjan paikalliset ovat ihan oikeastikin ärsyyntyneet turisteihin ja siihen, kuinka heidän maataan on roimalla kädellä muokattu ulkopuolisten miellyttämiseksi. Lindez kanavoi tätä turhautumista hyvin, joskin toki Ry hissuksiin sulattaa nuorukaisen sydämen. Longoria on myös passeli valinta Ry'n ylihuolehtivaksi bisnesäidiksi. 

     Elokuvassa nähdään lisäksi Chloé Sweetlove Isolde-äidin omistaman hotellin työntekijänä Amarana, jonka kanssa Ry ystävystyy, Andrés Velencoso Juliánin isänä Mateona ja Alex Peracaula velkoja perivänä Carlosina. Sivunäyttelijätkin ovat ihan hyviä osissaan, joskin Amara tuntuu paikoitellen kahden hahmon pakotetulta yhdistelmältä.

Viiden, toinen toistaan kammottavamman After-rainan jälkeen odotukseni eivät todellakaan olleet korkeat uutta Anna Todd -adaptaatiota kohtaan. Olin etukäteen aivan varma, että tässä voisi potentiaalisesti olla jopa vuoden huonoin elokuva. Mutta mitäpä vielä? Ei The Last Sunrise kovin kaksinen leffa ole, mutta Aftereihin verrattuna tämä tuntui yllättäen liki Oscar-tason suoritukselta! Tällä kertaa kyse ei ole toksisen teinisuhteen ällöttävästä romantisoinnista ja pääparilta löytyy jopa kemiaa, toisin kuin Aftereissa. Jo nämä kaksi puolta tekivät The Last Sunrisen katselusta tuskattoman prosessin. Ry ja alkuepäilyjeni jälkeen myös Julián osoittautuivat kelpo hahmoiksi, joiden suhteen syventymistä oli pääasiassa miellyttävää seurata. Mallorcan näteistä maisemistakaan ei ollut haittaa.

Oman kelpo puolensa tuo kulttuurien törmäys. Ry tulee varakkaasta perheestä, kun taas Julián on mukana velkoihin joutuneessa perhebisneksessä. Kummallakin on tietyt näkemykset, mutta nämä toki pehmenevät kohtausten edetessä. Aluksi on kiinnostavaa, että leffa ottaa kantaa siihen, millaiset oltavat turismi on aiheuttanut paikallisille, mutta tämäkin muovautuu loppua kohti hassusti siihen, että paikalliset olisivatkin tyytyväisiä kohteluunsa ja rikkaat periaatteessa saavat haluamansa. Ja homma esitetään siis positiivisessa valossa. Tämä ja Ry'n sairaus tuovat sekaan menevää draamankaarta, mutta sen sijaan koko rikollisten velkojien kuvio jää täysin puolitiehen. The Last Sunrise on tosin nähtävästi vasta trilogian avausosa, joten voi olla, että velkojiin palataan myöhemmin jatko-osissa. Amazonilla näyttäisi olevan kova luotto Toddiin, koska jatko-osadiilit on jo tehty ilman että kirjojakaan on vielä julkaistu, minkä lisäksi myös Toddin työn alla oleva fantasiakirja on kääntymässä sarjaksi Prime Videossa.

Elokuvan on ohjannut Carlson Young, joka oli aiemmin tehnyt Amazonille romanttisen komedian Upgradedin (2024). Young rakentelee tunnelmaa ihan hyvin, vaikka dramaattisemmat puolet vaipuvat aikamoisen melodraamanyyhkyilyn puolelle. Anna Klassenin käsikirjoitus ajaa kivasti asiansa, vaikka sekaan mahtuu ajoittain töksähtelevää dialogia. The Last Sunrise on pääasiassa hyvin kuvattu ja Mallorcan maisemia esitellään koko rahan edestä läpi leffan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin on pätevää, joskin Isom Innisin säveltämät musiikit eivät juuri erotu taustalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Last Sunrise www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Last Sunrise, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Ethea Entertainment, Frayed Pages Entertainment, Luber Roklin Entertainment, Pitt Street Productions