Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 2010) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ

A NIGHTMARE ON ELM STREET

Ohjaus: Samuel Bayer

Näyttelijät: Rooney Mara, Kyle Gallner, Jackie Earle Haley, Katie Cassidy, Thomas Dekker, Kellan Lutz, Connie Britton ja Clancy Brown

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

One, two, Freddy's coming for you...

A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kauhuelokuvasta vuodelta 1984. Kun muiden kauhuleffaklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit, kuten Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre - 2003), The Omen (2006) ja Halloween (2007) olivat taloudellisia hittejä, tuottajakolmikko Brad Fuller, Michael Bay ja Andrew Form ryhtyivät työstämään uusia versioita myös Perjantai 13. -leffasta (Friday the 13th - 1980) ja Painajaisesta Elm Streetillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2009 ja lopulta uusi Painajainen Elm Streetillä sai ensi-iltansa huhtikuussa 2010. Elokuva sai niin kriitikoilta kuin alkuperäisten leffojen faneilta nuivaa palautetta, mutta se oli taloudellinen menestys. Itselleni tämä uudelleenfilmatisointi oli ensikosketukseni Freddy Kruegeriin. Olin teininä alkanut kiinnostua kauhuleffoista, joten isäni päätti vuokrata tämän testileffaksi. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut elokuvan ainakin kerran uudestaan, mutta tuosta on kulunut jo monta vuotta. Kun pari vuotta sitten huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Nyt vihdoin ja viimein on aika huipentaa tämä matka vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin parissa.

Kun palanut mies tappaa Elm Streetin nuoria heidän unissaan, Nancy Holbrook yrittää selvittää mistä on kyse ja kuinka yhä hengissä olevat voisivat selvitä yliluonnolliselta jahtaajaltaan.

Tämänkertaisia Elm Streetin nuoria, jotka joutuvat unissaan palaneen ja veitsihansikasta käyttävän miehen jahtaamiksi, ovat Nancy (Rooney Mara), Quentin (Kyle Gallner), Kris (Katie Cassidy), Jesse (Thomas Dekker) ja Dean (Kellan Lutz). He kaikki näkevät samanlaista painajaista, mikä on jo itsessään kummallista, mutta kun heistä ensimmäinen kuolee unessaan, he alkavat tosissaan ihmetellä tilannettaan ja pohtia, kuinka pääsisivät eroon piinaajastaan. Lukuun ottamatta hiljaista taiteilijasielu Nancya, nämä hahmot jäävät valitettavan latteiksi ja mitäänsanomattomiksi. Kun periaatteessa kaikki esitellään jo valmiiksi väsyneinä painajaistensa takia, ei heistä oikein tunnu irtoavan muuta. Dean on tainnut olla se tavanomainen urheilijajätkä ja Kris vaikuttaisi nauttineen suosiosta koulussa, mutta heistä ei onnistuta kaivamaan minkäänlaista syvyyttä. Näyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevasti, Maran vakuutettua parhaiten yhä vain pelokkaammaksi käyvänä Nancyna.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin tietty näiden teinien piinaaja, Freddy Krueger, joka jahtaa nuoria heidän unissaan ja jos hän saa heidät tapettua unessa, he kuolevat oikeastikin. Hahmoa kahdeksan kertaa aiemmin näytellyt Robert Englund ei palannut rooliinsa uudelleenfilmatisoinnissa, vaan uudeksi Freddyksi pestattiin Watchmen-elokuvasta (2009) tuttu Jackie Earle Haley. Haleyn Freddy ei ole samanlainen kierolla tavalla hassutteleva veijari kuin Englundin, vaan huomattavasti synkempi tyyppi. Tämä Freddy heittää parit vitsit siellä täällä, mutta ne ovat joko todella tummaa huumoria tai sitten aika korneja repliikkejä. Omasta mielestäni on parempi, ettei Haley ryhtynyt matkimaan edeltäjänsä suoritusta, mutta jää hänen Freddynsä huomattavasti tylsemmäksi murisijaksi. Moni suuttui siitä, että Freddyn taustatarinassa miehestä on tehty pedofiili, eikä lasten tappaja, mutta tekijöiden puolustukseksi tämä oli jo Wes Cravenin idea alkuperäistä elokuvaa työstäessään, mihin studio ei kuitenkaan kasarilla suostunut.

Todennäköisesti sen takia, että juuri tämä Painajainen Elm Streetillä oli ensikosketukseni elokuvasarjaan, minun täytyy todeta, etten todellakaan inhoa tätä leffaa samalla tavalla kuin monet muut. Ja kun puhutaan näistä 2000-luvun alun kauhu-uudelleenfilmatisoinneista, mielestäni Painajainen Elm Streetillä on selvästi parempi kuin vaikkapa Rob Zombien kamala Halloween-räpellys. Leffa on kuitenkin selvästi osa kyseisen Halloweenin ja muutaman muun uudelleenfilmatisoinnin trendiä. Kuten nuo muutkin 2000-luvun alun versioinnit, myös Painajainen Elm Streetillä on todella synkkä, iloton ja julma. Toki kyseessä on kauhuelokuva, mihin kuuluukin synkät aiheet ja muu, mutta tämä on sitä aikaa, kun ajateltiin, että on coolia, kun synkistellään oikein antaumuksella. On siis turha odottaa samanlaista pilkettä silmäkulmasta kuin useammasta vanhasta Elm Street -leffasta.

Elokuvan isoin vika on kuitenkin sen tietty ponnettomuus. Leffa tehtiin selvästi rahan takia ja siitä puuttuu kunnon palo projektia kohtaan. Sekaan on pitänyt toki heittää ne ikonisimmat kuvat alkuperäisestä elokuvasta, mutta ne tuntuvat jopa oudon pakotetuilta. Pari ihan onnistunuttakin kohtausta mahtuu mukaan, etenkin loppusuoralla, kun todellisuuden ja unen raja alkaa häilyä tosissaan, yhä elossa olevien hahmojen väsymyksen voimistuessa. Itse finaali on myös kivan erilainen alkuperäisestä leffasta, sen sijaan, että elokuva olisi vain täysi yks yhteen kopio. Erilaisen lähestymistapansa kautta tämä uudelleenfilmatisointi on kiinnostava osa Freddy Kruegerin valkokangashistoriaa ja parempi kuin vaikkapa Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991).

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui Samuel Bayer, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa, eikä hän myöskään ole toistaiseksi ohjannut mitään muuta täyspitkää leffaa - ainoastaan musiikkivideoita yhtyeille, kuten Metallicalle ja Green Daylle. Elokuvaohjaajana Bayer ei vakuuta ja hänen kauhutaitonsa rakentuvat vain kovaäänisten böö-pelotteluiden varaan, kunnon tunnelman luomisen sijaan. Wesley Strickin ja Eric Heissererin käsikirjoitus on hitusen ponneton, mutta se onneksi lähtee hieman omaan suuntaansa loppusuoralla. Teknisesti Painajainen Elm Streetillä on kelvollinen, joskin jopa puolentoista tunnin kestossa sen leikkaus laahaa toisinaan. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa. Freddy Kruegerin maskeeraukset ovat tässä jakaneet reippaasti mielipiteitä. Tekijät tutkivat paljon todellisia tulipalojen uhreja, tehdäkseen palovammoista mahdollisimman realistiset. Freddyn osittain sulanut naama on kuitenkin paikoitellen hieman perunan näköinen ja siten tahattoman huvittava. Pidän kuitenkin hänen repaleisesta poskestaan, joka toteutettiin tietokone-efektien avulla. Steve Jablonskyn säveltämät musiikit synkistelevät pääasiassa tylsästi, mutta sisältävät myös vanhoja teemoja alkuperäisestä leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street, Yhdysvallat, 2010, New Line Cinema, Platinum Dunes

High School Musical: The Musical: The Series, kausi 1 (2019-2020) - sarja-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL: THE MUSICAL: THE SERIES - KAUSI 1

Luoja: Tim Federle

Näyttelijät: Joshua Bassett, Olivia Rodrigo, Matt Cornett, Sofia Wylie, Larry Saperstein, Joe Serafini, Julia Lester, Dara Reneé, Kate Reinders, Frankie Rodriguez, Mark St. Cyr, Nicole Sullivan, Michelle Noh, Alex Quijano, Valente Rodriguez, Beth Lacke, Kaycee Stroh ja Lucas Grabeel

Genre: komedia, musikaali

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 32 minuuttia - 40 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 51 minuuttia

Ikäraja: 9

Disney Channelin musikaalikomedia High School Musical (2006) oli valtavan suosittu, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. High School Musical 2 (2007) ja teattereissa julkaistu High School Musical 3: Senior Year (2008) olivat isot hitit, mutta lisäosaleffa Seikkailu New Yorkissa (Sharpay's Fabulous Adventure - 2011) ei ollut toivottu menestys. Vuonna 2017 Disney ilmoitti työstävänsä televisiosarjaa elokuvien pohjalta uutta Disney+ -suoratoistopalveluaan varten. Tim Federle kehitteli sarjan idean ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2019. Toukokuussa sarjan showrunner Oliver Goldstick kuitenkin jätti pestinsä taiteellisten erimielisyyksien takia, jolloin Federle hyppäsi tämän tilalle viemään tuotannon päätökseensä. Lopulta High School Musical: The Musical: The Series -nimen saanut sarja alkoi pyöriä Disney+ -palvelussa marraskuussa 2019. Sarja nousi pienimuotoiseen suosioon ja sai positiivista palautetta katsojilta ja kriitikoilta. Itse katsoin alkuperäisen High School Musicalin vasta pari vuotta sitten ja yllätyin, kuinka paljon pidinkään siitä. Kun huomasin leffan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Trilogian jälkeen päätin tehdä saman myös Sharpayn omalle leffalle, sekä High School Musical: The Musical: The Seriesille. Katsoin sarjan avauskauden läpi vajaassa viikossa.

East High'n koulussa alkaa uusi lukuvuosi, ja uusi draamanopettaja Jenn päättää, että koulussa tehdään musikaaliesitys Walt Disneyn hittielokuvasta, High School Musicalista.

High School Musical: The Musical: The Series ei jatka alkuperäisten elokuvien tarinaa, eikä se myöskään ole sarjamuotoon tehty uudelleenfilmatisointi niistä. Sarja nimittäin sijoittuu meidän maailmaamme, missä High School Musicalit ovat elokuvia myös näille hahmoille. Hahmot vain käyvät samaa East High'n koulua, missä hittileffat kuvattiin. Avauskauden hahmoja ovat Ricky (Joshua Bassett) ja Nini (laulaja Olivia Rodrigo), päiväkodista asti toisensa tunteneet nuoret, jotka alkoivat seurustella vuotta aiemmin, mutta erosivat, kun Ricky ei tunnustanut rakkauttaan Niniä kohtaan, Ninin uusi poikaystävä E. J. (Matt Cornett), Rickyn paras ystävä Big Red (Larry Saperstein), Ninin paras ystävä Kourtney (Dara Renée), sekä teatterista intoilevat Gina (Sofia Wylie), Ashlyn (Julia Lester), Seb (Joe Serafini) ja Carlos (Frankie Rodriguez), joista jälkimmäinen toimii uuden draamanopettaja Jennin (Kate Reinders) assistenttina. Hahmot ovat ihan toimivia, etenkin kun heihin saadaan syvyyttä jaksojen edetessä, eivätkä he ole täysiä kopioita alkuperäisen High School Musicalin tyypeistä, vaikka samoja piirteitä löytyykin. Nuoret näyttelijät suoriutuvat vaihtelevasti rooleistaan, mutta onneksi tärkeimpänä Bassettin ja Rodrigon väliltä löytyy aitoa kemiaa.

Jossain High School Musical: The Musical: The Seriesin uumenissa on varsin potentiaalinen sarja, mutta valitettavasti ainakin tämän ykköskauden perusteella kyse on lähinnä aika kiusallisesta nostalgiakalastelusta Disneyn puolelta. Ei toki ole millään lailla uusi juttu, että Disney päättää rahastaa vanhalla leffallaan ja High School Musicalin tuominen takaisin seuraavalle sukupolvelle oli looginen ratkaisu. Alkuperäinen leffa oli vanhan Disney Channelin isoimpia hittejä, joten totta kai yhtiö yrittää toistaa homman uudessa suoratoistopalvelussaan.

Sarjan toteutustapa saa kuitenkin kohottelemaan kulmia. Kyse on tosiaan metatasoilla liikkuvasta sarjasta, jossa vanhat High School Musicalit ovat elokuvia, kuten meidän maailmassamme. Se, että sarjan hahmot ovat suunnilleen kaikki leffan faneja ja tekevät sen pohjalta oman koulunäytelmänsä, tuntuu kuitenkin vaivaannuttavan paljon Disneyn oman juttunsa pönkittämiseltä, aivan kuin koko sarja olisi tehty muistuttamaan ihmisiä elokuvien olemassaolosta. Olisin ollut täysin sujut sen kanssa, että sarja kertoo East High'n uusista oppilaista, jotka ryhtyvät tekemään omaa musikaaliaan ja sekaan olisi ripoteltu viittauksia leffojen hahmoihin ja tapahtumiin, mutta tämä toteutustapa aiheutti minussa usein myötähäpeää.

Sarjan showrunner-vastuu tosiaan siirtyi Oliver Goldstickiltä Tim Federlelle, kun sarjaa oli kuvattu vasta neljä jaksoa ja tietyn erilaisten visioiden yhteentörmäyksen voi kyllä nähdä lopputuloksesta. Sen lisäksi, että sarja liikkuu metatasoillaan, on siitä myös jostain syystä päätetty tehdä pseudodokumentti. Mutta vain osittain. Tämä dokumenttikikkailu unohtuu vähän väliä tekijöiltäkin, eikä katsojalle koskaan selviä, kuka tekee näistä teineistä dokumenttia ja miksi? Koko dokumentti-idea on niin kömpelö ja puolivillainen, että se on lopulta täysin tarpeeton häiriötekijä kerrontaan. Tekijöiltä pääsee myös unohtumaan, että niin, tämänhän kai pitäisi olla musikaali. Laulunumerot tulevat usein kuin puskista. 

Mutta. Kaikkine vikoineenkin High School Musical: The Musical: The Seriesin ykköskausi oli parhaimmillaan ihan viihdyttävä. Kelpo hahmot pelastavat paljon ja olin lopulta jopa kiinnostunut siitä, kuinka tässä hyvin tyypillisessä teinisuhdedraamassa käy. Kauden kymmenen noin puolituntista jaksoa ovat erittäin helppoa tuijotettavaa ja vaikka ihmettelinkin useita ratkaisuja, ei minua koskaan varsinaisesti ärsyttänyt sarjan katsominen. Toivon kuitenkin, että jatkokaudet eivät ryhdy tekemään uusiksi High School Musical 2:a ja Senior Yearia, vaan East High'n nuoret työstäisivät seuraavan näytelmän jostain toisesta lähdemateriaalista.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät yllä sopivan pirteää ilmapiiriä, tehden kelpo työtä muutamien hieman dramaattisempienkin kohtausten aikana. Käsikirjoittajien työ on kuitenkin epätasaista, liian monen keskeneräisen idean summa. Teknisiltä ansioiltaan High School Musical: The Musical: The Seriesin avauskausi on menevä. Se on ihan hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Kuvauspaikkana toimii toki oikea East High'n koulu, minkä lisäksi rakennetut lavasteet ovat mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Gabriel Mannin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

High School Musical: The Musical: The Series, Yhdysvallat, 2019-2023, Walt Disney Pictures, Chorus Boy, Salty Pictures, Bell The Cat

Supernatural, kausi 9 (2013-2014) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 9

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Mark A. Sheppard, Curtis Armstrong, Osric Chau, DJ Qualls, Kim Rhodes, Adam Harrington, Briana Buckmaster, Felicia Day, Alaina Huffman, Richard Speight Jr., Gil McKinney, Lindsey McKeon, Julian Richings ja Jim Beaver 

Genre: fantasia, jännitys

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma fantasiasarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi kasvattivat suosiota niin hyvin, että sarjaa päätettiin jatkaa vielä sen alkuperäisen lopun jälkeen. Kuudes, seitsemäs ja kahdeksas kausi pitivät suosiota yllä, joten lisää oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Supernaturalin yhdeksännen tuotantokauden esitys alkoi lokakuussa 2013. Kausi sai hyvät katsojaluvut, sekä positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta. Itse olin jo pitkään pohtinut Supernaturalin katsomista ja kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin todella paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta alkuperäisen finaalin jälkeen sarjan taso lähti mielestäni pieneen laskuun. Aloitin silti yhdeksännen kauden katselun positiivisin fiiliksin.

Metatronin petoksen myötä kaikki Taivaan enkelit putoavat kulkemaan maan päällä. Samaan aikaan Dean yrittää pelastaa Samin, joka tekee kuolemaa, yritettyään sulkea Helvetin portit lopullisesti.

Jensen Ackles ja Jared Padalecki palaavat jälleen rooleihinsa Dean ja Sam Winchesteriksi, hirviönmetsästäjäveljiksi. Kahdeksannen kauden aikana Sam yritti sulkea Helvetin portit pysyvästi. Tajuttuaan, että homman vieminen loppuun vaatisi Samilta sen lopullisen uhrauksen, Dean esti hänen aikomuksensa, mutta Sam jäi silti heikkoon kuntoon. Nyt Sam vielä syyttää veljeään siitä, että tämä pisti hänet muun maailman edelle. Ackles ja Padalecki ovat yhä hyvät rooleissaan, vaikka heistä on aistittavissa tiettyä hämmennystä, sillä Winchesterit tuntuvat tämän kauden päätarinassa jäävän lähinnä sivustakatsojiksi.

     Vanhoista hahmoista paluun tekevät myös muun muassa enkeli Castiel (Misha Collins), joka on muutettu ihmiseksi, demoni Crowley (Mark A. Sheppard), joka on hämillään kokemistaan inhimillisistä tunteista, veljiä auttava profeetta Kevin (Osric Chau), hirviönmetsästäjä Garth (DJ Qualls) ja fantasianörtti Charlie (Felicia Day). Pahisten virkaa tällä kaudella toimittavat koko Taivaan pettänyt enkeli Metatron (Curtis Armstrong) ja Crowleyn poissaollessa vallan Helvetistä anastanut Abaddon (Alaina Huffman). Kauden ehdottomasti kiinnostavinta antia ovat Castiel ja Crowley, heidän yrittäessä totutella uusiin ihmisyyksiinsä eri tavoin. Erityisen kiinnostava on Crowley, jolle hänen häpeäkseen muodostuu addiktio inhimillisistä tunteista ja niiden tavoittelusta. Sen sijaan pahikset Metatron ja Abaddon ovat aika tylsät tyypit.

Supernaturalin taso valitettavasti laskee jälleen ja mielsin yhdeksännen tuotantokauden jo aika keskinkertaiseksi. Kahdeksannen kauden huipennus maahan putoavien enkelien kera oli vielä kiinnostava veto, mutta harmillisesti tämä kaiken kirjaimellisesti ottavien ja jäykkien siivellisten pönöttäjien välinen konflikti jäi lopulta aika latteaksi. Ja kun pääkonflikti tuntuu lopulta olevan tosiaan Castielin ja Metatronin välinen kiista, pääduo Winchesterit jäävät turhankin usein vain kummastelemaan sivusta meininkiä.

Enkeleiden konfliktin ohessa yhdeksäs kausi kertoo myös irrallisia hirviökohtaamisia, jotka ailahtelevat tasoltaan todella villisti. Pidin esimerkiksi 12. jaksosta, jossa Sam ja Dean kohtaavat ihmissu... anteeksi, siis lykantrooppilauman, joka haastaa heidän mielikuvansa näistä täysikuuta ulvovista otuksista, sekä 15. jaksosta, jossa veljekset tapaavat jälleen Ghostfacersit, Edin (A.J. Buckley) ja Harryn (Travis Wester), jotka tutkivat mysteerisen Thinman-tappajan tapausta. Sitten taas en tykännyt yhtään 4. jaksosta, jonka Ihmemaa Ozista inspiraationsa saanut juonikuvio on niin lapsellinen, että se jätti minut pyörittelemään silmiäni, enkä pitänyt myöskään 20. jaksosta, nähtävästi koko sarjan inhotuimmasta jaksosta Bloodlinesista, joka yrittää pohjustaa mahdollista sisarsarjaa Supernaturalille kilpailevista hirviöperheistä. Johonkin tähän väliin jäi pöljä, alkuperäisestä kauhu-Supernaturalista todella kauaksi jäävä, mutta silti varsin viihdyttävä 5. jakso, jossa taian myötä Dean huomaa pystyvänsä puhumaan eläimille. Jep jep. Tällä kaudella on huomattavasti enemmän hupsuttelua, mutta tarpeen vaatiessa meno osaa muuttua dramaattisemmaksi ja jääpä homma taas varsin jännään paikkaan kesken.

Ohjaajien ja käsikirjoittajien aikaansaannokset ovat tällä kaudella tasoltaan heittelevämpää kuin aiemmin. Teknisesti Supernatural pysyy kuitenkin ennallaan. Yhdeksäs tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja kelvollisesti leikattu. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja maskeerauksetkin toimivat pääasiassa. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa pieni budjetti ja parit hurjiksi tai vaikuttaviksi tarkoitetut kohtaukset ovat enemmän huvittavia kökköjen visuaaliensa takia. Äänimaailma on menevästi rakennettu ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit säestävät näitä hirviöjahteja aina yhtä mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Rooster, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

ROOSTER - KAUSI 1

Luojat: Bill Lawrence ja Matt Tarses

Näyttelijät: Steve Carell, Charly Clive, Phil Dunster, Danielle Deadwyler, Lauren Tsai, John C. McGinley, Rory Scovel, Maximo Salas, Sophia Macy, Annie Mumolo, Connie Britton, Alan Ruck, Robby Hoffman, Madison Hu, Rick Glassman ja Scott MacArthur

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 30 minuuttia - 34 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Rooster on Bill Lawrencen ja Matt Tarsesin luoma komediasarja. Kaksikko sai ideansa läpi HBO:lla vuonna 2024 ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Roosterin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa ja itse kiinnostuin sarjasta heti kun luin, että mahtavat Ted Lasson (2020-) ja Shrinkingin (2023-) luonut Lawrence työsti uutta sarjaa ja että sitä tähdittäisi Steve Carell. Katsoinkin Roosterin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Menestyskirjailija Greg Russo saapuu Ludlow Collegeen pitämään luentoa, vain huomatakseen joutuneensa pitämään oppituntia loppulukuvuoden ajan, samalla kun hän yrittää setviä tyttärensä aviokriisiä.

Muun muassa yhdysvaltalaisesta Konttori-komediasarjasta (The Office - 2005-2013) tuttu Steve Carell näyttelee Greg Russoa, joka on noussut kuuluisaksi "Rooster"-kirjasarjastaan. Greg on pyydetty luennoimaan New Englandissa sijaitsevaan Ludlow Collegeen, mutta hänelle käy nopeasti ilmi, että hänen rantalukemiseksi tarkoitetut vakoojaseikkailunsa ovat täysin eri maailmasta kuin opinahjon nuorten arvot. Vaikeammaksi tilanne käy Gregille, kun hänet onnistutaan keplottelemaan opettajaksi loppulukuvuoden ajaksi ja kun hän joutuu keskelle tyttärensä Katien (Charly Clive) parisuhdeongelmia. Katie opettaa collegella taidetta ja oli mennyt naimisiin toisen professorin Archien (Phil Dunster) kanssa, mutta Archie oli pettänyt Katieta yhden oppilaistaan, nuoren Sunnyn (Lauren Tsai) kanssa. Carell on nappivalinta päärooliin ja hän näyttää taitavansa monenlaista komediaa, tarjoten paljon huumoria huomattavasti vähäeleisemmin kuin vaikkapa Konttorissa. Greg on mainio hahmo, jonka edesottamuksia ryhtyy saman tien seuraamaan kiinnostuneena. Myös aikamoisen kolmiodraaman keskellä olevia hahmoja esittävät Clive, Dunster ja Tsai ovat hyviä rooleissaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat koulua johtava Walter Mann (John C. McGinley), äidinkielen professori Dylan (Danielle Deadwyler), Gregin ex-vaimo Beth (Connie Britton), poliisi Donnie (Rory Scovel), "Rooster"-kirjoista tykkäävä opiskelija Tommy (Maximo Salas) ja kirjoja seksistisenä roskana pitävä opiskelija Ronni (Sophia Macy). Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia, McGinleyn varastaessa show'n kohtauksissaan eksentrisenä collegen johtajana.

Rooster osoittautui erittäin lystikkääksi uudeksi komediasarjaksi - enpä olisi juuri muuta odottanutkaan Bill Lawrencelta. Sarjan alkupään mielsin jopa suorastaan mahtavaksi. On todella hauskaa seurata, kun Greg saapuu collegelle pitämään luentoa, vain huomatakseen, että hän on täysin väärän yleisön edessä. Avausjakso on täydellinen esimerkki siitä, kuinka hyödyntää valtavaa myötähäpeää komediakeinona. Katsojana ei oikein kiemurrellessaan tiedä miten päin sohvalla olisi, mutta samalla ei voi myöskään lopettaa nauramista. Ja menohan melkeinpä vain paranee, kun Greg päätyy opettamaan tätä luokkaa, joka pitää hänen kirjasarjaansa lähinnä ongelmallisena. Myös Gregin tyttären vaikea kolmiodraama hoidetaan hupaisan huumorin kautta, katkerien osapuolten aiheuttaessa toisilleen melkoista päänvaivaa. Kokoukset Walterin minisaunassa jaksavat myös naurattaa jaksosta toiseen.

Ihan loppuun asti mahtava meno ja ilmapiiri eivät kuitenkaan kanna. Tuotantokauden vakavoituessa edetessään, alkupään loistokas terä tylsyy hieman. On toki yhä kiinnostavaa seurata hahmojen kuvioita, kun heihin syvennytään enemmän ja kun tarinakaaret alkavat vähitellen eskaloitua, mutta ne ensimmäisten jaksojen hulvattomuudet jäävät samalla harmillisesti taakse. Hyviä nauruja mahtuu viimeisiinkin jaksoihin ja ne korvaava henkilödraama on oikein passelia, mutta silti kokonaisuus ei ollut niin vahva kuin mihin olisi ollut aineksia ja potentiaalia. Tästä pienestä notkahduksesta huolimatta odotan kyllä positiivisin mielin jo työn alla olevaa Roosterin toista tuotantokautta.

Myös teknisesti Rooster on mainio, joskin aluksi minulta kesti hetki tottua, että komediasarjaksi se on erikoisen voimakkaasti värimääritelty. Kuvat kylpevät vahvoissa värisävyissä, minkä lisäksi kontrasti on tarkoituksellisen korostettua. Jos siis jotain, niin genressään Rooster erottuu jo visuaalisesti massasta. Kameratyöskentely on oivallista ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. Michael Stipen ja Andrew Wattin tunnuskappale I Played the Fool on erittäin hyvä avaus jaksoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Rooster, Yhdysvallat, 2026-, Doozer, Warner Bros. Television

The Punisher: One Last Kill (2026) - spesiaaliarvostelu

THE PUNISHER: ONE LAST KILL

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Näyttelijät: Jon Bernthal, Judith Light, Andre Royo, Mila Jaymes, Dominick Mancino, Joseph Devito, Henry Corvino, David Manuele, Jason R. Moore, Kelli Barrett, Addie Bernthal ja Deborah Ann Woll

Genre: toiminta

Kesto: 50 minuuttia

Ikäraja: 18

The Punisher: One Last Kill perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Frank Castleen, eli Punisheriin. Jon Bernthal esitti hahmoa ensi kertaa Daredevil-televisiosarjan (2015-2018) toisella tuotantokaudella ja sai oman sarjansa The Punisherin (2017-2019), joka kuitenkin peruttiin toisen kautensa jälkeen. Bernthal nähtiin roolissa jälleen Daredevil: Born Again -sarjan (2024-) avauskaudella, jonka kuvauksissa näyttelijä sai idean hahmon omasta lyhytelokuvasta. Bernthal esitteli ideansa Marvel Studiosille, joka innostui. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt The Punisher: One Last Kill on julkaistu Disney+ -palvelussa, osana Marvel Television Special Presentation -konseptia, johon ovat aiemmin kuuluneet halloweenspesiaali Werewolf by Night (2022) ja jouluteemainen The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Itse pidän paljon Punisher-hahmosta ja etenkin Bernthalin tulkinnasta. Olen toivonut kunnon paluuta hahmolle, mielellään varsinaisen elokuvan muodossa. Olin aluksi pettynyt, kun paljastettiin, että hahmon sooloprojekti olisikin pelkkä lyhytelokuva, mutta odotin silti spesiaalin näkemistä. Katsoinkin The Punisher: One Last Killin heti sen julkaisupäivänä.

Frank Castle yrittää jättää väkivaltaiset puuhansa taakseen, kun menneisyys palaa kummittelemaan.

Jon Bernthal nähdään jo viidettä kertaa Frank Castlena, traumatisoituneena sotaveteraanina, joka menetti perheensä mafian hyökkäyksessä ja on siitä asti ollut verisellä kostoretkellään. Nyt Frank uskoo olevansa valmis, mutta päällimmäiseksi kysymykseksi on noussut "mitä nyt". Mitä mies tekisi elämällään nyt, kun hänellä ei ole enää perhettä ja hän on etsintäkuulutettu oman käden oikeutta jakava rikollinen? Bernthal näytteli Punisheria ensi kertaa kymmenen vuotta sitten ja on kuluneen vuosikymmenen aikana ominut roolin täysin itselleen. Hän on jälleen vakuuttava niin sotatraumojaan käsittelevänä ja perheensä kuolemaa surevana miehenä kuin myös eläimellisellä raivolla vastustajiaan lahtaavana tappokoneena, yhdistellen nämä puolet yhdeksi Marvelin kiinnostavimmista päähenkilöistä.

The Punisher: One Last Kill ei tosiaan ole varsinainen elokuva, vaan noin viisikymmentä minuuttia kestävä erityisjakso, joka jatkaa hahmon taivalta siitä, mihin Daredevil: Born Againin avauskaudella jäätiin ja joka johtaa kesällä ilmestyvään Spider-Man: Brand New Day -elokuvaan (2026), jossa Punisher käy ainakin piipahtamassa. Koska kesto on lyhyt, tarinasta ei ole voitu laatia erityisen monimutkikasta ja se muistuttaakin pitkälti leffoista The Raid: Redemption (2011) ja Dredd (2012), joissa päähenkilöt yrittivät pysyä hengissä kerrostalossa, periaatteessa kaikkien muiden yrittäessä tappaa heidät.

Eipä The Punisher: One Last Kill sen enempää kaipaakaan ja kun aluksi on hieman kaiveltu Frankin tummaa mielenmaisemaa, varsinainen mättö pääseekin jo vauhtiin. Ja jos joku taas ehti luulla, että koska tämä spesiaali on julkaistu Disneyn suoratoistopalvelussa, niin se automaattisesti tarkoittaisi, että kyseessä olisi lapsiystävällistä menoa, ei sitä voisi olla enempää väärässä. Spesiaali on kyllä korkean K18-ikärajaleimansa ansainnut, sillä veri roiskuu ja Punisher pistää vastustajiaan hengiltä yhä mielikuvituksellisimmin keinoin, käyttäen aseenaan aika lailla mitä vain, mikä on käden ulottuvilla. 

Spesiaali toisaalta tyydyttää toiminnannälkäisiä katsojia, mutta samalla se jättää kaipaamaan lisää. Enkä nyt meinaa, että lisää monimutkikasta tarinankerrontaa tai vastaavaa, vaan että spesiaali loppuu harmillisen lyhyeen. The Punisher: One Last Killin kun toivoisi olevan ihan kunnon puolitoistatuntinen elokuva, etenkin kun tarinan pääpahis, eli Judith Lightin näyttelemä Gnucci-rikollisperheen matriarkka vain katoaa kuvioista. Toivonkin, että spesiaali oli Marvelilta kokeilu sille, haluavatko fanit nähdä tällaista mättöä enemmänkin ja että tämä johtaisi lopulta joko varsinaiseen Punisher-leffaan tai uuteen sarjaan, kuten Daredevilin kanssa tapahtui.

The Punisher: One Last Killin ohjauksesta vastaa Reinaldo Marcus Green, joka on myös käsikirjoittanut spesiaalin yhdessä Bernthalin kanssa. Green näyttää taitavansa rujon toiminnan, sekä hyvän päänsisäisen myllerryksen. Jos Punisher saisi kunnon elokuvan, toivon saman duon vastaavan jälleen tekstistä ja ohjauksesta. Teknisestikin The Punisher: One Last Kill on pätevä, vaikka mukana on yksi lyhyt kuva, jossa katolta putoava tyyppi näyttää kiusallisen paljon videopelihahmolta. Muuten efektit ovat mainiot, kameratyöskentely oivallista, lavasteet mainion sotkuiset ja maskeeraus onnistuneen brutaalia. Äänimaailma jytisee mukavasti ja spesiaalin varrelle ripotellut raskaammat kappaleet säestävät näitä turpaanvetoja ja ammuskeluja hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2026

Lähteet: spesiaalin tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja spesiaalin juliste www.impawards.com

The Punisher: One Last Kill, Yhdysvallat, 2026, Marvel Studios, Marvel Television

In the Grey - Miljardikeikka (In the Grey - 2026) - elokuva-arvostelu

IN THE GREY - MILJARDIKEIKKA

IN THE GREY

Ohjaus: Guy Ritchie

Näyttelijät: Eiza González, Jake Gyllenhaal, Henry Cavill, Carlos Bardem, Fisher Stevens, Kristofer Hivju, Rosamund Pike, Kojo Attah, Christian Ochoa Lavernia, Jason Wong, Emmett J. Scanlan ja Mohammed Al Turki

Genre: toiminta, rikos

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

In the Grey - Miljardikeikka on Guy Ritchien uusi toimintaelokuva. Elokuva kuvattiin jo syksyllä 2023 ja alun perin sen oli tarkoitus ilmestyä tammikuussa 2025, mutta syystä tai toisesta se on vasta nyt saapunut teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin Ritchieltä olevan tulossa uusi elokuva ja kiinnostustani vain lisäsi leffan näyttelijäkaarti. Tietämättä juuri mitään elokuvan tarinasta, kävin positiivisin odotuksin katsomassa In the Grey - Miljardikeikan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun rikas tyranni huijaa itselleen miljardin, tehokas eliittijoukko lähetetään hakemaan rahat takaisin, keinolla millä hyvänsä.

In the Grey - Miljardikeikan näyttelijäkaarti koostuu pitkälti Guy Ritchien aiempien leffojen tähdistä. The Ministry of Ungentlemanly Warfaressa (2024) ja Fountain of Youthissa (2025) nähty Eiza González näyttelee Rachel Wildia, joka on täydellinen neuvottelemaan ja suostuttelemaan, saadakseen asiakkaidensa tahdon läpi. Ja mikäli hänen sanalliset lahjansa eivät yksinään riitä, myöskin The Ministry of Ungentlemanly Warfarea, sekä Koodinimi U.N.C.L.E:a (The Man from U.N.C.L.E. - 2015) tähdittäneen Henry Cavillin näyttelemä Sid ja Guy Ritchie's The Covenantia (2023) tähdittäneen Jake Gyllenhaalin esittämä Bronco hoitavat fyysisemmän kovistelun. Paperilla pääkolmikko on mainio, mutta lopputulos ontuu ja pahasti. González, Cavill ja Gyllenhaal patsastelevat yksi-ilmeisesti läpi leffan, eikä heitä auta yhtään se, kuinka totaalisen tylsiä heidän hahmonsa ovat. Rachel on täydellinen sana-arkkunsa kanssa ja tasan tarkkaan tietää sen, kun taas Sid ja Bronco ovat täydellisiä tappelijoita ja ampujia. Siihenpä se jää. Yhdessä pienessä hetkessä González pääsee tuomaan vivahdetta hahmoonsa, kun toimintakohtauksen jäljiltä hänen kätensä tärisee, mutta ei se oikein riitä.

     Vastapuolelta taas löytyvät Carlos Bardem niljakkaana Manny Salazarina, jonka miljardivelkaa päätrio lähtee hakemaan, Kristofer Hivju tämän turvamiehenä ja Fisher Stevens asianajajana. Outoa kyllä, pahisosasto pääsee eläytymään enemmän rooleissaan, Salazarin ja muiden turhautuessa yhä voimakkaammin, kun päätrio keksii keinoja ajaa heidät ahtaalle, kiristääkseen miljardin takaisin.

In the Grey - Miljardikeikka oli valitettavasti aikamoinen pettymys, enkä enää yhtään ihmettele, miksi elokuvaa ei olla julkaistu aiemmin, vaikka se kuvattiin jo syksyllä 2023. Pidän usein Guy Ritchien vekkulista tyylittelystä, näppärästä tarinankerronnasta ja tietystä pilkkeestä silmäkulmasta, mutta tämä elokuva kaatuu täysin siihen näppäryyteen. Juonessa on potentiaalia ja näyttelijät ovat ajatuksen tasolla lupaavia, mutta Ritchie on pyöritellyt hyvistä aineksista omituisen sillisalaatin, josta puuttuu lopulta ne kaikkein tärkeimmät asiat: hyvin kirjoitettu tarina kiinnostavilla hahmoilla, joiden puolesta jännittäisi vaarallisen tehtävän aikana.

Nyt kerronta sakkaa, vaikka samalla leffa myös kiirehtii, pitääkseen kestonsa vain hitusen yli puolessatoista tunnissa. Ensimmäinen puolituntinen käytetään vain siihen, että Rachel selittää operaation etenemistä. Ritchiemäinen kikkailu on esillä, mutta siitä puuttuu se jokin. Sidin ja Broncon välinen piikittely jää myös puolitiehen ja dialogi on ylipäätään toisinaan oudon kökköä. Isoin ongelma on tapahtumaketjun täysi yhdentekevyys, sekä se, että päähenkilöt ovat liian täydellisiä työssään. Mitään jännitteen tapaista ei pääse syntymään, kun roistoista ei ole vastusta ja hommat ratkeavat kuin leikiten. Hahmojen puolesta ei jaksa myöskään jännittää siksi, että ei heistä tiedä mitään, joten miksi heidän kohtaloistaan piittaisi. Loppusuora tarjoaa sentään hetkittäin tyylikkäästi tehtyä toimintaa, mutta eipä se tunnu miltään. In the Grey - Miljardikeikka katoaa mielestä yhtä äkillisesti kuin se tuntuu päättyvän ja harmillisesti leffa vajoaa Ritchien heikoimpien rainojen joukkoon.

Ailahtelevaa leikkausta lukuun ottamatta In the Grey - Miljardikeikka on sentään teknisesti ihan pätevä. Elokuvasta löytyy oivallista kameratyöskentelyä, lavasteet ovat mainiot ja puvustus on varsin tyylikästä. Maskeeraukset jäävät aika lapsiystävällisiksi, eli mistään verikekkereistä ei ole tietoa edes silloin, kun aseet otetaan vihdoin käyttöön. Tehosteet ajavat asiansa, joskin on selvää, mitkä räjähdykset on tehty oikeasti ja mitkä tietokoneella. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, säveltäjä Christopher Bensteadin yrittäessä parhaansa mukaan luoda edes hieman jännitettä musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Grey, Yhdysvallat, 2026, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Toff Guy Films, Yellow Camel Studios

The Handmaiden (아가씨 - 2016) - elokuva-arvostelu

THE HANDMAIDEN

아가씨

Ohjaus: Park Chan-wook

Näyttelijät: Kim Tae-ri, Kim Min-hee, Ha Jung-woo, Cho Jin-woong, Kim Hae-sook, Moon So-ri, Lee Yong-nyeo, Lee Dong-hwi, Jo Eun-hyung, Rina Takagi, Han Hannah ja Lee Ji-ha

Genre: trilleri, erotiikka

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 16

The Handmaiden perustuu Sarah Watersin kirjaan Silmänkääntäjä (Fingersmith) vuodelta 2002. Eteläkorealainen Park Chan-wook luki kirjan ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä sen pohjalta elokuvan. Yhdessä Jeong Seo-kyeongin kanssa Park ryhtyi työstämään kirjan pohjalta käsikirjoitusta, muuttaen tapahtumapaikan 1800-luvun Lontoosta 1930-luvun Koreaan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2015 ja lopulta The Handmaiden sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla Ranskassa 14. toukokuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka voitti parhaan vieraskielisen elokuvan BAFTA-palkinnon. Itse olen tiennyt The Handmaidenista jo vuosia, mutten ole aiemmin saanut katsottua leffaa. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja samalla arvostella sen.

1930-luvun Koreassa nuori Sook-hee saa työpaikan lady Izumi Hidekon palvelijattarena. Todellisuudessa Sook-hee kuuluu huijarien ryhmään, jotka yrittävät saada ladyn mojovan perinnön itselleen.

Kim Tae-ri näyttelee Nam Sook-heetä, nuorta taskuvarasta, jonka huijari Fujiwara (Ha Jung-woo) lähettää palvelijattareksi japanilaiselle lady Izumi Hidekolle (Kim Min-hee), joka on perimässä sievoisen summan rahaa. Sook-heen tehtävänä on hissuksiin manipuloida Hideko rakastumaan Fujiwaran esittämään kreiviin, jotta he menisivät naimisiin. Kun perintörahat ovat Fujiwaran ja Sook-heen hyppysissä, he passittaisivat Hidekon mielisairaalaan ja lähtisivät karkuteille. Mutkia matkaan tuo kuitenkin se, että Sook-hee itse rakastuu Hidekoon heti ensisilmäyksellä. Molemmat Kimit ovat erittäin hyviä rooleissaan, niin Tae-ri parhaansa yrittävänä taskuvaras Sook-heenä kuin Min-hee hienostuneena Hidekona. Lisäksi naisten väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Mainio on myös Ha Jung-woo huijari Fujiwarana. Kaikista kolmesta hahmosta löytyy onnistuneesti erilaisia puolia, jotka avautuvat hissuksiin leffan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Cho Jin-woong Hidekon enona Kouzukina, Kim Hae-sook heille työskentelevänä madame Sasakina, sekä takaumissa Rina Takagi ja Moon So-ri Hidekon äitinä ja tätinä. Sivunäyttelijätkin ovat päteviä rooleissaan, Cho Jin-woongin ollessa onnistuneen niljakas omituisena enona.

Miksi en ollut älynnyt katsoa The Handmaidenia aiemmin, vaikka elokuva on kiinnostanut minua lähestulkoon ilmestymisestään lähtien ja sitä on suositeltu minulle useasti läpi vuosikymmenen? Kyseessä on aivan mahtava eroottinen trilleri, joka lumoaa pauloihinsa nopeasti ja vain kiristää otettaan edetessään. On erittäin mielenkiintoista lähteä Sook-heen matkaan, kun tämä saa pestin Hidekon palvelijattarena ja aloittaa huijausoperaation. Entistä kiinnostavammaksi homma kuitenkin muuttuu, kun Sook-hee tajuaa omaavansa ihan oikeita tunteita Hidekoa kohtaan, mikä vaikeuttaa huijauksen suorittamista.

Kuten kunnon huijarielokuvan kuuluukin tehdä, The Handmaiden onnistuu ovelasti ja tehokkaasti huiputtamaan myös katsojaansa. Juuri kun on alkanut päästä kärryille kertomuksesta ja uskoo tietävänsä minne se on etenemässä, mattoa nykäistäänkin viekkaasti jalkojen alta. Pian ei enää osaakaan sanoa, kuka tässä nyt huiputtaakaan ja ketä, kun kolmeen osaan jaettu kertomus alkaa näyttämään samaa tapahtumakaarta eri vinkkeleistä. Erilaisten käänteidensä myötä leffa muuttuu entistä herkullisemmaksi ja tähän päälle tunnelmakin on kohdillaan. The Handmaiden osaa olla niin viettelevä, kiihkeä, jännittävä, huvittava kuin inhottavakin, mutta samalla myös jopa aika kaunis. Odotan mielenkiinnolla, mitä uusintakatselut tekevät elokuvalle. Toimiiko homma enää, kun tietää jo jipon, vai paraneeko teos entisestään, kun erilaisten jyvästen paikoilleen asettelun näkee uudessa valossa...

Elokuvan on tosiaan ohjannut Park Chan-wook, joka esittelee jälleen lahjakkuuttaan. Hänen ohjauksensa on erittäin tarkkaa, mitä tukee hänen ja Jeong Seo-kyeongin väkevä käsikirjoitus. Sen lisäksi, että hahmot ja tarina ovat hienosti laaditut, kaksikko käsittelee onnistuneesti myös Koreaa Japanin vallan alla ja kertomus on voimakkaan feministinen kannanotto patriarkaattiyhteiskuntaa kohtaan. The Handmaiden on myös todella tyylikkäästi kuvattu ja erittäin sulavasti leikattu kasaan. Elokuvalla on mittaa pari tuntia ja vartti, mutta se tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu Jo Yeong-wookin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

아가씨, Etelä-Korea, 2016, CJ Entertainment, Moho Film, Yong Film