Arvostelu: The Wolf of Wall Street (2013)

THE WOLF OF WALL STREET

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski, Cristin Milioti, Matthew McConaughey, Jon Bernthal, Kyle Chandler, Rob Reiner, Christine Ebersole, Joanna Lumley, Jon Favreau, Jean Dujardin, Jake Hoffman ja Shea Whigham

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 16

The Wolf of Wall Street perustuu entisen pörssimeklari Jordan Belfortin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2007. Välittömästi kirjan ilmestyttyä Leonardo DiCaprio ja Warner Bros. hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia. Ohjaaja Martin Scorsese hyppäsi projektiin mukaan, mutta kun Warner Bros. ei edennytkään elokuvan kanssa, Scorsese päätti keskittyä muihin elokuviin. Indie-yhtiö Red Granite Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet itselleen ja houkutteli Scorsesen takaisin projektin pariin sillä ehdolla, että ohjaaja saisi vapaat kädet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2012 ja lopulta The Wolf of Wall Street sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, vaikka se sai myös kritiikkiä esimerkiksi eläinten käytöstä, sekä kirosanojensa määrästä (elokuva pääsi jopa Guinnessin ennätysten kirjaan, sisältäessään enemmän kiroilua kuin mikään leffa aiemmin). Elokuva sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja sovitettu käsikirjoitus), neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti jälkimmäisen. Itse katsoin The Wolf of Wall Streetin vasta vuotta myöhemmin, kun sain sen isältäni lainaan DVD:llä. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Huomatessani leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

1980-luvun lopulla rahanahne Jordan Belfort saapuu Wall Streetille suurien toiveiden kera. Jordan huomaa nopeasti istuvan pörssimaailmaan kuin nenä päähän ja ryhtyy tahkoamaan hurjia summia rahaa - eikä aina ihan laillisin keinoin.

Viidettä kertaa ohjaaja Martin Scorsesen kanssa työskentelevä Leonardo DiCaprio näyttelee Jordan Belfortia, joka vuonna 1987 saapui New Yorkiin, Wall Streetille dollarin logot silmissään. Aluksi hieman ujosta ja sinisilmäisestä nuorukaisesta kasvaa nopeasti kivenkova pörssihai ja sitäkin enemmän pahemman luokan mulkvisti. Kun Jordanin tili alkaa täyttyä kahisevasta, sitä aletaan tuhlaamaan yhä vain villimmin juhlimiseen vaikkapa kalliilla luksusjahdilla huumeiden ja vähäpukeisten naisten kera. Lasta hoitava vaimokin (Cristin Milioti) unohtuu nopeasti. Jordan on todella niitä hahmoja, joita suorastaan rakastaa vihata. Kyseessä on aivan käsittämätön paskiainen, mutta hänen elämäänsä ei voi olla seuraamatta. Iso osa tästä johtuu DiCaprion aivan fantastisesta roolisuorituksesta. DiCaprio revittelee nauttien menemään isommin kuin koskaan ennen urallaan, uppoutuen täysin Jordanin yhä vain sekopäisemmäksi käyvään elämään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew McConaughey hetkellisesti Jordanin mentorina toimivana pörssimeklari Mark Hannana, Jonah Hill Jordanin yhteistyökumppanina Donnia Azoffina, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski ja Jon Bernthal Jordanille töihin hakeutuvina Nickynä, Minginä, Robbiena, Aldenina ja Bradina, elokuvan myötä kuuluisuuteen noussut Margot Robbie Jordanin uutena kiinnostuksenkohteena Naomina, Jon Favreau Jordanin asianajajana Mannyna, Rob Reiner ja Christine Ebersole Jordanin vanhempina, sekä Kyle Chandler Jordanin toimia tutkimaan alkavana FBI-agentti Denhamina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vakuuttavasti - etenkin Hill, Robbie ja Bernthal, jotka antavat vimmaisesti kaikkensa elokuvalle.

Vaikka pidin The Wolf of Wall Streetistä jo ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten, nyt uusintakierroksella se iski minuun todella lujaa. Kyseessä on todella erinomainen teos, joka on pelkkää lahjakkaiden elokuvantekijöiden juhlaa kameran molemmin puolin. Sen lisäksi, että DiCaprio tarjoaa yhden uransa räjähtävämmistä roolitöistä Jordan Belfortina, ohjaaja Martin Scorsese tekee kenties sekopäisintä työtään. Moni itseään rohkeana elokuvantekijänä pitävä nuorukaisohjaaja joutuu vain kumartelemaan Scorsesen mahdin edessä, kun tuohon aikaan lähes 70-vuotias herra pisti haisemaan oikein tosissaan. Ei mikään ihme, että osa katsojista pahoitti mielensä The Wolf of Wall Streetiä katsoessa. Sen lisäksi, että elokuva kyllä ansaitsi paikkansa Guinnessin ennätysten kirjasta kiroilunsa takia (pelkkä "fuck" -sana kuullaan filmissä yli 500 kertaa), on siinä niin paljon muita hävyttömyyksiä, että vähemmästäkin herkemmät saavat slaagin. Näyttelijät vetivät nenäänsä niin paljon feikki-kokaiinia, että Jonah Hill jouduttiin kyyditsemään sairaalaan!

Elokuvalla on kestoa jopa kolme tuntia, joka voi ennakkoon tuntua uhkaavalta mitalta - erityisesti jos pörssiaihe ei pahemmin kiinnosta. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että olen nähnyt alle kahden tunnin leffoja, jotka ovat tuntuneet pidemmiltä kuin The Wolf of Wall Street. Scorsese ohjaa elokuvaa sellaisella energialla, että pitkä kesto kulkee kuin hujauksessa. Oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun leffa rauhoittuu hieman keskittymään Jordanin ja kumppaneiden tekojen seuraamuksiin, kesto alkaa jo vähän tuntua. Ensimmäiset kaksi tuntia menevät kuitenkin vauhdikkaasti. Jordanin kertomus on kaikessa törkeydessään todella herkullinen ja sen pohjalta Terence Winter on kynäillyt loistokkaan käsikirjoituksen. Sen lisäksi, että Winter kuljettaa tarinaa todella jouhevasti eteenpäin, on hän täyttänyt kohtaukset ensiluokkaisen hyvällä, usein jopa hulvattoman hauskalla dialogilla. Pitkiin keskusteluihin uppoutuu aivan täysin, varsinkin kun näyttelijät tulkitsevat repliikkejään näin intohimoisesti.

Leffa haastaa ovelasti katsojaansa, sillä katsojana tietää alusta asti, että Jordan joukkoineen koostuu suorastaan aikamoisista ihmishirviöistä, jotka leikkivät täysin muiden kustannuksella ja pitävät itseään korkeammassa asemassa kuin muut. He tekevät törkeitä temppuja muille (esimerkkinä juhlakohtaus, jossa pörssimeklarit heittelevät lyhytkasvuisia ihmisiä maalitauluun) ja uskovat pääsevänsä pälkähästä, koska rahaa löytyy. Mitä tökerömmiksi ja ennen kaikkea laittomammiksi hahmojen toimet muuttuvat, sitä enemmän takaraivossa alkaa jyskyttää ajatus, että Jordan ja muut ansaitsisivat joutua telkien taakse. Samalla heidän haluaisi pääsevän pälkähästä.

The Wolf of Wall Street on kaiken tämän päälle vielä teknisiltä puoliltaan lahjakkaasti toteutettu. Kuvaus on taiturimaista ja pitkien otosten aikana näyttelijät pääsevät todella esittelemään lahjojaan. Leikkauksessa kolmen tunnin filmiin on saatu paljon sähäkkyyttä ja editointi on pääasiassa todella sulavaa. Yksittäisten hetkien aikana voi huomata selviä klaffivirheitä, joissa esimerkiksi talon eteen parkkeerattu limusiini on eri kuvissa joko paikoillaan, kadonnut kuvasta tai lähtemässä vasta liikkeelle. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäät. Toisin kuin voisi olettaa, monet The Wolf of Wall Streetin kohtauksista on kuvattu vihreän taustakankaan edessä ja monet taustat ovat joko muualta otettuja kuvia tai täysin tietokoneella luotuja. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja elokuvaan valitut kappaleet tehostavat usein tunnelmaa onnistuneesti.

Yhteenveto: The Wolf of Wall Street on erinomainen ja hulvaton tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jossa niin ohjaaja Martin Scorsese kuin päätähti Leonardo DiCaprio tekevät energisintä ja hävyttömintä työtään. Tuohon aikaan jo 70-vuotias Scorsese pisti monet nuoret ja puhtia täynnä olevat elokuvantekijät nurkkaan häpeämään, sillä niin räävittömällä ja iskevällä menolla hän on leffan täyttänyt. Tarina nappaa täysillä mukaansa ja Jordan Belfortin ronskia elämää ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla, vaikkei pörssiasioista tietäisi hölkäsen pöläystä. Elokuva on niin pirun viihdyttävä, että kolmen tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Leffa vain kasvattelee kierroksiaan ja tarjoaa toinen toistaan parempia kohtauksia, jotka ovat mahtavasti kirjoitettuja niin tapahtumiltaan kuin dialogeiltaan, sekä usein törkeän hauskoja. Kaikki hoitavat tonttinsa fantastisesti kameran edessä ja takana. Tietokone-efektejä hyödynnetään leffassa mittavin määrin, mutta niin sulavasti, ettei sitä edes tajua. Kaikin puolin The Wolf of Wall Street on aivan mahtava teos, jota suosittelen todella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wolf of Wall Street, 2013, Red Granite Pictures, Appian Way, Sikelia Productions, EMJAG Productions

Arvostelu: Godzilla Minus One (ゴジラ-1.0 - 2023)

GODZILLA MINUS ONE

ゴジラ-1.0

Ohjaus: Takashi Yamazaki

Pääosissa: Ryunosuke Kamiki, Minami Hamabe, Hidetaka Yoshioka, Kuranosuke Sasaki, Yuki Yamada, Sakura Ando, Munetaka Aoki, Mio Tanaka ja Sae Nagatani

Genre: toiminta, jännitys, scifi

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Japanilainen hirviöelokuva Godzilla (ゴジラ - 1954) oli suuri kansainvälinen menestys, joka synnytti pitkän elokuvafranchisen, johon kuului niin jatko-osia, uudelleenfilmatisointeja, animaatioita kuin myös amerikkalaisia tulkintoja. Vuoden 2016 elokuvan, Godzillan paluun (シン・ゴジラ) jälkeen japanilaisia Godzilla-leffoja tekevä Toho-yhtiö joutui epävarmaan tilaan, kun heidän diiliinsä amerikkalaisen Legendary-yhtiön kanssa kuului pykälä, joka esti Tohoa julkaisemasta Godzilla-elokuvia silloin, kun Legendary julkaisee niitä. Vuonna 2019 Takashi Yamazaki pestattiin kuitenkin uuden Godzilla-elokuvan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Yamazaki työsti käsikirjoitusta useamman vuoden koronaviruspandemian aikana ja lopulta kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2022. Nyt Godzilla Minus One -nimen saanut elokuva on saapunut myös Suomeen (harmillisesti vain rajoitetuksi, muutaman näytöksen ajaksi) ja itse odotin leffaa innoissani. Ostinkin liput Godzilla Minus Oneen heti, kun näin leffan saavan näytöksiä Suomessa.

Toisen maailmansodan jälkeen hävinnyt Japani on nollatilanteessa, rakentaessaan kaikkea uudelleen alusta alkaen. Surun musertama kansa kohtaa uuden kauhun, kun merestä nousee valtava, tuhoa aiheuttava hirviö, Godzilla.

Godzilla Minus Onen keskiössä on Ryunosuke Kamikin näyttelemä Kōichi Shikishima, joka toimi toisessa maailmansodassa kamikaze-lentäjänä. Kamikazessa kyse on lentämisestä päin viholliskohdetta, eli periaatteessa siis vastustajalle tuhoa aiheuttavasta itsemurhasta. Shikishima jänisti kuitenkin viime hetkellä, mistä hän kokee suurta häpeää. Hahmolle onkin kirjoitettu oiva kehityskaari läpi elokuvan, jossa hän kerää rohkeutta, suojellakseen läheisiään hirviöltä. Studio Ghiblin animeleffa Henkien kätkemän (千と千尋の神隠し - 2001) ääniroolilla uransa aloittanut Kamiki tulkitsee hahmoaan erinomaisesti, tehden Shikishimasta tykättävän hahmon, jota kannustaa selviytymään ja jonka puolesta jännittää, kun Godzilla saapuu ruutuun.

     Elokuva on muutenkin täynnä pidettäviä hahmoja, joiden puolesta aidosti jännittää, mikä tuntuu häkellyttävältä ja harvinaiselta, sillä yleensä Godzilla-leffoissa katsojana vähät välittää hahmojen kohtaloista. Shikishima tapaa leffan varrella Noriko-naisen (Minami Hamabe), joka huolehtii orvoksi jääneestä Akiko-vauvasta, entisen asesuunnittelija tohtori Nodan (Hidetaka Yoshioka), kapteeni Akitsun (Kuranosuke Sasaki), sekä heidän mukanaan kulkevan nuoren ja innokkaan Mizushiman (Yuki Yamada). Hahmot ovat toimivan erilaisia toisistaan ja yhdessä he muodostavat erittäin mainion joukon. Hamabe, Yoshioka, Aoki ja Yamada suoriutuvat kaikki hyvin rooleistaan.

Vaikka odotin Godzilla Minus Onea innoissani ja olin lukenut siitä paljon positiivista viime viikkojen aikana, olin silti täysin mykistynyt siitä, kuinka mahtava elokuva onkaan kyseessä. En todellakaan ole nähnyt kaikkia, lähes neljääkymmentä Godzilla-leffaa, joita viimeisten seitsemän vuosikymmenen aikana on julkaistu, mutta niistä, jotka olen nähnyt, on Godzilla Minus One ehdottomasti paras sitten sen aidon ja alkuperäisen Godzillan. Juoneltaan leffa on periaatteessa aika peruskauraa. Iso liskomainen hirviö nousee merestä ja aiheuttaa tuhoa Japanin suurkaupungeissa. Tätä on nähty monen monet kerrat, mutta silti Godzilla Minus One onnistuu tuntumaan jotenkin raikkaalta ja säväyttävältä.

Kun viime vuosien amerikkalaisleffat ovat halunneet esittää ikonisen hirmuliskon enemmän sankarina, Godzilla Minus One palaa otuksen juurille ja tekee tästä todellisen uhkan. Godzilla esitetään nimenomaan hirviönä, häijynä ja pysäyttämättömänä. Kun yleensä innostun aina, kun Godzilla saapuu elokuvissa ruudulle, tässä elokuvassa Takashi Yamazaki on saanut tehtyä hirviöstä jopa aika pelottavan tapauksen, joka aiheuttaa enemmän jännittynyttä sydämen pamppailua kuin riemunkiljahduksia. Yamazaki myös rakentaa ihmishahmoja Godzilla-leffaksi poikkeuksellisen ansiokkaasti, jolloin näiden selviytymisen puolesta ihan aidosti huolestuu. Erityisesti elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana nähtävä merikohtaus, jossa hahmot kohtaavat Godzillan pienellä puisella laivalla, on erinomaisen tiivistunnelmainen. Kun Godzilla saapuu vihdoin tekemään tuhojaan suurkaupungissa, kohtaus rakennetaan painostavasti, korostaen ihmisten epätoivoa ja hätää. Ja kun Godzilla käyttää tässä leffassa atomihönkäystään, leukani loksahti auki.

Yamazaki on myös halunnut ottaa kantaa elokuvallaan ja hyödyntää Godzillaa metaforana. Myös tällä tavalla elokuva palaa juurille, sillä alkuperäisessä Godzillassa hirviö toimi vertauskuvana ydintuhon pelolle, joka jyskytti japanilaisten takaraivoissa, Yhdysvaltojen pommitettua Hiroshimaa ja Nagasakia. Suuri osa Godzilla-leffoista on unohtanut syvemmät merkitykset ja ne ovat muuttuneet puhtaaksi aivot narikkaan -viihteeksi. Godzilla Minus One taas pureutuu väkevästi ja erittäin kiinnostavasti Japanin tilanteeseen toisen maailmansodan jälkeen. Tuhoutunutta maata ryhdyttiin rakentamaan alusta ja tätä tilannetta kutsuttiin nollavaiheeksi. Niinpä kun Godzilla astelee kuvioihin, Japani asetetaan elokuvan nimen mukaisesti miinukselle.

Teknisiltä ansioiltaankin Godzilla Minus One on aikamoinen taidonnäyte ja silmiä pitää hieraista pariinkin otteeseen, kun huomaa, että elokuva tehtiin vain viidentoista miljoonan dollarin budjetilla. Hollywoodissa vastaavaan jälkeen pistettäisiin nykyään jotain sadan ja kahdensadan miljoonan dollarin väliltä. Silloin tällöin pieni budjetti näkyy, mutta pääasiassa elokuva on todella komeaa katseltavaa, oli kyse sitten erikoistehosteista (joista Yamazaki on ollut myös vastaamassa), kuvauksesta tai 1940-luvun hienoista lavasteista. Kun ensimmäisen tunnin aikana seuraa, kuinka Japania rakennetaan uudestaan sodan jäljiltä, on entistä hirvittävämpää, kun Godzilla pistää muutamassa minuutissa muutaman vuoden aikaansaannokset takaisin maan tasalle. Äänimaailma on myös vaikuttavasti rakennettu. Godzillan karjunta on otettu alkuperäisestä elokuvasta ja säveltäjä Naoki Satō hyödyntää fantastisesti alkuperäisleffan tunnusmusiikkia. Päähän jäävä melodia on samanaikaisesti niin mahtipontinen kuin uhkaava. Satōn musiikit ovat muutenkin väkevät, lisäten painostavaa tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: Godzilla Minus One on mahtava hirviöelokuva ja kenties jopa paras Godzilla-leffa sitten alkuperäisen klassikon. Sankarititaanin sijaan Godzilla esitetään jälleen hirvittävänä hirviönä, enkä tiedä, onko jättilisko ollut koskaan yhtä hurja ja uhkaava ilmestys. Ihmisten epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista ja siinä missä yleensä katsoja kannustaa Godzillaa aiheuttamaan tuhoa, tällä kertaa katsojana keskittyy olemaan huolissaan ihmisten selviytymisestä. Ihmishahmot ovatkin häkellyttävän hyvin kirjoitettuja ja esitettyjä, jolloin heidän kohtaloistaan välittää aidosti. Henkilödraama on väkevää ja elokuvassa kuvataan onnistuneesti japanilaisten monimutkikkaita tunteita toisen maailmansodan jäljiltä. Godzillaa hyödynnetään säästeliäästi, mutta kun hirviö vihdoin näyttäytyy, ovat sen kohtaukset kaiken odotuksen arvoisia. Tiivistunnelmaiset kohtaamiset Godzillan kanssa muuttuvat joka kerta painostavammiksi ja loppuhuipennus onkin tehokkaan jännittävä. Elokuvan pieni budjetti on hyödynnetty ällistyttävän hyvin ja joistain hieman viimeistelemättömän näköisistä efekteistä huolimatta meno on todella komeaa. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu ja vanhaa tunnusmusiikkia hyödynnetään niin jännittävästi kuin innostavasti. Lähes seitsemänkymmenen vuoden ja lähes neljänkymmenen leffan jälkeen voisi luulla, ettei Godzillaa voi tuoda takaisin valkokankaille millään kiinnostavalla tavalla. Vaikka Godzilla Minus One onkin tarinaltaan varsin peruskauraa, sen toteutus on ällistyttävä ja suosittelenkin elokuvaa kaikille suurten monstereiden ystäville. Jos siis huomaat Godzilla Minus Onen pyörivän lähelläsi elokuvateatterissa, älä hukkaa tilaisuutta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

ゴジラ-1.0, 2023, Toho Studios, Toho Company, Robot Communications

Arvostelu: Uhrijuhla (The Wicker Man - 1973)

UHRIJUHLA

THE WICKER MAN

Ohjaus: Robin Hardy

Pääosissa: Edward Woodward, Christopher Lee, Britt Ekland, Lindsay Kemp, Lesley Mackie, Diane Cilento, Ingrid Pitt, Russell Waters, Aubrey Morris, Irene Sunter, Jennifer Martin, Donald Eccles, Walter Carr, Roy Boyd ja Geraldine Cowper

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 42 minuuttia - The Final Cut: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

The Wicker Man, eli suomalaisittain Uhrijuhla pohjautuu löyhästi David Pinnerin kirjaan Ritual vuodelta 1967. Christopher Lee oli 1960-luvun lopulla tunnettu työstään Hammer-elokuvien kauhuhahmoina, kuten kreivi Draculana ja halusi tehdä jotain muuta. Hän tapasi käsikirjoittaja Anthony Shafferin, joka oli lukenut Pinnerin kirjan ja yhdessä he päättivät tehdä sen ideaa hyödyntäen elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1972 ja lopulta Uhrijuhla sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta paljon kehuja, muttei ollut ilmestyessään kovin iso hitti. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut, se on noussut kulttiasemaan ja Christopher Lee on sanonut pitävänsä elokuvaa suosikkifilminään omista töistään. Itse katsoin Uhrijuhlan muutama vuosi sitten ja pidin siitä todella paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, tiesin, että minun täytyi katsoa se uudelleen ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Poliisi Neil Howie matkustaa Summerislen saarelle etsimään kadonnutta tyttöä Rowan Morrisonia. Kristinuskoon kuuluvan Howien ihmetykseksi saaren väki koostuu kelttiläisiin jumaliin uskovista pakanoista, joista kukaan ei vaikuta tietävän kadonneesta tytöstä.

Edward Woodward näyttelee Neil Howieta, syvästi uskovaista poliisia, joka lähtee etsimään kadonnutta tyttöä (Geraldine Cowper) pieneltä Summerislen saarelta. Woodward tulkitsee taidokkaasti napakkaa virkamiestä, joka yrittää yhä vain epätoivoisemmin suoriutua työssään, kun vaikuttaa siltä, etteivät saarelaiset tiedä koko tytöstä... vai tietävätkö sittenkin? Pakanasaarella etsintätyötä tekevä Howie on kuin mikäkin kala kuivalla maalla, järkyttyessään paikallisten syntisistä tavoista ja rituaaleista. Näyttelijä suoriutuu erityisen hyvin, kun hän vimmastuu uskonsa kanssa, yrittäessään puhua käännyttävästi saarelaisille.

     Saaren väestöön kuuluvat muun muassa joukon johtaja lordi Summerisle (Christopher Lee), majatalon isäntä MacGregor (Lindsay Kemp), hänen viettelevä tyttärensä Willow (Britt Ekland), koulun rehtori (Walter Carr) ja kadonneen Rowan-tytön äiti May Morrison (Irene Sunter), joka ei hänkään tunnu tietävän tapauksesta mitään tai edes tuntevan etsittyä tyttöä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä, luoden oivallisen epämiellyttävää tunnetta siitä, että koko joukko salailisi jotain kieroa. Lee on tietty koko näyttelijäjoukon karismaattisin esittäjä, istuen täydellisesti arvokkaan lordin osaan.

Uhrijuhla toimii yhä hienosti toisellakin katselukerralla ja viisikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kyseessä on etenkin omana aikanaan onnistuneen erilainen ja kummallinen kauhuteos, eikä ihme, että siitä otetaan vaikutteita yhä tänäkin päivänä - viimeisimpänä esimerkkinä vuoden 2019 kauhuelokuva Midsommar - loputon yö (Midsommar). Elokuvan kauhupuoli ei tukeudu karmiviin hirviöihin tai shokeeraavaan ja veriseen kuvastoon. Se rakentuu tehokkaasti yhä vain epämiellyttävämpään tunnelmaan ja oudompiin tapahtumiin. Heti kun Howie astuu maihin Summerislella ja näyttää ensimmäisille kyläläisille Rowanin kuvaa ja jokainen pudistelee päätään, etteivät ole koskaan nähneet tyttöä, niin poliisille kuin katsojalle herää voimakas tunne, että jokin on nyt pielessä ja katoamista ryhtyy itsekin tutkimaan kiehtoutuneena.

Vain vajaan puolentoista tunnin kestossaan Uhrijuhla onnistuu olemaan tehokkaan napakka ja tiivis kauhutarina, josta ei oikeastaan turhaa löydy (jos siis katsoo alkuperäisen teatteriversion, palataan niihin versioeroihin kohta). Jokaisen kohtauksen myötä poliisin ja katsojan tunne saarelaisten salailusta voimistuu. Heidän puuhiaan kummastelee, mutta samalla on mielenkiintoista, kun leffa näyttää eri osa-alueita saarelta ja miten kaikki toimii. Tämä uskontojen kohtaaminen on toimiva aihe ja sitä hyödynnetään hyvin. Etenkin ilmestyessään yksi kauhukuvauksista oli, että pystyykö Howie pitämään visusti kristityt tapansa yllä, vai lankeaako kiusaukseen? Kaikki rakentuu kohti erittäin efektiivistä loppuhuipennusta, joka toimii hurjana kirsikkana kakun päällä.

Elokuvan ohjaaja Robin Hardy rakentaa tunnelmaa tehokkaasti ja varsin omaperäisesti. Hän onnistuu luomaan kauhua kirkkaaseen päivänvaloonkin, eikä luota lähes missään kohtaa pimeyteen. Juurikin se valoisuus ja saarelaisten teennäiseltä tuntuva iloisuus luovat karmivuutta epäluonnottomuudessaan. Anthony Shafferin työstämä käsikirjoitus on myös vahva, kuten on Uhrijuhlan tekninenkin toteutus. Se on taidokkaasti kuvattu (erityisesti lordi Summerislen jylhä puhe itse wicker manin, puupatsaan edessä näyttää upealta). Leikkaus on sujuvaa, lavasteet ovat oivalliset ja asut mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja niin Paul Giovannin musiikit kuin saarelaisten liiankin riemukkaat laulut lisäävät karmivaa ilmapiiriä.

Uhrijuhlasta on olemassa kolme eri leikkausversiota; alkuperäinen, alle puolentoista tunnin mittainen teatterijulkaisu, lähes tunnin ja kolme varttia kestävä ohjaajan versio, sekä vähän päälle puolitoistatuntinen Final Cut. Pidemmät versiot näyttävät, kun Howie saa työnantonsa ja lähtee matkalle, teatteriversion alkaessa suoraan poliisin saapumisesta saarelle. Mukana on lisättyjä ja pidennettyjä saarelaisten lauluja. Merkittävä muutos on myös, että majatalon omistajan tyttären alaston laulusessio nähdään teatteriversiossa jo elokuvan alkupäässä, kun taas pidennetyissä versioissa se on mukana vasta leffan viimeisen puolituntisen aikana.

Yhteenveto: Uhrijuhla on hieno kauhuelokuva, joka rakentaa epämiellyttävää ja painostavaa ilmapiiriään esimerkillisesti. Katoamistapausta ryhtyy tutkimaan kiinnostuneena ja Summerislen asukkaiden oudot ja epäilyttävät suhtautumiset ja puuhat vain lisäävät kiinnostavuutta. Elokuva kasvattelee hiljalleen kierroksiaan, tarjoten yhä vain absurdimpia ja ahdistavampia kohtauksia. Toisin kuin kauhuleffat yleensä, Uhrijuhla esittelee karmivuutensa kirkkaassa päivänvalossa. Tietty klaustrofobinen tunne iskee, kun päähenkilö Neil Howie alkaa kokea olevansa loukussa saarella, jonka yhteenkään asukkaaseen ei voi luottaa. Samalla elokuvassa tutkitaan kiehtovasti uskontojen kohtaamista ja oman uskonsa kanssa kamppailua. Kaikki johtaa kohti hurjaa loppuhuipennusta, joka jää kyllä mieleen. Näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan ja teknisiltäkin ansioiltaan filmi on oivallinen. Uhrijuhla on yksi kauhugenren merkkiklassikoista ja jos olet genren ystävä ja tämä filmi on jäänyt sinulta näkemättä, on 50-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää itseäsi. Juhla on myös oiva syy katsoa leffa uudestaan ja muistuttaa itseä sen väkevyydestä yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wicker Man, 1973, British Lion Film Corporation

Arvostelu: Thanksgiving (2023)

THANKSGIVING

Ohjaus: Eli Roth

Pääosissa: Nell Verlaque, Jalen Thomas Brooks, Addison Rae, Milo Manheim, Tomaso Sanelli, Gabriel Davenport, Jenna Warren, Patrick Dempsey, Rick Hoffman, Karen Cliche, Gina Gershon, Jeff Teräväinen, Ty Olsson, Amanda Barker, Tim Dillon, Mika Amonsen, Shailyn Griffin ja Adam MacDonald

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Thanksgiving on Eli Rothin ohjaama kauhuelokuva, joka perustuu hänen omaan feikkitraileriinsa, jonka hän teki Grindhouse-projektia varten, eli esitettäväksi Quentin Tarantinon Death Proofin (2007) ja Robert Rodriguezin Planet Terrorin (2007) yhteydessä. Kun samaan tarkoitukseen tehdyistä muista feikkitrailereista tehtiin elokuvat Machete (2010) ja Hobo with a Shotgun (2011), Roth alkoi työstämään oman trailerinsa pohjalta oikeaa elokuvaa. Projekti eteni kuitenkin hitaasti ja Roth päätyi jatkuvasti tekemään muita elokuvia. Lopulta kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden maaliskuussa ja nyt Thanksgiving on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Rothin työstävän elokuvaa trailerin pohjalta ja kiinnostukseni kasvoi, kun elokuva alkoi jopa keräämään kehuja niin kauhufaneilta kuin kriitikoiltakin. Kävin katsomassa Thanksgivingin positiivisin mielin sen ensi-iltapäivänä.

Kun kiitospäivän yhteydessä alkanut Black Friday -alennuskampanja johtaa kaaokseen ja kuolemiin paikallisessa supermarketissa, vuotta myöhemmin kiitospäivänä pyhiinvaeltajaksi pukeutunut henkilö alkaa murhaamaan syypäitä.

Sanotaan se nyt heti suoraan, että Thanksgivingin isoin kompastuskivi on sen laimea hahmogalleria. Elokuvasta löytyy hyvin tyypillinen sakki slasher-leffojen kliseehahmoja jalkapallopelaajista seksuaalisiin tyttöihin, jotka toimivat joko uhreina tai murhaajaepäiltyinä. Keskiössä on kaveriporukka, johon kuuluu paikallisen supermarketin omistajan (Rick Hoffman) tytär Jess (Nell Verlaque), hänen poikaystävänsä Bobby (Jalen Thomas Brooks), Jessistä myös kiinnostunut Ryan (Milo Manheim), sekä futispelaajat Evan (Tomaso Sanelli) ja Scuba (Gabriel Davenport) ja heidän tyttöystävänsä Gabby (Addison Rae) ja Yulia (Jenna Warren). Hahmot eivät ole kiinnostavia tai edes järin pidettäviä, jolloin heidän kohtaloistaan ei pahemmin jaksa piitata. Elokuva ei myöskään keksi tehdä näillä kliseetyypeillä mitään uutta ja yllättävää, jolloin aika lailla jokaisen kohtalon voi arvata ensimmäisen vartin sisällä, kun kaikki tärkeimmät tyypit on esitelty.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Karen Cliche Jessin äitipuolena Kathleenina, Patrick Dempsey seriffi Ericinä, Jeff Teräväinen apulaisseriffi Labellena, Gina Gershon Amandana, Amanda Barker tarjoilija Lizzienä, Tim Dillon ja Chris Sandiford vartijoina Mannyna ja Dougina, Shailyn Griffin cheerleader Amyna ja Mika Amonsen tämän salarakkaana Lonniena. Sivuhahmotkaan eivät juuri hetkauta, mutta näyttelijäkaarti tekee ihan kelpo työtä, vaikka jotkut syyllistyvätkin ajoittain ylinäyttelyyn.

Jos Thanksgivingin hahmot olisivat kiinnostavampia ja tykättävämpiä, elokuva nousisi paremmin potentiaaliinsa. Jo tällaisenaankin kyseessä on hyvä kauhuraina, jota tehostaa ohjaaja Eli Rothin anteeksipyytelemättömyys. Jos pelkäsit, että itse elokuvasta tehtäisiin kesympi kuin alkuperäisestä trailerista, ei hätää, sillä Roth on tehnyt leffastaan todella roisin ja verisen. Kun hahmoja tapetaan, se tehdään mahdollisimman mielikuvituksellisesti ja raa'asti. Suolenpätkät pursuilevat lattialle, päitä katkotaan irti ja päätyypä yksi hahmoista kiitospäiväpöytään paistiksi. Muut valtavirtaslasherit jäävät täysin nuolemaan näppejään tällä saralla ja oikeastaan vain viimevuotisessa Terrifier 2:ssa (2022) nähtiin vielä kuvottavampaa settiä kuin tässä.

Verimässäilyä kuitenkin keventää (ja paikoin ehkä jopa tehostaa) elokuvan tietty kieli poskessa -meno. Roth ei ole lähtenyt tekemään leffaa synkkyyksissä murjottaen, vaan hän on halunnut pitää hauskaa roisin ja pöhkön ideansa kanssa. Ei lopputulos ole mikään puhdas kauhukomedia, mutta siitä löytyy hauskat juttunsa ja jotkut tapot ovat niin älyttömän paisuteltuja, että katsojan kasvoille on vaikea olla muodostumatta virnettä. Thanksgiving ei kuitenkaan ole pelkkää aivotonta tappoviihdettä, vaan etenkin sen ensimmäisestä vartista löytyy hyvää satiiria amerikkalaista kapitalismia vastaan. Kiitospäivä on monille amerikkalaisille vuoden merkittävin juhla, mutta se on myös saanut kritiikkiä alkuperäiskansalaisten joukosta. Nykyään kiitollisuuden osoituksen sijaan ihmiset kuitenkin odottavat kiitospäivää seuraavaa alennusmyyntien vyyhtiä. Black Fridayt ovat Yhdysvalloissa muuttuneet niin hurjiksi kulutusjuhliksi, että ihmisiä on joutunut sairaalaan asti, jouduttuaan kaupoissa kirjaimellisesti muiden jalkoihin tai ajauduttuaan tappeluun hyllyn viimeisestä tuotteesta. Leffan alun kaaosta katsoessa on erittäin helppoa asettautua tappajan puolelle - kuka ikinä maskin alta löytyykään.

Eli Roth tasapainottelee menevästi kauhun ja kepeyden välimaastossa, antaen palaa kauhuosastolla silloin, kun kohtaukset sitä vaativat. Jännitettä kasvatellaan menevästi, joskin kunnon painostavuus jää uupumaan, kun katsojalle ei ole väliä, jäävätkö hahmot henkiin vai eivät. Jeff Rendellin käsikirjoituksesta löytyy oivaltavat juttunsa, mutta hahmojen osalta teksti jää ponnettomaksi. Rothin ja Rendellin työtä seuratessa on myös mahdotonta olla huomaamatta yhtäläisyyksiä vanhempiin kauhuleffoihin, kuten Screamiin (1996) ja erityisesti Tiedän mitä teit viime kesänä -leffaan (I Know What You Did Last Summer - 1997). Thanksgivingin nimi voisikin jopa olla "Tiedän mitä teit viime kiitospäivänä". Teknisiltä ansioiltaan elokuva on hyvin tehty. Se on menevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja veriset maskeeraukset ovat mainiot ja käytännön tehostein toteutetut brutaaliudet lämmittävät takuulla kauhufanien sydämiä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu, vaikka osa kauhukohtauksista luottaa liikaa kovaäänisiin böö-pelotteluihin.

Yhteenveto: Thanksgiving on kelpo kauhuelokuva, joka toimisi vielä paremmin, jos sen hahmot olisivat kiinnostavia tai tykättäviä ja jos murhaajan identiteetin paljastuminen tarjoaisi edes jonkinlaista yllätyksen tunnetta. Katsojaa ei juuri kiinnosta tuon taivaallista yhdenkään hahmon kohtalo ja suuren osan ajasta sitä luultavasti huomaakin olevansa murhaajan puolella. Elokuva kuitenkin hyötyy valtavasti Eli Rothin ilahduttavasta ohjauksesta. Roth ei lähde tekemään menosta lapsiystävällistä, vaan tapot ovat toinen toistaan raaempia, häijympiä ja mielikuvituksellisempia. Roth myös ymmärtää pitää kielen poskessa ja pilkkeen silmäkulmassa, tehden leffasta varsin hupaisan kaikissa ällöttävyyksissäänkin. Elokuvasta löytyy myös oivaa satiiria amerikkalaisesta kapitalismista ja kiitospäivään liittyvästä älyttömästä suurkulutuksesta. Teknisiltä ansioiltaan leffa on menevä ja näyttelijät hoitavat tonttinsa tarpeeksi hyvin. Parempien hahmojen kanssa Thanksgiving olisi huomattavasti tehokkaampi paketti, mutta jo tällaisenaan kyseessä on tarpeeksi hyvä kauhuraina, jota suosittelen genren ystäville, jotka tykkäävät slashereista, jotka eivät ota itseään liian vakavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thanksgiving, 2023, TriStar Pictures, Spyglass Media Group, Ethereal Visage Productions, Cream Productions, Dragonfly Entertainment, Electromagnetic Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Big Fish (2003)

BIG FISH

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Ewan McGregor, Albert Finney, Billy Crudup, Jessica Lange, Helena Bonham Carter, Alison Lohman, Marion Cotillard, Matthew McGrory, Robert Guillaume, Missi Pyle, Steve Buscemi, Danny DeVito, Deep Roy, David Denman, Ada Tai, Arlene Tai, Perry Walston, Loudon Wainwright III ja Miley Cyrus

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Big Fish perustuu Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions vuodelta 1998. Jo ennen kirjan julkaisua käsikirjoittaja John August sai Wallacen tekstin luettavakseen ja pyysi Wallacelta lupaa työstää siitä elokuvan. Wallacen hyväksynnällä Columbia Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja palkkasi aluksi Steven Spielbergin ohjaajaksi. Spielberg kuitenkin jätti projektin tehdäkseen elokuvan Ota kiinni jos saat (Catch Me if You Can - 2002), joten Columbia valitsi hänen tilalleen Tim Burtonin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2002 ja lopulta Big Fish sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli pienimuotoinen hitti, joka sai muun muassa parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan, miessivuosan, musiikin ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse näin Big Fishin ensi kertaa kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan katsottavana filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Will Bloom on lapsesta asti kuunnellut isänsä Edwardin saduilta kuulostavia kertomuksia elämästään, jopa turhautumiseen asti. Kun Edward sairastuu pahanlaatuiseen syöpään, Will yrittää viimeisen kerran saada selville, millainen hänen isänsä oli satujen takana?

Billy Crudup näyttelee Will Bloomia, joka lapsena kuunteli silmät pyöreinä ja ihmetellen isänsä Edwardin (lapsena Perry Walston, aikuisena Ewan McGregor, vanhana Albert Finney) kertomuksia elämästään. Willin ja Edwardin isä-poika-suhde on kuitenkin haalistunut vuosien varrella, Willin pohtiessa aikuisena, ettei mikään isänsä tarinoista olekaan totta. Crudup suoriutuu hyvin osastaan, mutta leffan todelliset tähdet ovat McGregor ja Finney. Finney tulkitsee hyvin iäkästä isää, joka yrittää yhä kivenkovaa seistä tarinoidensa takana ja McGregor on puhtia täynnä nuorempana Edwardina, joka seikkailee Finneyn esittämän hahmon takaumissa.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Lange Edwardin vaimona, Marion Cotillard Willin vaimona, sekä muun muassa Helena Bonham Carter, Matthew McGrory, Steve Buscemi, Danny DeVito, Missi Pyle, Deep Roy, sekä Ada ja Arlene Tai Edwardin seikkailuissa kohtaamina hahmoina - noitina, jättiläisinä, runoilijoina, sirkustirehtööreinä, siamilaisina kaksosina ja muina. Laulajatähti Miley Cyrus tekee Big Fishissä ensimmäisen elokuvaroolinsa lapsi-Edwardin kaverina, jonka kanssa Edward käy etsimässä noitaa (Carter), jonka taikasilmän sanotaan kertovan, kuinka siihen katsova kuolee. Läpikotaisin näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä - varsinkin DeVito on hupaisa sirkustirehtöörin osassa.

Pidin Big Fishistä nyt uusintakatselulla enemmän kuin noin kymmenisen vuotta sitten, kun näin sen ensi kertaa. Jo lapsena koin elokuvassa yhtäläisyyksiä Oscar-voittajaleffa Forrest Gumpiin (1994), joissa molemmissa kerrotaan miehestä, joka kertoo elämänsä monenlaisista, jopa uskomattomilta kuulostavista seikkailuista. Edwardin tarinat eivät tosin kulje historiallisten tapahtumien avulla, kuten Forrestin ja ne ovat huomattavasti satumaisempia. Molempien tarinoita kuunnellessa katsoja kuitenkin hetkittäin kyseenalaistaa kertojan luotettavuuden. Ja niin kyseenalaistaa myös Edwardin poika. Filmin sydän muodostuukin tästä hankalasta isä-poika-suhteesta ja kuinka Will yrittää korjata sitä, uskoessaan, että on viimeinen mahdollisuus siihen.

Tämä perhedraamapuoli on oivallisesti rakennettu, mutta elokuvan parasta antia ovat McGregorin esittämät tarinat, joita Edward kuolinvuoteellaan kertoo. Hahmon elämäntarinaa jää seuraamaan mielellään, olivat sepustukset totta tai eivät. Osa filmin viehätyksestä syntyykin siitä. Edwardin tarinat ovat kuin jonkun kalastajan kehuskeluja nappaamallaan saaliilla, joka ei todellisuudessa välttämättä ollut ihan niin kookas yksilö tai jonka saaminen ei välttämättä ollut niin haastavaa kuin kalastajan selitys antaa ymmärtää. Big Fish on monipuolisena kertomuksena varsin mainio, mutta todellinen säväytys jäi mielestäni yhä hieman uupumaan.

Ohjaaja Tim Burton tekee elokuvassa huomattavasti pienimuotoisempaa ja tavanomaisempaa työtä kuin yleensä. Paikoitellen hän lisää sekaan oman burtonmaisen vivahteensa, mutta muuten elokuvassa ei näy yhtä selvästi hänen kädenjälkensä kuin muissa hänen teoksissaan. Burtonin työ on oivallista ja hän tunnelmoi sujuvasti. John Augustin käsikirjoitus on myös mainio. Tarinankerronta soljuu hyvin, leffan hypellessä sujuvasti ajassa vähän väliä edestakaisin. Big Fish on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja varsinkin noidan maskeeraukset ovat hienot. Elokuvan erikoistehosteet ovat luovia ja niissä hyödynnetään nokkelasti kaikenlaisia kikkoja tietokone-efekteistä käytännön tehosteisiin, kuten robotteihin ja pakotettuun perspektiiviin. Jättimäinen Karl on toteutettu pääasiassa kuvaustekniikoilla, jotka ovat saaneet jo valmiiksi pitkän näyttelijä McGroryn näyttämään entistä suuremmalta muiden näyttelijöiden vierellä. Äänimaailmakin toimii kelvollisesti Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Big Fish on erittäin mainio ja erilainen satuelokuva. Sen kertomus pojan ja isän yrityksestä korjata välinsä vuosien jälkeen on toimiva ja jopa hieman liikuttava. Parasta antia ovat kuitenkin Edward-isän kertomukset nuoruutensa seikkailuista. Edwardille on keksitty monenlaista menoa ja meininkiä, joiden todellisuutta niin Will-poika kuin katsoja kyseenalaistavat. Iso osa leffan viehätyksestä kuitenkin pohjautuu siihen, ettei oikein tiedä, uskoako Edwardin tarinoita, vai ei. Ohjaaja Tim Burton rakentaa tunnelmaa mainiosti, yhdistellen hyvin satumaisuutta ja maanläheistä henkilödraamaa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii. Etenkin luovat käytännön tehosteet vakuuttavat. Big Fish on oikein hyvä elokuva, jossa yhdistyvät satumainen seikkailu ja ihmisvetoinen draama ja jota suosittelen katseltavaksi, jos leffa on vielä jäänyt näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Fish, 2003, Columbia Pictures, Jinks/Cohan Company, The Zanuck Company, Tim Burton Productions

Arvostelu: American Hustle (2013)

AMERICAN HUSTLE

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.

Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.

American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.

Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films

Arvostelu: Scarface - arpinaama (Scarface - 1983)

SCARFACE - ARPINAAMA

SCARFACE

Ohjaus: Brian De Palma

Pääosissa: Al Pacino, Steven Bauer, Michelle Pfeiffer, Mary Elizabeth Mastrantonio, Robert Loggia, Míriam Colón, F. Murray Abraham, Paul Shenar, Harris Yulin, Ángel Salazar ja Pepe Serna

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 18

"Say hello to my little friend!"

Scarface - arpinaama on uudelleenfilmatisointi vuoden 1932 rikoselokuvasta Arpinaama (Scarface). Al Pacino näki alkuperäisen Arpinaaman leffateatterin uusintaesityksessä ja otti yhteyttä tuottaja Martin Bregmaniin, uskoen, että hän voisi tehdä uuden version filmistä. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sidney Lumet, mutta koska hän ja Bregman eivät päässeet yhteisymmärrykseen, Lumet korvattiin Brian De Palmalla. Oliver Stone saatiin taivuteltua käsikirjoittajaksi, vaikka hän aluksi kieltäytyi, koska ei pitänyt alkuperäisleffasta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1982, mutta jälkitöissä elokuva joutui ongelmiin, sillä kerta toisensa perään sen leikkausversiot koettiin liian rankaksi, jotta elokuvaa voisi julkaista. De Palma sai useamman studiopomon, levittäjän ja elokuvateatterijohtajan keskustelemaan aiheesta, jotta elokuva saisi toivotun R-ikärajan julkaisua varten. Lopulta tähän suostuttiin ja Scarface - arpinaama sai maailmanensi-iltansa 1. joulukuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta aluksi se sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin, jotka pitivät sitä tarpeettoman väkivaltaisena ja hävyttömänä (leffa piti hetken aikaa ennätystä "fuck"-sanan käytön määrästä yhden elokuvan aikana). Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta ohjauksesta! Vuosien varrella Scarface - arpinaaman arvostus on kuitenkin kasvanut huomattavasti ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren parhaimmista teoksista. Itse näin leffan ensi kertaa kuutisen vuotta sitten ja pidin sitä erittäin hyvänä filminä. Kun huomasin Scarface - arpinaaman täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen vihdoin uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1980 kuubalaispakolainen Tony Montana saapuu Miamiin ja saa keikan rikollisissa puuhissa. Hanttihommat ja pikkurahat eivät kuitenkaan riitä kunnianhimoiselle Tonylle, vaan hän päättää hankkia itselleen kaiken, minkä haluaa.

Al Pacino sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolistaan Tony Montanana, eikä mikään ihme. Pacino on huikean hyvä eksentrisenä Tonynä, jonka vallanahneus kasvaa yhä vain suuremmaksi filmin kulkiessa eteenpäin. Vallasta sokaistuvan gangsterin esittäminenhän ei tietenkään ole Pacinolle mikään uusi juttu, olihan hän tätä tehdessään näytellyt jo Michael Corleonea Kummisedässä (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino onnistuu tekemään Tonystä todella erilaisen tyypin kuin Corleonesta. Siinä, missä hänen roolihahmonsa Kummisedissä oli rauhallinen ja laskelmoiva, Tony on huomattavasti räjähtävämpi persoona. Tony todella on niitä tyyppejä, joita ei haluaisi ikinä tavata ja joita pitäisi tosielämässä täysmulkkuina, mutta joita on elokuvassa äärimmäisen kiehtovaa seurata. Hahmo on kauhea paskiainen, mutta silti hänestä huomaa jollain oudolla tavalla pitävänsä. Pacino oikein herkuttelee osassaan ja esittelee hurjaa karismaansa, mitä pidemmälle filmi etenee.

     Elokuvassa nähdään myös Steven Bauer Tonyä uskollisesti seuraavana Mannynä, Míriam Colón Tonyn äitinä, Mary Elizabeth Mastrantonio Tonyn Gina-siskona, Robert Loggia huumeparoni Frank Lopezina, Michelle Pfeiffer tämän Elvira-vaimona, F. Murray Abraham Frankin uskollisena kätyrinä Omarina, Harris Yulin korruptoituneena poliisina Bernsteininä, sekä Paul Shenar bolivialaisena huumeparoni Sosana. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja istuvat rooleihinsa täydellisesti. Elokuvan teon aikaan Pfeiffer oli lähes tuntematon nimi, eivätkä Pacino ja De Palma edes halunneet häntä mukaan filmiin, mutta onneksi heidät saatiin lopulta taivuteltua, sillä Pfeiffer on roolissaan erinomainen.

Muistin Scarface - arpinaaman olevan loistoleffa, mutten muistanut sen olevan näin huikean hieno. Kyseessähän on aika lailla mestariteos, josta ei oikeastaan moitittavaa löydy. Tony Montanan matkaan uppoutuu aivan totaalisesti siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu Yhdysvaltoihin ja hänet näytetään poliisien kuulusteltavana. Vaikka Tony kovasti väittää olevansa pelkkä poliittinen pakolainen ja ettei hänellä ole mitään rikollista mielessä, tietää katsoja heti, että kyseessä on vale. On erittäin koukuttavaa seurata Tonyn tutustumista Miamin alamaailmaan, kuinka hän alkaa innostumaan huumebisneksestä turhankin paljon ja kuinka hänellä nousee pissa päähän. Hahmon vajoaminen pimeyteen on vaikuttavaa seurattavaa. Toisaalta katsoja yrittää huutaa ruudun läpi, että Tony osaisi lopettaa ajoissa ja tyytyä siihen paljouteen, mitä häneltä jo löytyy, mutta samalla tämän gangsterimulkvistin käytös on sellaista, että katsojana tuumii hänen ansaitsevan kaiken keljun, mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan.

Elokuva on niinkin vangitseva, ettei se edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa Scarface - arpinaamalla on lähes kolme tuntia, mutta sen koukuttavuuden ansiosta se tuntuu vain vähän päälle kaksituntiselta. Olen nähnyt kaksituntisia filmejä, jotka tuntuvat Scarface - arpinaamaa pidemmiltä. Sen lisäksi, että kokonaisuutena elokuva kertoo äärimmäisen mielenkiintoista henkilövetoista tarinaa, on se täynnä upeita kohtauksia, joiden parissa aika kuluu kuin siivillä. Leffasta löytyy useampi erittäin tiivistunnelmainen, parhaimmillaan jopa intensiivisen piinaava kohtaus, jossa jännitystä rakennetaan kohti huippuaan, kunnes se räjäytetään valloilleen. Elokuva tekee samaa myös kokonaisuutena, johtaessaan hurjaan loppuhuipennukseen, jossa lausutaan ikoniseksi muuttunut, tämän arvostelun alustakin löytyvä repliikki.

"Moikatkaa minun pikkukaveriani" ei jää elokuvan ainoaksi mahtirepliikiksi, vaan Oliver Stone on täyttänyt tekstinsä loistokkaalla dialogilla. Yksittäisten mieleenpainuvien vuorosanojen lisäksi mukana on useampi keskustelu, jotka ovat todella koukuttavaa kuunneltavaa. Ja hommaahan toki parantaa näyttelijöiden voimakas työ dialogia lausuessaan. Stone on hyödyntänyt alkuperäisen Arpinaaman kertomusta ja muovaillut siitä vahvan henkilökuvauksen. Hän ottaa myös kantaa kuubalaisten pakolaiskriisistä, joka toi ison määrän rikollisia Yhdysvaltoihin 1980-luvun alussa. Siten Stone ei vain kopioi alkuperäisteosta sieluttomasti ja kaikkien uusintafilmatisointeja tekevien kuuluisi ottaa mallia Scarfacesta. Stonen upean tekstin pohjalta ohjaaja Brian De Palman on ollut helppo tarjota ravisutteleva gangsterifilmi. Sen lisäksi, että De Palma tekee esimerkillisesti jännittäviä kohtauksia, tuo hän myös onnistunutta herkkyyttä sinne tänne kaiken keskelle. 

Tämän lisäksi elokuvan tekninen toteutus on huippuluokkaa. Scarface - arpinaama on ihailtavasti kuvattu. Mukana on useita todella tyylikkäitä kamera-ajoja, erityisesti alkupäässä nähtävän rikoskeikan aikana, kuvan siirtyessä hitaasti rakennuksen kylpyhuoneesta ikkunan kautta ulos ja siitä katua pitkin autolle, jonka jälkeen kamera liikkuu saman reitin takaisin. Jo erinomaisella kameratyöskentelyllä ja leikkauksella De Palma rakentaa tiivistä tunnelmaa. Kuvausta vain vahvistavat taidokas ja yhä vain synkistelevämpi valaisu, näyttävät lavasteet ja asut, sekä mainiot erikoistehosteetkin. Äänimaailma on vahvasti luotu efektejä ja musiikkeja myöten. On kumma, jos elokuvan päätyttyä päässä ei soi vielä pidemmän aikaa Paul Engemannin laulama, energinen Push It to the Limit.

Yhteenveto: Scarface - arpinaama on täydellinen gangsterielokuva. Ohjaaja Brian De Palma ja käsikirjoittaja Oliver Stone ovat esimerkillisesti hyödyntäneet alkuperäisfilmiä ja päivittäneet sitä omaan aikaansa. Tony Montanan matka rikollisuuden syövereihin nappaa heti mukaansa ja hahmon kokemat ylä- ja alamäet ovat koukuttavaa seurattavaa. Kolmen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä elokuva on niin väkevästi rakennettu. Mukana on useita erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mahtavia keskusteluja, hauskojakin juttuja, sekä hieman herkkyyttä. Kaikki johtaa suorastaan räjähtävään finaaliin, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut jotain elokuvaa suurempaa. Al Pacino on nappivalinta Tony Montanaksi, herkuttelen inhottavan roolihahmonsa kanssa riemastuttavasti. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan ja musiikeiltaan erinomainen. Scarface - arpinaama on yksi rikosgenren ehdottomista merkkiteoksista, jonka katselua suosittelen äärimmäisen lämpimästi nyt sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi - oli elokuvan nähnyt jo aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scarface, 1983, Universal Pictures