Arvostelu: The Boogeyman (2023)

THE BOOGEYMAN

Ohjaus: Rob Savage

Pääosissa: Sophie Thatcher, Vivien Lyra Blair, Chris Messina, Madison Hu, LisaGay Hamilton, Maddie Nichols, Marin Ireland ja David Dastmalchian

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Boogeyman perustuu Stephen Kingin kauhunovelliin Mörkö (The Boogeyman), joka julkaistiin Cavalier-lehdessä vuonna 1973. Vuonna 2018 20th Century Fox ilmoitti työstävänsä elokuvaa kirjan pohjalta, Scott Beckin ja Bryan Woodsin käsikirjoittamana. Kuitenkin kun Disney hankki Foxin vuotta myöhemmin, elokuva pistettiin jäihin. Vuonna 2021 studio päätti sittenkin tehdä elokuvan ja Mark Heyman pestattiin kirjoittamaan leffa uusiksi. Rob Savage valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä suoratoistossa, mutta kun tekijät näyttivät elokuvan Stephen Kingille, tämä piti siitä niin paljon, että studio tuli toisiin ajatuksiin ja päätti siirtää leffan teatterilevitykseen. Nyt The Boogeyman saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin sitä positiivisin mielin. Kingin alkuperäinen tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta elokuvan traileri näytti onnistuneen karmivalta. Kävin katsomassa The Boogeymanin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Lisäksi pääsin osallistumaan elokuvan näyttelijöiden ja tekijöiden virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, josta voitte lukea lisää tästä.

Terapeutti Will Harper lapsineen suree vaimonsa menehtymistä, kun hän saa eräänä päivänä vastaanotolleen syvästi traumatisoituneen miehen, jonka mukana Harperin perheeseen tarttuu paha olento, joka havittelee Willin lapsia.

Chris Messina näyttelee Will Harperia, terapeuttia, jonka vaimo on vastikään kuollut. Siitä huolimatta, että Will ammatikseen kuuntelee potilaidensa huolia ja auttaa heitä, hän ei itse ole valmis keskustelemaan omista murheistaan, eikä kykene olemaan lastensa tukena, jotka surevat kuollutta äitiään. Yellowjackets-sarjasta (2021-) tuttu Sophie Thatcher näyttelee teini-ikäistä Sadieta, Obi-Wan Kenobi -sarjan (2022) nuorena Leiana tutun Vivien Lyra Blair esittäessä pientä Sawyer-tyttöä. Thatcher ja etenkin Blair varastavat show'n leffassa. Kummatkin tulkitsevat hyvin hahmojensa surua ja sitten taas kauhua, kun tytöt hoksaavat, että jokin ihmisten pahalla ololla ja surulla itseään ruokkiva olento on alkanut vainoamaan heitä. Messina jää hieman taka-alalle isäroolissa, mutta tuo parissa kohtaa hyvin esille hahmonsa kiinnostavan konfliktin surunkäsittelyynsä ja ammattiinsa liittyen.

     Elokuvassa nähdään myös David Dastmalchian Willin vastaanotolle yllättäen tupsahtavana Lesterinä, joka kertoo menehtyneiden lastensa pelänneen komerossa ja sängyn alla lymyilevää mörköä, LisaGay Hamilton Sadien ja Sawyerin terapeuttina, tohtori Wellerinä, sekä Madison Hu ja Maddie Nicholas Sadien luokkatovereina Bethanynä ja Nataliena. Sivunäyttelijät ovat lähinnä kelvollisia rooleissaan, eikä yksikään vakuuta samalla lailla kuin pääosien esittäjät. Natalie jää aika tylsäksi ja turhauttavaksi kiusaajahahmoksi.

The Boogeyman ei ole mikään maata järisyttävä tapaus, vaan elokuva pelaa aika pitkälti kauhukliseiden varassa. Siitä löytyy paljon moneen otteeseen käytettyjä kikkoja ja vähän väliä genren fani voi todeta, että "tämä on lainattu tästä ja tuo on otettu siitä". Silti kyseessä on tavallista parempi kauhuraina ja onnistuneempi King-adaptaatio kuin jotkut viime vuosien räpellyksistä, kuten aivan kamala Firestarter (2022). Elokuva tarjoaa vähän päälle puolentoista tunnin ajan menevää monsterikauhua. Itse Boogeymania, eli suomalaisittain hieman huvittavalta kuulostavaa "mörköä" pidetään tehokkaasti piilossa suuren osan ajasta ja pääasiassa katsojalle näytetään pelkkiä sekunnin mittaisia välähdyksiä perhettä piinaavasta oliosta. Ohjaaja Rob Savage on ymmärtänyt, että "vähemmän on enemmän" ja pelottavinta onkin pälyillä laajojen otosten taustoja ja miettiä, että näkyykö tuolla taustalla nyt kiilusilmät vaanimassa uhriaan? Elokuva hyvin ruokkii varmasti jokaisella meistä lapsena esiintynyttä pelkoa siitä, että mitä jos sängyn alla tai vaatekaapissa lymyileekin jotain karmivaa?

On myös hienoa, kuinka toisinaan tämä "mörkö" on enemmänkin allegoria Harperin perheenjäsenten surulle ja tuskalle, ja siitä eteenpäin pääsemiselle. Tämä tuo oivaa syvyyttä muuten hyvin tavanomaiseen kauhutarinaan. Käsikirjoittajatrio Scott Beck, Bryan Woods ja Mark Heyman onnistuvat näissä joissain aspekteissa hyvin, mutta joissain toisissa jutuissa he kompastelevat. Leffassa on omat kauneusvirheensä, jotka nostelevat ajoittain päätään häiritsevästi. Mörön kohtaaminen johtaa usein kiljumiseen, mutta tämä ei melkeinpä kertaakaan herätä muiden kotona lojuvien hahmojen mielenkiintoa mennä katsomaan, mikä on hätänä? The Boogeyman olisi kaivannut hieman viilausta ja vähän potkua, mutta jo tällaisenaan elokuva on oikein kelvollinen.

Ohjaaja Rob Savage tuli tunnetuksi pari vuotta sitten korona-aikana tehdystä, Unfriended-elokuvaa (2014) muistuttavasta Host-kauhuleffasta (2020). The Boogeymanissa hän tekee ensimmäisen ison studioleffansa ja hyppääkin hommaan menevästi. Hienointa on, ettei Savage puske elokuvaa täyteen äkkisäikäytyksiä ja vaikka böö-pelotteluja onkin muutama, ohjaaja panostaa pääasiassa epämiellyttävän ilmapiirin rakentamiseen. Teknisiltä ansioiltaankin The Boogeyman on mainio. Se on taidokkaasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet näyttävät hyviltä, samoin maskeeraukset. Efektitiimi on tehnyt vakuuttavaa työtä monsterinsa kanssa. Mörköä näytetään suuren osan ajasta säästeliäästi, mutta sen teho ei onneksi katoa, kun digihirviö esitetään loppuhuipennuksessa kunnolla. Ainoa sääli on, että viekkaalta vaikuttava olio muuttuu finaalissa lähinnä ärjyen kameraa kohti hyppiväksi tylsimykseksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu Patrick Jonssonin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Boogeyman on kelpo kauhuelokuva, jonka karmivuus rakentuu onneksi pääasiassa epämiellyttävään ilmapiiriin, eikä kovaäänisiin halpissäikäytyksiin. Ohjaaja Rob Savage tarjoaa parit onnistuneet pelottelut, mutta panostaa enemmän tunnelmaan ja hyödyntää itse mörköä säästeliäästi. Katsojalle herää väkisinkin tunne, että taustalla lymyilee jatkuvasti jokin paha olento. Pääasiassa elokuva kuitenkin keskittyy hahmojensa suruun ja mörkö on toisinaan enemmän vertauskuva henkiselle tuskalle. Tekijät lainailevat paljon muualta, mutta saavat tutuista aineksista leivottua varsin toimivan monsterirainan, vaikka elokuvasta löytyy myös vikansa. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, Sophie Thatcherin ja etenkin Vivien Lyra Blairin vakuuttaessa parhaiten mörön piinaamina siskoksina. The Boogeyman on passelia kauhuviihdettä ja yksi viime vuosien paremmista Stephen King -adaptaatioista. Voi olla, että tämän jälkeen saattaa aikuinenkin tarkistaa seuraavana iltana sängynalusen ja pistää kodin kaikki ovet, etenkin komeron visusti kiinni ennen nukkumaanmenoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boogeyman, 2023, 20th Century Studios, Twentieth Century Fox, 21 Laps Entertainment, NeoReel

Arvostelu: Super Mario Bros. (1993)

SUPER MARIO BROS.

Ohjaus: Rocky Morton ja Annabel Jankel

Pääosissa: Bob Hoskins, John Leguizamo, Dennis Hopper, Samantha Mathis, Fisher Stevens, Richard Edson, Fiona Shaw, Mojo Nixon, Dana Kaminski, Francesca P. Roberts, Gianni Russo, Frank Welker, Lance Henriksen ja Dan Castellaneta

Genre: seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Super Mario Bros. perustuu Nintendon videopelisarjaan Super Mario (1985-) ja se on kaikkien aikojen ensimmäinen videopeliin perustuva näytelty elokuva. Lightmotive-yhtiön tuottaja Roland Joffé kiinnostui kääntämään pelin elokuvamuotoon ja sai tehtyä diilin Nintendo-johtaja Hiroshi Yamauchin kanssa. Barry Morrow kirjoitti elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta kun se koettiin liian vakavamieliseksi, Jim Jennewein ja Tom S. Parker pyydettiin mukaan kirjoittamaan viihteellisempi ja komediallisempi versio. Ohjaajaksi valittiin aluksi Greg Beeman, mutta kun hänen elokuvansa Mom and Dad Save the World (1992) osoittautui jättimäiseksi flopiksi, Beeman sai kenkää. Tilalle pyydettiin Harold Ramisia, joka kieltäytyi ja lopulta Joffé palkkasi pestiin pariskunta Rocky Mortonin ja Annabel Jankelin. Pari halusi tehdä elokuvasta synkän ja pyysivätkin Parker Bennettiä ja Terry Runtéa kirjoittamaan käsikirjoituksesta tummasävyisemmän. Tekstiä hioivat myös feministisiä elementtejä mukaan tuovat Dick Clement ja Ian Le Frenais, sekä komediaa Joffén pyynnöstä lisänneet Ed Solomon ja Ryan Rowe, mikä melkein johti ohjaajakaksikon poistumiseen projektista. Koska ketään muuta ei saatu lyhyellä ajalla ohjaajaksi, Morton ja Jankel päättivät pysyä hommassa mukana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1992 ja lopulta Super Mario Bros. sai maailmanensi-iltansa 28. toukokuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen floppi, jota haukkuivat niin kriitikot kuin pelisarjan fanit. Vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana ja jopa sen päänäyttelijä Bob Hoskins on julkisesti useaan otteeseen sanonut katuvansa leffan tekoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Super Mario Bros. -leffaa, vaikka olin tiennyt siitä ja sen maineesta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä sen jostain käsiini ja katsoa sen juhlan kunniaksi - etenkin nyt, kun Mario-pelien pohjalta tehtiin pitkän ajan jälkeen uusi filmatisointi, animoitu The Super Mario Bros. Movie (2023).

Brooklyniläiset putkimiehet Mario ja Luigi päätyvät seikkailuun toiseen todellisuuteen, kun he lähtevät pelastamaan Luigin kidnapattua ihastuksenkohdetta, Daisya.

Esimerkiksi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -komediasta (Who Framed Roger Rabbit - 1988) tuttu Bob Hoskins näyttelee Mariota... tai siis Mario Mariota, sillä elokuvan mukaan sekä hahmon etunimi, että hänen sukunimensä on Mario. Hänen veljeään, Luigi Mariota taas näyttelee elokuvauraansa tuossa kohtaa vasta aloitteleva John Leguizamo, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Ice Age -animaatioelokuvien (2002-) Sid-laiskiaisen äänenä. Yhdessä Mario ja Luigi työskentelevät putkimiehinä Brooklynissä, kunnes päätyvät ulottuvuuksienväliseen seikkailuun. Hoskins ja Leguizamo ovat rooleissaan ihan kelvollisia, siitäkin huolimatta, että näyttelijöiden päivänselvän, lähes 20 vuoden ikäeron takia Mario ja Luigi vaikuttavat enemmänkin isältä ja pojalta kuin veljeksiltä ja että Hoskinsin omien sanojen mukaan he hörppivät alkoholia pitkin leffan kuvausten, ollessaan turhautuneita elokuvan tuotantoon, käsikirjoitukseen ja ohjaajiin. Vaikka näyttelijävalinnat hyväksyisikin täysin, pelisarjan faneja silittää varmasti vastakarvaan se, että Mariolla on lähes koko elokuvan vihreä takki päällään, kun taas Luigi pukeutuu punaiseen huppariin - peleissähän hahmojen värimaailmat ovat tunnetusti toisinpäin.

     Elokuvassa nähdään myös Samantha Mathis Daisynä, johon Luigi on ihastunut ja joka siepataan toiseen ulottuvuuteen, Dennis Hopper toista ulottuvuutta johtavana kuningas Koopana, Fisher Stevens ja Richard Edson tämän tomppeleina kätyreinä Iggynä ja Spikena, Fiona Shaw kuningasta seuraavana Lenana, sekä Mojo Nixon mieltään osoittavana Toadina. Jos pääkaksikon vaatteiden värit turhauttavat pelisarjan faneja, sivuhahmot saavat takuuvarmasti näkemään enemmän punaista. Erityisesti kuningas Koopa (tai kuten hänet paremmin tunnetaan nimellä Bowser) on pilattu myötähäpeällisen huonon maskeerauksen kanssa. Yleensä mainioita pahisrooleja tekevä Hopperkaan ei onnistu pelastamaan lopputulosta. Mathis on aika pökkelö osassaan, eivätkä Stevens ja Edson ole läheskään niin hauskoja kätyreinä kuin varmasti luulevat.

Kuten etukäteen ounastelin, Super Mario Bros. on huono elokuva. Kenties jonkinlaisena positiivisena juttuna täytyy kuitenkin sanoa, ettei leffa ollut mielestäni niin läpimätää roskaa kuin pelkäsin. Siitä löytyy jopa joitain kehumisen arvoisia juttuja. Esimerkiksi Yoshi-dinosaurus on yllättävänkin onnistunut nukke, vaikkei se olekaan ikääntynyt yhtä vakuuttavasti kuin samana vuonna ilmestyneen Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus Rex. Kun Mario ja Luigi saavat vihdoin ikoniset punaiset ja vihreät haalarinsa (ja vieläpä värit oikeinpäin), hahmot näyttävät hyviltä. Nämä onnistumiset ovat kuitenkin harmillisen harvassa, sillä ympärillä oleva raina on aikamoinen fiasko.

Ymmärrän hyvin, miksi elokuva sai videopelien fanit raivon partaalle, mutta ymmärrän toisaalta myös sen, että jotkut mieltävät Super Mario Brosin "guilty pleasure" -kategoriaan niin huonoksi, että se on hyvä. Myönnän itsekin, että ajoittain leffan kökköys huvitti minua ja parissa kohtaa viihdyin elokuvan parissa ihan vain siksi, että sen käppäisyydessä oli jotain oudon viehättävää. Sitten taas toisinaan pyörittelin silmiäni ja suutuin joillekin tekijöiden ratkaisuista. Erityisesti pahisosasto turhautti minua valtavasti. Kuningas Koopa on todella typerä ilmestys, joka ei aiheuta minkäänlaista uhkaa. Lisäksi leffan huumori on lähinnä vaivaannuttavaa.

On todella selvää, ettei elokuvan tuotantoprosessi ollut mikään mutkaton huviajelu. Kuten jo kerroin, käsikirjoittajia kävi kääntymässä useaan otteeseen, jokaisen tuodessa mukaan oman panoksensa, mistä syntyi aikamoinen sekametelisoppa. Ohjaajapariskunta meinasi lähteä kävelemään, mutta heitä painostettiin pysymään mukana ja päätähdet ryyppäsivät läpi kuvausten. Mitään yhtenäistä visiota ei ole, vaan ohjaajapari ja tuottaja Joffé ovat selvästi ottaneet yhteen siitä, millainen lopputuloksesta pitäisi tulla. Toinen puoli halusi perheystävällisempää hassuttelua, joka toisi lapset teattereihin, toinen puoli taas halusi kopioida Tim Burtonin Batmania (1989) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -filmatisointia (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990), jotka olivat molemmat siihen aikaan tunnistettavinta lähdemateriaaliaan synkempiä ja herättivät myös aikuisten mielenkiinnon. Näiden kahden esikuvaleffan tuoma inspiraatio on erityisesti nähtävillä kuningas Koopan johtamassa, läpikotaisin likaisessa ja synkistelevässä rinnakkaismaailmassa.

On vaikea sanoa, ketä Super Mario Brosin epäonnistumisesta voisi lopulta edes syyttää. Jos Joffé tai ohjaajat Rocky Morton ja Annabel Jankel olisivat päässeet selvästi toteuttamaan omaa ideaansa, lopputulema voisi olla laadukkaampi. Elokuvan kompastelu ja naamalleen kaatuminen ovat monen asian summa. Sentään kyseessä on kelvollisesti kuvattu leffa. Vaikka miljöönä saastainen ja sienirihmaston peittämä rinnakkaistodellisuus ei tunnu ihan Mariolta, on lavastajien työtä pakko kehua. Maskeeraajat taas tarjoavat toinen toistaan kiusallisempia ilmestyksiä ruudulle. Tehostetiimi onnistuu käytännön efekteissään, mutta leffan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on ailahteleva, mutta Alan Silvestri tunnelmoi menevästi musiikeillaan, joskin säveltäjä olisi voinut reippaammin hyödyntää videopelin ikonista tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Super Mario Bros. on huono elokuva ja vielä sitäkin huonompi adaptaatio ikonisesta videopelisarjasta, mutta sen huonoudessa on myös jotain viihdyttävää. Elokuvan hauskuus ei todellakaan synny sen vitseistä, vaan sen kökköydestä. Katsojana on vaikea olla pudistelematta päätään, nauraa ja sitten taas pyöritellä silmiään tekijöiden ratkaisuille, heidän siirtäessä Mario-maailmaa peleistä valkokankaille. Elokuvasta oikein paistaa läpi sen tuotannon monet vaikeudet, näyttelijöiden turhautuminen ja sinne tänne rönsyilevät visiot. Kun osa halusi tehdä lapsiystävällistä hassuttelua ja toiset taas aikuisempaa synkistelyä, on selvää, että lopputulos tulee tuntumaan oudolta. Bob Hoskins ja John Leguizamo tekevät ihan kelvollista työtä Mario Mariona ja Luigi Mariona, joskin veljesten sijaan hahmot tuntuvat enemmänkin isältä ja pojalta, minkä lisäksi puvustajat aiheuttavat pitkään katsojalle tuskailua hahmojen vaatetusten värivalintojen takia. Yleensä mainio Dennis Hopper ei onnistu pelastamaan kammottavasti toteutettua pahishahmo kuningas Koopaa. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, kuten jotkut hienot lavasteet ja oivalla nukella toteutettu Yoshi-dinosaurus, mutta sitten taas maskeeraukset ja digitehosteet ovat toisinaan jopa myötähäpeällistä katseltavaa. Super Mario Bros. on aikamoinen fiasko, enkä yhtään ihmettele, että Nintendolta kesti liki kolme vuosikymmentä, ennen kuin he antoivat Hollywoodin koskea Mario-franchiseen uudelleen. Suosittelenkin uutta animaatioelokuvaa, The Super Mario Bros. Movieta paljon lämpimämmin, mutta samalla kuitenkin totean, että kyllä tämä vanhempikin raina kannattaa vilkaista edes kerran. Ensimmäisenä videopelielokuvana se on juurtunut merkittäväksi osaksi elokuvahistoriaa - tuskin tosin siten kuin tekijät alun perin suunnittelivat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Mario Bros., 1993, Hollywood Pictures, Allied Filmmakers, Cinergi Pictures Entertainment, Lightmotive, Nintendo, Touchwood Pacific Partners 1

Arvostelu: Pieni merenneito (The Little Mermaid - 2023)

PIENI MERENNEITO

THE LITTLE MERMAID

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Halle Bailey, Jonah Hauer-King, Daveed Diggs, Awkwafina, Jacob Tremblay, Javier Bardem, Melissa McCarthy, Noma Dumezweni, Ark Malik ja Jessica Alexander

Genre: seikkailu, romantiikka, musikaali

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

The Little Mermaid, eli suomalaisittain Pieni merenneito on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), joka puolestaan perustuu Hans Christian Andersenin samannimiseen satuun (Den lille havfrue) vuodelta 1837. 2010-luvulla Disney-yhtiö ryhtyi työstämään näyteltyjä versioita useista animaatioelokuvistaan ja vuonna 2016 studio ilmoitti tekevänsä näytellyn Pienen merenneidon. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2021 ja nyt uusi Pieni merenneito on saanut ensi-iltansa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta en ole pahemmin piitannut Disneyn näytellyistä uudelleenfilmatisoinneista, enkä siis innostunut, kun kuulin uuden Pieni merenneito -elokuvan olevan tulossa. Elokuvan trailerit ja uutiset leffan monista muutoksista eivät voittaneet minua puolelleen ja kävinkin katsomassa uuden Pienen merenneidon skeptisin ennakko-odotuksin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Ihmisten maailmasta intoileva merenneito Ariel haaveilee olevansa ihminen, erityisesti pelastettuaan ihmisprinssi Erikin eräänä yönä myrskyn kourista. Arielin katala täti, noita Ursula päättää hyödyntää naiivia merenneitoa kaapatakseen vallan Arielin isältä, merten kuningas Tritonilta.

Pääroolissa pienenä merenneitona, eli Arielina nähdään Halle Bailey, jonka roolitus on herättänyt paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan siitä lähtien, kun hänen valinnastaan ilmoitettiin muutama vuosi sitten. Sosiaalisen median kommenttikenttien keskustelut tummaihoisen näyttelijän roolittamisesta valkoisena tutun hahmon osaan ovat äityneet usein varsin ilkeämielisiksi. Myönnän olleeni skeptinen etukäteen, mutta päätin kuitenkin antaa itselleni tuntemattomalle Baileylle mahdollisuuden. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy todeta, että Bailey on yllättävänkin hyvä valinta rooliin ja hänellä voi olla edessään lupaava ura Hollywoodissa. Bailey tulkitsee mainiosti Arielin sinisilmäisyyttä ja hänen katseestaan paistaa hahmolle ominainen haaveilu ja kaipaus. Ennen kaikkea Bailey omaa voimakkaan lauluäänen, enkä ihmettele, jos katsojan iho nousee kananlihalle, kun hän pääsee vauhtiin Part of Your World -kappaleen loppupäässä. Hahmona Arielia on hieman muutettu modernimpaan suuntaan. Tässä elokuvassa hänen motiivinaan ei niinkään toimi joku mies, vaan hänen haaveidensa toteuttaminen ja itsensä löytäminen. Arielissa minua jäi lähinnä harmittamaan hahmolle ominaisten punaisten hiusten uupuminen lähes kokonaan.

     Lukuun ottamatta kokki Louisia, tutut hahmot Disneyn Pieni merenneito -animaatiosta ovat mukana myös näytellyssä sovituksessa. Javier Bardem nähdään Arielin tiukkana isänä, eli merten kuninkaana Tritonina, kun taas pahaa, vallanahnetta Ursula-noitaa (josta on tässä leffassa tehty Tritonin sisko, eli Arielin täti) esittää Melissa McCarthy. Ihmisprinssi Erikiä näyttelee aika pienelle huomiolle jäänyt Jonah Hauer-King, kun taas Jacob Tremblay, Daveed Diggs ja Awkwafina kuullaan Arielin eläinkavereina, Pärsky-kalana, Sebastian-rapuna ja Loiske-lokkina (alkuperäiselokuvassa Joonas-lokki). Uutena hahmona taas esitellään prinssi Erikin äitipuoli, kuningatar Selina (Noma Dumezweni). Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan ailahtelevasti. Hieman hukassa oleva Bardem jää alikäytetyksi, eikä Hauer-King oikein vakuuta, mutta McCarthy taas yllättää positiivisesti katalana noita-akkana. Pärsky jää harmillisen vähälle huomiolle, enkä piitannut hahmon uudesta, haaleasta värityksestä. Sebastian on leffan hauskinta antia, kun taas kovaääninen Awkwafina tekee Loiskeesta hieman ärsyttävän.

Uusi Pieni merenneito on varsin ailahteleva paketti, mutta silti täytyy todeta, että olin positiivisesti yllättynyt, odotettuani elokuvan suunnilleen möyrivän pohjamudissa. Elokuvasta löytyy omat onnistumisensa, mutta myös selvät heikkoutensa, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Leffa lähtee hieman takkuillen käyntiin, mutta alkaa hiljalleen voittamaan katsojaa puolelleen. Toisinaan elokuva viihdyttää mukavasti, välillä se taas saa katselemaan kelloa. Rytmitys on hieman ontuva ja jostain kumman syystä kahteen tuntiin ja varttiin venytetty leffa (kestoa on siis lähes tunti enemmän kuin alkuperäisessä animaatiossa) kaipaisi tiivistämistä. Jotkut turhat lisäykset olisi voitu heittää menemään, kun taas jotkut animaatiosta tutut jutut kiidetään nopeasti pois alta ja ne kaipaisivat enemmän aikaa. Ihmismaailman tutkitaan pidemmän kaavan kautta, mutta sitten taas lopputaistelu Ursulaa vastaan hoidetaan kaiken jälkeen oudon vauhdikkaasti.

Suuri osa Disneyn animaatioklassikoiden uudelleenfilmatisoinneista ovat tuntuneet sieluttomilta ja turhauttavilta rahastuksilta, jotka on tehty hutiloiden, nostalgiannälkäisten fanien lompakonsisältöjä himoiten. Pienestä merenneidosta löytyy onneksi sydäntä ja sielua, ja on selvää, että siihen on panostettu astetta enemmän. Osa kohtauksista tuntuu siltä, että ne ovat mukana vain, koska ne ovat vanhassa leffassa, mutta päällisin puolin leffaa on selvästi ollut tekemässä tyyppejä, jotka eivät ole mukana vain rahan takia. Yllätyksekseni tekijät ovat päättäneet tehdä elokuvasta jopa aika synkän, eikä se sovi perheen pienimmille Disney-faneille. Pienelle merenneidolle on Suomessa pistetty K12-ikäraja ja paikoin ihan syystä, sillä esimerkiksi alkupään kohtaaminen hain kanssa voi olla jännittävä aikuiskatsojallekin. Filmi on myös paikoin visuaalisesti pimeä ja etenkin Tritonin valtakunnasta on tehty kummallisen ankea ja kolkko paikka, animaatiosta tutun loisteliaan palatsin sijaan. Synkkyyden vastapainona toimii toki aimo annos komediaa, niin hassua sanailua kuin fyysistä kohellusta, sekä tietty romantiikkaa.

Animaatioklassikon tapaan myös uusi Pieni merenneito on musikaali. Arielin siskojen laulama Daughters of Triton ja kokki Louisin Les Poissons on poistettu tästä versiosta, mutta muut tutut kappaleet ovat mukana. Useaan otteeseen kuultavassa Part of Your Worldissa Bailey tosiaan esittelee äänilahjojaan ja Ursulan Poor Unfortunate Souls -biisissä McCarthykin näyttää osaavansa laulaa. Yhä vain isommaksi ja värikkäämmäksi paisuva Under the Sea on elokuvan huippuhetki ja pienesti muovattu Kiss the Girl esitetään ihan söpösti. Mukana on myös uusia lauluja, jotka eivät kuitenkaan oikein vakuuta. Prinssi Erikin laulama Wild Uncharted Waters on aika unohdettava ja ihmismaailmaan päästessä kuultava For the First Time tuntuu tarpeettomalta. Elokuvan pohjanoteeraus on kuitenkin Loiske-lokin räppäämä Scuttlebutt, josta oikein huokuu, että uusista biiseistä vastaa alkuperäisleffan biisintekijä Alan Menkenin sijaan Disneyn uusi vakiomusisoija Lin-Manuel Miranda.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jolle musikaalit ja merenneidot eivät ole mikään uusi juttu, olihan hän tehnyt aiemmin parhaan elokuvan Oscar-voittajan Chicago (2002), sekä Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä -seikkailun (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011). Tässä Marshallin työ on epätasaista. Joissain jutuissa hän onnistuu ja toisissa taas kompastelee. David Mageen laatima käsikirjoitus on turhan pitkäksi venähtänyt ja kaipaisi tiivistämistä. Teemat luonnonsuojelusta jäävät hieman löyhiksi, minkä lisäksi tärkeänä juonikuviona toimiva Arielin äänenmenetys on hieman kömpelösti rustattu mukaan. Leffa on kuvattu hyvin ja ihmismaailman lavasteet ovat hienot. Asut jättävät kuitenkin välillä hieman toivomisen varaa ja erikoistehosteiden taso heittelee läpi leffan. Välillä merenalainen maailma näyttää hyvältä, toisinaan taas on liian selvää, että näyttelijät ovat huojuneet studiotiloissa taustakankaan edessä, eikä leffa millään onnistu huijaamaan, että he olisivat veden alla. Efektitiimin olisi varmaan kannattanut pyytää neuvoa merenalaisilla tehosteillaan ällistyttäneen Avatar: The Way of Waterin (2022) tekijöiltä. Äänimaailma on passelisti rakennettu ja Alan Menkenin tutut sävelmät ihastuttavat edelleen.

Yhteenveto: Vuoden 2023 Pieni merenneito on epätasainen uudelleenfilmatisointi animaatioklassikosta, josta jää sentään vähän parempi maku suuhun kuin Disneyn useammasta aiemmasta vastaavasta, esimerkiksi täysin ymmärrettävästi suoraan striimipalveluun dumpatuista Pinocchiosta (2022) ja Peter Pan ja Leenasta (Peter Pan & Wendy - 2023). Halle Bailey yllättää positiivisesti Arielina, omaten hahmolle sopivan haaveilevan katseen, naiiviuden ja vaikuttavan lauluäänen. Melissa McCarthy yllättää myös pahana Ursulana, mutta omaksi suosikikseni nousi hauska Sebastian-rapu. Muut näyttelijät eivät kuitenkaan pahemmin vakuuta ja Awkwafina on lähinnä ärsyttävä Loiske-lokkina. Elokuva viihdyttää ajoittain passelisti ja toisinaan se taas laahaa paikoillaan. Kahden tunnin ja vartin kestoon venytetty leffa on aivan liian pitkä. Elokuva on myös oudossa epätasapainossa värikkyytensä ja lapsellisuutensa, sekä synkkyytensä kanssa. Tutut laulut esitetään oivallisesti ja varsinkin Under the Sea riemastuttaa. Sen sijaan uudet biisit tuntuvat tarpeettomilta ja elokuvan huonointa antia on Loiskeen Scuttlebutt-räppi. Visuaalisen ilmeenkin taso vaihtelee läpi leffan. Välillä elokuva näyttää hienolta, toisinaan taas viimeistelemättömältä ja halvalta. Jos olet todella kovasti odottanut uutta Pientä merenneitoa, käy ihmeessä katsomassa se teatterissa. Muuten suosittelen säästämään lippurahanne johonkin muuhun ja odottamaan, että leffa saapuu Disney+ -palveluun. Itselleni uusi Pieni merenneito oli ihan kiva kertakäyttöleffa, jonka pariin tuskin enää palaan. Näitä vastaavia rahastuksia on tulossa vieläkin lisää. Seuraavana on luvassa uudelleenfilmatisointi Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja tekovaiheessa ovat muun muassa myös näytellyt versiot Aristokateista (The Aristocats - 1970), Lilosta ja Stitchistä (Lilo & Stitch - 2002) ja kaikkein turhimpana Vaianasta (Moana - 2016). On yhtiöltä onneksi jotain uuttakin tulossa, nimittäin loppuvuodesta ilmestyvä animaatioelokuva Toive (Wish - 2023), jota odotan paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Little Mermaid, 2023, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Lucamar Productions

Arvostelu: Beverly Hills kyttä 3 (Beverly Hills Cop III - 1994)

BEVERLY HILLS KYTTÄ 3

BEVERLY HILLS COP III

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, Timothy Carhart, Hector Elizondo, John Saxon, Theresa Randle, Alan Young, Stephen McHattie, Bronson Pinchot ja Gil Hill

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä elokuva Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti lippuluukuilla, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987) oli menestys, vaikkei saanutkaan kriitikoilta kovin positiivista palautetta. Pian alkoikin kolmannen osan teko, vaikka Murphy ilmaisikin kärkkäästi, ettei olisi enää mitään syytä jatkaa leffasarjaa ja että studiolla ei olisi enää varaa maksaa hänen paluutaan Axel Foleyn rooliin. Murphylle maksettiinkin jopa viisitoista miljoonaa dollaria, jotta hänet saatiin mukaan kolmosleffaan. Aluksi tekijät pohtivat tutun kytän lähettämistä Isoon-Britanniaan, mutta tämä suunnitelma kariutui, kun oikeastaan kukaan ei pitänyt siitä. Lopulta Steven E. de Souza esitteli ideansa "Die Hardista huvipuistossa", mistä studio innostui ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993. Lopulta Beverly Hills kyttä 3 sai ensi-iltansa toukokuussa 1994. Elokuva kuitenkin osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi edellisosiin verrattuna, minkä lisäksi se sai lähinnä vain negatiivista palautetta kriitikoilta ja se oli jopa ehdolla huonoimman jatko-osan ja ohjauksen Razzie-palkinnoista. Itse katsoin koko Beverly Hills kyttä -trilogian jo lapsena. Pidin ykköselokuvasta ja olen katsonut sen uudestaan vuosien varrella, mutta jatko-osista en pahemmin välittänyt, enkä ole katsonut niitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa elokuvalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin katsoa aiemmat leffat uudestaan ja arvostella ne uutta filmiä odotellessa. Muutama viikko Beverly Hills kyttä 2:n jälkeen katsoin Beverly Hills kyttä 3:n.

Detroitilaispoliisi Axel Foley palaa Beverly Hillsiin, jäljittäessään pomonsa Douglas Toddin tappajaa ja päätyy keskelle Wonder World -huvipuistossa tapahtuvia hämäräbisneksiä.

Eddie Murphy palaa rooliinsa Axel Foleyksi, detroitilaispoliisiksi, jonka kannattaisi varmaan hakea siirtoa Beverly Hillsiin, sillä vähän väliä jokin vetää hänet takaisin kaupunkiin tutkimaan rikoksia. Kuten alussa kerroin, kakkosleffan jälkeen Murphy totesi, että jos kolmas Beverly Hills kyttä -elokuva tehtäisiin, tapahtuisi se vain rahan takia ja että hänelle pitäisi kirjoittaa aikamoinen shekki, jotta hän suostuisi vielä kolmannen kerran tunnetuimpaan rooliinsa. Viidentoista miljoonan dollarin myötä Murphy päättikin lopulta palata Axel Foleyksi ja harmillisesti hänen roolityöstään näkyy, että nyt ei ole kyse mistään intohimoprojektista, vaan nimenomaan työkeikasta, joka on käyty suorittamassa hyvän liksatarjouksen takia. Ajoittain Murphy tuntuu olevan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta kahteen edelliseen osaan verrattuna hän vaikuttaisi kulkevan jollain automaattivaihteella.

     Paluun tekevät myös Judge Reinhold ja Gil Hill tuttuihin rooleihinsa Beverly Hillsin poliisiksi Billy Rosewoodiksi ja Axelin pomoksi Douglas Toddiksi, joista jälkimmäinen saa kuitenkin luodista heti elokuvan alussa, mikä sysääkin uuden tarinan käyntiin. Reinholdin esittämä Billy taas on ylennetty OVYOVJ:ksi, eli osastojenväliseksi yhteistyön operatiiviseksi varajohtajaksi - titteli, mistä hahmo on kovin ylpeä. Muiden kiireidensä takia John Ashton ei päässyt mukaan Billyn työpariksi Taggartiksi ja hahmo onkin korvattu Hector Elizondon esittämällä etsivä Jon Flintillä, joka on periaatteessa täysin sama hahmo. Ronny Cox taas ei palannut rooliinsa Beverly Hillsin poliisipäälliköksi, sillä luettuaan hänelle lähetetyn käsikirjoituksen, Cox totesi studiolle "ei kiitos".

Pahisosastoa taas edustaa tällä kertaa Timothy Carhartin näyttelemä Ellis DeWald, huvipuisto Wonder Worldin turvallisuusvastaava, joka käyttää puistoa kulissina hämäräbisneksilleen. Puistossa työskentelevästä Janice Perkinsistä (Theresa Randle) taas yritetään kehitellä jonkinlaista romanttista juttua Axelille, mutta toteutus on todella kömpelö, eikä Murphyn ja Randlen väliltä löydy kemiaa. Reinhold on yhä oiva hieman hölmön Billyn osassa ja Carhart istuu tarpeeksi passelisti roistoksi, mutta eipä näyttelijäsuorituksista selvää kehuttavaa löydy. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongailla elokuvasta useita cameoita, merkittävimpänä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) luojan George Lucasin huvipuistolaitteen jonosta.

Päätähtensä suorituksen tapaan myös itse elokuva on aika ponneton ja laiskasti väsätty tapaus. Beverly Hills kyttä 3:sta huokuu, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, eikä edes ohjaaja John Landis onnistu säväyttämään tuttuun tapaansa. Landisin filmografiaan kuuluu muun muassa mahtava musikaalileffa The Blues Brothers (1980), kenties kaikkien aikojen paras ihmissusielokuva Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981), sekä Murphyn kanssa tehdyt mainiot komediat Vaihtokaupat (Trading Places - 1983) ja Prinssille morsian (Coming to America - 1988). Landis siis kyllä osaisi, mutta tässä hänen työnsä on kummallisen takkuilevaa. Landis on myöhemmin todennut, ettei pohjana toiminut Steven E. de Souzan käsikirjoitus ollut kovin kaksinen ja hän toivoikin Murphyn pelastavan elokuvan, mutta kuvauksissa Murphy ei tuntunut piittaavan tekemisestään. Oli syy kenessä tahansa, Beverly Hills kyttä 3 ei ole hyvä leffa.

Ei se kuitenkaan mikään luokaton pohjanoteerauskaan ole, lähinnä vain innoton ja laimea. Se ei nappaa samalla lailla mukaansa kuin edeltäjänsä, eikä se viihdytä läheskään yhtä paljon. Muutamia hupaisia kohtauksia mahtuu sekaan, mutta nekin tarjoavat lähinnä positiivisia hymähdyksiä kunnon naurujen sijaan. Erityisen harmillista on, kuinka vähän Axelin riemukasta suunsoittoa on mukana. Murphy hoitaa hommansa edellisosia totisemmin, vaikka väläytteleekin hymyä silloin tällöin. Kovin kummoista jännitettä ei mukaan ole saatu luotua, minkä huomaa erityisesti kohtauksesta, jossa Axel yrittää pelastaa pulassa olevia lapsia pahasti reistailevasta huvipuistolaitteesta. Kohtaus voisi olla elokuvan tiivistunnelmainen huippuhetki, mutta toteutus on jotenkin lattea. Tähän vaikuttaa isosti se, kuinka laiskasti maan kamaralla tilannetta seuraavia sivustakatsojia esittävät statistit hommansa hoitavat. Hengen haukkomisen sijaan he seuraavat välikohtausta sellainen "jaahas, meneeköhän tuossa kauan" -ilme naamallaan. Elokuvan loppuhuipennus skarppaa hieman, mutta kaikin puolin Beverly Hills kyttä 3:sta jää todella pliisu fiilis.

Souzan käsikirjoitus on kieltämättä aika onneton tapaus. Hän yrittää kierrättää aiemmista osista tuttuja juttuja (Axelin tutun kuolema johdattaa hahmon Beverly Hillsiin) ja pyrkii tekemään uusista hahmoista liian samanlaisia kuin vanhoista. Tarinassa olisi potentiaalia, mutta Souzan työ jää latteaksi, etenkin huumoriosastoltaan. Tästä täydellinen esimerkki on Axelin vanha tuttu Serge (Bronson Pichot), jonkinlainen stereotypia ranskalaisesta homodesignerista, jonka kohtaus kestää kiusallisen pitkään ilman naurun naurua. Sentään Beverly Hills kyttä 3 on kelvollisesti kuvattu. Huvipuistopuitteet ovat vaikuttavat niin oikeiden laitteidensa kuin lavasteidensa puolesta. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset äityvät aiempia osia verisemmiksi ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa Nile Rodgers, joka hyödyntää Harold Faltermeyerin säveltämää mahtavaa tunnusmelodiaa tehokkain keinoin eri tilanteissa.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä 3 on harmillisen lattea ja ponneton jatko-osa, jossa oikeastaan kukaan ei vaikuttaisi haluavan olla mukana. Aiemmissa elokuvissa riemastuttanut Eddie Murphy hoitaa hommansa päivänselvästi pelkän rahan takia, eikä hän tuo Axel Foleyyn hahmolle tuttua eloa ja hupaisuutta. Murphy vetää rooliaan vakavammin kuin aiemmin ja yleisestikin elokuva ei ole läheskään yhtä hauska kuin edeltäjänsä. Pari positiivista hymähdystä leffa tarjoaa, mutta naurut jäävät lähes nollille. Tarina on kierrätyksineenkin ihan kelvollinen, mutta käsikirjoitus on silti turhauttavan lepsu, eikä ohjaaja John Landis onnistu puhkumaan sekaan mitään fiilistä. Loppuhuipennuksessa elokuva petraa hieman, mutta silti kokonaisuus jää valitettavan vaisuksi. Jos pidit kovasti aiemmista Beverly Hills kyttä -elokuvista, voi kolmososan katsoa niiden perään, mutta sillä varauksella, ettei kyseessä ole kovinkaan kummoinen leffa. Nyt jään kiinnostuneena ja jännittyneenä odottamaan tulevaa neljättä elokuvaa. On vaikea kuvitella, että vuosien jälkeen tekijät onnistuisivat jälleen, mutta sormet ristissä toivon, että luvassa olisi sittenkin positiivinen, ilahduttava yllätys...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop III, 1994, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Turbo (2013)

TURBO

Ohjaus: David Soren

Pääosissa: Ryan Reynolds, Paul Giamatti, Michael Peña, Samuel L. Jackson, Bill Hader, Luis Guzmán, Snoop Dogg, Maya Rudolph, Ben Schwartz, Mike Bell, Ken Jeong, Michelle Rodriguez ja Richard Jenkins

Genre: animaatio, komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Turbo on DreamWorksin animaatioelokuva. DreamWorks Animation piti työntekijöilleen 2000-luvun alussa kilpailun, jossa jokainen pystyi esittelemään studiolle oman tarinaideansa. David Soren kynäili kertomuksen hurjan nopeasta etanasta, joka osallistuisi kilpa-ajoihin ja sai studion kiinnostumaan hänen ideastaan. Muutaman vuoden odottelun jälkeen Soren pääsi tosissaan työstämään elokuvaa ja lopulta Turbo sai maailmanensi-iltansa 20. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä ihan veikeänä tapauksena. En ole katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen nyt täyttävän kymmenen vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa Turbon toistamiseen ja arvostella sen.

Itseään Turboksi kutsuva Theo on haaveillut koko ikänsä kilpailevansa Indianapolis 500 -tapahtumassa huippukuski Guy Gagnéa vastaan. Ongelma tosin on, että Theo on hidas etana. Erään yön onnettomuuden jälkeen Theo kuitenkin herää ylietanallisen nopeuden kera ja päättää vihdoin tehdä unelmastaan totta.

Ryan Reynolds kuullaan Theo-etanan, eli Turbon äänenä. Theolla on hurjia suunnitelmia vauhdikkaista kilpa-ajoista, joille muut pihan etanat, mukaan lukien Theon veli Chet (Paul Giamatti) pyörittelevät silmiään ja toivovat, että Theo käyttäytyisi kuin kaikki muutkin. Asetelmasta tulee hieman mieleen Rottatouille-animaation (Ratatouille - 2007) Remy-rotta, jolle muu lauma naureskeli tämän haaveista laittaa ruokaa. Theolle muodostuu tilaisuus todistaa kykynsä, kun hän vauhdikkaan tapahtumaketjun myötä huomaa olevansa yhtä nopea kuin kilpa-autot. Theo on mainio päähenkilö, jonka haluaa nähdä osoittavan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat etanat Piiskuri (Samuel L. Jackson), Softis (Snoop Dogg), Bööna (Maya Rudolph), Luisu (Ben Schwartz) ja Vaalea varjo (Mike Bell), sekä ihmishahmot autokuski Guy Gagné (Bill Hader), tacorekkaa pyörittävät veljekset Tito (Michael Peña) ja Angelo (Luis Guzmán), sekä automekaanikko Paz (Michelle Rodriguez), omaa puotiaan pitävä Bobby (Richard Jenkins) ja kosmetologi Kim-Ly (Ken Jeong). Sivuhahmot ajavat oivallisesti asiansa ja läpi leffan on hauska huomata, ketä kaikkia isoja nimiä onkaan saatu mukaan. Titon ja Angelon välinen kiista isommista jutuista haaveilemisesta heijastuu mainiosti Theon ja Chetin väliseen konfliktiin.

Turbo pitää sisällään kyllä varsin vekkulimaisen lähtökohdan: mitä jos yhtenä maailman hitaimpana tunnettu eläin, etana, muuttuisi vauhtihirmuksi? Tällainen ääripäästä toiseen kulkeminen kykyjensä kanssa on hauska idea ja sen idean pohjalta on saatu oikein kelvollinen animaatioelokuva, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Lapsikatsojille Turbo tehoaa varmasti aikuisia paremmin, mutta kyllä varttuneempikin yleisö voi löytää lystiä leffasta. Mitään erityisiä aikuisia kosiskelevia syvällisyyksiä elokuvasta ei löydy, mutta onhan se ihan kaikille hyvä opetus, ettei kuuntele pessimistien torjuntaa, vaan tavoittelee unelmiaan täysillä. Eihän sitä ikinä tiedä, mihin haaveet voivat johtaa.

Puolentoista tunnin kesto pitää sujuvasti mukanaan, eikä aika käy pitkäksi, vaikka toinen puolikas filmistä on mielestäni hieman ensimmäistä heikompi. Ensimmäinen puolikas tarjoaa paljon hupia. Seassa on aika kierojakin vitsejä, esimerkiksi etanoiden joutuessa joka päivä hyvästelemään jonkun ystävistään, joka päätyy ahneen linnun kitaan. On hupaisaa myös seurata, kun Theo huomaa uudet voimansa ja ryhtyy kokeilemaan rajojaan. Loppuhuipennuksesta on saatu sopivan koukuttava. Lapsikatsojia jännittää takuulla, kuinka elokuva tullaan viemään päätökseen ja vaikka aikuinen voi helposti arvata lopputuloksen, voi silti huomata sydämen takovan hieman lujempaa. Ei Turbo mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta se toimii varsin passelina hömppäviihteenä.

Visuaalisesti kyseessä on pätevästi animoitu leffa. Animaatiojälki on kestänyt hyvin aikaa ja värikästä ja vauhdikasta elokuvaa on miellyttävää katsoa. Etanat ovat hassun näköisiä ja niiden silmiä hyödynnetään usein nokkelin tavoin kuin ihmiskäsiä. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia ja valaisukin on tyylikästä. Hyviä visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma Henry Jackmanin mainioiden musiikkien kera. David Sorenin ohjaus ja Darren Lemken ja Robert Siegelin kanssa työstetty käsikirjoitus toimivat. Soren on saanut kyllä erittäin lennokkaan idean ja on hyvä, että DreamWorks päätti tarttua siihen.

Yhteenveto: Turbo on mainio koko perheen animaatioelokuva, joka pitää sisällään mitä vekkuleimman premissin. Idea vauhdikkaasta etanasta kilpa-ajoissa on veikeä ja hassua tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, kannustaen Theo-etanaa voittoon. Elokuva tarjoaa hauskoja vitsejä, sekä perheen pienimmille myös tehokasta jännitystä loppusuorallaan. Leffan toinen puolisko ei ole ihan yhtä hilpeä ja mukaansatempaava kuin ensimmäinen, mutta tarina viedään silti passelisti loppuun asti. Elokuvan hahmot ovat toimivia ja heidän näyttelijäkaartinsa varsin huima. Animaatiojälki on taitavaa ja yksityiskohtainen elokuva on miellyttävän värikäs. Suosittelenkin Turboa lämpimästi lapsille ja lapsenmielisille, joita pelkkä idea nopeasta etanasta huvittaa positiivisesti. Ei kyseessä mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se on passelin viihdyttävä ja sen teema unelmien tavoittelusta on samaistuttava.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Turbo, 2013, DreamWorks Animation

Arvostelu: Inside Llewyn Davis (2013)

INSIDE LLEWYN DAVIS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen

Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, Stark Sands, Adam Driver, Ethan Phillips, Robin Bartlett, Jeanine Serralles, John Goodman, Garrett Hedlund, F. Murray Abraham ja Max Casella

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Inside Llewyn Davis on Coenin veljesten elokuva, joka sai inspiraationsa folklaulaja Dave Van Ronkista. Joel ja Ethan Coen kehittelivät filmin ideaa pidemmän aikaa, kunnes alkoivat tosissaan kirjoittamaan sille käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2012 ja lopulta Inside Llewyn Davis sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 19. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut erityisen iso menestys, mutta se sai paljon kehuja kriitikoilta, voitti Cannesissa Grand Prix -palkinnon ja oli ehdolla muun muassa kahdesta Oscar-palkinnosta (paras kuvaus ja äänitys), kolmesta Golden Globe -palkinnosta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja laulu) ja kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras käsikirjoitus, kuvaus ja ääni). Itse en ollut nähnyt Inside Llewyn Davisia aiemmin, enkä tiennyt siitä muuta kuin sen, että muusikkopäähenkilö kulkisi oranssin kissan kanssa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista, mistä onkaan kyse ja arvostella elokuvan sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 1961 folklaulaja Llewyn Davis kamppailee uransa, ihmissuhteidensa ja rahatilanteensa kanssa, matkustellessaan kitara yhdessä kädessä ja kaverinsa kissa toisessa.

Oscar Isaac näyttelee Llewyn Davisia, epäonnista folklaulajaa ja kitaristia, joka elää kaikenlaisten sotkujen keskellä. Hänen uransa ei tunnu etenevän minnekään, hänellä ei ole omaa asuntoa, vaan hän joutuu punkkaamaan tuttujensa luona, joista moni ei vaikuta paljoa pitävän Llewynistä. Vaikka muut katsovatkin hahmoa nenänvarttaan pitkin, Llewyn saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen. Kuten elokuvan nimi kertoo, katsoja päästetään hahmon mielenmaiseman sisälle, näkemään, mitä muut eivät näe. Hahmo muuttuukin helposti samaistuttavaksi, jos kokee tai on kokenut alakuloisuutta ja masennusta. Isaac on tietty erinomainen roolissaan, tulkiten monisävyistä hahmoaan hienosti ja tehden upeaa työtä myös laulajana ja kitaristina.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Llewynille vihaisena Jeanina ja Justin Timberlake tämän laulajamiehenä Jiminä, Ethan Phillips ja Robin Bartlett Gorfeinin pariskuntana, jonka oranssi kissa päätyy vahingossa Llewynin mukaan, Jeanine Serralles Llewynin siskona Joynä, Adam Driver muusikko Al Codynä, F. Murray Abraham klubia pyörittävänä Bud Grossmanina, sekä Coenin veljesten luottonäyttelijä John Goodman jazzmuusikko Rolandina. Sivunäyttelijätkin onnistuvat rooleissaan erilaisina tyyppeinä, joita Llewyn kohtaa matkojensa varrella.

Inside Llewyn Davis osoittautui erittäin mainioksi musiikkidraamaksi, josta löytyy kiehtovasti enemmän, kun sitä ryhtyy lopputekstien alettua pohtimaan lisää. Esimerkiksi aluksi ihan vain suloinen ja ärsyttävästi jatkuvasti karkaileva oranssi kissa muuttuukin nopeasti symboliksi, edustamaan filmin erilaisia teemoja esimerkiksi unelmista ja vapaudesta. Kissa myös kuvastaa Llewyn Davisia itseään ja tämän hieman kummallisen kaksikon matkaa ryhtyykin seuraamaan mielellään. Inside Llewyn Davis pitää sisällään hyvin tavanomaisia Coenin veljesten elokuvien juttuja, kuten päähenkilön matkan, jolla hän kohtaa erilaisia ihmisiä ja päätyy mukaan erilaisiin tilanteisiin. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi teos kuin monet Coenien muista filmeistä. Vaikka kyseessä onkin todella hyvä leffa, ei Inside Llewyn Davis silti saavuta veljesten parhaimpien elokuvien, kuten Fargon (1996), The Big Lebowskin (1998) ja Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000) tasoa.

Coenien moniin muihin elokuviin verrattuna Inside Llewyn Davis on varsin alakuloinen elokuva, jota ei ole tehty kieli poskessa ja hassutellen. Elokuvan vähäinen huumori onkin huomattavasti hienovaraisempaa, eikä sen olekaan tarkoitus herättää katsojassa suuria naurunpurskahduksia, vaan enemmänkin nostaa yksittäisiä hymyjä katsojan huulille ja tuottaa satunnaisia positiivisia hymähdyksiä. Hauskinta seurattavaa on Llewynin, Jimin ja Alin laulutuokio, jonka aikana kuultava Please Mr. Kennedy -kappale on yllättävänkin vekkulimainen rallatus. Alakuloisuudesta huolimatta seassa on siis silloin tällöin hyvän mielen elokuvan aineksia ja toiveikkuutta.

Coenien ohjaus on tutun hallittua, josta voi nauttia niin pintapuolisesti kuin syvällisemminkin. Veljesten veijarimaisempien leffojen ystäville Inside Llewyn Davis voi kuitenkin tuntua paikoitellen turhan raskassoutuiselta teokselta. Coenien käsikirjoituskin on mainio ja pidän todella paljon, että koirien hallitseman elokuvabisneksen keskeltä löytyy filmejä, joissa kissa nostetaan merkittävään asemaan elokuvassa. Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu elokuva. Visuaalisesti kiehtovaa on elokuvan todella haalistettu värimaailma. Inside Llewyn Davis ei ole ihan mustavalkoinen, mutta se on varsin harmaa, korostaen, millaiseksi maailma muuttuu useille masentuneille. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja leffan aikana kuultavat kappaleet ovat läpikotaisin hyviä.

Yhteenveto: Inside Llewyn Davis on erittäin mainio draamaelokuva ja oiva kuvaus masennuksesta. Elokuva sisältää Coenin veljesten monia tuttuja piirteitä, mutta se ei ole läheskään yhtä kepeä ja lupsakka kuin monet heidän muista teoksistaan. Leffasta löytyy muutamia hupaisia tilanteita ja Llewyn ja oranssi kissa muodostavat hassun kaksikon. Hahmojen matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, sen ollessa täynnä monenlaisia kohtaamisia ja mainioita lauluja. Oscar Isaac on vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät oivaa työtä. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut alakuloista värimaailmaa myöten. Hahmoihin syventyvien draamaleffojen ja folkmusiikin ystäville Inside Llewyn Davisia on helppo suositella lämpimästi. Se ei nouse ihan samanlaisiin korkeuksiin kuin monet Coenien muista filmeistä, mutta se on silti todella hyvä tapaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Llewyn Davis, 2013, CBS Films, StudioCanal, Anton, Mike Zoss Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Fast & Furious X (Fast X - 2023)

FAST & FURIOUS X

FAST X

Ohjaus: Louis Leterrier

Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Sung Kang, John Cena, Jason Momoa, Charlize Theron, Jordana Brewster, Daniela Melchior, Alan Ritchson, Brie Larson, Leo Abelo Perry, Scott Eastwood, Rita Moreno, Jason Statham, Helen Mirren, Pete Davidson ja Dwayne Johnson

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys lippuluukuilla, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osat 2 Fast 2 Furious (2003), Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), Fast & Furious (2009), Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013), Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015), Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017) ja Fast & Furious 9 (F9 - 2021), sekä lisäosaleffa Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019) olivat kaikki taloudellisia hittejä, vaikka suuri osa niistä saikin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Kymmenennestä elokuva ilmoitettiin jo vuonna 2014, jolloin sen sanottiin toimivan elokuvasarjan päätösosana. Vuonna 2020 ilmoitettiin kuitenkin, että viimeinen elokuva tultaisiin jakamaan kahteen osaan. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Justin Lin, joka oli ohjannut elokuvasarjan kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja yhdeksännen osan, mutta kun kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022, jo viikkoa myöhemmin Lin jätti projektin ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Fast & Furious X on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt leffasarjan aiemmista osista vaihtelevasti, mutta viimeisin osa, Fast & Furious 9 oli mielestäni niin heikko ja yliampuvaksi väännetty, että menetin vähäisetkin mielenkiintoni rippeet loppusarjaa kohtaan. Kävin siitä huolimatta katsomassa Fast & Furious X:n heti ensi-iltapäivänä.

Dominic Toretton täytyy suojella perhettään, kun häntä jahtaa Rio de Janeiron ryöstön kohteena olleen rikollispomo Hernan Reyesin kostonhimoinen poika Dante.

Vin Diesel palaa jälleen kerran rooliinsa hurjapää Dominic Torettona, joka elää elämäänsä neljännesmaili kerrallaan, mutta jonka täytyy taas lähteä "viimeiselle" kyydille pelastaakseen perheensä. Diesel on sama yhden ilmeen kivikasvo, jona hänet näissä elokuvissa tunnetaan. Haudanvakavana kaahaava Dom jää hieman tylsäksi tyypiksi, kun hänestä ei enää edes jakseta kaivaa lisää sisältöä. Diesel on toisaalta karismaattinen ratin takana, mutta draamakohtauksiin hänen näyttelijänlahjansa eivät vieläkään riitä.

     Aiemmista elokuvista tuttu poppoo on tietty kasassa, joskin esimerkiksi Jason Stathamin näyttelemä Deckard Shaw pidetään lähinnä lyhyenä piipahtamisena, eikä Domin siskoa Miakaan (Jordana Brewster) kauaa ruudulla nähdä. Domin rakas Letty (Michelle Rodriguez), muka-hauska Roman (Tyrese Gibson), tekniikkanerot Tej (Chris "Ludacris" Bridges) ja Ramsey (Nathalie Emmanuel) ja jo parikin kertaa sarjan aikana kuolleeksi luultu Han (Sung Kang) ajavat Domin perässä. Leffasarjalle tyypillisesti aiempien osien pahikset, Domin veli Jakob (John Cena) ja hakkeri Cipher (Charlize Theron) tekevät tällä kertaa yhteistyötä Domin ja kumppaneiden kanssa. Tutut näyttelijät tekevät ailahtelevaa työtä. Osaa ei näytä enää paljoa kiinnostavan sarjassa mukana olo ja etenkin Gibsonin komediapuoli on nyt jo todella väsähtänyttä. Vekkuli Cena on kuitenkin ihan hyvässä vedossa.

Tällä kertaa Dom ja kumppanit saavat vastaansa Jason Momoan näyttelemä Dante Reyesin, Fast & Furious 5:n pahiksen virkaa toimittaneen rikollispomo Hernan Reyesin (Joaquim de Almeida) pojan, joka janoaa tietty kostoa isänsä kuolemasta ja tämän bisnesten kaatamisesta. Siinä, missä Diesel patsastelee yliampuvan vakavana ja Gibson kompuroi komediapuolella, Momoa irrottelee oikeasti yllättävänkin vekkulisti. Hän on kirkkaasti elokuvan parasta antia, tehden Dantesta tehokkaan sairasmielisen pirulaisen, joka luo toimivasti uhkaa hahmoille. Hänen lisäksi uusina hahmoina tavataan muun muassa herra Nobodyltä (Kurt Russell) Viraston johdon käsiinsä ottanut Aimes (Alan Ritchson), herra Nobodyn tytär Tess (Brie Larson) ja autokisaaja Isabel (Daniela Melchior). Kolmikko istuu passelisti osiinsa, joskin heidän hahmonsa ovat hieman kömpelösti kirjoitettuja.

Fast & Furious -elokuvien faneille kymppiosa on tietty pakkokatseltavaa, minkä lisäksi veikkaisin, että se toimii passelisti monille aivot narikkaan -kesäviihdettä etsiville. Jos taas koet, että leffasarjan taso on heikentynyt edetessään ja jos minun tavoin pidit yhdeksättä elokuvaa siihen asti sarjan heikoimpana osana, voin sanoa, että edessä on aika töyssyinen kyyti, josta tekisi mieli hypätä ulos jo ensimetreillä. Fast & Furious X on juuri niin pöljä mekastusraina kuin siltä voikin odottaa, vaikkei tällä kertaa sentään ihan avaruuteen asti lennellä autoilla. Kaikin puolin mammuttimaiseksi paisuva elokuva aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Joillekin katsojille leffa on takuulla mitä parhainta popcornhömppää, mutta itse kyllästyin näkemääni jo tunnin kohdalla. Seuraavat liki puolitoista tuntia onkin aika vaivaannuttavaa katseltavaa.

Kaksi- tai ehkä jopa kolmiosaisen finaalin avausosaksi tarkoitettu Fast & Furious X on venytetty liki kahden ja puolen tunnin mittaan, mutta lopputulos tuntuu pitkälti yli kolmituntiselta, sillä elokuvasarja ei keksi enää mitään uutta, vaan se kulkee tuttuja latuja, toistellen elokuvasarjan turhauttavimpia perisyntejä. Maanläheisinä tyyppeinä esitellyt hahmot ovat muuttuneet superihmisiksi, jotka selviytyvät mistä vain kiipelistä. Jännitys puuttuu kokonaan, kun leffasarja on tehnyt jo selväksi, ettei kukaan kuitenkaan pysy kuolleena ja kun pahiksetkin vaihtavat leiriä hyvien puolelle seuraavassa elokuvassa. Dieselin yrmystä katseesta näkee, että mies luulee ihan oikeasti tekevänsä jotain eeppistä saagaa, joka tultaisiin muistamaan yhtenä elokuvahistorian isoimmista merkkiteoksista. Hän tuntuu olevan täysin sokea sille, millaisia nämä leffat hänen ympärillään ovat ja että sarja kulkee tässä kohtaa enää vaivalloisesti viimeisillä huuruillaan kohti maaliviivaa, jonka paikkaa siirrellään yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi horisonttiin, kun tekijät eivät millään älyä viedä tätä loppuunsa.

Ei kyseessä kuitenkaan mikään täysin umpisurkea pohjanoteeraus ole, vaikka päällimmäisenä tunteena Fast & Furious X jätti minulle vitutuksen. Alun ärtymyksen laannuttua pystyin myöntämään, että Dante Reyes on oikeasti onnistunut ja veikeä pahishahmo, jonka kierot kohtaukset nostavat väkisinkin hymyn huulille. Pahiksesta hölmöksi sivuhahmoksi muutetun Jakob-veljen ja Domin pojan Brianin (Leo Abelo Perry) automatka on ihan viihdyttävää seurattavaa. Alkupäässä nähtävä toimintajakso Roomassa on myös pätevästi tehtyä mäiskettä. Muuten Domin tylsät patsastelut, Romanin ja Tejin vaivaannuttavan epähauskat sanailut ja jatkuvat tarpeettomat ja yksitoikkoiset turpaanvedot saavat leffan laahaamaan. Asiaa ei auta se, että tekijät ovat selvästi katsoneet Avengers: Infinity Waria (2018) tätä tehdessään. Fast & Furious X loppuu todella töksähtävästi ja tarina jää täysin kesken. Mutta siinä, missä Infinity War jätti minut odottamaan Avengers: Endgamea (2019) vesi kielellä, yhdettätoista Fast & Furiousia kohtaan minulta ei löydy enää mitään mielenkiintoa.

Viisi Fast & Furious -elokuvaa ohjannut Justin Lin jätti kymppiosan, kun sitä oli jo kuvattu jonkin aikaa ja hänet korvattiin lopulta aiemmin muun muassa The Transporterin (2002) ja The Incredible Hulkin (2008) ohjanneella Louis Leterrierillä. Leterrier paisuttaa filmiä turhankin valtavaksi, mutta ei saa oikein luotua mihinkään mitään tuntua. Toimintakohtaukset ovat lähinnä yhdentekeviä ja draamapuoli on huvittavan melodramaattista vetistelyä. Linin ja Dan Mazeaun käsikirjoitus pysyy mukana, vaikkakin Leterrier teki siihen joitain muutoksia. On kiva, että tällä kertaa homma on haluttu pitää hieman hahmoläheisempänä, eikä kyse ole mistään maailmanpelastusoperaatiosta. Teksti on silti aika huteraa höttöä. Sentään Fast & Furious X on teknisiltä ansioiltaan mainio, vaikka leikkauksessa se kaipaisi tiivistämistä ainakin vartilla. Kuvaus on pääasiassa sujuvaa ja autokaahailut ovat kaikin puolin tyylikkäästi toteutettuja. Erikoistehosteet ovat muutamia selviä digiräjähdyksiä lukuun ottamatta komeita ja ääniefektit rymistelevät välillä liiallisenkin metelin puolelle. Brian Tylerin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, elokuvan ollessa täynnä erilaisia pop- ja rap-jumputuksia.

Yhteenveto: Fast & Furious X on liian pitkäksi venytetyn saagan liian pitkäksi tarkoitetun finaalin liian pitkäksi venytetty ensimmäinen osa. Elokuvasarjan kovimmat fanit saavat varmasti rahoilleen vastinetta, mutta jos nämä leffat ovat alkaneet jo kyllästyttämään, ei kymmenes elokuva enää voita takaisin puolelleen. Kyseessä on totaalisen pöljä ja aivan liian mammuttimaiseksi paisuva toimintamekastus, joka aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Roomassa nähtävät kaahailut jaksavat vielä viihdyttää, mutta sen jälkeiset yksitoikkoiset turpaanvedot kyllästyttävät nopeasti. Liki kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu ainakin tunnin pidemmältä, sillä jännitys uupuu kokonaan, eikä elokuvasarjaan keksitä enää oikein mitään uutta. Auki jäävä lopetus ei herätä mielenkiintoa seuraavaa osaa kohtaan, vaan pikemminkin saa pohtimaan, että viimeisillä huuruillaan matelevan elokuvasarjan maaliviiva olisi pitänyt saavuttaa jo aiemmin. Elokuvan kirkkaana valopilkkuna toimii Jason Momoa, joka pitää hauskaa pahishahmo Dante Reyesin kanssa. Karikatyyrimäinen sarjakuvaroisto on täysi vastakohta haudanvakavana patsastelevalle Vin Dieselille. Jos siis pidit aiemmista Fast & Furious -elokuvista, suosittelen katsomaan tämänkin. Jos taas et, niin jätä Fast & Furious X ihan suosiolla väliin.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fast X, 2023, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, One Race Films, Roth/Kirschenbaum Films