Luojat: Will Ferrell, Harper Steele ja Chris Henchy
Näyttelijät: Will Ferrell, Fortune Feimster, Jimmy Tatro, Molly Shannon, Chris Parnell, Katelyn Tarver, Luke Wilson, David Hornsby, Gabriel Hogan, Aida Osman ja Keith David
Genre: komedia, urheilu
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 28 minuuttia - 37 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16
The Hawk, eli suomalaisittain Haukka on Will Ferrellin, Harper Steelen ja Chris Henchyn luoma komediasarja. Kolmikko ilmoitti sarjan teosta vuonna 2023, jolloin se kulki aluksi työnimellä "Golf". Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025 ja nyt Haukka on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta, kun luin Ferrellin tähdittävän golfin maailmaan sijoittuvaa komediasarjaa. Ryhdyinkin katsomaan Haukkaa heti sarjan julkaisupäivänä.
Entinen golflahjakkuus Lonnie "Haukka" Hawkins päättää tehdä kunnon paluun ja saavuttaa golfaajien tavoitteleman Grand Slamin, voittamalla lajin tärkeimmät turnaukset putkeen.
Will Ferrell ei tietenkään toimi pelkkänä sarjan luojana, vaan hän toki myös näyttelee sen päähenkilöä, Lonnie Hawkinsia, joka tunnetaan lempinimellä "Haukka". Lonnie oli aikoinaan todellinen golfin mestari, mutta juuri kun hän oli saavuttamassa kaikkien golfaajien unelman, Grand Slamin, eli voittamassa lajin neljä merkittävintä kilpailua putkeen, hän mokasi juuri ratkaisevalla hetkellä. Nyt Lonnie yrittää pitää maineestaan kiinni, mutta häntä pidetään lähinnä golfin häpeäpilkkuna. Ferrell on roolissaan juuri niin Ferrell kuin voi etukäteen kuvitella. Hän vetää tuttua "ylikasvaneen miesvauvan" roolia, mitä häneltä on usein totuttu näkemään. Hän heittäytyy kyllä täysillä roolinsa vietäväksi, mutta hauskan sijaan hän on pääasiassa vaivaannuttava. Hän ei myöskään onnistu tekemään Lonniesta erityisen tykättävää luuseria, jota haluaisi kannustaa uuteen nousuun, vaan Lonnie on lähinnä ärsyttävä narsisti.
Muita hahmoja sarjassa ovat Lonnien ex-vaimo Stacy (Molly Shannon) ja hänen uusi miehensä Radford (David Hornsby), Lonnien ja Stacyn poika Lance (Jimmy Tatro) ja hänen tyttöystävänsä Natalie (Katelyn Tarver), Lonnien mailapoika Old Henry (Keith David), Lonnien pitkäaikainen kilpailija Golden Fisk (Luke Wilson), Lonnieta vihaava PGA-golfkiertueen johtaja Anton (Chris Parnell), sekä hämärän taustan omaava Sam (Fortune Feimster), joka tarttuu Lonnien matkaan. Sivuhahmot ovat joko tylsähköjä tai rasittavia. Näyttelijät yrittävät parhaansa, mutta joutuvat selvästi tyytymään pysyttelemään Ferrellin varjossa.
Haukassa olisi ainesta kelvolliseen, vajaan parin tunnin mittaiseen komediaelokuvaan, mutta harmillisesti kymmenestä puolen tunnin mittaisesta jaksosta koostuvana sarjatuotantokautena se tuntuu turhan venytetyltä. Ongelma todennäköisesti korjaantuisi jo sillä, että itse "Haukka", eli Lonnie olisi pidettävämpi päähenkilö ja jos Ferrell olisi parempi roolissaan. Nyt miehen katkeraa kitinää ja lapsellista käytöstä on lähinnä turhauttavaa katsella ja suurimman osan ajasta hauskoiksi tarkoitetut tilanteet aiheuttivat vain kiusallista hiljaisuutta minun kotisohvallani. Jo avausjakson kaamea tanssinumero sai minut melkein lopettamaan katselun. Ferrellin vannoutuneimmille faneille sarja todennäköisesti toimii, mutta omasta mielestäni Haukka oli vain aika heikko tapaus.
Sen lisäksi, että Lonnie yrittää tehdä uutta nousua ja saavuttaa vihdoin Grand Slamin, todistaen epäilijänsä vääriksi, kaudella on muitakin juonikuvioita, jotka liittyvät parin hahmon kytköksiin rikollisten kanssa. Yhden hahmon kohdalla tämä tuntui lähinnä sarjan venyttämiseltä, mutta toisen kohdalla kuviolla on selvä vaikutuksensa Lonnien kehityskaareen. Kaikki tämä ei kuitenkaan juuri kiinnosta, naurata tai edes viihdytä. Siinä, missä monen muun komediasarjan kohdalla puolituntisia jaksoja ahmii mielellään useamman putkeen, Haukan kohdalla jo pari jaksoa peräkkäin oli liikaa. Jos Haukkaa ei päätetä tehdä enempää, minua ei ainakaan harmita. Kun haluan katsoa hyvää komediasarjaa golfista, käännyn suosiolla Apple TV:n lystikkään Stickin(2025-) puoleen.
Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa uudesta Halloween-trilogiasta vastannut David Gordon Green) eivät saa kunnon potkua mukaan, eikä Harper Steelen ja Chris Henchyn johtama käsikirjoitustiimi keksi järin hauskoja tilanteita tai keskusteluja. Voisin hyvin myös kuvitella, että Ferrell on todennäköisesti improvisoinut suuren osan repliikeistään. Teknisesti Haukka on sentään menevä. Sarja on osaavasti kuvattu, lavastettu, puvustettu ja maskeerattu ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, vaikkei The Octopus Projectin musiikeista jää mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Hawk, Yhdysvallat, 2026-, Gloria Sanchez Productions, T-Street
Näyttelijät: Clark Shotwell, Kelly Eviston-Quinnett, John Travolta, Ella Bleu Travolta, Olga Hoffman, Brian Murphy, C. Andrew Garrison, Miles McMahon, Ann Travolta, Ellen Travolta, Margaret Travolta ja Joey Travolta
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 1 minuutti
Ikäraja: 7
Propeller One-Way Night Coach perustuu näyttelijä John Travoltan samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1997. Vuonna 2025 Travolta paljasti itse tekevänsä kirjansa pohjalta elokuvasovituksen, toimien ensimmäistä kertaa ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2025 ja maailmanensi-iltansa Propeller One-Way Night Coach sai toukokuussa 2026 Cannesin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on julkaistu maailmalla Apple TV:n kautta. Itse en ollut kuullutkaan koko jutusta, ennen kuin leffa oli jo ilmestynyt Apple TV:n valikoimaan. Kun huomasin, että kyseessä on John Travoltan esikoisohjaus, joka vieläpä pohjautuu miehen omaan kirjaan, kiinnostukseni heräsi ja eräänä päivänä katsoin Propeller One-Way Night Coachin.
Loppuvuodesta 1962 lentämisestä innostuneen Jeff-pojan unelma käy toteen, kun hän pääsee ihka oikean lentokoneen kyytiin, Jeffin ja hänen äitinsä matkustaessa Los Angelesiin, jotta hänen äitinsä voisi kokeilla onneaan Hollywoodissa.
Elokuvan pääroolissa kahdeksanvuotiaana Jeff-poikana nähdään ensikertalainen Clark Shotwell, joka on oiva valinta. Sympaattinen Shotwell tulkitsee hyvin hahmonsa intoa lentämistä kohtaan ja hänen riemunsa on tarttuvaa, kun Jeff saa kuulla, että hän pääsee vihdoin ja viimein ensimmäistä kertaa elämässään lentämään aidolla lentokoneella. Matkan syynä on hänen näyttelijäksi pyrkivän äitinsä Helenin (Kelly Eviston-Quinnett) yritys lyödä läpi Hollywoodissa, minkä takia äiti ja poika reissaavat kohti Los Angelesia. Shotwellin tavoin myös Eviston-Quinnett on hyvä valinta osaansa. Hänestä löytyy oikeanlaista äitimäisyyttä, mutta samalla tiettyä diivamaisuutta, Helenin ollessa varma kirkkaasta tulevaisuudestaan filmitähtenä. Shotwellin ja Eviston-Quinnettin John Travolta onkin sitten ympäröinyt lähinnä sukulaisillaan. Joey-veli, siskot Ellen, Ann ja Margaret, sekä tytär Ella Bleu Travolta esittävät eri hahmoja Jeffin isoäidistä lentoemäntiin ja radiokuuluttajiin. Toimiipa itse John tarinan kertojana ja nähdään hänet elokuvan lopussa myös pilottina.
Propeller One-Way Night Coach on ristiriitainen tapaus. Toisaalta elokuvasta huokuu John Travoltan aito palo projektia kohtaan. Elokuvassa on ehtaa vilpittömyyttä ja sydäntä mukana. Näyttelemisen lisäksi Travolta on ollut innostunut lapsesta pitäen myös lentämisestä ja Jeffin ja Helen-äidin kautta hän esitteleekin näitä kahta elämänsä ammattia, jotka merkitsevät hänelle enemmän kuin pelkkää työtä. Kyseessä on selvä intohimoprojekti, joka saa katsojan iloiseksi Travoltan puolesta, että hän pääsi toteuttamaan leffan lähes 30 vuoden jälkeen.
Harmillisesti edes se vilpittömyys ja sydän eivät vielä johda hyvään elokuvaan ja Propeller One-Way Night Coachin ikävä kompastuskivi on Travoltan kokemattomuus niin kirjoittajana kuin ohjaajana. Tietty amatöörimäisyys leijailee leffan yllä ensimmäisestä kohtauksesta asti. Päänäyttelijät Shotwell ja Eviston-Quinnett ovat tosiaan hyviä rooleissaan, mutta eipä Travolta tee hommasta heille helppoa, sillä iso osa leffan dialogista on kiusallisen kornia. Travoltan itsensä nauhoittama kertojaääni kuulostaa jo siltä kuin sen olisi työstänyt tekoäly, sillä niin tietynlaisia kaavoja se mukailee - aivan kuin kone joka yrittää tulkita ihmistunteita. Ymmärrän myös, että leffa rakentuu Travoltalle rakkaan muiston ympärille, mutta jossain kohtaa elokuvan ylisentimentaalisuus ja siirappi alkavat puskea korvista ulos. Toisinaan leffa on jopa tahattoman koominen näinä hetkinä.
Minua ei edes juuri haittaa, ettei tarinassa ole juuri konfliktia, kasvua, jännitettä tai opetuksia, vaan se on yksinkertaisesti äidin ja pojan lentomatka New Yorkista Los Angelesiin, koostuen lähinnä erilaisten ihmisten tapaamisesta reissun aikana. Ongelma muodostuu siitä, kuinka nämä kohtaamiset ovat joko aika latteita tai hitusen kyseenalaisia. Oliko Travoltan pakko roolittaa oma tyttärensä lentoemännäksi, johon Travoltaan itseensä pohjautuva päähenkilö ihastuu? Ja miksi kertojaääni-Jeff kuvailee äitiään seksikkääksi naiseksi? Noh, vain tunnin ja yhden minuutin mitassa Propeller One-Way Night Coach on sentään todella lyhyt elokuva. Tosin ottaen huomioon, kuinka leffa tuntuu usein enemmän mainokselta TWA-lentoyhtiölle, mainokseksi tunti ja minuutti on taas aivan liian pitkä.
Teknisesti Propeller One-Way Night Coach on kuitenkin pääasiassa kelvollinen, vaikka yhdessä kohtaa huomasin, että selin kameraan oleva Jeff jatkoi puhumistaan, mutta hänet on mykistetty hetkellisesti ennen kanssakeskustelijan vuoroa vastata. Pidin paljon leffan vanhanaikaisesta, jopa aika satumaisesta estetiikasta, oli kyse sitten kameratyöskentelystä, lavasteista, asuista tai lämpimästä värimaailmasta. Tehosteet näyttävät suurimman osan ajasta hyviltä ja äänityöskentelykin on kelvollista Tim Aaronsin, Alec Puron ja Eric Meyersin säveltämiä musiikkeja myöten. Kolmikon työ olisi riittänyt oikein hyvin, ilman että leffaan olisi tarvinnut tunkea kaikista kliseisimpiä lentämiseen liittyviä biisejä. Suomalaiskatsojille todennäköistä huvitusta tarjoaa Francis Lain melodia Un homme et une femme, jonka moni yhdistää Silja Linen mainoksiin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Propeller One-Way Night Coach, Yhdysvallat, 2026, JTP Films, Kids At Play
Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko
Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Mindy Sterling, Kiernan Shipka, Dee Bradley Baker, Lisa Edelstein, John Michael Higgins, Adrian LaTourelle, Aaron Himelstein, Aubrey Plaza, James Remar, Alex McKenna, Richael Riehle, Steven Yeun, April Stewart, Greg Baldwin, Héctor Elizondo ja Jason Isaacs
Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 6
Maa. Tuli. Ilma. Vesi.
Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) tarinaa jatkanut The Legend of Korra nousi pienimuotoiseen suosioon, sekä keräsi kehuja kriitikoilta, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskaudella animointivastuu jaettiin kahdelle firmalle, ensimmäisen kauden tehneelle Studio Mirille ja Pierrotille, kun Studio Mir ei suostunut ottamaan yksin vastuuta työläästä prosessista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta The Legend of Korran toisen tuotantokauden, Henkien esitys alkoi syyskuussa 2013. Katsojaluvut laskivat, eikä kausi saanut yhtä kehuvaa vastaanottoa kriitikoilta, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse katsoin lapsena paljon alkuperäistä Avataria ja pidin siitä valtavasti. Ilokseni suorastaan rakastin sitä yhä aikuisiällä ja ryhdyin positiivisin mielin katsomaan myös sata vuotta myöhemmin tapahtuvaa The Legend of Korraa. Tämä sarja ei kuitenkaan saanut minua erityisemmin innostumaan ja minulta kestikin muutama kuukausi, ennen kuin palasin sarjan pariin.
On kulunut puoli vuotta siitä, kun Korra ja kumppanit päihittivät Amonin ja tämän Ekvalisti-joukot. Uusia ongelmia syntyy, kun Pohjoinen vesikansa hyökkää Eteläisen vesikansan kimppuun ja kun muinaiset henget heräilevät horroksestaan.
The Legend of Korran tutut hahmot tekevät paluun, lähtien toki sen nimikkohahmosta, Korrasta (äänenä Janet Varney). Ykköskauden aikana Korra tottui Republic Cityn meininkiin, päihitti elementtejä käyttäviä jahtaavien Ekvalistien johtajan Amonin (Steve Blum), sekä on nyt omasta mielestään oppinut viimeisenkin neljästä elementistä, ilman, kokien olevansa oikeasti valmis avatariksi ja suojelemaan maailmaa. Korra pysyy oivana hahmona, vaikkei hänellä ole vieläkään samalla tavalla selvää missiota ja samalla väkevää kasvua, kuten edeltäjällään Aangilla. Korran pitää kuitenkin tällä kaudella päästä paremmin käsiksi henkimaailmaan, mikä vaatii omanlaistaan mielenmaisemaa.
Korran apuna toimivat veljekset Mako (David Faustino) ja Bolin (P. J. Byrne), joista ensimmäinen työskentelee nyt poliisina ja jälkimmäinen koettaa onneaan näyttelijänä, Asami (Seychelle Gabriel), joka johtaa nyt Future Industriesia, sekä Aangin poika Tenzin (J. K. Simmons), joka yrittää parhaansa mukaan toimia Korran mentorina. Uusina hahmoina mukaan hyppäävät muun muassa Aangin kaksi muuta lasta, tytär Kya (Lisa Edelstein) ja poika Bumi (Richard Riehle), sekä Korran setä Unalaq (Adrien LaTourelle), joka johtaa Pohjoisen vesikansan hyökkäykseen Eteläistä vesikansaa vastaan ja kyseenalaistaa veljentyttärensä lojaaliuden, kun Korra ryhtyy puolustamaan Eteläistä vesikansaa. Mako, Bolin, Asami ja Tenzin pysyvät mainioina hahmoina ja erityisen hupaisaa on Bolinin yritys pärjätä viihdemaailmassa omillaan. Sukulaissuhteensa takia Unalaq on oiva antagonisti tälle kaudelle, vaikka hahmoon ei pureuduta yhtä kiinnostavasti kuten Amoniin ykköskaudella.
Siinä, missä yleisesti konsensus vaikuttaisi olevan, että niin kriitikoiden kuin kansan mielestä The Legend of Korran toinen tuotantokausi on edeltäjäänsä heikompi, omasta mielestäni kakkoskausi oli nimenomaan tasonnosto periaatteessa hyvästä, mutta silti hieman vaisuksi jääneestä ykköskaudesta. Vaikka pidin avauskaudella elementtien käyttäjien ja tavallisten ihmisten välisestä konfliktista, teknologisesti eteenpäin viedystä mutta silti tutuntuntuisesta fantasiamaailmasta, sekä tietystä kypsyydestä, Korran tarina ei imaissut yhtään niin hyvin mukaansa kuin Aangin saaga aiemmin, eikä uudella avatarilla tuntunut olevan samanlaista selvää päämäärää kuin edeltäjällään. Vaikka hieman sama vika vaivaa myös kakkoskautta, koin kauden silti mukaansatempaavammaksi.
Toinen kausi on oikein mainio yhdistelmä ykköskauden poliittisempaa rakentelua ja alkuperäisen Avatarin puhtaampaa fantasiaseikkailua henkimaailmoineen kaikkineen. Sen lisäksi, että kauden varrella kytee konflikti kahden vesikansan välillä, muinaiset henget nousevat esiin pitkästä aikaa, aiheuttaen omanlaistaan kaaosta. Näiden tilanteiden ratkominen vie Korran kiinnostavalle matkalle, jonka ehdottomasti parasta antia on kauden puolenvälin tuplajakso, jossa paljastetaan, kuinka vuosikausia sitten muuasta nuorestamiehestä (Steven Yeun) tuli kaikkien aikojen ensimmäinen avatar. Tämä on kiehtova historiikki tästä maailmasta ja näitä kahta jaksoa katsoessani huomasin useasti toivovani, että tekijät olisivat alun perinkin tehneet sarjan nimenomaan tämän alkuperäisen avatarin tarinasta. Kakkoskausi rakentuu oivallisesti kohti Avatarille tyypillisen mahtipontista finaalia, jättäen minut odottamaan jatkoa huomattavasti positiivisemmin kuin ykköskauden päätyttyä.
Visuaalisesti The Legend of Korra pitää oivallisen tasonsa ja sen lisäksi, että tarinallisesti pidin historian havinoihin sijoittuvista parista jaksosta, ovat ne myös animaatiojäljeltään kauden parasta antia. Oivallisen tunnistettavat ja paikoitellen vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja animaattorit pääsevät parhaiten vauhtiin, mitä luovemmin hahmot pääsevät hyödyntämään elementtejään. Taustat ovat myös mainion yksityiskohtaisia ja värien käyttö näyttää hyvältä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Jeremy Zuckermanin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman
Näyttelijät: Eric Bauza, Candi Milo, Peter MacNicol, Fred Tatasciore, Laraine Newman, Wayne Knight, Ruth Clampett, Andrew Kishino, Kimberly Brooks, Keith Ferguson ja Carlos Alazraqui
Genre: animaatio, komedia, scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7
Vuonna 1930 lyhytanimaatioilla käynnistynyt Looney Tunes nousi suureksi franchiseksi täynnä televisiosarjoja, elokuvia, pelejä, sarjakuvia ja muuta oheiskamaa. Yksi franchisen tuotoksista oli Pete Browngardtin luoma animaatiosarja Looney Tunes Cartoons, jota on esitetty vuodesta 2020 lähtien. Sarjaa työstäessään Browngardtilta pyydettiin myös ideoita täyspitkään animaatioelokuvaan. Lopulta mies alkoi kynäillä tarinaa, joka otti inspiraatiota 1950-luvun scifielokuvista, kuten Ruumiinryöstäjistä (Invasion of the Body Snatchers - 1956) ja Uhkavaatimuksesta Maalle(The Day the Earth Stood Still - 1951). Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista HBO Max -palvelussa jo vuonna 2022, mutta kun Warner Bros. yhdistyi Discovery -yhtiön kanssa samana vuonna, monet projektit joutuivat limbotilaan, mukaan lukien tämä elokuva. Lopulta elokuva päätettiin julkaista ja ensiesityksensä The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie sai Annecyn elokuvajuhlilla kesäkuussa 2024. Hissuksiin leffaa on tuotu muihinkin maihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä siitä lähtien, kun sen ilmoitettiin ihan oikeasti olevan tulossa. Leffan Suomen ensi-illasta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tietoakaan ja hetkeksi ehdin jopa unohtaa sen olemassaolon, kunnes olin paluulennolla Lontoosta Helsinkiin ja huomasin ilokseni The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien kuuluvan lennon elokuvavalikoimaan, joten pistin sen heti pyörimään.
Pitääkseen talonsa, Putte Possu ja Repe Sorsa menevät töihin purukumitehtaalle. Siellä he kuitenkin saavat selville shokeeraavan salajuonen, johon liittyy avaruuden muukalaisia.
The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien keskiössä ovat Putte Possu ja Repe Sorsa (kummankin äänenä Eric Bauza), jotka tekivät aikoinaan ensiesiintymisensä yhdessä vuoden 1937 lyhytanimaatiossa Porky's Duck Hunt. Uutuuselokuvassa Putte ei kuitenkaan metsästä Repeä, vaan porsas ja sorsa ovat olleet ylimmät ystävät lapsesta saakka, kun he kasvoivat maatilalla farmari-Jimin (Fred Tatasciore) kanssa. Kun farmari-Jim menehtyi, maatilan hoitamisesta tuli Puten ja Repen vastuu ja... noh, kaksikko ei ole hoitanut hommaansa järin hyvin. Niinpä he ovat vaarassa menettää ränsistyneen tilan, jos eivät saa kasaan rahoja sen korjaamiseksi. Usean epäonnisen yrityksen jälkeen Putte ja Repe saavat pestin purukumitehtaalta, mutta huomaavat nopeasti jonkin olevan pahasti vinksallaan, purkan saadessa pureskelijansa käyttäytymään omituisesti. Putte Possu ja Repe Sorsa ovat tutut mainiot itsensä, muodostaen hyvän kaksikon vekkulin erilaisten persooniensa kanssa. Putte on hermostunut ja änkyttää herkästi, kun taas Repe on varsinainen tuittupää, joka painelee menemään, miettimättä tekojaan sen kummemmin etukäteen.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Puten ihastuksenkohde Petunia (Candi Milo), purukumitehtaan tiedemies (Tatasciore), sekä salaperäinen muukalainen (Peter MacNicol), jolla vaikuttaisi olevan katala suunnitelma Maapallon varalle. On kiva, ettei Petunia jää pelkäksi ihastuksenkohteeksi ja avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan hyppää seikkailuun mukaan, kun purukumitehtaan todellinen luonne käy selväksi.
Onpas mukavaa katsoa pitkästä aikaa uutta Looney Tunes -elokuvaa, joka ei ole vain myötähäpeällinen mainos HBO Max -palvelun sisältötarjonnalle. Kyllä, katson juuri sinua Space Jam: Uusi legenda(Space Jam: A New Legacy - 2021). On myös kivaa katsoa Looney Tunes -elokuvaa, joka on puhtaasti animoitu, eikä ole sekoitus oikeita ihmisiä ja animaatiohahmoja, kuten Space Jamit ja Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action - 2003). Erityisen miellyttävää on, että kyseessä on vieläpä oikeasti hyvä, viihdyttävä ja hauska elokuva. The Day the Earth Blew Up nappaa mukaansa heti alussa ja on huvittavaa seurata leffan tulkintaa Putte Possun ja Repe Sorsan yhteisestä lapsuudesta farmilla. Elokuvan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen ja huumoria revitään monella tavalla eri ikäisille katsojille. On fyysisempää toilailua, ovelaa sanaleikkiä, juttuja jotka ovat mahdollisia vain piirrosmaailman logiikassa ja hilpeitä neljännen seinän rikkomisia. Jo pelkkä premissi mielenhallintapurukumista on hassu. Pidinkin paljon elokuvan kunnianosoituksista 1950-luvun scifirainojen, kuten Ruumiinryöstäjien suuntaan.
Kestoa elokuvalla on sopivasti juuri puolitoista tuntia ja tarina eteneekin reippaalla rytmillä eteenpäin. Kierroksia lisätään sopivasti ja paikoitellen meno muuttuu varsin villiksi. Tarina pääsee myös jopa aidosti yllättämään, joskin en täysin lämmennyt sille, että kun leffa oli ollut pitkään rakkauskirje niille 1950-luvun scifiklassikoiden suuntaan, itse loppuhuipennus tuo enemmän mieleen erään toisen tieteisrymistelyn 1990-luvun lopusta. Vaikka finaali olikin tavallaan pieni tyylirikko, pidin The Day the Earth Blew Upista ja odotankin erittäin innolla, että pian saamme vihdoin ja viimein hulvattomalta kuulostavan Looney Tunes -leffa Coyote vs. Acmen (2026), jossa Kelju K. Kojootti haastaa Acme-yhtiön oikeuteen, näiden huonosti toimivien laitteiden takia.
Sen lisäksi, että on kivaa, että elokuva toteutettiin täysin animaationa, ilman oikeita ihmisiä seassa, on myös erittäin hienoa, että elokuva päätettiin tehdä klassisia Looney Tunes -lyhäreitä kunnioittaen käsin piirrettynä 2D-animaationa kolmiulotteisen tietokoneanimaation sijaan. The Day the Earth Blew Up on visuaalisesti erittäin miellyttävä. Se on todella hyvin piirretty, hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy sopivasti yksityiskohtia. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Joshua Moshierin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.7.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie, Yhdysvallat, 2024, Warner Bros. Animation
Näyttelijät: Phoebe Waller-Bridge, Sian Clifford, Ben Aldridge, Hugh Skinner, Bill Paterson, Olivia Colman, Brett Gelman, Jamie Demetriou, Hugh Dennis ja Jenny Rainsford
Genre: komedia
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 23 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 16
Fleabag on Phoebe Waller-Bridgen luoma komediasarja, joka perustuu hänen omaan yhden naisen show'hunsa vuodelta 2013. Waller-Bridge sai ideansa läpi Two Brothers Picturesilla, joka ryhtyi rahoittamaan sarjaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2016 ja lopulta Fleabagin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 21. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti suosituksi, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai kuusi BAFTA-ehdokkuutta (muun muassa paras komediasarja, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Itselleni sarja tuli tutuksi vasta, kun sen toinen kausi julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Pohdin tuolloin sarjan katselua, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Kuitenkin kun huomasin Fleabagin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa, mistä siinä on oikein kyse.
Nuori nainen Fleabag yrittää saada miesasiansa kuntoon, samalla kun hän etsii rahoitusapua huonosti menestyvälle kahvilalleen.
Phoebe Waller-Bridge palaa esittämään Fleabagia, luotuaan hahmon alun perin yhden naisen esitykseensä teatterilavoille. Tällä kertaa kyse ei ole vain yhden ihmisen monologista, vaikka Fleabag on myös sarjassa kova puhumaan, rikkoen vähän väliä neljättä seinää ja puhuen asioita suoraan katsojille. Waller-Bridge on erinomainen roolissaan ja hän on myös kirjoittanut hahmonsa väkevästi. Fleabag ei todellakaan ole sellainen nainen, jota on totuttu näkemään televisiosarjan keulakuvana. Hän on suorapuheinen ja lähes estoton, höpistessään kiertelemättä asioista, kuten pornon katselusta, joita yleensä pidetään etenkin naisen suusta kuultuna isoina tabuina. Fleabag on muutenkin kiinnostava hahmo, sillä hän pyrkii olemaan feministi, mutta samalla hänessä on piirteitä, jotka sotivat sitä vastaan. Hän käyttää roisia huumoria ja toisinaan vartaloaan, peittämään sisälle padottuja monimutkikkaita tunteita, jotka kauden varrella lopulta vihdoin avautuvat. Fleabag valehtelee, varastaa ja tekee muita juttuja, joiden takia hän ei todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Silti hahmoon tykästyy heti.
Sarjan avauskaudella nähdään myös Sian Clifford Fleabagin siskona Clairena, Bill Paterson heidän isänä ja Olivia Colman heidän taiteilija-äitipuolenaan, Brett Gelman Clairen alkoholistimiehenä, Hugh Skinner Fleabagin on-off-poikaystävänä Harryna, Ben Aldridge Fleabagin satunnaisena seksikumppanina "Arsehole Guyna", sekä takaumissa Jenny Rainsford Boona, jonka kanssa Fleabag perusti kahvilansa, mutta joka teki jokin aikaa sitten itsemurhan. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, erityisesti Colman raivostuttavana äitipuolena.
Ymmärrän kyllä tavallaan, miksi Fleabagia pidetään korkeassa arvossa ja yhtenä parhaista moderneista komediasarjoista. Sarja oli monin tavoin jotain täysin poikkeuksellista, jo ihan vain päähenkilönsä puolesta. Se oli täysin erilaista komediaa kuin mitä naisvetoisilta sarjoilta on totuttu saamaan ja sen estottomuus niin yllättää, naurattaa kuin ihastuttaa. Huumori on usein kuivaa kuten kunnon brittisarjassa kuuluukin ja se saa vähintään hymähtelemään huvittuneena. Toisinaan avauskausi tarjoaakin sitten ihan kunnon naurut.
Iso osa sarjan oivallisuudesta syntyy Fleabagin tavasta rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojalle. Tämä ei toki ole mikään uusi kikka, mutta tapa, jolla tätä hyödynnetään on erittäin mainio. Fleabag heittää läpi keskustelujen kommenttia siitä, mitä on todellisuudessa mieltä tai mitä haluaisi oikeasti sanoa. Hän kommentoi muutenkin ajatuksiaan, joista hän on toisinaan itse erittäin ristiriitainen, etenkin jos ajatukset liittyvät miehiin. Hahmon mielenmaisemaa on kiinnostavaa kuulla, varsinkin kun hiljalleen tämän muurit alkavat murtua. Olin pitänyt jo viidestä ensimmäisestä jaksosta, mutta vasta kauden päätösjakso onnistui aidosti säväyttämään, kun komedian keskeltä esiin puskee yllättävänkin vakuuttavaa draamaa ja kun Fleabag esittelee täysin uuden puolen itsestään.
Phoebe Waller-Bridge on myös käsikirjoittanut sarjan, kun taas ohjauksesta vastaavat Tim Kirkby ja Harry Bradbeer. Kolmikko pitää hupaisaa tunnelmaa hyvin yllä, kiskoenkin sitä tehokkaammin maton katsojan jalkojen alta loppusuoralla, kun draamaosasto lävähtää päin näköä. Fleabagin avauskausi on lisäksi osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastukset ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Phoeben siskon Isobel Waller-Bridgen säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Fleabag, Iso-Britannia, 2016-2019, Two Brothers Pictures
Näyttelijät: Joe Locke, Kit Connor, William Gao, Yasmin Finney, Tobie Donovan, Corinna Brown, Kizzy Edgell, Jenny Walser, Rhea Norwood, Anna Maxwell Martin, Leila Khan, Fisayo Akinade, Nima Taleghani, Jack Barton, Eddie Marsan ja Derek Jacobi
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 13
Alice Osemanin sarjakuvaan perustuva televisiosarja Heartstopper(2022-2024) nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Toisen ja kolmannen kauden aikana katsojaluvut kääntyivät kuitenkin laskuun, jolloin sarjan jatko oli vaakalaudalla. Lopulta Oseman ja kumppanit päättivät tehdä varsinaisen tuotantokauden sijaan elokuvan, joka veisi tarinan päätökseen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Heartstopper Forever on julkaistu Netflixissä. Itse pidin sarjasta ja minua harmitti, kun tekijät ilmoittivat vievänsä sarjan päätökseen leffalla kunnon kauden sijaan. Päätin silti katsoa Heartstopper Foreverin heti elokuvan ilmestymispäivänä.
Yhteiset kouluvuodet alkavat olla takanapäin ja Charlien, Nickin ja muiden nuorten on päätettävä tulevaisuudestaan. Nick haluaisi muuttaa Leedsiin opiskelemaan, mutta voiko hänen ja Charlien suhde kestää pitkän välimatkan?
Heartstopperin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, Heartstopper Forever -elokuvan toimiessa heidän tarinansa huipennuksena. Charlie (Joe Locke) ja Nick (Kit Connor) ovat onnellisesti parisuhteessa, mutta heidän rakkautensa joutuu koetukselle, kun Nick päättää valita tulevaksi opinahjonsa Leedsistä, mikä loisi pitkän välimatkan pojille. Charlie sen sijaan on päättänyt keskittyä koulun muuttamiseksi suvaitsevammaksi uudella asemallaan oppilaiden puheenjohtajana. Hahmot ovat mainiot ja Locke ja Connor suoriutuvat loppuun asti hyvin rooleistaan. Heidän väliltä löytyy myös yhä vahvaa kemiaa.
Elokuvassa nähdään lisäksi Charlien ja Nickin kaverit, pariskunta Tao (William Gao) ja transtyttö Elle (Yasmin Finney), lesbopari Tara (Corinna Brown) ja Darcy (Kizzy Edgell), kirjoihinsa uppoutuva aseksuaali Isaac (Tobie Donovan) ja seksuaalisuutensa kanssa vihdoin sinut oleva Imogen (Rhea Norwood). Valitettavasti vajaan parin tunnin elokuva ei anna sivuhahmoille samalla lailla tilaa kuin useista jaksoista koostuvat televisiosarjan tuotantokaudet. Taolla ja Ellellä on hieman omaa konfliktia tulevaisuudenhaaveiden takia, mutta tämä sivujuonikuvio jää todella ohkaiseksi. Gao, Finney, Brown, Edgell, Donovan ja Norwood tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta hahmojen fanien epäonneksi se ei ole kovin paljon.
Heartstopper-sarja oli erittäin mainio ja mukavan sympaattinen, vaikka se käsittelikin ajoittain rankempia aiheita, kuten vaikkapa syömishäiriötä. Hahmot ja heidän suhteensa saivat tilaa ja oman rauhansa syventyä ja heihin tykästyi aika lailla. Siksi onkin sääli, että varsinaisen finaalikauden sijaan tekijät ajautuivat tällaiseen kompromissiratkaisuun. Heartstopper Forever on kelvollinen, mutta silti harmillisen vaisu päätös todella hyvälle sarjalle. Tietty miellyttävä ilmapiiri ja mainio pääpariskunta pitävät elokuvan plussan puolella, mutta katsojana on silti vaikea olla haaveilematta, miten paljon vahvemmin kunnon tuotantokausi olisi voinut huipentaa tämän kaiken.
Heartstopper Forever on samanaikaisesti liian täynnä, jolloin sivuhahmot joutuvat tyytymään lähes statistirooleihin, mutta myös omituisen ohkainen. Isoin ongelma elokuvassa on Charlielle ja Nickille kirjoitettu pakollinen draama, joka tuntuu olevan mukana vain, koska tällaisissa leffoissa yleensä on draamaa. Koko riita syntyy tönkösti ja sen vatvomiseen käytetään turhan iso osa leffan kestosta. Seassa on hyviä yksittäisiä kohtauksia, sekä jopa ihan liikuttavia hetkiä, mutta kokonaisuus jää ontumaan.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Wash Westmoreland, jonka työ toimii pääasiassa menevästi. Ongelmaksi muodostuu Heartstopper-sarjakuvatkin tehneen Alice Osemanin käsikirjoitus, joka velloo liikaa pääparin draamassa ja lähes unohtaa sivuhahmot. Teknisesti Heartstopper Forever kuitenkin toimii. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat edelleen mainiot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin loppuun asti minua jäi harmittamaan, että siitä huolimatta että Charliella on huoneessaan suosikkiyhtyeeni Musen juliste, koko Heartstopperin aikana ei kuulla kappaleen kappaletta bändiltä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Heartstopper Forever, Iso-Britannia, 2026, Netflix, See-Saw Films
Näyttelijät: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway, Robert Pattinson, John Leguizamo, Himesh Patel, Zendaya, Charlize Theron, Andrew Howard, Elliot Page, Mia Goth, Corey Hawkins, Benny Safdie, Logan Marshall-Green, Will Yun Lee, Jon Bernthal, Lupita Nyong'o, Samantha Morton, Ryan Hurst, Bill Irwin, Josh Stewart, James Remar ja Travis Scott
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia
Ikäraja: 16
The Odyssey perustuu Homeroksen Odysseia-runoelmaan yli 2600 vuoden takaa. Voitettuaan useita Oscar-palkintoja Oppenheimer-elokuvallaan (2023), Christopher Nolan onnistui saman tien tekemään diilin Universal Picturesin kanssa seuraavasta leffasta. Nolanin oli yli 20 vuotta sitten tarkoitus tehdä Homeroksen Ilias-runoelmasta elokuva Troija(Troy - 2004), mutta hän jätti projektin aikoinaan Batman Beginsin (2005) takia. Ajatus Homeroksen työn adaptoimisesta ei ollut kuitenkaan jättänyt Nolania ja hän ryhtyikin kynäilemään elokuvakäsikirjoitusta Iliaan tarinaa jatkavan Odysseian pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Odyssey on saapunut elokuvateattereihin erilaisten kohujen, kritiikin ja vuolaiden kehujen saattelemana. Itse olen pitänyt Nolania suosikkiohjaajani jo vuosia ja innostuin heti, kun luin hänen tekevän seuraavaksi eeppisen fantasiaseikkailun. Viime kuukausina voimistuneet internetkohut elokuvan näyttelijävalinnoista ovat kummastuttaneet yhä enemmän ja ne tavallaan vain lisäsivät kiinnostustani nähdä, millaisen filmin Nolan on tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa The Odysseyn heti sen ensi-iltapäivänä loppuunmyydyssä IMAX-salissa.
Kymmenvuotinen Troijan sota on vihdoin päättynyt. Kuningas Odysseus aloittaa uskaliaan ja vaaroja pursuavan matkansa kohti kotisaartaan Ithakaa, missä kuningatar Penelopen hovi on täyttynyt kilpakosijoista, jotka uskovat Odysseuksen kuolleen taistelussa tai viimeistään merimatkalla kotiinsa.
Matt Damon näyttelee Odysseusta, Ithakan kuningasta, jonka Mykenen kuningas Agamemnon (Benny Safdie) vaati liittymään sotaansa Troijaa vastaan, Troijan vietyä Agamemnonin veljen Menelauksen (Jon Bernthal) vaimon Helenan (Lupita Nyong'o). Odysseus joutui jättämään vaimonsa, kuningatar Penelopen (Anne Hathaway) ja poikansa Telemakhoksen (Tom Holland) Ithakaan ja taistelemaan kymmenvuotisessa sodassa, kunnes Agamemnon, Odysseus ja muut voittivat Troijan katalalla puuhevossuunnitelmallaan. Sodan päätyttyä Odysseus suuntaa kohti kotiaan, mutta homma on helpommin sanottu kuin tehty. Kymmenvuotisen sodan päättymisestä on elokuvan alussa kulunut jo toinen vuosikymmen, eikä miehestä vieläkään kuulu mitään, mikä on tuonut Ithakan hovin täyteen kilpakosijoita, kuten Antinouksen (Robert Pattinson), jotka haluavat naimakauppojen myötä valtaistuimen itselleen. Damon on nappivalinta päärooliin Odysseukseksi, tulkiten erinomaisesti hahmonsa yhä vain monimutkikkaammiksi muuttuvia tunteita Troijan sodasta ja koko matkasta. Hathaway vakuuttaa myös kotiin jääneenä vaimona, joka yhä kahden vuosikymmenen jälkeen yrittää pysyä optimistisena miehensä paluun suhteen ja Pattinson on mainio lipevänä Antinouksena. Holland ajaa asiansa Odysseuksen poikana ja Safdie, Bernthal ja Nyong'o hoitavat tonttinsa hyvin sillä vähällä ruutuajalla, mitä heille on suotu. Tummaihoisen Nyong'on roolittaminen Troijan Helenaksi herätti eniten negatiivisia reaktioita internetissä. Myönnän, etten itse Helenaa roolittaessa ensimmäisten joukossa kuvittelisi Nyong'oa rooliin, koska olen niin tottunut esimerkiksi Troijassa nähtävään tulkintaan hahmosta, mutta osaahan nainen ehdottomasti näytellä. Elokuvan nähtyäni koko kohu tuntui täysin naurettavalta jo siksi, että Nyong'olla on ruutuaikaa vain muutama minuutti liki kolmituntisessa elokuvassa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Leguizamo Odysseukselle uskollisena paimenena Eumaeuksena, Mia Goth Penelopen palvelijana Melanthona, Elliot Page sotilas Sinonina, Himesh Patel Odysseusta seuraavana sotilaana Eurylokhoksena, Zendaya viisauden jumalattarena Athenena, Charlize Theron Kalypso-nymfinä ja Samantha Morton Kirke-noitana. Olen aina pitänyt Leguizamosta, mutta hän ei ole aiemmin tosissaan säväyttänyt minua taidoillaan. The Odysseyssä mies tekee uransa todennäköisesti vakuuttavimman roolisuorituksen ja ihmettelen, jos hän ei saa ensi vuonna parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuutta. Erityisen väkevä on myös Morton. Nyong'on lisäksi toinen närää etukäteen herättänyt roolitus oli transmies Page, jonka huhuttiin pitkään esittävän legendaarista Akillesta. Tässä nettiöyhötys on kenties vielä nolompaa, kun suuri osa valittajista eivät edes vaivautuneet selvittämään Pagen todellista roolihahmoa. Page on toki muiden miesnäyttelijöiden rinnalla varsin pienikokoinen, mutta hän istuukin siten täydellisesti Sinoniksi, jonka hahmon pointti on, että hän lähti sotaan jo nuorena pojankloppina. Lisäksi myös Pagen kohdalla kärpäsestä tehtiin härkänen, koska hänelläkin on ruutuaikaa vain parisen minuuttia.
Jos ei siis käynyt jo selväksi, The Odyssey on tosiaan elokuva, joka on herättänyt runsaasti keskustelua jo ennen ilmestymistään. Nyong'on ja Pagen roolitusten lisäksi monet ovat moittineet elokuvan historiallista epätarkkuutta esimerkiksi puvustuksen suhteen, kreikkalaisnäyttelijöiden loistamista poissaolollaan ja amerikkalaisaksenttien käyttämistä. Monet ovat vaatineet jopa boikottia, mikä ei näyttäisi kovin hyvin toimivan, koska elokuvalle povataan valtavaa avausviikonlopun lipputulosta. Itse ymmärrän esimerkiksi kritiikin puvustuksen suhteen, joskaan se ei häirinnyt minua kuin pari pikaista kertaa elokuvan aikana. Valitus amerikkalaisaksentista taas lähinnä huvittaa itseäni, koska eipä brittienglanti olisi ollut yhtään sen historiallisesti tarkempi lähestymistapa elokuvaan, joka sijoittuu antiikin Kreikkaan. Koko englanninkieli kun syntyi vasta tuhat vuotta sen jälkeen, kun Homeros kasasi Odysseian.
Mutta unohdetaanpa nyt kaiken maailman kohut ja keskitytään siihen tärkeimpään kysymykseen, eli onko Christopher Nolanin The Odyssey hyvä elokuva? Ja vastaus siihen on, että kyllä. Kyseessä on tiettyine omituisine vetoineenkin suorastaan erinomainen elokuva ja ennen kaikkea huima elämys, jota ei todellakaan kannata jättää kotisohvalle katsottavaksi. The Odyssey on niitä teoksia, jotka kuuluu kokea - ei vain katsoa, vaan nimenomaan kokea - mahdollisimman isolta valkokankaalta. Suomessa vain Finnkino Itiksen IMAX-sali pääsee lähimmäksi Nolanin todellista visiota elokuvasta.
The Odyssey on monin tavoin varsinainen mammutti. Sillä on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme tuntia, se on täynnä nyky-Hollywoodin suurnimiä ja se tarjoaa toinen toistaan ällistyttävämpiä kohtauksia, joiden valtava skaala satoine sotisovissa juoksevine extroineen tuntuu luissa ja ytimissä. Lisäksi mammuttien tapaan se on omanlaisensa muinaisjäänne - muinaisjäänne ajalta, kun tällaisia suurbudjetin myytteihin ja historian havinoihin pohjautuvia eeposelokuvia vielä julkaistiin teattereissa ainakin kertaalleen vuodessa; Gladiator(2000), Aleksanteri (Alexander - 2004), Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä(Kingdom of Heaven - 2005) ja totta kai myös Troija, jonka ohjaajaksi Nolan oli hetken aikaa kiinnitettynä. The Odyssey sisältää kyllä Troijan sodan tunnetuimman aspektin, eli puuhevosen, jonka avulla kreikkalaissotilaat huijasivat tiensä murtamattomien muurien läpi, mutta pääasiassa elokuva toimii jatkona sodan tapahtumille.
Nolanille tyypilliseen tapaan The Odyssey ei kerro tapahtumiaan lineaarisessa järjestyksessä, vaan se hyppii ajassa edestakaisin ja välillä palaa näyttämään samaa tapahtumaa uudelleen, mutta eri vinkkelistä. Nolanin poikkeukselliset kyvyt tarinankertojana käyvät jälleen selväksi. Aikahyppelystä huolimatta meno ei ole koskaan sekavaa, vaan toteutus toimii todella sulavasti. Ja vaikka kesto voi etukäteen vaikuttaa hurjalta, vajaa kolmetuntinen vierähtää kuin hujauksessa. Ithakan valtaistuinpeli on mielenkiintoista seurattavaa, mutta onhan elokuvan todellinen koukku niissä kaikissa vaaroissa kykloopeista jättiläisiin ja noidista merihirviöihin, joita Odysseus ja hänen miehistönsä kohtaavat vuosien mittaiseksi venyvän kotimatkansa varrella.
Joka kerta, kun erehdyt luulemaan, että The Odyssey olisi jo käyttänyt parhaat paukkunsa, se jaksaa jälleen yllättää. Erilaiset taistelut ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja parissa kohtaa Nolan väläyttelee osaamistaan jopa kauhun saralla. Jättimäisten kohtausten keskellä Nolan kuitenkin muistaa, että tärkeintä on tarinan ytimessä oleva sydän. Parasta on itse Odysseuksen muovautuva mielenmaisema hänen odysseiallaan. Vaikka mukana on useita eeppisiä kohtauksia, minuun suurimman vaikutuksen teki intiimi ja suorastaan musertava kohtaus, jossa Odysseus viimein purkaa sydäntään sodan kauheuksista, menettämistään miehistä ja menettämistään vuosista. Syyllisyyden tunne on painanut miestä kaksi vuosikymmentä ja tätä kohtausta katsoessani olin itse valmis antamaan Matt Damonille suoraan miespääosa-Oscarin.
The Odyssey ei siis ole pelkkä elokuva, vaan se todella vie katsojansa aikamoiselle matkalle, jonka päätteeksi kävelee teatterista huuli pyöreänä pohtien, että mitä tulikaan juuri koettua. Elokuva ei hetkeen lähde mielestä ja sen katsojan tulkinnan varaan jättämät puolet pitävät huolen, että siitä keskustellaan vielä vuosia senkin jälkeen, kun leffaa ennakkoon riivanneet kohut ovat unohtuneet. Ja The Odyssey on myös niitä teoksia, joiden jälkeen juuri mikään muu elokuva ei tunnu yhtään miltään. Upea, henkeäsalpaava, kauhistuttava, koskettava, moniulotteinen, kaunis ja mahtipontinen elämys, jollaisia vain Christopher Nolan saa aikaiseksi.
Ja totta kai minun on vielä mainittava elokuvan häikäisevä tekninen toteutus. Vaikka mukana on joitain hieman epätarkkoja otoksia, on kameratyöskentely silti komeaa, etenkin kun pääsemme näkemään Troijan sotaa enemmän. Lavasteet ja puitteet ovat näyttävät ja maskeeraukset mainiot. Nolanille ominaiseen tapaan elokuvan tehosteet painottuvat perinteisempien käytännön efektien suuntaan, vaikka mukana onkin myös tietokonekikkailua. Oikeaa näyttelijää ja jättimäistä animatroniikkaa hyödyntävä kyklooppi on erityisen hurja ilmestys. Äänimaailmakin on onnistunut ja kirsikkana kakun päällä toimii säveltäjä Ludwig Göranssonin musiikki, joka hyödyntää pääasiassa antiikin Kreikan ajan soittimia. Göranssonin työt osaavat olla eeppisiä, intensiiviä, mutta myös todella nättejä ja herkkiä. Enpä olisi yhtään yllättynyt, jos mies voittaa The Odysseyn myötä jo neljännen Oscarinsa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Odyssey, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Syncopy
