Hopeanuoli (銀牙 -流れ星 銀 - 1986) - sarja-arvostelu

HOPEANUOLI

銀牙 -流れ星 銀-

Ohjaus: Tomoharu Katsumata

Näyttelijät: Eiko Yamada, Chika Sakamoto, Takeshi Watabe, Hirotaka Suzuoki, Hideyuki Hori, Hideyuki Tanaka, Toshiko Fujita, Kōji Totani, Ryōichi Tanaka, Kōzō Shioya, Daisuke Gōri ja Banjō Ginga

Genre: anime, seikkailu, jännitys, toiminta

Jaksomäärä: 21

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Hopeanuoli perustuu Yoshihiro Takahashin samannimiseen mangaan, jota julkaistiin alun perin Japanissa vuodesta 1983 vuoteen 1987. Toei Animation teki sopimuksen adaptoidakseen mangan animesarjan muotoon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, piirrostyö alkoi ja lopulta Hopeanuoli alkoi pyöriä Japanin televisioissa 7. huhtikuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Kotimaassaan sarja sai positiivisen vastaanoton, mutta täällä Suomessa sarjasta muodostui suorastaan räjähdysmäinen hitti. Suomeen - kuten moniin muihin länsimaihin - Hopeanuoli saapui neljänä VHS-kasettina, joista oli sensuroitu pahimmat raakuudet pois, mutta jotka äimistyttivät silti suomalaisia lapsia, jotka eivät olleet koskaan nähneet vastaavaa rujoutta piirrossarjassa. Sarja keräsi nopeasti oman vannoutuneen fanikuntansa ja järjestetäänpä Suomessa edelleen Hopeanuoli-tapahtumia. Vuonna 2003 suosio sai uuden nousun, kun alkuperäiset ja sensuroimattomat leikkausversiot julkaistiin DVD:llä. Itse en ollut koskaan aiemmin katsonut Hopeanuolta - ainoastaan tiennyt sen maineesta hurjimpana lastenohjelmana ikinä. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 40 vuotta, ostin sensuroimattoman DVD-boksin ja katsoin sarjan läpi parissa viikossa.

Julma ja jättimäinen Akakabuto-karhu on terrorisoinut pientä Kaksoissolaa jo usean vuoden ajan, eikä edes kylän paras metsästäjä Gohē Takeda ole onnistunut saamaan tätä hirviötä hengiltä. Uskollisen karhukoiransa Rikin kuoltua Gohē alkaa koulia Rikin pennusta, Hopeanuolesta uutta soturia Akakabutoa vastaan.

Kuten sarjan nimestä voi päätellä, sarjan keskiössä on itse Hopeanuoli (äänenä Eiko Yamada), harvinainen raidakas Akita-koiranpentu, jota pidetään raitojensa takia täydellisenä karhukoirana. Niin Hopeanuolen isä Riki (Banjō Ginga) kuin Rikin isä Shiri kuolivat taistelussa valtavaa Akakabuto-karhua vastaan ja niinpä heti syntyessään Hopeanuolen kohtalona on tehdä sukunsa ylpeäksi ja päihittää tämä hurja petonalle. Hopeanuoli voittaa katsojan heti puolelleen - mihin vaikuttaa toki se, että pentuna hauva on varsin ylisöpö. Kasvaessaan Hopeanuoli muuttuu yhä vain sinnikkäämmäksi ja päättäväisemmäksi ja koiran matkaa jämähtää seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Vastapuolelta löytyvä Akakabuto taas aiheutti ihan ymmärrettävästi lapsikatsojille painajaisia, niin karmiva tästä verenhimoisesta ja täysin tunteettomasta tappajakontiosta on saatu aikaiseksi.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Hopeanuolen omistava Daisuke-poika (Chika Sakamoto) ja tämän vaari, metsästäjä Gohē Takeda (Takeshi Watabe), joka ryhtyy koulimaan Hopeanuolesta soturia heti Rikin kuoltua, tohtori Hidetoshi (Hirotaka Suzuoki) ja tämän uskollinen koira John (Hideyuki Hori), sekä lukuisat muut koirat, joita Hopeanuoli kohtaa, kuten pariskunta Benin (Hideyuki Tanaka) ja Crossin (Toshiko Fujita), raivoisat veljekset Akatoran (Kōji Totani), Kurotoran (Ryōichi Tanaka) ja Chūtoran (Kōzō Shioya), Sumuvuorten suuren Mossin (Daisuke Gōri) ja Kōgan ninjakoirat. Daisuke on mainio ihmishahmo Hopeanuolen rinnalle ja onkin hieman harmi, että hahmo pusketaan sarjan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen lähes täysin paitsioon. Gohē-vaari on kaikesta tylyydestään huolimatta kiinnostava ja Hidetoshi on oiva tapaus hyvin erilaisena metsästäjänä koirineen. Muut koirahahmot ovat toimivan erilaisia persoonia ja muodostavat lopulta vahvan joukon, jonka kanssa Hopeanuoli lyöttäytyy yhteen tuhotakseen Akakabuton.

En yhtään ihmettele, miksi Hopeanuoli sai aikoinaan lapset ensin järkyttymään ja sitten innostumaan aivan toden teolla näkemästään, samalla kun heidän vanhempansa kauhistelivat ja katuivat siinä sivussa, että mitä sitä tulikaan ostettua. Japanissa paikalliset penskat olivat jo varmaan tottuneet hurjempaan menoon, mutta Suomessa oltiin nähty paljon kesympiä piirrossarjoja. Vaikka esimerkiksi Turtles - teinimutanttikilpikonnissa (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja He-Manissa (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1985) oltiin nähty toimintaa, se oli huomattavasti lapsiystävällisempää ja sarjakuvamaisempaa turpaanvetoa, eikä se ollut mitään verrattuna Hopeanuolen raakuuksiin. Siitä huolimatta, että sarjaa oli sensuroitu reilulla kädellä ja Suomeen VHS-kaseteilla saapuneen Hopeanuolen yhteiskesto oli suunnilleen kaksi tuntia lyhyempi kuin Japanin leikkaamattoman version, oli meno silti karua.

No mitenkä Hopeanuoli iski sitten minuun, katsojaan, joka ei ollut nähnyt sarjaa aiemmin ja jolla ei ollut minkäänlaista nostalgiasidettä sarjaa kohtaan? Pakko sanoa, että todella hyvin! Vaikka olenkin nähnyt rankempaa menoa vuosien varrella, Hopeanuoli pääsi silti yllättämään meiningillään heti avausjaksossa, kun Akakabuton vaanima Gohē leikkaa irti jalkansa ja pakkosyöttää sen Riki-koiralle, pitääkseen tämän elossa, kaksikon ollessa jumissa jo useampaa päivää putkeen hyytävän kylmässä luolassa.

Ei Hopeanuoli kuitenkaan ole hyvä vain siksi, että se on raaempi kuin monet muut nähdyistä piirrossarjoista, vaan siksi, että siitä löytyy vahva tarina ja hyvät hahmot, joiden pariin hyppää jakso jaksolta innokkaammin, jännittäen, miten ihmeessä Hopeanuoli ja kumppanit voisivat ikinä päihittää Akakabutoa, joka pystyy pistämään niin koiria kuin ihmisiä hengiltä yhdellä käpälänhuitaisulla? Sarjan kaksikymmentäyksi jaksoa voisi periaatteessa jakaa kolmeen osaan. Alkupää seuraa Hopeanuolta pentuna ja kuinka tämä joutuu Gohēn rääkkikoulutukseen ja pääsee auttamaan turhankin innokasta Daisuke-poikaa, joka päättää uhmakkaasti itse päästää Akakabuton päiviltään jousipyssynsä avulla. Hopeanuolen ja Daisuken dynamiikka on niin mainio, että minua tosiaan harmitti, kun sarjan toinen kolmannes vie Hopeanuolen pois ihmisten luota ja kohtaamaan erilaisia koiria, jotka tämä yrittää saada tekemään yhteistyötä yhteisen vihollisen edessä. Ja kolmas osio on tietenkin itse taisto Akakabutoa vastaan.

Vaikka harmittelinkin Daisuken lähes täyttä katoamista sarjan edetessä, lämpenin lopulta melkein kokonaan koiriin keskittyvään osuuteen, sillä siinä Hopeanuoli pääsee hahmona tosissaan vauhtiin. Hänen on näytettävä kaikki kykynsä ja tomeruutensa, mikäli hän mielii kerätä ympärilleen uskollisen joukon karhunkaatajia. Osio on jakso jaksolta inspiroivampi, rakentaen jännitettä kohti suurta yhteenottoa varten. Matkan varrelle mahtuu niin tragediaa kuin hupaisempiakin hetkiä ja suurta sydäntä. Teemat rohkeudesta, veljeydestä, periksiantamattomuudesta sun muusta pureutuvat katsojaankin ja kaiken tämän päätteeksi odottava finaali on kaiken odotuksen arvoinen - mahtipontinen, tyly ja tiivistunnelmainen.

Myös visuaalisesti Hopeanuoli vakuuttaa yhä tänä päivänä. Animaatiojälki on hienoa, oli kyse sitten hahmoista (ihmisistä tai eläimistä) tai taustalla näkyvistä luontomaisemista, jotka ovat toinen toistaan upeampia näkyjä. Kauniit luontokuvat ovatkin aikamoisessa kontrastissa brutaaliin taistelukuvastoon. Oman vivahteensa tuo myös lumituisku, joka herättää katsojassakin onnistuneesti kylmiä väristyksiä. Äänimaailma on kanssa hyvin rakennettu ja Gorō Oumin säveltämät musiikit ovat mainiot... joskin on pakko sanoa, että jossain kohtaa käy huvittavaksi, kuinka Oumi kierrättää samoja melodioita jaksosta toiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

銀牙 -流れ星 銀-, Japani, 1986, TV Asashi, Toei Animation

Aivan villit (The Wild - 2006) - elokuva-arvostelu

AIVAN VILLIT

THE WILD

Ohjaus: Steve "Spaz" Williams

Näyttelijät: Kiefer Sutherland, Jim Belushi, Eddie Izzard, Janeane Garofalo, Richard Kind, Greg Cipes, William Shatner, Miles Marsico, Jack DeSena, Don Cherry, Lenny Venito, Joseph Siravo, Patrick Warburton ja Kevin Michael Richardson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

The Wild, eli suomalaisittain Aivan villit on Walt Disneyn animaatioelokuva. Koska Disneyn ja tietokoneanimaatioiden pioneeriyhtiö Pixarin sopimus oli 2000-luvun alussa raukeamassa, Disney päätti solmia diilin sanfranciscolaisen C.O.R.E.-yhtiön kanssa, tehdäkseen omia tietokoneanimaatioitaan. Vuonna 2004 Disney ilmoitti elokuvan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Aivan villit sai maailmanensi-iltansa 6. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta, sekä huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Kävin katsomassa Aivan villit äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin, enkä edes lapsena pitänyt näkemästäni. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille vuosien jälkeen uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Leijona Simson Villi ja hänen ystävänsä karkaavat New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta etsiäkseen Simsonin pojan, joka on päätynyt konttiin, joka ollaan lähettämässä Afrikkaan.

New Yorkin keskuspuiston eläintarhassa asustavat Alex-leijona, Melman-kirahvi, Marty-seepra ja Gloria-virtahepo karkaavat ja matkaavat Afri... Hetkinen, oho, väärä elokuva! 

Simba on leijonanpoika, joka näkee isänsä Mufasan suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä ja lähtemällä turvalliselta Jylhäka... Äh, taas väärä elokuva! Pahoittelut. 

Niin, siis Roni (äänenä Greg Cipes) on leijonanpoika, joka näkee isänsä Simson Villin (Kiefer Sutherland) suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä lähtemällä turvallisesta New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta. Kun Simson huomaa poikansa katoamisen, hän kokoaa uskolliset eläinystävänsä Veeti-oravan (Jim Belushi), Niilo-koalan (Eddie Izzard), Pirkko-kirahvin (Janeane Garofalo) ja Late-käärmeen (Richard Kind), joiden kanssa hän karkaa eläintarhasta ja lähtee uskaliaalle matkalle kohti Afrikkaa, pelastaakseen Ronin. Simson ja Roni ajavat asiansa isä-poika-kaksikkona, joiden tulehtuneita välejä yritetään korjata. Roni kokee olevansa suuria saavuttaneen isänsä varjossa, mutta eivätpä isukin tarinat urotöistä Afrikan savanneilla välttämättä täyttä totta olleet. Valitettavasti mukaan tarttuvat muut eläimet, Veeti, Niilo, Pirkko ja Late jättävät hieman kylmäksi. Veeti ja Niilo yrittävät liikaa olla hauskoja, kun taas Pirkko ja Late jäävät aika tylsiksi tyypeiksi.

Ilmestymisestään asti Aivan villejä on kutsuttu "Disneyn Madagascariksi". Elokuva nimittäin tuo todella vahvasti mieleen vuotta aiemmin ilmestyneen DreamWorksin animaatioelokuvan, Madagascarin (2005), joka kertoo myös New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta karkaavista eläimistä, joihin kuuluu muun muassa leijona ja kirahvi. Toki hahmojen motiivi on eri ja todellisuudessa Aivan villit oli kehitteillä jo hieman ennen kuin DreamWorks aloitti Madagascarin työstön, mutta elokuva ei koskaan päässyt pakoon tätä statustaan. Jopa omissa silmissäni Aivan villit on alusta asti ollut "se heikompi Madagascar", eikä uudelleenkatselu 20 vuotta myöhemmin muuttanut asiaa.

On täysin ookoo, että kaksi yhtiötä sattuvat tekemään hyvin samanlaisen konseptin ympärillä liikkuvan elokuvan. Ongelma vain on se, että Aivan villit ei oikeastaan tee mitään paremmin tai yhtä hyvin kuin Madagascar. Se ei ole yhtä mukaansatempaava, hauska, jännittävä, oivaltava tai edes yhtä muistettava. Hahmot ovat heikompia, eikä Aivan villien gnu-laulu Really Nice Day millään päihitä Madagascarin ikonista korvamatoa I Like to Move It. Oikeastaan vain pahisten virkaa toimittava gnulahko, jotka ovat päättäneet syrjäyttää leijonat savannien suurpetona, päihittää jossain määrin Madagascarin, jossa vastuksina toimineet fossat jäivät hieman latteiksi. Mutta sitten taas isä- ja pentuleijonan välinen hankala suhde oli jo paremmin tehty Disneyn Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994) ja tarina poikaansa epätoivoisesti etsivästä isästä oli jo nähty koukuttavammin Nemoa etsimässä -leffassa (Finding Nemo - 2003). Aivan villit tuntuu vain laiskalta yhdistelmältä muista, huomattavasti paremmista animaatioelokuvista. Leffasta puuttuu kaikki se tuttu Disney-taika ja se on vuotta aiemmin ilmestyneen Pikku Kanasen (Chicken Little - 2005) kanssa muistutus ajasta, kun tietokoneanimaatio syrjäytti käsin piirretyn animaation ja sormi suussa oleva Disney ei tuntunut tietävän mitä tehdä pitääkseen valta-asemansa.

Animaatiojäljeltäkään Aivan villit ei ole kaksinen teos. Siinä, missä Madagascar pyrki olemaan visuaalisesti hyvin piirrosmainen ja eksentrinen, Aivan villit on kumma yritys tehdä jokseenkin fotorealistisia eläimiä, piirrosmaisine piirteineen. En pahemmin välittänyt siitä, miltä eläimet näyttävät, mutta sentään taustat ovat ihan hyvännäköisiä ja tarpeeksi yksityiskohtaisia. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma äityy paikoitellen liialliseksi koheltamiseksi, eivätkä yleensä mainion Alan Silvestrin säveltämät musiikit ole kaksiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wild, Yhdysvallat, Kanada, 2006, Walt Disney Pictures, C.O.R.E. Feature Animation, Contrafilm, Freewill Entertainment, Hoytyboy Pictures, Nigel Productions, Sir Zip Studios

Veren vangit, kausi 1 (Anne Rice's Interview with the Vampire: Part I - 2022) - sarja-arvostelu

VEREN VANGIT - KAUSI 1

ANNE RICE'S INTERVIEW WITH THE VAMPIRE: PART I

Luoja: Rolin Jones

Näyttelijät: Jacob Anderson, Sam Reid, Eric Bogosian, Bailey Bass, Kalyne Coleman, John DiMaggio, Assad Zarman, Chris Stack, Rae Dawn Chong, Jeff Pope, Dana Gourrier, Christian Robinson, Maura Grace Athari, Steven G. Norfleet, Damon Daunno ja Luke Brandon Field

Genre: kauhu, romantiikka

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 41 minuuttia - 1 tunti 6 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Anne Rice's Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen Vampyyrikronikat-kirjasarjaan (The Vampire Chronicles - 1976-2018). Kirjojen pohjalta oli jo aiemmin tehty elokuvat Veren vangit (Interview with the Vampire) vuonna 1994 ja Kadotettujen kuningatar (Queen of the Damned) vuonna 2002. Alun perin elokuvasarja oli tarkoitus käynnistää uudelleen ja Ricen poika Christopher Rice työsti alustavan käsikirjoituksen leffalle. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja vuonna 2016 kirjojen filmatisointioikeudet palasivat Ricelle, joka ilmoitti tuottavansa televisiosarjan kirjojensa pohjalta. Sarjaa ryhdyttiin aluksi tekemään Paramount Televisionille ja sitten Hululle, mutta lopulta projekti päätyi AMC Networksille. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2021 ja Veren vankien ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä lokakuussa 2022. Sarja nousi nopeasti suosituksi ja keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin kirjasarjan faneilta. Itse en ole lukenut Ricen kirjoja, mutta olen nähnyt Brad Pittin ja Tom Cruisen tähdittämän elokuvan, josta pidän. Odotin sarjasovituksen näkemistä mielenkiinnolla ja minua harmittikin, kun muutamaan vuoteen se ei vaikuttanut olevan tulossa Suomeen, kunnes eräänä päivänä se ilmestyi Netflixiin. Ryhdyinkin katsomaan Veren vankeja lähes heti, etenkin kun sarja on kesällä saamassa jatkoa The Vampire Lestat -nimisen kolmannen kauden muodossa.

Journalisti Daniel Molloy matkustaa Dubaihin haastattelemaan Louis de Pointe du Lacia, joka kertoo, miten hänestä tuli vampyyri.

Eric Bogosian näyttelee Daniel Molloyta, ikääntynyttä ja Parkinsonin tautiin sairastunutta nasevasanaista journalistia, joka saa hurjimman työkeikan ikinä: haastatella ihka aitoa vampyyria. Daniel on sanavalmiudessaan, ovelassa provosoinnissaan ja sarkastisten reaktioidensa kera tykättävä tyyppi ja Bogosian suoriutuu roolistaan mainiosti, tulkiten hyvin hahmonsa erilaisia fiiliksiä haastattelusession edetessä.

     Mutta onhan sarjan kiinnostavin täky tietty ne vampyyrit, haastateltavana oleva Louis de Pointe du Lac (Jacob Anderson) ja tämän muuttanut ranskalainen Lestat de Lioncourt (Sam Reid). Vuonna 1910 Louis omisti menestyksekkään bordellin, kun hänen elämänsä mullistui Lestatin saapuessa kuvioihin. Hurmaava ja tyylikäs mies sai Louisin nopeasti pauloihinsa, mutta kyse ei ollut vain ranskalaisesta vetovoimasta, vaan tämän pimeästä salaisuudesta, mikä siirtyy myös Louisiin, kun Lestat eräänä yönä muuttaa hänetkin aurinkoa kaihtavaksi verenimijäksi. Louis ja Lestat ovat todella kiehtovat hahmot, niin heidän erilaisten näkemystensä takia kuin heidän kiistattoman vetovoimansa vuoksi. Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Anderson ja itselleni tuntematon Reid ovat täydelliset valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Anderson tulkitsee taidokkaasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun tämän pitää hylätä perheensä uuden elämänsä takia, kun taas Reid heittäytyy vaikuttavan täysillä teatraaliseksi Lestatiksi. Maininnan arvoinen on toki myös vampyyrityttö Claudiaa esittävä Bailey Bass, joka osaa olla samanaikaisesti herttainen lapsi ja hyytävä hirviö.

Olin lukenut paljon kehuja Veren vangeista, mutta silti se pääsi yllättämään minut sillä, kuinka hyvä sarja onkaan kyseessä. Vaikka pidänkin vuoden 1994 elokuvaversiosta, se ei uskaltanut mennä loppuun asti tarinan pääpointin kanssa, osittain varmasti päätähtien Tom Cruisen ja Brad Pittin tahdosta. Veren vangit on nimittäin rakkaustarina - ollut aina siitä lähtien, kun Anne Rice julkaisi kirjansa vaihtelevien mielipiteiden keskelle. Siinä, missä leffassa tämä rakkaustarina jäi vain vihjailun tasolle, sarja rohkenee uppoutua tähän täysillä. Tarinassa vampyyrius ei ole vain sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan se toimii metaforana homoseksuaalisuudelle, muun muassa sen heräämiselle, sen hyväksymiselle ja sen tuomalle ulkopuolisuuden tunteelle. Onhan vampyyrius ollut jo Bram Stokerin Dracula-kirjasta (1897) lähtien vertauskuva seksuaalisuudelle ja "synnille", mutta Veren vangit jalostaa tätä ideaa vielä pidemmälle kiehtovalla tavalla.

Seksuaalisten puolien lisäksi sarja käsittelee onnistuneesti myös rasismia, siirtämällä tarinan vuodesta 1791 vuoteen 1910, alkoholin kieltolakijupakan keskelle. Tämä puoli ei tunnu mitenkään päälleliimatulta, vaan se vain voimistaa sarjan syvällisyyttä, mikä nostaakin Veren vangit monien muiden tavanomaisten vampyyrikertomusten yläpuolelle. Sarja ei ole vain viihdyttävä tai pelottava, vaan sillä on jotain sanottavaakin maailmasta. Kauhu taas ei synny niinkään pimeydessä lymyilevistä torahampaista, vaan ihmisten kaltoinkohtelusta erilaisuuden takia.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Veren vankeja pystyisi katsomaan myös viihdyttävänä kauhukertomuksena. Sarja nimittäin lumoaa täysillä mukaansa, enkä ihmettele, vaikka tuotantokauden seitsemän jaksoa tuijottaisikin läpi saman illan aikana. Louisin ja Lestatin tarinaan uppoutuu välittömästi ja meno vain paranee, kun miesten välit alkavat tulehtua heidän erimielisyyksiensä takia, liittyen esimerkiksi siihen, kuinka tärkeinä tai mitättöminä he pitävät ihmishenkiä. Ja homma vain paranee entisestään Claudian tullessa kuvioihin. Veren vankien avauskausi tarjoaa paljon ja se osaa olla niin karmiva kuin koskettava, viettelevä kuin kaunis, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka tarina tästä jatkuu kakkoskaudella - koska kuten päätösjakso lopussa ilmaisee, kyse on vasta Anne Ricen kirjan ensimmäisestä puolikkaasta.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa alakonkari Alan Taylor) rakentavat ilmapiiriä vahvasti, Rolin Jonesin käsikirjoitustiimin tehdessä väkevää työtä adaptoidessaan Ricen kirjaa - toki tiettyjen muutosten kera. Teknisesti Veren vankien avauskausi on todella vaikuttava. Kameratyöskentely on mainiota ja valaisukin on oivallista. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus todella tyylikästä ja maskeeraukset äityvät toisinaan varsin hurjiksi. Tehosteetkin toimivat ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. Daniel Hartin säveltämät musiikit tunnelmoivat monisävyisesti läpi jaksojen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Anne Rice's Interview with the Vampire, Yhdysvallat, 2022-, AMC Studios, Anonymous Content, Dwight Street Book Club, Paramount Television, Stillking Films

Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006) - elokuva-arvostelu

PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN

THE DEVIL WEARS PRADA

Ohjaus: David Frankel

Näyttelijät: Anne Hathaway, Meryl Streep, Emily Blunt, Stanley Tucci, Adrian Grenier, Simon Baker, Gisele Bündchen, Tracie Thoms, Rich Sommer, Daniel Sunjata ja Stéphanie Szostak

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

The Devil Wears Prada, eli suomalaisittain Paholainen pukeutuu Pradaan perustuu Lauren Weisbergerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Yksi 20th Century Foxin johtoryhmästä, Carla Hacken sai käsiinsä Weisbergerin kirjan, kun se oli vielä kesken, mutta jo ensimmäiset sata sivua vakuuttivat naisen siitä, että studion täytyi hankkia kirjan filmatisointioikeudet. Fox hankkikin oikeudet ja Peter Hedges palkattiin työstämään kirjan pohjalta käsikirjoitus - jo siinä kohtaa, kun kirjaa ei oltu vielä edes viimeistelty. Tekstiä työstettiin vielä useamman kirjoittajan toimesta, kunnes Aline Brosh McKenna sai aikaiseksi version, johon Hacken, muut tuottajat ja ohjaajaksi pestattu David Frankel olivat tyytyväisiä. Tuotanto koki haasteita, kun Voguen päätoimittaja Anna Wintour sai tietää erään hahmoista perustuvan häneen ja vielä negatiivisessa valossa, jolloin vaikutusvaltainen Wintour yritti estää elokuvan toteutumisen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2005 ja lopulta Paholainen pukeutuu Pradaan sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen jättimenestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa ja puvustus) ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, naispääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Jopa Wintour myönsi lopulta pitäneensä elokuvasta. Itse katsoin Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan kymmenisen vuotta sitten ja yllätyin, kuinka paljon pidinkään näkemästäni. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2 - 2026), minkä lisäksi elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Journalistiksi pyrkivä Andrea saa työpaikan muotialan arvostetuimmasta lehdestä, Runwaysta, vain huomatakseen päätoimittaja Miranda Priestlyn olevan varsinainen ihmishirviö. Pystyykö Andrea pitämään työpaikkansa ja ennen kaikkea säilyttämään minuutensa, uppoutuessaan muodin maailmaan?

Päärooliin Andrea "Andy" Sachsiksi pohdittiin muun muassa Rachel McAdamsia, Kate Hudsonia, Kirsten Dunstia ja Natalie Portmania, kunnes rooli meni lopulta Anne Hathawaylle, joka ei kuulunut tekijöiden suunnitelmiin, mutta jonka päämääräisyys roolin saannista lopulta vakuutti oikeat ihmiset. Hathaway onkin täydellinen valinta Andyksi. Hänestä löytyy tiettyä "mattimeikäläisyyttä", mitä rooli aluksi vaatii, kun Andy on vielä täysin pihalla muotimaailmasta, mutta hän vakuuttaa myös, kun Andy pääsee vihdoin jyvälle hommasta, mutta on samalla vaarassa menettää minuutensa, ymmärtäessään, mitä tällä raadollisella alalla vaaditaan menestymiseen.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Andyn uutta pomoa, Runway-muotilehden päätoimittaja Miranda Priestlyä näyttelevä Meryl Streep, joka voittikin ansaitusti Golden Globen suorituksellaan. Myöskään Streep ei ollut tekijöiden alkuperäinen valinta, vaan he kaavailivat osaan muun muassa Michelle Pfeifferia ja Catherine Zeta-Jonesia. Näin jälkikäteen on kuitenkin mahdotonta kuvitella ketään muuta Miranda Priestlyksi. Streep dominoi jokaista kohtaustaan. Hän uhkuu niin hurjaa auktoriteettia, että katsojanakin olisi valmis hakemaan kaupungin toiselta puolelta kahvia juosten, jos nainen niin haluaa. Miranda on hahmona herkullinen, mutta ihmisenä aivan kamala. Hänen asemansa muotimaailman huippuasiantuntijana on todella noussut hänen päähänsä ja hän kohteleekin muita kuin alempiarvoisia olentoja. Streep tekee paljon hyvin vähällä ja pelkät hänen katseensa ja suun mutristelunsa ovat kaikki tarkkaan harkittuja ja sitäkin syvemmälle pureutuvia.

Elokuvassa nähdään myös Adrian Grenier Andyn poikaystävänä Natena, Emily Blunt Mirandan assistenttina Emilynä, Stanley Tucci Runwaylla vuosia työskennelleenä Nigelinä, sekä Simon Baker The New York Timesilla työskentelevänä Christianina. Blunt on mainio Emilynä, joka on vuosia joutunut toimimaan Mirandan orj... assistenttina ja pääsee nyt nauttimaan, kun pomo ottaa Andyn uudeksi silmätikukseen. Tuccista löytyy oikeaa eleganssia omaan osaansa ja Baker osaa olla sopivan hurmaava ja lipevä Christianina. Ohjaaja David Frankelin työstämää Entourage-sarjaa (2004-2011) tähdittänyt Grenier jää hieman taka-alalle, mutta yrittää toimia moraalin äänenä tyttöystävälleen, kun Andy alkaa muuttua sellaiseksi ihmiseksi, joita hän Runwaylla inhoaa.

Paholainen pukeutuu Pradaan toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva on mielenkiintoinen katsaus muotimaailman glamouriin ja synkkyyksiin. Muotimaailman edustajilta leffa sai ilmestyessään laidasta laitaan mielipiteitä, toisten kutsuessa elokuvaa muotialalle hallaa tekeväksi, kun taas toiset kehuivat elokuvan näyttävän kaunistelemattoman totuuden siitä, kuinka kaiken säihkeen alla ihmiset toimivat häikäilemättömästi omien etujensa ajamiseksi. Andy saakin heti ensimmäisenä työpäivänään nähdä, ettei kyse ole vain kivoista vaatteista kirjoittamisesta, vaan nainen joutuu välittömästi aikamoiseen piinaan, jossa näyttäisi olevan vain kaksi vaihtoehtoa. Joko Andy luovuttaa heti tai hänen on kasvatettava kovempi ulkokuori selviytyäkseen.

Elokuvassa onkin meneillään aikamoinen tahtojen taisto, mistä on lopulta varsin moneksi. Toisinaan leffa on erittäin hauskaa seurattavaa, toisinaan se menee jo lähes psykologisesta jännäristä, kun Miranda koettelee Andyn kestävyyttä ja kun Andy alkaa nousta vahvemmaksi vastavoimaksi. Elokuva on väkevä kuvaus niin ikävästä työpaikkapolitiikasta kuin myös onnistunut pohdiskelu siitä, kannattaako sitä syvintä itseään menettää ja muuttua joksikin, mistä ei edes tykkää, vain menestymisen takia? Kaikki tämä, plus Meryl Streepin huikea roolityö tekevät Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvasta erittäin mainion. Kauhulla odotan, mitä puhtaasti helppojen nostalgiarahojen perässä tehty jatko-osa tulee olemaan...

Pitkän taivuttelun jälkeen ohjaajan penkille istahtanut David Frankel hoitaa tonttinsa pätevästi, tanssahdellen sujuvasti komedian ja draaman välimaastossa. Aline Brosh McKennan käsikirjoitus on oivallinen ja leffasta löytyy useita muistettavia repliikeitä - joista osa tosin oli näyttelijöiden improvisaatiota. Paholainen pukeutuu Pradaan on myös taitavasti kuvattu. Leikkaus on sulavaa, etenkin montaasissa, jossa näytetään Andyn pääsyä jyvälle siitä, mitä häneltä oikeasti vaaditaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja asut ovat toki tyylikkäitä, ansaitsen Oscar-ehdokkuutensa. Äänityöskentely on pätevää ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tuovat sekaan hyvää energiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil Wears Prada, 2006, Fox 2000 Pictures, A Wendy Finerman Production, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Peninsula Films, Twentieth Century Fox

Bait (2026) - sarja-arvostelu

BAIT

Luoja: Riz Ahmed

Näyttelijät: Riz Ahmed, Guz Khan, Sajid Hasan, Sheeba Chaddha, Aasiya Shah, Ritu Arya, Weruche Opia, Maxine Peake, Rafe Spall, Soni Razdan, Himesh Patel ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 18

Bait on Riz Ahmedin luoma, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediasarja. Ahmed sai rahoituksen idealleen, sekä Amazonin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 työnimellä "Quarter Life" ja nyt Bait on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Ahmedin tähdittämästä komediasarjasta ja kiinnostustani vain lisäsivät sarjan aihepiiri, sekä tieto siitä, että Ahmed itse loi sarjan. Katsoinkin Baitin muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Yrittäessään saada näyttelijänuraansa kunnolla nousuun, Shah Latif saa huiman tilaisuuden, kun hän pääsee koekuvauksiin mahdolliseksi uudeksi James Bondiksi. Kun uutiset pakistanilaistaustaisesta Bond-tähdestä leviävät, Shah'n elämä lähtee raiteiltaan.

Pääroolissa pakistanilaistaustaisena Lontoossa asuvana näyttelijä Shah Latifina nähdään tosiaan Riz Ahmed, joka on tuttu esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storysta (2016) ja Sound of Metalista (2019). Ahmed on viime vuosina vakuuttanut monipuolisuudellaan ja nyt hän ilahduttaa täysin uudella tavalla, esittäen varsin metatasoilla liikkuvaa hahmoa hänen itsensä luomassa sarjassa. Shah'n näyttelijänura ei ole millään tuntunut lähtevän käyntiin, kunnes hän saa elämänsä tilaisuuden koe-esiintyä seuraavaksi James Bondiksi. Heikosti menneen koe-esiintymisen jälkeen Shah päättää hetken mielijohteesta esiintyä paparazzien edessä kuin olisi saanut roolin ja niinpä hän päätyy täysin järjettömän mediahuomion keskelle. Shah on päähenkilönä siinä mielessä erikoinen tapaus, ettei katsoja oikein osaa sanoa kannustaako häntä, vai olisiko isompi takaisku paikallaan? Shah aiheuttaa itse suuren osan ongelmistaan, mutta samalla hänen haluaisi nähdä pärjäävän, etenkin Ahmedin vahvan roolityön takia.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Shah'n perheenjäsenet, Tahira-äiti (Sheeba Chaddha) ja Parvez-isä (Sajid Hasan), Zulfi-serkku (Guz Khan), Naila-täti (Soni Razdan), Shah'n entinen mielitietty Yasmin (Ritu Arya), Shah'n agentti Felicia (Weruche Opia), sekä Shah'n pahin kilpailija Raj (Himesh Patel). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja show'n varastaa Khan lystikkäänä Zulfi-serkkuna, joka yrittää saada käyntiin Uberin kaltaista taksipalvelua, mutta muslimeilta muslimeille.

Bait saapuu kenties otollisimpaan mahdolliseen aikaan, kun keskustelu käy jo valmiiksi kuumana siitä, kukakohan perii Daniel Craigilta manttelin seuraavana salainen agentti James Bondin näyttelijänä. Mahdollisina niminä ilmoille on heitelty esimerkiksi Aaron Taylor-Johnsonia, Callum Turneria ja Tom Hiddlestonia, mutta samalla yhä voimakkaammaksi on muuttunut keskustelu siitä, voisiko valkoiseksi heteromieheksi kirjoitettua Bondia näytellä esimerkiksi tummaihoinen näyttelijä tai voisiko hahmon jopa muuttaa naiseksi? Tähän keskusteluun Bait ottaa kantaa ovelalla, oivaltavalla ja varsin lystikkäälläkin tavalla.

Vain kuudesta noin puolen tunnin jaksosta koostuva sarja näyttää hyvin, millaisen sotkun Shah onnistuukaan aiheuttamaan tempauksellaan. Uutissivustot täyttyvät otsikoista, joissa pohditaan rohkeaa roolitusta ja mielipiteitä sinkoilee puolesta ja vastaan. Toisin kuin Shah kuvitteli, myös monet etnisten vähemmistöjen edustajista hyökkäävät hänen kimppuunsa. Tätä painajaista ei auta yhtään Shah'n oma epävarmuus itsestään, mikä muuttuu jakso jaksolta vain murskaavammaksi. Tarina on mainio, käsiteltävät teemat kiehtovia ja kaikki tämä esitetään osuvan satiirin ja muutenkin onnistuneen huumorin kera. Ja kaikista herkullisinta tässä kaikessa on tosiaan se, ettei katsojana osaa sanoa, haluaisiko Shah'n osoittavan epäilijänsä vääriksi, vai onko totuus se, että Bondin saappaat ovat aivan liian suuret tämän omaa etuaan ajattelevan ja siinä sivussa jopa lähimmäisensä sivuun puskevan näyttelijäpyrkyrin täytettäviksi?

Sarjan ohjaajakaksikko Bassam Tariq ja Tom George tekevät vahvaa työtä ilmapiirin kanssa, kun taas Ahmedin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tätä kertomusta yhä vain kaoottisemmaksi ja stressaavammaksi. Lisäksi Shah'n ja Zulfin välille kirjoitettu dialogi on erinomaista kaikessa sukkeluudessaan. Bait on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste ja kuvat / poster and still images of Bait www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Bait, Iso-Britannia, 2026, Jax Media, Left Handed Films

Orava (2026) - elokuva-arvostelu

ORAVA

Ohjaus: Markus Lehmusruusu

Näyttelijät: Miro Lopperi, Mimosa Willamo, Eero Ritala, Hannu-Pekka Björkman, Roderick Kabanga, Pirjo Lonka, Pirjo Heikkilä ja Ella Mettänen

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Orava on Markus Lehmusruusun ohjaama ja käsikirjoittama satiirinen scifidraamakomedia. Lehmusruusu sai Bufo-yhtiön tuottajat Misha Jaarin ja Mark Lwoffin tarttumaan projektiin, sekä rahoitusta Suomen elokuvasäätiöltä, sekä saksalaiselta Pallas Filmiltä, hollantilaiselta Volya Filmsiltä ja ruotsalaiselta Zentropa Swedeniltä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Orava on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti sen vekkulilta kuulostavan juonikuvauksen takia ja kävinkin katsomassa Oravan sen ensi-iltapäivänä.

Lähitulevaisuudessa ihmiset elävät tarkkaan kontrolloidussa ympäristössä ilman luontoa ja oikeita eläimiä. Keinotekoisia lemmikkejä suunnittelevan Pasin elämä mullistuu, kun hän kohtaa ihka aidon oravan - kenties viimeisen laatuaan.

Miro Lopperi näyttelee Pasia, joka työskentelee firmassa, missä tehdään keinotekoisia eläimiä. Eletään nimittäin lähitulevaisuudessa, missä ihmiset ovat luopuneet luonnosta, eläimet ovat ainakin näennäisesti kuolleet sukupuuttoon ja kaikki on erittäin kontrolloitua. Lemmikit ovat koirilta näyttäviä robotteja, jotka on suunniteltu kivoiksi karvakavereiksi ilman sotkua tai mielialamuutoksia. Kaikkialla on mahdollisimman siistiä, ihmiset käyttäytyvät mahdollisimman järjestyksellisesti ja tekoäly ohjaa aika lailla kaikkea. Pasi ei edes tajua olevansa tylsistynyt tähän kaikkeen keinotekoisuuteen, ennen kuin hän eräänä iltana kotiin palatessaan törmää ihka aitoon oravaan. Oravasta muodostuu Pasin salainen lemmikki ja yhtäkkiä hänen elämänsäkin alkaa näyttää valoisammalta. Lopperi on hyvä valinta rooliinsa ja hän välittää onnistuneesti hahmonsa ihmetystä oravan ilmestyttyä kuvioihin. Eikä pidä tietenkään unohtaa erinomaisesti koulutettuja oravan näyttelijöitä, Alwinia, Mr. Thiefiä, Wheeleriä ja Bravea.

     Elokuvassa nähdään myös Eero Ritala ja Pirjo Lonka Pasin kollegoina Tonynä ja Verana, Roderick Kabanga heidän pomonaan Sebastianina, Hannu-Pekka Björkman ihmiskunnan historiasta kiinnostuneena Jiminä, sekä Mimosa Willamo järjestystä valvovana Emiliana, johon Pasi iskee toki silmänsä heti ensinäkemältä. Sivunäyttelijätkin ovat kelpo vedossa, puhaltaen yhteen hiileen tietyssä tarkoituksellisessa jäykkyydessä. Oikeastaan ainoa, joka pääsee kunnolla revittelemään, on Kabanga keinotekoisten eläinten firman eksentrisenä pomona.

Orava osoittautui oikein hyväksi scifiä, yhteiskuntasatiiria ja romantiikkaa yhdisteleväksi draamakomediaksi. Elokuvan esittelemä maailma on samanaikaisesti kiehtova, että myös hieman kauhistuttava. Ihmiset ovat kadottaneet yhteytensä luontoon niinkin pahasti, että Pasi ei edes tiedä, minkä eläimen on kohdannut, vietyään oravan kotiinsa. Kaikki paikat ovat valkoisilla pinnoilla päällystettyjä, joka paikassa sinua suihkutetaan ties millä desinfiointiaineilla ja ruokakin näyttäisi olevan keinotekoista. Dystooppisia vivahteita on siellä ja täällä, vaikkei leffa täysin hyppääkään sinne syvään päätyyn.

Tähän hyvin luotuun maailmaan on saatu rakennettua oiva tarina. Pasin ja oravan välille muodostuva ystävyys nostaa hymyn huulille hellyttävyydessään, kun taas Pasin ja Emilian välille syntyvä romanssi huvittaa pökkelyydellään. Tämä on nimittäin myös maailma, missä seksistä on tehty laitonta sen epäpuhtauden takia ja niin sanotusti "hormoniepätasapainot" käydään yksinkertaisesti korjauttamassa masiinassa. Kaiken tämän seuraaminen on kivaa ja elokuva toimii passelisti jo näin, mutta jos jotain jäin itse kaipaamaan, niin hieman enemmän jännitettä loppusuoralle, kun vaarallisena pidetyn jyrsijän olemassaolo paljastuu. On eräs laiturikohtaus, josta voisi saada paljon enemmän irti, mutta tällaisenaan se jää puolitiehen.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Markus Lehmusruusu, jonka aiempiin töihin kuuluu lastenleffa Risto Räppääjä ja pullistelija (2019). Oravan kanssa Lehmusruusu tekee hyvää työtä ja on selvää, että hänen esikuvinaan toimivat esimerkiksi Wes Andersonin kaltaiset ohjaajat. Mukana on paljon samanlaista kuvasommittelua ja tarkoituksellista jäykkyyttä. Elokuva on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja onnistuneen futuristiset, samanaikaisesti sekä tyylikkäät että jotenkin inhottavan kolkot. Puvustus on oivallista ja tehosteet näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu Freya Ardenin säveltämiä leikitteleviä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.b-plan.fi ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Orava, Suomi, Ruotsi, Saksa, Alankomaat, 2026, Oy Bufo Ab, Pallas Film, Volya Films, Zentropa International Sweden

My Hero Academia, kausi 1 (僕のヒーローアカデミア - 2016) - sarja-arvostelu

MY HERO ACADEMIA - KAUSI 1

僕のヒーローアカデミア

Ohjaus: Kenji Nagasaki

Näyttelijät: Daiki Yamashita, Kenta Miyake, Nobuhiko Okamoto, Ayane Sakura, Junichi Suwabe, Kaito Ishikawa, Yuki Kaji, Marina Inoue, Aoi Yūki, Ryō Hirohashi, Toshiki Masuda, Tasuku Hatanaka, Kei Shindō, Yoshimasa Hosoya, Kaori Nazuka, Koki Uchiyama, Takahiro Fujiwara, Etsuko Kozakura ja Aya Kawakami

Genre: anime, toiminta

Jaksomäärä: 13

Jakson kesto: noin 24 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 14

My Hero Academia perustuu Kōhei Horikoshin samannimiseen mangaan, jota julkaistiin vuodesta 2014 vuoteen 2024. Vuonna 2015 Bones-yhtiö ilmoitti työstävänsä mangan pohjalta animeadaptaation. Animaattorit ryhtyivät töihin, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta My Hero Academian ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa 3. huhtikuuta 2016 - tasan 10 vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti suureen suosioon ja keräsi kehuja myös kriitikoilta. Itse olen tiennyt My Hero Academiasta jo vuosia ja animesarjoista se on ollut minulle yksi kiinnostavimmista. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt kymmenen vuotta, minkä lisäksi sarja sai vastikään päätöksensä kahdeksannen kautensa myötä, päätin tämän kunniaksi vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Katsoinkin My Hero Academian ensimmäisen tuotantokauden muutamassa päivässä.

Lähes kaikilla ihmisillä on jokin superkyky, eli "oikku". Osa käyttää oikkuaan hyvään, osa pahaan ja osa ei tiedä, mitä tekisi kyvyllään. Nuori Izuku Midoriya haaveilee nousevansa maailman parhaaksi supersankariksi - siitäkin huolimatta, että hän on yksi harvoista ilman minkäänlaista oikkua.

My Hero Academian päähenkilö on viisitoistavuotias poika Izuku Midoriya (äänenä Daiki Yamashita), joka elää maailmassa, missä lähes kaikilla on jokin yliluonnollinen kyky, eli oikku. Midoriyan harmiksi hän on yksi harvoista, jolla ei ole oikkua, mutta se ei estä häntä haaveilemasta, että vielä jonain päivänä hänestä tulisi kaikkien aikojen supersankari. Midoriya on välittömästi puolelleen saava päähenkilö, jonka haluaa nähdä onnistuvan vaativassa tavoitteessaan. Vaikkei Midoriyalla ole supervoimaa, hänestä löytyy enemmän todellista sankarillisuutta kuin monista oikullisista. Hän on aina valmis pitämään heikompien puolta, jopa silloin kun vastassa on täysin ylivertainen tyyppi.

     Muita sarjan avauskaudella esiteltäviä hahmoja ovat muun muassa Midoriyan idoli, supersankari All Might (Kenta Miyake), Midoriyan aiempi kaveri, mutta räjähdysvoimiensa myötä ylimieliseksi kiusaajaksi muuttunut Katsuki Bakugou (Nobuhiko Okamoto), supersankariakatemiassa opettava Shouta "Eraser Head" Aizawa (Jun'ichi Suwabe), sekä Midoriyan ja Katsukin kanssa muut akatemiaan pyrkivät nuoret, kuten esineitä leijuttava Ochako Uraraka (Ayane Sakura), skarppi Tenya Iida (Kaito Ishikawa), sammakkomainen Tsuyu Asui (Aoi Yuki), liimautuvia palloja päästään heittelevä Minoru Mineta (Ryô Hirohashi), kylmää ja kuumaa hallitseva Shouto Todoroki (Yuki Kaji), asioita luova Momo Yaoyorozu (Marina Inoue) ja sähköinen Denki Kaminari (Tasuku Hatanaka). Sivuhahmotkin ovat erittäin mainioita. All Mightissa ja Bakugoussa on paljon enemmän kuin päällepäin vaikuttaisi ja kouluun pyrkivät nuoret ovat vekkulin erilaisia persoonia, joista katsojalle voi jopa tuottaa vaikeuksia päättää suosikkinsa.

My Hero Academia osoittautui heti loistavaksi supersankarisarjaksi, joka nappasi saman tien mukaansa ja jonka kolmetoista jaksoa minun teki mieli tuijottaa lähes yhtä kyytiä putkeen. Vaikka jo Marvelin X-Men -sarjakuvissa ja -elokuvissa on nähty koulua supervoimaisille nuorille, My Hero Academia onnistuu tuntumaan raikkaalta tuulahdukselta genreen. On erityisen kiinnostavaa, että päähenkilöksi on valikoitunut harvinainen nuori, jolla ei ole voimaa lainkaan. Jo tämän takia on erityisen mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan Midoriya, kun tämä yrittää todistaa itsensä muuta kautta, vaikka monet ympärillä nauraisivatkin hänen pyrkimyksilleen. Juuri Midoriyan sinnikkyys koukuttaa niin tehokkaasti ja siksi nuorukaisen onnistumiset kauden loppusuoralla tuntuvat entistä vaikuttavammilta. Erityisen mainiot ovat myös hahmojen väliset suhteet, oli kyse sitten Midoriyan ja tämän idolin All Mightin mentoripuolesta tai Midoriyan ja hänen lapsuudenystävänsä Katsukin tulehtuneista väleistä.

Olen animen saralla katsonut lähinnä Demon Slayer: Kimetsu no Yaibaa (鬼滅の刃 - 2019-2024) ja Jujutsu Kaisenia (呪術廻戦 - 2020-) ja vaikka niistä löytyy hupaisat puolensa, ovat ne huomattavasti synkempiä aiheiltaan ja menoltaan, minkä lisäksi niiden hahmoihin liittyy usein suurta tragediaa. Jo sen takia My Hero Academian kepeämpi ote ilahdutti suuresti. Avauskausi on toisaalta jopa aika leikkisä luonteeltaan, ilman että se muuttuu kuitenkaan liian lapselliseksi. Huumoria on runsaasti ja etenkin ensimmäisten jaksojen aikana pääsee nauramaan vähän väliä. Ilmapiiri synkkenee kauden loppusuoralla, kun pakolliset pahikset ilmaantuvat paikalle. Vaikka pahisosasto tulee vähän liiankin puskista ilman mitään pohjustusta, heidän mukana tuomansa taistelu tarjoaakin sitten aikamoista mäiskettä kauden viimeisiin jaksoihin. My Hero Academian avauskausi on läpikotaisin erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä, enkä malta odottaa näkeväni lisää.

Kehut ansaitsee myös Bones-yhtiön animaattoreiden kädenjälki. Visuaalisesti My Hero Academia on todella näyttävä. Hahmot ovat veikeän sarjakuvamaiset ja ulkoasuiltaan tunnistettavan räikeät. He liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana ja heidän erilaisia oikkujaan hyödynnetään ilahduttavan mielikuvituksellisesti. Taustat ovat täynnä yksityiskohtia ja pidin paljon sarjan värikkyydestä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Yûki Hayashin säveltämiä musiikkeja myöten. Kauden alkutekstikappale, Porno Graffitin esittämä The Day on oikein mainio.

Plus Ultra!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

僕のヒーローアカデミア, Japani, 2016-2025, Bones