Yön lapsi (2026) - elokuva-arvostelu

YÖN LAPSI

Ohjaus: Hanna Bergholm

Näyttelijät: Seidi Haarla, Rupert Grint, Pamela Tola, Pirkko Saisio, Silvia Saloranta, Rebecca Lacey, John Thomson, Satu Tuuli Karhu ja Mari Rantasila

Genre: kauhu, fantasia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: TULOSSA

Yön lapsi on kotimainen kauhuelokuva. Hanna Bergholm keksi idean elokuvaan saatuaan lapsen ja esitteli ideansa käsikirjoittajaystävälleen Ilja Rautsille. Yhdessä he kynäilivät tekstin ja saivat rahoituksen elokuvaan. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2024 Liettuassa ja nyt Yön lapsi on saapumassa elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti pari vuotta sitten, kun ilmoitettiin, että Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Rupert Grint tähdittäisi kotimaista kauhuleffaa. Kun huomasin, että Yön lapsi esitetään lähes kaksi kuukautta ennakkoon Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, ostin näytökseen heti lipun. Paikalla näytöksessä olivat Bergholm, Rautsi, sekä päätähti Seidi Haarla ja Apocalyptica-yhtyeestä tuttu säveltäjä Eicca Toppinen.

Saga ja Jon muuttavat Sagan ränsistyneeseen lapsuudenkotiin ja saavat pian ensimmäisen vauvansa. Karvainen, pimeydessä viihtyvä ja veren mausta tykkäävä lapsi tekee kuitenkin uudesta perhearjesta nopeasti painajaista.

Elokuvan päärooleissa Sagana ja Jonina nähdään Hytti nro 6 -elokuvasta (2021) Jussi-palkinnon voittanut Seidi Haarla ja Harry Potter -leffojen Ron Weasleyna parhaiten tunnettu Rupert Grint, jonka saaminen suomalaisleffan miespäätähdeksi ylitti tietenkin uutiskynnyksen aikamoisesti. Nähtävästi Bergholmin ja Rautsin käsikirjoitus puhutteli juuri lapsen saanutta Grintiä niin paljon, että hän suostui projektiin. Vaikka aluksi onkin hämmentävää nähdä Grint suomalaisten näyttelijöiden ympäröimänä keskellä korpea, hän sujahtaa nopeasti luontevaksi osaksi elokuvaa ja hänen ja Haarlan kemiat osuvat hyvin yhteen. Leffa ei lähde sen kummemmin selittelemään, miten suomalainen Saga ja englantilainen Jon päätyivät seurustelemaan, mutta he ovat päättäneet aloittaa yhteisen elämänsä Suomessa, Sagan vanhassa ja ei-niin-pientä pintaremonttia kaipaavassa lapsuudenkodissa, sekä hankkia lapsen. Kun vauva syntyy ja heti vaikuttaisi siltä, että pienokaisessa on jotain vialla, Haarla tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa muuttuvia ja voimistuvia tunnetiloja niin vauvan kuin äitiyden suhteen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Pamela Tola Sagan siskona Taruna ja Pirkko Saisio heidän varsin suorapuheisena äitinään, jonka jopa aika kylmiltä tuntuvat töksäytykset varastavat show'n kaikissa hahmon kohtauksissa. Saisio on nappivalinta rooliin, tehden hahmostaan samanaikaisesti huvittavan että todella inhottavan. Tolakin suoriutuu passelisti siskoroolistaan.

Yön lapsi osoittautui hyväksi ja kiinnostavaksi metaforalliseksi tarinaksi vanhemmuuden vaikeudesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja parisuhteen horjumisesta vauva-arjen alkaessa. Toki kyseessä ei todellakaan ole ensimmäinen elokuva, jossa onnellisen pariskunnan auvo katkeaa, kun vauvassa paljastuu olevan jotain vinksallaan. Heti ensimmäisenä mieleen juolahtaa kauhuklassikko Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby - 1968), joka nousi esille myös elokuvanäytöksen jälkeisen keskustelupaneelin aikana. Näin suomalaisen katsojan vinkkelistä Yön lapsi kuitenkin erottuu kivasti joukosta tiettyjen suomalaisista taruista lainailevien mytologioiden kautta, jotka tuovat mukavat lisämausteet paperilla tuttuun tarinaan.

Puolitoista tuntia on passelin napakka mitta elokuvalle ja tarinan etenemistä seuraa läpi keston kiinnostuneena, mutta tunnelman puolesta leffa hakee hieman itseään. Elokuva ei ole oikeastaan pelottava, vaikka tietynlainen epämukava ilmapiiri leijailee alusta asti. Se on pikemminkin omituisen hauska, enkä aina tiennyt, johtuivatko yleisön naurut tarkoituksellisesti humoristisista jutuista, vai tahattomasta komiikasta. Sagan äidin sutkautuksilla selvästi haetaankin hörähdyksiä, mutta sitten taas loppuhuipennuksen olisi pitänyt kai olla hurjan dramaattinen, mutta suuni vääntäytyi väkisin huvittuneeseen hymyyn kömpelön painimisen takia.

Teknisesti Yön lapsi on kuitenkin pääasiassa vakuuttava. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain todella näyttäviä otoksia, oli kyse sitten kuvattavista metsämaisemista tai kameran kikkailusta. Lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset äityvät paikoitellen varsin verisiksi. Itse vauva on onnistuneesti luotu ja sitä näytetään juuri sopivan vähän, jotta katsojana jännittää enemmän, mikä kumma siinä on vialla? Tehosteet ovat muutenkin mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikeista vastaa tosiaan Apocalyptica-yhtyeen perustaja Eicca Toppinen, jonka sävellykset kuuluvat leffan parhaisiin puoliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Yön lapsi, Suomi, 2026, BlueLight, British Film Institute, Elokuvayhtiö Komeetta, Eurimages, Filmai LT, Getaway Films, Global Screen Fund, YLE

The Love Hypothesis (2026) - elokuva-arvostelu

THE LOVE HYPOTHESIS

Ohjaus: Claire Scanlon

Näyttelijät: Lili Reinhart, Tom Bateman, Rachel Marsh, Jakoubie Young-White, Nicholas Duvernay ja Arty Froushan

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

The Love Hypothesis perustuu Ali Hazelwoodin kirjaan Rakkaushypoteesi (The Love Hypothesis - 2021), joka oli alun perin hänen kirjoittamansa Star Wars -fanifiktio Reyn ja Kylo Renin suhteesta nimeltä "Head Over Feet". Vuonna 2022 Bisous Pictures -yhtiö ilmoitti työstävänsä kirjan pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt The Love Hypothesis on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Hazelwoodin kirjaa, enkä etukäteen juuri kiinnostunut sen leffaversiosta - etenkään kun luin lähdemateriaalin olleen alun perin fanifiktio Star Warsista. Päätin silti antaa The Love Hypothesisille mahdollisuuden ja katsoin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Stanfordissa opiskeleva Olive Smith ja hänen tympeä professorinsa Adam Carlsen päättävät esittää olevansa parisuhteessa, jotta Olive saisi siten ystävänsä lähtemään treffeille erään pojan kanssa.

Riverdale-sarjasta (2017-2023) tuttu Lili Reinhart näyttelee Olive Smithiä, joka opiskelee Stanfordin yliopistossa ja joka on potentiaalisesti onnistunut hiirten avulla löytämään keinon parantaa haimasyöpää. Hercule Poirot -leffoista Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017) ja Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022) tuttu Tom Bateman taas esittää tohtori Adam Carlsenia, jota kaikki koulussa kutsuvat tohtori Pahaksi, koska hän kohtelee opiskelijoita erittäin kylmästi. Varsin pöljästä syystä Oliver ja Adam päätyvät tekemään diilin, jossa he esittävät olevansa parisuhteessa. Mutta vähemmän yllättäen tämän esityksen aikana oikeat tunteet alkavat nousta pintaan. Hahmot ovat toimivat, Reinhart ja Bateman ovat kelpo valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy tarpeeksi kemiaa. Batemanin valinta on toki siinä mielessä huvittava, että The Love Hypothesisin pohjallahan oli tosiaan romanttinen Star Wars -fanifiktio Reystä ja Kylo Renistä ja Tom Batemanhan on tosielämässä suhteessa Reytä näytelleen Daisy Ridleyn kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Rachel Marsh Oliven parhaana ystävänä Anhina, Nicholas Duvernay Anhin ihastuksena Jeremynä, Jaboukie Young-White Oliven kämppiksenä Malcolmina, sekä Arty Froushan tohtori Tom Bentonina, joka hassua kyllä sai kirjassa nimensä Tom Batemanista. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin heidän hahmonsa tuntuvat lähinnä käveleviltä kliseiltä.

Fanifiktioista kirjoiksi ja siitä sitten elokuviksi muovautuneet tapaukset ovat usein mielestäni kuluneiden vuosiensa huonointa antia. Esimerkiksi Fifty Shades of Grey (2015) oli alun perin fanifiktio Twilightista ja After (2019) oli alun perin fanifiktio One Direction -yhtyeestä. Kun siis luin, että The Love Hypothesisin pohjana oli "Reylo"-fanifiktio, ajattelin ensimmäisenä, että "voi pojat, taas sitä mennään". Yllätyksekseni The Love Hypothesis ei ole samaa mätäkuonaa kuin Fifty Shades of Grey ja After, vaan jopa ihan katsottava romanttinen draamakomedia kaikkine pöhköyksineen.

Elokuva on toisaalta hitusen kökkö, mutta samalla sen kökköydessä on jotain varsin hurmaavaa. Juoni on lähtökohdiltaan täysin typerä, mutta se antaa raamit monille äärimmäisen vaivaannuttaville ja sitä kautta huvittaville kohtauksille, kun opiskelija ja professori yrittävät saada muut vakuuttuneiksi suhteestaan. Myötähäpeää on luvassa muutenkin ja esimerkiksi erään seksikohtauksen tuhmat repliikit saivat minut purskahtamaan nauruun. Tarina kulkee niitä kaikista ennalta-arvattavimpia reittejä draamankaarineen kaikkineen, mutta sentään Reinhartin ja Batemanin kemia toimii ja Batemanin hahmon töykeät heitot opiskelijoille, sekä yritykset pehmentyä tarjoavat hyviä nauruja. Ei The Love Hypothesis hyvä elokuva ole, mutta kertaalleen katsottavana hömppänä se on tarpeeksi mukiinmenevä.

Elokuvan on ohjannut Claire Scanlon, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja. Scanlon hoitaa tonttinsa passelisti, pitäen kivaa ilmapiiriä hyvin yllä. Sarah Rothschildin käsikirjoitus ei ole kummoinen kliseisten hahmojensa, kehnon dialoginsa ja jopa hieman omituisen rakenteensa kanssa ja vaaditaankin Scanlonilta paljon, että hän olisi saanut lopputuloksesta tätä paremman. Teknisesti The Love Hypothesis on kelpuutettava. Se on alkupäässään hieman kömpelösti leikattu, mutta on leffa sentään ihan hyvin kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, joskin on epäuskottavaa, että opiskelijat Olive ja Malcolm voisivat asua tällaisessa lukaalissa. Asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on menevästi rakennettu Laura Karpmanin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Love Hypothesis www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Love Hypothesis, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Bisous Pictures, MRC Film, The Cantillon Company

The Departed (2006) - elokuva-arvostelu

THE DEPARTED

Ohjaus: Martin Scorsese

Näyttelijät: Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson, Martin Sheen, Mark Wahlberg, Ray Winstone, Alec Baldwin, Vera Farmiga, Anthony Anderson, Kevin Corrigan, James Badge Dale, David O'Hara ja Mark Rolston

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

The Departed on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi hongkongilaisesta elokuvasta Internal Affairs (無間道) vuodelta 2002, johon on otettu myös vaikutteita Bostonissa toimineesta Winter Hill -rikollisjengistä. Tammikuussa 2003 Internal Affairsista innostunut Warner Bros. Pictures hankki sen oikeudet ja ryhtyi työstämään uutta versiota siitä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta The Departed sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (muun muassa paras draamaelokuva, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse katsoin The Departedin ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Bostonin poliisivoimat lähettävät poliisin soluttautumaan pahamaineisen Frank Costellon rikollisjengiin, tietämättä että Costellolla on oma mies poliisivoimien leivissä.

The Departed sisältää todella väkevän näyttelijäkaartin. Jack Nicholson näyttelee Frank Costelloa, pelättyä rikollispomoa, joka on häikäilemättömästi johtanut Bostonin alamaailmaa jo vuosia ja onnistunut välttelemään lain pitkää kouraa. Matt Damon taas esittää Colin Sullivania, jonka Frank rekrysi jo, kun Colin oli vasta lapsi ja jonka Frank lähettää opiskelemaan poliisiksi, jotta tämä voisi toimia rikollisjengin myyränä. Leonardo DiCaprio sen sijaan näyttelee Billy Costigania, joka on juuri valmistunut poliisikoulusta, mutta joka virallisesti hylätään, jotta hänet voidaan heti passittaa salaa soluttautumaan Costellon jengiin. Jokainen tästä kolmikosta on kiinnostava hahmo ja heidän näyttelijänsä ovat väkevässä vedossa. Nicholson on tietty täydellinen valinta katalaksi roistoksi, kun taas Damon ja DiCaprio tulkitsevat vakuuttavasti kahta elämää kanavoivia miehiä.

     Elokuvassa nähdään myös Martin Sheen poliisikapteeni Queenanina ja Mark Wahlberg poliisikersantti Dignamina, jotka ainoastaan tietävät Billyn tehtävästä, Alec Baldwin poliisikapteeni Ellerbynä, joka toimii Colinin pomona, Vera Farmiga poliisiterapeutti Madolynina, jolla muodostuu vähemmän yllättäen säpinää sekä Colinin että Billyn kanssa, Anthony Anderson ja James Badge Dale poliiseina Brownina ja Barriganina, sekä Ray Winstone, David O'Hara ja Mark Rolston Costellon kätyreinä Frenchienä, Fitzynä ja Delahuntina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin kovassa vedossa ja suosikiksi nousee helposti täysin suodattamattomasti ajatuksiaan suoltavaa Dignamia esittävä Wahlberg, joka saikin The Departedista toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuutensa näyttelijänä.

Pidin jo ensimmäisellä katselulle The Departedista, mutta nyt uusintakatselulla mielsin elokuvan erinomaiseksi rikoselokuvaksi. Mitäpä muuta voikaan toisaalta odottaa alan mestarilta, Martin Scorseselta? Tarina on toki otettu alkuperäisestä hongkongilaisesta elokuvasta, mutta Scorsese tarjoaa sen niin ytimekkäästi ja vangitsevasti, että yleensä aasialaisleffojen jenkkiversioita kritisoivankin katsojan täytyy myöntyä leffan upeuden edessä. Tarina todella on mahtava, erittäin mukaansatempaava ja hemmetin jännittävä. On kiinnostavaa seurata, kuinka rikollisille hommia lapsesta asti tehnyt Colin pääsee osaksi poliisivoimiin, yrittäen pitää virkavaltaa kaukana Costellon hämärähommista, samalla kun Billy tekee kaikkensa mennäkseen läpi vakuuttavasti rikollisesta, herättääkseen Costellon huomion ja päästäkseen tämän lähipiiriin.

Koska elokuva seuraa tällä tavoin paria risteilevää juonikuviota, ei aika käy missään kohtaa pitkäksi The Departedin parissa, vaikka kestoa onkin kaksi ja puoli tuntia. Jännite syntyy toki siitä, onnistuvatko Colin ja Billy pitämään kulissejaan yllä ja tunnelma sen kuin tiivistyy, kun poliisissa aletaan epäillä, että heidän joukossaan on myyrä, samalla kun Costello saa päähänsä, että joku hänen jengistään paljastaa asioita poliiseille. Tämän kaiken pyörittelyä on todella koukuttavaa katsoa, mutta löytyy leffasta muutakin kuin pelkkää tiukkaa jännitettä. The Departed on yllättävän hauska elokuva, erityisesti törkyturpaisten hahmojensa vuoksi. Romanttinen puoli tarjoaa sekaan toisenlaisen jännitteen, kun Colin ja Billy kiinnostuvat samasta naisesta. Kaikki tämä johtaa aikamoiseen finaaliin, josta on mahdoton etukäteen sanoa, kuka selviää verilöylystä elävänä kotiin - vai selviääkö kukaan.

Martin Scorsesen ohjaus on huikean hallittua ja hän kasvattelee jännitystä onnistuneella otteella. William Monahanin työstämä käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja sitä tukee vahva leikkaus. The Departed on muutenkin teknisesti pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät ajoittain varsin verisiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Departed, Yhdysvallat, Hongkong, 2006, Warner Bros., Plan B Entertainment, Initial Entertainment Group (IEG), Vertigo Entertainment, Media Asia Films

Heroes, kausi 1: Genesis (2006-2007) - sarja-arvostelu

HEROES - KAUSI 1: GENESIS

Luoja: Tim Kring

Näyttelijät: Sendhil Ramamurthy, Milo Ventimiglia, Hayden Panettiere, Masi Oka, Ali Larter, Adrian Pasdar, Jack Coleman, Greg Grunberg, Santiago Cabrera, Tawny Cypress, James Kyson Lee, Noah Gray-Cabey, Zachary Quinto, Leonard Roberts, Ashley Crow, Thomas Dekker, Lisa Lackey, Jimmy Jean-Louis, Christine Rose, Christopher Eccleston, Randall Bentley, Eric Roberts ja Malcolm McDowell

Genre: draama, jännitys, fantasia

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: 42 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 16 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Heroes on Tim Kringin luoma supersankarisarja. Kring sai idean erilaisesta supersankaritarinasta ja kertoi siitä NBC-kanavalle, missä innostuttiin valtavasti. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 2006 ja lopulta Heroesin ensimmäinen tuotantokausi, lisänimeltään Genesis alkoi pyöriä televisioissa 25. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti suureen suosioon, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai parhaan draamasarjan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan draamasarjan, ohjauksen, miessivuosan, lavastuksen, leikkauksen, äänityksen, stunt-työskentelyn ja erikoistehosteiden Emmy-ehdokkuudet. Itse olen tiennyt Heroesista siitä asti, kun sen esitys alkoi Suomen televisioissa ja lapsena halusin todella paljon nähdä sarjan, mutta jostain syystä en ole koskaan aiemmin katsonut kohtaustakaan sarjasta. Kuitenkin nyt kun huomasin sarjan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa Heroesin läpi ja samalla arvostella sarjan.

Ihmiset ympäri maailman hoksaavat omaavansa erikoisia voimia lentämisestä näkymättömyyteen ja ajatusten lukemisesta ajan hallitsemiseen. Pian he joutuvat myös huomaamaan, että eri tahot jahtaavat heitä näiden kykyjen takia.

Heroes kertoo toisilleen pääasiassa tuntemattomista ihmisistä, jotka huomaavat omaavansa erilaisia voimia, mitkä muuttavat heidän elämänsä pysyvästi. Hahmoja ovat muun muassa newyorkilainen senaattori Nathan Petrelli (Adrian Pasdar), joka osaa lentää, hänen veljensä Peter (Milo Ventimiglia), joka pystyy käyttämään lähellään olevien yli-ihmisten voimia, huumeaddikti Isaac Mendez (Santiago Cabrera), joka pystyy näkemään tulevaisuuteen, high schoolia käyvä huutosakkilainen Claire Bennet (viime kuussa menehtynyt Hayden Panettiere), jonka saamat ruhjeet ja vammat paranevat samantien itsestään, poliisi Matt Parkman (Greg Grunberg), joka pystyy lukemaan muiden ajatuksia, yksinhuoltajaäiti Niki Sanders (Ali Larter), jonka sisällä piilee hänen paha versionsa Jessica, sekä oma suosikkini, japanilaismies Hiro Nakamura (Emmy- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Masi Oka), joka pystyy kontrolloimaan aikaa ja avaruutta ja kokeekin kohtalonsa olevan supersankaruus.

     Muita hahmoja sarjassa ovat tutkija Mohinder (Sendhil Ramamurthy), jonka isä (Erick Avari) etsi näitä supervoimaisia yksilöitä ja joka jatkaa isänsä jalanjäljissä, kun tämä murhataan, Clairen vanhemmat Noah (Jack Coleman) ja Sandra (Ashley Crow), Isaacin tyttöystävä Simone (Tawny Cypress), Mattin vaimo Janice (Lisa Lackey), Nikin poika Micah (Noah Gray-Cabey), Hiron paras kaveri Ando (James Kyson Lee), supervoimaisia jahtaava Sylar (Zachary Quinto), sekä mysteerinen herra Linderman (Malcolm McDowell), jolla vaikuttaisi olevan näppinsä pelissä vähän kaikessa. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja jokaista syvennetään onnistuneesti läpi kauden. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja Okan vilpitön into sarjaa kohtaan tarttuu katsojaan joka kerta, kun totaalisen sympaattinen mies on ruudulla.

Heroes liittyy Lostin (2004-2010), Paon (Prison Break - 2005-2017) ja Supernaturalin (2005-2020) joukkoon 2000-luvun alkupään sarjoista, joista en voi olla soimaamatta itseäni siitä, etten ollut älynnyt katsoa niitä aiemmin. Kaikkien näiden avauskaudet ovat erinomaisia ja toivon toki, ettei Heroesille käy sama kuin niille, eli että myöhemmillä kausilla taso tippuisi kuin lehmän häntä. Minä olen tässä viimeisten parin vuosikymmenen aikana ehtinyt nähdä jos jonkinlaista supersankaritarinaa, mutta silti Heroes pääsi yllättämään edelleen raikkaalta tuntuvalla lähestymistavallaan. Sarja saattaa olla täynnä supervoimaisia yli-ihmisiä, mutta nämä tyypit eivät ole järin kiinnostuneita auttamaan viattomia voimillaan, vaan he yrittävät lähinnä itse pärjätä kummallisen tilanteensa kanssa.

Sarjasta kyllä huomaa, että sen luoja Tim Kring kyseli neuvoa Lostia työstäneeltä ystävältään Damon Lindelofilta, sillä vaikka konseptit ovatkin täysin erilaiset, Lostin vaikutus näkyy Heroesissa. Kyseisen sarjan tapaan myös tässä on yllä vahva mysteerihenki, joka nappaa välittömästi koukkuunsa. Mistä ihmeestä nämä hahmot yhtäkkiä saivat voimansa? Kuka kumma on herra Linderman? Miksi Sylar jahtaa näitä superihmisiä? Ja miksi Clairen isä on niin hemmetin epäilyttävä? Enpä olekaan hetkeen katsonut näin vangitsevaa sarjaa, jonka vajaan kolmen vartin mittaiset jaksot tuntuvat kulkevan kuin siivillä ja jonka joka jakson päätteeksi on pakko päästä näkemään, mitä näille hahmoille seuraavaksi tapahtuu.

Avauskauden 23 jaksoa ovat poikkeuksellisen hyvin hyödynnetyt, eikä sekaan oikeastaan mahdu turhempaa tyhjäkäyntiä lainkaan. On erittäin mielenkiintoista seurata näitä kaikkia hahmoja ja kuinka he suhtautuvat tilanteeseensa eri tavoin. Pikkuhiljaa käy selväksi, että heitä kaikkia yhdistää muukin kuin yliluonnolliset kyvyt ja vähitellen nämä lukuisat risteilevät juonikuviot alkavat sulautua selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Jaksojen varrelta ei tosiaankaan koukkuja ja käänteitä puutu ja jännitekin pidetään vähän väliä korkealla. Se, mistä intoilin paljon, oli kauden tietty haikeus ja filosofisuus, joka loi mukaan omanlaistaan mystiikkaa. Kausi vie tietyllä tavalla tarinansa päätökseen, mutta jättää samalla oven auki uusille seikkailuille, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka Heroes tästä jatkuu. Aivan fantastinen startti!

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä vakuuttavasti ja pitävät pakkaa taitavasti kasassa. Useat juonikuviot toteutettiin niin, että jokainen käsikirjoittaja sai työstettäväkseen jonkun hahmon tarinan, jotka sitten joku heistä sai tehtäväkseen yhdistää koherentiksi jaksoksi. Toteutustapa toimii ja juonikuviot kulkevat sulavasti lomittain, vain parin jakson keskittyessä yhteen ainoaan kertomukseen. Heroes on myös hyvin kuvattu ja leikattu, sekä sen voimakkaassa värimäärittelyssä on oma viehätyksensä. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa läpi pienehkö televisiobudjetti ja parit siisteiksi tarkoitetut jutut näyttävät näin 20 vuotta myöhemmin aika kököiltä. Äänityöskentely on pääasiassa oivallista ja Wendy Melvoinin ja Lisa Colemanin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2025 - Muokattu 16.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Heroes, Yhdysvallat, 2006-2010, Tailwind Productions, NBC Universal Television

Mayday (2026) - elokuva-arvostelu

MAYDAY

Ohjaus: John Francis Daley ja Jonathan Goldstein

Näyttelijät: Ryan Reynolds, Kenneth Branagh, Marcin Dorociński, David Morse, Maria Bakalova, Clark Johnson, Wendy Crewson, Louis Cancelmi, Josh Hamilton, Lovell Adams-Gray ja Alex Mallari Jr.

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 13

Mayday on Ryan Reynoldsin ja Kenneth Branaghin tähdittämä uutuuselokuva. Elokuvan teosta ilmoitettiin kesällä 2023 ja sen kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 työnimellä "Blackbird". Nyt Mayday on julkaistu Apple TV:ssä ja itse kiinnostuin leffasta heti sen päätähtien takia. Minulta kesti kuitenkin useampi päivä, kunnes pistin elokuvan vihdoin pyörimään.

Vuosi 1987. Salaista tiedusteluoperaatiota suorittava amerikkalaisluutnantti Troy Kelly tekee pakkolaskun Neuvostoliittoon ja saa ainoaksi avukseen Yhdysvalloista intoilevan venäläismies Nikolain.

Ryan Reynolds näyttelee Troy Kellyä, amerikkalaisluutnanttia, joka päätyy pinteeseen, kun kesken tiedustelutehtävän hänen hävittäjänsä ammutaan alas ja hän herää lumisesta metsästä Neuvostoliitossa. Kenneth Branagh taas esittää Nikolai Ustinovia, venäläismiestä, joka on Troyn onneksi ainoa paikallinen, joka intoilee amerikkalaiskulttuurista ja haluaakin auttaa miestä pääsemään ehjin nahoin ulos maasta. Reynolds on roolissaan juuri niin Ryan Reynolds kuin mitä häneltä voikin odottaa. Hän heittää tuttuun tapaansa sarkastisia kommentteja ja vitsailee tilanteessa kuin tilanteessa. Reynolds on toisaalta roolissaan passeli, mutta hän jää näyttelijänä täysin Branaghin jalkoihin, joka esittelee jälleen laaja-alaisuuttaan näyttelijänä. Eli siinä, missä Branagh katoaa rooliinsa, Reynolds tuntuu vain olevan oma hölösuu itsensä, yrittämättä edes tehdä jotain maneereistaan poikkeavaa. Silti on pakko todeta, että Reynoldsin ja Branaghin kemiat kohtaavat hyvin ja heidän erilaiset persoonansa tukevat toisiaan oivallisesti.

     Elokuvassa nähdään myös David Morse Troyn isänä Haroldina, Maria Bakalova Nikolain tyttärenä Annana, Marcin Dorociński kaksikkoa jahtaavana KGB-agentti Volkovina ja Louis Cancelmi Troyn kanssa tehtävälle lähtevänä majuri Sandersina. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan ja Dorociński onnistuu olemaan sopivan katala pahisroolissaan.

Mayday olisi varmaan parempi elokuva, jos Troyta näyttelisi joku muu kuin Ryan Reynolds, koska joistain erittäin hauskoistakin sutkautuksista huolimatta minusta tuntui läpi leffan siltä kuin olisin katsonut nimenomaan Ryan Reynoldsia kiipelissä, enkä jotakuta roolihahmoa. Tästä huolimatta kyseessä on jo nyt oikein toimiva ja viihdyttävä, joskin kenties hieman ylipitkä toimintakomedia. Muutaman Troyn rämäpäisyyttä, mutta samalla isästään huolta pitävää luonnetta esittelevän kohtauksen jälkeen päästäänkin itse asiaan ja leffa paranee selvästi, kun Nikolai astuu kuvioihin. Kaksikon uskaliaalle seikkailulle lähtee mielellään mukaan.

Elokuva tarjoaa läpi kestonsa sopivan erilaisia pinteitä ja luvassa onkin niin takaa-ajoja, käsirysyjä kuin ammuskeluja ja toimintakohtaukset vievät hahmoja hävittäjistä autoihin, juniin ja muihin vempaimiin, joiden ansiosta meno ei ala toistamaan itseään. Parhaimmillaan leffa on kekseliäs ja hupaisa (mukana on yksi suorastaan hulvaton piileskelykohtaus), mutta heikoimmillaan sen draamaosasto jättää vähän kylmäksi. Tietyin muutoksin Maydaysta voisi saada aikaiseksi erittäin mainion viihdeleffan, mutta jo tällaisenaan sen katsoo sujuvasti kertaalleen.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat John Francis Daley ja Jonathan Goldstein, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä erittäin hauskan Game Nightin (2018), sekä fantasiaräpellys Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin (2023). Maydayssa kaksikon työ ajaa asiansa, joskin olisi kiinnostavaa tietää, kuinka monet Troyn repliikeistä olivat Reynoldsin improvisaatiota kuvaushetkellä. Teknisestikin leffa on hieman ailahteleva. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukaan mahtuu joitain todella näyttäviä ja luovia kamerakikkailuja, joita yhdistellään kekseliäästi leikkaukseen. Lavasteet ja asut ovat hienot ja äänimaailma toimii Colin Stetsonin säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan tehosteet näyttävät kuitenkin joko ihan hyviltä tai sitten viimeistelemättömiltä ja taustakankaan käyttö on vähän väliä selvää. Joidenkin toimintakohtausten teho hiipuu jo siksi, että ympäristöt muistuttavat liikaa videopeleistä digitaalisuudessaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mayday, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Apple Studios, GoldDay, Maximum Effort, Skydance Media

Air Bud: Seventh Inning Fetch (2002) - elokuva-arvostelu

AIR BUD: SEVENTH INNING FETCH

Ohjaus: Robert Vince

Näyttelijät: Caitlin Wachs, Cynthia Stevenson, Molly Hagan, Richard Karn, Kevin Zegers, Patrick Cranshaw, Frank C. Turner, Jay Brazeau, Shayn Solberg, Chantal Strand, Hannah Marof ja Emma Marof

Genre: urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: S

Koko perheen urheilukomedia Koriskenttien koiratähti (Air Bud - 1997) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Turre taklaa tykimmin (Air Bud: Golden Receiver - 1998) jäi kuitenkin lipputuloissa täysin edeltäjänsä jalkoihin, joten kolmas osa Air Bud - futispennut (Air Bud: World Pup - 2000) päätettiin julkaista suoraan VHS:llä. Kasetteja myytiin niin hyvin, että neljännen leffan teko käynnistyi heti ja lopulta Air Bud: Seventh Inning Fetch julkaistiin DVD:llä kesäkuussa 2002. Elokuva sai heikon vastaanoton kriitikoilta, mutta tämänkin leffan myynnit olivat hyvät. Itse en ollut aiemmin katsonut yhtäkään Air Bud -leffaa. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla Air Bud Returns (2027), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat. Pidin yllättävänkin paljon alkuperäisestä Koriskenttien koiratähdestä, mutta Turre taklaa tykimmin ja Air Bud - futispennut olivat mielestäni aika latteita. En siis odottanut paljoa, kun pistin Air Bud: Seventh Inning Fetchin pyörimään.

Kun Josh lähtee collegeen, Buddy-koira jää pikkusisko Andrean vastuulle. Samaan aikaan kun Buddy ja Andrea innostuvat pesäpallosta, katala kelmikaksikko yrittää siepata Buddyn ja tämän pennut, uskoessaan, että niiden DNA:ssa on avain superurheilijoiden luomiseen.

Buddy-koira seikkailee jälleen ja innostuu taas uudesta urheilulajista, tällä kertaa pesäpallosta. Buddylle rakastavan kodin antanut Josh Framm (Kevin Zegers) on kuitenkin kasvanut lähes aikuiseksi ja lähtee elokuvan alussa opiskelemaan collegeen toiseen kaupunkiin. Buddyn ohelle ihmispäähenkilöksi nouseekin Joshin pikkusisko Andrea (Caitlin Wachs). Andrea on kelpo korvaaja ja hahmosta saadaan huomattavasti enemmän irti kuin aiemmissa leffoissa. Tyttöä harmittaa, kun hänen uusi pikkuveljensä Noah saa vanhempien (Turre taklaa tykimmin -leffasta tuttu Cynthia Stevenson palaa rooliinsa Jackie-äidiksi, jäätyään pois kolmososa Air Bud - futispennuista, kun taas Patrick-isäpuolta esittää tällä kertaa Richard Karn) täyden huomion. Lohtua tuo Buddy ja pesäpallo, vaikkei Andrea olekaan järin hyvä lajissa. Wachs jatkaa kelvollisesti osassaan.

     Elokuvassa nähdään myös Chantal Strand Andrean parhaana kaverina Tammyna, Molly Hagan pesäpallovalmentaja Crenshaw'na, sekä edellisissä leffoissa pelituomareita ja selostajia esittäneet Jay Brazeau ja Frank C. Turner niinä pakollisina pahoina, eli täysin turhina rikollishahmoina Rogerina ja Carltonina, joilla on totaalisen älyvapaa idea siepata Buddy ja tämän pennut, koska he uskovat, että näiden koirien DNA:ssa piilee mahdollisuus luoda superurheilijoita. Kun muut näyttelijät esiintyvät aika maltillisesti, Brazeau ja Turner vetävät roistohahmonsa täysin överiksi. Tekijät ovat tainneet pelätä, että lapset säikähtäisivät, jos rikollisista tehtäisiin millään lailla uhkaava kaksikko.

Air Bud: Seventh Inning Fetch on valitettavan väsähtänyt lisäys elokuvasarjaan, josta alkuperäinen hurmaavuus on jo haihtunut. Elokuvan isoin ongelma on sen käsikirjoitus. Voisi kuvitella, että jopa neljän kirjoittajan kanssa luvassa olisi jotain erilaista, mutta kirjoittajat ovat menneet siitä, mistä aita on matalin. Päähenkilö on vaihdettu Joshista hänen siskoonsa ja urheilulaji on taas pistetty vaihtoon, mutta leffa kulkee silti sitä samaa tuttua latua kuin edeltäjänsä. Päähenkilö harmittelee jotain, kunnes löytää uutta iloa elämäänsä jonkin urheilulajin muodossa, josta myös Buddy-koira innostuu. Ja sitten loppusuoralla ilkikuriset tyypit sieppaavat Buddyn. Eikö näihin leffoihin ihan oikeasti keksitä muuta?

Tietty väsähtäneisyys ja ponnettomuus vaivaa muutenkin elokuvaa. Leffan komediapuoli saattaa naurattaa ihan perheen pienimpiä, mutta jopa koheltamishuumorin tasolla meno on puolivillaista. Itse pesäpallomatsit jäävät myös harmillisen innottomiksi. Lisäksi siinä, missä aiemmissa elokuvissa oli selvää, että Buddya esittävät hauvat oli oikeasti koulutettu pelaamaan, Air Bud: Seventh Inning Fetchin aikana on kiusallisenkin selvää, että koiraa ei ole saatu oikeasti lyömään palloa mailalla. Tekijät yrittävät kamerakikkailulla parhaansa, mutta toteutus ontuu. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö Buddy näyttäisi hurjan suloiselta pelivermeineen, pesäpallomaila suussaan.

Elokuvan ohjasi Robert Vince, joka toimi Air Bud - futispennuissa käsikirjoittajana. Valitettavasti Vince ei saa puhallettua puhtia leffaan, mitä ei toki auta yhtään pohjalla toimiva heikko teksti. Air Bud: Seventh Inning Fetch on sentään kuvattu kelpuutettavasti, mukana on ihan hyviä lavasteita ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä Buddyn kanssa. Efektit ja äänityöskentely äityvät paikoitellen turhan sarjakuvamaisiksi, eikä Brahm Wengerin ja Eric Rohmin säveltämistä musiikeista jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Air Bud: Seventh Inning Fetch, Kanada, Yhdysvallat, 2002, Fetch Boy Films Ltd., International Keystone Entertainment, Keystone Pictures, Miramax

Best of the Best (2026) - elokuva-arvostelu

BEST OF THE BEST

Ohjaus: Lena Khan

Näyttelijät: Maitreyi Ramakrishnan, Priyanka Kedia, Ankur Rathee, Chaneil Kular, Hasan Minhaj, Janina Gavankar, Shreya Navile, Becky Alex, Nihar Duvvuri, Amryn Khurana, Nico Greetham ja Neha Gundubogula

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 13

Best of the Best on Netflixin uusi tanssielokuva. Projektista ilmoitettiin jo vuonna 2021, jolloin se kulki työnimellä "For the Culture" ja Amazon Studios oli mukana sen teossa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Best of the Best on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut elokuvasta, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden eräänä iltana, toivoen lopputuloksen olevan edes viihdyttävää hömppää.

Parhaat ystävät Maya ja Anjali aloittavat opinnot UCLA:n yliopistolla ja liittyvät Bollywood-tanssiryhmään, joka tavoittelee voittoa tulevassa koulujen välisessä Best of the Best -kilpailussa.

Netflixin Never Have I Ever -sarjaa (2020-2023) tähdittänyt Maitreyi Ramakrishnan ja aiemmin kesällä ilmestyneessä Disclosure Dayssa (2026) nähty Priyanka Kedia näyttelevät Mayaa ja Anjalia, jotka ovat olleet parhaita ystäviä niin pitkään kuin muistavat. He ovat tehneet kaiken yhdessä ja niinpä he myös hakivat (ja pääsivät) samaan yliopistoon, UCLA:han. Molemmat ovat myös innokkaita tanssijoita, joten kun heille esitellään tilaisuus liittyä kilpailevaan tanssiryhmään, he ovat tietenkin heti mukana. Ramakrishnan ja Kedia ovat hyviä rooleissaan ja he onnistuvat tuntumaan pitkäaikaisilta kaveruksilta. Maya ja Anjali ovat myös oivalliset hahmot. Maya on päämääräinen, mutta monet mieltävät hänet hankalaksi persoonaksi, kun taas Anjalista kaikki tykkäävät saman tien, mutta tytöllä on omat paineensa koulun suhteen. He ovat sopivan erilaiset, täydentäen toisiaan samalla toimivasti.

     Elokuvassa nähdään myös Janina Gavankar Anjalin tiukkana äitinä Rekhana, Ankur Rathee, Shreya Navile, Becky Alex, Nihar Duvvuri, Amryn Khurana ja Nico Greetham tanssiryhmän johtohahmo Ronakina, kaksikko Deepicana ja Dimplenä, innokkaana Nirbhayna, tympeänä Sumina ja tiimin ainoana valkoihoisena Harryna, Chaneil Kular Mayasta kiinnostuneena Arjunina, sekä Hasan Minhaj professori Latifina, joka tuntuu olevan koko koulun opettaja. Siis oikeasti, aina kun kohtaus vaatii opettajan, paikalle saapuu professori Latif, oli konteksti mikä tahansa. Sivunäyttelijät heittäytyvät hyvin rooleihinsa, etenkin tanssijat ja vaikka osa hahmoista tuntuukin lähinnä yksiulotteiselta karikatyyrilta, kaikilla on sopiva paikkansa ryhmässä.

Kuten etukäteen ounastelin, Best of the Best osoittautui oikein passeliksi valinnaksi leffailtaan, jolloin ei halunnut katsoa mitään erityisen vaikeaa tai synkkää. Vaikka elokuva oli mielestäni hieman liian pitkä ja sen tarina kulkee äärimmäisen ennalta-arvattavia latuja, se pääasiassa onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Päähenkilöt ovat tosiaan oivalliset ja heidän haluaa nähdä saavuttavan tavoitteensa ja osoittavan kykynsä muille. Toki matkaan mahtuu sitä pakollista draamaa loppusuoralla, ennen suurta finaaliesitystä, luomaan hieman jännitettä Mayan ja Anjalin välille. Jännitteen olisi tosin voinut mieluummin rakentaa vastapuolelta löytyvän tanssija Selenan (Neha Gundubogula) kautta, mutta harmillisesti hahmo jää todella vähälle ruutuajalle.

Elokuvan kirkkaasti parasta antia ovat sen näyttävät tanssinumerot. En ole koskaan pahemmin innostunut tansseista, en itse tanssimisesta, enkä tanssimisen katsomisesta ja niinpä muun muassa hittileffa Step Up (2006) jatko-osineen on jäänyt minulta kokonaan väliin. Tässä kuitenkin viihdyin tanssien aikana niin hyvin, että odotin aina seuraavan esityksen alkamista. Best of the Bestiin kiinnostavan lisänsä tuo toki intialaiskulttuuri ja bollywoodmainen teatraalisuus. Tanssit ovat kekseliäitä, nopeatempoisia ja paikoitellen jopa hauskoja. Erityisen vekkuli on esitys, joka yhdistelee Bollywoodia ja cowboy-länkkäreitä, niin omituiselta kuin se voi paperilla kuulostaa. Ilman näitä luovia tanssinumeroita Best of the Best olisi vain yksi unohdettava teinikomedia muiden joukossa.

Elokuvan on ohjannut Lena Khan, joka ohjasi jaksoja Ramakrishnanin tähdittämästä Never Have I Everistä. Khan pitää mukavaa ilmapiiriä sujuvasti yllä, sekä tuo hyvää potkua tansseihin, kohottaen Hasan Minhajin ja Prashanth Venkataramanujamin työstämää aika keskinkertaista käsikirjoitusta hitusen korkeammalle. Best of the Best on lisäksi hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienoja, asut tyylikkäitä ja äänityöskentelykin on oivallista Daniel Rojasin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Best of the Best, Yhdysvallat, 2026, 186K Films, Rideback