Spider-Man: Brand New Day (2026) - elokuva-arvostelu

SPIDER-MAN: BRAND NEW DAY

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Näyttelijät: Tom Holland, Zendaya, Tramell Tillman, Liza Colón-Zayas, Sadie Sink, Jon Bernthal, Jacob Batalon, Michael Mando, Mark Ruffalo, Naomi Watts ja Marvin Jones III

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: Brand New Day on Marvelin elokuvauniversumin 38. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Aluksi hahmoa näyttelevä Tom Holland ei ollut varma, palaisiko rooliinsa Spider-Man: No Way Homen (2021) jälkeen, mutta päätti lopulta uusia sopimuksensa ja palata ikoniseksi sankariksi. Kolme edellistä Spider-Man -elokuvaa ohjannut Jon Watts kuitenkin jätti sarjan ja tilalle pohdittiin Drew Goddardia ja Justin Liniä, ennen kuin Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -leffan (2021) ohjaaja Destin Daniel Cretton sai pestin. Tuotantoa kuitenkin viivästyttivät niin Hollywoodin käsikirjoittajien lakko vuonna 2023 kuin myös Hollandin kiireet The Odysseyn (2026) parissa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Spider-Man: Brand New Day on saapunut elokuvateattereihin. Spider-Man on suosikkini Marvelin sankareista ja olen pitänyt paljon niin Hollandin tulkinnasta hahmosta kuin hänen tähdittämistään Spider-Man -elokuvista. Olen odottanut uuden elokuvan näkemistä innoissani ja kävinkin katsomassa Spider-Man: Brand New Dayn heti sen ensi-iltapäivänä lähes loppuunmyydyssä Finnkino Tennispalatsin ISENSE-salissa, täynnä monia hahmoksi pukeutuneita faneja.

Maailma on unohtanut Peter Parkerin, joten Peter on päättänyt omistaa elämänsä New Yorkin suojelemiseen Spider-Manina. Mutta kun Peter alkaa kokea omituista mutaatiota, tarvitsee hän vanhojen ystäviensä apua.

Tom Holland nähdään jo seitsemättä kertaa Peter Parkerina, eli Spider-Manina, tehtyään ensiesiintymisensä hahmona kymmenen vuotta sitten Captain America: Civil Warissa (2016). Spider-Man: No Way Homen lopuksi Peter päätti tehdä suuren uhrauksen ja Doctor Strangen langettaman loitsun avulla hän sai kaikki, jopa hänen rakkaan MJ:nsä (Zendaya) ja parhaan ystävänsä Nedin (Jacob Batalon) unohtamaan Peter Parkerin olemassaolon. Uusi elokuva hyppää ajassa neljä vuotta eteenpäin ja ilman läheisiään Peter on päättänyt omistaa kaiken aikansa supersankaroinnille. Spider-Man on suositumpi kuin koskaan, mutta Peter tuntee olonsa silti musertavan yksinäiseksi. Hommaa ei helpota se, että hänen hämähäkkikykynsä alkavat mutatoitua omituisella tavalla. Holland näyttää jälleen kerran, miksi hän oli nappivalinta ikonisen seittisingon rooliin. Hän tulkitsee tässä erinomaisesti hahmonsa vaikeita fiiliksiä, pistäen itsensä myös hienosti likoon toimintakohtauksissa. Zendaya ja Batalonkin ovat mainioita MJ:nä ja Nedinä, jotka näkevät Peterissä enää vain tuntemattoman nuorukaisen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Liza Colón-Zayas Spider-Manin kanssa yhteistyötä tekevänä poliisi DeWolffina, Tramell Tillman Damage Control -organisaatiota johtavana Metzgerinä, sekä Michael Mando Skorpionina, joka nähtiin pikaisesti jo Spider-Man: Homecomingin (2017) lopputekstikohtauksessa, mutta joka pääsee vasta nyt vauhtiin piikkihäntänsä kanssa. Vaikka oli ilo vihdoin nähdä Skorpioni taistelemassa Spider-Manin kanssa ja Mando on hyvä osassaan, hahmo jäi lopulta harmillisen alikäytetyksi. The Bear -sarjasta (2022-2026) tuttu Colón-Zayas ja Severance - Erotuksesta (Severance - 2022-) tuttu Tillman ovat oivalliset omissa rooleissaan.

Onneksi Holland pyörsi lopulta päänsä ja palasi Spider-Maniksi, koska olisi ollut erittäin turhauttavaa, jos hahmon kanssa olisi käynnistetty kaikki jälleen kerran uudestaan ja vieläpä sen jälkeen, mihin pisteeseen Peter jätettiin viime leffassa. Lisäksi on ilo huomata, että viiden vuoden tauon jälkeen homma luistaa yhä mahtavasti. Spider-Man: Brand New Day on jo neljäs todella hyvä Hollandin Hämis-sooloelokuva peräkkäin ja todella toivon, että jos taso vain pysyy tällaisena, näiden leffojen tekoa jatkettaisiin vielä toiset kymmenen vuotta.

Lähes kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee hämmentävänkin sutjakkaasti. Kesto on rytmitetty erittäin vahvasti, jolloin se tarjoilee tasaisin väliajoin niin vauhdikkaita ja näyttäviä toimintakohtauksia kuin hahmoja syventävää draamaakin. Vaikka pidinkin leffan eri taisteluista, etenkin kun niissä nähdään vastuksia ja liittoutumia, jotka saavat fanit hykertelemään muikeina, elokuva oli mielestäni vahvimmillaan silloin, kun se keskittyi Peterin musertavan yksinäiseen elämään. Siitä huolimatta, että mukana on toki runsaasti huumoria, on Brand New Day selvästi synkin Hollandin Spider-Man -leffoista. Kohtaus, jossa Peter kohtaa MJ:n ja Nedin vuosien jälkeen, eivätkä vanhat ystävät muista Peteriä lainkaan, tuntuu sydäntäsärkevältä niin Peteristä kuin katsojasta. Elokuva vie siis aikamoiseen tunteiden vuoristorataan, joka onnistuu sekä viihdyttämään täysillä, että myös liikuttamaan tehokkaasti.

Skorpionin vähäisen ruutuajan ohessa omalla kohdallani elokuvan ainoaksi häiritseväksi aspektiksi jäi se, että mielestäni Peterin hämähäkkikykyjen mutatoitumisella olisi voitu edetä vielä huomattavasti pidemmälle. Erään sarjakuvista tutun tarinan adaptointi olisi mahdollistanut jopa body horror -kuvastoa, mutta nyt tämä jää lähinnä tarinan eteenpäin sysääväksi ideaksi, eikä se yllä täyteen potentiaaliinsa. Mutta kuten leffassa todetaan, hämähäkkien elämään kuuluu useampi vaihe, joten kenties tästä saadaan irti enemmän tulevaisuudessa. Elokuvan odotetaan tahkovan järjettömät summat rahaa jo avausviikonloppunaan, joten eiköhän seuraava Spider-Man -leffa pistetä tuotantoon pikavauhtia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsistäkin vastannut Destin Daniel Cretton, jolta luonnistuvat pätevästi niin taistelut kuin henkilödraama ja huumori. Cretton on myös selvästi pelannut tuoreimpia Spider-Man -videopelejä, sillä mukana on paljon riemastuttavia yksityiskohtia kuin suoraan niistä repäistyinä. Käsikirjoituksen taas ovat työstäneet Chris McKenna ja Erik Sommers - sama kaksikko, joka kynäili myös No Way Homen. Duo jatkaa sujuvasti siitä, mihin hahmojen kanssa viimeksi jäätiin ja heiltä löytyy lisäksi taitoa ripotella sekaan muualta Marvel-universumista tuttuja hahmoja, ilman että ne tuntuvat vain laiskalta fanipalvelukselta. Crettonin, McKennan, Sommersin, Hollandin ja muiden innostuneen yhteistyön ansiosta elokuva ei koskaan tunnu studion yritykseltä rahastaa tunnetuimmalla hahmollaan, vaan Brand New Day on tehty selvästi rakkaudesta lajiin.

Teknisesti Spider-Man: Brand New Day on pääasiassa mainio, vaikka sekaan mahtuukin joitain hieman keskeneräisiltä näyttäviä tietokonetehosteita. Elokuvassa on kuitenkin hyödynnetty paljon aitoja kuvauspaikkoja pelkkien Marvel-leffoille tyypillisten taustakankaiden sijaan ja ilahduttavaa on huomata, että Spider-Manin asua ei ole muovattu ja siloiteltu samalla lailla digitaalisesti kuin aiemmissa elokuvissa. Kameratyöskentely on tyylikästä ja toiminnallisten kohtausten aikana jopa varsin kekseliästä, kun Spider-Manin ketteryyttä, seittisinkoilua, sekä kykyä kiipeillä seinillä ja jopa katossa hyödynnetään eri tavoin. Osa otoksista on myös suoraan sarjakuvien kansista repäistyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino tehostaa musiikeillaan niin taisteluja kuin herkempiä hetkiä.

Lopputekstien jälkeen luvassa on vielä vihiä Marvelin tulevaisuudesta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Brand New Day, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Releasing

Veren vangit, kausi 3 (Anne Rice's The Vampire Lestat - 2026) - sarja-arvostelu

VEREN VANGIT - KAUSI 3

ANNE RICE'S THE VAMPIRE LESTAT

Luoja: Rolin Jones

Näyttelijät: Sam Reid, Eric Bogosian, Jacob Anderson, Assad Zaman, Jennifer Ehle, Noah Reid, Ryan Kattner, Seamus Patterson, Sarah Swire, Joseph Potter, Justin Kirk, Jeanine Serralles, Delainey Hayles, Bally Gill, Gopal Divan, Christopher Heyerdahl, Damien Atkins, Amaka Umeh ja Sheila Atim

Genre: draama, kauhu

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 45 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 18

Anne Ricen Vampyyrikronikat-kirjasarjaan (The Vampire Chronicles - 1976-2018) perustuva televisiosarja Veren vangit nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2022. Toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa. Tekijät ilmoittivat kolmannen kauden perustuvan Vampyyri Lestat -kirjaan (The Vampire Lestat - 1985) ja he päättivätkin julkaista kauden Yhdysvalloissa kokonaan omalla nimellään Anne Rice's The Vampire Lestatina. Suomeen kausi saapui samalla Veren vangit -nimellä Netflixiin, kun kausi oli ensin pyörinyt loppuun Yhdysvalloissa. Itse pidin valtavasti sarjan kahdesta ensimmäisestä kaudesta ja olenkin odottanut jatkoa innoissani. Katsoinkin Veren vankien kolmannen kauden läpi heti sen ilmestyttyä Netflixin valikoimaan.

Daniel Molloyn "Interview with the Vampire" -kirjan julkaisun jälkeen maailma ei ole enää ennallaan. Kirjasta suutahtanut vampyyri Lestat de Lioncourt on perustanut rock-yhtyeen, jonka kanssa hän kiertää Yhdysvaltoja, kanavoiden vaikeita tunteitaan laulujensa kautta.

Kuten Veren vankien kolmannen kauden englanninkielinen nimi Anne Rice's The Vampire Lestat antaakin jo ymmärtää, keskiössä on Sam Reidin näyttelemä vampyyri Lestat de Lioncourt. Toisen kauden päätteeksi kävi ilmi, että Lestat ei kuollutkaan Louis de Pointe du Lacin (Jacob Anderson) ja Claudia-tytön (Delaine Haynes) käsissä. Nykypäivänä hän päättää Louisin haastattelujen pohjalta työstetystä Daniel Molloyn (Eric Bogosian) "Interview with the Vampiresta" -kirjasta suivaantuneena perustaa bändin ja kiertää sen kanssa ympäri Yhdysvaltoja. Reid on edelleen aivan mahtava Lestatina ja pääsee tällä kertaa entistä enemmän herkuttelemaan monisävyisellä hahmollaan, joka piilottelee paljon räiskyvän ulkokuorensa alla. Myös Louis ja vampyyriksi muutettu Daniel ovat menossa mukana, Danielin haastatellessa tällä kertaa Lestatia, saadakseen hänen versionsa tapahtumista. Anderson on hyvä, vaikka jääkin nyt enemmän taka-alalle ja Bogosian onnistuu tekemään Danielista vielä provosoivamman persoonan, haastattelijan osatessa vedellä juuri oikeista naruista saadakseen haluamansa.

     Uusina hahmoina kausi esittelee Lestatin äidin Gabriellan (Jennifer Ehle), sekä Lestatin yhtyeen muut jäsenet, kitaristiveljekset Larryn (Noah Reid) ja Alexin (Seamus Patterson), basisti Salamanderin (Ryan Kattner), sekä rumpali TC:n (Sarah Swire). Bändin jäsenet toimivat ihan kivasti eksentrisen Lestatin ympärillä, mutta Ehle on erityisen hyvä lisäys. Hänen äitihahmossaan on oivallista viekkautta, minkä lisäksi Gabriella tuo toki mielenkiintoisia lisäpuolia itse Lestatiin.

Tuntuu hieman hölmöltä puhua Veren vankien kolmannesta tuotantokaudesta, koska alkuperäinen, aiemmasta irtautuva titteli Anne Rice's The Vampire Lestat kuvaa tätä seitsemän jakson kokonaisuutta paljon paremmin. Toki kausi jatkaa tuttujen hahmojen tarinaa, mutta se on muuten niin monin tavoin erilainen parista aiemmasta kaudesta, että räikeä muutos voi aluksi tuntua jopa hämmentävältä. Tästäkin löytyy Danielin ja vampyyrin välisiä haastatteluja, joiden myötä hypätään ajassa taaksepäin, mutta nykyhetkessä tapahtuvat osiot ovat täynnä rockhenkistä kiertue-elämää, konsertteja ja kappaleiden tekoa. Kausi onkin kuin rockooppera ja kun tähän uuteen tyyliin pääsee sisälle, se vie hyvin mukanaan.

Ei Veren vankien kolmas kausi kuitenkaan yllä parin edeltäjänsä huikealle tasolle, mikä johtuu kauden tietynlaisesta epätasapainosta. Parhaimmillaan kausi on, kun se tosissaan tunkeutuu Lestatin pään sisälle ja näyttää vampyyrin todellisia puolia joko tunteikkaiden laulujen tai tragediaa täynnä olevien takaumien muodossa. Sekaan mahtuu kuitenkin erittäin ailahtelevaa ulkoista hälinää, oli kyse sitten Louisin sivujuonikuviosta tai ajoittain pakotetuilta tuntuvista linkeistä Anne Ricen kirjoihin perustuviin muihin sarjoihin, Mayfair Witchesiin (2023-) ja Talamasca: The Secret Orderiin (2025). Palaset eivät täysin loksahda paikoilleen. Kun tuotantokausi toimii, se toimii parhaimmillaan jopa loistavasti, mutta hetkittäin se jätti minut kyseenalaistamaan tekijöiden ratkaisut. Odotan silti mielenkiinnolla jo työn alla olevaa neljättä tuotantokautta, joka perustuu Kadotettujen kuningatar -kirjaan (The Queen of the Damned - 1988). Sitä odotellessa voisin kurkata noitiin ja Talamascaan liittyvät sisarsarjat...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa parhaimmillaan väkevästi ja saavat näyttelijät irrottelemaan hyvin, mutta Rolin Jonesin johtaman käsikirjoitustiimin aikaansaannokset olisivat mielestäni kaivanneet hieman viilausta eheämpään suuntaan. Teknisesti Veren vankien kolmas kausi on kuitenkin pätevästi tehty. Kameratyöskentely on oivallista, kuten on myös valaisu. Lavastajat ja puvustajat pääsevät hyvin leikittelemään niin parin sadan vuoden takaisten kohtausten kuin rock-keikkojen parissa ja maskeeraajat eivät pelkää läträtä tekoverellä. Tehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Daniel Hartin työstämät ja Sam Reidin esittämät kappaleet toimivat vahvana taustana ja pidin erityisesti alkutekstikappaleeksi valitusta All Fall Downista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Anne Rice's The Vampire Lestat, Yhdysvallat, 2026, AMC Studios, Anonymous Content, Dwight Street Book Club, Paramount Television, Stillking Films

Supergirl, kausi 6 (2021) - sarja-arvostelu

SUPERGIRL - KAUSI 6

Luojat: Greg Berlanti, Ali Adler ja Andrew Kreisberg
Pääosissa: Melissa Benoist, Chyler Leigh, David Harewood, Katie McGrath, Jesse Rath, Nicole Maines, Azie Tesfai, Julie Gonzalo, Staz Nair, Peta Sergeant, Jon Cryer, Brenda Strong, Sharon Leal, Claude Knowlton, Jason Behr, Matt Baram, Jhaleil Swaby, Mila Jones, Andrew Morgado, Cara Buono, Thomas Lennon, David Ramsey ja Helen Slater
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Jaksomäärä: 20
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja Supergirl nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä lokakuussa 2015, osana isompaa Arrowverse-saagaa. Katsojaluvut lähtivät laskuun jo toisen kauden aikana, mutta sarja pysyi tarpeeksi suosittuna, että se sai kolmannen, neljännen ja viidennenkin kauden. Viidennen kauden jälkeen tekijät kuitenkin ilmoittivat, että seuraava kausi tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja lopulta Supergirlin kuudennen ja samalla viimeisen tuotantokauden esitys alkoi maaliskuussa 2021. Kausi sai sarjan alhaisimmat katsojaluvut, mutta se sai silti positiivista palautetta kriitikoilta. Itse ryhdyin katsomaan Supergirliä, kun pääsarja Arrow (2012-2020) vietti kymmenvuotisjuhlaansa. Pidin avauskaudesta, mutta sen jälkeen taso on ollut ailahtelevaa. Heikon vitoskauden jälkeen aloitin finaalikauden hieman skeptisenä.

Supergirlin ja kumppaneiden yrittäessä päihittää Lex Luthorin, Supergirl joutuu vangiksi Aavevyöhykkeelle, missä hän tapaa salaperäisen Nyxlyn.

Melissa Benoist palaa näillä näkymin viimeistä kertaa Kara Zor-Eliksi, eli Kara Danversiksi, eli Supergirliksi. Benoist on ollut sarjan heikoimpinakin hetkiä se valopilkku ja sama jatkuu myös finaalikaudella. Benoist hoitaa tonttinsa Supergirlinä loppuun asti mainiosti, eikä näytä samanlaisia kyllästymisen merkkejä, kuten vaikka The Flash -sarjan (2014-2023) päätähti Grant Gustin oman sarjansa loppusuoralla. Onkin vain sääli, että Supergirl pusketaan vähän väliä sivuun, finaalikauden keskittyessä enemmän muihin hahmoihin.

     Tutuista hahmoista mukana ovat viimeisen kerran vielä myös Karan sisko Alex (Chyler Leigh) ja tämän tyttöystävä Kelly Olsen (Azie Tesfai), J'onn J'onzz, eli Martian Manhunter (David Harewood), tulevaisuudesta saapunut Brainiac 5 (Jesse Rath), Nia Nal, eli Dreamer (Nicole Maines), Supergirliä nykyään auttava Lena Luthor (Katie McGrath) ja tämän paha veli Lex (Jon Cryer), CatCo-sanomalehden uusi omistaja Andrea Rojas (Julie Gonzalo), sekä firmalla työskentelevä William (Staz Nair). Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa salaperäinen Nyxly (Peta Sergeant), jonka Supergirl kohtaa Aavevyöhykkeellä, sekä avaruusoliotyttö Esme (Mila Jones), jonka Alex ja Kelly adoptoivat. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa, eikä Jon Cryer vieläkään vakuuta Lex Luthorina. Uusi tulokas Sergeant on paikoin varsin vaivaannuttava teatraalisuudessaan ja kun Lex ja Nyxly yhdistävät voimansa, on heidän yhteisiä kohtauksiaan aika raskasta seurata.

Valitettavasti Supergirl-sarja ei lähde uuteen kiitoon viimeisen kautensa kunniaksi, vaan viidenneltä kaudelta tuttu lattea meno jatkuu. Finaalikausi jatkaa muutenkin viidennen kauden jalanjäljissä, sillä kun koronaviruspandemian takia vitoskauden loppuhuipennus jäi kuvaamatta, kuudes kausi alkaa suoraan tällä taistelulla Lex Luthoria vastaan. Kauden alkupää vietetään lähinnä sivuhahmojen seurassa, jotka yrittävät keksiä keinon pelastaa Supergirlin Aavevyöhykkeeltä, kun taas loppupää kaudesta kertoo Supergirlin ja kumppaneiden yrityksestä pysäyttää yhteistyötä tekevät Lex ja Nyxly, jotka pyrkivät saamaan hyppysiinsä seitsemän mahtitoteemia, joilla voi hallita esimerkiksi rohkeutta, totuutta, rakkautta ja toivoa.

Finaalikausi on tarinaltaan jouhevammin eteenpäin rullaava kuin vitoskausi, mutta aika kylmäksi se silti jättää - jos siis ei ole sarjan kovan luokan fani, jolloin etenkin päätösjakson loputtomalta tuntuva nyyhkyily saa takuulla kyynelhanat avautumaan kotisohvallakin. Surkea pahisosasto koituu kauden kohtaloksi ja kuten jo totesin, Lex Luthorin ja Nyxlyn yhteisiä kohtauksia on jopa aika tuskastuttavaa seurata, sillä hahmotulkinnat ovat köykäiset, eikä näyttelijöiden välillä ole kemiaa. Kauden toiminta-anti jää yhdentekeväksi ja jännityksettömäksi, sekä paikoin jopa tahattoman koomiseksi. Sen sijaan kauden varsinainen huumoriosasto on kornia ja kiusallista. Parhaiten Supergirlin päätöskausi onnistuu henkilödraamahetkissä, vaikka tällöinkin meno on ajoittain varsinaista melodraamaa. Kaudella on hetkensä, mutta kuten muutkin lupaavasti käynnistyneet Arrowversen sarjat, myös Supergirl olisi ansainnut paremman loppusuoran.

Tuotantokauden ohjaajien (muun muassa Leigh ja Harewood ovat kokeilleet onneaan kameran takana) työ on epätasaista, mihin vaikuttavat toki ontuvat käsikirjoitukset. Teknisiltäkin ansioiltaan Supergirl pitää ailahtelevasta tasostaan kiinni. Kameratyöskentely on kelpuutettavaa, lavasteet ja asut ajavat halpuudessaan asiansa, mutta tietokonetehosteet näyttävät lähinnä kehnoilta. Kauden parasta antia Benoistin roolityön ohessa ovat Blake Neelyn ja Daniel James Chanin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.arrow.fandom.com
Supergirl, Yhdysvallat, 2015-2021, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions

Maameren tarinat (ゲド戦記 - 2006) - elokuva-arvostelu

MAAMEREN TARINAT

ゲド戦記

Ohjaus: Gorō Miyazaki

Näyttelijät: Junichi Okada, Bunta Sugawara, Aoi Teshima, Jun Fubuki, Yuko Tanaka, Teruyuki Kagawa, Kaoru Kobayashi, Yui Natsukawa, Mitsuko Baisho ja Takashi Naito

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Maameren tarinat perustuu Ursula K. Le Guinin samannimiseen kirjasarjaan (The Earthsea Cycle - 1968-1990). Kirjojen pohjalta oli jo tehty vuonna 2004 yhdysvaltalainen minisarja Maameren tarinat (Legends of Earthsea). Jo vuosia aiemmin Studio Ghiblin pomo Hayao Miyazaki oli halunnut tehdä animeadaptaation Le Guinin kirjasta, mutta Le Guin ei tiennyt Miyazakin töistä ja luuli niiden olevan Walt Disneyn elokuvien kaltaisia animaatioita, joten hän torjui miehen tarjoukset. Vasta vuosituhannen taitteessa Le Guin näki Miyazakin ohjaaman Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988) ja koki, että Studio Ghibli voisi sittenkin olla oikea firma elokuva-adaptaatiolle. Siinä kohtaa Miyazaki itse oli kuitenkin menettänyt kiinnostuksensa adaptaatiota kohtaan, mutta Studio Ghiblin tuottaja Toshio Suzuki tarttui silti projektiin ja pestasi Miyazakin pojan, Gorō Miyazaki puikkoihin. Hayao Miyazaki ja Le Guin olivat molemmat skeptisiä pojan kyvyistä, mutta diili tehtiin ja Gorō ryhtyi työstämään esikoisleffaansa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Maameren tarinat sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi rahallisesti hyvin, mutta se sai niin kriitikoilta, kirjasarjan faneilta kuin Le Guinilta nuivan vastaanoton ja jopa "voitti" huonoimman elokuvan Bunshun Kiichigo -palkinnon. Itse en ollut aiemmin katsonut Maameren tarinoita, mutta muistan nähneeni yllä olevaa lohikäärmejulistetta teattereissa syksyllä 2007, kun leffa saapui Suomeen. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Tapettuaan isänsä, Enladin kuninkaan, prinssi Arren karkaa ja päätyy arkkivelho Varpushaukan matkaan, tämän yrittäessä selvittää, mikä aiheuttaa omituisia tapahtumia.

Maameren tarinat sijoittuu fantasiamaailmaan, missä on kuningaskuntia, velhoja, lohikäärmeitä ja muita satuelementtejä. Tarinan keskiössä on Arren (äänenä Junichi Okada), Enladin kruununprinssi, joka jostain syystä eräänä yönä tappaa isänsä veitsellä, nappaa tämän miekan ja karkaa linnasta. Arrenia vaivaavat synkät painajaiset ja hän kokee jonkin pimeän vellovan sisällään. Silti hahmo jää leffan loputtuakin aika ohueksi, eikä hänen monimutkikkuuteen pääse kunnolla käsiksi. Etenkin isän tappamisen motiivi jätetään omituisen löyhäksi, todennäköisesti siksi, ettei mitään sellaista tapahdu alkuperäisessä kirjassa.

     Arrenia kiinnostavampia tyyppejä ovat elokuvan sivuhenkilöt, arkkivelho Varpushaukka (Bunta Sugawara), jonka matkaan pakeneva Arren päätyy, palosta selvinnyt tyttö Therru (Aoi Teshima), tämän adoptioäiti ja Varpushaukan vanha ystävä Tenar (Jun Fubuki), paha pimeyden valtias Cob (Yuko Tanaka), sekä tämän uskollinen kätyri Hare (Teruyuki Kagawa). Varpushaukka on hyvin tyypillinen viisas tietäjä ja mentori nuorelle päähenkilölle ja vaikka aluksi Cob vaikuttaakin tylsän tavanomaiselta antagonistilta, hänestä löytyy hyvää syvyyttä elokuvan edetessä ja pimeän velhon todellisten motiivien käydessä selväksi.

En itse ole koskaan lukenut Maameren tarinat -kirjoja, joten en voi sanoa juuta tai jaata sen suhteen, kuinka hyvä tai huono adaptaatio tämä elokuva on niistä. Voin vain sanoa, onko Maameren tarinat mielestäni omilla jaloillaan onnistuneesti seisova elokuva, vai ei... ja valitettavasti joudun toteamaan, että se ei ole. Elokuva sai ilmestyessään siihen asti Studio Ghiblin tuotannon heikoimman vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta ja on hyvin helppoa ymmärtää miksi. Ei elokuva varsinaisesti huono ole, mutta se on aika yhdentekevä fantasiaraina, joka ei missään kohtaa pääse käyntiin, jonka päähenkilö ei juuri vakuuta, josta ei löydy ollenkaan seikkailuhenkeä ja joka jättää teemoiltaankin kylmäksi. Vaikka se voi kuulostaa aika julmalta toteamukselta, mielestäni Hayao Miyazaki oli oikeassa todetessaan, ettei hänen Gorō-poikansa ollut vielä valmis tällaiseen koetukseen.

Maameren tarinat käynnistyy vielä lupaavasti. On kiinnostavaa tutustua tähän satumaailmaan ja lähteä prinssi Arrenin ja Varpushaukan matkaan, mutta sitten leffa jää omituisesti junnaamaan paikoillaan. Kohtaamiset valtias Cobin ja tämän kätyreiden kanssa ovat jännityksettömiä ja meno on muutenkin oudon ponnetonta. Toivotut tunnelataukset jäävät kokematta, sillä näihin hahmoihin ja heidän matkaansa ei saa aitoa tarttumapintaa. Valitettavan keskinkertaiseksi ja paikoin jopa pitkäveteiseksi jäävää elokuvaa katsoessa voi useasti huomata haaveilevansa, millainen lopputuloksesta olisi saatu isä-Miyazakin varmassa otteessa.

Jos jostain Maameren tarinat toki ansaitsee kehut, niin sen näyttävästä piirrosjäljestä. Elokuva on todella taitavasti animoitu. Paikoin varsin veikeänkin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat, etenkin suuret kaupungit ja linnoitukset, ovat todella komeita ilmestyksiä. Maisemat ovat pullollaan yksityiskohtia ja osa kuvista tekisi mieli pistää pauselle ihan vain ihaillakseen niitä kauemmin. Leffa on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on mainiosti työstetty ja Tamiya Terashiman säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kauniisti ja jylhästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ゲド戦記, Japani, 2006, Studio Ghibli, Toho, Buena Vista Home Entertainment, DENTSU Music And Entertainment, GNDHDDT, Hakuhodo DY Media Partners, Mitsubishi, Nibariki, Nippon Television Network (NTV)

Mayor of Kingstown, kausi 2 (2023) - sarja-arvostelu

MAYOR OF KINGSTOWN - KAUSI 2

Luojat: Taylor Sheridan ja Hugh Dillon

Näyttelijät: Jeremy Renner, Tobi Bamtefa, Emma Laird, Dianne Wiest, Hugh Dillon, Taylor Handley, Derek Webster, Hamish Allan-Headley, Aidan Gillen, Nishi Munshi, Michael Beach, Necar Zadegan, Nichole Galicia, George Tchortov, Rob Stewart ja Lane Garrison

Genre: trilleri, rikos, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 34 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin ja Hugh Dillonin luoma rikosjännärisarja Mayor of Kingstown nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2021, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja lopulta Mayor of Kingstownin toisen tuotantokauden esitys alkoi tammikuussa 2023. Kausi sai kriitikoilta ailahtelevan vastaanoton, mutta katsojaluvut olivat jälleen korkeat. Itse olin jo pidemmän aikaa pohtinut Mayor of Kingstownin katselua. Nyt kun sarja on saamassa viidennen ja samalla viimeisen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin avauskaudesta ja aloitinkin positiivisin mielin kakkoskauden katselun.

Vankilamellakan jälkeen Mike pyrkii parhaansa mukaan pitää Kingstownin aisoissa, samalla kun hän yrittää suojella Iristä Milolta, joka onnistui livahtamaan pakoon mellakan aikana.

Jeremy Renner palaa rooliinsa Michael "Mike" McLuskyksi, joka sai avauskaudella Kingstownin "pormestarin" tittelin, hänen isoveljensä Mitchin (Kyle Chandler) kuoltua. Pormestarina Miken tehtävänä on pitää lähes läpimätä ja korruptoitunut Kingstownin kaupunki edes jotenkin mallillaan ja viime kauden finaalin vankilamellakan jäljiltä Mikella onkin kädet täynnä töitä heti ensiminuuteista lähtien. Renner on toistamiseen vakuuttava roolissaan ja katsojana voi samanaikaisesti ymmärtää hänen turhautumistaan, että myös huvittua siitä, kun Miken puhelin pirisee vähän väliä, eivätkä soittajien uutiset ole ikinä kivoja.

     Ykköskaudelta paluun tekevät myös Taylor Handley Miken pikkuveljenä Kylenä ja Dianne Wiest heidän äitinään Mariamina, Hugh Dillon Kylen poliisityöpari Ianina, Tobi Bamtefa rikollisjengi Cripsejä johtavana Bunnynä, sekä Aidan Gillen vankilasta karanneena gangsteri Milona ja Emma Laird hänelle aiemmin töitä tehneenä ja nyt Miken suojelua tarvitsevana Irisinä. Sivuhahmoista saadaan lisää irti kakkoskaudella ja jo Game of Thronesissa (2011-2019) katalaa Littlefingeriä näytellyt Gillen pääsee jälleen näyttelemään aikamoista lieroa. Bamtefa saa enemmän irti Bunnystä, joka nähtiin edelliskaudella lähinnä istuskelemassa pihallaan ja Lairdin näyttelemää Iristäkin onnistutaan syventämään, minkä lisäksi Irisin ja Miken välillä orastavat tunteet tuovat pientä herkkyyttä rosoisen kertomuksen keskelle.

Mayor of Kingstown jatkaa siitä, mihin avauskaudella jäätiin, niin tarinansa kuin tasonsa puolesta. Vankilamellakan takia ilmapiiri kaupungissa on kireä, kuin painekattilalla räjähtämispisteessä. Mellakassa kuoli niin monta vankia kuin vartijaa ja poliisiakin ja molemmat puolet ovat sitä mieltä, että kosto antaisi vastapuolelle opetuksen. Mellakalla oli myös ikävät seurauksensa esimerkiksi Bunnyn bisneksiin ja rikollisjengit pyrkivätkin hyödyntämään aiheutunutta sekasortoa noustakseen tilanteen huipulle. Hermostuneisuus saa itse kunkin liipaisinsormet herkille ja myös poliisiväkivalta lisääntyy päivä päivältä. Ei siis ole helppoa olla Mike, jonka luokse kaikki menevät, uskoen miehen pystyvän ratkomaan tilanteet sormiaan napsauttamalla.

Kakkoskausi pitää onnistuneesti imussaan läpi kymmenen jakson kestonsa. Kaupungin tilanteen kiristyessä stressitasot nousevat myös kotisohvalla ja on erittäin kiinnostavaa seurata, kuinka sinne tänne riepoteltu Mike yrittää pitää päänsä kylmänä ja löytää ratkaisun tilanteeseen. Yleisen levottumuuden lisäksi jännitystä tuo myös julman Milon pako vankilasta, miehen lähtiessä Irisin perään, jota kohtaan Mikelle on muodostunut tunteita. Pakkaa sekoitellaan joka jaksossa ja pitkästä aikaa sarjaa katsoessani minusta tuntui siltä, että kenelle tahansa sivuhahmoista voi missä tahansa välissä käydä huonosti. Kausi jätetään tiukkaan paikkaan ja odotankin nyt suurella mielenkiinnolla, mitä kolmoskausi tuo tullessaan...

Tuotantokauden ohjaajat pitävät jännitettä onnistuneesti yllä, samalla kun Taylor Sheridanin johtama käsikirjoitustiimi keksii erilaisia vaikeita tilanteita Miken pään menoksi, sekä nykii viekkaasti mattoa katsojan jalkojen alta. Teknisestikin Mayor of Kingstown pitää tasonsa. Toinen kausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset näyttävät onnistuneen rujoilta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Andrew Lockingtonin säveltämät musiikit tuovat mainion lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Mayor of Kingstown, Yhdysvallat, 2021-, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios, Paramount Television Studios

The Dink (2026) - elokuva-arvostelu

THE DINK

Ohjaus: John Greenbaum

Näyttelijät: Jake Johnson, Mary Steenburgen, Aaron Chen, Ed Harris, Ben Stiller, Cleo King, Lynne Marie Stewart, Chloe Fineman, Patton Oswalt, Andy Roddick, Don Lake, Wayne Wilderson, Chris Parnell, Martin Kove ja John McEnroe

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 13

The Dink on Jake Johnsonin tähdittämä urheilukomedia. Sean Clements kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024. Kesällä 2025 Apple hankki leffan levitysoikeudet ja nyt The Dink onkin julkaistu Apple TV -suoratoistopalvelussa. Itse en juuri kiinnostunut elokuvasta, kun näin Applen mainostavan sitä, mutta päätin silti katsoa The Dinkin heti sen julkaisuviikonloppuna.

Vuosia sitten parhaat päivänsä nähnyt tennistähti Dustin "Hammer" Boyd yrittää pelastaa tenniskerhonsa ja saada isänsä kunnioituksen. Se kuitenkin vaatii Dustinilta uuden lajin, pickleballin opettelua.

Vastikään Apple TV:n Maximum Pleasure Guaranteed -jännärisarjassa (2026-) nähty Jake Johnson näyttelee Dustin "Hammer" Boydia, joka on pelannut tennistä niin kauan kuin jaksaa muistaa. Nuoruuden onnettomuus kuitenkin katkaisi hänen lupaavan uransa ja nyt Dustin toimii lähinnä tenniksenopettajana lapsille isänsä Chuckin (Ed Harris) tenniskerholla, haaveillen elämästä joka meni sivu suun. Dustin esitellään aika ylimielisenä ja ärsyttävänä persoonana, mutta onneksi leffan myötä hahmosta kuoriutuu tykättävämpi tyyppi. Johnson on oivallinen roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa muovautumista. Harris on myös mainio Chuckina, joka on pitänyt poikaansa lähinnä pettymyksenä. Tällä selitetään paljon Dustinin käytöksestä, hänen pyrkiessä miellyttämään kylmää isäukkoaan.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Aaron Chen Dustinin parhaana ystävänä PJ:nä, Chloe Fineman Dustinin ex-tyttöystävänä Marisana, Mary Steenburgen pickleballia pelaavana Candacena, joka ryhtyy opettamaan lajia Dustinille, sekä leffan tuottanut Ben Stiller lääkäri Stonena. Entiset tennistähdet Andy Roddick ja John McEnroekin on onnistuttu kalastelemaan mukaan. Chen on aika rasittava muka-hauskana PJ:nä, mutta Stiller muistuttaa hupaisuudestaan parissa kohtauksessaan. Steenburgen on kuitenkin elokuvan todellinen tähti ja hänen ja Johnsonin väliltä löytyy yllättävänkin vahvaa kemiaa.

The Dink osoittautui ihan kivaksi kertakäyttökomediaksi, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Idea nuoruutensa parhaita vuosia muistelevasta entisestä urheilulupauksesta ei toki ole mikään uusi keksintö urheiluelokuvien genressä, mutta se ajaa asiansa, vaikka päähahmo onkin aluksi varsin turhauttava käytöksensä kanssa. Pickleball oli lajina minulle täysin uusi tuttavuus, joten oli ihan mielenkiintoista tutustua Dustinin kautta siihen. Elokuvan parasta antia on Dustinin ja Candacen välille hissuksiin muodostuva ystävyys. Sen sijaan Chuckin ja Dustinin hankalaa isä-poika-suhdetta olisi voitu syventää lisää.

Elokuvan komediaosasto tarjoaa hetkittäin kelpo nauruja, mutta esimerkiksi PJ-kaverin jutut lähinnä vaivaannuttavat kehnoudellaan. Aluksi iso osa leffan huumorista syntyy siitä, millainen ylimielinen luuseri Dustin on, ennen kuin hän alkaa vihdoin ymmärtämään pickleballin päälle. Lääkärikäynnit Stonen vastaanotolla taitavat jopa olla elokuvan hauskinta antia. The Dink jää siis aika kädenlämpöiseksi urheilukomediaksi. Se ei keksi genren sisällä juuri mitään poikkeavaa, eikä se ole komedianakaan erityisen ihmeellinen. Kaikessa keskinkertaisuudessaankin leffan katsoo kertaalleen ihan sujuvasti.

Elokuvan on ohjannut Josh Greenbaum, jonka työ kaipaisi hieman lisäpotkua. Samaa tarvitsisi myös Sean Clementsin työstämä käsikirjoitus. Molemmat ajavat kelpuutettavasti asiansa, mutta molemmista saisi varmasti enemmänkin irti. Teknisesti The Dink toimii ihan hyvin, vaikka jo napakammalla leikkauksella leffa voisi viihdyttää enemmän. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja digitaalisesti nuorennettu Ed Harris näyttää siedettävältä parissa muistelukohtauksessa. Äänityöskentelykin toimii, vaikka Dara Taylorin säveltämät musiikit eivät erotukaan juuri edukseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Dink, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Red Hour Films, Rivulet Films

72 Hours (2026) - elokuva-arvostelu

72 HOURS

Ohjaus: Tim Story

Näyttelijät: Kevin Hart, Mason Gooding, Marcello Hernández, Kam Patterson, Ben Marshall, Zach Cherry, Teyana Taylor, Michael Mando, Kevin Dunn, Anna Garcia, Elysée Sanvillé, Geena Quintos, Megan Suri ja Andy Garcia

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

72 Hours on Kevin Hartin tähdittämä uusi komediaelokuva. John Hurwitz ja Hayden Schlossberg keksivät leffan idean ja työstivät ideansa pohjalta käsikirjoituksen. Kaksikko esitteli tekstiään Sonylle, joka tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt 72 Hours on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta sen hölmön premissin takia. Katsoinkin 72 Hoursin heti elokuvan julkaisupäivänä.

Kun vodkafirman mainoskampanjasta vastaava nelikymppinen Joe liitetään vahingossa osaksi polttariporukan ryhmäkeskustelua, Joe päättää osallistua juhlintaan tuntemattomien nuorten kanssa.

Kevin Hart näyttelee Joeta, joka työskentelee vodkafirma Unlimitedin mainosten parissa ja toivoo saavansa ylennyksen firman luovaksi johtajaksi. Nelikymppistä Joeta pidetään kuitenkin turhan vanhana hommaan ja kun hänen ideansa jättävät nuoret yleisöt kerta toisensa perään kylmäksi, Joeta uhataan potkuilla, jos hän ei keksi tapaa innostaa z-sukupolvea. Inspiraatio syntyy omituisesta paikasta, kun Joe eräänä päivänä lisätään vahingossa nuoren polttariporukan ryhmäkeskusteluun ja mies tajuaa, että hän voisi hyödyntää porukkaa Unlimitedin salamainoksena. Yleensä varsin hauska Hart jää hieman vaisuksi keski-iän kriisiä potevana Joena ja huomattavasti paremmassa vedossa on nuorta polttariporukkaa esittävät Mason Gooding, Marcello Hernández, Ben Marshall ja Kam Patterson. Goodingin näyttelemä tuleva sulhanen Mason on nelikon tylsin tyyppi, mutta etenkin Marshallin esittämä exänsä perään haikaileva Hunter ja Pattersonin näyttelemä idiootti Freshman tarjoavat leffan harvoja nauruja.

     Elokuvassa nähdään myös Teyana Taylor Joen tyttöystävänä Jeninä, Kevin Dunn Joen pomona Terrynä, Zach Cherry Joen työkaverina Barryna, sekä Michael Mando rikollispomo Jazena. Lisäksi Andy Garcia käy nappaamassa kenties uransa helpoimmat rahat Jazen isänä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin Better Call Saul -sarjassa (2015-2022) vakuuttanut Mando ei onnistu sovittamaan geneeristä meksikolaisroistohahmoaan humoristisempaan asetelmaan. On myös sääli, että viimevuotisesta One Battle After Anotherista (2025) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Golden Globe -palkinnon voittanut Taylor jätetään täysin tyhjän päälle sinä "nalkuttavana naisena", joka uhkaa häipyä, jos päähenkilömies ei saa elämäänsä kuntoon.

72 Hoursin premissi keski-ikäisestä miehestä, joka päättää osallistua tuntemattoman nuorisoporukan polttareihin, on dorka, mutta siitä löytyisi ainekset hauskaan komediaan... jos liikenteessä olisi ollut vahvempi tekijätiimi. Nyt koko homma jää harmillisen vaisuksi. Elokuva ei joko yritä hauskuuttaa tai sitten yhtäkkiä se yrittää aivan liiankin paljon olla mukamas todella hersyvän hulvaton. Elokuva rakentuu muutaman sketsimäisen kohtauksen varaan, joista parasta antia on aidosti hupaisa väärinkäsitys parin poliisin kanssa. Mutta sitten taas tarinallisena käännekohtana toimiva sekoilu luksusveneellä äityy lähinnä vaivaannuttavaksi koheltamiseksi. Kohtaukset myös rakennetaan yksittäisen vitsin varaan ja jos et esimerkiksi miellä valaiden jättipeniksiä hauskaksi heti, voi olla erittäin kiusallista kuunnella sitä samaa penisläppää useamman minuutin putkeen.

Jos komediaosasto toimisi paremmin, elokuva saisi helpommin anteeksi muuten aika lattean käsikirjoituksen. Polttariviikonloppu on toki täynnä jos jonkinmoista kommellusta, eikä aikaakaan, kun mukana on niin virkavaltaa kuin rikollisiakin. Katsojan on jo varhaisessa vaiheessa helppo arvata, mitä leffassa tulee tapahtumaan ja valitettavasti niitä kaikista selvimpiä latuja kulkeva elokuva ei edes yritä heittää sekaan mitään yllättävää tai kaavasta poikkeavaa. Kelvolliset päähenkilöt auttavat pitkään ja heidän erilaiset pohdintansa ikääntymisestä tuovat hieman syvyyttä kaiken sekoilun keskelle. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin totaali antikliimaksi ja kun leffa vielä ryhtyy viimeisellä minuutillaan vihjailemaan jatko-osasta, naurujen sijaan kotisohvalta kuuluu todennäköisemmin turhautuneita ähkäisyjä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Story, joka on aiemmin tehnyt Hartin kanssa toimintakomedian Ride Along (2014). 72 Hoursissa Storyn työ jää kuitenkin hieman puolitiehen, mihin vaikuttaa lopulta aika monenkin kirjoittajan työstämä teksti täynnä väsyneitä vitsejä. Sentään 72 Hours on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustuskin on oivallista. Tietokonetehosteista paistaa läpi digitaalisuus ja äänimaailma toisinaan vain lisää koheltamisen tuntua. Christopher Lennertzin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen, kun suuren osan ajasta leffassa soi jokin yökerhojen tanssijumputushitti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

72 Hours, Yhdysvallat, 2026, Counterbalance Entertainment, Davis Entertainment, Hartbeat Productions, The Story Company