Unchosen (2026) - sarja-arvostelu

UNCHOSEN

Luoja: Julie Gearey

Näyttelijät: Molly Windsor, Asa Butterfield, Fra Fee, Christopher Eccleston, Aston McAuley, Olivia Pickering, Siobhan Finneran ja Alexa Davies

Genre: draama, jännitys

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 40 minuuttia - 49 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Unchosen on Julie Geareyn luoma jännityssarja. Gearey sai idean luettuaan erilaisista omiin oloihinsa syrjäytyneistä uskonlahkoista, erityisesti Plymouthin veljistä. Aluksi työnimellä "Out of the Dust"  kulkeneen projektin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Unchosen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostuin sarjasta, kun näin sen Netflixin tulevien julkaisujen joukossa ja ryhdyinkin katsomaan Unchosenia pian sen ilmestymisen jälkeen.

Isossa-Britanniassa pienen kultin rauha rikkoontuu, kun salaperäinen muukalainen ilmestyy kuvioihin.

Molly Windsor ja Asa Butterfield näyttelevät Rosieta ja Adamia, avioparia, jotka kuuluvat pieneen kulttiin, jotka elelevät omissa oloissaan metsän reunalla ja jotka ovat harvakseltaan tekemisissä ulkomaailman kanssa. Vaikka kultti toimii hyvin konservatiivisten arvojen varassa, miehen ollessa selvästi korkeammassa asemassa kuin nainen, Rosiella ja Adamilla menee päällisin puolin hyvin. He rakastavat toisiaan ja onpahan heillä myös tytär Grace (Olivia Pickering). Kaikki kuitenkin muuttuu, kun myrskyn keskellä Grace meinaa hukkua lampeen ja hänet pelastaa mysteerinen muukalainen Sam (Fra Fee). Windsor, Butterfield ja Fee ovat kaikki kolme oivallisia rooleissaan. Windsor tulkitsee mainiosti hahmonsa kasvavaa kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan, kun taas Butterfield on hyvä perinteistä kiinni pitävänä miehenä. Fee taas istuu passelisti rooliinsa salaperäiseksi Samiksi, josta ei oikein tiedä, onko mies liikkeellä hyvillä vai ikävillä tarkoitusperillä.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Christopher Eccleston kulttia johtavana herra Phillipsinä ja Siobhan Finneran hänen vaimonaan, sekä Aston McAuley kulttiin kuuluvana Isaacina, joka on kuitenkin alkanut hissuksiin kyseenalaistamaan kultin toiminnan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan, pian Suomessa Arctic Lights Comic Con -tapahtumassa vierailevasta Ecclestonista löytyessä oikeaa karismaa kulttijohtajan rooliin.

Unchosen osoittautui hyväksi draamajännäriksi, joka on aihepiiriltään varsin mielenkiintoinen. Ainakin sarjan avausjakson mukaan tällaisia eristäytyneitä kultteja on pelkästään Isossa-Britanniassa yli kaksi tuhatta. Sarjan kultti ei varsinaisesti kerro niistä yhdestäkään, vaan esittelee oman uskonlahkonsa, jonka perinteikkäät katsomukset ja tavat uhkaavat törmätä seinään, kun Samin saapuminen kuvioihin saa uskovaiset pohtimaan omia näkemyksiään uudelleen. On kiinnostavaa tutustua tähän kulttiin ja heidän tapoihinsa, eikä aikaakaan, kun varsinainen tarina jo käynnistyy. Heti on selvää, että Samissa on jotain hämärää, mutta mitä, se selviää vasta myöhemmin.

Kuusi noin kolmen vartin mittaista jaksoa on passelin tiivis mitta Unchosenille, etenkin kun sarja ei lupaavista lähtökohdistaan huolimatta oikein missään kohtaa ampaissut sillä lailla vauhtiin kuin olisin toivonut. Nyt sarja jää lähinnä vain kelvolliseksi, mutta sellaisenaankin tarpeeksi toimivaksi paketiksi. Tapahtumaketjun etenemistä seuraa mielellään ja finaalijaksosta on jopa saatu ihan jännittävä. Pidän siitä, mihin sarja päättyy nyt ja jos Unchosen jää minisarjaksi, olen tyytyväinen huipennukseen, mutta en toisaalta pistäisi vastaan, jos sarjaa päätetäänkin jatkaa, koska tämä lopetus avaa kieltämättä mahdollisuuden mielenkiintoiselle kakkoskaudelle.

Sarjan ohjaajakaksikko Jim Loach ja Philippa Langdale rakentavat ilmapiiriä kelvollisesti, mutta Julie Geareyn käsikirjoitukset jäävät hieman ailahteleviksi, vaikka niistä löytyykin hyviä aiheita ja toimivaa eroottista latausta. Teknisesti Unchosen on oivallinen. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin kasattu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Unchosen, Iso-Britannia, 2026, Double Dutch Productions

Mortal Kombat II (2026) - elokuva-arvostelu

MORTAL KOMBAT II

Ohjaus: Simon McQuoid

Näyttelijät: Karl Urban, Adeline Rudolph, Jessica McNamee, Ludi Lin, Mehcad Brooks, Lewis Tan, Tati Gabrielle, Martyn Ford, Tadanobu Asano, Damon Herriman, Josh Lawson, Chin Han, Joe Taslim, Hiroyuki Sanada, Ana Thu Nguyen, CJ Bloomfield, Max Huang ja Desmond Chiam

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva elokuva Mortal Kombat (2021) ei menestynyt kaksisesti lippuluukuilla, mutta New Line Cinema, Atomic Monster ja Warner Bros. Pictures päättivät silti näyttää vihreää valoa jatko-osalle. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023, mutta jo kuukautta myöhemmin ne piti keskeyttää Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Kuvaukset jatkuivat taas tammikuussa 2024 ja nyt Mortal Kombat II on vihdoin saapunut teattereihin, yli puolen vuoden viivästymisen jälkeen. Itse mielsin edellisen Mortal Kombat -leffan aika keskinkertaiseksi toimintarainaksi, enkä ole juuri odottanut jatko-osan näkemistä. Kuitenkin kun ennen julkaisua monet alkoivat kehua leffaa edellisosaa huomattavasti paremmaksi, kävin lopulta uteliaana katsomassa Mortal Kombat II:n sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toimintaelokuvatähti Johnny Cage vedetään mukaan taisteluturnaus Mortal Kombatiin, missä vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Monet edellisestä Mortal Kombat -elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun. Lord Raiden (Tadanobu Asano) on koonnut Maan, eli Earthrealmin mahtavimmat soturit, Liu Kangin (Ludi Lin), Sonya Bladen (Jessica McNamee), Cole Youngin (Lewis Tan) ja Jaxin (Mehcad Brooks) taistelemaan Mortal Kombatissa, jumalten suunnittelemassa taisteluturnauksessa, jossa kymmenen kertaa voittanut taho saa vallata häviäjän maailman. Earthrealm on hävinnyt jo yhdeksän kertaa, joten nyt on tosi kyseessä. Asano, Lin, McNamee, Tan ja Brooks jatkavat kelpuutettavasti rooleissaan, mutta hahmoina Raiden, Liu, Sonya, Cole ja Jax jäävät tällä kertaa enemmän sivuosaan.

     Mortal Kombat II:n keskiössä ovat nimittäin Karl Urbanin näyttelemä Johnny Cage, entinen toimintaelokuvatähti, joka vedetään kauhukseen mukaan Mortal Kombatiin taistelemaan Earthrealmin puolesta, Kung Laon kuoltua edellisosassa ja Adeline Rudolphin esittämä Kitana, edenialainen prinsessa, joka joutuu taistelemaan Outworldia hallitsevan julman Shao Kahnin (Martyn Ford) riveissä, Shao Kahnin vallattua Edenian vuosia aiemmin Mortal Kombatissa. Johnny ja Kitana ovat oivalliset hahmot, joista löytyy sopivasti syvyyttä tarinan edetessä. Urban on näyttelijäkaartin selvä valopilkku ja tuo hyvää huumoria ylidramaattisen patsastelun keskelle. Rudolphkin on hyvä Kitanana, joka pohtii paikkaansa ja lojaaliuttaan Mortal Kombatissa. Shao Kahn jää pahishahmona aika yksiulotteisen julmaksi valloittajaksi, mutta on hän sentään huomattavasti uhkaavampi ilmestys kuin Mortal Kombat 2 - hävityksen (Mortal Kombat: Annihilation - 1997) myötähäpeällisen huono tulkinta hahmosta.

Edellinen Mortal Kombat -elokuva oli monille pelisarjan faneille ristiriitainen kokemus. Toisaalta se oli leffana laadukkaampi ja peleille uskollisemmin verisempi kuin ysärin räpellykset, mutta monia jäi ihmetyttämään, minne se varsinainen Mortal Kombat -turnaus unohtui? Edellinen osa olikin pelkkä hahmojen pohjustus ja turnaukseen valmistautuminen, kun taas Mortal Kombat II:ssa pistetään saman tien haisemaan. Pelisarjan faneille luvassa on aikamoista nannaa, kun nämä tutut hahmot pistetään pelien tapaan ottamaan vuorotellen toisistaan mittaa. Jatko-osasta ei onneksi ole lähdetty tekemään lapsiystävällisempää, vaan veri pulppuaa ja vastustajia suorastaan pilkotaankin palasiksi.

Toimintakohtauksissa on kieltämättä viihdearvonsa, mutta minulle Mortal Kombat II oli silti vain aika keskinkertainen raina. Urban pelastaa paljon lystikkäänä Johnny Cagena ja huomasinkin pitäväni leffasta aina hieman enemmän, kun hän on ruudulla. Ympärillä oleva leffa on nimittäin jopa aika korni ja koomisen ylidramaattinen, sekä kerronnaltaan hitusen ontuva paketti, josta tuntuu puuttuvan palasia. Erityinen ongelma mielestäni on jännityksen täysi puute. Itse turnaus on pitkän odotuksen jälkeen erikoisen pienimuotoinen ja lopulta melkeinpä sivuseikka muun seikkailun ohessa. Toisaalta on nostettava hattua, että tekijät eivät kammoa pistää suosikkihahmoja lihoiksi, mutta samalla he myös hieman nössöilevät, kun mukana on hahmo, jonka ainoa funktio on herättää kuolleita takaisin henkiin. Jos olisin kymmenvuotias, Mortal Kombat II olisi varmaan kevään huippuleffa, mutta ironista kyllä, sen ikäisenä en edes pääsisi katsomaan elokuvaa korkeahkon ikärajan takia.

Ohjauksesta vastaa edellisosan tapaan Simon McQuoid, joka pääsee alkulämmittelyn jälkeen vauhtiin ja saa parhaimmillaan aikaiseksi ihan mukaansatempaavia kohtauksia. Ongelma on kuitenkin Jeremy Slaterin kökkö ja perin ohkaiseksi jäävä käsikirjoitus. Eihän toki Mortal Kombat -elokuvan käsikirjoitukselta kannatakaan juuri muuta odottaa kuin että tutut huudahdukset "Finish him!" ja "Get over here!" ovat menossa mukana, mutta olisi Slater vähän enemmän voinut nähdä vaivaa. Teknisestikin Mortal Kombat II on ailahteleva. Siitä löytyy kelpo kuvausta ja fanit hihkuvat riemusta, kun matsit alkavat tutuilla sivukuvilla, joissa hahmot valmistautuvat ottamaan toisistaan mittaa. Lavasteet ovat oivalliset ja mainiolla puvustuksella ja maskeerauksella tutut hahmot siirtyvät tyylikkäästi peleistä elokuvaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu kaikenlaisia iskuja myöten ja Benjamin Wallfisch tunnelmoi sujuvasti musiikeillaan, sisällyttäen toki sen vuoden 1995 Mortal Kombat -leffan mahtavan tunnusmelodian. Tietokonetehosteet näyttävät kuitenkin paikoin aika kehnoilta ja on usein liian selvää, että näyttelijät patsastelevat lähinnä taustakankaiden edessä, sillä niin keinotekoisilta maisemat välillä näyttävät. Kenties se toki oli tekijöiden tarkoituksena, jotta leffan estetiikka muistuttaisi enemmän videopelejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat II, Yhdysvallat, 2026, New Line Cinema, Atomic Monster, Broken Road Productions, Fireside Films

Lammasetsivät (The Sheep Detectives - 2026) - elokuva-arvostelu

LAMMASETSIVÄT

THE SHEEP DETECTIVES

Ohjaus: Kyle Balda

Näyttelijät: Julia Louis-Dreyfus, Bryan Cranston, Chris O'Dowd, Nicholas Braun, Hugh Jackman, Molly Gordon, Nicholas Calitzine, Regina Hall, Patrick Stewart, Hong Chau, Bella Ramsey, Tosin Cole, Kobna Holdbrook-Smith, Conleth Hill, Brett Goldstein, Rhys Darby ja Emma Thompson

Genre: seikkailu, mysteeri

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

The Sheep Detectives, eli suomalaisittain Lammasetsivät perustuu Leonie Swannin kirjaan Murha laitumella: Lammasdekkari (Three Bags Full) vuodelta 2005. Tuottaja Lindsay Doran esitteli kirjan käsikirjoittaja Craig Mazinille jo kymmenen vuotta sitten. Mazin innostui lukemastaan niin paljon, että ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta jo ennen kuin kirjan filmatisointioikeuksia oli ostettu. Vasta 2020-luvulla elokuva pääsi oikeasti tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 työnimellä "Three Bags Full: A Sheep Detective Movie". Nyt Lammasetsivät on saapunut Suomen teattereihin ja itse olen täysin epäironisesti odottanut sen näkemistä todella innoissani. Jo leffan idea vaikutti hupaisalta ja traileri näytti lystikkäältä. Elokuvan maailmalta keräämät kehut ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lammasetsivät heti sen ensi-iltapäivänä. 

Paimen Jori Haka lukee lampailleen joka ilta murhamysteerikirjoja. Kun eräänä aamuna lampaat löytävät Jorin kuolleena, heidän täytyy hyödyntää kuulemiaan tarinoita, selvittääkseen kuka murhasi heidän rakkaan paimenensa?

Hugh Jackman näyttelee Jori Hakaa, lammaspaimenta, joka ei tiedä mitään parempaa kuin hänen lampaansa. Hän ei vain keritse ja syötä niitä, vaan lukee niille myös iltasatuja kuin omille lapsilleen. Jori rakastaa dekkareita ja murhamysteerejä ja onkin lukenut lukuisia vastaavia lampaille. Mies ei kuitenkaan tiedä, että lampaat ymmärtävät hänen satunsa, mikä onkin kätevää, kun Jori murhataan ja vain lampaat voivat selvittää rikoksen. Lampaisiin kuuluvat muun muassa nokkela Lili (Julia Louis-Dreyfus), erakkoluonne Sebastian (Bryan Cranston), kaiken muistava Mauno (Chris O'Dowd), diivamainen Pilvi (Regina Hall), iäkäs Sir Richfield (Patrick Stewart), nuori Sara (Bella Ramsey), todella villainen Villasilmä (Rhys Darby), sekä kaikkea puskevat pässit Roni ja Reiska (Brett Goldstein). Nämä lampaat muodostavat mahtavan monipersoonaisen joukon, joiden kanssa lähtee erittäin kiinnostuneena selvittämään heidän paimenensa murhaa. Jackman on hyvässä vedossa sympaattisena Jorina.

     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Braun paikallisen Notkon pikkukaupungin poliisikonstaapeli Teerinä, Molly Gordon Jorin tyttärenä Rebekkana, Nicholas Galitzine journalisti Eerona, Tosin Cole viereistä tilaa pyörittävänä Kallena, Kobna Holdbrook-Smith pappi Hillilänä, Hong Chau hotellia pyörittävänä Bethinä, Conleth Hill teurastaja Palvina, sekä Emma Thompson - joka minulla oli suuri ilo tavata viime vuonna Sydäntalvi-elokuvan (Dead of Winter - 2025) kutsuvierastilaisuudessa - asianajaja Harbottlena. Ihmishahmotkin ovat oivallisen erilaisia toisistaan ja nopeasti käy selväksi, että itse kullakin olisi motiivit hankkiutua Jorista eroon. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan.

Lammasetsivät on ilahduttavin ei-animoitu koko perheen elokuva moneen vuoteen. Sen lisäksi, että elokuva sisältää mahtavan tarinan, leffa on tehty muistuttaen vanhoista hyvistä ajoista, kun lastenleffat eivät aliarvioineet katsojiaan ja malttoivat oikeasti kertoa tarinaansa, luottamatta vain hyperaktiiviseen koheltamiseen. Lisäksi elokuva on muistutus ajoista, kun lastenleffat uskalsivat käsitellä hurjempiakin aiheita, Lammasetsivien tarinan toki pyöriessä kuoleman ympärillä. Elokuva käsittelee aihetta erinomaisesti, esittämättä sitä liian pelottavasti, muttei myöskään mitenkään silkkihansikkain ja hattaraan käärittynä.

Elokuvan tarina vie täysillä mukanaan. On niin viihdyttävää kuin koukuttavaa seurata lampaiden yritystä selvittää paimenensa murhaa. Hahmokattaus on tosiaan erittäin mainio ja täynnä epäilyttäviä tyyppejä. Kyseessä on myös paras murhamysteeri sitten ensimmäisen Veitset esiin -leffan (Knives Out - 2019), jättäen aikuiskatsojatkin arvailemaan loppuun asti, kuka olikaan kaiken takana. Kuten hyvät murhamysteerit, myös Lammasetsivät tarjoaa käänteitä, joilla sekoitetaan pakkaa, sekä tietty jännittäviä tilanteita. Elokuva sisältää myös runsaasti hyvää huumoria, naurattaen makeasti useaan otteeseen. Muutenkin leffa tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa ja varoitan jo nyt, että kuivin silmin tätä elokuvaa voi olla hyvin vaikeaa saada katsottua loppuun asti. Lammasetsivät oli vielä parempi teos kuin olin odottanut ja se osui juuri oikealla tavalla nostalgiahermooni, joka on haikaillut vuosikymmenten taakse, kun puhuvia eläimiä ja oikeita ihmisiä sekoittavia elokuvia, kuten iki-ihana Babe - urhea possu (Babe - 1995) vielä tehtiin.

Elokuvan on ohjannut Kyle Balda, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa Kätyrit-animaatiot (Minions - 2015-2022). Lammasetsivät on selvästi Baldan paras elokuva ja vilkkaan sekoilun sijaan Balda on tehnyt aidosti ihastuttavan ja ennen kaikkea sydämellisen filmin, jossa on aineksia nousta lajityyppinsä moderniksi klassikoksi. Tähän vaikuttaa erityisesti esimerkiksi Chernobyl-minisarjasta (2019) ja The Last of Us -videopeliadaptaatiosta (2023-) vastuussa olleen Craig Mazinin loistokas käsikirjoitus. Mazin on näyttänyt taitojaan komedian, kauhun ja historiallisen draaman saralla ja osoittaa nyt taitavansa myös koko perheen leffat. Kaiken tämän päälle Lammasetsivät on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja tietokonetehostein toteutetut lampaat ovat niin hienoja, että unohdin saman tien, etteivät ruudulla nähtävät eläimet ole aitoja. Erityinen onnistumisen merkki on, kun nämä lampaat ovat tekemisissä ihmisten kanssa ja illuusio tosissaan täydellistyy. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu ja Christophe Beck säestää tätä mysteeriä pätevästi musiikeillaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sheep Detectives, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Lord Miller, Three Strange Angels, Working Title Films

Daredevil: Born Again, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

DAREDEVIL: BORN AGAIN - KAUSI 2

Luojat: Dario Scardapane, Matt Corman ja Chris Ord

Näyttelijät: Charlie Cox, Vincent D'Onofrio, Deborah Ann Woll, Michael Gandolfini, Wilson Bethel, Arty Froushan, Nikki M. James, Zabryna Guevara, Genneya Walton, Ayelet Zurer, Margarita Levieva, Hamish Allan-Headley, Matthew Lillard, Tony Dalton, Camila Rodriguez, Krysten Ritter, Elden Henson, Toby Leonard Moore ja Mike Colter

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva ja Netflixin Daredevil-sarjan (2015-2018) tarinaa jatkava Daredevil: Born Again nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Disney+ -palvelussa keväällä 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskauden kuvaukset olivat jo käynnistyneet, ennen kuin ensimmäisestä kaudesta oli julkaistu yhtäkään jaksoa ja nyt Daredevil: Born Againin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun Disney+:ssa. Itse pidän valtavasti Netflixin Daredevilista, mutta Daredevil: Born Againin ensimmäinen kausi oli pienoinen pettymys, kaudella näkyessä tuotannon ongelmat. Odotin silti positiivisin mielin toisen kauden näkemistä ja katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Daredevil yrittää kaikkensa pysäyttääkseen pormestari Wilson Fiskin, joka kiristää otettaan New Yorkista.

Charlie Cox nähdään jälleen kerran sokeana asianajaja Matt Murdockina, eli New Yorkin katuja suojelevana Daredevilina. Mattin jouduttua murhayrityksen kohteeksi edelliskauden päätteeksi, mies on päättänyt piiloutua ja lähteekin ulos lähinnä pirullisena alter egonaan. Cox on taas kerran mahtavassa vedossa, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa sisäisiä dilemmoja, kun eskaloituva tilanne puskee Mattia tekemään ratkaisuja, joita hän ei hyväksy. Erinomainen on toki myös vastapuolelta löytyvää New Yorkin pormestari Wilson Fiskiä, eli julmaa rikollispomo Kingpiniä näyttelevä Vincent D'Onofrio. Fiskillä ei ole supervoimia, joilla pystyisi vaikkapa hävittämään puolet ihmiskunnasta sormien napsautuksella, mutta D'Onofrion huikean hyytävä suoritus saa katsojan aina jännittyneeksi, kun mies astelee ruutuun.

     Tuotantokaudella nähdään myös vanhat tutut Deborah Ann Woll Mattia auttavana Karen Pagena, Ayelet Zurer Fiskin vaimona Vanessana, Wilson Bethel tappaja Benjamin "Bullseye" Poindexterinä, Arty Froushan, Michael Gandolfini ja Zabryna Guevara Fiskiä seuraavina Buck Cashmanina, Daniel Blakena ja Sheila Riverana, Genneya Walton reportteri BB Urichina, sekä Margarita Levieva Mattin ex-tyttöystävänä, terapeutti Heather Glenninä. Uutena hahmona kausi esittelee Matthew Lillardin näyttelemän mysteerisen herra Charlesin, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan omia tarkoitusperiään. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Bethel, joka onnistuu tekemään esittämästään Bullseyesta entistä arvaamattoman. Miehen janotessa kostoa Fiskille, voi hänestä kuoriutua juuri se liittolainen, jota Daredevil tarvitsisi, mutta jonka metodeja sankarimme ei hyväksy.

Daredevil: Born Againin ensimmäinen tuotantokausi kärsi hieman tuotannollisista ongelmista. Sarjaa ryhdyttiin kuvaamaan tietynlaisena, mutta kun niin koeyleisöt, päätähdet Cox ja D'Onofrio kuin Marvel-pomo Kevin Feige tuumivat, että tämä ei toimi yhtään, tuotanto pistettiin tauolle siksi aikaa, että suuri osa sarjasta kirjoitettiin uusiksi. Tämä vanhojen ja uusien palojen yhdistelmä näkyi esimerkiksi omituisena rytmityksenä ja hieman sinne tänne rönsyilevänä tunnelmana. Onneksi toista tuotantokautta on ryhdytty tekemään huomattavasti selvemmällä visiolla ja kakkoskausi onkin kaikin tavoin edeltäjäänsä parempi paketti, sekä parasta mitä Marvel on hetkeen tarjonnut.

Nämä kahdeksan jaksoa vievät täysin mennessään, eikä konflikti Daredevilin ja Wilson Fiskin välillä ole koskaan ollut näin haastava. Fiskin yhä vain julmempi ja häikäilemättömämpi tapa johtaa New Yorkia pistää Daredevilin entistä ahtaammalle ja turvautumaan keinoihin ja liittolaisiin, joita hän tavallisesti välttelisi. Jännite pysyy korkealla kaiken aikaa, mitä toki edesauttaa se, kuinka epämukavan läheltä meininki usein liippaa tämän hetken Yhdysvaltoja. Fiskin AVTF-erityisjoukko heijastelee selvästi ICE-agenttien toimia. Kausi tarjoaa myös aivan mahtavia toimintakohtauksia, jotka luottavat enemmän Netflix-sarjasta tuttuun brutaaliin käsirysyyn kuin Born Againin avauskauden tietokonekikkailuun. Onpa mukana toki se Daredevilille ominainen yhdellä pitkällä otoksella kuvattu turpaanveto useita vihollisia vastaan. Tämäkään kausi ei ole sieltä lapsiystävällisimmästä Marvel-päästä, vaan veri roiskuu, luut katkeilevat ja kallot halkeilevat.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät tiukkaa ilmapiiriä ansiokkaasti yllä, samalla kun Dario Scardapanen johtama käsikirjoitustiimi vie kertomusta ja hahmoja mukaansatempaavasti eteenpäin. Kirjoittajat tarjoavat toisaalta väkevän huipennuksen, mutta jättävät tietyt jutut auki erittäin kiinnostaviin paikkoihin, enkä malta odottaa, kuinka homma tästä jatkuu ensi maaliskuussa käynnistyvällä kolmoskaudella. Teknisestikin Daredevil: Born Againin toinen kausi on pätevä, vaikka digiefektit eivät aina täysin vakuuta. Kameratyöskentely on usein tyylikästä ja leikkaus sulavaa. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset rujot ja puvustus hienoa. Pidän valtavasti Daredevilin tämänkertaisesta asusta, joka on se vanha punainen asu, mutta maalattuna mustaksi. Kauden varrella maali rapisee pois ja punaista pilkistää alta yhä enemmän. Ja hahmon fanina on suuri ilo vihdoin nähdä kahden D-kirjaimen koristavan hahmon rintakehää. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja Newtonin veljekset tunnelmoivat musiikeillaan jälleen jännittävästi ja toisinaan mahtipontisestikin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Daredevil: Born Again, Yhdysvallat, 2025-, Marvel Studios, Marvel Television, 20th Television, Corman & Ord, The Walt Disney Company

Dandelion (だんでらいおん - 2026) - sarja-arvostelu

DANDELION

だんでらいおん

Ohjaus: Daisuke Mataga

Näyttelijät: Chikahiro Kobayashi, Megumi Han, Youji Ueda, Shin-ichiro Miki, Kazuhiko Inoue, Kensho Ono, Mamoru Miyano, Daisuke Sakaguchi ja Tomokazu Sugita

Genre: anime, fantasia, komedia, toiminta

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 23 minuuttia - 38 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 13

Dandelion perustuu Hideaki Sorachin samannimiseen mangaan, joka julkaistiin vuonna 2002. NAZ-yhtiö ilmoitti tekevänsä mangan pohjalta animeadaptaation. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Dandelion on julkaistu Netflixissä. Itse olen parin viime vuoden aikana innostunut animen katselusta ja kun huomasin uuden animesarjan ilmestyneen Netflixiin, katsoin Dandelionin uteliaana läpi muutamassa päivässä.

Tetsuo Tanba ja Misaki Kurogane ovat enkeleitä, joiden tehtävänä on auttaa sielujen siirtymisessä tuonpuoleiseen. Eräänä päivänä he kohtaavat kuitenkin vanhan miehen, jonka kohdalla homma on helpommin sanottu kuin tehty.

Dandelion kertoo kahdesta enkelistä, tarkemmin sanottuna Japanin Enkeliliiton 21. jaoston lähestysosaston, Voikukkaklaanin edustajista Tetsuo Tanbasta (äänenä Chikahiro Kobayashi) ja Misaki Kuroganesta (Megumi Han). Tetsuon ja Misakin tehtävänä on auttaa kuolleiden hämmentyneitä sieluja etenemään tuonpuoleiseen, mikä on toisinaan varsin haasteellista, koska osa sieluista ovat vastahakoisia ja koska Tetsuo ja Misaki ovat persoonina niin erilaiset. Tetsuo on huomattavasti rennompi hällä-väliä-luonne, kun taas Misaki haluaa suorittaa hommat perusteellisesti. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan, mutta jäävät silti hitusen yhdentekeviksi tyypeiksi.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa lähetysosaston päällikkö (Youji Ueda), freelancerina sieluja etsivä Isobe (Shin-ichiro Miki), Japanin enkeliliiton puheenjohtaja Daigoro Kyoga (Kazuhiko Inoue) ja hänen poikansa Yuichi (Kensho Ono) ja Masaki (Mamoru Miyano), enkelirobotti Prototype Mini, eksentrinen professori Raymond Honda (Daisuke Sakaguchi), sekä maskia käyttävä Kikugumi Hanchou (Tomokazu Sugita). Sivuhahmoista löytyy ihan vekkuleita tyyppejä, mutta kaikki jäivät mielestäni lopulta hassun etäisiksi.

Dandelion ei ylipäätään juuri onnistunut säväyttämään minua, vaan se jäi harmillisen puolitiehen hyvistä lähtökohdistaan huolimatta. Vielä avausjakso on varsin lupaava, kun tämä enkelien maailma ja sen hahmot esitellään. On hupaisa idea, että kuolleiden ihmisten sieluja tuonpuoleiseen ohjaavat enkelit olisivat kuin jotain konttorityöläisiä pomoineen ja hierarkioineen. Tästä satumaisesta työstä on tehty arkista ja tylsää, mutta juuri siksi niin vekkulia.

Lupaavan alun jälkeen näiden hahmojen erilaiset työkeikat ja muut puuhat eivät kuitenkaan saaneet imaistua minua mukaansa. Vain seitsemästä puolen tunnin mittaisesta jaksosta koostuva Dandelion jääkin siinä mielessä raakileeksi, että se tuntuu loppuvan ennen kuin se pääsee koskaan vauhtiin. En kuitenkaan jäänyt kaipaamaan jatkoa, sillä mielestäni jo tällaisenaan meno oli yhdentekevää. Iso osa jaksoista kuluu kohellukseen, mikä ei juuri onnistunut naurattamaan. Tästä konseptista olisi varmasti voinut saada enemmänkin irti.

Sentään Dandelion on animoitu mainiosti. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy runsaasti yksityiskohtia, oli kyse sitten kaupunkinäkymistä, luontomaisemista tai ihan vain Voikukkaklaanin toimistosta. Värien ja varjojen käyttökin on tyylikästä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Yuki Hayashin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.x.com

だんでらいおん, Japani, 2026, VSI Los Angeles

Scary Movie 5 (2013) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 5

Ohjaus: Malcolm D. Lee

Näyttelijät: Ashley Tisdale, Simon Rex, Erica Ash, Gracie Whitton, Ava Kolker, Lidia Porto, Terry Crews, Charlie Sheen, Lindsay Lohan, Snoop Dogg, Mac Miller, Josh Robert Thompson, Ben Cornish, Kate Walsh, Sarah Hyland, Tyler Posey, Jerry O'Connell ja Mike Tyson

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuvien kustannuksella vitsaileva Scary Movie (2000) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001), Scary Movie 3 (2003) ja Scary Movie 4 (2006) menestyivät myös hyvin, joten elokuvasarjaa päätettiin jatkaa siitäkin huolimatta, että neljännen elokuvan suunniteltiin jäävän viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja niiden aikana ohjaaja Malcolm D. Lee turhautui yhä vain enemmän, Weinsteinin tuottajaveljesten häiritessä tuotantoa vähän väliä vaatimuksillaan. Lee jättikin elokuvan tehdäkseen The Best Man Holidayn (2013), jolloin tällä kertaa käsikirjoittajana toiminut Scary Movie 3:n ja Scary Movie 4:n ohjaaja David Zucker vei tuotannon loppuun. Lopulta Scary Movie 5 sai ensi-iltansa huhtikuussa 2013. Elokuva menestyi huomattavasti heikommin kuin aiemmat osat, minkä lisäksi se sai murskavastaanoton kriitikoilta, sekä huonoimman jatko-osan, huonoimman naissivuosan ja huonoimman kaksikon Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Scary Movie 5:n, kun se saapui vuokralle loppuvuodesta 2013, viihdyttyäni neljän ensimmäisen leffan parissa, mutten pitänyt näkemästäni. Nyt kun elokuvasarja saa jatkoa elokuvalla Scary Movie (2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat uudestaan ja siinä samalla antaa Scary Movie 5:lle uuden mahdollisuuden.

Jody ja Dan Sanders adoptoivat Danin menehtyneen veljen lapset, jotka löydetään mökistä keskellä metsää. Samalla kun Sandersien huushollissa alkaa tapahtua kummia, Jody palaa baletin pariin uudessa Joutsenlampi-esityksessä.

Anna Faris ei enää halunnut palata Cindy Campbellin rooliin jo viidettä Scary Movieta varten, joten tällä kertaa kauhuilun keskiössä on uusi hahmo Jody Sanders, jota näyttelee High School Musical -leffojen (2006-2008) Sharpayna tunnettu Ashley Tisdale. Jody yrittää olla kovin punkrock, mutta samalla häntä kiinnostaisi palata baletin pariin. Hän on suhteessa Danin kanssa, jota näyttelee parissa edellisessä Scary Moviessa esiintynyt Simon Rex. Kun Danin veli kuolee ja tämän mysteerisesti kadonneet lapset (Ava Kolker, Gracie Whitton ja Dylan ja Ryan Morris) löytyvät villiintyneinä mökistä keskellä metsää, Dan ja Jody ottavat heidät hoteisiinsa. Tisdale suoriutuu kelvollisesti osastaan, joka selvästi kirjoitettiin Farisia varten. Samoin Jodyn kanssa Joutsenlampi-baletin pääroolista kilpailevan Kendran (Erica Ash) rooli kirjoitettiin selvästi Regina Hillille, joka jättäytyi myös pois leffasta.

     Elokuvassa nähdään kanssa Lidia Porto Sandersien taloudenhoitajana Mariana, Terry Crews Danin pomona Martinina, Snoop Dogg ja Mac Miller lapset metsämökistä löytävinä pilviveikkoina, Ben Cornish uniin tunkeutuvana Dom Kolbina, sekä Charlie Sheen ja Lindsay Lohan yllättävänkin itseironisina versioina itsestään. Sivunäyttelijät hassuttelevat kelvollisesti ja täytyy nostaa hattua, että Sheen ja Lohan ovat rohkaistuneet heittämään näinkin tylyä läppää oman elämänsä mokailuista. Hauskaa on muuten se, että elokuvan parodioidessa Fifty Shades of Grey -kirjaa (2011), Jerry O'Connell oli itse asiassa ensimmäinen Christian Greyn näyttelijä, Fifty Shades of Grey -elokuvan (2015) ilmestyttyä vasta kaksi vuotta Scary Movie 5:n jälkeen!

Scary Movie 5 oli uusintakatselulla hieman parempi elokuva kuin muistin ja tietyssä väsyneen ylienergisessä tilassa se nauratti tyhmyydellään tasaisin väliajoin. Silti kyseessä on elokuvasarjan heikoin osa, jota vaivaa ajoittain tietty väsymys, vaikka suureksi osaksi leffa on tehty uudella porukalla. Elokuvan ongelmaksi myös koitui ohjaajanvaihdos kesken tuotannon, kun alkuperäisten kuvausten jälkeen alkuperäinen ohjaaja Malcolm D. Lee lähti kävelemään ja käsikirjoittaja David Zucker hyppäsi ohjaajan penkille pitkiä uudelleenkuvauksia varten, jolloin leffan tarina pistettiin lähes täysin uuteen uskoon. Alun perin elokuvassa ei ollut osana parodiaa samana vuonna ilmestyneestä Mamasta (2013), vaan tämä lisättiin mukaan vasta uusintakuvausten myötä. Tämä selittää sen, miksi elokuvan useat parodiat eivät kulje sulavasti käsi kädessä, vaan leffa poukkoilee jutusta toiseen töksähdellen.

Maman lisäksi Scary Movie 5 parodioi myös Black Swania (2010), Paranormal Activitya (2007), The Cabin in the Woodsia (2012), Evil Dead -uudelleenfilmatisointia (2013), Riivattua (Insidious - 2010), Sinisteriä (2012) ja jopa Apinoiden planeetan syntyä (Rise of the Planet of the Apes - 2011), Inceptionia (2010) ja Piikoja (The Help - 2011), jotka eivät ole kauhuleffoja. Zuckerin ja Pat Proftin käsikirjoitus on rakenteeltaan kömpelö ja välillä leffa tuntuu enemmän irrallisten sketsien yhdistelmältä. Näistä sketseistä löytyy ajoittain hauskat hetkensä, vaikka osa vitseistä jättääkin kylmäksi. Scary Movie 5 jäi elokuvasarjan outolinnuksi ja nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, mitä kuudes Scary Movie tuo tullessaan, kun Wayansin veljekset palaavat tekovastuuseen ja Anna Faris ja Regina Hall palaavat kahden vuosikymmenen jälkeen rooleihinsa...

Teknisesti Scary Movie 5 ajaa asiansa. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä. Puvustus- ja maskeeraustiimit leikittelevät hupaisasti eri leffojen kustannuksella ja Apinoiden planeetan syntyä parodioivissa kohtauksissa ei edes yritetä peitellä sitä, että apinat ovat ihmisiä karva-asuissa. Tehosteet ovat tarkoituksellisen kököt lisäämään huumoria ja äänimaailmakin on ihan menevästi rakennettu, vaikkei James L. Venablen säveltämistä musiikeista jääkään mitään mieleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 5, Yhdysvallat, 2013, Dimension Films, DZE, Brad Grey Pictures

Running Point, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

RUNNING POINT - KAUSI 2

Luojat: Elaine Ko, Mindy Kaling, Ike Barinholtz ja David Stassen

Näyttelijät: Kate Hudson, Scott MacArthur, Drew Tarver, Brenda Song, Fabrizio Guido, Justin Theroux, Max Greenfield, Chet Hanks, Ray Romano, Toby Sandeman, Uche Agada, Jay Ellis, Jon Glaser, Marissa Reyes, Scott Evans, Ken Marino, Aliyah Turner, Jake Picking, Ike Barinholtz, Octavia Spencer ja Scott Speedman

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 25 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Elaine Kon, Mindy Kalingin, Ike Barinholtzin ja David Stassenin luoma urheilukomediasarja Running Point nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä helmikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 ja nyt Running Pointin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixin valikoimaan. Itse pidin sarjan avauskautta yllättävänkin hyvänä ja olen positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Running Pointin toisen kauden läpi pian sen julkaisun jälkeen.

Isla Gordon yrittää saada koripallojoukkue Los Angeles Wavesin uuteen nousuun, kun ongelmia saapuu luomaan vieroituksesta päässyt isoveli Cam.

Kate Hudson palaa rooliinsa Isla Gordoniksi, joka ylennettiin Running Pointin avauskaudella Los Angeles Waves -koripallojoukkueen johtajaksi ja joka voitti lopulta arvostuksen pelaajien keskuudessa. Kaikki ei kuitenkaan suju hyvin, koska kun koripallo vie naisen kaiken ajan, parisuhde Levin (Max Greenfield) kanssa kärsii. Lisäksi Waves on valmentajaa vailla, Jayn (Jay Ellis) muutettua Bostoniin ja isoin ongelma on vieroituksesta paluun tehnyt Cam-veli (Justin Theroux), joka yrittää omia Wavesin takaisin itselleen. Hudson jatkaa oivaa suorittamistaan ja tulkitsee hyvin hahmonsa stressin kasvua, erilaisten ongelmien nostellessa päätään sieltä ja täältä. Greenfield toimii turhautuneena poikaystävänä ja Theroux tekee Camista sopivan ärsyttävän.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Islan ja Camin veljet Ness (Scott MacArthur) ja Sandy (Drew Tarver), sekä salasuhteesta syntynyt velipuoli Jackie (Fabrizio Guido), Islan assistentti Ali (Brenda Song) ja pelaajat Travis (Chet Hanks), Marcus (Toby Sandeman) ja Dyson (Uche Agada), kun taas uusina hahmoina kausi esittelee muun muassa valmentaja Norm Stinsonin (Ray Romano), varakkaan Al Fleischmanin (Ken Marino) ja Gordonien serkun Bennyn (Ike Barinholtz). Osa tutuista hahmoista saa tilaa kehittyä ja Wavesin pelaajat pääsevät paremmin esille kuin viimeksi. Romano hyppää toimivasti menoon mukaan uutena valmentajana, kun taas yksi sarjan luojista Barinholtz on kirjoittanut itselleen kiusallisen epähauskan hahmon.

Running Pointin toinen tuotantokausi oli mielestäni pienoinen pettymys yllättävän mainion ykköskauden jälkeen. On tosiaan kiinnostavaa seurata, kuinka Isla yrittää setviä tiensä läpi uusien vaikeuksien ja paineiden, mutta meno ei ole yhtä mukaansatempaavaa ja hauskaa kuin viimeksi. Islan ja Camin välinen konflikti on kelvollisesti rakennettu, mutta se voisi päästä vieläkin isommin vauhtiin, sotkien oikein tosissaan Wavesin järjestystä ja samalla mahdollisuuksia pärjätä isoissa kilpailuissa. Sille saadaan kuitenkin tällä kaudella oiva huipennus, mikä myös jättää uteliaana odottamaan, kuinka homma etenee mahdollisella kolmannella tuotantokaudella.

Tuotantokauden kymmenen jakson varrelle on keksitty monenlaista uuden valmentajan mukaan tuomisesta bondaamiseen pelaajien kanssa, sekä Islan rakkauselämän suhdesotkuja, kun tunteet Leviin ovat viilentyneet, mutta samalla tunteet Bostoniin lähtenyttä Jayta kohtaan ovat kuumentuneet. Tämä kaikki viihdyttää mukiinmenevästi ja puolen tunnin jaksoja katsoo sujuvasti muutamankin putkeen. Kausi ei kuitenkaan naurata yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eikä siinä nähdä samanlaisia huippuhetkiä kuin vaikkapa korni ja kiusallinen, mutta silti sydäntä lämmittävä rakkaudentunnustus kesken pelin viime kaudella. Omasta mielestäni kauden parempaa antia on taukojen aikana esiintyvän tanssitiimin lakko paremman palkan perässä, mikä pistää tosissaan Islan pasmat sekaisin. Haluaako hän olla asemassaan isänsä ja isoveljensä kaltainen bisneshahmo, vai pystyykö hän yhä pitämään kiinni feministisyydestään?

Teknisesti Running Pointin toinen kausi on pääasiassa oivallinen, mutta itseäni nauratti paljon, kuinka kauden muutamat Kanadaan sijoittuvat kohtaukset on värimääritelty yliampuvan sinertäviksi. Usein yhdysvaltalaisissa tuotannoissa Meksiko esitetään kellertävällä värimaailmalla, mutta enpä ole aiemmin nähnyt, että Kanadan "hyisevä kylmyys" tulkittaisiin sinisellä kuvalla. Kameratyöskentely on kuitenkin pätevää, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Joseph Stephensin, Siddhartha Khoslan ja Alan DeMossin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Running Point, Yhdysvallat, 2025-, 23/34 Productions, 3 Arts Entertainment, Kaling International, The Fusion Media, Warner Bros. Television