Operaatio Majava (Hoppers - 2026) - elokuva-arvostelu

OPERAATIO MAJAVA

HOPPERS

Ohjaus: Daniel Chong

Näyttelijät: Piper Curda, Bobby Moynihan, Kathy Najimy, Jon Hamm, Eduardo Franco, Aparna Nancherla, Melissa Villaseñor, Tom Law, Sam Richardson, Dave Franco, Isiah Whitlock Jr., Steve Purcell, Ego Nwodim, Nichole Sakura, Vanessa Bayer ja Meryl Streep

Genre: animaatio, komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Hoppers, eli suomalaisittain Operaatio Majava on Pixarin uusi animaatioelokuva. Vuonna 2020 paljastettiin, että Daniel Chong työsti uutta leffaa Pixarille, joka ei olisi osa jotain yhtiön elokuvasarjoista. Alun perin Chong halusi elokuvan kertovan pingviinistä, mutta kun Pixarin taiteellinen johtaja Pete Docter koki, että pingviinianimaatioita on jo liikaa, Chong vaihtoi eläimen majavaksi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi pyörähti käyntiin ja nyt Operaatio Majava saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun luin Pixarin työstävän uutta originaalielokuvaa ja intoani lisäsi söpö majavajuliste. Kävinkin uteliaana katsomassa Operaatio Majavan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Uusi teknologia siirtää luonnonsuojelun ja eläinten oikeuksien puolesta puhuvan Mabelin tietoisuuden robottimajavaan, jotta hän voi kerätä lähimetsän eläimet taistelemaan paikallisen lammen puolesta, mitä ollaan muuttamassa moottoritieksi.

Operaatio Majavan päähenkilö on 19-vuotias naisenalku Mabel Tanaka (äänenä Piper Curda), joka ihastui lapsena isoäitinsä (Karen Huie) kautta luontoon ja joka onkin siitä lähtien halunnut tehdä kaikkensa, jotta lähiympäristön erilaiset eläimet saavat nauttia elostaan rauhassa. Tähän löytyy aikamoinen scifikeino, kun paikallisen yliopiston professori Sam (Kathy Naimy) esittelee kehittämänsä teknologian, jolla ihmisen mielen voi siirtää robottimajavaan. Mabel muuttuu majavaksi ja aloittaa operaationsa pelastaa paikallisen lammen pormestari Jerryltä (Jon Hamm), joka kaavailee sen tilalle moottoritietä. Mabel on heti tykättävä hahmo sinnikkyydessään ja päättäväisyydessään, sekä toki eläinrakkaudessaan. Jerry on kelpo antagonisti tarinalle ja miehestä löytyy lopulta enemmänkin kuin pelkkää kapitalistiahneutta.

     Majavaksi muuttuessaan ja seikkailunsa aloittaessaan Mabel kohtaa paljon erilaisia eläimiä, kuten majavakuningas Georgen (Bobby Moynihan), Loaf-majavan (Eduardo Franco), Ellen-karhun (Melissa Villaseñor), Tom-liskon (Tom Law), hyönteiskuningattaren (Meryl Streep) ja tämän pojan Titusin (Dave Franco). Eläinhahmot ovat lystikkäitä ja hyvin erilaisia kuin Mabel olisi etukäteen kuvitellut. Veikkaisin, että monien suosikiksi nousee joko hidas Loaf tai yli-innokas Tom.

Operaatio Majava on jälleen mahtava lisäys Pixarin filmografiaan ja mielestäni yhtiön paras animaatio sitten korona-aikana suoraan Disney+ -palveluun julkaistun Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020). Se on saman tien ilahduttava ja mukaansatempaava, ja menohan vain paranee, kun Mabelin tietoisuus siirretään robottimajavaan ja hän aloittaa operaationsa lammen pelastamiseksi. On lystikästä seurata, kun Mabel yrittää päästä jyvälle eläinyhteisön tavoista, jotka ovat eläimille arkipäivää ja reilua, mutta tuntuvat ihmisestä helposti jopa julmilta. Pienemmät eläimet ovat esimerkiksi sinut sen kanssa, että saattavat joutua isomman otuksen ateriaksi. Niinhän se luonto toimii.

Luonnonsuojelu on teemana ollut viime aikoina pinnalla lastenelokuvissa, etenkin täällä Suomessa. Viime vuoden Ella ja kaverit - Operaatio Saukon (2025) ja Supermarsu ja suuren huijauksen (2025) nähneet lapsikatsojat saattavatkin aluksi kummastella, että taasko joku tyttö on yrittämässä estää bisnesmiestä tuhoamasta metsää omien rakennustensa tieltä - eikö tämä ole jo nähty? Operaatio Majavaan oman juttunsa tuo toki sen vekkuli mielensiirtoteknologia. Elokuva yhdisteleekin luonnonsuojelua scifiin ja jopa tavallaan agenttimaiseen soluttautumiseen, eikä tämän kaiken keskeltä puutu hauskoja hetkiä ja hurjia vaaratilanteita, jotka voivat olla erityisesti perheen pienimmille jännittäviä. Pixarille ominaista tunteikkuuttakin löytyy ja elokuva meinaa herkistää kyyneliin niin surusta kuin onnesta.

Ja kuten odottaa saattaa, visuaalisesti Operaatio Majava on todella miellyttävä. Eläinhahmot ovat ulkonäöiltään niin suloisia kuin hupaisia. Metsämaisemat ovat upeita ja niin taustoista kuin eläinten turkeista löytyy paljon yksityiskohtia. Lisäksi leffa on ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on myös taitavasti rakennettu ja Mark Mothersbaughin säveltämät musiikit erottuvat leikittelevyydessään kivasti. Kaiken kaikkiaan Operaatio Majava siis näyttää, että Pixarilla on vielä taito tallella alkuperäisideoihin perustuvissa animaatioissa. Kesällä ilmestyvää Toy Story 5:ä (2026) ja työn alla olevia Ihmeperhe 3:a (Incredibles 3) ja Coco 2:a enemmän odotankin ensi vuonna ilmestyvää kissaleffa Gattoa (2027).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hoppers, Yhdysvallat, 2026, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Pillion (2025) - elokuva-arvostelu

PILLION

Ohjaus: Harry Lighton

Näyttelijät: Harry Melling, Alexander Skarsgård, Douglas Hodge, Lesley Sharp, Jake Shears, Mat Hill, Nick Figgis, Zoe Engenrer, Jake Sharp, Jacob Carter ja Cristina Carty

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Pillion perustuu Adam Mars-Jonesin kirjaan Box Hill vuodelta 2020. Kirjasta innostunut Harry Lighton työsti sen pohjalta elokuvakäsikirjoituksen ja sai BBC Filmin, Element Picturesin ja British Film Instituten tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Pillion sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2025, missä se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä Palm Dog -koirapalkinnon. Myöhemmin hieman siivommaksi leikattua versiota on alettu esittämään teattereissa ympäri maailman ja nyt Pillion on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta sen päänäyttelijöiden vuoksi ja kävinkin uteliaana katsomassa Pillionin heti sen ensi-iltapäivänä.

Ujo Colin ja moottoripyöräjengiin kuuluva Ray ajautuvat BDSM-suhteeseen. Mutta pystyykö Rayhin rakastuva Colin jäämään pelkäksi alistujaksi?

Harry Potter -elokuvien (2001-2011) kiusaajaserkku Dudley Dursleynä parhaiten tunnettu Harry Melling näyttelee Colinia, nuorta homomiestä, joka on ujo, mutta joka tykkää esiintyä lauluryhmässä pubeissa pienessä brittikaupungissa. Colinin elämä mullistuu, kun eräänä iltana hän kohtaa pubissa Alexander Skarsgårdin näyttelemän Rayn, joka kuuluu moottoripyöräjengiin. Colinin ja Rayn välillä on heti säpinää, mutta tavallisen parisuhteen sijaan Colin huomaakin olevansa BDSM-suhteessa, jossa Ray dominoi ja Colinin tehtävänä on alistua hänen tahtoonsa. Melling ja Skarsgård ovat molemmat erittäin mainioita rooleissaan, etenkin Melling, joka tulkitsee vaikuttavasti hahmonsa kasvutarinaa leffan edetessä. Colin on tykättävä hahmo, jota käy kieltämättä sääliksi, kun Ray alkaa pompotella tätä mielensä mukaan, vähät välittäen Colinin toiveista. Ray onkin hahmona usein jopa ärsyttävä, mutta hänestä löytyy salaperäisen ulkokuoren alta selvästi hieman enemmän, jotain mitä mies ei vaikuta uskaltavan tuoda pinnalle. Mellingin ja Skarsgårdin väliltä löytyy myös hyvin kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi muun muassa Douglas Hodge ja Lesley Sharp Colinin vanhempina Petenä ja Peggynä. Pete laulaa Colinin kanssa, kun taas Peggy on vakavasti sairastunut syöpään. Hodge ja Sharp ovat myös hyvät valinnat osiinsa rakastaviksi vanhemmiksi, jotka kummastelevat poikansa erikoista suhdetta.

Minusta tuntuu, että menin katsomaan Pillionia väärällä asenteella. Olin lukenut ja kuullut paljon kehuja, kuinka kyseessä olisi hersyvän hauska romanttinen komedia ja vaikka leffassa on toki puolia, jotka voisi tulkita vastaavaksi, itse näin elokuvan ihan muuna, nimittäin hyvänä draamana toksisesta ihmissuhteesta. Ja ei, en pidä Colinin ja Rayn suhdetta toksisena, koska kyse on BDSM-suhteesta, missä Colin palvelee Rayn tarpeita, oli kyse sitten seksistä tai ihan vain ruoanlaitosta ja siivoamisesta. Colinille pistetään lukollinen ketju kaulaan, kun taas Ray pitää kaulassaan avainta. Colin jopa nukkuu lattialla. Ei, vaan suhteen toksisuus syntyy siitä, että toisin kuin terveessä BDSM-suhteessa, Ray ei ole valmis joustamaan, kuuntelemaan Colinin toiveita tai laatimaan yhdessä pelisääntöjä. Hän vain käskyttää sinisilmäistä nuorukaista mielensä mukaan. Suhteen epäreiluus käy selväksi erityisesti kohtauksessa, jossa Colin pääsee viettämään aikaa Rayn moottoripyöräjengin kanssa, joista kaikilla on omat "koiransa". Kun Colin keskustelee erään toisen subin kanssa, tämä painottaa, että näissä alistusleikeissäkin on lopulta kyse yhteisymmärryksestä ja toisen kunnioittamisesta. 

Pillionista löytyy huumoria, toisinaan varsin synkkää sellaista, joka luo kyllä omalla tavallaan vekkulin vireen mukaan. Leffa ei kuitenkaan suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan se aiheuttaa usein epämukaviakin tunteita. Seksikohtaukset ovat tarkoituksella vaivaannuttavan pitkiä ja on jännä ajatella, että Cannesissa näytetty versio olisi ollut vielä rivompi. Toisinaan elokuva tuntuu kallistuvan turhankin paljon shokkiarvon puolelle, mutta loppusuoralla se paljastaa todelliset kyntensä, kun henkilödraama viedään huippuunsa. Colinille kirjoitettu kehityskaari on vahva ja koska sitä voi helposti heijastella erilaisiin elämäntilanteisiin, on se myös tavallaan inspiroiva. Ray jää hahmona loppuun asti jopa tarkoituksellisen etäiseksi, mutta loppusuoran pienet hetket ja ilmeet antavat katsojalle mahdollisuuden luoda omat tulkintansa miehen menneisyydestä ja mahdollisista omista traumoista, mikä taas auttaa ymmärtämään, miksi tämä kohtelee Colin-reppanaa niin kylmästi. Toivuttuani alkuhämmennyksestä siitä, että katsomani elokuva onkin jotain ihan muuta kuin etukäteen mainonta ja arviot antoivat mielestäni ymmärtää, sekä päivän pohdiskelun jälkeen, aloin arvostamaan Pillionia enemmän. 

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa ensikertalainen Harry Lighton, joka tuntuu jopa ärsyttävyyteen asti tietävän, mistä naruista vedellä. Hän haastaa hahmojaan ja erityisesti katsojaa, sekä aiheuttaa paljon pureskeltavaa seuraaviksi päiviksi. Teknisesti Pillion on hyvin tehty. Leffa on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin onnistuneesti hoidettu moottoripyörien jylinää myöten. Oliver Coatesin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Pillion, Iso-Britannia, Irlanti, 2025, BBC Film, British Film Institute, Fremantle Picturehouse Entertainment, September Film, Element Pictures

The Bluff (2026) - elokuva-arvostelu

THE BLUFF

Ohjaus: Frank E. Flowers

Näyttelijät: Priyanka Chopra Jonas, Karl Urban, Safia Oakley-Green, Vedanten Naidoo, Temuera Morrison, Ismael Cruz Córdova, David Field, Zack Morris, Pacharo Mzembe, Gideon Mzembe ja Ronnie James Hughes

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bluff on Priyanka Chopra Jonasin ja Karl Urbanin tähdittämä merirosvoelokuva. Frank E. Flowers ja Joe Ballarini työstivät elokuvan käsikirjoituksen, Zoe Saldaña valittiin päärooliin ja alun perin Netflixin oli tarkoitus levittää leffa suoratoistopalvelussaan. Saldaña kuitenkin vaihtui Chopra Jonasiin ja projekti siirtyi Amazon MGM Studiosille. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt The Bluff on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin yllä olevan julisteen ja vielä enemmän, kun luin kyseessä olevan merirosvoleffa. Katsoinkin The Bluffin pari päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Vuosi on 1846 ja merirosvoista vain sitkeimmät ovat enää jäljellä. Karibianmeren saarella asuvan perheen rauha järkkyy, kun paikalle saapuu julma kapteeni Connor miehistöineen etsimään varastettua kultaansa.

Priyanka Chopra Jonas näyttelee Ercell Boddenia, rauhaisaa kotiäitiä, joka asustaa Karibianmeren saarella yhdessä miehensä T.H.:n (Ismael Cruz Córdova), heidän poikansa Isaacin (Vedanten Naidoo) ja siskonsa Elizabethin (Safia Oakley-Green) kanssa. Kotirauha kuitenkin järkkyy, kun saarelle saapuu merirosvoja, jotka uskovat Boddenin perheen piilottelevan heiltä varastettua kultasaalista. Chopra Jonas on oiva valinta päärooliin Ercelliksi, tulkiten hyvin hahmonsa sinnikkyyttä ja vimmaa pitää perheensä turvassa. Hänen hahmonsakin on kiinnostava, erityisesti kun tästä avautuu leffan edetessä enemmän. Muut perheestä ja heidän näyttelijänsä lähinnä ajavat asiansa, eikä esimerkiksi Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset -sarjasta (The Lord of the Rings: The Rings of Power - 2022-) tuttu Córdova pääse juuri tekemään mitään.

     Vastapuolelta taas löytyy Karl Urbanin näyttelemä merirosvokapteeni Connor ja hänen miehistönsä, johon kuuluvat muun muassa perämies Lee (Temuera Morrison), veljekset Chien ja Lupe (oikeat veljekset Pacharo ja Gideon Mzembe), sekä nimettömäksi jäävä tarkka-ampuja (Ronnie James Hughes). Urbanista löytyy karismaa häikäilemättömäksi piraatiksi, mutta hahmona Connor jää lopulta todella pintapuoleiseksi. Morrisonkin on passeli Connorista seuraavaksi, mutta merirosvot jäävät kaikki aika yhdentekeviksi tyypeiksi, joista ei löydy tarpeeksi erilaisia persoonia.

Odotin mielenkiinnolla The Bluffin näkemistä jo ihan vain siksi, että merirosvoelokuvia ei juuri tehdä - ei, vaikka Pirates of the Caribbean -elokuvat (2003-2017) toivat piraatit takaisin valtavirtaan monien ysärifloppien jälkeen. Sarjojen puolella merirosvoja on nähty viime aikoina Our Flag Means Death -komediassa (2022-2023) ja hittimangaan perustuvassa Netflixin One Piecessa (2023-), mutta eipä mieleeni juolahda tuoreita elokuvia aiheesta. Niinpä paperilla The Bluff on oikein positiivinen tulokas, mutta valitettavasti toteutuksensa puolesta elokuva jää aika keskinkertaiseksi tapaukseksi.

Avauskohtaus on vielä ihan lupaava, Connorin laivan jahdatessa epäonnista paattia, mutta kun siitä siirrytään seuraamaan Boddenin perhettä saarella, se kunnon MERIrosvoilu loppuu kuin seinään. Kun Connor miehistöineen saapuu saarelle, loppuleffa vietetäänkin siellä, eli minkäänlaista meriseikkailua on turha odottaa. Jos tehdään elokuvaa piraateista, niin voisi kyllä olettaa, että mukana on useampi kohtaus merellä ja laivassa. Mutta ei, The Bluffilla taisi tulla budjetti vastaan. Saari ajaa asiansa ja siellä tapahtuu pari oivaa kohtausta, mutta tämä aspekti aiheutti kyllä sen isoimman varsinaisen pettymyksen.

Se, millä The Bluff erottaa heti itsensä esimerkiksi Pirates of the Caribbeaneista on se, että kyse ei ole mistään koko perheen merirosvoseikkailusta, vaan kun saaren asukkaat ja piraatit ottavat yhteen, veri alkaa roiskua oikein toden teolla. Silti homma jää aika tasapaksuksi. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin hurmeisen krokotiilikohtauksensa aikana, mutta se ei koskaan oikeasti nappaa mukaansa tai saa jännittämään hahmojensa puolesta. Sääli, sillä leffassa olisi ollut aineksia enempäänkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Frank E. Flowers, joka on aiemmin ohjannut vain yhden ainoan kokopitkän elokuvan, Havenin (2004) ja tuonkin ilmestymisestä on jo vierähtänyt yli kaksi vuosikymmentä. Flowers saa aikaiseksi yksittäisiä toimivia kohtauksia, mutta ongelmaksi muodostuu, että hänen ja Joe Ballarinin työstämä käsikirjoitus jää varsin vaisuksi. Sentään The Bluff on hyvin kuvattu ja mukana on parikin kohtausta, joissa kameratyöskentelyllä kikkaillaan mainiosti. Lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset äityvät paikoin varsin verisiksi. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa pienehkö budjetti ja erityisesti lopputaistelu on turhan selvästi kuvattu taustakankaita vasten. Äänimaailma on ihan hyvin pistetty kasaan, joskin Henry Jackmanin säveltämät musiikit jäävät lähinnä taustameluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Bluff www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Bluff, Yhdysvallat, Intia, 2026, AGBO, Big Indie Pictures, Cinestar Pictures

Shelter (2026) - elokuva-arvostelu

SHELTER

Ohjaus: Ric Roman Waugh

Näyttelijät: Jason Statham, Bodhi Rae Breathnach, Bill Nighy, Naomi Ackie, Daniel Mays, Michael Shaeffer, Bryan Vigier, Celine Buckens ja Harriet Walter

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Shelter on Jason Stathamin tähdittämä uusi toimintajännäri. Alun perin Baltasar Kormákurin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jättäytyi pois projektista ja hänet korvattiin Ric Roman Waugh'lla. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025 ja nyt Shelter on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen jo alkanut kyllästyä Stathamin lähes identtisiin toimintaleffoihin, mutta kävin silti katsomassa Shelterin heti sen ensi-iltapäivänä isäni kanssa, jonka kanssa olen nyt jo muutamana vuonna käynyt katsomassa kaikki uudet Statham-leffat. 

Salaisen palvelun entisen tehotappajan on suojeltava tyttöä heitä jahtaavilta tahoilta.

Jason Statham nähdään tuttuakin tutummassa roolissaan entisenä palkkatappajana, joka on eläköitynyt viettämään hiljaiseloa, mutta joka joutuu palaamaan vanhoihin hommiinsa, kun häntä ja hänelle tärkeää henkilöä uhataan. Tällä kertaa kyseessä on Michael Mason, entinen MI6:n huippusalaisen ryhmän agentti, joka on viettänyt viime vuodet koiransa kanssa saarella majakanvartijana, ainoana ihmiskontaktinaan saarelle tarvikkeita tuova Jessie-tyttö (Bodhi Rae Breathnach) enonsa (Michael Shaeffer) kanssa. Kun myrsky yllättää ja heidän laivansa uppoaa, vieden enon mukanaan, Jessie päätyy Masonin vastuulle. Ja jostain on pakko tietty tulla pyssytyyppejä heidän peräänsä, koska nämä nyt ovat niitä pakollisia Statham-rainan juttuja. Statham hoitaa roolinsa tuttuun tapaansa yhdellä ilmeellä yrmyillen, vaikka Jessie tuokin pienoista hymynkaretta vähitellen miehen huulille. Breathnach on oiva valinta Jessieksi, jonka elämä mullistuu yhtäkkiä. Stathamin ja Breathnachin välille muodostuva isä-tytärmäinen suhde nostaa muuten täysin yhdentekevää leffaa hitusen korkeammalle tasolle. 

     Elokuvassa nähdään myös Bill Nighy MI6-johtaja Manafortina ja Naomi Ackie tämän assistenttina Robertana, Harriet Walter Ison-Britannian pääministerinä, sekä Bryan Vigier pääkaksikkoa jahtaavana Workmanina (ei pidä sekoittaa Stathamin edelliseen elokuvaan, A Working Maniin (2025)). Sivunäyttelijät ajavat asiansa. Nighy istuu vähemmän yllättäen kieroutuneen MI6-pomon osaan, kun taas Vigier on hyvä fyysinen vastus Stathamille.

Shelter on tosiaan juonellisesti ihan täyttä peruskauraa Stathamilta, minkä luulisi tyydyttävän miehen faneja. Se ei tarjoa mitään yllättävää, mutta pitää sisällään tarpeeksi hyvää, joskin aika jännityksetöntä turpaanvetoa, että itsekin mielsin elokuvan ihan viihdyttäväksi. Kysehän on puhtaasta tusinatoiminnasta, jonka kanssa olisi ihan hyvin voinut odottaa kotikatseluun, mutta on Shelter tusinatoimintaa sieltä paremmasta päästä, lähinnä Masonin ja Jessien välille syntyvän siteen ansiosta.

Elokuvalla kestää aikansa päästä vauhtiin, mutta kun ne pakolliset esittelyt on hoidettu pois alta ja toiminta käynnistyy, on meno ajoittain menevää. Takaa-ajot ja käsirysyt ovat pätevästi hoidettuja, mutta osalle katsojista leffan lähes totaali verettömyys voi tulla pettymyksenä. Itse olin myös kahden vaiheilla, että pidinkö elokuvan haudanvakavasta asenteesta, vai olisiko Shelter kaivannut hieman pilkettä silmäkulmaan? Olin toisaalta tyytyväinen, ettei leffa ole yhtä umpipöhkö ja vaivaannuttavan korni kuin The Beekeeper (2024), mutta lähes täysvaltainen synkistely teki elokuvasta ajoittain jopa raskasta katsottavaa. Niin tai näin, Shelter on huumorittomuudessakin juuri sitä, mitä Stathamilta voi odottaa. Jos miehen leffat kelpaavat, kannattaa tämäkin katsoa. Itse todennäköisesti unohdan Shelterin olemassaolon jo viikon sisällä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ric Roman Waugh, joka on aiemminkin tehnyt ihan mukiinmeneviä toimintarainoja. Waugh hoitaa tonttinsa kelpuutettavasti, mutta leffa jää kaipaamaan hieman lisää potkua, särmää, huumoria ja hurmetta. Ward Parryn käsikirjoitus on naurettavan mielikuvitukseton toisinto Statham-leffojen kliseistä, mutta antaa jälleen tarpeeksi hyvät raamit erilaisille toimintakohtauksille. Shelter on myös ihan hyvin kuvattu, joskin leffan alakuloista yleisvirettä ei yhtään auta sen ankean harmaa värimaailma. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin David Buckleyn säveltämät musiikit jäävät vain yhdentekeväksi taustameluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shelter, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Black Bear, CineMachine Media Works, Punch Palace Productions, Quebec Film and Television Tax Credit, RVK Studios, Stampede Ventures

A Knight of the Seven Kingdoms, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

A KNIGHT OF THE SEVEN KINGDOMS - KAUSI 1

Luojat: Ira Parker ja George R. R. Martin

Näyttelijät: Peter Claffey, Dexter Sol Ansell, Daniel Ings, Shaun Thomas, Tanzyn Crawford, Finn Bennett, Danny Webb, Henry Ashton, Daniel Monks, Tom Vaughan-Lawlor, Carla Harrison-Hodge, Rowan Robinson, Sam Spruell, Bertie Carvel, Youssef Kerkour, Steve Wall ja Chloe Lea

Genre: toiminta, draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 31 minuuttia - 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

A Knight of the Seven Kingdoms perustuu George R. R. Martinin Tales of Dunk and Egg -novelleihin, jotka ovat osa Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaa (A Song of Ice and Fire - 1991-), johon HBO:n hittisarja Game of Thrones (2011-2019) perustuu. Jo Game of Thronesin teon aikaan oli puhetta, että novellit kääntyisivät elokuvaksi. Kun Game of Thronesin esiosasarja House of the Dragon (2022-) osoittautui suosituksi, myös Tales of Dunk and Egg -novelleista päätettiin työstää televisiosarja. Vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakot kuitenkin viivästyttivät tuotannon alkamista. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt A Knight of the Seven Kingdomsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Game of Thrones on yksi suosikkisarjoistani ja olen pitänyt myös House of the Dragonista, mutta A Knight of the Seven Kingdoms ei juuri innostanut minua etukäteen. Katsoin silti sarjan uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Puskaritariksi lyöty Duncan Pitkä matkustaa Ashfordiin osallistuakseen turnajaisiin ja saa reissun varrella aseenkantajakseen kaljun pikkupojan nimeltä Egg.

A Knight of the Seven Kingdoms sijoittuu ajallisesti noin sata vuotta ennen Game of Thronesin tapahtumia ja noin viitisenkymmentä vuotta House of the Dragonin tapahtumien jälkeen. Sarjan keskiössä ovat Peter Claffeyn näyttelemä ser Duncan Pitkä, tai ihan vain pelkkä Dunk, joka lyötiin puskaritariksi juuri ennen kuin hänen mentorinsa, Pennipuun ser Arlan (Danny Webb) menehtyi, ja Dexter Sol Angellin esittämä nuori ja kalju poika Egg, jonka Dunk ottaa vastentahtoisesti aseenkantajakseen, kun poika ei suostu jättämään häntä rauhaan. Dunk ja Egg muodostavat hissuksiin tykättävän parivaljakon ja alun vastahakoisuudestaan huolimatta Dunk alkaa vähitellen lämmetä aseenkantajalleen. Claffey ja Ansell ovat mainiot valinnat rooleihinsa, etenkin nuoren Ansellin vakuuttaessa monipuolisessa osassaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa turnajaisiin myöskin osallistuvat ser Lyonel Baratheon (Daniel Ings), ser Manfred Dondarrion (Daniel Monks), kruununprinssi Baelor Targaryen (Bertie Carvel), hänen veljensä prinssi Maekar Targaryen (Sam Spruell) ja tämän pojat prinssi Daeron Targaryen (Henry Ashton) ja prinssi Aerion Targaryen (Finn Bennett), lordi Leo Tyrell (Steve Wall), ser Steffon Fossoway (Edward Ashley) ja hänen aseenkantajansa Raymun (Shaun Thomas), seppä Teräs-Pate (Youssef Kerkour) ja nukke-esiintyjä Tanselle (Tanzyn Crawford). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa hyvin, mutta sivuhahmot jäävät tässä sarjassa hieman tylsemmiksi, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Ings on lystikäs veijarimaisena Baratheonina ja Bennett tekee mulkvisti-Aerionista juuri sopivan vihattavan vastuksen.

Olen huomannut, että monet ovat innostuneet A Knight of the Seven Kingdomsista oikein toden teolla ja kehuvat katsomaansa maasta taivaisiin. Minulle tämä uusin lisäys Game of Thronesin maailmaan oli lähinnä ihan kiva. Sarjan pääkaksikko on tykättävä, avauskauden varrelta löytyy huippuhetkensä ja on toisaalta kiinnostavaa nähdä tällainen paljon pienimuotoisempi tarina tästä maailmasta. A Knight of the Seven Kingdoms ei keskity mihinkään suureen valtaistuinpeliin, eikä sen kerronta hypi ympäri ämpäri Westerosia eri hahmojen perässä, vaan lähes koko avauskausi sijoittuu yhteen lokaatioon, turnajaisiin. Sarjasta löytyy verta ja seksiä, mutta se on silti huomattavasti kepeämpi ja humoristisempi kuin aiemmat samaan maailmaan sijoittuvat sarjat. Komedian taso sai minut kuitenkin useasti pyörittelemään silmiäni, esimerkiksi kun avausjakson alussa katsoja odottaa, että nyt pärähtää soimaan tuttu tunnusmusiikki, mutta sen sijaan Dunk nähdäänkin puun takana vääntämässä paskaa.

On ihan mielenkiintoista seurata Dunkin ja Eggin taivalta turnajaisiin ja tapahtumia siellä, mutta samalla meno ei koskaan saanut minua innostumaan. Avauskausi ei missään kohtaa koukuttanut minua millään tavalla ja pakko jopa todeta, että meinasin unohtaa koko sarjan olemassaolon parinkin viikon aikana, ennen kuin uusi jakso ilmestyi HBO Maxin valikoimaan seuraavana maanantaina. Ei A Knight of the Seven Kingdoms millään lailla huono ole, mutta jäi se omalla kohdallani yhdentekevimmäksi näistä Westerosin taruista ja enemmänkin sellaiseksi välityöksi House of the Dragonin seuraavaa kautta odotellessa. Sarja on kuitenkin jo nyt noussut sellaiseen suosioon, että kakkoskauden on ilmoitettu tulevan heti ensi vuonna ja sarjan luojalla Ira Parkerilla on muhkeat, jopa yli kymmenen kauden suunnitelmat mielessään näiden hahmojen varalle. Katson kyllä sujuvasti jatkoa, mitä avittaa toki se, jos sarjan seuraavatkin kaudet ovat napakan lyhyitä, koostuen vain kuudesta noin puolen tunnin mittaisesta jaksosta. Erityisen innoissani en Dunkin ja Eggin seuraavia seikkailuja kuitenkaan odota.

Tuotantokauden ohjaajakaksikko Owen Harris ja Sarah Adina Smith tekevät pääasiassa hyvää työtä, mutta Ira Parkerin johtaman käsikirjoitustiimin aikaansaannokset jättivät minut toisinaan kylmäksi huumorin ja sivuhahmojen suhteen. Teknisesti A Knight of the Seven Kingdoms on pätevä. Kausi on mainiosti kuvattu, joskin paikoin sarjaa vaivaa sama alivalottuneisuus kuin kaikkia muitakin Game of Thrones -produktioita. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus upeaa ja tehosteetkin ovat hienot. Äänimaailma on väkevästi rakennettu ja Dan Romerin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta ei hänen töistään löydy samaa potkua kuin Ramin Djawadin mahtavista melodioista pääsarjan puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

A Knight of the Seven Kingdoms, Yhdysvallat, 2026-, Warner Bros. Discovery, HBO Entertainment, Bastard Sword, Fevre River Packet Co., Grok! Studio

Scream 7 (2026) - elokuva-arvostelu

SCREAM 7

Ohjaus: Kevin Williamson

Näyttelijät: Neve Campbell, Isabel May, Joel McHale, Sam Rechner, Celeste O'Connor, Asa Germann, Courteney Cox, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Anna Camp, Mark Consuelos, Mckenna Grace, Jimmy Tatro, Michelle Randolph, Ethan Embry ja Matthew Lillard

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten sen ympärille muodostui kokonainen franchise, johon kuului niin jatko-osia kuin samanniminen televisiosarja (2015-2019). Vuonna 2022 elokuvasarja herätettiin takaisin eloon elokuvalla Scream, joka menestyi niin hyvin, että jatko-osa Scream VI ilmestyi heti seuraavana vuonna, eli maaliskuussa 2023. Seitsemännen osan teko käynnistyi saman tien, kun kuudes osoittautui menestykseksi. Ohjaajakaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett päätyivät kuitenkin tekemään vampyyrileffa Abigailin (2024), jolloin heidän tilalle valittiin Christopher Landon. Kun vuoden 2022 Screamia ja Scream VI:a tähdittänyt Melissa Barrera sai potkut kritisoituaan Israelin tekoja Gazassa, myös toinen tähti Jenna Ortega ja Landon jättivät elokuvan. Uudeksi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi palkattiin alkuperäisen Screamin käsikirjoittaja Kevin Williamson ja alkuperäisiä osia tähdittänyt Neve Campbell saatiin ylipuhuttua takaisin sarjaan, Campbellin jäätyä pois Scream VI:sta, koska hänelle ei maksettu tarpeeksi. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025 ja nyt Scream 7 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin vuoden 2022 Screamia kelpo lisäyksenä sarjaan, mutta kuudes leffa jäi mielestäni aika keskinkertaiseksi. Odotukseni seitsemättä osaa katosivat, kun Barrera ja Ortega poistuivat kuvioista, eivätkä elokuvan trailerit juuri voittaneet minua puolelleen. Kävin silti katsomassa Scream 7:n sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Sidney Prescott yrittää keskittyä rauhalliseen perhe-elämään, kun jälleen joku Ghostfaceksi naamioitunut alkaa murhata ihmisiä hänen ympärillään.

Jäätyään pois Scream VI:sta epäonnistuneiden palkkaneuvottelujen seurauksena, Neve Campbell palaa jälleen rooliinsa Sidney Prescottiksi, joka on jo viisi kertaa selviytynyt Ghostfaceksi naamioituneiden hyyppien kynsistä. Ja jos Sidney luuli, että hänet on vihdoin jätetty rauhaan, niin turha toivo, sillä jälleen alkaa ihmisiä löytyä raa'asti murhattuina. Vuoden 2022 Screamissa Campbell tyytyi lähinnä sivurooliin ja hoiti hommansa käsittämättömän innottomasti. Tästä syystä minulle ei edes tullut ikävä häntä kuudetta osaa katsoessani ja jännitin, että noinkohan Campbell hoitaa hommansa tälläkin kertaa yhtä puisesti. Jos Scream 7:stä voi kuitenkin jotain positiivista sanoa, niin Campbell on oikeasti hyvässä vedossa ikonisimmassa roolissaan. Asiaa on todennäköisesti auttanut raportoitu seitsemän miljoonan dollarin palkkio.

     Elokuvassa nähdään myös Joel McHale Sidneyn poliisimiehenä Markina ja Isabel May heidän tyttärenään Tatumina, Sam Rechner Tatumin poikaystävänä Beninä, Mckenna Grace ja Celeste O'Connor Tatumin ystävinä Hannahina ja Chloena, Asa Germann Woodsboro-murhista intoilevana Lucasina, sekä tottakai Courteney Cox televisiopersoona Gale Weathersina. Lisäksi parista aiemmasta osasta tutut Jasmin Savoy Brownin ja Mason Goodingin esittämät sisarukset Mindy ja Chad käyvät kääntymässä, näyttäen, että sentään parin aiemman osan tapahtumia ei ole pyyhitty pois aikajanalta niiden päätähtien poistumisen myötä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin tällä kertaa Cox on se, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan olla mukana. Aivan kuin hänkin olisi tuuminut, että hänen hahmonsa olisi pitänyt kuolla kutososassa.

Scream 7 taitaa olla mielestäni sarjan heikoin osa tähän mennessä. On kiva nähdä, että Neve Campbell palaa vihdoin innolla Sidneyn rooliin, mutta hänen ympärilleen kasattu elokuva onkin sitten valitettavan ponneton kompromissiratkaisu Barreran potkuista lumipalloefektinä syntyneiden suunnitelmanmuutosten seurauksena. Elokuvasarjan vannoutuneimpia faneja saman vanhan innoton kierrättäminen tuskin haittaa, mutta itse tuumin jo ennen puoltaväliä, että ehkä olisi parempi, jos Scream vaipuisi jälleen horrokseen hetkeksi. Koska eiväthän nämä leffasarjat siis ikinä oikeasti lopu kokonaan. Mutta ehkä kymmenisen vuoden tauko tekisi hyvää.

Guy Busickin ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten vain tapettaviksi tarkoitetuista teinihahmoista tai Ghostface-naamion alta paljastuvan tyypin motiivista. Pari ihan jännittävää kohtausta ja kekseliästä tappoa on saatu aikaiseksi, joskin yksi kuolema on naurettavassa yliampuvuudessaan enemmän Scary Movie -osastoa. Tavallaan Scream alkaakin jo tuntua parodialta itsestään, vaikka homma hoidetaan haudanvakavasti. Siinä, missä alkuperäinen kauhuklassikko leikitteli kekseliäästi lajityypin kliseillä ja toi raikkautta tuolloin kulahtaneeseen slashergenreen, Scream 7 on pelkkä vaisu varjo siitä, mitä sarja aikoinaan edusti. Elokuvasarja on viimeistään nyt vajonnut yhdeksi niistä tusinaslashereista, joista se aikoinaan teki pilkkaa. Mukaan on taas yritetty mahduttaa metatietoista kommentaaria, mutta se jää yhtä puolitiehen kuin melkein kaikki muukin leffassa.

Scream 7 on myös osoitus siitä, että aina ei riitä se, että vanhat konkarit tuodaan takaisin myös kameran takana. Kevin Williamsonin työ ohjaajana jättää toivomisen varaa etenkin kauhuosastolla, joka luottaa pelkästään kovaäänisiin pelotteluihin. Paremmin Williamson hoitaa Campbellin ja Mayn välisen vaikean äiti-tytär-suhteen, joskin käsikirjoituspuolella tämäkin jää ohkaiseksi. Sentään Scream 7 on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Pimeyden keskeltä taustalla esiin hivuttautuva Ghostface-maski on aina yhtä kuumottava näky. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta parit digiefektit pistävät silmään ikävästi. Marco Beltrami vastaa tämänkin Screamin musiikeista, mutta paria vanhaa melodiaa lukuun ottamatta mies ei ole saanut mitään uutta ja kiinnostavaa aikaiseksi. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream 7, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Batwoman, kausi 2 (2021) - sarja-arvostelu

BATWOMAN - KAUSI 2

Luojat: Greg Berlanti ja Caroline Dries
Näyttelijät: Javicia Leslie, Rachel Skarsten, Meagan Tandy, Camrus Johnson, Dougray Scott, Nicole Kang, Rachel Maddow, Allison Riley, Rebecca Davis, Christina Wolfe, Leah Gibson, Shivani Ghai, Bevin Bru, Nathan Owens, Peter Outerbridge, Wallis Day, Laura Mennell, Jesse Hutch, Warren Christie, Domonique Adam ja David Ramsey
Genre: toiminta
Jaksomäärä: 18
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 12 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

DC-sarjakuviin perustuva ja osaksi Arrowverse-saagaa tarkoitettu Batwoman sai lähes totaalisen täystyrmäyksen katsojilta, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa lokakuussa 2019, mutta kausi sai tarpeeksi katsojia, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Suureksi yllätykseksi päänäyttelijä Ruby Rose ilmoitti keväällä 2020, ettei hän enää palaisi rooliinsa Batwomanina. Rosen mukaan syy oli hänelle kuvauksissa tapahtunut onnettomuus, minkä takia hän joutui sairaalaan, sekä sarjan tekijöiden epämiellyttävä toiminta tämän tiimoilta. Osa työryhmästä ja näyttelijäkaartista kuitenkin syytti Rosea todella ikäväksi ja hankalaksi ihmiseksi, ja kertoi että syy Rosen poistumiseen oli hänen oma epäasiallinen käytöksensä. Käsikirjoitukset pistettiin uuteen uskoon ja Rose korvattiin uudella näyttelijällä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020. Lopulta Batwomanin toinen kausi alkoi pyöriä tammikuussa 2021. Kausi sai astetta suopeamman vastaanoton katsojilta, mutta katsojaluvut tipahtivat reippaasti. Itse ryhdyin katsomaan Arrowverseä muutama vuosi sitten, kun saaga täytti kymmenen vuotta ja osana sitä päätin tietty kurkata, onko Batwoman todellisuudessa niin huono sarja kuin internet on pitkään antanut ymmärtää. Likimain inhosin ensimmäistä kautta, mutta aloitin kakkoskauden silti uteliaana, toivoen, että näyttelijävaihdos johtaisi parempaan lopputulokseen.

Kate Kanen kadottua mysteerisesti, Batwomanin asu päätyy rikollisen taustan omaavan Ryan Wilderin haltuun, joka päättää kääntää elämänsä suunnan ja ryhtyä Gothamin uudeksi suojelijaksi.

Ruby Rosen lähdettyä (tai saatua potkut) sarjasta, uudeksi Batwomaniksi valittiin pikaisesti Javicia Leslie. Leslie ei kuitenkaan korvaa Rosea Kate Kanena, vaan näyttelee uutta hahmoa, Ryan Wilderia, entistä nuorisorikollista, joka saa kuin ihmeen kaupalla lepakkoasun käsiinsä. Hahmona Ryan on osittain köykäisesti kirjoitettu ja hänen motiivinsa omaksua Gothamin suojelijan identiteetti on enemmän kuin löyhä. Samalla hänestä on kuitenkin saatu huomattavasti pidettävämpi kuin Katesta. Toisin kuin ylimielinen, narsistinen ja aina täydellinen Kate, Ryan kokee vaikeuksia hypätä Batwomanin rooliin, mikä tekee hänestä heti kiinnostavamman tyypin. Leslie on myös valtavan paljon tykättävämpi näyttelijänä kuin Rose ja mielestäni hänen olisi pitänyt tähdittää sarjaa alusta alkaen.

     Paluun ykköskaudelta tekevät Katen poliisi-isä Jacob (Dougray Scott), Katen sisko, eli paha Alice (Rachel Skarten), Katen ex-tyttöystävä Sophie (Meagan Tandy), Katen siskopuoli Mary (Nicole Kang), Batwomanin vimpaimet kehittelevä Luke Fox (Camrus Johnson), sekä Bruce Wayneksi tekeytynyt Tommy Elliot (Warren Christie). Alicen ja Tommyn lisäksi hahmot saavat vastaansa Peter Outerbridgen näyttelemän Roman Sioniksen, eli Black Maskin. Sivunäyttelijätkään eivät pahemmin vakuuta ja suurimmaksi osaksi ajasta kaikki vaikuttaisivat olevan vain hämillään siitä, että sarjan päänäyttelijä vaihtui kesken kaiken. Skarten näyttää usein siltä kuin hän pohtisi, miksi edes on enää sarjassa mukana?

Batwomanin toinen tuotantokausi on pienoinen tasonnosto surkean avauskauden jälkeen. Tympeästä Ruby Rosesta on päästy eroon ja hänet on korvattu paljon tykättävämmällä näyttelijällä, minkä lisäksi myös hahmona Ryan on pidettävämpi kuin Kate. Päähenkilön seuraaminen ei ole siis samanlaista tuskailua kuin viimeksi. Harmillisesti tämä jää aika lailla ainoaksi parannukseksi ja muuten sarja jatkaa samaa kehnoa linjaa. Päänäyttelijän ja -henkilön vaihdos ei lopulta ole kunnon parannus, kun käsikirjoittajat yrittävät epätoivoisesti pitää Katen merkittävänä osana sarjan tarinaa. Ryan ei koskaan pääse kunnolla vauhtiin, kun tarina pyörii niin tiukasti Katen mystisen katoamisen ja tämän etsimisen ympärillä. Tuntuu hölmöltä seurata jaksosta toiseen yritystä löytää Kate, kun katsoja tietää, ettei Rose ole tulossa takaisin. Hahmo olisikin pitänyt selvästi tappaa pois, jotta tarina ja muut hahmot osaisivat siirtyä eteenpäin.

Kakkoskausi on muutenkin tönkkö paketti, jota vaivaa monet samat ongelmat kuin edeltäjäänsä. Toimintapuoli on yhdentekevää ja kömpelöä mäiskettä, vailla mitään jännitettä. Osa jaksoista tuntuu täysin tarpeettomalta täytteeltä ja kiertelyltä, eikä mukaan mahdu juuri mitään mieleenpainuvaa. Huumoria on lisätty, mutta tämä osasto tuntuu oudolta muuten synkistelevän menon keskellä. Ja kuten ensimmäisellä kaudella, myös tästä löytyy perin kiusallisia ja saarnaavia monologeja yhteiskunnan epäkohdista. Kantaa saa totta kai ottaa ja pitääkin ottaa, jos sen vain osaisi tehdä tätä paremmin.

Eipä Batwomanin toisen tuotantokauden teknisissä meriiteissäkään ole juuri hurraamista. Kausi on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät ihan hyviltä ja puvustus on pääasiassa oivallista, mutta tietokonetehosteet ovat paikoitellen jopa koomisen kehnot, eivätkä maskeerauksetkaan aina vakuuta. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu ja Blake Neelyn ja Sherri Chungin säveltämät musiikit jäävät sarjan harvojen toimivien puolien joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Batwoman, Yhdysvallat, 2019-2022, Mad Ghost Productions