Digger (2026) - elokuva-arvostelu

DIGGER

Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu

Näyttelijät: Tom Cruise, Riz Ahmed, John Goodman, Sandra Hüller, Michael Stuhlbarg, Emma D'Arcy, Jesse Plemons, Robert John Burke, Burn Gorman, Sophie Wilde ja Mercedes Hernández

Genre: komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Digger on Tom Cruisen tähdittämä uutuussatiiri. Alejandro G. Iñárritu sai idean elokuvan päähenkilöstä viimeistellessään The Revenantia (2015), mutta häneltä kesti vuosia keksiä hahmon ympärille tarina ja hän päätyikin ensin työstämään leffan Bardo, valekronikka kourallisesta totuuksia (Bardo, falsa crónica de unas cuantas verdades - 2022). Iñárritu tapasi Top Gun: Maverickin (2022) kuvauksissa vieraillessaan Cruisen, joka oli ihaillut ohjaajaa jo pitkään ja hän esittelikin Cruiselle ideansa. Yhdessä he alkoivat tosissaan rakentamaan elokuvaa ja sen kuvaukset käynnistyivät vihdoin marraskuussa 2024 työnimellä "Judy". Nyt Digger saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa uteliaana - pidänhän niin Cruisesta kuin Iñárritusta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen kutsuvierasnäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Rikkaan öljypohatta Digger Rockwellin päivä menee pilalle, kun huonoja uutisia alkaa sadella joka tuutista.

Tom Cruise on viimeisten yli kymmenen vuoden ajan esittänyt aika samanlaisia toimintasankareita. Hän on hyvä rooleissaan, uhkuen vanhaa kunnon Hollywoodin starakarismaa ja hän pistää monien stunt-näyttelijöidenkin jalat tutisemaan uhkarohkeilla tempauksillaan. Mutta hän ei ole silti pitkään aikaan haastanut itseään näyttelijänä. Diggerissä Cruise kuitenkin näyttää, että hän on paljon lahjakkaampi kuin yleensä antaa ymmärtää. Cruise näyttelee Digger Rockwelliä, erittäin varakasta öljypohattaa, joka on yhä vain isompien voittojen perässä ja tuntuu mammonan lisäksi välittävän vain ikivanhasta kissareppanastaan. Hahmo on täysin hävytön ja eksentrinen ja juuri siksi niin herkullinen tyyppi, niin Cruiselle näyteltävänä kuin katsojalle seurattavaksi. Digger on ihmisenä kamala, mutta hänet esitetään sopivalla tavalla sarjakuvamaisena, jotta hänelle ei voi olla nauramatta.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Hüller Diggerin siskona Emmana, Emma D'Arcy Diggerin assistenttina Linana, Riz Ahmed tiedemies Ganeshina, John Goodman Yhdysvaltojen presidentti Compsonina, sekä Michael Stuhlbarg hänen nyhverönä varapresidenttinään. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Cruisen tavoin myös Goodman ottaa kaiken irti ronskisanaisesta, mutta itseään pyhänä pitävästä presidenttihahmostaan, jonka tosielämän vertauskuvaa ei ole vaikea keksiä. Muuten kaikki saavat tilaa loistaa, joskin on hämmentävää, kuinka House of the Dragon -fantasiasarjassa (2022-) päähenkilöä esittävä D'Arcy jää näin pieneen osaan.

Ennen elokuvan alkua valkokankaalle ilmestyi tekijöiden viesti, jossa he pyysivät, ettei elokuvan tarinasta kerrottaisi sen enempää, joten yritän pitää arvosteluni mahdollisimman ympäripyöreänä. Ja onkin pakko sanoa, että mitä vähemmän Diggeristä etukäteen tietää, sen parempi. Kyse on poliittisesta satiirista, joka käsittelee muun muassa Yhdysvaltojen nykyhallintoa, korruptiota, ahneutta, tekopyhää uskonnollisuutta, aseihannointia, ilmastokriisiä ja jopa mahdollisesti kyseenalaisen taiteen merkitystä. Kyseessä on elokuva, joka tulee taatusti jakamaan mielipiteitä voimakkaasti. Osa katsojista ylistää leffaa vuoden parhaimmistoon, kun taas toiset tulevat haukkumaan sen maanrakoon. Ja eiköhän ensi vuonna elokuvalle satele palkintoehdokkuuksia sieltä sun täältä.

Omasta mielestäni Digger toimii pääasiassa erittäin mainiosti. Etenkin sen ensimmäinen puolikas on todella hauska ja viihdyttävä, kun Diggerin päivä muuttuu uutinen uutiselta huonommaksi ja homman ratkominen on täynnä toinen toistaan typerämpiä ideoita. Lisäksi tarina jaksaa yllättää sillä, mihin suuntaan se onkaan menossa. Parhaimmillaan sen satiiri on todella osuvaa piikittelyä, mutta mistään hienovaraisuudesta ei voi todellakaan puhua. Elokuva hieroo sanomallaan katsojan naamaa, mikä osittain toimi ja osittain ei. Ainoa varsinainen iso ongelmani Diggerin suhteen on se, ettei se lopulta uskalla antaa katsojansa pureskella aiheitaan, vaan elokuva pureskelee ne turhankin valmiiksi. Loppusuoralla on pitkä kohtaus, jossa useampi hahmo jopa aika tyhmentävästi selittää elokuvan sanomaa, kun leffa voisi luottaa katsojansa tekevän työn itse.

Alejandro G. Iñárritun ohjaus on vekkulia ja hän saa näyttelijät irrottelemaan lystikkäästi, mutta hänen, Alexander Dinelariksen, Nicolás Giacobonen ja Sabina Bermanin työstämä käsikirjoitus voisi luottaa katsojan hoksottimiin enemmän. Teknisesti Digger on erittäin mainio. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja mukana on muutamia todella pitkiä otoksia, joissa etenkin Cruise saa tilaa loistaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja Cruise on maskeerattu melkein tunnistamattomaksi. Elokuvan erikoistehosteet ovat veikeät, oli kyse sitten pienoismalleina toteutetuista taustoista tai Diggerin kissasta, joka on päivänselvä nukke. Hieno nukke, mutta nukke silti. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Cosmo Sheldraken säveltämät musiikit vain korostavat leffan omituisuuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Digger, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Meksiko, 2026, Warner Bros., Legendary Entertainment, Legendary Pictures, M Productions, TC Productions

Lucky (2026) - sarja-arvostelu

LUCKY

Luoja: Jonathan Tropper

Näyttelijät: Anya Taylor-Joy, Annette Bening, Aunjanue Ellis-Taylor, Clifton Collins Jr., Timothy Olyphant, Mo McRae, Drew Starkey, Eric Lange, William Fichtner, Dean Jagger, Artur Zai Barrera, Alanna Ubach, Matthew Rauch, Malcolm McRae ja Jazmyn Simon

Genre: rikos, trilleri

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 42 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Lucky perustuu Marissa Stapleyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Apple Studios ja Jonathan Tropper tarttuivat kirjaan, aikeenaan kääntää se minisarjan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Lucky on pyörinyt loppuun Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin sarjasta heti sen päätähden takia ja kun Lucky oli julkaistu kokonaan, ryhdyin katsomaan sitä.

Pariskunta Lucky ja Cary ovat suorittaneet kymmenen miljoonan dollarin ryöstön ja juhlivat uuden, rikkaan elämänsä alkua Las Vegasissa. Kuitenkin kun Lucky herää aamulla, hän huomaa kauhukseen sekä Caryn että rahojen kadonneen.

Anya Taylor-Joy näyttelee Luckya, kun taas Outer Banks -sarjasta (2020-2026) tuttu Drew Starkey esittää Carya. He ovat naimisissa oleva nuoripari, joka on juuri suorittanut aikamoisen ryöstön: nimittäin kymmenen miljoonaa dollaria käteisenä. Lucky uskoo, että heidän elämänsä kääntyy nyt nousuun ja onneen, joten tuntuukin murskaavalta herätä seuraavana aamuna, kun Cary ja rahat ovat kadonneet. Sieppasiko joku miehen ja rahat, vai hylkäsikö Cary Luckyn ja päätti pitää rahat itsellään? Taylor-Joy on tuttuun tapaansa hyvässä vedossa. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa sinnikkyyttä, kun poliisien jahtaama Lucky päättää etsiä miehensä ja rahansa takaisin käsiinsä. Starkey on myös oivallinen roolissaan.

     Sarjassa nähdään myös Timothy Olyphant Luckyn vankilassa viruvana isänä John Armstrongina, William Fichtner ja Annette Bening Caryn rikollispomovanhempina Wayne Whitakerina ja Priscilla Mastersonina, sekä Clifton Collins Jr. Priscillan luottomies Dutchina, Aunjanue Ellis-Taylor ja Mo McRae Luckya ja Carya jahtaavina FBI-agentteina Billie Randina ja Eli Gatesina, sekä Eric Lange heidän pomonaan Kershaw'na. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin karismaattiset Olyphant, Fichtner ja Bening, jotka esittävät kaikki eri tavalla vaarallisia persoonia.

Luckyssa on hyvät lähtökohdat ja lahjakkuutta kameran molemmin puolin. Vahvan näyttelijäkaartin lisäksi sarjanhan on luonut Jonathan Tropper, jonka toisesta Apple TV -sarjasta, Your Friends & Neighborsista (2025-) pidän erittäin paljon. Sarja käynnistyy lupaavasti ja katsojana on kiinnostunut näkemään, miten Lucky ratkaisee pinteen, kun mies ja rahat ovat kadonneet yön aikana ja FBI:kin on jollain ilveellä löytänyt juuri sen hotellin, missä hän yöpyy. Alkaa vauhdikas pakomatka, josta ei erilaisia mutkia matkasta puutu.

Valitettavasti hyvistä lähtökohdistaan huolimatta Lucky ei onnistu pitämään otteessaan. Ajojahti muuttui mielestäni hämmentävänkin nopeasti aika yhdentekeväksi sinne-tänne säntäilyksi, eikä sarja saa pidettyä jännitettä yllä. Jaksoja on vain seitsemän ja yhteiskestoa viisi ja puoli tuntia, mihin kuuluu joka jakson lopputekstit mukaan. Ihanteellisessa tilanteessahan Lucky olisi niin koukuttava, että koko minisarjan haluaisi ahmia yhdellä istumalla saman illan aikana, mutta en kokenut yhdenkään jakson jälkeen palavaa tarvetta nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minulle sarja jäi harmillisen keskinkertaiseksi rikossarjaksi, jonka olemassaolon todennäköisesti unohdan pian.

Teknisesti Lucky on kuitenkin mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraajat peittävät Taylor-Joyta yhä mojovimpiin ruhjeisiin, mitä pidemmälle hänen pakomatkansa etenee. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Isabella Summersin säveltämät musiikit toimivat kivasti taustalla. Pidin myös Fiona Applen esittämästä alkutekstikappaleesta Horns of a Bull.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Lucky, Yhdysvallat, 2026, Apple Studios, Candle Media, Hello Sunshine, LadyKiller Productions, Tropper Ink Productions

Unabomber (2026) - elokuva-arvostelu

UNABOMBER

Ohjaus: Janus Metz Pedersen

Näyttelijät: Jacob Tremblay, Russell Crowe, Shailene Woodley, Annabelle Wallis, Alexander Ludwig, Steven Ogg, Marc Menchaca, Bruce Ramsay, Michelle LeBlanc, William Kosovic, Matthew Kevin Anderson ja Michael Laurence

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 13

Unabomber perustuu tositapahtumiin kirjepommittaja Ted Kaczynskin elämästä, hirmuteoista ja kiinniotosta. Vuonna 2020 yhtiö 2.0 Entertainment palkkasi Sam Chalsenin ja Nelson Greavesin kirjoittamaan elokuvan Kaczynskistä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 työnimellä "Unabom" ja nyt Unabomber on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen näyttelijäkaartin ja uteliaana pistin Unabomberin pyörimään heti elokuvan julkaisuviikonloppuna.

Vuonna 1958 teinipoika Ted Kaczynski aloittaa opinnot Harvardin yliopistossa ja päätyy osaksi koulun väittelykerhoa. Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin Tedistä on kasvanut Yhdysvaltojen pelätyin terroristi, kirjepommittaja Unabomber.

Muun muassa Roomista (2015) ja Wonderista (2017) tuttu Jacob Tremblay näyttelee nuorta Theodore "Ted" Kaczynskiä, joka aloittaa poikkeuksellisen nuorena opinnot Harvardin yliopistossa. Poikaa pidetään matemaattisena lahjakkuutena, jolle povataan lupaavaa tulevaisuuttaa. Kuitenkin kun Ted tapaa professori Henry Murrayn (Russell Crowe) ja päätyy tämän pyörittämään väittelyryhmään, alkaa psykologinen syöksykierre, joka ajaa Tedin pimeämmälle polulle. Olen aiemmin pitänyt Tremblayta erittäin lupaavana nuorena näyttelijänä, mutta hän ei mielestäni toiminut Ted Kaczynskinä. Hän ei myy ajatusta siitä, että kyseessä olisi nuori nero, jonka maailmankuva on vinksallaan. Tremblay tekee Tedistä pikemminkin kiukuttelevan kakaran. Crowe sen sijaan hoitaa tonttinsa tuttuun tapaansa oivallisesti, uhkuen karismaa.

     Sen lisäksi, että elokuva seuraa nuorta Tediä vuonna 1958, se seuraa myös FBI-agentteja vuonna 1994, kun he yrittävät napata mysteerisen Unabomber-kirjepommittajan, jonka katsoja toki tietää olevan Ted. FBI-agenteista esiin nousevat Shailene Woodleyn näyttelemä Joanne Miller ja Alexander Ludwigin esittämä Leo Driver, jotka suhtautuvat Unabomberiin eri tavoin ja ovat eri mieltä esimerkiksi juuri julkaistun manifestin merkityksestä terroristijahdissa. Valitettavasti Woodley ja Ludwig jäävät aika puisiksi rooleissaan. Tämä puoli tuntuu muutenkin tönköltä, koska sekä Joanne että Leo ovat fiktiivisiä hahmoja muuten tosipohjaisessa tarinassa.

Unabomber jäi harmillisen vaisuksi lopputulokseksi, kun potentiaalina olisi ollut erittäin tehokas ja tiivistunnelmainen psykologinen jännäri. Moni tietää Ted Kaczynskin teoista - hänen lähettämistään kirjepommeista, jotka passittivat avaajansa joko sairaalaan tai ruumishuoneelle - sekä synkästä tavasta ajatella yhteiskuntaa, mutta on kiinnostavaa nähdä, miten fiksusta pojasta muovautui tällainen erakoitunut ihmishirviö. On mielenkiintoista seurata nuoren Tedin matkaa Harvardissa ja kuinka hänelle aluksi iloa tuova väittelyryhmä osoittautuukin joksikin ihan muuksi, mikä pistää miehenalun pään sekaisin. Ainoa ongelma tosiaan on, ettei Tremblay vakuuta pääroolissa.

Tremblayn ailahtelevasta näyttelijätyöstä huolimatta Tedin nuoruusvuosien kuvaus toimii menevästi. Sen sijaan vuoteen 1994 sijoittuva FBI:n terroristijahti jättää kylmäksi. Osaavissa käsissä nämä kaksi aikajanaa voisivat tukea toisiaan, mutta nyt tuntuu siltä kuin katsoisi saman historiallisen henkilön tiimoilta tehtyjä kahta eri elokuvaa, jotka on päätetty niputtaa yhteen. Nuoresta Tedistä maalataan niin traagista kuvaa, että tuntuu omituiselta, kun iäkäs Ted (Michael Laurence) vihdoin nähdään ja hänet jätetään täysin etäiseksi, epäinhimillistetyksi uhkaksi. Parhaimmillaan elokuva on, kun nuori Ted on kytkettynä elektrodeihin ja hänen väittelykumppaninsa hiillostavat häntä musertavalla tavalla. Harmi, että nuo kohtaukset eivät riitä pelastamaan muuten heikkoa kokonaisuutta. Jos Unabomber kiinnostaa, kannattaa kääntyä Sharlto Copleyn Ted K -elokuvan (2021) puoleen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Janus Metz Pedersen, joka on aiemmin ohjannut tositapahtumiin perustuvan urheiludraaman Borg/McEnroen (Borg vs McEnroe - 2017). Pedersen hoitaa tonttinsa 1950-luvun lopulle sijoittuvissa kohtauksissa ihan hyvin, mutta vuoden 1994 osio ei luonnistu yhtä sujuvasti. Suurempi vika on Sam Chalsenin ja Nelson Greavesin kömpelösti rakennetussa käsikirjoituksessa. Sentään Unabomber on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Marco Beltramin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Unabomber, Yhdysvallat, 2026, 2.0 Entertainment, IM Global, MRC Film

The Flash, kausi 8 (2021-2022) - sarja-arvostelu

THE FLASH - KAUSI 8

Luojat: Greg Berlanti, Andrew Kreisberg ja Geoff Johns
Näyttelijät: Grant Gustin, Candice Patton, Danielle Panabaker, Danielle Nicolet, Kayla Compton, Brandon McKnight, Jesse L. Martin, Carmen Moore, Rachel Drance, Tony Curran, Stephanie Izsak, Agam Darshi, Tom Cavanagh, Andres Soto, Jon Cor, Jessica Parker Kennedy, Natalie Dreyfuss, Mika Abdalla, Kausar Mohammed, Cress Williams, David Ramsey, Brandon Routh, Javicia Leslie, Osric Chau, Neal McDonough, Courtney Ford, Katherine McNamara, Rick Cosnett, Jordan Fisher, Robbie Amell, Michelle Harrison, Matt Letscher ja John Wesley Shipp
Genre: toiminta, scifi
Jaksomäärä: 20
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja The Flash nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2014, osana Arrowverse-saagaa. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja seitsemäs kausi pitivät suosiota tarpeeksi hyvin yllä, vaikka katsojaluvut lähtivätkin laskuun, että jatkoa päätettiin tehdä vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta The Flashin kahdeksannen tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, marraskuussa 2021. Katsojaluvut laskivat jälleen, mutta kausi keräsi positiivista palautetta kriitikoilta ja faneilta. Itse ryhdyin katsomaan The Flashia vasta muutama vuosi sitten, kun Arrowversen käynnistänyt Arrow-sarja (2012-2020) täytti kymmenen vuotta. Pidin muutamasta ensimmäisestä kaudesta, mutta niiden jälkeen sarjan taso kääntyi laskuun. Aloitinkin The Flashin kahdeksannen kauden skeptisin mielin.

Barry "Flash" Allen on vihdoin saanut nopeusvoimansa takaisin, kun tulevaisuudesta saapuu mies nimeltä Despero, joka haluaa tappaa Barryn, koska tämä aiheuttaa maailmanlopun.

Monet The Flashin tutuista hahmoista tekevät jälleen paluun, joskin osa pienemmissä rooleissa kuin aiemmin. Itse Flash, eli Barry Allen (Grant Gustin) tuntuu pitkin tuotantokautta jäävän sivuhahmoksi, kun muut hahmot nousevat esille. Pääsankarin sijaan Flash alkaakin muistuttamaan enemmän seuraavien sankarien mentoria. Vaikka seitsemän kauden jälkeen siirtymä voisi toisaalta olla loogista, on Gustin yhä turhankin lapsenkasvoinen, jotta häntä voisi ottaa tosissaan sinä iäkkäämpänä, vanhana Flashina, joka näyttää muille suuntaa - etenkin kun hän itse tarvitsee vähän väliä neuvoja esimerkiksi Joe Westiltä (Jesse L. Martin) ja toisen ulottuvuuden Flashilta, Jay Garrickilta (John Wesley Shipp). Gustin näyttää jälleen kyllästymisen merkkejä, eikä hänessä ole samaa paloa sarjaa tai hahmoaan kohtaan ruudulla kuin aiemmin.

     Myös Barryn vaimo Iris (Candice Patton), Caitlin (Danielle Panabaker) ja nykyään Caitlinista irrallinen Frost (myöskin Panabaker), Joen vaimo Cecile (Danielle Nicolet), supervoimainen Allegra (Kayla Compton), sekä Ciscon (Carlos Valdes) korvannut Chester (Brandon McKnight) ovat menossa mukana. Vastaansa hahmot saavat muun muassa Desperon (Tony Curran), joka saapuu tulevaisuudesta kertomaan, että Flash on aiheuttanut maailmanlopun ja ainoa keino estää tämä hirvittävä tapahtuma on tappaa Flash, sekä totta kai vanhan kunnon Eobard Thawnen, eli Reverse-Flashin (Tom Cavanagh ja Matt Letscher), joka on taas keksinyt uuden keinon palata härnäämään Flashia. Osasta sivunäyttelijöistäkin näkyy jo tylsää rutiininomaisuutta roolitöissä vailla sen kummempaa intoa. McKnight on edelleen vaivaannuttavan heikko Chesterinä, jota seuratessa tulee kyllä ikävä Ciscoa.

Valitettavasti The Flash jatkaa tutun latteaksi jämähtäneellä linjallaan, eikä kahdeksannen kauden katsomista auta yhtään, että itse nimikkohahmoa sysätään syrjään tylsempien hahmojen tieltä ja että päätähti näyttää vähän väliä siltä kuin hän haluaisi olla jossain muualla kuin tutuissa punaisissa trikoissaan. Kahdeksas kausi starttaa Arrowverse-saagan viimeisellä crossover-tapahtumalla, Armageddonilla, jonka tapahtumia ei tosin ole jaettu tutulla tavalla eri sarjoihin, vaan crossoverin kaikki viisi jaksoa nähdään The Flashissa. Siinä Flashin täytyy yhdistää voimansa muun muassa Atomin (Brandon Routh), Black Lightningin (Cress Williams) ja uuden Batwomanin (Javicia Leslie) kanssa päihittääkseen Desperon. On kuitenkin tylsää, että idea on periaatteessa sama kuin Superman & Lois -sarjan (2021-2024) juuri esitetyllä ykköskaudella, missä muuan hahmo jahtasi Supermania, uskoessaan tämän aiheuttavan maailmanlopun. Superman & Lois vieläpä hoiti tämän juonikuvion paljon paremmin.

Harmillisesti tämä viiden jakson Armageddon jää The Flashin kasikauden parhaaksi anniksi ja loppukausi onkin aivan totaalisen ponnetonta ja yhdentekevää supersankarointia. Reverse-Flashin paluu saa sarjan kiertämään kehää ja välillä hahmot pohtivat itsekin, että eikös tämä kaikki ole jo nähty ennenkin. Toimintakohtaukset eivät ole vain jännityksettömiä, vaan niistä puuttuu viihdearvo kokonaan, eikä huumoriosasto saa herätettyä ilmoille edes hymähdyksiä. Kaiken kaikkiaan on päivänselvää, että tässä kohtaa The Flash puskee väkisin eteenpäin viimeisillä höyryillään ja olen enemmän kuin iloinen, että seuraava, eli yhdeksäs kausi toimii sarjan finaalina.

Edes teknisiltä ansioiltaan The Flashin kahdeksas kausi ei ole kaksinen. Se on kelpuutettavasti kuvattu ja leikattu, mutta näissäkin aspekteissa huomaa, että tuotantokautta on tehty kiireessä ja vähän siihen suuntaan. Lavasteet ja asut näyttävät jälleen varsin halvoilta ja etenkin tietokonetehosteista paistaa läpi, että pienentyneiden katsojalukujen takia tuotantokustannuksia on laskettu. Äänimaailma on sentään yhä toimiva ja Blake Neelyn ja Nathaniel Blumen säveltämät musiikit ovat oivalliset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.twitter.com
The Flash, Yhdysvallat, 2014-2023, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions

Heart of the Beast (2026) - elokuva-arvostelu

HEART OF THE BEAST

Ohjaus: David Ayer

Näyttelijät: Brad Pitt, J. K. Simmons ja Anna Lambe

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Heart of the Beast on Brad Pittin tähdittämä uusi selviytymisjännäri. Cameron Alexander kirjoitti elokuvan jo kymmenisen vuotta sitten ja 2010-luvun lopulla teksti roikkui Hollywoodin mustalla listalla yhtenä suosituimmista elokuvakäsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Maaliskuussa 2024 David Ayer ilmoitti ohjaavansa käsikirjoituksen pohjalta leffan ja tammikuussa 2025 Brad Pitt hyppäsi mukaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät pari kuukautta myöhemmin ja nyt Heart of the Beast on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta sen trailerin takia, joskin olin skeptinen ohjaaja Ayerin vuoksi, sillä en ole pahemmin pitänyt miehen aiemmista elokuvista. Kävin silti uteliaana katsomassa Heart of the Beastin heti sen ensi-iltapäivänä.

Entinen sotilas James Belmont lentää Alaskaan, viettämään aikaa luonnon keskellä koiransa Odinin kanssa. Kuitenkin kun hän saa sydänkohtauksen, heidän lentokoneensa tekee pakkolaskun, jättäen miehen ja hänen koiransa erämaan armoille.

Brad Pitt näyttelee James Belmontia, pitkään armeijassa palvellutta miestä, joka jäi eläkkeelle sotilaskoiransa Odinin kanssa. James päättää lähteä eräjormailemaan Odinin kera Alaskaan, mutta parin mutkan kautta he päätyvät keskelle korpea vailla yhteyttä ulkomaailmaan tai kunnon varusteita ja niinpä alkaa uskalias selviytymistaistelu sivistyksen pariin. Pitt on nappivalinta rooliinsa ja hän tulkitsee hyvin hahmonsa sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä, mutta myös terveysongelmia ja aitoa huolenpitoa koirastaan. Odin ei jää pelkäksi suloiseksi kanssamatkustajaksi, vaan koiraan tuodaan syvyyttä sitä piinaavilla painajaisilla sodan kauhuista, minkä lisäksi yksi hauvan tassuista on jouduttu amputoimaan pieleen menneen tehtävän takia. Odinia esittää neljä koiraa - Uber, Seeka, Ryker ja Hondo - jotka osasivat eri temppuja, joita kuvaukset vaativat.

Odotukseni Heart of the Beastia kohtaan olivat maltilliset, koska en tosiaan ole pahemmin piitannut ohjaaja David Ayerin viimeisen kymmenen vuoden aikaansaannoksista, joihin kuuluvat onneton sarjakuvafilmatisointi Suicide Squad (2016), sekä parit Jason Stathamin tähdittämät tusinatoimintarainat The Beekeeper (2024) ja A Working Man (2025). Iloiseksi yllätyksekseni Heart of the Beast on poikkeuksellisen hyvä elokuva Ayerilta ja yleisesti ottaen tehokkaan koukuttava selviytymistaistelu.

Elokuvan käsikirjoitus on hyvin simppeli, mutta samalla toimiva ja pidän siitä, että Cameron Alexander on karsinut tekstistään turhat repliikit, jotka moni muu kirjoittaja jättäisi mukaan, etenkin tänä päivänä, kun ei luoteta siihen, että katsoja ymmärtää hahmojen päättelytyötä ilman että he selittävät sen ääneen. Yksinkertaisen, mutta juuri siksi niin napakan tekstin pohjalta Ayerin on ollut helppo rakentaa jännittävää ilmapiiriä, jonka ansiosta elokuva pitää otteessaan läpi keston. Erämaa koettelee Jamesia ja Odinia monin eri tavoin, oli kyse sitten vaarallisesta maastosta, ailahtelevasta säästä tai erilaisista eläimistä, jotka kiinnostuvat parivaljakon matkasta. Parasta näiden tiivistunnelmaisten tilanteiden ohessa on kuitenkin aito lämpö, mikä Jamesin ja Odinin välillä huokuu. Mieheen ja koiraan kiintyy aika lailla ja kaksikon matka saa jopa herkistymään loppusuoralla.

Heart of the Beast on taitavasti kuvattu ja Alaskaa esittävän Uuden-Seelannin jylhiä maisemia esitellään toki koko rahan edestä. Valaisu on oivallista ja leikkaus sulavaa. Lavasteet ovat toimivat, puvustus mainiota ja maskeeraajat ovat loihtineet parit todella häijyn näköiset ruhjeet. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jared Michael Fryn säveltämiä musiikkeja myöten. Oikeastaan elokuvan ainoana selvänä kompastuskivenä toimivat sen tietokonetehosteet. Vastaan tulevat hirvet, karhut ja sudet ovat kiusallisen selviä digiotuksia, etenkin aidon koiran rinnalla, syöden hieman muuten pätevää jännitettä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heart of the Beast, Yhdysvallat, 2026, Crave Films, Domain Entertainment, Gulfstream Pictures, Paramount Pictures, Plan B Entertainment, Temple Hill Entertainment, Wild Chickens Productions

Rakkautta ja virtahepoja (2026) - elokuva-arvostelu

RAKKAUTTA JA VIRTAHEPOJA

Ohjaus: Dome Karukoski

Näyttelijät: Pihla Viitala, Aku Sipola, Jenni Vartiainen, Tomi Alatalo, Daphne Kiourktsoglou ja Kristo Salminen

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Rakkautta ja virtahepoja perustuu Emmi-Liia Sjöholmin kirjaan Virtahevot vuodelta 2022. Dome Karukoski sai kirjan luettavakseen vuonna 2023 ja koska hän itse oli keskellä avioeroprosessia, samalla kun hän oli ihastunut uuteen naiseen, kirjan tarina resonoi niin paljon, että hän halusi kääntää sen elokuvan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät Kreikassa toukokuussa 2025 ja nyt Rakkautta ja virtahepoja on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen nähnyt elokuvan trailerin läpi vuoden niin moneen otteeseen, että olen melkeinpä oppinut sen repliikit ulkoa. Niinpä leffa on pitkään lähinnä turhauttanut mainoksensa takia, enkä ole muutenkaan ollut järin kiinnostunut sen näkemisestä. Päätin silti käydä katsomassa Rakkautta ja virtahepoja heti sen ensi-iltapäivänä.

Erojensa keskellä olevat Eevis ja Touko kohtaavat Kreikassa ystäviensä häissä ja heidän väliltä löytyy saman tien suurta vetovoimaa.

Päärooleissa Eeviksenä ja Toukona nähdään Pihla Viitala ja vastikään Presidentin kyydityksessäkin (2026) näytellyt Aku Sipola. Eevis on kulkenut suhteesta toiseen jo vuosia ja ajatus tosirakkaudesta tuntuu nykyään lähinnä nuoruuden sinisilmäiseltä kuvitelmalta. Niinpä Eevis on päätynyt suhteeseen, jossa on määräaikana vuosi. Touko taas on ollut naimisissa menestyneen laulajan Leenan (tosielämänkin artisti Jenni Vartiainen elokuvadebyytissään) kanssa jo monia vuosia ja heillä on yhteisiä lapsia. Mutta suhde on tuntunut pitkään umpikujalta ja Touko ja Leena ovatkin avioeron keskellä. Kun Eevis ja Touko kohtaavat tuttujensa häissä Kreikassa, heidän maailmankuvansa mullistuvat. Viitala ja Sipola ovat mainiot rooleissaan ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Vartiainenkin istuu osaansa passelisti ja vakuuttaa hyvin, kun Leena hoksaa miehensä ja Eeviksen välisen säpinän, eikä oikein tiedä, mitä mieltä olla asiasta.

Ei ole ihme, että Rakkautta ja virtahepoja on verrattu romanttisten elokuvien moderniin klassikkoon Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995). Myös Rakkautta ja virtahepoja kertoo kahden toisilleen tuntemattoman kohtaamisesta ulkomailla, eikä aikaakaan, kun he huomaavat kihelmöinnin ja muut ihastumisen tunteet. Kummatkin elokuvat koostuvat lähinnä näiden kahden hahmon välisistä yhden yön keskusteluista elämästä, rakkaudesta, seksistä, perheestä, urasta ja muusta vastaavasta.

Mutta siinä, missä Rakkautta ennen aamua on genrensä ehdotonta priimaa, Rakkautta ja virtahepoja on lopulta lähinnä asiansa ajava leffa. Elokuva ei täysin jaksa kantaa ideansa kanssa läpi tunnin ja kolmen vartin kestoa, vaan jossain kohtaa hahmojen itseään toistavat keskustelut alkavat jopa hitusen kyllästyttämään. Parhaimmillaan keskusteluista löytyy kiinnostavia katsauksia käsiteltäviin aiheisiin ja toisinaan sanailu on onnistuneen hupaisaa. Erityisesti leffan toimivuus lepää toki sen pääkaksikon harteilla. Viitalan ja Sipolan kemia kantaa elokuvaa silloin, kun dialogi alkaa tuntua liian käsikirjoitetulta tai puiselta.

Ohjaaja Dome Karukoski saa näyttelijöistä onnistuneesti hyvät suoritukset irti, minkä lisäksi hän rakentaa tunnelmaa tarpeeksi toimivasti. Hänen ja kirjailija Emmi-Liia Sjöholmin työstämä käsikirjoitus ei kuitenkaan ole ihan niin vahva kuin voisi toivoa elokuvalta, joka rakentuu lähinnä keskustelun varaan. Teknisesti Rakkautta ja virtahepoja on kuitenkin mainio. Kuvaus on oivallista ja nyt kun syysillat vain synkistyvät, suomalaiskatsojalle Kreikan maisemien katselu aiheuttaa hyvin todennäköistä matkakuumetta. Lavasteet ja asut ovat pätevät ja äänityöskentelykin on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka toisinaan taustakohina nouseekin selvästi esille. Panu Aaltion säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Rakkautta ja virtahepoja, Suomi, 2026, Avaton films, Yellow Film & TV

Yön lapsi (2026) - elokuva-arvostelu

YÖN LAPSI

Ohjaus: Hanna Bergholm

Näyttelijät: Seidi Haarla, Rupert Grint, Pamela Tola, Pirkko Saisio, Silvia Saloranta, Rebecca Lacey, John Thomson, Satu Tuuli Karhu ja Mari Rantasila

Genre: kauhu, fantasia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: TULOSSA

Yön lapsi on kotimainen kauhuelokuva. Hanna Bergholm keksi idean elokuvaan saatuaan lapsen ja esitteli ideansa käsikirjoittajaystävälleen Ilja Rautsille. Yhdessä he kynäilivät tekstin ja saivat rahoituksen elokuvaan. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2024 Liettuassa ja nyt Yön lapsi on saapumassa elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti pari vuotta sitten, kun ilmoitettiin, että Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Rupert Grint tähdittäisi kotimaista kauhuleffaa. Kun huomasin, että Yön lapsi esitetään lähes kaksi kuukautta ennakkoon Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, ostin näytökseen heti lipun. Paikalla näytöksessä olivat Bergholm, Rautsi, sekä päätähti Seidi Haarla ja Apocalyptica-yhtyeestä tuttu säveltäjä Eicca Toppinen.

Saga ja Jon muuttavat Sagan ränsistyneeseen lapsuudenkotiin ja saavat pian ensimmäisen vauvansa. Karvainen, pimeydessä viihtyvä ja veren mausta tykkäävä lapsi tekee kuitenkin uudesta perhearjesta nopeasti painajaista.

Elokuvan päärooleissa Sagana ja Jonina nähdään Hytti nro 6 -elokuvasta (2021) Jussi-palkinnon voittanut Seidi Haarla ja Harry Potter -leffojen Ron Weasleyna parhaiten tunnettu Rupert Grint, jonka saaminen suomalaisleffan miespäätähdeksi ylitti tietenkin uutiskynnyksen aikamoisesti. Nähtävästi Bergholmin ja Rautsin käsikirjoitus puhutteli juuri lapsen saanutta Grintiä niin paljon, että hän suostui projektiin. Vaikka aluksi onkin hämmentävää nähdä Grint suomalaisten näyttelijöiden ympäröimänä keskellä korpea, hän sujahtaa nopeasti luontevaksi osaksi elokuvaa ja hänen ja Haarlan kemiat osuvat hyvin yhteen. Leffa ei lähde sen kummemmin selittelemään, miten suomalainen Saga ja englantilainen Jon päätyivät seurustelemaan, mutta he ovat päättäneet aloittaa yhteisen elämänsä Suomessa, Sagan vanhassa ja ei-niin-pientä pintaremonttia kaipaavassa lapsuudenkodissa, sekä hankkia lapsen. Kun vauva syntyy ja heti vaikuttaisi siltä, että pienokaisessa on jotain vialla, Haarla tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa muuttuvia ja voimistuvia tunnetiloja niin vauvan kuin äitiyden suhteen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Pamela Tola Sagan siskona Taruna ja Pirkko Saisio heidän varsin suorapuheisena äitinään, jonka jopa aika kylmiltä tuntuvat töksäytykset varastavat show'n kaikissa hahmon kohtauksissa. Saisio on nappivalinta rooliin, tehden hahmostaan samanaikaisesti huvittavan että todella inhottavan. Tolakin suoriutuu passelisti siskoroolistaan.

Yön lapsi osoittautui hyväksi ja kiinnostavaksi metaforalliseksi tarinaksi vanhemmuuden vaikeudesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja parisuhteen horjumisesta vauva-arjen alkaessa. Toki kyseessä ei todellakaan ole ensimmäinen elokuva, jossa onnellisen pariskunnan auvo katkeaa, kun vauvassa paljastuu olevan jotain vinksallaan. Heti ensimmäisenä mieleen juolahtaa kauhuklassikko Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby - 1968), joka nousi esille myös elokuvanäytöksen jälkeisen keskustelupaneelin aikana. Näin suomalaisen katsojan vinkkelistä Yön lapsi kuitenkin erottuu kivasti joukosta tiettyjen suomalaisista taruista lainailevien mytologioiden kautta, jotka tuovat mukavat lisämausteet paperilla tuttuun tarinaan.

Puolitoista tuntia on passelin napakka mitta elokuvalle ja tarinan etenemistä seuraa läpi keston kiinnostuneena, mutta tunnelman puolesta leffa hakee hieman itseään. Elokuva ei ole oikeastaan pelottava, vaikka tietynlainen epämukava ilmapiiri leijailee alusta asti. Se on pikemminkin omituisen hauska, enkä aina tiennyt, johtuivatko yleisön naurut tarkoituksellisesti humoristisista jutuista, vai tahattomasta komiikasta. Sagan äidin sutkautuksilla selvästi haetaankin hörähdyksiä, mutta sitten taas loppuhuipennuksen olisi pitänyt kai olla hurjan dramaattinen, mutta suuni vääntäytyi väkisin huvittuneeseen hymyyn kömpelön painimisen takia.

Teknisesti Yön lapsi on kuitenkin pääasiassa vakuuttava. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain todella näyttäviä otoksia, oli kyse sitten kuvattavista metsämaisemista tai kameran kikkailusta. Lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset äityvät paikoitellen varsin verisiksi. Itse vauva on onnistuneesti luotu ja sitä näytetään juuri sopivan vähän, jotta katsojana jännittää enemmän, mikä kumma siinä on vialla? Tehosteet ovat muutenkin mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikeista vastaa tosiaan Apocalyptica-yhtyeen perustaja Eicca Toppinen, jonka sävellykset kuuluvat leffan parhaisiin puoliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Yön lapsi, Suomi, 2026, BlueLight, British Film Institute, Elokuvayhtiö Komeetta, Eurimages, Filmai LT, Getaway Films, Global Screen Fund, YLE