Mayor of Kingstown, kausi 1 (2021-2022) - sarja-arvostelu

MAYOR OF KINGSTOWN - KAUSI 1

Luojat: Taylor Sheridan ja Hugh Dillon

Näyttelijät: Jeremy Renner, Hugh Dillon, Tobi Bamtefa, Dianne Wiest, Taylor Handley, Emma Laird, Derek Webster, James Jordan, Hamish Allan-Headley, Aidan Gillen, Nishi Munshi, Michael Beach, Necar Zadegan, George Tchortov ja Kyle Chandler

Genre: trilleri, rikos, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 46 minuuttia - 1 tunti 5 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Mayor of Kingstown on Taylor Sheridanin ja Hugh Dillonin luoma trillerisarja. Paramount tarttui projektiin ja alun perin se oli tarkoitus esittää televisioissa Paramount Networkin kautta, mutta yhtiö päättikin siirtää sen suoratoistopalveluunsa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja lopulta Mayor of Kingstownin ensimmäisen tuotantokauden esitys alkoi puoli vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021. Itse olen jo pidemmän aikaa pohtinut sarjan katselua ja kun huomasin sen saavan pian päätöksensä viidennen tuotantokautensa myötä, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Katsoin Mayor of Kingstownin avauskauden läpi muutamassa päivässä.

Kingstownissa kaikki pyörii kaupungin seitsemän vankilan ja niiden yli 20 tuhannen vangin ympärillä. Korruption jyllätessä järjestystä ylläpitää "pormestariksi" kutsuttu Mitch McLusky. Mutta kun Mitch murhataan, hänen pikkuveljensä Miken on otettava hänen roolinsa Kingstownin uutena pormestarina.

Jeremy Renner näyttelee Mikea, Kingstownissa järjestystä ylläpitävän McLuskyn perheen keskimmäistä poikaa, josta tulee Kingstownin uusi "pormestari", kun hänen isoveljensä Mitch (Kyle Chandler) murhataan. Mike ei ollut ikinä toivonut roolia itselleen, mutta kun kaupunki ei näe ketään muuta varteenotettavaa vaihtoehtoa rooliin, hänen on pakko tarttua pestiin ja yrittää parhaansa saada Kingstown takaisin järjestykseen. Renner on nappivalinta päärooliin, tulkiten onnistuneesti hahmonsa kasvua, kun Mike alkaa omaksua auktoriteettia ja hoksaa, kuinka hommat pitää hoitaa.

     Sarjan avauskaudella nähdään myös Dianne Wiest Miken äitinä Mariamina, Taylor Handley Miken pikkuveljenä Kylena, sarjan toinen luoja Hugh Dillon poliisi Ian Fergusonina, Tobi Bamtefa Crips-katujengin pomona Bunnyna, James Jordan vanginvartija Edinä, Hamish Allan-Headley SWAT-tiimiä johtavana Sawyerina, Emma Laird venäläismafiaan kuuluvana Irisina, sekä Aidan Gillen yhtenä vangeista, Milo Sunterina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, erityisesti Wiest McLuskyn perheen matriarkkana ja Laird Irisina. Laird pääsee esittelemään lahjojaan monipuolisesti läpi kauden.

Mayor of Kingstown osoittautui ensimmäisen kautensa perusteella jälleen yhdeksi erittäin mainioksi sarjaksi Taylor Sheridanilta. Jo sarjan premissi korruptoituneesta kaupungista ja siellä kaaosta kontrolloivasta perheestä on oivallinen. Kingstownissa kaikki pyörii kaupungin useiden vankiloiden ympärillä. Kaupungin virkavalta on enemmän tai vähemmän mätä ja katujengit pyrkivät usein määräämään, kuinka asiat toimivat. Erilaisia hämärädiileja solmitaan katujengien, poliisien, vankien ja vartijoiden välillä, kun kaikki pyrkivät pääsemään niskan päälle. Ja tämän keskellä vain "pormestari" pystyy pitämään kaiken aisoissa. 

On erittäin kiinnostavaa seurata Miken kulkua ja mitä kaikenlaisia mutkia hänen matkaansa heitetään. Juuri kun hän on saaut leppyyteltyä jonkun sotajalalle lähtevän katujengin johtajan, vankilasta tulee puhelua että yksi vartijoista on lavastanut vangin hyökkäyksen, ja niin edelleen. Puhelin soi kaiken aikaa ja rauhan mies löytää vain mökiltään, missä signaali ei toimi. Avauskauden monenlaisia ongelmia setviessä aika kuluu nopeasti ja jaksoja voi herkästi huomata tuijottaneensa useita putkeen. Kingstown jaksaa yllättää jakso toisensa perään sillä, kuinka pitkälle sen asukkaat ovat valmiita menemään. Jännitettä kasvatellaan onnistuneesti, kunnes kaikki eskaloituu tiivistunnelmaisessa finaalissa. Samalla sarja käsittelee hyvin vankien häikäilemätöntä kohtelua. Vaikka nämä rikolliset tietävät hyvin, miksi ovat lukemassa tiilenpäitä, ei heidän lusimisensa oikeuta vartijoita kohtelemaan heitä miten sattuu. Pidin aika paljonkin Mayor of Kingstownin avauskaudesta ja odotan nyt innolla näkeväni, kuinka sarja tästä jatkuu...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa oivallisesti, samalla kun koko kauden käsikirjoittanut Taylor Sheridan pyörittelee hahmoja ja heidän kuvioitaan sujuvasti. Mayor of Kingstownin avauskausi on myös osaavasti kuvattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraustiimi on saanut aikaiseksi varsin häijyä jälkeä, kun konfliktit eskaloituvat ikävällä tavalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Andrew Lockingtonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Mayor of Kingstown, Yhdysvallat, 2021-, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios, Paramount Television Studios

Labyrintti (Labyrinth - 1986) - elokuva-arvostelu

LABYRINTTI

LABYRINTH

Ohjaus: Jim Henson

Näyttelijät: Jennifer Connelly, David Bowie, Brian Henson, Ron Mueck, David Shaughnessy, Timothy Bateson, Michael Hordern, Toby Froud, Shelley Thompson ja Christopher Malcolm

Genre: fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Labyrinth, eli suomalaisittain Labyrintti on David Bowien tähdittämä fantasiaelokuva. Idea elokuvaan syntyi konseptitaiteilija Brian Froudin päähän juolahtaneesta kuvasta peikkojen sieppaamasta vauvasta. Froud oli ollut työstämässä ohjaaja Jim Hensonin elokuvaa Tumma kristalli (The Dark Crystal - 1982) ja kertoikin ideastaan hänelle. Henson innostui, mutta halusi tehdä elokuvasta kevyemmän, kokiessaan Tumman kristallin olleen liian synkkä. Henson pyysi lastenkirjailija Dennis Leetä työstämään peikkojen sieppaamasta vauvasta kirjan ja sitten Terry Jonesia käsikirjoittamaan elokuvan Leen kirjan pohjalta. Jones ei kuitenkaan lopulta piitannut Leen aikaansaannoksesta ja ryhtyikin kirjoittamaan elokuvaa oman mielensä mukaan. Vielä ennen kuvausten alkua Henson itse ja tuottaja George Lucas muovasivat tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1985 ja lopulta Labyrintti sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys lippuluukuilla, minkä lisäksi se sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Vuosien varrella elokuvan maine on kuitenkin parantunut ja sen lapsena nähneet ovatkin tehneet Labyrintistä kulttiklassikon. Itse katsoin Labyrintin yli kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä ihan menevänä satuseikkailuna. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun peikkojen kuningas sieppaa Sarahin pikkuveljen, teinitytön täytyy lähteä uskaliaalle matkalle ja setviä tiensä läpi vaarojen täyttämän labyrintin, pelastaakseen veljensä.

Labyrintin päärooliin Sarah Williamsiksi valittiin tuolloin vielä lähes tuntematon Jennifer Connelly, joka päihitti roolitusprosessissa muun muassa Helena Bonham Carterin, Laura Dernin ja Sarah Jessica Parkerin. Connelly on kelpo valinta osaansa, tulkiten hyvin hahmonsa turhautumista elämäänsä ja jatkuvaa halua paeta omiin satumaailmoihinsa - kunnes niin tapahtuu ihan toden teolla ja Sarah löytää itsensä hurjasta labyrintistä, etsimässä pikkuveljeään Tobyä (konseptitaiteilija Brian Froudin poika Toby Froud), jonka peikot ovat siepanneet. Vielä ikävämmäksi Sarahille tilanteen tekee se, että hän on myös syypää sieppaukseen. Sarahille onkin kirjoitettu toimiva kasvutarina, kun hän alkaa omaksua rooliaan huolehtivana isosiskona.

     Siinä, missä päärooli meni tuntemattomalle teinitytölle, peikkojen kuningasta Jarethia Jim Henson halusi näyttelevän tunnettu tähti, mielellään laulutaitoinen sellainen. Rooliin olivat ehdolla muun muassa Michael Jackson, Sting ja Prince, kunnes David Bowie nappasi pestin. Bowie onkin oiva valinta Jarethiksi, jonka täytyy olla samaan aikaan niin viettelevä, mystinen, että myös hitusen pelottavakin.

     Mutta kun kyse on Muppettienkin luojana tunnetun Jim Hensonin elokuvasta, Labyrintin parhaat hahmot ovat tietty erilaisin nukein ja asuin toteutetut fantasiaolennot, joita Sarah matkallaan kohtaa. Näihin kuuluvat muun muassa Pahkis-peikko (niin äänenä kuin nukketaiteilijana Brian Henson), josta ei oikein osaa sanoa, onko hän Sarahin vai Jarethin puolella, isokokoinen Ludo (äänenä ja asussa Ron Mueck), joka vaikuttaa aluksi hurjalta, mutta onkin mitä halittavin karvakasa, sekä sir Didymus (nukkemestareina Dave Goelz ja David Barclay, äänenä David Shaughnessy), joka vartioi sinnikkäästi siltaansa. Tämä kolmikko ja monet muut otukset tarjoavat runsaasti hupia ja lapsikatsojat ovatkin taatusti valinneet omat suosikkinsa, joista he pitävät kiinni yhä aikuisiällä.

Brian Fourdin vision pohjalta Dennis Leen työstämästä lastenkirjasta vähät välittäneen Terry Jonesin kynästä syntynyt, mutta kuvauksia ennen Jim Hensonin, George Lucasin, Laura Phillipsin ja Elaine Mayn toimesta muokkaama käsikirjoitus ei ole Labyrintin vahvinta antia, vaan se toimii lähinnä raameina seikkailulle elokuvan nimen mukaisessa satumiljöössä. Heti alussa Sarah on kyllästynyt pikkuveljensä jatkuvaan itkuun ja toivookin, että peikot veisivät tämän pois. Kun toive käykin yllättäen toteen, Sarahin täytyy lähteä uskaliaalle matkalleen ja siinä samalla ymmärtää varoa mitä toivoo ja perheensä merkityksen. Teksti on hyvin yksinkertainen tavanomaisten satuihin sisältyvien oppiensa kanssa.

Mutta sen, missä Labyrintti kompuroi käsikirjoitusosastollaan, se korvaa fiiliksessään ja teknisessä toteutuksessaan, jotka tekevät elokuvasta kertakaikkisen hurmaavan fantasiaseikkailun. Henson luo onnistuneesti satumaista ilmapiiriä täynnä mystiikkaa ja lumoa. Hän tarjoaa paljon hupsuja juttuja, mutta myös hieman jännittäviä tilanteita. Kasari kun oli sitä aikaa, kun lastenleffoistakin uskallettiin vielä tehdä hitusen karmivia. Tämä satumainen seikkailun tunne kannatteleekin Labyrinttiä silloin, kun monen kirjoittajan kynästä muovautunut käsikirjoitus jää ohkaiseksi. Sarahin kohtaamat erilaiset tyypit tuovat yksi kerrallaan kivoja piristysruiskeita sekaan. Oma lisänsä ovat totta kai sekaan ripotellut laulut, joista vastaa tietysti David Bowie. Peikkojen kanssa esitetty Magic Dance on tarttuva kappale, mutta muut biiseistä jättivät minut aika kylmäksi, vaikka Bowien ääni onkin kieltämättä mainio. Sen sijaan Trevor Jonesin säveltämät taustamusiikit olivat mielestäni läpikotaisin oivalliset.

Sarahin kohtaamia otuksia ja hirviöitä tulikin jo kehuttua hahmoina, mutta vielä erityismaininnan ansaitsee toki Jim Hensonin työpajan taitavat ahertajat, jotka loihtivat nämä karvaiset ja ryppyiset, söpöt ja rumat olennot. Oli kyse sitten asuista tai nukeista, otukset ovat toinen toistaan hienompia luomuksia. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan kestänyt pääasiassa hyvin aikaa, joskin mukana on pari vaivaannuttavan selvää vihreän taustakankaan käyttöä, joissa näyttelijöiden ympärillä olevat leikkaukset ovat kiusallisen näkyvät. Itse labyrintin lavasteet ovat upeat ja taustoina toimivat pienoismallit ja maalaukset näyttävät hienoilta, puhumattakaan loppuhuipennuksesta, joka on sijoitettu M. C. Escherin Relativity-taideteosta mukaileviin, sinne sun tänne poikkoileviin portaikkoihin. Elokuva on myös taitavasti kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi äänityöskentely on oivallista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Labyrinth, 1986, Lucasfilm, The Jim Henson Company, Henson Associates (HA), Delphi V Productions, Henson Organisation, TriStar Pictures

Etsin sinut (I Will Find You - 2026) - sarja-arvostelu

ETSIN SINUT

I WILL FIND YOU

Luoja: Robert Hull

Näyttelijät: Sam Worthington, Britt Lower, Erin Richards, Logan Browning, Jonathan Tucker, Milo Ventimiglia, Peter Outerbridge, Chi McBride, Hugh Thompson, Madeleine Stowe, Aaron Ashmore, Kate Vernon, Tara Rosling, Darrin Baker, Ashton Cressman, Jasper Rainn Lawrence, Jefferson Brown, Tom Morton ja Clancy Brown

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 35 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 13

I Will Find You, eli suomalaisittain Etsin sinut perustuu Harlan Cobenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2023. Robert Hull kiinnostui Cobenin kirjasta ja teki diilin sen sovittamisesta televisiosarjan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Etsin sinut on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Cobenin alkuperäinen kirja ei ollut tuttu, mutta pidin tammikuussa ilmestyneestä, Cobenin kirjaan myös perustuvasta jännärisarjasta Verenperinnöstä (Run Away - 2026). Kiinnostuin siis, kun Netflix alkoi mainostaa toista saman kirjailijan työn adaptaatiota. Ryhdyinkin katsomaan Etsin sinut -sarjaa heti sen ilmestyttyä.

David Burroughs on joutunut vankilaan poikansa murhasta, mitä mies ei tehnyt. Viisi vuotta myöhemmin Davidin ex-vaimon sisko saapuu vankilaan vierailulle, mukanaan todiste siitä, että Davidin poika onkin yhä elossa. Davidin täytyy keplotella itsensä ulos vankilasta, selvittääkseen totuuden.

Avatar-elokuvista (2009-) tuttu Sam Worthington näyttelee David Burroughsia, joka löysi eräänä yönä pienen Matthew-poikansa julmasti murhattuna sängyssään. Kaikki todisteet viittasivat siihen, että David olisi ollut hirmuteon takana ja niinpä hänet passitettiin syyttömänä miehenä vankilaan. Kun viiden vuoden jälkeen käy ilmi, että Matthew onkin yhä elossa, Davidin täytyy keksiä keino päästä vapauteen ja selvittää asian todellinen laita. Worthington on varsin passeli valinta rooliinsa ja hän tulkitsee hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia hyvin. Viiden vuoden jälkeen David on alkanut hissuksiin hyväksyä kohtaloaan, mutta tieto pojan selviytymisestä tuo häneen uutta puhtia. Hahmo on mainio ja hänen haluaa nähdä todistamassa muut vääriksi ja saamassa poikansa takaisin.

     Sarjassa nähdään myös Erin Richards Davidin ex-vaimona Cherylinä ja Aaron Ashmore tämän uutena miehenä Ronaldina, Britt Lower Cherylin siskona Rachelina ja Milo Ventimiglia hänen ex-poikaystävänään Haydenina, Hugh Thompson Davidin isänä Lennynä, Jonathan Tucker Davidin parhaana ystävänä Adamina ja Peter Outerbridge tämän isänä, vankilaa johtavana Philipinä, sekä Chi McBride FBI-agentti Williamsina ja Logan Browning hänen tyttärenään, myöskin FBI:lle töitä tekevänä agentti Greerinä. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, joskin kukaan ei tee mitään erityisen isoa vaikutusta.

Etsin sinut sisältää erittäin hyvän pohjaidean potentiaalisesti tehokkaalle trillerille. Syytön mies viruu vankilassa poikansa murhasta, kunnes vihdoin joku saapuu paikalle todisteen kanssa siitä, että poika onkin yhä elossa. Kuka sieppasi Matthew'n? Kuka lavasti Davidin syylliseksi? Kenen lapsen ruumiin David löysi? Miksi tämä kaikki on tapahtunut? Muun muassa nämä kysymykset auttavat sarjaa nappaamaan katsojan saman tien koukkuunsa ja olin erittäin kiinnostunut selvittämään Davidin kanssa totuuden. Sarjan alkupää, missä David keplottelee itsensä ulos vankilasta, on myös onnistuneen jännittävä.

Mutta sitten sarja harmillisesti hieman lässähtää. Alun lupaava meno hiipuu, kun päästään vihdoin ulkomaailmaan ja selvitystyö pääsee oikeasti käyntiin. Jo sarjan puolenvälin tietämillä aloin tuumia, että kahdeksan jakson minisarjan sijaan Etsin sinut olisi todennäköisesti kannattanut tehdä elokuvaksi, koska tarinaa venytellään tarpeettomasti. Jännite ei jaksa kantaa ja valitettavasti paljastukset avausjakson esittämiin kysymyksiin olivat mielestäni toinen toistaan isompia pettymyksiä tai ihan vain epäuskottavia ja hölmöjä ratkaisuja. Sarja käynnistyy vahvasti, mutta heikkeni mielestäni jakso jaksolta. Lopputuloksena on aika keskinkertainen trilleri. Sääli.

Sarjan ohjaajat näyttävät ajoittain osaamistaan, mutta ongelmaksi käy Robert Hullin johtaman käsikirjoitustiimin työ, sekä pohjalla oleva Harlan Cobenin kirja. Sentään teknisesti Etsin sinut on pätevä. Sarja on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus kelvollista ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, joskin Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

I Will Find You, Yhdysvallat, 2026, Final Twist Productions, I Have An Idea Productions, Netflix Worldwide Productions, Take 5 Productions

Camp Rock (2008) - elokuva-arvostelu

CAMP ROCK

Ohjaus: Matthew Diamond

Näyttelijät: Demi Lovato, Joe Jonas, Meaghan Jette Martin, Alyson Stoner, Maria Canals-Barrera, Daniel Fathers, Julie Brown, Anna Maria Perez de Tagle, Jasmine Richards, Aaron Doyle, Jordan Francis, Roshon Fegan, Nick Jonas ja Kevin Jonas

Genre: komedia, musiikki

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 3

Camp Rock on Disney Channelin komediallinen musiikkielokuva. Alun perin päärooliin kaavailtiin Selena Gomezia, mutta kun hän kieltäytyi, osaan valikoitui tuolloin tuntematon Demi Lovato, joka oli esiintynyt Gomezin kanssa lapsena Barney & Friends -ohjelmassa (1992-2010). Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2007 ja lopulta Camp Rock esitettiin Disney Channelilla kesäkuussa 2008. Elokuva sai kriitikoilta nihkeän vastaanoton, mutta se oli iso hitti, jopa Disney Channelin toiseksi katsotuin elokuva, vain High School Musical 2:n (2007) jälkeen. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Camp Rockia, mutta nyt kun elokuvasarja on yllättäen saamassa kolmannen osan, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa aiemmat leffat.

Mitchie Torres pääsee unelmiensa kesäleirille Camp Rockiin, missä hän tapaa fanittamansa poikabändin laulajan, Shane Grayn.

Demi Lovato tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa Mitchie Torresina, teinityttönä, joka haaveilee laulamisesta, mutta jota vaivaa esiintymiskammo. Mitchien unelmana on jo pitkään ollut päästä musiikkipainotteiselle Camp Rock -kesäleirille ja tänä vuonna hänen unelmansa käy toteen, koska hänen pitopalvelua pyörittävä äitinsä (Maria Canals-Barrera) pestataan vastaamaan leirin ruoista. Mitchie on ihan toimiva päähenkilö ja Lovato on kelvollinen valinta rooliin, vakuuttaen tosin enemmän lauluäänellään kuin näyttelijänä. Canals-Barrera tekee parhaansa sen kanssa, ettei hänen hahmonsa pääse juuri puhumaan muusta kuin ruoasta.

     Elokuvassa nähdään myös Daniel Fathers leiriä vetävänä Brownina, Alyson Stoner, Meaghan Jesse Martin, Anna Maria Perez de Tagle ja Jasmine Richards leiriä käyvinä Caitlynina, ylimielisenä Tessinä ja tämän hännystelijöinä Ellana ja Peggynä, sekä tuolloin suurta suosiota nauttineet Jonasin veljekset Joe, Nick ja Kevin Connect 3 -poikabändin triona Shanena, Natena ja Jasonina. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Shane oli perheen ainoa lapsi ja soololaulaja, mutta kun Joe Jonas pestattiin rooliin, Disney halusi kaksi muutakin veljestä mukaan, nostattamaan leffan potentiaalista suosiota. Sivunäyttelijöistä oikeastaan vain Fathers on pätevä osassaan. Martin, de Tagle ja Richards ovat aika heikko kopio Mean Girlsin (2004) vastaavasta tyttökolmikosta, eikä Martinista löydy samaa karismaa kuin kyseisen leffan trion johtajasta Rachel McAdamsista. Jonasin veljekset vaikuttavat lähinnä esittävän karikatyyreja itsestään. Joe on aika puupökkelö, Kevin luulee olevansa hauskempi kuin onkaan ja Nick on ymmärrettävästi ainoa kolmikosta, jonka leffaura on poikinut oikeasti muutakin kuin Disney-rooleja.

Jos olette seuranneet viime aikoina arvostelujani, olette todennäköisesti huomanneet, että olen arvostellut läpi Disney Channelin huippusuosittuja High School Musical -elokuvia (2006-2008). Olin ollut lapsena todella skeptinen niitä kohtaan ja katsoin ne vasta hiljattain ensi kertaa ja suureksi yllätyksekseni pidin erityisesti alkuperäiselokuvasta. Se oli viihdyttävä ja hauska, siitä löytyi hyvää sanottavaa koulumaailman lokeroiden rikkomisesta ja se sisälsi tarttuvia lauluja. Toivoin, että Camp Rock olisi voinut olla vastaava positiivinen yllätys, mutta ei. Tämä leffa ei tarjonnut minulle oikeastaan mitään.

Camp Rock on selvästi tehty juuri päättyneen High School Musical -trilogian yleisölle ja se sisältää paljon samoja juttuja, mutta heikommin tehtynä. Hahmot ovat latteampia, Tessistä ei löydy samaa ärsyttävää riemastuttavuutta kuin Sharpaysta ja Lovaton ja Joe Jonasin väliltä ei löydy yhtä hyvää kemiaa kuin Zac Efronilta ja Vanessa Hudgensilta. Tähän vaikuttaa toki paljon se, että Lovato oli vielä alaikäinen elokuvaa tehdessä. Siinä, missä High School Musicalin tietty tekopirteys ja ylienergisyys toimi, tässä vastaava ilmapiiri tuntuu vain väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta. Tarinan epäuskottavuudet häiritsevät enemmän, lopun ratkaisut ovat jopa aika korneja, eivätkä elokuvan kappaleetkaan olleet mielestäni kummoisia. Jonasin veljesten esittämä Play My Music on ihan tarttuva, mutta sanoituksiltaan aika naiivi. Tiedän toki, etten kolmekymppisiäni lähestyvänä miehenä ole todellakaan leffan kohderyhmää, mutten toisaalta kuulunut High School Musicalinkaan kohderyhmään ja voin katsoa sen sujuvasti uudelleen. Camp Rockia minun ei tarvitse nähdä enää toiste.

Elokuvan on ohjannut Matthew Diamond, joka on ohjannut lähinnä yksittäisiä jaksoja eri komediasarjoista. Diamondin työ tuntuu samanaikaisesti laiskalta, mutta myös teennäisen energiseltä. Karin Gistin, Regina Hicksin, Julie Brownin ja Paul Brownin työstämä käsikirjoitus ei ole kaksinen, oli kyse sitten tarinakaaresta ja sen yksityiskohdista tai dialogista. Se jää myös sanomaltaan paljon ohkaisemmaksi kuin High School Musical. Teknisesti Camp Rockista huokuu, että se tehtiin pikaisesti ja suoraan Disney Channelille. Leirin lavasteet ovat mainiot ja puvustus on oivallista, mutta kuvaus, leikkaus ja äänityöskentely tuntuvat ajoittain kiirehdityiltä. Musiikkiesitysten toteutukseen on sentään panostettu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Camp Rock, Yhdysvallat, Kanada, 2008, Disney Channel, Sudden Motion Productions, Alan Sacks Productions

Gary (2026) - spesiaaliarvostelu

GARY

Ohjaus: Christopher Storer

Näyttelijät: Ebon Moss-Bachrach, Jon Bernthal, Gillian Jacobs ja Marin Ireland

Genre: draama

Kesto: 1 tunti

Ikäraja: 16

Christopher Storerin luoma draamakomediasarja The Bear nousi suureen suosioon, kun sen palkittu ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä kesällä 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Sarjan näyttelijät Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal olivat alkaneet ideoimaan hahmoilleen omaa sivuseikkailua ja kaksikko esitteli ideansa Storerille, joka innostui. Kuvaukset käynnistyivät neljännen kauden kuvausten päätyttyä ja Gary-nimen saanut erityisjakso julkaistiin toukokuussa. Itse pidin valtavasti The Bearin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta kolmas ja neljäs kausi tuottivat pienoiset pettymykset. Minun on ollut tarkoitus katsoa Gary sen yllätysjulkaisusta lähtien, mutta vasta päivää ennen The Bearin viidennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua pääsin vihdoin siirtymään tuumasta toimeen.

Jimmy-setä lähettää Mikeyn ja Richien hoitamaan bisneksiään Indianan Garyyn, samalla kun Richie jännittää tyttärensä pian alkavaa syntymistä.

Ebon Moss-Bachrach ja Jon Bernthal palaavat rooleihinsa parhaiksi kavereiksi Richard "Richie" Jerimovichiksi ja Michael "Mikey" Berzattoksi. Ennen varsinaisen The Bear -sarjan tapahtumia sijoittuvassa erityisjaksossa Richie ja Mikey saavat Jimmy-sedältään työkeikan Indianassa sijaitsevassa Gary-kaupungissa, juuri kun Richien vaimo Tiffany (Gillian Jacobs) valmistautuu synnyttymään pariskunnan esikoislapsen. Ensimmäistä kertaa jo The Punisher -sarjassa (2017-2019) yhdessä näytelleet Moss-Bachrach ja Bernthal ovat jälleen huippuvedossa rooleissaan, tulkiten väkevästi hahmojensa pintapuoleisesti loistavia välejä, kunnes matkan varrella todelliset tuntemukset nousevat pintaan.

Gary osoittautui erittäin mainioksi lisäykseksi The Bearin maailmaan ja hyväksi alkupalaksi tulevaa finaalikautta odotellessa. Tämä jakso ei tosin liity ruoanlaittoon, vaikka kaksikko pysähtyykin matkansa varrella niin pikaruokamestassa kuin baarissa. Tunnin mittainen erityisjakso rakentuu täysin näiden kahden hahmon dynamiikan varaan. Moss-Bachrach ja Bernthal eivät vakuuta vain näyttelijöinä, vaan myös käsikirjoittajina, sillä matka on täynnä erinomaista dialogia. Pitkään hahmot puhuvat niitä näitä ja heittelevät omia sisäpiirivitsejään, mutta mitä pidemmälle reissu etenee, sitä synkemmiksi jutut muuttuvat. Loppusuora vetää onnistuneesti hiljaiseksi, kun Mikeyn piinattu mieli pääsee tosissaan vauhtiin. Gary on jälleen osoitus siitä, miksi The Bearia pidetään yhtenä 2020-luvun parhaista ja mielenkiintoisimmista sarjoista, minkä lisäksi sen viimeiset sekunnit jättävät katsojan odottamaan entistä enemmän päätöskauden näkemistä.

Erityisjakson ohjauksesta vastaa sarjan luoja Christopher Storer, jolla on selvästi täysi luotto pääduon taitoihin. Storer antaa Moss-Bachrachin ja Bernthalin toteuttaa vapaasti itseään, rakentaen samalla sopivasti yhä epämukavammaksi käyvää tunnelmaa. Teknisestikin Gary on mainio. Kameratyöskentely on taitavaa ja filmille kuvaaminen luo jaksolle rakeisuudessaan täydellisen muistomaisen ilmeen. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2026

Lähteet: spesiaalin tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja spesiaalin juliste www.imdb.com

Gary, Yhdysvallat, 2026, FX Productions

Supergirl (2026) - elokuva-arvostelu

SUPERGIRL

Ohjaus: Craig Gillespie

Näyttelijät: Milly Alcock, Eve Ridley, Matthias Schoenaerts, Jason Momoa, David Krumholtz, Emily Beecham, Ferdinand Kingsley, Diarmaid Murtagh ja David Corenswet

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Supergirl perustuu samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1959 ja kyseessä on DC:n uuden elokuvauniversumin toinen elokuva. Hahmo oli aiemmin nähty Helen Slaterin esittämänä elokuvassa Supertyttö (Supergirl - 1984), Melissa Benoistin esittämänä televisiosarjassa Supergirl (2015-2021) ja Sasha Callen esittämänä elokuvassa The Flash (2023). Callen oli tarkoitus tähdittää omaakin elokuvaansa, mutta kun James Gunn ja Peter Safran perustivat DC Studiosin ja ottivat päävastuun DC:n sarjakuviin perustuvista elokuvista ja sarjoista, vanhat suunnitelmat peruttiin. Gunn ja Safran paljastivat, että työn alla oli filmatisointi Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta (2021-2022). Päärooliin olivat ehdolla Emilia Jones, Cailee Spaeny ja Meg Donnelly, kunnes roolin nappasi Milly Alcock, joka teki ensiesiintymisensä hahmona viimevuotisessa Superman-elokuvassa (2025). Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025, sarjakuvaa mukaillen työnimellä "Supergirl: Woman of Tomorrow" ja nyt yksinkertaistetusti Supergirl saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut pääasiassa positiivinen tämän uuden DC-universumin suhteen. Pidin viime vuoden Supermanista ja mielsin nopeasti nähdyn Supergirl-tulkinnan kiinnostavan erilaiseksi. Kävinkin optimistisena katsomassa Supergirlin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa, luettuani edellisiltana puolet Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Syntymäpäiväänsä Krypto-koiransa kanssa toisella planeetalla juhliva Kara Zor-El päätyy auttamaan nuorta tyttöä Ruthyeta, joka haluaa kostaa perheensä murhanneelle Krem of the Yellow Hillsille. Karalla on nimittäin myös oma kana kynittävänään Kremin kanssa.

Milly Alcock palaa rooliinsa Kara Zor-Eliksi, eli Supergirliksi, näyteltyään hahmoa pikaisesti Supermanissa. Kuten kyseisessä leffassa jo nähtiin, tämä Kara ei ole superserkkunsa kaltainen sinisilmäinen sankari, vaan viinaan päin kallellaan oleva ja sarkasmiin turvautuva masentunut nuorukainen. Toisin kuin jo vauvana Maahan päätynyt Kal-El, joka kasvoi rakastavassa perheessä, Kara joutui todistamaan kotiplaneettansa Kryptonin tuhon, eivätkä siitä syntyneet haavat ole jättäneet häntä rauhaan. Alcock tulkitsee mainiosti hahmonsa vaikeaa mielenmaisemaa, minkä lisäksi Karalle kirjoitettu kasvutarina Supergirliksi on onnistunut ja piristävän erilainen kuin tavanomaisimmat supersankarien alkuperäkertomukset.

    Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori tyttö Ruthye Marie Knoll (Eve Ridley), joka näki perheensä murhan julman Krem of the Yellow Hillsin (Matthias Schoenaerts) kynsissä ja pyytääkin Karalta apua miehelle kostamisessa, sekä yksinäinen susi Lobo, jota näyttelee edellisessä DC-leffauniversumissa Aquamania esittänyt Jason Momoa. Ridley on kelpo valinta osaansa ja Ruthye toimii hyvänä vastaparina Karalle. Schoenaerts on sopivan iljettävä Kreminä, mutta en lämmennyt yhtään sarjakuvasta reippaasti poikkeavalle niittinaama-ulkonäölle. Lobon näkemistä odotin paljon, mutta harmillisesti hahmo jäi tässä mielestäni aika vaisuksi ja Momoa tuntui esittävän liialtikin sitä samaa renttua, millaisena hänet nähdään jatkuvasti muissa elokuvissa. Nyt hänellä vain oli enemmän meikkiä naamassa.

Supergirl oli mielestäni hieman ristiriitainen elokuva, jossa oli selvät hyvät puolensa, mutta myös aspekteja, jotka jättivät toivomisen varaa. Leffan onnistumiset löytyvät sen pääkaksikosta, Karasta ja Ruthyesta, joiden dynamiikka toimii mainiosti pitkin elokuvaa. Aluksi Kara haluaisi hoitaa Kremin etsimisen yksin, mutta hissuksiin ottaa tytön siipiensä alle ja alkaa muuttua sellaiseksi sankariksi, jollaista Ruthye hänestä halajaisi. Ruthyen kautta Kara myös pystyy hyvin heijastelemaan sitä, millainen hän haluaisi olla. Takaumat Kryptonilla Karan lapsuudesta ovat kanssa oivallisia ja tuovat sopivasti syvyyttä hahmoon.

Se, missä Supergirl kuitenkin takeltelee, on se tavanomaisempi supersankaripuoli. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin alkupäässään, kun Kara on lähinnä krapulassa, mistä saadaan ihan hupaisaa huumoria. Suuri osa toimintakohtauksista ovat kuitenkin valitettavan yhdentekevää mäiskettä, mistä ei löydy jännitettä ja mitkä eivät jää edes mieleen päheinä tai luovina. Taistelut myös toistavat tylsästi sitä tuttua James Gunn -kaavaa, eli jokin vanha hittibiisi pistetään soimaan taustalla, samalla kun kamera pyörii hahmojen ympärillä, kun taustalla räjähtelee ja pahiksia lentää sinne ja tänne. Erityisen laiskaa tästä tekee se, ettei Gunn ole edes ohjannut elokuvaa. Periaatteessa Supergirl oli mielestäni siis heikoimmillaan ja tylsimmillään, kun se oli vauhdikkaammillaan ja eniten taas pidin näkemästäni, kun elokuva rauhoittui syventämään päähenkilöitään. Nämä kohtaukset tuovat tarvittavaa tunnetta ja sydäntä peliin, pelastaen muuten aika keskinkertaisen avaruusseikkailun.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka edellisistä leffoista I, Tonyasta (2017), Cruellasta (2021) ja Dumb Moneysta (2023) pidin aika paljonkin. Supergirlin kohdalla miehen työ on kuitenkin ailahtelevampaa. Ana Nogueiran käsikirjoitus toimii pääasiassa oivallisesti ja onkin sääli, ettei Gillespie saa siirrettyä sitä valkokankaille sen kaipaaman potkun kera. Supergirl on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja pidin todella paljon siitä, että monet avaruusoliot on toteutettu vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin. Digitehosteiden taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen ja videopelimäiseen, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Claudia Sarne väläyttelee hetkellisesti oivallisia aikaansaannoksiaan ja onkin harmi, että naisen musiikit hukutetaan turhan usein eri artistien ja yhtyeiden biisien alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Supergirl, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, The Safran Company, Troll Court Entertainment

Voicemails for Isabelle (2026) - elokuva-arvostelu

VOICEMAILS FOR ISABELLE

Ohjaus: Leah McKendrick

Näyttelijät: Zoey Deutch, Nick Robinson, Harry Shum Jr., Leah McKendrick, Lukas Cage, Nick Offerman, Toby Sandeman, Megan Danso, Gil Bellows, Tanis Dolman ja Ciara Bravo

Genre: romantiikka, komedia, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

Voicemails for Isabelle on Netflixin uusi romanttinen komedia. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2019, jolloin sen päätähtenä oli tarkoitus nähdä Hailee Steinfeld, ohjaajana piti toimia Sharon Maguire ja leffan oli tarkoitus tulla teattereihin Sonyn levittämänä. Projekti ajautui kuitenkin Netflixille uuden työryhmän kera. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Voicemails for Isabelle on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut järin kiinnostunut elokuvasta, mutta päätin silti antaa sille juhannusviikonloppuna mahdollisuuden.

Jillin sisko Isabelle menehtyy syöpään ja tapana käsitellä suruaan Jill jatkaa ääniviestien lähettämistä siskonsa numeroon. Jill ei kuitenkaan tiedä, että Isabellen puhelinnumero on siirtynyt uudelle käyttäjälle, Wesille, joka hissuksiin rakastuu Jilliin, kuunnellessaan naisen viestejä.

Zoey Deutch näyttelee Jilliä, San Franciscossa asuvaa ja kokin urasta haaveilevaa naista, jolla on varsin hektinen elämä. Elämänsä monenlaisista sotkuista Jill soittaa päivittäin syöpää sairastavalle siskolleen Isabellelle (Ciara Bravo), joka on sairautensa takia jumissa kotonaan. Kun Isabelle lopulta menehtyy, kuolema murskaa Jillin. Vanhoista tavoista ei kuitenkaan pääse eroon, vaan Jill lähettää edelleen ääniviestejä, joissa hän selittää päiviensä kulkua... tietämättä että Isabellen numero on siirtynyt Wesille, texasilaiselle kiinteistönvälittäjälle, jota näyttelee Nick Robinson, joka on muuten Deutchin vanha koulukaveri high schoolista. Wesin päivien huippuhetkiksi muodostuu näiden ääniviestien kuuleminen ja hän rakastuukin hissuksiin Jilliin, tietämättä edes miltä nainen näyttää. Deutch ja Robinson ovat oivalliset rooleissaan. Deutch heittäytyy erittäin mainiosti osaansa Jillinä, tulkiten hyvin hahmonsa monia tunteita. Heidän väliltä löytyy myös hyvin kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Gil Bellows ja Tanis Dolman Jillin ja Isabellen vanhempina, Nick Offerman Jillin pomona, eksentrisenä kokki Bastienina, Lukas Gage ja Megan Danso Jillin kanssa samassa ravintolassa työskentelevinä Arthurina ja Zellana, Toby Sandeman deittailupodcastia pitävänä Tylerina, sekä Harry Shum Jr. ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Leah McKendrick Wesin ystäväpariskuntana Andyna ja Breedana. Sivunäyttelijöistä paras on Offerman, joka on täydellinen valinta itseään aivan liian korkeassa arvossa pitäväksi, kameroiden edessä herttaiselta vaikuttavaksi, mutta todellisuudessa inhottavasti käyttäytyväksi ja surkeaa ranskalaiskorostusta mongertavaksi Bastieniksi.

Jollain tavalla rakastamaansa läheistään sureva nainen lähettää viestejä edesmenneen läheisensä numeroon, tapana käsitellä suruaan, vain jotta viestit päätyvätkin jonkun miehen uuteen puhelimeen ja hissuksiin mies rakastuu naiseen näiden viestien myötä ja päättää tavata hänet. Hmm, jos tämä kuulostaa tutulta, olet todennäköisesti nähnyt muutaman vuoden takaisen romanttisen komedian Love Againin (2023). Jopa se pakollinen draamantynkä, eli että kun hahmot kohtaavat, viestit saanut mies ei paljasta totuutta siitä mistä naisen tuntee, mikä muodostuu tietty myöhemmin ongelmaksi, on periaatteessa sama molemmissa elokuvissa. Mutta siinä, missä Love Again taantui myötähäpeälliseksi Celine Deonin mainostempuksi, Voicemails for Isabelle on itse asiassa jopa varsin toimiva ja jopa hieman tunteikas elokuva, hyödyntäen samanlaista juonta onnistuneemmin.

On Voicemails for Isabellessakin ongelmansa. Esimerkiksi mielestäni leffan komediaosasto oli toisinaan liian noloon koheltamiseen nojaavaa ja sen enempää spoilaamatta sanon vain, että loppuratkaisu kulkee sitä kliseisintä latua, kun elokuvalla olisi mahdollisuus tehdä jotain rohkeampaa. Tästä huolimatta pidin näkemästäni. Jillin ja Isabellen vahva sisaruussuhde rakennetaan hyvin heti kättelyssä, jolloin Isabellen kuolema tuntuu katsojastakin aidosti pahalta. Deutchin ja Robinsonin kemian ansiosta Jillin ja Wesin kohtaukset nostavat hymyn huulille, vaikka takaraivossa jyskyttääkin tieto siitä, että jossain kohtaa Jillille paljastuu se, että Wes ei ollut rehellinen siitä, miksi saapui San Franciscoon. Epätasaisuuksineenkin Voicemails for Isabelle on oikein kelvollinen romanttinen komedia, jonka katsoo ainakin kerran sujuvasti.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa tosiaan Breedaa näyttelevä Leah McKendrick, jonka työ jää mielestäni ailahtelevaksi, mutta silti leffa yltää plussan puolelle. Erityisesti jäin toivomaan, että McKendrick ei olisi vienyt elokuvaa loppuun sitä kaikista ilmiselvintä reittiä, vaan olisi uskaltanut revitellä genrelle poikkeuksellisemmin. Teknisesti Voicemails for Isabelle on mainio. Elokuva on osaavasti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa hyvin ja äänityöskentelykin on oivallista Este Haimin ja Amanda Yamaten säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Voicemails for Isabelle, Yhdysvallat, 2026, Escape Artists, Netflix Studios, Sony Pictures Releasing