Maameren tarinat (ゲド戦記 - 2006) - elokuva-arvostelu

MAAMEREN TARINAT

ゲド戦記

Ohjaus: Gorō Miyazaki

Näyttelijät: Junichi Okada, Bunta Sugawara, Aoi Teshima, Jun Fubuki, Yuko Tanaka, Teruyuki Kagawa, Kaoru Kobayashi, Yui Natsukawa, Mitsuko Baisho ja Takashi Naito

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Maameren tarinat perustuu Ursula K. Le Guinin samannimiseen kirjasarjaan (The Earthsea Cycle - 1968-1990). Kirjojen pohjalta oli jo tehty vuonna 2004 yhdysvaltalainen minisarja Maameren tarinat (Legends of Earthsea). Jo vuosia aiemmin Studio Ghiblin pomo Hayao Miyazaki oli halunnut tehdä animeadaptaation Le Guinin kirjasta, mutta Le Guin ei tiennyt Miyazakin töistä ja luuli niiden olevan Walt Disneyn elokuvien kaltaisia animaatioita, joten hän torjui miehen tarjoukset. Vasta vuosituhannen taitteessa Le Guin näki Miyazakin ohjaaman Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988) ja koki, että Studio Ghibli voisi sittenkin olla oikea firma elokuva-adaptaatiolle. Siinä kohtaa Miyazaki itse oli kuitenkin menettänyt kiinnostuksensa adaptaatiota kohtaan, mutta Studio Ghiblin tuottaja Toshio Suzuki tarttui silti projektiin ja pestasi Miyazakin pojan, Gorō Miyazaki puikkoihin. Hayao Miyazaki ja Le Guin olivat molemmat skeptisiä pojan kyvyistä, mutta diili tehtiin ja Gorō ryhtyi työstämään esikoisleffaansa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Maameren tarinat sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva menestyi rahallisesti hyvin, mutta se sai niin kriitikoilta, kirjasarjan faneilta kuin Le Guinilta nuivan vastaanoton ja jopa "voitti" huonoimman elokuvan Bunshun Kiichigo -palkinnon. Itse en ollut aiemmin katsonut Maameren tarinoita, mutta muistan nähneeni yllä olevaa lohikäärmejulistetta teattereissa syksyllä 2007, kun leffa saapui Suomeen. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Tapettuaan isänsä, Enladin kuninkaan, prinssi Arren karkaa ja päätyy arkkivelho Varpushaukan matkaan, tämän yrittäessä selvittää, mikä aiheuttaa omituisia tapahtumia.

Maameren tarinat sijoittuu fantasiamaailmaan, missä on kuningaskuntia, velhoja, lohikäärmeitä ja muita satuelementtejä. Tarinan keskiössä on Arren (äänenä Junichi Okada), Enladin kruununprinssi, joka jostain syystä eräänä yönä tappaa isänsä veitsellä, nappaa tämän miekan ja karkaa linnasta. Arrenia vaivaavat synkät painajaiset ja hän kokee jonkin pimeän vellovan sisällään. Silti hahmo jää leffan loputtuakin aika ohueksi, eikä hänen monimutkikkuuteen pääse kunnolla käsiksi. Etenkin isän tappamisen motiivi jätetään omituisen löyhäksi, todennäköisesti siksi, ettei mitään sellaista tapahdu alkuperäisessä kirjassa.

     Arrenia kiinnostavampia tyyppejä ovat elokuvan sivuhenkilöt, arkkivelho Varpushaukka (Bunta Sugawara), jonka matkaan pakeneva Arren päätyy, palosta selvinnyt tyttö Therru (Aoi Teshima), tämän adoptioäiti ja Varpushaukan vanha ystävä Tenar (Jun Fubuki), paha pimeyden valtias Cob (Yuko Tanaka), sekä tämän uskollinen kätyri Hare (Teruyuki Kagawa). Varpushaukka on hyvin tyypillinen viisas tietäjä ja mentori nuorelle päähenkilölle ja vaikka aluksi Cob vaikuttaakin tylsän tavanomaiselta antagonistilta, hänestä löytyy hyvää syvyyttä elokuvan edetessä ja pimeän velhon todellisten motiivien käydessä selväksi.

En itse ole koskaan lukenut Maameren tarinat -kirjoja, joten en voi sanoa juuta tai jaata sen suhteen, kuinka hyvä tai huono adaptaatio tämä elokuva on niistä. Voin vain sanoa, onko Maameren tarinat mielestäni omilla jaloillaan onnistuneesti seisova elokuva, vai ei... ja valitettavasti joudun toteamaan, että se ei ole. Elokuva sai ilmestyessään siihen asti Studio Ghiblin tuotannon heikoimman vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta ja on hyvin helppoa ymmärtää miksi. Ei elokuva varsinaisesti huono ole, mutta se on aika yhdentekevä fantasiaraina, joka ei missään kohtaa pääse käyntiin, jonka päähenkilö ei juuri vakuuta, josta ei löydy ollenkaan seikkailuhenkeä ja joka jättää teemoiltaankin kylmäksi. Vaikka se voi kuulostaa aika julmalta toteamukselta, mielestäni Hayao Miyazaki oli oikeassa todetessaan, ettei hänen Gorō-poikansa ollut vielä valmis tällaiseen koetukseen.

Maameren tarinat käynnistyy vielä lupaavasti. On kiinnostavaa tutustua tähän satumaailmaan ja lähteä prinssi Arrenin ja Varpushaukan matkaan, mutta sitten leffa jää omituisesti junnaamaan paikoillaan. Kohtaamiset valtias Cobin ja tämän kätyreiden kanssa ovat jännityksettömiä ja meno on muutenkin oudon ponnetonta. Toivotut tunnelataukset jäävät kokematta, sillä näihin hahmoihin ja heidän matkaansa ei saa aitoa tarttumapintaa. Valitettavan keskinkertaiseksi ja paikoin jopa pitkäveteiseksi jäävää elokuvaa katsoessa voi useasti huomata haaveilevansa, millainen lopputuloksesta olisi saatu isä-Miyazakin varmassa otteessa.

Jos jostain Maameren tarinat toki ansaitsee kehut, niin sen näyttävästä piirrosjäljestä. Elokuva on todella taitavasti animoitu. Paikoin varsin veikeänkin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat, etenkin suuret kaupungit ja linnoitukset, ovat todella komeita ilmestyksiä. Maisemat ovat pullollaan yksityiskohtia ja osa kuvista tekisi mieli pistää pauselle ihan vain ihaillakseen niitä kauemmin. Leffa on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on mainiosti työstetty ja Tamiya Terashiman säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kauniisti ja jylhästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ゲド戦記, Japani, 2006, Studio Ghibli, Toho, Buena Vista Home Entertainment, DENTSU Music And Entertainment, GNDHDDT, Hakuhodo DY Media Partners, Mitsubishi, Nibariki, Nippon Television Network (NTV)

Mayor of Kingstown, kausi 2 (2023) - sarja-arvostelu

MAYOR OF KINGSTOWN - KAUSI 2

Luojat: Taylor Sheridan ja Hugh Dillon

Näyttelijät: Jeremy Renner, Tobi Bamtefa, Emma Laird, Dianne Wiest, Hugh Dillon, Taylor Handley, Derek Webster, Hamish Allan-Headley, Aidan Gillen, Nishi Munshi, Michael Beach, Necar Zadegan, Nichole Galicia, George Tchortov, Rob Stewart ja Lane Garrison

Genre: trilleri, rikos, draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 34 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin ja Hugh Dillonin luoma rikosjännärisarja Mayor of Kingstown nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2021, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja lopulta Mayor of Kingstownin toisen tuotantokauden esitys alkoi tammikuussa 2023. Kausi sai kriitikoilta ailahtelevan vastaanoton, mutta katsojaluvut olivat jälleen korkeat. Itse olin jo pidemmän aikaa pohtinut Mayor of Kingstownin katselua. Nyt kun sarja on saamassa viidennen ja samalla viimeisen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin avauskaudesta ja aloitinkin positiivisin mielin kakkoskauden katselun.

Vankilamellakan jälkeen Mike pyrkii parhaansa mukaan pitää Kingstownin aisoissa, samalla kun hän yrittää suojella Iristä Milolta, joka onnistui livahtamaan pakoon mellakan aikana.

Jeremy Renner palaa rooliinsa Michael "Mike" McLuskyksi, joka sai avauskaudella Kingstownin "pormestarin" tittelin, hänen isoveljensä Mitchin (Kyle Chandler) kuoltua. Pormestarina Miken tehtävänä on pitää lähes läpimätä ja korruptoitunut Kingstownin kaupunki edes jotenkin mallillaan ja viime kauden finaalin vankilamellakan jäljiltä Mikella onkin kädet täynnä töitä heti ensiminuuteista lähtien. Renner on toistamiseen vakuuttava roolissaan ja katsojana voi samanaikaisesti ymmärtää hänen turhautumistaan, että myös huvittua siitä, kun Miken puhelin pirisee vähän väliä, eivätkä soittajien uutiset ole ikinä kivoja.

     Ykköskaudelta paluun tekevät myös Taylor Handley Miken pikkuveljenä Kylenä ja Dianne Wiest heidän äitinään Mariamina, Hugh Dillon Kylen poliisityöpari Ianina, Tobi Bamtefa rikollisjengi Cripsejä johtavana Bunnynä, sekä Aidan Gillen vankilasta karanneena gangsteri Milona ja Emma Laird hänelle aiemmin töitä tehneenä ja nyt Miken suojelua tarvitsevana Irisinä. Sivuhahmoista saadaan lisää irti kakkoskaudella ja jo Game of Thronesissa (2011-2019) katalaa Littlefingeriä näytellyt Gillen pääsee jälleen näyttelemään aikamoista lieroa. Bamtefa saa enemmän irti Bunnystä, joka nähtiin edelliskaudella lähinnä istuskelemassa pihallaan ja Lairdin näyttelemää Iristäkin onnistutaan syventämään, minkä lisäksi Irisin ja Miken välillä orastavat tunteet tuovat pientä herkkyyttä rosoisen kertomuksen keskelle.

Mayor of Kingstown jatkaa siitä, mihin avauskaudella jäätiin, niin tarinansa kuin tasonsa puolesta. Vankilamellakan takia ilmapiiri kaupungissa on kireä, kuin painekattilalla räjähtämispisteessä. Mellakassa kuoli niin monta vankia kuin vartijaa ja poliisiakin ja molemmat puolet ovat sitä mieltä, että kosto antaisi vastapuolelle opetuksen. Mellakalla oli myös ikävät seurauksensa esimerkiksi Bunnyn bisneksiin ja rikollisjengit pyrkivätkin hyödyntämään aiheutunutta sekasortoa noustakseen tilanteen huipulle. Hermostuneisuus saa itse kunkin liipaisinsormet herkille ja myös poliisiväkivalta lisääntyy päivä päivältä. Ei siis ole helppoa olla Mike, jonka luokse kaikki menevät, uskoen miehen pystyvän ratkomaan tilanteet sormiaan napsauttamalla.

Kakkoskausi pitää onnistuneesti imussaan läpi kymmenen jakson kestonsa. Kaupungin tilanteen kiristyessä stressitasot nousevat myös kotisohvalla ja on erittäin kiinnostavaa seurata, kuinka sinne tänne riepoteltu Mike yrittää pitää päänsä kylmänä ja löytää ratkaisun tilanteeseen. Yleisen levottumuuden lisäksi jännitystä tuo myös julman Milon pako vankilasta, miehen lähtiessä Irisin perään, jota kohtaan Mikelle on muodostunut tunteita. Pakkaa sekoitellaan joka jaksossa ja pitkästä aikaa sarjaa katsoessani minusta tuntui siltä, että kenelle tahansa sivuhahmoista voi missä tahansa välissä käydä huonosti. Kausi jätetään tiukkaan paikkaan ja odotankin nyt suurella mielenkiinnolla, mitä kolmoskausi tuo tullessaan...

Tuotantokauden ohjaajat pitävät jännitettä onnistuneesti yllä, samalla kun Taylor Sheridanin johtama käsikirjoitustiimi keksii erilaisia vaikeita tilanteita Miken pään menoksi, sekä nykii viekkaasti mattoa katsojan jalkojen alta. Teknisestikin Mayor of Kingstown pitää tasonsa. Toinen kausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset näyttävät onnistuneen rujoilta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Andrew Lockingtonin säveltämät musiikit tuovat mainion lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Mayor of Kingstown, Yhdysvallat, 2021-, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios, Paramount Television Studios

The Dink (2026) - elokuva-arvostelu

THE DINK

Ohjaus: John Greenbaum

Näyttelijät: Jake Johnson, Mary Steenburgen, Aaron Chen, Ed Harris, Ben Stiller, Cleo King, Lynne Marie Stewart, Chloe Fineman, Patton Oswalt, Andy Roddick, Don Lake, Wayne Wilderson, Chris Parnell, Martin Kove ja John McEnroe

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 13

The Dink on Jake Johnsonin tähdittämä urheilukomedia. Sean Clements kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024. Kesällä 2025 Apple hankki leffan levitysoikeudet ja nyt The Dink onkin julkaistu Apple TV -suoratoistopalvelussa. Itse en juuri kiinnostunut elokuvasta, kun näin Applen mainostavan sitä, mutta päätin silti katsoa The Dinkin heti sen julkaisuviikonloppuna.

Vuosia sitten parhaat päivänsä nähnyt tennistähti Dustin "Hammer" Boyd yrittää pelastaa tenniskerhonsa ja saada isänsä kunnioituksen. Se kuitenkin vaatii Dustinilta uuden lajin, pickleballin opettelua.

Vastikään Apple TV:n Maximum Pleasure Guaranteed -jännärisarjassa (2026-) nähty Jake Johnson näyttelee Dustin "Hammer" Boydia, joka on pelannut tennistä niin kauan kuin jaksaa muistaa. Nuoruuden onnettomuus kuitenkin katkaisi hänen lupaavan uransa ja nyt Dustin toimii lähinnä tenniksenopettajana lapsille isänsä Chuckin (Ed Harris) tenniskerholla, haaveillen elämästä joka meni sivu suun. Dustin esitellään aika ylimielisenä ja ärsyttävänä persoonana, mutta onneksi leffan myötä hahmosta kuoriutuu tykättävämpi tyyppi. Johnson on oivallinen roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa muovautumista. Harris on myös mainio Chuckina, joka on pitänyt poikaansa lähinnä pettymyksenä. Tällä selitetään paljon Dustinin käytöksestä, hänen pyrkiessä miellyttämään kylmää isäukkoaan.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Aaron Chen Dustinin parhaana ystävänä PJ:nä, Chloe Fineman Dustinin ex-tyttöystävänä Marisana, Mary Steenburgen pickleballia pelaavana Candacena, joka ryhtyy opettamaan lajia Dustinille, sekä leffan tuottanut Ben Stiller lääkäri Stonena. Entiset tennistähdet Andy Roddick ja John McEnroekin on onnistuttu kalastelemaan mukaan. Chen on aika rasittava muka-hauskana PJ:nä, mutta Stiller muistuttaa hupaisuudestaan parissa kohtauksessaan. Steenburgen on kuitenkin elokuvan todellinen tähti ja hänen ja Johnsonin väliltä löytyy yllättävänkin vahvaa kemiaa.

The Dink osoittautui ihan kivaksi kertakäyttökomediaksi, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Idea nuoruutensa parhaita vuosia muistelevasta entisestä urheilulupauksesta ei toki ole mikään uusi keksintö urheiluelokuvien genressä, mutta se ajaa asiansa, vaikka päähahmo onkin aluksi varsin turhauttava käytöksensä kanssa. Pickleball oli lajina minulle täysin uusi tuttavuus, joten oli ihan mielenkiintoista tutustua Dustinin kautta siihen. Elokuvan parasta antia on Dustinin ja Candacen välille hissuksiin muodostuva ystävyys. Sen sijaan Chuckin ja Dustinin hankalaa isä-poika-suhdetta olisi voitu syventää lisää.

Elokuvan komediaosasto tarjoaa hetkittäin kelpo nauruja, mutta esimerkiksi PJ-kaverin jutut lähinnä vaivaannuttavat kehnoudellaan. Aluksi iso osa leffan huumorista syntyy siitä, millainen ylimielinen luuseri Dustin on, ennen kuin hän alkaa vihdoin ymmärtämään pickleballin päälle. Lääkärikäynnit Stonen vastaanotolla taitavat jopa olla elokuvan hauskinta antia. The Dink jää siis aika kädenlämpöiseksi urheilukomediaksi. Se ei keksi genren sisällä juuri mitään poikkeavaa, eikä se ole komedianakaan erityisen ihmeellinen. Kaikessa keskinkertaisuudessaankin leffan katsoo kertaalleen ihan sujuvasti.

Elokuvan on ohjannut Josh Greenbaum, jonka työ kaipaisi hieman lisäpotkua. Samaa tarvitsisi myös Sean Clementsin työstämä käsikirjoitus. Molemmat ajavat kelpuutettavasti asiansa, mutta molemmista saisi varmasti enemmänkin irti. Teknisesti The Dink toimii ihan hyvin, vaikka jo napakammalla leikkauksella leffa voisi viihdyttää enemmän. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja digitaalisesti nuorennettu Ed Harris näyttää siedettävältä parissa muistelukohtauksessa. Äänityöskentelykin toimii, vaikka Dara Taylorin säveltämät musiikit eivät erotukaan juuri edukseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Dink, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Red Hour Films, Rivulet Films

72 Hours (2026) - elokuva-arvostelu

72 HOURS

Ohjaus: Tim Story

Näyttelijät: Kevin Hart, Mason Gooding, Marcello Hernández, Kam Patterson, Ben Marshall, Zach Cherry, Teyana Taylor, Michael Mando, Kevin Dunn, Anna Garcia, Elysée Sanvillé, Geena Quintos, Megan Suri ja Andy Garcia

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

72 Hours on Kevin Hartin tähdittämä uusi komediaelokuva. John Hurwitz ja Hayden Schlossberg keksivät leffan idean ja työstivät ideansa pohjalta käsikirjoituksen. Kaksikko esitteli tekstiään Sonylle, joka tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt 72 Hours on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta sen hölmön premissin takia. Katsoinkin 72 Hoursin heti elokuvan julkaisupäivänä.

Kun vodkafirman mainoskampanjasta vastaava nelikymppinen Joe liitetään vahingossa osaksi polttariporukan ryhmäkeskustelua, Joe päättää osallistua juhlintaan tuntemattomien nuorten kanssa.

Kevin Hart näyttelee Joeta, joka työskentelee vodkafirma Unlimitedin mainosten parissa ja toivoo saavansa ylennyksen firman luovaksi johtajaksi. Nelikymppistä Joeta pidetään kuitenkin turhan vanhana hommaan ja kun hänen ideansa jättävät nuoret yleisöt kerta toisensa perään kylmäksi, Joeta uhataan potkuilla, jos hän ei keksi tapaa innostaa z-sukupolvea. Inspiraatio syntyy omituisesta paikasta, kun Joe eräänä päivänä lisätään vahingossa nuoren polttariporukan ryhmäkeskusteluun ja mies tajuaa, että hän voisi hyödyntää porukkaa Unlimitedin salamainoksena. Yleensä varsin hauska Hart jää hieman vaisuksi keski-iän kriisiä potevana Joena ja huomattavasti paremmassa vedossa on nuorta polttariporukkaa esittävät Mason Gooding, Marcello Hernández, Ben Marshall ja Kam Patterson. Goodingin näyttelemä tuleva sulhanen Mason on nelikon tylsin tyyppi, mutta etenkin Marshallin esittämä exänsä perään haikaileva Hunter ja Pattersonin näyttelemä idiootti Freshman tarjoavat leffan harvoja nauruja.

     Elokuvassa nähdään myös Teyana Taylor Joen tyttöystävänä Jeninä, Kevin Dunn Joen pomona Terrynä, Zach Cherry Joen työkaverina Barryna, sekä Michael Mando rikollispomo Jazena. Lisäksi Andy Garcia käy nappaamassa kenties uransa helpoimmat rahat Jazen isänä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin Better Call Saul -sarjassa (2015-2022) vakuuttanut Mando ei onnistu sovittamaan geneeristä meksikolaisroistohahmoaan humoristisempaan asetelmaan. On myös sääli, että viimevuotisesta One Battle After Anotherista (2025) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Golden Globe -palkinnon voittanut Taylor jätetään täysin tyhjän päälle sinä "nalkuttavana naisena", joka uhkaa häipyä, jos päähenkilömies ei saa elämäänsä kuntoon.

72 Hoursin premissi keski-ikäisestä miehestä, joka päättää osallistua tuntemattoman nuorisoporukan polttareihin, on dorka, mutta siitä löytyisi ainekset hauskaan komediaan... jos liikenteessä olisi ollut vahvempi tekijätiimi. Nyt koko homma jää harmillisen vaisuksi. Elokuva ei joko yritä hauskuuttaa tai sitten yhtäkkiä se yrittää aivan liiankin paljon olla mukamas todella hersyvän hulvaton. Elokuva rakentuu muutaman sketsimäisen kohtauksen varaan, joista parasta antia on aidosti hupaisa väärinkäsitys parin poliisin kanssa. Mutta sitten taas tarinallisena käännekohtana toimiva sekoilu luksusveneellä äityy lähinnä vaivaannuttavaksi koheltamiseksi. Kohtaukset myös rakennetaan yksittäisen vitsin varaan ja jos et esimerkiksi miellä valaiden jättipeniksiä hauskaksi heti, voi olla erittäin kiusallista kuunnella sitä samaa penisläppää useamman minuutin putkeen.

Jos komediaosasto toimisi paremmin, elokuva saisi helpommin anteeksi muuten aika lattean käsikirjoituksen. Polttariviikonloppu on toki täynnä jos jonkinmoista kommellusta, eikä aikaakaan, kun mukana on niin virkavaltaa kuin rikollisiakin. Katsojan on jo varhaisessa vaiheessa helppo arvata, mitä leffassa tulee tapahtumaan ja valitettavasti niitä kaikista selvimpiä latuja kulkeva elokuva ei edes yritä heittää sekaan mitään yllättävää tai kaavasta poikkeavaa. Kelvolliset päähenkilöt auttavat pitkään ja heidän erilaiset pohdintansa ikääntymisestä tuovat hieman syvyyttä kaiken sekoilun keskelle. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin totaali antikliimaksi ja kun leffa vielä ryhtyy viimeisellä minuutillaan vihjailemaan jatko-osasta, naurujen sijaan kotisohvalta kuuluu todennäköisemmin turhautuneita ähkäisyjä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Story, joka on aiemmin tehnyt Hartin kanssa toimintakomedian Ride Along (2014). 72 Hoursissa Storyn työ jää kuitenkin hieman puolitiehen, mihin vaikuttaa lopulta aika monenkin kirjoittajan työstämä teksti täynnä väsyneitä vitsejä. Sentään 72 Hours on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustuskin on oivallista. Tietokonetehosteista paistaa läpi digitaalisuus ja äänimaailma toisinaan vain lisää koheltamisen tuntua. Christopher Lennertzin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen, kun suuren osan ajasta leffassa soi jokin yökerhojen tanssijumputushitti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

72 Hours, Yhdysvallat, 2026, Counterbalance Entertainment, Davis Entertainment, Hartbeat Productions, The Story Company

How I Met Your Father, kausi 2 (2023) - sarja-arvostelu

HOW I MET YOUR FATHER - KAUSI 2

Luojat: Isaac Aptaker ja Elizabeth Berger

Näyttelijät: Hilary Duff, Francia Raisa, Christopher Lowell, Suraj Sharma, Tom Ainsley, Tien Tran, Kim Cattrall, Ashley Reyes, Leighton Meester, Josh Peck, Aby James, Michael Cimino, Meaghan Rath, Paget Brewster, Meghan Trainor, Mark Consuelos, Constance Maria, Clark Gregg, Alexis Denisof ja Neil Patrick Harris

Genre: komedia

Jaksomäärä: 20

Jakson kesto: 22 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia

Ikäraja: 12

Ensisilmäyksellä-komediasarjan (How I Met Your Mother - 2005-2014) itsenäiseksi jatkosarjaksi tehty How I Met Your Father nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin alkuvuodesta 2022, joten jatkoa oli luvassa. Hulu tilasi tekijöiltä kaksi kertaa ensimmäistä kautta pidemmän jatkokauden ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2022. How I Met Your Fatherin toisen tuotantokauden esitys alkoi tammikuussa 2023, mutta katsojaluvut romahtivat, eivätkä kriitikotkaan antaneet erityisen positiivista palautetta, joten sarja päätettiin lopettaa kesken kaiken. Itse päätin katsoa How I Met Your Fatherin, katsottuani Ensisilmäyksellä-sarjan sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, vaikka tiesin jatkosarjan jäävän kesken. En pahemmin välittänyt ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kakkoskauden katselun skeptisenä.

Sophie jättää Jessen, nähtyään hänen suutelevan Meredithiä ja Ian palaa yllättäen kuvioihin. Myös muut kaveruksista kompuroivat rakkauselämiensä kanssa.

How I Met Your Fatherin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sillä katsojalukujen romahdettua Hulu päätti lopettaa sarjan teon tähän kakkoskauteen. Sophie (Hilary Duff, kertojana Kim Cattrall) luuli löytäneensä elämänsä rakkauden Jessestä (Christopher Lowell), mutta kun Jessen vanha rakkaus Meredith (Leighton Meester) palasikin paikalle, haluten Jessen takaisin, suhde kariutui heti alkuunsa. Myös Ian (Daniel Augustin) teki paluun Australiasta, menetettyään työnsä ja pistäen Sophien nyt sekaisin tunteidensa kanssa. Sophien kämppis Valentina (Francia Raisa) ja brittimies Charlie (Tom Ainsley) puolestaan erosivat lasten hankkimiseen liittyvien erimielisyyksien takia, eikä Sidin (Suraj Sharma) ja Hannahin (Ashley Reyes) etäsuhdekaan meinaa toimia. Ellen (Tien Tran) sen sijaan löytää uuden ihastuksen naapuristaan Rachelista (Aby James). Valitettavasti vielä sarjan toinenkaan kausi ei saanut minua erityisemmin tykästymään näihin hahmoihin. Mielsin myös näyttelijät tällä kertaa entistä vaivaannuttavimmiksi, monien kuten Ainsleyn ja Tranin yrittäessä aivan liian kovasti olla hauskoja. Duff ajaa yhä asiansa pääroolissa, mutta eipä Sophie ole vieläkään järin kiinnostava päähahmo.

En yhtään ihmettele, että How I Met Your Father kohtasi loppunsa jo näin varhaisessa vaiheessa. Toistan edelleen sitä, että Ensisilmäyksellä-sarjan laiskan rahastuslisäosan sijaan tästä olisi pitänyt rohkeasti tehdä kokonaan oma juttunsa, sillä tällaisenaan sarja jää kiinni tiettyihin kaavoihin, sekä pahasti alkuperäissarjan varjoon. How I Met Your Father jatkaa sillä mitäänsanomattomalla ja keskinkertaisella linjallaan, eikä sarja pääse missään kohtaa oikeasti vauhtiin. Yhdentekevyyttä toki lisää näin jälkikäteen katseltuna voimakkaasti tieto siitä, ettei jatkoa ole luvassa ja esimerkiksi isän identiteetin mysteeri tulee varmaan ikuisesti pysymään mysteerinä. Tekijät ja näyttelijät ovat tässä kuluneina vuosina kertoneet omia visioitaan siitä, mikä sarjan paljastus on, mutta katsojan on todennäköisesti parempi keksiä lopputulos omasta päästään.

Sen lisäksi, että sarjan hahmot ja heidän suhdesotkut eivät tälläkään kertaa pahemmin vakuuta, jättää huumoriosasto taas lähinnä kylmäksi. Huvittuneita hymähdyksiä voi ilmetä kotisohvalla silloin tällöin, mutta itse en muistaakseni nauranut kertaakaan ääneen koko tuotantokauden aikana, toisin kuin Ensisilmäyksellä-sarjaa katsoessani, joka nauratti kunnolla joka jaksossa (paitsi siinä rikollisen surkeassa finaalissa). Kun hahmot eivät kiinnosta, juonikuviot eivät nappaa mukaansa ja komediaosasto ei naurata, on helppo ymmärtää, miksi katsojaluvut laskivat kuin jyrkkää liukumäkeä kauden edetessä.

On omituista, kuinka lattea sarja on, kun ottaa huomioon, että suuren osan jaksoista on ohjannut lähes koko Ensisilmäyksellä-sarjan ohjannut Pamela Fryman. Tässä naisen työ jättää kuitenkin pahasti toivomisen varaa ja sarjan energia tuntuu kiusallisen teennäiseltä. Sentään teknisesti How I Met Your Fatherin toinen kausi ajaa asiansa. Jaksot ovat hyvin kuvattuja ja leikkauskin on pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin toimivaa Lennon Stellan esittämää Hey, Beautiful -tunnuskappaletulkintaa myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

How I Met Your Father, Yhdysvallat, 2022-2023, 20th Television, Bays Thomas Productions, Hulu Originals, The Walk-Up Company

Pieni talo preerialla, kausi 1 (Little House on the Prairie - 2026) - sarja-arvostelu

PIENI TALO PREERIALLA - KAUSI 1

LITTLE HOUSE ON THE PRAIRIE

Luoja: Rebecca Sonnenshine

Näyttelijät: Alice Halsey, Luke Bracey, Crosby Fitzgerald, Skywalker Hughes, Warren Christie, Jocko Sims, Meegwun Fairbrother, Alyssa Wapanatâhk, Wren Zhawenim Gotts, Xander Cole, Kowen Cadorath, Barrett Doss, Mary Holland, Michael Hough, Thosh Collins, Maclean Fish ja Rebecca Amzallag

Genre: draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 42 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 13

Little House on the Prairie, eli suomalaisittain Pieni talo preerialla perustuu Laura Ingalls Wilderin Pieni talo -kirjasarjaan (Little House - 1932-1971), joka pohjautui Ingalls Wilderin omaan lapsuuteen. Kirjojen pohjalta oli jo tehty useampi adaptaatio, joista tunnetuin on yhdeksän tuotantokauden ajan esitetty televisiosarja Pieni talo preerialla (Little House on the Prairie - 1974-1983). Loppuvuodesta 2020 Paramount TV Studios ja Anonymous Content ilmoittivat työstävänsä uutta televisiosarjasovitusta kirjojen pohjalta ja alkuvuodesta 2025 Netflix nappasi projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt uuden Pieni talo preerialla -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Ingalls Wilderin kirjoja ja 1970-luvun televisiosarjastakin olen vain sivusilmällä katsonut muutaman jakson vuosia sitten. Kun luin uuden adaptaation olevan tekeillä, en ollut juuri kiinnostunut, mutta päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. Katsoin uuden Pieni talo preerialla -sarjan avauskauden läpi viikossa.

Ingallsin perhe päättää jättää vanhan kotinsa Wisconsinissa ja matkaa Kansasin Independenceen, rakentaakseen uuden kodin preerialla.

Pieni talo preerialla kertoo osittain tosipohjaisesti ja osittain fiktiivisesti kirjailija Laura Ingalls Wilderin lapsuudesta. Itse Laura Ingallsia näyttelee Alice Halsey ja hänen perheeseensä kuuluvat myös isosisko Mary (Skywalker Hughes), sekä vanhemmat Charles-isä (Luke Bracey) ja Caroline-äiti (Crosby Fitzgerald). Ingallsit ovat päättäneet jättää hyisten talvien piinaaman Wisconsinin taakseen ja matkaavat koiransa Jackin kanssa preerialle, Kansasin Independenceen rakentaakseen uuden kodin. Hahmot ovat mainiot ja heidän parissa lähtee mielellään tälle uskaliaalle matkalle täynnä mutkia. Halsey on nappivalinta Lauraksi, jota tavanomaisemmat tyttömäiset jutut eivät juuri kiinnosta, vaan joka haluaa mieluummin metsästää ritsallaan ja pukeutua saappaisiin ja cowboy-hattuunsa. Myös mainion Hughesin esittämä Mary-sisko taas on kiinnostunut neulomisesta ja muista enemmän naisten jutuiksi mielletyistä puuhista. Bracey ja Fitzgeraldkin ovat oivalliset vanhempina ja yhdessä he onnistuvat tuntumaan aidolta perheeltä.

     Muita hahmoja sarjan avauskaudella ovat muun muassa Ingallseja talon rakennuksessa auttava herra Edwards (Warren Christie), tohtori Tann (Jocko Sims), sekatavarakauppaa pyörittävä Emily (Barrett Doss) ja häntä auttava Caleb-poika (Kowen Cadorath), osage-intiaaniheimoon kuuluva perhe William-isä (Meegwun Fairbrother), White Sun -äiti (Alyssa Wapanatâhk) ja Good Eagle -tytär (Wren Zhawenim Gotts), sekä rautatielle työskentelevä Eli James (Michael Hough) ja hänen vaimonsa Jemma (Mary Holland). Sivuhahmoistakin löytyy kiinnostavia tyyppejä, joista avataan enemmän avauskauden edetessä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa.

Kuten kerroin, en ole lukenut Ingalls Wilderin kirjoja, enkä ole varsinaisesti katsonut sitä tunnetuinta Pieni talo preerialla -sarjaa kuin korkeintaan sivusilmällä muutaman jakson verran. En siis voi arvostelussani sanoa, onko Netflixin uutuussarja uskollinen adaptaatio, enkä voi verrata sitä aiempiin versioihin aiheesta. Jos siis odotat minun sanovan, että kyseessä olisi kamala, lapsuuden nostalgiset muistot pilaava pyhäinhäväistys, kannattaa lukea jonkun muun arvio. Minä nimittäin pidin Netflixin Pienestä talosta preerialla ja katson kyllä mielelläni sarjaa lisääkin. Ja minulle heräsi kiinnostus myös jonain päivänä tutustua oikein kunnolla siihen 1970-luvun sarjaan.

Mielsin Pienen talon preerialla oikein ihastuttavaksi tapaukseksi, joka onnistui nappaamaan minut heti koukkuunsa. On erittäin kiinnostavaa seurata Ingallsien matkaa Independenceen ja sitten perheen yritystä saada rakennettua sen pienen talonsa sinne preerialle. On myös mielenkiintoista tutustua paikallisiin asukkaisiin ja nähdä, kuinka erilaiset ihmissuhteet muovautuvat hissuksiin kauden varrella. Joka jaksosta löytyy hetkensä, jotka nostavat hymyn huulille, mutta eipä sarja kaihda rankempiakin tilanteita ja teemoja. Erityisesti kauden loppusuoralla pohditaan onnistuneesti eettistä kysymystä siitä, että Independence on rakennettu osagen maille. Toisaalta katsoja haluaisi, että Ingallsit saavat pidettyä kotinsa, mutta samalla sitä tietää, miten valkoiset ovat kohdelleet intiaaneja ja heille haluaisi oikeutta. Kauden kahdeksaan tunnin mittaiseen jaksoon uppoutuu niin, että minua jopa harmitti, ettei tuotantokausi ollut edes pari jaksoa pidempi. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan jo työn alla olevaa kakkoskautta.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa mainiosti ja saavat näyttelijöistä pätevät suoritukset irti. Rebecca Sonnenshinen johtama käsikirjoitustiimi taas antaa hyvin tilaa eri hahmoille kasvaa, sekä tuo erilaisia pulmia Ingallsien ratkottavaksi ryöstelijöistä karuihin säätiloihin. Teknisesti Pieni talo preerialla on erittäin laadukas. Sarja on taitavasti kuvattu ja upeita maisemia esitelläänkin koko rahan edestä. Lavasteet ja asut ovat niin hienot, että olisin yllättynyt, jos niitä ei noteerata ensi vuoden Emmy-gaalassa. Myös äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Dan Romerin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan kunnon introa sarjalle selvän tunnusmelodian kera, sillä nyt sarja vain tylsästi pistää logon ruutuun, sen enempää yrittämättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Little House on the Prairie, Yhdysvallat, 2026-, AC Studios, Anonymous Content, CBS Studios, Evoke Entertainment, Friendly Family Productions, Joy Coalition, Paramount TV

Godzillan paluu (シン・ゴジラ - 2016) - elokuva-arvostelu

GODZILLAN PALUU

シン・ゴジラ

Ohjaus: Hideaki Anno ja Shinji Higuchi

Näyttelijät: Hiroki Hasegawa, Yutaka Takenouchi, Satomi Ishihara, Ren Ôsugi, Akira Emoto, Kimiko Yo, Akira Hamada, Kenichi Yajima, Mikako Ichikawa, Isshin Inudo, Akira Ogata ja Kazuo Hara

Genre: jännitys

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Japanilainen hirviöelokuva Godzilla (ゴジラ - 1954) oli kriitikoiden kehuma menestys, jonka ympärille rakentui suuri franchise täynnä elokuvia, sarjoja, pelejä ja leluja. Kun vuonna 2004 ilmestynyt Godzilla: Final Wars (ゴジラ ファイナル ウォーズ) osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi, elokuvien teko loppui vuosikymmeneksi. Vuonna 2014 ilmestynyt yhdysvaltalainen Godzilla-elokuva oli kuitenkin iso kassamagneetti ja herätti japanilaisyhtiö Tohon halun tuoda hirviöiden kuninkaan takaisin valkokankaille myös kotimaassaan. Pitkän taivuttelun jälkeen yhtiö sai Hideaki Annon käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2015. Lopulta Shin Godzilla, eli Godzillan paluu sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti, joka sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton ja joka voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, lavastuksen, valaistuksen, äänityksen ja leikkauksen Japan Academy Film Prize -palkinnot. Itse halusin nähdä Godzillan paluun heti, kun se saapui Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle, mutta jostain syystä en lopulta katsonut elokuvaa, vaikka olenkin omistanut sen blu-rayna jo usean vuoden ajan. Kun huomasin Godzillan paluun täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Japanin hallituksen täytyy lyödä viisaat päänsä yhteen, kun merestä nousee valtava ja tuhoisa hirviö, Godzilla.

Godzillan paluu keskittyy Japanin erilaisiin virkahenkilöihin ja tutkijoihin, jotka joutuvat uriensa haastavimman tapauksen äärelle, kun jättimäinen atomienergiaa hönkivä lisko nousee merestä ja aiheuttaa tuhoa. On pääministeri Seiji Okochi (Ren Ôsugi), tämän erityisneuvonantaja Hideki Akasaka (Yutaka Takenouchi), kansliapäällikkö Ryuta Azuma (Akira Emoto), varakansliapäällikkö  Rando Yaguchi (Hiroki Hasegawa), puolustusministeri Reiko Hanamori (Kimiko Yo), sisäministeri Jun Kohno (Akira Hamada), infrastruktuuriministeri Kunihiko Yanagihara (Kenichi Yajima), ympäristöministeriön villieläinosaston apulaispäällikkö Hiromi Ogashira (Mikako Ichikawa), paleontologi Shiga (Isshin Inudo), meribiologi Yanagi (Akira Ogata), biologi Hanawa (Kazuo Hara), sekä Yhdysvaltojen presidentin lähettiläs Kayoco Anne Patterson (Satomi Ishihara). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pätevästi, mutta hahmot jäävät aika ohuiksi ja yksiulotteisiksi. Kehenkään ei oikeastaan synny minkäänlaista tarttumispintaa - ei edes varakansliapäällikkö Yaguchiin, joka toimii jonkin sortin päähenkilönä, yrittäessään ensimmäisenä vakuutella kollegoitaan, että kyse ei ole vain maanjäristyksestä tai tulivuorenpurkauksesta, vaan jostain ennennäkemättömästä olennosta. Godzillan paluussa ei kuitenkaan ole kyse niinkään hahmoista, jotka joutuvat tämän tapahtuman keskelle, vaan itse tapahtumasta ja kuinka sitä hoidetaan eri tahoilla.

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa japanilaiset Godzilla-elokuvat olivat muuttuneet enemmän tieteistoimintaviihteeksi, jossa ikoninen monsteri kohtasi erilaisia hirviöitä, jopa avaruuden olentoja. Leffat olivat menneet aika älyvapaiksi jopa tuotantoyhtiö Tohon toimesta ja kun vuosikymmenen tauon jälkeen Godzilla päätettiin palauttaa valkokankaille, katseet kääntyivät hirviön alkuperään. Mutta koska näitä elokuvia oli tässä kohtaa tehty peräti KOLMEKYMMENTÄ, Godzilla vaati muutoksia. Ja niitähän (hitusen hämmentävästi suomennettu) Godzillan paluu tarjoaa. Heti kättelyssä mojova muutos on se, että Godzilla kehittyy elokuvan edetessä kohti tutumpaa olomuotoa ja hirviön ensiesittelyssä Godzilla muistuttaa lähinnä ylisuurta kilpikonnaa. Idea on virkistävä ja samalla olennon uhka vain paisuu, kun olento itsekin kasvaa ja esittelee uusia voimiaan.

Toiseksi elokuvan kerrontatapa on varsin erilainen, leffan tosiaan näyttäessä kuinka Japanin hallitus yrittää setviä tilannetta. Siinä, missä alkuperäinen Godzilla oli metafora toiselle maailmansodalle ja ydinpommeille, Godzillan paluu on vertauskuva luonnonkatastrofeille, erityisesti vuoden 2011 tsunamille ja kuinka maa hoiti nämä tapahtumat. Elokuvan voisi paikoin luonnehtia jopa satiiriksi ja vaikka jännite on kaiken aikaa läsnä, seassa on hyvää huumoriakin, kun nämä eri osastojen virkamiehet yrittävät hikikarpalot ohimoillaan sysätä tilanteen setvimistä toisten niskoille. Ja vaikka mukana on runsaasti tätä byrokratiapuolta, ei aika käy pitkäksi. Kun Godzilla ryhtyy pistämään Tokiota tuusan nuuskaksi, on meno niin hurjaa kuin komeaa. Pitkän tauon jälkeen Godzilla siirtyi ihmisten suojelijasta ihmiskunnan sukupuuton mahdollistajaksi ja itse olin erittäin tyytyväinen näkemääni.

Tohon taivuttelemana Shinji Higuchin rinnalle saatiin lopulta käsikirjoittajaksi ja toiseksi ohjaajaksi Hideaki Anno, joka oli työskennellyt Higuchin kanssa animesarja Neon Genesis Evangelionissa (1995-1996). Anno hoiti näyttelijäohjausta, kun taas Higuchi keskittyi tehostepuoleen. Kaksikon työ on oivallista ja Annon käsikirjoitus on ovela vertauskuviensa kera, vaikka hahmot jäävät ohkaisiksi. Godzillan paluu on erittäin hyvin, paikoitellen varsin kekseliäästi kuvattu, monipuolisia kuvakulmia ja -sommitteluja hyödyntäen. Lavasteet ovat hienot, valaisu oivaa ja tietokonetehosteet ovat pääasiassa toimivat. Godzillan toteutus paranee hirviön kehittyessä ja itse Tokion tuho on vakuuttavasti visioitu. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu tuttua karjuntaa myöten ja Shiro Sagisun säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti, hyödyntäen toki Godzillan ikonista ja mahtavaa tunnusmelodiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

シン・ゴジラ, 2016, Toho, Toho Pictures, Cine Bazar, Khara Corporation