Kojootti vs. ACME (Coyote vs. Acme - 2026) - elokuva-arvostelu

KOJOOTTI VS. ACME

COYOTE VS. ACME

Ohjaus: Dave Green

Näyttelijät: Will Forte, Eric Bauza, Lana Condor, John Cena, Tone Bell, Martha Kelly, Luis Guzmán, P. J. Byrne, John Early, Candi Milo, Nancy Linehan Charles, Ernie Vigil ja Jim Cummings

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

Coyote vs. Acme, eli suomalaisittain Kojootti vs. ACME pohjautuu löyhästi The New Yorkerin samannimiseen humoristiseen artikkeliin vuodelta 1990, sekä Looney Tunesin hahmoihin. Vuonna 1998 tuottaja Scott Rudin hankki elokuvaoikeudet artikkeliin, muttei saanut hahmojen oikeudet omaavaa Warner Bros. Picturesia tarttumaan projektiin. Vuonna 2006 James Gunn sai kuitenkin artikkelista työstämänsä idean läpi Warner Brosilla, mutta projekti ei silti edennyt moniin vuosiin. Vuonna 2018 elokuvan teko käynnistyi uudelleen ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2022. Elokuva oli jo valmis, saanut kehuja testiyleisöiltä ja odotti ensi-iltaansa, kun marraskuussa 2023 Warner Brosin pomo David Zaslav päätti perua julkaisun kokonaan, jotta yhtiö saisi siitä verovähennysrahat. Kuitenkin kun niin monet elokuvantekijät, näyttelijät ja hahmojen fanit alkoivat kritisoida studion toimia ja käynnistivät kampanjan leffan julkaisun puolesta, Warner Bros. päätti myydä elokuvan eteenpäin. Alkuvuodesta 2025 Ketchup Entertainment teki diilin elokuvasta, julkaistuaan aiemman animaation samoista hahmoista, The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien (2024). Nyt, vihdoin ja viimein Kojootti vs. ACME on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä suurella innolla. Pidin elokuvan juonta veikeänä ja olinkin pöyristynyt, kun Warner Bros. perui elokuvan julkaisun. Ehdin jo pitkään luulla, ettei leffaa päästäisi koskaan näkemään ja ilahduin valtavasti, kun Ketchup Entertainment ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Kävinkin katsomassa Kojootti vs. ACME:n heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä englanninkielisessä näytöksessä.

Kelju K. Kojootti turhautuu siihen, että kerta toisensa perään hänen yrityksensä napata herkullinen Maantiekiitäjä epäonnistuvat reistailevien ACME-yhtiön laitteiden takia ja Kojootti päättääkin haastaa ACME:n oikeuteen.

Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä (Eric Bauza) tekivät ensiesiintymisensä jo vuonna 1949, mutta lukemattomista ja toinen toistaan luovemmista yrityksistä huolimatta Kojootti ei ole vieläkään onnistunut nappaamaan Maantiekiitäjää. Suurin syy tälle ovat reistailevat laitteet, joiden valmistaja on suuryhtiö ACME. Eräänä päivänä Kelju K. Kojootti on niin turhautunut masiinoiden kehnouteen ja niistä koituviin vammoihin, että päättää haastaa ACME:n oikeuteen. Kojootti on tuttu velmu itsensä, juonitellen minkä kerkeää ja kommunikoiden toki ainoastaan kylttien avulla. Vaikka hänen aikeensa ovat katalat, on vaikeaa olla tuntematta sympatiaa Kojoottia kohtaan, joka on kohdannut aikamoista kipua vuosien varrella ja niinpä häntä kannustaa yrityksessään pistää ACME vastuuseen.

     Menossa mukana ovat monet muutkin tutut Looney Tunes -hahmot Väiski Vemmelsäärestä (Bauza) ja Repe Sorsasta (myös Bauza) lähtien, mutta elokuvassa nähdään myös oikeita ihmisiä piirroshahmojen lisäksi. Will Forte näyttelee Kevin Averya, jonka Kelju K. Kojootti palkkaa asianajajakseen ja Lana Condor esittää tämän assistenttia Paigea, kun taas vastapuolelta löytyy John Cenan näyttelemä ACME:n liero lakimies Buddy Crane. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja Forte onnistuu hyvin esiintymään, vaikka suuren osan ajasta hänen ainoa kohtauskumppaninsa onkin animoitu kojootti. Cena on myös oivallinen häikäilemättömänä lakimiehenä, joka ei pelkää käyttää laittomia keinoja voittaakseen tapauksensa.

En voi edes sanoin kuvailla, kuinka järkyttynyt olin, kun muutama vuosi sitten ilmoitettiin, että Warner Bros. oli ryhtynyt perumaan jo valmiita elokuviaan. Kojootti vs. ACME ei ollut nimittäin ainoa leffa, joka oli jo periaatteessa julkaisukunnossa, kun sen olemassaolo päätettiin poistaa röyhkeiden verovähennysten vuoksi. Myös DC-leffa Batgirl ja vuoden 2020 Scoob!-animaation jatko-osa Scoob! Holiday Haunt kokivat saman häikäilemättömän kohtalon. Koko homma tuntui niin pöyristyttävältä ja täysin epäkunnioittavalta leffojen parissa ahkeroineita tuhansia ihmisiä kohtaan, että toivoin elokuvantekijöiden kiertävän jatkossa Warner Brosin kaukaa. 

Enkä voi kuvailla, kuinka iloinen olen siitä, että tästä huolimatta Ketchup Entertainment onnistui pelastamaan Kojootti vs. ACME:n haudastaan ja että leffa on nyt kaikkien nähtävillä. Erityisesti koska kyseessä on todella hyvä elokuva. Ironistahan koko hommassa on, että elokuvan tarinassa taistellaan hävyttömän kapitalistisen suuryhtiön kanssa. Pelkkä leffan ilmestyminen onkin siis jo miellettävissä suurvoitoksi tällaisia firmoja vastaan. Elokuva onkin täynnä ovelaa satiiria vastaavien korporaatioiden rahanahneesta toiminnasta. Vaikka osa hahmoista ovat höpsöjä piirroseläimiä, leffalla on paljon fiksua ja painavaa sanottavaa esimerkiksi korruptiosta ja vallan väärinkäytöstä.

Tämän lisäksi kyseessä on myös poikkeuksellinen ja sitä kautta todella raikkaalta tuntuva oikeussalielokuva. Genrestä tehdään hyvää parodiaa, mutta samalla oikeusjutun etenemistä on jännittävää seurata. Leffa tasapainottelee ihailtavasti eri puoltensa välillä, kasaten kokonaisuuden, jossa sykkii suuri sydän ja joka jaksaa naurattaa vähän väliä, oli kyse sitten hauskoista repliikeistä tai näille piirroshahmoille ominaisesta fyysisestä toilailusta. Meno ei koskaan äidy aivottomaksi kohellukseksi, vaan tyylitaju on vahvasti läsnä alusta loppuun. Kojootti vs. ACME jättää valtavan hyvän mielen, eikä vain sen takia, että leffan on vihdoin ja viimein kaikesta huolimatta päässyt näkemään. Kyseessä on erittäin lystikäs ja syvällinen koko perheen elokuva, jota suosittelen todella lämpimästi.

Elokuvan on ohjannut Dave Green, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti. Samy Burchin nimiin pistetty käsikirjoitus on oivallinen ja ilahduttavan monisävyinen siitä huolimatta, että elokuvan voi helposti laskea vain hassuksi lastenleffaksi. Teknisesti Kojootti vs. ACME on pääasiassa toimiva, vaikka osa tietokonetehosteista näyttääkin hitusen halvoilta. Itse piirroshahmot ovat kuitenkin aivan mahtavan näköisiä, eivätkä piirroshahmojen ja oikeiden ihmisten väliset kohtaukset ole olleet näin ilahduttavaa seurattavaa sitten uraauurtavan Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -klassikon (Who Framed Roger Rabbit - 1988). Leffa on myös hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja maskeerattu. Äänityöskentely on veikeää piirrosmaisia höpsöjä efektejä myöten ja Steven Pricen säveltämät musiikit tuovan kivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coyote vs. Acme, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros. Pictures Animation, Warner Bros., Keylight Pictures, Troll Court Entertainment, Two Monkeys, A Goat and Another, Dead, Monkey

Resident Evil (2026) - elokuva-arvostelu

RESIDENT EVIL

Ohjaus: Zach Cregger

Näyttelijät: Austin Abrams, Andrea Miltnerová, Emily Piggford, Johnno Wilson, Paul Walter Hauser, Kali Reis, Zach Cherry ja Sara Paxton

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Resident Evil perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan. Pelien pohjalta oltiin jo tehty Milla Jovovichin tähdittämät Resident Evil -elokuvat (2002-2016), neljä anime-elokuvaa (2008-2023), yhteen osaan jäänyt elokuvasarjan uudelleenkäynnistys Resident Evil: Welcome to Raccoon City (2021), sekä Netflix-sarja Resident Evil (2022). Syksyllä 2024 Barbarianin (2022) ja Weaponsin (2025) ohjaaja Zach Cregger ryhtyi työstämään täysin uutta elokuvaa pelien pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2025 ja nyt uusi Resident Evil on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa varovaisin mielin, vaikka olenkin pitänyt Creggerin aiemmista töistä. Miellän parit Jovovichin elokuvista ihan kivaksi hömpäksi, mutta suuri osa niistä on aika kehnoja ja vielä huonompia olivat Welcome to Raccoon City ja Netflixin sarjasovitus. Elokuvan kerättyä maailmalta paljon kehuja, kävin lopulta uteliaana katsomassa uuden Resident Evilin sen ensi-iltana IMAXissa.

Elimiä kuljettavan lähetin yö muuttuu selviytymistaisteluksi, kun keikka Raccoon Cityyn on täynnä yllättäviä vaaroja ja kauheuksia.

Creggerin edellisessäkin elokuvassa, Weaponsissa nähty Austin Abrams näyttelee Bryania, joka työskentelee lähettinä. Bryanin lastit ovat kuitenkin arvokkaampia kuin vaikkapa Wolt-kuskeilla, sillä hampurilaisten ja pizzojen sijaan hänen työnsä on kuljettaa ihmisten elimiä kaupungista ja sairaalasta toiseen. Eräänä yönä hän saa tehtäväkseen viedä kuljetuksen Raccoon Cityyn, mutta rutiinipesti muuttuukin nopeasti varsinaiseksi painajaiseksi. Aiemmin aika vähälle huomiolle jäänyt Abrams onnistuu säväyttämään nyt oikein kunnolla. Hän tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monia fiiliksiä yhä vain oudommaksi ja hirvittävämmäksi muuttuvan kuriirikeikan aikana, minkä lisäksi hän osaa olla hauska - siis todella hauska. Bryan on pidettävä heppu, jonka reaktiot tapahtumiin ovat juuri sellaisia kuin Resident Evil -pelien pelaajalla.

Japanissa tehdyt animaatioelokuvat aiheesta ovat saaneet positiivisen vastaanoton faneilta, mutta Yhdysvalloissa valmistetut näytellyt aikaansaannokset ovat lähinnä tuottaneet pettymyksiä. Mutta kahdeksas kerta toden sanoo, vai mitä? Tai yhdeksäs, jos Netflixin onneton sarjaräpellys lasketaan mukaan. Uusi Resident Evil on nimittäin kevyesti paras näytelty filmatisointi näistä peleistä, joskin tältäkään on turha odottaa mitään suoraa adaptaatiota jostain yksittäisestä pelistä. Cregger onkin sanojensa mukaan halunnut luoda elokuvan muodossa sen elämyksen, mitä hän itse koki Resident Evil -pelejä pelatessaan. Ja siinä hän on onnistunut pääasiassa mainiosti.

Pelaajille löytyy runsaasti silmäniskuja, oli kyse sitten Bryanin näkökulman kautta kuvatuista hetkistä tai vaikkapa lipaston lokeroiden tonkimisesta lisäammuksien toivossa. Ja vaikka pelit eivät olisikaan tuttuja, on uusi Resident Evil muutenkin erittäin viihdyttävä ja toimivan karmiva kauhuleffa. Elokuva kasvattelee hyvin kierroksiaan omituisuuksillaan ja eri uhkilla, joita Bryan tämän kuljetusreissunsa aikana kohtaa. Kohtaukset ovat parhaimmillaan suorastaan intensiivisiä, mutta samalla Cregger näyttää jälleen hämmentäviä kykyjään ujuttaa täysin luontevasti mukaan huumoria. Nimittäin siitä huolimatta, että Creggerin mukaan hän leikkasi paljon komediallisia juttuja testiyleisöjen reaktioiden takia, Resident Evil menee melkeinpä kauhukomediasta. Osalle katsojista tämä voi tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse innostuin siitä, miten sulassa sovussa kauhu ja komedia kulkevat läpi leffan.

Teknisesti leffa on pääasiassa pätevä, joskin mukaan mahtuu joitain hieman halvan näköisiä tietokonetehosteita. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja osaavasti valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen erilaisten örkkien kanssa. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja Holladayn veljesten säveltämät musiikit tehostavat läpi kuljetuksen yllä leijailevaa ahdistavaa ilmapiiriä. Oli suorastaan ilo nähdä vihdoin oikeasti hyvä elokuva tästä maailmasta, enkä todellakaan pistäisi pahitteeksi, jos Cregger päättäisi joku päivä tehdä tälle jatkoa. Parasta tosin melkeinpä on, että uusi Resident Evil toimii täysin itsenäisenä elokuvanaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Resident Evil, Yhdysvallat, Saksa, 2026, Capcom Entertainment, Columbia Pictures, Constantin Film, Davis Films, PlayStation Productions, Robert Kulzer Productions, Stillking Films, TriStar Pictures, Vertigo Entertainment

Highlander - pelin loppu (Highlander: Endgame - 2000) - elokuva-arvostelu

HIGHLANDER - PELIN LOPPU

HIGHLANDER: ENDGAME

Ohjaus: Doug Aarniokoski

Näyttelijät: Adrian Paul, Christopher Lambert, Bruce Payne, Lisa Barbuscia, Donnie Yen, Jim Byrnes, Peter Wingfield, Damon Dash, Beatie Edney, Sheila Gish, Oris Erhuero, Ian Paul Cassidy ja Donald Douglas

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Christopher Lambertin tähdittämä fantasiatoimintaelokuva Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) oli hitti kotimarkkinoilla, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Highlander II - Paluu (Highlander II: The Quickening - 1991) sai faneilta täystyrmäyksen, mutta elokuvasarjaa päätettiin silti jatkaa. Kakkososan tapahtumat unohtanut Highlander 3: Saalistaja (Highlander III: The Sorcerer - 1994) oli elokuvasarjan parhaiten menestynyt osa ja sen lisäksi konsepti vietiin television puolelle. Animoidun Highlander: The Animated Series -sarjan (1994-1996) lisäksi näytelty Highlander-televisiosarja (Highlander: The Series - 1992-1998) nautti suosiota kuuden kauden verran ja poiki jatkosarjan Highlander: The Raven (1998-1999). Sarjan menestyksen myötä sen tarinaa päätettiin jatkaa elokuvamuodossa, joka unohtaisi taas aiemmat jatko-osat. Työnimillä "Highlander IV: The Immortals", "Highlander: The Search for Connor" ja "Highlander: World Without End" kulkenut projekti aloitti kuvauksensa 1999. Lopulta Highlander - pelin loppu sai ensi-iltansa syyskuussa 2000. Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, joka sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä hämmennystä katsojilta, sillä Dimension Films oli pakottanut tekijöitä leikkaamaan elokuvan lyhyemmäksi, mikä karsi paljon oleellisia selityksiä pois. Itse olin aiemmin nähnyt tästä elokuvasarjasta vain alkuperäisen Highlander - kuolemattoman. Kun huomasin sen täyttävän nyt 40 vuotta, minkä lisäksi uusi Highlander-elokuva on tekeillä, päätin katsoa leffasarjan läpi. Pidin edelleen alkuperäisestä elokuvasta, mutta Highlander II - Paluu ja Highlander 3: Saalistaja olivat mielestäni molemmat huonoja. Aloitinkin Highlander - pelin lopun katselun skeptisin odotuksin.

Duncan MacLeod kohtaa kuolemattoman pappi Jacob Kellin, jonka uskotaan tappaneen Duncanin serkun Connorin.

Highlander - pelin lopussa nähdään Christopher Lambert viimeistä kertaa Connor MacLeodina, kuolemattomana skotlantilaismiehenä, minkä lisäksi elokuvassa esiintyy Highlander-televisiosarjan päähenkilö Duncan MacLeod (Adrian Paul), Connorin serkku, joka on myöskin kuolematon. Jos televisiosarja on jäänyt näkemättä (kuten minulla), voi olla erittäin hämmentävää, että kuka tämä Duncan on ja miksei häntä ole mainittu aiemmissa elokuvissa. Mutta kuten Highlander-leffoilla on ollut tapana tehdä, ne unohtavat aiempien osien tapahtumat pelatakseen omilla säännöillään, eikä Pelin loppu ole poikkeus. Voi olla, että sarjassa Duncan on mielenkiintoinen uusi sankari, mutta tässä elokuvassa hän jää tylsäksi tyypiksi, eikä Paul tee vaikutusta roolissa. Lambertista löytyy hieman enemmän puhtia Connorina kuin aiemmissa jatko-osissa, mutta toisaalta hänen ruutuaikansa jää varsin vähäiseksi tällä kertaa.

     Elokuvassa nähdään myös televisiosarjasta tutut Jim Byrnes ja Peter Wingfield kuolemattomien puuhia tutkiviin Tarkkailijoihin kuuluvana Joe Dawsonina ja kuolemattomana mentori Methosina, sekä uusina tuttavuuksina Bruce Payne kuolemattomana pappi Jacob Kellinä, Donnie Yen tätä seuraavana Jin Ke'nä, sekä Lisa Barbuscia Duncanin entisenä rakkaana Katena/Faithina. Sivuhahmot jäävät täysin yhdentekeviksi tyypeiksi ja Kell on huippuvaarallinen vastus lähinnä hahmojen puheiden perusteella. Ainoa säväyttäjä on Yen, joka esittelee kamppailulajitaitojaan. Mies toimikin myös elokuvan toimintakohtausten taistelukoreografina.

Highlander - pelin loppu voi toimia jatkumona Highlander-televisiosarjalle, mutta yksittäisenä elokuvana sitä ei voi suositella kenellekään - ei edes heille, jotka ovat viihtyneet aiempien Highlander-leffojen parissa. Kuten jo kerroin, elokuva unohtaa jälleen aiempien leffojen tapahtumat ja ryhtyy leikkimään omilla säännöillään... koska useamman elokuvan läpi kulkeva koherentti tarinakaari on selvästi turhan paljon vaadittu Highlanderin tekijöiltä. Eikä siinä vielä mitään, jos tekijät olisivat tehneet hyvän elokuvan. Mutta hyvä Highlander -jatko-osakin on aivan liikaa vaadittu.

Taas on uusi ylivoimainen kuolematon, joka MacLeodin pitäisi voittaa, saavuttaakseen sen ultimaattisen palkinnon. On romanssintynkää, on teatraalisia taisteluita, on takaumia aiemmille vuosisadoille... Tutut palikat ovat yhä tallella, mutta niitä kasataan niin väsyneesti, että tämäkin elokuva on totaalisen yhdentekevä ja jopa aika tylsä - siitäkin huolimatta, että se kestää alle puolitoista tuntia. Toimintakohtauksissa, joissa Donnie Yen on mukana, on sentään hieman potkua, mutta muuten miekankalistelutkin lähinnä haukotuttavat jännityksettömyydessään. Highlander - pelin lopun suurin synti on kuitenkin sen tarpeeton sekavuus kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Dimension Films päätti tosiaan viime hetkellä saksia leffasta niin lyhyen kuin mahdollista ja tämä johtaa todella kömpelöön, sinne tänne hyppelevään kerrontaan. Asioita tapahtuu paljon, mutta millään ei tunnu olevan mitään väliä. Ja kun elokuva päättyy, on päällimmäinen ajatus jälleen sama: "There should've been only one Highlander movie."

Highlander - pelin lopun ohjauksesta vastasi isänsä puolelta suomalaissukuinen Doug Aarniokoski, jonka työ jää kuitenkin harmillisen latteaksi. Asiaa ei auta Joel Soissonin kehno käsikirjoitus ja siitä aikamoisen sotkun muodostanut leikkaus. Elokuva ei ole edes järin kummoisesti kuvattu, eikä tehosteissa ole juuri kehuttavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset sentään ajavat asiansa, minkä lisäksi äänityöskentely on kelvollista. Nick Glennie-Smithin ja Stephen Grazianon säveltämistä musiikeista ei jää tosin mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Highlander: Endgame, Yhdysvallat, 2000, Davis-Panzer Productions, Dimension Films

Painajainen perheessä (Meet the Fockers - 2004) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN PERHEESSÄ

MEET THE FOCKERS

Ohjaus: Jay Roach

Näyttelijät: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo, Blythe Danner, Dustin Hoffman, Barbra Streisand, Alanna Ubach, Ray Santiago, Spencer Pickren, Bradley Pickren, Shelley Berman, Tim Blake Nelson ja Owen Wilson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Ben Stillerin ja Robert De Niron tähdittämä komediaelokuva Perhe on painajainen (Meet the Parents - 2000) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2004 ja lopulta Painajainen perheessä sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättihitti lippuluukuilla, mutta sai huomattavasti heikompaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin koko Focker-trilogian televisiosta joskus kymmenisen vuotta sitten ja pidin niin ensimmäisestä kuin toisesta osasta. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jo neljännen osan Uusin painajainen perheessä (Focker In-Law - 2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat leffat uudelleen ja samalla arvostella ne.

Greg ja Pam ovat menossa naimisiin puolen vuoden päästä ja Greg päättää esitellä omat vanhempansa Pamin vanhemmille. Perheiden yhteinen viikonloppu ei kuitenkaan suju toivotulla tavalla.

Ben Stiller ja Teri Polo palaavat rooleihinsa Gaylord "Greg" Fockeriksi ja tämän kihlatuksi Pam Byrnesiksi, samalla kun Robert De Niro ja Blythe Danner jatkavat rooleissaan Pamin vanhempina Jack ja Dina Byrnesinä. Ensimmäisessä elokuvassa Greg onnistui lopulta saamaan Jackin hyväksynnän, mutta entinen CIA-ukko ei silti ole kokonaan lämmennyt hänelle. Stiller ja De Niro ovat toistamiseen erinomaisessa vedossa ja he onnistuvat jälleen saamaan aikaan erittäin vaivaannuttavia kanssakäymisiä. Gregiä käy sääliksi, hänen yrittäessä tehdä vaikutusta jääräpää-Jackiin, joka on tällä kertaa niin kissansa Jinxin kuin toisen tyttärensä lapsen Pikku-Jackin (Spencer ja Bradley Pickren) lumoissa. Polo ja Dannerkin ovat yhä hyviä, mutta heidän hahmonsa joutuvat lähinnä häpeilemään miehiään.

     Uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Gregin vanhemmat, Bernie ja Roz Fockerin, joita näyttelevät Dustin Hoffman ja Barbra Streisand ja joita Greg häpeää suuresti. Toisin kuin tiukkis Jack, Bernie ja Roz ovat todella, siis todella avoimia rakastavaisia, jotka näyttävät rakkautta poikaansa kohtaan jatkuvilla haleilla ja pusuilla. Bernie on entinen juristi, joka jäi koti-isäksi, kun taas Roz työskentelee ikäihmisten seksiterapeuttina. Fockerit ovat täydellinen vastakohta Byrneseille ja tämä yhteentörmäys tarjoaakin runsaasti hupaisia hetkiä. Hoffman ja Streisand istuvat rooleihinsa erittäin hyvin ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa.

Painajainen perheessä sisältää runsaasti samaa kuin Perhe on painajainen ja erityisesti elokuvan ilmestymisen aikaan se sai paljon kritiikkiä siitä, että kyse on lähes ykkösosan kopiosta. Kummassakin leffassa mennään viikonlopuksi tapaamaan ensi kertaa parisuhdekumppanin vanhempia ja mukaan mahtuu monenmoista sattumusta ja sekoilua. Kummassakin Jack hyödyntää vanhoja CIA-suhteitaan tutkiakseen Fockereita ja kummassakin Greg on kehno vahtimaan Jackin silmäterää - tässä kissa vain vaihtuu vauvaan. Etenkin leffan loppusuoralla hahmojen väliset jännitteet ja niiden ratkomiset tuntuvat kierrätykseltä.

Itseäni kierrätys ei kuitenkaan pahemmin haittaa. Ei Painajainen perheessä ole yhtä mainio leffa kuin Perhe on painajainen, mutta miellän sen silti oikein toimivaksi jatko-osaksi. Se viihdyttää läpi vajaan parin tunnin kestonsa ja naurattaa tasaisin väliajoin toinen toistaan myötähäpeällisimmille tilanteille. Parit hetket ovat niin noloja, että katsojana ei tiedä, miten päin olla sohvalla näitä tapahtumia seuratessaan. Leffan paras juttu on mukaan tuodut Gregin vanhemmat ja heidän ja Byrnesien yhteentörmäys. Juro Jack ja leveästi hymyilevä Bernie ovat kuin yö ja päivä ja siksi heidän väliset kohtauksensa ovat niin koomisia. Vielä hauskemman tästä kaikesta tekee Greg, joka joutuu vaikeaan välikäteen.

Elokuvan on ohjannut ykkösosan tapaan Jay Roach, joka pitää vekkulia ilmapiiriä hyvin yllä. Jim Herzfeldin ja John Hamburgin käsikirjoitus ei todellakaan keksi pyörää uudelleen, mutta hyödyntää tuttuja palikoita passelisti. Painajainen perheessä on myös osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Randy Newmanin säveltämät musiikit leikittelevät miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Meet the Fockers, Yhdysvallat, 2004, Universal Pictures, DreamWorks Pictures, Tribeca Productions, Everyman Pictures, Nancy Tenenbaum Films

Ali G Indahouse (2002) - elokuva-arvostelu

ALI G INDAHOUSE

Ohjaus: Mark Mylod

Näyttelijät: Sacha Baron Cohen, Kellie Bright, Martin Freeman, Charles Dance, Michael Gambon, Rhona Mitra, Barbara New, Ray Panthaki, Emilio Rivera, Paul Clayton, Graham McTavish ja Rudolph Walker

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Ali G Indahouse perustuu Sacha Baron Cohenin luomaan Ali G -hahmoon, joka teki ensiesiintymisensä The 11 O'Clock Show -ohjelmassa syksyllä 1998. Hahmosta muodostui niin suosittu, että hän sai oman ohjelmansa Da Ali G Show'n (2000-2004) ja lopulta hänen ympärille päätettiin tehdä myös kunnon elokuva. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2001 ja lopulta Ali G Indahouse sai ensi-iltansa maaliskuussa 2002. Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka sai kuitenkin sekä kriitikoilta että katsojilta ailahtelevaa palautetta. Jotkut mielsivät leffan hauskaksi, toiset taas haukkuivat sen pystyyn. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ali G Indahousea, siitäkin huolimatta että olen mieltänyt muut Cohenin komediat, kuten Boratin (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006) hauskoiksi. Kuitenkin nyt kun elokuva on yllättäen saamassa jatko-osan Ali G: Who Iz I? (2026) päätin siihen valmistautuakseni vihdoin kurkata, mistä tässä on kyse.

Gangsteriksi itsensä mieltävä Ali G päätyy Ison-Britannian pääministerin assistentiksi, yrittäessään estää päätöksen purkaa hänelle rakkaan kerhotilan. Ali G ei tiedä olevansa varapääministerin pelinappula, miehen havitellessa pääjehun pestiä.

Pääroolissa Ali G:nä nähdään tietysti Sacha Baron Cohen, hahmon luoja, joka esitti tätä itseään kovaksi gangsteriksi uskovaa miestä jo parissa televisio-ohjelmassa aiemmin. Ali G on monin tavoin röyhkeä hahmo. Sen lisäksi, että mies käyttäytyy todella vulgaaristi ja puhuu hävyttömästi muun muassa naisista, on hän todella häpeilemätön stereotypia tummaihoisista rap-artisti-gangstereista, puhuen myös teennäisellä jamaikalaisaksentilla. Hahmo on niin yliampuvan roisi ja Cohen on roolissaan niin totaalisen estoton, että en voinut olla mieltämättä Ali G:ta hauskaksi. Asiaa auttaa se, että Ali G kuvataan aikamoisena luuserina, jonka pöyristyttävä käytös usein kostautuu. Samalla miehellä on kuitenkin myös sydän paikallaan, kun hänen motiivinsa läpi leffan on auttaa hänen "hallitsemansa" Länsi-Staines -alueen lasten vapaa-ajankeskusta, joka on päätynyt purkutuomioon.

     Elokuvassa nähdään myös Kellie Bright Ali G:n ämm... öh, siis tyttöystävänä Juliena, Martin Freeman Ali G:n homiena, eli parhaana ystävänä Ricky C:nä, Ray Panthaki Ali G:n verivihollisena, Itä-Stainesia "hallitsevana" Hassan B:nä, Michael Gambon Ison-Britannian pääministerinä, sekä Charles Dance varapääministeri David Carltonina, jolla on kiero suunnitelma käyttää Ali G:tä päästäkseen eroon pääministeristä ja saadakseen homman itselleen. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Gambon ja Dance ovat jäykkyydessään ja arvokkuudessaan täydellinen vastapaino Cohenin rääväsuiselle ja muutenkin käytöstavat omaamattomalle Ali G:lle.

Ali G Indahouse on ilmestymisestään lähtien jakanut reippaasti mielipiteitä, osan pitäessä elokuvaa suorastaan loukkaavana ja huonona, kun taas toiset mieltävät leffan todella hauskana kaikessa hävyttömyydessään. Itse kallistun enemmän jälkimmäisen porukan puolelle ja nyt minua jopa hieman turhauttaa, etten ollut katsonut elokuvaa jo aiemmin. Vaikka olinkin nähnyt Boratin ja Brünon (2009), leffa pääsi silti useaan otteeseen yllättämään sillä, kuinka pitkälle se on valmis menemään hävyttömyyksissään. Toki on etenkin aluksi vaivaannuttavaa katsoa, kun valkoihoinen Sacha Baron Cohen esittää näin stereotyyppistä hahmoa, mutta samalla Ali G oli mielestäni hupaisa kuvaus siitä, miten typerää tällainen gangsterielämä on. 

Tämän täysin estottoman ronskin huumorin ympärille kyhätty tarina ajaa asiansa. On ihan hupaisaa seurata, kun Ali G päätyy yhtäkkiä politiikkaan ja kuinka niin muut poliitikot kuin kansa suhtautuu parlamentin uuteen, varsin eriskummalliseen jäseneen. Varapääministerin juonittelu pääministerin syrjäyttämiseksi toimii myös kivasti. Loppua kohti leffan paukut kuitenkin hieman hiipuvat ja joistain lystikkäistä jutuistaan huolimatta elokuvan finaali oli mielestäni hitusen väsähtänyt tehokkaan räävittömän alkupään jälkeen. Elokuva onneksi kestää jopa alle puolitoista tuntia, mikä on passelin napakka mitta tälle häröilylle. Nyt jäänkin aidolla mielenkiinnolla odottamaan tulevaa Ali G: Who Iz I? -jatko-osaa. Onko vuonna 2026 mahdollista tehdä jotain näin epäkorrektia ja sujahtaako Cohen rooliinsa enää vuosien tauon jälkeen yhtä sujuvasti?

Elokuvan on ohjannut Mark Mylod, joka oli tätä ennen tehnyt pelkästään televisiosarjojen jaksoja. Mylodin ohjauksessa Cohen pääsee toteuttamaan itseään parhaaksi näkemällään tavalla ja irroittelemaan estoitta. Cohenin ja Dan Mazerin työstämä käsikirjoitus koettelee rajoja oikein kunnolla, mutta ideat hiipuvat loppusuoralla. Teknisesti Ali G Indahouse toimii passelisti. Se on ihan hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja Ali G:n puvustus ampuu veikeästi yli. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Adam F:n musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Ali G Indahouse, Iso-Britannia, 2002, StudioCanal, Working Title Films, WT2 Productions, TalkBack Productions, Kalima Productions GmbH & Co. KG

The Shards, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE SHARDS - KAUSI 1

Luojat: Ryan Murphy ja Bret Easton

Näyttelijät: Igby Rigney, Kaia Gerber, Hayes Warner, Graham Campbell, Homer Gere, Evan Rachel Wood, Wes Bentley, Owen Painter, Jordan Roth, Daniel Dale, Ivy Wolk, Cortés Alexander, Gus Halper, Dot-Marie Jones, Bella Valdes, Ginifer King, James Wolk, Constance Zimmer ja Anthony Ramos

Genre: jännitys, draama

Jaksomäärä: 9

Jakson kesto: 26 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 18

The Shards perustuu Bret Easton Ellisin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 2023. Alun perin Ellis oli solmimassa diiliä HBO:n kanssa adaptaatiosta, jonka ohjaajana olisi toiminut Luca Guadagnino, mutta suunnitelmat muuttuivat. Projekti päätyi Ryan Murphyn kautta FX:lle ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2025. Nyt The Shardsin ensimmäinen kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta) ja omat odotukseni sarjaa kohtaan olivat erittäin alhaiset. Murphyn mukana olo merkitsee minulle yleensä aika kehnoa lopputulosta ja ryhdyinkin skeptisenä katsomaan The Shardsia, kun siitä oli enää muutama jakso julkaisematta.

Vuonna 1981 Los Angelesia piinaavat niin sarjamurhaajat kuin kuolemankultit. Nuoren rikkaan nelikon elämä mullistuu, kun heidän koulussa aloittaa uusi opiskelija, mysteeripoika Robert Mallory.

The Shardsin keskiössä on neljä hyvännäköistä ja varakasta nuorta, joiden kohtaloista ei voisi välittää tuon taivaallista. On kertojana toimiva ja homouttaan piilotteleva Bret Ellis (Igby Rigney), hänen ratsastamista rakastava tyttöystävänsä Debbie (Hayes Warner), Bretin paras ystävä Susan (Kaia Gerber) ja tämän poikaystävä Thom (Graham Campbell). Kaikki nelikosta ovat enemmän tai vähemmän pinnallisia ja turhamaisia tyyppejä, jotka lähinnä ärsyttävät. Asiaa ei auta, että Rigney, Warner, Gerber ja Campbell esittävät hahmojaan kuin aikuisia, eikä yksikään näistä teineistä edes tunnu teiniltä. Rigney ajaa asiansa pääroolissa, mutta muuten näyttelijät jättivät kylmäksi.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Debbien rikkaat vanhemmat, tuottajaisä Terry (Wes Bentley) ja pornonäyttelijä-äiti Liz (Evan Rachel Wood), myöskin pornoa tekevä Ryan (Daniel Dale), Terryn assistentti Steven (Jordan Roth), Bretin salarakas Matt (Owen Painter), sekä mysteerinen uusi opiskelija Robert Mallory (Richard Geren poika Homer Gere), joka pistää koko koulun sekaisin. Sivuhahmot tuntuvat toinen toistaan enemmän käveleviltä karikatyyreilta, eikä näyttelijöiden työssä ole juuri kehumista. Sarjan heikoin suorittaja on nuori Gere, joka ei sovi ollenkaan rooliinsa, eikä onnistu olemaan yhtään niin kiehtovan mysteerinen ja hurmaava mutta vaarallinen, kuin mitä hänen hahmonsa vaatisi. Ja kun iso osa sarjasta liittyy Robertin mysteeriin, on väärä näyttelijävalinta heti iso kompastuskivi.

Miksi en ymmärrä pysyä erossa sarjoista, joiden julisteissa komeilee Ryan Murphyn nimi? The Shards kiitää nimittäin taistelemaan vuoden huonoimman uutuussarjan tittelistä ja sen vastuksena on oikeastaan vain Murphyn edellinen aikaansaannos, keväällä ilmestynyt The Beauty (2026-). Kaikki Murphyn helmasynnit ovat mukana. On hyvännäköisiä, mutta karikatyyrimaisia hahmoja, jotka lähinnä ärsyttävät teennäisyydellään, on kornia tyylitajuttomuutta, on sivuraiteille rönsyilevää tarinankerrontaa, on vaivaannuttavan kökköä dialogia... sarjamurhaajat ja kultit esitetään kierolla tavalla kiihottavina ja periaatteessa koko jutussahan on kyse oman seksuaalisuuden tutkiskelusta tabujen kautta. Nämä samat kikat toistuvat sarjasta toiseen ja The Shardsia katsellessani en voinut olla haaveilematta siitä, mitä sarja olisikaan voinut olla HBO:n puolella ja Luca Guadagninon ohjauksessa...

Tämä yhdeksän jakson mittainen sarjamurhaajajännäri ei nappaa missään kohtaa mukaansa, vaan päinvastoin. Meno heikkenee jakso jaksolta, kun mukaan tuodaan uusia, tarpeettomia sivuhahmoja, joiden juonikuviot vievät sarjaa turhauttaviin suuntiin, eikä lopulta murhaajan identiteetinkään paljastuminen jaksa kiinnostaa. Jossain kohtaa sitä saattaa jopa tuumia, että voi kunpa tappaja - kuka ikinä liekään - pistäisi nämä kaikki tyypit kylmäksi. Ja loppusuorallahan The Shards vieläpä jättää kysymykset edelleen auki katsojalle ja vihjailee mahdollisesta jatkokaudesta. Murphy on nähtävästi pyöritellyt ideaa ainakin kolmen kauden mittaisesta sarjasta, mutta itse koin jo avauskauden läpikahlaamisen työksi.

Teknisesti The Shardsissa on ansionsa, mutta eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Tuotantokausi on pääasiassa kelvollisesti kuvattu, joskin mukana on joitain kehnoja kikkailuja. Lavasteet ovat hienot, puvustus taidokasta ja maskeeraukset ovat oivalliset. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, mutta Morgan Kibbyn ja David Klotzin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustamaalailuksi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Shards, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television

Myrskyn ikkuna (Pressure - 2026) - elokuva-arvostelu

MYRSKYN IKKUNA

PRESSURE

Ohjaus: Anthony Maras

Näyttelijät: Andrew Scott, Brendan Fraser, Kerry Condon, Chris Messina, Damian Lewis, Con O'Neill, Robert Portal, Henry Ashton ja Tamsin Topolski

Genre: historia, draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Pressure, eli suomalaisittain Myrskyn ikkuna perustuu David Haigin näytelmään Pressure, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin Normandian maihinnousuun valmistautumisesta. Haig ja ohjaaja Anthony Maras käänsivät yhdessä näytelmän elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Myrskyn ikkuna sai jo tänä keväänä ja vasta nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun sitä ryhdyttiin mainostamaan alkuvuodesta ja hetkellisesti ehdin jo luulla, ettei se ole saamassa täällä teatterilevitystä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Myrskyn ikkunan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuosi 1944. Liittoutuneiden joukot valmistautuvat suureen operaatioon, jonka tarkoituksena on kääntää toisen maailmansodan suunta. Meteorologi James Stagg pyydetään selvittämään operaatiolle suunnitellun päivämäärän säätila. Kun muut ennustavat kirkasta päivää, Stagg yksinään varoittaa lähestyvästä myrskystä, joka voisi koitua tuhansien sotilaiden kohtaloksi.

Andrew Scott näyttelee tohtori James Staggia, meteorologia, joka saa aikamoisen pestin: hänen pitäisi nimittäin ennustaa säätila maanantaille, kesäkuun viidennelle päivälle vuonna 1944, jolloin liittoutuneet aikovat suorittaa suurimman hyökkäyksensä natsi-Saksaa vastaan. Hyökkäys tapahtuu niin mereltä kuin ilmasta, joten mahdollinen myrsky voisi koitua operaation kannalta kohtalokkaaksi. Scott on tuttuun tapaansa vakuuttava kameran edessä, näytellen hyvin säätutkijaa, jonka asiantuntemukselle asetetaan ennennäkemättömät paineet. Hän tulkitsee taitavasti hahmolleen kohdistettua luottoa ja on kiinnostavaa nähdä, kestääkö tohtori Stagg paineen alla.

     Elokuvassa nähdään myös Brendan Fraser amerikkalaiskenraali Eisenhowerina, Kerry Condon hänen assistenttinaan Summersbyna, Damian Lewis brittikenraali Montgomeryna, sekä Chris Messina amerikkalaismeteorologi Krickinä, joka uskoo hyökkäyspäivän tarjoavan hyvää säätä, kun taas Stagg on satavarma, että Normandiaa kohti lähestyvä myrsky on liian vaarallinen. Sivunäyttelijätkin ovat mainiossa vedossa ja kaikki esittävät vahvasti hahmojensa kokemia stressitasoja. Fraser on erityisen hyvä kenraali Eisenhowerina, joka on vastuussa lähestyvästä operaatiosta ja joka siis kokee sitäkin enemmän paineita sen mahdollisesta onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Kun brittimeteorologi Stagg sanoo myrskyn olevan tulossa, mutta jenkkimeteorologi Krick vannoo auringon nimeen, jää Eisenhowerin päätettäväksi, kumpaan miehistä hän luottaisi.

En usko, että Pekka Pouta on koskaan kokenut näin suurta stressiä säätiedotusten parissa. Enkä usko, että olen koskaan nähnyt yhtä jännittävää elokuvaa siitä, kun pohditaan millainen sää muutaman päivän päästä on. Paperilla homma voi kuulostaa tylsältä, mutta Myrskyn ikkuna on onnistuneen koukuttava jännitysnäytelmä, joka saa stressitasot nousemaan myös yleisön puolella. Tokihan toisen maailmansotaa vähänkin tuntevat tietävät jo, kuinka Normandian maihinnousussa lopulta käy, mutta silti on tiivistunnelmaista seurata, kun nämä miehet yrittävät hiki hatussa tulkita Euroopan ja ympäröivien merien säätietoja ja -karttoja, ennustaakseen hyökkäykselle suunnitellun päivän sään.

Hahmot ovat tosiaan aikamoisten paineiden alla ja erityisen kiinnostavaa on nähdä, kumpaa meteorologeista Eisenhower uskoo. Jos hän luottaa Staggiin ja siirtää hyökkäystä, on mahdollista, että viholliset saavat vihiä juonesta ja osaavat valmistautua siihen. Ja jos hän luottaa Krickiin ja tämä onkin väärässä, voivat Staggin ennustamat myrskyt jo itsessään tuhota koko operaation, ennen kuin yksikään sotilas on päässyt rantaan asti. Mutta mitä jos Stagg on väärässä ja hyökkäyspäivä onkin aurinkoinen, mutta koko operaatio ehdittiin jo perua? Näitä stressaavia pohdintoja ja kihiseviä tunteita seuratessa vähän päälle puolentoista tunnin kesto hujahtaa kuin siivillä. Myrskyn ikkuna ei ole perinteisessä mielessä sotaelokuva, mutta se on silti yllättävänkin mielenkiintoinen katsaus toisen maailmansodan kenties tunnetuimman operaation valmistautumiseen, joka yleensä leffoissa hypätään kokonaan yli.

Elokuvan on ohjannut Anthony Maras, joka ei olekaan tehnyt leffaa sitten vuoden 2018 Hotel Mumbain. Maras rakentaa vahvasti tiivistä tunnelmaa ja saa näyttelijänsä tulkitsemaan hyvin kireää ilmapiiriä. Marasin ja alkuperäisen näytelmän kirjoittaneen David Haigin työstämä käsikirjoitus on mainio dialogia myöten. Myskyn ikkuna on lisäksi taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja efektitkin ovat pätevät. Äänimaisema on osaavasti rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit vain tehostavat jännitettä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pressure, Iso-Britannia, Ranska, 2026, StudioCanal, Working Title Films