lauantai 23. lokakuuta 2021

Arvostelu: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011)

TINTIN SEIKKAILUT: YKSISARVISEN SALAISUUS

THE ADVENTURES OF TINTIN



Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost, Toby Jones, Daniel Mays, Mackenzie Crook, Gad Elmaleh ja Cary Elwes
Genre: seikkailu, animaatio
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

The Adventures of Tintin, eli suomalaisittain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu Hergén Tintti-sarjakuvaan Yksisarvisen salaisuus (Le Secret de La Licorne) vuodelta 1942, minkä lisäksi siinä on vaikutteita sarjakuvista Kultasaksinen rapu (Le Crabe aux pinces d'or - 1941) ja Rakham Punaisen aarre (Le Trésor de Rackham le Rouge - 1944). Ohjaaja Steven Spielberg oli ollut jo vuosikymmeniä innoissaan Tintti-sarjakuvista ja pohti niiden kääntämistä elokuvamuotoon, kun taas Hergé oli innostunut Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät -seikkailuleffasta (Raiders of the Lost Ark - 1981). Spielberg ja Hergé alkoivatkin keskustella mahdollisesta Tintti-filmatisoinnista ja heidän oli tarkoitus tavata vuonna 1983, kun Spielberg kuvasi Indiana Jones ja tuomion temppeliä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984), mutta valitettavasti Hergé menehtyi juuri silloin, eivätkä he koskaan tavanneet. Hergén leski kuitenkin antoi Spielbergille elokuvaoikeudet Tinttiin, sillä tiesi Hergén halunneen nähdä Spielbergin ohjaaman Tintti-elokuvan. Spielberg kuitenkin koki, ettei yksikään käsikirjoitus vastannut sitä, mitä hän halusi leffalta ja päätyikin tekemään Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989), jolloin elokuvaoikeudet päätyivät takaisin Hergé Foundation -yhtiölle. Warner Bros. ja Roman Polanski havittelivat oikeuksia, mutta yhtiö koki, että vain Spielberg oli niiden arvoinen elokuvantekijä. 2000-luvun alussa Spielberg alkoikin jälleen suunnittelemaan Tintti-elokuvan tekoa. Hän otti yhteyttä Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaajaan, Peter Jacksoniin, joka oli myös Tintti-fani ja yhdessä he pohtivat, millainen leffan pitäisi olla. Jackson ehdotti, että he tekisivät elokuvan täysin liikkeentunnistuksen, eli motion capture -tekniikan avulla, mitä Jackson oli käyttänyt mm. luodakseen Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku-olennon. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin Steven Moffat, mutta vuosien 2007 ja 2008 käsikirjoittajien lakon vuoksi hän ei saanut tekstiä valmiiksi ja jätti projektin. Tilalle saapuivat Edgar Wright ja Joe Cornish, mutta lopulta Wrightkin jätti leffan tehdäkseen Scott Pilgrim vastaan maailman (Scott Pilgrim vs. the World - 2010) ja Cornish työsti tekstin itse loppuun. Leffaa alettiin kuvaamaan, mutta ongelmia syntyi, kun Universal-yhtiö jätti elokuvan, sillä samalla motion capture -tekniikalla toteutetut elokuvat eivät olleet tuottaneet kovin hyvin rahaa ja he pelkäsivät Tintinkin floppaavan. Universalin korvasikin Paramount Pictures, Sony ja Nickelodeon ja kuvaukset jatkuivat. Ongelmien vuoksi leffan julkaisua pitikin siirtää vuodella eteenpäin. Lopulta Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suosittu menestys, mikä keräsi kehuja niin Tintti-faneilta kuin kriitikoilta. Leffa voitti parhaan animaation Golden Globe -palkinnon, minkä lisäksi se sai myös mm. parhaan animaation ja parhaiden tehosteiden BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden heti ensi-illassa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on tainnut vierähtää jopa lähes viisi vuotta. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.

Lehtitoimittaja Tintti ja hänen uskollinen koiransa Milou alkavat tutkimaan 300 vuotta aiemmin uponneen laivan, Yksisarvisen salaisuutta, mikä vie heidät hurjaan seikkailuun.




Liikkeenkaappaus, eli motion capture -tekniikka tarkoittaa sitä, että vaikka elokuva on animoitu, eivät näyttelijät ole vain äänittäneet repliikkejään, vaan he ovat esittäneet kohtaukset studiossa, missä heidän liikkeensä ja ilmeensä on tallennettu tietokoneelle, minkä pohjalta hahmot on animoitu. Päähenkilö Tinttiä esittää Jamie Bell, joka sopii osaan erittäin hyvin. Hän tuo mukaan suurta intoa projektia kohtaan ja hänestä huokuu kiinnostus ratkaista mysteerejä. Persoonana Tintti on päämääräinen ja periksiantamaton, eikä hän aio luovuttaa, kunnes on ratkaissut Yksisarvisen salaisuuden - etenkin kun kaikki tapahtumat tekevät mysteeristä entistäkin houkuttelevamman. Tintin vierellä kulkee tietty valkoinen koira Milou, joka saa yllättävänkin paljon tekemistä. Milou on kunnon hahmo ihmisten joukossa ja sen puuhia on lystikästä seurata läpi leffan.
     Seikkailullaan Tintti tapaa juopuneen kapteeni Haddockin (Andy "Klonkku" Serkis), joka on tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Kapteeni Haddock tarjoaa paljon hulvattomia tilanteita ja Serkis eläytyy itsesäälissä pyörivän ja toisinaan mahtailevan kapteenin osassa erinomaisesti. Haddock aiheuttaa usein enemmän ongelmia kuin selvittää niitä, mikä johtaa jatkuvasti uusiin, kiinnostaviin hetkiin. Kaksikkona Tintti ja Haddock ovat aivan mahtavat ja heidän kemiansa iskevät täydellisesti yhteen, kuten sarjakuvissakin.
     Vastaansa Tintti ja Haddock saavat Yksisarvisen salaisuutta myös havittelevan herra Sakarinin (Daniel Craig). Sakarin käyttäytyy kuin mikäkin hienostoherra, mutta tämän ulkokuoren alla piilee häikäilemätön roisto, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Sankarillisen salainen agentti James Bondin roolista tunnettu Craig sopii oivallisesti häijyn pahiksen osaan.
     Ja tietystihän mukana häärää myös poliisiduo Dupond ja Dupont (Simon Pegg ja Nick Frost), joista on Haddockin tavoin usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikko on erittäin hupaisa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka mahtavia Pegg ja Frost ovat yhdessä. He ovat näytelleet useaan otteeseen parivaljakkoa, kuten komedioissa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Paul (2011), minkä ansiosta he ovat mitä parhaimmat valinnat esittämään hahmoja, jotka ovat tiiviisti yhdessä kuin paita ja peppu.




Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on niitä sarjakuvaelokuvia, mitkä todella tuntuvat siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Yksi sarjakuvamaisista lempihetkistäni on, kun eräs hahmoista pökertyy ja hänen päänsä ympärillä lentelee pikkulintuja. Tämä on vielä toteutettu todella nerokkaasti ja hauskasti. Filmistä huomaa kaiken aikaa, että sen tekijät rakastavat suuresti Hergén töitä ja elokuva onkin täynnä viittauksia Tintti-faneille mm. lehtiartikkeleilla Tintin urotöistä ja kuvilla muista hahmoista. Ja kuka olisikaan parempi valinta elokuvan ohjaajaksi kuin Steven Spielberg? Indiana Jones -leffoillaan Spielberg osoitti 1980-luvulla olevansa seikkailufilmien kuningas ja vaikka hän kompastuikin pahasti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008) kanssa, hän osoittaa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuudella, että vahva taito on yhä tallella. Spielbergin keskittyessä nykyään niin paljon historiallisiin draamoihin, tuntuu tämä elokuva siltä kuin hän olisi päässyt hetkellisesti elämään nuoruuttaan uudestaan. Hän ohjaa Tinttiä samalla lapsenomaisella ja seikkailunhaluisella innolla kuin Indiana Joneseja.

Tämä on niitä elokuvia, jotka hyödyntävät jo alkutekstejään täydellisesti luodessaan tunnelmaa ja valmistellessaan katsojaa tulevaa varten. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus imaisee heti ensiminuuteista mukaansa ja pitää huolen siitä, ettei aika käy koskaan pitkäksi. Se ei turhia jarruttele, vaan aloittaa mysteerinsä heti, lumoten katsojaansa yhä enemmän. Tintin tavoin katsojankin on pakko saada selville, mistä kaikessa on kyse? Alkupäähän on saatu kutkuttavan jännittävää salapoliisityöskentelyä ja kun Tintti lähtee tosissaan reissuun, muuttuu filmi täysin Indiana Jones -tyyliseksi vuoristorata-ajeluksi, mikä tarjoaa vuoronperään fantastisia toimintakohtauksia ja läpi leffan kulkevaa mahtavaa seikkailun henkeä. Indiana Jones ja viimeisen ristiretken tapaan Spielberg varmistaa tässäkin, etteivät toimintakohtaukset ala koskaan toistamaan itseään, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti jotain uutta. Elokuvan aikana hyödynnetään useita eri kulkuvälineitä ja vieläpä hauskoin tavoin. Toiminnan saralla huippuhetki on lopun suuri takaa-ajo, mihin lisäupeutta tarjoaa itselläni se, että se on saatu näyttämään yhdeltä todella pitkältä kuvalta, jossa katsoja seuraa tapahtumia reaaliaikaisesti.




Yksi erittäin hyvistä ratkaisuista elokuvassa on, kuinka se välttää juonen kulun pysäyttävät selittelykohtaukset. Leffa kyllä vaatii sitä, että hahmot selittävät asioita toisilleen (ja samalla katsojille), mutta sen sijaan, että hahmot vain tylsästi istuisivat alas ja keskustelisivat, siinä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista näissä kohtauksissa, jolloin katsoja ei edes välttämättä huomaa vastaanottavansa suurta informaatioryöppyä. Tintti saattaa pohdiskella jotain, mutta hänen sijaan kamera keskittyy näyttämään esimerkiksi kissaa jahtaavaa Milouta. Tai Tintti ja Haddock pohtivat, miksi Sakarin on Yksisarvisen perässä, samalla kun yrittävät hiipiä väijyvien pahisten ohi ja päästä pakoon. Leffa pidetään jatkuvassa liikkeessä, mutta ilman, että katsojalle tulee ähky kaikesta. Rytmitys on erinomaista ja Spielberg kikkailee tunnelman kanssa taiturimaisesti, välillä vakavoituen ja toisinaan taas pitämällä hauskaa. Jos elokuvasta pitäisi etsiä heikkouksia, niin mukana on sivujuoni liittyen taskuvarkaaseen (Toby Jones), joka ei oikeastaan liity itse tarinaan. Se hankaloittaa Tintin retkeä tavallaan, mutta samalla se myös siirtää katsojan huomion pois tärkeimmästä. Toisaalta ilman tätä irrallista juonikuviota hauskat Dupond ja Dupont eivät saisi lähes lainkaan ruutuaikaa.

Toisin kuin suuri osa samalla motion capture -tekniikalla tehdyistä elokuvista, kuten Napapiirin pikajuna (The Polar Express - 2004) ja Beowulf (2007), Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus näyttää edelleen todella hyvältä (tosin Napapiirin pikajuna näytti jo ilmestyessään kummalliselta). Hahmot ovat taidokas risteytys sarjakuvista tuttua karikatyyrimäisyyttä ja oikeiden ihmisten realistisuutta, ilman että lopputulos häiritsee. Animaatiotiimi on pistänyt parastaan läpi elokuvan, työstäen pienen pieniä yksityiskohtia aivan kaikkeen, eikä mikään näytä viimeistelemättömältä. Hienoa elokuvan visuaalisessa annissa on myös, että sen kuvakulmat, sommittelu ja valaisu on suunniteltu kuin se olisi kuvattu perinteisesti. Äänimaailmakin on vaikuttavasti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tuo loistokkaan lisäyksen tunnelmaan.




Yhteenveto: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on aivan mahtava elokuva, joka nappaa kaikenikäiset seikkailun ja mysteerin perään haikailevat katsojat mukaansa. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä ja kun Yksisarvisen salaisuuden selvittäminen lähtee tosissaan käyntiin, elokuva muuttuu mitä viihdyttävimmäksi vuoristoratakyydiksi, josta ei hurjia vaaratilanteita ja hauskoja kommelluksia puutu. Tylsää hetkeä ei löydy ja jopa hieman ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio taskuvarkaasta ilahduttaa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja huumori aidosti hauskaa. Elokuva onnistuu välttämään tylsät selittämiskohtaukset näyttämällä katsojalle kaikenlaista muuta samalla, jolloin informaatio sisäistyy kuin itsestään. Visuaalisesti elokuva näyttää yhä erittäin hyvältä ja jo animointinsa puolesta leffaa on ilo katsoa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. John Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Steven Spielbergin ohjaus on suorastaan riemastuttavaa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden kautta Spielberg pääsi selvästi elämään nuoruusvuosiaan uudelleen ja niinpä intohimo ja rakkaus projektia kohtaan paistavat. Läpikotaisin kyseessä on loistokas seikkailuteos ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, on kymmenvuotisjuhla mitä parhain syy tarttua vihdoin tuumasta toimeen. Ja jos jokin elokuva kaipaisi äärimmäisen kipeästi jatko-osaa, niin se on tämä! Sillä vaikka Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus toimii edelleen, joka katselulla minua harmittaa, ettei auki jäävää tarinaa ole vieläkään viety päätökseen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Adventures of Tintin, 2011, Columbia Pictures, Amblin Entertainment, Paramount Pictures, WingNut Films, The Kennedy/Marshall Company, DreamWorks, Hemisphere Media Capital, Nickelodeon Movies


perjantai 22. lokakuuta 2021

Arvostelu: Perhe Addams 2 (The Addams Family 2 - 2021)

PERHE ADDAMS 2

THE ADDAMS FAMILY 2



Ohjaus: Conrad Vernon ja Greg Tiernan
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Oscar Isaac, Charlize Theron, Nick Kroll, Javon Walton, Bette Milder, Conrad Vernon, Snoop Dogg, Bill Hader, Wallace Shawn ja Cherami Leigh
Genre: animaatio, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Charles Addamsin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Perhe Addams (The Addams Family - 2019) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoitusta ryhdyttiin tekemään, kun ensimmäinen osa oli huomattu hitiksi ja pian animointikin alkoi. Nyt Perhe Addams 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan innoissani, sillä mielestäni ensimmäinen elokuva oli aika laimea. Siitä huolimatta kävin katsomassa Perhe Addams 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Elokuvaa ehti kulua noin kymmenen minuuttia, kun halusin jo kävellä ulos salista.

Addamsin perhe lähtee matkalle ympäri Yhdysvaltoja, Gomez-isän yrityksenä saada perheensä yhdistettyä jälleen. Mutkia matkaan tuo erikoinen asianajaja, joka väittää, ettei Wednesday-tyttö olekaan syntyperäinen Addams.




Tutut ja kummalliset perhe Addamsin jäsenet ovat jälleen höpsöilemässä erikoisine oikkuineen. Gomez-isä (äänenä Oscar Isaac) kokee, että perhe ei ole enää yhtä yhtenäinen kuin ennen ja päättääkin siis pakottaa Addamsit asuntoautoon muutamaksi viikoksi road tripiä varten. Morticia-äiti (Charlize Theron) hymähtelee miehensä puuhille, mutta jää hahmona tylsäksi. Pariskunnan pojan, Pugsleyn (ääninäyttelijä vaihtunut Finn Wolfhardista Javon Waltoniin) tehtäväksi jää lähinnä joutua siskonsa Wednesdayn (Chloë Grace Moretz) riepoteltavaksi, kun tytöllä on tylsää. Wednesday on hahmoista kiinnostavin ja nouseekin tarinan keskiöön, kun alkaa liikkua huhu, ettei hän olekaan Gomezin ja Mortician lapsi.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Gomezin veli Fester (Nick Kroll), joka tietty lähtee matkaan mukaan ärsyttämään kaiken aikaa, kuskina toimiva irtokäsi Thing, mörisevä hovimestari Lurch (Conrad Vernon), karvainen Se-serkku (Snoop Dogg), taloa vahtimaan jäävä isoäiti (Bette Midler), sekä asianajaja Mustela (Wallace Shawn) ja tohtori Cyrus Strange (Bill Hader). Fester tympii pitkin elokuvaa typerillä jutuillaan. Mainiot Thing ja Lurch saavat pari tähtihetkeä itselleen ja isoäidiltäkin löytyvät hassut juttunsa. Se on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, eivätkä uudet hahmot Mustela ja tohtori Strange vakuuta.




Perhe Addams 2 onnistui käydä hermoilleni niin voimakkaasti jo ensimmäisen kymmenminuuttinsa aikana, että minun teki oikeasti mieli lähteä pois näytöksestä. Jo ensimmäisessä elokuvassa koitui ongelmaksi leffan turhauttavan ylivilkas meno, mutta jatko-osalla on ihan kunnon energiajuoma-pärinät käynnissä. Kofeiiniöveri on selvästi virrannut koko työryhmän suonistossa, sillä lopputulos on niin kamalan hektinen ja lähes tauotonta tykitystä ja meteliä. Kestoa on pidennetty toinen toistaan ärsyttävämmillä lisäyksillä, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää energiatasot korkeana läpi leffan. Tämä tekee elokuvasta kuitenkin uuvuttavan ja loppupeleissä myös tylsän ja pitkäveteisen. Koin Perhe Addams 2:n tuntuvan huomattavasti pidemmältä kuin se onkaan.

Vaikka seasta löytyykin pari ihan hupsua sanaleikkiä, hauskaksi leffaa on vaikea kutsua. Sen vitsit ovat toinen toistaan kiusallisempia ja pääasiassa huumori koostuu äänekkäästä koheltamisesta, jolla yritetään paikkailla todellista yrittämistä. Loppupäässä filmi onneksi rauhoittuu hetkellisesti, Wednesdayn painiskellessa perheasioidensa kanssa, mutta sitten taas loppuhuipennus alkaa sekakäyttämään kahvin ja energiajuomien lisäksi myös steroideja ja finaali äityy turruttavaksi älämölöksi. Elokuva on täysin katsojiaan aliarvioiva tekele. Se saa aika varmasti vanhan koulukunnan Perhe Addams -fanit suuttumaan, minkä lisäksi leffaa on selvästi tehty sillä mentaliteetilla, etteivät nykylapset jaksa keskittyä elokuvaan, jos se ei ole täynnä huutamista ja päättöminä kanoina juoksemista kohtauksesta toiseen. Lopputekstien jälkeinen hiljaisuus taisikin olla katselukokemuksen parasta antia.




Elokuva ei ole edes visuaalisesti erityisen kaksinen. Se on toisaalta animoitu kelvollisesti ja mukavan värikkäästi, mutta samalla sen tyyli ei onnistu millään säväyttämään. Ensimmäiseen filmiin verrattuna mukana on sentään enemmän yksityiskohtia ja jälki ei näytä samalla lailla viimeistelemättömältä. Äänipuoli käy hermoille niin tehosteiden kuin jumputtavan musiikin puolesta. Ensimmäisen osan ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan palasivat tekemään jatko-osankin, mutta heillä ei näyttäisi olevan mitään tarjottavana. Jopa neljästä henkilöstä koostuva käsikirjoitustiimi vasta onkin tehnyt laiskaa työtä. Irrallisia sketsejä tungetaan tasaisin väliajoin mukaan, mikä tuntuu vain epätoivoiselta yritykseltä viihdyttää.

Yhteenveto: Perhe Addams 2 on ärsyttävän typerryttävä animaatiokohellus, joka pitää niin hahmojen faneja kuin lapsia tyhminä. Elokuva on vain täynnä toinen toistaan äänekkäämpiä sekoilukohtauksia, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää katsojat kiinnostuneina ja viihdytettyinä, mutta jotka käyvät nopeasti hermoille. Puolentoista tunnin kestoon mahtuu paljon turhaa täytettä ja irrallisia sketsejä, jotka olisi hyvin voinut karsia pois, sillä pääasiassa leffa ei edes ole hauska. Ylivilkas meno ja jatkuva äänekkyys saavat katsojan lopulta huokaisemaan syvään, kun filmi on vihdoin päättynyt. Wednesdayta lukuun ottamatta hahmoista ei saada oikein mitään irti ja varsinkin Fester-setä käy pahasti hermoille. Loppupäässä leffa osaa rauhoittua hetkeksi, mutta se on pelkkä pieni hengähdystauko ennen turhauttavaa loppumekastusta. Kaikin puolin Perhe Addams 2 edustaa koko perheen animaatioita heikoimmasta päästä. Se on laiska, lapsia aliarvioiva raina, joka vieläpä näyttää aika halvalta. Toivon, että nämä Perhe Addamsit päättyvät tähän ja joidenkin vuosien päästä joku muu kokeilisi uudestaan laadukkaamman lähestymistavan kera.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Addams Family 2, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBraun, Bron Creative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Glickmania, Nitrogen Studios Canada


torstai 21. lokakuuta 2021

Arvostelu: Venom: Let There Be Carnage (2021)

VENOM: LET THERE BE CARNAGE



Ohjaus: Andy Serkis
Pääosissa: Tom Hardy, Woody Harrelson, Michelle Williams, Naomie Harris, Stephen Graham, Reid Scott, Peggy Lu ja Sian Webber
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom (2018) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Ruben Fleischer ei kuitenkaan ehtinyt mukaan jatko-osaan, ollessaan kiireinen Zombieland: Double Tapin (2019) kanssa, joten hänet korvattiin Andy Serkisillä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useampaankin otteeseen. Venom: Let There Be Carnage -nimen saanut jatko-osa ilmestyi lopulta kuun alussa maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse olin valitettavasti todella pettynyt ensimmäiseen Venom-elokuvaan, enkä siis innostunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin. Jatko-osan traileritkaan eivät voittaneet minua puolelleen, joten menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen hyvin skeptisin tuntein.

Eddie Brock yrittää saada hallittua elämäänsä Venomin kanssa, kun vaarallinen sarjamurhaaja Cletus Kasady karkaa vankilasta, saatuaan tartunnan symbiootti Carnagesta.




Tom Hardy palaa Eddie Brockin rooliin, joka pyrkii nyt elämään avaruudesta laskeutuneen, loisen tavoin toimivan symbioottinsa Venomin kanssa. Samalla kun Eddie haluaa saada toimittajan uransa takaisin raiteilleen edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen, Venom haluaa syödä ihmisiä ja paljastaa itsensä maailmalle. Vaikken ensimmäisestä Venom-leffasta piitannutkaan, Eddien ja Venomin välinen naljaileva yhteys oli elokuvan selvästi parasta antia. Tekijätkin ovat tämän hoksanneet, sillä tätä yhteyttä korostetaan entistä enemmän. Kummallisen kaksikon välille on kirjoitettu ihan hupaisaa dialogia, erityisesti kun suurimmaksi osaksi muut eivät kuule Venomia kuin Eddie. Hardy suoriutuu roolistaan toistamiseen hyvin, vaikkakin Hardyn rautaisella tasolla tämä jää roolityönä herran heikompaan päätyyn.
     Ensimmäisen elokuvan lopputekstikohtauksessa piipahtanut Woody Harrelsonin näyttelemä sarjamurhaaja Cletus Kasady nostetaan nyt isommin esille, sillä hänestä muodostuu uusi symbioottipahis Carnage, jonka näkemistä moni fani on varmasti odottanut innolla. Valitettavasti täytyy todeta, että Carnage on aivan käsittämätön pohjanoteeraus. Sen lisäksi, ettei monsterista irtoa paljoa, Harrelson tekee yhden uransa surkeimmista roolisuorituksista. Yleensä oivallisesti velmuileva Harrelson ampuu pahasti yli ja luo lähinnä kiusallisen tyypin, jota on erittäin vaikea ottaa tosissaan.




Muutkin näyttelijät haaskataan. Michelle Williams ei saa tällä kertaa lähes mitään tekemistä Eddien ihastuksenkohteena Annena, Stephen Graham esittää puisen tylsästi etsivä Mulligania ja Naomie Harris aiheuttaa valtavaa myötähäpeää roolissaan Cletusin mielitiettynä, Frances Barrisonina, eli Shriekinä, joka pystyy kirkumaan tuhoisalla voimalla. Harrelson on jo yksinään huono osassaan, mutta Harrisin seurassa kaksikkoa käy jopa sääliksi, kun he yrittävät väkisin esittää hulluja ja vieläpä palavasti rakastuneita, ilman mitään kemiaa.

Valitettavasti skeptiset ennakko-odotukseni osoittautuivat aiheellisiksi. Venom: Let There Be Carnage on vielä ensimmäistä elokuvaa huonompi sarjakuvaleffa, jota katsoessa voi jopa tulla vihaiseksi useaan otteeseen - etenkin jos Venom ja Carnage ovat hahmoina lähellä sydäntä. Ensimmäisen elokuvan tavoin myös jatko-osa on typerryttävästi kasattu sekamelska, mitä ei auta yhtään leikkaus, jolla kesto on pakotettu vain vähän päälle puoleentoista tuntiin. Filmi painelee menemään kauhealla kiireellä, eikä siitä jää oikein mitään käteen. Marvelin kahden ikonisen mörököllin kohtaaminen ja välienselvittely tuottaa pettymyksen. On käsittämätöntä, kuinka välinpitämättömästi Sony toimii jo toistamiseen, siitä huolimatta, kuinka paljon studio sai äksyä palautetta tyytymättömiltä faneilta viimeksi.




Ihailen Andy Serkisiä suuresti. Hän on osoittanut huikeat ja hyvin erilaiset näyttelijänlahjansa esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna. Kuitenkin muutaman vuoden takainen Mowgli (Mowgli: Legend of the Jungle - 2018) ja nyt Venom: Let There Be Carnage osoittavat, etteivät hänen taitonsa riitä kameran taakse. Serkisin ohjaus on läpikotaisin kömpelöä. Eddien ja Venomin hilpeitä sanailuja lukuun ottamatta leffan huumori on myötähäpeällistä. Vähäinenkin jännite katoaa, sillä joko Serkis on rohkaissut Harrelsonia ja Harrisia irrottelemaan liikaa tai sitten hän ei ole rohjennut pyytämään heitä hoitamaan hommaansa maltillisesti. Tunnelma on kaikin puolin todella ailahteleva ja elokuvaan on vaikea päästä sisälle. Välillä se yrittää synkistellä, mutta lässähtää samalla korniksi ja kiusalliseksi.

Kelly Marcelin käsikirjoitus on todella hätiköiden rustattu Marcelin ja Tom Hardyn ideoiden pohjalta. Leffaa katsoessa tuntuu siltä kuin hommaa olisi kirjoitettu kuvausten ollessa jo käynnissä ja siksi lopputulos rönsyilee moneen suuntaan. Elokuva ei ole teknisiltäkään ansioilta vakuuttava. Kuvaus on vielä sujuvaa ja mukana on toimivia lavasteita ja asuja, minkä lisäksi niin Marco Beltramin musiikit kuin äänitehosteet rymistelevät miellyttävästi. Leikkaus on kuitenkin välillä aikamoista sillisalaattia, eivätkä digiefektit vakuuta. Monet tuhokohtaukset näyttävät viimeistelemättömiltä, eivätkä Venom ja varsinkaan Carnage näytä kaiken aikaa hyviltä.




Yhteenveto: Venom: Let There Be Carnage on huono supersankariräpellys, jota katsoessa harmittaa ja suututtaa, kun Marvelin mahtava hahmo haaskataan jälleen kerran kehnossa leffassa. Tom Hardy toimii osassaan Eddie Brockina, jonka outo kaveruus symbioottinsa Venomin kanssa tarjoaa paikoitellen hilpeää sanailua. Siihen kehumisen arvoiset asiat harmillisesti jäävät. Käsikirjoitus on onneton, eikä ohjaajan puikoissa toimiva Andy Serkis ole saanut sen pohjalta aikaiseksi mitään. Vähäinenkin kiinnostus tarinaan tai jännite tapahtumiin katoaa, sillä leffa on leikattu niin tökerösti. Taistelut ovat tylsää mekastusta ja varsinkin Venomin ja Carnagen lopullinen yhteenotto on pettymys. Carnage on hahmona täysi hukattu mahdollisuus, etenkin Woody Harrelsonin tehdessä yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Naomie Harris on myös hämmentävän huono ja yhdessä Harrelsonia ja Harrisia on jopa epämiellyttävää katsoa, varsinkin kun heidän kemiansa eivät millään kohtaa. Valitettavasti elokuva ei ole edes teknisesti vakuuttava ja erikoistehosteista näkee, että leffaa on tehty halvemmalla kuin monia muita Marvelin sarjakuviin perustuvia elokuvia. On ikävä nähdä, kuinka kaltoin ja välinpitämättömästi Sony yhä kohtelee omistamiaan Marvel-hahmoja. Venom: Let There Be Carnagesta tulee lähinnä mieleen suoraan Anttilan alelaariin DVD:llä päätyneet B-luokan monsterimähinät.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Venom: Let There Be Carnage, 2021, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Tencent Pictures


keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Arvostelu: In Time (2011)

IN TIME



Ohjaus: Andrew Niccol
Pääosissa: Justin Timberlake, Amanda Seyfried, Cillian Murphy, Alex Pettyfer, Vincent Kartheiser, Olivia Wilde, Matt Bomer, Johnny Galecki ja Collins Pennie
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

In Time on Justin Timberlaken ja Amanda Seyfriedin tähdittämä scifitrilleri. Andrew Niccol kehitteli elokuvan idean ja sai myytyä sen Regency Entertainmentille. Niccolin ohjauksessa kuvaukset alkoivat lokakuussa 2010. Elokuva kulki teon aikana nimillä "Now" ja "I'm.mortal", kunnes se lopulta sai maailmanensi-iltansa In Time -nimellä 20. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Juuri ennen elokuvan julkaisua kirjailija Harlan Ellison haastoi studion oikeuteen, kokiessaan, että leffa kopioi hänen novelliaan "Repeng Harlequin!" Said the Ticktockman vuodelta 1965. Kuitenkin nähtyään filmin, Ellison luopui haasteesta, eikä tapausta viety loppuun asti. In Time osoittautui hitiksi lippuluukuilla, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekään en pitänyt leffaa kovin kummoisena, kun katsoin sen vuokralta vuotta tai kahta myöhemmin. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja arvostella sen samalla juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ajasta on muodostunut maailman kallisarvoisin asia ja ihmisten elinvuodet toimivat valuuttana. Toisilla on elinaikaa tuhansia vuosia, kun taas toiset yrittävät sinnitellä päivä kerrallaan hengissä. Will Salas saa haltuunsa yli sata vuotta elinaikaa ja päättää mullistaa koko korruptoituneen maailman, tuhoamalla ne, jotka pitävät jopa miljardeja vuosia aikaa hallussaan.




Justin Timberlake näyttelee Will Salasia, köyhää nuorta miestä, jonka täytyy joka päivä kamppailla ja tehdä lisää töitä, elääkseen seuraavaan päivään. Kädessään olevasta kellosta hän näkee jäljellä olevan elinaikansa, eikä sitä ole korkeintaan kuin muutama päivä. Willin täytyykin siis kaiken aikaa tehdä nopeita päätöksiä ja ratkaisuja, eikä pohtimiselle ole sen kummemmin aikaa. Timberlake pärjää yllättävänkin hyvin trillerin päähenkilönä, joka saadessaan yhtäkkiä käyttöönsä yli sata vuotta, päättää niin sanotusti "rikkoa systeemin" ja tasa-arvoistaa ajan.
     Amanda Seyfried taas näyttelee Sylvia Weisiä, joka saapuu täysin eri lähtökohdista kuin Will. Sylvian isä Philippe Weis (Vincent Kartheiser) on yksi maailman rikkaimmista ihmisistä - periaatteessa kuolematon kaiken omistamansa aikansa kanssa. Sylvia ei tiedäkään, millaisissa oloissa monet elävät, kun hänellä on käytössään aikaa rajattomasti. Tällainen hahmo voisi helposti muuttua ärsyttäväksi hienohelmaksi, mutta Sylvia on onneksi pidettävä henkilö, johon vaikuttaa oiva Seyfried.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Cillian Murphy aikapoliisi Leonina, Alex Pettyfer aikaa ryöstelevänä Fortis-gangsterina, Rillit huurussa -komediasarjan (The Big Bang Theory - 2007-2019) tähti Johnny Galecki Willin parhaana ystävänä, sekä Olivia Wilde Willin äitinä. Mutta hetkinen, Wildehan on jopa kolme vuotta nuorempi kuin Timberlake, miten hän voi esittää Willin äitiä? Jostain syystä leffan maailmassa ihmisten keho lakkaa vanhenemasta 25 ikävuoden jälkeen ja siksi elokuvan näyttelijäkaarti koostuukin pelkästään nuorista näyttelijöistä. Jotkut hahmoista voivat oikeasti olla jopa yli satavuotiaita, vaikka kaikki näyttäisivätkin yhtä vanhoilta.




In Timen konsepti on erittäin kiehtova ja hyvinkin omaperäinen. Rahan sijaan aika toimii valuuttana ja ihmiset joutuvat maksamaan kaiken elinvuosistaan. Rikkaat elelevät myhäillen kartanoissaan, saldoa ollessa kymmeniä tuhansia vuosia, kun taas köyhät ovat jatkuvan ahdistuksen kourissa, sillä heillä saattaa usein olla minuutteja jäljellä, ennen kuin he saavat jostain lisää aikaa. Ideaa ja tätä maailmaa avataan yhä enemmän filmin aikana ja siten elokuva onnistuu käsittelemään mm. luokkaeroja mielenkiintoisin keinoin. Sen leffa kuitenkin jättää katsojan kuvitelmien varaan, miten tällaiseen maailmaan on päädytty. Elokuva tekee muutamaankin otteeseen selväksi, että aiemmin tilanne oli niin kuin nyt todellisessa maailmassa. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä on johtanut tähän kaikkeen.

Vaikka elokuvasta löytyykin heikkouksia, kuten aika ennalta-arvattavaksi kehittyvä juoni, joka ei yllä konseptin mahtavuuden tasolle, minkä lisäksi päähahmojen välille kehkeytyvä Bonnie ja Clyde -henkinen romanssi ei ihan vakuuta, pidin In Timesta selvästi enemmän kuin ensimmäisellä katselukerralla. Sen idea ja maailma nappaavat heti mukaansa ja jännitettäkin kehkeytyy hyvin, kun hahmoilla on usein enää minuutti pari elinaikaa. Ensimmäinen puolisko on paikoitellen jopa erittäin mainio, elokuvan pohdiskellessa enemmän ihmisarvoja, rikkaiden moraalia, ihmisten kiihtyvää kulutusta ja maailman korruptoituneisuutta oivallisin vertauskuvin. Toinen puolisko muuttuu tavanomaisemmaksi toimintajännäriksi, mikä sekin on kelvollista, hyvin mukanaan pitävää menoa, mutta josta kuitenkin puuttuu jotain. Lisäksi vaikka Pettyferin näyttelemä Fortis tökkii kivasti kapuloita rattaisiin, ovat hänen osuutensa silti hieman töksähteleviä, lähinnä koska Pettyfer ei vakuuta gangsteripomona.




Ohjaaja Andrew Niccol on parhaiten tunnettu scifileffastaan Gattaca (1997), josta löytyy samoja piirteitä kuin In Timesta. Tässä Niccolilla on käsissään huikea idea, mutta samalla siitä työstettynä pienesti vaisu käsikirjoitus. Tarina kaipaisi hieman potkua, mitä Niccol ei tarjoa. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu, vaikka mukaan mahtuukin yksi liian selvästi digitaalinen autokolari. Kuvauksesta vastaa alansa mestari Roger Deakins, mutta vaikka elokuva näyttää hyvältä, ei hänkään tee niin hyvää työtä kuin osaisi. Lavastukseltaan filmi on kiehtova retrofuturistisuudessaan. Vaikka elokuva tapahtuu tulevaisuudessa, löytyy siitä paljon juttuja, mitkä olivat menneisyyttä jo elokuvan ilmestyessä vuonna 2011. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, vaikka hieman pohdinkin läpi leffan, kuuluuko hahmojen käsivarsien kelloista oikeasti ääntä, vai onko se vain tehokeino katsojaa varten? Craig Armstrong tunnelmoi passelisti musiikeillaan.

Yhteenveto: In Time on mainio scifitrilleri, jonka aikaa hyödyntävä konsepti on erittäin kiehtova. Elokuvassa käsitellään oivallisin ja jopa kekseliäinkin tavoin luokkaeroja, ihmisarvoja, moraalia ja korruptiota ajan kautta. Filmin ensimmäinen puolikas on erityisen mielenkiintoinen, kun tätä tulevaisuudenkuvaa ja maailmaa avataan, vaikka samalla katsoja jätetäänkin tietämättömäksi siitä, kuinka tähän on päädytty. Toinen puolikas menettää hieman otettaan ennalta-arvattavan juonensa ja hieman tönkön romanssin vuoksi, mutta silti elokuva kulkee loppuun asti tarpeeksi pätevästi. Alex Pettyferiä lukuun ottamatta näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti ja myös teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii. Andrew Niccolin idea on lopulta paljon parempi kuin elokuva, jonka hän sai siitä pyöriteltyä, mutta jo tällaisenaan In Time on oikein kelpo tieteisjännäri.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
In Time, 2011, Regency Enterprises, New Regency Pictures, Strike Entertainment


tiistai 19. lokakuuta 2021

Arvostelu: The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021)

THE BOSS BABY: PERHEBISNES

THE BOSS BABY: FAMILY BUSINESS



Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: James Marsden, Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Jeff Goldblum, Eva Longoria, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow ja James McGrath
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva The Boss Baby (2017) oli iso taloudellinen hitti, joka sai jopa Oscar-ehdokkuuden parhaana animaationa, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Tuotanto kuitenkin jämähti paikoilleen vuonna 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt The Boss Baby: Perhebisnes on saapunut elokuvateattereihin. Itse koin ensimmäisen leffan todella keskinkertaisena lastenelokuvana, enkä kaivannut sille jatkoa. En olekaan ollut lainkaan kiinnostunut jatko-osasta, mutta päätin silti käydä kurkkaamassa sen ensi-iltaviikonloppuna, jos vaikka ennakkoepäilykseni osoittautuisivatkin turhiksi.

Tim Templeton on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on nyt oma perhe. Kun paljastuu, että hänen vauvansa Tina työskentelee BabyCorpille, Tim ja pikkuveli Ted päätyvät uuteen seikkailuun, jossa heidän pitää soluttautua tohtori Armstrongin kouluun, jossa lapset opetetaan syrjäyttämään vanhempansa.




Tutut hahmot ensimmäisestä The Boss Baby -elokuvasta tekevät paluun, mutta leffojen välillä on kulunut rutkasti aikaa ja aiemmin pienenä poikana nähty Tim (James Marsden) on nyt kasvanut aikuiseksi. Hänellä on vaimo Carol (Eva Longoria), jonka kanssa hänellä on kaksi lasta, kouluikäinen Tabitha (Ariana Greenblatt) ja vauva Tina (Amy Sedaris). Silti tietty leikkimielisyys ja suuri mielikuvituksellisuus ovat pysyneet läsnä Timin elämässä. Tim toimii kelpo hahmona ja vielä paremmin toimii hänen isäsuhteensa tyttäriinsä Tabithaan, joka on alkanut osoittaa itsenäistymisen merkkejä ja Tinaan, joka paljastuu BabyCorpin työntekijäksi. Carol-vaimo sen sijaan jää aika tylsäksi.
     Timin pikkuveli, eli itse boss baby Ted (Alec Baldwin) on menossa myös mukana, mutta eipä hänkään ole enää lapsi. Ted jää tällä kertaa selvästi tylsemmäksi tapaukseksi veljeksistä, aivan kuin tekijät eivät olisi keksineet hahmoille mitään iskua enää. Koin elokuvan selvästi kiinnostavammaksi, kun se keskittyi Timiin ja hänen tyttäriinsä, eikä veljeksiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat veljesten vanhemmat Ted Sr. ja Janice (Jimmy Kimmel ja Lisa Kudrow), Timin velhokello (James McGrath), sekä salamyhkäistä koulua pyörittävä tohtori Erwin Armstrong (Jeff Goldblum). Velhokello tuntuu tälläkin kertaa varsin kummalliselta ja turhan satumaiselta lisäykseltä tarinaan. Vaikkei tohtori Armstrong ole hahmona kaksinen, tavanomaisen hupsu Goldblum on kuitenkin varsin ilahduttava valinta rooliin.




Vaikka koinkin aluksi, että tekijöiltä oli yllättävä ja jopa hieman rohkea veto kertoa jatko-osan tarina parisenkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, koin The Boss Baby: Perhebisneksen lopulta aika heikkona ja väkinäisenä leffana. Uusi tarina ei saa napattua mukaansa ja elokuva äityy turhankin usein vain villiksi koheltamiseksi, jotta perheen pienimmät saataisiin helposti viihdytettyä. Enpä tosin tiedä, kuinka hyvin tässä onnistuttiin. Kävin katsomassa elokuvan täysin tavallisessa yleisönäytöksessä lehdistönäytöksen sijaan ja paikalla oli tietty useita lapsiperheitä. Katsomosta kuului hädin tuskin naurua, eli kenties ongelma ei ole vain siinä, että olen liian vanha tälle filmille. Itse olin tylsistynyt pitkin leffaa ja koin yhä vain vauhdikkaammaksi mekastukseksi äityvän tapahtumaketjun ärsyttävämmäksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.

Ilman kelvollista isä-tytär-draamaa elokuva olisi jopa aika kehno lastenraina. Tällaisenaan se vain vajoaa samanlaiseen tyhjänpäiväisyyden kastiin, mitä DreamWorksin viimeisimmät animaatiot, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020) ja Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ovat edustaneet. Samalla nämä kaikki ovat olleet jatko-osia yhtiön elokuville, jotka eivät olisi jatkoa kaivanneet. Studion toimintatapa tuntuu leffa leffalta laiskemmalta ja The Boss Baby: Perhebisnes on selvästi pelkkä yritys kaapia helpot rahat. Todellinen yritys tehdä laadukkaita animaatioelokuvia koko perheelle kuitenkin uupuu ja toivon kovasti studion muuttavan pian asennettaan.




Sentään elokuva on animoitu menevästi. Animaattorit ovat panostaneet tarpeeksi yksityiskohtiin ja tehneet filmistä visuaalisesti ihan miellyttävää seurattavaa, vaikka välillä ruudulla tapahtuukin turhan hektisesti kaikenlaista. Elokuva on värikäs ja hahmot veikeän näköisiä. Myös äänimaailma on sujuvasti rakennettu - joskin yllätyin, kun lopputeksteissä luki itse Hans Zimmerin nimi musiikkien säveltäjänä, sillä melodiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Silti ongelmat syntyvät enemmän Tom McGrathin laiskasta ohjauksesta ja hänen ja Michael McCullersin tylsästä käsikirjoituksesta.

Yhteenveto: The Boss Baby: Perhebisnes on heikko jatko-osa keskinkertaiselle lastenrainalle, jatkaen DreamWorksin tylsää uutta putkea. Elokuvasta löytyy kelpo yritystä rakentaa isä-tytär-draamaa, minkä lisäksi leffa on oivallisesti animoitu, mutta muuten kokemus jää hyvin latteaksi. Huumoripuoli on aika kehnoa, eikä se kanssayleisöstäni päätellen tehoa kummoisesti edes lapsille. Tarina ei saa napattua mukaansa ja sitä yritetään korvata yhä vain isommaksi äityvällä sekoilulla, joka alkaa turhauttaa suunnilleen puolen välin tienoilla. Tim on hahmona toimiva, mutta pikkuveli Ted jää tällä kertaa hieman tylsäksi. Jeff Goldblum pitää lystiä tohtori Armstrongina, mutta hänen hahmonsa jää vaisuksi. Kaiken kaikkiaan The Boss Baby: Perhebisnes on laiska rahastustyö. DreamWorksin suunta alkaa tosissaan näyttää huonolta ja todella toivon studion tekevän pian muutoksia, ennen kuin se ryhtyy hakkaamaan nauloja omaan arkkuunsa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Boss Baby: Family Business, 2021, DreamWorks Animation


maanantai 18. lokakuuta 2021

Arvostelu: West Side Story (1961)

WEST SIDE STORY



Ohjaus: Jerome Robbins ja Robert Wise
Pääosissa: Richard Beymer, Natalie Wood, Russ Tamblyn, Rita Moreno, George Chakiris, Simon Oakland, Ned Glass, William Bramley, Susan Oakes, Jose De Vega, Tucker Smith, Tony Mordente, Eliot Feld ja Gina Trikonis
Genre: musikaali, romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

West Side Story perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin vuodelta 1957, joka puolestaan pohjautuu William Shakespearen klassikkonäytelmään Romeo ja Julia (Romeo and Juliet - 1597). Pian esityksen osoittauduttua jättimenestykseksi, tuottaja Walter Mirisch hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Ohjaajaksi palkattiin Broadway-esityksen ohjannut Jerome Robbins, mutta koska hänellä ei ollut kokemusta elokuvanteosta, hänen tehtäväkseen jäi pelkkien musikaalinumeroiden ohjaus ja muun leffan ohjasi Robert Wise. Robbins kuitenkin vaati näyttelijöiltään lukuisia ottoja, eikä aikaakaan kun filmi oli pahasti jäljessä aikataulusta ja ylittänyt budjetin. Robbins potkittiin pihalle tuotannosta ja hänen assistenttinsa avustivat viimeisten musikaalinumeroiden teossa. Elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta West Side Story sai maailmanensi-iltansa 18. lokakuuta 1961 - tasan 60 vuotta sitten! Sen lisäksi, että leffa oli ilmestymisvuotensa suurin taloudellinen hitti, se voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva voitti kymmenen Oscar-palkintoa (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni, musiikki ja erityispalkinto Robbinsille) ja kolme Golden Globe -palkintoa (paras musikaalielokuva, miessivuosa ja naissivuosa), minkä lisäksi elokuva voitti myös parhaan elokuvamusiikin Grammyn. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään West Side Storya pidetään lajityyppinsä kärkiteoksina ja ehtana klassikkona. Itse näin West Side Storyn ensimmäistä kertaa yläasteella, kun katsoimme sen jonkun oppiaineen tunneilla muutaman päivän aikana. Silloin en piitannut näkemästäni, mutta vuosien varrella olen alkanut kiinnostua elokuvasta uudella tavalla ja pohtinut sen uudelleenkatselua. Kun huomasin West Side Storyn täyttävän nyt 60 vuotta, minkä lisäksi se on pian saamassa Steven Spielbergin ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin, päätin vihdoin katsoa sen uusiksi. Katsoinkin elokuvan tätini ja isoäitini kanssa, joista jälkimmäinen oli nähnyt West Side Storyn elokuvateatterissa, kun se alun perin saapui Suomeen syksyllä 1962.

New York Cityn länsipuolella kaksi jengiä, Jets ja Sharks tappelevat katujen herruudesta. Kiista on äitymässä suorastaan sodaksi, kun lisäongelmia syntyy jetsiläisen Tonyn rakastuessa sharksilaiseen Mariaan.




Eurooppalaistaustaiseen Jets-jengiin kuuluvat mm. sen entinen johtaja Tony (Richard Beymer, lauluäänenä Jimmy Bryant) ja nykyinen johtaja Riff (Russ Tamblyn, lauluäänenä Tucker Smith), sekä Riffin oikea käsi Ice (Tucker Smith), toiminnannälkäinen Action (Tony Mordente), nuori Baby (John Eliot Feld), rehvasteleva Big Deal (Anthony Teague), sekä suurisuinen Mouthpiece (Harvey Evans). Lisäksi poikamainen Anybodys-tyttö (Susan Oakes) haluaisi kovasti liittyä jengiin, mutta pojista koostuva joukko ei huoli häntä joukkoonsa. Jetsiläiset ovat kaikki jonkinlaisia ongelmanuoria, joilla on vaikeuksia kotonaan, koulussaan tai töissään. Niinpä he ovatkin päättäneet ottaa länsipuolen kadut haltuunsa. Vain ex-jetsiläinen Tony on päässyt kunnollisiin töihin ja parantanut tapansa. Tony onkin hahmoista mukavin, mutta samalla särmättömin. Kiinnostavampi tapaus on riidanhaluinen Riff, joka yrittää huijata vanhan ystävänsä takaisin Jetseihin, auttaakseen jengiä pääsemään eroon Sharksista. Alun perin Tonyn rooliin kaavailtiin Elvis Presleytä, mutta hänen managerinsa kieltäytyi. Roolin saanut Beymer on oiva valinta osaan ja veikkaisin, ettei Elviksen kaltainen megatähti olisi edes sopinut rooliin.
     Puertoricolaistaustaiseen Sharks-jengiin taas kuuluvat mm. sen johtaja Bernardo (parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut George Chakiris) ja Chino (Jose De Vega), joka aiotaan naittaa mieheksi Bernardon siskolle Marialle (Natalie Wood, lauluäänenä Marni Nixon). Bernardo taas on naimisissa Marian ystävän Anitan (parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Rita Morano, lauluäänenä Betty Wand) kanssa. Vaikka elokuva seuraakin enemmän jetsejä, koin sharksit lopulta mielenkiintoisemmiksi hahmoiksi. Tähän vaikuttaa jo se, että jengistä löytyy filmin parhaat näyttelijät, Chakiris, Wood ja Morano, jotka eläytyvät hienosti osiinsa. Myös hahmot ovat kiinnostavampia, puertoricolaisten saavuttua Yhdysvaltoihin erilaisten unelmien perässä ja kuinka kyseessä ei välttämättä olekaan se "maa, missä haaveet käyvät toteen".
     Elokuvassa nähdään myös Simon Oakland poliisikomisario Schrankina ja William Bramley tätä auttavana konstaapeli Krupkena, jotka yrittävät pitää kuria yllä jengitappelujen kasvaessa, sekä Ned Glass Domina, jetsien kantakuppilan omistajana. Glass on sympaattinen Domin osassa ja Oakland sopii erinomaisesti korruptoituneen kytän rooliin.




Kuten alussa mainitsinkin ja kuten klassikkotarinoita tuntevat ovat voineet päätellä, West Side Storyn tarina perustuu William Shakespearen ultimaattiseen klassikoiden klassikkoon, Romeoon ja Juliaan. Kaksi sukua/jengiä ovat suuressa kiistassa, mutta samalla kun heidän kamppailunsa on äitymässä lähestulkoon sodaksi, toisen joukon mies rakastuu korviaan myöten toisen joukon naiseen ja heidän välille muodostuu kielletty rakkaus. Romeosta ja Juliasta on vuosien varrella tehty useita tulkintoja, sekä monia (hieman epätoivoisiakin) modernisointeja, joissa 1500-luvun lopulla kirjoitettua näytelmää on sovitettu nykypäivään istuvammaksi. Olen usean sovituksen itse nähnyt ja kokenut ne yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta toinen toistaan väsähtäneemmiksi. Väärissä käsissä West Side Story voisi olla yksi tönkkö adaptaatio lisää, mutta jotenkin kummasti tämä elokuva on varmaan yksi parhaista versioista, mitä Romeosta ja Juliasta on koskaan tehty.

Sukujen muuttaminen katujengeiksi toimii yllättävänkin vakuuttavasti, mikä johtuu eniten siitä, että jetsien ja sharksien välille on onnistuttu luomaan todellista konfliktia. Kyse ei ole vain riidasta riidan vuoksi, vaan vähitellen katsoja ymmärtää täysin, miksi nämä ryhmät ovat niin vahvasti toisiaan vastaan. Kumpikin ryhmistä saa omat kohtauksensa, joissa jengiläisiin syvennytään paremmin ja alkaa käydä selväksi, että pinnalliselta vaikuttavan valtataiston taustalla on jotain enemmän, liittyen vahvasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Jetsit ovat yhteiskunnan hylkäämiä nuoria, joilla ei ole muuta kuin toisensa ja katunsa. Sharksit taas ovat saapuneet Yhdysvaltoihin unelmien perässä, vain kohdatakseen systemaattista rasismia monessa muodossa. Kun jopa lainvalvojat katsovat heitä nenänvartta pitkin, ei ole ihme, ettei heillekään jää muuta kuin toisensa ja katunsa. Mutta kun kyseessä on sama katu, kumpikin jengi on valmis tekemään kaikkensa pitääkseen sen itsellään. On jopa valitettavaa, että yksi syistä, miksi West Side Story puhuttelee yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen, on se, että Yhdysvalloissa kamppaillaan yhä samanlaisten ongelmien kanssa.




Koinkin tämän yhteiskunnallisen puolen kiinnostavammaksi kuin Tonyn ja Marian välille muodostuvan rakkaustarinan, vaikka sekin on omalla tavallaan mainio. Toisaalta siitäkin löytyy todellista syvyyttä, koska elokuvan ilmestymisen aikoihin valkoisen ja tummaihoisen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä, joten siinäkin on jotain enemmän kuin pelkkä simppeli kiista kahden jengin välillä. Samalla se on kuitenkin siirappinen ja koominen siinä mielessä, kuinka vauhdilla hahmot rakastuvat palavasti toisiinsa. Tämä on leffan selkeintä Shakespearea ja tietyssä huvittavuudessaan ajaa asiansa, onhan kyseessä sinänsä selvä satu.

Kuten varmasti (tai ainakin toivottavasti) kaikki tietävät, West Side Story on musikaali - eikä mikä tahansa musikaali, vaan yksi korkeimmassa arvossa pidetyistä musikaaleista! Tämä ei ole ihme, sillä leffa tarjoaa toinen toistaan parempia ja mukaansatempaavampia lauluja ja tansseja. Seasta löytyy romanttisia hoilauksia, kuten Tonyn ihastelukappale Maria, parin yhteislaulu Tonight ja kosiskelulaulu One Hand, One Heart, mutta omiin suosikkeihini nousivat ikoninen I Feel Pretty, sekä sharksien laulama America ja jetsien laulama Gee, Officer Krupke, sillä sen lisäksi, että ne ovat svengaavia rallatuksia, niissä juuri syvennytään jengiläisten sisäisiin ongelmiin. Lauluista vain Riffin laulama Jet Song takkuilee, sillä Tucker Smith ei vakuuta laulajana. Vaikka laulut ovatkin varsin mainioita, paikoitellen tanssit jäivät elokuvasta paremmin mieleeni, sillä niitä hyödynnetään välillä jopa hypnoottisin tavoin. Elokuvan aloitus pohjustaa hienosti kaiken tarpeellisen Jetsin ja Sharksin kiistasta pelkän musiikin ja tanssin voimin. Joitakin katsojia voi huvittaa, kuinka jengitappelut esitetään tanssien kautta, mutta itse uppouduin nopeasti menoon mukaan ja pidin ratkaisusta todella paljon. Alkuperäisen Broadway-musikaalin ohjaaja Jerome Robbins vastasi tosiaan musikaalinumeroista ja hän on onnistunut vakuuttavasti siirtämään koreografioita näyttämöltä kameran eteen - sellainen ei onnistuisi ihan jokaiselta! 




Myös teknisiltä ansioiltaan West Side Story on hieno elokuva, eikä ihme, että se voitti Oscareita kuvauksestaan, leikkauksestaan, lavastuksestaan, puvustuksestaan ja äänistään. Filmi on visuaalisesti todella tyylikäs kaikin tavoin, oli kyse sitten taidokkaasta kameratyöskentelystä, jolla seurataan tanssivia jengiläisiä, sulavasti kasatusta leikkauksesta, jolla kahden ja puolen tunnin elokuva saadaan tuntumaan huomattavasti lyhyemmältä, näyttävästä lavastuksesta, jolla saadaan jopa likaiset kujat taianomaisiksi tai Leonard Bernsteinin musiikeista, jotka ovat siirtyneet upeasti elokuvamuotoon. Hienojen sävellystenkin kanssa täytyy kuitenkin tunnustaa, että itselleni voimakkain ääni elokuvassa on aina jetsien sormien napsuttelu.

Yhteenveto: West Side Story on hieno musikaalielokuva, joka todella on klassikkoasemansa ansainnut. William Shakespearen legendaarinen Romeo ja Julia on muovattu tehokkaasti modernimpaan aikaan ja kiistelevien sukujen muuttaminen reviiristään taisteleviksi katujengeiksi on erinomainen idea. Jetsien ja sharksien välisestä riidasta löytyy yhä vain syvempiä puolia, mitä pidemmälle filmi kulkee ja elokuva puhutteleekin yhteiskunnallisella tasolla vahvasti. Osittain tämä puoli on jopa onnistuneempi kuin itse rakkaustarina, vaikka sekin on mainio. Siitä löytyy suloista hempeyttä ja ihanaa satumaisuutta, mutta samalla se myös äityy hieman siirappiseksi ja huvittavaksi. Romantiikan lisäksi tunnetiloja löytyy monia mm. jännityksestä komediaan. Riffin laulamaa Jet Songia lukuun ottamatta elokuva on täynnä toinen toistaan mahtavampia lauluja. Tanssit ovat myös loistokkaita ja niillä välitetään paljon henkilöistä, heidän väleistään ja tunteistaan ilman sanoja. Tekniseltä puoleltaan filmi on yhä kaikin puolin vaikuttava. West Side Story edustaa musikaalien priimaa ja kuuluu jo yleissivistykseen elokuvana, joka kaikkien kuuluisi edes kerran elämässään katsoa. Nyt jään ristiriitaisin tuntein odottamaan, millainen joulukuussa ilmestyvä Spielbergin versio tulee olemaan...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
West Side Story, 1961, The Mirisch Corporation, Seven Arts Productions


lauantai 16. lokakuuta 2021

Arvostelu: Coda - Kahden maailman välissä (CODA - 2021)

CODA - KAHDEN MAAILMAN VÄLISSÄ

CODA



Ohjaus: Sian Heder
Pääosissa: Emilia Jones, Troy Kotsur, Marlee Matlin, Daniel Durant, Eugenio Derbez, Ferdia Walsh-Peelo ja Amy Forsyth
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Coda - Kahden maailman välissä on uudelleenfilmatisointi ranskalaiselokuvasta Bélierin perhe (La Famille Bélier - 2014). Alkuperäiselokuvan oikeudet omistava Philippe Rousselet tarjosi ohjaaja-käsikirjoittaja Sian Hederille mahdollisuutta tehdä amerikkalaisversio elokuvasta, johon Heder tarttui. Aluksi elokuvan rahoittajat yrittivät kamppailla sitä vastaan, että elokuvaan palkattaisiin kuuroja näyttelijöitä, mutta Hederin ja naissivuosaan jo palkatun kuuron näyttelijän Marlee Matlinin painostuksesta he lopulta suostuivat. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja lopulta Coda - Kahden maailman välissä sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla. Monessa maassa leffa julkaistiin Apple TV+ -palvelussa elokuussa, mutta Suomeen se saapuu vasta nyt ja vieläpä elokuvateattereihin. Itse kuulin filmistä vasta loppukesästä ja kiinnostuin siitä sen aiheen vuoksi. Alkuperäistä elokuvaa näkemättä kävin katsomassa Coda - Kahden maailman välissä sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kuurojen Rossien tytär Ruby on perheensä ainoa kuuleva jäsen. Kun Rubyn vanhemmat ja isoveli työskentelevät kalastajina, Ruby haikailee laulamisesta ja päättääkin osallistua koulunsa kuoroon. 




Emilia Jones nähdään Ruby Rossina, codana (child of deaf adults), eli kuurojen vanhempien kuulevana lapsena. Ruby on pienestä pitäen toiminut tulkkina perheelleen, sekä auttanut heitä kalastamisessa. Hänellä on kuitenkin pitkään ollut haaveenaan laulaa, mitä hänen perheensä ei tunnu ymmärtävän. Jones tulkitsee todella lahjakkaasti hahmonsa kaikkia puolia. Netflixin Locke & Key -sarjassa (2020-) hän osoitti olevansa pätevä näyttelijänalku, mutta nyt hän pääsee myös esittelemään upeita laulutaitojaan.
     Hienoa työtä tekevät myös Rubyn perhettä, vanhempia Frankia ja Jackieta sekä isoveli Leota näyttelevät Troy Kotsur, Marlee Matlin ja Daniel Durant, jotka ovat kaikki oikeastikin kuuroja. Rubyn lisäksi filmi onnistuu keskittymään kunnolla hänen perheeseensäkin ja rakentaa heistä kiinnostavia tapauksia - niin yhdessä kuin omillaan. Perhedynamiikka on toteutettu erinomaisesti ja Rossien elämää voisi hyvin jäädä seuraamaan pidemmäksi aikaa. Jos perheestä kuitenkin joku erottuu selvästi esille, on se ehdottomasti perheenisä Frank, jota esittävä Kotsur on aivan mahtava roolissaan. Kotsur heittäytyy rooliinsa täysillä ja onnistuu olemaan niin hersyvän hauska kuin myös yllättävän tunteellinen.
      Lisäksi elokuvassa nähdään Amy Forsyth Rubyn ystävänä Gertienä, Ferdia Walsh-Peelo Rubyn ihastuksenkohteena Milesina, sekä Eugenio Derbez kuoro-opettaja Bernardo Villalobosina. Kotsurin tavoin myös Derbez varastaa show'n lähes jokaisessa kohtauksessaan. Jones kuitenkin sädehtii kirkkaimmin alkaessaan laulamaan. Näyttelijöistä heikoin lenkki on hieman karismaton Walsh-Peelo, joka tekee potentiaalisesta hahmostaan hieman lattean.




Coda - Kahden maailman välissä osoittautui yllättävänkin voimakkaaksi draamakomediaksi, joka tarjosi paljon vahvempia tunnetiloja kuin olin valmis vastaanottamaan elokuvan alkaessa. Loppupeleissä jouduin jopa pidättelemään kyyneliä - niin surusta kuin onnesta. Ohjaaja Sian Heder on onnistunut rakentamaan todella vahvan tunneskaalan filmiin. Herkkyyden ja iskevän draaman lisäksi elokuva on myös erittäin hauska. Nauramaan pääsee vähän väliä niin Frank-isän kuin Bernardo-opettajan myötä. Musiikin ja laulun ystäville on luvassa nannaa ja romantiikkaakin löytyy seasta. Tarina kulkee täysin luontevasti eteenpäin ja vajaan parin tunnin kesto kulkee nopeasti, etenkin kun Rossin perhe on näin hyvin kirjoitettu ja näytelty.

Ei elokuvan tarina erityisen yllätyksellinen ole, vaikka tavanomaiseen teinin kasvutarinaan oman lisänsä tuo kuuron perheen kanssa varttuminen. Lopputuloksen voi melkeinpä arvata jo pelkän trailerin katsomisella, mutta tässä tapauksessa se ei haittaa, sillä kaikki on niin hyvin tehty. Erityisesti elokuvan loppupää yllättää sillä, kuinka upeita hetkiä leffa tarjoaa. Jokaisen tällaisen uuden hetken myötä oli vaikeampaa pitää silmät kuivina. Vaikka tippa tulisikin linssiin, on kyseessä ennen kaikkea ehta hyvän mielen leffa. Coda - Kahden maailman välissä on valloittavan ihana elokuva, joka jättää leveän, pitkään pysyvän hymyn kasvoille.




Coda - Kahden maailman välissä on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut, vaikkei yhtä tehokkaan hiljaista kohtausta lukuun ottamatta mukana olekaan mitään erityisiä kikkailuja. Kameratyöskentely on mainiota ja sitä tukee oivallinen leikkaus. Lavasteet ja asut toimivat passelisti ja äänimaailma on rakennettu hyvin. Niin Marius de Vriesin säveltämät musiikit kuin myös elokuvassa hyödynnetyt, jo olemassa olleet kappaleet (joita kuullaan myös Rubyn laulamina) säestävät tapahtumia sujuvasti ja lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Coda - Kahden maailman välissä on yllättävänkin vahva draamakomedia, jonka aikana pääsee niin nauramaan kuin pidättelemään kyyneliä useaan otteeseen. Vaikkei tarina erityisiä yllätyksiä tarjoakaan, nappaa se vahvasti mukaansa ja sitä voisi mielellään jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Rossin perhe on rakennettu erinomaisesti ja hahmot toimivat kiinnostavasti niin yhdessä kuin omillaan. Emilia Jones on nappivalinta päärooliin coda-tyttö Rubyksi ja näyttelemisen lisäksi Jones pääsee osoittamaan lahjakkuuttaan laulajana. Marlee Matlin, Daniel Durant ja varsinkin hilpeä Troy Kotsur ovat kaikki erittäin hyviä Rubyn perheenjäseninä. Eugenio Derbez taas varastaa show'n kuoro-opettajana. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sian Hederin työ on läpikotaisin vahvaa. Hän saa imaistua katsojan niin täysillä mukaan, että loppupäässä tunteet iskevät todella lujaa. Vaikka katsoja saattaakin päätyä kyynelehtimään, loppupeleissä Coda - Kahden maailman välissä on ehta hyvän mielen elokuva, jonka aiheuttama hymy ei hetkeen lähde ja jonka haluaa nähdä uudestaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
CODA, 2021, Vendome Pictures, Pathé Films, Picture Perfect Federation