Scream 7 (2026) - elokuva-arvostelu

SCREAM 7

Ohjaus: Kevin Williamson

Näyttelijät: Neve Campbell, Isabel May, Joel McHale, Sam Rechner, Celeste O'Connor, Asa Germann, Courteney Cox, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Anna Camp, Mark Consuelos, Mckenna Grace, Jimmy Tatro, Michelle Randolph, Ethan Embry ja Matthew Lillard

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten sen ympärille muodostui kokonainen franchise, johon kuului niin jatko-osia kuin samanniminen televisiosarja (2015-2019). Vuonna 2022 elokuvasarja herätettiin takaisin eloon elokuvalla Scream, joka menestyi niin hyvin, että jatko-osa Scream VI ilmestyi heti seuraavana vuonna, eli maaliskuussa 2023. Seitsemännen osan teko käynnistyi saman tien, kun kuudes osoittautui menestykseksi. Ohjaajakaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett päätyivät kuitenkin tekemään vampyyrileffa Abigailin (2024), jolloin heidän tilalle valittiin Christopher Landon. Kun vuoden 2022 Screamia ja Scream VI:a tähdittänyt Melissa Barrera sai potkut kritisoituaan Israelin tekoja Gazassa, myös toinen tähti Jenna Ortega ja Landon jättivät elokuvan. Uudeksi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi palkattiin alkuperäisen Screamin käsikirjoittaja Kevin Williamson ja alkuperäisiä osia tähdittänyt Neve Campbell saatiin ylipuhuttua takaisin sarjaan, Campbellin jäätyä pois Scream VI:sta, koska hänelle ei maksettu tarpeeksi. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025 ja nyt Scream 7 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin vuoden 2022 Screamia kelpo lisäyksenä sarjaan, mutta kuudes leffa jäi mielestäni aika keskinkertaiseksi. Odotukseni seitsemättä osaa katosivat, kun Barrera ja Ortega poistuivat kuvioista, eivätkä elokuvan trailerit juuri voittaneet minua puolelleen. Kävin silti katsomassa Scream 7:n sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Sidney Prescott yrittää keskittyä rauhalliseen perhe-elämään, kun jälleen joku Ghostfaceksi naamioitunut alkaa murhata ihmisiä hänen ympärillään.

Jäätyään pois Scream VI:sta epäonnistuneiden palkkaneuvottelujen seurauksena, Neve Campbell palaa jälleen rooliinsa Sidney Prescottiksi, joka on jo viisi kertaa selviytynyt Ghostfaceksi naamioituneiden hyyppien kynsistä. Ja jos Sidney luuli, että hänet on vihdoin jätetty rauhaan, niin turha toivo, sillä jälleen alkaa ihmisiä löytyä raa'asti murhattuina. Vuoden 2022 Screamissa Campbell tyytyi lähinnä sivurooliin ja hoiti hommansa käsittämättömän innottomasti. Tästä syystä minulle ei edes tullut ikävä häntä kuudetta osaa katsoessani ja jännitin, että noinkohan Campbell hoitaa hommansa tälläkin kertaa yhtä puisesti. Jos Scream 7:stä voi kuitenkin jotain positiivista sanoa, niin Campbell on oikeasti hyvässä vedossa ikonisimmassa roolissaan. Asiaa on todennäköisesti auttanut raportoitu seitsemän miljoonan dollarin palkkio.

     Elokuvassa nähdään myös Joel McHale Sidneyn poliisimiehenä Markina ja Isabel May heidän tyttärenään Tatumina, Sam Rechner Tatumin poikaystävänä Beninä, Mckenna Grace ja Celeste O'Connor Tatumin ystävinä Hannahina ja Chloena, Asa Germann Woodsboro-murhista intoilevana Lucasina, sekä tottakai Courteney Cox televisiopersoona Gale Weathersina. Lisäksi parista aiemmasta osasta tutut Jasmin Savoy Brownin ja Mason Goodingin esittämät sisarukset Mindy ja Chad käyvät kääntymässä, näyttäen, että sentään parin aiemman osan tapahtumia ei ole pyyhitty pois aikajanalta niiden päätähtien poistumisen myötä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin tällä kertaa Cox on se, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan olla mukana. Aivan kuin hänkin olisi tuuminut, että hänen hahmonsa olisi pitänyt kuolla kutososassa.

Scream 7 taitaa olla mielestäni sarjan heikoin osa tähän mennessä. On kiva nähdä, että Neve Campbell palaa vihdoin innolla Sidneyn rooliin, mutta hänen ympärilleen kasattu elokuva onkin sitten valitettavan ponneton kompromissiratkaisu Barreran potkuista lumipalloefektinä syntyneiden suunnitelmanmuutosten seurauksena. Elokuvasarjan vannoutuneimpia faneja saman vanhan innoton kierrättäminen tuskin haittaa, mutta itse tuumin jo ennen puoltaväliä, että ehkä olisi parempi, jos Scream vaipuisi jälleen horrokseen hetkeksi. Koska eiväthän nämä leffasarjat siis ikinä oikeasti lopu kokonaan. Mutta ehkä kymmenisen vuoden tauko tekisi hyvää.

Guy Busickin ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten vain tapettaviksi tarkoitetuista teinihahmoista tai Ghostface-naamion alta paljastuvan tyypin motiivista. Pari ihan jännittävää kohtausta ja kekseliästä tappoa on saatu aikaiseksi, joskin yksi kuolema on naurettavassa yliampuvuudessaan enemmän Scary Movie -osastoa. Tavallaan Scream alkaakin jo tuntua parodialta itsestään, vaikka homma hoidetaan haudanvakavasti. Siinä, missä alkuperäinen kauhuklassikko leikitteli kekseliäästi lajityypin kliseillä ja toi raikkautta tuolloin kulahtaneeseen slashergenreen, Scream 7 on pelkkä vaisu varjo siitä, mitä sarja aikoinaan edusti. Elokuvasarja on viimeistään nyt vajonnut yhdeksi niistä tusinaslashereista, joista se aikoinaan teki pilkkaa. Mukaan on taas yritetty mahduttaa metatietoista kommentaaria, mutta se jää yhtä puolitiehen kuin melkein kaikki muukin leffassa.

Scream 7 on myös osoitus siitä, että aina ei riitä se, että vanhat konkarit tuodaan takaisin myös kameran takana. Kevin Williamsonin työ ohjaajana jättää toivomisen varaa etenkin kauhuosastolla, joka luottaa pelkästään kovaäänisiin pelotteluihin. Paremmin Williamson hoitaa Campbellin ja Mayn välisen vaikean äiti-tytär-suhteen, joskin käsikirjoituspuolella tämäkin jää ohkaiseksi. Sentään Scream 7 on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Pimeyden keskeltä taustalla esiin hivuttautuva Ghostface-maski on aina yhtä kuumottava näky. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta parit digiefektit pistävät silmään ikävästi. Marco Beltrami vastaa tämänkin Screamin musiikeista, mutta paria vanhaa melodiaa lukuun ottamatta mies ei ole saanut mitään uutta ja kiinnostavaa aikaiseksi. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream 7, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Batwoman, kausi 2 (2021) - sarja-arvostelu

BATWOMAN - KAUSI 2

Luojat: Greg Berlanti ja Caroline Dries
Näyttelijät: Javicia Leslie, Rachel Skarsten, Meagan Tandy, Camrus Johnson, Dougray Scott, Nicole Kang, Rachel Maddow, Allison Riley, Rebecca Davis, Christina Wolfe, Leah Gibson, Shivani Ghai, Bevin Bru, Nathan Owens, Peter Outerbridge, Wallis Day, Laura Mennell, Jesse Hutch, Warren Christie, Domonique Adam ja David Ramsey
Genre: toiminta
Jaksomäärä: 18
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 12 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

DC-sarjakuviin perustuva ja osaksi Arrowverse-saagaa tarkoitettu Batwoman sai lähes totaalisen täystyrmäyksen katsojilta, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa lokakuussa 2019, mutta kausi sai tarpeeksi katsojia, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Suureksi yllätykseksi päänäyttelijä Ruby Rose ilmoitti keväällä 2020, ettei hän enää palaisi rooliinsa Batwomanina. Rosen mukaan syy oli hänelle kuvauksissa tapahtunut onnettomuus, minkä takia hän joutui sairaalaan, sekä sarjan tekijöiden epämiellyttävä toiminta tämän tiimoilta. Osa työryhmästä ja näyttelijäkaartista kuitenkin syytti Rosea todella ikäväksi ja hankalaksi ihmiseksi, ja kertoi että syy Rosen poistumiseen oli hänen oma epäasiallinen käytöksensä. Käsikirjoitukset pistettiin uuteen uskoon ja Rose korvattiin uudella näyttelijällä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020. Lopulta Batwomanin toinen kausi alkoi pyöriä tammikuussa 2021. Kausi sai astetta suopeamman vastaanoton katsojilta, mutta katsojaluvut tipahtivat reippaasti. Itse ryhdyin katsomaan Arrowverseä muutama vuosi sitten, kun saaga täytti kymmenen vuotta ja osana sitä päätin tietty kurkata, onko Batwoman todellisuudessa niin huono sarja kuin internet on pitkään antanut ymmärtää. Likimain inhosin ensimmäistä kautta, mutta aloitin kakkoskauden silti uteliaana, toivoen, että näyttelijävaihdos johtaisi parempaan lopputulokseen.

Kate Kanen kadottua mysteerisesti, Batwomanin asu päätyy rikollisen taustan omaavan Ryan Wilderin haltuun, joka päättää kääntää elämänsä suunnan ja ryhtyä Gothamin uudeksi suojelijaksi.

Ruby Rosen lähdettyä (tai saatua potkut) sarjasta, uudeksi Batwomaniksi valittiin pikaisesti Javicia Leslie. Leslie ei kuitenkaan korvaa Rosea Kate Kanena, vaan näyttelee uutta hahmoa, Ryan Wilderia, entistä nuorisorikollista, joka saa kuin ihmeen kaupalla lepakkoasun käsiinsä. Hahmona Ryan on osittain köykäisesti kirjoitettu ja hänen motiivinsa omaksua Gothamin suojelijan identiteetti on enemmän kuin löyhä. Samalla hänestä on kuitenkin saatu huomattavasti pidettävämpi kuin Katesta. Toisin kuin ylimielinen, narsistinen ja aina täydellinen Kate, Ryan kokee vaikeuksia hypätä Batwomanin rooliin, mikä tekee hänestä heti kiinnostavamman tyypin. Leslie on myös valtavan paljon tykättävämpi näyttelijänä kuin Rose ja mielestäni hänen olisi pitänyt tähdittää sarjaa alusta alkaen.

     Paluun ykköskaudelta tekevät Katen poliisi-isä Jacob (Dougray Scott), Katen sisko, eli paha Alice (Rachel Skarten), Katen ex-tyttöystävä Sophie (Meagan Tandy), Katen siskopuoli Mary (Nicole Kang), Batwomanin vimpaimet kehittelevä Luke Fox (Camrus Johnson), sekä Bruce Wayneksi tekeytynyt Tommy Elliot (Warren Christie). Alicen ja Tommyn lisäksi hahmot saavat vastaansa Peter Outerbridgen näyttelemän Roman Sioniksen, eli Black Maskin. Sivunäyttelijätkään eivät pahemmin vakuuta ja suurimmaksi osaksi ajasta kaikki vaikuttaisivat olevan vain hämillään siitä, että sarjan päänäyttelijä vaihtui kesken kaiken. Skarten näyttää usein siltä kuin hän pohtisi, miksi edes on enää sarjassa mukana?

Batwomanin toinen tuotantokausi on pienoinen tasonnosto surkean avauskauden jälkeen. Tympeästä Ruby Rosesta on päästy eroon ja hänet on korvattu paljon tykättävämmällä näyttelijällä, minkä lisäksi myös hahmona Ryan on pidettävämpi kuin Kate. Päähenkilön seuraaminen ei ole siis samanlaista tuskailua kuin viimeksi. Harmillisesti tämä jää aika lailla ainoaksi parannukseksi ja muuten sarja jatkaa samaa kehnoa linjaa. Päänäyttelijän ja -henkilön vaihdos ei lopulta ole kunnon parannus, kun käsikirjoittajat yrittävät epätoivoisesti pitää Katen merkittävänä osana sarjan tarinaa. Ryan ei koskaan pääse kunnolla vauhtiin, kun tarina pyörii niin tiukasti Katen mystisen katoamisen ja tämän etsimisen ympärillä. Tuntuu hölmöltä seurata jaksosta toiseen yritystä löytää Kate, kun katsoja tietää, ettei Rose ole tulossa takaisin. Hahmo olisikin pitänyt selvästi tappaa pois, jotta tarina ja muut hahmot osaisivat siirtyä eteenpäin.

Kakkoskausi on muutenkin tönkkö paketti, jota vaivaa monet samat ongelmat kuin edeltäjäänsä. Toimintapuoli on yhdentekevää ja kömpelöä mäiskettä, vailla mitään jännitettä. Osa jaksoista tuntuu täysin tarpeettomalta täytteeltä ja kiertelyltä, eikä mukaan mahdu juuri mitään mieleenpainuvaa. Huumoria on lisätty, mutta tämä osasto tuntuu oudolta muuten synkistelevän menon keskellä. Ja kuten ensimmäisellä kaudella, myös tästä löytyy perin kiusallisia ja saarnaavia monologeja yhteiskunnan epäkohdista. Kantaa saa totta kai ottaa ja pitääkin ottaa, jos sen vain osaisi tehdä tätä paremmin.

Eipä Batwomanin toisen tuotantokauden teknisissä meriiteissäkään ole juuri hurraamista. Kausi on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät ihan hyviltä ja puvustus on pääasiassa oivallista, mutta tietokonetehosteet ovat paikoitellen jopa koomisen kehnot, eivätkä maskeerauksetkaan aina vakuuta. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu ja Blake Neelyn ja Sherri Chungin säveltämät musiikit jäävät sarjan harvojen toimivien puolien joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Batwoman, Yhdysvallat, 2019-2022, Mad Ghost Productions

The Witcher - Noituri: Rottien tarina (The Rats: A Witcher Tale - 2025) - elokuva-arvostelu

THE WITCHER - NOITURI: ROTTIEN TARINA

THE RATS: A WITCHER TALE

Ohjaus: Mairzee Almas

Näyttelijät: Christelle Elwin, Ben Radcliffe, Connor Crawford, Aggy K. Adams, Fabian McCallum, Juliette Alexandra, Dolph Lundgren, Ben Robson, Sharlto Copley, Deouduné Pretorius ja Freya Allan

Genre: fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaan (Wiedźmin - 1990-2013) perustuva Netflix-sarja The Witcher - Noituri (The Witcher - 2019-) nousi kriitikoiden ja kirjojen fanien ailahtelevasta palautteesta huolimatta suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin joulukuussa 2019, joten jatkoa oli luvassa. Jatkokausien lisäksi tehtiin myös lisäosasarja The Witcher - Noituri: Verilinja (The Witcher: Blood Origin - 2022), sekä animaatioelokuvat The Witcher: Nightmare of the Wolf (2021) ja The Witcher: Sirens of the Deep (2025). Sarjan tekijät tykästyivät kolmannella kaudella esiintyvään Rotta-rosvoryhmään niin paljon, että he ryhtyivät työstämään heistä omaa sarjaansa loppuvuodesta 2022. Kuitenkin kesällä 2023 kun tekijät näyttivät kuvaamaansa materiaalia Netflixin pomoille, vastaanotto oli niin jyrkkä, että tuotanto päätettiin keskeyttää. Kuvattu materiaali jäi joksikin aikaa jäähylle, kunnes se päätettiin leikata elokuvaksi. Lopulta The Witcher - Noituri: Rottien tarina julkaistiin ilman minkäänlaista ennakkomarkkinointia tai uutisointia samana päivänä kuin sarjan neljäs tuotantokausi. Itse en ole pahemmin piitannut The Witcher - Noiturista ja koin sarjasta elokuvaksi leikatun projektin julkaisun vähin äänin osoitukseksi siitä, että myös Netflixin luotto sarjaan on hiipunut. Saatuani sarjan neloskauden taisteltua loppuun asti, katsoin skeptisenä The Witcher - Noituri: Rottien tarinan.

Rosvoryhmä Rotat suunnittelee uransa isointa ryöstöä, mutta siihen he tarvitsevat apua yllättävältä taholta: alkoholisoituneelta entiseltä noiturilta.

The Witcher - Noituri -sarjasta tuttu Rotta-ryhmä tekee paluun. On joukkoa johtava Mistle (Christelle Elwin), tämän mukana jo pidempään pyörinyt Asse (Connor Crawford), haltia Iskra (Aggy K. Adams), tähän silmänsä iskenyt karkuri Giseldher (Ben Radcliffe), räjähde-ekspertti Kayleigh (Fabian McCallum) ja todella rasittava Reef (Juliette Alexandra). Tästä elokuvasta tykkääminen on pitkälti kiinni siitä, tykkääkö tästä kuusikosta vai ei. Jos innostuit hahmoista sarjaa katsoessasi, on todennäköisesti kiva päästä viettämään lisää aikaa heidän seurassaan. Jos taas koit nämä hahmot joko ärsyttäviksi tai tylsiksi, leffa tuskin muuttaa mieltäsi, vaikka parit hahmoista saavat hieman lisää sisältöä. Elwin, Crawford, Adams, Radcliffe, McCallum ja Alexandra eivät juuri vakuuta näyttelijöinä ja mielestäni heidän hahmoistaan on tehty liian "TikTok-nuoria", mikä ei oikein sovi tällaiseen keskiaikaa muistuttavaan fantasia-asetelmaan.

     Elokuvassa nähdään myös Dolph Lundgren entisenä noiturina Breheninä, joka nykyään tekee erilaisia keikkoja viinarahojen perässä ja Ben Robson pahiksen virkaa toimittavana Bert Brigdeninä, palkkasoturina, jonka kanssa ei olla osattu päättää, onko hahmo vaarallinen uhka vai vässykkä lakeija. Hän vaihtaa tyyliään kohtauksesta toiseen, riippuen siitä, mitä tarina hahmolta tarvitsee. Leffan ainoa valopilkku on Lundgren, joka tuo kaivattua karismaa ja tulkitsee pätevästi entistä hirviönmetsästäjää, jonka priima-ajat ovat kaukana takanapäin.

Jos minun pitää Lundgrenin suorituksen lisäksi jotain muuta positiivista sanoa The Witcher - Noituri: Rottien tarinasta, niin elokuvasta ei onneksi näy, että se oli alun perin tarkoitettu kahdeksanjaksoiseksi televisiosarjaksi, joka päätettiin kesken tuotannon lopettaa ja saksia elokuvaksi. Leffa kulkee ihan selvästi tarinansa alusta loppuun. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi hyvä elokuva. Ehei. Rottien tarina on jälleen aika kehno lisäys Netflixin loputtomalta tuntuvaan The Witcher - Noituri -saagaan. Iso ongelma itselleni on, kuinka turhauttava tämä pääkuusikko on. Asiaa ei yhtään auta, että vaikka kyseessä on esiosatarina, elokuva vaatii katsojaa ensin katsomaan sarjan neljännen kauden, jossa... noh, selviää Rottien kohtalo.

Elokuva rakentaa jännitteensä pääasiassa konflikteihin, joiden lopputulos on jo selvillä sarjan katsomisen myötä. Itse ryöstö taas on varsinainen köyhän miehen "Ocean's Six", joka tuntuu kummalliselta tässä maailmassa. Leffa yrittää olla hauska ja nokkela kiusallisuuteen asti. Hetkellisesti tämä Ocean's-trilogian kopiointi vaihtuu Rocky-leffojen treenimontaasia matkimiseksi, tulihan Lundgren kuuluisaksi Rocky IV:n (1985) päävastuksena. Loppuhuipennus totaalisen ennalta-arvattavine käänteineen on lattea. Kun lopputekstit vihdoin pistetään ruutuun, päällimmäinen ajatukseni oli, että Rottien tarina olisi voitu jättää julkaisematta. Sentään lopullinen tuote kestää vain armolliset tunnin ja 20 minuuttia. En voisi kuvitellakaan, että tätä joutuisi tuijottamaan jopa kahdeksan tunnin edestä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa nimellisesti Mairzee Almas, mutta on vaikea sanoa, kuinka paljon lopputuloksesta on hänen visiotaan. Käsikirjoittajina toimivat Haily Hall, sekä The Witcher - Noituri -sarjan luoja Lauren Schmidt Hissrich, joka on kerran toisensa perään osoittanut faneille sen, ettei häntä pahemmin kiinnosta kunnioittaa lähdemateriaalia. Kaksikon työstämä dialogi särähtää vähän väliä korvaan, kun Rotat puhuvat ja kiroilevat muka-coolisti minkä ehtivät. Teknisestikään Rottien tarina ei ole kummoinen. Kuvaus on kelpuutettavaa ja lavasteet toimivat, mutta puvustus on aivan liian puhtoista, aivan kuin vaatteet olisi käyty ostamassa läheisestä kauppakeskuksesta. Hahmot ovat myös ylimeikattuja, mikä ei oikein istu fantasiamaailmaan. Tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on menevä. Mateusz Schmidtin säveltämät musiikit eivät juuri vakuuttaneet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com

The Rats: A Witcher Tale, Yhdysvallat, 2025, Netflix Studios, Film Afrika Entertainment

Is This Thing On? (2025) - elokuva-arvostelu

IS THIS THING ON?

Ohjaus: Bradley Cooper

Näyttelijät: Will Arnett, Laura Dern, Andra Day, Bradley Cooper, Blake Kane, Calvin Knegten, Christine Ebersole, Ciarán Hinds, Sean Hayes, Scott Icenogle, Chloe Radcliffe, Jordan Jensen, Gabe Fazio ja Peyton Manning

Genre: komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

Is This Thing On? perustuu löyhästi tositapahtumiin koomikko John Bishopin elämästä. Bishop oli kertonut näyttelijä Will Arnettille siitä, kuinka hän päätyi hetken mielijohteesta kokeilemaan stand up -komediaa ja jäi sille tielle. Arnett työsti kertomuksen pohjalta elokuvakäsikirjoituksen Mark Chappellin kanssa ja Bradley Cooper hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja maailmanensi-iltansa Is This Thing On? sai New Yorkin elokuvajuhlilla lokakuussa 2025. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin heti, kun kuulin, että Bradley Cooper on tehnyt uuden leffan. Kävin katsomassa Is This Thing On? -elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Erottuaan vaimostaan yli kahden vuosikymmenen yhteiselon jälkeen, suuntaansa etsivä Alex Novak päätyy kokeilemaan stand upia. Huomatessaan ihmisten nauravan hänen jutuille avioliitostaan, Alex löytää uutta iloa komediaharrastuksen parissa.

Elokuvan käsikirjoittaja Will Arnett myös tähdittää leffaa Alex Novakina, joka on juuri päätynyt asumuseroon vaimostaan Tessistä (Laura Dern). Eron myötä Alex alkaa pohtia laajemmin, mitä oikein tekisi nyt elämällään. Sen sijaan, että hän menisi terapiaan pohtimaan näitä asioita, hän päätyykin jopa omaksi yllätyksekseen kokeilemaan stand up -komediaa. Miehen pohdinnat avioliittonsa ylä- ja alamäistä, sekä lopulta kariutumisesta kirvoittaa yleisöstä nauruja ja Alex innostuukin stand upin maailmasta oikein tosissaan. Samaan aikaan taas Tess alkaa pohtia paluuta urheilun pariin, hänen uransa tyssättyä aikoinaan lasten (Blake Kane ja Calvin Knegten) syntymään. Arnett tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Alex Novakina. Hän vakuuttaa niin draamanäyttelijänä kuin koomikkona. Mainio on myös Dern hänen ex-vaimonaan ja Arnettin ja Dernin väliltä tuntuu oikeasti löytyvän niin kemiaa kuin hiertävää historiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Andra Day ja ohjaaja Bradley Cooper, sekä Sean Hayes ja Scott Icenogle Novakien ystäväpariskuntina Christinenä ja Ballsina, sekä Stepheninä ja Geoffreyna, Christine Ebersole ja Ciarán Hinds Alexin vanhempina Marilynina ja Janina, sekä Amy Sedaris, Chloe Radcliffe, Jordan Jensen ja Gabe Fazio stand up -skeneen liittyvinä Kempinä, Ninana, Jillinä ja Gabena. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. Cooper meinaa varastaa show'n eksentrisenä taiteilijasielu Ballsina, josta löytyy onneksi enemmän syvyyttä leffan edetessä.

Kuten etukäteen odotin, Is This Thing On? osoittautui oikein mainioksi draamakomediaksi, joskin se ei tehnyt minuun samalla lailla vaikutusta kuin Bradley Cooperin edelliset ohjaustyöt, erinomainen A Star Is Born (2018) ja hieno Maestro (2023). Kyseessä on kuitenkin oivallinen ja varsin oivaltavakin kuvaus keski-iän kriisistä, joka puhkeaa asumuseron myötä Alexille ja Tessille varsin voimakkaasti. Tessin urheilupuoli jää kuitenkin enemmän sivujuonteeksi, kun taas Alexin stand up -uraa seurataan kunnolla. Alexin tarina on todella kiinnostava jo ihan vain siksi, ettei minulla ainakaan äkkiseltään juolahda mieleen muita stand upin maailmaan liittyviä leffoja. Alex ei niinkään mene kertomaan vitsejä, vaan hän lähinnä purkaa sydäntään humorististen heittojen siivittämänä ja yllättävää kyllä, yleisö pitää häntä hauskana.

Is This Thing On? tasapainottelee taitavasti draaman ja komedian välimaastossa. Siitä löytyy useita hupaisia keskusteluja, hetkiä ja tapahtumaketjuja, mutta tarpeen vaatiessa elokuva osaa myös vakavoitua. Kohtaukset, joissa Alex ja Tess purkavat kunnolla tunteitaan, ovat väkeviä, mutta myös loppusuoran keskustelut muiden hahmojen kanssa ovat tehokkaita. Elokuva ei ihan ammu napakymppiä, vaan jää hieman vajaaksi, mutta se on silti oikein hyvä teos omassa lajityypissään, josta jää lopulta varsin hyvä mieli. Pisteet pitää myös antaa nokkelasta nimestä. Is This Thing On? kun ei ole kysymys vain mikrofonille, vaan myös Alexin ja Tessin suhteelle.

Bradley Cooper rakentaa tunnelmaa onnistuneesti ja saa kanssanäyttelijänsä irrottelemaan hyvin. Hänen, Arnettin ja Mark Chappellin työstämä teksti toimii mainiosti, etenkin dialoginsa puolesta. Myös teknisesti Is This Thing On? on hyvin tehty. Kameratyöskentelyssä pidin erityisesti siitä, että ensimmäisten stand up -esitysten aikana kamera menee jopa epämukavan lähelle Arnettin kasvoja, kuin korostaakseen tilanteen jännittävyyttä ja kuinka kaikkien katseet pureutuvat mieheen, mutta myöhemmin keikat kuvataan hieman rennommalla otteella. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänityöskentelykin on toimivaa. James Newberryn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta pääasiassa leffasta jää soimaan päässä Queenin ja David Bowien kappale Under Pressure.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Is This Thing On?, Yhdysvallat, 2025, Archery Pictures, Electric Avenue, Kris Thykier, Lea Pictures, Searchlight Films, Weston Middleton

1923, kausi 2 (2025) - sarja-arvostelu

1923 - KAUSI 2

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Harrison Ford, Helen Mirren, Brandon Sklenar, Julia Schlaepfer, Darren Mann, Michelle Randolph, Jerome Flynn, Aminah Nieves, Timothy Dalton, Brian Geraghty, Robert Patrick, Sebastian Roché, Jamie McShane, Michael Spears, Jeremy Gauna, Jennifer Carpenter ja Isabel May

Genre: western

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 51 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Yellowstonen (2018-2024) esiosasarja 1923 nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Tuotanto kuitenkin viivästyi vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakkojen takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin heinäkuussa 2024 ja lopulta 1923:n toisen ja samalla viimeiseksi jääneen kauden esitys alkoi helmikuussa 2025. Kausi sai positiivista palautetta niin faneilta kuin kriitikoilta ja keräsi hyvät katsojaluvut. Itse olin aiemmin katsonut vain alkuperäisen Yellowstonen, mutten sen esiosia. Nyt kun Yellowstone-saaga on jälleen saamassa jatkoa sarjalla Marshals (2026-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa esiosatkin. Pidin niin 1883:sta (2021-2022), että 1923:n ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin kakkoskauden katselun positiivisin odotuksin.

Samalla kun Spencer ja Alex yrittävät keksiä keinonsa matkustaa Montanaan ja löytää toisensa, Yellowstone-ranchilla Duttonit valmistautuvat konfliktiin Whitfieldin kanssa yhteen lyöttäytyneen Bannerin kanssa.

1923-sarjan tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kakkoskauden viedessä näiden Duttonien tarinan päätökseen. Cara Dutton (Helen Mirren) ja hänen ampumisestaan toipunut miehensä Jacob Dutton (Harrison Ford) yrittävät saada Yellowstone-ranchin taloudelliset asiat kuntoon, samalla kun he valmistautuvat puolustamaan maitaan niitä havittelevilta sadistiselta Donald Whitfieldiltä (Timothy Dalton) ja tälle hommia tekevältä Bannerilta (Jerome Flynn). Apunaan heillä on Jack Dutton (Darren Mann) ja tämän kihlattu Elizabeth (Michelle Randolph).

     Samaan aikaan eroon toisistaan joutuneet rakastavaiset Spencer Dutton (Brandon Sklenar) ja Alex (Julia Schlaepfer) yrittävät keksiä keinoja päästäkseen Montanaan Caran ja Jacobin tueksi, sekä löytääkseen toisensa. Ja samalla kun tämä on käynnissä, toisaalla crow-intiaanityttö Teonna (Aminah Nieves) jatkaa karkumatkaansa, perässään isä Renaud (Sebastian Roché), liittovaltion seriffi Kent (Jamie McShane) ja uutena hahmona esiteltävä liittovaltion seriffi Fossett, jota näyttelee Dexter-sarjasta (2006-2013) tuttu Jennifer Carpenter. Hahmot pysyvät oivallisina ja näyttelijät jatkavat vahvaa suorittamistaan. Mirren ja Ford ovat tietty karismaattiset osissaan, mutta tällä kaudella vanhoista konkareista Dalton onnistui todella vakuuttamaan täysin lierona ja vastenmielisenä bisnesmiehenä, joka kohtelee naisia ihan miten huvittaa. On rakastettavia pahiksia ja sitten on Whitfieldin kaltaisia paskiaisia, joiden haluaa nähdä kohtaavan mahdollisimman karun lopun. Toinen vaikutuksen tekevä on Schlaepfer, joka tulkitsee hienosti Alexin sinnikkyyttä ja epätoivoa vaativan matkan aikana.

1923 pitää mainion tasonsa toisella kaudellaan ja vaikka tarina toisaalta viedään onnistuneesti päätökseensä, on silti harmi, että sarja loppuu jo tähän, sillä näiden Duttonien elämää olisi mielellään seurannut pari kautta lisää. Kausi käynnistyy aika lailla siitä, mihin viimeksi jäätiin, seuraten niin Yellowstone-ranchin menoa, Spencerin ja Alexin matkoja, sekä Teonnan pakoa. Näistä jälkimmäinen tuntuu valitettavasti loppuun asti todella irralliselta, vaikka kauden finaalijaksossa tarkkaavainen katsoja voikin hoksata, miten Teonna linkittyy lopulta sukupuunsa myötä Duttoneihin tulevaisuudessa. En silti voi olla ainoa, joka toivoi, että tyttö olisi etsinyt suojaa nimenomaan Yellowstonesta.

Sarjan eri juonikuviot vievät toistamiseen hyvin mukanaan. Vaikka pidänkin Yellowstonen tapahtumista, etenkin kun talvi iskee ranchiin karuimmalla tavalla, mielestäni kiinnostavinta antia on seurata Spencerin ja Alexin vaikeaa taivalta kohti Montanaa. Erityisesti tämä sisältää runsaasti jännitettä ja jopa tragediaa, joskin myös kenties turhan sinisilmäisiä hetkiä erittäin kilttien sivullisten kautta. Se, että joku toimii avuliaasti tuntematonta kohtaan tässä sarjassa, tuntuu lähinnä vain epäilyttävältä. Kaikki huipentuu lähes kahden tunnin mittaisessa mammuttijaksossa, joka pitääkin tiukasti otteessaan, niputtaessaan nämä kaikki tarinakaaret pakettiin. Tunnelma pysyy tiiviinä ja onpa lopetus jopa yllättävänkin koskettava.

Kakkoskauden ohjauksesta on vastuussa yksin Ben Richardson, joka tekee pätevää työtä tunnelman, näyttelijöiden ja loppupään toiminnallisten kohtausten kanssa. Taylor Sheridan on taas käsikirjoittanut koko kauden itse ja hän kuljettaa juonikuvioita pääasiassa sujuvasti eteenpäin, eikä suostu päästämään Duttonin sukua tälläkään kertaa helpolla. 1923:n toinen kausi on myös näyttävästi kuvattu ja etenkin Montanan talvimaisemat ovat kaikessa hyytävässä kylmyydessään komeat. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset uskottavan rujot. Tietokonetehosteet pistävät silmään, mutta niitä käytetään onneksi säästeliäästi. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla mahtipontisesti ja haikeasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

1923, Yhdysvallat, 2022-2025, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios

The Secret Agent (O Agente Secreto - 2025) - elokuva-arvostelu

THE SECRET AGENT

O AGENTE SECRETO

Ohjaus: Kleber Mendonça Filho

Näyttelijät: Wagner Moura, Carlos Francisco, Tânia Maria, Enzo Nunes, Robério Diógenes, Roney Villela, Gabriel Leone, Isabél Zuaa, Laura Lufési, Kaiony Venâncio, Maria Fernanda Cândiho, Thomás Aquino, Italo Martins, Igor de Araújo ja Udo Kier

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Secret Agent on Wagner Mouran tähdittämä poliittinen trilleri. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kleber Mendonça Filho työsti leffan käsikirjoitusta usean vuoden ajan ja sai brasilialaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja alankomaalaiset elokuvayhtiöt tekemään yhteistyötä projektin rahoittamiseksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja maailmanensi-iltansa The Secret Agent sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2025, missä se voitti parhaan ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Nyt elokuva on saapunut Suomeen, kahden Golden Globe -palkinnon (paras vieraskielinen elokuva ja miespääosa) ja neljän Oscar-ehdokkuuden (paras elokuva, vieraskielinen elokuva, miespääosa ja roolitus) siivittämänä. Itse kiinnostuin The Secret Agentista heti, kun aloin kuulla siitä kehuja maailmalta. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1977 Brasilia on korruptoituneen diktatuurin kourissa. Mustamaalattu professori Armando Solimões matkustaa Recifen kaupunkiin hakemaan poikaansa ja päätyy auttamaan taistossa vaarallisia tahoja vastaan.

Muun muassa Narcos-sarjasta (2015-2017) ja Civil War -elokuvasta (2024) tuttu Wagner Moura näyttelee Armando Solimõesia, entistä professoria, jonka vaimo on kuollut hämärissä olosuhteissa ja joka on vienyt poikansa Fernandon (Enzo Nunes) turvaan tämän isovanhempien luokse. Yrittäessään hakea poikansa ja karata maasta, Armando päätyy kuitenkin auttamaan diktatuurihallitusta vastustavia peitenimellä Marcelo. Moura on mainio roolissaan, tehden hyvää työtä miehenä, joka haluaisi saada tehtyä paljon enemmän kansan eteen. Hän tarjoaa paljon aika vähälläkin, tehden Armandosta saman tien kiinnostavan ja tykättävän tyypin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Carlos Francisco Armandon appiukkona Sr. Alexandrena, Tânia Maria Armandon uutena vuokranantajana ja hänelle myös tehtävän antavana Sebastianana,  Robério Diógenes korruptoituneena poliisikomentaja Euclidesina, Igor de Araújo ja Italo Martins tämän poikina Sergiona ja Arlindona, Roney Villela ja Gabriel Leone palkkatappajakaksikko Augustona ja Bobbina, Maria Fernanda Cândido kapinaliikettä johtavana Elzana, sekä Udo Kier viimeisessä elokuvaroolissaan holokaustiselviytyjä Hansina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan. Maria on erittäin hyvä kommuuniturvapaikkaa pyörittävänä Sebastianana ja Díogenes, Villela ja Leone oikein herkuttelevat niljakkailla hahmoillaan.

1970-luvulla Brasiliaa riepotellut sotilasdiktatuuri on selvästi nyt aihe, joka kiehtoo etenkin paikallisia elokuvantekijöitä. Vuotta aiemmin ilmestyi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-voittaja Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024) ja nyt The Secret Agent, jotka tutkivat kyseistä aikakautta eri vinkkeleistä ja haluavat selvästi varoittaa maailmaa, ettei vastaavaa kävisi enää uudelleen. Siinä, missä Olen yhä täällä kertoi tavallisen perheen epätoivoisesta taistelusta, saadakseen isänsä takaisin sotilaiden kynsistä, The Secret Agent lähestyy korruptiota eri tavalla, muun muassa metaforien kautta. Elokuva ei hirveästi selittele asioita, mikä saa asiasta sen enempää tietämättömät todennäköisesti tutkimaan ihmeissään esimerkiksi sitä, että mikä ihme on karvajalka, joka potkii ihmisiä leffan ehdottomasti omituisimmassa kohtauksessa?

Elokuvassa on oivallinen jännite yllä heti avauskohtauksesta lähtien, missä paikallisen poliisin moraalit käyvät saman tien selväksi. Heti herää epätoivoinen kysymys siitä, että mitä ihmettä tilanteelle voi tehdä, kun keneenkään ei oikeastaan voi luottaa? Median sensurointi ja ihmisten mielenkiinnon siirtäminen muualle käyvät hyvin selväksi. Kun leffan alkupäässä hain vatsasta löytyy ihmisen jalka, tämä muutetaankin viihteeksi tuomalla Tappajahai (Jaws - 1975) takaisin teattereihin, jotta päästään eroon kysymyksistä "kenelle jalka kuului" ja "miten se päätyi mereen hain sapuskaksi". Oman lisänsä kaikkeen tuo nykypäivään sijoittuvat osiot, joissa opiskelija Flavia (Laura Lufési) tutkii Armandon tapausta, kun tapahtumat ovat jo muuttuneet tilastoiksi muiden joukossa.

Onnistumisistaan huolimatta The Secret Agent ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin moniin muihin, eikä se säväyttänyt samalla lailla kuin Olen yhä täällä vuosi sitten. Isoin syy tähän on elokuvan mielestäni venytetty kesto. The Secret Agentilla on mittaa noin varttia vaille kolme tuntia, joka käy kyllä raskaaksi, eikä vain ikävän aihepiirinsä takia. Elokuvassa on hieman liikaa löysää ja ihan vain sieltä täältä trimmaamalla leffasta saisi napakamman vaikkapa vajaassa kahden ja puolen tunnin kestossa, jolloin sen jännitekään ei rakoilisi samalla tavalla.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Kleber Mendonça Filho, joka kertoo kauhistuttavista asioista varsin velmulla ja piikittelevälläkin tavalla, muuttumatta kuitenkaan mauttomaksi. Filhon teksti on oivaltava, mutta jo käsikirjoitusta olisi voinut vähän tiivistää. Teknisesti The Secret Agent on laadukas. Se on taitavasti kuvattu ja valaistu etenkin yökohtausten aikana. Lavasteilla, puvustuksella ja maskeerauksella 1970-luku on herätetty vakuuttavasti takaisin eloon. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Tomaz Alves Souzan ja Mateus Alvesin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

O Agente Secreto, Brasilia, Ranska, Saksa, Alankomaat, 2025, CinemaScópio Produções, MK Productions, ONE TWO Films, Lemming Film, Arte France Cinéma, MK2 Films, Ad Vitam, Primo Content, Rotor Film, Netflix

The Ugly Stepsister (Den Stygge Stesøsteren - 2025) - elokuva-arvostelu

THE UGLY STEPSISTER

DEN STYGGE STESØSTEREN

Ohjaus: Emilie Blichfeldt

Näyttelijät: Lea Myren, Ane Dahl Torp, Thea Sofie Loch Næss, Flo Fagerli, Isac Calmroth, Malte Myrenberg Gårdinger, Ralph Carlsson, Cecilia von der Esch, Katarzyna Herman, Adam Lundgren ja Willy Ramnek Petri

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

The Ugly Stepsister pohjautuu Grimmin veljesten versioon Tuhkimo-sadusta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Emilie Blichfeldt piti Grimmien synkemmästä tulkinnasta ja halusi kertoa kerrankin tarinan Tuhkimon kateellisen sisarpuolen vinkkelistä. Kun hän katsoi David Cronenbergin elokuvan Crashin (1996), hän innostui näkemästään ja päätti tehdä oman elokuvansa samalla body horror -tyylillä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta The Ugly Stepsister sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2025. Suomessa elokuva esitettiin muutamaa kuukautta myöhemmin Night Visions -festivaaleilla. Itse kuulin leffasta vasta loppuvuodesta ja kun elokuva sai Oscar-ehdokkuuden maskeerauksestaan, päätin vihdoin katsoa sen.

Kun Elviran leskeksi jäänyt äiti menee uudelleen naimisiin, he muuttavat uuden miehen ja tämän tyttären Agneksen luokse. Uusi mies kuitenkin kuolee ja perhe jää varattomaksi, jolloin ainoa toivo on saada paikallinen prinssi naimaan Elvira. Ongelma vain on, että Elvira ei ole erityisen viehättävä ja siihen on tehtävä muutos, hinnalla millä hyvänsä.

Lea Myren näyttelee Elviraa, joka haaveilee tulevaisuudesta ihka oikean prinssin vaimona. Elvira ei ole kuitenkaan yhteiskunnan silmissä kovinkaan kaunis ja niinpä Elvira pelkää, ettei prinssi voisi koskaan huomioida häntä. Tilaisuus yllättäen koittaa, kun Elvira ja hänen siskonsa Alma (Flo Fagerli) muuttavat yhdessä äitinsä (Ane Dahl Torp) kanssa äidin uuden miehen (Ralph Carlsson) luokse. Kun mies äkillisesti kuolee ja käy selväksi, että tämä oli itse asiassa varaton, Elvirasta on pakko saada kaunis, jotta tämä voidaan naittaa prinssille ja taata siten perheen taloudellinen tulevaisuus. Myren on oiva valinta rooliinsa ja hän tulkitsee vaikuttavasti aluksi ihan sympaattisen hahmonsa pakkomielteiseksi muuttuvaa muutosta. Torp on myös mainio tämän karmeana äitinä, joka käyttää hävyttömästi tytärtään omien etujensa ajamiseksi.

     Elokuvassa nähdään myös Thea Sofie Loch Næss Elviran uutena sisarpuolena, kauniina Tuhkim... siis Agneksena, Isac Calmroth prinssi Julianina, Katarzyna Herman tanssia opettavana madame Wandziana, Adam Lundgren kosmeettisena kirurgina Esthétiquena ja Cecilia von der Esch Elviraa muodonmuutoksessa auttavana, hauskasti nimettynä von Kronenberginä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Herman ja Lundgren varsin eksentrisinä hahmoinaan.

The Ugly Stepsister on tosiaan saanut inspiraationsa Tuhkimosta, mutta ei todellakaan mistään Disneyn piirretystä, vaan Grimmin veljesten versiosta, mihin kuuluu esimerkiksi sitä, että Tuhkimon kateelliset sisarpuolet leikkelevät varpaitaan ja kantapäitään irti mahduttaakseen jalkansa lasikenkään. On vekkuli idea nostaa keskiöön Tuhkimon sijaan yksi tämän sisarpuolista, joka haikailee prinssin perään. Näin tuttuakin tutummasta tarinasta saadaan aikaiseksi pitkästä aikaa kiehtova adaptaatio, joka myös osoittaa, että klassisista saduista olisi mahdollista tehdä onnistuneita kauhuelokuvia, eikä vain jotain Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn (2023) tai Peter Pan's Neverland Nightmaren (2025) kaltaisia räpellyksiä.

Elokuva suorastaan lumoaa mukaansa tietyllä tavalla ihastuttavan estetiikkansa kanssa, joka muuttuu kuitenkin hiljalleen vinksahtaneemmaksi. Kauhu tuodaan mukaan yhä vain epämiellyttävämpien kohtausten muodossa, joissa Elvirasta yritetään saada kauniimpi. Parit näistä kohtauksista ovat niin häijyjä ja suorastaan jopa kuvottavia, että katse tekisi mieli kääntää pois. Näillä kohtauksilla ei mässäillä, vaan niitä käytetään säästeliäästi ja sitäkin tehokkaammin. Tuhkimon tarinan tutut kaaret on saatu sisällytettyä mukaan, mutta eri näkökulma pitää menon kaiken aikaa raikkaana. Tunneskaala on myös melkoinen pitkin elokuvaa, eikä loppupeleissä tiedä, pitäisikö Elviraa kannustaa, sääliä, pelätä vai mitä. Oman mainion lisänsä tähän kaikkeen tuo tietynlainen kiero huumorintaju.

The Ugly Stepsister on ohjaaja-käsikirjoittaja Emilie Blichfeldtin esikoisteos, mutta sitä ei osaisi arvata, sillä niin taidokkaasti nainen hoitaa hommansa. Hänen rakentamansa ilmapiiri on monikerroksinen, eikä hän pelkää olla näyttämättä todella inhottaviakin juttuja. Blichfeldtin käsikirjoitus on kanssa oivallinen ja siitä löytyy kelpo kommentaaria naisten kauneusihanteiden tavoittelusta, joka voi mennä sairaalloisen puolelle. Lisäksi elokuva on tyylikkäästi kuvattu, mitä vain tehostaa nätti värileikittely. Lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeeraajat ovat kyllä Oscar-ehdokkuutensa ansainneet. Tehosteet vakuuttavat ja äänimaailmakin on pätevästi kasattu. Kaadan ja Vilde Tuvin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Den Stygge Stesøsteren, Norja, Ruotsi, Puola, Tanska, 2025, Mer Film, Film i Väst, Lava Films, Motor, Scanbox Entertainment, Zentropa International Sweden