torstai 21. tammikuuta 2021

Arvostelu: Chaplinin poika (The Kid - 1921)

CHAPLININ POIKA

THE KID



Ohjaus: Charlie Chaplin
Pääosissa: Charlie Chaplin, Jackie Coogan, Edna Purviance, Tom Wilson, Henry Bergman, Charles Reisner, Carl Miller ja Lita Grey
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 8 minuuttia
Ikäraja: S

Charles "Charlie" Chaplin on yksi elokuvahistorian tunnetuimmista ja merkittävimmistä tekijöistä. Chaplin aloitti esiintyjänuransa jo lapsena, siirtyen vähitellen isompien teattereiden lavoille. Vuonna 1909 Chaplin liittyi Pariisin varieteeteatteri Folies Bergèreen ja lähti kiertämään Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Yhdysvalloissa Keystone-elokuvayhtiön edustaja bongasi Chaplinin esiintymisen ja tarjosi tälle hommia elokuvien parissa. Chaplinin ensimmäinen elokuvarooli oli lyhytleffassa Chaplin reportterina (Making a Living) vuodelta 1914. Chaplin kuitenkin inhosi lopullista teosta, syyttäen tekijöitä hänen esiintymisensä liiallisesta muokkaamisesta. Chaplin sai enemmän vapauksia seuraavissa teoksissaan ja pääsi jopa ohjaamaan niitä, luoden samalla itselleen ikonisen Kulkuri-hahmon. Keystone-sopimuksen päätyttyä Chaplin siirtyi Essanay-yhtiölle, mikä nosti hänet suurempaan suosioon. Chaplinista tuli niin suuri tähti, että lehdistö alkoi käyttämään termiä "Chaplinitis"-epidemia. Essanayn jälkeen Chaplin päätyi Mutual-studiolle, mutta oli silti sitä mieltä, ettei hänellä ollut tarpeeksi taiteellista vapautta ja loikin oman yhtiönsä, josta muodostui United Artists. Chaplin työsti uusia lyhytelokuvia, mutta alkoi samalla suunnittelemaan ensimmäistä koko illan filmiään. Chaplin itse kirjoitti käsikirjoituksen ja tuotti ja ohjasi elokuvan, mutta vain päiviä ennen tuotannon alkamista hänen vastasyntynyt poikansa menehtyi. Leffan teon raskautta vain lisäsi se, että kun se oli saatu kuvattua, Chaplinin vaimo halusi erota ja yritti viedä suuren osan Chaplinin omaisuudesta. Chaplinin täytyikin salakuljettaa kuvattu materiaali hotellille, jotta voisi leikata filmin ilman, että hänen ex-vaimonsa pääsisi siihen käsiksi. Lopulta elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Chaplinin pojaksi nimetty teos sai maailmanensi-iltansa 21. tammikuuta 1921 - tasan SATA vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mitä ylistettiin ympäri maailman. Leffa vain kasvatti Chaplinin suosiota ja teki hahmon poikaa esittävästä Jackie Cooganista ensimmäisen suuren lapsitähden. Itse näin Chaplinin pojan ensimmäistä kertaa ala-asteella ja olen sen jälkeen tainnut katsoa sen kerran isoäitini kanssa. Viime kerrasta on kuitenkin kulunut jo yli 10 vuotta. Nyt kun huomasin, että elokuva viettäisi satavuotisjuhlaansa, päätin tietenkin juhlistaa tätä katsomalla sen pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen. Suureksi ilokseni huomasin, että elokuvateatteri Orion järjesti näytöksen Chaplinin pojasta ja kävin katsomassa elokuvan siellä. On kyllä aivan mieletöntä nähdä tänä päivänä valkokankaalla jotain, mikä kuvattiin sata vuotta sitten.

Häpeää kantava äiti jättää vastasyntyneen lapsensa kadulle. Sieltä lapsen löytää kulkuri, joka hetken pohdiskelun jälkeen päättää kasvattaa lapsen omanaan.




Charlie Chaplin ei vain ohjannut, käsikirjoittanut, tuottanut ja jopa leikannut elokuvaa (sekä säveltänyt siihen uusia musiikkeja vuosikymmeniä myöhemmin), vaan näyttelee myös tietty pääosaa, eli tunnetuinta hahmoaan ja yhtä elokuvahistorian tunnetuimmista komediahahmoista, kulkuria. Ei ole mikään ihme, että Chaplin nousi niin valtavaan suosioon: hän todella on nero. Chaplinin tilannetaju, komediallinen nokkeluus, suuri energia ja mieletön heittäytyminen saavat ihailemaan edelleen. Vaikka vuosien varrella on noussut esiin monia samaa yrittäviä, ei lähes kukaan vedä vertoja Chaplinille.
     Hienon suorituksen tekee myös elokuvan kuvausten aikaan vasta kuutisenvuotias Jackie Coogan, joka esittää orvoksi jätettyä lasta, jonka kulkuri nimeää Johniksi. Coogan on valloittavan sympaattinen keppostelevana poikana, joka seuraa tarkasti ottoisänsä jalanjäljissä. Hänkin eläytyy rooliinsa suurella antaumuksella ja hoitaa hommansa täysillä. Ei mikään ihme, että hän nousi suuremmaksi filmitähdeksi kuin yksikään lapsi häntä ennen.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Edna Purviance lapsestaan luopuvana äitinä ja Tom Wilson poliisina, jonka kanssa kulkuri ja John-poika joutuvat jatkuvasti ongelmiin, keksiessään epärehellisiä keinoja tienata rahaa.




Chaplinin poika oli ilmestyessään mullistava teos, sillä se yhdisti komediaa ja draamaa tavalla, mihin ei oltu elokuvissa totuttu. Genret pidettiin yleensä vahvasti erillään, mutta eipä Chaplinia kiinnostanut tehdä sitä, mitä muut tekivät. Väärissä käsissä tällainen kokeilu olisi voinut mennä pahasti mönkään, mutta Chaplin onnistuu yhdistelyssä mestarillisesti. Elokuvantekijöiden pitäisi tänä päivänä ottaa mallia siitä, kuinka upeasti ja saumattomasti Chaplin yhdistää suurten tunteiden lajityyppejä, ilman että ne heikentävät toisiaan. Komediakohtauksissa saa todella nauraa ääneen. Vaikka jotkut mieltävät Chaplinin huumorin älyttömäksi kohellukseksi, olen vahvasti eri mieltä. Chaplin oli nimenomaan perfektionisti, joka suunnitteli kaiken äärimmäisen tarkkaan ja sen myös huomaa. Kaikki fyysinen huumori on huiman kekseliäästi koreografioitua ja se sisältää paljon pieniä yksityiskohtia, joita ei välttämättä edes huomaa ensimmäisellä katselulla. Tilannetaju Chaplinilla todella oli kohdillaan ja kaikki on paikoillaan prikuulleen oikein. Elokuva on hulvaton ilman, että se sisältää yhtäkään ääneen sanottua vitsiä. Nykypäivän tekijöillä menisi sormi suuhun, kun heidän pitäisi tehdä komedia mykkäleffana, mutta Chaplin hoitaa homman vaikka unissaan.

Chaplinin kyky hyppiä genrestä toiseen on todella hämmästyttävää, sillä yhdessä kohtaa saatat nauraa mahan kipeäksi ja heti seuraavassa hän läimäisee mukaan jotain äärimmäisen traagista, mikä avaakin kyynelhanat. Läpi leffan ihmettelin, kuinka hän onnistuukaan tekemään tämän näin maagisesti. Katsoja uppoutuu elokuvan lumoihin heti alusta alkaen, jolloin se todella ujuttautuu katsojan tunteisiin. Pinnalle nousevat tunteet ovatkin erikoisen voimakkaita ja vaikka muistelin leffan olevan paikoitellen surumielinen, en muistanut, että se on näin liikuttava. Kulkurin ja John-pojan välisestä isä-poika-suhteesta on onnistuttu rakentamaan niin merkityksellinen ja lämmin, että se sulattaa kyynisemmänkin katsojan sydämen. Heidän puolestaan saakin jännittää, kun paikalle saapuu poliisi tai vielä pahempaa, orpokotiin lapsia vievät viranomaiset. Jälkimmäinen johtaakin kohtaukseen, mikä tykittelee draaman ja komedian välillä uskomattomin tavoin, tuoden mukaan myös vaikuttavia stuntteja.




Teknisestikin Chaplinin poika on kestänyt aikaa erinomaisesti. Kuvaus on taidokasta ja Chaplinin leikkaus sujuvaa. Elokuvalla on kestoa vain hieman yli tunti ja ottaen huomioon, ettei se tunnu kiirehtivän, on vieläkin käsittämätöntä, että se onnistuu repimään katsojasta irti näin voimakkaita tunteita. Ruutuun ilmestyviä tekstejä käytetään hyödyksi vain silloin, kun on pakko, eikä elokuva aliarvioi katsojaansa. Lavasteet ja asut ovat oivallisesti luotuja. Etenkin kulkurin asu ja maskeeraus ovat jääneet ymmärrettävästi elokuvahistoriaan elämään. Uniosuudessa nähtävät tehosteet toimivat hienosti edelleen. Musiikeilla on myös valtava rooli leffassa ja niistä vastaa (yllätys yllätys) Chaplin itse. Chaplinin sävelmät ovat veikeät ja todella koskettavat. Traagisten hetkien aikana soiva kaunis musiikki saa jo itsessään herkistymään. Chaplinilla on myös lahja kertoa heti ensinuoteilla, mitä katsojan pitäisi olla mieltä tietystä hahmosta. Kun tietyt pahaenteiset soinnut alkavat, katsoja arvaa ruutuun ilmestyvistä hahmoista, etteivät nämä ole mukavia. Samoin poliisille sävelletyt musiikit ovat arvokkaita.

Yhteenveto: Chaplinin poika on mykkäelokuvien ja draamakomedian kiistaton mestariteos ja klassikko, missä Charlie Chaplin pääsi ensi kertaa esittelemään monilahjakkuuttaan koko illan elokuvassa. Chaplin hoitaa jokaisen tonttinsa erinomaisesti, oli kyse sitten valloittavan heittäytyvästä esiintymisestä kameran edessä tai ammattimaisesta ja perfektionistisesta ohjauksesta kameran takana. Myös käsikirjoittaminen, leikkaus ja musiikki hoituvat kuin käden käänteessä. Chaplin yhdistelee vaikuttavasti komediaa ja draamaa, saaden katsojan vuoronperään nauramaan ääneen ja sitten pidättelemään kyyneliä. Kulkurin ja pojan välisestä isä-poika-suhteesta on saatu aidosti erittäin liikuttava, mutta myös sydämellinen ja hilpeä. Kaksikon keksimät tavat tehdä rahaa tarjoavat paljon hauskuutta. Komedia ei ole mitään typerää koheltamista, vaan tarkoin mietittyä koreografiaa, jossa kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen. Vaikka elokuva kestääkin vain hieman yli tunnin, se saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, eikä koskaan kiirehdi. Chaplinin poika on todella kestänyt aikaa ja yhä sata vuotta myöhemmin se tarjoaa valtavasti iloa (ja haikeutta) katsojalleen. Jos leffaa ei ole vielä nähnyt, on satavuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään tällä klassikoiden klassikolla. Juhla on myös täydellinen syy katsoa Chaplinin poika jälleen uudestaan. Tästä filmistä todella löytyy sitä elokuvan taikaa!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Kid, 1921, Charles Chaplin Productions


tiistai 19. tammikuuta 2021

Arvostelu: Donnie Darko (2001)

DONNIE DARKO



Ohjaus: Richard Kelly
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Holmes Osborne, Maggie Gyllenhaal, Mary McDonnell, Daveigh Chase, James Duval, Jena Malone, Katharine Ross, Patrick Swayze, Alex Greenwald, Patience Cleveland ja Seth Rogen
Genre: draama, scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

Donnie Darko on ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kellyn ensimmäinen koko illan elokuva. Kelly suunnitteli filmiä pitkään ja pyöritteli sen tarinaa useaan otteeseen, kunnes koki olevansa valmis tekemään leffan. Hänen oli kuitenkin vaikea kerätä rahoitusta ja herättää mielenkiintoa elokuvaansa kohtaan, sillä monet kokivat sen liian hankalaksi ymmärtää. Jopa elokuvan näyttelijät ovat myöntäneet, etteivät he vielä elokuvan nähtyäänkään ymmärtäneet sitä kunnolla. Leffan oli jopa tarkoitus päätyä suoraan videolle julkaistavaksi, mutta filmissä näyttelevä Drew Barrymore sai levitettyä elokuvan teatterikierrokselle oman tuotantoyhtiönsä, Flower Filmsin kautta, minkä lisäksi teatterikierros vaati vakuuttelua myös elokuvasta innostuneelta ohjaaja Christopher Nolanilta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Donnie Darko sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 2001- tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei todellakaan ollut iso menestys, mutta onnistui tuottamaan budjettinsa takaisin ja ihan mukavasti siihen päälle. Kriitikoilta leffa sai aluksi hämmentyneen ristiriitaisia reaktioita, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetäänkin modernina kulttiklassikkona. Itse näin Donnie Darkon joitain vuosia sitten ja se todella jätti minut hämmentyneeksi. Olen kuitenkin vuosien varrella tutkinut filmin salaisuuksia enemmän ja pohtinut pitkään sen uudelleenkatselua. Nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa ja arvostella Donnie Darkon.

Taivaalta putoaa lentokoneen turbiini suoraan Darkon perheen talon katosta läpi. Perheen poika Donnie näkee jättimäisen ihmiskanin, joka varoittaa häntä tulevasta maailmanlopusta. Mistä tässä kaikessa on kyse?




Nimikkoroolissa Donnie Darkona nähdään nuori Jake Gyllenhaal yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Donnie on erittäin kummallinen nuori miehenalku, jonka on vaikea sopeutua tavallisiin asioihin ja tehdä jutut kuten muut ne tekevät. Gyllenhaal kanavoi tätä vaikeaa mielentilaa taidokkaasti ja näyttää kunnon kykynsä, kun Frank (James Duval), jonkin sortin jättipupu ilmestyy kuvioihin ja alkaa varoittamaan lähestyvästä maailmanlopusta, sekä antamaan ohjeita sen pysäyttämiseksi. Silloin Donnien häiriintyneisyys todella puskee esille ja Gyllenhaal hoitaa homman samanaikaisesti pelottavasti, kiehtovasti ja huvittavasti.
     Elokuvassa nähdään myös Holmes Osborne ja Mary McDonnell Donnien vanhempina, Jaken oikea isosisko Maggie Gyllenhaal Donnien isosiskona ja Daveigh Chase heidän pikkusiskonaan, Jena Malone Donnien ihastuksen kohteena Gretcheninä, Drew Barrymore opettaja Karenina, Katharine Ross Donnien psykiatriana, Patience Cleveland hulluna Roberta "isoäiti Kuolema" Sparrowina, Patrick Swayze motivaatiopuheita pitävänä Cunninghamina, sekä koomikko Seth Rogen ensimmäisessä leffaroolissaan hölmöilevänä Rickynä. Kaikki näyttelijät ovat erittäin mainioita osissaan ja on hauska nähdä, kuinka useampi nykypäivän iso tähti on tässä vielä aloittelija. Vaikka sisarukset Jake ja Maggie Gyllenhaal ovat tämän lisäksi esiintyneet yhdessä parissa muussakin filmissä, on Donnie Darko ainoa elokuva, missä he näyttelevät sisaruksia.




Donnie Darko ei todellakaan ole elokuva tavallisimmasta päästä, eikä ole mikään ihme, jos sitä ei tajua vielä ensimmäisellä katselukerralla. Hyvä, jos sen kärryille alkaa päästä vielä toisellakaan kerralla täysin itsenäisesti. Kyseessä on äärimmäisen monitasoinen kokonaisuus, jonka kerrokset avautuvat vähitellen, mutta minkä kaikkiin alueisiin jää paljon mysteerisyyttä, sillä elokuva ei halua selittää asioita katsojalle. Vihjeitä ripotellaan läpi leffan ja niiden kautta pitäisi voida kasata oma tulkinta siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Mistä ihmeestä lentokoneen turbiini putosi, kun ainuttakaan lento-onnettomuutta ei ole tiedossa? Onko maailmanloppu oikeasti tulossa? Mikä ihme Frank-kani on? Mitä hemmettiä ihmisten rintakehistä puskee ulos? Tapahtuuko tämä kaikki oikeasti, vai onko Donnie täysin sekaisin? On aivan mahtavaa, että vielä lopputekstien rullatessa nämä kysymykset jäävät pyörimään mielessä. On myös huikeaa, kuinka uudelleenkatselullakin filmin mystisyys ja kummallisuus kiehtovat niin valtavasti. Elokuva on erittäin hypnoottinen kokemus.

Richard Kellyn työ on lumoavaa kaikin puolin. Kelly ei pidä katsojaansa tyhmänä, eikä hän ole tehnyt elokuvastaan millään tavalla helppoa. Hän on tehnyt huolellista työtä niin tarinan kuljetuksen kuin tunnelman kanssa. Donnie Darkoa on vaikea sijoittaa yhteen lajityyppiin, sillä siinä on aineksia vähän kaikenlaisesta. Siinä on vahvasti draamaa, mutta selkeästi myös komediallisempia kohtauksia. Frank tuo mukaan kauhua, kun taas leffan todellinen juttu vie elokuvaa scifin puolelle. Romantiikkaakin löytyy. Elokuva onnistuu kaivautumaan ihon alle, jolloin se iskee tunteisiin vahvasti. Etenkin kun palaset alkavat vihdoin loksahdella paikoilleen (oli kyseessä sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas jne. katselukerta), filmin tunteikkuus ja traagisuus liikuttavat syvästi. Donnie Darko todella on täysin omanlaisensa teoksensa, mikä täytyy vain kokea itse.




Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä. Ihmisten rintakehistä tulevat mitkälie ovat varsinkin ikääntyneet todella kehnosti, minkä lisäksi loppuhuipennuksesta löytyy kehnompia efektejä. Donnie Darkon budjetti oli tosin vain neljä ja puoli miljoonaa dollaria, joten sillä rahalla tehosteet näyttäisivät luultavasti aika lailla samalta tänäkin päivänä tehtynä. Elokuva on kuitenkin kuvattu tyylikkäästi. Leffa on täynnä hienoja ja mieleenpainuvia otoksia (Frank-pupu jää helposti kummittelemaan mielessä), mitkä ovat erinomaisesti sommiteltuja ja valaistuja. Leikkauskin on taidokasta, lavasteet ovat hienosti tehty ja Frankin asu on karmiva, vaikka siitä löytyy hassu puolensa. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja Michael Andrewsin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä tunnelmaan. Elokuva myös sisältää Gary Julesin aavemaisen version Tears for Fearsin kappaleesta Mad World.

Donnie Darkosta on olemassa lähes 20 minuuttia pidempi versio, mikä selittää leffan salaisuuksia auki teatteriversiota enemmän. Pidennetyssä versiossa nähdään esimerkiksi useita otteita aikaan liittyvästä kirjasta, mikä helpottaa elokuvan tulkitsemista. Itse katsoin elokuvan teatteriversion ja vaikka minua kiinnostaisi nähdä pidennetty versio, pidän niin paljon teatteriversion mystisyydestä, etten välttämättä haluaisi katsoa versiota, mikä selittäisi asioita liikaa.




Yhteenveto: Donnie Darko on erinomainen ja monikerroksinen elokuva, joka tekee suuren vaikutuksen, vaikkei sitä oikeastaan ymmärtäisikään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kelly ei todellakaan ole halunnut tehdä katselukokemuksesta helppoa, vaan filmiä pitää seurata erittäin tarkasti, jotta erilaisten vihjeiden kautta voi muodostaa selkeän kokonaisuuden... tai ainakin oman tulkintansa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Kellyn luoma mysteerinen tunnelma on kaikessa painostavuudessaankin niin lumoava ja mukaansatempaava, että vaikeaan kertomukseen hyppää mielellään kyytiin. Kelly onnistuu myös pyörittelemään filmissä monenlaisia lajityyppejä, eikä Donnie Darkoa oikein voi sulloa mihinkään tiettyyn kategoriaan. Se on täysin omanlaisensa ja erityinen teos. Näyttelijät ovat kaikki todella hyviä rooleissaan ja on hauska nähdä monia nykypäivän isoja tähtiä vielä aloittelijoina. Jake Gyllenhaal on nappivalinta päärooliin ja tulkitsee Donnien monimutkikkaita tunteita hienosti. Elokuvan erikoistehosteet ovat saattaneet nähdä parhaat päivänsä, mutta elokuvan muuten fantastinen toteutus ja kiehtova tulkinnanvaraisuus tekevät Donnie Darkosta kuitenkin aikaa kestävän teoksen, josta tullaan puhumaan vielä pitkään tulevaisuudessa... jos siis Frank-kanin ennustama maailmanloppu ei käy toteen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Donnie Darko, 1921, Pandora Cinema, Flower Films, Adam Fields Productions, Gaylord Films


sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Arvostelu: Outside the Wire (2021)

OUTSIDE THE WIRE



Ohjaus: Mikael Håfström
Pääosissa: Damson Idris, Anthony Mackie, Michael Kelly, Emily Beecham, Enzo Cilenti ja Pilou Asbæk
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16

Outside the Wire on Netflixin uusi scifitoimintaelokuva. Elokuvasta ilmoitettiin kesällä 2019 ja sen kuvaukset alkoivat samaisen vuoden elokuussa. Nyt Outside the Wire on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa ja päätin katsoa elokuvan, koska suoraan sanottuna eipä elokuvarintamalta ilmesty tällä hetkellä mitään tämän mielenkiintoisempaa. Näkemistäni kehnoista arvosanoista huolimatta toivoin elokuvan olevan edes ihan viihdyttävää tieteistoimintarymistelyä, mutta alhaisista odotuksistani huolimatta filmi onnistui tuottamaan pettymyksen.

Vuonna 2036 Itä-Euroopassa on puhjennut sisällissota. Toimittuaan käskyjen vastaisesti, lennokkilentäjä Thomas Harp lähetetään sotatantereelle Ukrainaan, missä hän saa tehtäväkseen auttaa androidisotilas Leota salaisessa operaatiossa.




Itselleni tuntematon Damson Idris näyttelee luutnantti Thomas Harpia, joka toimi Yhdysvaltain armeijan lennokkilentäjänä. Kuitenkin uhmattuaan käskyjä, hän aiheutti kahden jenkkisotilaan kuoleman ja nyt rangaistuksena hänet pistetään rintamalla kokemaan, millaista on taistella paikan päällä, eikä etäältä tietokoneruudun välityksellä. Idris on tarpeeksi sujuva valinta pääosaan, mutta Harp jää tylsäksi hahmoksi. Alkupäässä iso syy sille, miksi katsojan on vaikea kiinnostua hahmosta, tulee siitä, että katsojan mielestä Harp ansaitsee rangaistuksensa ja on ihan oikein, että hän joutuu kokemaan aiheuttamiensa uhrien pelon tunteet taistelussa.
     Marvelin elokuvauniversumin Falconina parhaiten tunnettu Anthony Mackie taas näyttelee kapteeni Leota, androidisotilasta, jonka matkaan Harp päätyy. Mackie on lystikäs Harpille naljailevana kapteenina, mutta muuttuu hahmona tylsemmäksi, mitä pidemmälle elokuva etenee. Välillä tuntuu siltä, että Mackie hyödyntää elokuvaa harjoitellakseen Captain American jalanjäljissä seuraamista. Hahmosta puhutaan usein Kapuna, minkä lisäksi Leo jopa tokaisee yhden Captain American tunnetuimmista repliikeistä, "I can do this all day".
     Elokuvassa nähdään myös Michael Kelly kenraali Eckhartina, Enzo Cilenti ylivääpeli Millerinä, Emily Beecham taisteluun liittyvänä paikallisena Sofiyana, sekä Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Pilou Asbæk Leon ja Harpin jahtaamana rikollispomo Victor Kovalina, joka on harmillisen mitäänsanomaton roisto.




Outside the Wire alkaa lupaavasti ja mielenkiintoisilla lähtökohdilla. Itä-Euroopan puhkeamista suureen sotaan ei erityisemmin selitellä, eikä Yhdysvaltojen osallistumista sen kummemmin avata, mutta eipä leffan toisaalta edes tarvitse käyttää aikaansa siihen. Tapahtumavuosi 2036 tarjoaa tekijöille mahdollisuuden näyttää futuristisempaa sodankäyntiä. Lennokit ovat jo kovassa huudossa sodankäynnissä tänä päivänä, olleet jo useamman vuoden - onhan tuo helpompaa ohjata koneita kotoa käsin, eikä uhrata omia sotilaita rintamalla vihollisten luona. Elokuvassa tekoälyinen sodankäynti on viety siihen pisteeseen asti, että ihmissotilaiden vierellä taistelevat myös erilaiset robottisotilaat, eli "gumpit". Ihmisiä ei vielä täysin voida korvata, vaan elokuva osoittaa useasti, kuinka näissä roboteissa on yhä omat heikkoutensa.

Ajatustasolla kyseessä voisi olla pätevä futuristinen sotaelokuva, mikä toimii niin viihteellisenä toimintapläjäyksenä kuin kritiikkinä modernia sodankäyntiä kohtaan. Käsikirjoittajat Rob Yescombe ja Rowan Athale ovat kuitenkin kynäilleet niin mielikuvituksettoman, laiskan ja tylsän tarinan tähän kiehtovaan kehykseen, että potentiaali valuu hukkaan jo kauan ennen puoltaväliä. Spoilereita kiertelemällä sanotaan nyt näin: Yescombe ja Athale ovat suorastaan kopioineet tarinan eräästä Denzel Washingtonin tähdittämästä filmistä ja ympänneet sen scifisodan raameihin. Mitä pidemmälle leffa etenee, sitä enemmän yhtäläisyydet käyvät selvemmiksi ja sitä hävyttömämmin elokuva alkaa tuntumaan kopiolta huomattavasti paremmasta teoksesta. Ja kun kyseessä on vielä omaksi edukseen liian pitkä raina, jonka juonenkäänteet arvaa etukäteen, eivätkä edes toimintakohtaukset lopulta tarjoa paljoa, on lopputuloksena heikko tekele, jonka unohtaa lähes välittömästi sen päätyttyä. Eli siis oikeastaan juuri sitä, mitä Netflixin tekemältä toimintaelokuvalta voikin odottaa.




Elokuvan ohjaajana toimii ruotsalainen Mikael Håfström, joka on saanut aikaiseksi visuaalisesti ihan pätevän filmin, mutta joka kompastuu täysin käsikirjoittajakaksikon laiskaan työhön. Håfström yrittää tekstin kanssa, muttei onnistu rakentamaan sen pohjalta iskevää toimintaleffaa. Vaikka erikoistehosteiltaan Outside the Wire on laadukas ja robottisotilaat näyttävät uskottavilta, elokuvan visuaalisessa ilmeessä on silti jotain suoratoistopalvelumaista. Siitä huokuu se, ettei leffa ole tarpeeksi väkevä, jotta sitä voisi pistää teatterikierrokselle (jos sellainen siis olisi juuri nyt mahdollista). Kuvaus on kelvollista, mutta leikkauksessa elokuvaa olisi pitänyt tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla. Äänimaailma toimii hyvin ja Lorne Balfen säveltämät musiikit jumputtavat sopivasti taustalla.

Yhteenveto: Outside the Wire on kiehtovasta lähtökohdastaan huolimatta surullisen laimea, ennalta-arvattava ja mielikuvitukseton scifitoimintaraina. Elokuva lähtee kiinnostavasti liikkeelle, mutta vähitellen mielenkiinto hiipuu tylsän päähahmon ja vielä tylsemmin toteutetun tarinan takia. Itse tarina on lopulta vain kopioitu toisesta filmistä ja kierrätetty se scifimaailmassa. Tämä ei välttämättä haittaisi, jos leffasta löytyisi edes jotain koukkua. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Niistä puuttuu jännite, eivätkä ne edes viihdytä. Loppupää on jo pitkästyttävä ja elokuva kaipaisikin reipasta tiivistämistä. Sentään erikoistehosteet ovat oivalliset, mutta silti yleistoteutus ei näytä tarpeeksi laadukkaalta, jotta filmiä voisi nähdä pyörimässä elokuvateattereissa. Anthony Mackie yrittää pelastaa elokuvan kelpo roolityöllä, mutta hän ei yksinään riitä. Jos olette uuden scifitoimintaelokuvan tarpeessa, niin Outside the Wire ajaa asiansa tässä maailmantilanteessa, kun kilpailuakaan ei ole. Ihanteellisessa maailmassa ilman koronaa ja kaikkien odotettujen filmien ympäröimänä elokuva kuitenkin hukkuisi täysin. Jo nyt se katoaa pian mielestä lopputekstien päätyttyä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Outside the Wire, 2021, Netflix, 42, Automatik Entertainment, Inspire Entertainment, Leeding Media, Pioneer Stilking Films


keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Arvostelu: Pieces of a Woman (2020)

PIECES OF A WOMAN



Ohjaus: Kornél Mundruczó
Pääosissa: Vanessa Kirby, Shia LaBeouf, Ellen Burstyn, Molly Parker, Sarah Snooke, Iliza Shlesinger ja Benny Safdie
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Pieces of a Woman on Vanessa Kirbyn tähdittämä draamaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle unkarilaisen käsikirjoittaja Kata Wéberin tekstistä, jolla hän pyrki käsittelemään vauvansa kuolemaa epäonnistuneessa synnytyksessä ja sen aiheuttamaa tuskaa. Wéber ja hänen ohjaajamiehensä Kornél Mundruczó työstivät tekstin pohjalta näytelmän vuonna 2018, mutta halusivat tehdä siitä myös elokuvan. Kotimaassaan Unkarissa he eivät kuitenkaan saaneet rahoitusta, mutta Yhdysvalloissa taas kiinnostuttiin tarinasta. Siellä kuvaukset aloitettiinkin joulukuussa 2019 ja lopulta Pieces of a Woman sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2020. Nyt elokuva on julkaistu maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun Torontosta alkoi kantautua suuria kehuja elokuvaa kohtaan. En kuitenkaan katsonut Pieces of a Womania heti, kun se ilmestyi Netflixiin, sillä tiesin sen rankan aiheen ja odotin oikeaa hetkeä ja mielentilaa sen katsomiseen. Muutama päivä ilmestymisen jälkeen katsoin vihdoin Pieces of a Womanin.

Kun Marthan ja Seanin kotisynnytys päättyy kaameaan tragediaan, alkaa suruaika, mikä hajottaa pariskunnan pikkuhiljaa erilleen.




The Crown -sarjan (2016-) kautta tähdeksi noussut Vanessa Kirby, sekä jälleen ankaran mediakohun keskellä oleva Shia LaBeouf näyttelevät Marthaa ja Seania, pariskuntaa, joka odottaa ensimmäistä lastaan syntyväksi. Kirby ja LaBeouf välittävät hienosti hahmojen rakkauden toisiaan kohtaan ja innostuksen ja jännityksen tulevasta elämästä vanhempina. Kuitenkin kun heidän vauvansa menehtyy pian syntymisen jälkeen, Kirby ja LaBeouf tulkitsevat sydäntäsärkevän hienosti sitä, kuinka rikki Martha ja Sean ovat - niin yksin kuin yhdessä. Etenkin Kirby tekee ällistyttävän upeaa ja voimakasta työtä, ja on varmaa, että hänen roolisuorituksensa tullaan huomioimaan tulevissa palkintogaaloissa.
     Elokuvassa nähdään myös Ellen Burstyn Marthan äitinä, Iliza Shlesinger Marthan siskona, Molly Parker pariskunnan kätilönä ja Sarah Snook Marthan asianajajaserkkuna. Myös sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka loppupeleissä Kirby onkin valokeilassa. Burstyn on tietty fantastinen Marthan vaikeana äitinä, joka ei yhtään helpota tyttärensä oloa puheillaan.




Tämä leffa tarjoaa yhden parhaista ja intensiivisimmistä aluista pitkään aikaan. Elokuva tietty lähtee käyntiin Marthan epäonnisella synnytyksellä, mikä on kerrottu pääasiassa yhdellä, todella pitkällä kuvalla. Leikkausta ei nähdä liki kahteenkymmeneen minuuttiin, vaan kamera seuraa todella tarkkaan koko synnytysprosessia. Tunnelma on samanaikaisesti erittäin jännittävä että lumoava. Katsoja pidättää hengitystä ja sydän takoo rinnassa. Ja vaikka katsoja tietää tragedian tapahtuvan, on se silti sydäntäsärkevä hetki. Ja vasta tämän suorastaan piinaavaksi kehittyvän, mutta äärimmäisen vauhdilla ohi menevän puolituntisen jälkeen elokuva pistää nimensä ruutuun. Pieces of a Woman

Vaikka kaikin puolin mestarillisesti toteutettu ja näytelty ensimmäinen puolituntinen jääkin elokuvan parhaaksi anniksi, ei leffa paljoa heikkene sen jälkeen. Siinä, missä alku kulki vauhdilla, loppuleffa liikkuu aika hitaasti. Alku onnistui kuitenkin puristumaan katsojan ympärille niin tiukasti, ettei hidas tahti edes koidu ongelmaksi - etenkin kun aika ajoin elokuva tarjoaa lisää hurjan upeita ja vangitsevia kohtauksia, joissa Kirby, LaBeouf ja Burstyn todella säkenöivät - ja aiheuttavat pahaa oloa. Pieces of a Woman on hyvinkin ahdistava teos, eikä sitä ole helppo katsoa. Se on upea kuvaus tuskasta ja kuinka oma paha olo lähtee leviämään muihin ja vahingoittaa niin itseä kuin rakkaimpia, kun sitä pahaa oloa ei yritä hoitaa. On raskasta seurata pariskunnan murenemista ja elokuva saakin liikuttumaan. Filmi ei kuitenkaan ole mitään pelkkää kurjuudessa vellomista, vaan siinä on hieman jotain kaunistakin. Ajan kulumista esitetään sillalla, jota Sean on rakentamassa ja joka kuukausi näytetään, kuinka vastarannoilta syntyvät palaset lähtevät vähitellen liikkumaan toisiaan kohti, kunnes ne elokuvan lopussa yhdistyvät. Tässä vertauskuvassa oli mielestäni jotain todella upeaa.




Jo elokuvaa katsoessa se tuntui todella henkilökohtaiselta teokselta. Kun leffan katsomisen jälkeen luin, että sen ohjaaja ja käsikirjoittaja oikeasti menettivät vastasyntyneen lapsensa, se henkilökohtaisuus alkoi selvetä. Ohjaaja Kornél Mundruczó ja käsikirjoittaja Kata Wéber tekevätkin upeaa työtä kertoessaan tarinaansa. Mundruczón rakentama tunnelma ei suostu päästämään katsojaa helpolla ja hyvä niin. Tekninen toteutus on erittäin vaikuttavaa ja voin vain kuvitella, kuinka monta kertaa pitkä synnytyskohtaus on pitänyt harjoitella, jotta pitkään näyttelijöitä seuraava kuvaaja saa kaikki kulmat ja sommittelut oikein ja että näyttelijät ehtivät asettua ja tehdä oikeat asiat, jottei kohtauksen sulavuus katoa. Leikkauskin on taidokasta, kuten myös lavasteet, asut ja Marthan raskauden maskeeraus. Äänimaailmakin toimii hyvin ja elokuva tietää, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja ympäristön ääniä, ja milloin antaa säveltäjä Howard Shoren toteuttaa itseään musiikeillaan.

Yhteenveto: Pieces of a Woman on hieno ja vangitseva, vaikkakin myös ahdistava ja hidastempoinen elokuva. Filmin ensimmäiset puoli tuntia ovat todella vaikuttavaa ja loppupeleissä jopa piinaavaa seurattavaa. Lähes parikymmentäminuuttinen yksi pitkä kuva on mestarillinen tekninen taidonnäyte, mitä vain parantaa huikeat näyttelijäsuoritukset Vanessa Kirbyltä ja Shia LaBeoufilta, sekä upeasti rakennettu tunnelma ohjaajalta. Seuraavat puolitoista tuntia eivät todellakaan ole helppoa seurattavaa, vaan on jopa vaikea katsoa, kun päähenkilöt murenevat niin yksin kuin yhdessä. Tragedian aiheuttaman tuskan vaikutuksia käsitellään vakuuttavasti. Vaikka leffa aiheuttaakin pahaa oloa, on siinä myös jotain kaunista ja lohdullista. Pieces of a Woman ei todellakaan ole filmi jokaiseen makuun, mutta silti suosittelen sen katsomista - paitsi jos olet pohtimassa lapsen tekoa tai olet raskaana, silloin suosittelen pysymään mahdollisimman toiveikkaissa ja onnellisissa elokuvissa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pieces of a Woman, 2020, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Little Lamb


sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Arvostelu: The Green Hornet (2011)

THE GREEN HORNET



Ohjaus: Michel Gondry
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Chou, Christoph Waltz, Cameron Diaz, David Harbour, Tom Wilkinson, Edward James Olmos, Edward Furlong ja James Franco
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Green Hornet perustuu George W. Trendlen ja Fran Strikerin luomaan Green Hornet -sankarihahmoon, joka teki ensiesiintymisensä radiokuunnelmassa vuonna 1936. Vuosien varrella hahmo on esiintynyt niin kolmetoistaosaisessa sarjaelokuvassa The Green Hornet (1940), sarjakuvissa kuin televisiosarjassa The Green Hornet (1966-1967), minkä kautta kung fu -tähti Bruce Lee esiteltiin amerikkalaiselle yleisölle. 1990-luvun alussa Universal Pictures aloitti neuvottelun hahmon elokuvaoikeuksista ja vuonna 1993 Chuck Pfarrer työsti ensimmäisen käsikirjoitusversion. George Clooney palkattiin pääosaan, mutta hän jätti projektin, kun pääsi näyttelemään Batmania elokuvassa Batman & Robin (1997). Mark Wahlbergia kaavailtiin hänen tilalleen ja Michel Gondry valittiin ohjaajaksi, mutta vuonna 1997 projekti ajautui tuotantohelvettiin, eikä se edennyt mihinkään ja tekijät jättivät elokuvan. Vuonna 2000 Universal yritti saada elokuvan teon takaisin käyntiin. Christopher McQuarrie kirjoitti uuden tarinan ja Jet Li palkattiin sivurooliin. Projekti ei silti meinannut edetä ja Universal alkoikin kaupata hahmon elokuvaoikeuksia. Miramax nappasi oikeudet ja vuonna 2004 Kevin Smith palkattiin uudeksi ohjaajaksi. Jake Gyllenhaalia kaavailtiin pääosaan, mutta elokuva tuntui jälleen päätyvän umpikujaan. Vuonna 2007 tuottaja Neal H. Moritz hankki hahmon oikeudet ja sai Columbia Picturesin kiinnostumaan. Seth Rogen palkattiin pääosaan ja kirjoittamaan käsikirjoitusta, kun taas Stephen Chow valittiin sivurooliin ja ohjaajaksi. Chowkin jätti lopulta elokuvan, jolloin hänen roolinsa korvasi Jay Chou ja ohjaajaksi kiinnitettiin lopullisesti Michel Gondry. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2010, mutta sen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Lopulta The Green Hornet saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 10. tammikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa The Green Hornetin isäni kanssa, kun leffa saapui Suomen teattereihin. Muistan pitäneeni filmistä, mutten muista, olenko koskaan katsonut sitä uudelleen. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan vihdoin uudestaan ja arvostella sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Suositun Daily Sentinel -lehden johtajan kuoltua, tämän hulttiopoika Britt Reid joutuu ottamaan vastuun mediabisneksestä. Britt on kuitenkin ollut lapsesta asti kiinnostunut enemmän naamiokostajista ja päättääkin rahan ja avustajansa Katon kanssa luoda itsestään Los Angelesin sankarin, Green Hornetin.




Pössyttelykomedioista ja hörönaurustaan tunnettu Seth Rogen voi tuntua kummalliselta valinnalta naamiokostajan rooliin, mutta heti kun täsmentää, että hänen hahmonsa Britt Reid on bilettäjä, joka uskoo itsestään liikoja ja töpeksii jatkuvasti, on Rogen oikein sopiva valinta. Rogen tekee pääasiassa kelpo työtä sankaruudesta intoilevana Brittinä, mutta hänen hahmonsa jättää toivomisen varaa. Britt on nimittäin suurimman osan ajasta narsistinen urpo, jolla ei edes ole kunnon kehitystä parempaan suuntaan leffan aikana. Hahmosta onkin hieman vaikea pitää, eikä katsoja siksi erityisemmin innostu Brittin alter egon, Green Hornetin seikkailuista.
     Huomattavasti pidettävämpi hahmo onkin Brittin apuri Kato (Jay Chou), joka on mestari niin tekniikan jutuissa, kyhäten kaksikolle kaiken maailman laitteita ja aseita sisältävän auton, mistä Batman ja James Bondkin olisivat kateellisia, sekä halliten useat taistelulajit. Katoa käy sääliksi läpi leffan, sillä tämä tekee suurimmaksi osaksi urotyöt ja Britt lähinnä omii kunnian kaikesta. Chou on hieman puiseva puhekohtauksissa, mutta täysin luonteva toiminnassa.
     Vastaansa Green Hornet ja Kato saavat Christoph Waltzin näyttelemän rikollispomo Chudnofskyn. Puolitoista vuotta ennen The Green Hornetin ilmestymistä Waltz oli häikäissyt kaikki julman natsikomentaja Hans Landan roolissa Kunniattomat paskiaiset -elokuvassa (Inglourious Basterds - 2009), mistä hän voitti Oscar-, BAFTA-, ja Golden Globe -palkinnot. Sen jälkeen häneltä voi odottaa jotain todella hienoa, mutta Waltz tarjoaakin ison pettymyksen täysin mitäänsanomattomana Chudnofskyna. Waltzin ongelmaksi koituu toki tylsästi kirjoitettu hahmo, mutta hänen suorituksensa on niin innoton ja väkisin väännetty, että ihan harmittaa hänen puolestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz Brittin sihteerinä Lenorena, David Harbour syyttäjä Scanlonina ja Tom Wilkinson Brittin isänä. Diaz turhautuu täysin tyhjänpäiväisenä hahmona, jonka ainoa tarkoitus on rikkoa pääkaksikon välejä, kun nämä molemmat ihastuvat Lenoreen. Harbour on ihan pätevä syyttäjänä, vaikka tämäkään hahmo ei ole kummoisesti kirjoitettu. Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tuttu Edward "John Connor" Furlong ja Seth Rogenin hyvä ystävä James Franco tekevät pienet roolit rikollisina.




The Green Hornetin tökerösti käyttäytyvän päähenkilön ja Katoa lukuunottamatta aika laimeiden sivuhahmojen vuoksi elokuva menettää paljon potentiaalistaan. Parhaimmillaan filmi voisi olla erittäin mainio toimintakomedia, mutta nyt se jää vain ihan viihdyttäväksi, mutta välittömästi unohdettavaksi, eikä edes kovin hauskaksi leffaksi. Käsikirjoitus on aika hutiloiden kynäilty kasaan. Rogen itse on kirjoittanut elokuvan Evan Goldbergin kanssa, joka on käsikirjoittanut myös muita filmejä, joissa Rogen on näytellyt, kuten aidosti hyvän komedialeffa Superbadin (2007), sekä kelpo pössyttelyhömpän Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008). Jonkin sortin supersankarielokuva ei kuitenkaan suju kaksikolta luonnostaan. Britt ja Kato kirjoitetaan hätäisesti kavereiksi ja heidän matkansa naamiokostajiksi kiirehditään. Pahisten juonikuviot eivät nappaa mukaansa, vaan lopputuloksena on aika yhdentekevää rymistelyä noin kahden tunnin ajan.

Sentään elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti, kun sen toimintakohtaukset alkavat. Jännitystä niistä ei löydy, mutta Katon turpaanvetoja on hauska seurata, minkä lisäksi pääkaksikon auto, josta pursuaa jatkuvasti esiin uusia vempaimia, nostaa hymyn huulille älyttömyyden ja siisteyden sekoituksella. Siihen The Green Hornetin hauskat puolet oikeastaan jäävät. Vitsit ovat harmillisen latteita, eikä elokuva koskaan oikeasti naurata. Monien asioiden summana elokuva käy paikoitellen pitkäveteiseksi kahden tunnin kestossaan. Loppupäässä se onneksi lähtee edes jonkinlaiseen nousuun lisäten pöhköä rymistelyä niin, että kyynisemmänkin katsojan on vaikea sanoa, etteikö olisi edes hetkittäin viihtynyt. Elokuvassa on tarpeeksi hyviä puolia ja hetkiä, jotta sen katsoo ihan mielellään uudestaankin (ainakin omalla kohdallani noin vuosikymmenen tauon jälkeen), mutta eipä siitä paljoa jää käteen keskinkertaisuuden lisäksi. Supersankarifanina on kuitenkin hauska huomata, kuinka nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi naamiokostaja Batman on selvästi saanut vaikutteita Green Hornetista.




Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ohjaaja Michel Gondry otti The Green Hornetin ilomielin vastuulleen, sillä oli ollut lapsesta asti hahmon fani. Harmi vain, ettei tämä into riitä hyväksi elokuvaksi. Gondry ei saa näyttelijöistä paljoa irti, eikä rakenna tunnelmaa kaksisesti. Hänelle vaikeuksia toki tuottaa Rogenin ja Goldbergin kömpelö käsikirjoitus. Toimintakohtauksista Gondry on sentään saanut tyylikkäitä. Teknisesti elokuva on taidokkaasti toteutettu, vaikka muutamat digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Kuvaus on sulavaa ja etenkin yökohtaukset on valaistu ja väritetty näyttävästi. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi kelvollista. Lavasteet ovat onnistuneet ja pääkaksikon asut hienot. Ääniefektit ovat tehokkaat ja James Newton Howardin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla, jäämättä millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Green Hornet ei harmillisesti nouse potentiaaliinsa, vaan pitkän tuotantohelvetin lopputuloksena on keskinkertainen toimintakomedia. Jännityksen puutteesta huolimatta toimintakohtaukset ovat sentään viihdyttäviä, Katon turpaanvedon ja täysin älyttömien juttujen ansiosta. Komediapuoli jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan ja monet vitseistä epäonnistuvat. Seth Rogen osaa kyllä olla hauska, mutta tässä hän jää lähinnä ärsyttävän itsekeskeiseksi mulkvistiksi. Christoph Waltz on valitettavan laimea roistona, eikä Cameron Diazia jaksa kiinnostaa olla mieshahmojen tappelun syynä. Vain Katoa näyttelevä Jay Chou tekee oikeasti passelia työtä. Koska hahmot eivät ole kaksisia, eikä leffa liiemmin naurata, käy se kahden tunnin kestossaan paikoitellen raskassoutuiseksi. Loppuhuipennuksessaan se onneksi tsemppaa hieman ja tarjoaa veikeän finaalin. Siitä huolimatta The Green Hornet on vain ihan kiva elokuva ja on harmi, että monien vuosien tekoprosessin jälkeen lopputulemasta ei saatu tämän parempaa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Green Hornet, 2011, Columbia Pictures, Original Film, K/O Camera Toys


perjantai 8. tammikuuta 2021

Arvostelu: Mortal Kombat (1995)

MORTAL KOMBAT



Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Robin Shou, Linden Ashby, Bridgette Wilson, Cary-Hiroyuki Tagawa, Christopher Lambert, Talisa Soto, Trevor Goddard, Chris Casamassa, François Petit, Tom Woodruff Jr., Kevin Michael Richardson ja Frank Welker
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Mortal Kombat perustuu samannimiseen videopelien sarjaan, mikä käynnistyi vuonna 1992. Elokuvatuottaja Lawrence Kasanoff oli vierailemassa pelin luoneella Midway Gamesilla, kun pelintekijät esittelivät hänelle uuden pelinsä. Kasanoff innostui pelistä ja hankkikin pian sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1994 ja lopulta Mortal Kombat ilmestyi elokuvateattereihin vuotta myöhemmin. Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaiset arviot, mutta lippuluukuilla se oli valtava hitti. Leffa on vuosien varrella kerännyt itselleen oman fanikuntansa ja se on saavuttanut kulttistatuksen. Itse en ole koskaan pelannut Mortal Kombat -pelejä tai nähnyt tätä elokuvaa. Kuitenkin nyt kun on ilmestymässä uusi Mortal Kombat -elokuva (2021), päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla edes tämän vanhan filmatisoinnin. 

Veljensä kuoleman kostamista himoitseva Liu Kang, toimintanäyttelijä Johnny Cage ja huippuagentti Sonya Blade kutsutaan mystiselle saarelle taistelemaan Mortal Kombat -turnauksessa toisen maailman valloittajaolentoja vastaan.

Robin Shau näyttelee Liu Kangia, jonkin sortin munkkiryhmän taakseen jättänyttä (leffa ei kauheasti vaivaudu selittelemään tätä) miestä, joka on menettänyt veljensä ja janoaa nyt kostoa. Linden Ashby taas esittää Johnny Cagea, toimintastaraa, joka on joutunut huonoihin otsikoihin ja etsii nyt keinoa nostaa maineensa takaisin korkeuksiin. Alunperin Cameron Diazin oli tarkoitus esittää Sonya Bladea, mutta hän satutti juuri ennen kuvauksia ranteensa, joten hänet täytyi korvata pikaisesti Bridgette Wilsonilla. Sonya on jonkinlainen agentti tai sotilas, muttei harmillisesti oikein pääse esittelemään näitä kykyjään, miestaistelijoiden pyrkiessä jatkuvasti varastamaan mahdollisen valokeilan häneltä. Liulle ja Johnnylle annetaan jotain mielenkiintoista sisältöä, mutta lopulta pääkolmikko jää täysin yksiulotteiseksi ryhmäksi. Heidän näyttelijänsä tekevät tarpeeksi kelvollista työtä - lähinnä toimintakohtauksissa, joissa Shau ja Ashby pistivät itsensä niinkin isosti likoon, ettei kuvauksista ilman vammoja selvitty.




Elokuvassa nähdään myös Christopher Lambert koomisessa roolissa ukkosenjumala Raidenina, joka jorisee viisauksia pääkolmikolle, Cary-Hiroyuki Tagawa velho Shang Tsungina, joka aikoo voittaa Mortal Kombatin ja siten myös meidän maailmamme herruuden Keisarilleen, Talisa Soto kymmentuhatvuotisena prinsessa Kitanana, sekä Chris Cassama ja François Petit yliluonnollisia kykyjä hallitsevina Scorpionina ja Sub-Zerona. Mukana on myös aika kömpelösti liikkuvan nuken avulla toteutettu nelikätinen Goro-jättiläinen (äänenä Kevin Michael Richardson), sekä hirvittävän huonoilla tietokonetehosteilla luotu lisko-olio Reptile. Pelisarjan faneille on varmasti ilahduttavaa nähdä omat suosikit valkokankaalla. Itse lähinnä pidin monia hahmoista huvittavina, etenkin Raidenia, josta ei oikein tiedä, kuinka tosissaan Lambert roolinsa ottaa. Tagawasta löytyy häijyyttä pahikseksi ja ovathan Scorpionin ja Sub-Zeron asut päheät.

Mortal Kombat ei niinkään vaadi pelien pelaamista, jotta siitä voi nauttia, vaan enemmänkin sen, että elokuvan näki silloin 1990-luvulla nuorena. Itselläni ei tosiaan ole minkäänlaista nostalgista sidettä koko hommaan ja niinpä katsottuna nyt 25 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, Mortal Kombat ei paljoa onnistunut tarjoamaan. Siitä löytyy omat onnistumisena, kuten aivan törkeän kova tunnusmusiikki, joka jää jumputtamaan päässä aikamoisena korvamatona, sekä tietty vahva videopelimäinen henki. Leffaa ei ole lähdetty tekemään liian vakavamieleisesti, vaan sopivasti kieli poskessa. Ei se mikään puhdas komedia ole ja paikoitellen se muuttuu hieman synkäksikin, mutta tekijöillä on selvästi ollut hauskaa leffaa kuvatessaan. Pariin otteeseen elokuvan täysin pöljä ja korni toteutus onnistui jopa viihdyttämään.




Elokuvan ongelmat eivät ole niinkään siinä, kuinka urpo ja juustoinen filmi se on, vaan lähinnä sen yksiulotteisissa hahmoissa ja tarinassa. Tai siis, jos elokuvan ohutta juonta voi tarinaksi kutsua. Toisaalta kun pohjana on peli, jossa lähinnä vain vedetään vastustajaa turpaan, kannattaako elokuvasovituksessa kovin monimutkikasta tarinaa edes yrittää rakentaa? Ongelma on enemmänkin se, kuinka köykäisesti se vähäinenkin tarina on rakennettu. Hahmot esitellään pikakelauksella, jotta heidät voi mahdollisimman nopeasti heittää turnaukseen tappelemaan epäreiluilla kyvyillä varustettuja vastuksia vastaan. Jos elokuva syventyisi paremmin pääkolmikkoon ja mytologiaan Outworldista, olisi se jo parempi teos. Aina välillä Raiden saapuu kertomaan pari tarpeellista tietoa, mutta siihen se oikeastaan jää. Mortal Kombat on pelkkää pintaa, ilman erityistä sisältöä. En nyt sano, että tästä olisi pitänyt yrittää tehdä mitään parhaan elokuvan Oscar-ehdokasta, mutta tekijät olisivat voineet rohkeammin uppoutua pintaa syvemmälle. Paremmin esitellyt hahmot ja mytologia saisivat katsojan innostumaan enemmän, kun turpaanveto alkaa.

Elokuvan on ohjannut Paul W. S. Anderson (joka tosin tätä leffaa tehdessä kulki vielä nimellä Paul Anderson), joka on tämän jälkeen tehnyt myös mm. pelileffa Resident Evilin (2002) ja muutaman sen jatko-osista, Alien vs. Predatorin (2004) ja uusimman Kolme muskettisoturia -filmatisoinnin (The Three Musketeers - 2011) kymmenen vuoden takaa. Mortal Kombat oli sis pelkkä ensimmäinen osoitus siitä, että Anderson on parhaimmillaankin vain keskinkertainen elokuvantekijä. Andersonin ohjaus on kömpelöä ja hänen luomansa tunnelma läpikotaisin hömelö. Eipä Kevin Droneynkaan käsikirjoitusta voi kehua tai Martin Hunterin leikkaustaitoja. Sentään mukana on ihan tyylikästä kuvausta, mainioita lavasteita ja oivallisia asuja. Erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo parikymmentä vuotta sitten. Äänimaailma on kelvollinen ja kuten jo tulikin todettua, elokuvan ehdottomasti parasta antia on The Immortalsin tykittelevä tunnusmelodia, mikä lähtee soimaan heti leffan ensisekunneilla ja kuullaan onneksi monta kertaa pitkin filmiä. Biisi on niinkin kova, että kuuntelin sitä tauotta koko tämän arvostelun kirjoittamisen ajan.




Yhteenveto: Mortal Kombat on kehno toimintapläjäys, mikä toimii lähinnä nostalgiannälkäisille ysärilapsille, jotka innostuivat elokuvasta sen ilmestymisen aikaan. Itse jouduin etsimällä etsiä siitä positiivista sanottavaa. Tykittävä korvamato-tunnusmusiikki on ehdottomasti parasta koko leffassa, minkä lisäksi täytyy myöntää, että tietty videopelimäisyys on onnistuttu siirtämään peleistä elokuvaan ja muutamat kohdat onnistuivat jopa viihdyttämään kaikessa hölmöydessään. Rakenteeltaan leffa on todella kömpelösti kirjoitettu ja leikattu, eikä mitään vaivauduta pohjustamaan tarpeeksi, jotta hahmojen (tai maailman) kohtalo kiinnostaisi, kun turpaanveto alkaa. Pääkolmikossa olisi potentiaalia, mutta huonon käsikirjoituksen kanssa se vähä valuu hukkaan. Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja Lambertin viisaan tietäjän osa on jopa lähinnä kiusallinen. Erityisen kiusallisia ovat kököt tietokonetehosteet, joita ajan julmat hampaat ovat nakerrelleet ahkerasti. Etenkin Reptile-olento on naurettavan surkuhupaisa ilmestys. Paul W. S. Anderson osoittaa elokuvassa kertaheitolla "lahjansa" ohjaajana ja onkin pitänyt visusti uransa hyvin pitkälti samanlaisena tähän päivään asti. 

"Fatality!"




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mortal Kombat, 1995, New Line Cinema, Threshold Entertainment


tiistai 5. tammikuuta 2021

Arvostelu: Bill & Ted Face the Music (2020)

BILL & TED FACE THE MUSIC



Ohjaus: Dean Parisot
Pääosissa: Keanu Reeves, Alex Winter, Kristen Schaal, Samara Weaving, Brigette Lundy-Paine, Anthony Carrigan, Erinn Hayes, Jayma Mays, Holland Taylor, Hal Landon Jr., William Sadler, Jillian Bell, DazMann Still, Jeremiah Craft, Daniel Dorr, Sharon Gee, Patty Anne Miller ja Kid Cudi
Genre: komedia, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Keanu Reevesin ja Alex Winterin tähdittämä komediaelokuva Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) oli menestys, joka keräsi oman vannoutuneen fanikuntansa, sekä sai jatko-osan Billin ja Tedin maailma (Bill & Ted's Bogus Journey - 1991). Kolmannen elokuvan teosta on huhuiltu jo vuosia, mutta vasta 2000-luvulla Reeves ja Winter alkoivat tosissaan suunnitella jatkavansa Billin ja Tedin seikkailuja. Pitkään studiot eivät kuitenkaan nähneet potentiaalia kolmannessa elokuvassa, kokien, että vanha fanikunta ei olisi tarpeeksi iso vastaamaan kustannuksia, eivätkä hahmot olisi tuttuja nuorelle yleisölle. Asiaa ei myöskään auttanut se, millaiseen alamäkeen Reevesin ja etenkin Winterin urat olivat vajonneet. Kuitenkin Reevesin tähdittämän toimintaelokuva John Wickin (2014) osoittautuessa jättihitiksi, studiot alkoivat kiinnostua uusista projekteista Reevesin kanssa. Niinpä Reeves ja Winter saivat vihdoin Metro-Goldwyn-Mayerin tarttumaan elokuvaansa. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 ja lopulta Bill & Ted Face the Music sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2020. Suomeen leffaa ei kuitenkaan tuotu, vaikka teatterit kaipasivatkin kipeästi uutuuselokuvia koronapandemian keskellä. Vasta nyt elokuva on vihdoin ja viimein julkaistu täälläkin, mutta suoraan vuokrattavana. Itse olin tiennyt Bill ja Ted -leffoista jo pidemmän aikaa, mutta päätin katsoa ne vasta viime kesänä, valmistautuakseni tulevaan kolmososaan. Minua jopa harmitti, ettei elokuva saapunut lainkaan elokuvateattereihin, mutta kun huomasin Bill & Ted Face the Musicin saapuneen vuokrattavaksi, katsoin sen välittömästi.

Yli kahden vuosikymmenenkään jälkeen William S. Preston, Esq. ja Theodore Logan eivät ole onnistuneet kirjoittamaan sitä maailman yhdistävää laulua, mitä heidän on ennustettu tekevän. Kun maailma on kohtaamassa loppunsa ja vain sillä ennustetulla laululla voi pelastaa kaiken, Billin ja Tedin täytyy lähteä aikamatkalle tulevaisuuteen ja varastaa laulu vanhemmilta itseltään.




Alex Winter ja Keanu Reeves palaavat tietysti rooleihinsa William S. Preston, Esq:nä ja Theodore Loganina, eli Billinä ja Tedinä ja voi kunpa voisinkin sanoa, että he ovat oikein excellent rooleissaan. Vuosien varrella elokuvista lähes täysin kadonnut Winter pistää kyllä innokkaasti kaikkensa peliin Billinä, mutta Reevesin touhua on aika kiusallista seurata. Tämä johtuu lähinnä siitä, että hän on siirtynyt toinen toistaan kovempiin toimintarooleihin elokuvien Myrskyn ratsastajat (Point Break - 1991), Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick myötä, joten paluu uran juurille hömelön Tedin rooliin on väkisinkin outo. Vaikka Reeves on vuosien aikana useasti puhunut innokkaasti paluusta tämän leffasarjan pariin, näyttää hän itse elokuvassa siltä kuin toivoisi, ettei hänen uransa uusi nousu tyssää nyt tähän. Parhaiten Reeves ja Winter toimivat esittäessään hahmojensa huomattavasti iäkkäämpiä versioita, joihin Bill ja Ted törmäävät uudella seikkailullaan.
     Elokuvassa nähdään myös Jayma Mays Billin vaimona prinsessa Joannana ja Samara Weaving heidän tyttärenään Theana, Erinn Hayes Tedin vaimona prinsessa Elizabethina ja Brigette Lundy-Paine heidän tyttärenään Billienä, Kristen Schaal aikamatkaaja Rufuksen tyttärenä Kellynä ja Holland Taylor tämän äitinä Suurena Johtajana, Anthony Carrigan Billiä ja Tediä jahtaavana tappajarobottina, sekä Jillian Bell parisuhdeterapeuttina. Hal Landon Jr. palaa rooliinsa Tedin isänä ja William Sadler nähdään tietty itse Kuolemana. Paikoitellen sivuhahmot varastavat täysin valokeilan päätähdiltä ja itse koin etenkin Carriganin näyttelemän tappajarobotin hauskemmaksi hahmoksi. Weaving ja Lundy-Paine toimivat yllättävänkin pätevästi pääkaksikon lapsina, elehtien ja puhuen täysin kuin isänsä. Molemmista löytyy samanlaista höpsöyttä ja sydäntä, sekä nuoruuden intoa kuin Reevesistä ja Winteristä kahdessa ensimmäisessä leffassa.




Bill & Ted Face the Music toimii varmasti nostalgiannälkäisille Billin ja Tedin faneille, minkä lisäksi se on oikein passeli hyvän mielen hömppä ankeaan vuoteen 2020, mutta eipä se kovin kummoinen teos ole. Vaikka leffa onkin parempi kuin vaikkapa Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014), missä yritettiin myös uudestaan parin vuosikymmenen takaista komediaa vanhentuneilla näyttelijöillä, on se silti lähinnä vain ihan kivaa viihdettä. Siinä pidetään vahvasti edellisten osien henki ja tyyli, eikä pyörää ole päätetty keksiä uudestaan. Toisaalta miksi korjata jotain, mikä ei sinänsä ole rikki, mutta tarviiko samaa kierrättää? Kasari-ysärikomedian teko 2000-luvulla johtaa kummalliseen lopputulokseen. Kovinkaan hauska leffa ei ole, mutta pöhkö seikkailu tarjoaa tyytyväisiä hymähdyksiä aina silloin tällöin. Billin ja Tedin aiempia seikkailuja lämmöllä muistelevat innostuvat takuulla, kun ensimmäisen kerran ilmakitarasoolo pärähtää käyntiin tai kun Sadlerin näkee jälleen Kuolemana.

On juuri niin Billin ja Tedin kaltainen idea, että kun päähahmot eivät keksi omassa ajassaan legendaarista kappaletta, he päättävät matkustaa tulevaisuuteen ja varastaa kappaleen siellä vanhemmilta versioiltaan, jotka ovat jo tehneet kappaleen. Nämä reissut tulevaisuuteen ovatkin aika hilpeitä ja niissä juurikin ne Billin ja Tedin vielä vanhemmat versiot saavat hymyn leviämään huulille. Samaan aikaan hahmojen tyttäret lähtevät samankaltaiselle aikamatkalle kuin päähahmot ensimmäisessä filmissään, etsimään historiallisia muusikoita, joiden kanssa tyttäret uskovat voivansa auttaa ennustetun kappaleen luonnissa. Väliin mahtuu myös tylsää parisuhdeterapiaa, mutta muuten elokuva on hyvin samanlainen kuin edelliset osat. Filmi tietty loppuu suureen konserttiin, minkä on ihan vain tarkoitus saada katsoja mukavalle tuulelle. Vuonna 2020 se on hyvä tavoite ja vaikka tekijät tavallaan onnistuvatkin siinä, on Bill & Ted Face the Music lopulta aika unohdettava tekele.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Galaxy Questista (1999) parhaiten tunnettu Dean Parisot, joka rakentaa miellyttävää tunnelmaa ja toistaa edellisten osien onnistumisia. Hienoa on, että aiemmat osat käsikirjoittanut kaksikko Chris Matheson ja Ed Solomon vastaavat myös Bill & Ted Face the Musicin tekstistä. Kaksikko pelaakin täysillä varman päälle ja luottaa nostalgian voimaan. Kuvaus on tarpeeksi hyvää ja leikkauskin passelia. Erikoistehosteet eivät todellakaan järisytä maata, mutta sopivat kelvollisesti tällaiseen hömppään. Maskeeraajia täytyy kehua lihaksikkaiden vankilakundi Billin ja Tedin ulkonäöistä, jotka ovat täysin ylilyövät, mutta silti yllättävän onnistuneet. Äänimaailma toimii ja Mark Ishamin säveltämistä musiikeista löytyy hilpeän seikkailun tuntua, sekä tietty niitä ikonisia kitarasoundeja.

Yhteenveto: Bill & Ted Face the Music on ihan kiva hyvän mielen hömppä, mikä tyydyttää takuulla nostalgiannälkäiset Billin ja Tedin fanit, mutta jättää luultavasti muut aika kylmäksi. Alex Winter ja etenkin Keanu Reeves ovat harmillisen väsähtäneet rooleissaan - kenties käytettyään kaiken energian siihen, että leffa ylipäätään saatiin tehtyä. Aika ajoin keski-ikäisten miesten (etenkin toimintastaraksi kehkeytyneen Reevesin) teinipöhköilyä on jopa kiusallista seurata. Kun Winter ja Reeves esittävät paljon iäkkäämpiä versioita Billistä ja Tedistä, tarjoavat he paremmat naurut. Erityisen hauska leffa ei kuitenkaan ole, vaan se tarjoaa lähinnä yksittäisiä positiivisia hymähdyksiä. Hömelö kasari-ysärihenki ei oikein enää toimi 2020-luvulla tehtynä. Suurimmaksi osaksi sitä katsoessa viihtyy tarpeeksi passelisti, mutta katselukokemuksen myös unohtaa pian sen päätyttyä. Jos pidit aiemmista Bill ja Ted -leffoista, kannattaa Bill & Ted Face the Music vilkaista myös. Jos et ole edes nähnyt niitä, on täysin turhaa yrittää tutustua sarjaan tämän filmin kautta.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bill & Ted Face the Music, 2020, Hammerstone Studios, Dial 9, Dugan Entertainment, Many Rivers Productions, Lakeview Entertainment, TinRes Entertainment