The Devil's Mouth (2026) - elokuva-arvostelu

THE DEVIL'S MOUTH

Ohjaus: Jeff Wadlow

Näyttelijät: Kathryn Newton, Lana Condor, Nico Hiraga, Tommi Rose, Gavin Casalegno ja Tayme Thapthimthong

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Devil's Mouth on uusi haikauhuelokuva. Aja Gabel ja Myung Joh Wesner keksivät idean leffaan jo lähes kymmenen vuotta sitten ja heidän "Apex"-nimellä kulkenut käsikirjoitus pyöri vuonna 2019 Hollywoodin "mustalla listalla" suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu tehty vielä elokuvaa. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että käsikirjoitus oli vihdoin etenemässä tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät lopulta kesällä 2025. Nyt The Devil's Mouth on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse en ole ollut erityisen innoissani leffan suhteen. Sen lisäksi, että kammoan haita, elokuvan ohjaajan Jeff Wadlow'n aiempi filmografia - esimerkiksi kehnot Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018) ja Fantasy Island (2020) - ei herättänyt juuri luottoa lopputulosta kohtaan. Päätin silti katsoa The Devil's Mouthin heti sen julkaisupäivänä. 

Viisi kaverusta matkustavat Thaimaahan pitämään hauskaa ennen opintojen alkua. Sukellusretki Paholaisen kitana tunnettuun luolaverkostoon muuttuu kuitenkin painajaismaiseksi selviytymistaisteluksi, kun nuoret tajuavat olevansa nälkäisen härkähain reviirillä.

The Devil's Mouthin keskiössä on viisi nuorta, joiden elämät ovat viemässä heitä eri suuntiin uusien opiskelupaikkojen myötä. Niinpä he ovat päättäneet viettää vielä kerran erityisen kivaa yhdessä ja he ovat matkustaneet Thaimaan lämpöön. On hieman ujo Sara (Kathryn Newton), hänen usein dominoiva paras ystävänsä Max (Lana Condor) ja tämän poikaystävä James (Nico Hiraga), sekä juhlijaluonne Adrienne (Tommi Rose) ja hänen uusi poikaystävänsä, heikkohermoinen Greg (Gavin Casalegno). Hahmoilta löytyy tarpeeksi erilaisia persoonia, jotta he erottuvat selvästi toisistaan, mutta he jäävät silti aika yhdentekeviksi tyypeiksi, joiden kohtaloista ei jaksa juuri välittää. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, tulkiten onnistuneesti pakokauhuaan, kun he tajuavat uiskentelevansa luolassa nälkäisen härkähain kanssa.

Jeff Wadlow'n aiemman filmografian vuoksi odotukseni The Devil's Mouthia kohtaan olivat niin matalat, että aluksi elokuva onnistui jopa yllättämään kelvollisuudellaan. Leffa käyttää sopivasti aikaa esitelläkseen hahmonsa ja heidän dynamiikkansa, ennen kuin pistää heidät aluksi lumoavalta tuntuvalle luolasukellukselle. Jännitettä hain suhteen rakennellaan toimivasti ja kohtaus, jossa nuorille käy kivuliaan selväksi etteivät he ole luolastossa yksin, on onnistunut. Elokuvassa olisi siis ainekset valmiina potentiaalisesti ihan hyvään haikauhurainaan.

Valitettavasti ihan lupaavan alkusuoran jälkeen elokuva taantuu yhä vain heikommaksi ja ennen kaikkea typerämmäksi. On ymmärrettävää, että hahmot panikoivat tilanteensa takia, mutta välillä katsojaa ei voi olla turhauttamatta se, miten tyhmästi he toimivat. Erityisen ärsyttävää on, että yhdellä hahmoista on terävä veitsi mukanaan, mutta he eivät ikinä edes yritä tehdä sillä mitään vaanivalle pedolle. Ja itse haista puheen ollen, en voi sanoa olevani mikään lajin ekspertti, mutta hai pistetään tekemään yhä epäuskottavampia juttuja, lähtien toistuvista kallioon pää edellä törmäilyistä, saadakseen kielekkeeltä roikkuvat nuoret putoamaan veteen. Leffa myös rikkoo omaa logiikkaansa, hahmojen selittäessä aluksi, että jumiin jäävä hai ei ole kykeneväinen uimaan takaperin, mutta myöhemmin leffassa haihan yhtäkkiä kykenee juuri tuohon.

Jeff Wadlow onnistuu aluksi rakentamaan jännitettä, mutta sekin hiipuu, kun katsojalle käy selväksi, miten vähän näiden hahmojen kohtaloista jaksaa välittää. Elokuvan isoin ongelma on ehdottomasti Aja Gabelin ja Myung Joh Wesnerin kliseitä viljelevä ja muutenkin lattea käsikirjoitus. Sen lisäksi, että ajoittain kaksikko tuntuu pitävän katsojaa tolloina, jotka eivät muista, mitä heille juuri kerrottiin parikymmentä minuuttia sitten, he tekevät jo liian varhaisessa vaiheessa selväksi, ketkä tulevat kohtaamaan karun lopun ja miten haiongelma tullaan todennäköisimmin ratkaisemaan. Teknisesti The Devil's Mouth on pääasiassa toimiva, vaikka tietokoneella toteutettu hai näyttääkin hetkittäin turhan videopelimäiseltä. Leffa on pätevästi kuvattu, mutta leikkausta olisi voinut hieman tiivistää. Maskeeraukset ovat mainiot ja Bear McCrearyn säveltämät musiikit kuuluvat kirkkaasti leffan parempiin puoliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Devil's Mouth www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Devil's Mouth, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Amazon Prime Video, Lionsgate, Living Films, Thunder Road Films

Rick and Morty, kausi 9 (2026) - sarja-arvostelu

RICK AND MORTY - KAUSI 9

Luojat: Justin Roiland ja Dan Harmon

Näyttelijät: Ian Cardoni, Harry Belden, Chris Parnell, Spencer Grammer, Sarah Chalker, Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Tom Kenny, Ed Helms, Paul Lieberstein, Oscar Nunez, Rob Riggle, Amy Ryan, Owen Wilson, Ty Burrell, Stephen Root, Justin Long, Bill Camp, Andy Serkis, Joe Lo Truglio ja Malin Åkerman

Genre: animaatio, komedia, scifi

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Dan Harmonin ja Justin Roilandin luoma animaatiokomediasarja Rick and Morty nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2013. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja ilman Roilandia tehdyt seitsemäs ja kahdeksas kausi vain pitävät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkinsä ja animaattorit kävivät taas töihin. Nyt Rick and Mortyn yhdeksäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin innostunut sarjan jatkumisesta - onhan se yksi suosikeistani. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Mortylle selviää, että Rick on alkanut viettämään aikaa Pahan Mortyn kanssa. Kaksikon päätyessä uusiin seikkailuihin, Jerry-isä jännittää työhaastattelua, Summer-sisko erotetaan koulusta ja Beth-äiti kokeilee huumeita.

Rick and Mortyn tutut hahmot tekevät paluun, lukuun ottamatta presidentti Curtisia (Keith David), jonka oma sarja President Curtis (2026-) käynnistyi samana päivänä, kun Rick and Mortyn yhdeksäs kausi päättyi. Nimikkohahmot Rick Sanchez (Ian Cardoni) ja hänen lapsenlapsensa Morty Smith (Harry Belden) ajautuvat taas jos jonkinlaisten seikkailujen ja selkkausten keskelle. Rickin ja Mortyn hankala dynamiikka on jälleen erinomainen. Vaikka hahmot suuttuvatkin usein toisilleen erilaisista asioista, on heidän välillä tietynlainen vahva side, jota ei voi murtaa. Rick ja Morty ovat aina yhtä mainioita hahmoja, joiden kanssa hyppää taas kerran erittäin mielellään erilaisten kommellusten pyörteisiin.

     Myös Rickin ja Mortyn perheenjäsenet, eli Rickin tytär ja Mortyn äiti Beth (Sarah Chalke), hänen miehensä Jerry (Chris Parnell) ja heidän tyttärensä, eli Mortyn sisko Summer (Spencer Grammer) ovat menossa mukana. Jerry ja Summer pääsevät hyvin esille, mutta Beth joutuu tyytymään tällä kaudella harmillisen harvoihin näyttäytymisiin. Kausi on lisäksi pullollaan vierailevia tähtiä ja jaksojen varrella kuullaan muun muassa Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Ed Helms, Amy Ryan, Owen Wilson, Andy Serkis, Justin Long ja Stephen Root erilaisina avaruuden ja toisten maailmojen olentoina, robotteina, sarjamurhaajina sun muina Rick and Mortylle ominaisina kummajaisina.

Rick and Mortyn yhdeksäs kausi tarjoaa sarjalle ominaiseen tapaan kymmenen toinen toistaan sekopäisempää ja mielikuvituksellisempaa seikkailua niin avaruuden halki kuin toisissa ulottuvuuksissa lukemattomien eri rinnakkaistodellisuusversioiden kera. Parit jaksoista ovat kelvollisia, muutamat erittäin mainioita ja mahtuupa sekaan pari sarjan kulta-aikojen kanssa kilpailevaa huippuluokan jaksoa. Erityisen paljon pidin kauden seitsemännestä jaksosta, jossa Rick ja Morty päätyvät planeetalle, missä heidän täytyy hyödyntää kekseliäällä tavalla evoluutiota, päihittääkseen planeetan ekosysteemin. 

Vaikkei yhdeksäs kausi olekaan kokonaisuutena yhtä huikea kuin sarjan alkupää, täytyy silti nostaa hattua, että vielä yhdeksännelläkin kaudellaan tekijöiden ideoiden tulva ei näytä hupenemisen merkkejä. Pidän myös valtavasti siitä, että sarjan omintakeinen huumorintaju ei ole juuri muuttunut kevyempään suuntaan. Tekijät eivät pelkää käsitellä raskaita aihepiirejä rikkinäisestä perheestä alkoholismiin, puhumattakaan eksistentiaalisista kriiseistä ja ajoittain aika melankolisestakin maailmankuvasta, jotka ääretön maailmankaikkeus loputtomine rinnakkaistodellisuuksineen tuo tullessaan. Jutut ovat usein synkkiä, mutta tekijät onnistuvat kääntämään kohtaukset hersyvän huumorin puolelle, vaikka osa ajatuksista tai konsepteista jäisikin jakson päätyttyä kummittelemaan takaraivoon. Sarjaa on luvassa vielä ainakin kolme tuotantokautta lisää ja jos taso pysyy yhä näinkin hyvänä, katson Rick and Mortyä ilomielin lisää tulevaisuudessakin.

Ja pitäähän sitä toki kehua vielä sarjan aina yhtä oivallista animaatiojälkeä. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Animaattorit päästävät jälleen luovuutensa valloilleen erilaisten olentojen ja maailmojen kanssa, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, sekä toisinaan pieniä lisävitsejä. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Ryan Elderin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

Rick and Morty, Yhdysvallat, 2013-, Adult Swim, Justin Roiland's Solo Vanity Card Productions, Harmonius Claptrap, Williams Industries

Laputa - linna taivaalla (天空の城ラピュタ - 1986) - elokuva-arvostelu

LAPUTA - LINNA TAIVAALLA

天空の城ラピュタ

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Näyttelijät: Mayumi Tanaka, Keiko Yokozawa, Kotoe Hatsui, Minori Terada, Ichirō Nagai, Fujio Tokita, Hiroshi Ito, Takuzō Kamiyama, Sukekiyo Kameyama ja Machiko Washio

Genre: anime, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 7

Laputa - linna taivaalla on Studio Ghibli -animeyhtiön ensimmäinen elokuva. Saatuaan valmiiksi elokuvansa Tuulen laakson Nausicaä (風の谷のナウシカ - 1984), ohjaaja Hayao Miyazaki päätti yhteistyökumppaninsa Isao Takahatan kanssa toteuttaa unelmansa ja perustaa oman studionsa. Yhdessä Toshio Suzukin kanssa he loivat Studio Ghiblin, jonka oli tarkoitus elvyttää Miyazakin mielestä ummehtunut anime kertomalla uusia tarinoita, joihin olisi jokaiseen panostettu täysillä. Miyazaki halusi tehdä kunnon seikkailuelokuvan ja hänelle muistui mieleen hänen vanha ideansa leijuvasta saaresta ja sen linnasta. Miyazaki haki inspiraatiota matkustamalla Walesiin, missä häntä kiinnosti niin paikallinen arkkitehtuuri kuin vuoden 1984 kaivoslakko. Miyazaki kirjoitti elokuvan ja palattuaan Japaniin animointiprosessi alkoi ja ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä. Lopulta Laputa - linna taivaalla sai maailmanensi-iltansa Japanissa 2. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta. Itse innostuin Studio Ghiblin teoksista vuonna 2018, jolloin ostin yhtiön kaikki elokuvat hyllyyni. Katsoin Laputa - linna taivaalla -elokuvan, mutta tuolloin se jäi hieman muutamien muiden Ghibli-leffojen jalkoihin, enkä juuri innostunut näkemästäni. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella leffan.

Kaivoskaupungin poika Pazu päätyy hurjaan seikkailuun, kun hän löytää leijuvan tytön, Sheetan ja uskoo tämän liittyvän Laputaan, myyttiseen linnaan taivaalla.

Laputa - linna taivaalla -elokuvan keskiössä on kaksi lasta, Pazu (äänenä Mayumi Tanaka), kaivoskaupungin orpo poika, joka on vannonut jatkavansa pilkatun isänsä jalanjäljissä ja löytää myyttisen Laputan lentävän linnan, sekä tyttö nimeltä Sheeta (Keiko Yokozawa), joka eräänä yönä putoaa taivaalta Pazun lähelle, mutta maahan iskeytymisen sijaan Sheeta jääkin leijumaan ilmassa. Pazu on varma, että Sheetan on pakko liittyä Laputaan jotenkin ja kaksikko lähteekin huimaan seikkailuun. Lapsihahmot ovat erittäin mainiot ja heidän matkaansa hyppää oikein mielellään. Pazu on energinen, uhmakas ja rämäpäinen poika, kun taas Sheeta on hieman ujompi ja suunnitelmallisempi. He muodostavat tykättävän duon, jonka edesottamuksien puolesta jännittää.

     Jo seikkailunsa alussa Pazulle käy selväksi, että muutkin ovat sitä mieltä, että Sheeta liittyy jotenkin Laputaan ja tytön perässä ovat niin iäkkään Dola-naisen (Kotoa Hatsui) johtamat ilmarosvot kuin eversti Muskan (Minori Terada) komentamat armeijan joukot. Dola ja Muska ilmestyvätkin ryhmineen tunkemaan kapuloita rattaisiin, niin lasten kuin toistensa, havitellessaan Laputan rikkauksia itselleen. Muska on oiva pahis kaikessa kataluudessaan, kun taas Dola on aivan mahtava tapaus, naisen päätettyä tehdä kaikkensa haaliakseen myyttisen linnan aarteet.

Kuten alussa kerroin, vuonna 2018 sain äkillisen inspiraation hankkia Studio Ghiblin kaikki elokuvat hyllyyni ja katsoinkin niitä lyhyen ajan sisällä useamman. Ensiksi katsomani Naapurini Totoro (となりのトトロ - 1988), Tulikärpästen hauta (火垂るの墓 - 1988), Kikin lähettipalvelu (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononoke (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemä (千と千尋の神隠し - 2001) tekivät minuun valtavan vaikutuksen, mutta jostain syystä tuolloin Laputa - linna taivaalla ei säväyttänyt. Onneksi katsoin elokuvan uudestaan, sillä nyt mielsin elokuvan suorastaan erinomaiseksi koko perheen seikkailuksi, joka tarjosi runsaasti hupia ja jännitystä, sekä kaikin puolin fantastista seikkailun henkeä.

Laputa - linna taivaalla pitää sisällään kaikki väkevän seikkailuelokuvan elementit tykättävistä seikkailijoista, heitä uhkaavista mainioista rosvoista ja erilaisista vaaratilanteista lähtien. On aarrejahtia, on takaa-ajoja, on hauskoja hetkiä ja tyyppejä, sekä hyviä teemoja esimerkiksi ystävyyden merkityksestä ja vallan väärinkäytöstä. Parituntinen elokuva nappaa heti alun tiukan toimintakohtauksen myötä mukaansa, eikä suostu päästämään otteestaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Jo pelkkä leffan steampunkista inspiraatiota saanut retrofuturistinen maailma lumoaa täysin. Loppuhuipennus itse Laputassa on kaiken odotuksen arvoinen. Hayao Miyazaki osoittaa taas lahjansa tunnelmanluojana ja tarinankertojana. Hän vie niin hahmonsa kuin katsojansa aikamoisen tunteiden vuoristoradan läpi. Upea elokuva, joka ihastuttaa yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja joka täysin syystä ampaisi Studio Ghiblin välittömästi kaikkien aikojen parhaiden leffastudioiden kärkikahinoihin.

Enkä voi tietenkään jättää mainitsematta, kuinka uskomattoman hienolta Laputa - linna taivaalla näyttää. Animaattoreiden työ on läpi elokuvan ällistyttävän tarkkaa ja yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat toinen toistaan nätimpiä näkyjä. Monet laajat otokset ovat niin henkeäsalpaavan upeita, että ne tekisi mieli kehystää seinälle. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös ensiluokkaista. Vahvaa visuaalista antia tukee väkevä äänimaailma. Joe Hisaishin säveltämät musiikit ovat tuttuun tapaan erinomaiset. Hisaishin työt tukevat Miyazakia luomaan seikkailua, hupia ja tarvittaessa myös surua. Monet melodiat ovat jopa kauniita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

天空の城ラピュタ, 1986, Studio Ghibli, Tokuma Shoten

Howard - uuden ajan sankari (Howard the Duck - 1986) - elokuva-arvostelu

HOWARD - UUDEN AJAN SANKARI

HOWARD THE DUCK

Ohjaus: Willard Hyuck

Näyttelijät: Chip Zien, Lea Thompson, Tim Robbins, Jeffrey Jones, Ed Gale, Jordan Prentice, David Paymer, Paul Guilfoyle ja Brian Steele

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Howard the Duck, eli suomalaisittain Howard - uuden ajan sankari perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. Saatuaan valmiiksi komediaelokuvansa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973), George Lucas löysi sarjakuvia hahmosta ja kertoi niistä entisille koulukavereilleen ja Svengijengi '62:n käsikirjoittajille Willard Hyuckille ja Gloria Katzille. Yhdessä kolmikko alkoi kaavailla elokuvasovitusta sarjakuvien pohjalta. Vuonna 1984 Lucasin perustama Lucasfilm-yhtiö hankki Universal Picturesin kanssa hahmon elokuvaoikeudet Marvelilta. Alun perin Hyuck ja Katz halusivat tehdä elokuvan animaationa, mutta koska Universal halusi elokuvan teattereihin kesäksi 1986, animointiin ei ollut aikaa ja niinpä elokuva päätettiin kuvata oikeiden ihmisten kera. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1985 ja lopulta Howard - uuden ajan sankari sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka keräsi lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja sai kahdeksan Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin ohjaus, miessivuosa, laulu ja 1980-luvun huonoin elokuva), joista se voitti huonoimman elokuvan, käsikirjoituksen, uuden tähden ja erikoistehosteiden palkinnot. Elokuvan heikon menestyksen myötä avioeroa läpi käyneen tuottaja Lucasin juuri rakentaman Skywalker Ranchin kohtalo jäi vaakalaudalle ja pelastaakseen sen, hän joutui myymään juuri perustamansa tietokonegrafiikkaosaston ystävälleen Steve Jobsille, minkä myötä Pixar-yhtiö syntyi. Itse katsoin Howard - uuden ajan sankarin ensi kertaa yli kymmenen vuotta sitten, enkä piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella leffan.

Mystinen voima siirtää Howard Ankan omalta planeetaltaan Maahan ihmisten keskelle. Yrittäessään keksiä keinoa palata takaisin omaan maailmaansa, Howard kohtaa Universumin Synkän Ylivaltiaan.

Howard - uuden ajan sankarin keskiössä on vähemmän yllättäen sen nimikkohahmo Howard Ankka, joka elää omalla planeetallaan, jossa evoluutio toimi toisin kuin täällä ja ankoista kehittyi planeetan dominoiva laji. Howardin elämä saa kuitenkin hurjan käänteen, kun hänet imaistaan portaalin läpi Maahan ihmisten keskuuteen. Howard ei ole persoonaltaan sieltä pidettävimmästä päästä ja kun hän huomaa, että häntä kohdellaan välittömästi luonnonoikkuna ja friikkinä, hän pistelee samoin mitoin takaisin. Howard on tuittupäinen, omahyväinen ja mukamas naistenmies, mutta hahmoon tuodaan ihan kivasti syvyyttä leffan edetessä, kun voi huomata, että suuri osa tästä on pelkkää kovaa ulkokuorta, jolla ankka peittelee omia epävarmuuksiaan. Alun perin Howard Ankka oli tarkoitus toteuttaa tietokonetehostein, mutta kun teknologia ei ollut tähän valmis, tekijät pohtivat hetkellisesti nukkea, kunnes he päättivät pestata lyhytkasvuisen Ed Galen ja lapsen Jordan Prenticen pukeutumaan ankka-asuun, jonka animatroniikkanaamaa ohjaili useampi ihminen. Howardin ääneksi valittiin lopulta Chip Zien. Tekijät päätyivät oikeaan ratkaisuun, sillä voin vain kuvitella, kuinka kamalalta 1980-luvun puolivälin digiefektein luotu ihmismäinen ankka näyttäisi nykypäivänä.

     Elokuvassa nähdään myös Paluu tulevaisuuteen -elokuvista (Back to the Future - 1985-1990) tuttu Lea Thompson laulaja-kitaristi Beverlynä, joka ottaa Howardin siipiensä... tai no, käsiensä suojaan, sillä ei Beverlyllä siipiä ole, myöhemmin Rita Hayworth - avain pakoon -leffasta (The Shawshank Redemption - 1994) tutuksi tullut Tim Robbins tohtoripyrkyri Philinä, sekä Jeffrey Jones pahana Universumin Synkkänä Ylivaltiaana. Thompson on roolissaan oiva, mutta ai kauhea, millaista myötähäpeää Robbinsin ja Jonesin yliampuvat esiintymiset tuottavat.

Howard - uuden ajan sankari on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen kiinnostavimmista sarjakuvaelokuvatapauksista. Inhosi elokuvaa tai oli sen fani (sellaisiakin nimittäin löytyy), ei kukaan voi kieltää, etteikö leffa olisi jollain tapaa ihailtavankin persoonallinen tapaus, joka vähät välittää esimerkiksi sellaisesta kysymyksestä, että kenelle elokuva on edes tehty? Vaikka pääroolissa on puhuva ihmismäinen ankka, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään lastenelokuva, mikä käy selväksi alusta asti, kun Howard nähdään ryyppäämässä, polttelemassa sikaria ja vikittelemässä naisia. Nähdäänpä elokuvassa jopa paljaat ankkatissit. Mutta sitten taas Universumin Synkästä Ylivaltiaasta on tehty niin yliampuva pahis, että hahmo tuntuu kuuluvan enemmän johonkin lasten piirrossarjaan.

Elokuvaa vaivaa pahemman luokan identiteettikriisi, kun se hyppii aikuisille ja sitten taas lapsille suunnattujen kohtausten välillä. Kai tässä on yritetty tehdä jonkin sortin koko perheen viihdettä, josta kuka tahansa voisi riemastua, mutta nyt lopputulos on jotain, mikä tuntuu lähinnä luotaantyöntävältä. Hassua kyllä, tällä katselukerralla olin jotenkin osittain oikeassa mielentilassa, sillä elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana toisaalta jopa pidin näkemästäni - tai ainakin siitä, kuinka poikkeavalta Marvel-leffalta Howard - uuden ajan sankari tuntuu nyt 40 vuotta myöhemmin. Pidin jopa hieman itse Howard Ankkaan liittyvästä sisäisestä kriisistä, kun hän yrittää sopeutua ihmisten sekaan, vaikka tämä jääkin aika pintapuoleiseksi. Phil kuitenkin ärsyttää heti ensinäkemiseltä ja kun leffa muuttuu loppupäässä tavanomaisemmaksi maailmanpelastusoperaatioksi, vekkulin erilainen elokuva laimenee turhankin tavanomaiseksi rymistelyksi, jonka finaali on liian pitkäksi venytetty. Lähes kaksituntisena Howard - uuden ajan sankari on muutenkin liian pitkä ja puolitoistatuntisena tämä hupsuttelu viihdyttäisi paremmin.

Howard - uuden ajan sankarin ohjasi Willard Hyuck ja elokuva jäikin taloudellisen epäonnistumisensa myötä miehen viimeiseksi ohjaukseksi. Hyuckin työ on levällään, kuten on myös hänen ja Gloria Katzin laatima käsikirjoitus. Teknisestikin Howard - uuden ajan sankari on ailahteleva. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja käytännön tehostein toteutettu Howard Ankka näyttää hyvältä. Osa muista efekteistä ovat kuitenkin vanhentuneet aika kehnosti, erityisesti loppuhuipennuksessa. Äänimaailma äityy toisinaan ärsyttäväksi meteliksi, mutta musiikeista on pakko kehua lopun Howard the Duck -kappaletta, joka on aikamoinen korvamato.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Howard the Duck, 1986, Universal Pictures, Lucasfilm

Spider-Man: Brand New Day (2026) - elokuva-arvostelu

SPIDER-MAN: BRAND NEW DAY

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Näyttelijät: Tom Holland, Zendaya, Tramell Tillman, Liza Colón-Zayas, Sadie Sink, Jon Bernthal, Jacob Batalon, Michael Mando, Mark Ruffalo, Naomi Watts ja Marvin Jones III

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: Brand New Day on Marvelin elokuvauniversumin 38. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Aluksi hahmoa näyttelevä Tom Holland ei ollut varma, palaisiko rooliinsa Spider-Man: No Way Homen (2021) jälkeen, mutta päätti lopulta uusia sopimuksensa ja palata ikoniseksi sankariksi. Kolme edellistä Spider-Man -elokuvaa ohjannut Jon Watts kuitenkin jätti sarjan ja tilalle pohdittiin Drew Goddardia ja Justin Liniä, ennen kuin Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -leffan (2021) ohjaaja Destin Daniel Cretton sai pestin. Tuotantoa kuitenkin viivästyttivät niin Hollywoodin käsikirjoittajien lakko vuonna 2023 kuin myös Hollandin kiireet The Odysseyn (2026) parissa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Spider-Man: Brand New Day on saapunut elokuvateattereihin. Spider-Man on suosikkini Marvelin sankareista ja olen pitänyt paljon niin Hollandin tulkinnasta hahmosta kuin hänen tähdittämistään Spider-Man -elokuvista. Olen odottanut uuden elokuvan näkemistä innoissani ja kävinkin katsomassa Spider-Man: Brand New Dayn heti sen ensi-iltapäivänä lähes loppuunmyydyssä Finnkino Tennispalatsin ISENSE-salissa, täynnä monia hahmoksi pukeutuneita faneja.

Maailma on unohtanut Peter Parkerin, joten Peter on päättänyt omistaa elämänsä New Yorkin suojelemiseen Spider-Manina. Mutta kun Peter alkaa kokea omituista mutaatiota, tarvitsee hän vanhojen ystäviensä apua.

Tom Holland nähdään jo seitsemättä kertaa Peter Parkerina, eli Spider-Manina, tehtyään ensiesiintymisensä hahmona kymmenen vuotta sitten Captain America: Civil Warissa (2016). Spider-Man: No Way Homen lopuksi Peter päätti tehdä suuren uhrauksen ja Doctor Strangen langettaman loitsun avulla hän sai kaikki, jopa hänen rakkaan MJ:nsä (Zendaya) ja parhaan ystävänsä Nedin (Jacob Batalon) unohtamaan Peter Parkerin olemassaolon. Uusi elokuva hyppää ajassa neljä vuotta eteenpäin ja ilman läheisiään Peter on päättänyt omistaa kaiken aikansa supersankaroinnille. Spider-Man on suositumpi kuin koskaan, mutta Peter tuntee olonsa silti musertavan yksinäiseksi. Hommaa ei helpota se, että hänen hämähäkkikykynsä alkavat mutatoitua omituisella tavalla. Holland näyttää jälleen kerran, miksi hän oli nappivalinta ikonisen seittisingon rooliin. Hän tulkitsee tässä erinomaisesti hahmonsa vaikeita fiiliksiä, pistäen itsensä myös hienosti likoon toimintakohtauksissa. Zendaya ja Batalonkin ovat mainioita MJ:nä ja Nedinä, jotka näkevät Peterissä enää vain tuntemattoman nuorukaisen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Liza Colón-Zayas Spider-Manin kanssa yhteistyötä tekevänä poliisi DeWolffina, Tramell Tillman Damage Control -organisaatiota johtavana Metzgerinä, sekä Michael Mando Skorpionina, joka nähtiin pikaisesti jo Spider-Man: Homecomingin (2017) lopputekstikohtauksessa, mutta joka pääsee vasta nyt vauhtiin piikkihäntänsä kanssa. Vaikka oli ilo vihdoin nähdä Skorpioni taistelemassa Spider-Manin kanssa ja Mando on hyvä osassaan, hahmo jäi lopulta harmillisen alikäytetyksi. The Bear -sarjasta (2022-2026) tuttu Colón-Zayas ja Severance - Erotuksesta (Severance - 2022-) tuttu Tillman ovat oivalliset omissa rooleissaan.

Onneksi Holland pyörsi lopulta päänsä ja palasi Spider-Maniksi, koska olisi ollut erittäin turhauttavaa, jos hahmon kanssa olisi käynnistetty kaikki jälleen kerran uudestaan ja vieläpä sen jälkeen, mihin pisteeseen Peter jätettiin viime leffassa. Lisäksi on ilo huomata, että viiden vuoden tauon jälkeen homma luistaa yhä mahtavasti. Spider-Man: Brand New Day on jo neljäs todella hyvä Hollandin Hämis-sooloelokuva peräkkäin ja todella toivon, että jos taso vain pysyy tällaisena, näiden leffojen tekoa jatkettaisiin vielä toiset kymmenen vuotta.

Lähes kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee hämmentävänkin sutjakkaasti. Kesto on rytmitetty erittäin vahvasti, jolloin se tarjoilee tasaisin väliajoin niin vauhdikkaita ja näyttäviä toimintakohtauksia kuin hahmoja syventävää draamaakin. Vaikka pidinkin leffan eri taisteluista, etenkin kun niissä nähdään vastuksia ja liittoutumia, jotka saavat fanit hykertelemään muikeina, elokuva oli mielestäni vahvimmillaan silloin, kun se keskittyi Peterin musertavan yksinäiseen elämään. Siitä huolimatta, että mukana on toki runsaasti huumoria, on Brand New Day selvästi synkin Hollandin Spider-Man -leffoista. Kohtaus, jossa Peter kohtaa MJ:n ja Nedin vuosien jälkeen, eivätkä vanhat ystävät muista Peteriä lainkaan, tuntuu sydäntäsärkevältä niin Peteristä kuin katsojasta. Elokuva vie siis aikamoiseen tunteiden vuoristorataan, joka onnistuu sekä viihdyttämään täysillä, että myös liikuttamaan tehokkaasti.

Skorpionin vähäisen ruutuajan ohessa omalla kohdallani elokuvan ainoaksi häiritseväksi aspektiksi jäi se, että mielestäni Peterin hämähäkkikykyjen mutatoitumisella olisi voitu edetä vielä huomattavasti pidemmälle. Erään sarjakuvista tutun tarinan adaptointi olisi mahdollistanut jopa body horror -kuvastoa, mutta nyt tämä jää lähinnä tarinan eteenpäin sysääväksi ideaksi, eikä se yllä täyteen potentiaaliinsa. Mutta kuten leffassa todetaan, hämähäkkien elämään kuuluu useampi vaihe, joten kenties tästä saadaan irti enemmän tulevaisuudessa. Elokuvan odotetaan tahkovan järjettömät summat rahaa jo avausviikonloppunaan, joten eiköhän seuraava Spider-Man -leffa pistetä tuotantoon pikavauhtia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsistäkin vastannut Destin Daniel Cretton, jolta luonnistuvat pätevästi niin taistelut kuin henkilödraama ja huumori. Cretton on myös selvästi pelannut tuoreimpia Spider-Man -videopelejä, sillä mukana on paljon riemastuttavia yksityiskohtia kuin suoraan niistä repäistyinä. Käsikirjoituksen taas ovat työstäneet Chris McKenna ja Erik Sommers - sama kaksikko, joka kynäili myös No Way Homen. Duo jatkaa sujuvasti siitä, mihin hahmojen kanssa viimeksi jäätiin ja heiltä löytyy lisäksi taitoa ripotella sekaan muualta Marvel-universumista tuttuja hahmoja, ilman että ne tuntuvat vain laiskalta fanipalvelukselta. Crettonin, McKennan, Sommersin, Hollandin ja muiden innostuneen yhteistyön ansiosta elokuva ei koskaan tunnu studion yritykseltä rahastaa tunnetuimmalla hahmollaan, vaan Brand New Day on tehty selvästi rakkaudesta lajiin.

Teknisesti Spider-Man: Brand New Day on pääasiassa mainio, vaikka sekaan mahtuukin joitain hieman keskeneräisiltä näyttäviä tietokonetehosteita. Elokuvassa on kuitenkin hyödynnetty paljon aitoja kuvauspaikkoja pelkkien Marvel-leffoille tyypillisten taustakankaiden sijaan ja ilahduttavaa on huomata, että Spider-Manin asua ei ole muovattu ja siloiteltu samalla lailla digitaalisesti kuin aiemmissa elokuvissa. Kameratyöskentely on tyylikästä ja toiminnallisten kohtausten aikana jopa varsin kekseliästä, kun Spider-Manin ketteryyttä, seittisinkoilua, sekä kykyä kiipeillä seinillä ja jopa katossa hyödynnetään eri tavoin. Osa otoksista on myös suoraan sarjakuvien kansista repäistyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino tehostaa musiikeillaan niin taisteluja kuin herkempiä hetkiä.

Lopputekstien jälkeen luvassa on vielä vihiä Marvelin tulevaisuudesta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Brand New Day, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Releasing

Veren vangit, kausi 3 (Anne Rice's The Vampire Lestat - 2026) - sarja-arvostelu

VEREN VANGIT - KAUSI 3

ANNE RICE'S THE VAMPIRE LESTAT

Luoja: Rolin Jones

Näyttelijät: Sam Reid, Eric Bogosian, Jacob Anderson, Assad Zaman, Jennifer Ehle, Noah Reid, Ryan Kattner, Seamus Patterson, Sarah Swire, Joseph Potter, Justin Kirk, Jeanine Serralles, Delainey Hayles, Bally Gill, Gopal Divan, Christopher Heyerdahl, Damien Atkins, Amaka Umeh ja Sheila Atim

Genre: draama, kauhu

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 45 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 18

Anne Ricen Vampyyrikronikat-kirjasarjaan (The Vampire Chronicles - 1976-2018) perustuva televisiosarja Veren vangit nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2022. Toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa. Tekijät ilmoittivat kolmannen kauden perustuvan Vampyyri Lestat -kirjaan (The Vampire Lestat - 1985) ja he päättivätkin julkaista kauden Yhdysvalloissa kokonaan omalla nimellään Anne Rice's The Vampire Lestatina. Suomeen kausi saapui samalla Veren vangit -nimellä Netflixiin, kun kausi oli ensin pyörinyt loppuun Yhdysvalloissa. Itse pidin valtavasti sarjan kahdesta ensimmäisestä kaudesta ja olenkin odottanut jatkoa innoissani. Katsoinkin Veren vankien kolmannen kauden läpi heti sen ilmestyttyä Netflixin valikoimaan.

Daniel Molloyn "Interview with the Vampire" -kirjan julkaisun jälkeen maailma ei ole enää ennallaan. Kirjasta suutahtanut vampyyri Lestat de Lioncourt on perustanut rock-yhtyeen, jonka kanssa hän kiertää Yhdysvaltoja, kanavoiden vaikeita tunteitaan laulujensa kautta.

Kuten Veren vankien kolmannen kauden englanninkielinen nimi Anne Rice's The Vampire Lestat antaakin jo ymmärtää, keskiössä on Sam Reidin näyttelemä vampyyri Lestat de Lioncourt. Toisen kauden päätteeksi kävi ilmi, että Lestat ei kuollutkaan Louis de Pointe du Lacin (Jacob Anderson) ja Claudia-tytön (Delaine Haynes) käsissä. Nykypäivänä hän päättää Louisin haastattelujen pohjalta työstetystä Daniel Molloyn (Eric Bogosian) "Interview with the Vampiresta" -kirjasta suivaantuneena perustaa bändin ja kiertää sen kanssa ympäri Yhdysvaltoja. Reid on edelleen aivan mahtava Lestatina ja pääsee tällä kertaa entistä enemmän herkuttelemaan monisävyisellä hahmollaan, joka piilottelee paljon räiskyvän ulkokuorensa alla. Myös Louis ja vampyyriksi muutettu Daniel ovat menossa mukana, Danielin haastatellessa tällä kertaa Lestatia, saadakseen hänen versionsa tapahtumista. Anderson on hyvä, vaikka jääkin nyt enemmän taka-alalle ja Bogosian onnistuu tekemään Danielista vielä provosoivamman persoonan, haastattelijan osatessa vedellä juuri oikeista naruista saadakseen haluamansa.

     Uusina hahmoina kausi esittelee Lestatin äidin Gabriellan (Jennifer Ehle), sekä Lestatin yhtyeen muut jäsenet, kitaristiveljekset Larryn (Noah Reid) ja Alexin (Seamus Patterson), basisti Salamanderin (Ryan Kattner), sekä rumpali TC:n (Sarah Swire). Bändin jäsenet toimivat ihan kivasti eksentrisen Lestatin ympärillä, mutta Ehle on erityisen hyvä lisäys. Hänen äitihahmossaan on oivallista viekkautta, minkä lisäksi Gabriella tuo toki mielenkiintoisia lisäpuolia itse Lestatiin.

Tuntuu hieman hölmöltä puhua Veren vankien kolmannesta tuotantokaudesta, koska alkuperäinen, aiemmasta irtautuva titteli Anne Rice's The Vampire Lestat kuvaa tätä seitsemän jakson kokonaisuutta paljon paremmin. Toki kausi jatkaa tuttujen hahmojen tarinaa, mutta se on muuten niin monin tavoin erilainen parista aiemmasta kaudesta, että räikeä muutos voi aluksi tuntua jopa hämmentävältä. Tästäkin löytyy Danielin ja vampyyrin välisiä haastatteluja, joiden myötä hypätään ajassa taaksepäin, mutta nykyhetkessä tapahtuvat osiot ovat täynnä rockhenkistä kiertue-elämää, konsertteja ja kappaleiden tekoa. Kausi onkin kuin rockooppera ja kun tähän uuteen tyyliin pääsee sisälle, se vie hyvin mukanaan.

Ei Veren vankien kolmas kausi kuitenkaan yllä parin edeltäjänsä huikealle tasolle, mikä johtuu kauden tietynlaisesta epätasapainosta. Parhaimmillaan kausi on, kun se tosissaan tunkeutuu Lestatin pään sisälle ja näyttää vampyyrin todellisia puolia joko tunteikkaiden laulujen tai tragediaa täynnä olevien takaumien muodossa. Sekaan mahtuu kuitenkin erittäin ailahtelevaa ulkoista hälinää, oli kyse sitten Louisin sivujuonikuviosta tai ajoittain pakotetuilta tuntuvista linkeistä Anne Ricen kirjoihin perustuviin muihin sarjoihin, Mayfair Witchesiin (2023-) ja Talamasca: The Secret Orderiin (2025). Palaset eivät täysin loksahda paikoilleen. Kun tuotantokausi toimii, se toimii parhaimmillaan jopa loistavasti, mutta hetkittäin se jätti minut kyseenalaistamaan tekijöiden ratkaisut. Odotan silti mielenkiinnolla jo työn alla olevaa neljättä tuotantokautta, joka perustuu Kadotettujen kuningatar -kirjaan (The Queen of the Damned - 1988). Sitä odotellessa voisin kurkata noitiin ja Talamascaan liittyvät sisarsarjat...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa parhaimmillaan väkevästi ja saavat näyttelijät irrottelemaan hyvin, mutta Rolin Jonesin johtaman käsikirjoitustiimin aikaansaannokset olisivat mielestäni kaivanneet hieman viilausta eheämpään suuntaan. Teknisesti Veren vankien kolmas kausi on kuitenkin pätevästi tehty. Kameratyöskentely on oivallista, kuten on myös valaisu. Lavastajat ja puvustajat pääsevät hyvin leikittelemään niin parin sadan vuoden takaisten kohtausten kuin rock-keikkojen parissa ja maskeeraajat eivät pelkää läträtä tekoverellä. Tehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Daniel Hartin työstämät ja Sam Reidin esittämät kappaleet toimivat vahvana taustana ja pidin erityisesti alkutekstikappaleeksi valitusta All Fall Downista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Anne Rice's The Vampire Lestat, Yhdysvallat, 2026, AMC Studios, Anonymous Content, Dwight Street Book Club, Paramount Television, Stillking Films

Supergirl, kausi 6 (2021) - sarja-arvostelu

SUPERGIRL - KAUSI 6

Luojat: Greg Berlanti, Ali Adler ja Andrew Kreisberg
Pääosissa: Melissa Benoist, Chyler Leigh, David Harewood, Katie McGrath, Jesse Rath, Nicole Maines, Azie Tesfai, Julie Gonzalo, Staz Nair, Peta Sergeant, Jon Cryer, Brenda Strong, Sharon Leal, Claude Knowlton, Jason Behr, Matt Baram, Jhaleil Swaby, Mila Jones, Andrew Morgado, Cara Buono, Thomas Lennon, David Ramsey ja Helen Slater
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Jaksomäärä: 20
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja Supergirl nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä lokakuussa 2015, osana isompaa Arrowverse-saagaa. Katsojaluvut lähtivät laskuun jo toisen kauden aikana, mutta sarja pysyi tarpeeksi suosittuna, että se sai kolmannen, neljännen ja viidennenkin kauden. Viidennen kauden jälkeen tekijät kuitenkin ilmoittivat, että seuraava kausi tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja lopulta Supergirlin kuudennen ja samalla viimeisen tuotantokauden esitys alkoi maaliskuussa 2021. Kausi sai sarjan alhaisimmat katsojaluvut, mutta se sai silti positiivista palautetta kriitikoilta. Itse ryhdyin katsomaan Supergirliä, kun pääsarja Arrow (2012-2020) vietti kymmenvuotisjuhlaansa. Pidin avauskaudesta, mutta sen jälkeen taso on ollut ailahtelevaa. Heikon vitoskauden jälkeen aloitin finaalikauden hieman skeptisenä.

Supergirlin ja kumppaneiden yrittäessä päihittää Lex Luthorin, Supergirl joutuu vangiksi Aavevyöhykkeelle, missä hän tapaa salaperäisen Nyxlyn.

Melissa Benoist palaa näillä näkymin viimeistä kertaa Kara Zor-Eliksi, eli Kara Danversiksi, eli Supergirliksi. Benoist on ollut sarjan heikoimpinakin hetkiä se valopilkku ja sama jatkuu myös finaalikaudella. Benoist hoitaa tonttinsa Supergirlinä loppuun asti mainiosti, eikä näytä samanlaisia kyllästymisen merkkejä, kuten vaikka The Flash -sarjan (2014-2023) päätähti Grant Gustin oman sarjansa loppusuoralla. Onkin vain sääli, että Supergirl pusketaan vähän väliä sivuun, finaalikauden keskittyessä enemmän muihin hahmoihin.

     Tutuista hahmoista mukana ovat viimeisen kerran vielä myös Karan sisko Alex (Chyler Leigh) ja tämän tyttöystävä Kelly Olsen (Azie Tesfai), J'onn J'onzz, eli Martian Manhunter (David Harewood), tulevaisuudesta saapunut Brainiac 5 (Jesse Rath), Nia Nal, eli Dreamer (Nicole Maines), Supergirliä nykyään auttava Lena Luthor (Katie McGrath) ja tämän paha veli Lex (Jon Cryer), CatCo-sanomalehden uusi omistaja Andrea Rojas (Julie Gonzalo), sekä firmalla työskentelevä William (Staz Nair). Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa salaperäinen Nyxly (Peta Sergeant), jonka Supergirl kohtaa Aavevyöhykkeellä, sekä avaruusoliotyttö Esme (Mila Jones), jonka Alex ja Kelly adoptoivat. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa, eikä Jon Cryer vieläkään vakuuta Lex Luthorina. Uusi tulokas Sergeant on paikoin varsin vaivaannuttava teatraalisuudessaan ja kun Lex ja Nyxly yhdistävät voimansa, on heidän yhteisiä kohtauksiaan aika raskasta seurata.

Valitettavasti Supergirl-sarja ei lähde uuteen kiitoon viimeisen kautensa kunniaksi, vaan viidenneltä kaudelta tuttu lattea meno jatkuu. Finaalikausi jatkaa muutenkin viidennen kauden jalanjäljissä, sillä kun koronaviruspandemian takia vitoskauden loppuhuipennus jäi kuvaamatta, kuudes kausi alkaa suoraan tällä taistelulla Lex Luthoria vastaan. Kauden alkupää vietetään lähinnä sivuhahmojen seurassa, jotka yrittävät keksiä keinon pelastaa Supergirlin Aavevyöhykkeeltä, kun taas loppupää kaudesta kertoo Supergirlin ja kumppaneiden yrityksestä pysäyttää yhteistyötä tekevät Lex ja Nyxly, jotka pyrkivät saamaan hyppysiinsä seitsemän mahtitoteemia, joilla voi hallita esimerkiksi rohkeutta, totuutta, rakkautta ja toivoa.

Finaalikausi on tarinaltaan jouhevammin eteenpäin rullaava kuin vitoskausi, mutta aika kylmäksi se silti jättää - jos siis ei ole sarjan kovan luokan fani, jolloin etenkin päätösjakson loputtomalta tuntuva nyyhkyily saa takuulla kyynelhanat avautumaan kotisohvallakin. Surkea pahisosasto koituu kauden kohtaloksi ja kuten jo totesin, Lex Luthorin ja Nyxlyn yhteisiä kohtauksia on jopa aika tuskastuttavaa seurata, sillä hahmotulkinnat ovat köykäiset, eikä näyttelijöiden välillä ole kemiaa. Kauden toiminta-anti jää yhdentekeväksi ja jännityksettömäksi, sekä paikoin jopa tahattoman koomiseksi. Sen sijaan kauden varsinainen huumoriosasto on kornia ja kiusallista. Parhaiten Supergirlin päätöskausi onnistuu henkilödraamahetkissä, vaikka tällöinkin meno on ajoittain varsinaista melodraamaa. Kaudella on hetkensä, mutta kuten muutkin lupaavasti käynnistyneet Arrowversen sarjat, myös Supergirl olisi ansainnut paremman loppusuoran.

Tuotantokauden ohjaajien (muun muassa Leigh ja Harewood ovat kokeilleet onneaan kameran takana) työ on epätasaista, mihin vaikuttavat toki ontuvat käsikirjoitukset. Teknisiltäkin ansioiltaan Supergirl pitää ailahtelevasta tasostaan kiinni. Kameratyöskentely on kelpuutettavaa, lavasteet ja asut ajavat halpuudessaan asiansa, mutta tietokonetehosteet näyttävät lähinnä kehnoilta. Kauden parasta antia Benoistin roolityön ohessa ovat Blake Neelyn ja Daniel James Chanin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.arrow.fandom.com
Supergirl, Yhdysvallat, 2015-2021, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions