keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Arvostelu: Tarot (2024)

TAROT



Ohjaus: Spenser Cohen ja Anna Halberg
Pääosissa: Harriet Slater, Adain Bradley, Jacob Batalon, Avantika, Humberly González, Wolfgang Novogratz, Larsen Thompson, Olwen Fouéré ja Sunčica Milanović
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Tarot perustuu Nicholas Adamsin kirjaan Horrorscope vuodelta 1992. Kaksikymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen ilmoitettiin, että sen pohjalta on tekeillä samanniminen filmatisointi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022 ja nyt Tarot-nimen saanut kauhuleffa saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse lähinnä pyörittelin silmiäni, kun näin elokuvan trailerin, enkä paljoa odottanut leffalta - etenkin kun se haukuttiin lyttyyn Yhdysvalloissa niin kriitikoiden kuin katsojienkin toimesta. Kävin siitä huolimatta katsomassa Tarotin viikkoa ennakkoon Finnkinon erityisnäytöksessä.

Syntymäpäiväjuhlien aikana kaveriporukka päätyy ennustamaan toistensa horoskoopit löytämänsä vanhan tarot-korttipakan avulla ja nuoret saavat pian peräänsä pakan pahat voimat.




Tarotin keskiössä on teinikauhuleffalle hyvin tyypillinen kaveriporukka, jotka ovat uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tutun Jacob Batalonin näyttelemää vitsiniekka-Paxtonia lukuun ottamatta niin tylsän mitäänsanomattomia tyyppejä, ettei juuri kenenkään kohtalosta jaksa olla kiinnostunut. On horoskoopeista ja tarot-korteista intoileva Haley (Harriet Slater) ja hänen poikaystävänsä Grant (Adain Bradley) ja loput tyypit, eli Paige (Avantika), Madeline (Humberly González), Lucas (Wolfgang Novogratz) ja Elise (Larsen Thompson), joiden persoonat (jos näitä toisiensa kanssa lähes identtisen tylsiä tyyppejä voi edes persoonallisiksi kutsua) on luotu täysin heidän horoskooppimerkkiensä ympärille. Näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta - ei edes Batalon, joka ei onnistu tällä kertaa olemaan erityisen hauska, toisin kuin Hämähäkkimiehen bestiksenä.

Tarot on juuri niin geneeristä teinikauhumoskaa kuin siltä voikin odottaa. Nykypäivänä monen voi kuulla ja lukea syyttävän elokuvien käsikirjoituksia tekoälyn tekemiksi, mutta itse taidan syyllistyä siihen oikeasti vasta nyt. On vaikea kuvitella, että joku oikea ihminen olisi kirjoittanut Tarot-leffan, sillä se tuntuu niin vahvasti siltä kuin joku olisi pistänyt koneen katsomaan kymmenen vastaavaa kauhurainaa ja pyytänyt sitten kirjoittamaan niiden pohjalta oman tulkintansa. Tarotista ei löydy ainuttakaan omaa ideaa ja Nicholas Adamsin Horrorscope-kirjakin toimii pohjana hyvin löysin perustein. Tutkimani perusteella mukana ei ole ainuttakaan samaa hahmoa ja siinä missä kirjassa nuorten perässä on horoskooppitappaja, elokuvassa nuoret saavat peräänsä yliluonnollisia voimia.




Leffassa on käytössä kaikki mahdolliset teinikauhuleffoihin liitännäiset kliseet, aina puolen välin tietämillä mukaan tulevasta, internetin uumenista löytyvästä pakollisesta vanhasta rouvasta, jolla on tietty kaikki vastaukset nuorten kysymyksiin. Elokuva alkaa totta kai bilekohtauksella ja kun alkoholit loppuvat ja lisää ryhdytään etsimään vuokramökistä, pahaenteisestä kellarista löytyykin tarot-korttipakka, jonka parissa juhlat jatkuvat. Koska hahmot vielä jättävät huomioimatta kirjoitetut varoitukset, katsojana vain tuumii, että sitä saa mitä tilaa. Huvittavaahan on, että kun leffan ensimmäinen vartti käytetään siihen, että jokaiselle nuorista luetaan ennustukset korttien avulla, elokuva periaatteessa itse spoilaa kaiken, mitä loppuleffan aikana tullaan näkemään. Millainen mörkö kenenkin perään tulee, missä järjestyksessä ja missä olosuhteissa.

Myös Tarotin kauhuosasto on sitä kaikista tavanomaisinta ja laiskinta säikyttelyä. Aidosti karmivan tunnelman sijaan ensikertalainen ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Spenser Cohen ja Anna Halberg luottavat pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikyttelyihin. Äänimaailma hiljenee, valot alkavat vilkkua ja sitten pimetä, kunnes varjoista hyökkää esiin joku mörkö. Eipä leffa muuta tarjoa koko puolentoista tunnin aikana. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten kauhusta, hahmoista tai tarinasta. Loppuhuipennuksessa Cohenin ja Halbergin tekstin laatimat säännöt alkavat jo sotia itseään vastaan ja viimeiset minuutit pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä pöhköydellään.




Jos jostain elokuvaa kuitenkin voi kehua hieman, niin teinien perään lähtevät erilaiset tarot-mörrimöykyt ovat pääasiassa onnistuneita ilmestyksiä hienoine asuineen ja maskeerauksineen. Nämä monsterit menettävät tosin tehoaan sillä, kun tekijät kokevat pakottavaa tarvetta tunkea kameran aivan liian lähelle niiden rääkyviä naamoja, jolloin karmiviksi tarkoitetut hetket muuttuvat enemmänkin koomisiksi. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet oivalliset. Tietokonetehosteet eivät sen sijaan ole kaksiset ja äänimaailma on rakennettu täysin kovaäänisten pamausten varaan. Joseph Bisharan säveltämät musiikit ovat varsin geneeristä tunnelmointia taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tarot, 2024, Screen Gems, Alloy Entertainment, Capstone Pictures, Ground Control, Serbia Film Commission


sunnuntai 26. toukokuuta 2024

Arvostelu: Atlas (2024)

ATLAS



Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Jennifer Lopez, Gregory James Cohan, Sterling K. Brown, Simu Liu, Mark Strong, Abraham Poopola ja Lana Parrilla
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 13

Atlas on Jennifer Lopezin tähdittämä scifielokuva. Leo Sardarian kehitteli elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen, jonka hän sai läpi Netflixillä. Aron Eli Coleite työsti tekstiä uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Atlas on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin hieman utelias, kun palvelu alkoi ensimmäistä kertaa mainostaa elokuvaa. Katsoinkin Atlasin heti sen julkaisupäivänä.

Agentti Atlas Shepherd matkaa vieraalle planeetalle jahtaamaan tekoälyterroristia, joka on syyllinen puolen miljoonan ihmisen kuolemaan. Kun operaatio tyssää heti alussa yllätyshyökkäykseen, Atlasin täytyy turvautua tekoälyllä varustettuun robottihaarniskaan pysäyttääkseen terroristin ja selviytyäkseen elävänä kotiin.




Elokuvan pääroolissa agentti Atlas Shepherdinä nähdään tosiaan Jennifer Lopez ja täytyy heti sanoa, että kyseessä olisi luultavasti parempi elokuva jo eri näyttelijällä. En ole pahemmin Lopezin musiikkia kuunnellut, jotta osaisin siitä sanoa juuta tai jaata, mutta näyttelijänä nainen ei ole koskaan vakuuttanut minua. Sitä ei tapahdu vieläkään. Lopez kyllä yrittää kovasti, usein jopa liiankin kovasti, mutta hänen esiintymisensä kameran edessä on jatkuvasti teennäistä. Pitkään hän myös tekee alati valittavasta Atlas-hahmostaan epäpidettävän, jolloin kun tämä joutuu oman onnensa nojaan sotilasoperaation mennessä pieleen, ei katsojana juuri jaksaisi seurata tämän edesottamuksia.
     Elokuvassa nähdään myös Mark Strong kenraali Boothena, Sterling K. Brown jahtioperaatiota johtavana eversti Banksina ja Simu Liu tekoälyrobotti Harlanina, joka 28 vuotta sitten syyllistyi puolen miljoonan ihmisen kuolemaan ja pakeni sitten Maapallolta valmistelemaan uutta iskua, tavoitteenaan tuhota ihmiskunta. Lisäksi Gregory James Cohan kuullaan Smith-tekoälynä, joka kuuluu robottihaarniskaan, jota Atlasin täytyy käyttää vieraalla planeetalla, mikäli nainen mielii selviytyä elävänä. Strong ja Brown ovat kelvolliset rooleissaan, mutta harmillisesti Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) parhaiten tunnettu Liu ei vakuuta yhtään pahiksen osassa. Harlan tuntuu tylsältä kopiolta monista muista vastaavista tekoälypahiksista, jotka on alun perin suunniteltu suojelemaan ihmiskuntaa, mutta jotka pian hoksaavat, että ihmiskunnan suurin uhka on ihmiskunta itse ja siksi ihmisten täytyisi kuolla. Smith-tekoäly tuntuu myös varsin tutulta, mutta pelkkänä äänenäkin kyseessä on leffan tykättävin hahmo, joka pelastaa paljon.




Odotukseni Atlas-elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset. Netflixin omat genre-elokuvat ovat olleet hyvin pitkälti yhdentekevää höttöä, joka ei kelpaa elokuvateattereihin asti, eikä päärooliin kiinnitetty Lopez innostanut minua yhtään. Ehkä juuri siksi Atlas osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tällä tosin tarkoitan siis sitä, että odotin huonoa leffaa ja sainkin aika keskinkertaisen kertakäyttörainan. Lopez ei tosiaan vakuuta sankarina, eikä Liu vakuuta pahiksena, mikä on jo mojova ongelma leffalle. Vaikka toisaalta kyseessä onkin uusi elokuvaidea, joka ei perustu suoraan vaikkapa kirjaan tai videopeliin, ole uudelleenfilmatisointi tai jatko-osa tai lisäosa, leffa tuntuu kuitenkin lainailevan laiskasti liikaa muista, huomattavasti paremmista elokuvista. Mitään uutta tai omaa elokuvasta on turha yrittää kaivaa esiin. Yllätyksiäkään ei juuri ole luvassa ja Atlasin mieltä läpi elokuvan kalvava ikävyys on helppo arvata leffan alkuvaiheilla.

Selvistä vioistaan huolimatta elokuva oli silti ajoittain ihan menevää scifiviihdettä ja kuten jo sanoin, Smith-tekoäly pelastaa paljon. Harlanin takia Atlasille on kehkeytynyt suoranainen inho tekoälyä kohtaan ja leffan parasta antia onkin seurata, kuinka hahmon täytyy vähitellen uskaltaa luottaa Smithiin selviytyäkseen. Tekoälydilemma on tosielämässä nykyään jatkuvasti pinnalla ja aihe on palannut tieteisleffoihin oikein antaumuksella. Atlas jää dilemmapohdiskelussaan kahden vaiheille. Se periaatteessa maalailee samanlaisia uhkakuvia kuin moni scifielokuva aiemminkin, mutta samalla se myös esittelee tekoälyn kätevänä apulaisena ihmisille.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Brad Peyton, jonka aiempiin töihin kuuluvat Dwayne Johnsonin tähdittämät katastrofileffat San Andreas (2015) ja Rampage: Iso kohtaa isomman (Rampage - 2018). Atlas ei ole edes niiden veroinen viihdepläjäys, mutta ajoittain Peyton näyttää taitavansa kevyen popcornhömpän. Leo Sardarianin ja Aron Eli Coleiten käsikirjoitus jää monin paikoin puolitiehen, mutta ajaa asiansa. Sen sijaan tekninen puoli on vaivaannuttavan epätasaista jälkeä. Elokuva on kuvattu kelvollisesti ja lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä. Sen sijaan tietokonetehosteet näyttävät aika halvoilta. Kaikki toimintakohtaukset menettävät tehonsa, kun kaikki ruudulla tapahtuva näyttää niin keinotekoiselta ja viimeistelemättömältä taustoja ja räjähdyksiä myöten. Leffa luottaa aivan liikaa efekteihinsä, mutta lopputulos muistuttaa enemmän vanhaa videopeliä. Äänimaailma sen sijaan rymistelee ihan mukavasti ja Andrew Lockingtonin musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Atlas, 2024, Netflix Studios, ASAP Entertainment, Berlanti Productions, Moving Picture Company, Nuyorican Productions, Safehouse Pictures, Schecter Films


torstai 23. toukokuuta 2024

Arvostelu: Karvinen (The Garfield Movie - 2024)

KARVINEN

THE GARFIELD MOVIE



Ohjaus: Mark Dindal
Pääosissa: Chris Pratt, Samuel L. Jackson, Harvey Guillén, Hannah Waddingham, Nicholas Hoult, Ving Rhames, Cecily Strong, Brett Goldstein, Bowen Yang ja Snoop Dogg
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

The Garfield Movie, eli suomalaisittain Karvinen perustuu Jim Davisin samannimiseen sarjakuvakissaan, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1976. Sarjakuvien pohjalta oli jo tehty piirroslyhäreitä, animaatiosarjat Karvinen (Garfield and Friends - 1988-1994), Karvinen (The Garfield Show - 2009-2016) ja Garfield Originals (2019-2020), näytellyt elokuvat Karvinen (Garfield: The Movie - 2004) ja Karvinen 2 (Garfield: A Tail of Two Kitties - 2006), sekä suoraan videolla julkaistut animaatioelokuvat Karvinen herää todellisuuteen (Garfield Gets Real - 2007), Karvisen riemujuhla (Garfield's Fun Fest - 2008) ja Super-Karvinen (Garfield's Pet Force - 2009). Vuonna 2016 Alcon Entertainment sai Karvisen adaptaatio-oikeudet käsiinsä ja ryhtyi työstämään uutta animaatioelokuvaa sarjakuvien pohjalta. Nyt uusi Karvinen-elokuva on saapumassa teattereihin ja itse odotin leffaa varautunein mielin. Pidän siitä, kuinka visuaalisesti leffa mukailee hyvin Davisin sarjakuvia, mutta trailerit jättivät minut kylmäksi muun menonsa puolesta. Kävin kuitenkin uteliain mielin katsomassa Karvisen sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Laiskan ahmattikissa Karvisen leppoisa elämä mullistuu, kun hänen isänsä Viki saapuu yllättäen kuvioihin. Viki on häijylle Jinksu-kissalle velkaa yli tuhat litraa maitoa ja sellaisen määrän kähveltäminen kerralla onnistuu vain huippuvartioidulta Laktoosifarmilta.




Viime vuonna Chris Pratt herätti närää monissa, ääninäyteltyään Mariota The Super Mario Bros. Moviessa (2023) ja nyt hän on suututtanut uuden fanikunnan, esittäessään tällä kertaa Karvista uutuusanimaatiossa. Pratt ajaa asian tarpeeksi kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole parin vuosikymmenen takaisissa näytellyissä elokuvissa Karvisen äänenä toimineen Bill Murrayn veroinen. Hahmona Karvinen on pääasiassa se vanha tuttu laiskanpulskea oranssi kissa, joka tykkää tuijottaa televisiota ja syödä... ja sitten syödä vielä lisää. Kauhukseen katti kuitenkin ajautuu seikkailuun, joka vie hänet kauas kotisohvan ja jääkaapin ääreltä.
     Myös tutut hahmot, Karvisen omistaja Esko (Nicholas Hoult) ja koira Osku (Harvey Guillén) ovat menossa mukana. Osku pääsee seikkailuun mukaan, kun taas Esko jää lähinnä kotiin hätääntymään lemmikkiensä äkillisestä katoamisesta. Uusina hahmoina elokuvassa tavataan Karvisen isä Viki (Samuel L. Jackson), katala kissa Jinksu (Hannah Waddingham) ja tämän kätyrit Roland (Brett Goldstein) ja Nolan (Bowen Yang), maitotuotetehdas Laktoosifarmin maskottihärkä Otto (Ving Rhames), sekä paikan tarkka vahti Marjo Malinen (Cecily Strong). Uudet hahmot toimivat menevästi ja Vikin kautta mukaan tuodaan hieman syvyyttä. Jinksu jää aika tylsäksi pahikseksi ja vähemmän yllättäen kiinnostavampia ovat hänen eksentriset kätyrinsä.




Uusi Karvinen-elokuva oli aika lailla juuri sitä, mitä etukäteen pelkäsin. Se on visuaalisesti kivannäköinen, mutta muuten sisällöltään jopa aika turhauttava kokemus. Elokuva on selvästi tehty vain perheen pienemmille katsojille, joiden voisi kuvitella viihtyvän passelisti leffan parissa. Samalla tosin pohdin, että eikö tekijöillä ole yhtään luottoa lapsikatsojia kohtaan, vai eikö nykypäivän lapsilla muka oikeasti ole keskittymiskykyä, jos ruudulla ei ole koko ajan jotain menoa ja meininkiä, hupsua toilailuja, hassuja ääniefektejä ja muuta? Vanhemmille lapsille ja aikuisille uusi Karvinen ei tarjoa juuri mitään. Oikeastaan aikuisen silmin sitä katsoessa lähinnä vain masentuu, kun huomaa vähän yli puolitoistatuntisen äänekkään väripommiryöpytyksen väsyttävän näin paljon.

Elokuvasta löytyy parit hyvät hetkensä, jotka oikeastaan kaikki liittyvät trailereissa nähtyihin takaumiin, joissa kerrotaan, kuinka ylisöpö pentu-Karvinen ensi kertaa tapasi Eskon. Karvisen ja Vikin huonosta isä-poika-suhteesta yritetään repiä irti hieman herkkää draamaa, mutta tämä meinaa hukkua kaiken koheltamisen alle. Sitä uusi Karvinen nimittäin pääasiassa on: koheltamista. Vauhtia kyllä riittää, mutta samalla elokuvaa vaivaa tietty väkinäisyys ja laiskuus. Vaikka kesto on suhteellisen lyhyt, leffaa katsoessa voi herkästi käydä aika pitkäksi. Elokuva ei ole edes hauska, vaan erityisesti sen huumoriosasto on vaivaannuttavan laiskaa ja muista lastenleffoista kierrätettyä. Vielä vaivaannuttavampaa ovat pakolliset tuotemainokset, lähtien Eskon käyttämistä Sonyn kuulokkeista. Noh, kukapa minä olen tätä lopulta moittimaan. Tärkeintähän on, että niillä lapsilla on tämän parissa kivaa. Ken tietää, ehkä parinkymmenen vuoden päästä nykyhetken muksut tekevät tästä Karvisesta nostalgiapärinöissään jonkin asteen klassikon... ja haukkuvat sitten tuoreimman filmatisoinnin kissasta lyttyyn.




Visuaalisesti Karvinen on kuitenkin ihan miellyttävä kokemus. Se on animoitu taidokkaasti ja hahmot näyttävät siltä kuin vanhat sarjakuvat olisivat heränneet henkiin värikkäinä ja kolmiulotteisina. Suurimmaksi osaksi värien käyttö onkin oivallista. Muiden hahmojen takaumissa taas leikitellään kekseliäästi erilaisilla animaatiotyyleillä. Äänimaailma on sen sijaan rakennettu jopa hieman ärsyttäväksi, jostain äänikirjastosta napattujen, miljoona kertaa muissa jutuissa kuultujen ääniefektiensä kanssa. John Debneyn säveltämät musiikit pitävät pirteää ilmapiiriä yllä ja onpa mukaan jostain syystä mahdutettu musiikkia paristakin eri Tom Cruisen tähdittämästä elokuvasarjasta. Koska kuten Cruise, myös Karvinen tekee omat stunttinsa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Garfield Movie, 2024, Columbia Pictures, Alcon Entertainment, Double Negative, One Cool Group, Paws, Prime Focus, Stars Collective Films Entertainment Group, Wayfarer Studios


keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Arvostelu: Furiosa: A Mad Max Saga (2024)

FURIOSA: A MAD MAX SAGA



Ohjaus: George Miller
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Alyla Browne, Chris Hemsworth, Tom Burke, Lachy Hulme, Nathan Jones, Josh Helman, Angus Sampson, John Howard ja Charlee Fraser
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama toimintaelokuva Mad Max (1979) oli taloudellinen hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) keräsi runsaasti kehuja ja sitä pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaleffoista, mutta Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985) sai sen sijaan ristiriitaisemman vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Neljännen elokuvan teossa kesti monia vuosia ja vasta 2015 ensi-iltansa sai Mad Max: Fury Road, jossa esiteltiin sivuhahmona Furiosa Charlize Theronin näyttelemänä. Pian leffan ilmestyttyä Miller paljasti työstävänsä Furiosasta omaa elokuvaansa. Miller oli laatinut Furiosalle tarkan syntytarinan ja rupesi sen pohjalta kirjoittamaan leffakäsikirjoitusta. Tuotanto kuitenkin venyi milloin mistäkin syystä ja kuvaukset starttasivat vasta toukokuussa 2022. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2023, mutta muun muassa Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisu on siirtynyt. Nyt Furiosa: A Mad Max Saga saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Pidin valtavasti Mad Max: Fury Roadista ja minua kiinnosti nähdä lisää Furiosan hahmoa. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Furiosa: A Mad Max Storyn viikkoa ennakkoon elokuvan lehdistönäytöksessä.

Furiosa siepataan lapsena kotoaan Vihreästä paikasta ja varttuessaan hän ajautuu keskelle kahden sotalordin, Dementusin ja Immortan Joen välistä valtataistelua.




Alun perin George Miller halusi kuvata Furiosa-elokuvan yhtä kyytiä Mad Max: Fury Roadin kanssa, mutta joutui luopumaan suunnitelmastaan. Lisäksi hän joutui harmikseen vaihtamaan näyttelijää, sillä yli 40-vuotias Charlize Theron ei voinut esittää hahmonsa nuoruusvuosia. Miller pohti jonkin aikaa nuorentavansa Theronin tietokonetehosteiden avulla, mutta päätyi lopulta (onneksi) palkkaamaan tilalle korvaavat näyttelijät, Anya Taylor-Joyn esittämään nuorta Furiosaa ja Alyla Brownen esittämään Furiosaa lapsena. Browne pääsee olemaan yllättävänkin paljon ruudulla ja leffaa taisi olla mennyt jopa tunti, ennen kuin Taylor-Joy astuu vihdoin kuvaan. Kummatkin suoriutuvat hiljaisesta, mutta päättäväisestä ja tarmokkaasta roolistaan oivallisesti. Taylor-Joy on ehtinyt jo vakuuttaa vuosien varrella, mutta myös Brownea täytyy kehua siitä, kuinka sulavasti hän osaa olla aika hirvittäviä asioita ja tyyppejä esittävien lavasteiden ja näyttelijöiden keskellä.
     Nuori Furiosa ajautuu keskelle kahden kilpailevan sotalordin valtataistelua. Toisella puolella on Mad Max: Fury Roadista tuttu Immortan Joe (Lachy Hulme korvaa Hugh Keays-Byrnen, joka menehtyi vuonna 2020) tuttuine sotapoikajoukkoineen ja toisella puolella taas on Chris Hemsworthin näyttelemä Dementus, joka on tuttuun Mad Max -tapaan varsin vinksahtanut ja eksentrinen persoona. Hulme hyppää menevästi Immortan Joen uhkaaviin saappaisiin ja Hemsworth taas niin ilahduttaa kuin vaivaannuttaa uralleen poikkeuksellisessa pahisroolissa. Tärkeänä hahmona esitellään myös Praetorian Jack (Tom Burke), joka toimii jonkin sortin mentorina Furiosalle ja joka hämmentävästi näyttää ja tuntuu monin paikoin itse Mad Maxilta, olematta kuitenkaan itse Max Rockatansky.




Mad Max: Fury Road oli intensiivinen ja hengästyttävä, bensiininkatkuinen ja adrenaliinia nostattava road trip -elokuva, joka jaksoi kohtaus toisensa perään yllättää komealla toiminnallaan ja sekopäisellä mielikuvituksellisuudellaan. Parituntisesta Fury Roadista ei juuri hengähdystaukoja löytynyt ja juoni tuntui usein enemmänkin raameilta, joilla heivataan katsojaa upeasta toimintapätkästä toiseen. Jos Furiosa: A Mad Max Sagan odottaa olevan kuin Fury Road, voi pettymys olla aikamoinen. Vaikka elokuva monin tavoin pelaakin samoilla korteilla ja juuri se pähkähullun mielikuvituksen tulva jää tällä kertaa puuttumaan, sillä lähes kaikki ruudulla nähtävä ja kaiuttimista kuultava on kierrätystä viime kerrasta, on elokuva hyvin erilainen lähestymistapansa suhteen.

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan takaa-ajokyydin sijaan Furiosa on enemmänkin jopa aika rauhallisesti etenevä eepostarina, jossa käydään läpi Fury Roadissa vain mainitut jutut (Furiosan sieppaus Vihreästä paikasta, Furiosan käden menetys, Furiosan liittyminen Immortan Joen joukkoihin jne.) lukuihin jaettuna. Kyseessä on siis selvä esiosatarina niin hyvässä kuin pahassakin. On kiinnostavaa seurata Furiosan kasvutarinaa, mutta toisaalta Fury Roadin nähneille leffa ei juuri yllätyksiä tarjoa, eikä hahmojenkaan puolesta pääse jännittämään, sillä lopputulema on hyvin pitkälti selvillä. Kertomus on kuitenkin ajoittain hieman kömpelösti ja jopa raskassoutuisesti sidottu kasaan. Tarinaa on toisaalta enemmän kuin viimeksi, mutta se ei koskaan nappaa samalla lailla mukaansa. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu usein venytetyltä, enkä olisi uskonut sanovani tätä, mutta paikoitellen minulla oli jopa hieman tylsää Furiosan parissa.




Sekaan ripotellut muutamat toimintakohtaukset eivät juuri tarjoa mitään uutta tai mieleenpainuvaa, mitä ei olisi jo Fury Roadissa nähty, mutta ei käy kieltäminen, etteikö elokuva olisi parhaimmillaan silloin, kun meno on sitä tavanomaisinta Mad Maxia. Aavikoituneilla maanteillä käydyt takaa-ajot ovat vaikuttavia toteutukseltaan ja Fury Roadissa vain mainitulla Luotifarmilla käytävä toimintakohtaus on elokuvan vangitsevimpia hetkiä. Furiosa tuntuu kuitenkin käyttävän parhaat paukkunsa jo puoleen väliin päästäessä. Loppuhuipennus on aikamoinen antikliimaksi pitkäksi venytetyn kasvattelun jälkeen. Elokuvan aikana ja sen jälkeen jäin aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Lopulta parin päivän pohdinnan ja pölyn laskettua tulin siihen tulokseen, että pidän Furiosaa hieman ontuvana, mutta silti ihan kelvollisena lisäyksenä Mad Max -saagaan.

Furiosankin ohjaajana toimii George Miller, joka näyttää jälleen kerran olevansa parempi jylhien visuaalisuuksien kanssa kuin tarinankertojana. Lähes 80-vuotias Miller pistää yhä monet nuoremmat ohjaajat nurkkaan häpeämään sillä, kuinka näyttäviä taisteluita ja takaa-ajoja hän osaakaan loihtia. Sen sijaan Millerin ja Nico Lathourisin laatima käsikirjoitus on hieman takkuileva. Eipä Fury Roadinkaan teksti nyt mikään erityisen ihmeellinen ollut, mutta audiovisuaalinen hämmästyttävyys sai antamaan paljon anteeksi. Furiosan pitkät suvantovaiheet ja samojen audiovisuaalisten kikkojen hyödyntäminen pistää katsojan kiinnittämään vikoihin enemmän huomiota. Lisäksi leffan varrelle ripotellut viittaukset muihin Mad Max -juttuihin tuntuvat ajoittain jopa kiusallisilta silmäniskuilta.




Pääasiassa Furiosa on komeaa seurattavaa, mutta eipä sen tekninenkään osasto vakuuta samalla lailla kuin Fury Roadin vastaava. Elokuva on kuvattu tyylikkäästi, käytännön tehosteet ovat upeita ja lavastajat pistävät tälläkin kertaa parastaan tämän tuhoutuneen maailman herättämisessä henkiin. Tuotantosuunnittelussa pidin erityisen paljon Dementusin menopelistä, joka oli kuin Antiikin Rooman sotavaunut, mutta hevosten sijaan mies oli valjastanut moottoripyöriä vetämään vaunujaan. Aivan nerokas idea ja pojot niille, jotka olivat onnistuneet pistämään villin idean käyttökelpoiseen toteutukseen. Digiefektit ovat kuitenkin tällä kertaa varsin silmiinpistävät, kuten on myös taustakankaan käyttö. Maskeeraustiimin työn koin hämmentävän heikoksi. Siinä, missä Fury Roadissa esimerkiksi Immortan Joen uskollisista sotapojista oli tehty oikeasti sairaalloisen kalpean näköisiä, Furiosassa tyypit on vain maalattu valkoisiksi. Ääniefektit rymistelevät ihanasti menemään, mutta Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat harmillisesti lähes pelkkää kierrätystä Fury Roadin tykittelyistä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Furiosa: A Mad Max Saga, 2024, Warner Bros., Kennedy Miller Mitchell


tiistai 21. toukokuuta 2024

Arvostelu: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994)

PULP FICTION - TARINOITA VÄKIVALLASTA

PULP FICTION



Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman, Bruce Willis, Ving Rhames, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Tim Roth, Amanda Plummer, Maria de Medeiros, Eric Stoltz, Rosanna Arquette, Steve Buscemi ja Christopher Walken
Genre: rikos, komedia, jännitys
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 18

Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta on Quentin Tarantinon toinen elokuva. 1990-luvun alussa Tarantino työsti Roger Avaryn kanssa lyhytelokuvaa, uskoessaan, että he saisivat helpommin rahoituksen sille kuin täyspitkälle filmille. Pian he kuitenkin hoksasivat, ettei kukaan ryhtyisi rahoittajaksi lyhärille, joten he kynäilivät lisää tarinoita, tehdäkseen lopulta rikostarinoiden trilogian, joka kulki aluksi nimellä "Black Mask". Tarantinon kirjoittamasta tarinasta muodostui lopulta hänen esikoiselokuvansa Reservoir Dogs (1992), jonka valmistuttua hän palasi ideaan elokuvasta, joka sisältäisi useita toisiinsa linkittyviä rikostarinoita. Tarantino vei käsikirjoituksen Jersey Filmsille ja TriStarille, jotka ottivat hänet aluksi avosylein vastaan, mutta torjuivat tekstin, pitäessään sitä surkeana sekasotkuna. Käsikirjoitus päätyi Miramaxille, jonka Walt Disney -yhtiö oli vastikään ostanut. Miramaxia tuolloin johtaneet Weinsteinin veljekset ihastuivat Tarantinon tekstiin ja myönsivät filmille rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 21. toukokuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti Kultaisen palmun, eli festivaalin pääpalkinnon. Elokuvateatterikierroksensa filmi aloitti syksyllä ja Suomeen se saapui joulukuussa. Kyseessä oli jättimäinen menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa, kuvaus, ääni ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Pulp Fictionia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin leffan ensi kertaa turhan nuorena, enkä oikein älynnyt filmin hienoutta, pitäen enemmän sen osasista kuin niiden summasta. Kuitenkin kun katsoin elokuvan muutama vuosi sitten uudestaan, pidin siitä valtavasti. Kun huomasin Pulp Fictionin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietysti katsoa elokuvan jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kahden palkkamurhaajan, nyrkkeilijän, rikollispomon ja hänen vaimonsa, sekä pikkurikollisten elämät kohtaavat muutaman päivän sisällä.




Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta kertoo eri hahmoista, joiden juonikuviot kohtaavat lyhyen aikavälin sisällä. John Travolta ja Samuel L. Jackson näyttelevät Vincentiä ja Julesia, kahta palkkamurhaajaa, jotka elokuvan alussa lähtevät hakemaan mystistä salkkua pahamaineiselle rikollispomolle, Ving Rhamesin esittämälle Marsellus Wallacelle. Herralle töitä tekee myös Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä Butch Coolidge, joka etsii keinoa päästä pois rikollisilta poluilta ja aloittaa uuden elämän. Hahmojen käynnistämän sotkun keskelle päätyvät myös Wallacen vaimo Mia (Uma Thurman), Butchin tyttöystävä Fabienne (Maria de Medeiros), Vincentin huumediileri Lance (Eric Stoltz), Julesin kaveri Jimmie (ohjaaja Tarantino itse), rikospaikkojen puhdistukseen erikoistunut Wolfe (Harvey Keitel), sekä väärässä paikassa väärään aikaan ryöstöä yrittävä pariskunta Pumpkin (Tim Roth) ja Honey Bunny (Amanda Plummer). Näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan kiinnostavampia lainrikkojia. Travoltan ja Willisin vahvoina käynnistyneet urat olivat kääntyneet laskuun taloudellisten floppien myötä, mutta Pulp Fictionin avulla he nousivat takaisin ykkösnimien joukkoon - ainakin hetkellisesti. Kumpikin istuu täydellisesti hahmoikseen, joiden polut kohtaavat leffassa pariinkin otteeseen. Rhames on nappivalinta uhkaavan rikollispomon rooliin ja Thurman revittelee onnistuneesti tämän vaimon osassa. Keitelistä löytyy oikeaa karismaa ja Rothin ja Plummerin kemiat iskevät hyvin yhteen ryöstäjäpariskuntana. Show'n kuitenkin varastaa Samuel L. Jackson, joka suoltaa repliikkejään ulos mielettömällä vimmalla. Jackson ottaa jokaisen kohtauksen täysin haltuunsa ja loistaa erityisesti alkupään kuulustelussa, kun palkkamurhaajaduo saapuu hakemaan salkkua. Myös Jacksonin ja Travoltan kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon välisiä keskusteluja seuraa virne kasvoillaan. Hauskana faktana muuten, että Travoltan Vincent Vega -hahmo on Reservoir Dogsissa nähdyn Michael Madsenin esittämän Vic Vegan, eli herra Blonden veli.




Ai että, Pulp Fiction - Tarinoita väkivallastahan vain paranee joka katselulla! Jo toisella kerralla pidin elokuvaa upeana, mutta nyt voisin kutsua sitä jopa täydelliseksi mestariteokseksi. Kyseessä on fantastinen rikosteos, joka mullisti niin lajityyppiään kuin yleisesti elokuvanteon sääntöjä. Esikuviltaan paljon lainaileva, mutta silti täysin omalaatuinen Quentin Tarantino kun ei ole pahemmin kiinnostunut siitä, miten muiden mielestä elokuvia pitäisi tehdä ja miten tarinoita kertoa. Pulp Fictionia ei ole rakennettu millään lailla tavanomaisen elokuvan tapaan. Siinä ei kulje selvää punaista lankaa, joka johdattaisi selvää päähenkilöä läpi leffan alkuteksteistä lopputeksteihin. Kuten suomalainen lisänimi kertoo, kyse on "tarinoista väkivallasta". Elokuva on enemmänkin yhdistelmä otteita usean hahmon elämistä tietyltä lyhyeltä ajanjaksolta. Nämä otteet linkittyvät toisiinsa ja kulkevat lomittain ja päällekkäin. 

Kaikista erityisintä on, ettei näitä juonikuvioita kerrota ns. "oikeassa järjestyksessä". Jos kohtaukset asettelisi aikajanalle, olisivat ne hyvin erilaisessa järjestyksessä kuin elokuvassa. Asiaa ei ole tehty täysin päivänselväksi, vaan Tarantino antaa palapelinsä palaset katsojalle, toivoen, että tarpeeksi hyvin niitä tarkasteltuaan katsoja osaisi koota pelin oma-aloitteisesti kaiken päätteeksi. Muistan hyvin sen välähtävän ja tyydyttävän ahaa-elämyksen, minkä koin, kun ensi kertaa sain mielessäni loksauteltua palaset oikeille paikoilleen. Tämä juttu tapahtuu ennen tätä, tämä tämän jälkeen. Nämä kohtaukset tapahtuvat samanaikaisesti ja nyt tässä keskustellaan asiasta, joka on tapahtunut jo, mutta joka näytetään meille vasta myöhemmin. Tarantino myös leikittelee elokuvakerrontaan liittyvien kikkojen kanssa ja Pulp Fictionissa nähdään yksi parhaista MacGuffin-konseptin käytöistä. MacGuffinin on tarkoitus olla hahmoille merkittävä ja juonta eteenpäin kuljettava objekti, jolla on kuitenkin lopulta katsojalle aika vähän merkitystä. Palkkamurhaajien etsimä salkku on tällainen ja sitä hyödynnetään kekseliäästi. Tarantino myös kasvattelee tapahtumaketjuja pikkuhiljaa ja vangitsevasti, kunnes homma eskaloituu säväyttävästi ja usein todella yllättävästi. Katsoja uskoo jatkuvasti päässeensä kärryille siitä, minne nyt ollaan menossa, mutta kerta toisensa perään Tarantino kiskaisee röyhkeästi maton jalkojen alta.




Ei ole ihme, että Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta voitti ilmestyessään useita palkintoja juurikin käsikirjoituksestaan, sillä elokuva on ihan puhdasta käsikirjoituksen juhlaa. Sen lisäksi, että Tarantino on kynäillyt erittäin mukaansatempaavia juonikuvioita hyvillä hahmoilla ja sitten nivonut ne erikoisen tyylikkäästi toisiinsa, hän on täyttänyt filmin erinomaisella dialogilla. Jo esikoisleffassaan Reservoir Dogsissa Tarantino osoitti lahjojaan replikoinnin suhteen, mutta Pulp Fictionissa herra osoittaa olevansa parhaimmillaan esimerkillinen kirjoittaja, jonka tekstejä käytetään nykyään oppimateriaaleina elokuvaopiskelijoille. Dialogin puolesta parasta antia on koko ensimmäinen osuus Vincentin ja Julesin tehtävän parissa. Hahmojen matkakeskustelu autossa ei liity mitenkään heidän työhönsä, vaan he päätyvät turisemaan jonninjoutavuuksia Vincentin Euroopan-reissusta ja kulttuurieroista. "You know what they call a 'Quarter Pounder with Cheese' in Paris? 'Royale with Cheese'." on ymmärrettävästi jäänyt yhdeksi leffan ikimuistoisimmista heitoista. Rupattelu on lystikästä ja saa katsojan välittömästi tykkäämään kaksikosta. Kun päästään kohteeseen, Jackson pääsee vauhtiin, kun hänen hahmonsa Jules avaa sanaisen arkkunsa. Ah, mitä herkkua tämä kohtaus onkaan! "English, motherfucker! Do you speak it?" ja "Say 'what' again! I dare you! I double dare you, motherfucker! Say 'what' one more goddamn time!"

Elokuva on yksinkertaisesti aivan pullollaan ikimuistoisia kohtauksia, kuten Vincentin ja Mian twist-tanssi, intensiivinen yliannostus, autonpuhdistus, kahvilaryöstö ja kauhistuttava panttilainaamo, joiden ansiosta filmi on ansaitusti sementoinut asemansa elokuvahistoriassa ehtana klassikkona. Yksikään kohtaus ei tunnu jäävän puolitiehen, vaan jopa absurdin hauskaksi äityvä takauma, jossa Christopher Walkenin näyttelemä sotaveteraani saapuu antamaan lapsi-Butchille (Chandler Lindauer) tämän suvussa periytyneen kellon, on loppuun asti hiottu. Tarantinon tuttuun tapaan katsoja yllätetään myös säännöllisillä väkivallan purskahduksilla, jotka ovat toinen toistaan verisempiä ja brutaalimpia. Kenenkään ei kannata odottaa olevan turvassa ja tälläkin saralla mattoa kiskotaan katsojan jalkojen alta tehokkaasti. Tätä aukottoman iskevästi kerrottua rikosdraamakomediaa jää seuraamaan niin antaumuksella, että katselukerta toisensa perään kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin siivillä.




Mahtavan käsikirjoituksen lisäksi Tarantino hoitaa homman tyylikkäästi myös ohjauksen puolella. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja pitää pakettia tehokkaasti kasassa. Tarantino kasvattaa tunnelmaa hyvin ja tekee pitkistä kohtauksistaan yhä vain veikeämpiä tai tiivistunnelmaisempia. Hän totta kai lainailee paljon esikuviltaan ja näyttääkin tätä rakkauttaan vanhoja elokuvia kohtaan oikein urakalla, kaikista näkyvimmin 1950-lukua mukailevassa retroravintolassa, jossa Vincent ja Mia käyvät syömässä. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Se on upeasti kuvattu kamera-asettelua, kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Kuvausta tukee iskevä leikkaus, jossa hajotettu palapeli kasaantuu onnistuneesti näytille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten. Varsinaisia elokuvaa varten sävellettyjä musiikkeja ei mukana ole, vaan Tarantino on kasannut leffan täyteen kappaleita, kuten Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soon, Chuck Berryn You Never Can Tell, The Lively Onesin Surf Rider, sekä kenties kaikkein tunnetuimpana Dick Dale & His Del-Tonesin sähäkkä tulkinta Misirlousta, joka pärähtää soimaan alkuteksteissä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pulp Fiction, 1994, Miramax, A Band Apart, Jersey Films


maanantai 20. toukokuuta 2024

Arvostelu: The Notebook - Rakkauden sivut (The Notebook - 2004)

THE NOTEBOOK - RAKKAUDEN SIVUT

THE NOTEBOOK



Ohjaus: Nick Cassavetes
Pääosissa: Ryan Gosling, Rachel McAdams, James Garner, Gena Rowlands, Joan Allen, David Thornton, James Marsden, Sam Shepard, Kevin Connolly ja Jamie Brown
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

The Notebook - Rakkauden sivut perustuu Nicholas Sparksin kirjaan Kuuntele vain muistojasi (The Notebook) vuodelta 1996. New Line Cinema hankki heti julkaisuvuonna kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Aluksi Steven Spielberg oli halukas ohjaamaan elokuvan, mutta muiden projektien takia Spielberg jätti projektin. Ohjaajan penkillä kävivät pyörähtämässä Jim Sheridan ja Martin Campbell, kunnes Nick Cassavetes otti projektin omakseen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2002 ja lopulta The Notebook - Rakkauden sivut sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, josta on muodostunut vuosien varrella monien suosikki romanttinen leffa. Kriitikoilta elokuva sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. Itse näin The Notebookin vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin hyvänä. En ole katsonut sitä uudestaan, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kesällä 1940 nuori ja varaton Noah rakastuu yläluokkaiseen Allieen, joka hitaasti lämpenee miehen viettely-yrityksille. Voiko heidän suhteensa kuitenkaan toimia, kun Allien suvun status odottaa naisen tulevaisuudelta ihan muuta?




Kun Spielberg oli vielä elokuvan ohjaksissa, hän kaavaili pääosaan Noah Calhouniksi Tom Cruisea. Yhdessä kohtaa myös George Clooney oli ehdolla, mutta kun hän koki olevansa väärä mies hommaan, rooliin pestattiin tuossa kohtaa lähinnä Young Hercules -televisiosarjasta (1998-1999) tuttu Ryan Gosling. Naispääosaan rikkaasta suvusta tulevaksi Allison "Allie" Hamiltoniksi taas pohdittiin ensin muun muassa Jessica Bieliä, Britney Spearsia ja Reese Witherspoonia, kunnes rooliin valittiin yhtä lailla liki tuntematon Rachel McAdams. Gosling ja McAdams tekivät molemmat läpimurtoroolinsa tässä leffassa ja he istuvatkin täydellisesti päärooleihin. Heidän väliltä tuntuu löytyvän todella vahvaa kemiaa... miksi onkin yllättävää, kun lukee elokuvan taustatietoja ja huomaa, että näyttelijäkaksikko likimain inhosi toisiaan läpi kuvausten. He kiukuttelivat toisilleen harva se päivä ja eräänä kuvauspäivänä Gosling jopa pyysi, että saisi sijaisnäyttelijän McAdamsin tilalle, sillä hän ei kestänyt tämän läsnäoloa. Ihailtavaa on, ettei tällainen suhtautuminen näy millään lailla kummankaan roolisuorituksesta, vaan he ovat saaneet käännettyä voimakkaat tunteensa kunnon intohimoksi. Rakastavaisten esittäminen selkeästi lämmitti kummankin tunteita, sillä elokuvan ilmestyttyä Gosling ja McAdams paljastivat olevansa parisuhteessa - sitä iloa tosin kesti vain kaksi vuotta.
     Elokuvassa nähdään myös Joan Allen ja David Thornton Allien konservatiivisina ja rikkaina vanhempina, jotka katsovat Noahia nenänvarttaan pitkin, Sam Shepard Noahin isänä, Kevin Connolly Noahin parhaana kaverina Fininä, James Marsden toisessa maailmansodassa sotivana Lonina, sekä Jamie Brown leskeksi jääneenä Marthana. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Allen Allien napakkana äitinä.




The Notebook - Rakkauden sivut toimi mainiosti vielä uudelleenkatseltuna, enkä ihmettele, miksi varsinkin minneaalit nostavat sen usein suosikkiensa joukkoon rakkauselokuvista puhuttaessa. Siinä on joitain juttuja, jotka hiertävät itseäni vastakarvaan, mutta kun sitä vertaa moniin muihin romanttisiin draamoihin, joista nuoret ovat intoilleet 2000-luvulla, on The Notebook selvästi sitä parempaa päätyä. Elokuvan isoin onnistuminen on Goslingin ja McAdamsin vahva kemia kuvauksissa tapahtuneesta draamailusta huolimatta. He saavat kameran edessä huijattua katsojan palavista tunteista ja siten he nappaavat tehokkaasti mukaan monivaiheisen rakkaustarinansa pyörteisiin, vaikka aluksi Noahin ja Allien romanssin syntymistä voi olla vaivaannuttavaa seurata. Kenties aikoinaan se, että mies uhkailee itsemurhalla, jos nainen ei suostu hänen kanssaan treffeille, olisi voitu tulkita romanttiseksi, mutta uskoisin, että jo elokuvan ilmestyessä vuonna 2004 moni näki tilanteen häiriintyneenä. Nyt 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen kohtausta katsoessa hälytyskellot soivat kovaäänisesti ja katsoja lähes huutaa Allielle, että pysy kaukana siitä miehestä!

Mutta kun tästä päästään eteenpäin, elokuva voittaa suurimmaksi osaksi puolelleen. Nuoren parin suhde haastaa klassiseen tapaan luokkaerot ja siinä, missä Noahin isä ihastelee, että onpa poika kunnollisen tytön tuonut näytille, Allien vanhemmat tuhahtelevat, että minkä rääpäleen kanssa meidän tyttäremme oikein viettää aikansa? Suhteen etenemistä seuraa kiinnostuneena. Meno on hieman siirappista, muttei koskaan ällöimelää. Matkaan ilmestyy toki omat mutkansa, jotka tehostavat draamaa. Tiettyihin asioihin toivoisi käytettävän enemmän aikaa ja ehkä hieman hassusti yksi kritiikeistäni on se, että elokuva on harmillisen lyhyt. Se vie lopulta niin mainiosti mukanaan, että sitä voisi katsoa kauemmin. Nyt jotkut merkittävät hetket hoidetaan hieman hätäisesti ja pääasiassa mehevästi kypsyttelevä elokuva jää paikka paikoin hieman raakileeksi.




Eniten itseäni The Notebookissa hiertävät osiot, joissa vanhainkodissa James Garnerin esittämä mies kertoo Noahin ja Allien tarinaa Gena Rowlandsin näyttelemälle naiselle. En sano, että tämä osio pitäisi poistaa, mutta jotain viilausta se kaipaisi. Siitä löytyy onnistumisensa ja lopuksi kuvio onnistuu liikuttamaan, mutta ajoittain se tuntuu rikkovan tarinankerronnan soljuvuutta. Lisäksi hommaan liittyy oma käänteensä, minkä tosin arvaa luultavasti heti ensiminuuteilla. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tekijöiden olisi pitänyt viivästyttää paljastusta elokuvan loppuun, sillä nyt liian aikainen katsojan arvelusten vahvistaminen johtaa siihen, että päätarina kärsii, kun katsoja saa tietää lopputuloksen.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta Nick Cassavetes, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti ja saa pääkaksikon muuttamaan voimakkaat negatiiviset tunteensa voimakkaiksi positiivisiksi tunteiksi kameran edessä. Jeremy Levenin käsikirjoitus on pääasiassa onnistunut, mutta hän olisi voinut hieman asetella Garnerin ja Rowlandsin kohtauksia paremmin ja työstää niitä lisää. Nähtävästi useampikin Levenin kirjoittamista kohtauksista jäi lopulta leikkaushuoneen lattialle, mitä harmittelen, sillä leffan voisi tosiaan antaa hengittää vielä enemmän. Muuten The Notebook - Rakkauden sivut on teknisiltä ansioiltaan toimiva. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Filmikuvaus ja värityöskentely luovat 1940-luvulla tapahtuviin kohtauksiin erittäin kauniin ilmeen. Ajankuva on vaikuttavasti toteutettu upein lavastein ja asuin. Toiseen maailmansotaan sijoittuva lyhyt taistelukohtaus on näyttävästi luotu. Myös äänimaailma on onnistuneesti rakennettu Aaron Zigmanin hempeitä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Notebook, 2004, New Line Cinema, Gran Via Productions, Avery Pix


sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Arvostelu: IF - Ihmeelliset frendit (IF - 2024)

IF - IHMEELLISET FRENDIT

IF



Ohjaus: John Krasinski
Pääosissa: Cailey Fleming, Ryan Reynolds, Steve Carell, Phoebe Waller-Bridge, John Krasinski, Fiona Shaw, Louis Gossett Jr., Alan Kim, Liza Colón-Zayas, Awkwafina, Emily Blunt, George Clooney, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Richard Jenkins, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sebastian Maniscalco, Christopher Meloni, Matthew Rhys, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Bobby Moynihan, Catharine Daddario ja Brad Pitt
Genre: fantasia, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

IF - Ihmeelliset frendit on John Krasinskin ohjaama koko perheen elokuva. Krasinski ja Ryan Reynolds ideoivat elokuvan yhdessä, minkä pohjalta Krasinski työsti käsikirjoituksen. Studiot kilpailivat elokuvan oikeuksista ja lopulta Paramount Pictures nappasi leffan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja alun perin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime syksynä, mutta viimevuotinen näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa viivästytti julkaisua. Nyt IF - Ihmeelliset frendit on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Halusin nähdä, mitä Krasinski saa aikaan lastenleffan kanssa, hänen ohjattua aiemmin Hiljainen paikka -kauhuelokuvat (A Quiet Place - 2018-2021). Kävinkin katsomassa IF - Ihmeelliset frendit heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Bea-tyttö hoksaa omaavansa kyvyn nähdä muiden lasten mielikuvitusystäviä ja päätyy auttamaan saman kyvyn omaavaa naapuriaan Calia, joka yrittää löytää unohdetuille mielikuvitusystäville uudet lapset.




The Walking Dead -televisiosarjasta (2010-2022) tuttu Cailey Fleming näyttelee Beaa, nuorta tyttöä, joka painiskelee ikävien asioiden äärellä. Bean äiti (Catharine Daddario) menehtyi joitain vuosia aiemmin ja nyt hänen isänsä (John Krasinski) on sairaalassa sydänvikansa vuoksi. Bea muuttaa tilapäisesti isoäitinsä (Fiona Shaw) luokse asumaan, missä hän hoksaa omaavansa kyvyn nähdä mielikuvitusystäviä, joita leffassa kutsutaan simppelisti "ifeiksi". Bea tapaa naapurinsa Calin (Ryan Reynolds), joka omaa samanlaisen kyvyn ja yhdessä he ryhtyvät auttamaan unohdettuja mielikuvitusystäviä löytämään uudet lapset ja samalla itselleen uuden merkityksen. Fleming on roolissaan varsin passeli, kanavoiden hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunnetiloja. Yleensä hauska Reynolds hoitaa tonttinsa sen sijaan aika laiskasti, eikä hän juuri koskaan vaikuta siltä, että hän olisi oikeasti täysillä mukana. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja John Krasinski taas on kirjoittanut isähahmolleen kaikista hauskimmat jutut, mutta harmillisesti hänen ruutuaikansa jää aika vähäiseksi. Shaw istuu hyvin osaansa huolehtivana isoäitinä.
     Bea ja Cal kohtaavat leffassa monenkirjavan mielikuvitusystävien joukon, joista tärkeimmät ovat liila karvaturri Blue (äänenä Steve Carell) ja perhosmainen Blossom (äänenä Phoebe Waller-Bridge). Hupsu Blue nousee helposti suosikiksi hahmoista, mutta on lämmin Blossomkin oiva tapaus. Muina ifeinä kuullaan muun muassa Emily Blunt, George Clooney, Awkwafina, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Brad Pitt ja Louis Gossett Jr., joka valitettavasti menehtyi vain pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.




Siis mitä ihmettä, vuonna 2024 ilmestyy koko perheen elokuva, joka ei perustu kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ei ole jatko-osa, esiosa, lisäosa tai uudelleenfilmatisointi? Voiko tämä edes olla totta... vai onko se pelkkää mielikuvitustani? Noh, vitsit sikseen, mutta ihan tosissaankin täytyy sanoa, että on kyllä piristävää, että kaiken maailman Itse ilkimys 4:n (Despicable Me 4 - 2024) ja Inside Out - mielen sopukoissa 2:n (Inside Out 2 - 2024) rinnalle mahtuu edes yksi täysin uusi lastenleffa - ihan sama, vaikkei lopputulos olisikaan mitenkään erityisen (hehe) ihmeellinen. Okei, nyt ihan oikeasti lopetan.

IF - Ihmeelliset frendit on oikein passeli ja kivan sympaattinen tapaus koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Sen idea on veikeä ja juoni menevä, mutta viimeinen silaus jää kuitenkin uupumaan, jotta elokuva saavuttaisi todellisen potentiaalinsa. Elokuvassa on runsaasti hyviä ideoita, mutta samalla se jää myös hieman puolitiehen monella osa-alueella, erityisesti temaattisissa syvyyksissään. Mielikuvituksen ympärillä pyörivä leffa kaipaisi hieman enemmän juuri sitä mielikuvitusta. Ajoittain leffa nappaa oivallisesti mukaansa ja puolen välin paikkeilla nähdään riemastuttava pidempi pätkä, jossa ifit esitellään, mutta toisinaan leffa myös tuntuu hidastelevan turhaan. Loppupäässä pistetään toki tunteikkuudet peliin ja osalla katsojista voikin aueta kyynelhanat finaalissa. Heikkouksineenkin IF - Ihmeelliset frendit on kelvollinen koko perheen elokuva, jonka katsoo sujuvasti ainakin kerran.




John Krasinskia täytyy kyllä kehua siitä, kuinka kokeilunhaluinen tyyppi hän onkaan. Sen lisäksi, että hänet tunnetaan näyttelijänä parhaiten joko komedian puolelta Konttori-sarjasta (The Office - 2005-2013) tai toiminnan puolelta Jack Ryan -sarjasta (2018-2023), hän on nyt ohjaajana osoittanut, ettei aio jämähtää tekemään vain yhtä ja tiettyä juttua. Krasinskin esikoisohjaus Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kauhuleffa ja nyt IF - Ihmeelliset frendit onkin perheystävällinen seikkailu. Uutuus ei ole Hiljaisen paikan tasoinen napakymppi genressään, mutta ihailen kuitenkin Krasinskin reipasta yritystä ohjaajana. Ongelmaksi muodostuukin enemmän Krasinskin käsikirjoitus, joka jää paikoitellen raakileeksi ja olisi kaivannut lisäviilausta. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii menevästi. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja pääasiassa ifit näyttävät hyviltä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
IF, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Maximum Effort, Sunday Night, Québec Production Services Tax Credit