Katti (Dr. Seuss' The Cat in the Hat - 2003) - elokuva-arvostelu

KATTI

DR. SEUSS' THE CAT IN THE HAT

Ohjaus: Bo Welch

Näyttelijät: Mike Myers, Dakota Fanning, Spencer Breslin, Kelly Preston, Alec Baldwin, Amy Hill, Sean Hayes, Danielle Chuchran, Talia-Lynn Prairie ja Victor Brandt

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 3

Dr. Seuss' The Cat in the Hat, eli suomalaisittain Katti perustuu Dr. Seussin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1957. DreamWorks hankki filmatisointioikeudet kirjaan vuonna 1996, mutta elokuvan teko käynnistyi vasta neljä vuotta myöhemmin, kun Dr. Seussin toiseen kirjaan perustuva elokuva The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000) osoittautui taloudelliseksi hitiksi. Alun perin päärooliin oli ehdolla Tim Allen, jolla oli oma visionsa siitä, kuinka nimikkokissa pitäisi esittää elokuvassa. Studio ei kuitenkaan innostunut, vaan hankki omat käsikirjoittajansa ja Allen vaihtui Mike Myersiin, joka keploteltiin elokuvaan, kun hän oli rikkonut aiemman sopimuksensa kehittelemänsä Sprockets-sketsin leffasovituksesta. Myers suostui mukaan, mutta muokkasi käsikirjoitusta mieleisekseen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2002 ja monen kuvausryhmäläisen mukaan Myers käyttäytyi todella ikävästi, pompotellen niin ensikertalaisohjaaja Bo Welchiä kuin näyttelijöitä, sekä vetäytyen aina asuntoautoonsa, kun häntä ei tarvittu kameran edessä. Kuvauksiin haasteita toi myös se, että osa lavasteista varastettiin ja ne löydettiin myöhemmin erään ostoskeskuksen pysäköintialueelta hajotettuina. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Katti julkaistiin elokuvateattereissa marraskuussa 2003. Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai muun muassa huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Dr. Seussin leskivaimo Audrey Geisel inhosi näkemäänsä niin paljon, että hän kirjoitti testamenttiinsa, ettei hänen miehensä töistä saa enää tehdä näyteltyjä elokuva-adaptaatioita, minkä takia suunniteltu jatko-osa "The Cat in the Hat Comes Back" peruttiin. Itse katsoin Katin lapsena, enkä pitänyt leffasta edes tuolloin. Kuitenkin nyt kun on tulossa uusi animoitu sovitus Dr. Seussin kirjasta, Katti hatussa (The Cat in the Hat - 2026), päätin sitä odotellessa antaa vanhalle leffalle uuden mahdollisuuden.

Tylsistyneiden sisarusten Conradin ja Sallyn päivä saa yllättävän käänteen, kun heidän kotiinsa ilmestyy aikuisen miehen kokoinen mustavalkoinen kissa Katti, joka on saapunut piristämään lasten päivää.

Dakota Fanning ja Spencer Breslin näyttelevät sisaruksia Sallya ja Conradia. Sally on hyvin tiukka sääntöjen suhteen, kun taas Conrad keksii kaikenlaisia tempauksia, jotka johtavat usein ongelmiin. Kelly Preston esittää heidän äitiään Joania, joka on järjestämässä kotonaan tärkeää illallista pomolleen herra Humberfloobille (Sean Hayes), joka läträä käsidesiä enemmän kuin pöpökammoiset korona-aikana. Joanille on äärimmäisen tärkeää, että hänen lapsensa käyttäytyisivät kerrankin siivosti, koska vaakalaudalla on äidin koko ura. Mukana on myös Alec Baldwin Joanin uutena miesystävänä Larry... ei kun siis Lawrencena, jolla on katala suunnitelma hankkiutua lapsista eroon, lähettämällä heidät sotakouluun. Sally ja Conrad ovat hahmoina kelvollisen erilaiset ja Fanning ja Breslin ovat ihan sympaattiset rooleissaan. Hayes ja Baldwin tosin jättävät kylmäksi yliyritteliään hassuilla hahmoillaan.

     Mutta toki elokuvan todellinen tähti on itse nimikkokissa Katti, jonka rooliin päätyi lopulta Mike Myers. Myers on uransa aikana tehnyt ikonisia rooleja, kuten Wayne Campbell, Austin Powers ja Shrek, mutta Katti ei lukeudu niihin. Hän kyllä heittäytyy minkä ehtii, mutta kaiken karvaisen maskeerauksen alta näkyy, ettei Myersia täysin kiinnosta olla mukana. Hänen sekoilunsa on vaivaannuttavan epähauskaa ja nähtävästi asiasta ei voi syyttää muita kuin itse Myersia, joka taisi suostua mukaan vain saatuaan vapaat kädet hahmonsa kanssa. Asiaa ei auta yhtään se, että Katti on jopa aikuisiällä hieman karmiva ilmestys. Olen lukenut valtavasti kommentteja ihmisiltä, joille Katti aiheutti lapsena painajaisia, vaikka hahmonhan kuuluisi olla hupaisa veijari.

The Grinch oli mahtava adaptaatio Dr. Seussin kirjan pohjalta. Jim Carreyn pisti parastaan pääroolissa, huumori nauratti niin lapsia kuin aikuisia, tarina oli vahva, maailma oli onnistuneesti luotu, tunnelma oli kohdillaan ja leffasta on ymmärrettävästi muodostunut ehta jouluklassikko. Kaikki se, mikä The Grinchissä toimi, loistaa Katissa poissaolollaan. Muistin, ettei Katti ole kovin hyvä elokuva, mutten todellakaan muistanut, että se on näin kammottavan huono. Isoin ongelma on itse Katti, joka ei ole vain tuskastuttavan epähauska, vaan tosiaan myös aika karmiva ilmestys.

Katti on periaatteessa elokuvan muotoon tehty kuumehoureinen painajainen. Katselukoettelemus muuttuu kohtaus kohtaukselta epämukavammaksi ja vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia, leffan väkinäinen koheltaminen saa elokuvan tuntumaan huomattavasti kestoaan pidemmältä. Asiaa ei auta, kuinka iso osa elokuvan kohtauksista ovat täysin irrallisia, oli kyse Katin kokkiohjelmasta tai Katista automekaanikkona, pyllistelemässä kameraa kohti. Sponsorimainonnalle vitsin heittäminen toimi Wayne's Worldissa (1992), mutta tässä se on todella väsähtänyt läppä. Loppusuoralla elokuva yrittää heittää sekaan jotain muka-fiksua opetusta, mutta se saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Katti on yksi kaikkien aikojen huonoimmista lastenelokuvista, enkä yhtään ihmettele, miksi Dr. Seussin leskivaimo päätti, ettei miehen kirjoista saa enää tehdä näyteltyjä elokuvia. Nyt jääkin nähtäväksi, voiko tuleva animaatio Katti hatussa toimia, vai ovatko filmatisoinnit tästä hahmosta tuomittuja epäonnistumaan...

Elokuvan ohjasi (ainakin nimellisesti) Bo Welch, joka oli aiemmin tehnyt töistä lähinnä lavastajana elokuvissa, kuten Beetlejuice (1988), Saksikäsi Edward (Edward Scissorhands - 1990) ja Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997). Katti jäi lopulta Welchin ainoaksi elokuvaohjaukseksi, enkä toisaalta ihmettele miksi. Teknisestikään leffa ei toimi. Kameratyöskentely on pyöristävine linsseineen kökköä, osa lavasteista näyttävät halvoilta ja tietokonetehosteet näkivät parhaat päivänsä noin kaksi vuosikymmentä sitten. Äänimaailma rakentuu lähinnä kovaäänisen kohelluksen ja sketsimäisten ääniefektien varaan. David Newmanin säveltämät musiikit ovat pieni valopilkku kaiken keskellä, mutta sitten taas Marc Shaimanin työstämät laulut ovat aika kehnoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dr. Seuss' The Cat in the Hat, Yhdysvallat, 2003, Universal Pictures, DreamWorks Pictures, Imagine Entertainment

Carrie (1976) - elokuva-arvostelu

CARRIE

Ohjaus: Brian De Palma

Näyttelijät: Sissy Spacek, Piper Laurie, Amy Irving, Betty Buckley, William Katt, Nancy Allen, John Travolta, P. J. Soles ja Sydney Lassick

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Carrie perustuu Stephen Kingin samannimiseen esikoiskirjaan vuodelta 1974. Ohjaaja Brian De Palma luki kirjan ystävänsä suosituksesta ja innostui siitä, ehdottaen Red Bank Films -yhtiötä hankkimaan sen filmatisointioikeudet. Yhtiö suostui ja tuolloin vielä tuntematon King myi oikeudet vain kahdella ja puolella tuhannella dollarilla. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1976 ja lopulta Carrie sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 3. marraskuuta - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai parhaan naispääosan ja naissivuosan Oscar-ehdokkuudet ja josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Itse olen katsonut elokuvan kerran aiemmin ja pidin siitä paljon. Kun huomasin Carrien täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Ääriuskovaisen äitinsä tiukassa valvonnassa kasvava ja koululaisten kiusaama Carrie-tyttö huomaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä, samalla kun koulu valmistautuu tuleviin tanssiaisiin.

Ohjaaja Brian De Palma halusi päärooliin Carrieksi Betsy Sladen, mutta Sissy Spacekin suoritus koekuvauksissa teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että tämä sai roolin. Spacek onkin nappivalinta Carrieksi. Hän tulkitsee täydellisesti hahmonsa naiiviutta ja viattomuutta, sekä tämän kasvavaa kapinahalua, kun Carrie huomaa pystyvänsä liikkuttamaan esineitä mielensä voimalla. Spacekissa on juuri oikeaa herkkyyttä, mutta loppupäässä myös vaikuttavaa hulluutta, kun Carrie ei enää kestä, miten muut ihmiset häntä kohtelevat. Spacekin Oscar-ehdokkuus olikin täysin ansaittu.

     Ansaittu oli myös Piper Laurien ehdokkuus parhaasta naissivuosasta. Laurie näyttelee Carrien äitiä, rouva Whitea, joka on hurahtanut uskoon suorastaan sairaalla tavalla. Laurie on hyytävä Carrien julmana äitinä, joka on isoin syy sille, miksi tyttö on niin sisäänpäin kääntynyt ja tietämätön.

     Muukin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa oivallisesti. Betty Buckley esittää liikunnanopettaja Collinsia, joka on ainoa mukava ihminen Carrien elämässä, Nancy Allen nähdään Carrien pahimpana kiusaajana Chrisinä ja John Travolta tämän hömelönä poikaystävänä Billynä, Amy Irving katumapäälle kiusaamisesta tulleena Suena ja William Katt tämän poikaystävänä Tommynä. Allenin esittämää kiusaajatyttö Chrisiä voi huomata inhoavansa jo tämän ensiesiintymisestä lähtien.

Carrie on täysin ymmärrettävästi noussut suureen klassikkoasemaan, niin tämä elokuva kuin kirja, johon se perustuu. Carrie esitteli maailmalle Stephen Kingin, ja kirjan ja sen elokuvasovituksen suosion jälkeen Kingin myöhemmät työt ansaitsivat miehelle maineen kauhun kuninkaana. Jo esikoisessaan Kingin monet tutut tavaramerkit olivat mukana; pienessä Mainen kaupungissa nuorille hahmoille alkaa tapahtua jotain kummaa ja yliluonnollista. Carrie-tytön tarina on erinomainen ja jo pintapuoleisesti monille samaistuttava. Moni on kokenut kiusaamista ja tuntenut halua kostaa. Kun Carrie vielä huomaa omaavansa telekineettisiä voimia, halu vain voimistuu. Kertomus ja samalla jännite rakentuvat tehokkaasti kohti ikonista finaalia tanssiaisissa, joka on kaiken kaikkiaan fantastisesti luotu, äärimmäisen tiivistunnelmainen kohtaus. Niin Carrien kuin katsojan tunteet myllertävät kohtauksen aikana aika lailla.

Sen lisäksi, että Carriessa hahmot ja heidän näyttelijänsä, tarina ja tunnelma ovat kohdillaan, ovat sen yhteiskunnalliset teemat erinomaisia. Elokuva käsittelee vakuuttavasti niin muutosta tytöstä naiseksi, leffan käynnistyessä Carrien ensimmäisillä kuukautisilla koulun suihkussa, sekä murrosikää yleisesti yliluonnollisen twistin kautta, ääriuskonnon hirveyttä, sekä koulukulttuuria. Monilla tavoin Carrie tuntuu jopa harmillisen ajankohtaiselta edelleen, etenkin kun Yhdysvalloissa äärikonservatismi tekee paluutaan, vetäen vaikkapa nuorille tärkeää seksivalistusta kehityksessä reippaasti taaksepäin. Katsoi elokuvaa sitten nuoren naisen nyt riitti -tarinana tai terävänä yhteiskuntakommentaarina, Carrie toimii hienosti yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja kuuluu kauhuelokuviin, jotka jokaisen kuuluu katsoa ainakin kerran elämässään.

Elokuva on ohjattu pätevästi, mitäpä muuta voikaan odottaa Brian De Palmalta? De Palma kuvaa hienosti Carrien muutosta ja teini-iän heräämistä eri tavoin. Lawrence D. Cohen taas kääntää Kingin kirjan sujuvasti elokuvamuotoon, unohtamatta kirjan syvempiä teemoja. Onkin jännä, kuinka miehen kirjan pohjalta miehen kirjoittama käsikirjoitus miehen ohjauksessa voikin olla näin onnistuneen feministinen työ. Carrie on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu. Sekaan mahtuu tosin parit tyylirikot, kuten poikien tanssiaisasusovituksen hetkellinen nopeutuskuva pikkuoravaäänten kera. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat mainioita ja erikoistehosteet ovat kestäneet aikaa todella hyvin. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Pino Donaggio tunnelmoi suorastaan kauniisti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Carrie, Yhdysvallat, 1976, Red Bank Films

Leviticus (2026) - elokuva-arvostelu

LEVITICUS

Ohjaus: Adrian Chiarella

Näyttelijät: Joe Bird, Stacy Clausen, Mia Wasikowska, Jeremy Blewitt, Ewen Leslie, Davida McKenzie, Nicholas Hope, Zahra Newman, Edwina Wren, Shannon Berry ja Tyallah Bullock

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Leviticus on australialaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Adrian Chiarellan esikoiselokuva. Chiarella oli osana VicScreenin Originate-kehitysohjelmaa, missä hän käsikirjoitusvalmentaja Angeli Macfarlanen avustuksessa kehitteli idean elokuvaan. Kesällä 2024 Chiarella sai rahoituksen projektilleen ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Maailmanensi-iltansa Leviticus sai tammikuussa 2026 Sundancen elokuvajuhlilla ja nyt leffa on saapunut Suomenkin teattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa siitä lähtien, kun se alkoi kerätä kehuja maailmalta. Ehdin jo luulla, että leffa julkaistaisiin suoraan striimattavaksi ja olinkin yllättynyt, kun sen ilmoitettiin saavan ihan teatterikierros. Kävinkin uteliaana katsomassa Leviticusin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun kristillisessä pikkukaupungissa kahden teinipojan salainen suhde paljastuu, erilainen "parantaja" usuttaa poikien perään pimeyden olennon, joka näyttäytyy pojille heidän eniten himoitsemana henkilönä.

Joe Bird näyttelee Naimia, teinipoikaa, joka on isänsä kuoltua muuttanut pieneen kristilliskaupunkiin uskoon hurahtaneen äitinsä Arlenen (Mia Wasikowska) kanssa. Kaupungissa Naim ihastui paikalliseen poikaan Ryaniin (Stacy Clausen) ja kun tunne osoittautui molemminpuoleiseksi, heille kehkeytyi salainen suhde, jota todennäköisesti kukaan muu kaupungissa ei hyväksyisi. Ja kun suhde paljastuu, ovat seuraukset kauhistuttavammat kuin pojat olisivatkaan voineet kuvitella. Bird on erittäin mainio pääroolissa, tulkiten vakuuttavasti niin hahmonsa tunteita Ryania kohtaan kuin kasvavaa kauhua, kun häntä alkaa jahtaamaan jokin, joka näyttäytyy hänelle Ryanina. Clausen on kanssa oiva valinta Ryaniksi, sekä siksi oikeaksi rakkaudenkohteeksi, että hänenä esiintyväksi olennoksi. Birdin ja Clausenin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvasta (Alice in Wonderland - 2010) tuttu ja pitkään valtavirtaleffoista kadoksissa ollut Wasikowska toimii hyvin Naimin äitinä.

     Elokuvassa nähdään myös Jeremy Blewitt homopoika Hunterina ja Davida McKenzie hänen siskonaan Izzienä, sekä Ewen Leslie ja Edwina Wren heidän vanhempinaan, pastori Robina ja äiti Jackyna, Zahra Newman etsivä Ritana ja Nicholas Hope parantajaksi itseään kutsuvana manaajana, jonka eheytyshoitometodit ovat vielä tavanomaisempaa kyseenalaisemmat. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Hope karmivana "parantajana".

Leviticus sisältää paljon tuttuja aspekteja kauhuelokuvista, kuten It Followsista (2014) ja Smilesta (2022), joissa molemmissa päähenkilöiden ylle lankesi kirous, joka sai heidät näkemään muiksi ihmisiksi naamioituneen pimeyden olennon, joka halusi heille pahaa. Mukana on myös esimerkiksi se pakollinen jostakusta toisesta kertova avauskohtaus, joka vihjailee tulevasta ja jossain kohtaa on tietenkin pakko tehdä se automatka jonkun asiasta tietävän hahmon luokse, yrityksenä keksiä keino peruuttaa kirous.

Leviticus tuo tuttuun kaavaan kuitenkin oman väkevän syvyytensä sillä, että se kertoo kahdesta homopojasta ja että kirous on vertauskuva muun muassa eheytyshoidoille, joilla seksuaalivähemmistöjen edustajia yritetään pakottaa heteroiksi. Onkin kauhuelokuvalle mahtava idea, että nämä hoidot pistäisivät pimeyden olennon seuraamaan vähemmistön edustajia, jotta heidän rakkautensa jotakuta kiellettynä pidettyä kohtaan muuttuisi puhtaaksi peloksi. Elokuva onnistuukin olemaan aidosti karmiva. Sen lisäksi, että kohtaukset tämän entiteetin kanssa ovat jännittäviä, kaikista pelottavintahan on Naimilta katsojaan tarttuva vainoharhaisuus. Onko koulun käytävällä kohdattu Ryan se oikea Ryan, vai jokin joka teeskentelee olevansa hän? Tämä ei jää leffan ainoaksi pelottavaksi puoleksi, vaan kauhua tuovat myös homouteen liittyvät tosielämän pelot kaapista ulos pakottamisesta väkivaltaisiin foobikoihin. Leviticus pyörittelee siis tutuista palikoista onnistuneen tuoreelta tuntuvan kauhutarinan ja oikeastaan vain leffan lopetus jäi hieman hiertämään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että mielestäni elokuvan olisi pitänyt jättää tietyt asiat katsojan tulkinnan varaan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut ensikertalainen Adrian Chiarella, joka hyödyntää niin tuttuja kauhujuttuja, että omia kokemuksiaan queer-nuorena. Chiarellan työ leffan parissa on vakuuttavaa niin tunnelmaa kuin käsikirjoitusta myöten ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, mitä hän mahtaa seuraavaksi tehdä. Leviticus on myös osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Puolentoista tunnin kestossa elokuva on sopivan napakka. Lavasteet ja asut toimivat hyvin ja maskeeraukset äityvät parissa kohtaa onnistuneen rujoiksi. Äänimaailma on karmivasti rakennettu, Jed Kurzelin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Leviticus, Australia, 2026, Causeway Films, Salmira Productions

Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 2026) - elokuva-arvostelu

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Georgia Oakley

Näyttelijät: Daisy Edgar-Jones, Esmé Creed-Miles, Caitríona Balfe, Bodhi Rae Breathnach, George MacKay, Herbert Nordrum, Fiona Shaw, Frank Dillane, Stacy Martin, Tom Brooke, Turlough Convery, Chloe Pirrie ja Ceara Coveney

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli tehty jo useita adaptaatioita, niin näytelmiä, televisiosarjoja kuin elokuvia, tunnetuimpana Emma Thompsonin tähdittämä ja käsikirjoittama Järki ja tunteet (Sense and Sensibility) vuodelta 1995. Kesällä 2025 ilmoitettiin, että uusi elokuvasovitus oli työn alla. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt uusi Järki ja tunteet on saapunut elokuvateattereihin. En ole lukenut Austenin kirjaa, mutta olen nähnyt vuoden 1995 filmatisoinnin, josta pidän paljon. En juuri odottanut uuden version näkemistä, mutta kävin silti katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Herra Dashwoodin kuoltua hänen vaimoaan ja tyttäriään uhkaa köyhyys. Jouduttuaan jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin tyttäret yrittävät löytää itselleen miehet, joilla pelastaa tilanteensa. Mutta avioituako järjen vai tunteiden takia?

Outlander - Matkantekijä -televisiosarjasta (Outlander - 2014-2026) tuttu Caitríona Balfe näyttelee leskirouva Dashwoodia, joka on juuri menettänyt miehensä ja nyt hän on menettämässä myös kotinsa, mikäli hänen tyttärensä eivät löydä varakkaita aviomiehiä. Hänen tyttärensä ovat empaattinen Elinor (Daisy Edgar-Jones), villimpi luonne Marianne (Esmé Creed-Miles) ja hyvästä tulevaisuudesta unelmoiva kuopus Margaret (Bodhi Rae Breathnach). Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan ja vaikka Dashwoodien tarina olisikin tuttu Austenin kirjasta tai useista aiemmista adaptaatioista, tytärten edesottamuksia jämähtää tälläkin kertaa seuraamaan kiinnostuneena. Balfe, Edgar-Jones ja Breathnach ovat mainiot rooleissaan, mutta Dashwoodeista parhaiten suoriutuu Creed-Miles, joka tulkitsee erittäin hyvin heittäytyvää ja toisinaan dramaattista Mariannea.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Brooke Dashwoodien velipuolena Johnina, joka vaimonsa Fannyn (Stacy Martin) kanssa perii naisten talon, Fiona Shaw Dashwoodeja auttavana rouva Jenningsinä, Turlough Convery myöskin apua tarjoavana sir John Middletonina, George MacKay Elinorin ihastuksena Edward Ferrarsina, sekä Herbert Nordrum ja Frank Dillane Mariannen sydämestä kilpailevina jäykkänä eversti Brandonina ja hurmuripoika Willoughbyna. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia, mutta show'n varastaa ehdottomasti Shaw, joka on aivan ratkiriemukas sanavalmiina rouva Jenningsinä.

Vaikka en vieläkään näe tarvetta uudelle Järki ja tunteet -elokuvalle, on silti myönnettävä, että tekijät ovat saaneet aikaiseksi erittäin hyvän leffan. Omasta mielestäni tämä adaptaatio ei yllä vuoden 1995 filmin tasolle, mutta on se silti varsin mainio. Dashwoodin siskokset ovat tosiaan hyviä hahmoja ja heidän ahdinkonsa nappaa heti mukaansa. Koska tuolloin vain miehet voivat periä talon, joutuvat siskot jättämään talonsa ja ainoa toivo pelastukseen on se, että joku rikas mies huolii heidät vaimoikseen. Miehiä kyllä löytyy, mutta tarinan kiinnostavin aspekti onkin se, että hyppäävätkö Dashwoodit suhteisiin järjellä vai tunteella? Eli valitsevatko he kumppaninsa taloudellisten hyötyjen takia, vai koska kyseessä on aidosti ihana heppu, eikä haittaa vaikka heidän statuksensa ei välttämättä olisi korkein mahdollinen?

Näiden rakkauskuvioiden parissa varttia yli parin tunnin kesto kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, vaikka toisella puoliskolla koin leffan hetkittäin kaipaavan pientä potkua. Hyvän draaman ja onnistuneesti kuvatun romantiikan - joka ei lipsahda siirappisuuden puolelle - lisäksi elokuva osaa olla myös varsin hauska. Tietyistä statusasioista saadaan aikaiseksi hyvää huumoria, kuten myös siitä, kun naureskellaan sille, miten naisten tuohon aikaan kuului käyttäytyä. Suorastaan hulvaton on kohtaus, jossa hassutelleet Dashwoodin naiset asettautuvat kuin esiintyen paikoilleen, ennen kuin antavat miehelle luvan astua huoneeseen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Georgia Oakley, joka oli tätä ennen tehnyt vain yhden leffan, Blue Jeanin (2022), mikä meni minulta ohi ilmestyessään. Oakley saa näyttelijät irrottelemaan hyvin, sekä rakennettua tunnelmaa oivallisesti. Diana Reidin käsikirjoitus on myös toimiva dialogia myöten. Lisäksi Järki ja tunteet on taitavasti kuvattu, sekä pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänityöskentelyssä koin parissa kohtaa hupaisaksi, kun on selvää, että vieressä olevat näyttelijät vain aukovat suitaan, jotta heidän puheensa ei peittäisi alleen päähenkilöiden keskustelua. Roger Goulan säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Kiddo Films, November Pictures, Working Title Films

Wildwood - Sysimetsä (Wildwood - 2026) - elokuva-arvostelu

WILDWOOD - SYSIMETSÄ

WILDWOOD

Ohjaus: Travis Knight

Näyttelijät: Peyton Elizabeth Lee, Jacob Tremblay, Carey Mulligan, Richard E. Grant, Angela Bassett, Mahershala Ali, Awkwafina, Charlie Day, Amandla Stenberg, Tom Waits, Blythe Danner, Marc Evan Jackson, Jemaine Clement, Jake Johnson, Maya Erskine, Rob Delaney, Tantoo Cardinal, Len Cariou, Ólafur Darri Ólafsson, Colleen O'Shaughnessey ja Arthur Knight

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Wildwood - Sysimetsä perustuu Colin Meloyn kirjoittamaan ja Carson Ellisin kuvittamaan kirjaan Sysimetsä (Wildwood - 2011). Animaatioyhtiö Laika oli tehnyt kirjalle mainoksen ja ostikin kirjan elokuvaoikeudet heti sen julkaisun jälkeen. Yhtiö ryhtyi hissuksiin työstämään stop motion -animaatiota, rakentaen valtavat määrät nukkehahmoja ja miniatyyrilavasteita. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja vuotta myöhemmin ääninäyttelijät ryhtyivät nauhoittamaan repliikkejään. Nyt, vihdoin ja viimein Wildwood - Sysimetsä on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä valtavan paljon. Olen seurannut leffan tuotantoprosessia jo muutaman vuoden ajan ja kaikki näkemäni on saanut minut innostumaan entistä enemmän. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Wildwood - Sysimetsän heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun varikset sieppaavat Prue-tytön pikkuveljen, Prue ja hänen kaverinsa Curtis lähtevät uskaliaalle pelastusretkelle läpäisemättömäksi kutsuttuun metsään.

Wildwood - Sysimetsän keskiössä on kolmetoistavuotias tyttö nimeltä Prue McKeel (äänenä Peyton Elizabeth Lee), joka on ikänsä puolesta juuri siinä kynnyksellä, että hän pohtii millainen haluaisi olla, jättäessään lapsuuttaan taakseen. Eräänä päivänä Prue pistetään huolehtimaan pikkuveljestään Macista ja tytön kauhuksi varisparvi sieppaa Macin (Arthur Knight) ja lennättää tämän kaupungin halki ja sillan yli metsään, jota pidetään läpäisemättömänä sitä ympäröivän tiheän muratin takia. Prue ei kuitenkaan anna sen estää häntä. Hahmo on mainio päättäväisyydessään ja sisäisten dilemmojensa kanssa. Pruen kanssa lähtee erittäin mielellään vaaralliselle pelastusretkelle.

     Prue ei tosiaan lähde matkaan yksin, vaan hänen seuranaan on hänen nörtti kaverinsa Curtis (Jacob Tremblay), joka tuo hyvää huumoria mukaan. Sysimetsässä Prue ja Curtis kohtaavat monenkirjavan joukon erilaisia hahmoja, kuten lipevän kuvernööri Larsin (Marc Evan Jackson) ja hänen neuvonantajansa Rogerin (Jemaine Clement), pöllöprinssi Rexin (Richard E. Grant), Kenraali-kotkan (Angela Bassett), rosvokuningas Brendanin (Mahershala Ali) ja häntä uskollisesti seuraavan Niamhin (Amandla Stenberg), posteljooni Richardin (Len Cariou), Septima-rotan (Awkwafina), sekä kojoottiarmeijaa johtavan leskihallitsijatar Alexandran (Carey Mulligan), joka sieppasi Macin kataliin aikomuksiinsa. Hahmokattaus on läpikotaisin mainio ja erityisen hyvä on pahiksen virkaa toimittava leskihallitsijatar, jonka traaginen menneisyys auttaa ymmärtämään, joskin ei hyväksymään hänen tekojaan elokuvan varrella.

Erinomainen. Eeppinen. Mykistävä. Fantastinen. Upea. Häikäisevä. Huikea. Mieletön. Kehu-adjektiiveja ei tunnu olevan tarpeeksi kuvailemaan Wildwood - Sysimetsää. Odotukseni olivat valmiiksi korkeat, mutta elokuva onnistui jopa ylittämään ne. Joka tuutista pusketun tekoälykuonan keskellä kyseessä on todellinen taidonnäyte siitä, mitä luovat ihmiset pystyvätkään saamaan aikaiseksi. Tämän lisäksi kyseessä on ehta elokuvaelämys, joka muistuttaa siitä, miksi leffassa käydään. Se on täydellinen pako harmaasta arjesta ja totaalisen mukaansatempaava seikkailu, joka vie katsojansa kunnon tunteiden vuoristorataan.

Vaikka Wildwood - Sysimetsä onkin animaatio ja sisältää puhuvia eläimiä, mistään perheen pienimmille tehdystä koko perheen leffasta ei ole kyse - se käy selväksi jo synkässä alkukohtauksessa. En voinut olla ihailematta sitä, kuinka syviin vesiin elokuva uskaltaakaan uiskennella. Olihan jo Laikan esikoisleffa Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009) osoitus siitä, että yhtiö ei pelkää tehdä animaatioistaan karmivia, mutta silti uutuus jaksoi yllättää hurjilla jutuillaan, oli kyse sitten aidosti jännittävästä materiaalistaan tai verisyydestään. K12-ikäraja kannattaa siis ottaa huomioon, sillä vilahtaapa leffassa taistelun tiimellyksessä irtopää.

Pruen seikkailu koukuttaa saman tien ja tyttöä heitetäänkin läpi elokuvan ojasta allikkoon. Luvassa on kaikenlaista vauhdikkaista takaa-ajoista vankilapakoyrityksiin, joiden parissa stop motion -historiaa tekevä päälle kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Aika ei todellakaan ehdi käydä pitkäksi, kun elokuva onnistuu näin hyvin viihdyttämään, jännittämään, naurattamaan ja liikuttumaan. Kaikki huipentuu massiiviseen sotakohtaukseen, eikä tällaista ihon kananlihalle nostattavaa mahtipontisuutta ollakaan hetkeen nähty.

Ja totta kai minun on vielä pakko kehua - ei, vaan ylistää Wildwood - Sysimetsän ällistyttävää animaatiojälkeä. Leffaa on työstetty vuosia ja sen myös näkee. Nukkeina toteutetut ja ilmeikkäät hahmot näyttävät hyviltä ja taustat ovat usein henkeäsalpaavan huikeita, oli kyse sitten eläväisestä kaupungista tai vehreistä metsämaisemista. Suunnilleen jokainen kohtaus loksauttaa suun auki, oli kyse vauhdikkaasta lennosta kotkan selässä tai lopputaistelun jättimäisistä armeijoista, sekä jättää hämmästelemään, miten tämä kaikki onkaan saatu tehtyä. Kun vielä ottaa huomioon, että leffa tehtiin stop motionille poikkeuksellisesti jopa 24 kuvan sekuntitahtia, tavanomaisen 12 kuvan sijaan, animaattoreiden pähkähulluudelle ei voi muuta kuin nostaa isosti hattua. Myös äänityöskentely on sykähdyttävää ja meininkiä tehostavat Dario Marianellin mahtavat musiikit. Kaiken kaikkiaan Wildwood - Sysimetsä on siis henkeäsalpaava teos ja yksi vuoden kirkkaasti parhaista elokuvista. Jos leffa ei ensi keväänä voita parhaan animaatioelokuvan Oscaria, on jossain menty pahasti vikaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wildwood, Yhdysvallat, 2026, Laika Entertainment

Halloween II (2009) - elokuva-arvostelu

HALLOWEEN II

Ohjaus: Rob Zombie

Näyttelijät: Scout Taylor-Compton, Malcolm McDowell, Tyler Mane, Brad Dourif, Danielle Harris, Brea Grant, Angela Trimbur, Sheri Moon Zombie, Margot Kidder, Richard Brake, Octavia Spencer ja "Weird Al" Yankovic

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 18

Rob Zombien ohjaama Halloween-uudelleenfilmatisointi (2007) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Hetkellisesti Julien Maurya ja Alexandre Bustilloa kaavailtiin jatko-osan tekijöiksi, kunnes Zombie päätti itse käsikirjoittaa ja ohjata kakkososan - siitäkin huolimatta, että oli ykkösosan jälkeen sanonut jättävänsä sarjan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2009 ja lopulta Halloween II sai ensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, elokuussa 2009. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen menestys, eikä se saanut hyvää palautetta kriitikoilta tai leffasarjan faneilta. Jopa Zombie haukkui elokuvan jälkikäteen, sanoen sen epäonnistumisen johtuneen jatkuvasti häirinneistä Weinsteinin tuottajaveljeksistä. Itse olin nähnyt elokuvan ensimmäisen vartin joskus paljon nuorempana, mutta tuolloin koin sen liian hurjaksi ja jätin loppuleffan katsomatta. Vuonna 2017 katsoin ja arvostelin alkuperäisen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) halloweenin kunniaksi ja päätin ottaa perinteeksi jatkaa elokuvasarjaa joka halloweenina. Nyt, lähes vuosikymmenen jälkeen on aika huipentaa tämä perinne Halloween II:lla. 

On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Michael Myers karkasi vankimielisairaalasta ja tappoi monta ihmistä, kunnes Laurie Strode ampui hänet ja Michaelin luultiin kuolleen. Kuitenkin kun halloween taas koittaa, ihmisiä löytyy raa'asti murhattuina ja näyttää siltä, että Michael on palannut Haddonfieldiin.

Scout Taylor-Compton palaa rooliinsa Laurie Strodeksi, joka selvisi ensimmäisessä Halloweenissa sarjamurhaaja Michael Myersin (Tyler Mane) hyökkäykseltä, ampumalla miestä päin näköä. Kaksi vuotta myöhemmin Laurie näkee yhä painajaisia tapahtuneesta, mutta luulee olleensa vain yksi satunnaisista uhreista, tietämättä olevansa todellisuudessa Michaelin pikkusisko. Taylor-Compton hoitaa roolinsa menevästi, mutta hänen hahmostaan on kirjoitettu todella ärsyttävä, Laurien purkaessa ahdistustaan olemalla aika inhottava kaikille ympärillään. Se on kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen, millaisen totaalisen pohjanoteerauksen elokuva tekee Michael Myersin kanssa. Jostain syystä ikoninen naamari ja haalari ovat vaihtuneet johonkin, mikä näyttää metallifestarilta toiselle reppureissaavalta hevarilta, joka ei ole käynyt aikoihin suihkussa. Pitkätukkainen ja tuuheapartainen Michael ärjyy ja näkee hallusinaatioita äidistään (ohjaajan vaimo Sheri Moon Zombie) ja itsestään lapsena (näyttelijä vaihtunut Chase Wright Vanekiin), jotka ohjailevat häntä tekemään ikävyyksiä. Elokuvan tulkinta Michael Myersista ärsytti itseäni koko ajan enemmän ja enemmän, kunnes lopussa hahmon kanssa tehdään totaalinen lässähdys.

     Elokuvassa nähdään myös Danielle Harris Laurien kanssa selvinneenä Anniena, Brad Dourif tämän sheriffi-isänä Leenä, sekä Malcolm McDowell tohtori Loomisina, jonka kanssa on myös tehty pöyristyttäviä päätöksiä. Halloween II:n Loomis on Michaelin uhreista rahaa tekevä kirjailija, joka on äkäinen kaikille ympärillään ja jonka toivoin jossain kohtaa pääsevän hengestään. Haastattelujen perusteella McDowell itse halusi tehdä hahmosta villisti erilaisen jatko-osassa, mikä näytti sopivan Rob Zombien visioon, missä vanhat tutut ikoniset hahmot pilataan tyystin.

Kuten Rob Zombien ensimmäisen Halloweenin arvosteluni lukevat kenties muistavat, en pitänyt kyseisestä uudelleenfilmatisoinnista juuri yhtään. Zombien visio traagisen lapsuuden läpikäyneestä Michael Myersista vei paljon hahmon koko pointista ja leffa oli muutenkin aika sotkuinen, kun Zombie ei vaikuttanut osaavan päättää, pitäisikö katsojan sympata Michaelia vai pelätä tätä. Halloween II onkin jo sitten aikamoinen pohjakosketus, josta on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. Brad Dourif ajaa asiansa sheriffinä ja... öö... siinäpä se. Positiivisiin puoliin voisi kai laskea myös sen, ettei Zombie ole lähtenyt tekemään uusintaversiota alkuperäisestä Halloween II - tappajan paluusta (Halloween II - 1981), vaan täysin omaa jatkotarinaansa, jossa on kuitenkin alussa silmäniskuja vanhaan kakkososaan. Eipä Zombien tarina kuitenkaan ole parempi, joten sinne meni sekin vähä.

Sen lisäksi, että elokuva pilaa hahmojen pääkolmikon, on se myös hämmentävän tylsä raina. Kauhukohtaukset rakentuvat raakuuksilla mässäilyyn, eivätkä jännittävän tunnelman luontiin. Jo pelkkä Zombien luoman yleisilmapiirin ankeus tuntui pitkästyttävältä. Michaelin näkemät visiot mulkosilmillä tuijottelevasta äidistään taas tuovat sekaan tahatonta komiikkaa. Kaikki ratkaisut tuntuvat vain toinen toistaan ärsyttävämmiltä ja typerämmiltä. Zombie on itsekin jälkikäteen todennut, ettei ollut tyytyväinen lopputulokseen, mutta hän pisti syyt Weinsteinin tuottajaveljesten niskoille. Niin tai näin, lopputulos on kamala elokuva ja on onni, että suunniteltu "Halloween 3D" jäi tekemättä, Zombien lähdettyä kävelemään ja lipputulojen jäätyä kauas siitä, mitä studiot toivoivat. Homma päätettiin aloittaa taas alusta ja seuraavaksi päätettiin tehdä suora jatko-osa alkuperäiselle Halloween - naamioiden yölle, joka unohtaisi kaikki välissä ilmestyneet leffat.

Jos jotain, niin Halloween II on sentään pääasiassa kelvollisesti kuvattu, joskin värimaailma velloo jopa turhankin paljon masentavassa harmaudessa. Lavasteet näyttävät hyviltä ja maskeeraajat pääsevät kyllä läträämään tekoverta oikein koko rahan edestä. Inhosin kuitenkin sitä, mitä puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet Michael Myersin kanssa, yrittäessään väkisin olla todella erilaisia. Äänimaailma luottaa paljon koviin hyppysäikyttelyihin ja eipä Tyler Batesin musiikeista jää muuta mieleen kuin John Carpenterin klassisen pianopimputuksen kierrätys, joka sekin on säästetty ihan loppuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween II, Yhdysvallat, 2009, Dimension Films, Spectacle Entertainment Group, Trancas International Films

Undertone (2025) - elokuva-arvostelu

UNDERTONE

Ohjaus: Ian Tuason

Näyttelijät: Nina Kiri, Adam DiMarco, Michèle Duquet, Keana Lyn Bastidas, Jeff Yung, Sarah Beaudin ja Brian Quintero

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Undertone on ensikertalaisohjaaja Ian Tuasonin tekemä kauhuelokuva. Hoitaessaan syöpää sairastavia vanhempiaan kotonaan, Tuason sai idean tarinasta, joka lähti liikkeelle radiokuunnelmana, kunnes hän ryhtyi työstämään siitä elokuvakäsikirjoitusta. Elokuva kuvattiin helmikuussa 2025 Tuasonin lapsuudenkodissa ja maailmanensi-iltansa Undertone sai jo muutamaa kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 2025 Fantasia-festivaaleilla Kanadassa. Maailmalla leffa sai teatterikierroksen keväällä 2026, mutta Suomeen elokuva saapui suoraan digimyyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun se nousi keväällä puheenaiheeksi sosiaalisessa mediassa ja minua harmittikin, kun sitä ei tuotu täällä teattereihin. Halloween-sesongin alkaessa päätin vihdoin vuokrata Undertonen.

Sairasta äitiään kotonaan hoitava Evy pitää ystävänsä Justinin kanssa podcastia, jossa he keskustelevat löytämistään taltioiduista paranormaaleista ilmiöistä. Kun heille lähetetään erään pariskunnan kymmenen äänitiedostoa, Evystä alkaa tuntua, että jokin paha voima on siirtynyt niiden mukana hänen kotiinsa.

The Handmaid's Tale - Orjattaresi -televisiosarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-2025) tuttu Nina Kiri näyttelee Evangeline Babicia, tutuille ihan vain Evyä, joka huolehtii vakavasti sairaasta äidistään (Michèle Duquet), samalla kun hän pitää paranormaaleihin tapauksiin keskittyvää podcastia ystävänsä Justinin (Adam DiMarco) kanssa. Justinin rooli on uskoa omituisiin ilmiöihin, kun taas Evy toimii kaksikon skeptikkona, yrittäen järkeillä asiat. Kirin harteilla lepää paljon, koska hän on lähes koko elokuvan ajan ainoa näyttelijä ruudulla. Duquet lähinnä makaa sängyssä ja DiMarco on mukana pelkkänä äänenä. Kiri on nappivalinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia ja kuinka Evy kokee yhä isompia vaikeuksia keksiä järkevää selitystä, kun hänen ja Justinin kuuntelemat äänitiedostot alkavat aiheuttamaan omituisuuksia myös Evyn kodissa.

Undertone sisältää hyvän idean ja kelpo päähenkilön, mutta elokuvan vahvuus ei ole niinkään Ian Tuasonin käsikirjoituksessa, vaan hänen ohjauksessaan. Teksti ajaa asiansa, mutta se myös turhauttaa toisinaan ja itse olisin pitänyt enemmän siitä, että leffa tapahtuisi reaaliaikaisesti yhden yön aikana. Nyt Evy ja Justin nauhoittavat podcastiaan muutaman illan aikana, jättäen turhia suvantokohtia äänitysten väliin. Tuskinpa moni edes pystyisi lopettamaan näiden äänitiedostojen kuuntelua, jos hommaan oikeasti ryhtyisi.

Mutta sen, missä Tuasonin teksti jätti mielestäni toisinaan toivomisen varaa, hän kyllä korvaa ohjauksellaan. Hän rakentaa ihon alle hiipivää karmivaa ilmapiiriä todella taidokkaasti. Vaikka Evy lähinnä vain istuu olohuoneessa tietokoneensa ääressä kuulokkeet korvillaan, tietty vainoharhaisuus ja epämukavuus ovat läsnä yhä voimakkaammin. Tuason ymmärtää usein jättää kameran kauas Evystä, jolloin katsojan katse harhailee väkisinkin taustoille, pimeään eteiskäytävään, keittiöön ja yläkertaan johtavaan portaikkoon. Veikkaisin, että jos Undertonesta haluaa saada parhaan kokemuksen irti, se kannattaa katsoa keskellä yötä, yksin kotona ja kuulokkeilla. Silloin Evyn tapaan myös katsojalle muodostuu takuulla tunne siitä, että kotiin on hivuttautunut jotain pahaa. Tunnelmansa puolesta kyseessä on siis aidosti ahdistava kauhuelokuva, jota suosittelen lämpimästi, vaikka tarina ei olekaan samalla tasolla.

Teknisesti Undertone on pääasiassa oivallinen. Elokuva on taitavasti kuvattu ja pitkät otokset ovat jo itsessään omiaan saadakseen katsojan jännittymään. Valaisu näyttää hyvältä, lavasteet ovat mainiot ja puvustus toimivaa. Tehosteita käytetään säästeliäästi, mutta pätevästi. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu Shanika Lewis-Waddellin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Undertone, Kanada, 2025, Black Fawn Films, Slaterverse Pictures