In a Violent Nature (2024) - elokuva-arvostelu

IN A VIOLENT NATURE

Ohjaus: Chris Nash

Näyttelijät: Ry Barrett, Andrea Pavlovic, Cameron Love, Liam Leone, Alexander Oliver, Sam Roulston, Lea Rose Sebastianis, Charlotte Creaghan, Reece Presley, Timothy Paul McCarthy ja Lauren-Marie Taylor

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

In a Violent Nature on Chris Nashin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021 työnimellä "Sleeping Animal", mutta kun tappajaa näytellyt henkilö sairastui jo toisella kuvausviikolla ja Nash oli tyytymätön kuvauspaikaksi valittuun metsään, koko homma päätettiin aloittaa alusta uudella näyttelijällä ja uudessa metsässä. Nash oli vihdoin tyytyväinen tulokseen ja jälkitöiden kautta In a Violent Nature sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2024 Sundancen elokuvajuhlilla. Elokuva sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton ja se oli pienimuotoinen menestys alhaiseen budjettiinsa nähden, mutta yleisön palaute oli vaihtelevampi. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin uutisen uudenlaisesta slasherista, joka kuvattaisiin tappajan vinkkelistä. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan In a Violent Nature: Part 2 (2026), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella ensimmäisen elokuvan.

Ryhmä teinejä löytävät kaulakorun entisen palotornin jäännöksistä ja otettuaan sen mukaansa, he tajuamattaan herättävät sarjamurhaaja Johnnyn horroksestaan.

In a Violent Nature sisältää slashereille tyypillisesti lauman teinejä, joiden kohtaloista ei välitä juuri tuon taivaallista. On Kris (Andrea Pavlovic), Colt (Cameron Love), Troy (Liam Leone), Evan (Alexander Oliver), Ehren (Sam Roulston), Brodie (Lea Rose Sebastianis) ja Aurora (Charlotte Creaghan), jotka jäävät lähes totaalisen persoonattomiksi ja yhdentekeviksi tyypeiksi. Mutta tässä elokuvassa kyse ei ole vain kauhukliseen toistamisesta, vaan siitä, että poikkeuksellisesti päähenkilö on näitä metsässä jahtaava, kuolleista noussut sarjamurhaaja Jason Voor... anteeksi, siis Johnny (Ry Barrett). Johnnya ei ihan hirveästi kiinnosta tutustua tähän teinipoppooseen, joten myös katsojalle heidät jätetään tarkoituksellisen etäisiksi. Johnnysta taas avautuu asioita lähinnä leirinuotiolla kerrotun kauhutarinan kautta, mutta hänkin jää lähinnä kylmäksi tappokoneeksi, jonka päämääränä on saada kultainen kaulakoru takaisin.

In a Violent Nature on ilmestymisestään lähtien jakanut voimakkaasti mielipiteitä ja ymmärrän hyvin miksi. Kyse ei ole mistään tavanomaisesta kauhurainasta, vaan elokuva muistuttaa tyyliltään enemmän indiedraamaa. Leffa tuntuu siltä kuin elokuvakoulun opiskelijaa, joka tykkää vain siitä "oikeasta cinemasta", olisi pyydetty tekemään oma tulkintansa slasherista. Leffa onkin täysin omanlaisensa lisäys genreen ja pitkään olin täysin myyty elokuvan edessä. Ei elokuva pelottava ole, mutta pidin sitä silti pääasiassa onnistuneena kauhuteoksena.

Elokuva tarjoaa periaatteessa tuttuja genrekliseitä teiniporukasta perässä löntystävään tappajaan, jota ei meinaa millään saada hengiltä ja rujoista tapoista siihen "final girliin", mutta kaikki esitetään raikkaan erilaisesta vinkkelistä. Elokuva tosiaan seuraa lähes yksinomaan Johnnyä, kun tämä kävelee metsässä uhrejaan etsien. Osa katsojista voi kokea nämä pitkät kävelykohtaukset tylsinä, mutta itse pidin niitä jopa omituisen nätteinä. Sottaisissa vaatteissa ja hyytävässä naamiossa liikkuva Johnny on vekkuli kontrasti kauniin luonnon keskellä. Mutta kun Johnny sitten saavuttaa kohteensa, ei menoa voi mitenkään kutsua enää nätiksi. Mukaan mahtuu pari yllättävänkin häikäilemätöntä, mielikuvituksellista ja jopa kuvottavaa tappoa, joten paatuneemmallakin kauhun suurkuluttajalla voi loksahtaa suu auki.

Valitettavasti In a Violent Nature ei ihan yllä korkeaan potentiaaliinsa, mihin sillä olisi ainekset. Minua nimittäin turhautti, kuinka leffa ei täysin uskalla sitoutua premissiinsä, vaan se siirtyy toisinaan seuraamaan teinejä paljon tavanomaisemman kauhurainan tyyliin. Tämä käy selväksi etenkin selittelevässä leirinuotiokohtauksessa, sekä lopun pakojuoksussa. Itse ihastelin sitä, kuinka leffa kokeilee katsojan kärsivällisyyttä ja siksi en lämmennyt näille hetkille, jotka mielestäni fuskaavat. Leirinuotiokohtaus olisi esimerkiksi mielestäni pitänyt malttaa näyttää puiden takana lymyilevän Johnnyn perspektiivistä, millä olisi saanut aiheutettua katsojalle sopivan epämukavaa ja perverssiä fiilistä. Leffan finaali taas tuntuu ihan eri elokuvalta ja minua harmitti, että kaiken mainion kasvattelun jälkeen elokuva sortuu ihan viime metreillä taantumaan tavanomaiseksi tapaukseksi. Sääli, sillä In a Violent Naturessa olisi ainesta hienoon ja rohkeasti täysin erilaiseen slasherelämykseen. Jo tällaisenaan teos toki erottuu tehokkaasti massasta ja jää takuulla mieleen paremmin kuin genren tusinatapaukset.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Nashin visio jää siis mielestäni hieman puolitiehen. Minua ei haittaa, että käsikirjoitus on todella ohut, koska Nash korvaa pitkään todella paljon tyylikkäällä toteutuksella, sekä kunnioitusta herättävällä pitkän pinnan vaatimisella. Minua vain turhauttaa, että Nash rikkoo laatimaansa tekotapaa, kenties pelätessään ihmisten reaktiota tavanomaisuuksien puutteeseen. Teknisesti In a Violent Nature on vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, etenkin pitkien seuraamisotosten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehoste- ja maskeeraustiimit ovat ehdottomasti hyötykäyttäneet pikkubudjetin, sillä niin hurjia näkyjä he ovat saaneet loihdittua. Äänimaailma on myös vakuuttavasti rakennettu, etenkin kun luvassa ei ole mitään turhanpäiväisiä äkkisäikyttelypamauksia, eikä edes sävellettyä musiikkia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In a Violent Nature, Kanada, 2024, Zygote Pictures, Low Sky Productions

Matchbox The Movie (2026) - elokuva-arvostelu

MATCHBOX THE MOVIE

Ohjaus: Sam Hargrave

Näyttelijät: John Cena, Jessica Biel, Sam Richardson, Teyonah Parris, Arturo Castro, Danai Gurira, Corey Stoll, Randeep Hooda, Kristoffer Hivju, Golshifteh Farahani, Daniel Bernhardt, Graham Harvey, Reagan Marum, Aiden Stoxx, Max Fox, Braxton Paul ja Bill Camp

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Matchbox The Movie perustuu Lesney Productsin vuonna 1953 luomiin Matchbox-leluautoihin, jotka ovat nykyään Mattelin omistuksessa. Vuonna 2024 Skydance Media ja Mattel tekivät diilin lelubrändin elokuvasovituksesta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Matchbox The Movie on julkaistu Apple TV -suoratoistopalvelussa. Itselleni Matchboxin leluautot eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin leffasta, kun Apple TV ryhtyi mainostamaan sitä. Katsoinkin Matchbox The Movien heti sen julkaisuviikonloppuna.

Salainen agentti Sean Walker on tapaamassa lapsuudenystäviään, kun heidät kaikki vedetään salaliittoon, jossa Sean yritetään lavastaa terroristiksi, joka on varastanut ydinpommin ja aikoo räjäyttää sen suurkaupungissa.

John Cena näyttelee Sean Walkeria, salaista agenttia, joka on juuri saanut suoritettua huippuvaarallisen tehtävän, kun hän huomaa sosiaalisesta mediasta, että hänelle lapsena tärkeä mies (Bill Camp) on menehtynyt. Sean matkaa hautajaisiin ja kohtaa vuosien jälkeen vanhat lapsuudenystävänsä, sairaanhoitaja-rallikuski Aimeen (Jessica Biel), kemianopettaja Tedin (Arturo Castro), uutisreportteri Charmainen (Teyonah Parris) ja hänen miehensä, rakennustyömaalla työskentelevän Crosbyn (Sam Richardson). Valitettavasti väärät tahot huomaavat jälleennäkemisen ja luulevat nelikon olevan Seanin hommissa, minkä takia agentti vetää vahingossa vanhat ystävänsä hengenvaaraan. Cena ajaa asiansa pääroolissa, mutta hänen hahmonsa jää hieman tylsäksi. Vielä heikompi on Biel, josta yritetään saada niin osaavaa kuskia, hoitajaa kuin sitä pakollista rakkaudenkohdetta. Ongelmana on, ettei Cenan ja Bielin väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Ted, Charmaine ja Crosby ovat huomattavasti vekkulimmat hahmot, joskin läpi leffan en osannut sanoa, ovatko he hauskoja vai ärsyttäviä. Castrolla, Parrisilla ja Richardsonilla on ainakin vaikuttanut olleen hauskaa kuvauksissa.

     Elokuvassa nähdään myös Danai Gurira ja Corey Stoll Seanin pomoina Heleninä ja Mustafana, Daniel Bernhardt kätyri Falkona, Kristoffer Hivju venäläisagentti Grigorina, sekä Golshifteh Farahani hämäräbisneksiä tekevänä Robbiena. Sivunäyttelijät yrittävät parhaansa aika kankean dialogin kanssa, joka koituu etenkin yleensä hyvän Guriran kohtaloksi.

Mikä siinä on, että Apple TV tarjoaa tämän hetken parhaita sarjoja, oli kyse sitten hulvattomasta Ted Lassosta (2020-), pohdiskelevasta scifisarja Pluribusista (2025-) tai mahtavasta kauhun ja komedian yhdistelmästä Widow's Baysta (2026-), mutta elokuvien puolella suoratoistopalvelun tarjonta on lähes onneton? Matchbox The Movie on nimittäin juuri sitä mitä tarkoitetaan, kun puhutaan Netflixin toimintaelokuvasta. Eli siis totaalisen geneerinen, välittömästi unohdettava räpellys, joka ei jaksa imaista mukaansa tai oikeastaan edes viihdyttää. Täysi tusinaraina, jota ei tarvitse kauaa katsoa, jotta ymmärtää miksei sille suotu levitystä elokuvateattereissa.

Matchbox The Movie tuntuu juurikin sellaiselta elokuvalta, josta Apple TV:n loistavassa The Studio -sarjassa (2025-) tehtiin pilkkaa. Eli studio väsää helppojen rahojen perässä elokuvan jostain tunnetusta brändistä, ilman mitään sen isompaa panostusta. Siinä, missä muutaman vuoden takainen, myöskin Mattelin leluihin perustuva Barbie (2023) oli palkintoehdokkuuksia syystäkin kahminut syvällinen kuvaus naiseudesta miesten rakentamassa yhteiskunnassa, Matchbox The Movie tyytyy olemaan vain kliseitä väsyneesti viljelevä vakoojaleffa. Pahinta vieläpä on, että elokuvalle voisi lätkäistä minkä tahansa nimen, koska Matchbox-lelujen kanssa leffalla ei ole juuri mitään tekemistä. Hahmojen lapsuuteen sijoittuvassa prologissa lelut yhdistävät nämä kaverukset, mutta ne unohtuvat lähes tyystin nykyhetkeen siirryttäessä. Jäljelle jää vain täysin mielikuvitukseton säntäily ydinpommin perässä. Toiminta on vauhdista huolimatta laimeaa ja jännityksetöntä ja komediaosasto taas saa lähinnä pudistelemaan päätä myötähäpeän kourissa.

On outoa, kuinka latteaa meno Matchbox The Moviessa on, sillä ohjaaja Sam Hargraven edelliset leffat, Extraction (2020) ja sen jatko-osa Extraction 2 (2023) olivat erittäin viihdyttäviä toimintaelokuvia. Ongelma onkin David Coggeshallin kehno käsikirjoitus, joka yrittää peitellä ennalta-arvattavia käänteitään ja muualta varastettuja juttuja tarkoituksellisella itsetietoisuudella, mutta aiheuttaa pääasiassa silmien pyörittelyä. Leffa on sentään kelvollisesti kuvattu, joskin sen vaisu väripaletti onkin hieman tylsää katseltavaa. Lavasteet ja asut ajavat asiansa ja maskeeraajien loihtimat ruhjeet ovat juuri niin "rajuja", että elokuva saa pidettyä alhaisen ikärajan. Tietokonetehosteista paistaa läpi, milloin esimerkiksi autot muuttuvat oikeista kulkuneuvoista digiluomuksiksi, mutta äänimaailma rymistelee menevästi Alex Belcherin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Matchbox The Movie, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Mattel Films, Mattel Studios, Skydance Media, Origo Film Group, Origo Film Studio

The Prestige (2006) - elokuva-arvostelu

THE PRESTIGE

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Christian Bale, Hugh Jackman, Michael Caine, Scarlett Johansson, Rebecca Hall, Andy Serkis, David Bowie, Piper Perabo, Ricky Jay ja Roger Rees

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

"Are you watching closely?"

The Prestige perustuu Christopher Priestin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Markkinoidessaan elokuvaansa Mementoa (2000), ohjaaja Christopher Nolan luki Priestin kirjan ja innostui siitä. Hän esitteli kirjan veljelleen Jonathanille ja yhdessä he ryhtyivät kynäilemään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. He esittelivät ideaansa tuottaja Aaron Ryderille, joka hankki kirjan filmatisointioikeudet ja saatuaan työryhmän ja näyttelijät kasaan, kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2006. Lopulta The Prestige sai maailmanensi-iltansa 17. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan kuvauksen ja lavastuksen Oscar-ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin The Prestigen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa leffan jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

1800-luvun lopun Lontoossa kaksi taikuria ryhtyvät häikäilemättömään kilpailuun siitä, kumpi on parempi alallaan.

Christopher Nolanin edellistä elokuvaa, Batman Beginsiä (2005) tähdittänyt Christian Bale ja toista ikonista supersankaria, Wolverinea näytellyt Hugh Jackman esittävät Alfred "Professori" Bordenia ja Robert "Great Danton" Angieria, kahta taikuria, joiden matka alkoi kavereina, mutta jotka riitautuivat näytöksessä sattuneen tragedian myötä ja jotka ovat siitä lähtien yrittäneet päihittää toisensa taikatempuissa ja suosiossa. Alfred on omistautunut itse temppujen täydellistämiseen, kun taas Angierille show ja suuret yleisöt ovat kaikki kaikessa. Bale ja Jackman ovat nappivalinnat rooleihinsa, tulkiten hienosti hahmojensa kasvavaa katkeruutta ja pakkomiellettä niin omaan työhönsä kuin toisen työn ja uran tuhoamiseen. Kumpikaan miehistä ei ole mikään puhdas pulmunen ja läpi leffan on vaikea sanoa, kumman puolelle tässä kiistassa edes asettuisi.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Caine Angierin taikatempuissa auttavana Cutterina, Rebecca Hall Alfredin vaimona Sarahina ja Samantha Mahurin heidän tyttärenään Jessinä, Scarlett Johansson taika-assistentti Oliviana, sekä David Bowie tieteellisiä kokeita syrjäisellä vuorella suorittavana Nikola Teslana ja Andy Serkis tämän apulaisena Alleyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja laulajatähti Bowie oli täydellinen valinta hieman mysteeriseksi erakko-Teslaksi. Cutter, Sarah ja Olivia yrittävät parhaansa mukaan toimia Alfredin ja Angierin järjen ääninä, mutta kun miehet ovat näin vannoutuneet temppuihinsa, ei heidän päitä käy kääntäminen.

Christopher Nolanilla oli jo takanaan pari loistavaa elokuvaa, Memento ja Batman Begins, mutta mielestäni The Prestige on miehen ensimmäinen mestariteos - täydellinen filmi kaikin puolin. Elokuva on kuin Nolanin oma taikatemppu, joka rakentuu hyvin samaan tapaan kuin Alfredin ja Angierin silmänkääntötemput. Kuten hahmotkin selittävät, jokainen taikatemppu tarvitsee alustuksen, käänteen ja huipennuksen. Katsoja toisaalta haluaa tietää tempun salaisuuden, mutta ei kuitenkaan, koska se veisi osan ihmetyksestä pois. Vastausta oikein etsimällä etsii ja usein tempun niksi on niin selvä, että sitä oikein pöllämystyneenä toteaa "no joo totta kai, miten en älynnyt". The Prestige toimii hyvin samalla tavalla. Sitä oikein etsimällä etsii vastauksia, jotka leffa ovelasti piilottaa täysin näkyville. Ensimmäisellä katselulla elokuva räjäyttää tajunnan ja uusilla katseluilla se tarjoaa lukuisia "ahaa"-elämyksiä, kun kaiken näkee täysin uudessa valossa. Tässä tosin tempun toteutuksen tietäminen ei kuitenkaan pilaa temppua, vaan ainoastaan rikastuttaa sitä.

Vaikka katsoja onnistuisikin hoksaamaan jutun juonen ennen varsinaisia paljastuksia, ei leffa silti menetä tippaakaan tehostaan, sillä niin tarkasti ja ällistyttävällä taituruudella Nolan elokuvaansa operoi. Kuten miehen elokuvissa yleensä, tarinaa kerrotaan hieman nurinkurisessa järjestyksessä, palaten toisinaan aiempiin tapahtumiin, näyttäen ne uudessa valossa tiettyjen paljastusten myötä. Kerronta ei ole koskaan kömpelöä tai hämmentävää, vaan totaalisen mukaansatempaavaa ja erityisen palkitsevaa.

Kaiken keskiössä on tosiaan näiden kahden miehen, Alfredin ja Angierin kilpailu siitä, kumpi on parempi taikuri. Kypsät aikuiset ihmiset siirtyisivät eri kaupunkeihin, ymmärtäen että kummallekin löytyy yleisönsä ja he voivat molemmat menestyä. Nämä kaksi miestä ovat kuitenkin valmiit tekemään kaikkensa noustakseen kisassa niskan päälle. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä häikäilemättömämpiä juttuja he ovat valmiit tekemään voittaakseen, uhraten mahdollisesti jopa kaiken siinä samassa. Kuten jo totesin, läpi elokuvan on vaikea sanoa, kumman taikurin taakse itse asettuisi. Kummastakin löytyy varjopuolensa, mikä tekee hommasta erityisen kiehtovaa. Katkeruus ja pakkomielle syövät molempia tuhoavalla tavalla. Kaikki tämä johtaa huikeaan finaaliin, jolloin temppujen salat vihdoin paljastuvat, katsojan suut loksahtavat auki ja elokuva sementoi asemansa yhtenä suosikeistani.

Myös teknisesti The Prestige on erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja muutamissa otoksissa valaisua ja värejä hyödynnetään erittäin näyttävästi. Leikkaus on fantastista, tukien huikeaa käsikirjoitusta täydellisesti. Lavasteet ovat upeat, puvustus komeaa ja maskeeraukset ovelat. Tehosteet toimivat mainiosti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu David Julyanin mysteerisiä ja lumoavia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Prestige, 2006, Warner Bros., Touchstone Pictures, Newmarket Films, Syncopy

Dracula (2025) - elokuva-arvostelu

DRACULA

Ohjaus: Luc Besson

Näyttelijät: Caleb Landry Jones, Christoph Waltz, Zoë Bleu, Ewens Abid, Guillaume de Tonquédec, Matilda De Angelis, Bertrand-Xavier Corbi, Thalia Besson, Raphael Luce ja David Shields

Genre: kauhu, fantasia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Dracula perustuu Bram Stokerin samannimiseen kirjaan vuodelta 1897. Tehtyään Caleb Landry Jonesin kanssa Dogmanin (2023), ohjaaja Luc Besson halusi pian tehdä uuden yhteistyöprojektin näyttelijän kanssa. Hän päätyi valitsemaan Draculan, kokiessaan, että muut elokuva-adaptaatiot eivät huomioineet sitä, että kyseessä on traaginen rakkaustarina. Besson ei paljoa piittaa kauhuleffoista tai Draculasta kauhuikonina, mutta häntä kiehtoi kertomus neljä vuosisataa rakastaan etsivästä piinatusta miehestä. Kuvaukset käynnistyivät Suomen Kainuussa maaliskuussa 2024 ja Bessonin kotimaassa Ranskassa Dracula sai ensi-iltansa heinäkuussa 2025. Suomessa leffa näytettiin marraskuussa 2025 Night Visions -festivaaleilla ja sen jälkeen elokuva on saapunut Amazon Prime Videon valikoimaan. Itse pohdin leffan katselua jo vuosi sitten Night Visionsissa, mutta koska Stokerin tarinaan pohjautuva Nosferatu (2024) oli juuri tuoreessa muistissa, jätin elokuvan tuolloin väliin. Kuitenkin kun halloweenkausi jälleen koitti ja Prime Video nosti Draculaa esille etusivullaan, päätin vihdoin antaa elokuvalle mahdollisuuden.

Vuonna 1480 Valakian prinssi Vlad II menettää vaimonsa, prinsessa Elisabetan ja kääntää selkänsä Jumalalle. Hänet kuitenkin kirotaan ikuiseen elämään verenhimoisena vampyyrina. Neljäsataa vuotta myöhemmin kreivi Draculaksi itsensä nimennyt prinssi matkaa Ranskaan, uskoessaan Elisabetan syntyneen uudelleen asianajajansa vaimoksi Minaksi.

Pääroolissa Valakian prinssi Vlad II:na, eli vampyyrikreivi Draculana nähdään tosiaan Luc Bessonin edellistäkin elokuvaa, Dogmania tähdittänyt Caleb Landry Jones, joka teki ohjaajaan niin ison vaikutuksen, että Besson halusi tehdä yhteistyötä jatkossakin. Olin etukäteen hieman skeptinen Jonesin roolituksen suhteen, sillä leffat, joissa olin hänet nähnyt, kuten X-Men: First Class (2011) ja Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017) eivät saaneet minua tuumimaan, että hän omaisi tarvittavaa karismaa. Besson oli kuitenkin oikeassa aavistuksensa suhteen ja Jones yllätti minut erittäin positiivisesti. Hänestä löytyy oikeaa arvokkuutta, sekä uhkaavuutta mitä rooli vaatii, mutta sitäkin enemmän hän esittää onnistuneesti hahmonsa tuntemaa vuosisatojen tuskaa, rakkaan Elisabetan (Zoë Bleu) menetyksen johdosta. Bleu on hieman heikompi lenkki, mutta ajaa asiansa niin takaumissa Elisabetana kuin Mina Murrayna, naisena, jonka Dracula uskoo olevan uudelleensyntynyt Elisabeta.

     Elokuvassa nähdään myös Ewens Abid Minan miehenä ja Draculan asianajajana Jonathan Harkerina, Christoph Waltz vampyyrejä metsästävänä pappina, Guillaume de Tonguédec häntä auttavana tohtori Dumontina, sekä Matilda De Angelis Mariana, yhtenä Draculan vampyyriksi muuttamista naisista, jotka kreivi lähetti ympäri Eurooppaa etsimään Elisabetaa. Sivunäyttelijöistä vähemmän yllättäen parhaiten suoriutuu Waltz, mutta oivallinen on myös täysillä rooliinsa heittäytyvä De Angelis.

Luc Bessonin Dracula on periaatteessa kelpo adaptaatio Bram Stokerin kirjasta, mutta sen ongelmaksi muodostuu se, että Stokerin kirjasta on viimeisen vuosisadan aikana tehty niin lukemattomat määrät adaptaatioita, että aiheeseen on vaikea tuoda uutta kulmaa. Bela Lugosin Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen Dracula, pimeyden prinssi (Dracula - 1958) ovat monille ne definitiiviset versiot, mutta hahmosta on tehty myös esimerkiksi parodia Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), supersankarirainalta tuntuva Dracula Untold (2014) ja Netflixin Dracula-sarja (2020), minkä lisäksi oma lukunsa on toki kirjan pohjalta tehty epävirallinen elokuvasovitus Nosferatu (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens - 1922) uudelleenfilmatisointeineen. Jos ei muuta, niin parin vuoden takainen uusi Nosferatu kertoi tuttuakin tutumpaa tarinaa niin huimaavalla audiovisuaalisuudella, että jo se yksinään jättää Bessonin Draculan varjoonsa.

Besson itse koki elokuvansa erottuvan edukseen sen takia, että kauhun sijaan se keskittyy Draculan traagiseen rakkaustarinaan. Kuinka hän menetti vaimonsa ja ajautui synkälle polulle, mikä teki hänestä sen hirviön, jona hänet tunnemme. Mutta verenhimossaankaan hän ei ole unohtanut Elisabetaa. Ongelmana vain on jälleen, että myös tämä tulkinta on jo tehty. Francis Ford Coppolan ohjaama ja Gary Oldmanin tähdittämä Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992) teki jo kaiken tämän kolme vuosikymmentä sitten ja paremmin.

Tällä tarkoitan siis sitä, että Bessonin Dracula ei ole missään nimessä huono teos. Se vain kärsii siitä, että Stokerin klassikkoa on sovitettu jo liiankin monet kerrat. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin, tarina etenee sujuvasti eteenpäin ja tunnelmakin on sopivasti niin jännittävä kuin haikea. Teemat uskon menetyksestä, palavasta rakkaudesta, hirviömäisyydestä ja pelastuksesta toimivat, mutta en voinut olla läpi leffan pohtimatta, että olen nähnyt tämän kaiken jo ja paremmin tehtynä. Olen toki nähnyt tämän kaiken myös heikommin toteutettunakin, eli ei Bessonin Dracula ole sieltä Stoker-sovitusten huonommasta päästä. Se ajaa asiansa passelisti, mutta mitään suurempaa vaikutusta se ei tarjoa. Jos haluan jatkossa katsoa Draculan traagiseen rakkauteen keskittyvän sovituksen, palaan mieluummin Oldmanin tähdittämän leffan pariin.

Teknisesti Dracula on pääasiassa mainio, vaikka vampyyrikreiville seuraa pitävät kivigargoilit ovat veikeän erilaisesta ideastaan huolimatta lähinnä koominen näky. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain todella tyylikkäitä ja sulavia siirtymiä, kun hypätään kohtauksesta tai paikasta toiseen. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin hienot. Pidin paljon siitä, että Draculan linna kuin kasvaa ulos vuoresta, jonka päälle se on rakennettu. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätin haikeasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dracula, Ranska, 2025, Luc Besson Production, EuropaCorp, TF1 Films Production, SND Films, Canal+, Ciné+OCS, TF1, Télé Monté Carlo

The Legend of Korra, kausi 4: Tasapaino (The Legend of Korra - Book Four: Balance - 2024) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 4: TASAPAINO

THE LEGEND OF KORRA - BOOK FOUR: BALANCE

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Pääosissa: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, Seychelle Gabriel, J. K. Simmons, Sunil Malhotra, Zelda Williams, Kiernan Shipka, Darcy Rose Byrnes, Logan Wells, Dee Bradley Baker, Todd Haberkorn, Philece Sampler ja April Stewart

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 13

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) maailmaan sijoittuva The Legend of Korra nousi suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää, joskin tekijät ilmoittivat neljännen kauden vievän tarinan päätökseen. Animointiprosessi oli jo alkanut, ennen kuin kolmannen kauden ensimmäistä jaksoa oli ehditty julkaista ja lopulta The Legend of Korran neljännen ja samalla viimeisen tuotantokauden, Tasapainon esitys alkoi lokakuussa 2014, alle kaksi kuukautta kolmoskauden päättymisen jälkeen. Tämäkin kausi keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, joskin sarjan vihoviimeinen kuva herätti ristiriitaista keskustelua. Itse en ollut aiemmin katsonut The Legend of Korraa, mutta olen jo lapsesta asti pitänyt paljon Avatarista. Kun katsoin alkuperäissarjan kokonaan pari vuotta sitten, päätin vihdoin ja viimein katsoa myös The Legend of Korran. Pidin kolmesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin finaalikauden katselun positiivisin odotuksin.

On kulunut kolme vuotta siitä, kun Korra päihitti Punaisen Lootuksen, mutta avatar ei ole toipunut myrkytyksestään. Uusi uhka kuitenkin nostelee päätään, kun Kuvira aikoo ottaa koko Maan Kuningaskunnan hallintaansa.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät paluun ja kenties viimeistä kertaa, neloskauden toimiessa heidän tarinansa huipennuksena. Itse avatar Korra (äänenä Janet Varney) on muuttunut paljon sitten viime näkemän. Hän päihitti Punaisen Lootuksen, muttei ole toipunut myrkytyksestään, eikä pysty hallitsemaan elementtejä tai pääsemään avatar-tilaan tuttuun tapaansa. Niinpä hän on häpeässään ja suuttumuksessaan karannut viettämään hiljaiseloa. Korran hahmokaari tällä kaudella on oivallinen ja on hyvä nähdä, että vielä neloskaudella hänelle voidaan asettaa haastetta, kun hänen voimansa reistailevat.

     Myös muut tutut ovat mukana. Tenzin (J. K. Simmons) kouluttaa uuden sukupolven ilmantaitajia, Asami (Seychelle Gabriel) suunnittelee heille lentoasuja, Mako (David Faustino) on saanut pestin maaprinssi Wu'n (Sunil Malhotra) henkivartijana, kun taas Bolin (P. J. Byrne) työskentelee Suureksi Yhdistäjäksi tituleeratun Kuviran (Zelda Williams) leivissä, tietämättä tämän yhä vain synkemmiksi muuttuvista suunnitelmista. Myös Tenzinin kasvaneet lapset Jinora (Kiernan Shipka), Ikki (Darcy Rose Byrnes) ja Meelo (Logan Wells) pääsevät entistä paremmin esille. Vanhat tutut sivuhahmot pysyvät oivallisina. Kuvira on mainio uusi vihollinen Korralle, naisen uskoessa täysillä, että se mitä hän tekee, on oikeutettua ja muuttaisi maailman paremmaksi. On myös mukavaa nähdä sarjassa pahiksen olevan joku vanha tuttu, kun aiemmilla kausilla uudet uhkat vaikuttivat syntyneen lähes tyhjästä.

The Legend of Korra pitää mainion tasonsa loppumetreille asti, siitä huolimatta että pari viimeistä kautta tehtiin aika lailla päällekkäin ja Nickelodeon jopa leikkasi budjetista loppua kohti, jolloin finaalikauden hieman tarpeeton kahdeksas jakso koostuu lähinnä vanhan muistelusta. On kiinnostavaa, että vaikka neljäs kausi julkaistiin alle kaksi kuukautta kolmannen jälkeen, itse tarinassa on hypätty jopa kolme vuotta ajassa eteenpäin. Tapaammekin nämä hahmot uudelleen hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, mistä on mielenkiintoista lähteä kohti tarinan huipennusta. Kuviran julmuus ja häikäilemättömyys pahenevat jakso jaksolta ja hahmosta muovautuukin lopulta varmaan koko The Legend of Korran paras antagonisti.

Lukuun ottamatta sitä turhaa kahdeksatta jaksoa, neloskauden kaksitoista muuta jaksoa vievät hyvin mukanaan. On erityisen kiinnostavaa nähdä Korran sisäistä kamppailua ja kuinka hänen on pakko ryhdistäytyä, mikäli hän mielii pelastaa maailman vallanahneelta Kuviralta, ennen kuin uusi Maan Imperiumi ottaa kaiken hirmuhallintonsa alle, vähän kuten tulikansa teki pari vuosisataa aiemmin. Tätä konfliktia kasvatellaan oivallisesti läpi kauden, kunnes lopussa meno äityy aikamoiseksi taisteluksi. Alkuperäisen Avatar-sarjan lopetuksen ihon kananlihalle nostattavaan eeppisyyteen ei päästä, mutta The Legend of Korra vie kertomuksensa pätevällä tavalla maaliin.

The Legend of Korra pitää myös pääasiassa visuaalisen tasonsa mallikkaana, joskin jotkut tietokoneella luodut haarniskat korostuvat ikävän häiritsevästi muuten nätin käsin piirretyn animaatiojäljen keskeltä. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy loppuun asti hyvin yksityiskohtia, minkä lisäksi värien käyttö on mainiota. Äänityöskentelykin on pätevää ja Jeremy Zuckermanin säveltämät musiikit säestävät niin taisteluita ja seikkailuja kuin hiljaisempia hetkiä oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

Primitive War (2025) - elokuva-arvostelu

PRIMITIVE WAR

Ohjaus: Luke Sparke

Näyttelijät: Ryan Kwanten, Tricia Helfer, Nick Wechsler, Anthony Ingruber, Aaron Glenane, Carlos Sanson, Albert Mwangi, Adolphus Waylee, Jeremy Piven, Ana Thu Nguyen, Henry Nixon ja Jeremy Lindsay Taylor

Genre: seikkailu, kauhu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Primitive War perustuu Ethan Pettusin kirjaan Primitive War: Opiate Undertow vuodelta 2017. Australialainen elokuvantekijä Luke Sparke innostui Pettusin kirjasta ja hankki sen filmatisointioikeudet vuonna 2022. Hän esitteli ideaansa useille Hollywoodin studioille, mutta yksi toisensa perään he torjuivat hänet, jolloin Sparke päätti etsiä rahoituksen eri reittejä ja saikin lopulta haalittua kasaan seitsemän miljoonaa dollaria. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Primitive War sai Australiassa elokuussa 2025. Suomeen leffa saapui vasta tänä keväänä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin ensi kertaa viime vuoden keväällä. Olen odottanut leffan näkemistä uteliaana ja päätinkin jopa ostaa sen hyllyyni heti, kun se julkaistiin blu-rayna.

Vuonna 1968 keskellä Vietnamin sotaa ryhmä amerikkalaissotilaita lähetetään syvälle viidakkoon, etsimään tehtävänsä aikana kadonneet toverinsa. Perillä heitä odottaa mojova yllätys, kun viidakossa lymyilee ihka aitoja dinosauruksia.

Primitive Warin keskiössä on seitsemän amerikkalaissotilasta, jotka saavat tehtäväkseen matkustaa Vietnamin viidakkoon ja etsiä sieltä kadonneet vihreät baretit. Joukkoa johtaa kersantti Baker (Ryan Kwanten) ja häntä seuraavat uskolliset Eli (Nich Wechsler), Logan (Aaron Glenane), Keyes (Anthony Ingruber), Leon (Carlos Sanson), Xavier (Adolphus Waylee) ja Miller (Albert Mwangi). Hahmoina nämä seitsemän sotilasta jäävät aika yksiulotteisiksi ja suurimmaksi osaksi hahmot tuntuvat niin samasta muotista veistetyiltä, että he menevät helposti sekaisin läpi leffan. Oikeastaan vain ääniä hallusinoiva tarkka-ampuja Logan ja syvästi uskovainen Miller erottuvat edukseen. Näyttelijät hoitavat tonttinsa kuitenkin kelvollisesti, etenkin kun rutiinihommalta vaikuttava tehtävä saa aika hurjan esihistoriallisen käänteen.

     Elokuvassa nähdään myös Jeremy Piven miehet tehtävälleen lähettävänä eversti Jerichona, Tricia Helfer paleontologi Sofiana, Ana Thu Nguyen paikallisnaisena Con Nheninä, sekä Jeremy Lindsay Taylor venäläiskenraali Borodininä. Sivunäyttelijöiden työ jää hieman epätasaiseksi. Helfer on mainio viidakossa dinosauruksia tutkivana Sofiana, joka tarttuu sotilaiden matkaan, mutta Taylor tekee ihmispahiksena toimivasta kenraali Borodinistä koomisen sarjakuvaroiston paksun aksentin ja yliampuvan lieron "kjäh-kjäh" -asenteen kera.

Olen odottanut jo yli vuoden ajan Primitive Warin näkemistä, mutta en sano, että olisin odottanut näkeväni kovin ihmeellistä elokuvaa. Pidän dinosauruksista ja koin piristäväksi, että pääsisin katsomaan dinosauruselokuvan, joka ei ole osa Jurassic Park/World -franchisea. Lisäksi mielsin elokuvan premissin oivalliseksi, joskin samalla aika pöhköksi. Dinosauruksia Vietnamin sodassa - kuka tällaista edes keksii? Tuntuukin siltä, että Primitive Warin on tehnyt joku, joka käytti koko lapsuutensa Korkeajännitys-sarjakuvia lukien ja sotilasukoilla ja dinosaurusleluilla leikkien. Ja sanon tämän siis vain positiivisessa mielessä. Elokuva on tehty niin rakkaudesta lajiin, että oma sisäinen lapsikin heräsi vähän väliä leffaa katsoessa. Muksuna olisin varmaan katsonut tätä elokuvaa uudelleen ja uudelleen... siitäkin huolimatta, että yllättävän verisen kuvastonsa kanssa Primitive Waria ei ole tehty lasten silmille.

Elokuva tanssahtelee onnistuneesti ohuella langalla. Leffan premissi on tosiaan pöhkö ja elokuva tiedostaa sen, muttei kuitenkaan äidy miksikään komediaksi. Tekijät ovat halunneet tehdä leffan tosissaan, jotta katsoja saadaan oikeasti imaistua keskelle viidakkoa, missä puiden takana väijyy ihmislihaa himoitsevia hirmuliskoja. Elokuvassa on pari onnistuneen kauhupainotteista kohtausta. Tekijät eivät kuitenkaan hoida hommaansa mitenkään ryppyotsaisesti. Leffa voisi helposti olla joko tahattoman koominen tai vaivaannuttavan ylivakava, mutta Luke Sparke tiimeineen on löytänyt juuri oikean lähestymistavan, enkä voi olla nostamatta heille hattua.

Olen jopa iloinen, että Sparke ei saanut tunnettuja Hollywood-studioita avukseen, koska lopullisesta leffasta olisi todennäköisesti tullut erilainen. Siihen olisi saattanut palaa enemmän rahaa ja siinä ehkä nähtäisiin isompia tähtiä, mutta samalla elokuva olisi voinut menettää mojovan osan siitä intohimoisesta palosta projektia kohtaan, sekä rosoisuudesta. On leffassa kieltämättä ongelmansakin aika sisällöttömistä päähenkilöistä turhan pitkään kestoon, mutta niistä huolimatta viihdyin erittäin hyvin Primitive Warin parissa. Mielestäni kyseessä on parempi dinosauruselokuva kuin Jurassic World Dominion (2022) ja Jurassic World Rebirth (2025), jotka näyttäytyvät tämän genrepiristysruiskeen jälkeen entistä enemmän studion epätoivoiselta yritykseltä rahastaa tutulla nimellä. Primitive War 2 on jo nähtävästi tekeillä ja saamassa ensi-iltansa jo vuonna 2027, minkä lisäksi Sparkella on parhaillaan työn alla televisiosarja dinosauruksista villissä lännessä. Jos sama innostus, rakkaus ja pieteetti näkyvät jatkossakin, odotan jopa innolla näkeväni, mitä miehen tulevat dinoprojektit tuovat tullessaan.

Elokuvaa katsoessa ei uskoisi, että Primitive War tehtiin vain seitsemällä miljoonalla dollarilla, koska leffan dinosaurukset näyttävät pääasiassa erittäin hyviltä. Elokuvassa on ajoittain jopa näyttävämpiä tietokonetehosteita kuin monissa megabudjetin Hollywood-tuotannoissa! Sekaan mahtuu joitain otoksia, joissa vaikkapa vastarannalla kävelevät dinot näyttävät hieman keskeneräisiltä, mutta niissä tärkeimmissä kohtauksissa, joissa sotilaat ovat esihistoriallisten saalistajien jahdattavana, liskot kyllä vakuuttavat. Leffa on myös suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kuvattu ja on hienoa nähdä, että leffaa on tehty ihan oikeissa lokaatioissa, viidakosta lähtien, eikä jossain sisätilassa taustakangasta vasten. Äänimiksaus jättää hieman toivomisen varaa, puheen kuuluessa todella hiljaa ja dinosaurusten karjunnan ja aseiden räiskinnän turhankin kovalla. Frederik Wiedmannin säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla ja kuullaanpa leffassa tietysti Creedence Clearwater Revivalin klassikkokappale Fortunate Son. Voiko Vietnamin sodasta nykyään tehdä elokuvaa ilman, että kyseinen biisi soi helikopterien lentäessä trooppisten puiden yllä?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Primitive War, Australia, 2025, Sparke Films

Kerro kaikille (2026) - elokuva-arvostelu

KERRO KAIKILLE

Ohjaus: Alli Haapasalo

Näyttelijät: Marketta Tikkanen, Krista Kosonen, Alma Pöysti, Aamu Milonoff, Jakob Öhrman, Noora Dadu, Lily Jääsvuo, Sofia Jääsvuo, Peter Kanerva, Iris Klingberg, Inke Koskinen, Kate Lusenberg, Vilma Melasniemi, Emily Matthews, Patrick Kumpulainen, Arttu Kapulainen ja Robert Kock

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Kerro kaikille perustuu Katja Kallion kirjaan Yön kantaja (2017), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin Amanda Aaltosen elämästä Seilin saaren vankimielisairaalassa. Kallio itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, kun taas ohjaajaksi projektiin hyppäsi Alli Haapasalo. Elokuva kuvattiin kesällä 2025 Turussa ja maailmanensi-iltansa Kerro kaikille sai Ruotsissa, Göteborgin elokuvafestivaaleilla tammikuussa 2026. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä uteliaana, nähtyäni siitä jo pitkään mainoksia. Kävinkin katsomassa Kerro kaikille -leffan heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

1800-luvun lopulla nuori nainen Amanda Aaltonen lähetetään Seilin saarelle mielisairaalaan, joka on tarkoitettu yhteiskuntaan kelpaamattomille naisille.

Aiemmin elokuvissa sivurooleihin jäänyt Marketta Tikkanen näyttelee Amanda Aaltosta, nuorta naista, jonka lapsuus ei ollut millään tavalla helppoa. Hän jäi jo teini-ikäisenä oman onnensa nojaan ja joutui erilaisiin ongelmiin. Kun hän vielä kuukautistensa aikana kärsii voimakkaista kivuista, jotka saavat hänet vaikeroimaan kovaäänisesti läpi yöt, Amanda todetaan yhteiskuntaan kelpaamattomaksi ja hänet lähetetään Seilin saarelle pakkohoitoon. Tikkanen tulkitsee väkevästi hahmonsa sinnikkyyttä, turhautuneisuutta ja uhmakkuutta, sillä Amanda ei todellakaan aio tyytyä kohtaloonsa, vaan yrittää keksiä keinon päästä pakoon saarelta. Tikkanen heittäytyy hienosti roolinsa vietäväksi ja näyttää hyvin, kuinka kuluvat kuukaudet murtavat naisen tahtoa ja psyykettä.

     Elokuvassa nähdään myös Alma Pöysti ja Krista Kosonen mielisairaalan hoitajina, lempeänä Sofiana ja tiukkana Iso-Gretana, Jakob Öhrman saarella työskentelevänä Gregerinä, sekä muun muassa Aamu Milonoff, Noora Dadu, Vilma Melasniemi, Inke Koskinen ja Kate Lusenberg hoitolan muina naisina, Pikku-Gretana, Josefiinana, Olgana, Edlana ja Elsana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Kosonen kireänä Iso-Gretana, joka ei siedä naisilta mitään säännöistä vähänkään poikkeavaa. Milonoff taas esittää hyvin Seilin saarella jo jonkin aikaa ollutta naista, joka raiskattiin ja joka tappoi vauvansa heti sen syntymän jälkeen.

Kuten etukäteen ounastelin, Kerro kaikille osoittautui oikein mainioksi elokuvaksi ja ennen kaikkea mielenkiintoiseksi katsaukseksi Suomen naisten historiaan, jonka arkaluontoisuuden takia moni varmaan mieluummin haluaisi vaieta, että tällaista on oikeasti tapahtunut. Juuri siksi onkin hyvä, että Seilin saarella tapahtunutta ei unohdeta, vaan paikasta tehdään kirjoja ja elokuvia. Nykypäivänä katsottuna on täysin pöyristyttävää, millaisten syiden varjolla näitä naisia lähetettiin pakkohoitoon. Jotkut heistä potevat raskauden jälkeistä masennusta, jotkut ovat traumatisoituneita heihin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta ja Amanda Aaltosen tapauksessa kuukautiskivut ovat niin voimakkaita, että nainen on luokiteltu kuukautishulluksi. Tänä päivänä näille naisille suositeltaisiin terapiaa tai lääkitystä, mutta 1800-luvulla heidät haluttiin piilottaa yhteiskunnasta loppuelämäkseen.

Kerro kaikille herättää taatusti voimakkaita tunteita ja mukana onkin kohtauksia, joita tekee jopa pahaa katsoa. Kurjuuden ja epätoivon sekaan mahtuu kuitenkin myös hauskoja hetkiä, kun naiset yrittävät viihdyttää itseään, sekä myös joitain kauniitakin kohtauksia, joissa naisten olosuhteet unohtuvat hetkellisesti ja he löytävät onnen tunteen, edes lyhyeksi aikaa. Kiinnostavasta historiakuvauksesta, hyvästä tarinasta, vahvoista näyttelijäsuorituksista ja joistain todella hienoista kohtauksista huolimatta koin kuitenkin, että Kerro kaikille etenee ajoittain turhankin hitaasti. Raskaan aiheensa takia itse leffakin tuntuu ajoittain raskassoutuiselta ja huomattavasti todellista, vain parin tunnin kestoaan pidemmältä.

Elokuvan on ohjannut Alli Haapasalo, jonka edellisen leffan Tytöt tytöt tytöt (2022) minun on ollut tarkoitus katsoa jo pidemmän aikaa. Haapasalo rakentaa tunnelmaa oivallisesti, mutta en tiedä johtuuko se hänen ohjauksestaan, kirjailija Katja Kallion käsikirjoituksesta, vai Samu Heikkilän leikkauksesta, mutta leffa jää ajoittain turhan hitaaksi. Muuten Kerro kaikille on teknisesti pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänityöskentely on osaavaa ja pidin todella paljon Vilma Jään ja Kalle Vainion säveltämistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kerro kaikille, Suomi, 2026, Helsinki-filmi, Finnish Impact Film Fund, Nordisk Film & TV Finland, SF Studios, The Church Media Foundation, Suomen Elokuvasäätiö, West Finland Film Commission, YLE