Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986) - elokuva-arvostelu

STAND BY ME - VIIMEINEN KESÄ

STAND BY ME

Ohjaus: Rob Reiner

Näyttelijät: Wil Wheaton, River Phoenix, Corey Feldman, Jerry O'Connell, Kiefer Sutherland, Casey Siemaszko, Gary Riley, Bradley Gregg, Jason Oliver, Marshall Bell, Frances Lee McCain, Bruce Kirby, William Bronder, Scott Beach, John Cusack ja Richard Dreyfuss

Genre: draama, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Stand by Me - viimeinen kesä perustuu Stephen Kingin novelliin Ruumis (The Body), joka julkaistiin Kingin novellikokoelmassa Kauhun vuodenajat (Different Seasons) vuonna 1982. Käsikirjoittajakaverukset Bruce A. Evans ja Raynold Gideon lukivat novellin ja pitivät siitä niin paljon, että hankkivat heti sen filmatisointioikeudet. Kaksikko pyysi ohjaaja Adrian Lyneltä apua saadakseen jonkin tuotantoyhtiön tarttumaan projektiin ja lopulta he onnistuivat nappaamaan Embassy Picturesin haaviinsa. Alun perin Lynen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta tämä halusi pitää hieman taukoa ja niinpä ohjaksiin valittiin tilalle Rob Reiner. Juuri ennen kuvausten alkua Columbia Pictures kuitenkin osti Embassyn ja meinasi pistää leffan tuotannon poikki, näkemättä siinä potentiaalia. Yksi Embassyn johtajista, Norman Lear pelasti elokuvan maksamalla itse leffan yli seitsemän miljoonan dollarin budjetin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1985 ja lopulta Stand by Me - viimeinen kesä sai maailmanensi-iltansa 6. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Aluksi elokuva sai hieman kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta, eivätkä sen avausviikonlopun lipputulotkaan olleet kaksiset, mutta vähitellen sana alkoi kiertää ja elokuvan suosio vain kasvoi teatterikierroksensa edetessä. Lopulta myös kriitikot alkoivat yhtyä kehuihin ja vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista ja Stephen King -filmatisoinneista. Jälkimmäiseen mielipiteeseen yhtyi jopa King itse, joka elokuvan nähtyään kertoi itkien Reinerille, että kyseessä oli paras elokuva, mikä hänen kirjojensa pohjalta oli tehty. Itse näin Stand by Me - viimeisen kesän jo lapsena koulussa ja jo tuolloin elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Olen nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin Stand by Me - viimeisen kesän täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Syksyllä 1959 pikkukaupungin neljä kaverusta lähtevät matkalle, löytääkseen kadonneen nuorukaisen ruumiin.

Stand by Me - viimeisen kesän keskiössä on neljä poikaa, jotka ovat olleet ystävyksiä suunnilleen niin kauan kuin he muistavat. On hiljaisempi ja tarinoiden kirjoittamisesta kiinnostunut Gordie (Wil Wheaton), perheensä huonoa mainetta häpeilevä, mutta siksi kovan kuoren kasvattanut Chris (vain seitsemän vuotta elokuvan julkaisemisen jälkeen menehtynyt River Phoenix), rääväsuinen ja väkivaltaista juoppoisäänsä sinisilmäisesti idolisoiva Teddy (Corey Feldman), sekä kaikenlaista pelkäävä ja kaikesta valittava Vern (Jerry O'Connell), joka joutuu usein muiden kolmen kiusoittelun kohteeksi joko pelkuruudestaan, moottoriturvastaan tai lihavuudestaan. Nelikko on täydellisesti valittu ja Wheaton, Phoenix, Feldman ja O'Connell muodostavat täysin uskottavan kaveriporukan, jotka ovat kokeneet monenlaista yhdessä ja joilla on omat sisäpiirin juttunsa. Hahmoista löytyy runsaasti syvyyttä, mitä nuoret tulkitsevat häkellyttävän hyvin. Näyttelijöiden väliset kemiat ovat fantastiset, etenkin Wheatonin ja Phoenixin, Chrisin toimiessa isoveljen korvikkeena, Gordien oikean isoveljen (John Cusack) kuoltua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kiefer Sutherland omaa jengiään johtavana Acena, Casey Siemaszko ja Bradley Gregg tämän jengiin kuuluvina Vernin isoveljenä Billynä ja Chrisin isoveljenä Eyeballina, sekä Marshall Bell ja Frances Lee McCain Gordien vanhempina. Eikä pidä tietenkään unohtaa Richard Dreyfussia, joka esittää aikuista Gordieta, joka muistelee tätä kyseistä tapahtumaa lapsuudessaan, toimien samalla elokuvan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä ja Sutherland onnistuu olemaan oikein kunnon kiusaajamulkku Acena. Ja pakkohan minun on hehkuttaa, että olen muuten nähnyt Sutherlandin kahdesti livenä, lämppäämässä Musea vuonna 2019.

En toisaalta ihmettele, että Stephen King sanoi elokuvan nähtyään, että Stand by Me - viimeinen kesä on paras hänen kirjansa pohjalta tehty filmatisointi. Vaikka itse vannon Kingin inhoaman Stanley Kubrickin Hohto-adaptaation (The Shining - 1980) nimeen ja mielestäni alkuperäisen Ruumis-novellin kanssa samasta novellikokoelmasta löytyvästä toisesta työstä myöhemmin tehty vankiladraama Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) kiilaa tämän edelle, on Stand by Me - viimeinen kesä ehdottomasti kolmen parhaan King-filmatisoinnin joukossa. Elokuva on myös nuorisoleffojen aatelia ja niitä filmejä, jotka mielestäni kaikkien pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. 

Elokuva on myös tarinankerronnan aatelia ja on todella häkellyttävää, että leffa kestää vain pari minuuttia alle puolitoista tuntia, koska se onnistuu pakkaamaan tähän kestoon niin paljon. Ohjaaja Rob Reiner ottaa kaiken irti jokaisesta minuutista ja vaikka kesto on lyhyt ja hahmojenkin vinkkelistä tapahtumat kestävät vain parin päivän ajan, on luvassa huima kasvukertomus, jonka jälkeen niin hahmot kuin katsojakin ovat muuttuneita ihmisiä. Matkaan lähtevä nelikko on vielä enemmän tai vähemmän sinisilmäinen, mutta lopulta ruumiin löytävät hahmot ovat matkansa varrella muuttuneet roimasti. Itse ruumis on lähinnä vain motivaattori hahmojen matkan alkamiselle ja huomattavasti tärkeämpää onkin kaikki muu, mitä sillä reissulla tapahtuu. Koska eihän se ole se määränpää, vaan miten sinne päästään.

Kun näin Stand by Me - viimeisen kesän lapsena ensi kertaa, siitä jäivät mieleen toki mahtava seikkailun henki, sekä useat ikimuistoiset kohtaukset, oli kyse sitten legendaarisen hurjaksi huhutun Chopper-koiran kohtaaminen romuvarastolla, todellinen jännitysnäytelmä junan kanssa sillalla, ikävä juotikasyllätys uimareissun päätteeksi tai Gordien hupaisa kertomus piirakansyöntikilpailusta iltanuotion äärellä. Uusintakatseluilla ja lisääntyvän iän myötä elokuva on auennut täysin uusilla tavoilla. Nelikon väliset keskustelut ovat erinomaisia, poikien pohtiessa paikkaansa maailmassa ja mahdollista tulevaisuuttaan. Usein nämä lapsena pohditut yhteiset tulevaisuudet eivät toteudu aiotulla tavalla ja siinä, missä lapsena elokuvaa katsoo haaveillen vastaavasta seikkailusta omien kaverien kanssa, aikuisena sitä muistelee niitä lapsuudenkavereita, pohtii että mitäköhän heille kuuluu nykyään ja että miksi aiemmin niin läheiset ihmiset muuttuivat yhtäkkiä kuin ventovieraiksi, ilman edes sen kummempia välirikkoja tai muuta draamaa.

Tämän lisäksi elokuvan ilmapiiri on upeasti luotu. Seikkailuhenki on tosiaan vahvasti läsnä ja luvassa on niin tiivistunnelmaista jännitettä, runsaasti erittäin hauskoja hetkiä kuin myös riipaisevan liikuttavia kohtauksia. Gordien, Chrisin, Teddyn ja Vernin väliset keskustelut ovat monipuolisia. Välillä heitetään vitsiä toisen äidistä tai sukuelimen pienuudesta, sitten taas välillä osoitetaan aitoa välittämistä ja huolenpitoa. Silmät kostuvat taatusti useammankin kerran, kun Chris yrittää tsempata Gordieta tavoittelemaan unelmiaan kirjailijana, samalla kun Chris on varma, että hänen tulevaisuutensa on jo etukäteen tuhoon tuomittu. Haikeutta on luvassa runsaasti etenkin loppua kohti ja kun lopputekstit rullaavat, tuntuu katsojasta siltä kuin olisi jättänyt hyvästit omille hyville ystäville. Stand by Me - viimeinen kesä on kertakaikkisen kaunis teos.

Stand by Me - viimeinen kesä on myös teknisesti pätevä elokuva. Se on taitavasti kuvattu ja matkan erilaisia maisemia voisi ihastella pidempäänkin. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jack Nitzschen säveltämät musiikit maalailevat taustalla nätisti, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan. Ja pakkohan se on toki mainita lopputekstien aikana soiva Ben E. Kingin mahtava kappale Stand by Me, joka muuten antoi elokuvalle nimensä. Alun perin leffa kulki Stephen Kingin novellia mukaillen nimellä The Body, mutta kun Reiner kuuli Kiefer Sutherlandin ja River Phoenixin laulamassa biisiä Sutherlandin kitaran tahtiin kuvauksissa, elokuvan nimi pistettiin vaihtoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Stand by Me, Yhdysvallat, 1986, Columbia Pictures, Act III, Act III Communications, The Body

Teenage Sex and Death at Camp Miasma (2026) - elokuva-arvostelu

TEENAGE SEX AND DEATH AT CAMP MIASMA

Ohjaus: Jane Schoenbrun

Näyttelijät: Hannah Einbinder, Gillian Anderson, Jack Haven, Amanda Fix, Jasmin Savoy Brown, Patrick Fischler, Arthur Conti, Eva Victor, Zach Cherry, Sarah Sherman, Aren Buchholz, Dylan Baker, Quintessa Swindell, Kevin McDonald, Ryan McEwen ja Jess McLeod

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Teenage Sex and Death at Camp Miasma on Jane Schoenbrunin uusi kauhukomedia. Schoenbrun ryhtyi kehittelemään elokuvan tarinaa ja teemoja muutama vuosi sitten ja keväällä 2025 hän sai Mubin rahoittamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Teenage Sex and Death at Camp Miasma sai Cannesin elokuvajuhlilla vuotta myöhemmin, toukokuussa 2026. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin siitä sen päätähtien vuoksi. Kävinkin uteliaana katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori ja lupaava elokuvantekijä Kris on saanut pestikseen herättää kasarin slasherleffasarja "Camp Miasman" uudelleen henkiin. Kris matkaa alkuperäisen elokuvan kuvauspaikkana toimineelle leirille, tapaamaan elokuvaa tähdittäneen Billy Presleyn, saadakseen inspiraatiota uuteen tulkintaan.

Hacks-komediasarjasta (2021-2026) tuttu Hannah Einbinder tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Krisinä, nuorena elokuvantekijänä, joka pestataan tekemään uudelleenfilmatisointi 1980-luvun fiktiivisestä hittikauhuleffasta "Camp Miasmasta". Salaiset kansiot -scifisarjasta (The X-Files - 1993-2018) tuttu Gillian Anderson taas esittää alkuperäisen "Camp Miasman" tähteä Billy Presleytä, joka on vuosiksi kadonnut julkisuudesta, mutta jonka Kris haluaisi mukaan uuteen versioon. Hahmot ovat mainiot ja heidän väliset keskustelunsa syventävät onnistuneesti molempia läpi leffan. Einbinder on nappivalinta nuoreksi elokuvantekijäksi ja paikoitellen hänen hahmonsa tuo mieleen hänen Hacks-roolinsa Avan, joka myös teki yhteistyötä iäkkäämmän naistähden kanssa. Anderson taas uhkuu eleganssia ja karismaa entisenä kauhuikonina, jonka suhde "Camp Miasmaan" on monimutkikkaampi kuin aluksi voisi luulla.

Kuten ohjaaja-käsikirjoittaja Jane Schoenbrun teki jo parin vuoden takaisen I Saw the TV Glow -elokuvan (2024) kanssa, myös Teenage Sex and Death at Camp Miasmassa hän käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen elämiä kauhun kautta. Pintapuoleisesti uutuuselokuva on veikeä rakkauskirje kasarilla suurta suosiota nauttineille slashereille, erityisesti Perjantai 13. päivä -leffoille (Friday the 13th - 1980-2009). Jo elokuvan alkutekstit esittelevät näiden kuvitteellisten "Camp Miasma" -elokuvien fiktiivistä historiaa, joka Jason Voorheesin monivaiheisen kaaren tapaan sisältää niin lukuisia jatko-osia vaihtelevalla menestyksellä, irtiottoja ja suunnankorjauksia, sekä reissuja avaruudessa.

Elokuva toimii myös kannanottona modernille Hollywoodille, oli kyse sitten vanhojen (ja toisinaan ongelmallisten) elokuvasarjojen uudelleenlämmittelyistä joko niin sanottujen perintöjatko-osien tai uudelleenfilmatisointien muodoissa, tai paljon keskustelua ja kohua aiheuttavasta "wokesta", jolla saadaan kiintiöitä täytettyä, mutta myös suututettua osa vanhoista faneista. Kun leffaa ryhtyy kaivamaan vielä syvemmältä sen edetessä, mukana on pohdintaa oman seksuaalisuuden löytämisestä, seksiin liittyvistä traumoista ja kauhuelokuvien tuottamasta kihelmöinnistä. Siinä, missä Hollywood-satiiri voi ajoittain tuntua jopa asialla katsojan naamaan hieromiselta, nämä muut tutkiskelut jätetään enemmän katsojan tulkinnan varaan, antaen tilaa heijastella mahdollisia omia kokemuksia hahmojen mielenmaisemiin, sekä ruudulla näkyviin tapahtumiin.

Teenage Sex and Death at Camp Miasma tulee taatusti jakamaan katsojia kahti yhtä rajusti kuin "Camp Miasma" -elokuvien murhaaja Pieni Kuolema (viittaus ranskalaiseen tapaan puhua orgasmista) pilkkoo uhrejaan. Siinä, missä osa ihastuu elokuvan moniulotteisuuteen, tyylikkääseen slasher-pastissiin ja kuvaukseen seksuaalisuuden löytämisestä erikoisin keinoin, toisille tämä kaikki voi tuntua luotaantyöntävältä, etenkin kun leffan tietty unenomainen fiilis ja absurdius vain voimistuvat loppua kohti. Itse pidin näkemästäni, ajoittain jopa aika paljon ja leffan omantakeinen huumorintaju sai minut hymähtelemään huvittuneena useaan otteeseen. Toisinaan turhan päällekäyvän Hollywood-satiirin lisäksi mielestäni elokuvan puolenvälin osio, jossa hahmot katsovat alkuperäistä "Camp Miasmaa" on turhan pitkä, vaikka se matkiikin visuaalisesti tyylikkäästi kasariestetiikkaa ja sen verimässäilyt ovat kuin punaisena pulppuavia suihkulähteitä. Leffa jättää paljon pureskeltavaa pidemmäksi aikaa ja sen haluaisi nähdä uudestaan, jolloin jälkiviisaana katselukokemus olisi todennäköisesti entistä rikkaampi.

Jane Schoenbrunilla on ollut selvästi vahva visio ja hän leikitteleekin taidokkaasti niin kauhulla, komedialla kuin erotiikallakin. Hänen visiotaan tukee mainio tekninen toteutus. Kameratyöskentely on oivallista ja oikeilla laitteilla ja filttereillä on saatu aikaan hienosti kasarin slasher-leffoja matkiva visuaalinen tyyli. Lavasteet ovat hienot ja pidin erittäin paljon siitä, että leiriä ympäröivä metsä koostuu muutamista oikeista puista, mutta niiden takana oleva maisema on selvästi maalattu. Ympäristön keinotekoisuuden yhä voimakkaammalla korostamisella on myös vahva temaattinen funktionsa. Maskeeraajat ovat päässeet läträämään tekoverellä oikein kunnolla ja puvustajat ovat keksineet kiinnostavan näköisen uuden sarjamurhaajan. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Alex G:n säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Teenage Sex and Death at Camp Miasma, Yhdysvallat, 2026, MUBI, Plan B Entertainment, Scythia Films

Cape Fear (2026) - sarja-arvostelu

CAPE FEAR

Luoja: Nick Antosca

Näyttelijät: Amy Adams, Patrick Wilson, Javier Bardem, Lily Collias, Joe Anders, CCH Pounder, Malia Pyles, Juliette Lewis, Jamie Hector, Anna Baryshnikov, Dot Cloud, Eric Mendenhall, Paul Schneider, Miles Mussenden, Margarita Levieva, Ron Perlman, Kathleen Scott Paul, Jay Huguley ja Ted Levine

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 46 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Cape Fear perustuu John D. MacDonaldin The Executioners -kirjaan vuodelta 1957. Kirja oli aiemmin kääntynyt jo kahdeksi elokuvaksi, vuoden 1962 Tuomitun kostoksi (Cape Fear) ja vuoden 1991 Cape Feariksi. Nick Antosca oli pitänyt molemmista elokuvista jo nuoresta pitäen ja ryhtyi vuonna 2019 suunnittelemaan omaa versiotaan tarinasta. Antosca teki diilin Universalin ja Amblin Televisionin kanssa, saaden mukaan vuoden 1991 elokuvan ohjanneen Martin Scorsesen tuottajana. Vuonna 2024 Apple TV nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025. Nyt uusi Cape Fear on julkaistu Apple TV:ssä ja itse olen odottanut sarjan näkemistä uteliaana. En ole lukenut MacDonaldin kirjaa tai katsonut ensimmäistä filmatisointia, mutta pidän paljon Scorsesen leffasta. Näyttelijäkaarti vaikutti lupaavalta, olin pitänyt paljon Antoscan aiemmista sarjoista The Actista (2019) ja Brand New Cherry Flavorista (2021) ja olin utelias näkemään, kuinka tarina muovautuisi sarjaformaattiin. Kun Cape Fearista oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin katsomaan sarjaa.

Asianajajapariskunta Anna ja Tom Bowdenin elämä mullistuu, kun heidän 17 vuotta sitten telkien taakse passittama Max Cady todetaankin syyttömäksi ja vapautetaan vankilasta. Max on katkera menetetyistä vuosistaan ja päättää tehdä Bowdenien elämästä helvettiä.

Amy Adams ja Patrick Wilson näyttelevät Anna ja Tom Bowdenia, avioparia, jotka ovat molemmat työskennelleet lain parissa jo pitkään. Pariskunnalla on kaksi teinilasta, Natalie-tytär (Lily Collias) ja Zack-poika (Joe Anders), he ovat mukana hyväntekeväisyystöissä ja muutenkin elämä rullaa mukavasti. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun muuan Max Cady (Javier Bardem) vapautetaan vankilasta. Annan ja Tomin toimesta Max tuomittiin raskaana olevan vaimonsa murhasta lukemaan tiilenpäitä, mutta 17 vuotta myöhemmin tuoreet todisteet viittaavatkin Maxin syyttömyyteen. Adams ja Wilson ovat mainiot pariskuntana, joiden päivät muuttuvat yhä vain ahdistavammiksi, kun lähes kaksi vuosikymmentä kostoa janonnut Max lähtee heidän peräänsä. Bardem on sarjan todellinen tähti ja hän onnistuu ajoittain herättämään epämukavaa tunnetta ihan vain saapumalla huoneeseen. Valitettavasti Collias ja Anders eivät kuitenkaan vakuuta rooleissaan, jotka tuntuvat jaksojen edetessä vaativan liikaa nuorilta näyttelijöinä.

     Sarjassa nähdään myös CCH Pounder Annan kollegana Noana, Jamie Hector yksityisetsivä Rayna, Anna Baryshnikov journalisti Tabithana, Malia Pyles outona Nevaeh-tyttönä, sekä Ron Perlman Maxin isänä Robertina ja Scorsesen Cape Fear -elokuvassa Bowdenien tytärtä näytellyt Juliette Lewis Maxiin liittyvänä Crystalina. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja siinä, missä esimerkiksi Pounder ja Perlman hoitavat tonttinsa passelisti, Pylesin sekopäinen ylinäyttely muuttuu nopeasti kiusalliseksi.

Cape Fear -sarjasovituksessa on roimasti potentiaalia. Sekä kameran edessä että takana häärää lahjakkaita tyyppejä ja pohjana on vahva tarina tehokkaalle jännärille. Nick Antosca on päättänyt tehdä omia muutoksiaan tuttuun kertomukseen, mutta täytyy myöntää, että osa Antoscan ideoista toimii... ainakin paperilla. Siinä, missä esimerkiksi Scorsesen elokuvassa Max Cady oli selvä sekopää, joka pisti Bowdenin perheen ikävästi ahtaalle, tässä sekä Max että Bowdenit liikkuvat harmaammalla alueella. Mitä jos Max olikin ihan oikeasti syytön ja Bowdenit jopa tiesivät sen? Sarja pistää katsojan alkupäässä pohtimaan, kenen puolella tässä yleensä hyvin selkeässä skenaariossa onkaan tällä kertaa. Pidin myös ajatuksen tasolla siitä, että kun Max aloittaa kostonsa, hän ei hyökkää fyysisesti perheenjäsenten kimppuun, vaan hän ryhtyy huomattavasti psykologisempaan sodankäyntiin, haluten murtaa perheen niin yksilöinä kuin tiiminä. Tuhota heidän luottamuksensa toisiinsa ja pilata heidän imagonsa julkisuudessa.

Tämä toimii valitettavasti vain paperilla ja harmillisesti vain osittain. Sarjan isoksi ongelmaksi nimittäin muovautuu juurikin se, että kyseessä on kymmenen jakson mittainen sarja, eikä tiiviimpi parin tunnin elokuva. Jotta kesto saataisiin täyteen, mukaan on tungettu paljon erilaisia sivuhahmoja ja heidän juonikuvioitaan. Ne mutkistavat tarinaa jopa liikaa, jolloin suuri osa kestosta käytetään lopulta saippuasarjamaiseen "kuka tässä nyt onkaan sukua ja kenelle" -venkslaamiseen.

Venyttäminen johtaa myös siihen, että sarjan alkupään lupaava jännite romahtaa jo parin jakson jälkeen. Tähän iso vaikutus on sarjan ohjaajatiimissä, joiden työ jättää paljon toivomisen varaa. Jännittäviksi tarkoitetut tilanteet ovat toisinaan jopa tahattoman koomisia ja välillä sarja lipsahtaa turhauttavaksi outoiluksi pelkän outoilun vuoksi. Hahmot alkavat toimia yhä typerämmin ja kun tapahtumat saavat villimpiä kierroksia, meno muuttuu epäuskottavammaksi. Amy Adams, Patrick Wilson ja Javier Bardem tekevät kaikkensa sillä, mitä heille on annettu, mutta kun juuri mikään heidän ympärillä ei lopulta toimi, eivät he kolmistaan pysty pelastamaan kokonaisuutta.

Myös teknisesti Cape Fear -sarja on ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa kelvollista, mutta toisinaan vinksahtaneemmat otokset ja kamera-ajot hidastuksineen ja värikikkailuineen ovat lähinnä huvittavia yliampuvassa dramaattisuudessaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit suoriutuvat töistään oivallisesti ja sarjan parhaisiin puoliin kuuluvat ehdottomasti Jeff Russon säveltämät jylhät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Cape Fear, Yhdysvallat, 2026, Amblin Television, Apple TV+, Eat the Cat, Universal Content Productions

My Hero Academia, kausi 4 (僕のヒーローアカデミア - 2019) - sarja-arvostelu

MY HERO ACADEMIA - KAUSI 4

僕のヒーローアカデミア

Ohjaus: Kenji Nagasaki ja Masahiro Mukai

Näyttelijät: Daiki Yamashita, Toshiki Masuda, Nobuhiko Okamoto, Yuki Kaji, Marina Inoue, Kei Shindō, Eri Kitamura, Kōsuke Kuwano, Kenta Miyake, Kenjiro Tsuda, Eiji Hanawa, Shin-ichiro Miki, Rie Murakawa, Tarusuke Shingaki, Seiran Kobayashi, Toshiki Masuda, Yoshimasa Hosoya, Kaori Nazuka, Tasuku Hatanaka ja Kosuke Miyoshi

Genre: anime, toiminta, komedia, jännitys

Jaksomäärä: 25

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 14

Kōhei Horikoshin My Hero Academia -mangaan perustuva samanniminen animesarja nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä huhtikuussa 2016. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta My Hero Academian neljännen kauden esitys käynnistyi lokakuussa 2019. Tämäkin kausi keräsi positiivista palautetta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse olin jo pitkään halunnut katsoa My Hero Academian ja kun huomasin sarjan täyttävän tänä keväänä kymmenen vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin kolmesta ensimmäisestä kaudesta, joten aloitinkin optimistisena neljännen kauden katselun.

Samalla kun maailma kauhistelee All Mightin jäämistä eläkkeelle, yakuza-ryhmä Shie Hassaikain katala johtaja Overhaul päättää nousta alamaailman huipulle. Overhaulin toimia ryhtyy tutkimaan All Mightin entinen apuri Sir Nighteye, apunaan harjoittelijansa Izuku Midoriya.

My Hero Academian tutut hahmot tekevät jälleen paluun. Kolmannella kaudella maailman suosituin supersankari All Might (äänenä Kenta Miyake) onnistui päihittämään pahan All For Onen (Akio Otsuka), mutta sillä hinnalla, että hän käytti viimeisetkin voimiensa rippeet ja teki shokkiratkaisun jäämällä eläkkeelle. Nyt hänen suojattinsa Izuku "Deku" Midoriya (Daiki Yamashita) painii häneen kohdistettuihin paineiden kanssa, sillä Dekusta olisi tarkoitus tulla se seuraava suuri sankari.

     Neljännellä kaudella merkittävästi esille pääsevät myös leijuva Uraraka (Ayane Sakura), sammakkomainen Tsuyu (Aoi Yūki) ja ihonsa kivikovaksi muuttava Kirishima (Toshiki Masuda), mutta muutkin luokka 1-A:n oppilaat, kuten ärhäkkä Kacchan (Nobuhiko Okamoto), tulta ja jäätä käyttävä Todoroki (Yuki Kaji), asioita luova Yaoyorozu (Marina Inoue), kuulokepiuhainen Kyoka (Kei Shindō), vaaleanpunainen Ashido (Eri Kitamura) ja navastaan laseria ampuva Yuga (Kōsuke Kuwano) ovat menossa mukana. Uusina hahmoina neloskausi esittelee Shia Hassaikai -rikollisryhmää johtavan Overhaulin (Kenjiro Tsuda), joka on päättänyt ottaa All For Onen paikan maailman johtavana pahiksena, journalisti Taneo Tokudan (Eiji Hanawa), joka on päättänyt tehdä skuupin All Mightin seuraajasta, All Mightin entisen apurin Sir Nighteyen (Shin-ichiro Miki), joka pystyy näkemään tulevaisuuteen, hänen assistenttinsa Bubble Girlin (Rie Murakawa), kolmannen vuoden opiskelijan Mirio Togatan (Tarusuke Shingaki), sekä Eri-tytön (Seiran Kobayashi), joka pystyy parantamaan muita. Sivuhahmotkin ovat oivallisia ja osasta saadaan hyvin lisää irti. Overhaul on heti ensinäkemältä onnistunut uhka, joka pistää jopa League of Villainsin polvilleen nopeasti.

My Hero Academian neljäs kausi jatkaa kiinnostavasti siitä, mihin viimeksi jäätiin. All Mightin eläköityminen on johtanut isoihin reaktioihin. Koulussa Deku ja kumppanit kokevat isompaa painetta valmistua uuden sukupolven supersankareiksi, samalla kun League of Villainsin ja Overhaulin johtaman Shia Hassaikain kaltaiset rikollisjärjestöt näkevät tilaisuutensa vihdoin koittaneen, jättäen tavalliset kansalaiset pelkäämään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan turvallisuutensa puolesta. Iso osa kaudesta käytetäänkin Overhauliin ja hänen häijyyn suunnitelmaansa, jolla hän pystyisi poistamaan pelistä ison osan vastustajistaan, oli kyse sitten supersankareista tai All For Onen yhä vapaalla jalalla olevista seuraajista. Kauden ensimmäinen puolisko äityy jakso jaksolta tiivistunnelmaisemmaksi spektaakkeliksi, joka tarjoaa kenties koko sarjan tähän mennessä parasta ja jännittävintä toimintaa, kun Deku ja muut pistetään tosissaan äärirajoille osaamisensa kanssa.

Kauden loppusuora onkin isojen taisteluiden jälkeen yllättävän kepeä ja lähes toiminnaton. Koulun festivaaleihin keskittyvät jaksot voivat tuntua hassulta huipennukselta kaudelle kaiken mäiskeen perään. Festivaalit sisältävät paljon hauskoja ja hymyä katsojan kasvoille levittäviä hetkiä, sekä hyvää kasvutarinaa Todorokin isälle Endeavorille (Tetsu Inada), mutta samalla on vaikea olla tuumimatta, että kausi käytti kovimmat panokset liian aikaisin, jättäen loput jaksot tuntumaan omituiselta ja turhan pitkään venytetyltä epilogilta.

Jos jokin kaudella on kuitenkin tasaista alusta loppuun, niin sen komea animaatiojälki. Tunnistettavat ja mielikuvituksellisen näköiset hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti taisteluiden aikana. Taustat ovat toisinaan pullollaan yksityiskohtia ja yleisilmeeltään kausi on mukavan värikäs, osaten toki myös synkentyä tarpeen vaatiessa. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettua rymistelyä ja tämänkertaiset tunnuskappaleet, Blue Encountin esittämä Polaris ja Kana-Boonin esittämä Starmaker ovat kelpo biisit käynnistämään jaksot.

Plus Ultra!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

僕のヒーローアカデミア, Japani, 2016-2025, Bones

The Devil's Mouth (2026) - elokuva-arvostelu

THE DEVIL'S MOUTH

Ohjaus: Jeff Wadlow

Näyttelijät: Kathryn Newton, Lana Condor, Nico Hiraga, Tommi Rose, Gavin Casalegno ja Tayme Thapthimthong

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Devil's Mouth on uusi haikauhuelokuva. Aja Gabel ja Myung Joh Wesner keksivät idean leffaan jo lähes kymmenen vuotta sitten ja heidän "Apex"-nimellä kulkenut käsikirjoitus pyöri vuonna 2019 Hollywoodin "mustalla listalla" suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu tehty vielä elokuvaa. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että käsikirjoitus oli vihdoin etenemässä tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät lopulta kesällä 2025. Nyt The Devil's Mouth on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse en ole ollut erityisen innoissani leffan suhteen. Sen lisäksi, että kammoan haita, elokuvan ohjaajan Jeff Wadlow'n aiempi filmografia - esimerkiksi kehnot Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018) ja Fantasy Island (2020) - ei herättänyt juuri luottoa lopputulosta kohtaan. Päätin silti katsoa The Devil's Mouthin heti sen julkaisupäivänä. 

Viisi kaverusta matkustavat Thaimaahan pitämään hauskaa ennen opintojen alkua. Sukellusretki Paholaisen kitana tunnettuun luolaverkostoon muuttuu kuitenkin painajaismaiseksi selviytymistaisteluksi, kun nuoret tajuavat olevansa nälkäisen härkähain reviirillä.

The Devil's Mouthin keskiössä on viisi nuorta, joiden elämät ovat viemässä heitä eri suuntiin uusien opiskelupaikkojen myötä. Niinpä he ovat päättäneet viettää vielä kerran erityisen kivaa yhdessä ja he ovat matkustaneet Thaimaan lämpöön. On hieman ujo Sara (Kathryn Newton), hänen usein dominoiva paras ystävänsä Max (Lana Condor) ja tämän poikaystävä James (Nico Hiraga), sekä juhlijaluonne Adrienne (Tommi Rose) ja hänen uusi poikaystävänsä, heikkohermoinen Greg (Gavin Casalegno). Hahmoilta löytyy tarpeeksi erilaisia persoonia, jotta he erottuvat selvästi toisistaan, mutta he jäävät silti aika yhdentekeviksi tyypeiksi, joiden kohtaloista ei jaksa juuri välittää. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, tulkiten onnistuneesti pakokauhuaan, kun he tajuavat uiskentelevansa luolassa nälkäisen härkähain kanssa.

Jeff Wadlow'n aiemman filmografian vuoksi odotukseni The Devil's Mouthia kohtaan olivat niin matalat, että aluksi elokuva onnistui jopa yllättämään kelvollisuudellaan. Leffa käyttää sopivasti aikaa esitelläkseen hahmonsa ja heidän dynamiikkansa, ennen kuin pistää heidät aluksi lumoavalta tuntuvalle luolasukellukselle. Jännitettä hain suhteen rakennellaan toimivasti ja kohtaus, jossa nuorille käy kivuliaan selväksi etteivät he ole luolastossa yksin, on onnistunut. Elokuvassa olisi siis ainekset valmiina potentiaalisesti ihan hyvään haikauhurainaan.

Valitettavasti ihan lupaavan alkusuoran jälkeen elokuva taantuu yhä vain heikommaksi ja ennen kaikkea typerämmäksi. On ymmärrettävää, että hahmot panikoivat tilanteensa takia, mutta välillä katsojaa ei voi olla turhauttamatta se, miten tyhmästi he toimivat. Erityisen ärsyttävää on, että yhdellä hahmoista on terävä veitsi mukanaan, mutta he eivät ikinä edes yritä tehdä sillä mitään vaanivalle pedolle. Ja itse haista puheen ollen, en voi sanoa olevani mikään lajin ekspertti, mutta hai pistetään tekemään yhä epäuskottavampia juttuja, lähtien toistuvista kallioon pää edellä törmäilyistä, saadakseen kielekkeeltä roikkuvat nuoret putoamaan veteen. Leffa myös rikkoo omaa logiikkaansa, hahmojen selittäessä aluksi, että jumiin jäävä hai ei ole kykeneväinen uimaan takaperin, mutta myöhemmin leffassa haihan yhtäkkiä kykenee juuri tuohon.

Jeff Wadlow onnistuu aluksi rakentamaan jännitettä, mutta sekin hiipuu, kun katsojalle käy selväksi, miten vähän näiden hahmojen kohtaloista jaksaa välittää. Elokuvan isoin ongelma on ehdottomasti Aja Gabelin ja Myung Joh Wesnerin kliseitä viljelevä ja muutenkin lattea käsikirjoitus. Sen lisäksi, että ajoittain kaksikko tuntuu pitävän katsojaa tolloina, jotka eivät muista, mitä heille juuri kerrottiin parikymmentä minuuttia sitten, he tekevät jo liian varhaisessa vaiheessa selväksi, ketkä tulevat kohtaamaan karun lopun ja miten haiongelma tullaan todennäköisimmin ratkaisemaan. Teknisesti The Devil's Mouth on pääasiassa toimiva, vaikka tietokoneella toteutettu hai näyttääkin hetkittäin turhan videopelimäiseltä. Leffa on pätevästi kuvattu, mutta leikkausta olisi voinut hieman tiivistää. Maskeeraukset ovat mainiot ja Bear McCrearyn säveltämät musiikit kuuluvat kirkkaasti leffan parempiin puoliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Devil's Mouth www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Devil's Mouth, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Amazon Prime Video, Lionsgate, Living Films, Thunder Road Films

Rick and Morty, kausi 9 (2026) - sarja-arvostelu

RICK AND MORTY - KAUSI 9

Luojat: Justin Roiland ja Dan Harmon

Näyttelijät: Ian Cardoni, Harry Belden, Chris Parnell, Spencer Grammer, Sarah Chalker, Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Tom Kenny, Ed Helms, Paul Lieberstein, Oscar Nunez, Rob Riggle, Amy Ryan, Owen Wilson, Ty Burrell, Stephen Root, Justin Long, Bill Camp, Andy Serkis, Joe Lo Truglio ja Malin Åkerman

Genre: animaatio, komedia, scifi

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Dan Harmonin ja Justin Roilandin luoma animaatiokomediasarja Rick and Morty nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2013. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja ilman Roilandia tehdyt seitsemäs ja kahdeksas kausi vain pitävät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkinsä ja animaattorit kävivät taas töihin. Nyt Rick and Mortyn yhdeksäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin innostunut sarjan jatkumisesta - onhan se yksi suosikeistani. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Mortylle selviää, että Rick on alkanut viettämään aikaa Pahan Mortyn kanssa. Kaksikon päätyessä uusiin seikkailuihin, Jerry-isä jännittää työhaastattelua, Summer-sisko erotetaan koulusta ja Beth-äiti kokeilee huumeita.

Rick and Mortyn tutut hahmot tekevät paluun, lukuun ottamatta presidentti Curtisia (Keith David), jonka oma sarja President Curtis (2026-) käynnistyi samana päivänä, kun Rick and Mortyn yhdeksäs kausi päättyi. Nimikkohahmot Rick Sanchez (Ian Cardoni) ja hänen lapsenlapsensa Morty Smith (Harry Belden) ajautuvat taas jos jonkinlaisten seikkailujen ja selkkausten keskelle. Rickin ja Mortyn hankala dynamiikka on jälleen erinomainen. Vaikka hahmot suuttuvatkin usein toisilleen erilaisista asioista, on heidän välillä tietynlainen vahva side, jota ei voi murtaa. Rick ja Morty ovat aina yhtä mainioita hahmoja, joiden kanssa hyppää taas kerran erittäin mielellään erilaisten kommellusten pyörteisiin.

     Myös Rickin ja Mortyn perheenjäsenet, eli Rickin tytär ja Mortyn äiti Beth (Sarah Chalke), hänen miehensä Jerry (Chris Parnell) ja heidän tyttärensä, eli Mortyn sisko Summer (Spencer Grammer) ovat menossa mukana. Jerry ja Summer pääsevät hyvin esille, mutta Beth joutuu tyytymään tällä kaudella harmillisen harvoihin näyttäytymisiin. Kausi on lisäksi pullollaan vierailevia tähtiä ja jaksojen varrella kuullaan muun muassa Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Ed Helms, Amy Ryan, Owen Wilson, Andy Serkis, Justin Long ja Stephen Root erilaisina avaruuden ja toisten maailmojen olentoina, robotteina, sarjamurhaajina sun muina Rick and Mortylle ominaisina kummajaisina.

Rick and Mortyn yhdeksäs kausi tarjoaa sarjalle ominaiseen tapaan kymmenen toinen toistaan sekopäisempää ja mielikuvituksellisempaa seikkailua niin avaruuden halki kuin toisissa ulottuvuuksissa lukemattomien eri rinnakkaistodellisuusversioiden kera. Parit jaksoista ovat kelvollisia, muutamat erittäin mainioita ja mahtuupa sekaan pari sarjan kulta-aikojen kanssa kilpailevaa huippuluokan jaksoa. Erityisen paljon pidin kauden seitsemännestä jaksosta, jossa Rick ja Morty päätyvät planeetalle, missä heidän täytyy hyödyntää kekseliäällä tavalla evoluutiota, päihittääkseen planeetan ekosysteemin. 

Vaikkei yhdeksäs kausi olekaan kokonaisuutena yhtä huikea kuin sarjan alkupää, täytyy silti nostaa hattua, että vielä yhdeksännelläkin kaudellaan tekijöiden ideoiden tulva ei näytä hupenemisen merkkejä. Pidän myös valtavasti siitä, että sarjan omintakeinen huumorintaju ei ole juuri muuttunut kevyempään suuntaan. Tekijät eivät pelkää käsitellä raskaita aihepiirejä rikkinäisestä perheestä alkoholismiin, puhumattakaan eksistentiaalisista kriiseistä ja ajoittain aika melankolisestakin maailmankuvasta, jotka ääretön maailmankaikkeus loputtomine rinnakkaistodellisuuksineen tuo tullessaan. Jutut ovat usein synkkiä, mutta tekijät onnistuvat kääntämään kohtaukset hersyvän huumorin puolelle, vaikka osa ajatuksista tai konsepteista jäisikin jakson päätyttyä kummittelemaan takaraivoon. Sarjaa on luvassa vielä ainakin kolme tuotantokautta lisää ja jos taso pysyy yhä näinkin hyvänä, katson Rick and Mortyä ilomielin lisää tulevaisuudessakin.

Ja pitäähän sitä toki kehua vielä sarjan aina yhtä oivallista animaatiojälkeä. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Animaattorit päästävät jälleen luovuutensa valloilleen erilaisten olentojen ja maailmojen kanssa, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, sekä toisinaan pieniä lisävitsejä. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Ryan Elderin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

Rick and Morty, Yhdysvallat, 2013-, Adult Swim, Justin Roiland's Solo Vanity Card Productions, Harmonius Claptrap, Williams Industries

Laputa - linna taivaalla (天空の城ラピュタ - 1986) - elokuva-arvostelu

LAPUTA - LINNA TAIVAALLA

天空の城ラピュタ

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Näyttelijät: Mayumi Tanaka, Keiko Yokozawa, Kotoe Hatsui, Minori Terada, Ichirō Nagai, Fujio Tokita, Hiroshi Ito, Takuzō Kamiyama, Sukekiyo Kameyama ja Machiko Washio

Genre: anime, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 7

Laputa - linna taivaalla on Studio Ghibli -animeyhtiön ensimmäinen elokuva. Saatuaan valmiiksi elokuvansa Tuulen laakson Nausicaä (風の谷のナウシカ - 1984), ohjaaja Hayao Miyazaki päätti yhteistyökumppaninsa Isao Takahatan kanssa toteuttaa unelmansa ja perustaa oman studionsa. Yhdessä Toshio Suzukin kanssa he loivat Studio Ghiblin, jonka oli tarkoitus elvyttää Miyazakin mielestä ummehtunut anime kertomalla uusia tarinoita, joihin olisi jokaiseen panostettu täysillä. Miyazaki halusi tehdä kunnon seikkailuelokuvan ja hänelle muistui mieleen hänen vanha ideansa leijuvasta saaresta ja sen linnasta. Miyazaki haki inspiraatiota matkustamalla Walesiin, missä häntä kiinnosti niin paikallinen arkkitehtuuri kuin vuoden 1984 kaivoslakko. Miyazaki kirjoitti elokuvan ja palattuaan Japaniin animointiprosessi alkoi ja ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä. Lopulta Laputa - linna taivaalla sai maailmanensi-iltansa Japanissa 2. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta. Itse innostuin Studio Ghiblin teoksista vuonna 2018, jolloin ostin yhtiön kaikki elokuvat hyllyyni. Katsoin Laputa - linna taivaalla -elokuvan, mutta tuolloin se jäi hieman muutamien muiden Ghibli-leffojen jalkoihin, enkä juuri innostunut näkemästäni. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella leffan.

Kaivoskaupungin poika Pazu päätyy hurjaan seikkailuun, kun hän löytää leijuvan tytön, Sheetan ja uskoo tämän liittyvän Laputaan, myyttiseen linnaan taivaalla.

Laputa - linna taivaalla -elokuvan keskiössä on kaksi lasta, Pazu (äänenä Mayumi Tanaka), kaivoskaupungin orpo poika, joka on vannonut jatkavansa pilkatun isänsä jalanjäljissä ja löytää myyttisen Laputan lentävän linnan, sekä tyttö nimeltä Sheeta (Keiko Yokozawa), joka eräänä yönä putoaa taivaalta Pazun lähelle, mutta maahan iskeytymisen sijaan Sheeta jääkin leijumaan ilmassa. Pazu on varma, että Sheetan on pakko liittyä Laputaan jotenkin ja kaksikko lähteekin huimaan seikkailuun. Lapsihahmot ovat erittäin mainiot ja heidän matkaansa hyppää oikein mielellään. Pazu on energinen, uhmakas ja rämäpäinen poika, kun taas Sheeta on hieman ujompi ja suunnitelmallisempi. He muodostavat tykättävän duon, jonka edesottamuksien puolesta jännittää.

     Jo seikkailunsa alussa Pazulle käy selväksi, että muutkin ovat sitä mieltä, että Sheeta liittyy jotenkin Laputaan ja tytön perässä ovat niin iäkkään Dola-naisen (Kotoa Hatsui) johtamat ilmarosvot kuin eversti Muskan (Minori Terada) komentamat armeijan joukot. Dola ja Muska ilmestyvätkin ryhmineen tunkemaan kapuloita rattaisiin, niin lasten kuin toistensa, havitellessaan Laputan rikkauksia itselleen. Muska on oiva pahis kaikessa kataluudessaan, kun taas Dola on aivan mahtava tapaus, naisen päätettyä tehdä kaikkensa haaliakseen myyttisen linnan aarteet.

Kuten alussa kerroin, vuonna 2018 sain äkillisen inspiraation hankkia Studio Ghiblin kaikki elokuvat hyllyyni ja katsoinkin niitä lyhyen ajan sisällä useamman. Ensiksi katsomani Naapurini Totoro (となりのトトロ - 1988), Tulikärpästen hauta (火垂るの墓 - 1988), Kikin lähettipalvelu (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononoke (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemä (千と千尋の神隠し - 2001) tekivät minuun valtavan vaikutuksen, mutta jostain syystä tuolloin Laputa - linna taivaalla ei säväyttänyt. Onneksi katsoin elokuvan uudestaan, sillä nyt mielsin elokuvan suorastaan erinomaiseksi koko perheen seikkailuksi, joka tarjosi runsaasti hupia ja jännitystä, sekä kaikin puolin fantastista seikkailun henkeä.

Laputa - linna taivaalla pitää sisällään kaikki väkevän seikkailuelokuvan elementit tykättävistä seikkailijoista, heitä uhkaavista mainioista rosvoista ja erilaisista vaaratilanteista lähtien. On aarrejahtia, on takaa-ajoja, on hauskoja hetkiä ja tyyppejä, sekä hyviä teemoja esimerkiksi ystävyyden merkityksestä ja vallan väärinkäytöstä. Parituntinen elokuva nappaa heti alun tiukan toimintakohtauksen myötä mukaansa, eikä suostu päästämään otteestaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Jo pelkkä leffan steampunkista inspiraatiota saanut retrofuturistinen maailma lumoaa täysin. Loppuhuipennus itse Laputassa on kaiken odotuksen arvoinen. Hayao Miyazaki osoittaa taas lahjansa tunnelmanluojana ja tarinankertojana. Hän vie niin hahmonsa kuin katsojansa aikamoisen tunteiden vuoristoradan läpi. Upea elokuva, joka ihastuttaa yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja joka täysin syystä ampaisi Studio Ghiblin välittömästi kaikkien aikojen parhaiden leffastudioiden kärkikahinoihin.

Enkä voi tietenkään jättää mainitsematta, kuinka uskomattoman hienolta Laputa - linna taivaalla näyttää. Animaattoreiden työ on läpi elokuvan ällistyttävän tarkkaa ja yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat toinen toistaan nätimpiä näkyjä. Monet laajat otokset ovat niin henkeäsalpaavan upeita, että ne tekisi mieli kehystää seinälle. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös ensiluokkaista. Vahvaa visuaalista antia tukee väkevä äänimaailma. Joe Hisaishin säveltämät musiikit ovat tuttuun tapaan erinomaiset. Hisaishin työt tukevat Miyazakia luomaan seikkailua, hupia ja tarvittaessa myös surua. Monet melodiat ovat jopa kauniita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

天空の城ラピュタ, 1986, Studio Ghibli, Tokuma Shoten