Hungry (2026) - elokuva-arvostelu

HUNGRY

Ohjaus: James Nunn

Näyttelijät: Madison Davenport, Olivia Bernstone, Michael Curiel, Tracey Bonner, Samantha Coughlan, Jim Meskimen, River Codack ja Joaquim de Almeida

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Hungry on brittiläinen eläinkauhuelokuva. James Nunn ilmoitti käsikirjoittavansa ja ohjaavansa elokuvan ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 Maltalla. Hungry sai teatteriensi-iltansa Yhdysvalloissa kesäkuussa 2026 ja Suomeen leffa saapui vasta myöhemmin suoraan vuokralle ja myyntiin. Itse kiinnostuin, kun näin trailerin virtahevosta kertovasta kauhuleffasta, joka tuntui piristävältä poikkeukselta lukemattomien haielokuvien jälkeen. Halloweensesongin alkaessa päätinkin eräänä iltana vuokrata Hungryn.

Parhaat ystävät Sistine ja Hannah matkustavat lomailemaan New Orleansissa ja kun heille tarjotaan alennettuun hintaan venekierrosta alligaattorialueella, he päättävät tarttua tarjoukseen. Perille päästyään he joutuvat kuitenkin huomaamaan, että vedessä vaanii jotain alligaattoreitakin vaarallisempaa...

Päärooleissa parhaina ystävyksinä Sistinenä ja Hannahina nähdään Madison Davenport ja Olivia Bernstone. Sistine on vastikään menettänyt niin äitinsä kuin työpaikkansa ja hän on henkisesti romuna. Hannah yrittää pitää ystäväänsä jaloillaan ja yhdessä he ovat päättäneet ottaa irtioton masentavasta arjesta ja lähteä lomamatkalle New Orleansiin. Eivätpä he tienneet, että reissu voi jäädä heidän viimeisekseen... Sistinelle kirjoitetaan tosiaan aikamoinen nyyhkytarina taustaksi, jotta katsoja ymmärtää hänen olevan se, jota leffan varrella pitää kannustaa selviytymään. Hannah taas on se villimpi kaveri, joka vetää Sistinen mukaan tempauksiinsa ja tällä kertaa kyseessä on veneajelu alligaattorialueella. Davenport ja Bernstone ajavat asiansa, vakuuttaen lähinnä silloin, kun heidän pitää näyttää kauhistuneilta.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Curiel veneajeluja ohjaavana Rodrigona, sekä Tracey Bonner, Jim Meskimen, Samantha Coughlan ja River Codack myöskin veneajelulle lähtevinä bisnesnainen Dionnena, sekä eläkeläisenä Timinä, hänen lääkärityttärenään Sallyna ja Sallyn teinipoika Mikeyna. Sivunäyttelijöiden työ on epätasaista ja heidän hahmonsa jäävät täysin yhdentekeviksi suupaloiksi äärimmäisen äkäiselle virtahevolle. Bonner onnistuu tekemään Dionne-hahmostaan raivostuttavan tapauksen, jonka toivoo hyvin nopeasti kohtaavan mahdollisimman karun lopun.

Haista ja alligaattoreista on vuosikymmenten varrella tehty lukemattomat määrät kauhuelokuvia, mutta virtahevot ovat jääneet huomattavasti vähäisemmälle huomiolle. Osasyy tähän voi olla se, että kun Walt Disneyn animaatiot ovat esittäneet nämä otukset leppoisina ja höpsöinä paksukaisina, elokuvantekijät ovat tuumineet, ettei katsoja pystyisi ottamaan niitä tosissaan suurena vaarana. Totuus on kuitenkin se, että vaikka virtahevot ovat kasvissyöjiä, ne itse asiassa tappavat enemmän ihmisiä vuodessa kuin hait ja alligaattorit yhteensä. Virtahevot ovat erittäin reviiritietoisia otuksia, jotka suuresta koostaan ja 3000 kilon painostaan liikkuvat aikamoisella vauhdilla vedessä ja maalla. Niillä on myös niin hurja purentavoima, että virtahepo voi katkaista jopa alligaattorin hampaillaan kahtia!

Onkin siinä mielessä piristävän erilaista katsoa Hungrya, vaikka periaatteessa sen suurena uhkana voisi yhtä hyvin nähdä alligaattorin tai vaikkapa jättikäärme anakondan. Joka tapauksessa olin kiinnostunut näkemään tämän selviytymistaistelun, mutta valitettavasti puolentoista tunnin kestostaan huolimatta leffa on hämmentävänkin tapahtumaköyhä. Suuri osa ajasta käytetään puun oksilla istuskeluun ja avun saapumisen odotteluun. Kun elokuva ei saa välittämään hahmoista, virtahevon toivoisi näyttäytyvän huomattavasti useammin. Asiaa eivät auta hahmojen tekemät typerät ratkaisut. Melotaanko karkuun, vai pidetäänkö ruokatauko? Pidänkö löytämäni viidakkoveitsen, vai heitänkö sen menemään? Oikeastaan kiinnostavinta Hungryssa on sen katsaus amerikkalaishistoriaan ja kuinka virtahepoja melkein ihan oikeasti vietiin New Orleansiin tuhoamaan levinnyttä vesihasinttikasvia ja ihmisten ruoaksi.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa James Nunn, jonka filmografia koostuu lähinnä pienelle huomiolle jääneistä toimintaleffoista. Nunn ei saa rakennettua jännitettä kaksisesti, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa on kelpo lähtökohdista huolimatta täynnä hölmöjä ratkaisuja, eikä Nunnia ole tainnut edes kiinnostaa tehdä hahmoistaan hyviä. Hungry on sentään kelpuutettavasti kuvattu ja leikattu, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat hyvin. Tietokoneella toteutettu virtahepo ei näytä kummoiselta, mutta leffassa on myös käytetty käytännön tehosteilla rakennettua virtahevon kitaa, joka onkin taas komea luomus. Äänimaailmassa huvittaa, kuinka välillä valtava virtahepo pitää aikamoista ryskettä liikkuessaan, kun taas toisinaan se voi liikkua salakavalan hiljaa kuin mikäkin ninja. Austin Wintoryn säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hungry, Iso-Britannia, 2026, Signature Entertainment

Pienin painajainen perheessä (Little Fockers - 2010) - elokuva-arvostelu

PIENIN PAINAJAINEN PERHEESSÄ

LITTLE FOCKERS

Ohjaus: Paul Weitz

Näyttelijät: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo, Blythe Danner, Owen Wilson, Barbra Streisand, Dustin Hoffman, Jessica Alba, Colin Baiocchi, Daisy Tahan, Laura Dern, Kevin Hart, Yul Vazquez, Harvey Keitel, Olga Fonda, Nick Kroll, Jordan Peele, John DiMaggio ja Deepak Chopra

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

Ben Stillerin ja Robert De Niron tähdittämä komedia Perhe on painajainen (Meet the Parents - 2000) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Painajainen perheessä (Meet the Fockers - 2004) ei saanut kriitikoilta kehuja, mutta se menestyi taloudellisesti hyvin, joten kolmatta osaa ryhdyttiin pian suunnittelemaan. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009, aluksi ilman yhtä sarjan merkittävistä näyttelijöistä, Dustin Hoffmania, koska Hoffman ei suostunut hänelle tarjottuun palkkioon. Neuvottelut Hoffmanin kanssa jatkuivat vielä kuvausten päätyttyä ja lopulta studio ja näyttelijä pääsivät sopuun ja Hoffmanille työstettiin pikaisesti kohtauksia, jotka leikattiin mukaan. Pienin painajainen perheessä sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja vaikka se menestyi erittäin hyvin, se sai kriitikoilta täystyrmäyksen, sekä voitti huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden, oltua ehdolla myös huonoimmasta käsikirjoituksesta. Itse katsoin koko Focker-leffasarjan vasta pari vuotta tämän kolmososan ilmestymisen jälkeen, kun elokuvat tulivat televisiosta ja pidin näkemääni hauskana. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla Uusin painajainen perheessä (Focker In-Law - 2026), päätin katsoa aiemmat osat pitkästä aikaa ja samalla arvostella ne.

Saatuaan sydänkohtauksen, Jack Byrnes alkaa pohtia sukunsa tulevaisuutta ja päättääkin vahtia tyttärensä miestä Greg Fockeria tietääkseen, onko hänessä miestä jatkaa suvun patriarkkana Jackin menehdyttyä.

Focker-leffojen tutut hahmot tekevät paluun, jopa lopulta Dustin Hoffmanin näyttelemä Bernie Focker, näyttelijän meinattua jättäytyä pois, miellettyään palkkionsa liian pieneksi. Keskiössä ovat totta kai jälleen Ben Stillerin näyttelemä Gaylord "Greg" Focker ja hänen appiukkonsa Jack Byrnes (Robert De Niro), joiden suhde ei ole vielä vuosienkaan jälkeen paljoa lämmennyt. Jack on edelleen epäileväinen Gregin suhteen ja kun hänen toinen vävypoikansa, aiemmin korkeassa arvossa pidetty Bob (Thomas McCarthy) paljastuu pettäjäksi, Jack on kahta kauheammin tutkimassa Gregiä, epäillessään tämän kykyjä suvun kunniakkaana jatkajana. Stiller ja De Niro ovat pääasiassa hyvässä vedossa edelleen, mutta toisinaan he näyttävät pohtivan, että "mennäänkö nyt jo vähän liian pitkälle" ja "taasko me käydään läpi tätä samaa".

     Elokuvassa nähdään myös Teri Polo Gregin vaimona Pamina ja Colin Baiocchi ja Daisy Tahan heidän lapsinaan Henrynä ja Samanthana, Blythe Danner Jackin vaimona Dinana, Barbra Streisand Bernien vaimona ja Gregin äitinä Rozina, Owen Wilson yhä Pamin perään haikailevana Kevininä, sekä uusina tuttavuuksina Jessica Alba lääke-edustaja Andi Garciana, Laura Dern erilaista lastentarhaa pyörittävänä Prudencena, Kevin Hart hoitaja Louisina, Harvey Keitel rakennustyömaata johtavana Randyna, sekä vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin lähes tuntematon Jordan Peele ensihoitajana. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja leffan heikoin lenkki on vaivaannuttavan muka-hauska Alba, joka irrottelee elokuvan loppusuoralla todella kiusallisesti, ansaiten Razzie-pystinsä.

Pienin painajainen perheessä on harmillisen vaisu toisinto kahdesta edellisestä elokuvasta. Ei se mielestäni mitenkään läpimätä ole ja se tarjoaa parhaimmillaan muutamat hyvät naurut, mutta pääasiassa tekijät menevät vähän väliä siitä, mistä aita on matalin. Vaikka Gregillä on nyt omat lapsensa ja luulisi, että noin kymmenen vuoden aikana Gregin ja Jackin välit olisivat kunnossa (etenkin kun miettii, miten kaksi edellistä elokuvaa päättyivät), tuntuu siltä kuin hahmot vedettäisiin takaisin lähtöasemiinsa. Leffa toistaa liiaksikin asti tuttua kaavaa. Jack epäilee Gregiä, joka yrittää kaikkensa miellyttääkseen appiukkoaan, mutta tekee yhä isompia mokia. Väärinymmärrykset johtavat dramaattisiin hetkiin ja siinä sivussa Kevin kokeilee taas onneaan Pamin kanssa, perheiden naisten pyöritellessä silmiään Jackin ja Gregin puuhille.

Se, mikä toimi erittäin hyvin ensimmäisessä elokuvassa ja oikein mukavasti vielä kakkososassa, jättää hieman kylmäksi kolmannella kerralla. Tekijät ovat myös halunneet turhaan paisutella menoa, jolloin nolot kömmähdykset ovat vielä isompia ja kohellus on entistä sekoboltsimpaa. Myötähäpeä kuitenkin syntyy lähinnä siitä, kuinka turhan kovasti tekijät yrittävät olla hassunhauskoja. Katselukokemusta auttavat edelleen vekkulit hahmot ja pääasiassa hyvät tutut näyttelijät, mutta Pienin painajainen perheessä jää auttamattomasti leffasarjansa heikoimmaksi osaksi... ainakin toistaiseksi. Mielenkiinnolla odotan, pystyykö pian ilmestyvä Uusin painajainen perheessä puhaltamaan uutta eloa elokuvasarjaan, vai olisiko Fockereiden pitänyt antaa jo olla?

Jay Roach ei palannut sarjan ohjaajaksi kolmososaan, vaan hänet korvasi esimerkiksi alkuperäisen American Pien (1999) ohjannut Paul Weitz. Weitzin työ ei ole yhtä hupaisaa, mihin vaikuttaa voimakkaasti se, kuinka laiska John Hamburgin ja Larry Stuckeyn käsikirjoitus on. Sentään teknisesti Pienin painajainen perheessä on kelvollinen ja jos jotain, niin leikkauksessa elokuva on ymmärretty pitää napakasti vain hieman yli puolitoistatuntisena. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin toimii Stephen Traskin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Fockers, Yhdysvallat, 2010, Universal Pictures, Paramount Pictures, Relativity Media, Tribeca Productions, Everyman Pictures, Nancy Tenenbaum Films

Return to Silent Hill (2026) - elokuva-arvostelu

RETURN TO SILENT HILL

Ohjaus: Christophe Gans

Näyttelijät: Jeremy Irvine, Hannah Emily Anderson, Evie Templeton, Nicola Alexis, Pearse Egan, Robert Strange ja Giulia Pelagatti

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Konamin videopeliin perustuva kauhuelokuva Silent Hill (2006) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Christophe Gansin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta kun studio vaati häneltä eri suuntaa seuraavaan leffaan kuin mitä Gans halusi tehdä, mies jätti projektin ja Silent Hill: Revelation (2012) tehtiin ilman häntä. Gans ei kuitenkaan luopunut haaveestaan tehdä toinen leffa pelien pohjalta ja 2020-luvulla hän ryhtyi tosissaan hommiin. Hän sai rahoituksen pienten yhtiöiden kautta ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023. Kesti kuitenkin melkein kolme vuotta, ennen kuin Return to Silent Hill sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa tammikuussa 2026. Suomeen leffa saapui vasta kesällä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse pidin ensimmäisestä Silent Hill -elokuvasta, mutta jatko-osa Revelation oli mielestäni aikamoista roskaa. Odotin aluksi mielenkiinnolla, mitä Gans saisi aikaan uuden leffan parissa, mutta kun elokuva haukuttiin lyttyyn niin kriitikoiden kuin pelisarjan fanien toimesta, odotukseni laskivat roimasti. Katsoinkin Return to Silent Hillin lopulta varsin varovaisin mielin.

Taiteilija James Sunderland matkaa Silent Hillin kaupunkiin, etsimään entistä tyttöystäväänsä Marya. Siellä hän päätyy paljastusten äärelle, jotka ovat hirvittävämpiä kuin kaupungin pimeydestä esiin ryömivät monsterit.

Return to Silent Hill ei jatka kahdessa aiemmassa Silent Hill -elokuvassa nähtyjen hahmojen tarinaa, vaan se on oma itsenäinen kertomuksensa, joka pohjautuu vuoden 2001 Silent Hill 2 -peliin. Keskiössä on Jeremy Irvinen näyttelemä James Sunderland, taiteilija, joka on ajautunut alkoholismiin, erottuaan tyttöystävästään Mary Cranesta (Hannah Emily Anderson). Mutta kun James yllättäen saa viestin Marylta, hän lähtee kiireenvilkkaa Silent Hilliin, etsimään entistä rakastaan. Tarinassa ja hahmoissa olisi ainekset, mutta valitettavasti elokuvan kohtaloksi koituu se, että Irvine on roolissaan aivan vaivaannuttavan huono. Hän ylinäyttelee kiusallisesti minkä ehtii, hän ei omaa karismaa kannattelemaan elokuvaa, eikä hänen ja Andersonin väliltä löydy tippaakaan kemiaa.

Ensimmäinen Silent Hill on edelleen mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista videopelielokuvista (ei sillä, että rima olisi kovinkaan korkea), mutta Silent Hill: Revelation onkin taas aika järkyttävä tekele. Etukäteen odotin ja toivoin, että nyt kun noin kahden vuosikymmenen jälkeen Christophe Gans pääsi vihdoin toteuttamaan haaveensa ja tekemään uuden elokuvan pelien pohjalta, voisi luvassa olla jotain mainiota. Onkin onni, että ehdin jo puolen vuoden ajan lukea negatiivista palautetta leffasta, koska muuten pettymys Return to Silent Hillin suhteen olisi ollut aikamoinen.

Lähtökohtaisesti elokuvan tarinassa on ainesta ja on paperilla ihan mielenkiintoista, että Silent Hillin erilaisia mörököllejä hyödynnetään erilaisesta vinkkelistä kuin edellisissä osissa. Näin elokuva seuraa Silent Hill 2 -peliä, joka ainakin palautteesta päätellen hoitaa homman kotiin huomattavasti filmatisointia onnistuneemmin. Täysin väärän päänäyttelijän lisäksi Return to Silent Hillin isoksi ongelmaksi koituu nimittäin se, kuinka kömpelösti tarina kerrotaan ja kuinka armottoman pitkäveteiseltä leffa tuntuu. Enpä muista, milloin minulla olisi viimeksi ollut näin tylsää kauhuelokuvan parissa. Odotin, että kun tuhkaiseen Silent Hilliin vihdoin päästään ja hirviöt kömpivät esiin koloistaan, leffa pääsisi vauhtiin, mutta ei. Jännite on täysin hukassa, vaikka Jamesin kohtaamat örkit ovatkin pääasiassa hyvin toteutettuja.

Pelin traaginen tarina vaikuttaa kuitenkin olleen turhan vaikea homma siirtää sujuvasti elokuvamuotoon, sillä niin tönkösti leffa etenee. Jamesin kohtaamat hahmot ovat heikkoja ja hänen yhä suuremmaksi kasvava tunnontuskissa kieriskely vasta näyttääkin, kuinka heikko Irvine on näyttelijänä. Kun kaikki tuntuu näin yhdentekevältä, sekavasti kasatun tarinan seuraaminen muuttuu nopeasti aikamoiseksi työksi, eivätkä lopun osittain ennalta-arvattavat paljastukset aiheuttaneet sen isompaa reaktiota kuin "jaahas". Elokuvan tunteikkaaksi tarkoitettu kliimaksi jättää myös kylmäksi, mutta lähinnä Irvinen naamaan liimatun koomisen huonon tekoparran takia. Kun katsojan olisi tarkoitus pyyhkiä kyyneltä poskeltaan, sitä huomaakin pidättelevänsä naurua.

Tekninen toteutus on ailahtelevaa. Mukana on kelvollista kameratyöskentelyä, mutta myös roimasti tönkköä leikkausta. Käytännössä toteutetut lavasteet ja hirviömaskeeraukset näyttävät hienoilta, mutta tietokonetehosteista paistaa ajoittain läpi pienehkö budjetti. Itse Jamesin peruukki ja tekoparta näyttävät kuitenkin siltä, että rahat loppuivat juuri siinä helpoimmalta vaikuttavassa rastissa. Äänimaailma luottaa lähinnä tylsiin kovaäänisiin böö-pelotteluihin, eikä Akira Yamaokan säveltämistä musiikeista jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Return to Silent Hill, Yhdysvallat, Ranska, 2026, Davis Films, The Electric Shadow Company, Supernix, Work in Progress, Ashland Hill Media Finance, Konami, Hassell Free Productions, Maze Pictures

Animals (2026) - elokuva-arvostelu

ANIMALS

Ohjaus: Ben Affleck

Näyttelijät: Ben Affleck, Kerry Washington, Steven Yeun, Adriana Paz, Luis Gerardo Méndez, Gillian Anderson, Ray Fisher, Christopher Woodley, Jacob Estrada ja Matt Gerald

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Animals on Ben Affleckin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä uutuustrilleri. Affleck ilmoitti leffan teosta vuonna 2024 ja alun perin sen päätähtinä oltaisiin nähty Affleckin ystävä Matt Damon ja ex-vaimo Jennifer Garner, mutta tuotanto viivästyi. Kun kuvaukset saatiin vihdoin käyntiin maaliskuussa 2025, Damon oli kiinni The Odysseyn (2026) kuvauksissa ja Garnerkin jätti elokuvan, jolloin Affleck itse hyppäsi päärooliin ja Garnerin rooli meni Kerry Washingtonille. Nyt Animals on saapunut Netflixin suoratoistopalveluun ja itse olen odottanut sen näkemistä uteliaana Affleckin takia. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisuviikonloppuna.

Los Angelesin pormestariksi pyrkivällä Mark Kimballilla on käynnissä vaalikampanjan loppusuora, kun halloween-iltana hän saa soiton, että hänen poikansa on siepattu ja Markilta vaaditaan seitsemän miljoonan dollarin lunnaita. Ongelmana on, että Mark käytti viimeiset rahansa kampanjaansa.

Matt Damonin jätettyä elokuvan The Odysseyn takia, Ben Affleck päätti itse myös näytellä Animalsin pääroolin. Affleck esittää Mark Kimballia, joka pyrkii Los Angelesin pormestariksi, minkä kampanjointiin mies on tuhlannut periaatteessa kaikki varansa. Stressiä ei helpota yhtään se, kun hän saa puhelun poikansa (Christopher Woodley) sieppauksesta, eikä Markilla ole enää penniäkään maksaa lunnasvaatimuksia. Affleck suoriutuu roolistaan erittäin mallikkaasti, tulkiten hyvin hahmonsa jo valmiiksi jännittynyttä olemusta, mikä vain pahenee hirvittävän puhelun myötä. Hahmo on oivallinen, etenkin kun vähitellen käy selväksi, ettei mies ole mikään puhdas pulmunen, vaan valmis pelaamaan pelinsä likaisesti, mikäli se nostaa hänet huipulle.

     Elokuvassa nähdään myös Kerry Washington Markin vaimona Abigailina, Steven Yeun Markin neuvonantajana Samina, Ray Fisher Abigailin salarakkaana Ronina, Adriana Paz Kimballien kodinhoitajana Ceciliana ja Luis Gerardo Méndez hänen puutarhurimiehenään Ramonina, sekä Gillian Anderson sieppausta selvittämään saapuvana mysteerinainen Daylena. Sivunäyttelijätkin ovat passeleita rooleissaan, joskin Justice Leaguessa (2017) Affleckin kanssa esiintynyt Fisher jää yllättävänkin vähäiselle ruutuajalle. Näyttelijäkaartin vahvinta antia tarjoaa Anderson, joka uhkuu karismaa heti mukaan saapuessaan ja joka saa hieman hölmömmätkin repliikit kuulostamaan hienoilta elegantilla tyylillään.

Animalsin päätyttyä olin yllättynyt huomatessani, kuinka negatiivisen vastaanoton elokuva on saanut. Liekö sitten kyse Affleckin haastattelusta, jossa mies totesi, että elokuvan teossa on hyödynnetty tekoälyä vähän siihen sun tähän, vai siitä, että elokuva nähtävästi lainaa paljon Evan Hunterin Lunnaat-kirjasta (King's Ransom: An 87th Precinct Mystery - 1959), joka on toiminut pohjana jo lukuisille muillekin leffoille, mutta niin kriitikot kuin monet katsojatkin ovat tyrmänneet elokuvan. Itse taas pidin Animalsista. Mielestäni kyseessä on oikein toimiva trilleri, joka nappaa onnistuneesti mukaansa, kun Mark saa puhelun, joka on kuin jokaisen vanhemman painajaisista repäisty. 

Elokuva myös sisältää väkevän käänteen, jota en ryhdy sen enempää paljastamaan. Sanon vain, että se mullistaa tarinan merkityksen ja pistää hahmot eri tavalla ahtaalle. Kun aluksi pohdit, miten Mark ja Abigail voisivat saada poikansa takaisin sieppaajiensa kynsistä, käänteen jälkeen pariskunta joutuu huomattavasti vaikeampien kysymysten äärelle. Hahmojen moraalien tutkimus on leffan kiinnostavinta antia ja elokuva näyttääkin, että myös hyvää tarkoittavat poliitikot voivat olla valmiita hirmutekoihin, korruptioon ja valehteluun noustakseen huipulle. Leffan pisteitä verottaa hieman töksähtelevä loppuhuipennus, joka tuntuu siltä, ettei kohtausta oltu mietitty täysin loppuun asti. Lisäksi mukana on dramaattiseksi tarkoitettu tilanne, joka on toteutettu niin köykäisesti, että se lähinnä naurattaa. Muuten pidin Animalsia oikein hyvänä jännärinä.

Ben Affleckin ohjaus on pääasiassa oivallista, paikkaillen hänen, Connor O. McIntyren ja Billy Rayn työstämää, hetkittäin ontuvaa käsikirjoitusta. Elokuva on teknisestikin toimiva ja pidin erityisesti siitä, että kohtaus, jossa Markille soitetaan kidnappauksesta, on kuvattu yhdellä todella pitkällä otoksella, joka imaisee suorastaan erinomaisesti mukaansa. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset paikoitellen hieman rujot. Äänityöskentely on mainiota ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat toimivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Animals, Yhdysvallat, 2026, Artists Equity, Fifth Season, Makeready, Netflix Studios

Whalefall (2026) - elokuva-arvostelu

WHALEFALL

Ohjaus: Brian Duffield

Näyttelijät: Austin Abrams, Josh Brolin, Elisabeth Shue, John Ortiz, Jane Levy ja Emily Rudd

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Whalefall perustuu Daniel Krausin samannimiseen kirjaan vuodelta 2023. Jo ennen kirjan julkaisua Imagine Entertainment hankki sen filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Whalefall on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa jännittyneenä. Elokuvan traileri näytti lupaavalta, mutta samalla myös pirun ahdistavalta. Kävinkin hieman hermostuneena katsomassa Whalefallin heti sen ensi-iltapäivänä.

Sukeltaja Jay Gardiner etsii merenpohjasta hukuttautuneen isänsä jäänteitä, kun kaskelotin jahtaama jättiläiskalmari tarttuu Jayhyn lonkeroillaan, kiskoen nuorukaisen mukanaan kaskelotin kitaan.

Syksy 2026 on selvästi halunnut pistää näyttelijä Austin Abramsin mahdollisimman tukaliin tilanteisiin. Ensin Abrams nähtiin videopelileffa Resident Evilissa (2026) epäonnisena kuriirina helvetillisen yön keskellä ja nyt Whalefallissa hän esittää Jay Gardineria, opiskelijaa ja sukeltajaa, joka päättää etsiä itsemurhan tehneen isänsä (Josh Brolin) ruumiin merestä, mutta päätyykin parin sattuman kautta kaskelotin vatsaan. Jaylla on tunti aikaa setviä tiensä ulos, ennen kuin hänen happensa loppuu. Abrams osoittaa toistamiseen olevansa nappivalinta pinteeseen joutuvaksi nuoreksi mieheksi, joka joutuu olemaan suuren osan elokuvan kestosta yksin ruudulla. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa ahdinkoa, sekä vaikeita tunteita liittyen isäänsä. Takaumien kautta Brolin on tutun karismaattinen tiukkana sukeltajaisänä, joka on kohdellut poikaansa ankarasti, mutta jonka opit tulevat nyt enemmän kuin tarpeeseen.

Olen useasti arvosteluissani kertonut kammoksuvani haikaloja, nähtyäni Tappajahain (Jaws - 1975) liian nuorena. Mutta Whalefall on osoittanut, että poden todennäköisesti talassofobiaa, eli meren pelkoa. Jo leffan traileri aiheutti minulle voimakkaita puistatuksia ihan vain sillä, että Jay sukeltaa synkässä meressä. Pahemmaksi elokuvan tuottama ahdistus toki vain muuttuu, kun sieltä pimeyden keskeltä ilmestyy ensin jättiläiskalmari ja sitä jahtaava kaskelotti. Kohtaus, jossa kaskelotin hotkima jättiläiskalmari tarttuu viimeisenä oljenkortenaan lonkeroillaan Jayhyn ja vetää tämän mukanaan kaskelotin suusta vatsaan, on puhdasta painajaismateriaalia.

Ja kun tästä talassofobiaa ruokkivasta osiosta on päästy eteenpäin, Whalefall muuttuu pirun klaustrofobiseksi koettelemukseksi. Kaskelotin vatsa ei ole järin iso ja happea on jäljellä vain tunniksi. Jos yhtään kärsii ahtaan paikan kammosta, on elokuvan loppupää varmasti tukalaa seurattavaa. Eipä ole mikään varsinainen kauhuelokuva tänä vuonna saanut minua kiemurtelemaan tällä tavalla teatterin penkissä tai haluamaan katsoa muualle. Tunnelma on siis tältä osin erittäin väkevästi rakennettu.

Jayn koukuttavan ja jännittävän selviytymistaistelun lisäksi elokuva toimii myös hyvänä isä-poika -draamana. Heti alussa käy selväksi, että Jayn suhde isäänsä ei ollut kovin positiivinen, eikä hän tiedä, miten suhtautua tämän kuolemaan. Kaikki muut perheenjäsenistä lähipiiriin ja tuntemattomiinkin ihmisiin tuntuvat ylistävän isää maailman mukavimpana miehenä ja jonkin sortin paikallisena sankarina, mutta Jay näki vain ankaran miehen, joka teki hänen lapsuudestaan usein piinaa. Tätä vaikeaa suhdetta käsitellään pitkin leffaa ja kiinnostavammaksi se toki muuttuu, kun Jayn täytyy pinteessään hyödyntää isänsä oppeja. Loppua kohti Whalefall kärsii pienestä ylisentimentaalisuudesta, minkä lisäksi leffan vikoihin voisi lukea sen, kuinka hiukan tyhmentävästi Jayn täytyy usein selittää, mitä hän aikoo tehdä, vaikka eipä kaskelotin vatsassa ole muuta seuraa kuin jättiläiskalmari ja valoa tuova meduusa. Nämä ovat kuitenkin pieniä kauneusvirheitä muuten erittäin mainiossa elokuvassa.

Elokuvan on ohjannut Brian Duffield, jonka edellisestä leffasta, hyvin erilaisesta avaruusolioelokuvasta No One Will Save Yousta (2023) pidin myös. Duffield onnistuu rakentamaan erittäin inhottavaa ilmapiiriä, eikä suostu päästämään päähenkilöä tai katsojaakaan helpolla. Duffieldin ja Daniel Krausin työstämä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilaamista replikoinnin suhteen, mutta toimii silti. Teknisestikin Whalefall on vaikuttava. Elokuva on taitavasti kuvattu ja klaustrofobisuutta korostetaan tunkemalla kameraa lähemmäs ja lähemmäs Abramsin kasvoja, korostaen paniikkia hänen silmissään. Kaskelotin vatsan lavaste on hieno, puvustus on oivallista ja maskeeraajat tekevät hyvää työtä ikävien vammojen kanssa. Tietokonetehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailma on erinomaisesti rakennettu, oli kyse sitten merenalaisista äänistä tai Joseph Trapanesen säveltämistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whalefall, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, 3 Arts Entertainment, Imagine Entertainment

Street Fighter (2026) - elokuva-arvostelu

STREET FIGHTER

Ohjaus: Kitao Sakurai

Näyttelijät: Noah Centineo, Andrew Koji, Callina Liang, David Dastmalchian, Cody Rhodes, Andrew Schulz, Eric André, Kyle Mooney, Vidyut Jammwal, Joe "Roman Reigns" Anoa'i, Orville Peck, Don Lee, Curtis "50 Cent" Jackson, Jason Momoa, Olivier Richters, Hirooki Goto, Mel Jarnson, Rayna Vallandingham ja Alexander Volkonovski

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Street Fighter perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1987. Pelien pohjalta oli jo tehty elokuvat Street Fighter (1994) ja Street Fighter: The Legend of Chun-Li (2009), jotka saivat kuitenkin heikon vastaanoton niin kriitikoilta kuin pelien faneilta. Keväällä 2023 Legendary Entertainment ilmoitti hankkineensa pelisarjan filmatisointioikeudet ja ryhtyneensä työstämään uutta elokuvaa aiheesta. Alun perin Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta he päättivätkin tehdä Bring Her Backin (2025) ja tilalle pestattiin Kitao Sakurai. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Street Fighter on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole erityisemmin odottanut leffan näkemistä. Street Fighter -pelit eivät ole minulle millään lailla lähellä sydäntä, en pitänyt ysärin elokuvasta ja uuden leffan trailerit näyttivät hiukan kököiltä. Kävin silti katsomassa uuden Street Fighterin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Entiset parhaat ystävät Ken Masters ja Ryu kohtaavat toisensa tappelukisassa, mutta joutuvat sysäämään vanhat erimielisyytensä syrjään, kun käy selväksi että koko turnaus on pelkkä pahan lordi Bisonin salakavala juoni.

Noah Centineo ja Andrew Koji näyttelevät Ken Mastersia ja Ryuta, jotka päätyivät lapsina eri olosuhteiden kautta Japaniin, missä mestari Gouken (Don Lee) koulutti heistä taitavat taistelijat. Kenistä ja Ryusta tuli ylimmät ystävät, suorastaan veljekset, kunnes Goukenin kuolema puski heidät erilleen. Ryu on kadonnut omiin oloihinsa, kun taas Ken on noussut tunnetuksi showtappelijaksi. Ken ja Ryu ovat sopivat erilaiset hahmot, jolloin heidän persoonansa törmäävät oivallisesti. Centineo ja etenkin Koji ovat passelit valinnat rooleihinsa.

     Elokuvassa nähdään myös David Dastmalchian pahana lordi Bysonina, Callina Liang hänen leipiinsä soluttautuneena kaksoisagentti Chun-Linä, Andrew Schulz Kenin managerina Danina, Eric André juontaja Don Sauvagena, sekä Cody Rhodes, Orville Peck, Vidyut Jammwal, Olivier Richters, Hirooki Goto ja Curtis "50 Cent" Jackson tappeluturnaukseen osallistuvina Guilena, Vegana, Dhalsimina, Zangiefinä, E. Hondana ja Balrogina. Sivunäyttelijöiden työ on erittäin ailahtelevaa. Dastmalchian ei tunnu tietävän, pitäisikö hänen hahmonsa olla uhkaava vai sarjakuvamainen roisto, jolloin lopputulos jää latteaksi välimuodoksi. Liang on näyttelijäkaartin parempaa antia, kun taas André on suorastaan raivostuttavan huono juontajahahmo Donina. Hän oli tuskastuttavan epähauska jo aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Netflix-komediassa Pikkuveli (Little Brother - 2026) ja hän jatkaa samaa rataa myös Street Fighterissa.

En tosiaan etukäteen juuri odottanut Street Fighterin näkemistä, mutta toivoin silti, että kyseessä olisi viihdyttävä toimintaraina. Valitettavasti elokuva ei ollut mielestäni edes sitä. Muutamaa hyvää näyttelijäsuoritusta, ysärileffaa lähdemateriaalilleen uskollisempaa otetta ja tyylikkäillä animaatioilla kerrottuja takaumia lukuun ottamatta minun on hyvin vaikea keksiä leffasta mitään posiitivista sanottavaa. Lopputulos on levällään oleva sotku, jonka nauttimiseksi aivot pitää jättää kotiin. Jos riittää, että pääsee näkemään suosikkipelihahmot valkokankailla, Street Fighterista voi löytää viihdearvoa, mutta itse mielsin leffan lähinnä aika tuskastuttavaksi parituntiseksi - etenkin silloin, kun Eric André ilmestyi ruudulle.

En toki odottanut elokuvan käsikirjoitukselta mitään Oscarin arvoista suoritusta, mutten osannut odottaa, että Kitao Sakurain ja T. J. Fixmanin teksti olisi näin huono. Seasta jopa tuntuu puuttuvan kohtauksia kokonaan. Kenin ja Ryun draama vielä toimii menetellen, mutta itse turnajaiskuvio, sekä muu sen ympärille liittyvä ovat köykäisesti kirjoitettuja, puhumattakaan myötähäpeällisen huonosta dialogista. Peleistä tutut heitot vielä ymmärrän ja tarkoitankin pikemminkin kiusallisen kehnoa huumoria, jota on viljelty pitkin leffaa. Ainoat naurut tarjosivat suomentajan neronleimaukset, kuten "Voi jummijammi!" ja "Hei sun heiluvilles!", joita on heivattu sekaan.

Toivoin, että Street Fighter olisi onnistunut edes viihdyttämään toimintakohtauksillaan, mutta nekin jättivät minut kylmäksi, lukuun ottamatta hotellissa tapahtuvaa leikkisää käsirysyä, kun Ken ja Ryu kohtaavat pitkästä aikaa, eikä jälleennäkeminen ole järin iloinen. Tappelut on leikkauksessa silputtu turhauttavasti ja leffa on yllättävän vähän kiinnostunut itse turnajaisista, jättäen suurimman osan matseista näyttämättä. Loppusuora myös keskittyy liikaa pohjustamaan mahdollista jatko-osaa, mutta tämän ensimmäisen Street Fighterin perusteella minua ei kiinnosta yhtään nähdä tätä pelleilyä enempää. Jos tältä vuodelta haluaa nähdä paremman (joskin silti aika keskinkertaisen) videopeliin perustuvan tappeluleffan, niin suosittelen mieluummin kääntymään Mortal Kombat II:n (2026) puoleen.

Elokuvaa katsoessani en voinut muuta kuin haaveilla, että mitä Philippoun veljekset olisivat voineet saada Street Fighterilla aikaan, koska Kitao Sakurain ohjauksessa leffa on aika tyylitajuton sekamelska. Tunnelma ailahtelee melodraaman, aivot narikkaan -mäiskeen, typerän huumorin ja ryppyotsaisen vakavuuden välillä, toisinaan jopa saman kohtauksen aikana, mitä eivät auta ajoittain tökerösti mukaan ympätyt biisivalinnat. Toivottavasti pidätte 4 Non Blondesin kappaleesta What's Up?, koska sitähän muuten kuullaan pitkin leffaa. Street Fighterin kameratyöskentely on ailahtelevaa, mutta lavasteet ajavat asiansa ja puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet parhaansa saadakseen hahmot näyttämään yhtä värikkäiltä kuin peleissä. Tietokonetehosteiden taso oli kuitenkin hämmentävän heikko ja useassa kohtaa pohdin, oliko leffan efekteissä hyödynnetty tekoälyä. Ainakin lopputeksteissä oli muutaman kerran AI-maininta. Äänimaailma paahtaa eteenpäin rymistellen ja Leo Birenbergin ja Zach Robinsonin säveltämät musiikit toimivat tarpeeksi kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Street Fighter, Yhdysvallat, Japani, 2026, Paramount Pictures, Legendary Pictures, Capcom Entertainment, Legendary Entertainment

In a Violent Nature (2024) - elokuva-arvostelu

IN A VIOLENT NATURE

Ohjaus: Chris Nash

Näyttelijät: Ry Barrett, Andrea Pavlovic, Cameron Love, Liam Leone, Alexander Oliver, Sam Roulston, Lea Rose Sebastianis, Charlotte Creaghan, Reece Presley, Timothy Paul McCarthy ja Lauren-Marie Taylor

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

In a Violent Nature on Chris Nashin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021 työnimellä "Sleeping Animal", mutta kun tappajaa näytellyt henkilö sairastui jo toisella kuvausviikolla ja Nash oli tyytymätön kuvauspaikaksi valittuun metsään, koko homma päätettiin aloittaa alusta uudella näyttelijällä ja uudessa metsässä. Nash oli vihdoin tyytyväinen tulokseen ja jälkitöiden kautta In a Violent Nature sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2024 Sundancen elokuvajuhlilla. Elokuva sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton ja se oli pienimuotoinen menestys alhaiseen budjettiinsa nähden, mutta yleisön palaute oli vaihtelevampi. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin uutisen uudenlaisesta slasherista, joka kuvattaisiin tappajan vinkkelistä. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan In a Violent Nature: Part 2 (2026), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella ensimmäisen elokuvan.

Ryhmä teinejä löytävät kaulakorun entisen palotornin jäännöksistä ja otettuaan sen mukaansa, he tajuamattaan herättävät sarjamurhaaja Johnnyn horroksestaan.

In a Violent Nature sisältää slashereille tyypillisesti lauman teinejä, joiden kohtaloista ei välitä juuri tuon taivaallista. On Kris (Andrea Pavlovic), Colt (Cameron Love), Troy (Liam Leone), Evan (Alexander Oliver), Ehren (Sam Roulston), Brodie (Lea Rose Sebastianis) ja Aurora (Charlotte Creaghan), jotka jäävät lähes totaalisen persoonattomiksi ja yhdentekeviksi tyypeiksi. Mutta tässä elokuvassa kyse ei ole vain kauhukliseen toistamisesta, vaan siitä, että poikkeuksellisesti päähenkilö on näitä metsässä jahtaava, kuolleista noussut sarjamurhaaja Jason Voor... anteeksi, siis Johnny (Ry Barrett). Johnnya ei ihan hirveästi kiinnosta tutustua tähän teinipoppooseen, joten myös katsojalle heidät jätetään tarkoituksellisen etäisiksi. Johnnysta taas avautuu asioita lähinnä leirinuotiolla kerrotun kauhutarinan kautta, mutta hänkin jää lähinnä kylmäksi tappokoneeksi, jonka päämääränä on saada kultainen kaulakoru takaisin.

In a Violent Nature on ilmestymisestään lähtien jakanut voimakkaasti mielipiteitä ja ymmärrän hyvin miksi. Kyse ei ole mistään tavanomaisesta kauhurainasta, vaan elokuva muistuttaa tyyliltään enemmän indiedraamaa. Leffa tuntuu siltä kuin elokuvakoulun opiskelijaa, joka tykkää vain siitä "oikeasta cinemasta", olisi pyydetty tekemään oma tulkintansa slasherista. Leffa onkin täysin omanlaisensa lisäys genreen ja pitkään olin täysin myyty elokuvan edessä. Ei elokuva pelottava ole, mutta pidin sitä silti pääasiassa onnistuneena kauhuteoksena.

Elokuva tarjoaa periaatteessa tuttuja genrekliseitä teiniporukasta perässä löntystävään tappajaan, jota ei meinaa millään saada hengiltä ja rujoista tapoista siihen "final girliin", mutta kaikki esitetään raikkaan erilaisesta vinkkelistä. Elokuva tosiaan seuraa lähes yksinomaan Johnnyä, kun tämä kävelee metsässä uhrejaan etsien. Osa katsojista voi kokea nämä pitkät kävelykohtaukset tylsinä, mutta itse pidin niitä jopa omituisen nätteinä. Sottaisissa vaatteissa ja hyytävässä naamiossa liikkuva Johnny on vekkuli kontrasti kauniin luonnon keskellä. Mutta kun Johnny sitten saavuttaa kohteensa, ei menoa voi mitenkään kutsua enää nätiksi. Mukaan mahtuu pari yllättävänkin häikäilemätöntä, mielikuvituksellista ja jopa kuvottavaa tappoa, joten paatuneemmallakin kauhun suurkuluttajalla voi loksahtaa suu auki.

Valitettavasti In a Violent Nature ei ihan yllä korkeaan potentiaaliinsa, mihin sillä olisi ainekset. Minua nimittäin turhautti, kuinka leffa ei täysin uskalla sitoutua premissiinsä, vaan se siirtyy toisinaan seuraamaan teinejä paljon tavanomaisemman kauhurainan tyyliin. Tämä käy selväksi etenkin selittelevässä leirinuotiokohtauksessa, sekä lopun pakojuoksussa. Itse ihastelin sitä, kuinka leffa kokeilee katsojan kärsivällisyyttä ja siksi en lämmennyt näille hetkille, jotka mielestäni fuskaavat. Leirinuotiokohtaus olisi esimerkiksi mielestäni pitänyt malttaa näyttää puiden takana lymyilevän Johnnyn perspektiivistä, millä olisi saanut aiheutettua katsojalle sopivan epämukavaa ja perverssiä fiilistä. Leffan finaali taas tuntuu ihan eri elokuvalta ja minua harmitti, että kaiken mainion kasvattelun jälkeen elokuva sortuu ihan viime metreillä taantumaan tavanomaiseksi tapaukseksi. Sääli, sillä In a Violent Naturessa olisi ainesta hienoon ja rohkeasti täysin erilaiseen slasherelämykseen. Jo tällaisenaan teos toki erottuu tehokkaasti massasta ja jää takuulla mieleen paremmin kuin genren tusinatapaukset.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Nashin visio jää siis mielestäni hieman puolitiehen. Minua ei haittaa, että käsikirjoitus on todella ohut, koska Nash korvaa pitkään todella paljon tyylikkäällä toteutuksella, sekä kunnioitusta herättävällä pitkän pinnan vaatimisella. Minua vain turhauttaa, että Nash rikkoo laatimaansa tekotapaa, kenties pelätessään ihmisten reaktiota tavanomaisuuksien puutteeseen. Teknisesti In a Violent Nature on vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, etenkin pitkien seuraamisotosten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehoste- ja maskeeraustiimit ovat ehdottomasti hyötykäyttäneet pikkubudjetin, sillä niin hurjia näkyjä he ovat saaneet loihdittua. Äänimaailma on myös vakuuttavasti rakennettu, etenkin kun luvassa ei ole mitään turhanpäiväisiä äkkisäikyttelypamauksia, eikä edes sävellettyä musiikkia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In a Violent Nature, Kanada, 2024, Zygote Pictures, Low Sky Productions