Mayday (2026) - elokuva-arvostelu

MAYDAY

Ohjaus: John Francis Daley ja Jonathan Goldstein

Näyttelijät: Ryan Reynolds, Kenneth Branagh, Marcin Dorociński, David Morse, Maria Bakalova, Clark Johnson, Wendy Crewson, Louis Cancelmi, Josh Hamilton, Lovell Adams-Gray ja Alex Mallari Jr.

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 13

Mayday on Ryan Reynoldsin ja Kenneth Branaghin tähdittämä uutuuselokuva. Elokuvan teosta ilmoitettiin kesällä 2023 ja sen kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 työnimellä "Blackbird". Nyt Mayday on julkaistu Apple TV:ssä ja itse kiinnostuin leffasta heti sen päätähtien takia. Minulta kesti kuitenkin useampi päivä, kunnes pistin elokuvan vihdoin pyörimään.

Vuosi 1987. Salaista tiedusteluoperaatiota suorittava amerikkalaisluutnantti Troy Kelly tekee pakkolaskun Neuvostoliittoon ja saa ainoaksi avukseen Yhdysvalloista intoilevan venäläismies Nikolain.

Ryan Reynolds näyttelee Troy Kellyä, amerikkalaisluutnanttia, joka päätyy pinteeseen, kun kesken tiedustelutehtävän hänen hävittäjänsä ammutaan alas ja hän herää lumisesta metsästä Neuvostoliitossa. Kenneth Branagh taas esittää Nikolai Ustinovia, venäläismiestä, joka on Troyn onneksi ainoa paikallinen, joka intoilee amerikkalaiskulttuurista ja haluaakin auttaa miestä pääsemään ehjin nahoin ulos maasta. Reynolds on roolissaan juuri niin Ryan Reynolds kuin mitä häneltä voikin odottaa. Hän heittää tuttuun tapaansa sarkastisia kommentteja ja vitsailee tilanteessa kuin tilanteessa. Reynolds on toisaalta roolissaan passeli, mutta hän jää näyttelijänä täysin Branaghin jalkoihin, joka esittelee jälleen laaja-alaisuuttaan näyttelijänä. Eli siinä, missä Branagh katoaa rooliinsa, Reynolds tuntuu vain olevan oma hölösuu itsensä, yrittämättä edes tehdä jotain maneereistaan poikkeavaa. Silti on pakko todeta, että Reynoldsin ja Branaghin kemiat kohtaavat hyvin ja heidän erilaiset persoonansa tukevat toisiaan oivallisesti.

     Elokuvassa nähdään myös David Morse Troyn isänä Haroldina, Maria Bakalova Nikolain tyttärenä Annana, Marcin Dorociński kaksikkoa jahtaavana KGB-agentti Volkovina ja Louis Cancelmi Troyn kanssa tehtävälle lähtevänä majuri Sandersina. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan ja Dorociński onnistuu olemaan sopivan katala pahisroolissaan.

Mayday olisi varmaan parempi elokuva, jos Troyta näyttelisi joku muu kuin Ryan Reynolds, koska joistain erittäin hauskoistakin sutkautuksista huolimatta minusta tuntui läpi leffan siltä kuin olisin katsonut nimenomaan Ryan Reynoldsia kiipelissä, enkä jotakuta roolihahmoa. Tästä huolimatta kyseessä on jo nyt oikein toimiva ja viihdyttävä, joskin kenties hieman ylipitkä toimintakomedia. Muutaman Troyn rämäpäisyyttä, mutta samalla isästään huolta pitävää luonnetta esittelevän kohtauksen jälkeen päästäänkin itse asiaan ja leffa paranee selvästi, kun Nikolai astuu kuvioihin. Kaksikon uskaliaalle seikkailulle lähtee mielellään mukaan.

Elokuva tarjoaa läpi kestonsa sopivan erilaisia pinteitä ja luvassa onkin niin takaa-ajoja, käsirysyjä kuin ammuskeluja ja toimintakohtaukset vievät hahmoja hävittäjistä autoihin, juniin ja muihin vempaimiin, joiden ansiosta meno ei ala toistamaan itseään. Parhaimmillaan leffa on kekseliäs ja hupaisa (mukana on yksi suorastaan hulvaton piileskelykohtaus), mutta heikoimmillaan sen draamaosasto jättää vähän kylmäksi. Tietyin muutoksin Maydaysta voisi saada aikaiseksi erittäin mainion viihdeleffan, mutta jo tällaisenaan sen katsoo sujuvasti kertaalleen.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat John Francis Daley ja Jonathan Goldstein, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä erittäin hauskan Game Nightin (2018), sekä fantasiaräpellys Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin (2023). Maydayssa kaksikon työ ajaa asiansa, joskin olisi kiinnostavaa tietää, kuinka monet Troyn repliikeistä olivat Reynoldsin improvisaatiota kuvaushetkellä. Teknisestikin leffa on hieman ailahteleva. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukaan mahtuu joitain todella näyttäviä ja luovia kamerakikkailuja, joita yhdistellään kekseliäästi leikkaukseen. Lavasteet ja asut ovat hienot ja äänimaailma toimii Colin Stetsonin säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan tehosteet näyttävät kuitenkin joko ihan hyviltä tai sitten viimeistelemättömiltä ja taustakankaan käyttö on vähän väliä selvää. Joidenkin toimintakohtausten teho hiipuu jo siksi, että ympäristöt muistuttavat liikaa videopeleistä digitaalisuudessaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mayday, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Apple Studios, GoldDay, Maximum Effort, Skydance Media

Air Bud: Seventh Inning Fetch (2002) - elokuva-arvostelu

AIR BUD: SEVENTH INNING FETCH

Ohjaus: Robert Vince

Näyttelijät: Caitlin Wachs, Cynthia Stevenson, Molly Hagan, Richard Karn, Kevin Zegers, Patrick Cranshaw, Frank C. Turner, Jay Brazeau, Shayn Solberg, Chantal Strand, Hannah Marof ja Emma Marof

Genre: urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: S

Koko perheen urheilukomedia Koriskenttien koiratähti (Air Bud - 1997) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Turre taklaa tykimmin (Air Bud: Golden Receiver - 1998) jäi kuitenkin lipputuloissa täysin edeltäjänsä jalkoihin, joten kolmas osa Air Bud - futispennut (Air Bud: World Pup - 2000) päätettiin julkaista suoraan VHS:llä. Kasetteja myytiin niin hyvin, että neljännen leffan teko käynnistyi heti ja lopulta Air Bud: Seventh Inning Fetch julkaistiin DVD:llä kesäkuussa 2002. Elokuva sai heikon vastaanoton kriitikoilta, mutta tämänkin leffan myynnit olivat hyvät. Itse en ollut aiemmin katsonut yhtäkään Air Bud -leffaa. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla Air Bud Returns (2027), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat. Pidin yllättävänkin paljon alkuperäisestä Koriskenttien koiratähdestä, mutta Turre taklaa tykimmin ja Air Bud - futispennut olivat mielestäni aika latteita. En siis odottanut paljoa, kun pistin Air Bud: Seventh Inning Fetchin pyörimään.

Kun Josh lähtee collegeen, Buddy-koira jää pikkusisko Andrean vastuulle. Samaan aikaan kun Buddy ja Andrea innostuvat pesäpallosta, katala kelmikaksikko yrittää siepata Buddyn ja tämän pennut, uskoessaan, että niiden DNA:ssa on avain superurheilijoiden luomiseen.

Buddy-koira seikkailee jälleen ja innostuu taas uudesta urheilulajista, tällä kertaa pesäpallosta. Buddylle rakastavan kodin antanut Josh Framm (Kevin Zegers) on kuitenkin kasvanut lähes aikuiseksi ja lähtee elokuvan alussa opiskelemaan collegeen toiseen kaupunkiin. Buddyn ohelle ihmispäähenkilöksi nouseekin Joshin pikkusisko Andrea (Caitlin Wachs). Andrea on kelpo korvaaja ja hahmosta saadaan huomattavasti enemmän irti kuin aiemmissa leffoissa. Tyttöä harmittaa, kun hänen uusi pikkuveljensä Noah saa vanhempien (Turre taklaa tykimmin -leffasta tuttu Cynthia Stevenson palaa rooliinsa Jackie-äidiksi, jäätyään pois kolmososa Air Bud - futispennuista, kun taas Patrick-isäpuolta esittää tällä kertaa Richard Karn) täyden huomion. Lohtua tuo Buddy ja pesäpallo, vaikkei Andrea olekaan järin hyvä lajissa. Wachs jatkaa kelvollisesti osassaan.

     Elokuvassa nähdään myös Chantal Strand Andrean parhaana kaverina Tammyna, Molly Hagan pesäpallovalmentaja Crenshaw'na, sekä edellisissä leffoissa pelituomareita ja selostajia esittäneet Jay Brazeau ja Frank C. Turner niinä pakollisina pahoina, eli täysin turhina rikollishahmoina Rogerina ja Carltonina, joilla on totaalisen älyvapaa idea siepata Buddy ja tämän pennut, koska he uskovat, että näiden koirien DNA:ssa piilee mahdollisuus luoda superurheilijoita. Kun muut näyttelijät esiintyvät aika maltillisesti, Brazeau ja Turner vetävät roistohahmonsa täysin överiksi. Tekijät ovat tainneet pelätä, että lapset säikähtäisivät, jos rikollisista tehtäisiin millään lailla uhkaava kaksikko.

Air Bud: Seventh Inning Fetch on valitettavan väsähtänyt lisäys elokuvasarjaan, josta alkuperäinen hurmaavuus on jo haihtunut. Elokuvan isoin ongelma on sen käsikirjoitus. Voisi kuvitella, että jopa neljän kirjoittajan kanssa luvassa olisi jotain erilaista, mutta kirjoittajat ovat menneet siitä, mistä aita on matalin. Päähenkilö on vaihdettu Joshista hänen siskoonsa ja urheilulaji on taas pistetty vaihtoon, mutta leffa kulkee silti sitä samaa tuttua latua kuin edeltäjänsä. Päähenkilö harmittelee jotain, kunnes löytää uutta iloa elämäänsä jonkin urheilulajin muodossa, josta myös Buddy-koira innostuu. Ja sitten loppusuoralla ilkikuriset tyypit sieppaavat Buddyn. Eikö näihin leffoihin ihan oikeasti keksitä muuta?

Tietty väsähtäneisyys ja ponnettomuus vaivaa muutenkin elokuvaa. Leffan komediapuoli saattaa naurattaa ihan perheen pienimpiä, mutta jopa koheltamishuumorin tasolla meno on puolivillaista. Itse pesäpallomatsit jäävät myös harmillisen innottomiksi. Lisäksi siinä, missä aiemmissa elokuvissa oli selvää, että Buddya esittävät hauvat oli oikeasti koulutettu pelaamaan, Air Bud: Seventh Inning Fetchin aikana on kiusallisenkin selvää, että koiraa ei ole saatu oikeasti lyömään palloa mailalla. Tekijät yrittävät kamerakikkailulla parhaansa, mutta toteutus ontuu. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö Buddy näyttäisi hurjan suloiselta pelivermeineen, pesäpallomaila suussaan.

Elokuvan ohjasi Robert Vince, joka toimi Air Bud - futispennuissa käsikirjoittajana. Valitettavasti Vince ei saa puhallettua puhtia leffaan, mitä ei toki auta yhtään pohjalla toimiva heikko teksti. Air Bud: Seventh Inning Fetch on sentään kuvattu kelpuutettavasti, mukana on ihan hyviä lavasteita ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä Buddyn kanssa. Efektit ja äänityöskentely äityvät paikoitellen turhan sarjakuvamaisiksi, eikä Brahm Wengerin ja Eric Rohmin säveltämistä musiikeista jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Air Bud: Seventh Inning Fetch, Kanada, Yhdysvallat, 2002, Fetch Boy Films Ltd., International Keystone Entertainment, Keystone Pictures, Miramax

Best of the Best (2026) - elokuva-arvostelu

BEST OF THE BEST

Ohjaus: Lena Khan

Näyttelijät: Maitreyi Ramakrishnan, Priyanka Kedia, Ankur Rathee, Chaneil Kular, Hasan Minhaj, Janina Gavankar, Shreya Navile, Becky Alex, Nihar Duvvuri, Amryn Khurana, Nico Greetham ja Neha Gundubogula

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 13

Best of the Best on Netflixin uusi tanssielokuva. Projektista ilmoitettiin jo vuonna 2021, jolloin se kulki työnimellä "For the Culture" ja Amazon Studios oli mukana sen teossa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Best of the Best on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut elokuvasta, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden eräänä iltana, toivoen lopputuloksen olevan edes viihdyttävää hömppää.

Parhaat ystävät Maya ja Anjali aloittavat opinnot UCLA:n yliopistolla ja liittyvät Bollywood-tanssiryhmään, joka tavoittelee voittoa tulevassa koulujen välisessä Best of the Best -kilpailussa.

Netflixin Never Have I Ever -sarjaa (2020-2023) tähdittänyt Maitreyi Ramakrishnan ja aiemmin kesällä ilmestyneessä Disclosure Dayssa (2026) nähty Priyanka Kedia näyttelevät Mayaa ja Anjalia, jotka ovat olleet parhaita ystäviä niin pitkään kuin muistavat. He ovat tehneet kaiken yhdessä ja niinpä he myös hakivat (ja pääsivät) samaan yliopistoon, UCLA:han. Molemmat ovat myös innokkaita tanssijoita, joten kun heille esitellään tilaisuus liittyä kilpailevaan tanssiryhmään, he ovat tietenkin heti mukana. Ramakrishnan ja Kedia ovat hyviä rooleissaan ja he onnistuvat tuntumaan pitkäaikaisilta kaveruksilta. Maya ja Anjali ovat myös oivalliset hahmot. Maya on päämääräinen, mutta monet mieltävät hänet hankalaksi persoonaksi, kun taas Anjalista kaikki tykkäävät saman tien, mutta tytöllä on omat paineensa koulun suhteen. He ovat sopivan erilaiset, täydentäen toisiaan samalla toimivasti.

     Elokuvassa nähdään myös Janina Gavankar Anjalin tiukkana äitinä Rekhana, Ankur Rathee, Shreya Navile, Becky Alex, Nihar Duvvuri, Amryn Khurana ja Nico Greetham tanssiryhmän johtohahmo Ronakina, kaksikko Deepicana ja Dimplenä, innokkaana Nirbhayna, tympeänä Sumina ja tiimin ainoana valkoihoisena Harryna, Chaneil Kular Mayasta kiinnostuneena Arjunina, sekä Hasan Minhaj professori Latifina, joka tuntuu olevan koko koulun opettaja. Siis oikeasti, aina kun kohtaus vaatii opettajan, paikalle saapuu professori Latif, oli konteksti mikä tahansa. Sivunäyttelijät heittäytyvät hyvin rooleihinsa, etenkin tanssijat ja vaikka osa hahmoista tuntuukin lähinnä yksiulotteiselta karikatyyrilta, kaikilla on sopiva paikkansa ryhmässä.

Kuten etukäteen ounastelin, Best of the Best osoittautui oikein passeliksi valinnaksi leffailtaan, jolloin ei halunnut katsoa mitään erityisen vaikeaa tai synkkää. Vaikka elokuva oli mielestäni hieman liian pitkä ja sen tarina kulkee äärimmäisen ennalta-arvattavia latuja, se pääasiassa onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Päähenkilöt ovat tosiaan oivalliset ja heidän haluaa nähdä saavuttavan tavoitteensa ja osoittavan kykynsä muille. Toki matkaan mahtuu sitä pakollista draamaa loppusuoralla, ennen suurta finaaliesitystä, luomaan hieman jännitettä Mayan ja Anjalin välille. Jännitteen olisi tosin voinut mieluummin rakentaa vastapuolelta löytyvän tanssija Selenan (Neha Gundubogula) kautta, mutta harmillisesti hahmo jää todella vähälle ruutuajalle.

Elokuvan kirkkaasti parasta antia ovat sen näyttävät tanssinumerot. En ole koskaan pahemmin innostunut tansseista, en itse tanssimisesta, enkä tanssimisen katsomisesta ja niinpä muun muassa hittileffa Step Up (2006) jatko-osineen on jäänyt minulta kokonaan väliin. Tässä kuitenkin viihdyin tanssien aikana niin hyvin, että odotin aina seuraavan esityksen alkamista. Best of the Bestiin kiinnostavan lisänsä tuo toki intialaiskulttuuri ja bollywoodmainen teatraalisuus. Tanssit ovat kekseliäitä, nopeatempoisia ja paikoitellen jopa hauskoja. Erityisen vekkuli on esitys, joka yhdistelee Bollywoodia ja cowboy-länkkäreitä, niin omituiselta kuin se voi paperilla kuulostaa. Ilman näitä luovia tanssinumeroita Best of the Best olisi vain yksi unohdettava teinikomedia muiden joukossa.

Elokuvan on ohjannut Lena Khan, joka ohjasi jaksoja Ramakrishnanin tähdittämästä Never Have I Everistä. Khan pitää mukavaa ilmapiiriä sujuvasti yllä, sekä tuo hyvää potkua tansseihin, kohottaen Hasan Minhajin ja Prashanth Venkataramanujamin työstämää aika keskinkertaista käsikirjoitusta hitusen korkeammalle. Best of the Best on lisäksi hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienoja, asut tyylikkäitä ja äänityöskentelykin on oivallista Daniel Rojasin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Best of the Best, Yhdysvallat, 2026, 186K Films, Rideback

Stranger Things: Tales from '85, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

STRANGER THINGS: TALES FROM '85 - KAUSI 2

Luojat: Eric Robles ja Jennifer Muro

Näyttelijät: Brooklyn Davey Norstedt, Luca Diaz, Braxton Quinney, Ben Plessala, Elisha "EJ" Williams, Jolie Hoang-Rappaport, Odessa A'zion, Brett Gibson ja Alessandra Antonelli

Genre: animaatio, fantasia, scifi, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 25 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 10

Dufferin veljesten luomaa Netflix-sarja Stranger Thingsiä (2016-2025) laajentamaan tarkoitettu animaatiosarja Stranger Things: Tales from '85 nousi pieneen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin huhtikuussa 2026, joten jatkoa oli luvassa. Toisen kauden teko oli jo pitkällä siinä kohtaa, kun ykköskausi ilmestyi, joten jo nyt, vain viisi kuukautta myöhemmin Stranger Things: Tales from '85:n toinen kausi on saapunut Netflixiin. Itse mielsin avauskauden aika turhaksi rahastukseksi, enkä ole odottanut sarjan jatkoa. Päätin silti katsoa toisen kauden heti sen julkaisuviikonloppuna.

Ystävänpäivä lähestyy, mutta se ei jää Hawkinsin nuorten isoimmaksi huolenaiheeksi, kun vaikuttaisi siltä, että paikallisessa kaivoksessa kuollut Verikirves-Bill on palannut kummittelemaan.

Stranger Thingsin tutut nuoret ovat jälleen uuden mysteerin äärellä. Yliluonnollisia kykyjä omaava Eleven (Brooklyn Davey Norstedt), sekä Mike (Luca Diaz), Will (Ben Plessala), Dustin (Braxton Quinney), Lucas (Elisha "EJ" Williams) ja Max (Jolie Hoang-Rappaport) saivat Tales from '85:n avauskaudella uuden ystävän, Nikki Baxterin (O'dessa Azion), joka on nyt liittynyt osaksi kaveriporukkaa. Hahmot ovat tuttuun tapaansa mainioita omia itseään, joskin Elevenin hiljaiset pohdiskelut paikastaan jäävät tässä aika löyhiksi. Nikki toimii edelleen kelpo lisäyksenä, joskin katsojan on mahdotonta olla pohtimatta, kuinka hahmosta hankkiudutaan sarjassa eroon, koska häntähän ei nähdä varsinaisessa Stranger Thingsissä ollenkaan.

Jo Stranger Things: Tales from '85:n avauskausi tuntui tarpeettomalta rahastukselta, mutta katselukokemusta pelasti mielestäni se, että sarja uskalsi animaatioksi olla yllättävänkin karmiva. Kun tämä yllättävä aspekti on tullut tutuksi toisella kaudella, sarjan turhuus paistaa voimakkaammin läpi. Koko homma tuntuu vain väkinäiseltä kikkailulta noukkia vähän lisää rahaa fanien taskuista, vaikka omasta mielestäni Stranger Thingsin olisi hyvin voinut lopettaa kokonaan viidenteen kauteensa.

Vaikka on edelleen kiva, että tämäkin kausi uskaltaa olla ainakin lapsille suunnattuna "pelottava", pääsarjan nähneille ei luvassa ole minkään sortin jännitettä, koska hahmojen kohtalot on jo tiedossa. Kun siis joku muksuista päätyy vaaraan, on vaikea olla ajattelematta, että "minähän tiedän jo, miten hänelle käy". Toinen ongelma on, kuinka tämänkertainen kummitustarina ei yksinkertaisesti tunnu yhtään Stranger Thingsiltä. Paikoitellen jopa mietin, että oliko tekijöillä aikomuksena tehdä jokin täysin itsenäinen seikkailu, mutta he eivät saaneet rahoitusta, jos ideaa ei saatu ympättyä osaksi jotain jo olemassa olevaa hittiä? Tämä kummitusmysteeri olisi saattanut toimia jossain täysin omassa sarjassaan. Stranger Things: Tales from '85:n toinen kausi jäi mielestäni varsin heikoksi rahastukseksi, eikä minulla ole juuri mitään mielenkiintoa mahdollista jatkoa kohtaan.

Selvänä positiivisena puolena on kuitenkin kehuttava sarjan mainiota animaatiojälkeä. Hahmot ovat tunnistettavat, joskin aika karikatyyrimaiset ja kaikki liikkuvat sulavasti. Taustat ovat oivallisen yksityiskohtaisia ja hirviöt näyttävät hyviltä. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös tyylikästä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Brad Breeckin säveltämät musiikit ajavat asiansa, vaikka ne eivät olekaan yhtä hyvät tai muistettavat kuin Kyle Dixonin ja Michael Steinin aikaansaannokset alkuperäissarjassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Stranger Things: Tales from '85, Yhdysvallat, 2026-, 21 Laps Entertainment, Flying Bark Productions, Netflix Animation, Upside Down Pictures

Reacher, kausi 4 (2026) - sarja-arvostelu

REACHER - KAUSI 4

Luoja: Nick Santora

Näyttelijät: Alan Ritchson, Sydelle Noel, Christoper Marquette, Agnez Mo, Anggun, Kevin Corrigan, Dean Armstrong, Jason Diaz, Kerby Darius, Michael Gaty, Chris Owens, Kevin Weisman, Marc Blucas, Kathleen Robertson, Aaron Poole, Denis Wong ja Karen Kwong-Chip

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 41 minuuttia - 58 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

Lee Childin Jack Reacher -kirjasarjaan perustuva sarja Reacher nousi suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa alkuvuodesta 2022. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Tekijät ilmoittivat seuraavan kauden perustuvan Viides matkustaja -kirjaan (Gone Tomorrow - 2009) ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Reacherin neljäs kausi on pyörinyt loppuun Prime Videossa ja itse odotin positiivisin mielin sarjan jatkumista. Kun kaudesta oli enää pari jaksoa julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Kun Jack Reacher todistaa metrossa itsemurhan, niin virkavalta kuin hämärämmät tahot lähtevät hänen peräänsä, uskoen kuolleen naisen antaneen hänelle muistitikun, joka pitää sisällään raskauttavia tietoja.

Alan Ritchson nähdään jälleen kerran Jack Reacherina, entisenä armeijan miehenä, joka vaeltelee nykyään ympäri Yhdysvaltoja ja päätyy auttamaan hädässä olevia ihmisiä erilaisissa ikävissä pulmissa. Tällä kertaa Reacher sattuu näkemään itsemurhan tekevän naisen (Karen Kwong-Chip) metrossa, minkä jälkeen mies saa eri tahot peräänsä, heidän uskoessaan naisen antaneen Reacherille jotain tärkeää ennen kuolemaansa. Ritchson on tuttuun tapaansa väkevässä vedossa Reacherina. Hän on uskottava toimintakohtauksissa, mutta parastahan Reacherissa on hänen vilpitön halunsa auttaa muita ja korjata vääryyksiä, missä Ritchson onnistuu myös mallikkaasti.

     Tällä kertaa Reacher kohtaa muun muassa itsemurhan tehneen naisen poliisiveljen Jacob Merrickin (Christopher Marquette), etsivät Tamara Greenin (Sydelle Noel) ja Shaun Dochertyn (Kevin Corrigan), journalisti Lila Hothin (Agnez Mo) ja häntä auttavan Amishan (Anggun), salaliittoteorioihin uskovan Russell Plumin (Kevin Weisman) ja kongressiedustaja John Sampsonin (Marc Blucas), jotka ajautuvat kaikki osaksi tätä takaa-ajoa eri tavoin. Sivuhahmot ovat pääasiassa oivallisia ja heidän näyttelijänsä suoriutuvat rooleistaan oikein passelisti, joskin kukaan ei tee mitään erityistä vaikutusta.

Reacherin neljäs tuotantokausi nappaa saman tien mukaansa jännittävällä metrokohtauksella. Avausjakso saattaa jopa olla tähän mennessä sarjan paras ja katsojana on heti kiinnostunut siitä, mitä kaiken taustalla oikein piilee, miksi kaikki ovat Reacherin peräss ja mitä ihmettä mysteerinen muistitikku sisältää? Erityisesti kauden alkupää pitää tehokkaasti otteessaan, pitäen jännitettä onnistuneesti yllä. Tapauksessa on toki hyvät käänteensä matkan varrella, jotka vain lisäävät koukuttavuutta, mutta silti mielestäni kauden puolen välin paikkeilla teho hiipuu hieman. Finaalijakso on kuitenkin onneksi taas väkevä.

Sarja on onnistunut hyvin pitämään yllä tasoaan neljän kauden läpi, kertoen joka kerta viihdyttäviä tarinoita. Tämäkin kausi on täynnä käsirysyjä, ammuskeluja ja takaa-ajoja, joiden parissa vajaan tunnin mittaiset jaksot kulkevat vauhdilla ja joiden luulisi tyydyttävän toiminnannälkäiset katsojat. Toimintakohtaukset keksivät erilaisia keinoja pistää porukkaa hengiltä ja parissa kohtaa kausi jaksoi yllättää sillä, kuinka brutaali ja verinen se uskaltaa olla. Reacherin viidettä tuotantokautta työstetään jo ja jos taso pysyy tällaisena, katson oikein mielelläni sarjaa lisää vaikka joka vuosi. Seuraavaksi tosin luvassa on aiemmilla kausilla nähdyn Neagleyn oma sarja. Saa nähdä, onko se toimiva laajennus, vai pelkkä vaivaannuttava yritys rahastaa lisää...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä oivallisesti, samalla kun käsikirjoittajat heittävät Reacheria vaikeasta tilanteesta toiseen. Teknisestikin Reacher pitää kutinsa. Neljäs tuotantokausi on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraajat pääsevät etenkin finaalissa vauhtiin erilaisten ruhjeiden kanssa. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Tony Moralesin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Reacher season 4 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Reacher, Yhdysvallat, 2022-, Amazon Studios, Blackjack Films Inc., Paramount Television, Skydance Television

Batman: Knightfall Part 1: Knightfall (2026) - elokuva-arvostelu

BATMAN: KNIGHTFALL PART 1: KNIGHTFALL

Ohjaus: Jeff Wamester

Näyttelijät: Anson Mount, Jack Griffo, Michael Mando, Pablo Schreiber, Jessica Camacho, Toks Olagundoye, Bruce Boxleitner, Jason Flemyng, David Dastmalchian, Mick Wingert, Andrew Morgado, Jeff Bennett, Bayardo de Murguia ja Adriana Isabel

Genre: animaatio, toiminta

Kesto: 1 tunti 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Batman: Knightfall Part 1: Knightfall perustuu DC Comicsin Lepakkomies-sarjakuvatarina Knightfalliin, joka julkaistiin vuosina 1993 ja 1994. Lokakuussa 2025 New Yorkin Comic Conissa ilmoitettiin, että sarjakuva olisi kääntymässä animaatioelokuvien muotoon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt trilogian ensimmäinen osa, hieman hassusti nimetty Batman: Knightfall Part 1: Knightfall on julkaistu. Itse olen tiennyt sarjakuvasta ja sen merkittävimmästä tapahtumasta jo vuosikaudet, mutten ole koskaan lukenut sitä, vaikka se on monesti houkutellut sarjakuvakauppojen hyllyillä. Kun sain kuulla leffasovitusten olevan tulossa, aloin odottaa niitä positiivisin mielin ja heti kun huomasin Batman: Knightfall Part 1: Knightfallin saapuneen vuokrattavaksi, pistin sen pyörimään.

Arkhamin mielisairaalan vangit pääsevät vapaaksi, mutta he eivät jää Batmanin isoimmaksi murheenaiheeksi, sillä Gothamiin on saapunut uusi vihollinen, joka voi käydä niin kaupungin kuin sen viittasankarin turmioksi.

Batman: Knightfall Part 1: Knightfallin kuvaus nimikkosankaristaan Batmanista, eli miljonääri Bruce Waynesta (äänenä Anson Mount) on sieltä hieman synkemmästä päästä. Ensiksi hänen ottopoikansa Dick Grayson, eli ensimmäinen Robin hylkäsi hänet, sitten toinen Robin, eli Jason Todd kuoli ja nyt hän ei tunnu tietävän, mitä tehdä uusimman Robinin, Tim Draken (Jack Griffo) kanssa. Syyllisyyden tunne ja unettomat yöt alkavat vihdoin käydä Brucen voimille ja hänestä on tullut kömpelömpi Batmanina, ottaen usein itsekin osumaa. Asiathan vain pahenevat, kun joku vapauttaa kaikki Arkhamin mielisairaalan vangit, jotka Batman on vuosien varrella passittanut tiilenpäitä lukemaan. Hahmon kuvaus on väkevä ja on kiinnostava nähdä tutusta yön ritarista tällaista uupunutta puolta. Tim Drake on myös oivallinen, joskin vielä tässä ensimmäisessä osassa ei päästä kaivamaan kunnolla syvemmältä siitä, miten nuorukainen näkee asemansa jo kolmantena Robinina.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Brucen uskollinen hovimestari Alfred (Simon Templeman), poliisikomisario Gordon (Bruce Boxleitner), etsivä Montoya (Jessica Camacho), päänsisäisten demoniensa kanssa kamppaileva Azrael (Pablo Schreiber), sekä Gothamin kaupunkiin saapunut uusi supervihollinen Bane (Michael Mando), joka aikoo haastaa Batmanin niin älyllisesti kuin raa'assa voimassa. Kun Batman esitetään jo valmiiksi väsyneenä, Bane tuntuu saman tien ylivoimaiselta vastukselta, rakentaen hyvää jännitettä aina saapuessaan ruudulle.

DC:n animaatioelokuvien taso on ollut mielestäni varsin ailahtelevaa ja näkemistäni leffoista suuri osa on ollut korkeintaan keskinkertaisia. Batman: Knightfall Part 1: Knightfall on kuitenkin selvästi sieltä paremmasta päästä. Vaikka kyseessä on tosiaan vasta trilogian avausosasta ja kestoa on vain noin tunti ja vartti, jo tämä avausosa ehtii kertoa väkevän ja synkeän tarinan näistä tutuista hahmoista. Kuten jo totesin, on erittäin kiinnostavaa nähdä omanlaisensa työuupumuksen partaalla oleva Batman, jonka alter ego Bruce Wayne käy jopa terapiassa juttelemassa vaikeista tunteistaan - toki peitellen sitä suurta salaisuuttaan. Hyviä ovat myös kohtaukset Batmanin ja Tim Draken välillä, joissa painaa aiempien Robinien kohtalot.

Mutta kaikista mielenkiintoisinta seurattavaa on kuitenkin Banen tarina, joka kerrotaan ytimekkäästi lapsuudesta lähtien. Banen elämä on ollut lievästi sanottuna rankkaa syntymästä asti ja miehen raivoa voi helposti ymmärtää. Hänen saapumistaan ja kohtaamista Batmanin kanssa rakennellaan myös tehokkaasti läpi keston ja kun tämä suunnilleen omakotitalon kokoinen äijä ottaa yhteen jo valmiiksi rikkinäisen viittasankarin kanssa, on luvassa yksi jännittävimmistä tappeluista, jonka Batmanin on nähty käyvän. Sarjakuvien ystävät toki tietävät, kuinka tarinassa käy, mutta lopetus vetää silti hiljaiseksi ja loppuvuodesta ilmestyvää Batman: Knightfall Part 2: Knightquestia (2026) jää odottamaan malttamattomana.

Visuaalisestikin elokuva on pääasiassa mainio, vaikka ajoittain hahmot ovatkin hieman jäykkiä liikkeissään. Animaatiojälki on muuten oivallista, matkien osittain sarjakuvista tuttua tyyliä. Elokuva ei ole onneksi vain teemoiltaan tumma, vaan se on myös visuaalisesti synkeä ja vaikka kyse onkin animaatiosta, mitään koko perheen kivaa Lepakkomies-piirrettyä on turha odottaa. Jo ensiminuutit ovat veriset ja menohan vain äityy brutaalimmaksi loppua kohti. Värien käyttö on taitavaa ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu John Jennings Boydin ja Eric V. Hachikianin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Batman: Knightfall - Part 1: Knightfall, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, Warner Bros. Animation

Kojootti vs. ACME (Coyote vs. Acme - 2026) - elokuva-arvostelu

KOJOOTTI VS. ACME

COYOTE VS. ACME

Ohjaus: Dave Green

Näyttelijät: Will Forte, Eric Bauza, Lana Condor, John Cena, Tone Bell, Martha Kelly, Luis Guzmán, P. J. Byrne, John Early, Candi Milo, Nancy Linehan Charles, Ernie Vigil ja Jim Cummings

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

Coyote vs. Acme, eli suomalaisittain Kojootti vs. ACME pohjautuu löyhästi The New Yorkerin samannimiseen humoristiseen artikkeliin vuodelta 1990, sekä Looney Tunesin hahmoihin. Vuonna 1998 tuottaja Scott Rudin hankki elokuvaoikeudet artikkeliin, muttei saanut hahmojen oikeudet omaavaa Warner Bros. Picturesia tarttumaan projektiin. Vuonna 2006 James Gunn sai kuitenkin artikkelista työstämänsä idean läpi Warner Brosilla, mutta projekti ei silti edennyt moniin vuosiin. Vuonna 2018 elokuvan teko käynnistyi uudelleen ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2022. Elokuva oli jo valmis, saanut kehuja testiyleisöiltä ja odotti ensi-iltaansa, kun marraskuussa 2023 Warner Brosin pomo David Zaslav päätti perua julkaisun kokonaan, jotta yhtiö saisi siitä verovähennysrahat. Kuitenkin kun niin monet elokuvantekijät, näyttelijät ja hahmojen fanit alkoivat kritisoida studion toimia ja käynnistivät kampanjan leffan julkaisun puolesta, Warner Bros. päätti myydä elokuvan eteenpäin. Alkuvuodesta 2025 Ketchup Entertainment teki diilin elokuvasta, julkaistuaan aiemman animaation samoista hahmoista, The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien (2024). Nyt, vihdoin ja viimein Kojootti vs. ACME on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä suurella innolla. Pidin elokuvan juonta veikeänä ja olinkin pöyristynyt, kun Warner Bros. perui elokuvan julkaisun. Ehdin jo pitkään luulla, ettei leffaa päästäisi koskaan näkemään ja ilahduin valtavasti, kun Ketchup Entertainment ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Kävinkin katsomassa Kojootti vs. ACME:n heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä englanninkielisessä näytöksessä.

Kelju K. Kojootti turhautuu siihen, että kerta toisensa perään hänen yrityksensä napata herkullinen Maantiekiitäjä epäonnistuvat reistailevien ACME-yhtiön laitteiden takia ja Kojootti päättääkin haastaa ACME:n oikeuteen.

Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä (Eric Bauza) tekivät ensiesiintymisensä jo vuonna 1949, mutta lukemattomista ja toinen toistaan luovemmista yrityksistä huolimatta Kojootti ei ole vieläkään onnistunut nappaamaan Maantiekiitäjää. Suurin syy tälle ovat reistailevat laitteet, joiden valmistaja on suuryhtiö ACME. Eräänä päivänä Kelju K. Kojootti on niin turhautunut masiinoiden kehnouteen ja niistä koituviin vammoihin, että päättää haastaa ACME:n oikeuteen. Kojootti on tuttu velmu itsensä, juonitellen minkä kerkeää ja kommunikoiden toki ainoastaan kylttien avulla. Vaikka hänen aikeensa ovat katalat, on vaikeaa olla tuntematta sympatiaa Kojoottia kohtaan, joka on kohdannut aikamoista kipua vuosien varrella ja niinpä häntä kannustaa yrityksessään pistää ACME vastuuseen.

     Menossa mukana ovat monet muutkin tutut Looney Tunes -hahmot Väiski Vemmelsäärestä (Bauza) ja Repe Sorsasta (myös Bauza) lähtien, mutta elokuvassa nähdään myös oikeita ihmisiä piirroshahmojen lisäksi. Will Forte näyttelee Kevin Averya, jonka Kelju K. Kojootti palkkaa asianajajakseen ja Lana Condor esittää tämän assistenttia Paigea, kun taas vastapuolelta löytyy John Cenan näyttelemä ACME:n liero lakimies Buddy Crane. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja Forte onnistuu hyvin esiintymään, vaikka suuren osan ajasta hänen ainoa kohtauskumppaninsa onkin animoitu kojootti. Cena on myös oivallinen häikäilemättömänä lakimiehenä, joka ei pelkää käyttää laittomia keinoja voittaakseen tapauksensa.

En voi edes sanoin kuvailla, kuinka järkyttynyt olin, kun muutama vuosi sitten ilmoitettiin, että Warner Bros. oli ryhtynyt perumaan jo valmiita elokuviaan. Kojootti vs. ACME ei ollut nimittäin ainoa leffa, joka oli jo periaatteessa julkaisukunnossa, kun sen olemassaolo päätettiin poistaa röyhkeiden verovähennysten vuoksi. Myös DC-leffa Batgirl ja vuoden 2020 Scoob!-animaation jatko-osa Scoob! Holiday Haunt kokivat saman häikäilemättömän kohtalon. Koko homma tuntui niin pöyristyttävältä ja täysin epäkunnioittavalta leffojen parissa ahkeroineita tuhansia ihmisiä kohtaan, että toivoin elokuvantekijöiden kiertävän jatkossa Warner Brosin kaukaa. 

Enkä voi kuvailla, kuinka iloinen olen siitä, että tästä huolimatta Ketchup Entertainment onnistui pelastamaan Kojootti vs. ACME:n haudastaan ja että leffa on nyt kaikkien nähtävillä. Erityisesti koska kyseessä on todella hyvä elokuva. Ironistahan koko hommassa on, että elokuvan tarinassa taistellaan hävyttömän kapitalistisen suuryhtiön kanssa. Pelkkä leffan ilmestyminen onkin siis jo miellettävissä suurvoitoksi tällaisia firmoja vastaan. Elokuva onkin täynnä ovelaa satiiria vastaavien korporaatioiden rahanahneesta toiminnasta. Vaikka osa hahmoista ovat höpsöjä piirroseläimiä, leffalla on paljon fiksua ja painavaa sanottavaa esimerkiksi korruptiosta ja vallan väärinkäytöstä.

Tämän lisäksi kyseessä on myös poikkeuksellinen ja sitä kautta todella raikkaalta tuntuva oikeussalielokuva. Genrestä tehdään hyvää parodiaa, mutta samalla oikeusjutun etenemistä on jännittävää seurata. Leffa tasapainottelee ihailtavasti eri puoltensa välillä, kasaten kokonaisuuden, jossa sykkii suuri sydän ja joka jaksaa naurattaa vähän väliä, oli kyse sitten hauskoista repliikeistä tai näille piirroshahmoille ominaisesta fyysisestä toilailusta. Meno ei koskaan äidy aivottomaksi kohellukseksi, vaan tyylitaju on vahvasti läsnä alusta loppuun. Kojootti vs. ACME jättää valtavan hyvän mielen, eikä vain sen takia, että leffan on vihdoin ja viimein kaikesta huolimatta päässyt näkemään. Kyseessä on erittäin lystikäs ja syvällinen koko perheen elokuva, jota suosittelen todella lämpimästi.

Elokuvan on ohjannut Dave Green, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti. Samy Burchin nimiin pistetty käsikirjoitus on oivallinen ja ilahduttavan monisävyinen siitä huolimatta, että elokuvan voi helposti laskea vain hassuksi lastenleffaksi. Teknisesti Kojootti vs. ACME on pääasiassa toimiva, vaikka osa tietokonetehosteista näyttääkin hitusen halvoilta. Itse piirroshahmot ovat kuitenkin aivan mahtavan näköisiä, eivätkä piirroshahmojen ja oikeiden ihmisten väliset kohtaukset ole olleet näin ilahduttavaa seurattavaa sitten uraauurtavan Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -klassikon (Who Framed Roger Rabbit - 1988). Leffa on myös hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja maskeerattu. Äänityöskentely on veikeää piirrosmaisia höpsöjä efektejä myöten ja Steven Pricen säveltämät musiikit tuovan kivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coyote vs. Acme, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros. Pictures Animation, Warner Bros., Keylight Pictures, Troll Court Entertainment, Two Monkeys, A Goat and Another, Dead, Monkey