lauantai 21. toukokuuta 2022

Arvostelu: Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007)

RESIDENT EVIL: TUHO

RESIDENT EVIL: EXTINCTION



Ohjaus: Russell Mulcahy
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Oded Fehr, Iain Glen, Ashanti, Mike Epps, Spencer Locke, Christopher Egan, Matthew Marsden, Linden Ashby, Joe Hursley, Madeline Carroll ja Jason O'Mara
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhupainotteiseen videopelisarjaan perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, joten kolmatta leffaa alettiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2006 työnimellä "Resident Evil: Afterlife" (joka tulisi myöhemmin olemaan elokuvasarjan neljännen osan nimi) ja lopulta Resident Evil: Extinction, eli suomalaisittain Resident Evil: Tuho sai ensi-iltansa syyskuussa 2007. Tämäkin osa sai negatiiviset arviot, mutta elokuva tienasi vielä enemmän kuin edelliset osat. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta tutustuin elokuvasarjaan, kun kaverini näytti minulle sarjan neljä ensimmäistä osaa saman illan aikana kymmenisen vuotta sitten. Silloin pidin leffoista, mutta vuosien varrella mielipiteeni on vähitellen muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa koko leffasarjan läpi pitkästä aikaa ja arvostella kaikki osat. Muutama viikko Resident Evil: Apocalypsen jälkeen katsoin Resident Evil: Tuhon.

Umbrella-yhtiön yrityksestä huolimatta T-viruksen aiheuttamaa joukkotuhoa ei ole pystytty estämään ja pian lähes koko maailman väestö on muuttunut verenhimoisiksi eläviksikuolleiksi. Aavikoituvassa maailmassa Alice etsii selviytyjille turvapaikkaa ja yrittää löytää syytä uusille voimilleen.




Milla Jovovich nähdään kolmatta kertaa Alicena, joka ei tällä kertaa ole vain tehokas taistelija, vaan jopa supervoimainen. Vaikka toisaalta Alicen kyvyt tuovat oman kiinnostavan lisänsä perinteisen zombimaailmanloppu-kuvauksen ohelle, ne myös pistävät hassusti silmään. Jovovich jatkaa roolissaan samalla linjalla, että hän periaatteessa sopii täydellisesti elokuvan keulakuvaksi ja hoitaa passelisti hommansa toimintakohtauksissa, muttei muuten näyttelijänä vieläkään onnistu vakuuttamaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Resident Evil: Apocalypsessa esitellyt Carlos (Oded Fehr) ja L. J. (Mike Epps), jotka johtavat nyt selviytyjien ryhmää, johon kuuluvat mm. peleistä tuttu Claire Redfield (Ali Larter), Betty (Ashanti), K-Mart (Spencer Locke), Otto (Joe Hursley), Mikey (Christopher Egan) ja Chase (Linden Ashby), joista yksikään ei ole erityisen kiinnostava tyyppi, eikä siis kenenkään puolesta jaksa sen kummemmin jännittää. Pahisosastoa taas edustaa viime leffan lopussa nopeasti nähty tohtori Isaacs, jonka roolissa Iain Glen häijyilee sujuvasti.




Jos Resident Evil -elokuvia voi tähän mennessä jostain kehua, niin ne onnistuvat olemaan sopivasti erilaisia toisistaan, jottei homma tunnu saman kierrättämiseltä, vaikka joka leffassa taistellaankin zombeja vastaan. Jokainen leffa myös laajentaa taistelukenttää ja kolmen elokuvan varrella ollaankin siirrytty tiiviistä tutkimuslaitoksesta kaupunkiin ja nyt aavikoituneet Yhdysvallat toimivat suurena tapahtumapaikkana. Elokuva tuntuu samalta kuin edelliset osat, mutta se on silti tarpeeksi uudenlainen, jotta zombimättö jaksaa viihdyttää... vaikkei itse leffa hyvä olekaan. Resident Evil: Tuho on kahden edellisen osan tavoin harmittoman pöljää viihdettä, jonka aikana voi kuluttaa jokseenkin mielellään puolitoistatuntisen.

Vaikkei selviytyjien ryhmästä jaksakaan välittää, heidän matkaansa halki aavikon seuraa sujuvasti. Tasaisin väliajoin pääsemme näkemään erilaisia zombikohtauksia, jotka nappaavat mukaansa enemmänkin luovuutensa kuin jännityksen kautta. Jo aiemmissa osissa nähtiin zombikoiria, mutta nyt selviytyjät joutuvat todelliseen pinteeseen, kun myös linnut voivat muuttua eläviksikuolleiksi. Alfred Hitchcockin Linnuista (The Birds - 1963) päivänselvästi inspiraation saanut kohtaus nousee yhdeksi leffasarjan kohokohdista, parhaat päivänsä nähneistä erikoistehosteista huolimatta. Sen sijaan tämänkertainen loppuskabailu isoa mörrimöykkyä vastaan jättää hieman kylmäksi, vaikka itse hirviö onkin tyylikkään hurja ilmestys. Loppuun saadaan tarpeeksi kiehtova koukku, jonka vuoksi jopa sellainen katsoja, joka ei paljoa näkemästään välittänyt, kiinnostuu katsomaan seuraavan osan.




Tällä kertaa ohjaajan hommissa toimii Russell Mulcahy, Paul W. S. Andersonin toimiessa toistamiseen vain käsikirjoittajana ja tuottajana. Mulcahy ei vakuuta ohjaajajana sen enempää kuin edeltäjänsä, vaan syyllistyy tökerösti leikattuihin toimintakohtauksiin, joissa nähdään välillä sellaista turboeditointia, että katsojan on vaikea pysyä perässä, missä nyt mennään ja kenelle tapahtuu mitäkin. Asiaa ei auta heiluva kuvaus. Sentään mukana on useita tyylikkäitä maisemaotoksia ja etenkin hiekkaan hautautunut Las Vegas on näyttävä ilmestys. Lavasteet ja maskeeraukset vakuuttavat, mutta erikoistehosteista huomaa pienen budjetin. Äänimaailma toimii kelvollisesti ja säveltäjä Charlie Clouser hyödyntää oivallisesti ensimmäisen Resident Evil -elokuvan tunnusmusiikkia melodioissaan, sekä tarjoaa muutenkin oikein menevää jumputusta kohtausten taustalle.

Yhteenveto: Resident Evil: Tuho on heikko, mutta ihan viihdyttävä jatko-osa zombisaagalle. Elokuva tarjoaa parit luovat ja veikeät toimintakohtaukset, joita tosin hieman latistavat heiluva kuvaus, turboleikkaus ja keskinkertaiset erikoistehosteet. Kamppailu zombilintuja vastaan on oiva kohtaus ja yksi elokuvasarjan parhaista hetkistä. Hahmojen kohtaloista ei jaksa pahemmin välittää, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun päävastus on hurja ilmestys, mutta itse taistelu sitä vastaan on aika laimea. Supervoimainen Alice on liiankin hyvä kaikessa, eikä Milla Jovovich vieläkään vakuuta näyttelijänä. Aavikoituneet Yhdysvallat, erityisesti Las Vegas, toimivat mainiona leikkikenttänä. Joistain hyvistä puolistaan huolimatta Resident Evil: Tuho ei pahemmin vakuuta filminä. Heikkouksineenkin se viihdyttää ihan passelisti ja se on hitusen parempi kuin edeltäjänsä, Resident Evil: Apocalypse. Elokuvan auki jäävä lopetus saa ihan kiinnostuneena odottamaan, mitä sarjan seuraavassa osassa, Resident Evil: Afterlifessa (2010) tulee tapahtumaan...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Extinction, 2007, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Resident Evil Productions, Estudios Churubusco Azteca S.A., Bernd Eichinger Productions


perjantai 20. toukokuuta 2022

Arvostelu: Jahti (Jagten - 2012)

JAHTI

JAGTEN



Ohjaus: Thomas Vinterberg
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Annika Wedderkopp, Susse Wold, Thomas Bo Larsen, Alexandra Rapaport, Lasse Fogelstrøm, Anne Louise Hassing ja Lars Ranthe
Genre: draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Jagten, eli suomalaisittain Jahti on tanskalainen draamaelokuva. Thomas Vinterberg kiinnostui tapauksista, joissa miehiä on väärin syytetty lapsiin sekaantumisesta ja alkoi työstämään elokuvaa aiheesta. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2011 ja lopulta Jahti sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2012 (tasan kymmenen vuotta sitten), missä se voitti kolme palkintoa (mm. paras miespääosa) ja oli ehdolla Cannesin pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Kierrettyään eri festivaaleilla puolisen vuotta, leffa sai hiljalleen kunnon teatterikierroksen ympäri maailman. Elokuva oli menestys, mikä voitti kriitikot puolelleen ja sai parhaan ulkomaalaisen elokuvan ehdokkuudet niin Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Itse en ollut ennen nähnyt Jahtia, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja siitä asti, kun se saapui Suomen teattereihin maaliskuussa 2013. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Päiväkodissa työskentelevän Lucasin elämä kääntyy päälaelleen, kun yksi lapsista valehdellen vihjaa Lucasin ahdistelleen häntä seksuaalisesti. Vähitellen koko kaupunki kääntyy Lucasta vastaan, joka yrittää päästä eroon leimastaan pedofiilinä.




Pääroolissa kauhean kohun keskelle joutuvana Lucasina nähdään maailmanlaajuisesti Tanskan tunnetuin näyttelijä Mads Mikkelsen, joka on tuttuun tapaansa erinomainen. Mikkelsenissä on karismaa suurempiinkin rooleihin, mutta hänestä löytyy myös oikeaa näköä esittämään ihan tavallista mattimeikäläistä ja juuri sellainen hän on tässä. Mattimeikäläinen-Lucas joutuu kuitenkin pahimman painajaisen keskelle, kun hänet leimataan pedofiiliksi valheellisesti. Mikkelsen välittää hienosti hahmon kokemat tunteet, kun juoru alkaa levitä ja koko hänen tuttavapiirinsä kääntyy vähitellen häntä vastaan.
     Elokuvassa nähdään myös pieni Annika Wedderkopp Klara-tyttönä, jonka sanomiset Lucasista tulkitaan mitä pahimmalla tavalla väärin, Thomas Bo Larsen ja Anne Louise Hassing Klaran vanhempina ja Lucasin ystävinä, Susse Wold päiväkodin johtajana, joka ensimmäisenä alkaa epäilemään Lucasta Klaran puheiden perusteella, Alexandra Rapaport päiväkodissa työskentelevänä Nadjana, jonka kanssa Lucasilla on säpinää, sekä Lasse Fogelstrøm Lucasin poikana Marcuksena. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan. Etenkin todella nuori Wedderkopp yllättää Klarana ja leffan aikana pohdinkin, kuinka lapsinäyttelijälle on selitetty, mistä elokuvassa on kyse ja mitä hänen repliikkinsä tarkoittavat.




Vaikken ollut nähnyt Jahtia aiemmin, nyt kymmenen vuotta myöhemmin se tuntuu aiheeltaan jopa ajankohtaisemmalta kuin alun perin ilmestyessään. 2010-luvun toisella puoliskolla #metoo-kampanja nousi esille ja monet seksuaalirikokset nostettiin vihdoin julkisuuteen, jolloin aiemmin helpolla päässeet tuomittiin vihdoin teoistaan. Mutta kuten mikä tahansa asia, mikä nousee suosituksi trendaamaan sosiaalisessa mediassa, myös tällä oli varjopuolensa ja yhtäkkiä monet miehet huomasivat joutuneensa valheellisten syytösten uhriksi, mikä asetti heidän elämänsä syöksykierteeseen, mistä ei noin vain ollut enää paluuta. Valheella toisen elämä onnistutaan tuhoamaan täysin ja juuri siitä Jahdissa on kyse. Ajattelematon ja nopeasti esitetty vale kasvaa pikkuhiljaa karmein seurauksin ja Lucas-paran elämä muuttuu painajaiseksi.

Elokuva rakentaa ahdistavaa tunnelmaansa vähitellen, samalla tavalla miten tämä valekin lähtee leviämään ja paisumaan. Aluksi kyse on vain kommentista, että Klara näki Lucasin sukuelimen, mutta jossain kohtaa kaupungilla puhutaan jo siitä, että Lucas on vienyt päiväkodin lapsia kellariinsa ja tehnyt heille kauhistuttavia asioita. Ohjaaja Thomas Vinterberg luo tämän aiheuttamaa piinaa taidokkaan hienovaraisesti ja täysin ei-hollywoodmaisesti. On vaikeaa katsoa, kuinka yksi kerrallaan jokainen pikkukaupungissa kääntää selkänsä Lucasille ja mitä raivostuneet vanhemmat ovat valmiita tekemään. Leffan katsominen ei ole helppoa raskaan aiheen ja painostavan hengen takia, mutta samalla se on todella koukuttava. Katsoja haluaa, että Lucas saisi jotenkin todistettua syyttömyytensä, mutta samalla tämä tuntuu täysin mahdottomalta, sillä ihan kaikki uskovat Klaraa, haluamatta edes kuulla Lucasin puolusteluja. Suurimmaksi osaksi Jahti on aivan mahtava leffa ja onkin harmi, ettei hienous täysin kanna kiirehdittyyn loppuun saakka. Kaiken rakentelun jälkeen loppuratkaisu tuntuu turhan hätäiseltä.




Vinterbergin ohjaus on erittäin onnistunutta ja hän takeltelee oikeastaan vain käsikirjoittajana, yhdessä Tobias Lindholmin kanssa, kaksikon yrittäessä viedä tarinaa päätökseen. Tekniseltä puoleltaan Jahti on oiva tapaus myös. Kuvaus on sujuvaa ja värimaailma alkaa korostamaan tilanteen luomaa ankeutta. Lavasteet ovat mainiot ja äänimaisemakin toimii hyvin. Nikolaj Egelundin säveltämiä musiikkeja käytetään todella hillitysti ja pääasiassa Vinterberg luottaa äänitehosteisiin ja keskusteluihin.

Yhteenveto: Jahti on erittäin hyvä elokuva - jopa pääasiassa aivan mahtava, kunnes se hieman lässähtää harmillisen kiirehdityllä finaalillaan. Sitä ennen meno on kuitenkin hyvin koukuttavaa ja painostavaa. Mads Mikkelsen tarjoaa loistosuorituksen syytettynä Lucasina. On inhottavaa seurata sivusta, kun miehen kaikki tutut kääntyvät häntä vastaan ja kuinka pienenä valeena alkanut kertomus paisuu yhä vain suuremmaksi, eikä paluuta entiseen tunnu enää olevan. Raskaan aiheensa ja ahdistavan ilmapiirinsä vuoksi elokuvaa ei ole helppo katsoa, mutta samalla se vangitsee iskevästi. Onkin sääli, että kaiken jälkeen tarina viedään loppuun hätäisesti ja aika epäuskottavasti. Loppua lukuun ottamatta Jahti on todella mainio teos, jota suosittelen, jos synkät draamakertomukset kiinnostavat, pidät Mikkelsenistä ja haluat nähdä jotain Hollywood-koneiston ulkopuolelta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jagten, 2012, Danmarks Radio, Det Danske Filminstitut, Eurimages, Film i Väst, MEDIA Programme of the European Union, Nordisk Film- & TV-Fond, Svenska Filminstitutet, Sveriges Television, Zentropa Entertainments, Zentropa International Sweden


keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Arvostelu: Don't Breathe 2 (2021)

DON'T BREATHE 2



Ohjaus: Rodo Sayagues
Pääosissa: Stephen Lang, Madelyn Grace, Brendan Sexton III, Adam Young, Bobby Schofield, Rocci Williams, Christian Zagia, Steffan Rhodri, Fiona O'Shaughnessy ja Stephanie Arcila
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 18

Fede Álvarezin kauhuelokuva Don't Breathe (2016) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Álvarez kynäili jatko-osan tarinan, mutta luopui ohjausvastuusta. Hänen kanssa leffat käsikirjoittaneen Rodo Sayaguesin ohjauksessa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2020 ja Don't Breathe 2 ilmestyi monissa maissa vuotta myöhemmin. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomessakin leffateattereihin viime syksynä, mutta teatterikierros peruttiin ja leffa on vasta nyt saapunut Suomeen, suoraan vuokralle ja myyntiin. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Don't Breathe -elokuvasta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Viime syksynä muualta maailmasta kantautuneet negatiiviset arviot vain laskivat odotuksiani jatko-osaa kohtaan, mutta päätin silti antaa sille mahdollisuuden.

Sokea Norman asuu Detroitin syrjäseudulla yhdessä 11-vuotiaan Phoenix-tytön kanssa. Eräänä yönä joukko miehiä murtautuu heidän taloonsa ja yrittää siepata Phoenixin.




Stephen Lang palaa sokeutuneen ex-NAVY Seal -sotilaan, Norman Nordstromin rooliin ja vaikka Lang suoriutuukin yhä karismaattisesti osastaan, on hänen hahmonsa kohdalla tehtyjä ratkaisuja pakko ihmetellä. Ensimmäisessä filmissä Norman paljastui kidnappaajaksi, raiskaajaksi ja murhaajaksi, mutta nyt jatko-osa toivoo, että katsoja olisi unohtanut kaiken ja näkisi Normanin poloisena vanhana herrana, jonka kotirauhaa rikotaan jo toistamiseen. Hänet yritetään esittää rakastavana isähahmona nuorelle Phoenix-tytölle (Madelyn Grace), mutta ensimmäisen elokuvan nähtyään katsoja vain toivoisi, että tyttö älyäisi ottaa jalat alleen ja kipittää mahdollisimman kauas tämän sekopään ulottuvilta. Phoenix on aidosti sympaattinen ja Grace suoriutuu osastaan mainiosti.
     Tämänkertaisina murtautujina nähdään Brendan Sexton III:n näyttelemän Raylanin johtama joukko, johon kuuluu Jim (Adam Young), Jared (Bobby Schofield), Duke (Rocci Williams) ja Raul (Christian Zagia). Raylanilta löytyy selvä motiivi murtautua Normanin ja Phoenixin taloon ja hahmoon on saatu jonkinlaisia syvyyksiä, mutta häntä seuraava nelikko koostuu pahveista, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa tuon taivaallista.




Don't Breathe 2:a katsoessa voi huomata usein kysyvänsä ihan ääneen: "miksi?" Miksi tämä piti tehdä ja miksi tämä tehtiin näin? Jo kuusi vuotta sitten ensimmäisen elokuvan ilmestyessä pohdin, ettei leffa tarvitsisi jatkoa ja nyt jatko-osan nähtyäni en voi kuin sanoa, että se todella olisi pitänyt jättää tekemättä. Don't Breathe 2 ei ole mikään totaalinen pohjanoteeraus, mutta se on silti varsin kökkö ja usein myös tahattoman koominen kauhuleffantapainen. Pelottavaksi elokuvaa on vaikea kutsua, eikä leffa edes liiemmin jännitä. Tiivistunnelmaisiksi tarkoitetut hetket onnistutaan kerta toisensa perään pilaamaan jollain hölmöllä ratkaisulla. Kun murtautujat kulkevat ympäri taloa, Phoenix yrittää pysytellä heiltä piilossa. Paperilla pitkä kohtaus vaikuttaa piinaavalta, mutta toteutus lähinnä huvittaa, tytön selvästi omatessa jonkinlaisia teleporttaustaitoja. Yhdessä kohtaa erään murtautujan suu ja nenä liimataan umpeen. Sen sijaan, että häntä auttamaan saapuva kaveri yrittäisi saada hengitystiet auki, hän päättää tökätä ruuvimeisselin liimatun poskesta läpi. Mitä ihmettä?

Isoin ongelma filmissä on, ettei katsojana pysty millään asettumaan Normanin puolelle. Mutta eipä sitä tällä kertaa pysty olemaan edes murtautujien puolella. Phoenixin toivoisi pääsevän jonnekin turvaan, mielellään mahdollisimman kauas kaikista muista elokuvan hahmoista. Elokuva kuitenkin yrittää kovasti esittää Normania sympaattisena miehenä, sekä jossain kohtaa myös ehdottaa, että kenties nämä murtautujat ovatkin hyviä tyyppejä. Koko leffa vain silittää katsojaa pahasti vastakarvaan, eikä mikään tunnu oikealta. Huipennuksesta on selvästi suunniteltu jännittävää ja jopa liikuttavaa, mutta itse vain huokaisin helpotuksesta, kun lopputekstit lähtivät vihdoin rullaamaan.




Elokuvan on tosiaan ohjannut kummatkin filmit käsikirjoittanut Rodo Sayagues, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Ja sen myös huomaa. Sayaguesin yritykset rakentaa jännitystä ovat latteita ja muutenkin paketti pysyy löysästi kasassa. Hänen ja Fede Álvarezin kehno käsikirjoitus ei auta asiaa. On vaikea kuvitella, ettei kukaan sanonut kaksikolle, että teksti on täynnä typeriä ideoita ja että se kaipaisi paljon uudelleentyöstämistä, jotta homma toimisi. Sentään Don't Breathe 2 on kelvollisesti kuvattu. Siinä on oivallisia lavasteita, sekä yllättävänkin verisiä ja rujoja maskeerauksia. Äänimaailma luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin, eikä Roque Bañosin säveltämät musiikit tee vaikutusta taustalla.

Yhteenveto: Don't Breathe 2 on kehno ja täysin tarpeeton jatko-osa oikein mainiolle kauhuelokuvalle. Leffa tarjoaa toinen toistaan kummallisempia ja typerämpiä ideoita ja ratkaisuja, joille katsojana lähinnä pyörittelee silmiään ja pudistelee päätään. Tekijät yrittävät epätoivoisesti esitellä Normanin uudestaan katsojille, toivoen, että vuosien varrella on jo päässyt unohtumaan, millainen tämä sokea äijä on todellisuudessa miehiään. Raiskaavan murhaajan puolelle on aika lailla mahdotonta asettua, mutta eivätpä tämänkertaiset murtautujatkaan saa katsojaa hyppäämään kelkkaansa. Lähinnä sitä vain kannustaa nuorta Phoenix-tyttöä juoksemaan karkuun ja lujaa. Mutta eipä sitä tietenkään leffassa tapahdu. Elokuvan kauhuyritykset ovat kömpelöitä ja ne luottavat liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Leffasta löytyy useita tahattoman koomisia hetkiä, mutta sentään mukaan on myös livahtanut aidosti rujon näköisiä maskeerauksia. Näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa. Käsikirjoitus on kuitenkin varsin kökkö. Don't Breathe 2:n olisi ihan hyvin voinut jättää tekemättä. Elokuva ei onnistunut tienaamaan edes kolmasosaa ensimmäisen leffan lipputuloista, joten toivottavasti elokuvan pohjustama kolmas osa jää tekemättä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Don't Breathe 2, 2021, Stage 6 Films, Sony Pictures Worldwide Acquisitions, Ghost House Pictures, Bad Hombre


maanantai 16. toukokuuta 2022

Arvostelu: Moonrise Kingdom (2012)

MOONRISE KINGDOM



Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Jared Gilman, Kara Hayward, Bruce Willis, Edward Norton, Frances McDormand, Bill Murray, Bob Balaban, Lucas Hedges, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Harvey Keitel
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Moonrise Kingdom on Wes Andersonin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama komediaelokuva. Anderson sai idean elokuvaan muisteltuaan omaa lapsuuttaan ja kuinka hän haaveili silloin suuresta rakkaudesta ja karkumatkalle lähtemisestä ihastuksensa kanssa. Andersonin edellisen elokuvan, Fantastic Mr. Foxin (2009) oltua taloudellinen pettymys, hän joutui suunnittelemaan uutta filmiään hieman uudestaan, jotta saisi tehtyä siitä halvemman ja siten myyvemmän rahoittajille. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 ja lopulta Moonrise Kingdom sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, jota kriitikot ylistivät, vaikka jotkut myös kyseenalaistivat paria kohtausta, kokien niiden menneen liian pitkälle. Elokuva sai mm. parhaan komediaelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet, minkä lisäksi Cannesissa se voitti Palme de Whiskers -palkinnon parhaasta kissanäyttelijästä. Itse katsoin Moonrise Kingdomin vasta vuonna 2016, mutta vielä silloin pidin leffaa aika keskinkertaisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kun palavasti rakastuneet orpo partiolaispoika ja ongelmia aiheuttava tyttö lähtevät karkumatkalle, partiolaiset liittoutuvat tytön perheen ja paikallisen lainvalvojan kanssa etsimään nuoria.




Kahdeksan kuukauden mittaisen roolitusprosessin jälkeen päärooleihin partiopoika Samiksi ja tämän ihastuksenkohde Suzyksi valittiin Jared Gilman ja Kara Hayward, jotka tekevät kummatkin ensimmäiset elokuvaroolinsa. Väärät valinnat olisivat kaataneet koko filmin, mutta onneksi Gilman ja Hayward toimivat erittäin hyvin ja heidän kemiansa vielä osuvat täysillä yhteen. Sam ja Suzy muodostavat veikeän sympaattisen nuoren parin, jonka karkumatkaa ryhtyy erittäin mielellään seuraamaan.
     Nuorten lisäksi elokuvassa nähdään myös aikamoisia konkarinäyttelijöitä sivurooleissa. Edward Norton esittää partiojohtaja Wardia, joka ryhtyy etsimään Samia, kun taas Suzyn vanhempina nähdään Frances McDormand ja ohjaaja Andersonin luottonäyttelijä Bill Murray. Bruce Willis näyttelee paikallista lainvalvojaa, kapteeni Sharpia, joka ryhtyy auttamaan Wardia ja vanhempia etsinnöissä. Tilda Swinton nähdään sosiaalihuollon edustajana, Harvey Keitel partiokomentaja Piercenä ja Jason Schwartzman serkku-Beninä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Andersonin tyylin mukaisesti kaikki ovat rooleissaan jäykkiä ja epäluontevia, mutta kun aivan kaikki ovat vissisti samassa hengessä mukana, tähän näyttelytyyliin tottuu nopeasti. Norton on hilpeä partiojohtajana, kun taas McDormand ja Murray sopivat avio-ongelmia kokevaksi pariksi. Kapteeni Sharpin rooli on yksi Willisin viimeisistä, joita katsoessa tuntuu siltä, että häntä kiinnostaa se, mitä hän kameran edessä tekee. Keitel, Swinton ja Schwartzman toimivat myös osissaan.




Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla erityisemmin perustanut Moonrise Kingdomista. Olen kuitenkin sen jälkeen tutustunut tarkemmin Wes Andersonin työhön ja alkanut tosissani kiehtoutumaan hänen filmeistään. Olin siis innoissani, ryhtyessäni katsomaan Moonrise Kingdomia toista kertaa ja täytyy heti sanoa, että pidin elokuvasta nyt huomattavasti enemmän. Tämähän on aivan mahtava seikkailukomedia, jossa onnistutaan esittämään nuorta rakkautta samanaikaisesti todella satumaisesti että erittäin realistisesti. Vaikka toisaalta filmi voisikin tapahtua tosielämässä, se tuntuu silti jotenkin kuvitelmalta ja sadulta. Kyseessä on siis ehtaa Wes Andersonia!

Andersonin kädenjälki näkyy aivan kaikessa filmissä. Kukaan ei tee elokuvia niin kuin hän. Näyttelijöiden työskentely on tosiaan jotenkin jäykkää, muttei koskaan huonoa. Tarinankerronta on leikittelevää ja leffa saattaa joko hyppiä takaisin ajassa hassusti tai loikkaamaan kohtauksessa eteenpäin. Huumori on nasevaa ja absurdia, eikä kaikessa tarvitse olla sen kummemmin järkeä. Muutenkin dialogi on kaikin puolin hupaisaa ja käsikirjoitus onnistuneesti rakennettu. Tunnelma on muutamia synkistelyjä lukuun ottamatta ilahduttava ja filmiä on suorastaan ilo katsella. Puolentoista tunnin kesto on tarpeeksi napakka, mutta silti kaikki leffassa saa tarpeeksi aikaa ja tilaa hengittää ansaitsemallaan tavalla.




Ja totta kai Moonrise Kingdom on myös visuaalisesti ehtaa Andersonia. Ohjaajan tuttuun tyyliin kuvaussommittelu on äärimmäisen tyyliteltyä. Kaikki on jotenkin mahdollisen symmetristä tai epäsymmetristä. Joko hahmot tai rakennukset on aseteltu täysin kuvan keskelle tai sitten jompaankumpaan laitaan, toisen laidan ammottaessa tyhjyyttä. Suurimmaksi osaksi kamera pysyy paikoillaan, mutta seasta löytyvät kameran liikkeet ja zoomaukset ovat kaikki tarkoin harkittuja. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Erityisen lisänsä elokuvan ulkoasuun tuo sen näyttävä värimaailma. Moonrise Kingdom on kuin mikäkin elävä maalaus - niin hienolta se näyttää. Leikkaus on sujuvaa ja on hauskaa, kuinka puhelinsoittojen aikana näemme vierekkäin kummatkin puhujat omissa ruuduissaan. Äänimaailma toimii oivallisesti Alexandre Desplatin hilpeitä, sekä suorastaan kauniita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Moonrise Kingdom on riemastuttavan satumainen seikkailukomedia. Wes Anderson esittelee erikoisia elokuvantekolahjojaan läpi leffan niin ohjaukselliselta, käsikirjoitukselliselta että tekniseltä puolelta katsoen. Andersonin ohjauksessa tunnelma on vekkulimainen ja näyttelijät esiintyvät tarkasti mietityn puisesti. Tietty luonnottomuus näyttelijöiden työssä vain lisää filmin viehätystä. Käsikirjoitus taas on täynnä nasevaa dialogia ja hilpeitä kohtauksia, joissa kaikissa ei tarvitse olla pahemmin järkeä. Visuaalisesti elokuva on varsinaista silmäkarkkia; aivan kuin henkiin herännyt maalaus, jossa jokainen otos on tarkkaan suunniteltu. Pääasiassa Moonrise Kingdom nostaa leveän hymyn katsojansa huulille ja pitää hyvän tunteen vielä pitkään leffan päätyttyä. Jos elokuva on jäänyt näkemättä ja pidät hieman kummallisemmista elokuvista, suosittelen leffaa äärimmäisen lämpimästi - varsinkin nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonrise Kingdom, 2012, Indian Paintbrush, Scott Rudin Productions, American Empirical Pictures, Moonrise


sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Arvostelu: Firestarter (2022)

FIRESTARTER



Ohjaus: Keith Thomas
Pääosissa: Ryan Kiera Armstrong, Zac Efron, Sydney Lemmon, Michael Greyeyes, Gloria Reuben, John Beasley ja Kurtwood Smith
Genre: jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Firestarter perustuu Stephen Kingin kirjaan Tulisilmä (Firestarter) vuodelta 1980. Jo vuonna 1984 kirjan pohjalta tehtiin Drew Barrymoren tähdittämä filmatisointi Tulessa syntynyt (Firestarter). Vuonna 2017 Universal Pictures ja Blumhouse Productions ilmoittivat työstävänsä uutta elokuvasovitusta kirjan pohjalta. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Akiva Goldsman, sitten Fatih Akin, kunnes kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 Keith Thomasin ohjauksessa ja nyt Firestarter on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt alkuperäistä filmatisointia, mutta odotin silti positiivisin mielin uuden elokuvan näkemistä. Kävinkin katsomassa Firestarterin heti ensi-iltapäivänä, sillä leffasta ei järjestetty ennakkonäytöstä lehdistölle. Syytä tähän ei tarvinnut kauaa pohtia, sillä miksi turhaan näyttää elokuvaa pressiyleisölle, jolta olisi varmaan tullut yhteinen täystyrmäys tälle kammotukselle?

Nuori tyttö Charlie McGee omaa voiman, jolla hän voi katseellaan sytyttää asioita tuleen. Kun salaperäinen organisaatio ryhtyy jahtaamaan Charlieta tutkiakseen häntä, Charlien isän, telepaattisia kykyjä omaavan Andyn täytyy suojella tytärtään.




Itselleni tuntematon Ryan Kiera Armstrong nähdään elokuvan pääroolissa Charlie McGeenä, vaarallisen tulivoiman omaavana tyttönä. Paperilla Charlie on mielenkiintoinen tapaus. Mitä jos lapsella olisi hallussaan jotain näin voimakasta, muttei kunnollista taitoa hallita sitä? Charlie on vaarallinen ja toisaalta voi jopa ymmärtää, että jotkut haluavat pistää hänet lukkojen taakse. Toteutus ontuu kuitenkin pahasti. En kuitenkaan syytä vain heikkoa työtä tekevää nuorta Armstrongia. Hahmo on kirjoitettu kehnosti ja monelle konkarinäyttelijällekin tuottaisi varmasti vaikeuksia lausua näitä repliikkejä luontevasti. Iso syy on Keith Thomasin suorastaan onnettomassa ohjauksessa, sillä läpikotaisin elokuvan näyttelijät tekevät huonoa työtä.
     Charlien vanhempina, Andy ja Vicky McGeenä nähdään Zac Efron ja Sydney Lemmon, kun taas Charlieta jahtaavan järjestön jäseniä, kapteeni Hollisteria, tohtori Wanlessia ja palkkatappaja Rainbirdiä esittävät Gloria Reuben, Kurtwood Smith ja Michael Greyeyes. Efron on todella puinen isäroolissaan, kun taas Lemmon ei saa muuta tehtäväkseen kuin olla huolissaan läpi lyhyen ruutuaikansa. Reubenin katala pahishahmo taas saa pyörittelemään silmiä niin surkeasti kirjoitetun hahmon kuin Reubenin ylinäyttlemisen takia. Greyeyesissa olisi potentiaalia, mutta hän ei saa luotua tehotappajasta minkäänlaista uhkaa.




Ei Firestarter ollut sillä lailla kammottavan surkea, että olisin sen nähtyäni halunnut suutuspäissäni metsästää jok'ikisen kopion elokuvasta ja polttaa ne roviolla. Elokuva sai minut lähinnä turhautumaan oikein toden teolla. Miten ihmeessä näin potentiaalisesta ja mielenkiintoisesta ideasta saa aikaiseksi näin mitäänsanomattoman ja pitkäveteisen rainan? Leffallahan on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta se tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä, sillä meno on niin tolkuttoman tylsää. Lukuun ottamatta koulun vessakopin räjäyttämistä leffan alussa, Charlien vaaralliset voimat eivät tarjoa hurjia tilanteita, eivätkä hahmoja jahtaavat pahikset luo lainkaan jännitettä. Elokuvaa mainostetaan kauhuna, mutta en oikein tiedä, mitä kohtausta leffasta voisi edes kuvailla pelottavaksi.

Elokuva on niin ponnettoman innottomasti kyhätty kasaan aivan jokaista osa-aluetta katsoen, että on kumma, että tämä edes kehdattiin pistää levitykseen. Lopputulos muistuttaa usein televisiosarjan pitkää pilottijaksoa, jota kanava ei halunnut jatkaa kokonaiseksi sarjaksi. Mutta kun rahat meni jo jaksoon, niin miksei sitä pistäisi ihmisten nähtäväksi? Kovasti pinnistelevää pääosatyttöä lukuun ottamatta ketään kameran edessä tai takana ei tunnu kiinnostavan olla mukana leffassa. Jo työryhmän laiskuus tekee filmistä tylsän. Hommassa ei ole mitään paloa - siis jos vuoden 2022 elokuvalle kiusallisen kökköjä digiliekkejä ei lasketa mukaan. Tarinankerronnasta puuttuu soljuvuus täysin. Ensimmäinen tunti laahataan ja viimeisen puolen tunnin aikana luovutetaan täysin ja juostenkustaan koko finaali. Loppuhuipennuksen oli kai tarkoitus olla jotenkin mahtipontinen, mutta teennäinen ylidramaattisuus näyttäytyi kornina. Kirsikkana nolouden kakun päällä toimii hetki, jolloin tuimakatseinen Charlie nostaa muka-coolisti hupparinsa hupun päähänsä, ennen kuin alkaa polttamaan ihmisiä elävältä. Minulle tuotti vaikeuksia pidättää naurua.




Keith Thomasin työtä katsoessa voi vain ihmetellä, miten hän sai pidettyä pestin, kun kaksi aiempaa ohjaajaa saivat kyytiä? Thomasin ohjaus on likimain laiskuuden pohjanoteeraus. Hän ei saa näyttelijöistään oikein mitään irti, eikä pidä lässähtävää pakettia kasassa. Asiaa ei toki auta Scott Teemsin surkea käsikirjoitus. Kömpelön kerronnan lisäksi dialogi on jatkuvasti puista ja luonnotonta. Lisäksi Teemsin kirjoittama lopetus on suorastaan pöyristyttävän typerä. Lukemani perusteella Teems on ottanut paljon vapauksia lähdemateriaaliin verrattuna, joten tuskin Stephen Kingin kovimmat kannattajatkaan puolustelevat filmiä. Firestarter ei ole edes hyvin kuvattu. Siitä löytyy paljon tökerön näköisiä ja suttuisia lähikuvia ihmisten kasvoista. Lavasteet ovat kelvolliset ja valaisukin toimii pääasiassa, mutta erikoistehosteet näyttävät siltä kuin ne olisivat valmistuneet 20 vuotta sitten. Äänimaailmassa kauhupuoli tulee esille muutaman kovaäänisen äkkisäikäytyksen kautta. Musiikeista vastaa itse kauhumaestro John Carpenter yhdessä poikansa Codyn ja pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Daniel Daviesin kanssa. Toisaalta kolmikon työ on parasta leffassa, mutta heidän kasarimusiikkinsa eivät millään sovi selvästi 2020-luvulle sijoittuvaan elokuvaan.

Yhteenveto: Firestarter on vahvoista lähtökohdistaan huolimatta hämmästyttävän surkea raina, jota on todella vaikea luokitella kauhuksi. Se ei ole pelottava, eikä oikeastaan edes jännittävä. Kyseessä on yllättävänkin tylsä filmi, joka yrittää olla vähän kaikenlaista takaa-ajotrilleristä supersankarielokuvaan ja perhedraamaan, epäonnistuen jokaisella osa-alueella. Elokuva laahaa suuren osan ajastaan ja jopa toiminnalliset kohtaukset saavat haukottelemaan laiskalla toteutuksellaan. Kaikki hoidetaan siitä, mistä aita on matalin, eikä ketään vaikuta kiinnostavan olla mukana leffassa. Päänäyttelijä Ryan Kiera Armstrong yrittää sentään kovasti, mutta ei hän kummoinen ole. Aikuisnäyttelijätkin ovat kehnoja osissaan Keith Thomasin kömpelön ohjauksen ja Scott Teemsin tökerön käsikirjoituksen takia. Leffa ei edes näytä hyvältä, vaan epätarkkojen ja heiluvien lähikuvien ja heikkojen digitehosteiden kanssa elokuvaa on jopa aika ankeaa katsoa. Leffan pyöristyttävän typerä lopetus vain toimii pisteenä i:n päällä. Firestarteria ei voi suositella kenellekään; ei Kingin, kauhun tai edes Efronin faneille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Firestarter, 2022, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Angry Adam Productions, BoulderLight Pictures, Night Platform, Weed Road Pictures


lauantai 14. toukokuuta 2022

Arvostelu: Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012)

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ

SNOW WHITE AND THE HUNTSMAN



Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu (The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.




Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.
     Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.




Vuotta aiemmin Thorista (2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.
     Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?




Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.

Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa (Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat. 




Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.




Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.

Yhteenveto: Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films


perjantai 13. toukokuuta 2022

Arvostelu: Jason X (2001)

JASON X



Ohjaus: Jim Isaac
Pääosissa: Lexa Doig, Kane Hodder, Jonathan Potts, Lisa Ryder, Peter Mensah, Chuck Campbell, Melyssa Ade, Melody Johnson, Derwin Jordan, Phillip Williams, Dov Tiefenbach, Kristi Angus, Dylan Bierk, Amanda Brugel ja David Cronenberg
Genre: kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 18

Kauhuelokuvasta Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) muodostui iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osat Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981), Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi (Friday the 13th Part III - 1982), Friday the 13th: The Final Chapter (1984), Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku (Friday the 13th Part V: A New Beginning - 1985), Perjantai 13. päivä, osa 6 (Friday the 13th Part VI: Jason Lives - 1986), Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri (Friday the 13th Part VII: The New Blood - 1988), Perjantai 13. päivä VIII: Jason Manhattanilla (Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan - 1989) ja Jason Goes to Hell: The Final Friday (1993) olivat kaikki edes pienimuotoisia hittejä saamistaan haukuista huolimatta, joten jatkoa päätettiin tehdä vielä lisää. Jason Goes to Hell: The Final Fridayn oli tarkoitus johtaa elokuvasarjan yhdistymiseen toisen kauhuleffasarjan, Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010) kanssa, mutta kun Freddy vs. Jason (2003) päätyi tuotantohelvettiin, sitä ennen päätettiin tehdä yksi murhaaja Jason Voorheesin sooloseikkailu lisää. Todd Farmer ehdotti ideaa Jasonista avaruudessa ja sillä pohjalla kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2000 ja lopulta Jason X -nimen saanut sarjan kymmenes elokuva ilmestyi marraskuussa 2001. Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti ja kriitikotkin haukkuivat sen lyttyyn. Itse en ollut aiemmin nähnyt Jason X:ää. Olin tutustunut Perjantai 13. päivä -elokuvasarjaan vuonna 2015, kun katsoin ensi kertaa vuoden 2009 uudelleenfilmatisoinnin Friday the 13th. Kun aloin kirjoittamaan elokuva-arvosteluja, päädyin ottamaan perinteeksi arvostella joka perjantai 13. päivä yhden sarjan elokuvista. Kun pääsin vihdoin Jason X:än asti, aloitin elokuvan toisaalta innostuneena, sillä kyseessä oli ainoa sarjan leffoista, jota en ollut nähnyt, mutta toisaalta haikeana, sillä tämä tiesi samalla perinteen päättymistä. Pian elokuvan alettua niin into kuin haikeus kuitenkin vaihtuivat turhautumiseen, sillä Jason X on aika kamala elokuva.

Vuonna 2455 ryhmä tuhoutunutta Maata tutkivia ihmisiä löytää syväjäädytetyn Jason Voorheesin ja vie tämän avaruusalukselleen. Siellä Jason herää horroksestaan ja ryhtyy tappamaan miehistöä.




Kane Hodder palaa neljättä kertaa murhaaja Jason Voorheesin rooliin, joka päätyy tällä kertaa lahtaamaan poloisia ihmisiä tulevaisuudessa ja vieläpä avaruusaluksella. Jason ei kauaa jaksa kummastella aikaa tai paikkaa, vaan ryhtyy tappohommiin välittömästi. Vaikka Hodder onkin jälleen kaikessa suurikokoisuudessaan uhkaava Jasonina, ei hahmo enää jaksa pelottaa tai sen kummemmin innostaa. Jasonin kohdalla tehdään aikamoisia ratkaisuja filmin aikana, mikä katsojasta ja sarjan fanista riippuen saa joko riemastumaan tai inhoamaan näkemäänsä. Tai jotain siltä väliltä, kuten itselleni kävi.
     Tällä kertaa Jasonin kohteeksi päätyy Grendel-rahtialuksen miehistö, johon kuuluu mm. oppilaitaan hyväksikäyttävä professori Lowe (Jonathan Potts), kersantti Brodski (Peter Mensah), androidi Kay-Em 14 (Lisa Ryder), Tsunaron (Chuck Campbell), Janessa (Melyssa Ade), Waylander (Derwin Jordan), Kinsa (Melody Johnson), Crutch (Phillip Williams) ja Azrael (Dov Tiefenbach), sekä alukselle syväjäädytettynä myös päätyvä tutkija Rowan (Lexa Doig). Myös elokuvan idean isä Todd Farmer tekee pienen roolityön Dallasina ja itse David Cronenberg nähdään elokuvan alussa Jasonia tutkivana tohtori Wimmerinä. Androidia lukuun ottamatta hahmogalleria koostuu toinen toistaan tylsemmistä hahmoista, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa tippaakaan. Asiaa ei auta, kuinka kehnoa työtä suuri osa näyttelijöistä tekee. Muutamassa kohtaa näyttelijöiden huonous onnistuu huvittamaan, mutta lähinnä se on vain kiusallista.




Tiedän kyllä, että Jason X tehtiin lähinnä nopeana välityönä ja kokeiluna, kun tekijät yrittivät samanaikaisesti selvittää Freddy vs. Jasonin tuotanto-ongelmia. Samalla leffa myös tuntuu siltä, että tekijätkin hoksasivat edellisen elokuvan, Jason Goes to Hell: The Final Fridayn olleen hirveää kuraa, sillä Jason X käyttäytyy kuin sitä leffaa ei olisi tapahtunutkaan. Eipä elokuva muutenkaan selvästi yhdisty edellisiin osiin, filmin käynnistyessä suoraan siitä, että Jason on jollain ihmeen kaupalla saatu vangittua ja häntä tutkitaan. Ei kestä kauaa, kun Jason jo pistetään jäihin ja hypätään noin 450 vuotta tulevaisuuteen. Ja vieläpä avaruuteen. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että yksi Perjantai 13. päivä -sarjan elokuvista tapahtuisi avaruudessa, luulin, että minua yritetään juksata. Mutta ei. Tekijät ihan oikeasti vievät sarjan näinkin pähkähulluun suuntaan ja ehkä näin uhkarohkeasta kokeilusta voi nostaa tekijöille hattua hieman.

Hatunnoston tekisi toki kunnioittavammin, jos itse elokuvasta olisi jollain taikuudella onnistuttu tekemään hyvä. Mutta ei. Jason X on aikamoista roskaa, mutta sentään se osaa paikoitellen olla itseironista roskaa. Elokuvassa on yksi simulaatiokohtaus, joka tekee vekkulimaisesti pilkkaa elokuvasarjan kliseistä, minkä lisäksi aina silloin tällöin tekijät tajuavat tökätä kielen poskeensa. Leffa on kuitenkin tunnelmaltaan oudon epätasainen paketti, sillä se yrittää kaikessa itsetietoisessa pöhköydessäänkin olla varteenotettava kauhuelokuva. Siinä se vasta epäonnistuukin. Pelottava elokuva ei ole, vaan tosikkomaiset kauhukohtaukset ovat kenties jopa koomisempia kuin selvät huumoriosiot. Elokuvan komediapuoli on lähinnä myötähäpeällistä ja osa vitseistä tunnutaan sanovan täysin väärässä kohtaa.




Vaikka kyseessä onkin huono elokuva, Jason X ei onneksi aiheuttanut minulle samanlaista vitutusta kuin kaksi edellistä osaa, surkea Perjantai 13. päivä VIII: Jason Manhattanilla ja vielä hirveämpi Jason Goes to Hell: The Final Friday. Leffa onnistui aina silloin tällöin viihdyttämään huonoudessaan, enkä ihmettele yhtään, että elokuva on saanut tietynlaisen "guilty pleasure" -maineen sarjan fanien keskuudessa. Vaikkei leffa onnistu pelottamaan, se sentään tarjoaa joitain todella vekkulimaisia tappoja. Kun elokuva on kokonaisuudessaan näin urpo, on hyvä, että myös tapoista on tehty mahdollisimman pöhköjä. Paikoitellen filmi menee jopa Perjantai 13. päivä -parodian puolelle ja on hassua ajatella, että kyseessä on oikea osa elokuvasarjaa. Kyseessä on enemmänkin mielenkiintoinen osa yhden kauhun ikonisimman elokuvasarjan historiaa kuin niinkään mielenkiintoinen omilla jaloillaan seisova elokuva.

Jason X:n on ohjannut James Isaac, joka oli aiemmin tehnyt lähinnä erikoistehosteita elokuviin, kuten Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluuseen (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983), Riiviöihin (Gremlins - 1984) ja Araknofobiaan (Arachnophobia - 1990). Isaacin kömpelyys ohjauksessa ei tule erityisenä yllätyksenä, mutta sen sijaan on jotenkin käsittämätöntä, että herran efektitaustasta huolimatta Jason X on pullollaan surkeita tehosteita. 2000-luvun alun halvat digitehosteet ovat ikääntyneet todella huonosti ja välillä ruudulla tapahtuvaa on jopa kiusallista katsoa. Lavasteet näyttävät halvoilta, lähes televisiotuotantomaisilta. Asuja katsoessa huvittaa, kuinka leffa yrittää toisaalta olla futuristinen, mutta samalla sortuu 2000-luvun alun trendeihin. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, meneviä ääniefektejä ja Harry Manfredinin säveltämät musiikit toimivat ihan sujuvasti taustalla.




Yhteenveto: Jason X on ihan hassusta lähtökohdastaan huolimatta aika karsea scifikauhuleffa. Tekijöille voi nostaa hattua varsin lennokkaasta ideasta viedä elokuvasarjaa uusiin sfääreihin, mutta samalla toteutus voisi olla huomattavasti parempi. Leffa ei oikein tunnu tietävän, onko se kunnon kauhua, vai jopa parodia sarjan aiemmista osista. Komedia ja jännitys eivät onnistu kulkemaan käsi kädessä ja niinpä filmi on täynnä vitsejä, jotka eivät naurata ja kauhukohtauksia, jotka eivät pelota. Parit veikeät jutut mahtuu mukaan, mutta kokonaisuus jää todella latteaksi. Itse Jason Voorhees ei oikein jaksa enää herättää kauhun tunteita ja katsojasta riippuen joko pitää tai inhoaa tekijöiden ratkaisuista hahmon varalle. Näyttelijät ovat lähinnä kehnoja pahvisissa rooleissaan, eikä teknisessä toteutuksessa ole kehumista. Jason X on toki pakkokatsottavaa elokuvasarjan faneille ja sitä voi suositella yleisesti kauhun ystäville kerran katsottavaksi sen villin ideansa vuoksi. Kyseessä on kuitenkin niitä filmejä, jotka toimivat ajatuksen tasolla huomattavasti paremmin kuin toteutuksessa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jason X, 2001, New Line Cinema, Crystal Lake Entertainment, Friday X Productions, Sean S. Cunningham Films