maanantai 20. toukokuuta 2019

Arvostelu: Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009)

KUNNIATTOMAT PASKIAISET

INGLOURIOUS BASTERDS



Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz, Eli Roth, Daniel Brühl, Diane Kruger, Til Schweiger, B. J. Novak, Michael Fassbender, August Diehl, Sylvester Groth, Martin Wuttke, Mike Myers, Jacky Ido, Omar Doom, Denis Ménochet, Harvey Keitel ja Samuel L. Jackson
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Kunniattomat paskiaiset on ohjaaja Quentin Tarantinon seitsemäs elokuva - kuudes, jos Kill Bill: Volume 1 (2003) ja Kill Bill: Volume 2 (2004) lasketaankin vain yhdeksi elokuvaksi ja kahdeksas, jos otetaan huomioon Tarantinon ensimmäinen teos, viimeistelemätön ja osittain tuhoutunut "My Best Friend's Birthday". Tarantino keksi idean Kunniattomiin paskiaisiin jo 1998, mutta kun tarina alkoi vain laajentua entisestään käsikirjoitusvaiheessa, ei hän keksinyt hyvää lopetusta elokuvalle ja jätti projektin rauhaan keskittyäkseen muihin elokuviin. Tarantino kuitenkin vähän väliä palasi tekstin pariin, sillä hän oli niin innoissaan leffasta ja piti sitä jopa parhaana kirjoituksenaan. Tarinan paisuessa hän pohti jopa muokkaavansa siitä minisarjan. Kun hän oli saanut viimeisteltyä Death Proof -elokuvan (2007), hän päätti uppoutua vanhaan ideaansa oikein kunnolla ja saada sen viimeisteltyä. Lopulta Tarantino sai tekstinsä valmiiksi ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Kunniattomat paskiaiset sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, missä se sai lähes 10 minuuttia kestävät suosionosoitukset. Suomeen leffa saapui vasta syyskuussa. Elokuva oli siihen mennessä Tarantinon uran isoin hitti ja se voitti suurimmaksi osaksi kriitikot puolelleen. Leffa voitti ja oli ehdolla useista palkinnoista, mm. kahdeksasta Oscar-palkinnosta (esim. paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosapystin. Itse näin Kunniattomat paskiaiset kesällä 2013 tätini kanssa, joka halusi näyttää minulle hieman erilaisen elokuvan. Ihastuin filmiin ensiminuuteista lähtien ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Olen kuitenkin katsonut sen vain kerran uudestaan, mistä on kulunut jo nelisen vuotta. Olen pitkään pohtinut elokuvan uudelleenkatselua, ja kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1944 joukko "Paskiaisiksi" kutsuttuja juutalaisamerikkalaisia sotilaita matkaa Ranskaan tappamaan natseja. Samalla elokuvateatteria pyörittävä neiti Mimieux keksii keinon kostaa kuolleen perheensä puolesta.

Natseja metsästävien "Paskiaisten" johtajana, luutnantti Aldo Rainena nähdään Brad Pitt, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Pitt on aivan huikea rentona, mutta määrätietoisena johtohahmona ja pääsee pitämään hauskaa Aldon vahvan aksentin kanssa. Hahmon tapa puhua tarjoaa useat naurut ja tätä vain vahvistaa Pittin tyyli näytellä hahmoaan. Aldon taustoja ei erityisemmin lähdetä avaamaan, mutta silti katsoja saa hyvän käsityksen siitä, millainen tyyppi hän on. Muita "Paskiaisia" Aldon lisäksi ovat pesäpallomailalla natseja hakkaava Donny "Karhujuutalainen" Donowitz (kauhuohjaaja Eli Roth), Hugo Stiglitz (Til Schweiger), Smithson Utivich (B. J. Novak), sekä pienikokoinen Ulmer (Omar Doom). Jokainen hahmoista saa jossain kohtaa leffaa hetkensä loistaa jollain tapaa. Joukkona "Paskiaisista" on tehty aikamoinen tiimi, jonka tehtävän suorittamista katsoja haluaa innokkaasti seurata.
     Mélanie Laurent näyttelee juutalaisneiti Mimieuxia, jonka perheen natsit ovat tappaneet ja joka nyt odottaa tilaisuuttaan kostaa. Katsoja huomaa välittömästi olevansa Mimieuxin puolella ja on jännittävää nähdä, millaisia juonia hän kehittelee. Laurent on nappivalinta rooliinsa ja hän tuo upeasti esille hahmon kokeman tuskan ja vihan.




Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka nappasi roolisuorituksestaan näyttelijäpalkinnon mm. Oscareissa, Golden Globesissa, Cannesin elokuvajuhlilla ja BAFTA-gaalassa. Waltz näyttelee julmaa natsieverstiä Hans Landaa, joka on hahmona aivan hirveä. Landasta onnistutaan luomaan epämiellyttävä ja ahdistava tapaus heti ensikohtauksessaan, ja leffan aikana hän jatkaa inhottavuuden osoittamista. Ja Waltz on aivan mielettömän hyvä osassaan; todellakin palkintojen arvoinen suoritus! Hän onnistuu luomaan hahmostaan niin vastenmielisen lieron että hieman hupaisankin tapauksen, kun tämä yrittää tehdä vaikeista tilanteista hieman rennompia. Waltzin tapa puhua, sekä hänen ilmeensä ja eleensä ovat hiottu täydellisiksi ja hänen fantastinen suorituksensa jääkin lähes päällimmäisenä mieleen elokuvan päätyttyä.
     Leffassa nähdään myös iso joukko muita hahmoja. Nykyään iso Hollywood-stara, mutta vielä 2009 aika tuntematon heppu Michael Fassbender näyttelee natsiksi soluttautunutta brittivakoojaa, joka saa käskynsä Mike Myersin esittämältä komentajalta. Kotimaassaan Saksassa iso tähti Daniel Brühl pääsee näyttelemään hieman meta-tasolla, sillä hänen hahmonsakin, Fredrick Zoller, on Saksassa juhlittu sotasankari, joka on päässyt näyttelemään elokuvassa. Myös Diane Kruger esittää saksalaisnäyttelijää, hienostunutta Bridget von Hammersmarkia, kun taas Sylvester Groth näyttelee tosielämän Joseph Goebbelsia, joka teki sotapropagandafilmejä natseille. Jacky Ido nähdään neiti Mimieuxin assistenttina elokuvateatterilla ja August Diehl taas esittää epämiellyttävää natsimajuria. Natsien johtajana, Adolf Hitlerinä nähdään Martin Wuttke, joka pääsee oikein kunnolla eläytymään huutavan ja katalan diktaattorin rooliin. Kaikki näyttelijät ovat todella mainioita osissaan, etenkin Brühl, joka sopii osaansa kuin valettu. Shrek- (2001-2010) ja Austin Powers -leffoista (1997-2002) tuttua Myersia on hauska nähdä todella erilaisessa roolissa kuin yleensä, ja Fassbenderin kohtauksissa on huvittavaa miettiä, että eipä hän tainnut tietää, millainen kuuluisuus hänestä muutaman vuoden päästä tulisi.
     Quentin Tarantinon tuttuun tyyliin ohjaaja tekee cameon jos toisenkin leffassa, minkä lisäksi hän on kutsunut mukaan pari ystäväänsä, jotka ovat esiintyneet hänen muissa elokuvissaan.




Ensimmäisenä Kunniattomista paskiaisista pitää tietää, että vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin toiseen maailmansotaan, ei elokuva kerro historiallista tositarinaa, vaan omaa fantasiaansa siitä, miten sodan kulku olisi voinut mennä. Toiseksi on hyvä tietää, että vaikka toinen maailmansota onkin isosti esillä, ei kyseessä ole sotaelokuva. Ammuskelua leffasta kyllä löytyy - Tarantinon tyyliin erittäin brutaalia ja veristä ammuskelua - mutta kunnon sotakohtauksia ei mukana ole. Elokuvaa on itse asiassa hyvin vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen. Siinä on toimintaa, mutta lopulta liian vähän, että se olisi toimintaelokuva. Mukana on myös romantiikkaa ja mustaa huumoria, mutta leffaa on vaikea kutsua romanttiseksi filmiksi tai komediaksi. Elokuva kallistuu vahvasti draaman puolelle useiden hitaiden keskustelukohtaustensa myötä, mutta samalla filmissä on niin paljon muutakin, ettei draamakaan lopulta ole oikea lajityyppi. Oikea termi onkin varmaan "Tarantino-elokuva". Kunniattomat paskiaiset on todella tarantinomainen teos monin tavoin ja minun täytyy sanoa, että olen aika samaa mieltä kuin Tarantino oli tätä elokuvaa kirjoittaessaan: kyseessä on mielestäni ohjaajan uran paras teos. Tiedän kyllä, että hän on ohjannut klassikkoasemaan jo nousseen elokuvan Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), mutta itseäni Kunniattomat paskiaiset puhuttelee huomattavasti enemmän.

Kun sanon elokuvan olevan hyvin tarantinomainen teos, tarkoitan tietty kaikenlaisia tyylejä, mitä Tarantino usein käyttää filmeissään. Ensinnäkin mukana tosiaan on todella väkivaltaisia hetkiä, mutta elokuva ei kuitenkaan mässäile verellä, vaan kauheat kuolemat on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin filmin aikana. Lisäksi mukana on paljon nokkelaa ja absurdia huumoria. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, mutta elokuvan aikana saa kyllä nauraa ja hymähdellä tyytyväisenä useampaankin otteeseen. Absurdius syntyy myös siitä, että Tarantino saattaa kesken kohtauksen päättää näyttää jotain hieman kummallista, mikä saattaa pysäyttää tarinan kulun kokonaan hetkeksi. Oivana esimerkkinä parissakin kohtaa kohtaus keskeytyy lyhyeksi aikaa selventääkseen jonkun hahmon menneisyyttä. Tarvitseeko leffa näitä hetkiä? Ei välttämättä, mutta olen täysin tyytyväinen, että Tarantino otti ne mukaan, sillä se vain lisäävät elokuvan kekseliäisyyttä.




Lisäksi tarantinomaisuutta löytyy paljon myös tarinasta ja tarinankerronnasta. Kosto on teemana hyvin tuttu Tarantinolle ja sitä hyödynnetään vahvasti myös tässä. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, sanoisinko jopa mestarillisen täydellisessä avauksessa Tarantino pääsee katsojan ihon alle ja luo upeasti jännitystä, minkä vuoksi katsoja seuraa tapahtumia hievahtumatta ensiminuuteista alkaen. Tämä avaus myös luo syyn kostolle ja katsoja on välittömästi kostajan puolella, jolloin hahmoa kannustaa koko elokuvan ajan. Itse tarina on tietty jaettu osiin, tässä tapauksessa lukuihin, aivan kuin teatteriesityksen näytöksiin. Filmissä onkin jotain hyvin teatterimaista, mikä kiehtoo itseäni valtavasti, sillä olen harrastanut teatteria neljän vuoden ajan. Jokainen luvuista sijoittuu pääasiassa yhteen tapahtumapaikkaan, jolloin luvut voisi siirtää helposti näyttämölle. Tämä myös luo luvuille jonkinlaista tarkoitusta, eivätkä ne ole mukana vain kivana lisäkikkailuna. Jokainen luvuista myös keskittyy hieman eri asiaan ja eri hahmoihin, mutta ne kuitenkin liikuttavat isompaa tarinaa eteenpäin, mikä johtaa mielestäni äärimmäisen onnistuneeseen tarinankerrontaan.

Kunniattomien paskiaisten vahvuus todella syntyy Quentin Tarantinosta ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän hoitaa molemmat hommat niin taiturimaisella otteella, etten voi olla ihailematta lopputulosta todella paljon. Elokuva on täynnä erinomaisesti rakennettuja ja huippuunsa hiottuja kohtauksia, mitkä vain lisäävät ja lisäävät filmin koukuttavuutta. Aloituksen lisäksi mahtava esimerkki on baarikohtaus, missä natseiksi naamioituneet "Paskiaiset" joutuvat pahaan paikkaan. Jännitystä nostatetaan vähitellen ja tilanteen epämiellyttävyys ja ahdistavuus välittyy hitaasti katsojaankin. Kaikki muu ympärillä unohtuu, kun leffa lumoaa kuin hypnoosi. Kohtauksen lopussa jännitys vedetään tappiinsa ja vasta kun ruutu menee mustaksi merkiksi luvun vaihtumisesta, katsoja voi jälleen hengähtää. Tarantino ei tee tätä vain yksittäisten kohtausten aikana, vaan koko elokuvansa kanssa. Leffa koostuu useista hitaista kohtauksista, joissa lähinnä vain keskustellaan. Mutta kun keskustelut ovat niin tarkasti luotuja ja näyteltyjä, aika menee todella nopeasti. Elokuvan kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Loppuhuipennuksessa filmi painelee menemään oikein kunnolla ja leffan lopetus meinaa saada minut taputtamaan. Vain pari kohtausta tuntuvat hieman venytetyiltä, muuten Kunniattomat paskiaiset on mestariteos.




Kyseessä on myös teknisesti mestarillinen elokuva. Filmi on todella hienosti kuvattu; elokuva on täynnä tyylikkäitä otoksia ja hauskaa kamerakikkailua. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja kohtausten erikoiset katkaisut ovat nerokkaasti rytmitetyt. Valaisu on myös oivallista, minkä lisäksi näyttävät lavasteet ja tyylikkäät asut luovat hyvin toisen maailmansodan ajankuvaa. Tekoverta ei erityisemmin säästellä. Visuaalisuuksistakin löytyy paljon viittauksia vanhoihin aikoihin, esimerkiksi alku- ja lopputekstien tyyleillä. Äänimaailmakin on erittäin mainiosti rakennettu, mitä vain vahvistavat leffassa käytetyt oudon osuvat kappalevalinnat, sekä legendaarisen Ennio Morriconen sävelmät.

Yhteenveto: Kunniattomat paskiaiset on mestariteos ja omasta mielestäni Quentin Tarantinon paras elokuva! Tarantinon käsikirjoitus on nerokas - tavat, joilla hän kuljettaa tarinaa eteenpäin saavat minut innostumaan suuresti, enkä voi muuta kuin ihailla, mitä hän on tämän filmin kanssa saanut aikaiseksi. Tässä tarinan jakaminen lukuihin ei ole pelkkää tyylikikkailua, vaan jokainen luku tuntuu kertovan hieman omaa tarinaansa, yhdistyen kuitenkin samalla isompaan kokonaisuuteen. Se, että jokainen luku sijoittuu lähinnä yhteen tapahtumapaikkaan, on mielestäni äärimmäisen kiehtovaa, sillä se luo elokuvaan uniikin teatterinäytelmän kaltaisen hengen. Tarantino luokin huikealla tavalla tunnelmaa ja yhdistelee eri lajityyppejä ja ideoita luodakseen täysin omannäköisensä taideteoksen. Elokuva pistää jännittämään, minkä lisäksi siinä saa nauraa. Ammuskelukohtaukset ovat raakoja, mutta mukana on myös romantiikkaa. Toisen maailmansodan ajankuva on erinomaisesti luotu lavasteiden, pukujen ja musiikkien voimin. Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä - Pitt tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja Christoph Waltz todella ansaitsi kaikki palkintonsa Hans Landan roolista. Mélanie Laurent ja Daniel Brühlkin ovat fantastiset osissaan. Vain pari kohtausta tuntuvat kestävän hieman liian kauan, mutta muuten Kunniattomat paskiaiset on aika lailla täydellinen teos, mitä ei voi olla ihastelematta. Suosittelenkin elokuvan katselua kaikille Tarantinon faneille, erikoisesti rakennettujen tarinoiden ystäville, sekä historiasta kiinnostuneille, vaikka leffa luokin ihan oman versionsa toisen maailmansodan kulusta.

"You know something, Utivich? I think this just might be my masterpiece."




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Inglourious Basterds, 2009, Universal Pictures, The Weinstein Company, A Band Apart, Studio Babelsberg, Visiona Romantica


lauantai 18. toukokuuta 2019

Arvostelu: John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019)

JOHN WICK: CHAPTER 3 - PARABELLUM



Ohjaus: Chad Stahelski
Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Halle Berry, Laurence Fishburne, Lance Reddick, Asia Kate Dillon, Mark Dacascos, Anjelica Huston, Jerome Flynn, Jason Mantzoukas ja Saïd Taghmaoui
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuonna 2014 ilmestynyt toimintaelokuva John Wick oli todellinen yllätyshitti, mikä nosti päätähti Keanu Reevesin takaisin pinnalle, hänen tehtyä vuosien ajan kehnosti vastaanotettuja rainoja. Elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa ja John Wick: Chapter 2 (2017) tuotti tuplasti sen verran, mitä ensimmäinen osa keräsi teatterikierroksellaan. Jo ennen toisen osan ilmestymistä ohjaaja Chad Stahelski alkoi suunnittelemaan kolmatta filmiä ja toisen osan suosio antoikin tekijöille mahdollisuuden viedä hommaa vielä pidemmälle isomman budjetin kera. Kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2018 ja nyt John Wick: Chapter 3 - Parabellum on saanut ensi-iltansa. Itse en erityisemmin innostunut ensimmäisestä John Wickistä, kun näin sen ensimmäistä kertaa vuonna 2015. Vasta, kun katsoin sen uudestaan ennen John Wick: Chapter 2:a, aloin ymmärtämään leffan hehkutuksen syytä. Vielä paremmin molemmat elokuvat iskivät, kun katsoin ne nyt uudestaan ennen kolmannen osan näkemistä. Aloinkin innolla odottamaan John Wick: Chapter 3 - Parabellumia ja kävin katsomassa sen yhdessä toimintaleffoja fanittavan isäni kanssa.

John Wick on erotettu mystisen neuvoston toimesta ja hänen tappamisestaan tarjotaan palkkioksi 14 miljoonaa dollaria, mikä pistää kaikki salamurhaajat hänen peräänsä. Johnin täytyy hyödyntää kaikkia taitojaan selvitäkseen elävänä.

Pääroolissa John Wickinä nähdään tietty yhä Keanu Reeves, joka on yksi harvoista näyttelijöistä, joka on kyennyt vuosien varrella siirtymään yhdestä isosta roolista toiseen niin, että hänet muistetaan nykyään paremmin jälkimmäisestä. Vielä viisi vuotta sitten Reevesistä puhuttiin The Matrix -tähtenä ja nykyään hänet tunnetaan John Wickinä. Vaikka olen aiempien John Wick -filmien arvosteluissani hieman kritisoinut Reevesin näyttelijänlahjoja draamakohtauksissa, olen tässä kohtaa jo tottunut hänen tyyliinsä ja pystyin vain riemuitsemaan, kuinka täysillä herra pistää itsensä likoon. Reeves todella antaa kaikkensa läpi leffan, mikä saa katsojan kannustamaan Johnia, kun tämä päätyy kenties koko elämänsä vaikeimpaan tilanteeseen. Johnin elämästä puheenollen, hahmon taustoja avataan leffassa hieman, mikä tuo mielenkiintoista lisäsisältöä hahmoon.
     Muutamat vanhat tutut hahmot tekevät paluun. Ian McShane näyttelee tietysti Continental-hotellin johtajaa Winstonia, kun taas hotellin vastaanottovirkailijana nähdään yhä Lance Reddick. Reevesin kanssa The Matrix -trilogiaa (1999-2003) tähdittänyt Laurence Fishburne esittää kyyhkysistä kiehtoutunutta rikollispomoa ja hänen hahmonsa on nostettu isompaan rooliin kuin edellisessä osassa. Kaikki kolme näyttelijää suorituvat jälleen mainiosti rooleistaan ja jokaisesta löytyy arvokkuutta hoitaa hommansa kunnialla.
     Uusina hahmoina elokuvassa taas esitellään Halle Berryn näyttelemä tappaja Sofia, Asia Kate Dillonin esittämä neuvoston tuomari, Anjelica Hustonin esittämä Ruska Roma -osaston johtaja, Saïd Taghmaouin näyttelemä koko neuvoston ylin johtaja, Mark Dacascosin esittämä innokas salamurhaaja Zero, sekä Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Jerome Flynnin näyttelemä neuvoston jäsen Berrada. Sofiaa ja Johnia yhdistää molempien kiintymys koiriin. Hauska fakta muuten on, että Berry osallistui itse aktiivisesti elokuvassa käytettyjen koirien kouluttamiseen ja omissa toimintaharjoituksissaan hän mursi kolme kylkiluuta. Etukäteen olin hieman epäileväinen, kuinka Berry toimisi roolissa, mutta lopulta hän toimi niinkin mainiosti, että minua jäi harmittamaan, että hahmon osuus jää aika vähäiseksi. Neuvoston tuomari toimii tarinassa jonkin sortin päävihollisena, mutta valitettavasti Dillonilta puuttuu tarvittava karisma, jotta hän onnistuisi luomaan minkäänlaista uhkaa. Sen sijaan John Wickin tappamista himoitsevaa Zeroa esittävä Dacascos heittäytyy täysillä toimintakohtauksiin mukaan ja onkin leffan pahin vastus.




John Wick: Chapter 3 - Parabellum pärähtää käyntiin suoraan siitä, mihin Chapter 2 päättyi. Tapettuaan Santino D'Antonion Continentalin tiloissa, John erotetaan ja hänelle on annettu tunti aikaa, ennen kuin kaikki salamurhaajat lähtevät hänen peräänsä. Elokuva heittää katsojan hienosti tiukan tilanteen keskelle ja pistää jännittämään, kuinka John voi selvitä hengissä, kun jokainen vastaantulija vaikuttaisi olevan tappaja. Alun tiivistunnelmaiset taistelut kirjojen ja veitsien kera, sekä takaa-ajo hevosta ja moottoripyöriä hyödyntäen viestivät jo hurjasta menosta, eikä elokuvalla ole aikomustakaan ruveta jarruttelemaan. Toiminnannälkäiset saavat takuuvarmasti sitä, mitä toivovat ja vieläkin enemmän. Tuttuun John Wick -tyyliin toimintakohtaukset ovat aivan mahtavasti toteutettuja aina nopeatempoisista taistelukoreografioista erinomaiseen tekniseen toteutukseen. Jokaisen toimintaleffojen teosta haaveilevan tulisi katsoa nämä kolme teosta, sillä näin toimintaa kuuluu tehdä. Ei sarjatulileikkausta ja heiluvaa kuvausta, vaan laajoja kuvia, joista katsoja näkee, että näyttelijät ja stuntmiehet ja -naiset pistävät itsensä täysillä likoon. Lisäksi leffa sisältää useita brutaaleja tappoja, joista osa saattaa tarjota hörähdyksen kekseliäisyydellään. Aseet laulavat, luodit viuhuvat, verta roiskuu ja ruumiita tulee niin juman perkuleesti, että tuskin yksikään katsoja poistuu teatterista sillä mielellä, että leffassa olisi ollut liian vähän toimintaa.

Tämä kuitenkin johtaa yhteen elokuvan ongelmista, sillä mitä jos tässä on jopa liikaa toimintaa? Vaikka kuinka ihailen taisteluiden toteutusta ja nostan isosti hattua tekijöille, täytyy myöntää, että vähempikin mäiske olisi riittänyt. Jo John Wick: Chapter 2:sta kävi selväksi, että tekijät ovat jatkaneet tarinaa ajatuksella "isompi on parempi" ja nyt tämän kolmannen elokuvan täytyy tietty olla isompi kuin toisen osan. Tekijöiden olisi kuitenkin pitänyt huomata, että toimintakohtausten teho hiipuu, mitä kauemmin ne kestävät. Alun fantastisessa veitsenheittelyssä pituus ei vielä ole ongelma, mutta kun myöhemmin nähdään useita taisteluita, mitkä tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan, mitä seuraa välittömästi uusi taistelu, on suuri riski, että katsoja alkaa vähitellen turtumaan näkemäänsä. Esimerkiksi yhden nimettömän korston hakkaamiseen ei tarvitse käyttää reilusti yli viittä minuuttia, vaikka onkin hienoa nähdä, että vastustajista on tällä kertaa oikeasti haastetta sankarille. Lähinnä leffan mahtipontiseksi paisuva loppuskabailu herättää jossain kohtaa ajatuksen, että hommaa voisi jo viedä päätökseen. Jos tiettyjä toimintapätkiä olisi älytty tiivistää hieman, olisivat ne tehokkaampia ja kokonaisuus iskisi lujempaa kuin nyt - vaikkakin haluan yhä painottaa, että ne iskevät jo nyt lujaa.




Todella taiturimaisesti toteutettujen taisteluiden lisäksi John Wick -filmit ovat erottuneet 2000-luvun toimintahutusta myös sen ansiosta, että niihin on haluttu luoda kunnon maailma, minne katsoja voi uppoutua ja minkä mysteereitä avataan joka elokuvan myötä. Salaperäisen salamurhaajaorganisaation maailmaa laajennetaan jälleen ja paikoitellen tämä toimii erittäin hyvin, mutta välillä tarina tuntuu pysähtyvän, jotta maailmaa saataisiin esiteltyä vieläkin lisää. Itseäni tämä organisaatio kiehtoo kyllä, mutta samalla se vie sarjaa kaiken aikaa kauemmas ensimmäisen osan maanläheisyydestä. Jo Chapter 2:n loppu pisti kummastelemaan, että kuuluvatko muka ihan kaikki newyorkilaiset tähän järjestöön ja Chapter 3 - Parabellumia seuratessa katsojalta vaaditaan välillä kunnon uskonloikkaa, jottei homma lässähdä käsiin. Itse en silti kyennyt yhdessä kohtauksessa juna-asemalla uskomaan, että kenellekään sivustakatsojista ei olisi ongelma se, kun John alkaa ampumaan salamurhaajia. Tietyistä ongelmistaan huolimatta elokuva pysyy silti reippaasti plussan puolella ja vaikkei se ole ihan yhtä hyvä paketti kuin sarjan kaksi edellistä osaa, on se silti todella hyvä ja normaalia näyttävämmin toteutettu toimintaelokuva.

Ohjaajana toimii edelleen Chad Stahelski, joka tietää tasan tarkkaan, kuinka luoda näyttäviä ja tiivistunnelmaisia toimintakohtauksia. Stahelski osoittaa useassa kohtaa luovuutensa, eikä vain kierrätä samanlaista mäiskettä kuin aiemmissa leffoissa. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa jopa neljä henkilöä - Derek Kolstad, Shay Hatten, Chris Collins ja Marc Abrams - ja täytyy sanoa, että kenties paikalla oli jopa turhankin monta kokkia, sillä itse tarinankuljetus muuttuu yhdessä vaiheessa hieman kömpelöksi. Tiivistämistä kaipaavaa leikkausta lukuunottamatta John Wick: Chapter 3 - Parabellumin teknisestä toteutuksesta ei synny moitteita. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, sen valaisu on huolellisesti toteutettu ja efektitkin ovat tyylikkäät. Maskeeraajat ovat päässeet luomaan useita ruhjeita ja puvustustiimi on leikkinyt salamurhaajien asujen kanssa. Äänimaailma on mahtavasti luotu ja aseet pamahtelevat oikein kunnolla. Musiikeista vastaavat Tyler Bates ja Joel J. Richard ovat saaneet aikaiseksi menevää jumputusta toimintakohtausten taustalle, mutta mikään musiikeista ei jää soimaan päässä.




Yhteenveto: John Wick: Chapter 3 - Parabellum on erittäin hyvä toimintaelokuva, mikä pistää suuren osan nykypäivän toimintarainoista nurkkaan häpeämään. Toimintakohtaukset ovat teknisesti uskomattoman taidokkaasti toteutettuja. Ne ovat kekseliäitä, brutaaleja, paikoittelen lystikkäitä, verisiä, tiivistunnelmaisia... ja valitettavasti parissa kohtaa liian pitkiä. Elokuvasta löytyy tiivistämisen varaa ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää, että taisteluiden tehokkuus alkaa katoilla, jos ne jatkuvat liian pitkään. Etenkin lopputaistelusta olisi voinut yhden täysin yhdentekevän turpaanvedon jättää pois kokonaan. Tästä huolimatta ei voi muuta kuin nostaa hattua lahjakkaille tekijöille ja mahtavalle stunt-tiimille, jotka ovat luoneet näitä näyttäviä ja vauhdikkaita taisteluita. Tarinallisesti filmi ei ole erityisen ihmeellinen ja yhdessä kohtaa kestoa lisätään hieman pakotetun oloisesti, mutta elokuva pitää silti oivallisesti otteessaan jännittävän meininkinsä kanssa. Leffasarjan mystisen alamaailman saloja avataan jälleen, vaikkakin välillä se johtaa aika epäuskottaviin tilanteisiin. Keanu Reeves on taas kerran liekeissä John Wickin roolissa ja Halle Berry on yllättävänkin hyvä lisä hänen rinnalleen. Tarinan pahista esittävä Asia Kate Dillon ei kuitenkaan vakuuta. Heikkouksiensakin kanssa John Wick: Chapter 3 - Parabellum pyyhkii lattioita suurella osalla 2000-luvun toimintaleffoista. Genren faneille elokuva tuottaa varmasti paljon riemua ja filmi kannattaakin kokea teatterissa kunnon äänentoistojärjestelmän kera, jotta aseiden jylinä pääsee oikeuksiinsa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
John Wick: Chapter 3 - Parabellum, 2019, Lionsgate, Thunder Road Picturs, 87Eleven


perjantai 17. toukokuuta 2019

Arvostelu: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014)

NÄLKÄPELI - MATKIJANÄRHI, OSA 1

THE HUNGER GAMES: MOCKINGJAY - PART 1



Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Liam Hemsworth, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Woody Harrelson, Jeffrey Wright, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Willow Shields, Donald Sutherland, Sam Claflin, Josh Hutcherson, Stanley Tucci, Natalie Dormer, Wes Chatham, Elden Henson ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin hittikirjasarjaan perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria menestyksiä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin filmatisoida. Tekijöille ei kuitenkaan riittänyt tehdä elokuvatrilogiaa, joten he päättivät jakaa viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, samalla tavalla miten Harry Potter ja kuoleman varjelukset ja Twilight - Aamunkoi jaettiin kahtia. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2013 ja lopulta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 ilmestyi marraskuussa 2014. Elokuva ei kuitenkaan saanut yhtä positiivista vastaanottoa kuin edeltäjänsä, eikä ollut yhtä menestynyt kuin Vihan liekit. Vaikka kävin katsomassa sarjan aiemmat osat heti ensi-illoissa, en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä lainkaan teattereissa. Olin vasta keväällä 2014 saanut "Matkijanärhi"-kirjan ("Mockingjay" - 2010) käsiini ja minulla kesti pitkälti yli kuukausi lukea se, sillä kirja oli mielestäni niin kauhean tylsä. Tämän takia innostukseni sarjaa kohtaan alkoi kadota ja ajattelin, että katson leffan ihan sujuvasti vasta vuokralta. Ja niin myös teinkin, enkä pitänyt elokuvaa kovin ihmeellisenä. Ostin sen silti, jotta elokuvasarja olisi kokonaisena hyllyssäni, mutten ole koskaan katsonut leffaa uudelleen. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin pohtinut sarjan uudelleenkatselua, mutten jostain syystä ole saanut sitä aikaiseksi. Vasta kesällä 2018 katsoin vihdoin ensimmäisen Nälkäpelin ja koska se oli parempi kuin muistin, katsoin Vihan liekit heti seuraavana päivänä. Ja koska se oli mielestäni aivan mahtava filmi, katsoin Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:n sitä seuraavana aamuna.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli ja Nälkäpeli - Vihan liekit!

Katniss Everdeen auttaa vyöhyke 13:n kapinallisia valmistautumaan sotaan Capitolia vastaan. Pelastaakseen Peetan presidentti Snow'n kynsistä, Katnissistä täytyy tulla kapinaliiton keulakuva, Matkijanärhi.

Pääroolissa Katnissina nähdään tietty Jennifer Lawrence, joka on jälleen oivallinen roolissaan. Lawrence tuo hahmon tunteet hienosti esille, mutta harmillisesti hahmona Katniss on muuttunut hieman tylsempään suuntaan. Kapinalliset yrittävät tehdä Katnissista sankarin, joka innostaisi vyöhykkeitä nousemaan Capitolia vastaan, mutta Katniss itse ei ole erityisen kiinnostunut Panemin tilanteesta. Sen sijaan hän kyselee ihan koko ajan Peetan perään, jonka Capitol on vanginnut. Ja kun sanon "koko ajan", niin myös tarkoitan sitä. Elokuvassa ei taida olla ainuttakaan kohtausta, jossa Katniss ei alkaisi puhua Peetasta ja jossain kohtaa tämä käy vain hyvin rasittavaksi.
     Josh Hutchersonin esittämää Peetaa ei paljoa nähdä elokuvan aikana; lähinnä hän esiintyy Capitolin televisiolähetyksissä mustamaalaamassa Katnissia. Hahmoa viedään uuteen suuntaan, mitä en paljasta, mutta sanonpahan vain, etten pidä siitä, koska se ei saa katsojaa pitämään Peetasta. Siksi ärsyttääkin vielä enemmän, kun Katniss ei keksi muita puheenaiheita. Hutcherson tekee parhaansa sen kanssa, mitä rooli hänelle tällä kertaa tarjoaa.
     Kun Peeta on poissa näkyvistä, Liam Hemsworthin näyttelemää Galea nostetaan enemmän esille. Voi miksi, kun hänen hahmonsa on niin kamalan pitkästyttävä? Tällä kertaa mukana ei ole edes perinteistä kolmiodraamaa, vaan hahmo vain roikkuu mukana. Kyllä Gale pääsee pari kertaa toimintaan mukaan, mutta hahmona hän on täysin mitäänsanomaton, minkä lisäksi Hemsworth on yhä todella pökkelö roolissaan.
     Pääpaha presidentti Snow'ta näyttelevää Donald Sutherlandia ei kuitenkaan voi tönkköydestä syyttää. Sutherland on joka kerta vain häijympi ja julmempi pahan diktaattorin roolissa, ja tässä leffassa presidentti Snow osoittaa entistäkin paremmin säälimättömyytensä. Hahmosta myös opitaan hieman uusia asioita, mikä tekee hänestä kiinnostavamman vastustajan.




Katnissin, Peetan, Galen ja presidentti Snow'n lisäksi leffassa nähdään tietty paljon muitakin tuttuja hahmoja. Elokuvan ehdoton valopilkku on Elizabeth Banksin näyttelemä muotitajuton Effie, joka tarjoaa muutamia hauskoja kohtauksia synkkyyden keskellä. Effie joutui jättämään Capitolin taakseen ja muuttamaan kapinaliiton tiloihin maan alaiseen tukikohtaan, ja onkin hupaisaa kuunnella, kuinka hän kritisoi, ettei kenelläkään ole tyyli- tai sisustustajua. Mahtavan Woody Harrelsonin esittämä Haymitch jää harmillisen pahasti muiden varjoon, minkä lisäksi myös Stanley Tuccin tv-persoona Caesarin energiatasoa on laskettu. Heidän sijaan edellisessä osassa esitellyt tekniikkanero Beetee (mainio Jeffrey Wright) ja kapinaliiton toinen johtaja Plutarch Heavensbee (Philip Seymour Hoffman) saavat paljon ruutuaikaa. Hoffman kuoli kuvausten aikana huumeiden yliannostukseen ja elokuva onkin omistettu hänen muistolleen. Edellisessä osassa esitelty Finnick (Sam Claflin) joutuu tyytymään erittäin pieneen osaan, mutta Katnissin sisko Prim (Willow Shields) pääsee paremmin esille kuin ennen. Tyttöjen äiti (Paula Malcomson) on kuitenkin yhtä unohdettava hahmo kuin aiemmin.
     Sen sijaan, että filmi hyödyntäisi tuttuja hahmoja paremmin, se esittelee ison liudan uusia henkilöitä; tärkeimpänä heistä Julianne Mooren näyttelemän kapinaliiton johtajan, presidentti Coinin. Vaikka hahmo johtaa sorrettuja vastarintaan, en silti pidä Coinista lähes lainkaan. Ensinnäkin Moore tekee hahmosta hyvin epämiellyttävän tuntuisen, minkä lisäksi en pidä siitä, että hahmon titteli on "presidentti". Tähän mennessä sarjassa on ollut vain yksi presidentti ja hän on koko tarinan suurin paha, jolloin on vaikea luottaa uuteen hahmoon, joka käyttää samaa arvonimeä. Mielestäni presidentti Coinin taustoja pitäisi avata leffassa, sillä tällaisenaan hän tuntuu vain astuvan tarinaan täysin puskista.
     Muita uusia hahmoja ovat mm. kapinaliiton eversti Boggs (Moonlightista, 2016, Oscarin napannut Mahershala Ali), jonka ainoa tehtävä tuntuu olevan viedä Katnissia paikasta toiseen, sekä kuvaustiimi, joka työstää Matkijanärhestä propagandafilmejä kapinaliitolle. Tiimiin ihan kuuluu ohjaaja (Natalie Dormer), tämän assistentti (Evan Ross), sekä kaksi kuvaajaa (Wes Chatham ja Elden Henson). Hensonin Pollux-hahmon kautta elokuvissa esitellään vihdoin avoxit, eli rikkomuksia tehneet henkilöt, joilta Capitol leikkasi kielen irti ja teki heistä orjia.

"Harry Potter ja kuoleman varjelukset" -kirjan ("Harry Potter and the Deathly Hallows" 2007) jakamisen kahteen elokuvaan ymmärsi täysin, sillä kyseessä on lähes 900-sivuinen teos, mikä sisältää niin paljon tietoa, jolla sarjan eri langat kudotaan yhteen, ettei niitä voinut jättää pois. Twilight-kirjasarjan päätösosan "Aamunkoin" ("Breaking Dawn" - 2008) jakaminen oli kyseenalaisempi päätös, sillä pituudestaan huolimatta kirja ei ole kovin sisältörikas. Vielä kyseenalaisempaa oli kuitenkin jakaa "Matkijanärhi"-kirja kahtia. Ensinnäkin kyseessä on kirjasarjan lyhyin teos (hieman yli 300 sivua) ja toiseksi lopputulos ei tunnu kunnon elokuvalta, vaan pelkältä lämmittelyltä sarjan päätösosaa varten. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 -leffa (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) sisälsi myös lämmittelyä, mutta siinä oli selkeämpi tarina, mikä sisälsi hyvin kerrotun alun, keskikohdan ja lopun. Kaikista heikkouksistaan huolimatta myös Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) onnistui olemaan edes jollain tapaa oma leffansa ja siitäkin löytyi selkeästi alku, keskikohta ja loppuhuipennus. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 sisältää alun, minkä jälkeen nähdään kohtauksia vajaan parin tunnin edestä ja sitten elokuva päättyy. Tämä filmi ei tunnu niinkään elokuvalta, vaan pikemminkin ylipitkältä trailerilta seuraavasta osasta.




Kahden aiemman Nälkäpeli -elokuvan jälkeen Matkijanärhi, osa 1 on suuri pettymys. Jo edellinen osa, Nälkäpeli - Vihan liekit pohjusti, että seuraavaksi on tulossa sota ja tässä junnataan kaksi tuntia paikoillaan samassa tilanteessa. Elokuva vain pohjustaa ja pohjustaa tulevia tapahtumia, mutta unohtaa siinä samalla olla oma kiinnostava tarinansa. Leffa on täynnä tarpeettomia hetkiä, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin, eivätkä edes syvennä hahmoja. Henkilöt käyvät yhä vain samoja keskusteluja uudestaan, sillä kirjasta ei riitä materiaalia täyttämään kahta kahden tunnin elokuvaa. Filmissä ei usein tunnu tapahtuvan mitään kiinnostavaa, etenkään niiden hahmojen kanssa, joille on annettu nimet. Kaikkein kiinnostavimmat kohdat ovatkin niitä, joissa nimettömät vyöhykkeiden asukkaat aiheuttavat vahinkoa Capitolin joukoille. Ne ovat leffan parasta antia, mutta vaikka ne ovat hyviä kohtauksia, onhan se todella surullista, että ne eivät sisällä lainkaan tuttuja hahmoja. Ja vaikka mukana on pari kohtaa, joissa ammuskellaan, ei leffassa ole läheskään niin paljoa toimintaa, jotta kokonaisuudesta löytyisi jännitettä. Sen sijaan, että Katniss ja kumppanit lähtisivät taisteluun, he vain kuvaavat propagandavideoita eri vyöhykkeiden raunioissa ja surevat ja kauhistelevat Capitolin toimia. He myös kuvaavat yhdessä kohtauksessa studiolla, mikä nosti itselleni hymyn huulille, koska se tuntui lähinnä siltä kuin Jennifer Lawrence olisi koe-esiintynyt Katnissin rooliin todella kömpelösti.

Ei Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 kuitenkaan huono ole - se on lähinnä vain tarpeetonta tarinan venyttämistä. Mukana on tosiaan hyviä kohtauksia ja hyvää näyttelemistä, mitkä nostavat lopputuloksen todella keskinkertaiseksi. Jos Nälkäpeli olisikin televisiosarja, olisi Matkijanärhi, osa 1 oikein mainio jakso. Mutta kun tämä televisiosarjan jakso yrittää esittää elokuvaa, ei homma vain toimi, etenkään kun se tuntuu paikoitellen niin innottomasti tehdyltä, että katsojana haluaisi vain siirtyä seuraavaan osaan. Innottomuus myös viestii sitä, etteivät tekijätkään olisi halunneet jakaa lyhyttä kirjaa kahtia, vaan tämä tapahtui rahanahneen studion määräyksestä. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 onkin olemassa vain ja ainoastaan ryöstääkseen rahaa hyväuskoisten fanien lompakoista.




Mitä ihmettä tapahtui ohjaaja Francis Lawrencelle? Hän teki niin hienoa työtä Nälkäpeli - Vihan liekkien kanssa, että on vaikea ymmärtää, miksi Lawrence ei ole saanut luotua kunnon tunnetta peliin tällä kertaa. Peter Craigin ja Danny Strongin käsikirjoitus on tosin niin väkisin väännetty, ettei ihme, että Lawrence ei löytänyt siitä paljoa iloa. Leikkauksessa leffaa olisi pitänyt ymmärtää tiivistää, jotta sen hetkittäinen pitkäveteisyys laskisi minimiin. Visuaalisesti Matkijanärhi, osa 1 on kuitenkin tyylikäs. Elokuva on mainiosti kuvattu, minkä lisäksi tuhoutuneiden vyöhykkeiden rauniot ovat upeasti lavastetut. Maskeeraajat ovat tehneet oivaa työtä etenkin Peetan kanssa, mutta puvustajat eivät ole päässeet leikittelemään samalla tavalla kuin edellisten osien kanssa, sillä Capitolin räikeästi pukeutuvaa väkeä ei nähdä lähes ollenkaan. Visuaaliset tehosteet ovat oivasti toteutetut, minkä lisäksi leffan äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä James Newton Howard ei kuitenkaan ole saanut aikaiseksi mitään muistettavaa. Elokuvan jälkeen päähän jää lähinnä soimaan Katnissin hyräilemä "The Hanging Tree" -laulu.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 on suuri pettymys sarjan edellisten osien jälkeen. Collinsin kirjan jakaminen kahdeksi elokuvaksi oli todella kehno päätös, eikä filmistä tunnu löytyvän minkäänlaista tarinaa kerrottavakseen. Leffa on vain jatkuvaa pohjustusta, mikä ei johda tässä elokuvassa mihinkään. Kyseessä on täysin rahastuksen takia tehty väliosa, mistä löytyy iso kasa tarpeettomia ja pitkäveteisiä kohtauksia. Käsikirjoitus on hyvin innoton, eikä ohjaaja Francis Lawrencea ole jaksanut kiinnostaa elokuvan teko. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä sen kanssa, mitä heille on annettu, mutta valitettavasti paljon mielenkiintoisemmat tapahtumat on tarjottu nimettömille vyöhykkeiden kapinajoukoille, jotka tarjoavat edes vähän toimintaa muuten jännityksettömään tekeleeseen. Lopputulos tuntuu lähinnä televisiosarjan jaksolta ja silloinkin liian pitkältä. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 on hyvin keskinkertainen elokuva, eikä sitä voi suositella kenellekään muille kuin edellisten osien faneille. Yksittäisenä teoksena sillä ei ole mitään tarjottavaa. Onkin harmi, että siinä esitellään muutamia tärkeitä hahmoja ja juonikuvioita, jolloin sitä ei voi vain hypätä yli ja siirtyä paljon kiinnostavampaan Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:een...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 1, 2014, Lionsgate, Color Force


keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Arvostelu: The Equalizer 2 (2018)

THE EQUALIZER 2



Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Ashton Sanders, Melissa Leo, Pedro Pascal, Bill Pullman, Orson Bean, Garrett Golden, Adam Karst ja Kazy Tauginas
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Kutsukaa McCall -televisiosarjaan (The Equalizer - 1985-1989) perustuva elokuva The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014) oli pieni hitti, joten tekijät päättivät tehdä jatkoa. Jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä Sony Pictures- ja Escape Artists -yhtiöt suunnittelivat jatkoa, mutta ohjaaja Antoine Fuqua oli sitä mieltä, että hän tekisi toisen osan vain, jos päätähti Denzel Washington ja katsojat haluaisivat tarinan jatkuvan. Lopulta Fuqua ja Washington suostuivat tekemään toisenkin elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2017. The Equalizer 2 sai ensi-iltansa kesällä 2018 ja se tuotti edeltäjänsä tavoin tarpeeksi hyvin, jotta sitä voi kutsua menestykseksi. Leffa ei kuitenkaan saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin. Olin suunnitellut katsovani ja arvostelevani sarjan molemmat osat viime vuonna, mutta jostain syystä se ei toteutunutkaan. Kun The Equalizer 2 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin ensimmäisen osan uudestaan ja koska pidin siitä todella paljon, hankin jatko-osan pari päivää myöhemmin Blockbusterista ja katsoin sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Equalizer - oikeuden puolustaja!

Robert McCall on ryhtynyt kuskiksi ja yrittää samalla auttaa hädässä olevia ihmisiä. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan menneisyytensä, kun hänelle läheinen henkilö tapetaan.

Denzel Washington palaa Robert McCallin rooliin, mikä oli aikamoinen yllätys, sillä tätä ennen Washington ei ollut tehnyt jatko-osaa millekään elokuvalleen, eikä ole siis näytellyt samaa hahmoa kahta kertaa! Tähän osaan hän sopii yhä erinomaisesti ja onkin hienoa jälleen hypätä Robertin mukaan, kun tämä muuttaa näkemiään vääryyksiä maailmassa. Robertista on tullut jonkin sortin naamiokostaja, sillä päivisin hän elää tavallista elämää kuskaten ihmisiä paikasta toiseen ja yöllä hän lähtee hakkaamaan roistoja. Naamiota Robert ei tosin käytä, joten kai hän on vain kostaja.
     Edellisestä leffasta tutut Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman) tekevät myös paluun. Susan on huomattavasti tärkeämmässä roolissa kuin edellisessä osassa, mutta Brian jää edelleen aika taustalle, mikä on harmi, sillä Avaruusboltseista (Spaceballs - 1987) tuttua Pullmania näkisi mielellään enemmänkin. Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta onnistuvat edellistä osaa paremmin tuomaan kunnon lisän tarinaan.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Susanin työpari Dave (Pedro Pascal), sekä Robertin naapurustossa asuva nuori poika Miles (Ashton Sanders), joka on siinä mielessä samanlainen hahmo kuin edellisen osan Chloë Grace Moretzin näyttelemä Teri, että molemmat ovat huonoilla poluilla kulkevia nuoria, joita Robert yrittää sysätä parempaan suuntaan.




The Equalizer 2 on ihan menevä filmi yksinään, mutta The Equalizer - oikeuden puolustajan jatko-osana se tuottaa pettymyksen. Elokuvasta ei löydy lainkaan sitä samaa koukuttavaa jännittävyyttä kuin edellisestä osasta, eikä sen tarina ole läheskään yhtä mielenkiintoinen. Ensimmäinen osa käytti alussa erinomaisesti aikansa esitelläkseen Robertin ja näyttääkseen, kuinka hänelle kehkeytyy halu suojella Teriä, jolloin Terin joutuessa sairaalaan, katsoja lähtee vihaisena kostoreissulle Robertin kanssa. Vaikka tässäkin Robertilla on kostettavaa, ei siihen ole löydetty samaa painoarvoa, mikä tekisi tarinasta läheskään yhtä vakuuttavan. The Equalizer 2:lla tuntuu myös kestävän todella kauan käynnistyä. Ensimmäinen puolisko käyttää kyllä aikaansa kostotarinan pohjustamiseen, mutta samalla se käyttää ihan liikaa aikaa näyttääkseen Robertin uuden elämän kulkua. Onhan se mukava nähdä, mitä Robert tekee nykyään, mutta filmi kokee pakottavaa tarvetta keskittyä hänen asiakkaisiinsa enemmän kuin katsojaa kiinnostaisi. Etenkin vanha Samuel (Orson Bean) taulupakkomielteensä kanssa on erittäin tylsä lisäys. Elokuvan vahvin puoli on selvästi Robertin ja Milesin välille syntyvä isä-poika -henkinen suhde. Kaksikon kohtaukset ovat parhaimmillaan erittäin mainioita ja suhdetta syvennetään läpi leffan paremmin kuin edellisessä osassa Robertin ja Terin välillä, kun Teri lähestulkoon katosi koko loppuelokuvasta jouduttuaan sairaalaan.

Kyseessä on huomattavasti selkeämpi toimintaelokuva kuin edeltäjänsä. Leffa ei malta rakentaa jännitettään, sillä se haluaa vain päästä räiskinnän ja mäiskinnän kimppuun. Toimintapuolelta löytyy tässäkin onnistuneita kohtauksia, mutta harmillisesti lopputaistelu jättää toivomisen varaa. Taistelun lokaatio on veikeä idea, mutta tarinan pahikset ovat niin tylsiä ja mitäänsanomattomia tapauksia, ettei taistelu jaksa erityisemmin innostaa. Siitä, kuten muustakin filmistä, löytyy hyvät hetkensä, mutta lopputulos jää aika keskinkertaiseksi, eikä elokuva saavuta lainkaan ensimmäisen osan todella hyvää tasoa.




Elokuvan tuottamaa pettymystä korostaa se, että ohjaajana toimii edelleen Antoine Fuqua, joka ei löydä samaa iskua kuin edellisessä osassa. The Equalizer 2 ei tunnu samalla lailla intohimoprojektilta kuin ensimmäinen osa, vaan Fuqua vaikuttaa tehneen leffan hieman siihen suuntaan. Richard Wenkin käsikirjoituskaan ei ole yhtä toimiva ja hänen kirjoittama roistokäänteensä on aivan liian laiska tähän filmiin. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kuvattu suurimmaksi osaksi (mukana on yksi häikäisevän upea kuva kesken toimintakohtausta autossa), eikä tekniseltä puolelta erityisemmin mitään haukuttavaa löydy, jos ei lasketa sitä, että leikkauksessa olisi voinut karsia turhia pois (köh kaikki Samuelia koskeva köh!). Äänimaailmassa on tehty hienoja juttuja etenkin lopputaistelun aikana, mutta tässäkään leffassa Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse esille.

Yhteenveto: The Equalizer 2 on harmillinen pettymys erittäin mainion The Equalizer - oikeuden puolustajan jälkeen. Elokuvasta löytyy todella hyvä ihmissuhde Robertin ja uuden Miles-nuorukaisen väliltä, mutta kaikki muu leffassa on aika keskinkertaista ja unohdettavaa kamaa. Toimintakohtauksista löytyy hetkensä, mutta kun leffa ei tee yhtä hyvää työtä pohjustuksen kanssa kuin edellinen osa, eivät tappelut nappaa mukaansa tai pistä jännittämään. Varsinkin lopputaistelu on yllättävän innotonta ammuskelua. Elokuvaan on myös tungettu liikaa tavaraa ja etenkin vanhan Samuelin juonikuvio taulunsa kanssa kuuluisi poistettuihin kohtauksiin kaikessa turhuudessaan. Lisäksi tarinalla kestää aivan liian kauan käynnistyä. Denzel Washington on edelleen todella mainio Robert McCallina ja Ashton Sanders on oiva valinta nuoren Milesin rooliin, mutta muuten näyttelijät eivät oikein vakuuta. On vaikea uskoa, että ohjaajana toimii yhä Antoine Fuqua, sillä elokuva on huomattavasti keskinkertaisemmin toteutettu kuin edeltäjänsä. Jos pidit The Equalizer - oikeuden puolustajasta, voi The Equalizer 2:nkin katsoa sujuvasti, mutta eipä siitä jää paljoa mieleen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Equalizer 2, 2018, Columbia Pictures Corporation, Escape Artists, Fuqua Films, Lonetree Entertainment, Mace Neufeld Productions, Sony Pictures Entertainment, ZHIV Productions




Yhteistyössä:

maanantai 13. toukokuuta 2019

Arvostelu: Up - kohti korkeuksia (Up - 2009)

UP - KOHTI KORKEUKSIA

UP



Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Ed Asner, Jordan Nagai, Christopher Plummer, Bob Peterson, Delroy Lindo, Jerome Ranft, John Ratzenberger, Elizabeth Docter ja Pete Docter
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Up - kohti korkeuksia on Pixar-animaatioyhtiön kymmenes elokuva. Idea leffaan syntyi jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Pete Docter kuvitteli mielessään talon, mikä lentää kymmenillätuhansilla ilmapalloilla. Itse tarina muovautui monenlaiseksi, kunnes Docter lopulta päätti, mihin juoneen todella keskittyä, jolloin elokuvaa alettiin kunnolla toteuttamaan. Up - kohti korkeuksia sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 13. toukokuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Filmi oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä suurmenestys, ja se oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta, mihin on pystynyt vain kaksi muuta animaatiota, Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Toy Story 3 (2010)! Palkinto meni valitettavasti The Hurt Lockerille (2008), mutta Up - kohti korkeuksia onnistui voittamaan parhaan animaatioelokuvan ja parhaan musiikin palkinnot. Itse en harmillisesti nähnyt leffaa, kun se ilmestyi Suomen teattereihin lokakuussa 2009, mutta näin elokuvan heti alkuvuodesta 2010, kun se julkaistiin vuokrattavaksi. Suorastaan rakastuin elokuvaan ja olenkin nähnyt sen useaan otteeseen uudestaan. Kun huomasin, että Up - kohti korkeuksia viettää tänä vuonna 10-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen kerran ja arvostelemalla sen samalla.

Lähes 80-vuotias Carl Fredrickson päättää toteuttaa elinikäisen unelmansa ja matkustaa Etelä-Amerikkaan, Paratiisiputouksille. Carl lähtee vauhdikkaaseen seikkailuun tuhansien ilmapallojen lennättämällä talollaan ja kohtaa matkallaan innokkaan partiolaispojan, suklaata rakastavan linnun ja puhuvia koiria.

Ed Asnerin ääninäyttelemä Carl Fredrickson on ikänsä puolesta hyvin poikkeuksellinen päähenkilö animaatioelokuvassa. Yleensä animaatioiden päähenkilöt ovat nuorempia aikuisia tai ihan vain lapsia, sillä kohdeyleisö, eli lapset pystyvät samaistumaan heihin paremmin. Carlin iän kanssa tekijät ovat ottaneet riskin, mikä on todella kannattanut, sillä vanha päähenkilö luo elokuvaan samantien jotain uutta ja mielenkiintoista. Monet lapsikatsojista mitä luultavimmin rakastavat isovanhempiaan ja tämän leffan jälkeen lapset voivat sitten kuvitella mummojen ja vaariensa lähtevän hurjiin seikkailuihin. Carl on erinomaisesti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin aika äksy vanha herra, löytyy hahmon tympeydelle selkeä syy leffan alusta alkaen, jolloin hänen tylymmältäkin vaikuttavat toimensa ovat täysin ymmärrettävät. Äksyydestään huolimatta Carl on todella sympaattinen tapaus ja hänen kanssaan on heti valmis lähtemään seikkailuun.
     Vastoin tahtoaan Carl saa matkalleen mukaansa Rasmus-pojan (Jordan Nagai), reippaan ja intoa täynnä olevan partiolaisen, joka suhtautuu moniin asioihin eri tavalla kuin Carl. Hahmo on monin tavoin täysi vastakohta Carlille ja siksi he muodostavatkin täydellisen parivaljakon. Aluksi Rasmus saattaa tuntua rasittavalta energisyytensä vuoksi, mutta matkan aikana hänestä löydetään syvällisempiä puolia, mitkä tekevät hänestä hahmona huomattavasti sisältörikkaamman ja pidettävämmän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kummallinen jättilintu, jonka Rasmus nimeää Keviniksi (linnun ääniä päästelee ohjaaja Pete Docter), älypantansa kautta englantia (tai suomea, ruotsia, jne. riippuen, minkä puhekielen katsoja valitsee elokuvaan) puhuvat koirat, joista tärkeimmät ovat Carliin ja Rasmukseen välittömästi rakastuva Dogi (leffan toinen käsikirjoittaja Bob Peterson) ja häijyltä vaikuttava Alfa (myös Peterson), sekä Carlin ihailema tutkimusmatkailija Charles Muntz (Christopher Plummer), joka on hahmona erittäin mielenkiintoinen tapaus. Muntzilla on arveluttavia suunnitelmia, mutta syyt niille ovat ymmärrettävissä - ainakin osittain. Dogi ja Kevin ovat mahtavat eläinhahmot eri tavoilla ja molemmat tarjoavat useat naurut leffan aikana. Sen sijaan Alfalle keskitystä vitsistä en ole koskaan erityisemmin välittänyt.




Up - kohti korkeuksia sisältää yhden elokuvahistorian parhaista aloituksista. Leffa lähtee käyntiin Carlin lapsuudesta ja kertoo ensimmäisen vartin aikana, kuinka hän on muuttunut innokkaasta pikkupojasta äksyileväksi vanhukseksi. Tämän aloituksen toteutus on aivan mielettömän hieno, sanoisin jopa täydellinen. Montaasi Carlin elämästä ei sisällä lainkaan sanoja, mutta mestarillisen visuaalisen tarinankerronnan ansiosta katsoja on kaiken aikaa perillä siitä, mitä tapahtuu. Aloitus on suorastaan sanoinkuvailemattoman kaunis ja ennen kaikkea sydäntäsärkevän koskettava. Pixar-yhtiö on tunnettu siitä, etteivät he päästä katsojaansa helpolla, vaan tarjoavat lähes joka leffallaan ainakin yhdet itkut. Upin alku on surullisinta, mitä Pixar on koskaan saanut aikaiseksi ja on häkellyttävää, kuinka vahvasti elokuva saa katsojan herkistymään jo ensiminuuttiensa aikana. Aloituksen upeutta jollain tavalla vain korostaa, että se on uskallettu laittaa koko perheen animaatioleffaan. Se sisältää yllättävänkin rankkoja aiheita, mitkä saattavat saada jotkut aikuiskatsojat pohtimaan, että mitäköhän tuli juuri alettua katsomaan? Jo pelkän aloituksensa puolesta totean jo nyt, että kaikkien pitäisi mielestäni nähdä Up - kohti korkeuksia ainakin kerran elämässään.

Aloituksen jälkeen leffa muuttaa tunnelmaansa paljon kevyempään suuntaan, kun itse seikkailu alkaa. Joillekin tämä saattaa olla helpotus, kun on ehtinyt jo pelätä, että koko elokuvan ajan pitäisi vollottaa kyynelkanavat kuiviksi, kun taas toisille tämä voi tuottaa pettymyksen. Ymmärrän täysin molemmat puolet, sillä vaikka onkin hyvä, että elokuva siirtyy kevyempiin tunnelmiin, on muutos tavallaan todella radikaali, kun realistinen elämäkerta-alku vaihdetaan kuviin ilmapallojen varassa lentävästä talosta. Itse kuitenkin innostun joka kerta lähtemään Carlin kanssa matkalle. Leffan alussa toistetaan useaan otteeseen huudahdusta "Seikkailu odottaa!" ja niin kyllä odottaakin. Up - kohti korkeuksia tarjoaa aivan mahtavaa seikkailuhenkeä, vauhdikkaita ja paikoitellen jännittäviäkin tilanteita, sekä tietty paljon huumoria. Jokaisesta hahmosta on onnistuttu luomaan jollain tavalla koominen ja huumoria löydetään eri tavoin. Mukana on niin hassua kohellusta eläinhahmojen puolesta kuin nokkelaa sanailua ihmisten kesken. Vaikka Carlin iäkkyydestä tehdään vitsiä, ei se koskaan muutu vanhojen pilkkaamiseksi. Uskoisin, että iäkkäätkin katsojat hekottelevat kuulokojettaan säätelevälle Carlille. Loppujen lopuksi kävelykeppiä tarvitseva Carl osoittaa olevansa aikamoinen teräsvaari.




Up - kohti korkeuksia on hyvin täydellisyyttä hipova teos, mutta minulta löytyy siitä muutamia pikkuvikoja. Kuten jo totesin, Alfa-koiran ääni ei ole mielestäni erityisen hauska, minkä lisäksi lentäjäkoirat ampuvat minusta jostain syystä yli. Ilmapalloilla lentävä talo ja puhuvat koirat sulatan kyllä täysillä, mutta lentokoneita ohjaavissa koirissa on jotain, mikä ei minulle toimi. Näiden koiriin liittyvien asioiden lisäksi täytyy kyllä todeta, että vaikka rakastankin elokuvan seikkailua Paratiisiputouksille, on leffassa selvä tasonpudotus täydellisen aloituksen jälkeen. Vaikka voisin ylistää aloitusta koko arvostelun ajan, johtaa se siihen ongelmaan, ettei mikään sen jälkeen nähtävä enää yllä samalla täydellisyyden tasolle. Onneksi loppupäässä filmi taas löytää sen vahvan tunteellisen iskunsa, minkä lisäksi läpi filmin elokuva osaa rauhoittua oikeissa kohtauksissa syventämään Carlia ja Rasmusta, ja muodostamaan heidän välilleen vahvan siteen. Upin viat ovat todella minimaaliset ja pääasiassa kyseessä on aivan uskomattoman hieno teos ja ehdottomasti yksi Pixarin parhaista elokuvista.

Ja Pixarin tuotannosta puheenolleen... on varmaan sanomattakin selvää, että tämä leffa on visuaalisesti huikea? Tuttuun Pixar-tyyliin animaatiojälki on fantastista kaikin puolin. Monet luontokuvat ovat niin täynnä yksityiskohtia, että jos niistä ottaisi pois kulmikkaat ja pyöreät ihmishahmot, voisivat ne olla aitoa kuvaa puista ja vuorista - niin tarkkaa työtä animaattorit ovat tehneet! Elokuva on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, minkä lisäksi värien käyttö on ihailtavaa. Tekijät ovat todella tienneet, milloin hyödyntää kirjavia ja milloin synkempiä värejä. Leffan äänimaailmakin on taiturimaisesti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino todella ansaitsi Oscarinsa parhaasta musiikista. Giacchinon säveltämät melodiat Upia varten vain lisäävät elokuvan kauneutta. Pete Docterin ja Bob Petersonin työstämä käsikirjoitus on erinomainen niin tarinaltaan kuin dialogiltaan. Docter on myös tehnyt vaikuttavaa työtä ohjaajana ja päästää hassuutensa valloilleen Kevin-lintuna.




Tuttuun Pixar-tyyliin Up - kohti korkeuksia sisältää tietty viittauksia, eli "easter eggejä" yhtiön muihin filmeihin. Leffassa nähtävän oikeussalin numero A113 viittaa California Institute of the Artsin luokkahuoneeseen, missä monet Pixarin animaattorit ovat opiskelleet. Elokuvan alussa nähdään parikin viittausta Pixarin lyhytanimaatioon "Puolipilvistä" ("Partly Cloudy" - 2009), mikä esitettiin teattereissa ennen Upia. Carl myös vierailee matkatoimistossa, jonka esitteessä on bikineihin pukeutunut nainen Pixarin "Knick Knack" -lyhäristä (1989). Carlin seikkailun alkaessa katsoja voi bongata Pixar-leffoista tutun pizza-auton kahdestakin eri kuvasta, minkä lisäksi erään tytön huoneessa lojuu Toy Story 3:n Tuhti-nalle ja värikäs Pixar-pallo. Pallo koristaa myös yhtä Rasmuksen rintanapeista. Carlin rintamerkkinä toimiva pullonkorkki tai pikemminkin sen merkki on sama kuin monissa pulloissa ja tölkeissä Toy Story - leluelämää -elokuvassa (Toy Story - 1995).

Blu-rayn kuvanlaatu on tietysti huikea. Lisämateriaalina kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun ensimmäisellä levyllä on mainitsemani lyhäri "Puolipilvistä", sekä lyhytanimaatio "Dogin salainen tehtävä" ("Dug's Special Mission" - 2009), erään hahmon tarinan päätöstä koskeva pätkä ja 22-minuuttinen "Adventure is Out There" -dokumentti, missä elokuvan tekijät matkaavat Etelä-Amerikkaan saamaan inspiraatiota Paratiisiputouksia varten. Levylle on myös piilotettu pätkä "The Egg", missä avataan tekijöiden vanhoja ideoita elokuvan tarinasta. Toiselta levyltä taas löytyy seitsemän dokumenttia elokuvan hahmoista, Carlin talosta ja musiikeista, vaihtoehtoinen kohtaus elokuvan alusta, lyhyitä mainosklippejä ja trailereita, sekä "Global Guardian Badge" -peli, missä testataan viisautta mm. maantieteessä. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin tunniksi ja 50:ksi minuutiksi.

Yhteenveto: Up - kohti korkeuksia on lähes täydellinen mestariteos, mikä jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuvan sydäntäsärkevä alku on aivan mielettömän upeasti toteutettu ja se on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuva-aloituksista. Sen jälkeen tunnelma kevenee ja seikkailu lähtee käyntiin. Filmi onnistuu todella imaisemaan katsojan mukaansa, tarjoten vauhtia ja vaaroja, kuten myös huumoria ja oikeissa kohdissa rauhoittumista ja hahmoihin syventymistä. Tarinan päähenkilö Carl on kaikesta äksyydestään huolimatta erittäin pidettävä tapaus ja partiopoika Rasmus on veikeä matkakumppani hänelle. Muutkin hahmot ovat mainioita, vaikken olekaan koskaan pitänyt Alfa-koiralle kirjoitetusta jatkuvasta vitsistä. Filmistä löytyy joitain todella pieniä vikoja, minkä takia se ei saavuta täyttä viittä tähteä, mutta painotan silti, että kyseessä on huikean mahtava filmi. Pixarin tuttuun tapaan animaatiojälki on sanoinkuvailemattoman mestarillista ja mukana on paljon häikäisevän kauniita ja näyttäviä kuvia. Musiikkikin on erinomaista ja säveltäjä Michael Giacchino voitti täysin oikeutetusti Oscar-pystin työstään. Up - kohti korkeuksia kuuluu ehdottomasti Pixarin parhaimmistoon ja vuosien päästä siitä tullaan varmasti puhumaan animaatioklassikkona.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Up, 2009, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures


lauantai 11. toukokuuta 2019

Arvostelu: Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013)

NÄLKÄPELI - VIHAN LIEKIT

THE HUNGER GAMES: CATCHING FIRE



Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Woody Harrelson, Liam Hemsworth, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Donald Sutherland, Stanley Tucci, Philip Seymour Hoffman, Sam Claflin, Jeffrey Wright, Lynn Cohen, Jena Malone, Willow Shields, Amanda Plummer, Patrick St. Esprit, Toby Jones ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin kirjaan perustuva elokuva Nälkäpeli (The Hunger Games 2012) oli suuri menestys, joten sarjaa päätettiin tietty jatkaa myös filmien muodossa. Jatko-osaa alettiin nopeasti suunnittelemaan ja vaikka projektiin tuli suuria muutoksia, kun sekä ohjaaja että käsikirjoittaja poistuivat leffasta, kuvaukset saatiin aloitettua jo syksyllä 2012. Lopulta Nälkäpeli - Vihan liekit sai ensi-iltansa marraskuussa 2013 ja se oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä. Kriitikotkin pitivät elokuvasta enemmän ja niin pidin myös minä, kun näin filmin ensi-illassa. Olin lukenut "Vihan liekit" -kirjan ("Catching Fire" - 2009) jo ennen ensimmäisen Nälkäpelin ilmestymistä ja vaikken ollut innostunut jatko-osasta yhtä paljon kuin alkuperäisestä kirjasta, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan leffan. Yllätyinkin kovasti, sillä siinä missä ensimmäinen elokuva jäi kirjan jalkoihin, Nälkäpeli - Vihan liekit oli mielestäni selkeästi lähdemateriaaliansa parempi teos. Ostinkin elokuvan heti Blu-rayna ja katsoin sen lyhyen ajan sisällä pariinkin otteeseen. Mutta sitten, jostain syystä en ole katsonut leffaa enää uudestaan. Olen jo pidemmän aikaa halunnut katsoa Nälkäpeli -filmit uudelleen ja arvostella ne, mutten ole saanut sitä aikaiseksi. Vihdoin kesällä 2018 päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoin sarjan ensimmäisen osan. Koska pidin siitä enemmän kuin aiemmin, katsoin Nälkäpeli - Vihan liekit heti seuraavana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Nälkäpeli!

Katniss ja Peeta lähtevät voittajien kiertueelle läpi vyöhykkeiden, mitä ei yhtään helpota vyöhykkeillä alkavat kapinat tai presidentti Snow'n uhkaukset tappaa Katnissin rakkaat, jos tämä ei saa kapinoita loppumaan. Tai että Nälkäpeli juhlii 75-vuotisjuhlaa, minkä kunniaksi tribuutit valitaan aiemmista voittajista, mikä tarkoittaa, että Katniss joutuu takaisin peliin...

Jennifer Lawrence palaa Katniss Everdeenin rooliin ja tekee vielä parempaa työtä kuin edellisessä osassa. Lawrence tuo hienosti esille, kuinka Nälkäpeli jätti jälkensä Katnissiin ja on ikävää seurata, kuinka pelin tapahtumat kummittelevat hänen mielessään. Katnissista löytyy yhä samaa kapinahenkeä, mutta edellisen osan jälkeen hän on alkanut ymmärtämään, ettei Capitol todellakaan leiki, vaan tekee kauheuksia, jos hän ei tottele. Niinpä Katniss onkin omaksunut paremmin roolinsa esittäessään, että hänen elämänsä on yhtä auvoa ja että hän on yhä onnellisesti rakastunut Peetaan.
     Myös Josh Hutcherson tekee vahvemman roolisuorituksen Peetana, joka pääsee tällä kertaa paremmin mukaan toimintaan. Edellisen osan tapahtumat vaikuttivat Peetaankin, joka on muuttunut synkemmäksi persoonana. Hutcherson luo jälleen hyvän vastapainon Lawrencelle ja kaksikon välinen suhde on onnistuttu luomaan erinomaiseksi. Vaikka heidän rakkautensa onkin huijausta, voi välillä huomata, että mukana taitaa olla todellisiakin tunteita.




Katnissin ja Peetan lisäksi muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Woody Harrelson on toistamiseen loistava viinasta nauttivana Haymitchina. Elizabeth Banks säkenöi (kirjaimellisesti) räikeästi pukeutuvana ja meikkaavana Effienä, joka tarjoaa jälleen huumoria synkkyyden keskellä, vaikka hänestä voikin huomata, että Effie on alkanut ymmärtämään Capitolin kauheudet. Stanley Tucci osoittaa taas, miksi hän on täydellinen valinta energisen Nälkäpeli-juontaja Caesarin rooliin ja Lenny Kravitz on yhtä mainio lempeänä puvustaja Cinnana kuin viimeksi. Katnissin Gale-ystävää näyttelevä Liam Hemsworth ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan, mutta hänen tuomaa kolmiodraamaa käsitellään paremmin. Läpi leffan voi huomata, kuinka Katniss ja Gale haluaisivat viettää aikansa yhdessä, mutta Nälkäpeli-voiton jälkeen Katnissin täytyy jatkaa esittämistä Peetan kanssa. Myös Katnissin pikkusisko Prim (Willow Shields) ja heidän hiljainen äitinsä (Paula Malcomson) esiintyvät leffassa, mutta heidän osuutensa jää aika pieneksi.
     Donald Sutherlandin näyttelemän presidentti Snow'n pahuutta korostetaan lisää. Hahmon uhkaavuustasoa on nostettu ja Sutherland tekee huikeaa työtä julmana hallitsijana. Presidentti Snow'sta voi huomata, ettei hän siedä lainkaan tottelemattomuutta ja hänen tunteettomat käskynsä tappaa ihmisiä saavat katsojan inhoamaan häntä Katnissin kanssa. Hahmo ei kuitenkaan ole pelkkä yksiulotteinen pahis, vaan häneen onnistutaan tuomaan syvyyttä sillä, että hänelläkin on perhe, josta hän selkeästi välittää hyvin paljon.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään uudet Nälkäpeli-tribuutit, jotka ovat voittaneet pelin joskus aiemmin. Vaikka tribuutit tulevat paljon myöhemmin mukaan kuin edellisessä elokuvassa, suuri osa heistä saa paljon paremmin ruutuaikaa kuin viime filmin tribuutit. Sam Claflinin oivasti näyttelemä Finnick vaikuttaa lehtien kansikuvapojalta, mutta hänestä tulee esille muitakin puolia. Jena Malonen esittämä Johanna on arvaamaton tapaus, kun taas Lynn Cohenin näyttelemä vanha ja mykkä Mags on hyvin sympaattinen henkilö. Vaikka se, että nuoret joutuvat tappamaan nuoria on aivan kauheaa, on myös hirvittävää, että todella paljon iäkkäämpi rouva joutuu peliin, varsinkin kun hän ei voisi mitenkään pärjätä ilman suojelua. Jeffrey Wright ja Amanda Plummer esittävät kaksikkoa Beeteetä ja Wiressia, joista ensimmäinen on hyvin älykäs ja toinen taas vaikuttaa seonneelta. Uutena hahmona elokuva esittelee myös uuden pelinjohtajan, Plutarch Heavensbeen, jota näyttelee mainio Philip Seymour Hoffman, sekä Capitolin rauhanvartijoita johtavan julman komentaja Threadin (Patrick St. Esprit).

Ensimmäinen Nälkäpeli teki loistotyötä rakentaessaan elokuvasarjan maailmaa ja Nälkäpeli - Vihan liekit tekee kenties vielä parempaa työtä syventäessään ja laajentaessaan sitä. Edellisessä osassa tämän maailman kauheudet näkyivät lähinnä Nälkäpelin kautta; kuinka rikkaat katsovat innoissaan, miten köyhät lapset tappavat toisiaan suorassa tv-lähetyksessä ja kuinka tribuuttien ympärille nousee hirveä mediahössötys, joka nostaa heidät julkisuuteen kuoleman kautta. Edellisessä osassa Katniss ja Peeta joutuivat julkisuuteen, koska he olivat menossa tappamaan ihmisiä ja tässä he kiertävät eri vyöhykkeitä, jossa heidän täytyy näyttää kuolleiden tribuuttien omaisille, että he selvisivät, mutta omaisten rakkaat kuolivat. Tämä johtaa hyvin pysäyttäviin kohtauksiin. Hetki, jossa edellisessä osassa menehtyneen Rue-tytön vyöhykkeen asukkaat kunnioittavat Katnissin apua tekemällä kolmen sormen käsimerkin, oli niin voimakkaasti luotu, että minulle tuli kylmiä väreitä. Vyöhykkeiden näkeminen jo itsessään laajentaa leffan maailmaa ja on kiehtovaa seurata, miten eri vyöhykkeet suhtautuvat voittajapariin.




Edellisen osan rankkuudet syntyivät tosiaan lähinnä itse Nälkäpelistä, kun taas tässä elokuvassa rankkoja hetkiä näytetään muutenkin paljon. Capitol esitetään paljon julmempana ja filmissä näytetään, kuinka valtion sotajoukot teloittavat ihmisiä suorassa lähetyksessä ja ruoskivat kapinoitsijoita näyttääkseen, ettei tällainen touhu kannata. Nälkäpeli - Vihan liekit on hyvin synkkä ja epätoivoinen teos, jolloin on hyvä, että Effie tuo muutamassa kohtaa pientä piristystä vakavaan henkeen. Itse pidän äärimmäisen paljon siitä, ettei elokuva säästele katsojia kovin paljoa, vaan uskaltaa tarjota kauheita hetkiä. Tässäkin osassa on mukana hyvää yhteiskuntakritiikkiä, sekä enemmän viittauksia siihen, kuinka mediassa valehdellaan ihmisille. Capitolin kamalilla touhuilla heitetään vertauksia natsien toimintaan toisen maailmansodan aikaan. Elokuvan ensimmäinen tunti on niin hienosti ja mielenkiintoisesti rakennettu, ettei filmi edes välttämättä tarvitsisi Nälkäpeliä. Siinä, missä edellinen osa sai katsojan kiinnostuksen nimenomaan pelin takia, Nälkäpeli - Vihan liekit toimisi todella hyvin ilmankin.

En kuitenkaan menisi sanomaan, että elokuva lässähtää, koska tässäkin on mukana peli, ehei. Kun presidentti Snow julistaa, että 75-vuotisjuhlan kunniaksi Nälkäpelin tribuutit valitaan aiempien voittajien joukosta ja Katniss tajuaa, että hänen on pakko palata painajaiseensa, on tilanne jälleen niin vahvasti luotu, että ihoni nousi hetkeksi kananlihalle. Siitä sitten alkaakin erinomainen pohjustus itse peliin ja on hienoa nähdä, kuinka tribuutit yrittävät eri tavoin saada pelin peruttua, sillä kukaan ei halua palata areenalle. Mutta kuten leffassa muutenkin tapahtuu, tarinan sankarit jäävät jatkuvasti alakynteen, jolloin mitään ei voi tehdä pelin perumiseksi. Sen enempää paljastamatta pelin sisällöstä sanon kuitenkin, että tämänkertainen Nälkäpeli on hienosti erilainen kuin ensimmäisen osan peli. Enkä tarkoita vain, millainen areena on visuaalisesti tai millaisia kauheuksia pelinluojat sinne tällä kertaa pistävät hahmojen päänvaivaksi, vaan peliä myös käsitellään toisin kuin viimeksi. Erilainen toteutustapa saa uuden pelin tuntumaan raikkaalta, eikä homma tunnu koskaan edellisen osan kierrättämiseltä ideoiden loputtua kesken. Peli on täynnä jännittäviä hetkiä ja koko elokuva jää niin jännään paikkaan, että katsoja oikein vaatii jatkoa. Nälkäpeli - Vihan liekit on loistava filmi, jonka juoni ei paperilla kuulosta yhtä kiinnostavalta kuin ensimmäisen osan, mutta toteutuksen ja teemojen käsittelyn kautta elokuva nousee selkeästi edellisen Nälkäpelin yläpuolelle.




Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Gary Ross tosiaan jätti projektin kiireisen aikataulun takia ja hänen korvaajakseen valittiin Francis Lawrence, joka tekee huomattavasti taidokkaampaa työtä kuin Ross. Lawrence osaa hyödyntää hahmoja ja maailmaa paremmin, minkä lisäksi hän on paljon lahjakkaampi toimintaohjaaja kuin edeltäjänsä. Enää ei ole luvassa hutiloiden ja heiluvasti kuvattuja toimintakohtauksia, vaan tällä kertaa niistä saa hyvin selvää, minkä lisäksi ne ovat paremmin rakennettuja ja leikattuja, ja siten jännittävämpiä. Leikkaus on muutenkin parempaa, eikä filmillä ole mikään kiire kertoa tarinaansa. Käsikirjoituksesta vastaavat Simon Beaufoy ja Michael deBruyn ovat tehneet erittäin hyvää työtä siirtäessään kirjaa elokuvaksi ja saaneet aikaiseksi erinomaisia dialogihetkiä. Visuaaliset tehosteet ovat edellistä osaa paremmat, mutta lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat yhtä taidokkaasti ja huolella toteutetut. Puvustajat ja maskeeraajat ovat päässeet leikittelemään enemmän capitolilaisten oudon tyylin kanssa. Tribuuttien asut Nälkäpelissä ovat tyylikkäämmät kuin viimeksi, kuten ovat myös Capitolin rauhanvartijoiden puvut... tavallaan. Vaikka pidänkin uusista asuista, saavat ne vartijat näyttämään roboteilta, eikä ihmisiltä. Äänimaailma on tietty hyvin luotu ja säveltäjä James Newton Howard on tehnyt hieman parempaa työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Vihan liekit on loistava filmi, joka nousee kaikin tavoin edeltäjänsä yläpuolelle. Filmi tekee upeaa työtä laajentaessaan sarjan maailmaa ja rakentaessaan sekä tarinaa että tunnelmaa. Leffa on paljon synkempi ja rankempi, mikä todella osoittaa Capitolin ja presidentti Snow'n julmuuden (joista jälkimmäistä vahvistaa Donald Sutherlandin hieno roolisuoritus). Mukana on useita kohtauksia, jotka aiheuttavat kylmiä väreitä, koska ne ovat niin vaikuttavasti luotuja. Voittokiertue ja kapinat ovat jo niin kiinnostavia juttuja, ettei filmi välttämättä edes tarvitsisi Nälkäpeliä ollakseen kiehtova. Onhan se kuitenkin hyvä, että tästäkin osasta peli löytyy ja mikä parasta, peli on mahtavasti erilainen kuin edellisessä elokuvassa. Elokuva luo jännitystä loistokkaasti läpi leffan eri tavoin ja saa katsojan vaatimaan jatkoa. Uusi ohjaaja Francis Lawrence on nappivalinta tekijäksi ja hän on tuonut esille parhaat puolet sekä kirjasta että näyttelijöistä. Jennifer Lawrence ja Josh Hutcherson parantavat suorituksiaan päähenkilöinä, ja Harrelson, Banks ja Tucci jatkavat hauskalla linjallaan. Visuaalisesti filmi on hyvin näyttävä ja se kuulostaakin paremmalta kuin edeltäjänsä. Jos piditte Nälkäpelistä, suosittelen äärimmäisen lämpimästi katsomaan myös Nälkäpeli - Vihan liekit. Vaikkei ensimmäinen filmi olisikaan täysin herättänyt intoanne sarjaa kohtaan, kannattaa tälle silti antaa mahdollisuus, sillä kyseessä todella on parempi teos.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Catching Fire, 2013, Lionsgate, Color Force


torstai 9. toukokuuta 2019

Arvostelu: The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014)

THE EQUALIZER - OIKEUDEN PUOLUSTAJA

THE EQUALIZER



Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Marton Csokas, Chloë Grace Moretz, Johnny Skourtis, David Harbour, David Meunier, Melissa Leo, Bill Pullman, Haley Bennett ja Vladimir Kulich
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

The Equalizer - oikeuden puolustaja on Denzel Washingtonin tähdittämä toimintaelokuva, mikä pohjautuu kasaritelevisiosarjaan Kutsukaa McCall (The Equalizer - 1985-1989). Vuonna 2010 ilmoitettiin, että Russell Crowe olisi kiinnostunut näyttelemään pääosaa sarjaan perustuvassa elokuvassa, mutta 2011 hänet vaihdettiin Washingtoniin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2013 ja lopulta The Equalizer - oikeuden puolustaja sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2014 (Suomeen leffa saapui vasta syksyllä). Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot, mutta oli kuitenkin aikamoinen hitti. Itse näin leffan muistaakseni vuonna 2015 isäni kanssa, mutta katsoimme sen yöllä ja nukahdin parissa kohtaa, joten en muista filmistä lähes mitään. Olen välillä pohtinut katsovani elokuvan kunnolla uudestaan ja kun ilmoitettiin, että leffa saisi jatkoa, ajattelin toteuttaa tämän. Tästä huolimatta en katsonut elokuvaa ennen The Equalizer 2:n (2018) ilmestymistä teattereihin ja päätin lopulta odottaa, että jatko-osa saapuisi vuokralle, jotta voisin katsoa molemmat rauhassa kotona. Kun The Equalizer 2 ilmestyi vuokrattavaksi, lainasin isältäni ensimmäisen osan ja katsoin sen eräänä aamuna uudestaan... tai noh, ensimmäistä kertaa kokonaan.

Yksinäinen kodintarvikeliikkeen työntekijä Robert McCall käy iltaisin kuppilassa, missä hän tutustuu nuoreen prostituoituun tyttöön, Teriin. Kun Teri eräänä yönä hakataan henkihieveriin, Robert päättää kostaa tämän tekijöille. Samalla hän päätyy kuitenkin häiritsemään venäläisen rikollisjengin hommia, joka ottaa Robertin kohteekseen.

Robert McCall (Denzel Washington) vaikuttaa nopeasti vilkaistuna täysin normaalilta hepulta, joka käy hyvin tavallisessa paikassa töissä ja viettää illat lukien kirjaa ja juoden teetä kahvilassa. Kuitenkin kun häntä katsoo pidempään, voi huomata, että Robert piilottelee jotain ja ettei hän todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikutti. Kyseessä on todella kiehtova päähenkilö, jonka taustoja avataan mielenkiintoisesti läpi leffan. Parasta hahmossa kuitenkin on, että häntä on saatu näyttelemään Denzel Washington, joka on erinomainen valinta rooliin. Washington onnistuu olemaan kylmä kostaja, kuten myös täysin tavallinen heppu ja saa nämä kaksi täysin erilaista persoonaa tuntumaan samalta hahmolta. Washington osoittaa lahjakkuutensa useaan otteeseen filmin aikana ja lopulta on vaikea kuvitella ketään muuta hahmoksi.
     Nuorta prostituoitua, Teriä, jonka Robert ottaa suojelukseensa, esittää Chloë Grace Moretz. Itse olen aina pitänyt Moretzia lahjakkaana nuorena näyttelijänä. Jopa kehnommissa elokuvissa Moretz onnistuu vakuuttamaan. Tässä hän omaksuu rikkinäisen nuoren tytön roolin täydellisesti. Robertin tavoin Teriäkin selvästi vaivaa vaikea menneisyys, jota hän yrittää piilottaa käyttäytymisellään. Ainoa harmi Moretzin kohdalla on, että kun hänet on mukiloitu sairaalakuntoon, häntä hädintuskin enää nähdään elokuvassa.
     Elokuvan roistoina nähdään venäläisen rikollisjengin jäseniä, jotka ovat hyvin tyypillisiä Hollywood-toimintafilmin kuvauksia venäläisistä rikollisista. David Meunier esittää Slavia, joka kauppaa nuoria tyttöjä, kuten Teri. Marton Csokas näyttelee Nikolai Itchenkoa, vaarallista miestä, joka lähetetään hoitelemaan Robert. Vladimir Kulich taas esittää takapirua, herra Pushkiniä. Kaikki kolme sopivat hyvin rooleihinsa ja ajavat asiansa elokuvassa. Etenkin Csokas tekee vaikutuksen häijynä tappajana.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Robertin työkaveri Ralphie (Johnny Skourtis), Robertille tietoa rikollisista tarjoavat Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman), sekä korruptoitunut etsivä Masters (David Harbour). Ralphielle on jostain syystä päätetty kirjoittaa yllättävänkin iso juonikuvio. Lopulta sen merkityksen elokuvan päätarinan kanssa ymmärtää, mutta aluksi se tuntuu hieman tarpeettomalta lisäykseltä.




Kuten alussa kerroin, ensimmäisen kerran kun näin The Equalizer - oikeuden puolustajan, katsoin sitä keskellä yötä ja nukahtelin vähän väliä. Niinpä nyt kun katsoin sen uudestaan, tuntui kuin katsoisin filmiä ensi kertaa, sillä muistin siitä loppupeleissä hyvin vähän. Lähes kaikki ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tuli siis minulle enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Yksi isoimmista yllätyksistä itselleni oli, ettei kyseessä niinkään ole puhdas toimintaleffa, vaan enemmänkin jännäri, trilleri jolla kestää aikaa rakentaa tunnelmaansa ja hahmojaan. Toimintaa on yllättävänkin vähän ja taistelut on ripoteltu maltillisesti, jotta niissä olisi enemmän painoarvoa. Tämä oli mielestäni vain positiivinen yllätys, sillä jostain syystä minulla oli käsitys, että elokuva olisi vain sitä, kun Robert tunkeutuu erilaisiin venäläisten rikollisten piilopaikkoihin ja ampuisi kaikki. Elokuva onnistui tarjoamaan huomattavasti enemmän. Itse asiassa Robert ei oikeastaan edes ammu ihmisiä; hän pitelee asetta lähinnä uhkaillakseen. Tappamiseen hän tuntuu käyttävän kaikkea muuta, mitä käteensä saa tappelun aikana, mikä johtaa todella kekseliäisiin kuolemiin. Eräässä kohtauksessa Robert esimerkiksi murskaa roiston niskan kirjalla.

Yksi parhaimmista asioista elokuvassa on erikoinen suhde, mikä Robertin ja Terin välille luodaan. Alun kohtaukset, joissa kaksikko alkaa oikeasti tutustumaan toisiinsa kahvilassa, muuttuvat yllättävänkin koskettaviksi. Kohtaukset onnistuvat luomaan vahvan siteen hahmojen välille, jolloin kun Terille käy huonosti, on tämä täydellisesti rakennettu motivaatio Robertille lähteä kostamaan. Jos alkupää hätiköisi esitellessään hahmoja, olisi leffa luultavasti aika tylsä ja keskinkertainen, mutta nyt kun alkuun on panostettu huolellisesti, katsoja imaistaan hyvin mukaan, eikä toimintakohtauksien vähäinen määräkään haittaa, sillä tarina on niin hyvä. The Equalizer - oikeuden puolustajasta löytyy pieniä ongelmia, kuten sivujuonet, joilla on kyllä selkeä paikkansa kokonaisuudessa, mutta jotka vievät hieman liikaakin aikaa. Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja vartti, ja siitä saisi leikattua pienesti pois, jotta kokonaisuus olisi tiiviimpi ja ytimekkäämpi paketti. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin erittäin mainio filmi.




Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka ohjasi Washingtonia aiemmin elokuvassa Training Day (2001), mistä Washington nappasi itselleen parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Fuqua on todella taidokas tekijä, joka osaa luoda tunnelmaa hyvin, eikä hyppää suoraan pelkkään mäiskeeseen. Hän myös käsittelee toimintakohtauksia onnistuneesti, eikä luota sekaviin leikkauksiin, jolloin katsoja lähinnä hämmentyy siitä, mitä tapahtuu. Filmi on muutenkin taidokkaasti leikattu, vaikka kokonaiskestoa voisikin hieman lyhentää. Tiivistämisen olisi voinut tehdä myös jo käsikirjoitusvaiheessa. Richard Wenkin teksti on sujuvaa, mutta hän olisi voinut esimerkiksi pienentää Ralphien merkittävyyttä tarinassa. Visuaalisesti The Equalizer - oikeuden puolustaja on hieno. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet oivaa työtä. Äänimaailma on muuten hyvin rakennettu, mutta Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse lainkaan esille.

Yhteenveto: The Equalizer - oikeuden puolustaja on erittäin mainio jännitysfilmi, mikä onnistuu olemaan paljon enemmän kuin tavallinen 2000-luvun kertakäyttötoiminta. Tämä johtuu pääasiassa Antoine Fuquan loistavasta ja rauhallisesta ohjaustavasta, kun hän pyrkii rakentamaan päähenkilöään ja tunnelmaansa, eikä vain pistä heti mäiskettä käyntiin. Toimintaakin löytyy, muttei erityisen suuressa määrin. Toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, Robertin hyödyntäessä lähes kaikkea muuta aseina kuin itse aseita. Robertia esittävä Denzel Washington on tietty elokuvan kantava voima ja fantastinen valinta päärooliin. Myös Marton Csokas ja Chloë Grace Moretz tekevät mainiot roolityöt, vaikka jälkimmäinen katoaa aika tönkösti elokuvasta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Paikoitellen elokuvan yli kaksituntinen kesto tuntuu liian pitkältä, kun hieman tarpeettomilta vaikuttavat sivujuonet saavat vähän liikaakin tilaa. Kokonaisuudessaan leffa pitää kuitenkin todella hyvin otteessaan ja suosittelenkin The Equalizer - oikeuden puolustajaa vanhempien toimintafilmien ystäville. Jos tarvitset jatkuvaa räiskimistä, ei leffa välttämättä sovi sinulle, mutta koukuttavaa jännitysnäytelmää etsiville tämä tarjoaa paljonkin. Saa nähdä, pääseekö The Equalizer 2 samalle tasolle...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Equalizer, 2014, Columbia Pictures Corporation, LStar Capital, Village Roadshow Pictures, Escape Artists, ZHIV Productions, Mace Neufeld Productions, Lonetree Entertainment