The Dog Stars (2026) - elokuva-arvostelu

THE DOG STARS

Ohjaus: Ridley Scott

Näyttelijät: Jacob Elordi, Josh Brolin, Margaret Qualley, Guy Pearce, Benedict Wong, Allison Janney ja Ewen Bremner

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 12

The Dog Stars perustuu Peter Hellerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Alun perin ohjaaja Ridley Scott suunnitteli tekevänsä elämäkertaelokuvan Bee Gees -yhtyeestä, saatuaan Gladiator II:n (2024) valmiiksi, mutta hän päätti lopulta siirtyä suoraan adaptaatioon Hellerin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt The Dog Stars saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin varautuneena elokuvasta, kun sitä ryhdyttiin markkinoimaan. Aikoinaan loistavan Scottin taso on hiipunut viime vuosina, enkä tiennyt, kiinnostaako jälleen uusi postapokalyptinen tarina. Kävin silti ihan uteliaana katsomassa The Dog Starsin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun hirvittävä tauti tappoi suuren osan ihmiskunnasta. Vaimonsa sairaudelle menettänyt Hig ja hänen koiransa Jasper yrittävät selviytyä tuhon keskellä, toiveenaan parempi huominen.

Alun perin Scottin edellistäkin elokuvaa, Gladiator II:a tähdittäneen Paul Mescalin oli tarkoitus näytellä pääroolia myös The Dog Starsissa, mutta kun hän joutui aikataulusyistä jättäytymään projektista, tilalle valittiin vastikään Guillermo del Toron Frankensteinista (2025) Oscar-ehdokkuuden saanut Jacob Elordi. Elordi näyttelee Higiä, mekaanikkoa ja pilottia, joka menetti vaimonsa suuren osan ihmiskunnasta tappaneelle taudille ja käyttääkin päivänsä lähinnä tarvikkeita etsien, koiransa Jasperin kanssa. Elordi on tuttuun tapaansa hieman jäykkä osassaan, mutta kanavoiden tunteita silmillään ja pienillä eleillään. Hän tulkitsee hyvin hiljaa surevaa miestä, joka kuitenkin haaveilee uuden yhteiskunnan muodostumisesta.

     Elokuvassa nähdään myös Josh Brolin entisenä sotilaana ja Higin kanssa yhteistyötä tekevänä Bangleyna, Margaret Qualley farmilla isänsä (Guy Pearce) kanssa asuvana Cimana, Benedict Wong uskovaislahkoa johtavana Aaronina, sekä Allison Janney suojapaikkaa pyörittävänä Darlenena. Sivunäyttelijät ovat hyviä osissaan, joskin Brolinin ja Pearcen ongelmaksi koituu se, että heidän hahmonsa ovat turhan samanlaiset keskenään. Kummatkin ovat vanhoja jääräpääukkoja, jotka ovat täysin sitä mieltä, että jokainen selviää parhaiten omillaan, eivätkä luota tippaakaan ulkopuolisiin.

Onneksi pidin odotukseni The Dog Starsia kohtaan matalalla, koska muuten vastassani olisi voinut olla aikamoinen pettymys. Elokuva on kelpuutettava, mutta silti läpi leffan minusta tuntui siltä, ettei The Dog Stars oikein lähde kunnolla käyntiin. Kaikki jää hieman puolitiehen, mutta hyvät näyttelijät ja muutama menevä toiminnallisempi kohtaus pelastavat elokuvan juuri ja juuri plussan puolelle. Nämä toiminnallisetkin kohtaukset tosin eivät saavuta kunnon potentiaaliaan ja Higin ja kumppaneiden kohtaamat erilaiset uhkat tuntuvat enemmän pienoisilta töyssyiltä tiessä kuin todellisilta vaaratilanteilta. Elokuvan jännittävin kohtaus ei edes sisällä koko päähenkilöä.

Elokuvan ongelmaksi muodostuu myös se, että näitä tappavan viruksen jälkeiseen maailmaan sijoittuvia tarinoita on nähty viime vuosina jo kyllästymiseen asti, aina HBO:n videopeliadaptaatio The Last of Usista (2023-) lähtien. Mitään zombeja The Dog Starsissa ei nähdä, vaan leffa keskittyy enemmän sivilisaation sortumiseen ja pohdintaan siitä, voiko uutta yhteiskuntaa enää luoda edellisen romahdettua. Tämäkin tosin jää lähinnä sille tasolle, että kohtauksesta toiseen pari hahmoa riitelevät siitä, että yhden mielestä ulkopuolisiin ei voi luottaa ja toisen mielestä maailma olisi kivempi paikka, kun kaikki tulisivat toimeen keskenään. Kun tämä aspekti jää pintapuoleiseksi, eikä leffa keksi mitään muuta koukkua tuttuakin tutumman maailmanloppukuvaston keskelle, The Dog Stars jää aika pliisuksi kertakäyttörainaksi genressään, unohtuen todennäköisesti nopeasti mielestä päätyttyään.

Ridley Scottin pienoiseksi ongelmaksi muodostuu Mark L. Smithin keskinkertainen käsikirjoitus, joka tosin netistä lukemani perusteella mukailee kuitenkin lähdemateriaaliaan aika uskollisesti. Smithin kirjoittama dialogi kiertää turhankin paljon kehää, eivätkä hän tai Scott saa tiettyihin kohtauksiin niiden tarvitsemaa painoa tai imua. Teknisesti The Dog Stars on kuitenkin erittäin pätevä. Elokuva on komeasti kuvattu ja näyttäviä ovat erityisesti maisemaotokset, Higin lennellessä tuhoutuneiden kaupunkien yllä. Maailmanloppukuvasto on muutenkin hienosti toteutettu lavasteita, asuja, maskeerauksia kuin tehosteita myöten, mutta mukaan mahtuu myös pari hieman kehnompaa digiräjähdystä ja -eläintä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, joskin Harry Gregson-Williamsin säveltämät ja pääasiassa akustista kitaraa hyödyntävät musiikit jäävät hieman latteiksi, etenkin kun niitä vertaa Gustavo Santaolallan vastaaviin aikaansaannoksiin aiemmin mainitun The Last of Usin parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Dog Stars, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, 20th Century Studios, Scott Free Productions

My Adventures with Superman, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

MY ADVENTURES WITH SUPERMAN - KAUSI 3

Luojat: Jake Wyatt, Brendan Clougher ja Josie Campbell

Näyttelijät: Jack Quaid, Alice Lee, Ishmel Sahid, Kiana Madeira, Darrell Brown, Max Mittelman, Chris Parnell, Joel de la Fuente, Debra Wilson, Darren Criss, David Errigo Jr., Jolie Hoang-Rappaport, Andromeda Dunker, Michael Emerson ja Steve Blum

Genre: animaatio, toiminta, scifi, seikkailu, komedia

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

DC:n sarjakuviin perustuva animaatiosarja My Adventures with Superman nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä heinäkuussa 2023. Toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät hommiin ja nyt My Adventures with Supermanin kolmas tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa HBO Maxin kautta). Itse pidin sarjan kahdesta aiemmasta kaudesta ja olenkin positiivisin mielin odotellut jatkoa. Katsoin kolmannen kauden uudet jaksot lähes poikkeuksetta niiden julkaisupäivinä.

Superman ja kumppanit kohtaavat uusia vaaroja ja vihollisia, minkä lisäksi he saavat yllättäviä vierailijoita tulevaisuudesta.

My Adventures with Supermanin tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty nimikkohahmo Supermanista, eli kryptonilaisesta Kal-Elista, eli reportteri Clark Kentista (äänenä Jack Quaid). Toisen kauden päätteeksi hän sai serkkunsa Kara Zor-Elin, eli Supergirlin (Kiana Madeira) hylkäämään pahan Brainiacin (Michael Emerson) ja auttamaan Supermania ihmiskunnan suojelemisessa erilaisilta uhkilta. Myös Clarkin mielitietty Lois Lane (Alice Lee) ja heidän ystävänsä, Karaan ihastunut Jimmy Olsen (Ishmel Sahid) ovat menossa mukana ja yhdessä nelikko päätyy jälleen jos jonkinlaisiin seikkailuihin. Hahmot ovat edelleen mainioita ja Supergirl nousee tämän kauden mielenkiintoisimmaksi tyypiksi, hänen pohtiessa uudelleen paikkaansa maailmassa. Kara löytää riemua Maan arkisista jutuista, mutta on myös tiukan paikan tullen aina valmis taistelemaan uusien ystäviensä puolesta. Clarkin ja Loisin suhdetta syvennetään onnistuneesti kauden aikana ja Jimmy pääsee taas olemaan poppoon hauska yksilö, päätyen omiin, hieman koomisempiin ongelmiinsa.

     Vastaansa nelikko saa muun muassa ilkeän teknologianero Lex Luthorin (Max Mittelman), häntä avustavan Slade "Deathstroke" Wilsonin (Chris Parnell), sekä heidän Hank Henshaw'sta (myös Mittelman) kehittelemänsä uuden kyborgiaseen, joka voisi mahdollisesti aiheuttaa koko sivilisaation tuhon. Kyborgi-Henshaw onkin onnistuneen vaativa vastus sankareille ja tällä kaudella Lex Luthorkin ajaa paremmin asiansa, tämän tulkinnan jätettyä minut kylmäksi edelliskaudella.

My Adventures with Supermanin kolmas tuotantokausi jatkaa parin aiemman kauden mainiolla linjalla, tarjoten jälleen vauhdikkaita seikkailuja kymmenen vajaan puolituntisen jakson edestä. Erityisesti kauden ensimmäinen puolisko on erittäin hyvä. On kiinnostavaa seurata Karan sopeutumista yhteiskuntaan ja kuinka hän ja Clark harjoittelevat tiimityötä Supergirlinä ja Supermanina. Ei aikaakaan, kun Luthorin luoma uhka nostaa päätään ja kryptonilaisten kyvyt pistetään todelliselle koetukselle. Taistelut ovat räjähtävää ja jännittävää seurattavaa, etenkin kun Henshaw'sta on saatu lähes ylivoimaiselta tuntuva vihollinen. Oma lukunsa on tämän kaiken keskelle tulevaisuudesta tupsahtava hahmo, joka saa Supermanin ja muut pohtimaan tiettyjä asioita elämissään uudella tavalla. 

Kauden toinen puolisko ei ole ihan yhtä vahva ja voi olla, että kuudennen jakson jälkeen katsoja saattaa jopa ihmetellä, miksi kausi jatkuu yhä, kun sen tarinakaari tunnuttiin vievän jo päätökseensä. Toinen puolisko tuntuu hitusen irralliselta ja hassun kepeältä pitkään kypsytellyn jännitysnäytelmän jälkeen, mutta siitäkin löytyy hetkensä. Kryptonilaisten historiaa avataan lisää, saaden Clarkin silmät avautumaan jälleen uudella tavalla ja kyseenalaistamaan perintönsä. Hahmojen faneille kolmas kausi on pienoisine notkahduksineenkin pakkokatseltavaa ja jään positiivisin mielin odottelemaan mahdollista neljättä kautta. Sitä ennen on kuitenkin luvassa lisäosasarja My Adventures with Green Lantern, jonka päähahmo Jessica Cruz (Auli'i Cravalho) käy esittäytymässä tällä kaudella.

Visuaalisestikin My Adventures with Superman pitää kutinsa. Animaatiojälki on mainiota ja kauden yleisilme on miellyttävän värikäs. Hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat toimintakohtausten aikana sujuvasti, vaikka keskustelukohtauksissa tiettyä jäykkyyttä on myös nähtävissä. Taustat ovat oivallisia ja niistä löytyy sopivasti yksityiskohtia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Daniel Futcherin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

My Adventures with Superman, Yhdysvallat, Etelä-Korea, 2023-, Warner Bros. Animation, DC Entertainment

Normal (2025) - elokuva-arvostelu

NORMAL

Ohjaus: Ben Wheatley

Näyttelijät: Bob Odenkirk, Ryan Allen, Billy MacLellan, Reena Jolly, Brendan Fletcher, Jess McLeod, Lena Headey, Henry Winkler, Peter Shinkoda ja Takahiro Inoue

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Normal on Bob Odenkirkin tähdittämä uusi toimintakomedia. Derek Kolstad kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo joitain vuosia sitten ja kun hänen toista käsikirjoitustaan, Nobodya (2021) kuvattiin, hän tapasi kyseisen elokuvan päätähti Odenkirkin, esitellen Normal-tekstinsä näyttelijälle. Odenkirk innostui ja yhdessä he ryhtyivät viilaamaan sitä. He saivat rahoituksen ja tekijätiimin kasaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Normal sai syyskuussa 2025 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa ja nyt elokuva on saapunut Suomeen Amazon Prime Video -suoratoistopalvelun kautta. Itse pidin Nobodysta ja sen jatko-osasta Nobody 2:sta (2025), joten kiinnostuin heti, kun luin Odenkirkin ja Kolstadin tehneen uuden toimintaleffan niiden lisäksi. Katsoinkin Normalin pian sen jälkeen, kun olin huomannut elokuvan saapuneen Prime Videon valikoimaan.

Ulysses Richardson pestataan pienen minnesotalaiskaupunki Normalin väliaikaiseksi seriffiksi. Siellä hän saa kuitenkin pian huomata, ettei kaupunki ole yhtään niin normaali kuin nimi antaa ymmärtää...

Elokuvan pääroolissa Normal-kaupungin väliaikaisseriffinä Ulysses Richarsonina nähdään tosiaan Nobody-leffojakin tähdittänyt Bob Odenkirk, joka osoittaa jälleen, että 60 ei ole ikä eikä mikään. Karismaattinen Odenkirk on väkevässä vedossa, joskin hänen hahmonsa ei ole samanlainen tehotappaja kuin Nobodyn Hutch. Ulysses on kuitenkin valmis tekemään kaikkensa pysyäkseen elossa, kun täysin yllättäen kaupungin todellinen puoli paljastuu ja meno muuttuu puhtaaksi selviytymistaisteluksi. Ulysses on kiinnostava päähenkilö, jota piinaa menneisyyden trauma, josta ei tosin saada ihan niin paljon irti kuin voisi toivoa.

     Normalissa Ulysses tapaa muun muassa kaupungin pormestari Kibnerin (Henry Winkler), apulaisseriffit Blainen (Ryan Allen) ja Miken (Billy MacLellan), baarimikko Moiran (Lena Headey), edesmenneen seriffin lapsen Alexin (Jess McLeod), pankissa työskentelevän Joen (Peter Shinkoda), sekä kaupungin läpi matkaavan parin Lorin (Reena Jolly) ja Keithin (Brendan Fletcher). Suuri osa kaupungin asukkaista ei ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa ja näyttelijät tulkitsevat oivallisesti monisävyisiä hahmojaan. Sivunäyttelijöistä etenkin komediasarjoista, kuten Sukuviasta (Arrested Development - 2003-2019) ja Barrysta (2018-2023) tuttu Winkler on lystikäs varsin inhottavana johtohahmona.

Normal osoittautui kelvolliseksi toimintaelokuvaksi, ripauksella mainiota mustaa huumoria. Elokuva käyttää oman tovinsa esitelläkseen nimikkokaupungin ja sen asukkaat niin Ulyssesille kuin katsojalle, ennen kuin matto kiskaistaan jalkojen alta ja loppuleffa tarjoaakin sitten aikamoista räiskintää ja ryskettä. Ihmisiä pistetään hengiltä reippaalla kädellä ja aika mielikuvituksellisilla ja synkällä tavalla jopa huvittavillakin keinoilla. Elokuva on vielä maltettu pitää sopivan napakkana ja ytimekäs puolitoistatuntinen on juuri passeli mitta tälle humoristiselle jännitysnäytelmälle.

Vaikka Normal toimii jo tällaisenaan, jokin sitä tuntuu kaiken aikaa estävän yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Toiminnasta, komediasta ja dramaattisemmista puolista voisi helposti saada vielä enemmän irti ja tällaisenaan leffa tuntuu aika ajoin pidättelevän paukkujaan, vaikka samalla se onnistuukin tarjoamaan viihdyttävää mäiskettä. Ensimmäinen tunti on vielä oikein mainio, mutta viimeisen puolituntisen tapa viedä tarina päätökseen tuntuu aavistuksen kömpelöltä, aivan kuin Kolstad ja Odenkirk eivät olisi täysin olleet varmoja siitä, kuinka leffan pitäisi huipentua. Vaikkei Normal tehnytkään erityistä vaikutusta, on se silti oikein menevä kertakäyttöraina.

Elokuvan on ohjannut Ben Wheatley, joka tunnetaan toiminnallisista leffoista kuten Free Firesta (2016), mutta jonka filmografiaan mahtuu myös sellainen emämunaus kuin Meg 2: The Trench (2023). Wheatley hoitaa hommansa pääasiassa sujuvasti, vaikka meno kaipaisi kenties hitusen enemmän pilkettä silmäkulmaansa. Teknisesti Normal toimii kivasti. Elokuva on hyvin kuvattu ja kaupungista on saatu miljöönä sopivan ankean harmaa ja kylmän talvinen. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus pätevää ja maskeeraukset passelin rujot. Tehosteet näyttävät suurimmaksi osaksi onnistuneilta ja äänimaailma rymistelee väkevästi menemään. Harry Gregson-Williamsin ja Ryder McNairin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Normal, Yhdysvallat, 2025, OPE Partners, QWGmire, WME Independent

Spa Weekend (2026) - elokuva-arvostelu

SPA WEEKEND

Ohjaus: Jon Lucas ja Scott Moore

Näyttelijät: Leslie Mann, Michelle Buteau, Anna Faris, Isla Fisher, Adam Demos, Erika Heynatz, Dominic Ona-Ariki ja Courtney Clarke

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Spa Weekend on uusi komediaelokuva. Jon Lucas ja Scott Moore kirjoittivat leffan ja saivat tuottaja Suzanne Toddin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Spa Weekend on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut erityisen kiinnostunut elokuvasta etukäteen, mutta ajattelin, että kenties se voisi tarjota edes parit kivat naurut ja kävinkin ihan hyvillä mielin katsomassa Spa Weekendin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Arkeensa kyllästyneet lapsuudenystävät päättävät ottaa kunnon irtioton ja he matkaavat luksuskylpylään viikonlopun viettoon.

Spa Weekend kertoo neljästä naisesta, jotka ovat olleet ystäviä lapsesta asti. On lakitöihinsä uppoutunut yksinhuoltajaäiti Jane (Leslie Mann), vihanhallintaongelmien kanssa kamppaileva Coco (Michelle Buteau), tympeää pomoaan kaiken aikaa nöyristelevä Sophie (Anna Faris) ja sekopäinen, säännöistä vähät välittävä Mel (Isla Fisher). Hahmot ovat sopivan erilaisia toisistaan ja muodostavat veikeän nelikon, joiden kanssa lähtee mielellään rentoutumaan luksuskylpylään. Mann, Buteau ja Faris ovat oivallisia rooleissaan ja he tuntuvat aidoilta, tosielämän ystävyksiltä. Leffan varastaa nimiinsä kuitenkin Fisher, joka irrottelee täysillä Melinä. Hahmo tanssahtelee sillä rajalla, onko hänen totaali estottomuus ärsyttävää, mutta Fisher onnistuu pitämään Melin hupaisana monista persoonallisuusvioista huolimatta.

     Elokuvassa nähdään myös Dominic Ona-Ariki Cocon ex-miehenä Rogerina, Erika Heynatz kylpylän omistavana Shantina, sekä Adam Demos joogaopettaja Kaina, johon kylpylän naiset toki iskevät silmänsä. Sivunäyttelijätkin toimivat rooleissaan, mutta on Spa Weekend silti nimenomaan Mannin, Buteaun, Farisin ja Fisherin show.

Odotukseni Spa Weekendia kohtaan eivät olleet järin korkeat ja vaikka vastassa ei ollutkaan mikään uusi genreklassikko, mielsin elokuvan silti oikein viihdyttäväksi ja hupaisaksi komediaksi, jonka katsoin ainakin kertaalleen täysin sujuvasti. Neljä päähenkilöä ovat tosiaan oivalliset ja toimivan erilaiset toisistaan, jolloin heidän ympärille voi helposti rakentaa erilaisia skenaarioita. Luksuskylpylä antaa hyvät raamit näille skenaarioille ja vaikka kestoa on vain muutaman minuutin päälle puolitoista tuntia, ehtii siihen mahtua jos jonkinlaista sekoilua vuohimeditaatiosta golfkärry-takaa-ajoihin ja miesstrippareista mutasotaan. 

Elokuva naurattaa passelisti pitkin kestoaan ja hupsuttelu pysyy tietyssä irvokkuudessaankin hyvän maun rajoissa niin, ettei meno äidy miksikään rasittavaksi koheltamiseksi. Kaiken keskiössä on kuitenkin nämä neljä naista ja heidän kelpo kehityksensä viikonlopun aikana. Itse kukin pistetään miettimään elämäänsä ja arvomaailmojaan uudestaan. Onko tärkeintä menestys töissä, vai itselle rakkaat ihmiset? Oikeastaan ainoana selvänä kömmähdyksenä pidin ennen loppuhuipennusta nähtävää pakollista riitaa ystävien välillä, joka tuntuu tällaisiin elokuviin laissa säädetyltä käännekohdalta. Pikainen draamailu hidastaa muuten kivaa menoa, mutta onneksi finaali on taas menevää höpsöilyä.

Käsikirjoittajakaksikko Jon Lucas ja Scott Moore ovat myös ohjanneet elokuvan, eikä kyseessä tosiaan ole ensimmäinen uranaisten irrottelusta kertova leffa, jonka he ovat tehneet - kuuluuhan miesten filmografiaan kymmenen vuoden takainen Bad Moms (2016). Lucas ja Moore hoitavat tonttinsa passelisti ja kuvaavat hyvin arjen turhautumista, minkä lisäksi on hienoa, että he uskaltavat tehdä näistä naisista ronskejakin. Spa Weekend on myös ihan hyvin kuvattu. Kylpylän lavasteet ovat mainiot, puvustus on oivallista ja äänityöskentelykin toimii Philip Whiten säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spa Weekend, Yhdysvallat, 2026, Black Bear, McGregor Casting, Suzanne Todd Productions

Him (2025) - elokuva-arvostelu

HIM

Ohjaus: Justin Tipping

Näyttelijät: Tyriq Withers, Marlon Wayans, Julia Fox, Tim Heidecker, Jim Jefferies, Maurice Greene, Indira G. Wilson, Gerone McKinley, Heather Lynn Harris, Don Benjamin ja Naomi Grossman

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Him on Justin Tippingin ohjaama kauhuelokuva. Zack Akers ja Skip Bronkie kirjoittivat 2020-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "Goat" ja esittelivät sitä eri studioille. Kesällä 2022 Jordan Peelen perustama Monkeypaw Productions osti käsikirjoituksen ja ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja Yhdysvalloissa Him sai ensi-iltansa jo syyskuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus tulla myös Suomen teattereihin, mutta teatterikierros peruttiin ja Him saapui Suomeen vasta tänä keväänä. Kiinnostuin elokuvasta sen julisteiden takia ja minua harmittikin, kun Suomen teatterikierros peruuntui. Kun huomasin leffan ilmestyneen SkyShowtimen valikoimaan, päätin heti kurkata, mistä onkaan kyse.

Cameron Cade on amerikkalaisen jalkapallon uusi lupaus ja hän saa ennenkuulumattoman tarjouksen saada koulutusta itse Isaiah Whitelta, eläkkeelle jäävältä lajin parhaalta. Cam matkaa Isaiahin eristyksissä olevaan kotiin, mutta nopeasti käy selväksi, että treeniviikko onkin jotain ihan muuta kuin mies oli ajatellut...

Uudesta Tiedän mitä teit viime kesänä -kauhurainasta (I Know What You Did Last Summer - 2025) ja romanttisesta Muistoja hänestä -elokuvasta (Reminders of Him - 2026) tuttu Tyriq Withers näyttelee Cameron "Cam" Cadea, joka on lapsesta asti ihaillut amerikkalaisen jalkapallon suuruutena pidettyä Isaiah Whitea (Marlon Wayans) ja halunnut aikuisena olla kuin hän. Cam on paiskinut töitä, mikä on puskenut hänet siihen pisteeseen, että häntä pidetään Isaiahin seuraajana. Jopa Isaiah itse on huomannut nuorukaisen ja tarjoaakin tälle oman erikoisen treeniviikkonsa, ennen kuin hän jää eläkkeelle ja antaa goat-manttelinsa eteenpäin. Cameron on oiva hahmo ja on kiinnostavaa lähteä hänen kanssa eristyksissä asuvan ja hieman kummallisen Isaiahin luokse, etenkin kun kyseessä ei todellakaan ole mikään tavanomainen treeniohjelma. Withers on hyvä roolissaan, mutta onhan leffan oikea tähti tietenkin Wayans, joka heittäytyy hurjasti yhä vain omituisemmaksi muuttuvana Isaiahina.

Urheiluelokuvien genre tuppaa pääasiassa kierrättämään itseään ja kertomaan samaa inspiroivaa altavastaajatarinaa uudelleen ja uudelleen. Lajityyppi harvemmin ottaa riskejä ja onkin piristävää nähdä elokuva, joka ei ole vain urheiluleffa, vaan myös kauhua. Himissä on erittäin lupaavat lähtökohdat ja se sisältää vahvat hetkensä. Ajatus siitä, että menestyksen ja suuruuden tavoittelu muuttuu kieroksi pakkomielteeksi, ja konkarin ja tulokkaan valtataisteluksi, on täydellinen yhdistämään urheilugenren kauhuun. Juuri siksi onkin sääli sanoa, että kokonaisuutena lopputulos jää harmillisen keskinkertaiseksi.

Elokuva lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle ja aluksi on jännittävää nähdä, mitä outoa Isaiahin treenimenetelmät pitävät sisällään. Kauhu rakentuu enemmän psykologisen puolen kautta, kun Isaiah pistää Camin todelliselle koetukselle, päivä päivältä pahenevien sessioiden kautta. Kestääkö Camin pääkoppa, vai murtuuko se paineen alla? Tästä voisi saada erittäin hyvän elokuvan, mutta valitettavasti Himin teho hiipuu jo puolen välin tietämillä, kun leffa alkaa kierrättämään itseään. Joka päivä on luvassa uusi treeni, jossa Isaiah yrittää puhua jotain vinksahtaneen inspiroivaa ja sitten mukana on kohtaus, jossa Cam yrittää rentoutua esimerkiksi jääkylvyn tai saunan muodossa, mutta jotain outoa alkaa tapahtua. Loppusuoralla elokuva löytää hieman uutta puhtia ja meno äityy aikamoisiksi verikekkereiksi, mutta silti tietty turhautuneisuus jää ärsyttämään hampaankoloon. Psykologinen taistelu jää vähän puolitiehen ja finaalin komediallisuus on ristiriidassa muun elokuvan kanssa.

Himin on ohjannut Justin Tipping, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja ja joka muovasi Zack Akersin ja Skip Bronkien käsikirjoitusta ennen kuvausten alkua. Tippingin työ on ailahtelevaa, enkä koko leffan aikana saanut päästäni pois sitä ajatusta, että voi kunpa Jordan Peele olisi itse myös ohjannut elokuvan, eikä vain tuottanut sitä. Teknisesti Him on kuitenkin pääasiassa mainio, vaikka toisinaan sen musiikkivideomainen visuaalinen kikkailu onkin hieman kökköä. Kameratyöskentely näyttää hyvältä, valaisu on tasokasta, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja äänimaailma ei onneksi luota vain kovaäänisiin böö-pelotteluihin kauhua rakennellessaan. Bobby Krlicin säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Him, Yhdysvallat, 2026, Monkeypaw Productions

Avatar Aang: The Last Airbender (2026) - elokuva-arvostelu

AVATAR AANG: THE LAST AIRBENDER

Ohjaus: Lauren Montgomery

Näyttelijät: Eric Nam, Jessica Matten, Román Zaragoza, Dionne Quan, Steven Yeun, Dave Bautista, Geraldine Viswanathan, Ronny Chieng, Ken Jeong, Peta Sergeant, Dee Bradley Baker, Freida Pinto, Ke Huy Quan ja Taika Waititi

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 6

Vesi. Maa. Tuli. Ilma.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animaatiosarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) nousi suureen suosioon ja sen maailmaa on laajennettu niin jatkosarjalla The Legend of Korra (2012-2014), näytellyllä elokuvalla The Last Airbender (2010), näytellyllä Netflix-sarjalla Avatar: The Last Airbender (2024-), sekä kirjoilla, sarjakuvilla ja peleillä. Kun alkuperäissarja julkaistiin Netflixissä, sen suosio ampaisi uusiin korkeuksiin ja Nickelodeon ottikin yhteyttä DiMartinoon ja Konietzkoon, toiveenaan, että he voisivat kertoa uuden tarinan tutuista hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin työnimellä "The Legend of Aang: The Last Airbender" kulkeneen animaatioelokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa lokakuussa 2025, mutta sitten julkaisusuunnitelmat muuttuivat. Leffa päätettiin siirtää suoratoistoon ja sen ilmoitettiin ilmestyvän lokakuussa 2026. Huhtikuussa 2026 koko elokuva kuitenkin vuoti internetiin ja paniikkiratkaisuna Nickelodeon päätti aikaistaa virallista julkaisua. Yhdysvalloissa Avatar Aang: The Last Airbender julkaistiin Paramount+ -palvelussa heinäkuussa ja nyt leffa on saapunut Suomeen SkyShowtimen kautta. Alkuperäinen Avatar on yksi suosikkisarjoistani edelleen, mutten ole nähnyt juuri tarvetta sen erilaisille lisäosille ja adaptaatioille. The Legend of Korra -sarja oli kelvollista jatkoa, joka kuitenkin kalpeni alkuperäisen rinnalla. The Last Airbender -elokuva oli täysi pohjanoteeraus ja vaikka Netflixin näytelty sarja ajoi asiansa, ei sekään tavoittanut ripaustakaan alkuperäisestä magiasta. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat matalat, koska se tuntui lähinnä Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää tunnetulla brändillään. Katsoin silti Avatar Aang: The Last Airbenderin heti, kun se saapui viimein Suomeen.

Kolmetoista vuotta sodan loppumisen jälkeen avatar Aang on ystäviensä kanssa perustanut Tasavalta Cityn, kaupungin, jossa kaikkien elementtien taitajat voivat asua harmoniassa. Mutta kun uudet uhkat vaarantavat heidän rakentamansa tulevaisuuden, on Aangin ja kumppaneiden tehtävä jälleen yhteistyötä maailman pelastamiseksi.

Suuri osa Avatar-animaatiosarjan tutuista hahmoista tekevät paluun, lähtien tietysti itse nimikkohahmo avatar Aangista (äänenä Eric Nam), joka onnistui kolmetoista vuotta aiemmin pysäyttämään julman Tulen valtias Ozain ja lopettamaan satavuotisen sodan. Nyt Aang ja hänen rakas vedentaitajansa Katara (Jessica Matten) ovat perustaneet uuden kaupungin eri elementtien taitajille, Tasavalta Cityn - joka on tuttu paikka The Legend of Korran nähneille. Zuko (Steven Yeun) on ottanut paikan uutena Tulen valtiaana, aikomuksenaan hallita täysin eri tavalla kuin katala isänsä. Kataran vitsiniekkaveli Sokka (Román Zaragoza) keksii erilaisia härveleitä, kun taas Toph (Dionne Quan) opettaa muita maantaitajia käyttämään metallia. Hahmot ovat mainioita ja on kiinnostavaa nähdä, mitä heille kuuluu nyt aikuisiällä. On myös hienoa nähdä tuttu tiimi pitkästä aikaa tekemässä tiimityötä. Eikä toki missään nimessä saa unohtaa uskollisia eläintovereita, ratsuna toimivaa lentobiisoni Appaa ja lentolemuri Momoa.

     Uusina hahmoina elokuva esittelee Estetyt, joukon tavallisia ihmisiä, jotka ovat suuttuneet elementtien taitajille ja joihin kuuluvat muun muassa johtaja Jie (Peta Sergeant) ja uskollisuuttaan pohtiva Kallik (Geraldine Viswanathan), sekä tuulentaitaja Tagahin (Dave Bautista), jonka Aang ja kumppanit löytävät samanlaisesta jääpallosta, mistä Katara ja Sokka löysivät aikoinaan Aangin alkuperäissarjan avausjaksossa. Tagah on kiinnostava hahmo, mutta Estetyt muistuttavat turhan paljon The Legend of Korra -sarjan Ekvalisteja, olematta kuitenkaan yhtä mielenkiintoisia vihollisia.

Avatar Aang: The Last Airbender osoittautui aika lailla juuri sellaiseksi elokuvaksi kuin mitä siltä etukäteen odotin. Kyseessä on kelvollinen paluu tähän fantasiamaailmaan ja sen tuttujen hahmojen pariin, mutta leffa tuntuu kuitenkin enemmän Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää ikoniseksi muodostuneella brändillä kuin aidosta halusta ja palosta kertoa uusi tarina näistä tyypeistä. Alkuperäissarjan luojat DiMartino ja Konietzko ovat kyllä kynäilleet kertomuksen rakenteen, mutta jättäneet toteutusvastuun sitten käsikirjoittajakaksikko Tim Hedrickille ja Christopher Yostille, sekä ohjaaja Lauren Montgomerylle, joka työskenteli Avatarissa aikoinaan kuvakäsikirjoittajana.

Lopputuloksena on asiansa ajava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa viihdyttäviä osioita, hauskoja hetkiä, sekä perheen pienemmille katsojille myös hyvää jännitettä, mutta jonka veikkaisin unohtuvan nopeasti mielestä. Tähän vaikuttavat niin aiemmista sarjoista kierrätetyt ideat, turhankin ennalta-arvattavat käänteet joiden vain odottaa paljastuvan myös hahmoille, sekä hieman pintapuoleiseksi jäävä tematiikka. Ei toki voi olettaa, että puolitoistatuntinen elokuva voi tarjota yhtä syvää ja rikasta menoa kuin kuudestakymmenestä jaksosta koostuva alkuperäissarja, mutta jotain huomattavasti enemmän leffa jäi mielestäni kaipaamaan. Ei elokuva missään nimessä huono ole, mutta se jäi lähinnä kelvolliseksi rahastukseksi kuin uudeksi huimaksi kertomukseksi. Avatarin uusi suosio ei tosiaan ole jäänyt Nickelodeonilta huomaamatta ja tämä leffa oli vasta alkusoittoa studion suunnitelmille brändin suhteen. Seuraavaksi on luvassa uusi animaatiosarja Avatar: Seven Havens (2026-), joka kertoo Korran seuraajasta ja joka ainakin Yhdysvalloissa alkaa myöhemmin syksyllä.

Jos jostain minulla ei kuitenkaan ole moitittavaa, niin elokuvan upeasta animaatiojäljestä. Kuluneet vuodet, kertynyt kokemus, pidempi tuotantoprosessi ja eri tavalla hyödynnettävä budjetti varmistavat sen, että Avatar Aang: The Last Airbender on visuaalisesti erittäin komea. Hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti etenkin taisteluiden aikana ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia, oli kyse sitten Tasavalta Cityn kaupunkimiljööstä tai erilaisista luontomaisemista, jotka vaihtelevat vehreistä metsistä lumisiin vuoriin. Värien, varjojen ja valojen käyttö on myös tyylikästä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja alkuperäissarjankin musiikeista vastannut Jeremy Zuckerman tunnelmoi oivallisesti sävellyksillään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar Aang: The Last Airbender, Yhdysvallat, 2026, Paramount+, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Avatar Studios, Ginormous Madman, Nickelodeon Animation Studios

Mutiny - Lavastettu syylliseksi (Mutiny - 2026) - elokuva-arvostelu

MUTINY - LAVASTETTU SYYLLISEKSI

MUTINY

Ohjaus: Jean-François Richet 

Näyttelijät: Jason Statham, Annabelle Wallis, Roland Møller, Jason Wong, Arnas Fedaravicius, Ramon Tikaram, Chaneil Kular, Simon Kluth ja Adrian Lester

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Mutiny - Lavastettu syylliseksi on Jason Stathamin uusi toimintaelokuva. Leffan teosta ilmoitettiin keväällä 2024 ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa. Nyt Mutiny - Lavastettu syylliseksi on saapunut elokuvateattereihin ja itse pidin sitä jopa potentiaalisena Statham-pätkänä. Miehen viimeaikaiset leffat ovat jättäneet minut aika kylmäksi, mutta tämän traileri näytti ihan lupaavalta. Kävinkin katsomassa Mutinyn sen ensi-iltapäivänä, yhdessä totta kai isäni kanssa, jonka kanssa olen käynyt katsomassa Stathamin neljä edellistäkin leffaa, Expend4blesin (2023), The Beekeeperin (2024), A Working Manin (2025) ja Shelterin (2026). 

Cole Reed on työskennellyt jo vuosia rahtilaivabisnestä pyörittävän Tibu Campallon henkivartijana. Kun eräänä yönä Tibu murhataan ja Cole lavastetaan syylliseksi, mies päättää etsiä käsiinsä todelliset tekijät ja päätyykin yhden Tibun firman rahtilaivan kyytiin, selvittäen kauhistuttavan totuuden.

Jason Statham nähdään jälleen tutussa roolissaan. En siis tarkoita, että hän esittäisi jotain tiettyä hahmoa uudelleen, vaan hän näyttelee taas kerran sitä tietynlaista tyyppiä, jollaisena hänet lähes aina nähdään; entinen taistelija, joka päätyy harjoittamaan vanhoja taitojaan, kun hänelle läheiselle henkilölle käy huonosti. Tällä kertaa kyse on Cole Reedistä, entisestä sotilaasta ja poliisista, joka on päätynyt töihin henkivartijana bisnespohatta Tibu Campallolle (Ramon Tikaram). Mies ei ole Colelle pelkkä pomo, vaan myös hänen ystävänsä, joten kun Tibu tapetaan, Colen täyttää kostonhimo. Statham on roolissaan juuri niin Statham kuin voi olla, yrittämättä tehdä yhtään mitään muuta kuin mitä häneltä aina odotetaan. Hän on toisaalta nappivalinta rooliinsa, mutta samalla on tylsää nähdä, että aavistuksen laajemman skaalan omaava Statham ei tunnu edes yrittävän enää haastaa itseään. Tikaram on passeli Tibuna, joka tosin pääsee hengestään jo muutaman kohtauksen jälkeen.

     Elokuvassa nähdään myös Chaneil Kular Tibun poikana Kameronina, Roland Møller rahtilaiva Artemiksen kapteeni Madsenina, Annabelle Wallis laivan perämiehenä Angiena, Simon Kluth hämäräheppu Danilesina, sekä Adrian Lester sotilaslaivaa komentavana amerikkalaiskapteeni Spencerinä. Sivunäyttelijätkin toimivat ihan hyvin osissaan. Møller on oivallinen kierona kapteenina ja Lesteristä löytyy oikeaa auktoriteettia sotilaskomentajaksi. Oikeastaan vain Wallisin kyvyt tunnutaan hukkaavan laimean naishahmon kanssa.

Mutiny - Lavastettu syylliseksi kulkee niitä tavanomaisia Statham-reittejä, mutta mielsin elokuvan kiinnostavammaksi ja viihdyttävämmäksi kuin monet hänen muista viime vuosien leffoistaan. Älkää käsittäkö väärin, tämäkin elokuva on täysin puhdasta ja häpeilemättömän anteeksipyytelemätöntä tusinatoimintaa, mutta jokin siinä iski paremmin kuin vaikkapa A Working Manissa. Erityisesti pidin elokuvan miljöönä toimivasta rahtilaivasta, minne Cole soluttautuu, halutessaan selvittää miksi Tibu murhattiin ja sitten toki kostaa tapahtuneen. Keskellä merta Cole ei voi paeta, mutta laivasta löytyy runsaasti erilaisia paikkoja, joissa vetää pataan, kun hänen olinpaikkansa ja aikomuksensa selviävät miehistölle, jolla ei ole puhtaat jauhot pusseissaan. Vai pitäisikö sanoa "lailliset tuontitavarat konteissaan".

Tarina nappaa tarpeeksi toimivasti mukaansa ja asiaa auttaa se, että leffa on maltettu pitää tiiviinä, vain puolentoista tunnin mittaisena. Parasta elokuvassa on sen toiminnallinen anti. Turpasaunat ovat viihdyttäviä ja sopivan rujoja. Aseiksi kelpaa mikä tahansa kättä pidempi ja parit iskut meinaavat tuntua teatterin penkissä asti. Mutiny - Lavastettu syylliseksi tyydyttää siis passelisti pahimman toiminnannälän, vaikka leffan varrelta löytyy myös hölmöt hetkensä. Cole esimerkiksi soluttautuu tappamansa miehen henkilöllisyystodistuksen kanssa Artemikselle ja voisi luulla, että pahiksilla on tiedossa, että kyseinen mies kuoli ja he hoksaisivat heti Colen yrityksen.

Elokuvan on ohjannut Jean-François Richet, jonka aiempi työ oli Suomen teatterit skipannut toimintajännäri Plane (2023). Richet rakentaa tarpeeksi hyvin jännitettä ja saa aikaan meneviä tappeluita, mutta hänen ongelmaksi muodostuu ajoittain Lindsay Michelin ja J. P. Davisin höttöinen käsikirjoitus. Teknisesti Mutiny - Lavastettu syylliseksi toimii. Elokuva on sujuvasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja tehosteetkin näyttävät pääasiassa hyviltä. Äänimaailma rymistelee mukavasti ja Marcus Trumppin säveltämät musiikit erottuvat parissa kohtaa edukseen, eivätkä vain vaivu täysin yhdentekeväksi taustameluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mutiny, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, MadRiver Pictures, Mutiny Films, Punch Palace Productions, UK Film Council, Valletta Pictures