Supernatural, kausi 10 (2014-2015) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 10

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Mark A. Sheppard, Ruth Connell, Curtis Armstrong, Erica Carroll, Travis Aaron Wade, Felicia Day, Kathryn Newton, David Hoflin, Jud Tylor, Briana Buckmaster, Dylan Everett, Ty Olsson, Timothy Omundson, Kim Rhodes, Julian Richings, Rob Benedict ja Jim Beaver

Genre: fantasia, jännitys, draama

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma Supernatural nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät alkukesästä 2014 ja lopulta Supernaturalin kymmenennen tuotantokauden esitys alkoi jo saman vuoden lokakuussa. Tämäkin kausi sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneilta. Itse olin tiennyt Supernaturalista jo vuosia, mutta ollut ennen katsonut sarjaa. Kun viime vuonna huomasin sen täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa koko sarjan läpi. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta niiden jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Mielsin yhdeksännen kauden jo aika keskinkertaiseksi, enkä siis aloittanut kymmenennen kauden katselua järin innoissani.

Sam ja Castiel yrittävät keksiä keinon pelastaa demoniksi muuttuneen ja Kainin merkkiä kantavan Deanin, joka on lyöttäytynyt Crowleyn rinnalle.

Winchesterin veljekset tekevät paluun jo kymmenettä kertaa, mutta aikamoisen muutoksen kera. Sam (Jared Padalecki) on yhä tuttu oma itsensä, mutta Dean (Jensen Ackles) kirottiin edellisellä kaudella Kainin merkillä, mikä teki hänestä alati vihaisemman. Tämän lisäksi Dean kuoli kauden lopuksi, vain herätäkseen takaisin eloon, mutta demonina. Nyt Sam joutuu siis jahtaamaan omaa isoveljeään, joka rellestää menemään. Padalecki hoitaa tonttinsa jälleen kelvollisesti, ollessaan parhaimmillaan silloin, kun veljeksillä on herkkä hetki menossa. Ackles tuo hahmoonsa sopivan erilaista synkkyyttä ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka Dean painiskelee muutoksiensa kanssa.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät tietty myös Castiel-enkeli (Misha Collins), Helvetin kuningas Crowley (Mark A. Sheppard), enkelit pettänyt Metatron (Curtis Armstrong), seriffi Jody Mills (Kim Rhodes), sekä ihmemaa Ozista paluun normimaailmaan tekevä Charlie (Felicia Day). Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa Crowleyn noitaäiti Rowena MacLeod (Ruth Connell), Deania jahtaava ex-sotilas Cole Trenton (Travis Aaron Wade), sekä Stynen perhe, jotka inspiroivat kokeillaan muuan Mary Shelleytä kirjoittamaan Frankensteinin (1818). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, joskin osa sarjan pitkäaikaisista kasvoista suoriutuu lähinnä automaattivaihteella, vailla sen suurempaa panostusta.

Supernaturalin kymmenes tuotantokausi jatkaa sarjan epätasaista kulkua ja siitä löytyy omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät heikkoutensa ja kompastuskivensä. Parista jutusta pidin tässä kaudessa aika paljonkin. On hyvä, ettei Deanin uutta demoniutta ja häntä piinaavaa Kainin merkkiä ratkota saman tien, kuten sarja on paikoitellen tehnyt jätettyään edellisellä kaudella hahmot jännittävään paikkaan. Muistatteko yhä, kuinka Castiel korvasi Jumalan hirmuhallitsijana yhden ainoan jakson ajaksi, kun hänestä oli petailtu seitsemännen kauden päävihollista kutoskauden lopuksi? Dean aiheuttaa ongelmia aika lailla koko kauden läpi, haastaen Samin arvomaailman. Olisiko hän valmis tappamaan isoveljensä yhteisen hyvän vuoksi? Vielä tätä veljesten iänikuista vääntöä enemmän olin kuitenkin kiinnostunut Castielin tarinasta, kun hänen valtaamansa kehon tytär Claire Novak (Kathryn Newton) palaa kuvioihin. Clairen elämä on mennyt rappiolle isän kadottua ja huonoa omaatuntoa poteva Castiel yrittääkin korjata asiat... hyvin castielmaisella tavalla.

Näistä kiinnostavista juonikuvioista huolimatta pidin Supernaturalin kymmenettä kautta aika keskinkertaisena, jopa hieman raskassoutuisena. Tekijöiden palo tuntuu hiipuneen, sekä samalla myös mielikuvitus. Hahmojen kohtaamat yksittäiset tapaukset ovat erityisesti tällä kertaa todella yhdentekeviä, unohdettavia, jännityksettömiä - suorastaan jopa tylsiä. Ainoa poikkeus tähän on viides jakso, jossa eräässä koulussa on tehty musikaalinäytelmä Samin ja Deanin uroteoista kertovien kirjojen pohjalta. Jakso on hupaisan erilainen, vaikka samalla tämä metatasojen kikkailukin alkaa olla jo nähtyä. Vannoutuneimmille tosifaneille tämäkin kausi toimii taatusti, mutta ymmärrän hyvin heitä, jotka viimeistään tässä vaiheessa luovuttivat kaavoihinsa kangistuneen sarjan suhteen.

Teknisesti Supernatural pitää kelvollisen tasonsa. Kymmenes kausi on menevästi kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja maskeerauksetkin toimivat, mutta tietokonetehosteista paistaa jälleen pieni budjetti. Äänimaailma on kuitenkin pätevästi rakennettu ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit ovat aina yhtä mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.supernatural.fandom.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

High School Musical: The Musical: The Series, kausi 2 (2021) - sarja-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL: THE MUSICAL: THE SERIES - KAUSI 2

Luoja: Tim Federle

Näyttelijät: Joshua Bassett, Olivia Rodrigo, Matt Cornett, Sofia Wylie, Julia Lester, Dara Reneé, Frankie A. Rodriguez, Larry Saperstein, Joe Serafini, Kate Reinders, Mark St. Cyr, Olivia Rose Keegan, Derek Hough, Alexis Nelis, Alex Quijano, Roman Banks, Beth Lacke, Asher Angel ja Jordan Fisher

Genre: komedia, musikaali

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: 30 minuuttia - 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 9

Disney Channelin High School Musical -hittielokuvista (2006-2008) inspiraationsa saanut televisiosarja High School Musical: The Musical: The Series nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2019 tuolloin uuden Disney+ -palvelun lanseeraussarjana. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään jo seuraavassa kuussa alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat loppuvuodesta ja lopulta High School Musical: The Musical: The Seriesin toisen tuotantokauden esitys alkoi toukokuussa 2021. Tämäkin kausi keräsi positiivista palautetta kriitikoilta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse katsoin alkuperäisen High School Musicalin (2006) vasta muutamaa vuotta sitten ja yllätyin, kuinka hyvin viihdyin sen parissa. Kun huomasin elokuvan täyttävän tänä vuonna jo 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella ensin elokuvat ja sitten tämän sarjan. En pahemmin välittänyt High School Musical: The Musical: The Seriesin ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta aloitin silti kakkoskauden jokseenkin uteliaana.

Vuoden vaihtuessa East High'n Wildcatit alkavat työstämään uutta musikaaliesitystä. Mutta saadaanko esitystä ajoissa valmiiksi, kun kulisseissa syntyy jos jonkinmoista draamaa?

High School Musical: The Musical: The Seriesin tutut hahmot tekevät paluun. Ricky (Joshua Bassett) tunnusti vihdoin rakkautensa Ninille (Olivia Rodrigo) ja nuorukaiset söpöilevätkin nyt yhdessä menemään. Tämän myötä E. J. (Matt Cornett) ja Gina (Sofia Wylie) ovat jääneet hieman tyhjän päälle, mutta löytävät tukea kenties toisistaan... Big Redin (Larry Saperstein) ja Ashlynin (Julia Lester), sekä Carlosin (Frankie A. Rodriguez) ja Sebin (Joe Serafini) välillä kukkii romanssia, mutta Kourtney (Dara Reneé) ei ole löytänyt ketään - ainakaan vielä. Esityksen ohjaajana toimii jälleen neiti Jenn (Kate Reinders) ja on tekniikkaopettaja Benjaminkin (Mark St. Cyr) menossa mukana. Nuorista hahmoista, etenkin Sebistä saadaan enemmän irti tällä kakkoskaudella ja heidän näyttelijänsä suoriutuvat vähintään passelisti osistaan. Kun vastanäyttelijät alkavat tulla tutummiksi, kemiatkin kohtaavat paremmin.

     Uusina tuttavuuksina kakkoskaudella esitellään neiti Jennin entinen ihastus Zack (Derek Hough), North High -koulun draamanopettaja, joka tekee East High'n kanssa kilpailevaa esitystä, johon kuuluu muun muassa Lily (Olivia Rose Keegan), raivostuttavan omahyväinen ja itseään muita parempana pitävä teinityttö. Keegan on nappivalinta rooliin, hänen onnistuessa ärsyttämään katsojan aina heti saapuessaan ruutuun.

High School Musical: The Musical: The Series jatkaa kakkoskaudella pitkälti avauskauden ihan kivalla linjallaan. Tietyt samat viat vaivaavat edelleen - koko dokumenttiaspekti, joka ei oikein istu mukaan ja joka unohdetaan vähän väliä, minkä lisäksi tekijät eivät tunnu osaavan päättää, ovatko sarjan musikaalinumerot aitoja spontaaneita musikaalinumeroita, hahmojen toisilleen kirjoittamia lauluja, vai lauluja tämänkertaisessa esityksessä, joten homma on hassu sekoitus kaikkea. Jos jossain kausi kuitenkin mielestäni petraa, niin siinä ei onneksi tehdä esitystä High School Musical 2 -elokuvasta (2007), eikä kausi siten tunnu vain alkuperäistrilogian hehkutukselta. Tällä kertaa esitykseksi on valikoitunut Kaunotar ja hirviö ja tottakai nimenomaan sen Disney-animaation pohjalta. Paikoitellen tuntuu vaivaannuttavasti siltä kuin kausi mainostaisi tuolloin tuoreen Disney+ -palvelun muuta sisältöä.

Kaudella on tällä kertaa kaksitoista jaksoa, mikä antaa tosiaan hahmoille hieman lisätilaa kehittyä. Joidenkin kohdalla tässä onnistutaan, mutta jotkut hahmokehitykset tökkivät. Tiettyjen hahmojen välille luodaan jopa väkinäisesti draamaa. Jo kilpaileva koulu isomman tuotantobudjettinsa kanssa tuo jännitettä, mutta pitäähän toki East High'n riveihin luoda konfliktia, jotta esityksen onnistuminen olisi tosissaan vaakalaudalla. Draamasta huolimatta tietty innokas energia on yhä tallella. Ilmapiiri on tasaisesti hieman yliampuva, jolloin kaikki tuntuu tähän maailmaan kuuluvalta. Pirteä fiilis ja lyhyet jaksot tekevät tästäkin kaudesta helppoa tuijotettavaa.

Tuotantokauden ohjaajat ja käsikirjoittajat hoitavat pestinsä varsin epätasaisesti, mutta sentään teknisesti High School Musical: The Musical: The Series pitää kelpo tasonsa. Toinen tuotantokausi on ihan hyvin kuvattu, vaikka mukadokumentaristinen kohdetta hakeva kameratyöskentely saakin hetkittäin kohottelemaan kulmia turhuudellaan. Lavasteet ovat pätevät ja puvustus oivallista. Äänityöskentely on mainiota Gabriel Mannin säveltämiä taustamusiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

High School Musical: The Musical: The Series, Yhdysvallat, 2019-2023, Walt Disney Pictures, Chorus Boy, Salty Pictures, Bell The Cat

Couture - Muodin ehdoilla (Coutures - 2025) - elokuva-arvostelu

COUTURE - MUODIN EHDOILLA

COUTURES

Ohjaus: Alice Winocour

Näyttelijät: Angelina Jolie, Anyier Anei, Ella Rumpf, Louis Garrel, Vincent Lindon, Garance Marillier, Grégoire Colin, Aurore Clément, Yulia Ratner, Mona Tougaard, Joana Preiss, Nina Marker, Rebekka Eriksen ja Aida Atarssa

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Couture - Muodin ehdoilla on Angelina Jolien tähdittämä draamaelokuva. Ohjaaja Alice Winocour ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa työnimellä "Stitches" ja sai poikkeuksellisen erikoisluvan päästä tutustumaan muotiesitysten kulissien taakse, sekä kuvata Chanelin ateljeeta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Couture - Muodin ehdoilla sai Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa syyskuussa 2025. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itseäni leffa ei juuri etukäteen kiinnostanut päätähteä lukuun ottamatta, mutta päätin silti antaa elokuvalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Kolme naista saapuvat Pariisin muotiviikoille ja heidän elämänsä kohtaavat ja muuttuvat tapahtuman aikana mullistavasti.

Couture - Muodin ehdoilla seuraa kolmea naista, jotka saapuvat hyvin erilaisista taustoista Ranskaan, Pariisin muotiviikoille. Angelina Jolie näyttelee Maxine Walkeria, amerikkalaista elokuvantekijää, joka on palkattu ohjaamaan muotinäytöksen avajaiselokuva, Anyier Anei esittää Adaa, eteläsudanilaista teinityttöä, joka on yllätyksekseen valittu muotiviikkojen keulakuvaksi ja joka pakeneekin isänsä hänelle valitsemaa polkua, kun taas Ella Rumpf nähdään Angèlena, ranskalaisnaisena, joka työskentelee mallien meikkaajana, mutta jolla on haaveensa kirjailijana. Jolie, Anei ja Rumpf ovat kaikki oivallisia rooleissaan, tulkiten hyvin eri lähtökohdista muotiviikoille saapuvia hahmojaan. Jolie on varmempi konkari alallaan, kun taas Anei näyttelee hyvin ujohkon hahmonsa kokemaa uutuudenihmetystä ja hiljattaista rohkaistumista. Kaikkiin tuodaan eri tavoin syvyyttä ja vähemmän yllättäen eniten ruutuaikaa saa Jolie, joka selvästi käsittelee roolihahmonsa kautta kokemuksiaan rintasyövän ja sen ehkäisyn kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Louis Garrel Maxinen kanssa työskentelevänä Antonina ja Vincent Landon tohtori Hansenina, jonka luona Maxine vierailee, saatuaan tietää syöpään viittaavista tutkimustuloksistaan. Myös sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, Landonin istuessa vakuuttavasti rooliinsa pitkän uran tehneenä tohtorina.

Muoti ei ole koskaan kiinnostanut minua ja olen aina pitänyt siihen liittyvää maailmaa hyvin luotaantyöntävänä, pinnallisena ja naurettavan raadollisena. Couture - Muodin ehdoilla on kuitenkin kiinnostava katsaus tuohon maailmaan ja siinä eläviin ihmisiin. Elokuva navigoikin toimivasti tätä omalaatuista kuplaa kolmen erilaisen hahmon perspektiivien kautta. Olin kiinnostunut Maxinesta ja erityisesti hänen kauhustaan mahdollisesti jättää vauhtiin päässyt uransa tauolle syöpädiagnoosin takia ja olin myös kiinnostunut Adasta, joka tulee muotiviikoille täysin sinisilmäisenä. Angèle jää kolmikosta etäisimmäksi, mutta hänenkin kautta päästään näkemään lisää kulissien taakse. Heidän kautta leffa myös samalla vahvisti mielikuviani muotimaailman täysin kaikesta muusta irrallisesta muka-tärkeydestä.

Elokuva vaihtelee yllättävänkin sulavasti näiden kolmen hahmon välillä ja heidän parissa tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee varsin pikaisesti. Osa kohtauksista tuntuu hassun irrallisilta, mutta samalla nekin tarjoavat oivallisia kohtaamisia ja keskusteluja, jotka jättävät jonkun näistä kolmesta hahmosta pohtimaan itseään, elämäänsä ja tulevaisuuttaan uudelleen. Kaikki kulminoituu jopa aika vaikuttavassa muotiesityksessä, joka on toisaalta pröystäilevän dramaattinen hidastuksineen kaikkineen, mutta samalla tarjoaa huimia näkyjä.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Alice Winocour, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu tekijä. Winocour uppoutuu mielenkiintoisesti tähän maailmaan eri perspektiivien kautta ja saa näyttelijöistään paljon irti. Couture - Muodin ehdoilla on myös taitavasti kuvattu, etenkin viimeisen varttinsa aikana. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus toki tyylikästä ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu musiikkivalintoja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coutures, Ranska, Yhdysvallat, 2025, CG Cinéma, Closer Media, France 3 Cinéma, Canal+, Ciné+OCS, France Télévisions, Pathé Films, Logical Content Ventures, Chanel, La Région Île-de-France, Cinémage 19 Développement

The Testaments, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE TESTAMENTS - KAUSI 1

Luoja: Bruce Miller

Näyttelijät: Chase Infiniti, Lucy Halliday, Ann Dowd, Amy Seimetz, Mattea Conforti, Rowan Blanchard, Mabel Li, Brad Alexander, Isolde Ardies, Zarrin Darnell-Martin, Eva Foote, Kira Guloien, Shechinah Mpumlwana, Birva Pandya, Reed Diamond, Charlie Carrick, Amanda Brugel ja Elisabeth Moss

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 39 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

The Testaments perustuu Margaret Atwoodin kirjaan Testamentit (The Testaments - 2019) ja se on jatkoa Atwoodin Orjattaresi-kirjaan (1985) perustuvalle The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjalle (The Handmaid's Tale - 2017-2025). Vuonna 2023 The Handmaid's Tale -sarjan luoja Bruce Miller ryhtyi työstämään sarjasovitusta myös Testamenttien pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt The Testamentsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse pidin aluksi valtavan paljon The Handmaid's Talesta, mutta mielestäni sarjan taso heikkeni kausien myötä. Koska mielsin jo alkuperäissarjan liian pitkään venytetyksi, en ollut järin innostunut lisäosasarjasta. Katsoin silti The Testamentsin uudet jaksot pian niiden ilmestyttyä.

On kulunut neljä vuotta Massachusettsin taistelusta ja Gileadin orjattarien vapautumisesta. Nuori gileadilainen Agnes MacKenzie saa Lydia-tädiltä tehtävän auttaa uutta tyttöä, Daisya sopeutumaan, mutta vähitellen Agnesille käy selväksi, että Daisy on saapunut Gileadiin eri tarkoituksissa kuin alun perin väitti.

Tuoreimmasta parhaan elokuvan Oscar-voittajaleffasta One Battle After Anotherista (2025) tuttu Chase Infiniti näyttelee Agnes MacKenzieta, teinityttöä, joka on kasvanut koko elämänsä Gileadissa. Agnes on "luumutyttö", varakkaan perheen tytär, jonka kuukautiset eivät ole vielä alkaneet ja joka on jo määrätty jonkun Gileadin komentajan tulevaksi vaimoksi. Koska Agnes on varttunut Gileadissa, eivät maan epäkohdat näy hänelle samalla tavalla kuin The Handmaid's Talen hahmoille, jotka olivat eläneet suuren osan elämästään normaalisti, ennen kuin heistä tuli orjattaria. Silti Agnes ei pidä monien asioiden laidoista ja haaveileekin erilaisesta elämästä. Hahmo on mainio ja Infiniti osoittaa viimeistään tässä olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimmista nuorista näyttelijöistä, jolla voi olla erittäin lupaava ura edessään.

     Vanhoista tutuista menossa on mukana Ann Dowdin näyttelemä Lydia-täti, kun taas uusina tuttavuuksina sarja esittelee Agnesin tiukan äitipuolen Paulan (Amy Seimetz), Agnesin ystävät Huldan (Isolde Ardies), Beckan (Mattea Conforti), Shunnamiten (Rowan Blanchard) ja Miriamin (Birva Pandya), tädit Vidalan (Mabel Li), Gabbanan (Zarrin Darnell-Martin) ja Esteen (Eva Foote), turvamies Garthin (Brad Alexander), sekä vastikään Gileadiin saapuneen kanadalaistyttö Daisyn (Lucy Halliday), joka asetetaan Agnesin vastuulle sopeutumaan uuteen, huomattavasti tiukempaan ympäristöönsä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti, oli kyse sitten nuorista tai konkari Ann Dowdista, jonka näkee nyt eri valossa, Lydia-tädin autettua orjattaria alkuperäissarjan loppusuoralla.

Alkuperäisen The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on mielestäni yksi parhaista sarjakausista koskaan, mutta sen jälkeen sarjan taso lähti harmilliseen laskuun ja koin sarjan lopulta liian pitkäksi venytetyksi. En siis ollut innostunut, kun kuulin lisäosasarjan olevan tekeillä, eikä mielenkiintoani todellakaan lisännyt sarjan tylsä, Netflixin tavanomaiselta romanttiselta teinidraamalta näyttävä juliste. Matalien odotusteni myötä onkin ilahduttavaa todeta, että The Testaments on ensimmäisen kautensa puolesta erittäin positiivinen yllätys ja parempi kuin alkuperäissarjan viimeiset kaudet.

On todella kiinnostavaa seurata näitä Gileadissa kasvaneita teinityttöjä, jotka on syntymästä asti aivopesty maan äärikonservatiivisille tavoille ja joista moni oikeasti uskoo elämänsä pyhän tarkoituksen olevan se, että he pääsevät olemaan vaimoja komentajille ja äitejä lapsilleen. Gileadin propaganda uppoaa heihin kuin kuuma veitsi voihin ja he innostuvat kuullessaan, että pian pääsisi näkemään jonkun vääräuskoisen terroristin (eli siis ulkomaailman vapaustaistelijan) teloittamisen. Pakkaa kuitenkin sekoittaa Daisy, jonka todelliset tarkoitusperät alkavat selvitä hissuksiin ja joka saa vähitellen herätettyä tytöt todellisuuteen. Luvassa on jälleen paljon ahdistavia hetkiä ja ajatuksia, mutta myös hyvin inspiroivia tilanteita. Sarja heijastelee onnistuneesti todellista maailmaa, missä erityisesti nuoret naiset taistelevat erilaisten oikeuksien puolesta. Tapahtumaketju on koukuttava, jättäen uteliaana odottamaan jo työn alla olevaa jatkoa. Nyt jäänkin jännittämään, voiko The Testaments pitää tasonsa, vai ajautuuko se vääjäämättä samaan alamäkeen minne alkuperäissarjakin...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa mainiosti, samalla kun käsikirjoittajat kuljettavat kertomusta sulavasti eteenpäin muutaman hahmon näkökulmien kautta. The Testamentsin avauskausi on myös pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus näyttävää ja maskeeraukset äityvät paikoin aika rajuiksi. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Adam Taylorin säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Testaments, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Disney+, Hulu, MGM Television

Monsteritalo (Monster House - 2006) - elokuva-arvostelu

MONSTERITALO

MONSTER HOUSE

Ohjaus: Gil Kenan

Näyttelijät: Mitchel Musso, Sam Lerner, Spencer Locke, Steve Buscemi, Maggie Gyllenhaal, Jason Lee, Kevin James, Nick Cannon, Jon Heder, Kathleen Turner, Catherine O'Hara ja Fred Willard

Genre: animaatio, kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 12

Monster House, eli suomalaisittain Monsteritalo on kauhuelementtejä sisältävä koko perheen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle Dan Harmonin ja Rob Schrabin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka Hollywoodiin pyrkivä ohjaajanalku Gil Kenan luki ja josta hän innostui. Kenan esitteli tekstiä ja visiotaan ohjaajille Robert Zemeckisille ja Steven Spielbergille, jotka kiinnostuivat ja hyppäsivät projektiin mukaan tuottajina. Elokuva toteutettiin motion capture -teknologian avulla. Näyttelijät esittivät roolinsa studiohalleissa ja heidän liikkeidensä pohjalta animaattorit kävivät töihin. Lopulta Monsteritalo sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 15. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta jota alkuperäinen käsikirjoittaja Harmon haukkui jälkikäteen, kokiessaan Kenanin pilanneen tarinan. Itse katsoin Monsteritalon sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin sitä lapsena todella pelottavana. Olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa Monsteritalon pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Nuori poika DJ on jo pitkään epäillyt, että hänen naapurinsa herra Nebbercrackerin talossa on meneillään jotain hämärää. Kun halloweenin alla herra Nebbercracker poistuu kuvioista, DJ päättää ystävineen selvittää asian todellisen laidan ja paljastuukin, että talossa piilee kauhistuttavia salaisuuksia.

Monsteritalon keskiössä on teini-ikää lähestyvä poika Dustin James, eli kavereille ihan vain DJ (äänenä Mitchel Musso). DJ on jo pitkään uskonut, että vastapäisessä ränsistyneessä talossa on meneillään jotain todella ikävää ja päättääkin lopulta rohkaistua ja ottaa asiasta selvää. DJ on sinnikkyydessään mainio päähenkilö, johon tuo syvyyttä hänen pelokkuutensa, mitä hän yrittää puskea syrjään, uskoessaan olevansa teini-iän kynnyksellä jo periaatteessa kuin aikuinen. DJ:n ei onneksi tarvitse selvittää salaisuuksia yksin, vaan tuekseen hän saa parhaan ystävänsä, hölmön Chowderin (Sam Lerner), sekä ihastuksenkohteensa, fiksun Jennyn (Spencer Locke). Chowder ja Jenny ovat hyvät lisät DJ:n rinnalle ja kolmikon jännittävään seikkailuun hyppää mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat DJ:n vanhemmat (Catherine O'Hara ja Fred Willard), jotka lähtevät juuri halloweeniksi reissuun ja jättävät poikansa tympeän lapsenvahti Zeen (Maggie Gyllenhaal) vastuulle, Zeen rasittava poikaystävä Bones (Jason Lee), DJ:n ja Chowderin idoli Skull (Jon Heder), poliisit Landers (Kevin James) ja Lister (Nick Cannon), joita lapset yrittävät vakuuttaa karmivasta talosta, sekä tässä pahamaineisessa talossa asuva pelottava herra Nebbercracker (Steve Buscemi), joka taatusti aiheutti yhdelle jos toiselle lapsikatsojalle painajaisia. Sivuhahmokattauskin on oivallinen. Räikeät persoonat tarjoavat monenlaisia reaktioita naurusta ärsytykseen ja hyytävyyteen.

Kuten alussa kerroin, lapsena pidin Monsteritaloa aidosti todella pelottavana, mutta on pakko myöntää, että yhä aikuisiällä miellän sen varsin karmivaksi elokuvaksi. Samoihin aikoihin ilmestyneiden Corpse Briden (2005) ja Coraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) ohessa se on muisto ajalta, jolloin lastenelokuvat vielä uskalsivat testata rajojaan oikein tosissaan. Ajalta, jonka todella toivoisin tekevän paluun, sillä nämä lasten "kauhuelokuvat" ovat aivan mahtavia ja haluaisin niitä ehdottomasti lisää. En tiedä, onko kyse siitä, että nämä eivät menestyneet tarpeeksi, vai ihan vain siitä, että tämän päivän lapsia halutaan suojella kaikelta vähänkin liian hurjalta, kuten Muumien Möröltä, mutta jostain syystä tämä lajityyppi on valitettavasti jo lähes täysin kuollut.

Monsteritalo on täydellinen valinta koko perheen elokuvailtaan, etenkin halloweenin aikoihin, kun halutaan jännitystä mukaan, mutta ei olla vielä valmiita menemään kunnon kauhuleffojen pariin. Elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa ja jännittävä ilmapiiri ympäröi saman tien katsojansa, päästämättä irti. Mukana on muutama aidosti hyytäväkin hetki. Sekaan on onnistuneesti ripoteltu huumoria, mikä ei syö jännitettä. Itse tarina on mielikuvituksellisuudessaan erinomainen ja kun tämän kauhujen talon mysteerit alkavat vihdoin aueta, tuovat paljastukset mukaan suurta tragediaa ja jopa tunteikkuutta. Vain puolessatoista tunnissa Monsteritalo onnistuu tarjoamaan paljon - paljon sellaista, mikä tuntuu unohtuneen nykypäivän elokuvantekijöiltä. Elokuva on unohdettu helmi ja jos sinulta on jäänyt Monsteritalo näkemättä ja pidät näistä lasten kauhuleffoista, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan sen tänä syksynä, kun illat alkavat taas pimetä ja kellertävät lehdet putoilevat maahan.

Visuaalisesti Monsteritalo on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten, mutta näyttää se mielestäni silti paremmalta kuin samalla motion capture -teknologialla pari vuotta aiemmin toteutettu Napapiirin pikajuna (The Polar Express - 2004), joka aiheutti painajaisia ihan vääristä syistä. Hahmot ovat vekkulin karikatyyrimaiset ja parasta on itse herra Nebbercrackerin talo, josta on saatu onnistuneen uhkaava ilmestys. Väreja ja varjoja hyödynnetään oivallisesti ja onpa leffan äänimaailmakin sopivan karmivasti rakennettu Douglas Pipesin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monster House, 2006, Columbia Pictures, Relativity Media, ImageMovers, Amblin Entertainment, Sony Pictures Animation

Klik! (Click - 2006) - elokuva-arvostelu

KLIK!

CLICK

Ohjaus: Frank Coraci

Näyttelijät: Adam Sandler, Christopher Walken, Kate Beckinsale, Henry Winkler, Julie Kavner, David Hasselhoff, Sean Astin, Jennifer Coolidge, Danielle Tatum McCann, Joseph Castanon, Lorraine Nicholson, Jonah Hill, Katie Cassidy, Jake Hoffman, Cameron Monaghan, Sally Insul, Nick Swardson, Jana Kramer, Rob Schneider, Terry Crews ja James Earl Jones

Genre: komedia, draama, scifi

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

Click, eli suomalaisittain Klik! on Adam Sandlerin tähdittämä scifi- ja draamaelementtejä sisältävä komediaelokuva. Steve Koren ja Mark O'Keefe keksivät idean leffaan William Bennettin antologiakirja The Book of Virtues: A Treasury of Great Moral Storiesin (1993) tarinasta The Magic Thread. He työstivät käsikirjoituksen ja saivat Sony Picturesin innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2005 ja lopulta Klik! sai maailmanensi-iltansa 14. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta se oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Klikin jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Arkkitehti Michael Newman ei osaa tasapainotella elämässä perheensä ja työnsä välillä. Hänen maailmansa kuitenkin mullistuu, kun hän saa käsiinsä yleiskaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan niin televisiota kuin muutakin elämäänsä ympärillään.

Adam Sandler näyttelee Michael Newmania, arkkitehtiä ja perheenisää, joka on aikamoisen burnoutin partaalla. Hän yrittää olla mahdollisimman hyvä perheelleen, mutta samalla hän on todella lähellä kunnon läpimurtoa töissä, mikä ampaisisi hänet kohti tavoitteitaan ja niinpä hänestä onkin tullut pakkomielteinen hommistaan. Tämä puolestaan ajaa häntä kauemmas vaimostaan Donnasta (Kate Beckinsale) ja lapsistaan Benistä (Joseph Castanon) ja Samanthasta (Danielle Tatum McCann), vaikka miehen aikomus on nimenomaan tarjota heille parempi elämä. Sandler on roolissaan pääasiassa hyvä, vaikka häneltä löytyykin tuttuja, hiukan ärsyttäviä maneereita myös tässä. Beckinsale on kelpo Michaelin yhä vain turhautuneempana vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös Henry Winkler ja Julie Kavner Michaelin vanhempina Tedinä ja Trudynä, Jennifer Coolidge Donnan parhaana ystävänä Janinena, David Hasselhoff Michaelin pomona John Ammerina, Sean Astin Ben-pojan uintiopettaja Billinä, sekä Christopher Walker Bed Bath & Beyondin varastossa työskentelevänä Mortyna, joka antaa Michaelille ihmeellisen kaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan elämäänsä. Lisäksi esimerkiksi Gotham-sarjan (2014-2019) "Jokerina" tunnettu Cameron Monaghan tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan naapurin raivostuttavana Kevin-poikana. Sivunäyttelijät irrottelevat passelisti rooleissaan - erityisesti Coolidge ja Hasselhoff.

Klik! sisältää mielestäni Adam Sandlerin filmografian parhaan tarinaidean, eikä ihme että Sony Pictures tarttui tähän Steve Korenin ja Mark O'Keefen kertomukseen - saman duon kynästä syntyi pari vuotta aiemmin Jim Carreyn menestyskomedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003), jossa elämäänsä turhautunut mattimeikäläinen sai Jumalan voimat. Kukapa ei olisi joskus haaveillut olevansa paremmin hallinnassa omasta elämästään? Kukapa ei joskus toivoisi voivansa hypätä yli päivien tylsiä puolia? Kukapa ei joskus haluaisi pystyä kirjaimellisesti hiljentämään ihmistä, jonka juttuja ei jaksaisi kuunnella? Mitä jos olisi olemassa kaukosäädin, joka mahdollistaa kaiken tämän? Aivan mahtava idea - ainakin elokuvan tarinaksi.

On hupaisaa seurata, kun Michael ottaa kaukosäätimen käyttöönsä alun epäuskosta huolimatta ja alkaakin vähittelen käyttämään sitä yhä enemmän arjessa. Vähitellen komedia saa kuitenkin väistyä, kun mies huomaa hyppivänsä yli merkittäviä hetkiä elämästään. Pienten alakouluikäisten muksujen sijaan edessä onkin yhtäkkiä pari nuorta aikuista ja peiliin katsoessa rypyt ja harmaat hiukset ovat lisääntyneet. Siinä, missä Klikin ensimmäinen puolisko menee huumorin parissa, toinen puolisko on huomattavasti draamapainotteisempi ja mielestäni juuri tällä toisella puoliskolla elokuva pääsee kunnolla vauhtiin. Meno synkkenee yllättävänkin paljon ja loppusuoralla voi jopa huomata pyyhkivänsä kyyneliä poskiltaan. Ja sitä reaktiota eivät Sandlerin elokuvat yleensä aiheuta.

Klik! on mielestäni edelleen yksi Sandlerin parhaista elokuvista, etenkin kun katsoo, millaisia mätäpaiseita hän on tähdittänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Siitä löytyy kuitenkin omat vikansa ja etenkin näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna sen ensimmäiseltä puoliskolta löytyy useita vaivaannuttavan huonosti vanhentuneita vitsejä, joista Rob Schneider arabiprinssi Habeeboona on pahin. Nämä onneksi uupuvat toiselta puoliskolta ja mielestäni leffa paranee kaikin puolin edetessään.

Juan José Campanellan oli alun perin tarkoitus ohjata Klik!, mutta hän lopulta jätti projektin ja tilalle astui Frank Coraci, joka oli aiemmin tehnyt Sandlerin kanssa komediat The Wedding Singerin (1998) ja Juomahemmon (The Waterboy - 1998). Coraci näyttää kyntensä, siirtyessään sulavasti häröstä huumorista traagiseen draamaan, mitä tukee Korenin ja O'Keefen teksti. Käsikirjoitus sisältää mainioita teemoja siitä, että hetkessä on hyvä elää ja pitäisi osata arvostaa sitä mitä on jo, eikä aina vain tavoitella jotain mitä ei vielä ole. Klik! on myös teknisesti pääasiassa hyvin tehty. Se on oivallisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on pätevää. Tietokonetehosteita hyödynnetään kekseliäästi, kun Michael esimerkiksi pysäyttää tai pikakelaa maailmaa ympärillään. Äänimaailma on osaavasti työstetty Rupert Gregson-Williamsin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Click, 2006, Columbia Pictures, Revolution Studios, Happy Madison Productions, Original Film

Deep Water (2026) - elokuva-arvostelu

DEEP WATER

Ohjaus: Renny Harlin

Näyttelijät: Aaron Eckhart, Molly Belle Wright, Angus Sampson, Ben Kingsley, Rosie Zhao, Lucy Barrett, Wenhan Li, Richard Crouchley, Nashi, Elijah Tamati, Lakota Johnson, Mark Hadlow, Kate Fitzpatrick, Chrissy Jin, John De Luca ja Johanna Harlin

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Deep Water on suomalaisen Renny Harlinin uusi haielokuva. Alun perin elokuva suunniteltiin jatko-osaksi haileffa Baitille (2012), mutta kun Malaysia Airlinesin lento 370 katosi selittämättömästi maaliskuussa 2014, käsikirjoitus miellettiin liian samanlaiseksi ja elokuva päätettiin kuolleiden muistoa kunnioittaen peruuttaa. Kuitenkin kun toukokuussa 2023 Kiss-yhtyeen basisti Gene Simmons perusti elokuvayhtiön Simmons/Hamilton Productionsin, mies halusi ensitöikseen herättää leffan takaisin henkiin. Ohjaajaksi pestattiin aiemmin haileffa Deep Blue Sean (1999) tehnyt Renny Harlin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Deep Water saapuu Suomenkin teattereihin, siitä huolimatta että elokuva osoittautui maailmalla jättiflopiksi, tienattuaan vain neljäsosan budjetistaan. Itse haikammoisena en ole odottanut leffan näkemistä yhtään. Olin jopa yllättynyt, että elokuva päätettiin tuoda Suomen teattereihin sen taloudellisesta epäonnistumisesta huolimatta, Harlinin The Strangers -kauhutrilogian (2024-2026) skipattua Suomen teatterit kokonaan. Skeptisenä kävin katsomassa Deep Waterin heti sen ensi-iltapäivänä.

Los Angelesista Shanghaihin matkalla oleva lentokone tekee pakkolaskun avomereen, jättäen yhä elossa olevat matkustajat ja henkilökunnan jäsenet lentokoneen rippeitä kiertelevien haiden keskelle.

Deep Water kertoo erään hyvin epäonnisen lennon matkustajista ja henkilökunnasta, joiden matkan ainoa töyssy ei ole pakkolaskeutuminen mereen, vaan apua odotellessa paikalle saapuvat haikalat. On lennon kapteeni Rich (Ben Kingsley) ja tämän uskollinen perämies Ben (Aaron Eckhart). Lentoemäntiin kuuluvat esimerkiksi Penny (Lucy Barrett) ja Zoe (Nashi), kun taas matkustajia ovat muun muassa sisarukset Cora (Molly Belle Wright) ja Finn (Elijah Tamati), iäkäs Becky (Kate Fitzpatrick), painija Hutch (Lakota Johnson) ja hänen valmentajansa Dade (Mark Hadlow), kirjoittaja Matt (Richard Crouchley), e-urheilijat Sam (Wenhan Li) ja Lily (Rosie Zhao), sekä Dan (Angus Sampson), joka on heti ensinäkemältä sellainen mulkero, että hänen toivoo hyvin nopeasti kohtaavan mahdollisimman karmean lopun. Osaan hahmoista on panostettu selvästi enemmän kuin toisiin ja leffasta löytyy jopa yllättävän tykättäviä tyyppejä, joiden haluaa nähdä selviytyvän (et sinä, Dan). Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, tulkiten hahmojensa erilaisia reaktioita tilanteeseensa. Joku ottaa ohjat haltuun, jotkut toiset taas panikoivat ja sitten on Dan, joka olisi valmis tönimään muita matkustajia pelastuslautalta mereen, mikäli se edesauttaisi hänen omaa selviytymistään. Ja vaikka Dan on ihmisenä suoraan hanurista, Sampson esittää hahmoa täydellisesti.

Renny Harlinin The Strangers -kauhuleffatrilogia osoittautui niin kaameaksi räpellykseksi, että ne saivat minut menettämään kokonaan uskoni tähän Suomen entiseen ylpeydenaiheeseen. Tämän lisäksi haileffojen maine on varsin kehno, sillä suuri osa niistä ovat olleet entisen Anttilan alelaareja varten tehtyjä kertakäyttörainoja. Deep Water oli vieläpä maailmalla valtava taloudellinen epäonnistuminen, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Mutta mitäpä vielä! Kenties juuri alhaisten odotusteni myötä mielsin Deep Waterin yhdeksi vuoden isoimmista yllättäjistä.

Sen lisäksi, että kyseessä on poikkeuksellisen toimiva haileffa, Deep Water on myös oikein pätevä selviytymistrilleri. Esiteltyään napakasti pulaan joutuvat hahmot, nupit väännetään onnistuneesti kaakkoon. Lentokoneen onnettomuustilanne on vaikuttavan kauhistuttavasti toteutettu - suoraan jokaisen lentäjän pahimmista painajaisista. Eikä leffa tosiaan lässähdä sen jälkeenkään. On hyvä idea, että törmäyksessä lentokone halkeaa kolmeen osaan, joista yksi vieläpä jää pinnan alle ilmakuplaan. Hahmot ovat jo valmiiksi aikamoisessa pinteessä, ennen kuin he edes huomaavat ensimmäistäkään selkäevää vedessä. Itse tosiaan kammoksun haita ja loppuleffa menikin minulla kieriskellessä epämukavan olon vallassa teatterin penkissä, kun hahmot pistetään yksi kerrallaan veden varaan, joko kohdaten loppunsa tai selviytyen niukasti. Joidenkin hahmojen kohtalot ovat selviö saman tien, kun taas joidenkin kohdalla oikeasti jännittää, että mitenköhän tässä käy? Hyvällä tavalla ikuisuudelta tuntuneen piinan jälkeen olin huojentunut, kun lopputekstit vihdoin alkoivat ja pääsin poistumaan teatterista. Eipä tässä voi nyt muuta kuin sormet ristissä toivoa, että oma tuleva kesälomamatkani sujuisi huomattavasti helpommin...

Renny Harlinin ohjaus on pääasiassa pätevää ja hän rakentaa jännitettä osaavasti, vaikka toisinaan hän taantuukin hieman laiskoihin äkkisäikyttelyihin. Pete Bridgesin, Shayne Armstrongin, S.P. Krausen ja Damien Powerin työstämä käsikirjoitus antaa hyvät raamit ja sisältää oivallisia hahmoja, mutta se tarjoaa myös ajoittain varsin kökköä dialogia, jolla yritetään vaivaannuttavasti pohjustaa tulevaa. Teknisestikin Deep Water toimii pääasiassa hyvin, vaikka ajoittain digihait eivät täysin vakuuta. Käytännön tehosteita hyödyntävä lentokoneonnettomuus on kuitenkin hurjaa katseltavaa, kun stuntnäyttelijöitä on oikeasti riepoteltu ja kiskottu runkoon revenneistä aukoista ulos. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja maskeeraajat pääsevät tekemään erilaisia häijyjä ruhjeita, oli kyse sitten törmäyksessä syntyneistä haavereista tai haiden puraisuista. Kameratyöskentely on toimivaa, mutta leikkauksessa pariin otteeseen tuntuu kuin seasta olisi jäänyt kohtaus puuttumaan. Fernando Velázquezin musiikit säestävät tätä jännitysnäytelmää hyvin, mutta musiikkipuolella ehdoton huippu on Ben Kingsleyn karaokeveto Bart Howardin klassikkokappaleesta Fly Me to the Moon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Deep Water, Australia, Yhdysvallat, 2026, Nostromo Pictures, Arclight Films, Aristos Films, Aventura, Blue Rider Pictures, Pink308, Rabbits Black, SSS Entertainment, Simmons/Hamilton Productions, Top Film Distribution