Fallout, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

FALLOUT - KAUSI 2

Luojat: Graham Wagner ja Geneva Robertson-Dworet

Näyttelijät: Ella Purnell, Walton Goggins, Aaron Moten, Moisés Arias, Frances Turner, Kyle MacLachlan, Leslie Uggams, Johnny Pemberton, Annabel O'Hagan, Macaulay Culkin, Dave Register, Justin Theroux, Kumail Nanjiani, Michael Cristofer, Xelia Mendes-Jones, Martha Kelly, Jon Gries, Jon Daly, Sarita Choudhury, Michael Esper, Zach Cherry, Ron Perlman ja Clancy Brown

Genre: toiminta, draama, komedia, jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 1 tunti 3 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 18

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva televisiosarja Fallout nousi suureen suosioon heti, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Falloutin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Minä en ole koskaan pelannut Fallout-pelejä, mutta pidin valtavan paljon televisiosarjan avauskaudesta ja olen innokkaasti odottanut sen jatkumista. Katsoinkin kakkoskauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Lucy ja Kalmio jahtaavat erämaassa Lucyn isää Hankia, samalla kun Norm yrittää selvittää holvien salaisuuksia.

Falloutin tutut hahmot tekevät paluun. Ykköskaudella holvilainen Lucy MacLean (Ella Purnell) nousi maan pinnalle etsimään siepattua isäänsä Hankia (Kyle MacLachlan), vain saadakseen tietää tämän olleen osasyyllinen maapallon ydintuhoon. Nyt Lucy on lyöttäytynyt yhteen kuolemattomaksi kalmioksi muuttuneen Cooper Howardin (Walton Goggins) kanssa, jolla on omat kanat kynittävänään Hankin kanssa. Holveihin jäänyt Lucyn veli Norm (Moisés Arias) löysi puolestaan aikamoisia paljastuksia holvien todellisesta tarkoituksesta, mutta jäi vangiksi. Samaan aikaan Teräksen veljeskunnan ritariksi lyöty Maximus (Aaron Moten) päätyy omien tutkimustensa äärelle, kun käy ilmi, että vanhimmat suunnittelevat sisällissotaa. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää suorittamistaan. Purnell on yhä tykättävä sinisilmäisenä, mutta hissuksiin kovaa kuorta kasvattavana Lucyna. Maximuksen puolesta on ylpeä, tämän noustua haaveilemaansa asemaan. Goggins on tälläkin kertaa vakuuttavin kameran edessä, tulkiten hyvin niin takaumissa Cooperin vaikeaa suhtautumista saamiinsa tietoihin tulevasta tuhosta kuin tulevaisuudessa Kalmion kylmää ja katkeroitunutta luonnetta.

     Kakkoskaudella mukaan hyppäävät muun muassa Justin Theroux hämäränä Robert Housena, joka on kehitellyt keinon ottaa ihmisten mielet haltuunsa, Kumail Nanjiani Teräksen veljeskuntaan kuuluvana Xander Harknessina ja Macaulay Culkin roomalaislegioonia ihannoivan ja matkivan poppoon korkea-arvoisena sotilaana Lacerta Legatena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja onpa kivaa nähdä pitkästä aikaa Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttua Culkinia jossain.

Fallout ei tosiaan ole pelinä minulle järin tuttu, mutta pidin avauskaudesta valtavan paljon. Hahmot olivat mahtavia, postapokalyptinen maailma upeasti luotu, ilmapiiri oli vekkuli kierossa huumorissaan, jännityksessään ja vahvassa draamassaan, ja jokainen jakso jaksoi yllättää jollain tapaa, oli kyse sitten mutanttimonstereista, verisyydestä tai hulvattoman kiusallisista sosiaalisista kanssakäymisistä. Falloutin ykköskausi oli siis kaikin puolin erinomainen paketti. Kakkoskausi ei harmillisesti mielestäni yllä samalle korkealle tasolle, mutta on se silti erittäin hyvää, paikoitellen jopa loistokasta jatkoa.

Tietty yllätyselementti on toki poissa nyt, kun homman juju on käynyt selväksi, mutta jaksaa jatkokausi silti silloin tällöin kiskoa mattoa jalkojen alta, mitä tulee tähän hullunkuriseen maailmaan tai niihin julmiin syihin, miksi maailma muuttui tällaiseksi. Tarina etenee jälleen kahdella aikajanalla, syventäen asioita entisestään. Kausi kallistuu vahvemmin draaman ja jännityksen puoleen, mutta löytyy seasta yhä hetkittäin niitä ilahduttavan omituisella tavalla hauskojakin hetkiä. Hahmoihin syvennytään myös lisää ja he ovatkin edelleen iso syy sille, miksi uuden jakson kimppuun halusi hypätä heti julkaisupäivän aamulla. Samaa koukuttavuutta ei tällä kaudella pääse kuitenkaan muodostumaan, mikä saisi oikein vesi kielellä odottamaan jatkoa niin kuin viimeksi. Vaikkei Falloutin toinen tuotantokausi ollutkaan sellainen riemuvoitto kuin fantastisen ykköskauden jäljiltä toivoin, pidin näkemästäni silti ja odotan edelleen mielenkiinnolla, mitä jo työn alla oleva kolmoskausi tuo tullessaan. Kenties sitä odotellessa tutustuisin myös niihin videopeleihin...

Tuotantokauden ohjaajat pitävät leikittelevää ilmapiiriä hyvin yllä, samalla kun käsikirjoitustiimi kuljettaa hahmoja ja tarinaa mielenkiintoiseen suuntaan. Teknisesti Fallout jatkaa vakuuttamistaan. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi sen karu mutta kiehtova retrofuturistinen maailmanloppu on jälleen upeasti luotu näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja erinomaista maskeerausta myöten. Tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja pidin erityisesti siitä, että kaudella esiintyvä deathclaw-hirviö on toteutettu pääasiassa suurella nukella ja viimeistelty digiefektien avulla, sen sijaan, että kyse olisi pelkästään tietokonetehosteilla luodusta mörököllistä. Äänimaailma rymistelee myös mainiosti ja niin Ramin Djawadin säveltämät musiikit kuin jaksojen varrelle valitut kappaleet säestävät menoa oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Fallout season 2 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Fallout, Yhdysvallat, 2024-, Amazon Studios, Amazon MGM Studios, Bethesda Game Studios, Bethesda Softworks, Kilter Films, Big Indie Pictures

Angel's Egg (天使のたまご - 1985) - elokuva-arvostelu

ANGEL'S EGG

天使のたまご

Ohjaus: Mamoru Oshii

Näyttelijät: Mako Hyōdō ja Jinpachi Nezu

Genre: anime, jännitys

Kesto: 1 tunti 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Angel's Egg on Mamoru Oshiin ohjaama anime-elokuva. Oshiin oli tarkoitus tehdä uusi elokuva Lupin III -mangan (ルパン三世 - 1967-1969) pohjalta, mutta hän päättikin lopulta hyödyntää ideoitaan täysin omassa elokuvassaan, joka ei olisi adaptaatio mistään. Kristinuskosta kiehtoutunut Oshii työsti "Aquatic City" -nimellä kulkeneen tarinan omien uskonpohdintojensa pohjalta ja animointiprosessi käynnistyi. Angel's Egg julkaistiin suoraan VHS:llä joulukuussa 1985. Elokuva sai Japanissa positiivisen vastaanoton, mutta Yhdysvalloissa reaktio oli ailahtelevampi. Vuosien varrella leffasta on muodostunut klassikko lajityypissään ja nyt Cinema Mondo on kulttuuritekona tuonut Angel's Eggin Suomen elokuvateattereihin uutena 4K-restauroituna versiona. Itse en ollut kuullutkaan leffasta aiemmin, mutta se kiinnitti heti huomioni, kun selasin tulevien elokuvien listaa. Pidin paljon Oshiin anime-elokuvasta Ghost in the Shell - aaveääni (攻殻機動隊 - 1995) ja halusin nähdä, mitä muuta hän on saanut aikaan. Kävinkin katsomassa Angel's Eggin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kolkossa maailmassa munaa suojeleva tyttö ja ristiä kantava mies kohtaavat ja kyseenalaistavat uskonsa.

Angel's Eggissä on kaksi hahmoa, jotka jäävät molemmat nimettömiksi. On tyttö (äänenä Mako Hyōdō), joka löytää erikoisen munan, jota hän alkaa suojella ja kantaa kaikkialle, tietämättä kuitenkaan, mitä muna sisältää. Ja on nuori mies (äänenä Jinpachi Nezu), joka kulkee sotakoneistolta vaikuttavien masiinojen mukana ja kantaa olallaan futuristista asetta muistuttavaa ristiä. Näiden kahden hahmon kautta peilaillaan uskoa, sen menetystä ja kaikkea siltä väliltä. Tyttö uskoo varmasti munan sisällön tärkeyteen, kun taas joskus ennen myyttiseltä vaikuttavasta linnusta unia nähnyt nuorimies puolestaan ei. Hahmoista löytyy kerroksia, jotka avautuvat katsojasta riippuen eri tavoin.

On myös katsojasta riippuvaa, miten Angel's Egg ylipäätään avautuu. Elokuvasta ja sen teemoista on käyty neljän vuosikymmenen ajan runsaasti keskustelua. Erityisesti leffa nähdään pohdintana uskonnosta ja uskovista. Ohjaaja-käsikirjoittaja Mamoru Oshii oli todella kiehtoutunut kristinuskosta ja hän heijasteleekin näkemyksiään aiheesta elokuvassaan symbolistisin, abstraktein ja omalaatuisin keinoin. Angel's Egg on selvästi niitä elokuvia, jotka vaativat muutamankin katselukerran avautuakseen kunnolla. Ensimmäisellä katselukerralla katsoja todennäköisesti kummastelee läpi elokuvan, että mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Näytökseni päätyttyä ja valojen sytyttyä, ympäri salin kuului hämmentynyttä kuiskintaa, että mitäköhän sitä tuli juuri katsottua? Lopulta katsojana todennäköisesti viettää pidemmän aikaa syventyessään keskusteluihin leffan teemoista kuin itse vähän päälle tunnin mittainen elokuva edes kestää.

Vaikeaselkoisuus ei kuitenkaan, outoa kyllä, tule elokuvasta nauttimisen esteeksi. Tämä johtuu eritoten Angel's Eggin uskomattomasta teknisestä toteutuksesta. Elokuva näyttää aivan mielettömän hyvältä. Piirrosjälki on kertakaikkisen hienoa läpi leffan, oli kyse sitten ankeasta hylätystä kaupungista goottimaisine yksityiskohtineen tai ihan vain tytön hulmuavasta valkoisesta tukasta. Elokuva on paria poikkeusta lukuun ottamatta lähes väritön ja sen tiettyä alakuloisuutta vain korostaa kaiken harmaus ja synkkyys. Visuaalisessa ilmeessä on samanaikaisesti jotain selkäpiitä karmivaa kuin myös omituisella tavalla kaunistakin.

Visuaalien lisäksi tunnelmakin on kohdallaan. Kuten sen yleisilme, myös tunnelma sekoittaa lumoavasti ahdistavuutta ja nättiä haikeutta. Elokuvan esittelemä kyberpunkia, goottiestetiikkaa ja uskonnollisuutta yhdistelevä maailma on niin luotaantyöntävä kuin jotenkin jopa viettelevä. Toisaalta sinne ei haluaisi astua jalallakaan, mutta samalla sen saloja haluaisi päästä tutkimaan lisää, jännityksestä huolimatta. Meno on ajoittain kuin kuumehoureisesta painajaisesta, joka ei millään meinaa lähteä kummittelemasta jostain mielen perukoilta.

Angel's Egg ei siis todellakaan ole anime-elokuva sieltä helpoimmasta päästä. Siitä ei välttämättä tajua kovinkaan paljoa ensimmäisellä katselulla, mutta eipä se tosiaan toisaalta haittaa, sillä tämä maailma ja sen mystisen harmaa tyylittely lumoavat niin onnistuneesti. Tämä kaikki, sekä napakan lyhyt kesto saavat aikaan sen, että suuren hämmästyksen ja pitkän tutkimusoperaation jälkeen elokuva tekisi mieli pistää heti uudelleen pyörimään. Vielä tällä ensimmäisellä katselulla pidin Angel's Eggiä kiehtovana ja mainiona, sekä visuaalisesti mykistävänä, mutta odotan kyllä suurella mielenkiinnolla sen uudelleenkatselua ja kuinka elokuva avautuu lisää jatkossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

天使のたまご, Japani, 1985, Studio DEEN, Tokuma Shoten

Rental Family (2025) - elokuva-arvostelu

RENTAL FAMILY

Ohjaus: Hikari

Näyttelijät: Brendan Fraser, Takehiro Hira, Mari Yamamoto, Shannon Mahina Gorman, Akira Emoto, Shino Shinozaki, Kimura Bun, Sei Matobu, Misato Morita ja Tamae Ando

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

Rental Family on Brendan Fraserin tähdittämä uusi komedia-draamaelokuva. Ohjaaja Mitsuyo Miyazaki, eli Hikari työsti leffan käsikirjoituksen yhdessä Stephen Blahutin kanssa vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024. Rental Family sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2025 ja nyt elokuva on viimein saapunut Suomenkin teattereihin. Itse olen odottanut leffaa mielenkiinnolla, sillä pidin sen trailerista paljon. Kävinkin uteliaana katsomassa Rental Familyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Japanissa asuva, heikosti pärjäävä amerikkalaisnäyttelijä Phillip saa yllättävän työtarjouksen Vuokraperhe-firmalta: hänen hommanaan on näytellä ihmisten tilauksista muun muassa aviomiestä, journalistia, isää ja kuolleen miehen surevaa ystävää.

Brendan Fraser näyttelee Phillip Vanderploegia, näyttelijäksi pyrkivää amerikkalaismiestä, jonka elämä on vienyt Japaniin asti. Phillip ei ole kuitenkaan saanut mitään sen ihmeellisempää roolia, vain muutaman mainosesiintymisen. Miehen eteen esitetään lopulta hämmentävä työtarjous: hänen olisi tarkoitus asiakkaan tilauksesta mennä esittämään eri ihmisiä, joilla esimerkiksi piristää jonkun elämää. Alun ihmetyksen ja eettisyysasioiden pohdiskelun jälkeen Phillip huomaa olevansa hyvä työssään ja että hänen esityksensä menee läpi ihmisillä. Fraser on viime vuosina tehnyt vahvaa paluuta ja Rental Familyssa hän esittelee jälleen lahjakkuuttaan. Hän tekee Phillipistä välittömästi sympaattisen ja tykättävän tyypin, sekä tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun näistä esityskeikoista alkaa tulla liian henkilökohtaisia.

     Elokuvassa nähdään myös Takehiro Hira Vuokraperhe-yritystä pyörittävänä Shinjinä ja Mari Yamamoto ja Kimura Bun yrityksen muina näyttelijöinä Aikona ja Kotana, sekä Shino Shinozaki yksinhuoltajaäitinä Hitomina, joka tarvitsee Phillipin esittämään isää tyttärelleen Mialle (Shannon Mahina Gorman) ja Sei Matobu Masamina, joka palkkaa Phillipin näyttelemään toimittajaa, joka tekee elämäkertajuttua Masamin isästä, vanhasta näyttelijästä Kikuosta (Akira Emoto). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vahvasti osistaan ja Fraserin ohella leffan toinen voimavara on Gorman, joka on loistava koulutyttö Miana, joka ei ole koskaan tavannut oikeaa isäänsä.

Rental Family osoittautui suorastaan mahtavaksi komediaa ja draamaa yhdisteleväksi elokuvaksi, jossa on varsin omalaatuinen premissi. Näin suomalaisena vielä erikoisempaa taitaa kuitenkin olla se, että tällainen "vuokraperhe"-konsepti ei ole elokuvantekijöiden vekkuli idea, vaan ihka oikea juttu Japanissa. Ihmiset maksavat toisille ihmisille, jotta nämä esittävät vaikkapa häävieraita tai surijoita hautajaisissa. Aikamoista! Phillipin työkeikat menevät tuosta kuitenkin vielä syvemmälle, etenkin kun hänen pitäisi näytellä Mian isää, joka tekee mukamas paluun vuosien jälkeen. Eipä aikaakaan, kun Mia on täysin "isänsä" lumoissa ja Phillipin päässä alkaa haalistua raja näyttelijätyöstä ja oikeasta vanhemmuudesta. Samalla leffa pohtii työn eettistä harmautta.

Vaikka premissi onkin omalaatuinen, Rental Family kulkee kieltämättä hyvin tuttuja ja ennalta-arvattavia latuja. Tulevat draamankaaret arvaa heti tiettyjen juonikuvioiden alkaessa, mutta eipä tuo haittaa juuri yhtään, kun homma on näin hyvin hoidettu. Elokuva tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa, joka aiheuttaa niin makeita nauruja kuin itkunpurskahduksia. Eivät kaikki kyyneleet kuitenkaan tule surullisten kohtausten myötä, vaan mahtuu sekaan myös sellaisia onnen hetkiä, että tippa tulee väkisinkin linssiin. Kyseessä onkin kertakaikkisen kaunis, jopa ihana elokuva, joka liikuttaa syvästi ja jättää hymyn pitkäksi aikaa katsojan huulille.

Ohjaaja Hikari rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan mainiosti. Hänen ja Stephen Blahutin työstämä käsikirjoitus on oivallinen ja täynnä sydäntä. Rental Family on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on pätevää ja äänimaailmakin on osaavasti työstetty. Jónsin ja Alex Somersin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rental Family, Yhdysvallat, Japani, 2025, Knockonwood, Domo Arigato Productions, Sight Unseen Pictures

Ella McCay (2025) - elokuva-arvostelu

ELLA MCCAY

Ohjaus: James L. Brooks

Näyttelijät: Emma Mackey, Jamie Lee Curtis, Jack Lowden, Julie Kavner, Kumail Nanjiani, Spike Fearn, Albert Brooks, Woody Harrelson, Rebecca Hall ja Ayo Edebiri

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 

Ella McCay on James L. Brooksin ohjaama ja käsikirjoittama draamakomedia. Marraskuussa 2023 Brooks ilmoitti työstävänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2010 How Do You Know'n. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja lopulta Ella McCay sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin tammikuussa, mutta kun leffa sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin lippuluukuilla, se päätettiin julkaista suoraan Disney+ -palvelussa. Nyt leffa onkin saapunut kotikatsottavaksi ja itse olen odottanut elokuvan näkemistä kiinnostuneena - alun perin lupaavan työryhmän ja näyttelijäkaartin takia ja viime aikoina nähdäkseni, onko leffa niin kehno esitys kuin maailmalta kantautuneet puheet sanovat. Katsoinkin Ella McCayn heti sen julkaisupäivänä.

Kun kuvernööri Moore on siirtymässä ministeriksi, hänen paikkansa siirtyy hänen lähimmälle avustajalleen, Ella McCaylle. Ellan aloittaessa virkakautensa, hän joutuu samalla tasapainoilemaan siviilielämänsä vaikeuksien kanssa.

Pääroolissa Ella McCayna nähdään Emma Mackey, minkä on vaikea kuvitella olevan sattumaa, sillä niin samanlaiset roolihahmon ja tämän näyttelijän nimet ovat. Ella on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee kuvernööristä seuraavana, eli Ellalle aukeaakin unelmapaikka, kun kuvernööri Moore (Albert Brooks) siirtyy uusiin tehtäviin ministeriksi. Homma on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mitä ei auta yhtään siviilielämän vaikeudet. Ella on oiva hahmo, mutta Mackey kompuroi hieman roolissaan. Mackeyn ongelmaksi muodostuu erityisesti leffan kömpelöllä dialogilla täytetty käsikirjoitus.

     Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall ja Woody Harrelson Ellan vanhempina Clairena ja Eddienä, Spike Fearn Ellan pikkuveljenä Caseyna ja Jamie Lee Curtis Ellan tätinä Heleninä, Jack Lowden Ellan aviomiehenä Ryanina, Kumail Nanjiani Ellan kuskina ja henkivartijana Nashina, sekä Simpsonit-animaatiosarjasta (The Simpsons - 1989-) Marge-äidin äänenä tunnettu Julie Kavner Ellan sihteerinä Estellenä. Kyseessä on ensimmäinen rooli lähes kahteen vuosikymmeneen, kun Kavner näyttelee kameran edessä eikä pelkkänä äänenä, joskin hän toimii samalla myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijöiden työ on vaivaannuttavan ailahtelevaa, aivan kuin näyttelijäkaarti ei olisi samalla aaltopituudella sen suhteen, kuinka dramaattiseksi tai komedialliseksi elokuva on tarkoitettu. Erityisesti yleensä mainio Harrelson ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Lowden ovat kiusallisen kehnoja Ellan elämän ruikuttavina miehinä.

En enää ihmettele, minkä takia Ella McCay sai niin torjuvan vastaanoton, että sen maailmanlaajuinen teatterikierros peruttiin viime tipassa ja lopulta leffa dumpattiin aika vähin äänin Disney+:n valikoimiin. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä. Näyttelijät ovat nimekkäitä ja lahjakkaiksi itsensä osoittaneita, ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hellyyden ehdoilla -elokuvasta (Terms of Endearment - 1983) kolme Oscar-palkintoa voittanut James L. Brooks, jolla on katalogissa myös roppakaupalla hauskoja Simpsonit-jaksoja. Tämän kaiken huomioon ottaen Ella McCay on jotenkin... nolo. Ei se mikään totaali pohjanoteeraus ole, mutta heikko esitys lähes kaikin tavoin.

Elokuva on kömpelö niin komediana, draamana kuin kantaaottavana kertomuksena naiseudesta poliittisessa ympäristössä. Tunnelma on levällään. Dramaattiset kohtaukset ovat joko siirappisia tai väkinäistä nyyhkyilyä. Komediaosasto taas aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Eikä siis siksi, että hahmot olisivat myötähäpeällisen hauskoja, vaan siksi, että tämänkö on muka tarkoitus olla hauskaa? Ja kun tarina yrittää kertoa nuoren naisen vaikeuksista patriarkaattisessa poliittisessa ympäristössä, on kiusallisenkin selvää, että leffa on yli 80-vuotiaan miehen tekemä.

Myös tarina ontuu ja pahasti. Pohjana oleva kertomus Ellan urahaasteiden ja siviilielämän ongelmien setvimisestä on lupaava, mutta se esitetään töksähdellen ja omituisesti ajassa hyppien. Hahmojen väliset konfliktit tuodaan esille kehnon dialogin kautta - sellaisen, kun katsojalle tarvitsee selittää, mikä hahmojen välejä hiertää, jolloin hahmot pohjustavat tuntemuksiaan tavalla, jota ei tosielämässä tapahtuisi. Dialogi on muutenkin paikoitellen pöyristyttävän kehnoa ja jäykkää. Tämän katsojaltaan pitkää pinnaa vaativan elokuvan läpikahlausta ei auta totaalisen turha sivujuoni Ellan pikkuveljestä, joka ei suostu poistumaan kotoaan ja joka haikailee rakastamansa naisen perään.

Sentään Ella McCayn tekniseltä osastolta löytyy positiivista sanottavaa. Jos jotain, niin elokuva on osaavasti kuvattu. Lavastukset ovat mainiot ja asut tyylikkäät. Efekteistä huomioni herätti Ellan poliittisia aikomuksia kuunneltuaan tylsistyneenä nukahtaneen henkilön digikuola. Kaikkea ne tehostevelhot pääsevät tekemään. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevät. Tämä tuntuu vain helppojen rahojen perässä tehdyltä välityöltä Zimmerille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ella McCay, Yhdysvallat, 2025, 20th Century Studios, Gracie Films, TSG Entertainment

Taksikuski (Taxi Driver - 1976) - elokuva-arvostelu

TAKSIKUSKI

TAXI DRIVER

Ohjaus: Martin Scorsese

Näyttelijät: Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Albert Brooks, Peter Boyle, Harry Northup, Leonard Harris, Harvey Keitel ja Martin Scorsese

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

"You talkin' to me?"

Taxi Driver, eli suomalaisittain Taksikuski on Martin Scorsesen elokuva. Paul Schrader työsti elokuvan käsikirjoituksen ja aluksi ohjaajaksi kaavailtiin John Miliusta ja Irvin Kershneriä, kunnes Scorsese nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät kesän 1975 pahimman lämpöaallon aikaan, samalla kun New York takelteli rahaongelmien kanssa. Leikkauksessa Scorsese tappeli pitkään Motion Picture Association of American kanssa loppuhuipennuksesta, jonka MPAA tuomitsi liian väkivaltaiseksi. Steven Spielbergin ehdotuksesta Scorsese muutti kohtauksen värimaailmaa ja sai sen lopulta läpi tarkastelusta. Taksikuski sai maailmanensi-iltansa 8. helmikuuta 1976 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja yleisön ylistämä hitti, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, naissivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen Golden Globe -ehdokkuudet ja voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun, sekä josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Leffalla oli myös ikävät seurauksensa, siitä inspiroituneen John Hinckley Jr:n nimittäin yritettyä salamurhata presidentti Ronald Reaganin. Itse katsoin Taksikuskin ensimmäistä kertaa vasta loppuvuodesta 2019, kun tuolloin ilmestynyttä Joker-leffaa verrattiin siihen. Pidin paljon näkemästäni ja kun huomasin Taksikuskin täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Unettomista öistä kärsivä Vietnamin sotaveteraani Travis Bickle hankkii töitä taksikuskina. Seuratessaan rappiolla olevaa New Yorkia ja sen asukkaita, Travisin mielihalut muuttuvat yö yöltä väkivaltaisemmiksi.

Päärooliin Travis Bickleksi valikoitui Robert De Niro, joka oli näytellyt jo Scorsesen aiemmassa leffassa Sudenpesä (Mean Streets - 1973) ja joka oli juuri voittanut Oscarin suorituksestaan Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Yleensä Oscar-voitto nostaa näyttelijöiden palkkiota, mutta De Niro suostui Taksikuskiin pienemmällä tienestillä, sillä piti käsikirjoituksesta niin paljon. Mies valmistautui rooliinsa työskentelemällä oikeasti taksikuskina New Yorkissa, samalla kun hän kuunteli rikollisen Arthur Bremerin päiväkirjaa. De Niron mukaan yksi ainoa matkustaja tunnisti kuskinsa. De Niro oli nappivalinta rooliin ja ansaitsi kyllä uudet palkintoehdokkuutensa. Hän tulkitsee erinomaisesti vaativan hahmonsa alati synkkenevää mielentilaa. Travis on Vietnamin sotaveteraani, jota traumat eivät jätä rauhaan ja joka ei meinaa sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Kun mies vielä taksiöinään huomaa, kuinka rapistuneet New York ja sen asukkaat ovat, hän kokee tarvetta tehdä asialle jotain - vaikka sitten aseiden kanssa. Travis on hienosti kirjoitettu ja monisävyinen hahmo, jota ei sinänsä kannusta, mutta jota voi jopa ymmärtää pimeämpinäkin hetkinä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Leonard Harris presidenttiehdokas Palantinena, Cybill Shepherd tämän vaalikampanjaa New Yorkissa hoitavana Betsynä, Jodie Foster alaikäisenä prostituoituna Easyna, Harvey Keitel tämän parittajana Sportina, sekä itse Martin Scorsese yhtenä Travisin asiakkaana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti. Kuvausten aikaan vasta kaksitoistavuotias Foster näytti heti ällistyttävät lahjansa. Jos Travisin rooli on jo näyttelijälleen vaikea, on taatusti vaikea saada noin nuori esittämään uskottavasti ihmiskaupan uhriksi joutunutta, ilman että lasta traumatisoi siinä samalla. Foster on myöhemmin sanonut, että De Niro toimi kuvauksissa hänen mentorinaan ja suojelijanaan.

Taksikuski ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kyseessä on upea psykologinen trilleri, joka kaivautuu todella väkevästi yhteiskunnan ongelmiin, mikä synnyttää Travis Bicklen kaltaisia ihmisiä. Kyseessä on myös aikamoinen uppoutuminen synkeään mielenmaisemaan, joka herättää taatusti monenlaisia tunteita katsojassa. Toisinaan Travis näyttäytyy huonossa valossa, toisinaan taas häntä voi ymmärtää. Ja toisinaan hän vaikuttaisi jopa olevan selväjärkisin henkilö kohtauksessa. Kun mies ajelee ympäri New Yorkia öisin, hänen takapenkillään istuu erilaisia asiakkaita ja hän katselee ympärillä olevaa kaupunkia, katsojaan tarttuu sama ällötys näkemäänsä ja kuulemaansa kohtaan. Travis kokee, että kaupunki tarvitsee puhdistuksen ja kun jopa presidenttiehdokkaan lupailut ovat pelkkiä tyhjiä sanoja, mies päättää ottaa asiat omiin käsiinsä.

Elokuva on myös varsin riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, ja kuinka tuhoavaa se voi olla. Travis yleensä vain seuraa muita etäältä ja hänen yrityksensä kommunikoida muiden kanssa näyttäytyvät usein kiusallisina. Kaikki tämä tekee Travisista kuin räjähtämäisillään olevan painekattilan. Taksikuski kasvattelee jännitettään tehokkaasti edetessään, kunnes helvetti pääsee irti rujossa loppuhuipennuksessa. Elokuvan kruunaa mielestäni sen epilogi, joka pistää katsojan pohtimaan, tapahtuivatko viimeiset minuutit oikeasti, vai olivatko ne Travisin mielikuvituksen tuotetta?

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta tosiaan Martin Scorsese, jolle Taksikuski oli todellinen läpimurto Hollywoodiin. Scorsesen työ on läpikotaisin väkevää, mitä auttaa toki Paul Schraderin vahva käsikirjoitus. Leffa on myös teknisesti pätevä. Se on taitavasti kuvattu ja onnistuneesti valaistu, jolloin synkkyyksien keskeltä näkee aina kaiken tarvittavan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja rapistuneet, korostaen visuaalisesti elokuvan synkkyyttä. Puvustus on oivaa ja maskeeraus mainiota. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Bernard Herrmannin tunnelmoivia musiikkeja myöten. Taksikuski jäi Herrmannin viimeiseksi työksi ja mies menehtyi vain tunteja sen jälkeen, kun elokuvan musiikit oli saatu nauhoitettua. Herrmann saikin postuumisti parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Taxi Driver, Yhdysvallat, 1976, Columbia Pictures, Bill/Phillips, Italo/Judeo Productions

Iron Lung (2026) - elokuva-arvostelu

IRON LUNG

Ohjaus: Mark Fischbach

Näyttelijät: Mark Fischbach, Caroline Rose Kaplan, Troy Baker, Elsie Lovelock, Elle LaMont, Mick Lauer, David Pettitt ja Seán McLoughlin

Genre: kauhu, scifi

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Iron Lung perustuu David Szymanskin kehittämään samannimiseen videopeliin vuodelta 2022. Pelistä innostunut YouTube-videoiden tekijä Mark "Markiplier" Fischbach otti yhteyttä Szymanskiin ja esitteli ideansa kääntää pelin elokuvan muotoon. Fischbach oli aiemmin tehnyt YouTuben kautta interaktiiviset komediaelokuvat A Heist with Markiplier (2019) ja In Space with Markiplier (2022), mutta tästä hän halusi tehdä vakavasti otettavan scifikauhuelokuvan. Szymanski auttoi Fischbachia käsikirjoituksen kanssa ja Fischbach itse rahoitti leffan maltillisella kolmen miljoonan dollarin budjetilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja kuvauksissa tehtiin elokuvassa käytetyn tekoveren maailmanennätys. Tuotanto kuitenkin keskeytyi kesällä Hollywoodin näyttelijäliiton lakon takia. Elokuva valmistui kesällä 2024, minkä jälkeen Fischbach on etsinyt keinoa saada sen teattereihin. Isojen studioiden torjuttua leffan, Fischbach sai itse järjestettyä Yhdysvaltoihin 60 teatterin näytökset tammikuulle 2026. Miehen fanit tulivat kuitenkin apuun ja alkoivat ympäri maailman vaatimaan paikallisia teattereita ottamaan elokuvan ohjelmistoonsa ja lopulta Iron Lung julkaistiin maailmalle yli neljässä tuhannessa teatterissa - myös täällä Suomessa. Itse en ollut kuullutkaan Szymanskin pelistä tai että Markiplier oli tekemässä siitä elokuvaa, ennen kuin leffan ilmestymiseen oli enää pari päivää ja Finnkino Tennispalatsin isoin sali ISENSE oli myyty loppuun. Kiinnostuin näkemään leffan, mutta minulta kesti viikko toteuttaa aikomus ihan vain siksi, että sitä ennen kaikki näytökset olivat jo loppuunmyytyjä.

Tulevaisuudessa kaikki planeetat ja tähdet ovat mysteerisesti kadonneet ja ihmiskunnasta jäljelle ovat jääneet vain he, jotka elivät avaruusasemilla. Vanki lähetetään tutkimaan kummallista verimeren peittämää kuuta, missä pinnan alla toivotaan olevan keino turvata ihmisten tulevaisuus.

Sen lisäksi, että Mark Fischbach ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti elokuvan, hän myös näyttelee sen pääroolin. Vaikken ole juuri Markiplieria katsonut, oli aluksi hassua nähdä tuttu YouTube-kasvo ihka aidon elokuvan keulakuvana ja vieläpä haudanvakavassa roolissa. Mutta yllättävää kyllä, Fischbach suoriutuu osastaan niin hyvin ja sellaisella antaumuksella, että miehen tubettajatausta pääsee unohtumaan jopa aika nopeasti. Fischbach esittää Simonia, joka on tuomittu syylliseksi hirvittävään tapaturmaan, minkä seurauksena monet kuolivat. Rangaistuksena hänet lähetetään Iron Lung -nimisellä sukellusveneellä tutkimaan kummaa kuuta, joka on verestä koostuvan meren peitossa. Simon on toimiva hahmo, jonka monet ja vaikeat tunteet Fischbach tulkitsee taitavasti leffan edetessä.

     Elokuvassa esiintyvät myös muun muassa pelin luoja David Szymanski, tubettaja Seán "jacksepticeye" McLoughlin ja Joel Millerin roolista The Last of Us -videopelissä (2013) parhaiten tunnettu Troy Baker - joskin kaikki lähinnä vain ääninä, Fischbachin ollessa kameran edessä lähes koko leffan ajan yksin.

Tubettajien tekemät kunnon elokuvat eivät ole enää uusi juttu. Tunnetuimmat YouTuben puolelta elokuvaskeneen siirtyneet tekijät taitavat olla Philippoun veljekset, eli RackaRacka-duo, joiden kauhuleffat Talk to Me (2022) ja Bring Her Back (2025) ovat olleet niin kehuttuja kuin hyvin menestyneitä. Yksi YouTuben alkuperäisistä leffakriitikoista, Chris Stuckmannkin sai viime vuonna ensimmäisen pitkän elokuvansa Shelby Oaksin (2025) teattereihin ja vieläpä kauhukonkari Mike Flanaganin auttamana.

Iron Lung on kuitenkin poikkeuksellinen tapaus, haastaen täysin Hollywoodin normit. Se on indiepeliin perustuva indie-elokuva, josta on kuitenkin nopeasti noussut alkuvuoden isoin leffatapaus, joka myy saleja täyteen ympäri maailman - myös täällä Suomessa. Näytökseni oli niin täynnä, että jo muutama tunti lipunmyynnin alettua koin vaikeuksia saada kahta vierekkäistä paikkaa saliin. Fischbachille täytyykin nostaa hattua siitä, kuinka kunnianhimoiseen projektiin hän on heti tarttunut ja että hän on faniensa avulla mahdollistanut tällaisen ilmiön. Olen myös iloinen siitä, ettei kyse ole mistään egoa paisuttelevasta turhamaisuusprojektista, vaan leffasta huokuu rakkaus lähdemateriaalia kohtaan.

Valitettavasti elokuvana Iron Lung jätti minulle todella ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta siitä kyllä näkee, että Fischbachilla olisi lahjoja ihan oikeana elokuvantekijänä, jos hän päättää tosissaan sille tielle lähteä. Hän vakuuttaa kameran edessä, mutta myös kameran takana, rakentaessaan onnistuneen epämukavaa ja klaustrofobista tunnelmaa. Elokuvan ensimmäinen tunti on hyvällä tavalla jopa ahdistava ja tuntuu siltä kuin olisi itsekin sullottuna tuohon nitisevään ja natisevaan, tukalan ahtaaseen rautapurkkiin, missä ainoa tapa nähdä ulos on valokuvia ottava röntgenkamera. Kameran laukaisin on jostain syystä asetettu sukellusveneen toiseen päähän kuin ohjaimet ja navigointivälineet, mikä tekee suunnistamisesta hankalaa.

Elokuvan ensimmäinen puolikas on vielä aidosti lupaava. Mutta sitten leffa mielestäni lässähtää. Leikkaajana Fischbachin työ nimittäin ontuu ja pahasti. Hän on jostain syystä venyttänyt vain kolmen vartin mittaisen pelin yli kahden tunnin leffaksi, mikä alkaa käydä raskaammaksi edetessään. Kuten kävi jo selväksi, ruori ja kamera sijaitsevat eri päissä sukellusvenettä ja iso osa leffasta käytetäänkin siihen, kun Simon kulkee näiden kahden toimipisteen väliä. Eipä siinä, pelikin on lähinnä vain sitä. Mutta vähempikin riittäisi. Alkupään hyvin rakenneltu intensiteetti rakoilee ja elokuva muuttuu tylsemmäksi edetessään. Ja siinä, missä Fischbach taitaa klaustrofobisen kauhun, loppupään paranoiatrilleripuoli ei suju yhtä sulavasti. Loppupää leffasta alkoi jopa ärsyttämään, sillä homma ei meinaa edetä, eikä sitten loppua. Ja vaikka Fischbach on Szymanskin avustuksella tuonut uusia kerroksia elokuvasovitukseen, jää Iron Lung silti oudon pintapuoleiseksi, kun ottaa huomioon tarinassa olevan kyse siitä, että kirjaimellisesti etsitään vastauksia syvyyksistä.

Aivan liian pitkäksi venytettyä leikkausta lukuun ottamatta Iron Lung on kuitenkin teknisesti pätevä ja Fischbach on käyttänyt kolmen miljoonan dollarin budjetin todella tehokkaasti. Itse Iron Lung -sukellusveneen lavaste on hieno kaikkia ränsistyneitä yksityiskohtiaan myöten. Puvustus ja maskeeraus on hoidettu vakuuttavasti ja tehostetiimi on tosiaan lätrännyt tekoverta - jopa kolmen sadan tuhannen litran edestä, rikkoen Evil Dead -uudelleenfilmatisoinnin (2013) pitkään pitämän maailmanennätyksen. Digiefektejä käytetään säästeliäästi ja sitäkin tehokkaammin. Äänimaailma on väkevästi rakennettu ja aiemmin vain pelejä säveltäneen Andrew Hulshutin musiikit tuovat hyvän lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Iron Lung, Yhdysvallat, 2026, Markiplier Studios

Blue Moon (2025) - elokuva-arvostelu

BLUE MOON

Ohjaus: Richard Linklater

Näyttelijät: Ethan Hawke, Bobby Cannavale, Margaret Qualley, Andrew Scott, Jonah Lees, Simon Delaney, Cillian Sullivan, Patrick Kennedy ja David Rawle

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Blue Moon perustuu tositapahtumiin yhdysvaltalaisen sanoittaja Lorenz Hartin elämän loppusuoralta. Ohjaaja Richard Linklater ja näyttelijä Ethan Hawke olivat jo yli vuosikymmenen ajan suunnitelleet työstävänsä elokuvaa Hartista, heidän luettuaan Hartille osoitettuja kirjeitä tämän rakastamalta Elizabeth Weilandilta. Linklater halusi Hawken näyttelevän pääroolia, mutta koki, ettei mies ollut tarpeeksi vanha vielä. Hawke yritti suostutella ohjaajaa valitsemaan eri näyttelijän ja aloittavan elokuvan teon, mutta Linklater oli sinnikäs ja vasta vuonna 2024 leffan teko käynnistyi, Linklaterin oltua sitä mieltä, että Hawke on "vihdoin tarpeeksi ryppyinen". Blue Moon sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2025, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla ja hiljalleen se on saanut teatterilevitystä maailmalla. Suomeen elokuva saapui kuitenkin suoraan vuokrattavaksi. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun huomasin Linklaterin ja Hawken tehneen jälleen elokuvan yhdessä ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuva sai parhaan miespääosan ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Gaalaa odotellessa vuokrasinkin Blue Moonin eräänä maanantaina.

Katkera sanoittaja Lorenz Hart yrittää parhaansa pitääkseen mölyt mahassaan, osallistuessaan entisen yhteistyökumppaninsa uuden hittimusikaalin ensi-iltajuhlaan.

Blue Moon on jo yhdeksäs Richard Linklaterin elokuva, jota Ethan Hawke tähdittää. Hawke näyttelee yhtä 1900-luvun alun kuuluisimmista sanoittajista, Lorenz Hartia, jonka ura oli tässä kohtaa lipsahtanut alamäkeen alkoholismin ja varsin töykeän sanavalmiuden takia. Alamäki on vaikuttanut osuvan pohjalukemiin, kun Lorenzin pitkäaikainen yhteistyökumppani, säveltäjä Richard Rodgers (Andrew Scott) päätti siirtyä eteenpäin urallaan ja lyöttäytyi yhteen Oscar Hammerstein II:n (Simon Delaney) kanssa. Yhdessä he ovat tehneet Oklahoma!-musikaalin, joka on suositumpi kuin mikään Lorenzin aikaansaannoksista, mikä ei helpota hänen katkeruuttaan. Hawke suoriutuu roolistaan vähemmän yllättäen erinomaisesti. Hän kanavoi vaikean taiteilijasielun oikkuja, eleitä ja ilmeitä ihailtavan sulavasti. Hänen jokaisessa lauseessaan on paloa ja kyseessä onkin yksi miehen parhaista roolitöistä. Eipä siis ihme, että Hawke on saanut Oscar-ehdokkuuden suorituksellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Bobby Cannavale baarimikko Eddienä ja Jonah Lees pianisti Morty Rifkininä, joille Lorenz purkaa tuntemuksiaan, sekä Margaret Qualley Lorenzin rakastamana nuorena Elizabeth Weilandina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, Scottia ja Delaneyta myöten, mutta onhan Blue Moon lopulta puhtaasti Ethan Hawken show.

Hawken antaumuksellisesta roolisuorituksesta ja sitä avittavasta, Robert Kaplow'n kynäilemästä teräväsanaisesta käsikirjoituksesta huolimatta mielsin Blue Moonin elokuvana lähinnä kelvolliseksi, eikä se mielestäni ole Linklaterin huipputöiden, kuten Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) ja Boyhoodin (2014) veroinen filmi. Elokuvassa on toisaalta tietyllä tapaa ihastuttavan näytelmämäinen toteutustapa, lähes koko leffan sijoittuessa baariin, joka toimii Oklahoma!-musikaalin ensi-illan jatkojuhlapaikkana. Näyttelijät on vielä asemoitu siten kuin he olisivat teatterin lavalla ja pystyin helposti kuvitella tämän näytelmänä leffan sijaan.

Aluksi on kiinnostavaa ja jopa ihan lystikästä kuunnella Lorenzin vuodatusta, josta kyllä huomaa, että mies todella tuntee maineensa, on lahjakas sanojen kanssa ja joka omaa voimakkaat mielipiteet ihmisistä ja heidän aikaansaannoksistaan. Vaikka dialogi onkin napakkaa, Blue Moon ei oikein jaksa kannatella läpi tunnin ja neljänkymmenen minuutin kestoaan, vaan meno väsähtää edetessään. Lorenzin ja entisen yhteistyökumppani Richardin keskustelu on odotuksen arvoinen ja huokuu vaikeita tunteita, mustasukkaisuutta ja vaivaantuneisuutta, mutta muuten leffan ote löystyy. Joihinkin katsojiin Blue Moon voi tehdä isonkin vaikutuksen, kun taas osa todennäköisesti mieltää näkemänsä kuivaksi ja pitkäveteiseksi. Minä katsoin elokuvan sujuvasti kerran, mutta enpä juuri näe syytä palata tämän leffan pariin.

Teknisesti Blue Moon on kuitenkin oikein pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvustus erittäin tyylikästä ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Lorenz Hart oli tunnetusti varsin lyhyt mies, kun taas Ethan Hawke on noin 180 senttiä pitkä. Tekijöiden pitikin olla luovia, saadakseen Hawken näyttämään vastanäyttelijöitään lyhyemmältä. Muita näyttelijöitä nostettiin korokkeille tai Hawkelle tehtiin kuoppa lattiaan. Hawken pitelemistä rekvisiitoista tehtiin hieman kookkaampia ja välillä tekijät kikkailivat Hawkea vähän kauemmas kamerasta kuin vastanäyttelijäänsä illuusion luomiseksi. Kaikki tämä toimii yllättävänkin hyvin. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Graham Reynoldsin musiikkien lisäksi kuullaanpa leffassa Lorenz Hartin aikaansaannoksia, nimikkokappale Blue Moonista lähtien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blue Moon, 2025, Sony Pictures Classics, Renovo Media Group, Detour Pictures, Wild Atlantic Pictures, Cinetic Media, Not to Be Seen Productions, Under the Influence Productions, Concord Originals