lauantai 21. marraskuuta 2026

Manaaja III (The Exorcist III - 1990) - elokuva-arvostelu

MANAAJA III

THE EXORCIST III



Ohjaus: William Peter Blatty
Näyttelijät: George C. Scott, Ed Flanders, Brad Dourif, Scott Wilson, Nancy Fish, Nicol Williamson, Jason Miller, Barbara Baxley, Grand L. Bush, Harry Carey Jr., George DiCenzo, Tyra Ferrell ja Samuel L. Jackson
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) oli kuitenkin sekä kriitikoiden että katsojien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen. Blatty itse työsti uutta kauhutarinaa, joka kertoi Manaaja-kirjassa esiintyneestä poliisihahmo William Kindermanista. Hän esitteli ideansa Manaajan ohjaajalle William Friedkinille ja Warner Bros. Picturesille, jotka tarttuivat projektiin. Kuitenkin Blatty ja Friedkin riitaantuivat ja Blatty päättikin kirjoittaa tarinansa kirjana, joka julkaistiin vuonna 1983 nimellä Paholaisleegio (Legion). Kirja menestyi hyvin ja Blatty muokkasi siitä elokuvakäsikirjoituksen, jonka hän halusi itse ohjata, mutta studiot torjuivat hänet. Lopulta Morgan Creek -yhtiö tarttui Blattyn ideaan ja antoi miehelle luvan ohjata elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1989 työnimellä "Exorcist: Legion" ja elokuva oli leikkausvaiheessa, kun Morgan Creek vaati Blattya muuttamaan elokuvaa, jotta sen saisi linkitettyä selkeämmin Manaajaan. Hammasta purren Blatty suostui ja työsti kokonaan uuden finaalin. Lopulta Manaaja III sai ensi-iltansa elokuussa 1990, mutta vaikka leffa sai paljon positiivisemman vastaanoton kuin Manaaja II: Luopio, se ei menestynyt toivotulla tavalla. Vuosien varrella elokuva on löytänyt uudenlaisen arvostuksen, etenkin kun Blattyn alkuperäinen versio vihdoin julkaistiin katsottavaksi, mutta samalla leffa on ollut myös aikamoisen kohun ympäröimä, sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin näytettyä elokuvaa uhreilleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Manaaja III:a, ainoastaan alkuperäisen Manaajan, sekä surkean Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023). Kuitenkin nyt kun leffasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Exorcist: Martyrs (2027), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmin väliin jääneet osat. Inhosin Manaaja II: Luopiota, mutta aloitin silti Manaaja III:n katselun uteliaana, kuultuani monilta, että kyseessä olisi selvästi laadukkaampi teos.

Komisario William Kinderman ryhtyy tutkimaan murhien sarjaa, jotka viittaavat jo kuolleen Gemini-tappajan paluuseen. Tutkintojen edetessä Kinderman joutuu kauhukseen huomata, että taustalla piilee julmia pimeyden voimia.




Ensimmäisessä Manaajassa komisario William Kindermania näytellyt Lee J. Cobb ei palannut rooliinsa, joten hänet korvattiin George C. Scottilla, joka jostain syystä sai roolityöllään huonoimman miespääosan Razzie-ehdokkuuden. Itse pidin Scottin roolisuorituksesta ja mielestäni hän tekee paljon aika vähällä. Kinderman nähdään usein lähinnä kuuntelemassa eri ihmisiä, hänen tehdessä tutkimustaan ja Scottista löytyy väkevää karismaa silloinkin, kun hän vain tuijottaa jotakuta keskittyneenä. Hahmona Kinderman on mainio. Hän on iäkäs, jo eläkkeen partaalla olevaa komisario, josta löytyy kuitenkin vielä tarpeen vaatiessa puhtia, etenkin kun vaikuttaisi siltä, että hänen vuosia sitten jahtaamansa Gemini-tappaja on tehnyt omituisen paluun.
     Elokuvassa nähdään myös Ed Flanders ja Harry Carey Jr. pappeina isä Dyerina ja isä Kanavanina, Scott Wilson vanhusten mielisairaalan tohtori Templenä ja Nancy Fish sairaanhoitaja Allertonina, Brad Dourif muuan James Venamunina, sekä Jason Miller alkuperäisestä Manaajasta tuttuna isä Karrasina ja Nicol Williamson isä Morningina, jotka lisättiin studion päätöksestä mukaan, jotta elokuva saataisiin linkitettyä vahvemmin Manaajaan ja jotta leffaan saataisiin joku suorittamaan manausta. Lisäksi tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata muuan Samuel L. Jacksonin erään unikohtauksen sokeana miehenä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, joskin Millerin kohdalla tekijöiden ongelmaksi muodostui näyttelijän paha alkoholismi, joka oli turmellut miehen muistia niin, että hän koki suuria vaikeuksia opetella vuorosanojaan. Leffan väkevin suorittaja on Dourif, joka pääsee parissa pitkässä monologissaan tosissaan vauhtiin.




Alkuperäinen Manaaja on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, mutta Manaaja II: Luopio on tosiaan täysin syystä haukuttu maanrakoon. Manaaja III onkin sitten selvä tasonnosto luokattoman huonon kakkososan jälkeen, vaikka alkuperäisen mestariteoksen tasolle ei vieläkään ylletä. Kakkososa ei selvästi ollut William Peter Blattynkaan mieleen, koska sen tapahtumia ei mainita sanallakaan, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tehty. Blattyn työssä kiinnostavaa on myös se, että hän ei halunnut lähteä toistamaan alkuperäisen Manaajan jippoja, vaan kertoa täysin uuden kauhutarinan samasta maailmasta. Siinä, missä ykkösosassa oli kyse pikkutytön hirvittävästä riivauksesta, kolmonen on enemmän sarjamurhaajadekkari yliluonnollisin elementein. Harmillisesti studio ei tälle poikkeavuudelle täysin lämmennyt ja niinpä Blatty pakotettiin tosiaan lisäämään loppuun mukaan manauskohtauksen, joka kieltämättä tuntuu kaiken muun jälkeen hassun päälleliimatulta ja ylimääräiseltä.

Elokuva nappaa onnistuneesti mukaansa, oli kyse sitten jännittävästä ilmapiiristä tai mielenkiintoisesta kertomuksesta. Leffa etenee verkkaisesti, mutta se ei koskaan käy tylsäksi, koska mukana on useita vangitsevia kohtauksia. Eräs sairaalaan sijoittuva yökohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä kauhufanien keskuudessa. Vaikka monet kohtaukset koostuvat lähinnä siitä, että komisario Kinderman kuulustelee jotakuta, nämä pitkät keskustelut pitävät tiukasti otteessaan. Kevennystä kauhun keskelle tuo elokuvan huumori, joka ei kuitenkaan riko jännitettä, vaan joka on saatu ujutettua sekaan yllättävänkin luontevasti. Leffan kompastuskivi on tosiaan studiovaatimuksesta muutettu lopetus. Minun pitääkin ostaa Manaaja III:n blu-ray -julkaisu, koska siinä tulee mukana myös Blattyn alkuperäinen visio. Manaaja III toimii hyvin jo näin, mutta minua kiehtoo nähdä, mitä elokuvan piti alun perin olla.




Ei uskoisi, että William Peter Blatty oli Manaaja III:a ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Yhdeksännen aistin (The Ninth Configuration - 1980) ja on sääli, ettei hän ohjannut ainuttakaan leffaa tämän jälkeen. Blatty rakentaa karmivaa tunnelmaa taidokkaasti ja kirjailijaksi hänellä on tarkka silmä väkeville visuaaleille. Manaaja III on nimittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on muutamia erittäin näyttäviä otoksia. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset ovat paikoitellen hyvällä tavalla inhottavat. Tehosteet näyttävät vakuuttavilta ja mukana on yksi katolla kiipeily, joka sai minut rapsuttelemaan päätä, miten se oli tehty niin uskottavasti vuonna 1990. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, Barry De Vorzonin säveltämiä painostavia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Exorcist III, Yhdysvallat, 1990, Morgan Creek Entertainment, Carter De Haven Productions


Star Trek, kausi 2 (1967-1968) - sarja-arvostelu

STAR TREK - KAUSI 2



Luoja: Gene Roddenberry
Näyttelijät: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, James Doohan, Nichelle Nichols, George Takei, Walter Koenig, Majel Barrett ja Eddie Paskey
Genre: scifi, seikkailu, jännitys
Jaksomäärä: 26
Jakson kesto: noin 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 21 tuntia 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Gene Roddenberryn luoma tieteissarja Star Trek ei saanut korkeita katsojalukuja, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 1966, mutta sarjan ympärille muodostui niin vannoutunut fanikunta, että jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1967 ja Star Trekin toisen kauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, syyskuussa. Katsojaluvut jatkoivat laskuaan, mutta sarjan fanikannatus vain lisääntyi. NBC-kanava sai yli satatuhatta fanikirjettä, jotka kiittivät sarjasta ja pyysivät sen jatkoa, minkä lisäksi fanit alkoivat pukeutua tapahtumissa suosikkihahmoikseen ennennäkemättömissä määrin. Itse tutustuin Star Trek -ilmiöön vuoden 2009 elokuvan kautta, josta pidin paljon. Kun huomasin alkuperäisen sarjan viettävän nyt 60-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella sen läpi. Pidin Star Trekin ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin toisen kauden katselun positiivisin mielin.

U.S.S. Enterprise jatkaa tutkimusmatkaansa halki avaruuden. Aluksen kapteeni Kirk ja miehistö päätyvät jälleen erilaisiin seikkailuihin ja vaaroihin.




Star Trekin tutut hahmot, tähtilaiva U.S.S. Enterprisen miehistö tekee paluun ja on saanut pysyvän vahvistuksen nuoresta venäläisestä navigointiupseeri Pavel Chakovista (Walter Koenig), joka tuo lystikkään lisän joukkoon. Kapteenina toimii tietty William Shatnerin näyttelemä James T. Kirk ja tämän uskollisen yliperämiehen, vulkanuslaisen Spockin roolissa nähdään Leonard Nimoy. Lääkintäupseeri Leonard "Bones" McCoyta näyttelevä DeForest Kelley on saanut nimensä ihan alkuteksteihin, kun taas Nichelle Nicholsin esittämä radisti Nyota Uhura jää turhan vähälle huomiolle. U.S.S. Enterprisen pääohjaaja Hikaru Sulu (George Takei) ja konepäällikkö Montgomery Scott (James Doohan) pääsevät vuorotellen seikkailuihin mukaan. Lisäksi mukana on taas useita nuoria naispuoleisia miehistön jäseniä, joiden hommaksi jää lähinnä langeta mystisten miesten pauloihin, sekä tietty niitä punapaitaisia, jotka klassisesti joutuvat ensimmäisenä tykinruoaksi. Hahmogalleria on edelleen mainio ja osa saa lisää lihaa luidensa ympärille. Etenkin Spockia syvennetään heti avausjaksossa onnistuneesti lisää, kun hahmot vierailevat tämän kotiplaneetalla Vulkanuksella. Nähdäänpä jaksossa myös ensimmäistä kertaa eräs tietty käsitervehdys. Eivätpä tainneet jakson tekijät edes arvata, kuinka tämä yksinkertainen ele tulisi järisyttämään scifigenreä ja populaarikulttuuria näin valtavalla tavalla. Näyttelijäkaarti jatkaa pätevää suorittamistaan ja kaikkien kemiat kohtaavat entistä paremmin, näyttelijöiden tehdessä yhteistyötä jo toista vuotta.




Star Trek jatkaa pääasiassa ykköskauden osoittamalla mainiolla linjallaan, joskin toisinaan tuntuu siltä, että samoja juonikuvioita aletaan kierrättämään, vain hieman vaihtelevin lopputulemin. Muuten sarja pitää kutinsa ja toinen tuotantokausi tarjoaa jälleen monenmoista erilaista tapahtumaa, konfliktia ja pulmaa Kirkin ja kumppaneiden ratkottavaksi. Sekaan mahtuu muutamia toiminnallisempia kohtauksia, mutta jälleen alkuperäisen Star Trekin viehätys syntyy siitä, kuinka hahmot setvivät tilanteita rauhanomaisin tavoittein, päättelemällä ja suunnittelemalla. Nämä tyypit ovat niin mainioita, että heidän välisiä keskustelujaan ja väittelyitään on mielenkiintoista kuunnella. Menosta on tälläkin kertaa saatu usein jännittävää ja kauden 26 jaksoa ovat pitkälti kuin pieniä trillereitä avaruudessa.

Edellisen kauden tapaan myös kakkoskausi kertoo irrallisia tarinoita, jotka eivät vie mitään yleistä isompaa tarinakaarta eteenpäin. Jaksot ovat yksittäisiä seikkailuja U.S.S. Enterprisen viiden vuoden komennuksen varrelta. Suosikkijaksojani kaudelta olivat 3. jakso, jossa miehistö kohtaa viallisen robotin, jonka tehtävänä on "puhdistaa" kaikki, mitkä se tuomitsee viallisiksi, 4. jakso, jossa hahmot päätyvät vaihtoehtoiseen todellisuuteen, missä Enterprisen väki palvelee diktaattorimaista Imperiumia, 10. jakso, jossa Spockin isää (Mark Lenard) epäillään murhasta, 12. jakso, jossa outo säteily saa miehistön vanhenemaan hurjaa vauhtia, 16. jakso, jossa Kirk, Uhura ja Chekov siepataan gladiaattoriotteluun, sekä 24. jakso, jossa tekoäly ottaa Enterprisen hallintaansa.




Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä mainiosti, mutta käsikirjoittajilta tuntuu hetkittäin loppuvan mielikuvitus kesken. Teknisesti Star Trek pitää tasonsa, niin hyvässä kuin pahassa. Kameratyöskentely on oivallista, puvustus on mainiota ja monet maskeeraukset ovat hienot. Tehostekuvat avaruudessa seilaavasta U.S.S. Enterprisesta ovat komeaa katseltavaa edelleen. Osa lavasteista näyttää kuitenkin jälleen todella halvoilta ja valaisu on paikoitellen huvittavaa. Äänityöskentely sen sijaan on pätevää ja useiden eri säveltäjien aikaansaannokset säestävät tapahtumia tunnelmallisesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
Star Trek, Yhdysvallat, 1966-1969, Paramount Television, Norway Corporation, Desilu Productions

perjantai 20. marraskuuta 2026

Supernatural, kausi 15 (2019-2020) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 15



Luoja: Eric Kripke
Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Alexander Calvert, Rob Benedict, Ruth Connell, Mark Pellegrino, Jim Beaver, DJ Qualls, David Haydn-Jones, Osric Chau, Emily Swallow, Jake Abel, Kim Rhodes, Lisa Berry, Felicia Day, Emily Perkins, Ty Olsson, Anna Grace Barlow, Shoshannah Stern, Christian Kane, Keith Szarabajka, Sarah Smyth, Yadira Guevara-Prip, Genevieve Padalecki, Danneel Ackles, Briana Buckmaster, Rachel Miner ja Spencer Borgeson
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Jaksomäärä: 20
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 13 tuntia 37 minuuttia
Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma Supernatural-sarja nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Jatkokaudet pitivät suosiota niin hyvin yllä, että sarjan teko jatkui vielä vuosia alkuperäiseksi finaaliksi tarkoitetun viidennen kauden jälkeen. Alkuvuodesta 2019 tekijät kuitenkin paljastivat, että seuraava kausi tulisi oikeasti viemään sarjan päätökseensä. Kuvaukset käynnistyivät samana kesänä ja Supernaturalin viidestoista ja samalla viimeinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa lokakuussa 2019. Alkuvuodesta 2020 alkanut koronaviruspandemia keskeytti kuitenkin tuotannon juuri, kun kaudelta oli enää kaksi viimeistä jaksoa kuvaamatta. Niinpä finaalikausi jäi pitkälle tauolle, kunnes viimeisille jaksoille annettiin vihdoin lupa kuvata ja lopulta Supernatural päättyi 19. marraskuuta 2020. Tämäkin kausi keräsi kehuja kriitikoilta ja faneilta, joskin sarjan päätösjakso sai ailahtelevamman vastaanoton. Itse olin pitkään tiennyt Supernaturalista, mutta en ollut ennen katsonut sarjasta jaksoakaan. Kuitenkin kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen läpi. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun, enkä juuri tykännyt neljännestätoista kaudesta. Olin silti utelias näkemään, miten kaiken jälkeen sarja vietäisiin päätökseensä...

Suututettuaan itse Jumalan, Sam ja Dean Winchester joutuvat kohtaamaan pahimman vastuksensa ikinä.




Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat kenties viimeistä kertaa rooleihinsa Winchesterin veljeksiksi Samiksi ja Deaniksi. Neljännentoista kauden lopuksi veljeksille selvisi, että kirjailija Chuckina esiintynyt Jumala (Rob Benedict) oli ohjaillut heidän koko elämiään kuin nukkemestari ja Samin ja Deanin poikettua Hänen "kirjasta", Jumala suuttui, tappoi Jackin (Alexander Calvert) ja vapautti Helvetin olennot kävelemään maan päällä. Nyt Winchesterit joutuvat siis napit vastakkain itse Luojan kanssa. Padalecki ja Ackles ovat tässä kohtaa esittäneet näitä hahmoja jo puolitoista vuosikymmentä ja viime kausilla heidän näyttelemisensä alkoi jo tuntua turhankin rutiininomaiselta suorittamistyöltä. Tieto sarjan lopetuksesta on kuitenkin tuonut miehiin uutta puhtia ja he pistävätkin pitkästä aikaa parastaan. Benedict taas ottaa kaiken irti roolistaan turhamaisena Jumalana.
     Myös monet muut tutut käyvät ainakin kääntymässä vielä viimeisen kerran. Enkeli Castiel (Misha Collins) auttaa toki veljeksiä, kun taas katala Lucifer (Mark Pellegrino) tökkii kapuloita rattaisiin. Noita Rowena (Ruth Connell), sheriffi Jody (Kim Rhodes), sekä toisen maailman Bobby (Jim Beaver) ja Charlie (Felicia Day) pääsevät kanssa parissa jaksossa seikkailuihin mukaan. Läpikotaisin näyttelijäkaartista paistaa halu hoitaa hommansa kunnialla loppuun saakka ja pakkohan se on myöntää, että kun yksi kerrallaan hahmoille jätetään hyvästejä, sarjan edetessä kohti viimeisiä minuuttejaan, tietynlainen haikea fiilis iski minuun useampaan otteeseen.




Ja niin viidentoista tuotantokauden ja 327 jakson jälkeen Supernatural on tullut päätökseensä. Ja siitä huolimatta, että olen jo useamman kauden arvostelussani toivonut, että sarja oltaisiin osattu lopettaa aiemmin, on myönnettävä, että minulle jäi hassun tyhjä tunne nyt, kun tämä katseluprojekti ihan oikeasti loppui. Aloitin Supernaturalin katselun jo kaksi ja puoli vuotta sitten ja niinpä kuukausitolkulla sarja on ollut sellainen päättymättömältä tuntuva juttu, josta voi aina iltaisin pistää seuraavan jakson pyörimään. Ja nyt yhtäkkiä matka Winchesterien matkassa onkin päättynyt. Toki tämä ei ole mitään verrattuna niihin faneihin, jotka aktiivisesti seurasivat sarjaa syksystä 2005 lähtien.

Mutta miten mielestäni Supernatural lopulta vei homman pakettiin? Pääasiassa varsin hyvin. Kuten jo totesin, näyttelijöistä löytyy uutta puhtia, mutta sama on tapahtunut myös kameran takana. Finaalikaudelta löytyy energiaa ja intensiteettiä, mikä parilta aiemmalta, aika väsähtäneeltä kaudelta uupui. Kun vastassa on vieläpä itse Jumala, kaiken luoja, panokset ovat ensisekunneista lähtien korkeammat kuin aiemmin. Mitä kaksi ihmistä voisivat tehdä itse kaikkeuden herran edessä? Tietty epätoivo ja epäusko ovat hyvin läsnä läpi kauden, kun Winchesterit pohtivat, millä ilveellä he voisivat pysäyttää jonkun, joka on määrännyt kaiken heidän elämissään jo muutaman vuosikymmenen ajan ja joka voi vahtia veljeksiä salaa kaiken aikaa?




Kun päätarinan panokset ovat näin korkeat ja maailmanloppu tuntuu olevan lähempänä kuin edes Luciferin kohdalla, kauden varrelle ripotellut yksittäiset "viikon monsteri" -jaksot tuntuvat suorastaan omituiselta täytteeltä - aivan kuin Samilla ja Deanilla olisi muka aikaa huolehtia jostain pikkukaupunkia terrorisoivasta vampyyrista tässä kohtaa. Loppusuoralla tätä suurta konfliktia kasvatellaan ja lopulta itse viimeinen kohtaaminen Jumalan kanssa on erittäin tiivistunnelmainen. Vaikka toisaalta olenkin yhä sitä mieltä, että Supernatural jatkui liian pitkään, mielsin yhdeksännentoista jakson erittäin mainioksi ja tyydyttäväksi päätökseksi Winchesterien saagalle ja muutenkin yhdeksi parhaista päätösjaksoista, jonka olen kosk... Siis mitä? Miten niin sarja ei loppunut tähän jaksoon? Tarinahan pistetään pakettiin ja ruudulle pistettiin jo pakolliset vanhojen muistelut nostalgisen nyyhkyarvon takia.

Supernaturalin varsinainen finaalijakso jätti minut kaiken päätteeksi todella ristiriitaisiin tunnelmiin. Toisaalta ymmärrän, mitä tekijät ovat ajatelleet, mutta samalla mielsin heidän ratkaisunsa äärimmäisen turhauttavaksi kaiken aiemmin nähdyn jälkeen. Jaksossa on hyvät hetkensä, mutta samalla se myös ärsyttää ratkaisuillaan. Toiseksi viimeisen jakson jälkeen olin valmis antamaan finaalikaudelle huomattavasti korkeammat pisteet ja ymmärrän hyvin kommentteja heiltä, jotka leikkivät kyseisen jakson olevan sarjan huipennus, eivätkä he suostu katsomaan varsinaista finaalia. Ei kyseessä ole varsinaisesti surkea lopetus, mutta jätti se hieman happaman maun suuhun.




Tuotantokauden ohjaajien työstä löytyy tosiaan uutta puhtia ja he rakentavat jännitettä onnistuneesti. Käsikirjoittajien työ tosin ailahtelee reippaasti erittäin mainiosta ärsyttävään. Teknisesti Supernatural pitää tasonsa loppuun saakka. Viidestoista kausi on hyvin kuvattu ja tekijät ovat selvästi saaneet lennokit käyttöön kinemaattisempia otoksia varten. Lavasteet ovat pätevät, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteista tosin paistaa jälleen pienehkö budjetti. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja loppuun asti Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit tuovat vahvaa lisätunnelmaa taustalle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films


Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastus (The Hunger Games: Sunrise on the Reaping - 2026) - elokuva-arvostelu

NÄLKÄPELI: ELONKORJUUN SARASTUS

THE HUNGER GAMES: SUNRISE ON THE REAPING



Ohjaus: Francis Lawrence
Näyttelijät: Joseph Zada, Mckenna Grace, Jesse Plemons, Kieran Culkin, Ralph Fiennes, Glenn Close, Elle Fanning, Whitney Peak, Ben Wang, Molly McCann, Iona Bell, Percy Daggs IV, Jhaleil Swaby, Laura Marcus, Billy Porter, Iris Apatow, Maya Hawke, Kelvin Harrison Jr., Lili Taylor, Kara Tointon, Smylie Bradwell, Scot Greenan, Grace Ackary, Jefferson White, Woody Harrelson, Jennifer Lawrence ja Josh Hutcherson
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 12

The Hunger Games: Sunrise on the Reaping, eli suomalaisittain Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastus perustuu Suzanne Collinsin kirjaan Elonkorjuun sarastus (Sunrise on the Reaping) vuodelta 2025 ja se sijoittuu aikaan Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä -esiosan (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023) ja alkuperäisen Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) väliin. Heti, kun Collins ilmoitti työstävänsä uutta Nälkäpeli-kirjaa, Lionsgate paljasti työstävänsä siitä elokuva-adaptaatiota. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastus on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin paljon niin kahdesta ensimmäisestä Nälkäpeli-kirjasta kuin niiden elokuvasovituksista, mutta alkuperäistarinan huipentanut Matkijanärhi (Mockingjay - 2010) oli mielestäni aikamoinen pettymys niin kirjana kuin kaksiosaisena elokuvana ja mielsin Nälkäpeli: Balladin laululinnuista ja käärmeistä aika keskinkertaiseksi esiosaksi. En siis ole juuri odottanut Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastuksen näkemistä, mutta kävin silti katsomassa elokuvan ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Nuori Haymitch Abernathy joutuu osallistumaan 50. Nälkäpeliin, jossa kilpailijoita on kaksinkertainen määrä.




Varsin tuntematon Joseph Zada näyttelee Haymitch Abernathya, jota esitti alkuperäisissä Nälkäpeli-elokuvissa Woody Harrelson. Toisin kuin Harrelsonin ikääntynyt, katkera ja alkoholisoitunut Haymitch, Zadan esittämä nuori Haymitch on vielä edes jollain tavalla optimistinen tulevaisuudesta... kunnes hänet valitaan osallistumaan Nälkäpelissä, televisioidussa tapahtumassa, missä kahdentoista vyöhykkeen lapset taistelevat kuolemaan asti, kunnes enää yksi on jäljellä. Zada on roolissaan pääasiassa hyvä, tulkiten pätevästi hahmonsa muuttuvaa tunnetilaa, mutta hänen ongelmakseen koituvat paikoitellen kankeat repliikit.
     Haymitch ei lähde kisaamaan yksin, vaan hänen kanssa Vyöhyke 12:lta Nälkäpeliin pakotetaan myös poikkeuksellisesti jopa kolme muuta: Mckenna Gracen näyttelemä äksy Maysilee, Ben Wangin esittämä pelokas Wyatt ja Molly McCannin näyttelemä todella nuori Louella. Muut hahmot koostuvat pitkälti aiempien elokuvien tutuista tyypeistä nuorempina, vaikka mukaan mahtuu myös pari uuttakin tyyppiä, Haymitchin tyttöystävä Lenore Dove (Whitney Peak), sekä Vyöhyke 12:n tribuutit valitseva Drusilla Sickle (Glenn Close). Ralph Fiennes näyttelee diktaattorimaista presidentti Snow'ta, Jesse Plemons näyttelee kuvauksia johtavaa Plutarch Heavensbeetä, Kieran Culkin esittää Nälkäpeliä juontavaa Caesar Flickermania, Elle Fanning näyttelee stylisti Effie Trinketiä ja Maya Hawke, Kelvin Harrison Jr. ja Lili Taylor esittävät aiempien pelien voittajia Wiressia, Beeteetä ja Magsia. Sivunäyttelijöidenkin työ on hitusen ailahtelevaa. Plemons, Fanning ja Harrison Jr. kanavoivat täydellisesti Philip Seymour Hoffmanin, Elizabeth Banksin ja Jeffrey Wrightin henkeä hahmoissaan, mutta yleensä mainio Culkin ei lopulta ihan vakuuttanut minua Caesarina. Ja vaikka Fiennes onkin aina karismaattinen, ei hänkään mielestäni täysin istunut presidentti Snow'ksi. Sen sijaan Close heittäytyy ilahduttavasti raivostuttavaksi Drusillaksi.




Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastus osoittautui oikein kelvolliseksi esiosaksi alkuperäisille Nälkäpeli-elokuville ja mielestäni myös paremmaksi leffaksi kuin edellinen esiosa Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä. Täysin virheetön teos tämä ei kuitenkaan mielestäni ole ja minua jäivät häiritsemään niin osa näyttelijäsuorituksista, paikoitellen todella tönkkö dialogi, sekä ajoittain vaivaannuttavat fanipalvelukset. Lisäksi elokuva kompastuu siihen esiosatarinoiden yleisimpään sudenkuoppaan, eli kun tarina rakentuu pääasiassa sellaisten hahmojen ympärille, joiden kohtalot ovat jo tiedossa etukäteen, vaikkapa Haymitchin puolesta ei jaksa jännittää. Myönnän kuitenkin, että Haymitchin kohdalla on kyllä mielenkiintoista seurata, miten nuoresta ja optimistisesta pojasta lopulta kasvoi se tympeä alkoholisti, jollaisena hänet alun perin tapasimme ensimmäisessä Nälkäpeli-elokuvassa.

Tietyistä heikkouksistaan huolimatta mielsin Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastuksen varsin viihdyttäväksi ja mukaansatempaavaksi leffaksi, eikä yli kahden ja puolen tunnin kesto tuntunut missään kohtaa liialliselta. Parhaimmillaan elokuva on, kun se kuvastaa kauhistuttavasti ja valitettavan ajankohtaisesti valtiopropagandan voimaa, minkä lisäksi hetkellisesti leffa onnistuu olemaan ihan liikuttava. Tämän dystooppisen maailman julmuus tulee kyllä selväksi tasaisin väliajoin, mutta samalla tietty toivon kipinä on olemassa, vaikka se syttyisikin roihuamaan vasta vuosia myöhemmin. Nälkäpelin kovimmille faneille elokuva on todennäköisesti riemuvoitto ja muun ennakkonäytöksen yleisön reaktioista päätellen leffa tekee adaptaationa tehtävänsä todella hyvin.




Nälkäpeli: Elonkorjuun sarastuksen ohjauksesta vastaa Francis Lawrence, joka onkin ohjannut sarjan kaikki osat kakkosleffa Nälkäpeli: Vihan liekeistä (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) lähtien. Lawrencen työ on pääasiassa mainiota, mutta sen sijaan Billy Rayn ja Michael Lesslien työstämä käsikirjoitus on toisinaan hieman töksähtelevä. Teknisesti elokuva on muuten oivallinen, mutta jotkut tietokonetehosteet digieläimistä digiliekkeihin pistävät kyllä silmään. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot, puvustus tarkoituksellisen räväkkää ja maskeerauksetkin ovat ajoittain varsin villit. Pidin paljon siitä, kuinka värikäs elokuva on ja millaisen kontrastin kirkkaat värit luovat tähän synkkään maailmaan ja tarinaan. Äänityöskentelykin on osaavaa ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla, hyödyntäen toki miehen vanhoja, mainioita töitä ensimmäisestä Nälkäpelistä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Sunrise on the Reaping, Yhdysvallat, 2026, Lionsgate, Color Force, Medienboard Berlin-Brandenburg, Studio Babelsberg


torstai 19. marraskuuta 2026

Wicker - Intohimosta punottu (Wicker - 2026) - elokuva-arvostelu

WICKER - INTOHIMOSTA PUNOTTU

WICKER



Ohjaus: Alex Huston Fischer ja Eleanor Wilson
Näyttelijät: Olivia Colman, Alexander Skarsgård, Elizabeth Debicki, Peter Dinklage, Marli Siu, Nabhaan Rizwan, Phil Daniels, Richard E. Grant, Gustav Lindh, Ella Bruccoleri, Kiell Smith-Bynoe ja Ben Ashenden
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Wicker - Intohimosta punottu perustuu Ursula Willsin novelliin The Wicker Husband vuodelta 2006. Alex Huston Fischer ja Eleanor Wilson lukivat Willsin tarinan ja innostuivat siitä. He ryhtyivät kynäilemään sen pohjalta elokuvaa ja saivat rahoituksen projektille. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2025 ja nyt Wicker - Intohimosta punottu on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta saman tien, kun sitä ryhdyttiin mainostamaan keväällä. Kävin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kalastajanainen tilaa korinpunojalta itselleen aviomiehen ja tämä pajusta tehty mies pistää koko kylän sekaisin.




Olivia Colman näyttelee nimettömäksi jäävää kalastajanaista, joka on kyllästynyt siihen, kuinka muut kyläläiset pilkkaavat häntä, koska hänellä ei ole vieläkään aviomiestä. Niinpä hän päättää ratkaista asian pyytämällä paikallista korinpunojaa (Peter Dinklage) luomaan hänelle pajusta aviomiehen. Tätä pajumiestä taas näyttelee Alexander Skarsgård. Colman on tuttuun tapaansa mahtavassa vedossa hieman erikoisena kalastajanaisena, joka päättää näpäyttää kiusaajiaan aikamoisella tempauksella ja Skarsgård on nappivalinta hänen vastaparikseen pajumiehenä. Colman revittelee enemmän, kun taas Skarsgård tulkitsee hyvin elämään totuttelevaa jäykkää ukkoa. Näyttelijöiden väliltä löytyy myös hyvää kemiaa. Dinklagekin on oivallinen osassaan pajumiehen luojana.
     Elokuvassa nähdään myös Richard E. Grant kylän lääkärinä, Elizabeth Debicki hänen tyttärenään, Nabhaan Rizwan tyttären miehenä räätälinä, Marli Siu lääkärin toisena tyttärenä, Gustav Lindh toisen tyttären miehenä pullonpesijänä, Kiell Smith-Bynoe tavernan omistajana, Phil Daniels teurastajana, sekä Ben Ashenden leipurina ja Ella Bruccoleri tämän vaimona. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan, Grantin päästessä yhdessä kohtauksessa olemaan erityisen hilpeä lääkäri-isänä.




Wicker - Intohimosta punottu osoittautui todella vekkulin erilaiseksi romanttiseksi komediaksi, joka pieksee heittämällä lajityypin lukemattomat muut, samasta miljoonaan kertaan nähdystä kaavasta valmistetut rainat. Yksinäisen kalastajanaisen ja pajusta kyhätyn miehen rakkaustarina vie heti mennessään ja tarjoaa niin hyvää huumoria kuin aidosti helliä ja nättejä hetkiä. Elokuva onnistuu olemaan romanttinen, muuttumatta missään kohtaa yli-imeläksi siirapiksi. Lisäksi mukana on yllättävänkin paljon seksikohtauksia, joiden kiusallisuus luo lisää kelpo komediaa.

Kenties kuitenkin tätä erikoista rakkaustarinaa kiinnostavampaa on seurata kyläläisten reaktioita pajumieheen ja omituiseen suhteeseen. Aluksi kaikki ihmettelevät jopa järkyttyneinä, mutta kun pajumies osoittaa pian olevansa huomaavaisempi ja ystävällisempi kuin kukaan kylän ukoista, pian suunnilleen kaikki paikalliset naiset haluaisivat oman pajumiehen. Tätä kaikkea kasvatellaan viihdyttävästi läpi keston, samalla kun väliin ujutetaan paljon nokkelaa kommentaaria naisten asemasta miesten rakentamassa yhteiskunnassa. Jos on kaivannut raikasta tuulahdusta romanttisen komedian genreen, on Wickeriä erittäin helppoa suositella.




Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Alex Huston Fischer ja Eleanor Wilson, jotka ovat aiemmin tehneet vain todella pienelle huomiolle jääneen Save Yourselves! -scifikomedian (2020). Kaksikon työ on niin lystikästä kuin omituisella tavalla romanttista ja syvällistä. Lisäksi Wicker - Intohimosta punottu on osaavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja ihmettelen, jos maskeeraustiimi ei saa Oscar-ehdokkuutta pajumiehen toteutuksesta. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Anna Meredithin säveltämät veikeät musiikit vain lisäävät leffan eriskummallisuutta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wicker, Iso-Britannia, Australia, Yhdysvallat, 2026, Escape Plan Productions, Lobo Films, South of the River Pictures, Tango Entertainment, The Royal Budapest Film Co, Topic Studios, Votiv Films, Yoki


How to Rob a Bank (2026) - elokuva-arvostelu

HOW TO ROB A BANK



Ohjaus: David Leitch
Näyttelijät: Nicholas Hoult, John C. Reilly, Zoë Kravitz, Anna Sawai, Rhenzy Feliz, Pete Davidson, Paul Sparks, Tati Gabrielle, Christian Slater ja Young Manzino
Genre: rikos, jännitys, komedia
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

How to Rob a Bank on David Leitchin ohjaama uusi pankkiryöstöelokuva. Käsikirjoittaja Mark Bianculli sai idean elokuvaan muutamaa vuotta sitten ja sai Amazonin tarttumaan projektiin. Leitch hyppäsi mukaan ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt How to Rob a Bank on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä positiivisin mielin lupaavilta vaikuttaneiden trailerien vuoksi. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

FBI-agentti John West pestaa kotiarestissa olevan hakkerin jäljittämään pankkirosvokoplan, joka tekee ryöstöistään huippusuosittua sisältöä sosiaaliseen mediaan.




John C. Reilly näyttelee FBI-agentti John Westiä, joka on saanut tehtäväkseen napata pankkiryöstäjät, jotka röyhkeästi kuvaavat keikkansa ja julkaisevat videot YouTubeen ja muihin sosiaalisen median kanaviin internetissä. Avukseen West päättää pestata epätavallisen liittolaisen, Zoë Kravitzin esittämän hakkeri Reagan Gardnerin, joka istuu kotiarestissa jäljityspanta nilkassaan, luotuaan seurantajärjestelmän, jota on käytetty rikollisiin tarkoituksiin. Hänen järjestelmänsä saattaa kuitenkin olla ainoa toivo rosvokoplan löytämiseksi, sillä videoistaan huolimatta ryöstäjät ovat hämmentävän taitavia peittämään jälkensä. Reilly istuu erittäin hyvin rooliinsa ikääntyneeksi FBI-agentiksi ja Kravitz on mainio vastapari nuorempana ja teknologiasta huomattavasti enemmän ymmärtävänä hakkerina.
     Toiselta puolelta taas löytyy elokuvan rosvonelikko, jotka ovat susimaskia käyttävä joukon keulakuva Ryan (Nicholas Hoult), hänen harhautuksia järjestävä tyttöystävänsä Emi (Anna Sawai), asepuolta hoitava Vince (Pete Davidson) ja tekniikkaa pyörittävä Hugo (Rhenzy Feliz). Jo pankkien ryöstäminen on uhkarohkeaa puuhaa, mutta tämä nelikko on vienyt homman vielä pidemmälle tekemällä keikoistaan somevideoita miljoonille seuraajilleen. Hahmoista selviää enemmän tarinan edetessä ja heidän puuhiaan ja motiivejaan alkaa vähitellen ymmärtämään. Hoult, Sawai, Davidson ja Feliz hoitavat kaikki tonttinsa vakuuttavasti.




Pankkiryöstöelokuvia on toki tehty jo vuosia ja genren ykkösenä tulee todennäköisesti aina pysymään Michael Mannin mestariteos Heat - ajojahti (Heat - 1995). How to Rob a Bank on kuitenkin erittäin hyvä elokuva aiheesta 2020-luvulle sijoitettuna. Tubettajat ja muut sosiaaliseen mediaan videoita tekevät sisällöntuottajat kalastelevat seuraajia ja katseluita yhä hullummilla tempuilla, eikä ole kaukaa haettua, että jotkut päättävät ryöstää pankkeja ja tehdä aiheesta vielä opetusvideoita. Susi ja kumppanit kertovat, miten ryöstöt kannattaa suunnitella, mitä niitä suorittaessa kannattaa ottaa huomioon ja miten päästä helpoiten pakoon.

Hyvän pankkiryöstöelokuvan tavoin myös How to Rob a Bank näyttää tätä kissa-ja-hiiri -leikkiä kummaltakin puolelta seuraamalla niin rosvoja kuin poliiseja. Idea ei ole uusi, mutta toimii todella hyvin ja katsojana on vaikea päättää, haluaisiko agentti Westin onnistuvan yrityksessään napata rosvonelikon, vai toivoisiko Ryanin ja kaverusten pääsevän kuin koira veräjästä rahojen kanssa? Vahvemmaksi leffa muuttuu, kun ryöstäjien motiivit käyvät selviksi, mikä vain vaikeuttaa katsojan päänsisäistä dilemmaa. Sen lisäksi, että elokuva on erittäin mukaansatempaava, viihdyttävä ja jännittävä, löytyy siitä myös painavaa sanaa riistokapitalistisesta yhteiskunnasta. Vaikka mukana on poliiseja ja rosvoja, ei tilanne ole yksiselitteisen mustavalkoinen ja ne todelliset pahikset ovatkin ihan muuta sakkia. Niin FBI-agentit kuin heidän jahtaamansa rikolliset ovat pelkkiä pelinappuloita ja kaiken tämän todelliset aiheuttajat vain nauravat rahakasoissaan.




Elokuvan on tosiaan ohjannut David Leitch, joka vastasi aiemmin myös veikeästä Bullet Trainista (2022), sekä mahtavasta The Fall Guysta (2024). Leitch näyttää jälleen taitonsa napakan viihteen ohjaksissa ja häntä tukee Mark Biancullin oiva käsikirjoitus hyvän, joskin ei tippaakaan hienovaraisen sanoman kanssa. Teknisestikin How to Rob a Bank on pätevästi tehty, vaikka kohtauksesta toiseen leikatessa käytetty filmitehoste ei mielestäni ollut niin tyylikäs tehokeino kuin Leitch on ajatellut. Elokuva on kuitenkin taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja puvustustiimi on keksinyt ryöstäjille vekkulit asut ja naamiot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma tehostaa tunnelmaa niin efekteineen kuin Dom Lewisin säveltämien musiikkien kanssa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Rob a Bank, Yhdysvallat, 2026, 87Eleven Entertainment, 87North, Amazon MGM Studios, Imagine Entertainment


keskiviikko 18. marraskuuta 2026

101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää (101 Dalmatians - 1996) - elokuva-arvostelu

101 DALMATIALAISTA - AITOA KOIRANELÄMÄÄ

101 DALMATIANS



Ohjaus: Stephen Herek
Näyttelijät: Jeff Daniels, Joely Richardson, Glenn Close, Joan Plowright, Hugh Laurie, Mark Williams, John Shrapnel, Tim McInnerny, Hugh Fraser ja Brian Capron
Genre: seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

101 Dalmatians, eli suomalaisittain 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioelokuvasta (One Hundred and One Dalmatians - 1961), joka puolestaan perustuu Dodie Smithin kirjaan Satayksi dalmatiankoiraa (The Hundred and One Dalmatians - 1956). Kun Disneyn aiempi näytelty uudelleenfilmatisointi Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (Rudyard Kipling's The Jungle Book - 1994) menestyi hyvin, Disney päätti kokeilla onneaan toisen klassikkonsa kanssa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1995 ja lopulta 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää sai maailmanensi-iltansa 18. marraskuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse katsoin 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää useasti lapsena, kun se tuli televisiosta. Viime katselukerrasta on kuitenkin kulunut jo yli vuosikymmen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Rogerin ja Anitan, sekä heidän dalmatialaiskoiriensa Pongon ja Perditan onni katkeaa, kun Anitan julma pomo Cruella de Vil sieppaa koirien pennut, tehdäkseen niistä itselleen turkiksen.




Jeff Daniels ja Joely Richardson näyttelevät Roger Dearlyä ja Anita Campbell-Greeniä, videopelisuunnittelijaa ja vaatesuunnittelijaa, jotka rakastuvat, kun heidän dalmatialaiskoiransa, Rogerin Pongo ja Anitan Perdita tapaavat puistossa. Roger ja Anita menevät naimisiin ja pian he saavat karvaisia perheenlisäyksiä, kun Perdita synnyttää viisitoista pentua. Roger ja Anita ovat tykättävät hahmot, joskin heidän osuutensa elokuvassa pienenee kohtaus kohtaukselta. Daniels suostui rooliinsa välittömästi, kun häntä pyydettiin mukaan, sillä häntä harmitti, että hän oli joutunut kieltäytymään Disneyn Mutta mitä tapahtui joulupukille? -elokuvasta (The Santa Clause - 1994), tehdäkseen Nuijan ja tosinuijan (Dumb and Dumber - 1994). Daniels on hyvä osassaan, kuten on myös Richardson, eikä pidä unohtaa herttaista Hanna-sisäkköä näyttelevää Joan Plowrightia.
     Elokuvan veikeimmät hahmot löytyvät kuitenkin pahisosastolta. Pienen kiertelyn ja suostuttelun jälkeen Anitan pomoksi, turkiksia rakastavaksi Cruella de Viliksi saatiin Glenn Close, joka on täydellinen rooliin. Close herkuttelee tänä klassisena Disney-pahiksena oikein sydämensä kyllyydestä, tehden hahmosta niin vihattavan kuin kierolla tavalla myös hauskan. Cruellan juoni on varastaa Pongon ja Perditan pennut ja tehdä niistä itselleen dalmatialaisturkis. Nainen ei kuitenkaan halua itse liata käsiään, vaan lähettää asialle kätyrinsä Jasperin ja Horacen, joita esittävät nykyään House-sarjasta (2004-2012) tuttu Hugh Laurie ja Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Mark Williams. Laurie ja Williams muodostavat todella hupaisan taulapääkaksikon.




Disney on nykyään pahamaineinen siitä, kuinka studio tehtailee näyteltyjä versioita vanhoista animaatioklassikoistaan kuin liukuhihnalta. Eipä animaatioiden tarvitse enää olla edes vanhoja, jotta niistä voi tehdä uuden version, kuten kesän Vaiana (Moana - 2026) näytti. 30 vuotta sitten tämä näytelty 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää oli kuitenkin suorastaan poikkeus Disneyn repertuaarissa. Tätä elokuvaa ei vain tehtailtu helpon rahan takia, vaan sitä katsoessa tuntuu oikeasti siltä, että tekijät työstivät uudelleenfilmatisoinnin aidosta rakkaudesta alkuperäisteosta kohtaan. Olin suorastaan yllättynyt, kuinka paljon edelleen pidin tästä 101 dalmatialaista -versiosta - osittain nostalgian takia, osittain Glenn Closen vuoksi ja kenties ennen kaikkea osittain siksi, kun tiedän kuinka laiskoja kierrätyksiä studio nykyään tekee.

Näytelty 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää on lähes suora kopio piirroselokuvasta, mutta sillä poikkeuksella, että eläinhahmot eivät tällä kertaa puhu. Ratkaisu on oikea, vaikka vuotta aiemmin ilmestynyt Babe - urhea possu (Babe - 1995) näyttikin, että puhuvia eläimiä olisi mahdollista tehdä uskottavasti. Tällä tavoin leffan täytyy luottaa enemmän kuvakerrontaan, eikä koirien puhumattomuus edes haittaa, sillä lapsikin pysyy hyvin kärryillä siitä, mitä ruudulla tapahtuu.




Kyseessä on aika synkästä tarinastaan huolimatta suorastaan ilahduttava koko perheen elokuva, joka nostaa hymyn vähän väliä huulille. Etenkin alkupäässä on aidosti suloista seurata, kuinka Roger ja Anita, sekä samalla heidän koiransa rakastuvat. Tosissaanhan leffa lähtee toki liikkeelle, kun dalmatialaispennut syntyvät ja Jasper ja Horace sieppaavat ne eräänä yönä. Tästä alkaa mukaansatempaava ja perheen pienimmille jopa aika jännittävä pelastusretki, joka viihdyttää hyvin läpi kestonsa. Huumoria on seassa runsaasti ja etenkin Jasperin ja Horacen toilailut saavat aikaiseksi vähintään huvittuneita hymähdyksiä. 

Elokuvan ohjasi Stephen Herek, joka tunnetaan parhaiten pöljäkomediasta Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989). 101 dalmatialaisessa Herek pitää tunnelmaa korkealla ja loihdittua jopa sitä tiettyä Disneyn magiaa. Käsikirjoituksesta vastuussa oli kasarin teinikomediaklassikoita tehnyt John Hughes. Miehen kynäily on oivallista, vaikkei se hänen parhaiden töidensä tasolle millään ylläkään - pääasiassa toki siksi, että kyse on tutun tarinan toistosta, eikä Hughesin omasta luomuksesta.




Teknisesti 101 dalmatialaista - Aitoa koiranelämää on myös mainio elokuva. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Vaikka Close esittääkin turkiksia rakastavaa Cruellaa, tosielämässä hän on vannoutunut eläinrakas ja vaatikin, ettei yksikään hänen vaatteistaan sisältäisi ainuttakaan oikean eläimen karvaa. Tehosteet toimivat myös kelvollisesti, vaikka parissa kohtaa onkin selvää, että oikeat koiranpennut on pitänyt vaihtaa digihauvoihin ja että pesukarhut ovat suuren osan ajastaan nukkeja. Äänimaailmakin on hyvin työstetty ja Michael Kamenin säveltämät musiikit tunnelmoivat ilahduttavasti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
101 Dalmatians, Yhdysvallat, 1996, Walt Disney Pictures, Great Oaks Entertainment, Wizzer Productions