Black Sheep - musta lammas (Black Sheep - 2006) - elokuva-arvostelu

BLACK SHEEP - MUSTA LAMMAS

BLACK SHEEP

Ohjaus: Jonathan King

Näyttelijät: Nathan Meister, Danielle Mason, Peter Feeney, Tammy Davis, Glenis Levestam, Tandi Wright, Oliver Driver, Matthew Chamberlain, Nick Fenton ja Eli Kent

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Black Sheep - musta lammas on uusiseelantilainen kauhukomedia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan King kasvoi lammasfarmilla ja ryhtyikin kynäilemään kauhutarinaa lampaista. Hän sai käsikirjoituksensa läpi ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2006. Lopulta Black Sheep - musta lammas sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei ollut kaksinen menestys lippuluukuilla, mutta se sai positiivista palautetta kriitikoilta ja sille on vuosien varrella noussut kulttistatus. Itse katsoin Black Sheep - mustan lampaan joitain vuosia sen ilmestymisen jälkeen, kun leffa tuli televisiosta ja pidin näkemääni erittäin lystikkäänä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, minkä lisäksi Black Sheep - musta lammas on yllättäen saamassa jatkoa, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Henry Oldfield palaa vuosien jälkeen Uuteen-Seelantiin, myydäkseen osansa perhefarmista menestyneelle veljelleen Angusille. Jälleennäkeminen muuttuu kuitenkin selviytymistaisteluksi, kun paikalliset lampaat muuttuvat verenhimoisiksi ja alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun.

Nathan Meister näyttelee Henry Oldfieldiä, uusiseelantilaista miestä, joka traumatisoitui lapsena lampaista ja päättikin heti aikuistuessaan muuttaa mahdollisimman kauas farmeja pullollaan olevasta maasta. Henry on päättänyt jättää maatilaelämän niin kauas taakseen kuin mahdollista ja osana tätä hän matkustaa vielä viimeistä kertaa kotiseudulleen, myydäkseen osansa perhetilasta veljelleen Angusille (Peter Feeney), josta on aikuisiällä kehkeytynyt menestynyt liikemies. Veljekset ovat onnistuneen erilaiset toisistaan. Henry on herkkä ja haluaa toimia oikein, kun taas Angus on röyhkeämpi, eikä hänen lapsuutensa kiusaajaluonne ole koskaan täysin kadonnut. Meister ei ole näyttelijänä kaksinen, mutta ajaa menevästi asiansa hieman vässykkänä Henrynä, joka alkaa kerätä rohkeuttaan, kun hänen täytyy päästä yli lammasfobiastaan, mikäli hän mielii päästä elävänä takaisin kotiin. Feeney sen sijaan toimii oikein passelisti tämän tympeänä veljenä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Glenis Levestam Oldfieldin maatilasta huolta pitävänä rouva Macina, Tammy Davis Henryn kaverina Tuckerina, sekä Danielle Mason ja Oliver Driver eläinaktivistikaksikko Experiencenä ja Grantina, jotka vastustavat Tandi Wrightin näyttelemän tohtori Astrid Rushin tekemiä geenimanipulaatiokokeita, jotka aiheuttavat lampaiden hurjan villiintymisen. Sivunäyttelijöidenkin työ on ailahtelevaa, mutta kaikki hoitavat tonttinsa tarpeeksi hyvin. Paras on Levestam herttaisena, mutta tiukan paikan tullen kiväärin nopeasti kouriinsa nappaavana rouva Macina.

Black Sheep - musta lammas on mielestäni edelleen erittäin lystikäs ja mainio kauhukomedia, joka saa nämä pehmoiset ja hieman höpsöt määkijät näyttäytymään jopa aidosti pelottavilta, kun nämä vain tuijottelevat yhä isompina laumoina laitumelta uhrejaan. Elokuva periaatteessa teki saman lampaille, minkä Alfred Hitchcockin Linnut (The Birds - 1963) teki, noh, linnuille, joskin kyseinen elokuva on puhdasverisempi kauhuelokuva. Black Sheep - musta lammas tanssahtelee onnistuneesti kauhun ja komedian välimaastossa, tarjoten toisinaan aidosti jännittäviä hetkiä, mutta pitäen kielen visusti poskessa lampaiden hyökkäillessä, tiedostaen konseptin pöhköyden. Menosta ei onneksi ole tehty lapsiystävällistä, vaan kun lampaat pääsevät uhreihinsa kiinni, veri roiskuu, raajoja purraan poikki ja suolia revitään hampailla esille.

Puolitoistatuntinen on juuri sopivan napakka mitta tälle meiningille ja Black Sheep - musta lammas viihdyttääkin hyvin läpi kestonsa. Se käyttää jonkin tovin esitelläkseen hahmoja ja rakennellakseen jännitettä, mutta kun lampaat hyökkäävät, kierroksia vain kasvatellaan kohtaus kohtaukselta. Mukaan mahtuu joitain aivan mahtavia hetkiä, kuten hahmojen yritys päästä eroon autoonsa tunkeutuneesta lampaasta, mikä johtaa siihen, että lammas päätyy ajamaan autoa jonkin matkaa. Huvittunut hymy nousee vähän väliä huulille - kunhan osaa katsoa elokuvaa oikeassa mielentilassa. Sekaan mahtuu perinteistä syvempää sanomaa siitä, ettei ihmisten kannata leikkiä jumalaa, sillä tämä kolahtaa aina omaan nilkkaan, mutta pääasiassa leffa on tarkoitettu kaveriporukan hauskaan illanviettoon. Black Sheep - musta lammas on todella hyvä siinä, mitä se lähti tekemään... mutta ei minulta silti löydy mitään mielenkiintoa jatko-osaa kohtaan. Harvoinpa tällaisten neronleimausten vuosia myöhemmin tehdyt jatko-osat toimivat.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasi ensikertalainen Jonathan King, joka sai idean leffaan omasta lapsuudestaan lammasfarmilla. Kingin teksti on sopivan itseironinen ja hänen ohjauksessaan elokuva tasapainottelee toimivasti eri lajityyppien välillä. Black Sheep - musta lammas on myös ihan hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät oivallisilta ja puvustus toimii. Tehoste- ja maskeeraustiimit ovat tehneet mainiota työtä lampaiden parissa, etenkin niiden geenimanipuloitujen yksilöiden kohdalla. Kun tekijät luottavat enemmän käsityöhön kuin tietokonegrafiikoihin, lopputulos muistuttaa ihastuttavalla tavalla kasarin hirviöleffoista. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Victoria Kellyn säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Sheep, Uusi-Seelanti, 2006, New Zealand Film Commission, New Zealand On Air, The Daesung Group, Escapade Pictures, Singlet Films

Kapina (The Uprising - 2026) - elokuva-arvostelu

KAPINA

THE UPRISING

Ohjaus: Paul Greengrass

Näyttelijät: Andrew Garfield, Jamie Bell, Cosmo Jarvis, Thomasin McKenzie, Woody Norman, Tom Hollander, Katherine Waterston, Stephen Dillane, Jonny Lee Miller, Stanley Townsend, Sky Yang, Gerard Tyler ja Simon Kunz

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

The Uprising, eli suomalaisittain Kapina perustuu vuonna 1381 Englannissa tapahtuneeseen talonpoikaiskapinaan. Keväällä 2022 ilmoitettiin, että ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Greengrass työsti uutta elokuvaa nimeltä "The Hood". Nimi vaihtui muotoon "The Rage", ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025. Nyt Kapina saapuu elokuvateattereihin ja itse olen ollut kiinnostunut sen näkemisestä siitä asti, kun näin yllä olevan julisteen. Kävinkin uteliaana katsomassa Kapinan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Englanti vuonna 1381. Puolet kansasta tappanut rutto ja yhä vain kurjistuvammat oltavat, sekä lisääntyvät verot saavat maalaiset nousemaan kapinaan nuorta kuningas Rikhard II:a ja hänen juonittelevia neuvonantajiaan vastaan.

Kapinan päärooliin oli alun perin valittu Benedict Cumberbatch, joka vaihtui hetkellisesti Matthew McConaugheyhin, kunnes roolin nappasi lopulta Andrew Garfield. Garfield näyttelee maanviljelijää, joka tunnetaan vain nimellä "kylväjä". Kylväjän perhe on kuollut ruttoon ja mies on musertunut, mitä ei auta yhä vain ikävämmiksi kiristyvät verot, jotka tekevät elämisestä päivä päivältä vaikeampaa. Lopulta mies saa tarpeekseen ja toimii kipinänä, joka sytyttää aikamoisen roihun, kun hän lähes tajuamattaan johdattaa ensin oman kylänsä ja sitten monet muutkin Englannin kylät kapinaan. Garfield on mainio roolissaan, kuten mieheltä voikin odottaa, mutta hänen hahmonsa jätetään toisinaan turhauttavan etäiseksi. On kiinnostavaa, kuinka kylväjä jopa hieman kauhistelee, kuinka hänen puolivahingossa käynnistämänsä kapina ottaa aikamoisesti tuulta siipiensä alle, muuttuen jopa pahimmillaan kunnon verilöylyksi. Kylväjä kun vain halusi, että kansaa kohdeltaisiin reilummin.

     Elokuvassa nähdään myös Cosmo Jarvis Wat Tylerina, Jamie Bell pappi John Ballina ja Thomasin McKenzie Alycena, jotka lähtevät seuraamaan kylväjää kapinan kasvaessa, Woody Norman kuningas Rikhard II:na, joka on isänsä kuoltua perinyt vallan jo lapsena, Katherine Waterston kuninkaan äitinä, Kentin herttuatar Joanina, sekä Tom Hollander ja Stephen Dillane kuninkaan neuvonantajina, sir Robert Halesina ja Simon Sudburyna. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, joskin myös muista hahmoista saisi taatusti kaivettua enemmän pintaa syvemmältä. Varsinkin nuoren kuninkaan kohdalla tapahtuu jopa hitusen kömpelösti aika suuriakin muutoksia.

Kapinalla on jo nyt mittaa kymmenisen minuuttia yli kaksi tuntia, mutta paikoitellen kesto tuntuu turhan lyhyeltä, koska osa tärkeistä hahmoihin syventyvistä kohtauksista jää uupumaan. Leffa paahtaa menemään aikamoisella tahdilla, kapinan eskaloituessa kohtaus kohtaukselta hurjemmaksi. Väleihin jää hetkittäin kaipaamaan hieman hengähdystaukoja, jolloin erityisesti kylväjän ristiriitaisia tuntemuksia pääsisi tutkimaan tarkemmin. Hän haluaa muutosta, mutta kun muut hänen ympärillään villiintyvät kunnon sotajalalle kostonhimo silmissään, mies pelkää lopputuloksen koituvan kohtalokkaaksi. Kapinan johtajien eri asteille asettuvat rajat siinä, miten pitkälle he ovat valmiita menemään, on leffan kiinnostavinta antia.

Pinnallisempanakin kuvauksena Kapina toimii hyvin, siitä vain voisi saada vielä enemmän irti. Leffa ei juuri panttaile koko homman käynnistymistä ja tilanteen eskaloitumista on koukuttavaa seurata. Meno äityy yhä hurjemmaksi, kun kansan mitan täyttyminen näyttäytyy entistä aggressiivisemmin ja paikoitellen elokuvan alhainen K12-ikäraja aiheuttaa kyllä ihmetystä. Vai miltä kuulostaa kirveellä päiden katkominen tai se, että kuninkaan sotilaat kopeloivat kylien tyttöjä hameen alta, testatakseen, voiko heiltä jo velottaa aikuisten veroa? Toisaalta pidin leffan kaunistelemattomasta rujoudesta, toisinaan taas kohottelin kulmiani sen shokkireaktioiden kalastelulle. Kapina siis jätti turhauttavasti juttuja hampaankoloon, mutta samalla elokuvassa on kieltämättä vakuuttavatkin ansionsa suurista hyökkäyksistä ja tiiviistä tunnelmasta lähtien.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Paul Greengrass, joka muistetaan parhaiten Bourne-leffojen parista. Greengrassin ohjaus on pätevämpää kuin hänen tekstinsä. Teknisesti Kapina on helppo tunnistaa miehen työksi. Greengrassille ominainen käsivarakuva on läsnä kohtauksesta toiseen. Mellakoiden aikana tietynlainen hektisyys on oiva tehokeino, mutta keskustelujen aikana on jopa hieman häiritsevää, kun näyttää siltä, että kuvaaja vasta harjoittelee, etsien oikeaa kulmaa tai zoomaillen edestakaisin. Lavasteet ovat hienot, puvustus on mainiota, eivätkä maskeeraajat pelkää peittää näyttelijöitä mutaan, tekovereen sun muuhun likaan. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, äänimaailma on hyvin rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Uprising, Iso-Britannia, Saksa, Yhdysvallat, 2026, Blumhouse Productions, Blumhouse-Atomic Monster, Hero Squared, Supernix, Thank You Pictures, The Electric Shadow Company

The Rivals of Amziah King (2025) - elokuva-arvostelu

THE RIVALS OF AMZIAH KING

Ohjaus: Andrew Patterson

Näyttelijät: Matthew McConaughey, Angelina LookingGlass, Scott Shepherd, Rob Morgan, Tony Revolori, Owen Teague, Jake Horowitz, Bruce Davis, Cole Sprouse, Kurt Russell ja Catherine Dyer

Genre: draama, rikos, komedia, western

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

The Rivals of Amziah King on Matthew McConaugheyn tähdittämä uusi elokuva. Andrew Patterson käsikirjoitti elokuvan jo vuonna 2020 ja alun perin sen päätähdeksi kaavailtiin Denzel Washingtonia, mutta kun Washington vaati muutoksia Pattersonin tekstiin, McConaughey nappasi pestin. Elokuva kuvattiin kesällä 2023, poikkeusluvalla Hollywoodin näyttelijöiden lakosta huolimatta. Jälkituotannossa Patterson joutui taistelemaan tuottajien kanssa saadakseen oman visionsa läpi ja vasta kun testiyleisöt suosivat Pattersonin leikkausversiota tuottajien version yli, Patterson sai päättää lopputuloksesta. Maailmanensi-iltansa The Rivals of Amziah King sai jo maaliskuussa 2025 South by Southwest -elokuvafestivaaleilla Yhdysvalloissa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen päätähden ja vekkulin nimen takia. Kävinkin uteliaana katsomassa The Rivals of Amziah Kingin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Mehiläishoitaja ja hunajakauppias Amziah King tapaa entisen ottotyttärensä Katerin pitkästä aikaa ja opettaa hänelle bisneksensä salaisuudet. Kun hänen hunajaimperiumiaan uhataan, heidän täytyy keksiä keino päästä kilpailijoista eroon.

Denzel Washingtonin vaadittua liikaa muutoksia tarinaan, nimikkohahmo Amziah Kingin rooli menikin Matthew McConaugheylle. Amziah on mehiläishoitaja, joka on rakentanut aikamoisen hunajaimperiumin. Samalla hän on myös yhteisön tukipilari, joka auttaa aina tarpeen vaatiessa ja hän myös rakastaa musiikin soittamista ystäviensä kanssa. Hahmo on aikamoinen velmu ja McConaughey istuu rooliin erinomaisesti. Kohtauksesta toiseen McConaughey pursuaa energiaa ja karismaa kuin mikäkin luonnonvoima, nostaen jatkuvasti hymyn katsojan huulille.

     Elokuvassa nähdään myös Angelina LookingGlass Amziahin entisenä ottotyttärenä Katerina, Scott Shepherd Amziahin sekavasti puhuvana luottomies Jimmynä, Rob Morgan Amziahin muusikkokaverina ja lakimiehenä Rippynä, Tony Revolori muusikko Colmarina, Cole Sprouse ja Jake Horowitz laittomuuksia puuhailevina Oatina ja Remmickinä, sekä Kurt Russell Amziah Kingin isoimpana kilpailijana, Dob McCoyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa, vaikka McConaughey varastaakin kaikki kohtaukset, joissa on mukana. Itselleni entuudestaan täysin tuntematon LookingGlass istuu mainiosti Amziahin oppitytöksi, jolle on kirjoitettu mielenkiintoinen kehityskaari elokuvan läpi.

En oikeastaan tiennyt The Rivals of Amziah Kingin sisällöstä mitään etukäteen ja elokuva pääsikin toden teolla yllättämään kerta toisensa perään. Leffaa on hyvin hankala sulloa mihinkään genrelokerikkoon, sillä elokuvasta löytyy niin modernia westerniä, henkilödraamaa, komediaa, musiikkiesityksiä kuin tiivistunnelmaista rikosjännäriä. Yhdessä kohtaa hahmot puhuvat mehiläispesän toimivuudesta ja sen kauneudesta, seuraavaksi luvassa voi olla jotain kohelluskomediaa tai sitten juhlat, jotka vain paranevat, kun kitarat, ukulelet, mandoliinit, viulut sun muut soittimet kaivetaan esille. Ja yhtäkkiä ollaankin keskellä vauhdikasta takaa-ajoa. The Rivals of Amziah Kingistä on moneksi, mutta kaikista yllättävintä on, kuinka toimivasti tämä moneen suuntaan rönsyilevä paketti pysyy kasassa.

Myös tarina on yllätyksiä täynnä ja aina kun ehdit luulla päässeesi kiinni jutun juuresta, leffa todennäköisesti vaihtaakin kaistaa ja suuntaa uudelle polulle. Ratkaisu pitää mielenkiintoa tehokkaasti yllä ja olin lopulta erittäin kiinnostunut näkemään, miten tässä mehiläisten ja hunajan maailmaan sijoittuvassa kertomuksessa käy. Toisinaan kahden tunnin ja kymmenen minuutin kesto tuntui liialliselta, mutta sitten taas ehkä on parempi, että leffalla on monipuolisuutensa kanssa aikaa hengittää. Se nostattaa useasti hyvän mielen, joskin ajoittain se myös haastaa katsojan hahmojensa moraalisesti kyseenalaisilla ratkaisuillaan.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Andrew Patterson, jonka edellinen työ oli omalaatuinen scifileffa The Vast of Night (2019). On hienoa, että Patterson sai pitää päänsä lopputuloksen kanssa, sillä studiomääräysten alla leffasta todennäköisesti katoaisi iso osa sen persoonallisuudesta ja hurmaavuudesta. Patterson ohjailee tarinaa ja tunnelmaa suunnasta toiseen, mutta hämmentävän toimivalla tyylitajulla. The Rivals of Amziah King on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät yllättävänkin rajuiksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Erick Alexanderin, Jared Bulmerin ja Ben Hardestyn säveltämät musiikit meinaavat pistää tanssijalan vipattamaan myös leffateatterissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Rivals of Amziah King, Yhdysvallat, 2025, Black Bear, Heyday Films

Star Trek, kausi 1 (1966-1967) - sarja-arvostelu

STAR TREK - KAUSI 1

Luoja: Gene Roddenberry
Näyttelijät: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, James Doohan, Nichelle Nichols, George Takei, Majel Barrett, Grace Lee Whitney, Jeffrey Hunter ja Ricardo Montalbán
Genre: scifi, seikkailu, jännitys
Jaksomäärä: 29
Jakson kesto: noin 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 24 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

Space, the final frontier. These are the voyages of the starship Enterprise. Its five year mission: to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations, to boldly go where no man has gone before.

Star Trek on Gene Roddenberryn luoma scifisarja. Roddenberry sai alkuvuodesta 1964 idean sarjasta, joka kertoi tähtilaiva S.S. Yorktownin kapteeni Robert Aprilista ja tämän uskollisesta miehistöstä, jotka seikkailivat ympäri Linnunrataa. Hän kertoi ideastaan Desilu Productions -yhtiön tuottajalle, Herbert F. Solow'lle, joka innostui ja teki Roddenberryn kanssa kolmen vuoden diilin. Yhdessä he tarjosivat sarjaa eri kanaville. CBS kieltäytyi, koska kanavalla oli jo kehitteillä scifisarja Matkalla avaruuteen (Lost in Space - 1965-1993), mutta NBC suostui rahoittamaan pilottijakson nähdäkseen, onko sarjassa potentiaalia. Kuvattu jakso The Cage ei kuitenkaan miellyttänyt kanavaa, mutta kanavan johtajat kokivat, että sarjan idea oli yksi parhaista, jonka he olivat kuulleet, joten he tarjosivat tekijöille toista mahdollisuutta. Uusi jakso Where No Man Has Gone Before sai kanavan innostumaan. Tässä kohtaa Desilu Productions meinasi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin. Yhtiö ei ollut aiemmin tarttunut näin kalliisiin produktioihin (Star Trekin lisäksi yhtiö oli ottanut vastuulleen myös vakoojasarjan Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1966-1973)) ja yhtiöllä pohdittiin, että kenties rahaa vaativasta avaruussarjasta pitäisi luopua. Tuottaja Lucille Ball sai kuitenkin vakuutettua kollegansa siitä, että molemmat sarjat pitää tehdä. Niinpä kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Star Trekin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa 8. syyskuuta 1966 - tasan 60 vuotta sitten! Kriitikoiden suhtautuminen oli aluksi vaihtelevaa, osan mieltäessä sarjan yhdeksi mielikuvituksellisimmista hetkeen ja osan taas haukkuessa sarjaa hölmöksi. Katsojaluvut olivat aluksi korkeat, mutta ne laskivat kauden edetessä ja hetken aikaa näytti siltä, että NBC lopettaisi sarjan teon jo ykköskauteen. Laskevista katsojaluvuista huolimatta Star Trek sai kuitenkin kerättyä ennennäkemättömän vannoutuneen fanikunnan, joka kampanjoi sarjan jatkumisen puolesta, pelastaen sarjan tulevaisuuden. Vuosien varrella Star Trekin suosio on vain kasvanut lukuisten sisarsarjojen, elokuvien, pelien ja muun oheiskaman myötä ja nykyään sarjan asema populaarikulttuurissa ja scifigenressä hakee vertaistaan. Itse olen tiennyt Star Trekistä lapsesta asti. Ensikosketukseni koko hommaan oli vuoden 2009 Star Trek -elokuva, josta pidin valtavasti. Olen katsonut leffat, mutta sarjat ovat jääneet näkemättä. Kun huomasin alkuperäisen Star Trekin täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni ja katsoa, mistä koko homma sai alkunsa.

Tähtiliiton avaruusalus U.S.S. Enterprise miehistöineen matkaa halki galaksin, tutkien vieraita planeettoja, etsien uutta elämää, ratkoen erilaisia konflikteja ja päätyen monenlaisiin seikkailuihin ja vaaroihin.

Star Trek sijoittuu 2200-luvun puolenvälin tietämille, jolloin ihmiskunta on onnistuneesti jatkanut avaruuslentojaan siihen pisteeseen asti, että ihmiset ovat kohdanneet muiden planeettojen edustajia. Yhdessä he ovat muodostaneet Yhdistyneiden planeettojen liiton, jonka alaisuudessa toimivan Tähtiliiton avaruusalukset, eli tähtilaivat matkaavat ympäri galaksia, suorittaen erilaisia tehtäviä ja suojelevat Linnunrataa erilaisilta uhkilta. Sarjan keskiössä on tähtilaiva U.S.S. Enterprise ja sen miehistö, johon kuuluvat muun muassa kapteeni James T. Kirk (William Shatner), puoliksi vulkanuslainen yliperämies ja tiedeupseeri Spock (Leonard Nimoy), lääkintäupseeri Leonard "Bones" McCoy (DeForest Kelley), viestintäupseeri Nyota Uhura (Nichelle Nichols), pääohjaaja Hikaru Sulu (George Takei) ja konepäällikkö Montgomery Scott (James Doohan). Yhdessä nämä hahmot muodostavat mahtavan poppoon, jonka parissa lähtee mielellään tutkimaan avaruuden erilaisia kolkkia. Hahmot nousevat toimivasti omiin tähtihetkiinsä kauden varrella, mutta merkittävimmässä roolissa ovat kapteeni Kirk ja Spock, jotka ovat hyvin eri maata keskenään. Kirk painaa menemään enemmän tunteidensa varassa, kun taas logiikkaan perustuva Spock toimii järjen äänenä. Kirk ja Spock ovat erinomainen kaksikko, eikä ihme, että yhä tänä päivänä parivaljakot pukeutuvat hahmoiksi erilaisissa populaarikulttuuritapahtumissa. Näyttelytyö on tuohon aikaan ominaisesti hieman teatraalista, mutta silti pääasiassa oivaa. Paras on Leonard Nimoy, joka tuo pienillä yksityiskohdilla sydäntä ja lämpöä aika jäykkään ja kylmään Spockiin.

Ei ole mikään ihme, että Star Trekistä on vuosien saatossa muodostunut niin kova juttu ja että franchise jatkuu edelleen lukuisten sisarsarjojen ja ties kuinka monennen elokuvan muodossa. Brittiläisen Doctor Whon (1963-) ohessa Star Trek toimi scifigenren mullistajana ja avaruusseikkailupioneerina, jonka on ohittanut suosiossa vain kymmenisen vuotta myöhemmin käynnistynyt Tähtien sota -saaga (Star Wars - 1977-). Star Trek on muodostunut kaikin tavoin ikoniseksi, oli kyse sitten vanhojen laivojen toimintaa futuristiseen asetelmaan siirtävästä U.S.S. Enterprisesta, miehistön värikkäistä univormuista, valonnopeasta poimuajosta tai teleportaatiolaite siirtimestä. Vain kenties se kaikista tunnetuin juttu, eli vulkanuslainen käsitervehdys jää vielä tältä avauskaudelta puuttumaan. Kaikkea tätä on kopioitu, matkittu ja parodioitu vuosikymmenten varrella lukuisia kertoja. Scifisarjat The Orville (2017-) ja Avenue 5 (2020-2022) ovat paljon velkaa Star Trekille, puhumattakaan Black Mirror -sarjan (2011-) neloskauden jaksosta USS Callister. Onpa täällä Suomessakin tehty oma parodia sarjasta, Star Wreck (1992-2005).

Oli äärimmäisen kiehtovaa hypätä ajassa taaksepäin tämän scifi-ilmiön juurille ja katsoa, mistä koko Star Trek sai alkunsa. Katsojana tosiaan lähtee mielellään mukaan tälle U.S.S. Enterprisen viiden vuoden mittaiselle komennukselle ja luvassa on jos jonkinlaisia ongelmia, joita miehistön täytyy selvittää. On outoja ilmiöitä avaruudessa, erikoisia voimia omaavia tyyppejä, planeettoja joiden väestö on mysteerisesti kadonnut, sekä sotaisia kansoja, kuten romuluslaiset ja klingonit, joiden kanssa konflikteja ratkoessa meno käy varsin jännittäväksi.

Nykypäivänä moni katsoja saattaisi luonnehtia alkuperäistä Star Trekiä raskassoutuiseksi ja jopa tylsäksi, sillä kyse ei ole mistään vauhdikkaasta toiminnasta ja lennokkaasta seikkailemisesta. Onhan tämä sarja nykyvinkkelistä toki hidastempoinen, mutta itse en luonnehtisi sitä millään tavalla tylsäksi, vaikka sekaan mahtuukin pari heikompaa ja vähemmän kiinnostavaa jaksoa. Pääasiassa jaksot nappasivat minut onnistuneesti mukaansa ja pidin siitä, että ainakin vielä 1960-luvulla Star Trek edusti sellaista "ajattelevan ihmisen scifiä". Hahmot lähtevät ratkomaan konflikteja ensisijaisesti diplomaattisesti ja rauhaa toivoen, eivätkä vain aseet esillä sinne tänne räiskien. On erittäin mielenkiintoista kuunnella Kirkin, Spockin ja muiden keskustelua siitä, miten he ratkaisisivat eri dilemmat, erityisesti silloin kun miehistön jäsenillä on voimakkaan erilaiset näkemykset asiaan. Välillä hahmot joutuvat erityisen vaikeiden valintojen eteen, jolloin heidän päätöstentekonsa on erittäin jännittävää seurattavaa. Sekaan mahtuu myös sitä seikkailua ja toimintaakin, mutta säästeliäästi ja kenties sitäkin tehokkaammin. Se, mistä olin erityisen yllättynyt, oli että monet avauskauden jaksoista olivat kuin trillereitä avaruudessa, jotka rakentuvat lähinnä tiiviin tunnelman varaan.

Ykköskauden jopa 29 jaksoa sisältävät paljon todella hyviä, paikoin jopa erinomaisia jaksoja, jotka kertovat lähinnä omia irrallisia tarinoitaan. Niistä suosikeiksini nousivat 5. jakso, jossa vika siirtimessä jakaa Kirkin kahtia, kivaksi Kirkiksi ja ilkeäksi Kirkiksi, 13. jakso, jossa miehistö epäilee suositun näyttelijän (Arnold Moss) olevan sarjamurhaaja Kodos, 20. jakso, jossa Kirk joutuu oikeuteen, epäiltynä miehistön jäsenen kuoleman aiheuttamisesta, 22. jakso, jossa Enterprise kohtaa Khanin (Ricardo Montalbán), joka nousi niin suosituksi hahmoksi, että tämän ympärille tehtiin ihan elokuva Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), 25. jakso, jossa hahmot auttavat kaivostyöläisiä vihamielisen olennon hyökkäyksiltä, 26. jakso, jossa tavataan klingonit ensi kertaa, sekä 28. jakso, jossa Kirkin ja Spockin on matkattava menneisyyteen pelastamaan aikajana tai muuten koko Yhdistyneiden planeettojen liittoa ei muodosteta.

Siinä, missä sarja on vaikkapa käsikirjoituksensa puolesta edelleen vahvaa settiä, Star Trekin tekninen puoli aiheuttaa nykypäivänä usein huvitusta. Enkä edes tarkoita erilaisia efektejä, joilla esimerkiksi U.S.S. Enterprise on saatu lentämään avaruuden halki - nämä ovat ymmärrettävästi oman aikansa teknologian rajoittamia, mutta silti ihan pätevän näköisiä. Koin myös erittäin ihastuttavaksi, että eräässä jaksossa tekijät ovat pistäneet leijonanharjan ja pari antennia koiralle ja kutsuvat lopputulosta pokerinaamalla avaruuden muukalaiseksi. Kritiikissäni tarkoitan lähinnä halvan näköisiä lavasteita, jotka korostuvat tänä päivänä, kun sarjaa katsoo teräväpiirtona isosta televisiosta. Vieraat planeetat näyttävät maalatulta styroksilta tai vaahdolta ja ovatpa itse Enterprisen käytävät toisinaan hätäisesti kasaan pistetyn näköiset. Valaisu on myös toisinaan erittäin kökköä, esimerkiksi kun hahmot ovat jollain planeetalla, mutta sen sijaan että studiolampuilla yritettäisiin feikata auringonvaloa, lamppuja on aseteltu vähän sinne sun tänne, jolloin hahmoista syntyy useita varjoja. Nämä seikat ovat kuitenkin kiireestä ja pienestä televisiobudjetista johtuvia kauneusvirheitä muuten todella vakuuttavassa avauksessa kenties kaikkien aikojen tieteissarjalle, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka Kirkin ja kumppaneiden avaruusseikkailu tästä jatkuu! 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Star Trek, Yhdysvallat, 1966-1969, Paramount Television, Norway Corporation, Desilu Productions

Jackie (2016) - elokuva-arvostelu

JACKIE

Ohjaus: Pablo Larraín

Näyttelijät: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig, Richard E. Grant, John Carroll Lynch, Beth Grant, Max Casella, John Hurt, Caspar Phillipson, Sunnie Pelant, Brody Weinberg, Aiden Weinberg, Ralph Brown, Georgie Glen ja Julie Judd

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackie perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen entisen presidentti John F. Kennedyn vaimosta Jacqueline Kennedystä hänen miehensä murhan jälkeen. Noah Oppenheim kirjoitti Kennedystä alun perin minisarjan HBO:lle ja Steven Spielbergin oli tarkoitus tuottaa sarja, mutta projekti muovautui lopulta elokuvaksi ja niin HBO kuin Spielberg jättivät sen. Ohjaajaksi valikoitui Darren Aronofsky ja päärooliin palkattiin Rachel Weisz, mutta projekti ei edennyt heidän kanssa, mihin vaikutti tuolloin seurustelleiden Aronofskyn ja Weiszin ero. Aronofsky houkutteli tilalleen Pablo Larraínin, joka aluksi kieltäytyi, mutta kun hän otti lisää selvää Kennedystä, hän kiinnostui niin paljon, että suostui ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2015 ja lopulta Jackie sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa 7. syyskuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan naispääosan, puvustuksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sekä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin katsonut Jackieta, vaikka elokuva onkin kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1963 Jackie Kennedy suostuu haastateltavaksi miehensä, presidentti John F. Kennedyn murhasta.

Rachel Weiszin jätettyä projektin, Jacqueline "Jackie" Kennedyksi valittiin Natalie Portman, joka sai roolityöllään parhaan naispääosan palkintoehdokkuuksia vähän siellä sun täällä Oscareista lähtien ja täysin ansaitusti. Portman sulautuu upeasti Jackieksi, tulkiten vaikuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita elämänsä isoimman tragedian äärellä, Jackien jouduttua todistamaan automatkan aikana, kun hänen vieressä istuvaa presidenttiaviomiestään John F. Kennedyä (Caspar Phillipson) ammuttiin kuolettavasti. Eri tahot odottavat Jackielta sitä sun tätä, eikä naiselle jää juuri aikaa käsitellä suruaan tai olla tukena lapsilleen, jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Takaumissa Portman esittää mainiosti myös virkaa tekevää ensimmäistä naista, joka esimerkiksi sai ensimmäisenä historiassa televisiokamerat Valkoiseen taloon, näyttääkseen Yhdysvaltojen kansalle, millaisissa tiloissa päätökset tehdään ja presidentti nukkuu.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Sarsgaard presidentin veljenä Bobbynä, Greta Gerwig Valkoisen talon tapahtumista päättävänä Nancy Tuckermanina, John Carroll Lynch varapresidentti Lyndon B. Johnsonina, joka astui virkaan Kennedyn salamurhan myötä, Richard E. Grant taiteilija Bill Waltonina, Billy Crudup Jackieta haastattelevana reportterina, sekä John Hurt pappina, jolle Jackie uskoutuu tunteistaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja edesmennyt Hurt on nappivalinta viisauksia latelevaksi papiksi. Jackie jäi muuten viimeiseksi elokuvaksi, joka julkaistiin Hurtin elinaikana, näyttelijän menehdyttyä tammikuussa 2017.

Kuten olin etukäteen arvellutkin, Jackie osoittautui oikein hyväksi historialliseksi draamaelokuvaksi. John F. Kennedyä ja erityisesti hänen salamurhaansa on käsitelty useissa elokuvissa, kenties tunnetuimmin Kevin Costnerin tähdittämässä JFK - avoimessa tapauksessa (JFK - 1991), mutta ainakaan itse en ole juuri nähnyt kuvausta siitä, miten presidentin leskeksi jäänyt vaimo reagoi tapahtuneeseen. Jackie Kennedy kun ei joudu vain menettämään miestään ja jäämään yksinhuoltajaksi kahdelle lapselleen, vaan hän joutuu tietty täysin uudenlaisen mediahuomion keskelle, samalla kun hänen lähipiiriksi muuttunut Valkoisen talon porukka alkaa jo kaavailla Kennedyjen häätämistä ja uuden presidentin tuomista kuvioihin.

Jos Jackielta odottaa elämäkertakuvausta leskirouva Kennedyn elämästä, voi luvassa olla pettymys, sillä elokuva kertoo nimenomaan presidentin murhan jälkeisestä viikosta. Itse olin kuitenkin hyvin kiinnostunut näkemään, kuinka Jackie hoitaa kaiken ja kuinka hän pystyisi olemaan vajoamatta pohjalle kaiken tämän jälkeen. On myös erittäin kiinnostavaa kuulla Jackien haastattelua, missä hän pohtii, millaisen perinnön hänen miehensä jättäisi Yhdysvalloille ja millaisena hänet tultaisiin muistamaan. Tätä jää katsojakin pohtimaan ja itse veikkaisin, että moni muistaa John F. Kennedyn nimenomaan hänen salamurhansa kautta eikä niinkään hänen tekojensa vuoksi.

Pienen taivuttelun jälkeen ohjaajaksi hyppäsi chileläinen Pablo Larraín ja Jackiesta tuli hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa. Larraínia ei tosiaan kiinnostanut tehdä mitään tavanomaista elämäkertadraamaa, vaan halusi syventyä kohteensa psyykeen, kun rouva Kennedy oli elämänsä vaikeimmassa hetkessä ja siinä hän kyllä onnistuukin. Ainoastaan Noah Oppenheimin ajassa monessa kerroksessa kulkeva käsikirjoitus jäi kaipaamaan mielestäni hieman oikomista. Jackie on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mica Levi tunnelmoi onnistuneen dramaattisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackie, Yhdysvallat, Ranska, Chile, 2016, Fox Searchlight Pictures, LD Entertainment, Wild Bunch, Protozoa Pictures, Fabula, Why Not Productions, Endemol Shine North America, Bliss Media, Jackie Productions, TSG Entertainment

Keinolla millä hyvänsä (By Any Means - 2026) - elokuva-arvostelu

KEINOLLA MILLÄ HYVÄNSÄ

BY ANY MEANS

Ohjaus: Elegance Bratton

Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Mark Wahlberg, Nicole Beharie, Josh Lucas, David Strathairn, Giancarlo Esposito, Ethan Embry, LisaGay Hamilton ja LaChanze

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

By Any Means, eli suomalaisittain Keinolla millä hyvänsä perustuu tositapahtumiin kansalaisoikeusliikkeen johtohahmo Vernon Dahmerin murhan tutkinnasta. Sascha Penn ja Theodore Witcher työstivät elokuvan käsikirjoituksen jo lähes kymmenen vuotta sitten. Työnimellä "CI-34" kulkenut teksti esiintyi vuoden 2018 mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Keinolla millä hyvänsä on julkaistu elokuvateattereissa. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia, huomattuani yllä olevan julisteen tulevien elokuvien listalla. Kävinkin uteliaana katsomassa Keinolla millä hyvänsä -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun kansalaisoikeusliikkeen johtaja Vernon Dahmer murhataan, FBI lähettää poikkeuksellisesti tummaihoisen agenttinsa ja heille salaa työskentelevän mafian palkkatappajan nappaamaan syylliset.

Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Wayne Strideria, FBI-agenttia, joka pohjautuu todelliseen henkilöön, Lindley DeVecchioon. Alun perin rooliin oli valittu Sterling K. Brown, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja Abdul-Mateen II korvasi hänet. Mark Wahlberg taas esittää Gregory Scarpaa, tosielämän Colombo-mafiaperheen palkkatappajaa, joka teki salaa hommia FBI:lle. Yhdessä heidät lähetetään tutkimaan Vernon Dahmerin (Giancarlo Esposito) murhaa. Strider ja Scarpa muodostavat erittäin kiinnostavan ja epätoimivuudessaan toimivan parivaljakon. Strider haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti ja todistaa kykynsä epäilijöilleen - joita on muuten paljon, koska vuosi on 1966 ja tummaihoisen Striderin pesti FBI-agenttina on aikamoinen poikkeus. Scarpaa taas ei kiinnosta yhtään lain noudattaminen, vaan hän tekee työnsä parhaaksi mahdolliseksi näkemällään tavalla. Tällaiset rikoksia yhdessä tutkivat vastakohdat eivät toki ole mikään uusi keksintö, mutta eipä tuo haittaa, kun homma toimii. Abdul-Mateen II ja Wahlberg ovat erittäin hyvässä vedossa ja heidän kemiansa pelaa mainiosti yhteen. Esposito osoittaa myös lahjansa, vaikka hänen roolinsa jääkin vain parin kohtauksen mittaiseksi.

     Elokuvassa nähdään myös Nicole Beharie Striderin vaimona Allisonina, David Strathairn ja Josh Lucas Striderin pomoina Moorena ja Rhodesina, sekä Ethan Embry Ku Klux Klan -johtaja Sam Bowersina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta on leffa loppupeleissä pääkaksikkonsa show.

Keinolla millä hyvänsä on mielenkiintoisen erilainen rikosjännäri. Sen tositapahtumiin pohjautuva tarina vie katsojansa aika epämukavalle aikamatkalle vuoden 1966 Mississippiin, missä rasismi rehotti vielä varsin avonaisesti. Striderin yritykset selvittää Dahmerin murhaa tuntuvat olevan yhtä tyhjän kanssa, kun joko kukaan ei usko hänen olevan aito FBI-agentti tai sitten kukaan ei vain välitä. Kun pakkaa saapuu sekoittamaan Scarpa, dynamiikka muuttuu entistä kiinnostavammaksi. Scarpa tajuaa Striderin turhautumisen ja leffan parasta antia ovatkin miesten väliset keskustelut, joissa Scarpa yrittää tökkiä Strideria itseään muistuttavaan suuntaan. Pystyykö Strider pitämään kiinni laista johon hän uskoo, kun kukaan ei kunnioita hänen auktoriteettiaan tippaakaan, vai houkutteleeko Scarpan esittelemä väkivaltaisempi polku liikaa?

Tarina etenee kiinnostavasti läpi keston, mutta hyvästä parivaljakosta huolimatta Keinolla millä hyvänsä ei ihan pääse sellaiseen vauhtiin kuin siltä voisi toivoa. Elokuva on jo tällaisenaan toimiva, mutta siitä saisi taatusti vielä tehokkaamman. Jo nyt se osaa olla sopivan epämukava, oivallisen jännittävä, velmulla tavalla hauska ja tarpeen vaatiessa myös todella rujokin, mutta etenkin loppuhuipennuksesta jää jotain uupumaan kaiken kasvattelun jälkeen.

Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon Elegance Bratton, joka rakentaa tunnelmaa hyvin ja joka saa päätähdet irrottelemaan mainiosti. Sascha Pennin käsikirjoitus käynnistyy pätevästi ja sisältää oivallista dialogia, mutta toisella puoliskollaan se alkaa kaivata hieman potkua. Keinolla millä hyvänsä on osaavasti kuvattu, ja hienoilla lavastuksella ja puvustuksella vuosi 1966 herätetään tyylikkäästi takaisin eloon. Maskeeraukset taas äityvät onnistuneesti inhottavan rujoiksi, kun Scarpa pääsee vauhtiin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Terence Blanchardin säveltämät musiikit säestävät menoa toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

By Any Means, Yhdysvallat, 2026, Hammerstone Studios, LB Entertainment, Jeff Rice Films, 3:33 Creative Productions, Astria Studios, Ballpoint Productions, Bright White Light, Filmhouse Pictures, Freedom Principle, Harbor Fund, International Media Funds Management, Municipal Pictures, Script 2 Screen, The Film Foundation, Three Point Capital, Thunder Road Pictures, Wonder Street, north.five.six.

Presidentin kyyditys (2026) - elokuva-arvostelu

PRESIDENTIN KYYDITYS

Ohjaus: Samuli Valkama

Näyttelijät: Jussi Vatanen, Aku Sipola, Pertti Sveholm, Elias Salonen, Riitta Havukainen, Alvari Stenbäck, Pääru Oja, Markus Misukka, Alex Paul Pukk, Elsa Saisio, Akseli Kouki ja Tom Rejström

Genre: historia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 12

Presidentin kyyditys perustuu tositapahtumiin Suomen entisen presidentin, K. J. Ståhlbergin kidnappauksesta lokakuussa 1930. Elokuva kuvattiin kesällä 2025 Tšekissä, tekijöiden saatua maassa kuvaamisesta hyvät tuotannolliset apurahat. Nyt Presidentin kyyditys on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin näkemään leffan heti, kun kuulin sen pohjautuvan tositapaukseen. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1930 äärioikeistolaisuus ja sen synnyttämä levottomuus tekevät nousuaan Suomessa. Ryhmä korkea-arvoisia upseereita päättää käynnistää vallankumouksen, pestaamalla nuoren nelikon sieppaamaan entisen presidentti Ståhlbergin.

Jussi Vatanen näyttelee Eero Kuussaarta, everstiluutnanttia, joka on jo pitkään tuntenut itsensä näkymättömäksi. Vaikka hän on kuinka osoittanut kykynsä, hän joutuu kerta toisensa perään seuraamaan sivusta, kun muut ylenevät hänen ohitseen. Nyt hän päättääkin tehdä kaikkensa miellyttääkseen kenraali Walleniusta (Aku Sipola)... vaikka sitten osallistumalla radikaaliin yritykseen kaapata valta Suomesta. Vatanen on tuttuun tapaansa mainio, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa turhautumista. Hän tekee alkoholiongelman kanssa kamppailevasta miehestä kiinnostavan, sekä huvittavankin hahmon. Sipola taas ottaa kaiken irti yhä vain eksentrisemmäksi muuttuvasta Walleniuksesta, joka uskoo olevansa Suomen uuden tulevaisuuden suunnannäyttäjä.

     Elokuvassa nähdään myös Pääru Oja Eeron kanssa Walleniuksen huomiosta kilpailevana eversti Viklundina, Elsa Saisio Eeron vaimona Marjattana, Pertti Sveholm Suomen entisenä presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergina ja Riitta Havukainen hänen Ester-vaimonaan, sekä Elias Salonen, Alvari Stenbäck, Markus Misukka ja Alex Paul Pukk nuorena nelikkona, Jannéna, Varomana, Olinina ja Semeniuksena, jotka sieppaavat Ståhlbergin. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Vastikään Kalevala: Kullervon tarinaa (2026) tähdittänyt Salonen on mainio uhmakkaana vallankumousnuorena ja hänen, Stenbäckin, Misukan ja Pukkin ailahtelevat kemiat osuvat hyvin yhteen. Sveholm omaa sopivaa arvokkuutta Ståhlbergina, mutta elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Havukainen tämän vaimona, Ester Ståhlberginä.

Presidentin kyyditys osoittautui hyväksi draamakomediaksi, jossa olisi ollut ainekset vieläkin parempaan suoritukseen. Se esittää tämän mielenkiintoisen palan suomalaisesta historiasta ja poliittisesta jännitteestä sopivan farssimaisena, joskin samalla tuntuu, että kidnappauksesta olisi voinut saada vielä hauskemman elokuvan. Nyt sen huumori huvittaa aika ajoin, mutta todelliset naurunpurskahdukset jäävät harmillisen vähäisiksi. Hauskinta on, kun Eerolle selviää, mihin tilanteeseen hän onkaan ajautunut ja kiinnostavinta taas on nähdä, miten Eero tästä etenee. Meinaako hän tukea vallankaappausta hyväksynnän takia, vai yrittääkö hän huomaamatta estää katalan juonen?

Kestoa elokuvalla on vain muutamaa minuuttia vaille puolitoista tuntia, mikä on lopulta sopivan napakka tälle tapahtumaketjulle. Kun leffa vaihtelee tasaisesti Eeron, Walleniuksen ja everstien, sekä entistä presidenttipariskuntaa kyyditsevän nelikon välillä, ei aika ehdi käydä pitkäksi. Tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja lopulta on ihan jännittävää selvittää, kuinka koko juttu ratkeaa. Tietyin viilauksin Presidentin kyydityksestä saisi entistä vahvemman ja hupaisamman kokonaisuuden, mutta jo tällaisenaan se on vekkuli katsaus erikoiseen päivään Suomen historiassa. Päivään, jonka päättymisellä eri tavalla olisi voinut olla mojovat seuraukset maallemme.

Elokuvan on ohjannut Samuli Valkama, joka on myös käsikirjoittanut leffan John Lundstenin kanssa. Kaksikon teksti ei ole ihan niin terävää satiiria kuin voisi toivoa, mutta se ajaa passelisti asiansa ja Valkaman luoma tunnelma pitää vakavasta aiheestaan huolimatta kielen poskessa. Presidentin kyyditys on myös osaavasti kuvattu ja lavastettu, joskin Suomessa matkailevia voi häiritä se, että leffa on tosiaan kuvattu Tšekissä, eikä Helsingissä ja Joensuussa, minne leffa sijoittuu. Puvustus on oivallista ja äänityöskentely mainiota Juho Nurmelan leikkisiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Presidentin kyyditys, Suomi, Tšekki, Alankomaat, Viro, 2026, TACK Films, Bionaut Films, Labyrint Film, Münchhausen Productions