Jackie (2016) - elokuva-arvostelu

JACKIE

Ohjaus: Pablo Larraín

Näyttelijät: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig, Richard E. Grant, John Carroll Lynch, Beth Grant, Max Casella, John Hurt, Caspar Phillipson, Sunnie Pelant, Brody Weinberg, Aiden Weinberg, Ralph Brown, Georgie Glen ja Julie Judd

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackie perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen entisen presidentti John F. Kennedyn vaimosta Jacqueline Kennedystä hänen miehensä murhan jälkeen. Noah Oppenheim kirjoitti Kennedystä alun perin minisarjan HBO:lle ja Steven Spielbergin oli tarkoitus tuottaa sarja, mutta projekti muovautui lopulta elokuvaksi ja niin HBO kuin Spielberg jättivät sen. Ohjaajaksi valikoitui Darren Aronofsky ja päärooliin palkattiin Rachel Weisz, mutta projekti ei edennyt heidän kanssa, mihin vaikutti tuolloin seurustelleiden Aronofskyn ja Weiszin ero. Aronofsky houkutteli tilalleen Pablo Larraínin, joka aluksi kieltäytyi, mutta kun hän otti lisää selvää Kennedystä, hän kiinnostui niin paljon, että suostui ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2015 ja lopulta Jackie sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa 7. syyskuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan naispääosan, puvustuksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sekä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin katsonut Jackieta, vaikka elokuva onkin kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1963 Jackie Kennedy suostuu haastateltavaksi miehensä, presidentti John F. Kennedyn murhasta.

Rachel Weiszin jätettyä projektin, Jacqueline "Jackie" Kennedyksi valittiin Natalie Portman, joka sai roolityöllään parhaan naispääosan palkintoehdokkuuksia vähän siellä sun täällä Oscareista lähtien ja täysin ansaitusti. Portman sulautuu upeasti Jackieksi, tulkiten vaikuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita elämänsä isoimman tragedian äärellä, Jackien jouduttua todistamaan automatkan aikana, kun hänen vieressä istuvaa presidenttiaviomiestään John F. Kennedyä (Caspar Phillipson) ammuttiin kuolettavasti. Eri tahot odottavat Jackielta sitä sun tätä, eikä naiselle jää juuri aikaa käsitellä suruaan tai olla tukena lapsilleen, jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Takaumissa Portman esittää mainiosti myös virkaa tekevää ensimmäistä naista, joka esimerkiksi sai ensimmäisenä historiassa televisiokamerat Valkoiseen taloon, näyttääkseen Yhdysvaltojen kansalle, millaisissa tiloissa päätökset tehdään ja presidentti nukkuu.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Sarsgaard presidentin veljenä Bobbynä, Greta Gerwig Valkoisen talon tapahtumista päättävänä Nancy Tuckermanina, John Carroll Lynch varapresidentti Lyndon B. Johnsonina, joka astui virkaan Kennedyn salamurhan myötä, Richard E. Grant taiteilija Bill Waltonina, Billy Crudup Jackieta haastattelevana reportterina, sekä John Hurt pappina, jolle Jackie uskoutuu tunteistaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja edesmennyt Hurt on nappivalinta viisauksia latelevaksi papiksi. Jackie jäi muuten viimeiseksi elokuvaksi, joka julkaistiin Hurtin elinaikana, näyttelijän menehdyttyä tammikuussa 2017.

Kuten olin etukäteen arvellutkin, Jackie osoittautui oikein hyväksi historialliseksi draamaelokuvaksi. John F. Kennedyä ja erityisesti hänen salamurhaansa on käsitelty useissa elokuvissa, kenties tunnetuimmin Kevin Costnerin tähdittämässä JFK - avoimessa tapauksessa (JFK - 1991), mutta ainakaan itse en ole juuri nähnyt kuvausta siitä, miten presidentin leskeksi jäänyt vaimo reagoi tapahtuneeseen. Jackie Kennedy kun ei joudu vain menettämään miestään ja jäämään yksinhuoltajaksi kahdelle lapselleen, vaan hän joutuu tietty täysin uudenlaisen mediahuomion keskelle, samalla kun hänen lähipiiriksi muuttunut Valkoisen talon porukka alkaa jo kaavailla Kennedyjen häätämistä ja uuden presidentin tuomista kuvioihin.

Jos Jackielta odottaa elämäkertakuvausta leskirouva Kennedyn elämästä, voi luvassa olla pettymys, sillä elokuva kertoo nimenomaan presidentin murhan jälkeisestä viikosta. Itse olin kuitenkin hyvin kiinnostunut näkemään, kuinka Jackie hoitaa kaiken ja kuinka hän pystyisi olemaan vajoamatta pohjalle kaiken tämän jälkeen. On myös erittäin kiinnostavaa kuulla Jackien haastattelua, missä hän pohtii, millaisen perinnön hänen miehensä jättäisi Yhdysvalloille ja millaisena hänet tultaisiin muistamaan. Tätä jää katsojakin pohtimaan ja itse veikkaisin, että moni muistaa John F. Kennedyn nimenomaan hänen salamurhansa kautta eikä niinkään hänen tekojensa vuoksi.

Pienen taivuttelun jälkeen ohjaajaksi hyppäsi chileläinen Pablo Larraín ja Jackiesta tuli hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa. Larraínia ei tosiaan kiinnostanut tehdä mitään tavanomaista elämäkertadraamaa, vaan halusi syventyä kohteensa psyykeen, kun rouva Kennedy oli elämänsä vaikeimmassa hetkessä ja siinä hän kyllä onnistuukin. Ainoastaan Noah Oppenheimin ajassa monessa kerroksessa kulkeva käsikirjoitus jäi kaipaamaan mielestäni hieman oikomista. Jackie on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mica Levi tunnelmoi onnistuneen dramaattisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackie, Yhdysvallat, Ranska, Chile, 2016, Fox Searchlight Pictures, LD Entertainment, Wild Bunch, Protozoa Pictures, Fabula, Why Not Productions, Endemol Shine North America, Bliss Media, Jackie Productions, TSG Entertainment

Keinolla millä hyvänsä (By Any Means - 2026) - elokuva-arvostelu

KEINOLLA MILLÄ HYVÄNSÄ

BY ANY MEANS

Ohjaus: Elegance Bratton

Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Mark Wahlberg, Nicole Beharie, Josh Lucas, David Strathairn, Giancarlo Esposito, Ethan Embry, LisaGay Hamilton ja LaChanze

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

By Any Means, eli suomalaisittain Keinolla millä hyvänsä perustuu tositapahtumiin kansalaisoikeusliikkeen johtohahmo Vernon Dahmerin murhan tutkinnasta. Sascha Penn ja Theodore Witcher työstivät elokuvan käsikirjoituksen jo lähes kymmenen vuotta sitten. Työnimellä "CI-34" kulkenut teksti esiintyi vuoden 2018 mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Keinolla millä hyvänsä on julkaistu elokuvateattereissa. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia, huomattuani yllä olevan julisteen tulevien elokuvien listalla. Kävinkin uteliaana katsomassa Keinolla millä hyvänsä -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun kansalaisoikeusliikkeen johtaja Vernon Dahmer murhataan, FBI lähettää poikkeuksellisesti tummaihoisen agenttinsa ja heille salaa työskentelevän mafian palkkatappajan nappaamaan syylliset.

Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Wayne Strideria, FBI-agenttia, joka pohjautuu todelliseen henkilöön, Lindley DeVecchioon. Alun perin rooliin oli valittu Sterling K. Brown, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja Abdul-Mateen II korvasi hänet. Mark Wahlberg taas esittää Gregory Scarpaa, tosielämän Colombo-mafiaperheen palkkatappajaa, joka teki salaa hommia FBI:lle. Yhdessä heidät lähetetään tutkimaan Vernon Dahmerin (Giancarlo Esposito) murhaa. Strider ja Scarpa muodostavat erittäin kiinnostavan ja epätoimivuudessaan toimivan parivaljakon. Strider haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti ja todistaa kykynsä epäilijöilleen - joita on muuten paljon, koska vuosi on 1966 ja tummaihoisen Striderin pesti FBI-agenttina on aikamoinen poikkeus. Scarpaa taas ei kiinnosta yhtään lain noudattaminen, vaan hän tekee työnsä parhaaksi mahdolliseksi näkemällään tavalla. Tällaiset rikoksia yhdessä tutkivat vastakohdat eivät toki ole mikään uusi keksintö, mutta eipä tuo haittaa, kun homma toimii. Abdul-Mateen II ja Wahlberg ovat erittäin hyvässä vedossa ja heidän kemiansa pelaa mainiosti yhteen. Esposito osoittaa myös lahjansa, vaikka hänen roolinsa jääkin vain parin kohtauksen mittaiseksi.

     Elokuvassa nähdään myös Nicole Beharie Striderin vaimona Allisonina, David Strathairn ja Josh Lucas Striderin pomoina Moorena ja Rhodesina, sekä Ethan Embry Ku Klux Klan -johtaja Sam Bowersina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta on leffa loppupeleissä pääkaksikkonsa show.

Keinolla millä hyvänsä on mielenkiintoisen erilainen rikosjännäri. Sen tositapahtumiin pohjautuva tarina vie katsojansa aika epämukavalle aikamatkalle vuoden 1966 Mississippiin, missä rasismi rehotti vielä varsin avonaisesti. Striderin yritykset selvittää Dahmerin murhaa tuntuvat olevan yhtä tyhjän kanssa, kun joko kukaan ei usko hänen olevan aito FBI-agentti tai sitten kukaan ei vain välitä. Kun pakkaa saapuu sekoittamaan Scarpa, dynamiikka muuttuu entistä kiinnostavammaksi. Scarpa tajuaa Striderin turhautumisen ja leffan parasta antia ovatkin miesten väliset keskustelut, joissa Scarpa yrittää tökkiä Strideria itseään muistuttavaan suuntaan. Pystyykö Strider pitämään kiinni laista johon hän uskoo, kun kukaan ei kunnioita hänen auktoriteettiaan tippaakaan, vai houkutteleeko Scarpan esittelemä väkivaltaisempi polku liikaa?

Tarina etenee kiinnostavasti läpi keston, mutta hyvästä parivaljakosta huolimatta Keinolla millä hyvänsä ei ihan pääse sellaiseen vauhtiin kuin siltä voisi toivoa. Elokuva on jo tällaisenaan toimiva, mutta siitä saisi taatusti vielä tehokkaamman. Jo nyt se osaa olla sopivan epämukava, oivallisen jännittävä, velmulla tavalla hauska ja tarpeen vaatiessa myös todella rujokin, mutta etenkin loppuhuipennuksesta jää jotain uupumaan kaiken kasvattelun jälkeen.

Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon Elegance Bratton, joka rakentaa tunnelmaa hyvin ja joka saa päätähdet irrottelemaan mainiosti. Sascha Pennin käsikirjoitus käynnistyy pätevästi ja sisältää oivallista dialogia, mutta toisella puoliskollaan se alkaa kaivata hieman potkua. Keinolla millä hyvänsä on osaavasti kuvattu, ja hienoilla lavastuksella ja puvustuksella vuosi 1966 herätetään tyylikkäästi takaisin eloon. Maskeeraukset taas äityvät onnistuneesti inhottavan rujoiksi, kun Scarpa pääsee vauhtiin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Terence Blanchardin säveltämät musiikit säestävät menoa toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

By Any Means, Yhdysvallat, 2026, Hammerstone Studios, LB Entertainment, Jeff Rice Films, 3:33 Creative Productions, Astria Studios, Ballpoint Productions, Bright White Light, Filmhouse Pictures, Freedom Principle, Harbor Fund, International Media Funds Management, Municipal Pictures, Script 2 Screen, The Film Foundation, Three Point Capital, Thunder Road Pictures, Wonder Street, north.five.six.

Presidentin kyyditys (2026) - elokuva-arvostelu

PRESIDENTIN KYYDITYS

Ohjaus: Samuli Valkama

Näyttelijät: Jussi Vatanen, Aku Sipola, Pertti Sveholm, Elias Salonen, Riitta Havukainen, Alvari Stenbäck, Pääru Oja, Markus Misukka, Alex Paul Pukk, Elsa Saisio, Akseli Kouki ja Tom Rejström

Genre: historia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 12

Presidentin kyyditys perustuu tositapahtumiin Suomen entisen presidentin, K. J. Ståhlbergin kidnappauksesta lokakuussa 1930. Elokuva kuvattiin kesällä 2025 Tšekissä, tekijöiden saatua maassa kuvaamisesta hyvät tuotannolliset apurahat. Nyt Presidentin kyyditys on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin näkemään leffan heti, kun kuulin sen pohjautuvan tositapaukseen. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1930 äärioikeistolaisuus ja sen synnyttämä levottomuus tekevät nousuaan Suomessa. Ryhmä korkea-arvoisia upseereita päättää käynnistää vallankumouksen, pestaamalla nuoren nelikon sieppaamaan entisen presidentti Ståhlbergin.

Jussi Vatanen näyttelee Eero Kuussaarta, everstiluutnanttia, joka on jo pitkään tuntenut itsensä näkymättömäksi. Vaikka hän on kuinka osoittanut kykynsä, hän joutuu kerta toisensa perään seuraamaan sivusta, kun muut ylenevät hänen ohitseen. Nyt hän päättääkin tehdä kaikkensa miellyttääkseen kenraali Walleniusta (Aku Sipola)... vaikka sitten osallistumalla radikaaliin yritykseen kaapata valta Suomesta. Vatanen on tuttuun tapaansa mainio, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa turhautumista. Hän tekee alkoholiongelman kanssa kamppailevasta miehestä kiinnostavan, sekä huvittavankin hahmon. Sipola taas ottaa kaiken irti yhä vain eksentrisemmäksi muuttuvasta Walleniuksesta, joka uskoo olevansa Suomen uuden tulevaisuuden suunnannäyttäjä.

     Elokuvassa nähdään myös Pääru Oja Eeron kanssa Walleniuksen huomiosta kilpailevana eversti Viklundina, Elsa Saisio Eeron vaimona Marjattana, Pertti Sveholm Suomen entisenä presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergina ja Riitta Havukainen hänen Ester-vaimonaan, sekä Elias Salonen, Alvari Stenbäck, Markus Misukka ja Alex Paul Pukk nuorena nelikkona, Jannéna, Varomana, Olinina ja Semeniuksena, jotka sieppaavat Ståhlbergin. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Vastikään Kalevala: Kullervon tarinaa (2026) tähdittänyt Salonen on mainio uhmakkaana vallankumousnuorena ja hänen, Stenbäckin, Misukan ja Pukkin ailahtelevat kemiat osuvat hyvin yhteen. Sveholm omaa sopivaa arvokkuutta Ståhlbergina, mutta elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Havukainen tämän vaimona, Ester Ståhlberginä.

Presidentin kyyditys osoittautui hyväksi draamakomediaksi, jossa olisi ollut ainekset vieläkin parempaan suoritukseen. Se esittää tämän mielenkiintoisen palan suomalaisesta historiasta ja poliittisesta jännitteestä sopivan farssimaisena, joskin samalla tuntuu, että kidnappauksesta olisi voinut saada vielä hauskemman elokuvan. Nyt sen huumori huvittaa aika ajoin, mutta todelliset naurunpurskahdukset jäävät harmillisen vähäisiksi. Hauskinta on, kun Eerolle selviää, mihin tilanteeseen hän onkaan ajautunut ja kiinnostavinta taas on nähdä, miten Eero tästä etenee. Meinaako hän tukea vallankaappausta hyväksynnän takia, vai yrittääkö hän huomaamatta estää katalan juonen?

Kestoa elokuvalla on vain muutamaa minuuttia vaille puolitoista tuntia, mikä on lopulta sopivan napakka tälle tapahtumaketjulle. Kun leffa vaihtelee tasaisesti Eeron, Walleniuksen ja everstien, sekä entistä presidenttipariskuntaa kyyditsevän nelikon välillä, ei aika ehdi käydä pitkäksi. Tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja lopulta on ihan jännittävää selvittää, kuinka koko juttu ratkeaa. Tietyin viilauksin Presidentin kyydityksestä saisi entistä vahvemman ja hupaisamman kokonaisuuden, mutta jo tällaisenaan se on vekkuli katsaus erikoiseen päivään Suomen historiassa. Päivään, jonka päättymisellä eri tavalla olisi voinut olla mojovat seuraukset maallemme.

Elokuvan on ohjannut Samuli Valkama, joka on myös käsikirjoittanut leffan John Lundstenin kanssa. Kaksikon teksti ei ole ihan niin terävää satiiria kuin voisi toivoa, mutta se ajaa passelisti asiansa ja Valkaman luoma tunnelma pitää vakavasta aiheestaan huolimatta kielen poskessa. Presidentin kyyditys on myös osaavasti kuvattu ja lavastettu, joskin Suomessa matkailevia voi häiritä se, että leffa on tosiaan kuvattu Tšekissä, eikä Helsingissä ja Joensuussa, minne leffa sijoittuu. Puvustus on oivallista ja äänityöskentely mainiota Juho Nurmelan leikkisiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Presidentin kyyditys, Suomi, Tšekki, Alankomaat, Viro, 2026, TACK Films, Bionaut Films, Labyrint Film, Münchhausen Productions

Street Fighter (1994) - elokuva-arvostelu

STREET FIGHTER

Ohjaus: Steven E. de Souza

Näyttelijät: Jean-Claude Van Damme, Ming-Na Wen, Raúl Juliá, Damian Chapa, Byron Mann, Kylie Minogue, Kenya Sawada, Wes Studi, Jay Tavare, Grand L. Bush, Robert Mammone, Gregg Rainwater, Peter Tuiasosopo, Andrew Bryniarski, Miguel A. Núñez Jr. ja Roshan Seth

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Street Fighter perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan. Pelit olivat nousseet suureen suosioon 1990-luvun alussa ja Capcom itse halusi kääntää ne elokuvan muotoon. Eri Hollywoodin tekijät esittelivät ideoitaan yhtiölle, mutta kerta toisensa perään Capcom torjui heidät, kunnes Steven E. de Souza kertoi heille oman visionsa, johon yhtiö tarttui. Päärooliin valittiin Jean-Claude Van Damme, jonka palkkio söi ison osan budjetista, minkä takia sivunäyttelijät piti valita paljon kokemattomammista esiintyjistä. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja alun perin tekijöiden oli tarkoitus kuvata rauhallisemmat kohtaukset ensin, antaen näyttelijöiden treenata taisteluja varten rauhassa. Mutta kun pääpahista esittävä Raúl Juliá saapui kuvauksiin riutuneen näköisenä, käytyään läpi syöpähoitoja, tekijöiden oli pakko muovata aikatauluja; toiminnalliset kohtaukset kiirehdittiin ensin ja sitten vasta siirryttiin Julián osuuksiin. Ongelmia aiheutti myös huumeriippuvuuden kourissa ollut Van Damme, joka saapui useina päivinä myöhässä kuvauksiin ja jonain päivinä jätti kuvaukset kokonaan välistä. Hänen käytöksensä takia yksi elokuvan kalleimmista kohtauksista täytyi kuvata uudelleen. Capcom esitti myös kesken kuvausten vaatimuksia uusien pelihahmojen lisäämisestä elokuvaan, mikä tuotti de Souzalle vaikeuksia. Lopulta budjetin tullessa vastaan, de Souza ryhtyi repimään kokonaisia sivuja käsikirjoituksesta, toivoen voivansa leikata silti koherentin elokuvan kuvatusta materiaalista. Tuotannolla oli kiire, koska Capcom vaati sille ensi-illaksi joulukuuta 1994 ja leffa saatiin juuri ja juuri esityskelpoiseksi siihen mennessä. Street Fighter oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin pelien faneilta, mikä johti suunnitellun jatko-osan peruuntumiseen. Itse en ole nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta nyt kun pelien pohjalta on tulossa uusi Street Fighter -filmatisointi (2026), päätin sitä odotellessa antaa alkuperäiselle elokuva-adaptaatiolle vihdoin mahdollisuuden.

Aasialaisvaltio Shadaloo on sisällissodan kourissa. Kun kenraali Bison ottaa maan asukkaita panttivangeikseen ja vaatii miljardien lunnaita, Allied Nations lähettää parhaan sotilaansa, eversti Guilen joukkoineen pysäyttämään Bisonin.

Elokuvan pääroolissa Allied Nationsin eversi William F. Guilena nähdään tosiaan Jean-Claude Van Damme, joka oli 1990-luvun alussa suosionsa huipulla. Maine oli kuitenkin noussut miehellä hattuun ja Van Damme teki kuvauksista yhtä helvettiä käytöksellään. Valitettavasti diivamaisuus ei korvaudu hyvällä näyttelijätyöllä, vaan Van Damme on aivan vaivaannuttavan huono roolissaan. Hän on pökkelö kuin mikä ja hän kokee suuria vaikeuksia suoltaa kehnoa dialogia luontevasti tönkön aksenttinsa läpi. Eipä ole ihme, että leffan myötä Van Dammen ura lähti aikamoiseen alamäkeen, mistä ei olekaan tapahtunut uutta nousua kolmen vuosikymmenen aikana.

     Sen sijaan näyttelijäkaartin pelastavana voimana toimii vain pari kuukautta ennen elokuvan julkaisua menehtynyt Raúl Juliá, joka esittää pahaa kenraali Bisonia. Vaikka myös Julián ongelmaksi muodostuu kökkö dialogi, hän ottaa kaiken irti herkuttelemalla dramaattisella pahishahmollaan varsin viihdyttävästi. Hän tekee kenraali Bisonista ilahduttavan sarjakuvamaisen, elämää suuremman roiston. Juliá oli aluksi epäileväinen leffan suhteen, mutta koska hänen lapsensa olivat kovia Street Fighter -faneja, hän päätti tehdä elokuvan heille.

Leffassa nähdään myös Kylie Minogue eversti Guilea seuraavana luutnantti Whitena, Ming-Na Wen reportteri Chun-Li Zangina, Grand L. Bush ja Peter Tuiasosopo hänen assistentteinaan Balrogina ja Hondana, Byron Mann ja Damian Chapa huijarikaksikko Ryuna ja Ken Mastersina, Wes Studi asekauppias Sagatina ja Jay Tavare hänen tappelijanaan Vegana, Robert Mammone hirviömäisenä Blankana, sekä Andrew Bryniarski, Miguel A. Nuñez Jr. ja Roshan Seth kenraali Bisonia seuraavina Zangiefina, Dee Jayna ja tohtori Dhalsimina. Sivunäyttelijät ovat toinen toistaan heikompia rooleissaan, eikä asiaa auta se, että he pääsivät harjoittelemaan toimintakohtauksia usein vasta kuvauspäivänä.

En yhtään ihmettele, että Street Fighteria pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen kehnoimmista videopelielokuvista, vaikka samalla ymmärrän myös jollain tapaa heitä, joiden mielestä leffan kökköys nimenomaan tekee siitä niin viihdyttävän. Peleistä tutut hahmot on muovattu lähes tunnistamattomiksi tyypeiksi, jotka pääsevät hädin tuskin edes tositoimiin. Peleille ominainen katutappeluasetelma myös suorastaan loistaa poissaolollaan. Ainoa tätä muistuttava kohtaus katkeaa äkillisesti juuri kuin matsi on alkamassa. Sen sijaan, että tappelijat ottaisivat toisistaan mittaa, Steven E. de Souza halusi tosiaan jostain syystä kertoa James Bond -elokuvista inspiraationsa saaneen poliittisen valtataistelun, jossa voisi olla ainesta... jos periaatteessa kaikki tämän idean ympärillä ei kusisi omaan nilkkaansa.

Elokuvan tuotannolliset ongelmat näyttelijöiden kokemattomuudesta alati muuttuvaan käsikirjoitukseen näkyvät ikävällä tavalla lopputuloksesta. Tarina etenee kömpelösti eteenpäin ja se on täynnä hölmöjä hetkiä. Tekijöidenkin mielestä turhan laajaksi paisunut hahmogalleria jää täysin pintapuoleiseksi, eikä kenenkään kohtalosta jaksa kiinnostua. Kun suuri osa näyttelijöistä takeltelee heikon dialoginsa kanssa, on keskustelukohtauksia äärimmäisen raskasta katsoa alkuhuvituksen jälkeen. Taistelukohtauksissa on oma viihdearvonsa, mutta välillä on turhankin selvää, että koreografioita ei ehditty harjoitella juuri yhtään. Puisevaa ja yleisilmapiiriltään suorastaan kornia Street Fighteria katsellessa varttia vaille kahden tunnin kesto tuntuu huomattavasti pidemmältä. Nyt jään uteliaana odottamaan tulevaa elokuvayritystä. Traileri vaikuttaa siltä, että tekijät ovat halunneet tehdä peleille uskollisemman sovituksen, mutta samalla leffasta on aistittavissa täysin toisenlaista kökköyttä...

Steven E. de Souza ei vain käsikirjoittanut elokuvaa, vaan hän myös uralleen poikkeuksellisesti ohjasi sen. De Souzalla oli takanaan mainioita leffoja, kuten Commando (1985), Juokse tai kuole (The Running Man - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), mutta Street Fighteria hän ei saa toimimaan. Leffa näyttäytyikin selvänä käännekohtana toimintaklassikoita kirjoittaneen de Souzan uralla, koska seuraavaksi hän sai aikaiseksi lähinnä sellaisia pökäleitä kuin Judge Dredd - tuomarin (Judge Dredd - 1995) ja toisen videopelielokuvan Lara Croft Tomb Raider - elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003). Sääli.

Eipä Street Fighterin teknisissäkään ansioissa ole juuri kehumista. Leffa on kelpuutettavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja osa käytännön tehosteista toimii. Puvustus on kuitenkin ailahtelevaa ja maskeeraukset ovat erään hahmon kohdalla kiusallisen huonot, eivätkä monet hahmoista edes näytä peliverrokeiltaan. Myös leffan digitehosteet ovat parhaat päivänsä nähneet. Äänimaailma rymistelee menevästi, mutta eipä Graeme Revellin säveltämistä musiikeista jää mitään mieleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus, joka pohjusti jatko-osaa, jota ei koskaan tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Street Fighter, Yhdysvallat, Japani, 1994, Capcom Entertainment, Universal Pictures, Edward R. Pressman Productions

The Legend of Korra, kausi 3: Muutos (The Legend of Korra - Book Three: Change - 2014) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 3: MUUTOS

THE LEGEND OF KORRA - BOOK THREE: CHANGE

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P.J. Byrne, Mindy Sterling, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Kiernan Shipka, Skyler Brigmann, Anne Heche, Henry Rollins, Bruce Davison, Logan Wells, Darcy Rose Byrnes, Lisa Edelstein ja Alyson Stoner

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 13

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Vesi. Ilma.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) tarinaa jatkanut The Legend of Korra nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa keväällä 2012. Syyskuussa 2013 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi alkoi jälleen ja lopulta The Legend of Korran kolmannen tuotantokauden, Muutoksen esitys käynnistyi kesäkuussa 2014. Kriitikot ja fanit kehuivat kautta, mutta katsojaluvut laskivat jälleen. Itse en ollut aiemmin katsonut The Legend of Korraa, ainoastaan pääsarja Avataria, josta olen pitänyt valtavasti lapsesta asti. Kun katsoin alkuperäissarjan Netflixin näyteltyä versiota odotellessani, päätin vihdoin tutustua myös The Legend of Korraan. En pahemmin innostunut ykköskaudesta, mutta pidin kakkoskaudesta ja aloitinkin ihan positiivisin mielin kolmannen kauden katselun.

Avatar Korra onnistui pysäyttämään Harmonisen lähentymisen, mutta Republic City on peittynyt outoihin köynnöksiin. Lisäksi aiemmin tuiki tavalliset ihmiset huomaavat pystyvänsä hallitsemaan ilmaa. Aluksi tämä vaikuttaa riemuvoitolta sukupuutossa oleville tuulentaitajille, mutta ikävänä puolena myös pelätty rikollinen Zaheer on omaksunut uuden kyvyn.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät jälleen paluun. Itse nimikkohahmo Korra (äänenä Janet Varney) onnistui saamaan yhteyden henkimaailman kanssa ja pysäytti Harmonisen lähentymisen, ennen kuin se meinasi tuhota niin normaalin maailman kuin myös henkimaailman siinä samalla. Homma ei kuitenkaan sujunut ongelmitta, vaan Republic City on peittynyt henkimaailman köynnöksiin, joita ei millään saada poistettua kaduilta ja rakennusten kyljistä. Kansa kokeekin Korran syylliseksi tähän kaikkeen ja haluaa aiemmin ihailemastaan avatarista eroon. Korra painiskeleekin nyt erikoisessa asemassa ja yrittää parantaa niin oman maineensa kuin myös yleisesti avatarien maineen.

     Myös veljekset Bolin (P.J. Byrne) ja Mako (David Faustino), Korran ex-poikaystävä, Asami (Seychelle Gabriel) ja tuulentaitaja Tenzin (J. K. Simmons) ovat menossa mukana, Tenzinin tyttären Jinoran (Kiernan Shipka) noustessa tarinallisesti tärkeämpään rooliin, omatessaan yhteyden henkimaailmaan. Myös alkuperäissarjasta tutun Tophin tytär Lin (Mindy Sterling) on aiempaa isommassa roolissa, auttaen avataria kun uusi uhka nostaa päätään. Tämä uusi uhka on pelätty rikollinen Zaheer (Henry Rollins), josta tulee entistä pelätympi, kun hän on yksi useasta ihmisestä, joka osoittautuu yllättäen tuulentaitajaksi Harmonisen lähentymisen seurauksena. Zaheer on mainio uusi pahishahmo, tarjoten sopivasti uhkaa sankarijoukollemme.

The Legend of Korra pitää hyvän linjan toiselta tuotantokaudeltaan. Sarja jää yhä kauas alkuperäissarja Avatarin mestarillisuudesta, mutta siinä on omat vahvuutensa, jotka tekevät siitä toimivan seuraajan tuolle animaatiosarjojen merkkiteokselle. Kolmas kausi pistää Korran jälleen vaikeiden valintojen äärelle, sekä pohtimaan uudelleen paikkaansa avatarina maailmassa, joka saattaa olla jopa kyllästynyt koko avatar-konseptiin. Hahmon ihmissuhteet osoittavat rakoilua, eikä asiaa auta, kun hän saa vastaansa tähän mennessä ehkä kieroimman vihollisensa.

Kolmas tuotantokausi tarjoaa kolmentoista jakson verran sopivassa suhteessa seikkailua, huumoria, draamaa, jännitystä, toimintaa ja syvällisempääkin pohdiskelua, pitäen katsojan mielenkiinnon hyvin yllä. Pääasiassa parinkymmenen minuutin mittaiset jaksot kulkevat nopeasti ja vain hetkittäin kausi tuntui mielestäni kaipaavan pientä potkua kerrontaansa. Zaheer-kuvioiden lomassa koin kiinnostavimmaksi seurata Tenzinin lapsia, jotka yrittävät suojella tuulentaitajien uskollisina ratsuina toimivia lentobiisoneita salametsästäjiltä. Jos pidit jo Appaa suloisena otuksena alkuperäisessä Avatarissa, odotapa vain, kun näet vauva-lentobiisoneita! Loppuhuipennus paisuu jälleen varsin mahtipontiseksi, tarjoten hyvää jännitettä etenkin lapsikatsojille. Sen jälkeen jäänkin positiivisin mielin odottamaan The Legend of Korran neljännen ja samalla viimeisen tuotantokauden näkemistä.

Animaatiojälkikin pysyy oivallisena. Hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia, oli kyse sitten kaupungista tai vehreistä luontomaisemista. Värien käyttö on myös mainiota. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeremy Zuckermanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

The Runner (2026) - elokuva-arvostelu

THE RUNNER

Ohjaus: Kevin Macdonald

Näyttelijät: Gal Gadot, Damian Lewis, Rory Wilmot, Alfred Enoch, Phoenix Di Sebastiani ja Kenton Lloyd Morgan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 13

The Runner on Gal Gadotin tähdittämä uusi trillerielokuva. Leffa kuvattiin keväällä 2025 Lontoossa ja nyt The Runner on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin yllä olevan julisteen Amazonin tulevia ohjelmia esittelevässä mainoksessa. Katsoinkin The Runnerin heti elokuvan julkaisupäivänä.

Asianajaja Maia Martenin päivä muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan ja häntä kiristetään tappamaan tärkeä todistajansa.

Gal Gadot näyttelee Maia Martenia, menestyksekästä asianajajaa, jolla on tiedossa tärkeä tapaus, joka saattaisi passittaa yhden Lontoon pahimmista rikollispomoista telkien taakse. Hän on saanut tapaukseen merkittävän todistajan (Phoenix Di Sebastiani), joten homma vaikuttaisi helpolta. Asia kuitenkin vaikeutuu, kun joku sieppaa Maian pojan Noahin (Rory Wilmot) ja kiristää hänen avulla Maiaa tappamaan todistajan ennen oikeudenkäyntiä. Gadot osoittaa jälleen, ettei hän ole näyttelijänä parhaasta päivästä. Hän kokee vaikeuksia esittää uskottavasti hahmonsa paniikkia tai lausua repliikkejään luontevasti. Gadotille on kuitenkin nostettava hattua, sillä kuten elokuvan nimi jo kertoo, naisen on pitänyt juosta läpi lähes koko leffan. Kohtauksissa, joissa Maia nähdään hengästyneenä, Gadotin on siis tuskin tarvinnut juuri edes näytellä.

Kuten etukäteen ounastelin, The Runner osoittautui ihan kivaksi kertakäyttöjännäriksi, jonka olemassaolon todennäköisesti unohtaa pian sen päätyttyä. Juoni on oikein menevä trillerille ja potentiaalia olisi vakuuttavampaankin kokonaisuuteen. Plussaksi täytyy nostaa se, että elokuva on älytty pitää sopivan tiiviinä ja alle puolitoistatuntisena tätä juoksua ei ole venytetty liian pitkäksi, eikä leffan parissa ehdi tylsistyä. Elokuva pääsee pikaisten esittelyjen jälkeen nopeasti itse asiaan ja pian Maia onkin jo juoksemassa Lontoon läpi hiki hatussa.

Tämän tavallista tiivistunnelmaisemman juoksulenkin varrelle mahtuu toki jos jonkinlaista mutkaa, jotka vaikeuttavat paperilla simppeliä "paikasta A paikkaan B" -pääsyä. Jotkut näistä toimivat kelvollisena lisäjännitteenä, osa taas saa lähinnä pyörittelemään silmiä hölmöydellään. Toisinaan Maian piinaaja vaikuttaisi tietävän tasan tarkkaan, mitä nainen milloinkin tekee, mutta tarinan sitä vaatiessa Maia pystyykin toimimaan käskyttäjänsä sääntöjen vastaisesti, ilman että asiaa huomataan. Loppusuora vaatii katsojalta aikamoisia uskonloikkia ja parissa kohtaa tuntuu jopa siltä, että käsikirjoittaja Mark Gibson kirjoitti itsensä niin ahtaaseen nurkkaan, ettei vaivaudu edes keksimään ratkaisua pinteeseen, vaan hyppää suoraan siihen, kun Maia on jo selvinnyt tilanteesta. Osalle typeriltä tuntuneista hetkistä annetaan myöhemmin selitys, mutta sekin saa enemmän kohottelemaan kulmiaan kuin antamaan aplodeja nokkeluudesta.

Elokuvan on ohjannut paremmin dokumentintekijänä paremmin tunnettu Kevin Macdonald, joka rakentaa jännitettä tarpeeksi menevästi ja saa leffaan hyvää vauhtia. The Runner on kuitenkin epätasaisesti kuvattu ja seasta löytyy niin tyylikästä kameratyöskentelyä kuin kömpelöitä otoksia, sekä kehnoa kikkailua vaikkapa hidastusten kanssa. Leikkauskin on toisinaan joko turhan äkkipikaista tai sitten töksähtelevää. Maskeeraajat tekevät oivaa työtä yhä vain hikisemmän Gadotin kanssa ja äänityöskentely on pätevää, joskin Tom Hodgen säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Runner www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Runner, Iso-Britannia, 2026, Rockwood Pictures

Ihmisen pojat (Children of Men - 2006) - elokuva-arvostelu

IHMISEN POJAT

CHILDREN OF MEN

Ohjaus: Alfonso Cuarón

Näyttelijät: Clive Owen, Clare-Hope Ashitey, Julianne Moore, Michael Caine, Chiwetel Ejiofor, Pam Ferris, Charlie Hunnam, Peter Mullan, Oona Pellea ja Danny Huston

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Children of Men, eli suomalaisittain Ihmisen pojat perustuu P. D. Jamesin kirjaan The Children of Men vuodelta 1992. Vuonna 1997 Beacon Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja Paul Chart kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Mark Fergus ja Hawk Ostby työstivät uusiksi. Kun Alfonso Cuarón palkattiin ohjaajaksi, hän ja Timothy J. Sexton kirjoittivat tekstiä jälleen uudelleen, minkä jälkeen David Arata saapui vielä viilaamaan käsikirjoitusta lopulliseen muotoonsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2005 ja lopulta Ihmisen pojat sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä, saaden parhaan sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, mutta taloudellisesti leffa epäonnistui. Itse katsoin Ihmisen pojat ensi kertaa suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemääni ihan hyvänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuoden 2009 jälkeen maailmaan ei ole syntynyt uusia lapsia, mikä on aiheuttanut massapaniikin. Vuonna 2027 entinen aktivisti Theo Faron saa tehtäväkseen suojella ihmiskunnan uutta toivoa, ensimmäistä raskaaksi tullutta naista lähes kahteen vuosikymmeneen.

Tänä päivänä valtavirtaelokuvista lähes täysin kadonnut Clive Owen oli vielä 2000-luvun alussa iso tähti. Ihmisen pojissa hän näyttelee päähenkilö Theo Faronia, entistä aktivistia ja nykyistä byrokraattia, joka saa yllättävän ja äärimmäisen tärkeän tehtävän, kun hänen pitää suojella koko maailman ensimmäistä raskaaksi tullutta naista kahdeksaantoista vuoteen. Owen on tuttuun tapaansa mainio ja karismaattinen roolissaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa muovautuvaa ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa elokuvan edetessä, kun Theo alkaa tosissaan ymmärtää missionsa tärkeyden. Theo on oiva hahmo, jota kannustaa matkallaan.

     Elokuvassa nähdään myös Clare-Hope Ashitey jollain ihmeen kaupalla raskaaksi tulleena Keenä, Julianne Moore Theon apua tarvitsevana ex-tyttöystävänä ja Kalat-vastarintaliikettä johtavana Julianina, Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam Kaloihin kuuluvina radikaaleina Lukena ja Patricina, Pam Ferris Keestä huolehtivana Miriamina, Danny Huston Theon arvovaltaisena serkkuna Nigelina, sekä Michael Caine Theon ystävänä ja entisenä poliittisena pilapiirtäjänä Jasperina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Ashitey on nappivalinta naiseksi, josta on yhtäkkiä tullut koko ihmiskunnan toivo ja samalla toki koko maailman etsityin ihminen. Mooresta, Ejioforista ja Hunnamista löytyy oikeaa asennetta vastarintaliikkeen jäseniksi, joilta löytyy eri näkemyksiä siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Caine on toki aina mahtava ja hän tuo tiettyä kepeyttä muuten todella synkän elokuvan keskelle.

Aikuisiällä uudelleenkatseltuna Ihmisen poikien hienous avautui oikein tosissaan. Kyseessä on erinomainen ja runsaasti ajatuksia herättävä dystopiaelokuva, joka tuntuu paikoin jopa pelottavan ajankohtaiselta, todellisen vuoden 2027 lähestyessä kovaa kyytiä. Elokuva vie katsojansa ankeaan ja lohduttomalta tuntuvaan maailmaan, missä ihmisten äkillinen hedelmättömyys ja uusien lasten syntymättömyys on ajanut maailman kaaokseen. Uutisklipit ja muut taustalla paljastavat, että lähes muu ulkomaailma on tuhoutunut eri tavoin ja vain Iso-Britannia seisoo edes jotenkuten jaloillaan. Myös Briteillä on omat ongelmansa ja poliittinen lataus valkoisten päättäjien ja maahan vyöryvien pakolaisaaltojen välillä on äitynyt huippuunsa. Vähänkin ulkomaalaisilta näyttäviä ihmisiä napataan kaduilta ja viedään keskitysleireille, samalla kun valtionjohto lavastaa maahanmuuttajia terroristeiksi hyökkäämällä omien kansalaisten kimppuun pommi-iskuilla.

Tämän roskaisen, synkän ja nihilistisen maailman keskelle uutta valoa ja toivoa tuo raskaana oleva Kee. Katsojalle käy nopeasti selväksi, miksi Theon täytyy suojella naista muulta maailmalta ja tästä käynnistyykin aivan pirun tiivistunnelmainen matka halki rappeutuvan Englannin mahdollisen turvapaikan toivossa. Onko paikkaa edes oikeasti olemassa ja voiko kehenkään matkan varrella vastaan tulevaan luottaa? Leffa on täynnä äärimmäisen jännittäviä tilanteita ja varttia vaille kahden tunnin kesto pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Kaiken tämän harmauden ja ahdistavuuden keskellä uuden lapsen syntymä tarjoaa aitoa kauneutta ja loppuhuipennus onkin kertakaikkisen vaikuttava, herkistäen katsojansa potentiaalisesti jopa kyyneliin asti. Haastava, mutta sitäkin hienompi teos.

Alfonso Cuarón on erittäin taitava elokuvantekijä ja Ihmisen pojat on todennäköisesti miehen paras työ. Hänen rakentamansa ilmapiiri on läpikotaisin järisyttävää ja hänellä on todellinen kyky pitää katsojaa otteessaan. Usean kirjoittajan kynästä syntynyt käsikirjoitus ei onneksi muuttunut sekamelskaksi, vaan teksti on vahvaa ja hiottua alusta loppuun, tarinankerrontaa, keskusteluja ja monia tätä karua maailmaa syventäviä yksityiskohtia myöten. Teknisesti Ihmisen pojat on myös todellinen taidonnäyte. Elokuva on upeasti kuvattu. Kaikista jännittävimmät kohtaukset on päätetty toteuttaa todella pitkillä otoksilla, mikä tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippuhetkensä, se pistää jo seuraavan, vielä paremman kohtauksen pyörimään. Elokuvan lavasteet ovat kaikessa likaisuudessaan vakuuttavaa jälkeä, puvustus on myös sottaista ja maskeeraukset äityvät perin rajuiksi. Tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailmakin onnistuneesti rakennettu John Tavenerin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Children of Men, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani, 2006, Universal Pictures, Strike Entertainment, Hit & Run Productions, (Hit and Run Productions, Ingenious Film Partners 2, Toho-Towa