Lee Cronin's The Mummy (2026) - elokuva-arvostelu

LEE CRONIN'S THE MUMMY

Ohjaus: Lee Cronin

Näyttelijät: Jack Reynor, Natalie Grace, Laia Costa, Verónica Falcón, Shylo Molina, Billie Roy, May Calamawy, Hayat Kamille, May Elghety ja Emily Mitchell

Genre: kauhu 

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Lee Cronin's The Mummy on uusi tulkinta vuoden 1932 kauhuklassikko Muumion (The Mummy) pohjalta. Vuonna 2024 Lee Cronin ryhtyi työstämään omaa visiotaan aiheesta New Line Cinemalle ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025. Nyt Lee Cronin's The Mummy on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä uteliaana. Ensimmäinen traileri ei saanut minua juuri innostumaan, mutta maailmalta kantautuneet kehut herättivät huomioni ja kävinkin kiinnostuneena katsomassa Lee Cronin's The Mummyn sen kutsuvierasnäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kun kahdeksan vuotta kateissa ollut Katie-tyttö löytyy muinaisesta sarkofagista, iloinen jälleennäkeminen muuttuu painajaiseksi, kun käy selväksi, että Katiessa on jotain pahasti vialla.

Jack Reynor ja Laia Costa näyttelevät Charlieta ja Larissaa, jotka asuivat lastensa Katien (Natalie Grace) ja Sebastianin (Shylo Molina) kanssa Egyptissä, Charlien reportterityön takia. Perheonni katkesi kuitenkin lyhyeen, kun eräänä päivänä Katie siepattiin. Kahdeksan vuotta myöhemmin perhe on palannut Yhdysvaltoihin ja saanut uuden lapsen, Maudin (Billie Roy), kun yllättäen Katie vihdoin löydetään, omituisesti tuhansia vuosia vanhan sarkofagin sisältä. Perheenjäsenet koostuvat varsin tavanomaisista kauhuhahmoista, kaikkien suhtautuessa Katien paluuseen eri tavoin. Vanhemmat ovat huojentuneita, Sebastian ei tiedä miten olla ja Maud taas on innoissaan tapaamassa isosiskoaan ensimmäistä kertaa. Alun ilo ei tosin kestä kauaa, Katien alkaessa käyttäytymään yhä vain omituisemmin. Näyttelijäkaarti hoitaa hommansa kelvollisesti ja parhaiten vakuuttaa Grace vihdoin löytyvänä Katiena. Grace onnistuu olemaan aidosti karmiva, kun tyttö muuttuu kohtaus kohtaukselta vinksahtaneemmaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Verónica Falcón Larissan äitinä Carmenina, jonka luona perhe asuu, sekä May Calamawy Katien katoamista tutkivana Zakina. Falcón ja Calamawykin hoitavat tonttinsa passelisti, istuen kumpikin hyvin rooleihinsa.

Lee Cronin's The Mummy on nimensä mukaisesti ohjaajansa visio muumiotarinasta, eikä se juuri muistuta alkuperäistä kauhuklassikkoa lähes sadan vuoden takaa, eikä nykyään sitä tunnetuinta tulkintaa, eli Brendan Fraserin seikkailuhenkisempää Muumiota (The Mummy - 1999). Elokuva muistuttaa huomattavasti enemmän Croninin edellistä työtä, Evil Dead Risea (2023). Katie alkaa jossain kohtaa käyttäytyä kuin kyseisen leffan riivatut, laukoen hävyttömyyksiä suustaan, kiero virne naamallaan. Lisäksi Cronin tarjoaa katsojalle tälläkin kertaa suorastaan kuvottavia näkyjä. On oksentamista, hampaiden kiskomista suusta, ihon repimistä irti ja muuta puistattavaa. Herkemmille leffaa ei todellakaan voi suositella, koska niin lähelle Cronin vie katsojansa näitä inhottavuuksia.

Tarinansakin puolesta elokuva on Muumio-leffojen keskuudessa varsin omalaatuinen, mutta yleisemmin kauhugenressä se kulkee varsin tuttuja latuja, tuoden mieleen esimerkiksi Maman (2013), Kirotun (The Conjuring - 2013), kuten myös vanhan kunnon Manaajan (The Exorcist - 1973). Leffa on siis kivan erilainen visio aiheestaan, mutta lajityypissään peruskauraa. Aluksi Katieen liittyvä mysteeri pitää hyvin otteessaan ja ilmapiiri on sopivan pahaenteinen. Kuitenkin mitä pidemmälle tämä tarpeettomasti yli kahteen tuntiin venytetty elokuva etenee, sitä kliseisemmältä meno tuntuu ja samalla jännitekin hiipuu loppua kohti. Ilman niitä verkkokalvoille palavia ällöttävyyksiä Lee Cronin's The Mummy tuskin jäisi kovinkaan pitkäksi aikaa mieleen. Minua jäi harmittamaan myös se, ettei elokuva uskalla sijoittua kokonaan Egyptiin, vaan suuri osa ajasta vietetään Yhdysvaltojen New Mexicossa.

Teknisesti elokuva on pääasiassa pätevästi tehty. Aluksi pidin todella paljon leffan kameratyöskentelystä erilaisine kikkailuineen. Monet otokset hyödyntävät voimakkaasti etu- ja taka-alaa, pistämällä kuvan yhdessä sivussa jonkun häiritsevän lähelle kameraa ja toisessa sivussa jonkun taas kauemmaksi. Tämä on erinomainen tehokeino erityisesti kun Katie on löydetty ja hänet nähdään ensi kertaa vuosien jälkeen, mutta tätäkin tyylittelyä hyödynnetään lopulta aivan liikaa, jolloin loppusuoralla se alkaa käydä jo tylsäksi. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja Katien maskeeraukset ovat onnistuneen iljettävät. Tehosteet näyttävät hyviltä, mutta äänimaailma luottaa turhan paljon kovaäänisiin säikyttelyihin ja Stephen McKeonin säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää taustahälinää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lee Cronin's The Mummy, Yhdysvallat, 2026, Atomic Monster, Blumhouse Productions, Doppelgängers, New Line Cinema, Wild Atlantic Pictures

Slow Horses, kausi 1 (2022) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 1

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Jack Lowden, Gary Oldman, Kristin Scott Thomas, Saskia Reeves, Rosalind Eleazar, Christopher Chung, Dustin Demri-Burns, Antonio Aakeel, Sam Hazeldine, Olivia Cooke, Brian Vernel, Stephen Walters, David Walmsley, Paul Hilton, Paul Higgins, Freddie Fox, Jonathan Pryce, Chris Reilly, Samuel West, Steven Waddington, Sophie Okonedo ja James Faulkner

Genre: trilleri, komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 42 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 16

Slow Horses perustuu Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House), jota on julkaistu vuodesta 2010 lähtien. Vuonna 2019 Apple TV+ hankki kirjasarjan oikeudet ja ryhtyi yhdessä Will Smithin (englantilainen käsikirjoittaja, ei se Hollywood-näyttelijä) kanssa työstämään adaptaatiota televisiosarjan muodossa. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä alkuvuodesta 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia ne jouduttiin lykkäämään marraskuuhun. Lopulta Slow Horsesin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV+ -palvelussa huhtikuussa 2022. Sarja nousi nopeasti suosituksi, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai parhaan miespääosan, miessivuosan, leikkauksen, äänen ja musiikin BAFTA-ehdokkuudet. Itse olen jo pitkään pohtinut Slow Horsesin katselua ja muun muassa isäni on kehunut sarjaa minulle parin vuoden ajan. Nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoin avauskauden läpi muutamassa päivässä.

Mokattuaan ikävästi kesken tehtävän, MI5-agentti River Cartwright siirretään Slough Houseen, jota pidetään epäonnistujien osastona. Slough House ryhtyy tutkimaan nuoren britannialais-pakistanilaisen pojan kidnappausta ja päätyy aikamoisen salajuonen jäljille.

Jack Lowden näyttelee River Cartwrightia, brittiläisen MI5-järjestön vakoojaa, joka mokaa pahasti kesken tehtävän ja hän saa kaikkien MI5-agenttien pelkäämän siirron. Hänet lähetetään Slough Houseen, joka tunnetaan epäonnistujien ja MI5-hylkiöiden osastona. Osastoon kuuluvat sen johtaja Jackson Lamb (Gary Oldman), hänen assistenttinsa Catherine (Saskia Reeves), Sid (Olivia Cooke), Louisa (Rosalind Eleazar) ja Min (Dustin Demri-Burns) joiden välillä on silmäpeliä, tekniikkavelho Roddy (Christopher Chung), sekä heikkohermoinen Struan (Paul Higgins). Kaikki ovat ajautuneet Slough Houseen syystä, jota he eivät juuri haluaisi uusille kollegoilleen paljastaa. Luupäiksi kutsuttu poppoo on täynnä monenmoista persoonaa, mutta onhan sarjan kiistaton ykkönen töykeää vitsiä heittävä ja röyhkeästi piereskelevä Jackson Lamb, jota näyttelevä Gary Oldman on aivan mielettömässä vedossa. Oldman onnistuu tekemään hahmosta sopivalla tavalla mulkun, mutta jotenkin oudon tykättävästi. Ja vaikka Jackson puhuu alaisilleen päivät pitkät epäsopivaan sävyyn, on selvää, että tiukan paikan tullen mies tekisi kaikkensa näiden mokaajien eteen, koska he ovat hänen mokaajiaan. Muutkin näyttelijöistä hoitavat tonttinsa mainiosti ja Lowden sopii erittäin hyvin Riveriksi, joka yrittää olla lannistumatta kokonaan siirrostaan ja todistaa kykynsä MI5:lle uudestaan, saadakseen vanhan pestinsä takaisin.

Muita hahmoja sarjan avauskaudella ovat myös muun muassa MI5:n apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), Riverin entinen kaveri Webb (Freddie Fox), MI5:n tehoryhmä Koiria johtava Duffy (Chris Reilly), jahdattu journalisti Robert Hobden (Paul Hilton), sekä kidnapattu britannialais-pakistanilainen teinipoika Hassan Ahmed (Antonio Aakeel) ja tämän sieppaajat, Albionin poikina esittäytyvä rasistinelikko Moe (Sam Hazeldine), Curly (Brian Vernel), Zeppo (Stephen Walters) ja Larry (David Walmsley). Sivuhahmotkin ovat kiinnostavia ja heidän näyttelijänsä suoriutuvat oivallisesti, Thomasista löytyessä oikeaa arvokkuutta kylmän apulaisjohtajan osaan. Albionin pojat ovat yllättävänkin kiinnostava poppoo, sillä nämä neljä hahmoa ovat lopulta hyvin eri tasoilla valmiina toimimaan aatteensa puolesta, mikä aiheuttaakin hyvää jännitettä ryhmän sisällä jo valmiiksi stressaavassa tilanteessa.

Miksi en ollut älynnyt hypätä Slow Horsesin pariin jo aiemmin? Sarjaa ei ole turhaan kehuttu, sillä jo tämä avauskausi oli aivan mahtava, napaten minut välittömästi koukkuunsa. Vakoojagenre on tuntunut jo vuosia aika nähdyltä, monien toistaessa lähinnä tuttuja James Bond -kaavoja. On kuitenkin todella veikeä idea kertoa vakoojista, jotka ovat epäonnistuneet tärkeissä tehtävissään ja kuinka heille käy. He eivät saa potkuja, vaan heille on oma osastonsa, joka on naurunalainen läpi MI5:n. Mutta kun tapahtuu koko Englantia ravisteleva sieppaus, Slough House päättää näyttää kyntensä ratkomalla homman. Helpommin sanottu kuin tehty - se on nopeasti hyvinkin selvää.

Kauden kuusi, noin 45 minuutin mittaista jaksoa vievät täysillä mukanaan. Aluksi on mielenkiintoista tutustua näihin hahmoihin ja sitten tarina vangitseekin oikein tosissaan, kun hiljaisena yönä Hassan siepataan keskeltä katua ja missio hänen pelastamiseksi alkaa. Kuten vakoojatarinoissa yleensä, myös tähän tapaukseen liittyy paljon kaikkea muutakin kuin aluksi vaikuttaa ja luupäät ajautuvat shokeeraavien paljastusten äärelle. Sen lisäksi, että on kiinnostavaa seurata näitä hylkiövakoojia työn touhussa, on vielä kiinnostavampaa seurata sieppaajia, joiden valmiiksi stressaava tilanne muuttuu yhä vain painostavammaksi ryhmän sisäisten jännitteiden takia. Jakso jaksolta tiivis tunnelma vain kasvaa ja päätösjakso onkin erittäin tiukkaa settiä. Jännitteen keskelle täydellisen lisänsä tuo Jackson Lambin kuiva ja sarkastinen huumori, joka naurattaa häpeilemätön repliikki toisensa perään. Slow Horsesin avauskausi on jo todella vakuuttava ja hyppäänkin ilomielin näiden luupäiden matkaan uudelleen.

Avauskauden ohjauksesta vastaa James Hawes, joka rakentaa tunnelmaa erittäin napakasti. Will Smithin työstämät käsikirjoitukset kuljettavat tarinaa todella mukaansatempaavasti eteenpäin ja ne ovat pullollaan hyvää dialogia. Slow Horsesin avauskausi on myös teknisesti mainio. Se on pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet, puvustus ja maskeeraukset ovat Jacksonin reikäisiä sukkia myöten kunnossa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämien musiikkien kera. Pembertonin työstämä ja The Rolling Stonesin laulaja Mick Jaggerin esittämä tunnuskappale Strange Game on erittäin menevä startti joka jaksolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Alpha (2025) - elokuva-arvostelu

ALPHA

Ohjaus: Julia Ducournau

Näyttelijät: Mélissa Boros, Golshifteh Farahani, Tahar Rahim, Louai El Amrousy, Emma Mackey, Finnegan Oldfield, Marc Riso, Jean-Charles Clichet ja François Rollin

Genre: draama, kauhu

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 16

Alpha on Julia Ducournaun uusi body horroria hyödyntävä draamaelokuva. Ducournay kehitteli tarinan vuosien takaisen HIV-pelkonsa kautta ja sai rahoituksen projektilleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Alpha sai toukokuussa 2025 Cannesin elokuvajuhlilla. Suomessa leffa esitettiin viime kuussa Night Visions -festivaaleilla ja nyt Alpha on tuotu laajempaan teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun luin sen olevan body horroria ja kävinkin uteliaana katsomassa Alphan sen ensi-iltaviikonloppuna, mikä osoittautui yksityisnäytökseksi, kun ketään muuta ei tullut paikalle.

Kun 13-vuotias Alpha-tyttö palaa kotiinsa likaisella neulalla tehdyn tatuoinnin kanssa, herää pelko, että häneen on tarttunut uusi mysteerinen virus, joka muuttaa sairastajansa hitaasti marmoriksi.

Nimikkoroolissa 13-vuotiaana Alpha-tyttönä nähdään Mélissa Boros, joka näyttää erittäin nuorelta, mutta oli todellisuudessa 19-vuotias kun kuvaukset käynnistyivät, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Julia Ducournau ei halunnut traumatisoida oikeaa lasta leffan sisältämillä jutuilla. Boros on erittäin hyvä valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa ailahtelevaa arkea, mikä vain pahenee, kun hän päättää eräänä päivänä juhlissa ottaa tatuoinnin, tietämättä likaisen neulan vaaroja. Tavalliset taudit olisivat jo tarpeeksi ikäviä, mutta elokuvassa jyllää uusi virus, joka muuttaa sairastajansa kirjaimellisesti marmoriksi. Boros kanavoi erityisen hyvin Alphan tuskastumista, kun huhu hänen mahdollisesta sairastumisesta alkaa kiertää koulussa ja kaikki alkavat välttelemään häntä kuin, noh, ruttoa.

     Elokuvassa nähdään myös Golshifteh Farahani Alphan lääkäriäitinä, Tahar Rahim Alphan heroiiniaddiktienona Aminina, Finnegan Oldfield Alphan opettajana, Louai El Amrousy Alphan poikaystävänä Adrienina, sekä Emma Mackey sairaanhoitajana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Farahani äitinä, jonka stressitasot nousevat, kun ensin hänen tyttärensä on potentiaalisesti sairas ja sitten kun hänen täytyy ottaa vieroitusta yrittävä veljensä asumaan luokseen, sekä Rahim Amin-enona. Minulta kesti kuitenkin hetki tottua siihen, että itselleni Apple TV:n Invasion-sarjasta (2021-) tuttu Farahani ja Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Mackey puhuivat keskenäänkin ranskaa, koska olin aiemmin kuullut kummankin puhuvan vain englantia.

Alpha sisältää erittäin mielenkiintoiset lähtökohdat body horror -kuvastoa hyödyntävään draamaelokuvaan. Idea viruksesta, joka muuttaa sairastajansa marmoriksi, on omaperäinen ja samalla koko homma toimii kiinnostavana vertauskuvana 1980-luvun HIV-epidemialle. Uusi sairaus, josta ei ymmärretä juuri muuta kuin että se siirtyy ihmisestä toiseen yleensä seksin kautta ja että se on tappava. Kun siis huhu lähtee liikkeelle, että Alphalla voisi mahdollisesti olla tämä marmorivirus, koulun muut oppilaat juoksevat usein kiljuen karkuun, tytön saapuessa kouluun. On surullista seurata, kuinka tytön maailma romahtaa, vaikkei hän välttämättä edes ole sairas. On myös traagista nähdä, millainen vaikutus viruksella on ja Alphan äidin vastaanotolle saapuvilla ihmisillä marmori-iho alkaa jo halkeilla pahemman kerran.

Vahvojen lähtökohtien, hyvien näyttelijöiden ja joidenkin todella mainioiden kohtausten takia onkin sääli sanoa, että Alpha oli mielestäni lopulta aika keskinkertainen teos, jolle iskee edetessään pahemman luokan identiteettikriisi. Alphan mahdollinen marmorivirustartunta joutuu kilpailemaan Amin-enon huumeongelmakuvion kanssa. Mitä pidemmälle leffa etenee, sitä sekavammaksi se muuttuu, yrittäessään tasapainotella näiden tarinakaarien välillä. Mutta sen sijaan, että kuviot kulkisivat sulavasti käsi kädessä, ne enemmänkin tönivät toisiaan pois valokeilasta suorastaan turhauttavalla tavalla. Loppusuoran aikakikkailu ja tunnelmasta toiseen hyppely ärsyttävät yhä enemmän ja dramaturgisesti Alpha vajosi mielestäni valitettavan sotkuiseksi.

En ole nähnyt Ducournaun kahta aiempaa leffaa, Rawia (2016) ja Titanea (2021), mutta olen niistäkin kuullut enemmän tai vähemmän ailahtelevaa palautetta. Vaikkei Alpha kokonaisuutena vakuuttanutkaan minua, se sai minut kuitenkin kiinnostumaan enemmän ohjaajan edellisistä töistä. Ducournau väläyttelee silloin tällöin lahjojaan, mutta hän ei saa muodostettua koherenttia ja yhtenäistä visiota näistä palasista. Teknisesti Alpha on kuitenkin pääasiassa toimiva, vaikka äänimaailma musiikkeineen oli omiaan lisäämään tunnetta epätasaisesta ja liikaa eri suuntiin rönsyilevästä paketista. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus on mainiota ja maskeeraukset ovat erinomaiset. Vaikka mukana on paljon vähemmän body horroria (tai kauhua ylipäätään) kuin etukäteen odotin, mukana on yksi kohtaus, jossa marmori-ihon romahdus sai minut oikeasti sätkähtämään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Alpha, Ranska, Belgia, 2025, Mandarin & Compagnie, Kallouche Cinéma, Frakas Productions, France 3 Cinéma, Radio Télévision Belge Francophone (RTBF), Proximus, BE TV, Canal+, Ciné+OCS, France Télévisions, Cofinova 22, Indéfilms 14, Cofimage 36, Région Normandie, Normandie Images, Centre national du cinéma et de l'image animée, Centre du Cinéma et de l'Audiovisuel de la Fédération, Wallonie-Bruxelles, Shelter Prod, Taxshelter. be, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge

Hurja jengi -sarja, kausi 2 (The Bad Guys: The Series - 2026)

HURJA JENGI -SARJA - KAUSI 2

THE BAD GUYS: THE SERIES

Luojat: Ben Glass ja Katherine Nolfi

Näyttelijät: Michael Godere, Ezekiel Ajeigbe, Chris Diamantopoulos, Mallory Low, Raul Ceballos, Zehra Fazal, Vincent Tong, Jason Alexander, Jess Darrow ja Michaela Dietz

Genre: animaatio, komedia, rikos

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 7

Aaron Blabeyn lastenkirjoihin perustuva elokuva Hurja jengi (The Bad Guys - 2022) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Hurja jengi 2 -leffan (The Bad Guys 2 - 2025) lisäksi DreamWorks teki myös Netflixille jouluspesiaalin Hurja jengi: Hurjaa joulua! (The Bad Guys: A Very Bad Holiday - 2023) ja halloweenspesiaalin Hurja jengi: Kummituskeikka (The Bad Guys: Haunted Heist - 2024), minkä lisäksi yhtiö päätti työstää animaatiosarjan hahmoista. Hurja jengi tekee murron -nimellä kulkeneen sarjan ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin marraskuussa 2025 ja se oli tarpeeksi iso hitti, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt uudelleennimetyn Hurja jengi -sarjan toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse olen pitänyt näistä Hurja jengi -leffoista, lyhytelokuvista ja tästä sarjasta ja ilahduin, kun huomasin kakkoskauden olevan tulossa. Katsoinkin uudet jaksot muutamassa päivässä heti niiden ilmestyttyä.

Hurja jengi jatkaa yritystään nousta koko maailman parhaaksi rikollisjengiksi.

Hurja jengi on taas täällä ja koostuu yhä samasta tutusta viisikosta kuin ennenkin. On porukan johtaja Susi (äänenä Michael Godere), liero Käärme (Chris Diamantopoulos), naamioitumisen mestari Hai (Ezekiel Ajeigbe), hölmö Piraija (Raul Ceballos) ja tekniikkavelho Tarantella (Mallory Low). Hahmot ovat edelleen lystikkäitä tapauksia erilaisten persooniensa kanssa ja katsojien onkin helppo valita omat suosikkinsa roistopoppoosta. Jokainen hahmoista pääsee jossain kohtaa tuotantokautta paremmin esille, mutta erityisesti viisikko toimii tietty tiiminä.

     Muita hahmoja kaudella ovat muun muassa reportteri Tiffani Pöyheä (Zehra Fazal), rikollisia jahtaava Tanya Viilto (Jess Darrow), hittinäyttelijä Manna Tii (Ashley Park), mestarivaras D. B. Puuma (Jason Alexander), sekä pässirikollisjengin johtaja Kallo (Vincent Tong). Sivuhahmoistakin löytyy hauskoja tyyppejä, jotka pääsevät esille eri jaksoissa.

Hurja jengi -sarjan toinen tuotantokausi jatkaa samoilla linjoilla Hurja jengi tekee murron kanssa, eli jos olet tykännyt tämän rosvoviisikon aiemmista seikkailuista, eiköhän tämäkin kausi aja hyvin asiansa. Susi, Hai, Käärme, Piraija ja Tarantella pistetään jälleen erilaisiin vekkuleihin skenaarioihin, jotka haastavat katsojan moraaleja, viisikon tehdessä yleensä jotain rikollista. On ryöstöjä, huijauksia, murtoja ja kilpailevia jengejä, joiden parissa nämä kymmenen vajaan puolen tunnin mittaista jaksoa kulkevat varsin vauhdikkaasti.

Omat suosikkijaksoni kaudelta olivat heti pari ensimmäistä, joista ensimmäisessä Susi, Käärme, Hai ja Tarantella heräävät, muistamatta mitään edellispäivästä ja huomaavat Piraijan olevan kateissa ja joista toisessa Tarantella haastaa muun nelikon pysymään lain kaidalla polulla kahdentoista tunnin ajan. Muistakin jaksoista löytyy hyviä juttuja ja hupaisia hetkiä, mutta toisinaan myös turhan hektistä ja äänekästä kohellusta. Villi meno ja meininki ilahduttaa kuitenkin todennäköisesti lapsikatsojia, joille sarja on toki suunnattu. Lopuksi kausi jätetään osittain kesken, vihjaillen todennäköisestä kolmannesta kaudesta. Hurja jengi -sarjan toinen kausi julkaistiin vain puoli vuotta ensimmäisen jälkeen, joten voi olla, että lisää on tulossa jo loppuvuodesta. Saa tosin nähdä, pysyykö sarjan nimi vieläkään ennallaan, vai keksitäänkö sille jokin uusi titteli taas seuraavalla kaudella.

Visuaalisestikin sarja jatkaa avauskauden, sekä parin Netflix-spesiaalin linjoilla, eli animaatiojälki näyttää ihan hyvältä, vaikka varsinaisten elokuvien yksityiskohtaisempaan tasoon ei ylletäkään. Hahmot ovat vekkulin näköiset ja liikkuvat sulavasti. Taustat ovat kelvolliset, joskin aika pelkistetyt ja toisinaan koin jopa hieman häiritseväksi, kuinka suurkaupungin kaduilla ei näy juuri yhtään ihmisiä, etenkään takaa-ajojen aikana. Pidin kuitenkin kauden värikkyydestä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Taylor Pagen ja Daniel Futcherin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

The Bad Guys: The Series, Yhdysvallat, 2025-, DreamWorks Animation Television, DreamWorks Animation

Outcome (2026) - elokuva-arvostelu

OUTCOME

Ohjaus: Jonah Hill

Näyttelijät: Keanu Reeves, Jonah Hill, Cameron Diaz, Matt Bomer, Martin Scorsese, Cary Christopher, David Spade, Laverne Cox, Kaia Gerber, Roy Wood Jr. ja Drew Barrymore

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Outcome on Jonah Hillin ohjaama ja käsikirjoittama komedia. Hill työsti tekstin Ezra Woodsin kanssa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024, heti kun päätähti Keanu Reeves oli saanut edellisen leffansa, Good Fortunen (2025) kuvattua ja nyt Outcome on julkaistu Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Hillin ohjaamasta ja Reevesin tähdittämästä komediasta. Pidinkin julkaisuviikonloppuna Keanu Reeves -päivän ja katsoin Suomeen vasta nyt saapuneen Good Fortunen ja Outcomen putkeen.

Kun Hollywoodin mukavimpana näyttelijänä pidettyä Reef Hawkia kiristetään paljastusvideolla, Reef lähtee anteeksipyyntökierrokselle, selvittääkseen kuka häntä kiristää.

Outcomea tähdittää tosiaan Keanu Reeves, joka näyttelee elokuvassa tietynlaista metaversiota itsestään. Reevesiä pidetään usein Hollywoodin kilteimpänä näyttelijänä, joka on aina ystävällinen ja huomaavainen kaikille, sekä muistaa aina tilaisuuden tullen osoittaa kiitoksensa faneilleen. Reef Hawk on samanlainen tyyppi... julkisuudessa. Elokuva kuitenkin paljastaa nopeasti, että kulisseissa Reef on päihdeongelman kanssa kamppaillut narsisti, joka on puskenut ihmiset pois lähipiiristään, kun heistä ei ole enää hyötyä. Reeves on paperilla nappivalinta rooliin ja on kiva nähdä hänet esittämässä niin ylimukavaa heppua kuin myös ikävämpää tyyppiä, kun kamerat eivät enää kuvaa... joskin mielestäni leffa olisi voinut mennä aavistuksen pidemmälle ja näyttää enemmän Reefin huonoa käytöstä, sen sijaan että hahmot lähinnä puhuvat siitä, millainen hän on ollut.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja-käsikirjoittaja Jonah Hill Reefin kriisimanageri Irana, Cameron Diaz ja Matt Bomer Reefin ystävinä Kylena ja Xanderina, David Spade Reefin naapurina Buddyna, Laverne Cox asianajaja Virginiana, Susan Lucci Reefin äitinä Dinahina, sekä Martin Scorsese Reefin entisenä agenttina Redinä. Sivunäyttelijät ovat muuten ihan hyviä rooleissaan, mutta Hill tekee uransa surkeimman roolityön eksentrisenä kriisimanagerina, jonka röyhkeä käytös muuttuu nopeasti jopa raivostuttavaksi. Hill yrittää varastaa kaikki kohtauksensa, mutta hänen yliampuva esiintymisensä on alusta asti vaivaannuttavaa, muuttuen hetki hetkeltä vain ärsyttävämmäksi. Ja tietäen, että Hill oli myös leffan ohjaaja, hänen näyttelijätyönsä heijastelee yksinomaan hänen visiotaan.

Outcome vaikutti etukäteen lupaavalta. Hillin esikoisohjaus Mid90s (2018) oli erittäin hyvä, Reeves istuu tosiaan oman maineensa puolesta täydellisesti tällaiseen metatason rooliin ja lähtökohdiltaan elokuvan tarinakin on oivallinen. Hollywoodin kultapoju, jonka mahtava imago onkin pelkkää kulissia ja todellisuudessa hahmo on aikamoinen mulkvisti, jonka oikea käytös saattaa vihdoin vuotaa julkisuuteen. Tässä olisi ainekset erittäin hyvään ja itsetietoiseen komediaan, mutta Outcome onkin pitkästyttävä egotrippi, jonka huumoriosasto jättää täysin kylmäksi.

Sen sijaan, että leffa olisikin hupaisa leikittely Reevesin imagon kustannuksella, elokuva tuntuu Hillin kömpelöltä yritykseltä pahoitella omaa uraansa viime vuosina varjostaneita ikäviä tekoja. Kommentaari cancel-kulttuurista jää todella löyhäksi ja leffan satiiri ylipäätään aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eikä ovelia oivalluksia. Anteeksipyytelykohtaukset eivät aiheuta toivottuja tunnereaktioita, oli kyse sitten nauruista, haikeudesta tai sydämellisyydestä ja kaikki kohtaukset Ira-hahmon kanssa pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä. Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia, Outcome ehtii outoa kyllä jopa tylsistyttämään, eikä lopulta varsinainen huipennus tunnu odotuksen ja rakentelun arvoiselta.

Outcome ei ole edes visuaalisesti erityisen miellyttävä teos. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet, asut  ja maskeeraukset ovat oivalliset, mitä nyt Iran tyyli on tarkoituksellisen kiusallinen ja hänen toimistonsa seiniä koristavat taulut esimerkiksi Kanye Westistä ja Kevin Spaceysta ovat huutavat varoitusmerkit, että Reefin kannattaisi ehkä vaihtaa kriisimanageriaan. Visuaalisuuden viaksi muodostuu kuitenkin omituinen valaisu, missä lähes jokainen kohtaus on päätetty esittää kuin isoista ikkunoista paistaisi sisään kirkkaan oranssina hohkaava auringonlasku. Kun tähän kikkaan kiinnittää huomiota, on sitä mahdotonta olla huomaamatta loppuleffan ajan. Myös toisinaan päivänselvät taustakankaan käytöt häiritsevät. Jon Brionin säveltämät musiikitkin särähtävät ajoittain korvaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Outcome, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Apple Studios, Strong Baby

Good Fortune (2025) - elokuva-arvostelu

GOOD FORTUNE

Ohjaus: Aziz Ansari

Näyttelijät: Keanu Reeves, Aziz Ansari, Seth Rogen, Keke Palmer, Sandra Oh, Matt Rogers, Felipe Garcia Martinez ja Stephen McKinley Henderson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Good Fortune on koomikko Aziz Ansarin esikoisohjaus. Ansari oli kuvaamassa eri elokuvaa, "Being Mortalia", kun tuotanto keskeytettiin sen päätähti Bill Murrayhin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia. Ansarilla oli jo toinen idea mielessään ja hän sai myytyä sen Lionsgatelle, kun kävi selväksi, ettei "Being Mortal" tulisi näkemään päivänvaloa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja lopulta Good Fortune sai ensi-iltansa maailmalla syksyllä 2025. Elokuva sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se menestyi taloudellisesti niin heikosti, että Suomen teatterikierros peruttiin. Nyt Good Fortune on saapunut Amazon Prime Videoon ja itse olin ollut pitkään kiinnostunut leffan näkemisestä. Pistinkin uteliaana elokuvan pyörimään.

Enkeli Gabriel päättää auttaa huonosti elämässä pärjäävää Arjia, vaihtamalla Arjin tietoisuuden rikkaan Jeffin kanssa, näyttääkseen ettei ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolen.

"Being Mortalin" päädyttyä jäihin päätähti Bill Murrayn potkujen takia, Aziz Ansari päätti hyödyntää elokuvan muuta näyttelijäkaartia Good Fortunessa. Ansari itse näyttelee Arjia, jonka elämä ei millään ota tuulta siipiensä alle. Arj työskentelee yrityksessä, jossa hänen hommansa on tehdä erilaisia askareita niistä maksaville ja eräänä päivänä hän päätyy auttamaan Seth Rogenin esittämää Jeffiä, joka tykästyy Arjiin niin, että palkkaa hänet omaksi assistentikseen. Jeff on todella rikas mies, joka on omien sanojensa mukaan tehnyt itse omaisuutensa sijoitusprojektiensa avulla, mutta jonka apuna ovat kyllä olleet rikkaat vanhemmat. Ansari ja Rogen ovat hyviä rooleissaan, niin silloin kun Arj on puilla paljailla ja Jeff nautiskelee rahoistaan, kuin myös silloin, kun heidän tietoisuutensa vaihdetaan päikseen ja Arj pääsee tutustumaan leveään elämään ja Jeff huomaa jääneensä tyhjän päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Keke Palmer Arjin mielenkiinnonkohteena Elenana, sekä Keanu Reeves enkeli Gabrielina, joka on kyllästynyt työhönsä autoa ajavien ja samaan aikaan puhelimiaan räpläävien ihmisten pelastajana ja haluaa oikeasti auttaa jotakuta saamaan elämänsä raiteilleen. Palmer on kelpo osassaan, mutta Reeves on vaivaannuttavan jäykkä puupökkelö Gabrielina. Asiaa auttaa hieman se, että kyse on enkelistä, eikä ihmisestä, mutta Reevesin tönkkö esiintyminen ja ulosanti tekevät Gabrielista yhden miehen uran huonoimmista roolisuorituksista.

Ihmeellinen on elämä -klassikosta (It's a Wonderful Life - 1946) selvästi inspiraationsa saaneessa Good Fortunessa on hyvät lähtökohdat, mutta valitettavasti itse elokuva jäi mielestäni aika keskinkertaiseksi. Sen sijaan, että tämän tarinan enkeli näyttäisi päähenkilölle, millainen maailma olisi, jos hän ei olisi koskaan syntynyt, enkeli haluaakin saada päähenkilön olemaan tyytyväinen elämäänsä toisella tapaa - vaihtamalla hänen tietoisuutensa rikkaan miehen kanssa. Hyvä idea kuitenkin kompastuu omaan nilkkaansa, kun Gabrielin opetus ei mene Arjilla perille, vaan hän alkaakin nauttia rikkaasta elämästä täysin rinnoin, samalla kun Jeff joutuu opettelemaan elämään tili tyhjänä ja auto nukkumapaikkanaan.

Kelpo tarina ei kuitenkaan kanna erityisen pitkälle, kun Ansarin käsikirjoitus jää harmillisen vaisuksi. Siitä löytyy hetkensä, etenkin kun Gabriel päätyy kokeilemaan ihmiselämää ja löytää iloa esimerkiksi tanssimisesta ja kananugeteista. Tekstiä kuitenkin vaivaa merkittävästi se, ettei se ole järin hauska. Good Fortune tarjosi minulle satunnaisia huvittuneita hymähdyksiä, mutta varsinaiset naurut jäivät saamatta. Lisäksi Reevesin jäykän roolityön lisäksi pidin vaivaannuttavana myös leffan äärimmäisen sinisilmäistä ja naiivia tapaa käsitellä teemojaan rikkaan elämän nurjista puolista ja köyhän elämän "todellisista rikkauksista". Ei Good Fortune huono ole, mutta se jäi mielestäni kauas potentiaalistaan.

Teknisesti Good Fortune on kuitenkin oikein mukiinmenevä. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on oivallista enkelien tarkoituksellisen epäaidon näköisiä siipiä myöten. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on kelvollisesti työstetty. Carter Burwellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla ihan kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Good Fortune, Yhdysvallat, 2025, Lionsgate, Media Capital Technologies, Oh Brudder Productions

Paradise, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

PARADISE - KAUSI 2

Luoja: Dan Fogelman

Näyttelijät: Sterling K. Brown, Julianne Nicholson, Sarah Shahi, Nicole Brydon Bloom, Aliyah Mastin, Percy Daggs IV, Krys Marshall, Enuka Okuma, Charlie Evans, Matt Malloy, Shailene Woodley, Thomas Doherty, Cameron Britton, Michael McGrady, Patrick Fischler, Jon Beavers, Kate Godfrey ja James Marsden

Genre: scifi, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 46 minuuttia - 1 tunti 1 minuutti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Dan Fogelmanin luoma televisiosarja Paradise nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Paradisen toinen kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelussa). Itse pidin sarjan mielenkiintoisesta avauskaudesta ja olenkin optimistisena odottanut jatkoa. Katsoin Paradisen uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Samaan aikaan kun Xavier Collins matkaa ulkomaailmaan etsimään vaimoaan Teriä, Coloradon maanalaisessa bunkkerissa alkaa taistelu vallasta.

Sterling K. Brown palaa rooliinsa Xavier Collinsiksi, salamurhatun presidentti Bradfordin (James Marsden) entiseksi turvamieheksi, joka lavastettiin rikolliseksi ja on nyt niin karkumatkalla Coloradon jättibunkkerista kuin etsintäretkellä löytääkseen vaimonsa Terin (Enuka Okama), jonka paljastettiin olevan yhä elossa. Brown suoriutuu toistamiseen hyvin roolistaan, tulkiten mainiosti hahmonsa päämääräisyyttä yhdistää jälleen perheensä. Xavier on yhä oiva hahmo ja on myös kiinnostavaa päästä näkemään enemmän Teriä, kun kakkoskausi paljastaa, mitä hän on puuhannut viimeiset vuodet maailmanlopun jälkeen.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Aliyah Mastin ja Percy Daggs IV Xavierin ja Terin lapsina Presleynä ja Jamesina, Julianne Nicholson katalana Sinatrana, Sarah Shahi terapeutti Gabrielana, Nicole Brydon Bloom ja Krys Marshall erityisagentteina Janena ja Nicolena, sekä Matt Malloy uutena presidenttinä Henry Bainesina, kun taas uusina tuttavuuksina kausi esittelee ulkomaailman selviytyjiä, lääketiedettä opiskelleen Annien (Shailene Woodley), varusteita itselleen haalivaan ryhmään kuuluvan Linkin (Thomas Doherty), sekä postimies Garyn (Cameron Britton). Vanhoista tutuista hahmoista saadaan mukavasti lisää irti ja uudet hahmot sekoittavat sopivasti pakkaa, sekä tuovat uutta perspektiiviä maailmanloppuun, sillä he joutuivat oman onnensa nojaan, toisin kuin bunkkerissa turvassa elelleet.

Paradisen ensimmäinen tuotantokausi käynnistyi aikamoisena murhamysteerinä, kun itse Yhdysvaltojen presidentti löytyi kuolleena ja ensimmäiseksi epäilyt kohdistuivat hänen turvamieheensä. Matto kuitenkin nykäistiin tehokkaasti katsojan jalkojen alta jo avausjaksossa, kun kävi ilmi, että sarja tapahtuu itse asiassa maailmanlopun jälkeen valtavassa bunkkerissa. Kakkoskausi vie hahmot bunkkerin ulkopuolelle ja näyttää, mitä ulkomaailmassa todellisuudessa on meneillään. Onkin kiinnostavaa lähteä Xavierin kanssa tälle seikkailulle, minkä lisäksi on myös mielenkiintoista seurata bunkkerin sisäistä valtataistelua.

Ykköskauden tapaan en kuitenkaan mieltänyt kakkoskauttakaan miksikään napakympiksi, vaan taso ailahtelee tälläkin kertaa hieman, riippuen paljon seurattavista hahmoista ja heidän tarinoistaan. Lähes jokainen jaksoista keskittyy eri hahmoihin eri tilanteissa ja ajassakin hypitään jälleen varsin paljon. Kuten avauskaudella, myös nyt pidin eniten maailmanlopun ja sen tuoman kaaoksen alkuun keskittyvään jaksoon, joka tällä kertaa kertoo Terin puolen. Loppusuoralla nämä eri juonikuviot yhdistyvät pääasiassa sulavasti tehokkaan jännittävään finaaliin. Sen enempää paljastamatta totean kuitenkin, etten ihan lämmennyt päätösjakson uusille suurille paljastuksille, joiden myötä sarja siirtyy vielä villimmin scifin puolelle. Kolmatta kautta työstetään parhaillaan, mutta tämän kauden viimeiset minuutit eivät valitettavasti saaneet minua juuri innostumaan siitä, mitä on seuraavaksi luvassa.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät jännitettä sopivasti yllä ja saavat näyttelijänsä irrottelemaan onnistuneesti. Dan Fogelmanin johtaman käsikirjoitustiimin työ on kuitenkin hitusen ailahtelevaa ja kulkee lopulta turhan villeille vesille. Teknisesti Paradise kuitenkin pysyy laadukkaana. Kakkoskausi on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tietokonetehosteetkin ovat pääasiassa kelvolliset. Äänityöskentely on osaavaa ja Siddhartha Khosla tunnelmoi jälleen mainiosti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Paradise, Yhdysvallat, 2025-, 20th Television, Hulu Originals, Hulu, Indian Meadows Productions, Rhode Island Ave. Productions, Zaftig Films