Pieni talo preerialla, kausi 1 (Little House on the Prairie - 2026) - sarja-arvostelu

PIENI TALO PREERIALLA - KAUSI 1

LITTLE HOUSE ON THE PRAIRIE

Luoja: Rebecca Sonnenshine

Näyttelijät: Alice Halsey, Luke Bracey, Crosby Fitzgerald, Skywalker Hughes, Warren Christie, Jocko Sims, Meegwun Fairbrother, Alyssa Wapanatâhk, Wren Zhawenim Gotts, Xander Cole, Kowen Cadorath, Barrett Doss, Mary Holland, Michael Hough, Thosh Collins, Maclean Fish ja Rebecca Amzallag

Genre: draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 42 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 13

Little House on the Prairie, eli suomalaisittain Pieni talo preerialla perustuu Laura Ingalls Wilderin Pieni talo -kirjasarjaan (Little House - 1932-1971), joka pohjautui Ingalls Wilderin omaan lapsuuteen. Kirjojen pohjalta oli jo tehty useampi adaptaatio, joista tunnetuin on yhdeksän tuotantokauden ajan esitetty televisiosarja Pieni talo preerialla (Little House on the Prairie - 1974-1983). Loppuvuodesta 2020 Paramount TV Studios ja Anonymous Content ilmoittivat työstävänsä uutta televisiosarjasovitusta kirjojen pohjalta ja alkuvuodesta 2025 Netflix nappasi projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt uuden Pieni talo preerialla -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Ingalls Wilderin kirjoja ja 1970-luvun televisiosarjastakin olen vain sivusilmällä katsonut muutaman jakson vuosia sitten. Kun luin uuden adaptaation olevan tekeillä, en ollut juuri kiinnostunut, mutta päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. Katsoin uuden Pieni talo preerialla -sarjan avauskauden läpi viikossa.

Ingallsin perhe päättää jättää vanhan kotinsa Wisconsinissa ja matkaa Kansasin Independenceen, rakentaakseen uuden kodin preerialla.

Pieni talo preerialla kertoo osittain tosipohjaisesti ja osittain fiktiivisesti kirjailija Laura Ingalls Wilderin lapsuudesta. Itse Laura Ingallsia näyttelee Alice Halsey ja hänen perheeseensä kuuluvat myös isosisko Mary (Skywalker Hughes), sekä vanhemmat Charles-isä (Luke Bracey) ja Caroline-äiti (Crosby Fitzgerald). Ingallsit ovat päättäneet jättää hyisten talvien piinaaman Wisconsinin taakseen ja matkaavat koiransa Jackin kanssa preerialle, Kansasin Independenceen rakentaakseen uuden kodin. Hahmot ovat mainiot ja heidän parissa lähtee mielellään tälle uskaliaalle matkalle täynnä mutkia. Halsey on nappivalinta Lauraksi, jota tavanomaisemmat tyttömäiset jutut eivät juuri kiinnosta, vaan joka haluaa mieluummin metsästää ritsallaan ja pukeutua saappaisiin ja cowboy-hattuunsa. Myös mainion Hughesin esittämä Mary-sisko taas on kiinnostunut neulomisesta ja muista enemmän naisten jutuiksi mielletyistä puuhista. Bracey ja Fitzgeraldkin ovat oivalliset vanhempina ja yhdessä he onnistuvat tuntumaan aidolta perheeltä.

     Muita hahmoja sarjan avauskaudella ovat muun muassa Ingallseja talon rakennuksessa auttava herra Edwards (Warren Christie), tohtori Tann (Jocko Sims), sekatavarakauppaa pyörittävä Emily (Barrett Doss) ja häntä auttava Caleb-poika (Kowen Cadorath), osage-intiaaniheimoon kuuluva perhe William-isä (Meegwun Fairbrother), White Sun -äiti (Alyssa Wapanatâhk) ja Good Eagle -tytär (Wren Zhawenim Gotts), sekä rautatielle työskentelevä Eli James (Michael Hough) ja hänen vaimonsa Jemma (Mary Holland). Sivuhahmoistakin löytyy kiinnostavia tyyppejä, joista avataan enemmän avauskauden edetessä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa.

Kuten kerroin, en ole lukenut Ingalls Wilderin kirjoja, enkä ole varsinaisesti katsonut sitä tunnetuinta Pieni talo preerialla -sarjaa kuin korkeintaan sivusilmällä muutaman jakson verran. En siis voi arvostelussani sanoa, onko Netflixin uutuussarja uskollinen adaptaatio, enkä voi verrata sitä aiempiin versioihin aiheesta. Jos siis odotat minun sanovan, että kyseessä olisi kamala, lapsuuden nostalgiset muistot pilaava pyhäinhäväistys, kannattaa lukea jonkun muun arvio. Minä nimittäin pidin Netflixin Pienestä talosta preerialla ja katson kyllä mielelläni sarjaa lisääkin. Ja minulle heräsi kiinnostus myös jonain päivänä tutustua oikein kunnolla siihen 1970-luvun sarjaan.

Mielsin Pienen talon preerialla oikein ihastuttavaksi tapaukseksi, joka onnistui nappaamaan minut heti koukkuunsa. On erittäin kiinnostavaa seurata Ingallsien matkaa Independenceen ja sitten perheen yritystä saada rakennettua sen pienen talonsa sinne preerialle. On myös mielenkiintoista tutustua paikallisiin asukkaisiin ja nähdä, kuinka erilaiset ihmissuhteet muovautuvat hissuksiin kauden varrella. Joka jaksosta löytyy hetkensä, jotka nostavat hymyn huulille, mutta eipä sarja kaihda rankempiakin tilanteita ja teemoja. Erityisesti kauden loppusuoralla pohditaan onnistuneesti eettistä kysymystä siitä, että Independence on rakennettu osagen maille. Toisaalta katsoja haluaisi, että Ingallsit saavat pidettyä kotinsa, mutta samalla sitä tietää, miten valkoiset ovat kohdelleet intiaaneja ja heille haluaisi oikeutta. Kauden kahdeksaan tunnin mittaiseen jaksoon uppoutuu niin, että minua jopa harmitti, ettei tuotantokausi ollut edes pari jaksoa pidempi. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan jo työn alla olevaa kakkoskautta.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa mainiosti ja saavat näyttelijöistä pätevät suoritukset irti. Rebecca Sonnenshinen johtama käsikirjoitustiimi taas antaa hyvin tilaa eri hahmoille kasvaa, sekä tuo erilaisia pulmia Ingallsien ratkottavaksi ryöstelijöistä karuihin säätiloihin. Teknisesti Pieni talo preerialla on erittäin laadukas. Sarja on taitavasti kuvattu ja upeita maisemia esitelläänkin koko rahan edestä. Lavasteet ja asut ovat niin hienot, että olisin yllättynyt, jos niitä ei noteerata ensi vuoden Emmy-gaalassa. Myös äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Dan Romerin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan kunnon introa sarjalle selvän tunnusmelodian kera, sillä nyt sarja vain tylsästi pistää logon ruutuun, sen enempää yrittämättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Little House on the Prairie, Yhdysvallat, 2026-, AC Studios, Anonymous Content, CBS Studios, Evoke Entertainment, Friendly Family Productions, Joy Coalition, Paramount TV

Godzillan paluu (シン・ゴジラ - 2016) - elokuva-arvostelu

GODZILLAN PALUU

シン・ゴジラ

Ohjaus: Hideaki Anno ja Shinji Higuchi

Näyttelijät: Hiroki Hasegawa, Yutaka Takenouchi, Satomi Ishihara, Ren Ôsugi, Akira Emoto, Kimiko Yo, Akira Hamada, Kenichi Yajima, Mikako Ichikawa, Isshin Inudo, Akira Ogata ja Kazuo Hara

Genre: jännitys

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Japanilainen hirviöelokuva Godzilla (ゴジラ - 1954) oli kriitikoiden kehuma menestys, jonka ympärille rakentui suuri franchise täynnä elokuvia, sarjoja, pelejä ja leluja. Kun vuonna 2004 ilmestynyt Godzilla: Final Wars (ゴジラ ファイナル ウォーズ) osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi, elokuvien teko loppui vuosikymmeneksi. Vuonna 2014 ilmestynyt yhdysvaltalainen Godzilla-elokuva oli kuitenkin iso kassamagneetti ja herätti japanilaisyhtiö Tohon halun tuoda hirviöiden kuninkaan takaisin valkokankaille myös kotimaassaan. Pitkän taivuttelun jälkeen yhtiö sai Hideaki Annon käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2015. Lopulta Shin Godzilla, eli Godzillan paluu sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti, joka sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton ja joka voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, lavastuksen, valaistuksen, äänityksen ja leikkauksen Japan Academy Film Prize -palkinnot. Itse halusin nähdä Godzillan paluun heti, kun se saapui Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle, mutta jostain syystä en lopulta katsonut elokuvaa, vaikka olenkin omistanut sen blu-rayna jo usean vuoden ajan. Kun huomasin Godzillan paluun täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Japanin hallituksen täytyy lyödä viisaat päänsä yhteen, kun merestä nousee valtava ja tuhoisa hirviö, Godzilla.

Godzillan paluu keskittyy Japanin erilaisiin virkahenkilöihin ja tutkijoihin, jotka joutuvat uriensa haastavimman tapauksen äärelle, kun jättimäinen atomienergiaa hönkivä lisko nousee merestä ja aiheuttaa tuhoa. On pääministeri Seiji Okochi (Ren Ôsugi), tämän erityisneuvonantaja Hideki Akasaka (Yutaka Takenouchi), kansliapäällikkö Ryuta Azuma (Akira Emoto), varakansliapäällikkö  Rando Yaguchi (Hiroki Hasegawa), puolustusministeri Reiko Hanamori (Kimiko Yo), sisäministeri Jun Kohno (Akira Hamada), infrastruktuuriministeri Kunihiko Yanagihara (Kenichi Yajima), ympäristöministeriön villieläinosaston apulaispäällikkö Hiromi Ogashira (Mikako Ichikawa), paleontologi Shiga (Isshin Inudo), meribiologi Yanagi (Akira Ogata), biologi Hanawa (Kazuo Hara), sekä Yhdysvaltojen presidentin lähettiläs Kayoco Anne Patterson (Satomi Ishihara). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pätevästi, mutta hahmot jäävät aika ohuiksi ja yksiulotteisiksi. Kehenkään ei oikeastaan synny minkäänlaista tarttumispintaa - ei edes varakansliapäällikkö Yaguchiin, joka toimii jonkin sortin päähenkilönä, yrittäessään ensimmäisenä vakuutella kollegoitaan, että kyse ei ole vain maanjäristyksestä tai tulivuorenpurkauksesta, vaan jostain ennennäkemättömästä olennosta. Godzillan paluussa ei kuitenkaan ole kyse niinkään hahmoista, jotka joutuvat tämän tapahtuman keskelle, vaan itse tapahtumasta ja kuinka sitä hoidetaan eri tahoilla.

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa japanilaiset Godzilla-elokuvat olivat muuttuneet enemmän tieteistoimintaviihteeksi, jossa ikoninen monsteri kohtasi erilaisia hirviöitä, jopa avaruuden olentoja. Leffat olivat menneet aika älyvapaiksi jopa tuotantoyhtiö Tohon toimesta ja kun vuosikymmenen tauon jälkeen Godzilla päätettiin palauttaa valkokankaille, katseet kääntyivät hirviön alkuperään. Mutta koska näitä elokuvia oli tässä kohtaa tehty peräti KOLMEKYMMENTÄ, Godzilla vaati muutoksia. Ja niitähän (hitusen hämmentävästi suomennettu) Godzillan paluu tarjoaa. Heti kättelyssä mojova muutos on se, että Godzilla kehittyy elokuvan edetessä kohti tutumpaa olomuotoa ja hirviön ensiesittelyssä Godzilla muistuttaa lähinnä ylisuurta kilpikonnaa. Idea on virkistävä ja samalla olennon uhka vain paisuu, kun olento itsekin kasvaa ja esittelee uusia voimiaan.

Toiseksi elokuvan kerrontatapa on varsin erilainen, leffan tosiaan näyttäessä kuinka Japanin hallitus yrittää setviä tilannetta. Siinä, missä alkuperäinen Godzilla oli metafora toiselle maailmansodalle ja ydinpommeille, Godzillan paluu on vertauskuva luonnonkatastrofeille, erityisesti vuoden 2011 tsunamille ja kuinka maa hoiti nämä tapahtumat. Elokuvan voisi paikoin luonnehtia jopa satiiriksi ja vaikka jännite on kaiken aikaa läsnä, seassa on hyvää huumoriakin, kun nämä eri osastojen virkamiehet yrittävät hikikarpalot ohimoillaan sysätä tilanteen setvimistä toisten niskoille. Ja vaikka mukana on runsaasti tätä byrokratiapuolta, ei aika käy pitkäksi. Kun Godzilla ryhtyy pistämään Tokiota tuusan nuuskaksi, on meno niin hurjaa kuin komeaa. Pitkän tauon jälkeen Godzilla siirtyi ihmisten suojelijasta ihmiskunnan sukupuuton mahdollistajaksi ja itse olin erittäin tyytyväinen näkemääni.

Tohon taivuttelemana Shinji Higuchin rinnalle saatiin lopulta käsikirjoittajaksi ja toiseksi ohjaajaksi Hideaki Anno, joka oli työskennellyt Higuchin kanssa animesarja Neon Genesis Evangelionissa (1995-1996). Anno hoiti näyttelijäohjausta, kun taas Higuchi keskittyi tehostepuoleen. Kaksikon työ on oivallista ja Annon käsikirjoitus on ovela vertauskuviensa kera, vaikka hahmot jäävät ohkaisiksi. Godzillan paluu on erittäin hyvin, paikoitellen varsin kekseliäästi kuvattu, monipuolisia kuvakulmia ja -sommitteluja hyödyntäen. Lavasteet ovat hienot, valaisu oivaa ja tietokonetehosteet ovat pääasiassa toimivat. Godzillan toteutus paranee hirviön kehittyessä ja itse Tokion tuho on vakuuttavasti visioitu. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu tuttua karjuntaa myöten ja Shiro Sagisun säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti, hyödyntäen toki Godzillan ikonista ja mahtavaa tunnusmelodiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

シン・ゴジラ, 2016, Toho, Toho Pictures, Cine Bazar, Khara Corporation

Haukka, kausi 1 (The Hawk - 2026) - sarja-arvostelu

HAUKKA - KAUSI 1

THE HAWK

Luojat: Will Ferrell, Harper Steele ja Chris Henchy

Näyttelijät: Will Ferrell, Fortune Feimster, Jimmy Tatro, Molly Shannon, Chris Parnell, Katelyn Tarver, Luke Wilson, David Hornsby, Gabriel Hogan, Aida Osman ja Keith David

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 28 minuuttia - 37 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hawk, eli suomalaisittain Haukka on Will Ferrellin, Harper Steelen ja Chris Henchyn luoma komediasarja. Kolmikko ilmoitti sarjan teosta vuonna 2023, jolloin se kulki aluksi työnimellä "Golf". Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025 ja nyt Haukka on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta, kun luin Ferrellin tähdittävän golfin maailmaan sijoittuvaa komediasarjaa. Ryhdyinkin katsomaan Haukkaa heti sarjan julkaisupäivänä.

Entinen golflahjakkuus Lonnie "Haukka" Hawkins päättää tehdä kunnon paluun ja saavuttaa golfaajien tavoitteleman Grand Slamin, voittamalla lajin tärkeimmät turnaukset putkeen.

Will Ferrell ei tietenkään toimi pelkkänä sarjan luojana, vaan hän toki myös näyttelee sen päähenkilöä, Lonnie Hawkinsia, joka tunnetaan lempinimellä "Haukka". Lonnie oli aikoinaan todellinen golfin mestari, mutta juuri kun hän oli saavuttamassa kaikkien golfaajien unelman, Grand Slamin, eli voittamassa lajin neljä merkittävintä kilpailua putkeen, hän mokasi juuri ratkaisevalla hetkellä. Nyt Lonnie yrittää pitää maineestaan kiinni, mutta häntä pidetään lähinnä golfin häpeäpilkkuna. Ferrell on roolissaan juuri niin Ferrell kuin voi etukäteen kuvitella. Hän vetää tuttua "ylikasvaneen miesvauvan" roolia, mitä häneltä on usein totuttu näkemään. Hän heittäytyy kyllä täysillä roolinsa vietäväksi, mutta hauskan sijaan hän on pääasiassa vaivaannuttava. Hän ei myöskään onnistu tekemään Lonniesta erityisen tykättävää luuseria, jota haluaisi kannustaa uuteen nousuun, vaan Lonnie on lähinnä ärsyttävä narsisti.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Lonnien ex-vaimo Stacy (Molly Shannon) ja hänen uusi miehensä Radford (David Hornsby), Lonnien ja Stacyn poika Lance (Jimmy Tatro) ja hänen tyttöystävänsä Natalie (Katelyn Tarver), Lonnien mailapoika Old Henry (Keith David), Lonnien pitkäaikainen kilpailija Golden Fisk (Luke Wilson), Lonnieta vihaava PGA-golfkiertueen johtaja Anton (Chris Parnell), sekä hämärän taustan omaava Sam (Fortune Feimster), joka tarttuu Lonnien matkaan. Sivuhahmot ovat joko tylsähköjä tai rasittavia. Näyttelijät yrittävät parhaansa, mutta joutuvat selvästi tyytymään pysyttelemään Ferrellin varjossa.

Haukassa olisi ainesta kelvolliseen, vajaan parin tunnin mittaiseen komediaelokuvaan, mutta harmillisesti kymmenestä puolen tunnin mittaisesta jaksosta koostuvana sarjatuotantokautena se tuntuu turhan venytetyltä. Ongelma todennäköisesti korjaantuisi jo sillä, että itse "Haukka", eli Lonnie olisi pidettävämpi päähenkilö ja jos Ferrell olisi parempi roolissaan. Nyt miehen katkeraa kitinää ja lapsellista käytöstä on lähinnä turhauttavaa katsella ja suurimman osan ajasta hauskoiksi tarkoitetut tilanteet aiheuttivat vain kiusallista hiljaisuutta minun kotisohvallani. Jo avausjakson kaamea tanssinumero sai minut melkein lopettamaan katselun. Ferrellin vannoutuneimmille faneille sarja todennäköisesti toimii, mutta omasta mielestäni Haukka oli vain aika heikko tapaus.

Sen lisäksi, että Lonnie yrittää tehdä uutta nousua ja saavuttaa vihdoin Grand Slamin, todistaen epäilijänsä vääriksi, kaudella on muitakin juonikuvioita, jotka liittyvät parin hahmon kytköksiin rikollisten kanssa. Yhden hahmon kohdalla tämä tuntui lähinnä sarjan venyttämiseltä, mutta toisen kohdalla kuviolla on selvä vaikutuksensa Lonnien kehityskaareen. Kaikki tämä ei kuitenkaan juuri kiinnosta, naurata tai edes viihdytä. Siinä, missä monen muun komediasarjan kohdalla puolituntisia jaksoja ahmii mielellään useamman putkeen, Haukan kohdalla jo pari jaksoa peräkkäin oli liikaa. Jos Haukkaa ei päätetä tehdä enempää, minua ei ainakaan harmita. Kun haluan katsoa hyvää komediasarjaa golfista, käännyn suosiolla Apple TV:n lystikkään Stickin (2025-) puoleen.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa uudesta Halloween-trilogiasta vastannut David Gordon Green) eivät saa kunnon potkua mukaan, eikä Harper Steelen ja Chris Henchyn johtama käsikirjoitustiimi keksi järin hauskoja tilanteita tai keskusteluja. Voisin hyvin myös kuvitella, että Ferrell on todennäköisesti improvisoinut suuren osan repliikeistään. Teknisesti Haukka on sentään menevä. Sarja on osaavasti kuvattu, lavastettu, puvustettu ja maskeerattu ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, vaikkei The Octopus Projectin musiikeista jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Hawk, Yhdysvallat, 2026-, Gloria Sanchez Productions, T-Street

Propeller One-Way Night Coach (2026) - elokuva-arvostelu

PROPELLER ONE-WAY NIGHT COACH

Ohjaus: John Travolta

Näyttelijät: Clark Shotwell, Kelly Eviston-Quinnett, John Travolta, Ella Bleu Travolta, Olga Hoffman, Brian Murphy, C. Andrew Garrison, Miles McMahon, Ann Travolta, Ellen Travolta, Margaret Travolta ja Joey Travolta

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 1 minuutti

Ikäraja: 7

Propeller One-Way Night Coach perustuu näyttelijä John Travoltan samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1997. Vuonna 2025 Travolta paljasti itse tekevänsä kirjansa pohjalta elokuvasovituksen, toimien ensimmäistä kertaa ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2025 ja maailmanensi-iltansa Propeller One-Way Night Coach sai toukokuussa 2026 Cannesin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on julkaistu maailmalla Apple TV:n kautta. Itse en ollut kuullutkaan koko jutusta, ennen kuin leffa oli jo ilmestynyt Apple TV:n valikoimaan. Kun huomasin, että kyseessä on John Travoltan esikoisohjaus, joka vieläpä pohjautuu miehen omaan kirjaan, kiinnostukseni heräsi ja eräänä päivänä katsoin Propeller One-Way Night Coachin.

Loppuvuodesta 1962 lentämisestä innostuneen Jeff-pojan unelma käy toteen, kun hän pääsee ihka oikean lentokoneen kyytiin, Jeffin ja hänen äitinsä matkustaessa Los Angelesiin, jotta hänen äitinsä voisi kokeilla onneaan Hollywoodissa.

Elokuvan pääroolissa kahdeksanvuotiaana Jeff-poikana nähdään ensikertalainen Clark Shotwell, joka on oiva valinta. Sympaattinen Shotwell tulkitsee hyvin hahmonsa intoa lentämistä kohtaan ja hänen riemunsa on tarttuvaa, kun Jeff saa kuulla, että hän pääsee vihdoin ja viimein ensimmäistä kertaa elämässään lentämään aidolla lentokoneella. Matkan syynä on hänen näyttelijäksi pyrkivän äitinsä Helenin (Kelly Eviston-Quinnett) yritys lyödä läpi Hollywoodissa, minkä takia äiti ja poika reissaavat kohti Los Angelesia. Shotwellin tavoin myös Eviston-Quinnett on hyvä valinta osaansa. Hänestä löytyy oikeanlaista äitimäisyyttä, mutta samalla tiettyä diivamaisuutta, Helenin ollessa varma kirkkaasta tulevaisuudestaan filmitähtenä. Shotwellin ja Eviston-Quinnettin John Travolta onkin sitten ympäröinyt lähinnä sukulaisillaan. Joey-veli, siskot Ellen, Ann ja Margaret, sekä tytär Ella Bleu Travolta esittävät eri hahmoja Jeffin isoäidistä lentoemäntiin ja radiokuuluttajiin. Toimiipa itse John tarinan kertojana ja nähdään hänet elokuvan lopussa myös pilottina.

Propeller One-Way Night Coach on ristiriitainen tapaus. Toisaalta elokuvasta huokuu John Travoltan aito palo projektia kohtaan. Elokuvassa on ehtaa vilpittömyyttä ja sydäntä mukana. Näyttelemisen lisäksi Travolta on ollut innostunut lapsesta pitäen myös lentämisestä ja Jeffin ja Helen-äidin kautta hän esitteleekin näitä kahta elämänsä ammattia, jotka merkitsevät hänelle enemmän kuin pelkkää työtä. Kyseessä on selvä intohimoprojekti, joka saa katsojan iloiseksi Travoltan puolesta, että hän pääsi toteuttamaan leffan lähes 30 vuoden jälkeen.

Harmillisesti edes se vilpittömyys ja sydän eivät vielä johda hyvään elokuvaan ja Propeller One-Way Night Coachin ikävä kompastuskivi on Travoltan kokemattomuus niin kirjoittajana kuin ohjaajana. Tietty amatöörimäisyys leijailee leffan yllä ensimmäisestä kohtauksesta asti. Päänäyttelijät Shotwell ja Eviston-Quinnett ovat tosiaan hyviä rooleissaan, mutta eipä Travolta tee hommasta heille helppoa, sillä iso osa leffan dialogista on kiusallisen kornia. Travoltan itsensä nauhoittama kertojaääni kuulostaa jo siltä kuin sen olisi työstänyt tekoäly, sillä niin tietynlaisia kaavoja se mukailee - aivan kuin kone joka yrittää tulkita ihmistunteita. Ymmärrän myös, että leffa rakentuu Travoltalle rakkaan muiston ympärille, mutta jossain kohtaa elokuvan ylisentimentaalisuus ja siirappi alkavat puskea korvista ulos. Toisinaan leffa on jopa tahattoman koominen näinä hetkinä.

Minua ei edes juuri haittaa, ettei tarinassa ole juuri konfliktia, kasvua, jännitettä tai opetuksia, vaan se on yksinkertaisesti äidin ja pojan lentomatka New Yorkista Los Angelesiin, koostuen lähinnä erilaisten ihmisten tapaamisesta reissun aikana. Ongelma muodostuu siitä, kuinka nämä kohtaamiset ovat joko aika latteita tai hitusen kyseenalaisia. Oliko Travoltan pakko roolittaa oma tyttärensä lentoemännäksi, johon Travoltaan itseensä pohjautuva päähenkilö ihastuu? Ja miksi kertojaääni-Jeff kuvailee äitiään seksikkääksi naiseksi? Noh, vain tunnin ja yhden minuutin mitassa Propeller One-Way Night Coach on sentään todella lyhyt elokuva. Tosin ottaen huomioon, kuinka leffa tuntuu usein enemmän mainokselta TWA-lentoyhtiölle, mainokseksi tunti ja minuutti on taas aivan liian pitkä.

Teknisesti Propeller One-Way Night Coach on kuitenkin pääasiassa kelvollinen, vaikka yhdessä kohtaa huomasin, että selin kameraan oleva Jeff jatkoi puhumistaan, mutta hänet on mykistetty hetkellisesti ennen kanssakeskustelijan vuoroa vastata. Pidin paljon leffan vanhanaikaisesta, jopa aika satumaisesta estetiikasta, oli kyse sitten kameratyöskentelystä, lavasteista, asuista tai lämpimästä värimaailmasta. Tehosteet näyttävät suurimman osan ajasta hyviltä ja äänityöskentelykin on kelvollista Tim Aaronsin, Alec Puron ja Eric Meyersin säveltämiä musiikkeja myöten. Kolmikon työ olisi riittänyt oikein hyvin, ilman että leffaan olisi tarvinnut tunkea kaikista kliseisimpiä lentämiseen liittyviä biisejä. Suomalaiskatsojille todennäköistä huvitusta tarjoaa Francis Lain melodia Un homme et une femme, jonka moni yhdistää Silja Linen mainoksiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Propeller One-Way Night Coach, Yhdysvallat, 2026, JTP Films, Kids At Play

The Legend of Korra, kausi 2: Henget (The Legend of Korra - Book Two: Spirits - 2013) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 2: HENGET

THE LEGEND OF KORRA - BOOK TWO: SPIRITS

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Mindy Sterling, Kiernan Shipka, Dee Bradley Baker, Lisa Edelstein, John Michael Higgins, Adrian LaTourelle, Aaron Himelstein, Aubrey Plaza, James Remar, Alex McKenna, Richael Riehle, Steven Yeun, April Stewart, Greg Baldwin, Héctor Elizondo ja Jason Isaacs

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 14

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) tarinaa jatkanut The Legend of Korra nousi pienimuotoiseen suosioon, sekä keräsi kehuja kriitikoilta, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskaudella animointivastuu jaettiin kahdelle firmalle, ensimmäisen kauden tehneelle Studio Mirille ja Pierrotille, kun Studio Mir ei suostunut ottamaan yksin vastuuta työläästä prosessista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta The Legend of Korran toisen tuotantokauden, Henkien esitys alkoi syyskuussa 2013. Katsojaluvut laskivat, eikä kausi saanut yhtä kehuvaa vastaanottoa kriitikoilta, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse katsoin lapsena paljon alkuperäistä Avataria ja pidin siitä valtavasti. Ilokseni suorastaan rakastin sitä yhä aikuisiällä ja ryhdyin positiivisin mielin katsomaan myös sata vuotta myöhemmin tapahtuvaa The Legend of Korraa. Tämä sarja ei kuitenkaan saanut minua erityisemmin innostumaan ja minulta kestikin muutama kuukausi, ennen kuin palasin sarjan pariin.

On kulunut puoli vuotta siitä, kun Korra ja kumppanit päihittivät Amonin ja tämän Ekvalisti-joukot. Uusia ongelmia syntyy, kun Pohjoinen vesikansa hyökkää Eteläisen vesikansan kimppuun ja kun muinaiset henget heräilevät horroksestaan.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät paluun, lähtien toki sen nimikkohahmosta, Korrasta (äänenä Janet Varney). Ykköskauden aikana Korra tottui Republic Cityn meininkiin, päihitti elementtejä käyttäviä jahtaavien Ekvalistien johtajan Amonin (Steve Blum), sekä on nyt omasta mielestään oppinut viimeisenkin neljästä elementistä, ilman, kokien olevansa oikeasti valmis avatariksi ja suojelemaan maailmaa. Korra pysyy oivana hahmona, vaikkei hänellä ole vieläkään samalla tavalla selvää missiota ja samalla väkevää kasvua, kuten edeltäjällään Aangilla. Korran pitää kuitenkin tällä kaudella päästä paremmin käsiksi henkimaailmaan, mikä vaatii omanlaistaan mielenmaisemaa.

     Korran apuna toimivat veljekset Mako (David Faustino) ja Bolin (P. J. Byrne), joista ensimmäinen työskentelee nyt poliisina ja jälkimmäinen koettaa onneaan näyttelijänä, Asami (Seychelle Gabriel), joka johtaa nyt Future Industriesia, sekä Aangin poika Tenzin (J. K. Simmons), joka yrittää parhaansa mukaan toimia Korran mentorina. Uusina hahmoina mukaan hyppäävät muun muassa Aangin kaksi muuta lasta, tytär Kya (Lisa Edelstein) ja poika Bumi (Richard Riehle), sekä Korran setä Unalaq (Adrien LaTourelle), joka johtaa Pohjoisen vesikansan hyökkäykseen Eteläistä vesikansaa vastaan ja kyseenalaistaa veljentyttärensä lojaaliuden, kun Korra ryhtyy puolustamaan Eteläistä vesikansaa. Mako, Bolin, Asami ja Tenzin pysyvät mainioina hahmoina ja erityisen hupaisaa on Bolinin yritys pärjätä viihdemaailmassa omillaan. Sukulaissuhteensa takia Unalaq on oiva antagonisti tälle kaudelle, vaikka hahmoon ei pureuduta yhtä kiinnostavasti kuten Amoniin ykköskaudella.

Siinä, missä yleisesti konsensus vaikuttaisi olevan, että niin kriitikoiden kuin kansan mielestä The Legend of Korran toinen tuotantokausi on edeltäjäänsä heikompi, omasta mielestäni kakkoskausi oli nimenomaan tasonnosto periaatteessa hyvästä, mutta silti hieman vaisuksi jääneestä ykköskaudesta. Vaikka pidin avauskaudella elementtien käyttäjien ja tavallisten ihmisten välisestä konfliktista, teknologisesti eteenpäin viedystä mutta silti tutuntuntuisesta fantasiamaailmasta, sekä tietystä kypsyydestä, Korran tarina ei imaissut yhtään niin hyvin mukaansa kuin Aangin saaga aiemmin, eikä uudella avatarilla tuntunut olevan samanlaista selvää päämäärää kuin edeltäjällään. Vaikka hieman sama vika vaivaa myös kakkoskautta, koin kauden silti mukaansatempaavammaksi.

Toinen kausi on oikein mainio yhdistelmä ykköskauden poliittisempaa rakentelua ja alkuperäisen Avatarin puhtaampaa fantasiaseikkailua henkimaailmoineen kaikkineen. Sen lisäksi, että kauden varrella kytee konflikti kahden vesikansan välillä, muinaiset henget nousevat esiin pitkästä aikaa, aiheuttaen omanlaistaan kaaosta. Näiden tilanteiden ratkominen vie Korran kiinnostavalle matkalle, jonka ehdottomasti parasta antia on kauden puolenvälin tuplajakso, jossa paljastetaan, kuinka vuosikausia sitten muuasta nuorestamiehestä (Steven Yeun) tuli kaikkien aikojen ensimmäinen avatar. Tämä on kiehtova historiikki tästä maailmasta ja näitä kahta jaksoa katsoessani huomasin useasti toivovani, että tekijät olisivat alun perinkin tehneet sarjan nimenomaan tämän alkuperäisen avatarin tarinasta. Kakkoskausi rakentuu oivallisesti kohti Avatarille tyypillisen mahtipontista finaalia, jättäen minut odottamaan jatkoa huomattavasti positiivisemmin kuin ykköskauden päätyttyä.

Visuaalisesti The Legend of Korra pitää oivallisen tasonsa ja sen lisäksi, että tarinallisesti pidin historian havinoihin sijoittuvista parista jaksosta, ovat ne myös animaatiojäljeltään kauden parasta antia. Oivallisen tunnistettavat ja paikoitellen vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja animaattorit pääsevät parhaiten vauhtiin, mitä luovemmin hahmot pääsevät hyödyntämään elementtejään. Taustat ovat myös mainion yksityiskohtaisia ja värien käyttö näyttää hyvältä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Jeremy Zuckermanin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie (2024) - elokuva-arvostelu

THE DAY THE EARTH BLEW UP: A LOONEY TUNES MOVIE

Ohjaus: Pete Browngardt

Näyttelijät: Eric Bauza, Candi Milo, Peter MacNicol, Fred Tatasciore, Laraine Newman, Wayne Knight, Ruth Clampett, Andrew Kishino, Kimberly Brooks, Keith Ferguson ja Carlos Alazraqui

Genre: animaatio, komedia, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Vuonna 1930 lyhytanimaatioilla käynnistynyt Looney Tunes nousi suureksi franchiseksi täynnä televisiosarjoja, elokuvia, pelejä, sarjakuvia ja muuta oheiskamaa. Yksi franchisen tuotoksista oli Pete Browngardtin luoma animaatiosarja Looney Tunes Cartoons, jota on esitetty vuodesta 2020 lähtien. Sarjaa työstäessään Browngardtilta pyydettiin myös ideoita täyspitkään animaatioelokuvaan. Lopulta mies alkoi kynäillä tarinaa, joka otti inspiraatiota 1950-luvun scifielokuvista, kuten Ruumiinryöstäjistä (Invasion of the Body Snatchers - 1956) ja Uhkavaatimuksesta Maalle (The Day the Earth Stood Still - 1951). Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista HBO Max -palvelussa jo vuonna 2022, mutta kun Warner Bros. yhdistyi Discovery -yhtiön kanssa samana vuonna, monet projektit joutuivat limbotilaan, mukaan lukien tämä elokuva. Lopulta elokuva päätettiin julkaista ja ensiesityksensä The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie sai Annecyn elokuvajuhlilla kesäkuussa 2024. Hissuksiin leffaa on tuotu muihinkin maihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä siitä lähtien, kun sen ilmoitettiin ihan oikeasti olevan tulossa. Leffan Suomen ensi-illasta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tietoakaan ja hetkeksi ehdin jopa unohtaa sen olemassaolon, kunnes olin paluulennolla Lontoosta Helsinkiin ja huomasin ilokseni The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien kuuluvan lennon elokuvavalikoimaan, joten pistin sen heti pyörimään.

Pitääkseen talonsa, Putte Possu ja Repe Sorsa menevät töihin purukumitehtaalle. Siellä he kuitenkin saavat selville shokeeraavan salajuonen, johon liittyy avaruuden muukalaisia.

The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movien keskiössä ovat Putte Possu ja Repe Sorsa (kummankin äänenä Eric Bauza), jotka tekivät aikoinaan ensiesiintymisensä yhdessä vuoden 1937 lyhytanimaatiossa Porky's Duck Hunt. Uutuuselokuvassa Putte ei kuitenkaan metsästä Repeä, vaan porsas ja sorsa ovat olleet ylimmät ystävät lapsesta saakka, kun he kasvoivat maatilalla farmari-Jimin (Fred Tatasciore) kanssa. Kun farmari-Jim menehtyi, maatilan hoitamisesta tuli Puten ja Repen vastuu ja... noh, kaksikko ei ole hoitanut hommaansa järin hyvin. Niinpä he ovat vaarassa menettää ränsistyneen tilan, jos eivät saa kasaan rahoja sen korjaamiseksi. Usean epäonnisen yrityksen jälkeen Putte ja Repe saavat pestin purukumitehtaalta, mutta huomaavat nopeasti jonkin olevan pahasti vinksallaan, purkan saadessa pureskelijansa käyttäytymään omituisesti. Putte Possu ja Repe Sorsa ovat tutut mainiot itsensä, muodostaen hyvän kaksikon vekkulin erilaisten persooniensa kanssa. Putte on hermostunut ja änkyttää herkästi, kun taas Repe on varsinainen tuittupää, joka painelee menemään, miettimättä tekojaan sen kummemmin etukäteen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Puten ihastuksenkohde Petunia (Candi Milo), purukumitehtaan tiedemies (Tatasciore), sekä salaperäinen muukalainen (Peter MacNicol), jolla vaikuttaisi olevan katala suunnitelma Maapallon varalle. On kiva, ettei Petunia jää pelkäksi ihastuksenkohteeksi ja avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan hyppää seikkailuun mukaan, kun purukumitehtaan todellinen luonne käy selväksi.

Onpas mukavaa katsoa pitkästä aikaa uutta Looney Tunes -elokuvaa, joka ei ole vain myötähäpeällinen mainos HBO Max -palvelun sisältötarjonnalle. Kyllä, katson juuri sinua Space Jam: Uusi legenda (Space Jam: A New Legacy - 2021). On myös kivaa katsoa Looney Tunes -elokuvaa, joka on puhtaasti animoitu, eikä ole sekoitus oikeita ihmisiä ja animaatiohahmoja, kuten Space Jamit ja Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action - 2003). Erityisen miellyttävää on, että kyseessä on vieläpä oikeasti hyvä, viihdyttävä ja hauska elokuva. The Day the Earth Blew Up nappaa mukaansa heti alussa ja on huvittavaa seurata leffan tulkintaa Putte Possun ja Repe Sorsan yhteisestä lapsuudesta farmilla. Elokuvan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen ja huumoria revitään monella tavalla eri ikäisille katsojille. On fyysisempää toilailua, ovelaa sanaleikkiä, juttuja jotka ovat mahdollisia vain piirrosmaailman logiikassa ja hilpeitä neljännen seinän rikkomisia. Jo pelkkä premissi mielenhallintapurukumista on hassu. Pidinkin paljon elokuvan kunnianosoituksista 1950-luvun scifirainojen, kuten Ruumiinryöstäjien suuntaan.

Kestoa elokuvalla on sopivasti juuri puolitoista tuntia ja tarina eteneekin reippaalla rytmillä eteenpäin. Kierroksia lisätään sopivasti ja paikoitellen meno muuttuu varsin villiksi. Tarina pääsee myös jopa aidosti yllättämään, joskin en täysin lämmennyt sille, että kun leffa oli ollut pitkään rakkauskirje niille 1950-luvun scifiklassikoiden suuntaan, itse loppuhuipennus tuo enemmän mieleen erään toisen tieteisrymistelyn 1990-luvun lopusta. Vaikka finaali olikin tavallaan pieni tyylirikko, pidin The Day the Earth Blew Upista ja odotankin erittäin innolla, että pian saamme vihdoin ja viimein hulvattomalta kuulostavan Looney Tunes -leffa Coyote vs. Acmen (2026), jossa Kelju K. Kojootti haastaa Acme-yhtiön oikeuteen, näiden huonosti toimivien laitteiden takia.

Sen lisäksi, että on kivaa, että elokuva toteutettiin täysin animaationa, ilman oikeita ihmisiä seassa, on myös erittäin hienoa, että elokuva päätettiin tehdä klassisia Looney Tunes -lyhäreitä kunnioittaen käsin piirrettynä 2D-animaationa kolmiulotteisen tietokoneanimaation sijaan. The Day the Earth Blew Up on visuaalisesti erittäin miellyttävä. Se on todella hyvin piirretty, hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy sopivasti yksityiskohtia. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Joshua Moshierin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie, Yhdysvallat, 2024, Warner Bros. Animation

Fleabag, kausi 1 (2016) - sarja-arvostelu

FLEABAG - KAUSI 1

Luoja: Phoebe Waller-Bridge

Näyttelijät: Phoebe Waller-Bridge, Sian Clifford, Ben Aldridge, Hugh Skinner, Bill Paterson, Olivia Colman, Brett Gelman, Jamie Demetriou, Hugh Dennis ja Jenny Rainsford

Genre: komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Fleabag on Phoebe Waller-Bridgen luoma komediasarja, joka perustuu hänen omaan yhden naisen show'hunsa vuodelta 2013. Waller-Bridge sai ideansa läpi Two Brothers Picturesilla, joka ryhtyi rahoittamaan sarjaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2016 ja lopulta Fleabagin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 21. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti suosituksi, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai kuusi BAFTA-ehdokkuutta (muun muassa paras komediasarja, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Itselleni sarja tuli tutuksi vasta, kun sen toinen kausi julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Pohdin tuolloin sarjan katselua, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Kuitenkin kun huomasin Fleabagin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa, mistä siinä on oikein kyse.

Nuori nainen Fleabag yrittää saada miesasiansa kuntoon, samalla kun hän etsii rahoitusapua huonosti menestyvälle kahvilalleen.

Phoebe Waller-Bridge palaa esittämään Fleabagia, luotuaan hahmon alun perin yhden naisen esitykseensä teatterilavoille. Tällä kertaa kyse ei ole vain yhden ihmisen monologista, vaikka Fleabag on myös sarjassa kova puhumaan, rikkoen vähän väliä neljättä seinää ja puhuen asioita suoraan katsojille. Waller-Bridge on erinomainen roolissaan ja hän on myös kirjoittanut hahmonsa väkevästi. Fleabag ei todellakaan ole sellainen nainen, jota on totuttu näkemään televisiosarjan keulakuvana. Hän on suorapuheinen ja lähes estoton, höpistessään kiertelemättä asioista, kuten pornon katselusta, joita yleensä pidetään etenkin naisen suusta kuultuna isoina tabuina. Fleabag on muutenkin kiinnostava hahmo, sillä hän pyrkii olemaan feministi, mutta samalla hänessä on piirteitä, jotka sotivat sitä vastaan. Hän käyttää roisia huumoria ja toisinaan vartaloaan, peittämään sisälle padottuja monimutkikkaita tunteita, jotka kauden varrella lopulta vihdoin avautuvat. Fleabag valehtelee, varastaa ja tekee muita juttuja, joiden takia hän ei todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Silti hahmoon tykästyy heti.

     Sarjan avauskaudella nähdään myös Sian Clifford Fleabagin siskona Clairena, Bill Paterson heidän isänä ja Olivia Colman heidän taiteilija-äitipuolenaan, Brett Gelman Clairen alkoholistimiehenä, Hugh Skinner Fleabagin on-off-poikaystävänä Harryna, Ben Aldridge Fleabagin satunnaisena seksikumppanina "Arsehole Guyna", sekä takaumissa Jenny Rainsford Boona, jonka kanssa Fleabag perusti kahvilansa, mutta joka teki jokin aikaa sitten itsemurhan. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, erityisesti Colman raivostuttavana äitipuolena.

Ymmärrän kyllä tavallaan, miksi Fleabagia pidetään korkeassa arvossa ja yhtenä parhaista moderneista komediasarjoista. Sarja oli monin tavoin jotain täysin poikkeuksellista, jo ihan vain päähenkilönsä puolesta. Se oli täysin erilaista komediaa kuin mitä naisvetoisilta sarjoilta on totuttu saamaan ja sen estottomuus niin yllättää, naurattaa kuin ihastuttaa. Huumori on usein kuivaa kuten kunnon brittisarjassa kuuluukin ja se saa vähintään hymähtelemään huvittuneena. Toisinaan avauskausi tarjoaakin sitten ihan kunnon naurut.

Iso osa sarjan oivallisuudesta syntyy Fleabagin tavasta rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojalle. Tämä ei toki ole mikään uusi kikka, mutta tapa, jolla tätä hyödynnetään on erittäin mainio. Fleabag heittää läpi keskustelujen kommenttia siitä, mitä on todellisuudessa mieltä tai mitä haluaisi oikeasti sanoa. Hän kommentoi muutenkin ajatuksiaan, joista hän on toisinaan itse erittäin ristiriitainen, etenkin jos ajatukset liittyvät miehiin. Hahmon mielenmaisemaa on kiinnostavaa kuulla, varsinkin kun hiljalleen tämän muurit alkavat murtua. Olin pitänyt jo viidestä ensimmäisestä jaksosta, mutta vasta kauden päätösjakso onnistui aidosti säväyttämään, kun komedian keskeltä esiin puskee yllättävänkin vakuuttavaa draamaa ja kun Fleabag esittelee täysin uuden puolen itsestään.

Phoebe Waller-Bridge on myös käsikirjoittanut sarjan, kun taas ohjauksesta vastaavat Tim Kirkby ja Harry Bradbeer. Kolmikko pitää hupaisaa tunnelmaa hyvin yllä, kiskoenkin sitä tehokkaammin maton katsojan jalkojen alta loppusuoralla, kun draamaosasto lävähtää päin näköä. Fleabagin avauskausi on lisäksi osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastukset ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Phoeben siskon Isobel Waller-Bridgen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Fleabag, Iso-Britannia, 2016-2019, Two Brothers Pictures