Masters of the Universe (1987) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Gary Goddard

Näyttelijät: Dolph Lundgren, Courteney Cox, Robert Duncan McNeill, Frank Langella, Jon Cypher, Chelsea Field, Billy Barty, Meg Foster, James Tolkan, Christina Pickles, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis, Robert Towers, Gwynne Gilford ja Walter Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu samannimiseen mediafranchiseen, joka käynnistyi vuonna 1982 Mattelin lanseeraamalla lelusarjalla ja nousi suursuosioon animaatiosarja He-Manin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984) myötä. Vuonna 1985 julkaistiin animaatioelokuva The Secret of the Sword ja samoihin aikoihin käynnistyi myös näytellyn filmatisoinnin teko. Eri studiot kilpailivat elokuvaoikeuksista ja lopulta ne sai haltuunsa The Cannon Group. Ongelmat kuitenkin syntyivät nopeasti, kun Cannonin taloudellinen tilanne ajautui vaakalaudalle ja budjettia piti kiristää reilusti, mikä johti useisiin käsikirjoituksen muokkauksiin. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1986 ja ne olivat täynnä vaikeuksia, pääasiassa rahasyistä. Jossain kohtaa kuvausryhmä uhkasi jättää projektin, kun heidän palkoistaan ei kuulunut mitään ja ohjaaja Gary Goddard joutui lopulta itse hankkia rahoituksen finaalia varten. Ruotsalaisen päätähti Dolph Lundgrenin englannintaito oli myös niin kehnoa, että tekijät pohtivat palkkaavansa jonkun jälkiäänittämään Lundgrenin repliikit uudestaan. Sopimusteknisistä syistä tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ja niinpä Lundgren nauhoitti omat repliikkinsä uudelleen niin monta kertaa, että hänen lausumiseensa oltiin vihdoin tyytyväisiä. Ongelmista huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja Masters of the Universe saapui teattereihin elokuussa 1987. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden ja fanien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen, joka yhdessä Teräsmies ja uhka auringosta -leffan (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) kanssa ajoi The Cannon Groupin konkurssiin ja samalla jo työn alla ollut jatko-osa peruttiin. Itse en ole koskaan nähnyt tätä näyteltyä Masters of the Universe -elokuvaa, mutta katsoin lapsena He-Man -animaatiosarjaa. Nyt kun uusi Masters of the Universe -leffa (2026) on tulossa, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein katsoa aiemman elokuvayrityksen ja samalla arvostella sen.

Kaukaisella Eternian planeetalla paha Skeletor on saanut vallattua Harmaakallon linnan, jonka hallitsija saa omakseen universumin mahtavimmat voimat. Taistelun tuoksinnassa sankari He-Man ja hänen uskolliset ystävänsä päätyvät Maahan ja heidän on keksittävä keino palata takaisin Eterniaan, estääkseen Skeletorin katalat aikomukset.

Päärooliin He-Maniksi valikoitui ruotsalainen Dolph Lundgren, joka oli juuri noussut Hollywoodin tietoisuuteen Rocky IV -elokuvan (1985) pahana Ivan Dragona. Lundgren on kieltämättä ulkoisesti kuin luotu tähän rooliin. Hän on hurjan lihaksikas blondi ja hän siirtyy sujuvasti häikäilemättömän venäläisnyrkkeilijän osasta universumin suurimmaksi sankariksi. Näyttelijätaidot Lundgrenilla olivat kuitenkin hakusessa ja vaikka mies pärjääkin vakuuttavasti toimintakohtauksissa, ei Lundgren täysin toimi kohtauksissa, joissa He-Man vain puhuu. Lundgren joutui tosiaan itse jälkikäteen dubbaamaan repliikkinsä jopa tylsistymiseen asti, kunnes tekijätiimi oli tyytyväinen hänen englantiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Jon Cypher ja Chelsea Field He-Mania auttavina Asemiehenä ja hänen tyttärenään Teelana, Christina Pickles Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, Frank Langella pahana Skeletorina, Meg Foster, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis ja Robert Towers tätä seuraavina Evil-Lyninä, Beastmanina, Saurodina, Bladena ja Kargina, Billy Barty Gwildorina, joka on keksinyt laitteen, jolla pystyy matkustamaan minne tahansa universumissa, sekä Courteney Cox ja Robert Duncan McNeill teinipari Juliena ja Kevininä ja vastikään menehtynyt James Tolkan etsivä Lubicina, joihin He-Man ja kumppanit törmäävät päätyessään Maahan. Näyttelijäkaartin parasta antia on ehdottomasti Langella häijynä Skeletorina. Langella oikein herkuttelee tänä pahuuden perikuvana ja saa luotua hyvin uhkaa. Cox, McNeill ja etenkin Tolkan toimivat rooleissaan Maan asukkeina, mutta heidän hahmonsa tuntuvat tarpeettomilta ja budjettisyistä mukaan kirjoitetuilta, jotka vieläpä vievät keskittymisen pois He-Manista ja muista eternialaisista.

Jostain Masters of the Universe -elokuvan uumenista löytyy erittäin hyvä kasarin scifi-fantasiaseikkailu ja isomman budjetin kanssa leffa olisi taatusti yltänyt siihen potentiaaliin, mitä nämä hahmot ja maailma pitävät sisällään. Onkin suuri sääli, että projekti ajautui The Cannon Groupille, jonka taloudellinen tilanne pakotti tekijät turhauttaviin kompromissiratkaisuihin. Vielä elokuvan alku on lupaava, heittäessään katsojan saman tien keskelle He-Manin ja Skeletorin taistelua Eternian kohtalosta. Kaikki näyttää hyvältä ja tunnelmakin on kohdillaan. Mutta sitten hahmot päätyvät Gwildorin keksinnön myötä Maahan ja leffa lässähtää.

Vauhdikas ja jännittävä scifi-fantasiaseikkailu vaihtuu tylsään teinidraamaan ja He-Man ja kumppanitkin joutuvat siirtymään syrjään, kun Julie ja Kevin nousevat leffan todellisiksi päähenkilöiksi. He-Manin ja muiden "kala kuivalla maalla" -ihmettely Maan tavoista ei ole erityisen viihdyttävää, eikä musiikkisoitinta muistuttavan kosmisen avaimen perässä juoksentelu oikein pidä otteessaan. Toimintakohtaukset sentään ajavat asiansa ja loppuhuipennus Eterniassa on menevä. Näin jälkikäteen ei voi kuin jossitella, että mitä jos Cannon olisikin pistänyt kaiken luottonsa Masters of the Universeen ja tehnyt sen isommalla budjetilla ja samalla lähdemateriaalille uskollisemmin? Kokonaan Eterniaan sijoittuvana leffana tämä voitaisiin tuntea nykyään yhtenä kasarin isoista fantasiaklassikoista, eikä sinä omituisena häpeäpilkkuna He-Manin historiassa, millaisena siitä pääasiassa puhutaan. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan, voisiko tuleva elokuva nostaa Masters of the Universen takaisin valtavirtaan, vai onko aika jo mennyt tästä maailmasta pahasti ohi?

Masters of the Universen ohjauksesta vastasi Gary Goddard, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan koko illan elokuvaa ja joka ei tämän jälkeenkään ohjannut vastaavaa, tehdessään myöhemmin lähinnä videoita huvipuistoihin. Goddard onnistuu Eterniaan sijoittuvissa kohtauksissa, mutta niiden väliin jäävistä Maa-osioista huomaa, ettei leffasta ollut tulossa sellainen kuin mies toivoi. Käsikirjoittaja David Odell on yrittänyt parhaansa mojovien rajoitteidensa kanssa, mutta hänen tekstinsä jää latteaksi.

Teknisesti Masters of the Universen taso on ailahteleva. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot ja varsinkin Harmaakallon linnan suuri sali näyttää hienolta. Puvustus ja maskeeraukset ovat suurimmaksi osaksi oivalliset ja Dolph Lundgren näyttää tosiaan ulkoisesti kuin ilmetyltä He-Manilta. Skeletor on toisaalta onnistuneen uhkaava ilmestys, vaikka varsinkin nykypäivänä isosta televisiosta teräväpiirtona katsottuna on selvää, että pääkallon sijaan kyse on kuminaamarista. Hahmoa auttaakin Langellan vahva roolisuoritus. Tehosteet lähinnä ajavat asiansa, mutta niistä näkyy pieni budjetti. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bill Contin säveltämät musiikit kuuluvat leffan parhaisiin puoliin, vaikka alkutekstisävelmä on selvästi velkaa John Williamsin työlle Teräsmiehen (Superman - 1978) parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 1987, Golan-Globus Productions, Pressman Film, Cannon Films, The Cannon Group

Aztec Batman: Clash of Empires (Batman Azteca: Choque de Imperios - 2025) - elokuva-arvostelu

AZTEC BATMAN: CLASH OF EMPIRES

BATMAN AZTECA: CHOQUE DE IMPERIOS

Ohjaus: Juan Meza-León

Näyttelijät: Horacio García Rojas, Álvaro Morte, José Carlos Illanes, Roberto Sosa, Jorge R. Gutiérrez, Teresa Ruiz, Omar Chaparro ja Maya Zapata

Genre: animaatio, toiminta

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Aztec Batman: Clash of Empires perustuu DC:n sarjakuvahahmo Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1939. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että Warner Bros. Animation tekisi yhteistyössä meksikolaisen Ánima-yhtiön kanssa poikkeuksellisen Batman-animaatioelokuvan, joka kuvittelisi hahmon asteekkien aikaan 1500-luvun alun Keski-Amerikassa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja Meksikossa Aztec Batman: Clash of Empires sai ensi-iltansa teattereissa syyskuussa 2025. Muualla maailmassa leffa on saapunut suoraan myyntiin, vuokralle ja suoratoistoon ja nyt elokuva on julkaistu myös Suomessa HBO Max -palvelun kautta. Itse kiinnostuin heti, kun luin tästä omalaatuisesta Batman-leffasta ja katsoinkin Aztec Batman: Clash of Empiresin pian sen ilmestymisen jälkeen.

Meksikonlahden rannikolla asteekkikylän päällikön poika Yohualli Coatl todistaa isänsä kuoleman julmien konkistadorien käsissä ja vannoo kostoa. Lepakkojumala Tzinacanista inspiroituneena Yohualli pukeutuu lepakkosoturiksi, suojellakseen kansaansa.

Aztec Batman: Clash of Empires on hyvin poikkeuksellinen Lepakkomies-leffa, koska se ei kerro Gothamia öisin suojelevasta miljonääri Bruce Waynesta, vaan asteekkiheimon päällikön (Jorge R. Gutiérrez) pojasta, Yohualli Coatlista (Horacio García Rojas). Kun Amerikkaan saapuneet konkistadorit tappavat hänen isänsä, Yohualli päättää kostaa, mutta tarvitsee siihen alter egon. Lepakkojumala Tzinacan innoittaa häntä pukeutumaan lepakoksi ja käymään taistoon valkoisia valloittajia vastaan. Yohualli on lähtökohtaisesti kiinnostavan erilainen visio Batmanista, joka kuitenkin sisältää tiettyjä tuttuja puolia ikonisesta viittasankarista.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Yohuallia auttava Alfre... ei kun siis Acatzin (Roberto Sosa), konkistadoreja johtava Hernán Cortés (Álvaro Morte), hänen oikeana kätenään toimiva Pedro de Alvarado (José Carlos Illanes), ketterä varas Kissanai... ei kun siis Jaguaarinainen (Teresa Ruiz), sekä asteekki ylipappi Yoka (Omar Chaparro). Myös muista hahmoista löytyy hauskoja variantteja tutuista hahmoista sarjakuvien sivuilta ja onpa pahisosastoon saatu ihan kekseliäät visiot esimerkiksi Kaksinaamasta ja Jokerista, vaikka erityisesti jälkimmäistä ei jostain syystä hyödynnetä oikeastaan lainkaan. Historiallinen hahmo Cortés on oiva päävihollinen Yohuallille, miehen lähdettyä "uuteen maailmaan" kullan perässä, valmiina tekemään mitä tahansa palatakseen kotiinsa rikkaana.

Aztec Batman: Clash of Empires ei todellakaan ole mitään kaanonia tai kerro jostain Bruce Waynen isoisoisoisoisoisoisoisästä, vaan se on yksi DC:n Elseworlds-tarinoista, kertoen vaihtoehtoisen maailman vaihtoehtoisesta Lepakkomiehestä, joka vain tässä tapauksessa sattuu olemaan asteekkiheimolainen. Paperilla homma kuulostaa mielenkiintoiselta visiolta. Onhan Batmania nähty vuosikymmenten varrella ties minkälaisina versioina, joten miksei myös asteekkina? Mukana on tosiaan vekkuleita tulkintoja tutuista hahmoista ja myös oivaa, joskin vajaavaista katsausta historian havinoihin. 1500-luvun alussa Amerikkaan saapuneet konkistadorit olivat oikeastikin aikamoisessa konfliktissa asteekkien kanssa. Todellisuudessa tosin asteekit eivät olleet mikään rauhaa rakastava kansa, vaan varsin väkivaltaista porukkaa ja konkistadorit saivat tuekseen monia muita paikallisia heimoja, jotka haikailivat eroon asteekkien hirmuvallan alta.

Valitettavasti Aztec Batman: Clash of Empiresin ongelmaksi koituu se, että leffasta loppuu yllättävänkin pian potku lupaavan alun jälkeen. Yohuallin matka iloisesta nuorukaisesta yön kostajaksi jää puolitiehen ja kerronta takkuilee. Toisaalta leffa kulkee ajoittain jopa kiirehtien eteenpäin, mutta samalla se ei missään kohtaa nappaa mukaansa, vaan jopa tuntuu kestoaan pidemmältä. Toimintakohtaukset ovat sentään ihan viihdyttävästi tehtyjä ja jopa yllättävän verisiä, joten perheen pienimmille tätä Batman-piirrettyä ei ole tarkoitettu. Jokeri-kuviot tuntuvat pelkältä potentiaalisen jatko-osan petaamiselta, kun taas Myrkkymuratti-kohtaukset hämmentävät sillä, tapahtuvatko ne Yohuallin päässä vai sittenkin todellisuudessa? Aztec Batman: Clash of Empires jää harmillisen ailahtelevaksi elokuvaksi, joka tarjoaa pelkkänä ideana enemmän kuin varsinaisena leffana.

Visuaalisesti Aztec Batman: Clash of Empires on kuitenkin kelvollinen. Piirrosjälki on oivallista, hahmojen liikkuessa tarpeeksi sulavasti. Animaattorit ovat päästäneet luovuutensa valloilleen, pohtiessaan miltä tutut hahmot olisivat näyttäneet 1500-luvun Keski-Amerikassa. Taustat ovat paikoitellen varsin komeat ja värien ja varjojen käyttö on miellyttävää. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Ego Plum hyödyntää ovelasti tuttuja Batman-melodioita musiikeissaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollisesta jatko-osasta vihjaileva kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Batman Azteca: Choque de Imperios, Meksiko, Yhdysvallat, 2025, Warner Bros. Animation, DC Entertainment, Particular Crowd, Anima Estudios, Chatrone

Superman & Lois, kausi 1 (2021) - sarja-arvostelu

SUPERMAN & LOIS - KAUSI 1

Luojat: Greg Berlanti ja Todd Helbing

Näyttelijät: Tyler Hoechlin, Elizabeth Tulloch, Jordan Elsass, Alex Garfin, Emmanuelle Chriqui, Inde Navarrette, Wolé Parks, Adam Rayner, Dylan Walsh, Stacey Farber, Angus Macfadyen, Michele Scarabelli, Jill Teed, Tayler Buck, Brendan Fletcher, Daniel Cudmore ja David Ramsey

Genre: toiminta, scifi, draama

Jaksomäärä: 15

Jakson kesto: 39 minuuttia - 1 tunti 2 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

Superman & Lois perustuu DC-sarjakuvien samannimisiin hahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1938. Arrow-sarjan (2012-2020) käynnistämässä Arrowverse-saagassa hahmot tekivät ensiesiintymisensä Supergirl-televisiosarjassa (2015-2021), näyttäytyen muutamassa yksittäisessä jaksossa. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että hahmot saisivat oman sarjansa Supergirlin rinnalle. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä alkuvuodesta 2020, mutta juuri käynnistynyt koronaviruspandemia esti suunnitelmat. Kuvaukset alkoivat vasta saman vuoden lokakuussa ja lopulta Superman & Loisin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa tammikuussa 2021. Kausi sai hyvin katsojia, sekä posiitivista palautetta kriitikoilta. Itse ryhdyin katsomaan Arrow'ta muutama vuosi sitten sarjan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi ja päätin samalla arvostella Arrowversen muutkin sarjat läpi. Uuvuttuani saagaan useiden kausien jälkeen, aloitin Superman & Loisin katselun hieman epäröivin mielin.

Supermanin, eli Clark Kentin äidin kuoltua Clark, Lois ja heidän lapsensa Jonathan ja Jordan päättävät muuttaa Kentien maatilalle Smallvilleen. Siellä he kohtaavat niin mysteerisen pohatta Morgan Edgen kuin salaperäisen vierailijan toisesta todellisuudesta, joka haluaa tuhota Supermanin.

Tyler Hoechlin ja Elizabeth Tulloch palaavat rooleihinsa tuhoutuneelta Krypton-planeetalta Maahan vauvana saapuneeksi Kal-Eliksi, eli Clark Kentiksi, eli supersankari Supermaniksi ja tämän vaimoksi, huippureportteri Lois Laneksi, Hoechlinin ja Tullochin näyteltyä hahmoja aiemmin yksittäisissä jaksoissa sarjoissa Supergirl, Arrow, The Flash (2014-2023), Legends of Tomorrow (2016-2022) ja Batwoman (2019-2022). Näissä yksittäisissä cameoissa kumpikaan ei vielä tehnyt suurta vaikutusta, mutta omassa sarjassaan Hoechlin ja Tulloch hyppäävät ansiokkaasti rooleihinsa. Sarjan alkaessa Clark on toiminut Supermanina jo viitisentoista vuotta ja hän on saanut Loisin kanssa kaksi lasta, teinipojat Jonathanin (Jordan Elsass) ja Jordanin (Alex Garfin), jotka eivät tosin vielä tiedä isänsä alkuperästä tai yli-inhimillisistä voimista. Hoechlin tulkitsee hyvin niin hiukan kömpelöä, ylimukavaa ja isänä nolohkoa Clarkia kuin myös hahmon rehtiä ja hyväsydämistä supersankariminää. Tulloch tuo oivallisesti esille toimittajahahmonsa sinnikkyyden ja nuoret näyttelijät Elsass ja Garfin sopivat passelisti rooleihinsa.

     Avauskaudella nähdään myös muun muassa Wolé Parks Supermania jahtaavana mysteerimiehenä, Adam Rayner rikkaana Morgan Edgenä, Dylan Walsh Loisin armeijaisänä Samuelina, sekä Emmanuelle Chriqui Clarkin lapsuudenystävänä Lanana, Erik Valdez tämän miehenä Kylenä, sekä Inde Navarette heidän tyttärenään Sarahina, johon Clarkin ja Loisin penskat tietty iskevät silmänsä. Sivunäyttelijät ovat myös toimivat rooleissaan, etenkin Parks Supermania inhoavana miehenä, jonka motiivit avautuvat hiljalleen ja ymmärrettävästi kauden edetessä.

Arrow'n, The Flashin, Supergirlin, Legends of Tomorrow'n ja Black Lightningin (2018-2021) tason laskiessa kuin lehmän häntä kausien edetessä ja Batwomanin oltua aikamoista roskaa heti ensimmäisestä jaksostaan lähtien, intoni Arrowverseä kohtaan on myös tipahtanut pohjalukemiin. Ilahduinkin valtavasti heti Superman & Loisin avausjakson aikana, koska kyseessä on pitkästä aikaa mainiota supersankariviihdettä tästä maailmasta, sekä monin paikoin laadukkaampaa settiä kuin yksikään Arrowversen aiemmista tuotoksista. Siinä, missä muut Arrowverse-sarjat olivat selvästi television sarjoja, Superman & Loisista haluttiin tehdä elokuvallisempi, eli samalla lähestymistavalla kuin suoratoistot työstävät sarjojaan. "Viikon pahis" puuttuu täysin ja ainakin tämä avauskausi keskittyy huomattavasti paremmin kertomaansa päätarinaan, poistamalla lähes kokonaan kaiken turhan ja löysän täytteen.

Erilaisella lähestymistavallaan muihin Arrowverse-sarjoihin verrattuna Superman & Lois nappaa onnistuneesti heti mukaansa. On kiinnostavaa selvittää Supermanin kanssa miksi mysteerimies niin kovasti haluaa hänet hengiltä ja Loisin kanssa mitä Morgan Edge oikein haluaa Smallvillestä. Nämä kuviot yhdistyvät sulavasti kauden edetessä, eskaloituen kohti finaalia ja tarjoten tasaisin väliajoin jännittäviä tilanteita ja oivia toimintakohtauksia. Mainiota on myös sarjan perhedraama. Etukäteen kohottelin kulmiani idealle siitä, että Supermanilla ja Loisilla on lapsia, mutta tämä perhepuoli on juurikin sarjan voimavara ja sydän. Ja kun Supermanille antaa perheen, tarjoaa tämä pahiksille tietty keinon pistää sankarin aiempaa paremmin ahdinkoon. Superman & Loisin avauskausi on yksi Arrowversen parhaista jutuista ja katson kyllä innokkain mielin jatkoa, toivoen että taso pysyisi ennallaan.

Myös visuaalisesti Superman & Lois on "cinemaattisempi" kuin muut Arrowverse-sarjat. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö televisiobudjetti, mutta muuten sarja näyttää kaikin tavoin tyylikkäämmältä kuin Supergirl, The Flash, Legends of Tomorrow ja muut. Kameratyöskentely on huolellisempaa ja värimäärittelykin on tarkempaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Oikeastaan ainoa, missä sarja häviää muille Arrowverse-saagan sarjoille, on musiikki. Dan Romerin sävellykset eivät jää millään lailla mieleen, toisin kuin Blake Neelyn mainiot melodiat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Superman & Lois, Yhdysvallat, 2021-2024, Warner Bros. Television, DC Entertainment, Berlanti Productions

Apex (2026) - elokuva-arvostelu

APEX

Ohjaus: Baltasar Kormákur

Näyttelijät: Charlize Theron, Taron Egerton, Eric Bana, Matt Whelan ja Rob Carlton

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Apex on Charlize Theronin ja Taron Egertonin tähdittämä trilleri. Jeremy Robbins työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Baltasar Kormákur hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Apex on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostuin leffasta, kun luin Theronin ja Egertonin tähdittävän jännäriä ja katsoinkin Apexin heti sen julkaisuviikonloppuna. 

Vuorikiipeilijä Sashan reissu Australiaan muuttuu selviytymistaisteluksi, kun mukavalta vaikuttava metsästäjä ottaa hänet kohteeksi sairaassa pelissään.

Charlize Theron näyttelee Sashaa, joka yrittää toipua miehensä Tommyn (Eric Bana) kuolemasta vuorikiipeilyonnettomuudessa, matkaamalla Tommyn kotiseudulle Australiaan, ripottelemaan miehen tuhkat. Sasha päätyy kuitenkin kuuntelemaan väärän miehen neuvoja, nimittäin Taron Egertonin esittämän Benin, joka ryhtyy jahtaamaan Sashaa pitkin metsiä, jokia ja kallioita. Theron ja Egerton ovat ehdottomasti Apexin pelastava voima, koska heikompien näyttelijöiden kera käsikirjoituksen geneerisyys ja kliseisyys korostuisi entistä enemmän. Theron on karismaattinen päättäväisenä Sashana, joka hyödyntää kaikkea neuvokkuuttaan selvitäkseen tuntemattomassa ympäristössä, kun taas Egerton onnistuu olemaan sopivan hyytävä kiero peliään leikkivänä Beninä, joka taas tuntee alueen kuin omat taskunsa.

Apex käynnistyy kiipeilyelokuvien pakollisella pahalla, eli päähenkilölle rakkaan hahmon putoamisella kuolemaansa, mikä jättää henkiset arvet päähenkilölle, mistä elokuvan mittaan yritetään päästä eteenpäin. Saman prologin voi löytää Sylvester Stallonen Cliffhangerista (1993) ja korkean paikan kammoisten pahimmasta painajaisesta Fallista (2022). Kun tästä päästään eteenpäin Australiaan, varsinainen ajojahti pääsee nopeasti vauhtiin. Aluksi tilanne on sopivan tiivistunnelmainen ja odotin mielenkiinnolla näkeväni, mitä kaikkea tästä takaa-ajosta saataisiinkaan aikaiseksi.

Valitettavasti Apex jää lopulta hämmentävän yhdentekeväksi, jännityksettömäksi ja ponnettomaksi trilleriksi. Vinksahtanut kissa-ja-hiiri -leikki ei oikein missään kohtaa ota tuulta siipiensä alle, eikä leffa tarjoa juuri mitään mieleenpainuvaa tai vaikuttavaa kohtausta. Metsistä, kallioista ja villinä virtaavista joista vesiputouksineen ei saada oikein mitään irti ja varsinainen lässähdys on elokuvan lattea finaali. Miten näin hyvistä lähtökohdista voikin saada aikaiseksi näin pitkäveteisen ja unohdettavan rainan? Theron ja Egerton antavat tosiaan kaikkensa rooleissaan, mutta siihenpä ne kehut jäävätkin.

Apexin ohjauksesta vastaa Baltasar Kormákur, joka on aiemmin tehnyt ihan kelvollisia rainoja, kuten Everestin (2015) ja Beastin (2022), mutta tässä mies ei saa luotua tarvittavaa jännitystä. Isoin ongelma on Jeremy Robbinsin heikko käsikirjoitus, jossa mielikuvitus tuntui loppuvan alkuperäiseen ideaan ja jonka hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi. Edes teknisesti Apex ei ihan vakuuta ja toisinaan taustakankaan käyttö on niin selvää, että se jo itsessään rikkoo immersion ja kadottaa vaaran tunteen. Kameratyöskentely on kelvollista, puvustus oivallista ja maskeeraajat pääsevät luomaan erilaisia ruhjeita hahmoille läpi leffan. Äänityöskentely on pätevää, mutta Högni Egilssonin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apex, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Islanti, 2026, Chernin Entertainment, Ian Bryce Productions, Netflix, RVK Productions, RVK Studios, Secret Menu

Turre taklaa tykimmin (Air Bud: Golden Receiver - 1998) - elokuva-arvostelu

TURRE TAKLAA TYKIMMIN

AIR BUD: GOLDEN RECEIVER

Ohjaus: Richard Martin

Näyttelijät: Kevin Zegers, Cynthia Stevenson, Gregory Harrison, Nora Dunn, Perry Anzilotti, Robert Costanzo, Shayn Solberg, Alyson MacLaren, Rush, Chase, Zak ja Chance

Genre: urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 3

Koko perheen urheilukomedia Koriskenttien koiratähti (Air Bud - 1997) oli kriitikoiden nuivasta vastaanotosta huolimatta hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Elokuvan koiratähti Buddy menehtyi kuitenkin nivelsyöpään vain puoli vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, joten jatko-osaa varten tarvittiin uudet hauvat rooliin. Buddyn omistaja ja koko Air Bud -konseptin luoja Kevin DiCicco suuttui Keystone Picturesille, että yhtiö omi idean ja ryhtyi tekemään jatkoa ilman DiCiccon suostumusta. DiCicco myös väitti, että yhtiö ei ollut maksanut luvattuja prosenttimääriä oheistuotemyynneistä ja lipputuloista. Keystone Pictures piti kuitenkin päänsä ja Air Bud: Golden Receiver, eli vekkulisti suomennettu Turre taklaa tykimmin sai ensi-iltansa elokuussa 1998. Elokuva oli taloudellinen pettymys teattereissa, mutta jälkikäteen VHS- ja DVD-julkaisut myivät hyvin. Itse en ollut aiemmin nähnyt yhtäkään Air Bud -leffaa, mutta nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Air Bud Returns (2026), päätin vihdoin katsoa alkuperäisen elokuvan. Koska pidin sitä yllättävänkin hurmaavana leffana, päätin katsoa myös sen jatko-osat - etenkin kun huomasin, että Turre taklaa tykimmin sai ensi-iltansa päivänä, jona minä synnyin! Olen siis päivälleen yhtä vanha kuin tämä elokuva! 

Yrittäessään prosessoida äitinsä deittailua uuden miehen kanssa, Josh-poika liittyy koulunsa jenkkifutisjoukkueeseen, eikä aikaakaan kun myös Buddy-koira innostuu amerikkalaisesta jalkapallosta.

Kevin Zegers palaa rooliinsa Josh Frammiksi, josta ensimmäisen elokuvan lopussa tuli koiransa Buddyn kanssa paikallinen legenda heidän koripallotaitojensa myötä. Nyt Josh kuitenkin kiinnostuu eri urheilulajista, nimittäin amerikkalaisesta jalkapallosta ja huomaa, että Buddy on hyvä myös tässä lajissa. Zegers on edelleen kelpo roolissaan, vaikkei hänestä ihan löydy samanlaista paloa elokuvaa kohtaan kuin viimeksi. Osittain tämä voi johtua siitä, että alkuperäinen Buddy-koira tosiaan kuoli syöpään elokuvien välissä. Se oikea Buddy oli ihan oikeasti aikamoinen temppukoira, mistä kertoo jo se, että tässä jatko-osassa Buddyä esittää jopa neljä koiraa, Rush, Chase, Zak ja Chance. Tarvittiin siis neljä hauvaa hoitamaan yhden Buddyn työt.

     Näyttelijävaihdoksia tapahtuu myös Joshin perheessä ja hänen äitiään Jackieta näyttelee tällä kertaa Cynthia Stevenson ja pikkusisko Andreaa esittää Alyson MacLaren. Shayn Solberg sentään jatkaa Joshin parhaan ihmisystävän Tomin roolissa. Kokonaan uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään jalkapallovalmentaja Fanelli (Robert Costanzo), eläinlääkäri Patrick Sullivan (Gregory Harrison), sekä katala kaksikko Natalya (Nora Dunn) ja Popov (Perry Anzilotti), jotka sieppaavat eläimiä sirkukseensa ja innostuvat tietty, kun näkevät televisiossa jutun koripalloa pelaavasta koirasta. Stevenson tuo äitihahmoon erilaista energiaa ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Harrisonin kanssa, kun Joshin äidin ja eläinlääkärin välille syttyy romanssi, josta poika ei juuri piittaa. Costanzo on mainio valmentajana, mutta Dunn ja Anzilotti ovat vaivaannuttavan huonot tämänkertaisina pahiksina. Heitä on aivan varmasti ohjeistettukin näyttelemään mahdollisimman sarjakuvamaisesti, mutta heidän kohtauksensa aiheuttavat vain suurta myötähäpeää.

Alkuperäinen Koriskenttien koiratähti tosiaan yllätti minut positiivisesti ja lopun kökköä oikeudenkäyntiosiota lukuun ottamatta pidin sitä oikein mainiona, sympaattisena ja ilahduttavana koko perheen elokuvana. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Turre taklaa tykimmin -jatko-osasta, joka on aika lailla juuri sitä, mitä ennakkoon oletin jo ykkösosan olevan: laiska rahastus, joka saattaa ehkä viihdyttää perheen pienimpiä, mutta jättää kaikki siitä vanhemmat kylmäksi. Buddy on edelleen suloinen ilmestys - vaikkei siis kyseessä olekaan se ihka aito Buddy - ja hymy vääntyy väkisinkin huulille, kun koira tepsuttelee ensi kertaa kentälle jenkkifutistamineissaan.

Käsikirjoittajakaksikko Paul Tamasy ja Aaron Mendelsohn ja tämänkertainen ohjaaja Richard Martin eivät tunnu millään löytävän sellaista kultaista keskitietä, mikä miellyttäisi niin lapsikatsojaa kuin aikuistakin. Kohelluskohtauksia on enemmän kuin edeltäjässä ja tällä kertaa ne ovat ponnettomia ja laiskoja. Lapsia ne saattavat naurattaa, mutta itse kiemurtelin myötähäpeässä näiden hetkien aikana. Ne vieläpä liittyvät lähinnä pahiskaksikkoon, jonka seuraaminen on jo muutenkin vaikeaa puuhaa. Leffan draamapuoli liittyen Jackien ja Patrickin rakastumiseen ja Joshin torjuvaan suhtautumiseen taas todennäköisesti tylsistyttää lapset. Jenkkifutista pelaava koira, vaikea perhedraama ja toilailevat rosvot tuntuvat kuuluvan ihan eri elokuviin ja Turre taklaa tykimmin onkin harmillisen kömpelösti kasaan pistetty paketti, joka tehtiin selvästi pelkkien helppojen rahojen toivossa. Kun siinä kiireessä unohtui se aito hurmaavuus, ei ole ihme, että katsojat suhtautuivat jatko-osaan torjuvasti, eikä leffa tienannut teatterikierroksellaan edes puolia edeltäjänsä lipputuloista.

Sentään Turre taklaa tykimmin on teknisesti kelvollinen. Kameratyöskentely on pääasiassa menevää, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustustiimi on onnistunut Buddyn peliasun kanssa ja maskeeraajat pääsevät hassuttelemaan pahisduon kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Brahm Wengerin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Air Bud: Golden Receiver, Kanada, Yhdysvallat, 1998, Keystone Pictures, Dimension Films, Alliance Atlantis Communications, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Canadian Government, Golden Receiver

Dead Man's Wire (2025) - elokuva-arvostelu

DEAD MAN'S WIRE

Ohjaus: Gus Van Sant

Näyttelijät: Bill Skarsgård, Dacre Montgomery, Cary Elwes, Myha'la, Colman Domingo, Al Pacino, John Robinson, Kelly Lynch, Todd Gable ja Neil Mulac

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Dead Man's Wire perustuu tositapahtumiin Richard Hallin kidnappauksesta helmikuussa 1977. Vuonna 2020 Austin Kolodney kuuli tapahtuneesta podcastin kautta ja kiinnostui siitä valtavasti. Hän katsoi aiheesta dokumentin Dead Man's Line (2018) ja pestasi dokumentin tehneen kaksikon Alan Berryn ja Mark Enochsin auttamaan keräämään kaiken tiedon tapahtumasta, minkä pohjalta Kolodney ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta. Werner Herzogin oli tarkoitus ohjata elokuva ja päärooliin kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta lopulta Gus Van Sant tarttui projektiin ohjaajana ja päärooli meni Bill Skarsgårdille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Dead Man's Wire sai jo saman vuoden syyskuussa Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Nyt leffa on saapunut Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin sen näkemisestä näyttelijäkaartin vuoksi, tietämättä mitään elokuvan sisällöstä. Kävinkin katsomassa Dead Man's Wiren heti sen ensi-iltapäivänä. 

Tiistaina 8. helmikuuta 1977 Tony Kiritsis kidnappaa Meridian Mortgage -yhtiön johtajan pojan, vaatiakseen julkista anteeksipyyntöä ja korvauksia yhtiön aiheuttamista kärsimyksistä.

Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnin roolista parhaiten tunnettu Bill Skarsgård näyttelee Tony Kiritsisiä, joka kokee, että häntä on kusetettu pahemman kerran ja kun muu ei auta, hän päättää korjata asiat varsin huomiota herättävällä tavalla. Aluksi Tony vaikuttaa uhkaavalta sekopäältä, mutta mitä enemmän mies alkaa avata, miksi päätyi kidnappaukseen, katsojana voi alkaa ymmärtää hänen suurta ärtymystään ja radikaalia toimintaa. Kidnappaajaksi Tony on yllättävän mukava, vaikka samalla hänessä on tiettyä äkkipikaisuutta, mikä auttaa pitämään jännitettä yllä. Skarsgård on roolissaan mainio, kuten on myös Tonyn sieppaamaa Richard Hallia näyttelevä, Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Dacre Montgomery, joka tulkitsee onnistuneesti hahmonsa pelkoa, kun hänen niskaansa on kiinnitetty haulikko, jonka yksikin väärä liike voi saada laukeamaan.

     Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Meridian Mortgage -yhtiön johtajana ja Richardin isänä M.L. Hallina, Cary Elwes, Todd Gable ja Neil Mulac tapausta selvittävinä etsivä Grablena, poliisipäällikkö Gallagherina ja FBI-agentti Mullaneyna, Myha'la reportteri Lindana, sekä Colman Domingo radiojuontaja Fred Templenä, josta muovautuu yllättävä tekijä tilanteen eskaloituessa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti, joskin Pacino vaikuttaa vain käväisseen kuvauksissa päivän tai pari, käärimässä helpot rahat.

Dead Man's Wire osoittautui oikein mukaansatempaavaksi trilleriksi, joka lähtee heti napakasti käyntiin, Tonyn marssiessa Meridian Mortgagen toimistolle ja paljastessa aikomuksensa. Tästä pääsee vauhtiin varsin napakka tunnin ja kolmen vartin mittainen jännitysnäytelmä, josta ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan homma on menossa - paitsi toki jos tapaus on jo etukäteen tuttu ja tietää, kuinka kidnappauksessa lopulta käy. Poliisihahmot, reportteri Linda ja radiojuontaja Fred tuovat sopivasti eri näkökulmia tämän tilanteen seuraamiseen, mutta samalla he jäävät kieltämättä aika yksiulotteisiksi tyypeiksi.

Elokuvan kiinnostavinta antia on lopulta se, kääntyykö katsoja tarinan edetessä Tonyn puolelle, vaikka mies onkin tekemässä jotain rikollista ja ikävää? Kun miehen motiivit avautuvat, häntä voi tosiaan ymmärtää, vaikkei hänen ratkaisuaan tilanteeseen hyväksyisikään. Tällainen köyhien kyykyttämisestä syntyvä vastarinta on aiheena hyvin ajankohtainen tällä hetkellä, enkä voi olla ainoa, joka pohti Dead Man's Wirea katsoessaan, että milloinkohan UnitedHealthcare-yhtiön toimitusjohtaja Brian Thompsonin tappaneesta Luigi Mangionesta tehdään elokuva? Riistokapitalismin kukoistaessa yhä useampi päätyy epätoivoisiin tekoihin ja leffa jättääkin pureskeltavaa siitä, mitkä omat moraalit ovat tällaisten tilanteiden mahdollisesti yleistyessä.

Elokuvan ohjasi lopulta Gus Van Sant, jonka tunnetuin työ taitaa olla Will Hunting (Good Will Hunting - 1997). Van Sant rakentaa jännittävää ilmapiiriä pätevästi, mutta myös rikkoen sitä yllättävänkin toimivalla synkähköllä huumorintajulla. Austin Kolodneyn työstämä käsikirjoitus on kanssa mainio, vaikka monet hahmoista jäävätkin yksiulotteisiksi. Teknisesti Dead Man's Wire on pätevä ja elokuva on onnistuneesti saatu näyttämään 1970-luvun lopulla tehdyltä. Kameratyöskentely on oivallista, mutta osa leikkauskikkailuista olivat mielestäni hieman häiritseviä. Lavasteet ovat hienot ja puvustus on tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla oivallisesti. Gil Scott-Heronin kappale The Revolution Will Not Be Televised on nappivalinta lopputeksteihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dead Man's Wire, Yhdysvallat, 2025, Elevated Films, Pressman Film, Pinstripes, Co Created Media, Wrong Turn Productions, Artemis, Construction Film, Va Bene Productions, Balcony 9 Productions, Edith Productions, Film Manufacturers, Filmhedge, Punch Once, SIPUR, Velodrome, Yo Productions

Beef, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

BEEF - KAUSI 2

Luoja: Lee Sung Jin

Näyttelijät: Carey Mulligan, Oscar Isaac, Cailee Spaeny, Charles Melton, Youn Yuh-jung, Seoyeon Jang, William Fichtner, Matthew Kim, Mikaela Hoover ja Song Kang-ho

Genre: draama, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 31 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Lee Sung Jinin luoma televisiosarja Beef nousi suosituksi, kun sen kehuja ja palkintoja kahminut ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Aluksi Lee vihjaili jatkavansa tarinaa siitä, mihin ykköskaudella jäätiin, mutta lopulta hän päätti, että toinen kausi kertoisi täysin oman tarinansa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2024 ja nyt Beefin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse pidin valtavan paljon sarjan avauskaudesta ja olen odottanut jatkoa positiivisin mielin. Katsoinkin Beefin toisen kauden läpi muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Talousongelmissa rypevä pariskunta sattuu näkemään pomojensa väkivaltaisen riidan ja kuvaa tapahtuman kiristääkseen heiltä paremman aseman firmassa.

Beefin toinen tuotantokausi ei tosiaan jatka ykköskauden hahmojen tarinaa, vaan kertoo täysin oman konfliktinsa. Oscar Isaac ja Carey Mulligan näyttelevät aviopari Joshia ja Lindsayta, jotka pyörittävät menestyksekästä Monte Vista Point Country Clubia, kun taas Cailee Spaeny ja Charles Melton esittävät nuorta pariskuntaa Ashleyta ja Austinia, jotka työskentelevät heidän alaisuudessaan. Päällepäin Josh ja Lindsay vaikuttavat olevan onnellisesti naimisissa, mutta todellisuudessa rakkaus on sammunut jo aikoja sitten ja suljettujen seinien sisällä he raivoavat usein toisilleen niin, että esineitä rikkoutuu ja mustelmiakin saattaa aiheutua. Kun eräänä iltana Ashley ja Austin sattuvat todistamaan tällaisen riidan, he kuvaavat sen ja kiristävät Joshia ja Lindsayta nostamaan heidän statustaan. Nämä vastakkain asetetut pariskunnat ovat kummatkin mainiot ja kaikilta nelikosta löytyy omat kiinnostavat puolensa. Isaac ja Mulligan ovat toki tuttuun tapaansa vakuuttavat rooleissaan, mutta eivätpä nuoret tulokkaat Spaeny ja Melton paljoa kalpene heidän rinnallaan.

     Kaudella nähdään myös muun muassa William Fichtner yhtenä Country Clubin VIP-vieraana Troyna ja Mikaela Hoover tämän huomattavasti nuorempana rakkaana Avana, Youn Yuh-jung Country Clubin ostavan firman puheenjohtajana Parkina ja Seoyeon Jang tämän assistenttina Eunicena, Song Kang-ho Parkin miehenä tohtori Kiminä, sekä Matthew "BM" Kim tennisvalmentaja Wooshina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, mutta on Beefin kakkoskausi lopulta selvästi päänelikkonsa show.

Tämä kahden eri asemassa olevan pariskunnan välinen konflikti tarjoaa mainion ja kiinnostavan tarinan, mutta täytyy silti todeta, että nimenomaan Beef-sarjan uutena tuotantokautena tämä tuotti minulle pienoisen pettymyksen. On hyvä, että tämänkertainen riita rakentuu täysin eri tavalla kuin viimeksi ja kahden pariskunnan välinen vastakkainasettelu on jo itsessään sopivan erilainen. Lähtökohdat ovat toimivat ja konfliktin etenemistä on mielenkiintoista seurata, etenkin kun pariskuntien sisäisetkin välit alkavat tulehtua. Jokainen alkaa jossain määrin miettiä omaa etuaan, mutta samalla ilmoille muodostuu isompi uhka, joka vaatisi koko nelikon pystymistä puhaltamaan yhteen hiileen.

Tuotantokauden kahdeksan jaksoa vievät pääasiassa hyvin mukanaan, mutten voinut oikeastaan missään kohtaa olla miettimättä, että Beefin ykköskausi hoiti tämän kaiken paljon paremmin. Kakkoskausi ei oikeastaan koskaan lähde yhtä lennokkaasti vauhtiin, ole yhtä hauska, ole yhtä shokeeraava tai muutu yhtä absurdiksi. Ykköskausi oli suorastaan herkullinen, etenkin kun riitelevät päähenkilöt alkoivat pilata nimenomaan omia elämiään, kun he eivät suostuneet lopettamaan vihanpitoaan. Kakkoskaudelta juuri tämä skenaarion herkullisuus jää puolitiehen. Kausi on omana juttunaan hyvä, ajoittain hauska, ajoittain jännittävä ja loppua kohti tarina alkaa vihdoin päästä oikeasti vauhtiin. Mielestäni se, mistä kauden finaalijakso starttaa, olisi pitänyt tapahtua jo muutama jakso aiemmin.

Sarjan luoja Lee Sung Jin johtaa niin ohjaajaporukkaa kuin käsikirjoitustiimiä. Jinin idea ei tällä kertaa ole kuitenkaan yhtä nautinnollisen lennokas, vaikka se sisältää omat hyvät puolensa. Teknisesti Beefin kakkoskausi on vakuuttava. Kausi on osaavasti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeeraajien tekemät ruhjeet ja muut muuttuvat kauden edetessä ikävämmiksi. Äänimaailmakin on pätevästi työstetty Bobby Krlicin ja Finneas O'Connellin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beef, Yhdysvallat, 2023-, A24 Television, A24, Bugsy Bell Productions, Buji Productions, Universal Remote