The Death of Robin Hood (2026) - elokuva-arvostelu

THE DEATH OF ROBIN HOOD

Ohjaus: Michael Sarnoski

Näyttelijät: Hugh Jackman, Bill Skarsgård, Jodie Comer, Murray Bartlett, Noah Jupe, Faith Delaney, Clive Russell, Katie Breen ja Jade Croot

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

The Death of Robin Hood perustuu 1700-luvun balladiin englantilaisen sankarihahmo Robin Hoodin kuolemasta. Vuonna 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Sarnoski ilmoitti työstävänsä filmatisointia balladin pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Death of Robin Hood on saapunut elokuvateattereihin. Robin Hoodista on tehty vuosien varrella niin monia elokuvia, etten ollut etukäteen järin innoissani jälleen uudesta tulkinnasta ikonisesta jousiampujasta. Kävin silti katsomassa The Death of Robin Hoodin heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1247 Englannissa Pikku John pyytää iäkkäältä Robin Hoodilta apua, pelastaakseen vaimonsa ja tyttärensä. Robin Hood ja Pikku John lähtevät vielä viimeiselle matkalle, joka mullistaa niin muiden kuin Robin Hoodin itsensäkin käsityksen legendastaan.

Hugh Jackman näyttelee sankarina pidettyä ja ikääntynyttä, jo parhaat päivänsä nähnyttä ja kyynistynyttä Wolverinea... ei kun hups, siis Robin Hoodia. Ympäri Englannin lauletaan balladeja Robin Hoodin urotöistä. Kuinka mies joukkojensa kera varasti rikkailta ja antoi köyhille ja kuinka Marian-neito voitti lopulta sankarin sydämen. Totuus on kuitenkin toinen. Mitään Mariania ei ollut ja Robin ja hänen joukkonsa yksinkertaisesti vain varastivat ja tappoivat. Kuolleiden miesten suvut ovat yksi kerrallaan lähettäneet lisää miehiä kostamaan, mutta yksi kerrallaan jokainen heistä on kohdannut loppunsa Robin Hoodin nuolesta. On mielenkiintoista nähdä tämä hyvin erilainen versio hahmosta, etenkin kun Jackman suoriutuu roolistaan vakuuttavasti. Tympeän hahmon naureskellessa hänestä puhutuille uroteoille, mieleen nousee useasti Jackmanin tähdittämä Logan (2017), mutta mies onnistuu kuitenkin tekemään Robin Hoodista oman tyyppinsä.

     Elokuvassa nähdään myös Bill Skarsgård Robin Hoodille aina uskollisena Pikku Johnina, Katie Breen hänen vaimonaan Margaretina ja Faith Delaney heidän tyttärenään Pikku Margaretina, Jodie Comer sisar Brigidinä, Noah Jupe sukunsa kuolemaa kostamaan lähtevänä Arthurina, sekä Murray Bartlett spitaalisena, jonka Robin Hood kohtaa sisar Brigidin pyörittämällä sairastuvalla. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, erityisesti Comer naisena, joka saa tietysti Robin Hoodin pohtimaan tekojaan ja maailmankuvaansa uudelleen.

Robin Hoodista on vuosien varrella tehty lukuisia elokuvia, aina Errol Flynnin tähdittämästä Robin Hoodin seikkailut -klassikosta (The Adventures of Robin Hood - 1938) Walt Disneyn piirrettyyn Robin Hoodiin (1973), Kevin Costnerin tähdittämästä Robin Hood - varkaiden ruhtinaasta (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) Mel Brooksin ohjaamaan Robin Hood - sankarit sukkahousuissa -komediaan (Robin Hood: Men in Tights - 1993) ja Ridley Scottin ohjaamasta, hieman ontuvasta Robin Hoodista (2010) Taron Egertonin tähdittämään surkeaan Robin Hoodiin (2018). Tätä jousiampujaa on esitetty niin monessa eri valossa, ettei ihme että joku päätti tehdä elokuvan siitä, mitä jos Robin Hood olikin täysi kusipää.

The Death of Robin Hood jakaa taatusti katsojien mielipiteitä kahtia, eikä vain siksi, että se esittää nimikkohahmonsa niin ikävässä valossa. Toisin kuin toiminnantäyteinen traileri antaa ymmärtää, itse elokuva on nimittäin enemmänkin henkilödraama, jossa elämänsä loppusuoralla oleva Robin Hood alkaa vihdoin pohtia tekojaan. Mukana on pari toiminnallisempaa kohtausta, jotka äityvät suorastaan julmiksi väkivaltaisuudessaan, mutta elokuva haluaa mieluummin kaivautua tämän sankarina pidetyn ihmishirviön mielenmaisemaan. Itse pidin näkemästäni, jopa aika paljon. Päähenkilön kasvutarina on oivallisesti rakennettu ja mukana on monia pieniä hetkiä, jotka ovat jopa hieman kauniita ja liikuttaviakin. Jos kaipaa kivaa popcorn-viihdettä, kannattaa pistää jokin muu Robin Hood -leffa pyörimään. Mutta jos kamalia tekojaan hissuksiin katumaan alkavasta ukosta kertova draama houkuttaa, kannattaa The Death of Robin Hoodille antaa mahdollisuus.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Sarnoski, jonka aiempiin töihin kuuluvat Nicolas Cagen tähdittämä Pig (2021) ja kauhuleffa Hiljainen paikka: Päivä yksi (A Quiet Place: Day One - 2024). The Death of Robin Hood on huomattavasti lähempänä Pigiä, mutta leffassa Sarnoski pääsee myös näyttämään kykynsä hurjan väkivaltakuvaston suhteen. Myös teknisesti The Death of Robin Hood on mainio. Elokuva on erittäin taidokkaasti kuvattu ja valaistu. Leffa myös hyödyntää onnistuneesti kuvasuhteen vaihtumista osana tarinan tematiikkaa, kuvastaen Robin Hoodin muutosta. Lavasteet ja kuvauspaikat ovat komeat, puvustus on vakuuttavaa ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan varsin häijyjäkin näkyjä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jim Ghedin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä ajoittain haikeaan tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Death of Robin Hood, Yhdysvallat, 2026, A24, Lyrical Media, Ryder Picture Company

Enola Holmes 3 (2026) - elokuva-arvostelu

ENOLA HOLMES 3

Ohjaus: Philip Barantini

Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Himesh Patel, Helena Bonham Carter, Sharon Duncan-Brewster, Henry Cavill, Jason Watkins, Hattie Morahan, Joe Azzopardi ja Susan Wokoma

Genre: mysteeri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Nancy Springerin kirjasarjaan perustuva Netflixin elokuva Enola Holmes (2020) oli katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Enola Holmes 2 (2022) sai korkeat katsojaluvut, joten kolmannen osan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Enola Holmes 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa kelpo mysteerinä, mutta jatko-osa oli mielestäni jo hieman keskinkertainen. Odotukseni kolmososaa eivät olleet korkeat, mutta katsoin Enola Holmes 3:n silti heti sen julkaisupäivänä.

Enola Holmes on menossa naimisiin lordi Tewkesburyn kanssa Maltalla. Hääjuhlat katkeavat kuitenkin lyhyeen, kun Enolan isoveli Sherlock ja lordi Tewkesburyn äiti siepataan.

Millie Bobby Brown nähdään jo kolmatta kertaa salapoliisi Enola Holmesina, mestarietsivä Sherlock Holmesin (Henry Cavill, jota ei näytä kiinnostavan juuri yhtään olla mukana tässä leffassa) pikkusiskona. Enola on nyt menossa naimisiin rakastamansa lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) kanssa, mistä Sherlock ei innostu, kokiessaan Enolan menettävänsä identiteettinsä häiden myötä. Myöskään Tewkesburyn suku ei ole asiasta mielissään, heidän kokiessa pojan olevan liian hyvä Enolalle. Enola Holmes on periaatteessa hahmona yhä oikein toimiva, hänen pohtiessa, voiko hän yhdistää salapoliisityönsä ja tulevan lady-statuksensa. Brown kuitenkin osoittaa, että hän on vuosien varrella vain heikentynyt näyttelijänä. Hän ylinäyttelee minkä ehtii, eikä asiaa auta Enolalle tyypillinen neljän seinän jatkuva rikkominen, Enolan joko kommentoidessa asioita suoraan katsojalle tai esittäen erilaisia ilmeitä. Partridge jää myös aika puiseksi lordi Tewkesburyna, eikä hänen ja Brownin väliltä löydy juuri kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Himesh Patel Sherlockin uskollisena apurina tohtori Watsonina, Helena Bonham Carter Holmesien äitinä Eudoriana, Hattie Morahan Tewkesburyn äitinä, lady Tewkesburynä ja käväiseepä Susan Wokoman esittämä Edithkin pikaisesti mukana. Patel on elokuvan vakuuttavin näyttelijä, kun yleensä mainio Carter on käynyt selvästi vain kääräisemässä helpot rahat vasemmalla kädellä hutaistulla roolityöllään.

Enola Holmes -elokuvasarjan taso jatkaa laskuaan. Ensimmäinen elokuva oli vielä toimiva mysteeri, mutta jo kakkososa oli keskinkertainen raina ja nyt Enola Holmes 3 on aika heikko ja jopa pitkäveteinen tapaus. Asiaa eivät toki auta ontuvat näyttelijäsuoritukset, mutta isoin ongelma piilee Jack Thornen latteassa käsikirjoituksessa ja Philip Barantinin väsyneessä ohjauksessa. Olin suorastaan pyöristynyt Thorne-Barantini -kaksikon kädenjäljestä, kun ottaa huomioon, että viime vuoden - ei, vaan jopa koko kuluneen vuosikymmenen - paras sarja Adolescence (2025) oli myös heidän aikaansaannoksensa.

Tämänkertainen mysteeri, Sherlock Holmesin katoaminen ja hänen tutkimustensa jatkaminen, ei jaksa millään napata mukaansa. Siihen liittyy oivallisia aihioita Maltan ikävästä kohtelusta Ison-Britannian vallan alla, mutta tämäkin vähä hoidetaan kiusallisen sinisilmäisesti, sellaisella syyttävää sormea heristelevällä "soo-soo!" -asenteella. Pääasiassa leffa koostuu puolivillaisista toiminnallisista osuuksista, joiden stunt-työskentely saa ajoittain irvistämään myötähäpeästä, sekä kömpelöstä komediasta. Todellinen kompastuskivi on tämänkertainen pahis, joka ei vakuuta sitten yhtään. Elokuvan päätyttyä aloin toivoa, että Enola Holmes jäisi trilogiaksi.

Teknisestikin Enola Holmes 3 on ailahteleva. Siitä löytyy kelvollista kameratyöskentelyä, mutta töksähtelevää leikkausta. Yhdessä kohtaa Enola on kuristusotteessa, köysi kaulansa ympärillä, mutta seuraavassa kuvassa hän onkin jo saanut köyden irti ja käyttää sitä vastustajaansa. Lavasteet ovat näyttävät, mutta puvustus ja maskeeraus jättävät ajoittain toivomisen varaa. Brown ei selvästi ole halunnut luopua viimeisen päälle työstetyistä rakennekynsistään - ei, vaikka ne eivät istu leffan tapahtuma-aikaan tai edes hänen hahmoonsa. Tietokonetehosteet, etenkin tulipalo, näyttävät täysin keskeneräisiltä. Äänityöskentely on sentään kelvollista, joskin on suuri sääli, että Daniel Pemberton ei palannut enää säveltäjäksi. Hänen musiikkinsa olivat alusta asti Enola Holmes -elokuvien parasta antia ja valitettavasti Pembertonin korvanneiden Aaron Mayn ja David Ridleyn työt jäävät täysin yhdentekeväksi taustahälinäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enola Holmes 3, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Latina Pictures, Legendary Entertainment, Legendary Pictures, PCMA Management and Productions

Pikkuveli (Little Brother - 2026) - elokuva-arvostelu

PIKKUVELI

LITTLE BROTHER

Ohjaus: Matt Spicer

Näyttelijät: John Cena, Eric André, Michelle Monaghan, Christopher Meloni, Sherry Cola, Ego Nwodim, Caleb Hearon, Bryce Gheisar, Pilot Bunch, Ben Ahlers, Brandon Trost, Christina Catechis ja Paris Hilton

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Little Brother, eli suomalaisittain Pikkuveli on John Cenan ja Eric Andrén tähdittämä komediaelokuva. Elokuva kuvattiin heinäkuussa 2025 työnimellä "Untitled Roommates Project" ja nyt Pikkuveli on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, nähdessäni Netflixin mainoksia siitä. Katsoinkin Pikkuveljen muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen.

Kiinteistönvälittäjä Rudd Landyn elämä mullistuu, kun hänen nuoruutensa ystävä ja Ruddia isoveljenään pitävä Marcus palaa kuvioihin.

John Cena näyttelee Rudd Landya, kiinteistönvälittäjää, joka on ollut erittäin menestyksekäs urallaan, pyrkiessään nousemaan julkkis-isoveljensä Joshin (Christopher Meloni) varjosta. Rudd saakin elämänsä tilaisuuden, kun hänet halutaan mukaan tositelevisio-ohjelmaan, mutta kaikki meinaa mennä pieleen, kun hänen taakseen jättämänsä menneisyys palaa yhtäkkiä ryminällä takaisin hänen elämäänsä. Kyse on nimittäin Marcuksesta (Eric André), maailman koettelemasta miehestä, joka sai lapsena Ruddista parhaan ystävän Yhdysvaltojen isoveli-ohjelman kautta. Marcuksen mielessä Rudd on aina ollut hänen isoveljensä ja hän onkin päättänyt palauttaa vuosiksi katkenneen yhteyden. Rudd ja Marcus ovat periaatteessa passelin erilaiset persoonat, mutta hahmot lähinnä turhauttavat eri tavoin. Cena ajaa asiansa epävarmana Ruddina, mutta André pääasiassa vain ärsyttää Marcuksena, jonka omituisuutta kukaan muu kuin Rudd ei tietenkään huomaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Michelle Monaghan Ruddin vaimona Deirdrenä ja Bryce Gheisar ja Pilot Bunch heidän lapsinaan Coryna ja Shanena, Sherry Cola Ruddin assistenttina Miana, sekä Ego Nwodim ja Caleb Hearson Ruddin ohjelmaansa vetävinä Leonorena ja Ollyna. Eipä sivunäyttelijöidenkään työssä ole juuri hurraamista. Monaghan joutuu tyytymään aika tylsän vaimohahmon rooliin.

Pikkuveli on malliesimerkki Netflixin alkuperäistuotannon elokuvista ja muistutus siitä, miksi niillä on niin huono maine. Parista tunnetusta näyttelijästä huolimatta leffa on sellaista entisaikojen Anttilan alelaarien kuonaa, jota on vaikea kutsua edes kertakäyttöviihteeksi, sillä niin vaivaannuttavan epähauska koettelemus se on. Pikkuveljen tarina on varsin tuttu. Miehellä menee näennäisesti hyvin, kunnes joku eksentrinen heppu saapuu sekoittamaan pakkaa. Kaikki muut pitävät tästä hepusta, kun taas päähenkilölle hän aiheuttaa harmaita hiuksia oikuillaan. Tämä on nähty monta kertaa aiemmin ja vieläpä paljon paremmin ja hauskemmin toteutettuna.

Leffasta löytyy pari ääneen naurattavaa hetkeä, mutta pääasiassa laiskaan koheltamiseen ja lapsellisiin pissa-kakka-juttuihin pohjautuva komediaosasto aiheutti minussa tuhahtelua ja silmien pyörittelyä. Pahinta on, kuinka kertakaikkisen pitkästyttävä elokuva Pikkuveli onkaan. Komediat voivat olla typeriä ja lapsellisia, mutta jos ne ovat tylsiä, on epäonnistuttu ja pahasti. Tarinakaan ei jaksa yllättää millään tavalla. Heti on arvattavissa, että eivätköhän Rudd ja Marcus ennemmin tai myöhemmin löydä yhteisen sävelen.

Elokuvan on ohjannut Matt Spicer, joka on tehnyt aiemmin lähinnä yksittäisiä jaksoja televisiosarjoille, kuten American Horror Storiesille (2021-). Spicerin työ on väsynyttä, mitä ei toki auta Jarrad Paulin ja Andrew Mogelin onneton käsikirjoitus. Sen lisäksi, että kaksikon kehittelemä tarina on tylsä kierrätys ja heidän vitsinsä jättävät kylmäksi, on mukana myös vaivaannuttavan huonoa dialogia, etenkin leffan alkupäässä, kun katsojalle pitää kömpelösti tehdä selväksi hahmojen asemat, tavoitteet ja suhteet toisiinsa. Sentään Pikkuveli on kelvollisesti kuvattu ja mukana on hyvää lavastusta ja puvustusta. Dan Deaconin säveltämistä musiikeista ei kuitenkaan jää mitään käteen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Brother, Yhdysvallat, 2026, Middle Child Pictures, Netflix Studios, The District

The Furious (火遮眼 - 2025) - elokuva-arvostelu

THE FURIOUS

火遮眼

Ohjaus: Kenji Tanigaki

Näyttelijät: Xie Miao, Joe Taslim, Yang Enyou, Brian Le, Joey Iwanaga, Sahajak Boonthanakit, Yayan Ruhian, Manatsanun Phanlerdwongsakul, Gavin Wiriyaphuthorn ja Jeeja Yanin

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 18

The Furious on uusi hongkongilainen toimintaelokuva. Näyttelijät treenasivat taistelukoreografioitaan puolitoista kuukautta, joista viimeisten parin viikon ajaksi kuvaaja Meteor Cheung saapui mukaan, harjoitellakseen kohtaukset kameran kanssa. Elokuva kuvattiin keväällä 2024 Thaimaassa ja maailmanensi-iltansa The Furious sai syyskuussa 2025 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse olen odotellut leffan näkemistä, sen maailmalta kantautuneiden kehujen takia. Kävinkin katsomassa The Furiousin heti sen ensi-iltapäivänä.

Aasialaiskaupungissa siepataan lapsia myytäväksi, eivätkä korruptoituneet viranomaiset tee asian eteen mitään. Tytärtään etsivän mykän Wangin ja journalistivaimoaan etsivän Navinin täytyy tehdä yhteistyötä saadakseen rakkaansa takaisin ja pistääkseen sieppaajat aisoihin.

The Furiousin keskiössä on mykkä yksinhuoltajaisä Wang Wei (Xie Miao), jonka tytär Rainy (Yang Enyou) siepataan eräänä päivänä. Aloittaessaan etsintänsä Wang törmää Naviniin (Joe Taslim), joka etsii siepattujen lasten tapausta tutkinutta ja sen myötä kadonnutta journalistivaimoaan Matiaa (Jeeja Yanin). Tajutessaan olevansa samojen tyyppien perässä, miehet päättävät tehdä yhteistyötä. Mysteerisen menneisyyden omaava Wang ja soluttautumista yrittävä Navin ovat sopivan erilaiset persoonat, muodostaen heti tykättävän kaksikon, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteessaan. Miao ja Taslim ovat vieläpä loistovedossa rooleissaan. Miao synkistelee ja Taslim virnuilee enemmän, mutta kummatkin vetävät yhtä lujaa lättyyn, kun tarve vaatii. Miao ja Taslim ovat vieläpä molemmat tosielämän palkittuja kamppailulajimestareita, eli miehet hoitavat hurjat stunttinsa itse. Mainio on kanssa siepattua Rainy-tyttöä esittävä Enyou, jota isä on kouluttanut puolustamaan itseään ja joka ei noin vain hyväksy kohtaloaan.

     Elokuvassa nähdään myös Manatsanun Phanlerdwongsakul poliisi Yadongina, Joey Iwanaga ja Sahajak Boonthanakit sieppausrinkiä pyörittävinä Paklungina ja herra Songina, Brian Le Songin kätyrinä Ho'na, sekä The Raid -elokuvista (2011-2014) tuttu Yayan Ruhian Paklungin uskollisena kätyrinä Takina. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Kun Ruhian vihdoin päästetään vauhtiin loppuhuipennuksessa, The Raidit nähneet katsojat tietävät, että nyt on muuten luvassa aikamoista mättöä.

Siepattua lastaan etsivä isä ei suinkaan ole mikään uusi idea toimintaelokuvaan. Tunnetuin tätä juonta hyödyntävä elokuva taitaa olla Taken (2008). The Furious saa kuitenkin Takenin näyttämään kivalta koko perheen viihteeltä ja pistää aika lailla kaikki Hollywoodin toimintarainat muutenkin nurkkaan häpeämään. Juoni on mukana lähinnä pitämässä päähenkilöt jatkuvassa kiireessä, sekä antamassa raameja toinen toistaan vaikuttavammille toimintakohtauksille, mutta eipä tuo haittaa yhtään. Jos pidit The Raideista, The Furious on tehty juuri sinulle. Elokuva on itämaisten kamppailulajien ja häikäisevän stunt-työskentelyn juhlaa, mikä vieläpä tarjotaan överiväkivaltaisessa paketissa, ehdottomasti ansaiten korkean K18-ikärajansa viimeistään siinä kohtaa, kun päästään yltiöveriseen lopputaisteluun.

Vajaa parin tunnin kesto pitää todella tehokkaasti mukanaan, kiristäen otettaan kaiken aikaa. Vaikka mäiskettä riittää, ei se ehdi missään kohtaa käydä puuduttavaksi. Suu loksahtaa katsomossa vähän väliä auki, kun katselee näiden miesten aivan älytöntä liikkumista. Tunnelma sen kuin tiivistyy ja aina kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippunsa, se pistääkin pökköä pesään, kunnes intensiteetti pistää hikoilemaan jopa hyvin ilmastoidussa teatterisalissa. Kun lopputekstit pistetään rullaamaan, on pakko hetki hengähtää, ennen kuin voi pöllämystyneenä lähteä kohti kotia, ihmetellen että mitä tulikaan juuri koettua. The Furious on aivan ehdotonta pakkokatseltavaa kaikille toiminnan ystäville. Se tyydyttää toiminnannälän täydellisesti, aiheuttamatta ähkyä. Tämän jälkeen loppuvuoden Hollywoodin tusinatoiminnat, kuten Jason Stathamin tuleva Mutiny - Lavastettu syylliseksi (Mutiny - 2026) saavat todennäköisesti lähinnä haukottelemaan.

Elokuvan on ohjannut Kenji Tanigaki, joka suoriutuu hommastaan todella tyylikkäästi. Miehellä on jo työn alla uusi leffa The Living Dragon, jota jäänkin erittäin suurella mielenkiinnolla odottelemaan. Teknisesti The Furious on pääasiassa mainio. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja kameraa liikutellaan sulavasti toimintakohtausten aikana. Siinä, missä monet jenkkirainat leikkaavat toimintakohtauksiaan silpuksi, peitelläkseen ontuvaa stunt-työskentelyä, tässä oikein mehustellaan sillä, että nämä näyttelijät pistävät itsensä ihan oikeasti koetukselle kameran edessä. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset äityvät loppua kohti yhä vain verisemmiksi. Pientä moitittavaa syntyy joistain silmiinpistävistä tietokonetehosteista, sekä selvästi parin näyttelijän päälle dubatusta englannista. Muuten äänimaailma on kuitenkin väkevästi rakennettu, oli kyse sitten todella kivuliaan kuuloisista vasaraniskuista tai Elliot Leungin, Olivia Xiaolinin ja Flying Lotusin räväkästä musiikista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

火遮眼, Hongkong, 2025, Edko Films, XYZ Films, Zhejiang Hengdian Film Production

Avatar: The Last Airbender, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

AVATAR: THE LAST AIRBENDER - KAUSI 2

Luoja: Albert Kim

Näyttelijät: Gordon Cormier, Kiawentiio, Ian Ousley, Dallas Liu, Paul Sun-Hyung Lee, Miyako, Elizabeth Yu, Daniel Dae Kim, Momona Tamada, Maria Zhang, Thalia Tran, Amanda Zhou, Chin Han, Utkarsh Ambudkar, Sebastian Amoruso, Rekha Sharma, Jeremiah Oh, Crystal Yu, Justin Chien, Kelsey Lopes, Lily Gao, Shintaro Kanaoya, Randall Duk Kim, Matthew Yang King ja Dee Bradley Baker

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 56 minuuttia - 1 tunti 9 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 13

Vesi. Maa. Tuli. Ilma.

Nickelodeonin animaatiosarja Avatariin (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) perustuva näytelty sarja Avatar: The Last Airbender nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä helmikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Avatar: The Last Airbenderin toinen tuotantokausi on julkaistu Netflixissä. Itse pidin sarjan avauskautta pääasiassa toimivana adaptaationa - huomattavasti parempana kuin vuoden 2010 kamala elokuva The Last Airbender. En siitä huolimatta juuri odottanut sarjan jatkumista, mutta katsoin silti koko toisen tuotantokauden heti sen julkaisupäivänä.

Avatar Aang matkaa ystäviensä Kataran ja Sokkan kanssa kohti Ba Sing Se'tä, varoittaakseen kaupunkia tulikansan lähestyvästä hyökkäyksestä ja etsiäkseen jonkun, joka opettaisi Aangille maa-elementin taitamisen.

Gordon Cormier palaa rooliinsa avatar Aangiksi ja... jösses että poika on kasvanut kausien välissä! Avatar: The Last Airbender on malliesimerkki siitä, miten käy kun tekee televisiosarjaa, jonka pääroolissa nähdään lapsinäyttelijä ja odotetaan liian kauan jatkokauden tekemisessä. Cormier oli 11-vuotias, kun ensimmäisen kauden kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021 ja nyt hän on täyttämässä jo 17 vuotta. Ykköskaudelta tuttu innokas pikkupoika on siis yhtäkkiä vaihtunut täysi-ikäisyyttä lähestyvään nuorukaiseen, jonka esiin puskevan partasängen meinaa jo erottaa lähikuvista. Kun tästä alkushokista toipuu, joutuu valitettavasti toteamaan, ettei Cormier ole juuri kehittynyt näyttelijänä kuluneina vuosina. Hän esitti hyvin sinisilmäistä ja innokasta Aangia, mutta nyt maailmanpelastustehtävänsä tärkeyden ymmärtänyt Aang ei sujukaan yhtä luontevasti.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Kiawentiio ja Ian Ousley Aangia uskollisesti seuraavina sisaruksina Katarana ja Sokkana, Daniel Dae Kim julmana tulen valtias Ozaina, Dallas Liu hänen karkotettuna poikanaan Zukona, Paul Sun-Hyung Lee Zukoa mentoroivana Iroh-setänä, sekä kakkoskaudella isompaan rooliin nouseva Zukon häijy sisko Azula, jota näyttelee Elizabeth Yu. Merkittävänä uutena hahmona mukaan hyppää sokea maantaitaja Toph (Miyako), joka ryhtyy opettamaan Aangille seuraavaa elementtiä. Sivunäyttelijöiden työ on hieman ailahtelevaa. Sarjan paras näyttelijä on Irohia täydellisesti tulkitseva Lee, kun taas Yu ei valitettavasti vakuuttanut minua Azulana. Miyako on kuitenkin nappivalinta Tophiksi.

Avatar: The Last Airbenderin toinen tuotantokausi oli mielestäni kelvollista jatkumoa yllättävän toimivalle näytellylle adaptaatiolle yhden kaikkien aikojen parhaan animaation pohjalta. Cormierin äkillinen kasvupyrähdys aiheuttaa parin ensimmäisen jakson ajan hämmennystä, minkä lisäksi nuorukaisen toivomisen varaa jättävät näyttelijäkyvyt tekevät Aangin ja kumppaneiden kohtauksista ajoittain vaivaannuttavaa seurattavaa. Kun mukaan saadaan Toph, nämäkin kohtaukset saavat onneksi tuulta siipiensä alle. Heidän tavanomaista sankaritarinaansa enemmän kiinnostuin seuraamaan Zukoa ja Irohia, Zukon pohtiessa arvomaailmaansa uudelleen; haluaako hän pysyä lojaalina häikäilemättömälle isälleen?

Kakkoskauden seitsemän jaksoa pitävät ihan hyvin mukanaan. Ne avaavat tätä fantasiamaailmaa onnistuneesti enemmän, tuomalla mukaan maantaitajien pääkaupunki Ba Sing Se'n, jonka johtajat pyrkivät olemaan mahdollisimman irrallaan sodasta, jopa valehdellen kansalleen muurin ulkopuolisista tapahtumista. Hassua tosin kyllä, alkuperäinen piirrossarja meni huomattavasti syvemmälle näihin poliittisiin koukeroihin kuin tämä näytelty versio. Sekaan on ripoteltu ihan meneviä toimintakohtauksia, joissa hahmot hyödyntävät kekseliäästi eri kykyjään. Finaalijaksoon on saatu sopivasti jopa jännitettä... toki lähinnä niille katsojille, jotka eivät ole alkuperäissarjaa nähneet. Päätösjakso myös lupailee sarjan kolmannen ja samalla viimeisen tuotantokauden olevan jo tekeillä. Toivon mukaan se nähdään mahdollisimman pian, eikä vasta siinä kohtaa, kun päätähti on jo aikuinen mies omien lastensa kera.

Teknisesti Avatar: The Last Airbender on hämmentävän epätasainen, ottaen huomioon, että Netflix on taatusti pistänyt paljon rahaa peliin. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ovat parhaimmillaan näyttävät. Puvustus toisaalta mukailee animaatiosarjaa hyvin, mutta samalla asut näyttävät liian puhtoisilta, kuin kaupasta juuri ostetuilta. Tietokonetehosteet ovat paikoitellen jopa pöyristyttävän huonot. Taustakankaan käyttö on usein kiusallisen selvää ja digitaalisesti luodut olennot, kuten lentobiisoni Appa näyttävät joiltain PlayStation 3 -pelin monstereilta. Taustalta voi myös pahimmillaan bongailla digi-ihmisiä, joille ei ole jaksettu animoida kasvoja. Äänimaailma on sentään vahvasti rakennettu ja Takeshi Furukawa tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, animaatiosarjaa sujuvasti mukaillen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Avatar: The Last Airbender, Yhdysvallat, 2024-, Netflix, Avatar Studios, Nickelodeon Productions, Rideback

Kätyrit & Monsterit (Minions & Monsters - 2026) - elokuva-arvostelu

KÄTYRIT & MONSTERIT

MINIONS & MONSTERS

Ohjaus: Pierre Coffin

Näyttelijät: Pierre Coffin, Trey Parker, Allison Janney, Christoph Waltz, Jesse Eisenberg, Jeff Bridges, Zoey Deutch, Bobby Moynihan, Phil LaMarr ja George Lucas

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Animaatioelokuva Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli jättihitti, jolle päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Niiden lisäksi fanisuosikeiksi nousseet keltaiset otukset saivat oman elokuvansa Kätyrit (Minions - 2015), joka menestyi paremmin kuin yksikään aiempi osa franchisesta. Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022) oli myös jättihitti, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi lähes heti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Kätyrit & Monsterit on saapunut teattereihin. Itse olen mieltänyt suuren osan näistä elokuvista aika keskinkertaisiksi, enkä siis ollut järin innoissani jo kolmannesta Kätyrit-leffasta. Kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä, sekä syömässä KFC:n Kätyrit-aterian.

Etsiessään itselleen isointa ja pahinta pomoa, kätyrit päätyvät Hollywoodiin, missä heistä tulee elokuvatähtiä.

Kätyrit & Monsterit ei seuraa kahdesta edellisestä elokuvasta tuttujen kätyrien, Stuartin, Bobin ja Kevinin seikkailuja, vaan leffan keskiössä on kätyrikaksikko James ja Henry. James on taiteilijasielu, joka haluaa kertoa tarinoitaan ja innostuukin Hollywoodin tarjoamista mahdollisuuksista. Henry sen sijaan on hieman hölmömpi kaveri, joka seuraa Jamesia kuitenkin uskollisesti. Kätyreistä nousevat esille myös tympeä Dick ja kuuro Ed. James ja Henry ovat kaikessa tolloudessaan sympaattiset kaverukset, joiden haluaa nähdä tavoittavan unelmansa. Kaikkien kätyrien äänenä toimii tietty koko idean isä ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Pierre Coffin.

     Muita hahmoja leffassa ovat elokuvaohjaaja Max (Christoph Waltz), joka bongaa kätyrit, Hollywood-tuottajaveljekset Frank (Jeff Bridges) ja Elwood (myös Bridges), museokierrosta vetävä Olivia (Allison Janney), robotti - tai robotiksi pukeutunut ihminen - Dort (Jesse Eisenberg), sekä naisten oikeuksien puolesta marssiva Debbie (Zoey Deutch). Sivuhahmot ovat kelvollisia, joskin maailman valloitusta suunnitteleva Dort ja suffragetti Debbie tuntuvat aika irrallisilta, erityisesti heidän romanssinsa.

Kätyrit & Monsterit osoittautui kenties koko Itse ilkimys -franchisen erikoisimmaksi elokuvaksi. Leffa käynnistyy erittäin hauskasti, kätyrien yrittäessä läpi historian löytää itselleen sitä ultimaattisinta pahaa, jota seurata ja palvella. Mutta koska kätyrit ovat kätyreitä, onnistuvat he kerta toisensa perään tyriä koko homman. Leffa uskaltaa näyttää aika synkkiäkin juttuja, kuten pään katkeamista ja pahiksen räjähtämistä palasiksi, tarjoten tämän kaiken varsin vinksahtaneella huumorintajulla. Pidin myös paljon siitä, kun kätyrit päätyvät Hollywoodiin ja ruudulle vieritetään parodioita ikonisista klassikoista, kuten Citizen Kanesta (1941) ja Casablancasta (1942), sekä suuria elokuvalegendoja Charlie Chaplinista George Lucasiin (Lucas jopa ääninäyttelee elokuvassa itseään). Se, saavatko lapset näistä viittauksista yhtään mitään irti, onkin sitten eri asia.

Elokuva kuitenkin mielestäni heikkenee edetessään. Lystikäs Hollywood-matka muuttuu hieman sekasotkuksi, kun mukaan ympätään Dortia, josta ei oikein tiedä, onko hän ihan oikea avaruuden muukalainen, joka on saapunut valtaamaan Maan, vai joku hörhö robottiasussa ja Debbietä, jonka marssit naisten oikeuksien puolesta ovat toki tärkeä asia, mutta tuntuvat irralliselta muun menon keskellä. Kun ne nimenmukaiset monsterit vihdoin tulevat kuvioihin, oma intoni leffaa kohtaan laski, mutta sitten taas yleisön lapset vaikuttivat kokevan suurta riemua näkemästään. Olen tyytyväinen, että kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, koska lähes tauoton äänekäs koheltaminen alkoi taas vääjäämättä käymään hermoille.

Animaatiojäljeltään Kätyrit & Monsterit on mainio. Itse kätyrit ovat tietty tuttuja vekkuleita itseään, mutta heihin on saatu sopivasti erilaisia persoonia, sekä hieman erilaisia tyylejä, jotta nämä keltaiset veijarit erottaa toisistaan. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, etenkin Hollywoodiin sijoittuvissa kohtauksissa, jotka saavat taatusti monet leffahullut hykertelemään innosta. Elokuva on myös oivallisen värikäs, joskin ajoittain sen räikeä turbotykitys pistää silmät pyörälle. Äänimaailma äityy toisinaan turhan kaoottiseksi, mutta John Powellin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minions & Monsters, Yhdysvallat, 2026, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Your Name. (君の名は。 - 2016) - elokuva-arvostelu

YOUR NAME.

君の名は。

Ohjaus: Makoto Shinkai

Näyttelijät: Mone Kamishiraishi, Ryunosuke Kamiki, Ryo Narita, Aoi Yūki, Nobunaga Shimazaki, Kaito Ishikawa, Masami Nagasawa, Etsuko Ichihara, Kanon Tani, Masaki Terasoma, Sayaka Ohara ja Kana Hanazawa

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Your Name. on Makoto Shinkain ohjaama ja käsikirjoittama anime-elokuva. Shinkai sai idean elokuvaan vierailtuaan kesällä 2011 Yuriagen kalastajakylässä, alkuvuodesta tapahtuneen Tōhokun maanjäristyksen jälkeen. Vuonna 2014 Shinkai esitteli "If I Knew It Was a Dream" -nimellä kulkeneen tarinansa Toho-yhtiölle, missä innostuttiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Your Name. sai maailmanensi-iltansa 3. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, jopa Japanin menestynein elokuva muutaman vuoden ajan, kunnes Demon Slayer: Kimetsu no Yaiba - The Movie: Mugen Train (劇場版 鬼滅の刃 無限列車編 - 2020) syrjäytti sen. Itse katsoin Your Namen vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin näkemästäni valtavasti. Kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Japanissa pienen Itomori-kylän tyttö Mitsuha ja pääkaupunki Tokion poika Taki huomaavat yllätyksekseen vaihtavansa kehoja silloin tällöin.

Your Namen keskiössä ovat Mitsuha Miyamizu (äänenä Mone Kamishiraishi), pienessä Itomorin kylässä asuva teinityttö ja Taki Tachibana (Ryunosuke Kamiki), Japanin pääkaupungissa Tokiossa asuva teinipoika. Kummatkin yrittävät selvitä koulunsa haasteista, minkä lisäksi Mitsuha kamppailee sen kanssa, miltä hänen pormestari-isänsä (Masaki Terasoma) haluaa tytön tulevaisuuden näyttävän ja Taki yrittää päästä kärryille työelämästä. Kummankin elämät vaikeutuvat, kun eräänä aamuna Mitsuha herää Takin kehosta ja Taki Mitsuhan kehosta. He eivät tunne toisiaan, eivätkä tiedä yhtään, minne ovat päätyneet ja keitä heidän ympärillään olevat ihmiset ovat. Mennessään nukkumaan, he heräävät taas omista kehoistaan, mutta aina muutamien päivien välein he heräävät taas toisinaan. Mitsuha ja Taki ovat kummatkin kiinnostavia ja tykättäviä hahmoja, joiden kanssa ryhtyy mielellään selvittämään, mistä tämä tilanne oikein johtuu.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mitsuhan isoäiti Hitoha (Etsuko Ichihara) ja pikkusisko Yotsuha (Kanon Tani), Mitsuhan kaverit Tessie (Ryo Narita) ja Sayaka (Aoi Yūki), Takin kaverit Tsukasa (Nobunaga Shimazaki) ja Takagi (Kaito Ishikawa), sekä Takin ihastuksenkohde Okudera (Masami Nagasawa). Sivuhahmot alkavat toki hämmästelemään, miksi heidän tuttunsa käyttäytyy aina jonain päivinä niin oudosti, aivan kuin Mitsuha ja Taki olisivat unohtaneet yhtäkkiä kaikki. Erityisen hupaisa on pikkusisko Yotsuha, joka alkaa uskoa isosiskonsa Mitsuhan seonneen joka päivä, kun Taki on tämän kehossa.

Your Name. oli yhä toisellakin katselukerralla se aivan huikea elokuva, millaiseksi sen muistin. Tällaisia kehonvaihdoksia on toki nähty jo aiemmin, tunnetuimpana Lindsay Lohanin ja Jamie Lee Curtisin tähdittämä komedia Perjantai on pahin (Freaky Friday - 2003), mutta Your Namella on tähän omat pelisääntönsä. Kun yleensä hahmot pohtivat, kuinka palauttaa tilanne normaaliksi, on kiehtovaa seurata, kun Mitsuha ja Taki yrittävät opetella elämään erikoisen tilanteensa kanssa ja kun he yrittävät selvittää, kuka oikein on se tyyppi, joka silloin tällöin valtaa kehon. Mysteeri on oivasti rakennettu, minkä lisäksi meno on varsin hupaisaa, kun nämä kaksi yrittävät mahdollisimman luontevasti esittää toisiaan, tuntematta toisiaan lainkaan. Elokuva on myös onnistuneen erilainen rakkaustarina, kun Mitsuhalle ja Takille alkaa muodostua romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, vaikka he eivät varsinaisesti tapaa - jättävät vain viestejä toisilleen, jotta he aina tietävät missä mennään, kun kehonvaihdos taas tapahtuu.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan kyseessä on jo oikein mainio leffa, jonka hahmot ovat tykättäviä ja tarina mukaansatempaava. Puolessa välissä leffa kuitenkin kiskaisee maton niin tarmokkaasti jalkojen alta, että suu loksahtaa auki ja loppuleffa saakin aivan täysin uusia kierroksia. Hauska ja erilainen rakkaustarina muuttuukin todella tiivistunnelmaiseksi jännitysnäytelmäksi, joka nostaa välillä ihon kananlihalle ja välillä taas herkistää kyyneliin asti. Ensimmäisellä katselukerralla Your Name. sai minut niin voimakkaan tunnereaktion valtaan, että siitä kesti hetki toipua. Ja siitä yleensä tietää nähneensä todella vaikuttavan, suorastaan erinomaisen elokuvan.

Myös audiovisuaalisena elämyksenä Your Name. on mieletön. Animaatiojälki on aivan uskomattoman kaunista läpi elokuvan. Jokaiseen kuvaan on panostettu hullun lailla ja oli kyse sitten Itomorin nätistä ja vehreästä kylästä tai suurkaupunki Tokiosta, nämä miljööt on luotu niin ällistyttävän yksityiskohtaisesti, että jo sen puolesta on huutava vääryys, ettei Your Namea noteerattu seuraavan vuoden Oscar-gaalassa parhaan animaatioelokuvan palkintoa jaettaessa lainkaan. Hahmot liikkuvat sulavasti, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää ja elokuva on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on vakuuttavasti rakennettu ja Radwimps-yhtyeen laulaja Yojiro Nodan säveltämät musiikit ja esittämät laulut tunnelmoivat hienosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

君の名は。, Japani, 2016, Toho, Toho Animation, Amuse, CoMix Wave Films, East Japan Marketing & Communications Inc., Kadokawa, Lawson HMV Entertainment (LHE), The Answer Studio, Vogue Ting