Arvostelu: Avatar (2009)

AVATAR

Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldana, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Giovanni Ribisi, Joel David Moore, Michelle Rodriguez, Laz Alonso, CCH Pounder, Wes Studi ja Dileep Rao
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 51 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Ohjaaja-käsikirjoittaja James Cameron sai idean Avatariin jo 1990-luvun alussa, yhdistellessään lapsuutensa scifi-suosikkejaan. Cameron aikoi aloittaa elokuvan teon saatuaan valmiiksi 11 Oscar-palkintoa voittaneen, siihen aikaan kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan Titanicin (1997), mutta hän koki, ettei teknologia ollut vielä kehittynyt tarpeeksi, jotta hän saisi leffasta sellaisen kuin hän halusi. Cameron päättikin siirtyä muihin projekteihin (joista yksi on aiemmin tänä vuonna vihdoin ilmestynyt Alita: Battle Angel - 2019) ja kehittämään teknologiaa Avataria varten. 2000-luvun alussa hän alkoi kehittelemään leffan maailmaa ja työstämään tarinaa uudestaan. Elokuvan taustalla pyörivä 20th Century Fox -yhtiö alkoi kuitenkin menettää uskoaan koko projektiin ja Cameron joutuikin taistelemaan saadakseen elokuvan lopulta tehtyä. Kuvaukset alkoivat vihdoin keväällä 2007 ja lopulta Avatar sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa tuomittiin etukäteen mainosten perusteella taloudelliseksi katastrofiksi ja muutenkin surkeaksi elokuvaksi, mutta kun filmi vihdoin saapui teattereihin, se yllätti kaikki. Elokuvan huippukehittynyt 3D-tekniikka herätti paljon ihmetystä ja Avataria pidettiin elämyksenä, mikä kaikkien täytyy kokea teattereissa. Ja niinpä sana lähti kiertämään ja yhä useampi meni katsomaan sen. Ennakkoon flopiksi tuominneet eivät olisi voineet olla pahemmin väärässä, sillä Avatar tuotti lopulta lähes kolme miljardia dollaria, mikä teki siitä kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan... kunnes Avengers: Endgame (2019) ohitti sen tänä kesänä. Elokuva keräsi myös ylistystä kriitikoilta ja se oli ehdolla useista palkinnoista, kuten yhdeksästä Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras lavastus, kuvaus ja parhaat erikoistehosteet), kahdeksasta BAFTAsta, joista se voitti kaksi (paras lavastus ja tehosteet), sekä neljästä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras draamaelokuva ja paras ohjaus). Itse en kuitenkaan nähnyt Avataria teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei jostain syystä kiinnostanut minua. Kuitenkin mitä enemmän leffa keräsi kehuja, se alkoi kiinnostamaan ja kun katsoin sen vihdoin vuokralta keväällä 2010, en olisi voinut enempää katua päätöstäni jättää 3D-teatterikierros väliin. Olen sen jälkeen nähnyt filmin muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo ehtinyt kulua viitisen vuotta. Innostukseni elokuvaa kohtaan lopahti, kun Cameronilla vaikutti nousevan maine päähän ja hän alkoi ilmoittamaan yhä vain useampia jatko-osia leffalle, joista yksikään ei ole vieläkään ilmestynyt. Kuitenkin nyt kun huomasin, että Avatar täyttää 10 vuotta, päätin palata pitkästä aikaa Pandoralle ja katsoa, kuinka hyvin elokuva on kestänyt aikaa ja onko se oikeasti kaiken sen hehkutuksen arvoinen, mitä se sai kymmenisen vuotta sitten.

2100-luvulla Maa on tuhoutumassa ja ihmiskunta lähtee avaruuteen etsimään uutta kotia. Matka vie Pandora-nimiselle kuulle, mistä löytyy yhtä maailmankaikkeuden arvokkainta metallia, mutta ihmisiä vastassa ovatkin kuun alkuasukasolennot, Na'vit. Välttääkseen sodan, ihmiset lähettävät tutkijoita soluttautumaan Na'vi-heimoon, yhdistämällä tutkijoiden mielet Na'veja muistuttaviin avatar-kehoihin.

Sam Worthington näyttelee Jake Sullya, entistä merijalkaväen sotilasta, joka otetaan mukaan avatar-ohjelmaan. Jake on halvaantunut vyötäröstä alaspäin, eikä siksi voi kävellä, miksi onkin ymmärrettävää, että kun hänen mielensä siirretään sinistä, kolmemetristä Na'via muistuttavaan kehoon, jolla hän voi kävellä ja juosta, on hänen vaikea palata enää takaisin. Jake on alusta alkaen kiinnostava tapaus, vaikkakin paikoitellen hieman typerä. Hänen on vähän väliä pakko yrittää ties mitä, pohtimatta etukäteen seurauksia, mikä johtaa tietty vaikeisiin tilanteisiin. Soluttautuessaan Na'vi-heimoon hänen täytyy alkaa ymmärtämään monia asioita uudella tavalla. Hahmon kehitys on oivallisesti toteutettu ja Worthington on oikein mainio valinta päärooliin.

Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat avatar-ohjelmaa johtava ja Na'veja tutkiva tohtori Grace Augustine (mahtava Sigourney Weaver), omaa avatariaan ohjaava Norm (Joel David Moore), rahanhimoinen johtohahmo Parker Selfridge (Giovanni Ribisi), pilotti Trudy (Michelle Rodriguez), tohtori Max Patel (Dileep Rao) ja ihmisten tukikohdan turvallisuuspäällikkö Quaritch (Stephen Lang), joka pitää Na'veja pelkkinä arvottomina villeinä. Heti kun Quaritch astelee (kirjaimellisesti) mukaan tarinaan, tietää katsoja välittömästi, että tässä on elokuvan päävihollinen. Quaritchin häijyyttä ei edes yritetä peitellä. Lang on erinomainen valinta hahmoksi, eikä hän edes tarvitsisi ohimoaan koristavaa arpea muuttuakseen uhkaavaksi vastukseksi. Selfridge on taas toisenlainen pahis. Hän ei halveksu Na'veja, mutta häntä ei kiinnosta pätkän vertaa, kuolevatko he vai eivät, kunhan hän rikastuu. Norm, pilotti Trudy ja etenkin Max Patel jäävät aika pienelle huomiolle, vaikka vähän väliä taustalla näkyvätkin, mutta Sigourney Weaver pääsee oikein kunnolla esille tohtori Augustinena. Weaver on nappivalinta sarkastiseksi mutta huolehtivaksi tohtoriksi, joka katsoo kömpelöä sotilas-Jakea nenänvartta pitkin. Ribisi, Rodriguez, Rao ja Moorekin sopivat oivallisesti rooleihinsa, mutta jäävät armottomasti Weaverin ja Langin varjoon näyttelijöinä.
     Tärkeimpiä Na'vi-hahmoja taas ovat nuori soturinainen Neytiri (Zoe Saldana), tämän vanhemmat päällikkö Eytukan (Wes Studi) ja Mo'at (CCH Pounder), sekä Jakea halveksuva soturi Tsu'tey (Laz Alonso). Na'vit todella elävät yhdessä luonnon kanssa, joten he eivät hyväksy kuulleen ihmisiä, jotka aikovat tuhota kaiken rahanahneutensa perässä. Etenkin Saldana onnistuu vakuuttamaan avaruuden olentona ja hänen Neytiri-hahmonsa on kiehtova.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna on selvää, että yksi isoimmista syistä Avatarin menestykselle vaikuttavan 3D-elämyksen ja uskomattomien efektien (puhutaan niistä pian enemmän) lisäksi on sen maailma. James Cameron ymmärsi, että kilpaillakseen isojen franchise-elokuvien, kuten 2009 ilmestyneiden Harry Potter ja puoliverisen prinssin (Harry Potter and the Half-Blood Prince), Star Trekin ja Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen) kanssa, hänen täytyisi luoda laaja, rikas ja kiehtova maailma, jonne katsojat palaisivat yhä uudestaan. Pandora on henkeäsalpaavasti luotu paikka, mitä laajennetaan läpi leffan ja mitä todella haluaa päästä tutkimaan hahmojen kanssa. Elokuvassa käytetäänkin runsaasti aikaa maailman esittelyyn ja sen historian avaamiseen. Na'veille on todella luotu oma kulttuurinsa, ja heidän puheistaan ja tavoistaan käy selväksi, millainen menneisyys lajilla on ollut. Elokuva myös näyttää, kuinka eri Na'vi-heimot eroavat toisistaan, mikä tuo lisärikkautta maailmaan. Muihin olentoihin on hauskasti otettu vaikutteita erilaisista Maan eläimistä ja niitä on sitten yhdistelty uudenlaisiksi olennoiksi. Pandoran luonto itsessään tuntuu elävältä ja se tavallaan onkin, kun syvennetään Na'vien suhdetta maailmaansa.

Avataria on vuosia huomautettu siitä, että sen tarina muistuttaa todella vahvasti Pocahontasta (1995), eikä mikään ihme. Itseänikin on jo pitkään huvittanut, kuinka paljon samaa leffoissa onkaan. Molemmat kertovat "sivistyneemmistä" ja teknologisesti kehittyneemmistä ihmisistä, jotka matkaavat uuteen maailman rikkausten perässä, kunnes kohtaavat alkuperäiskansan, joka puolustaa kotiaan tunkeilijoilta keihäin ja jousin. Yksi matkaan lähteneistä onnistuu tutustumaan alkuperäiskansan jäseneen ja kenties pientä romanssiakin syntyy siinä samalla kahden eri kansan edustajien välille. Soluttautuja alkaa tietysti vähitellen huomaamaan, kuinka paljon parempi alkuperäiskansa onkaan ja siitähän syntyy taistelu. Mukana on jopa alkuperäiskansalle tärkeä puu, joka jakaa viisauksia! Aiemmin nämä samankaltaisuudet häiritsivät itseäni, mutta nykyään tämä on lähinnä huvittavaa, etenkin kun pidän Avataria parempana elokuvana.

Leffan tarinasta tai enemmänkin sen kerronnasta löytyy tiettyjä ongelmia. Elokuvan alku on pistetty hieman kömpelösti kasaan (mitä keräilijän pidennetty versio tosin parantaa, palataan siihenkin myöhemmin), minkä lisäksi läpi leffan kuultava Jaken kertojaääni on hieman hassusti istutettu mukaan. Kertojaääni itsessään ei ole vielä ongelma, mutta mukaan on päätetty ottaa kohtauksia, joissa Jake pitää videopäiväkirjaa ja selittää sinnekin tapahtumia. Nämä selitykset ovat välillä tönkköjä ja haittaavat pienesti kerrontaa sekä rytmitystä. Tuntuu vain hassulta, että päähenkilön täytyisi selittää katsojille asioita kertojan muodossa ja muille hahmoille videopäiväkirjan kautta.

Ongelmistaan huolimatta Avatar on erittäin mainio leffa ja ennen kaikkea se on loistokas elämys. Yksi isoimmista syistä elokuvan menestykseen on se, ettei se ole vain elokuva, vaan se todella on elämys. Katsoja oikeasti imaistaan mukaan Pandoralle ja erilaisiin tapahtumiin. Katsojana pääsee tutkimaan tätä maailmaa ja oppimaan Na'vien kulttuuria - Jaken päästessä Na'vien joukkoon katsojakin pääsee. Vastakkainasettelua ihmisten ja Na'vien välillä rakennetaan taidokkaasti läpi leffan ja kun se vihdoin päästetään valloilleen, tarjoaa elokuva mitä vaikuttavimpia hetkiä. Mukana on traagisuutta, mikä oikeasti iskee sydämeen, sillä on uppoutunut niin syvälle elokuvan tapahtumiin. Lopputaistelu tarjoaa eeppisyyttä oikein koko rahan edestä ja vieläkin enemmän. Quaritchin pahuuden lisäksi leffa ei pyri lainkaan piilottelemaan sen selkeitä teemoja teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta ja kritiikkiä ihmisten Maapalloa tuhoavaa toimintaa kohtaan. Vaikka tarinan kertomisesta löytyy vikoja, on elämys kuitenkin tarjottu niin vaikuttavasti, että tiettyjä vikoja pystyy antamaan anteeksi. Ja vaikka kerronta paikoitellen takelteleekin, on paketti niin koukuttava ja napakka, että pitkälti yli kahden tunnin kesto sujahtaa kuin siivillä. Tarinaltaan Avatar on lähinnä mainio pätkä, mutta elämyksenä se on aivan fantastinen.

James Cameron osoittaa taas kerran olevansa erinomainen ohjaaja, pitäessään valtavaa pakettia kasassa näin taidokkaasti. Hänen käsikirjoituksensa kuitenkin vaatisi vielä tiettyjä viilauksia, jotta tarinankerronta olisi samalla tasolla elokuvaan luodun maailman ja sen uskomattoman huikean visuaalisen puolen kanssa. Kaikenlaisissa palkintogaaloissa Avatar voitti lähes jokaisen efekteihin liittyneen palkinnon ja täysin ymmärrettävästi. Paria selvästi digitaalista ja muovisen näköistä olentoa lukuunottamatta filmi on visuaalisesti yksi kaikkien aikojen upeimmista. Enkä tarkoita vain erilaisia olioita ja liikkeentunnistus-tekniikalla toteutettuja Na'veja, vaan yleisesti ottaen koko Pandoraa. Kaikki lokaatiot ovat hämmästyttävästi luotuja. Taustat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joita bongaa joka katselukerralla yhä vain enemmän. Elokuva on myös todella kaunis ja välillä se osaa pysähtyä nauttimaan siitä kauneudesta. Digiefektien lisäksi tekijät käyttivät myös lavasteita ja miniatyyreja, ja yhdistelivät niitä niin mestarillisesti, ettei katsojana osaa aina sanoa, miten mikäkin asia on toteutettu. Avatar on myös taiturimaisesti kuvattu ja leikattu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä ihmisten asujen kanssa. Äänimaailma on erinomaisesti luotu kaikin puolin, vaikka itseäni häiritsee pienesti, että Na'vien ratsujen äänet kuulostavat täysin Jurassic Parkin (1993) velociraptoreilta. Musiikeista vastaa edesmennyt James Horner, joka on onnistunut säveltämään useita hienoja teemoja ja tuo oman lisäyksensä filmin tunnelmaan. Etenkin leffan traagisimmassa kohdassa Horner näyttää taitonsa musiikintekijänä.

Avatarista on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, noin 10 minuuttia pidempi Special Edition ja siitä vielä lähes 10 minuuttia pidempi keräilijän versio. Mukana on sekä pidennettyjä että kokonaan uusia kohtauksia. Special Editionilla esimerkiksi ensimmäinen lento Pandoran yllä kestää kauemmin, kuten kestää myös Jaken ensimmäinen yö Na'vien joukossa. Jaken koulutus ja lopputaistelu kestävät myös pidempään. Keräilijän versio taas aloittaa elokuvan täysin eri tavalla. Siinä missä teatteriversio ja Special Edition alkavat suoraan siitä, kun Jaken alus saapuu Pandoralle, keräilijän versio näyttää Jaken elämää Maassa, syventäen hänen syitään lähteä pois. Suomessa on julkaistu kuusilevyinen Blu-ray- ja DVD-paketti, mikä sisältää kaikki kolme versiota elokuvasta. Itse olen nähnyt ne kaikki ja arvostelua varten katsoin Special Editionin, sillä halusin nähdä tietyt lisäykset, mutta halusin filmin kuitenkin alkavan samalla tavalla kuin teatteriversiossa.

Yhteenveto: Avatar on edelleen upea elämys, vaikka se sisältää tarinalliset ongelmansa. Kertojaääni on hieman kömpelö ja juoni on ryöstetty suoraan Pocahontaksesta, mutta eipä se lopulta hirveästi haittaa - lähinnä vain huvittaa. Kertomus nappaa mukaansa ja tapahtumista huomaa todella välittävänsä. Filmi on niin mukaansatempaava, että yli kahden tunnin (keräilijän versiossa lähes kolmen tunnin) kesto on nopeasti ohi. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja filmi onkin lumoava, jännittävä, hauska, kaunis ja jopa koskettava. Etenkin jälkimmäiseen tunteeseen vaikuttavat vahvasti James Hornerin sävellykset. Pandoran maailma on esimerkillisesti rakennettu ja esitetty. Yksi filmin menestyksen salaisuuksista onkin tämä paikka ja kuinka rikas siitä on saatu. Katsoja haluaa lähteä seikkailemaan tällä kuulla ja tutkimaan sen salaisuuksia. Paria olentoa lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti henkeäsalpaavan hieno ja se sisältää edelleen joitakin parhaimmista tietokonetehosteista ikinä. Näyttelijät tekevät pääasiassa mainiota työtä, etenkin Sigourney Weaver, Zoe Saldana ja Stephen Lang. Sam Worthington ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tähän leffaan hän sopii. Elokuvan teema teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta on todella vahva ja joidenkin mielestä se saattaa olla jopa liian alleviivattu. Toisaalta kun miettii, ettei Maapallo ole 10 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen yhtään sen paremmassa kunnossa, voisi teema olla vieläkin merkittävämmin mukana. James Cameron osaa kyllä hommansa ja hän pitää mammuttimaista Avataria taiturimaisesti kasassa. Elämyksenä ja seikkailuna tämä on huikea, mikä kannattaa kokea mahdollisimman isolta ruudulta, jotta sen visuaalinen upeus pääsee oikeuksiinsa. Mutta vaikka pidänkin Avatarista, täytyy minun todeta, ettei minulla ole lähes mitään kiinnostusta sen jatko-osia kohtaan. Toisen osan olisi pitänyt ilmestyä jo ja kun miettii, kuinka montaa Avatar-leffaa Cameron on tekemässä, ei voi olla miettimättä, että liika on jo liikaa. Palaammekin sitten Pandoralle selvittämään, mistä jatko-osat on tehty, kun (ja jos) ne joskus ilmestyvät...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar, 2009, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Ingenious Film Partners, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: The Wind (2018)

THE WIND

Ohjaus: Emma Tammi
Pääosissa: Caitlin Gerard, Ashley Zukerman, Julia Goldani Telles, Dylan McTee ja Miles Anderson
Genre: kauhu, western
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wind on isänsä puolelta suomalaistaustaisen ohjaaja Emma Tammen esikoiselokuva. Filmi kuvattiin pari vuotta sitten ja se sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018. Suomessakin leffa nähtiin viime vuoden puolella, Night Visions -elokuvafestivaaleilla, minne Tammi saapui vieraaksi. Vaikka elokuvaa on täällä mainostettu Tammen suomalaistaustan kautta, oli viime vuoden Night Visions hänen ensimmäinen käyntinsä Suomessa. Nyt The Wind on saapunut kunnon teatterikierrokselle ja kävin katsomassa sen ystäväni kanssa heti ensi-iltana.

1800-luvun villissä lännessä asustava Macklinin pariskunta saa uusia naapureita ja samalla voimistuu Lizzy Macklinin pelko siitä, että öisin pimeydessä vaeltava pahuus pääsee valloilleen.

Macklinin pariskuntaan kuuluvat vaimo Elizabeth, eli Lizzy, jota näyttelee Caitlin Gerard ja mies Isaac, jota esittää Ashley Zukerman. Zukerman jätetään tarkoituksella täysin Gerardin varjoon. Vain parissa kohtauksessa hän pääsee näyttämään hieman taitojaan, mutta muuten elokuva luottaa täysillä Gerardin läsnäoloon. Gerard tekee erittäin hyvää työtä hiljaisena, mutta tietylle tuulelle sattuessaan ärhäkkäänä persoonana. On mielenkiintoista nähdä nainen lännenelokuvan pääosassa, sillä sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin. Toisaalta kun kyseessä on myös kauhuelokuva, ei ratkaisu ole enää niinkään erilainen. Joka tapauksessa Gerard onnistuu pitämään elokuvaa harteillaan... niin hyvin kuin tätä elokuvaa voi pitää...
     Pariskunnan talon lähelle muuttaa Harperin pariskunta, johon taas kuuluvat vaimo Emma (Julia Goldani Telles) ja mies Gideon (Dylan McTee). Zukermanin tavoin McTee jätetään myös täysin sivuun, eikä hän pääse lainkaan näyttämään, löytyykö häneltä lahjoja. Telles taas tekee oivallista työtä Emmana, josta löytyy toisenlaista reippautta Lizzyyn verrattuna.

The Wind tuntuu hyvin vahvasti länkkäriversiolta muutaman vuoden takaisesta kauhuelokuvasta The Witch (The VVitch: A New-England Folktale - 2015). Tunnelma ja visuaalisuudet ovat todella samanlaiset ja uskonkin Tammen saaneen inspiraatiota kyseisestä elokuvasta. Näissa leffoissa on yhteistä myös se, etten pitänyt kummastakaan. Kumpikin elokuva alkaa kiehtovasti, mutta mitä pidemmälle ne kulkevat, sitä enemmän ne alkavat lässähtelemään, kunnes loppupää lähinnä haukotuttaa ja saa pyörittelemään silmiä. The Windin alkupää onnistui iskemään minuun vahvasti ja siksi minua harmittaakin, että elokuva vain heikkeni kaiken aikaa. Elokuvassa on panostettu vahvasti äänitehosteisiin, etenkin nimen mukaiseen tuuleen. Alussa ei puhuta mitään, vaan vaikuttava kuvaus ja erinomainen äänisuunnittelu imaisevat katsojan karulle preerialle. Kun tarina alkaa pikkuhiljaa muodostumaan, leffa muuttuu harmillisen luotaantyöntäväksi, siihen pisteeseen asti, ettei minua kiinnostanut lainkaan, mitä hahmoille tulee tapahtumaan.

Elokuva yrittää olla kovin nokkela kerronnassaan, eikä se kulje perinteiseen tapaan kohtaus kohtaukselta alusta loppuun. The Wind ei edes ala tapahtumaketjun alusta, vaan se hyppii ajassa sinne sun tänne. Aluksi kun hoksasin, että leffa tekee näin, pidin ratkaisusta, mutta elokuvan edetessä kerronta käy lähinnä kömpelöksi. Lisäksi leffan tunnelmakin alkaa rakoilemaan. Alusta löytyy mainion jännittäviä hetkiä, mutta loppupäässä kauhun tunne on jo kadonnut. Yhdessä kohtaa meno käy jopa naurettavan puolella. Lopun on kai tarkoitus olla maata järisyttävä ja katsojan tajuntaa räjäyttävä, mutta omasta mielestäni elokuva ei kyennyt mihinkään tällaiseen. Loppujen lopuksi The Wind on kiva yritys, mutta todella unohdettava tekele.

Emma Tammi taisi ottaa liian ison palan purtavaksi tätä tehdessä. Hänen on hankala rakentaa tunnelmaa tai pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Elokuva alkaa myös toistamaan itseään tempuissaan ja alle puolentoista tunnin teokseksi The Wind tuntuu hämmentävästi lähes parituntiselta. Tähän vaikuttaa ikävästi käsikirjoittaja Teresa Sutherlandin tökkivä ja loikkiva teksti. Tekninen puoli on kuitenkin kunnossa yhtä heikompaa digiefektiä lukuunottamatta. Elokuva todella on hienosti kuvattu ja katsojan annetaan ihastella (tai kauhistella) karuja maisemia läpi leffan. Lavasteet ja asut ovat aikansa mukaiset ja äänimaailmaa kehuinkin jo kovasti. Ben Lovettin säveltämät musiikit jäävät tosin hieman tylsiksi ja paikoitellen ne peittävät hieman liikaa äänisuunnittelijoiden työpanosta.

Yhteenveto: The Wind on erittäin hyvää alkua lukuunottamatta valitettavan heikko tekele, mikä tuntuu lähinnä epätoivoiselta The Witchin kopiolta. Elokuvat muistuttavat vahvasti toisiaan ja ohjaaja Emma Tammi on lainaillut jopa liikaa kyseisestä teoksesta. Tammi ei onnistu luomaan kunnon kauhun tunnetta, eikä pidä katsojaa kovinkaan kummoisesti otteessaan. Alle puolentoista tunnin filmiksi The Wind on oudon laahaava. Teresa Sutherlandin käsikirjoitus on kömpelö ja ajassa hyppiminen on lopulta kehnosti toteutettu tehokeino. Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin näyttävä elokuva ja Caitlin Gerard tekee oikein mainiota työtä pääroolissa. The Wind lähtee oivallisesti liikkeelle, mutta kompastelee ja kaatuu lopulta naamalleen. Jos rakastit The Witchiä, voi tämäkin elokuva kenties toimia sinulle. Itse en piitannut siitä leffasta, enkä pitänyt tästäkään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Wind, 2018, Soapbox Films, Divide/Conquer, Mind Hive Films

Arvostelu: Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969)

HÄNEN MAJESTEETTINSA SALAISESSA PALVELUKSESSA

ON HER MAJESTY'S SECRET SERVICE

Ohjaus: Peter R. Hunt
Pääosissa: George Lazenby, Diana Rigg, Telly Savalas, Gabriele Ferzetti, Ilse Steppat, Angela Scoular, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn ja George Baker
Genre: toiminta, jännitys, draama
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on kuudes James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("On Her Majesty's Secret Service") vuodelta 1963. Flemingin kirjoihin perustuvat aiemmat Bond-leffat olivat suurmenestyksiä, joten sarjaa ei todellakaan aiottu lopettaa. "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" oli tarkoitus kääntää elokuvamuotoon jo sarjan neljännen osan, Pallosalaman (Thunderball - 1965) jälkeen, mutta tuotannollisista ongelmista johtuen tekijät päättivät tehdä elokuvan Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ensin. Sen elokuvan lopputeksteissä kuitenkin luvattiin, että Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa tulisi seuraavaksi ja niin myös tapahtui, muttei vieläkään ongelmitta. Sarjan päätähti Sean Connery nimittäin kyllästyi Bondin esittämiseen, eikä enää suostunut jatkamaan roolissa, jolloin hänelle täytyi löytää korvaaja. Aluksi tekijät pohtivat Roger Moorea, mutta hän otti vastaan roolin Pyhimys-televisiosarjasta (The Saint - 1962-1969) ja etsintä jatkui. Rooliin mietittiin mm. John Richardsonia, Robert Campbelliä ja Anthony Rogersia, kunnes lopulta tekijät päätyivät australialaismalli George Lazenbyyn. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 1968 ja lopulta Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa sai ensi-iltansa joulukuussa 1969. Tämäkin Bond-leffa oli hitti, muttei läheskään yhtä menestynyt kuin sarjan kolme aiempaa osaa. Elokuva sai myös kriitikoilta paljon negatiivista palautetta aluksi, esimerkiksi kokemattoman Lazenbyn roolittamisesta pääosaan, mutta vuosien varrella leffan maine on parantunut niin sarjan fanien kuin kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan muiden Bond-filmien kera eräänä kesänä isäni kanssa, mutten erityisemmin pitänyt siitä juurikin näyttelijänvaihdoksen vuoksi, enkä ole koskaan katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun 007-sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa vanhat 20 Bondia uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa vain pari päivää Elät vain kahdesti -leffan jälkeen.

SPECTRE-järjestön johtajan, Ernst Stavro Blofeldin jahtaaminen vie MI6-agentti James Bondin Sveitsiin, lumisille Alpeille, missä hänelle selviää Blofeldin uusi, kauhistuttava suunnitelma.

Tällä kertaa agentti 007 James Bondina nähdään tosiaan George Lazenby, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa ja valitettavasti se myös näkyy. Lazenbystä ei löydy ollenkaan Conneryn karismaa ja hän on usein valitettavan puinen ja tylsä. Lazenby yrittää kovasti olla hurmaava ja sankarillinen, epäonnistuen siinä pahasti, eikä ole mikään ihme, että tämä jäi hänen ainoaksi Bond-leffakseen. Jos jotain positiivista Lazenbystä täytyy löytää, niin hän toimii tarpeeksi hyvin toimintakohtauksissa ja rooliinsa kyllästyneen Conneryn jälkeen on mukava nähdä Bond-näyttelijä innoissaan roolista. Harmi vain, ettei into riitä hyvään roolityöhön. Parhaimmillaan Lazenby on, kun Bond esittää yhdessä kohtaa leffaa olevansa joku muu, mutta tätä on vaikea kutsua kehuksi, sillä se vain osoittaa entistä paremmin, ettei Lazenby sovi agentti 007:n rooliin. Hahmona Lazenbyn Bond on kuitenkin ehkä hieman pidettävämpi kuin Conneryn, sillä hän kohtelee muita ihmisiä, etenkin naisia paremmin. Yhdessä kohtaa Bond päätyy kyseenalaisesti kouraisemaan MI6-sihteeri Moneypennyn (Lois Maxwell) takapuolta, mutta muuten hän jaksaa tällä kertaa odottaa, että nainen tekee aloitteen ja osoittaa kiinnostusta.

Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa useammankin eri neitokaisen, jonka kanssa syntyy säpinää, kuten himokkaan Ruby Bartlettin (Bond-parodia Casino Royalessa, 1967, nähty Angela Scoular), mutta pääasiassa agentti keskittyy vain yhteen naiseen, Diana Riggin näyttelemään kreivitär Tracy di Vicenzoon. Kyseessä on hyvin omapäinen hahmo, joka haluaa tehdä asiat itse, eikä suostu muiden komennettavaksi, mikä on aika hankalaa, kun hänen isänsä on todella konservatiivinen herra Draco (Gabriele Ferzetti). Draco kohtelee tytärtään todella huonosti ja kaupittelee tätä kuin esinettä. Tracy on Bond-tyttö mielenkiintoisemmasta päästä ja Rigg on oikein mainio roolissaan. Siksi onkin harmi, että Riggin ja Lazenbyn väliltä ei löydy lähes lainkaan kemiaa. Tässä leffassa yritetään luoda entistä vahvempaa romanssia kuin aiemmissa Bondeissa, mutta siinä ei onnistuta kovinkaan kaksisesti.
     Elokuvan ehdottomasti isoin mokaus on kuitenkin vaihtaa Elät vain kahdesti -leffassa SPECTRE-pomo Blofeldia näytellyt erinomainen Donald Pleasence huomattavasti heikompaan Telly Savalakseen. Savalaksesta ei löydy lainkaan sitä häijyä uhkaavuutta, mitä Pleasence huokui, vaan hän tekee Blofeldista yllättävänkin tylsän tapauksen. Pleasencen vaihtaminen Savalakseen johtui tekijöiden epäilyksestä siitä, ettei Pleasence pystyisi suoriutumaan hahmon toiminnallisesta puolesta, minkä vuoksi he potkivat hänet pihalle. Valitettavasti ongelma ei ole vain heikommassa näyttelijässä, vaan hahmo itsessään on kirjoitettu paljon huonommin. Blofeld ei itse asiassa edes tunnu samalta henkilöltä kuin edellisissä elokuvissa! Hahmolle olennaista valkoista kissaakin hädin tuskin nähdään. Blofeldin kätyri Irma Bunt (Ilse Steppat) on kaikin tavoin parempi roisto kuin pomonsa.
     James Bondin, Blofeldin ja sihteeri Moneypennyn lisäksi MI6:n pomo M (Bernard Lee) ja agenttien hilavitkuttimet tekevä Q (Desmond Llewelyn) tekevät tietty paluun. Q:lle ei tosin valitettavasti keksitä kunnon tekemistä, sillä hahmolla ei tällä kertaa ole Bondille mitään hauskoja laitteita tehtävää varten.

Parin edellisen Bond-leffan arviossani totesin, että niistä löytyy jonkinlaista epätasaisuutta laadussa. Mukana on asioita, joita olisi voinut miettiä toisin tai kokonaan uudestaan. Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvassa tätä epätasaisuutta löytyy paljon enemmän. Filmistä löytyy selkeät heikkoutensa, kuten sen päänäyttelijä, roisto ja kömpelösti toteutettu rakkaustarina, minkä lisäksi sen huumori on aivan käsittämättömän kökköä. Bond heittää yhä useammin muka-nokkelia letkautuksia, mutta ne ovat vain toinen toistaan huonompia ja myötähäpeällisempiä. Elokuvaa vaivaavat myös pienet rytmitysongelmat. Sillä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä tekee siitä 007-sarjan neljänneksi pisimmän leffan. Filmistä löytyykin muutamia asioita, joita olisi voinut tiivistää, jotta kokonaisuus olisi eheämpi paketti. Etenkin alkupäässä leffalla on vaikeuksia lähteä käyntiin, mitä vain vaikeuttaa, kun katsoja yrittää tottua Lazenbyyn Bondina. Elokuvan alkupää on paikoitellen aika pitkäveteistä seurattavaa ja hetken aikaa ehdin jo ajatella, että nyt on menty alamäkeen ja jyrkästi.

Onneksi elokuvan taso kuitenkin nousee, kun tarina vie sankarimme Alpeille, mikä luo jo oman koukuttavuutensa. Lumiset vuoret ovat visuaalisesti täysin erilainen ympäristö kuin edellisissä Bond-filmeissä ja niitä onnistutaan hyödyntämään erinomaisesti, mikä johtaa useaankin mahtavaan kohtaukseen. Alpeilla sijaitsevassa hoitolaitoksessa nostatetaan taidokkaasti jännitystä, sekä kiinnostavaa mysteeriä, sillä kaikki ei todellakaan ole kohdallaan. Bondin päästessä lähemmäs ratkaisuja jännitys vain tiivistyy entisestään. Elokuva sisältää myös todella viihdyttäviä toimintakohtauksia - etenkin laskettelu-takaa-ajot ovat erittäin hyvin toteutettuja ja niissä on onnistuttu pitämään jännite yllä pidemmänkin aikaa. Filmin lopputaistelukin on oivallinen ja siinäkin lumivuoria käytetään nokkelasti hyväksi. Elokuvan viimeinen kohtaus on myös todella poikkeuksellinen muiden Bond-filmien lopuista, eikä ole mikään ihme, että se on jäänyt historiaan yhtenä sarjan tärkeimmistä hetkistä. Onkin vain sääli, etteivät nämä mahtavat taistelut ja yllättävä loppu ole mukana tätä paremmassa elokuvassa.

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen Peter R. Hunt, joka toimi leikkaajana edellisissä Bond-leffoissa. Onneksi Huntin työstä ei näy ensikertalaisuuden merkkejä, vaan hänen ohjauksensa on taidokasta ja hän luo hyvin jännitystä mukaan. Lazenby on kuitenkin todennut, ettei Hunt ollut kummoinen näyttelijäohjaaja, eikä hän neuvonut Lazenbya lähes lainkaan kuvauksissa. Jos siis Hunt olisi hoitanut senkin homman yhtä taidokkaasti kuin toiminnan, olisi leffa jo silloin luultavasti parempi. Sen sijaan kuvaukseltaan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on yksi sarjan parhaista. Mukana on useita todella tyylikkäitä otoksia, vaikka mukaan mahtuu myös kummallisiakin kikkailuja. Leikkauksessa tiivistyksen lisäksi jotkut tappelut olisi voinut editoida kasaan hieman luontevammin. Lavasteet ovat jälleen hienot ja efektit ovat kestäneet aikaa tarpeeksi hyvin, vaikka ne ovatkin paikoitellen silmiinpistävämmät kuin aiemmissa osissa. Äänimaailmasta löytyy pientä yliampuvuutta, mutta John Barry on tehnyt jälleen fantastista työtä musiikkien parissa. Erikoista kyllä, leffa palaa kahden ensimmäisen Bondin tyyliin sillä, ettei sen alkutekstien aikana kuulla perinteistä Bond-laulua, vaan pelkkää Barryn musiikkia. Elokuvassa kuullaan kuitenkin pariin otteeseen Louis Armstrongin laulama mainio "We Have All the Time in the World" -kappale.

Yhteenveto: Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on epätasainen Bond-filmi, mistä olisi saanut paremman jo parilla muutoksella. Puinen George Lazenby ei vakuuta lähes lainkaan salaisen agentin roolissa. Vaikka hänestä löytyy intoa rooliin, on hän selvästi heikoin Bondin esittäjistä. Jos tekijät olisivat jo tähän leffaan saaneet Roger Mooren pääosaan, filmi olisi heti parempi. Lisäksi Donald Pleasencen olisi pitänyt pysyä SPECTRE-pomo Blofeldin roolissa, sillä Telly Savalasista ei välity lainkaan samaa uhkaa. Diana Rigg on kuitenkin oikein mainio Bond-tyttö Di Vicenzon roolissa. Elokuva kaipaisi myös tiivistämistä ja lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan se on liian pitkä. Alkupää on paikoitellen pitkäveteinen, mutta onneksi filmi saa napattua mukaansa, kun Bond pääsee Alpeille. Ohjaaja Peter R. Hunt rakentaa hyvin jännitystä ja hän on saanut aikaiseksi viihdyttäviä toimintakohtauksia. Lopusta on myös saatu erittäin mainio ja se on ymmärrettävästi yksi sarjan ikonisimmista hetkistä. Kuvaukseltaan leffa on yksi sarjan parhaista. Jos Bondiksi olisi saatu Moore, Pleasence olisi pysynyt Blofeldina ja elokuva olisi hieman lyhyempi, itse filmi voisi kuulua sarjan kärkikymmenikköön.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
On Her Majesty's Secret Service, 1969, Eon Productions

Arvostelu: Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979)

ILMESTYSKIRJA. NYT

APOCALYPSE NOW

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Martin Sheen, Frederic Forrest, Albert Hall, Sam Bottoms, Laurence Fishburne, Robert Duvall, Marlon Brando, Dennis Hopper, G. D. Spradlin, Harrison Ford ja Scott Glenn
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia - Redux: 3 tuntia 16 minuuttia - Final Cut: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Apocalypse Now, eli suomalaisittain Ilmestyskirja. Nyt pohjautuu löyhästi Joseph Conradin kirjaan "Pimeyden sydän" ("Heart of Darkness") vuodelta 1899. Käsikirjoittaja John Milius oli halunnut taistella Vietnamin sodassa, mutta häntä ei päästetty astmansa vuoksi. Miliusta kiehtoi sota ja lukiessaan Conradin kirjaa hän mietti, kuinka tarinan voisi siirtää Vietnamin sotaan. Milius työsti käsikirjoituksen ja sai Francis Ford Coppolan innostumaan tuottamaan leffan. Alunperin ohjaajaksi oli valittu George Lucas, mutta kun tämä alkoikin työstämään ensimmäistä Tähtien sota -elokuvaansa, Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977), Coppola päätti hoitaa homman. Päärooliin pohdittiin näyttelijöitä, kuten Steve McQueen, Al Pacino, Jack Nicholson, Robert Redford ja Tommy Lee Jones, mutta tekijät päätyivät Harvey Keiteliin. Kuvaukset alkoivat, mutta jo muutaman päivän jälkeen Coppola erotti Keitelin, sillä oli tyytymätön tämän roolisuoritukseen. Näyttelijä korvattiin Martin Sheenillä, joka oli ollut aiemmin ehdolla rooliin ja kuvaukset jatkuivat - mutta eivät todellakaan ongelmitta. Hirmumyrsky tuhosi lavasteet, minkä vuoksi kuvausaikataulu myöhästyi kuudella viikolla ja budjetti alkoi ylittyä. Coppola ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen ja työsti sitä uudestaan kuvausten aikana. Martin Sheen sai kesken kuvausten sydänkohtauksen, mikä viivästytti tuotantoa jälleen ja budjetti jatkoi ylittymistään. Kuvauksissa päästiin käyttämään armeijan helikoptereita, mutta kesken kuvauksen armeija saattoi yhtäkkiä tarvita niitä omaan käyttöönsä, jolloin helikopterit lensivät pois, eikä kuvaustiimi tiennyt, milloin ne saataisiin takaisin. Coppola joutui jopa pyytämään Lucasilta rahallista lisätukea, kun Tähtien sota oli osoittautunut megahitiksi. Tuotannon yhä vain vaikeutuessa Coppola alkoi kokea menettävänsä järkensä ja hän uhkasikin useasti tappaa itsensä. Kuvausten jälkeiset työt leikkauksen ja äänien puolella kestivät jopa kaksi vuotta, ja tuotannon jatkuva epäonni oli nostanut sille ikävää mainetta. Lopulta Ilmestyskirja. Nyt sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla keväällä 1979, missä siitä näytettiin vielä keskeneräinen, noin kolmituntinen leikkausversio, minkä esittämistä studio kauhisteli. Tästä huolimatta filmi voitti Cannesin pääpalkinnon, Kultaisen palmun. Teatterikierroksensa elokuva aloitti elokuussa 1979 (Suomeen se saapui joulukuussa) ja se oli valtava hitti, tienaten yli 150 miljoonaa dollaria. Aluksi elokuvan arvostelut olivat ristiriitaiset, mutta vuosien varrella sen arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana teoksena. Ilmestyskirja. Nyt oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus ja paras leikkaus), joista se voitti parhaan kuvauksen ja äänityksen palkinnot, yhdeksästä BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras miespääosa, paras musiikki, paras lavastus ja paras kuvaus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (mm. paras elokuva), joista se voitti parhaan ohjauksen, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaa, mutta nyt kun se julkaistaan elokuvan 40-vuotissyntymäpäivän kunniaksi uudella Final Cut -leikkauksella, päätin vihdoin korjata tämän aukon sivistyksessäni. Katsoin elokuvan alkuperäisen teatteriversion ja muutaman päivän päästä arvion julkaisusta käyn upeassa IMAX-salissa katsomassa uuden Final Cut -version.

Vietnamin sodassa jo kolme vuotta taistellut kapteeni Willard lähetetään takaisin viidakkoon, tällä kertaa tehtävänään etsiä ja tappaa eversti Kurtz, jonka sanotaan seonneen.

Kapteeni Willardin roolissa nähdään Martin Sheen, Harvey Keitelin saatua potkut leffasta. Suuren osan ajasta Sheenin suoritus on erittäin hillitty. Kapteeni Willard on usein hiljainen tarkkailija, joka seuraa tapahtumia keskittyneesti. Sheenin katseesta löytyy jotain todella voimakasta näinä hetkinä. Vaikka Willard ei sanoisi mitään, katsoja tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Katsoja imaistaan hahmon pään sisälle ja kapteeni Willardin tavoin myös katsoja on Vietnamin viidakoissa, ahdistuneena ja valppaana. Parissa kohtaa Sheen päästetään isommin vauhtiin ja hän tekee senkin upeasti. Läpi elokuvan kuullaan kapteeni Willardin kertojaääntä ja jos pohditte, ettei ääni kuulosta Martin Sheeniltä, olette oikeassa, sillä kertojaäänen puhui Martinin veli, Joe Estevez.
     Matkansa kapteeni Willard taittaa suurimmaksi osaksi veneellä, jonka miehistöön kuuluvat venettä ohjaava Phillips (Albert Hall), keula-ampuja Lance (Sam Bottoms), konemestari Chef (Frederic Forrest), sekä nuori Mr. Clean (Laurence Fishburne, joka oli kuvauksissa vasta 14-vuotias, huijattuaan olevansa vanhempi). Sotilasnelikko toimii hyvin niin porukkana kuin omina persooninaan. Jokaisesta on saatu omalaatuisensa ja jokaisen taustaa avataan pienesti leffan aikana. Heidänkin näyttelijänsä tekevät erinomaista työtä, etenkin kun pääsevät revittelemään. Nykyään mm. The Matrix -trilogiasta (1999-2003) tunnettu Fishburne on lähes tunnistamaton teinipoikana.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös G. D. Spradlin kapteeni Willardin tehtävälleen lähettävänä kenraali Cormanina ja Harrison Ford tämän avustajana, Robert Duvall everstiluutnantti Kilgorena, Dennis Hopper kuvajournalistina, sekä Marlon Brando itse eversti Kurtzina, jota kapteeni Willard on lähetetty etsimään ja murhaamaan. Spradlin sopii hyvin kenraalin osaan, Hopper tekee hyvää työtä erikoisena kuvaajana ja on hauska nähdä Ford näin pienessä roolissa, sillä vaikka Ilmestyskirja. Nyt julkaistiin alkuperäisen Tähtien sodan (missä Ford esittää Han Soloa) jälkeen, kuvaukset tapahtuivat samoihin aikoihin, eikä Ford ollut vielä noussut tähdeksi. Robert Duvall ja Marlon Brando kuitenkin tosissaan varastavat show'n ollessaan ruudulla. Duvallin näyttelemä Kilgore nostaa virneen machoilullaan, mutta samalla häneltä löytyy paljon karismaa, jolloin Duvall on ihan oikeasti äijä roolissa. Brando taas huokuu karismaa täysin omalla tavallaan. Hän istuu täydellisesti osaansa mystisenä ja filosofisena henkilönä, niin olemuksensa kuin äänenkäyttönsä puolesta. Kapteeni Willardin kertojaäänen tavoin katsoja hiljenee täysin, kun eversti Kurtz avaa suunsa, sillä jokainen repliikki on vain aivan pakko kuulla. Molempien puheessa on jotain todella vangitsevaa ja lumoavaa.
     Francis Ford Coppola itse tekee meta-cameoroolin sotafilmiä tekevänä ohjaajana.

Kun alkaa katsomaan maasta taivaisiin ylistettyä klassikkoelokuvaa, voi katsojan tunne olla huomattavasti jännittyneempi kuin normaalisti. Itselleni käy tätä tällaisten teosten kohdalla, joita pidetään yleisesti yksinä kaikkien aikojen parhaimpina filmeinä. Sama kävi myös Ilmestyskirja. Nytin kohdalla, kun pistin sen pyörimään. Kaikki pelot siitä, pitäisinkö tätä yhtä hienona kuin monet muut, kaikkosivat kuitenkin heti ensi minuuttien aikana. Välittömästi Francis Ford Coppola osoittaa mestarillisuutensa. Alun kuvat kapteeni Willardista makaamassa hotellihuoneessaan, tuijottaen katossa pyörivää tuuletinta, mikä muistuttaa häntä helikoptereista ja sodasta, ne kertovat heti katsojalle todella paljon päähenkilöstä ja jo siinä kohtaa katsoja heitetään Willardin pään sisälle. Ei aikaakaan siitä, kun Willard saa käskynsä ja matka eversti Kurtzin löytämiseksi ja tappamiseksi alkaa. Ilmestyskirja. Nyt tarraa katsojasta tiukasti kiinni ja alkaa hitaasti hellittämään otettaan vasta, kun elokuvan päättymisestä on jo kulunut hetki. Kyseessä on äärimmäisen vaikuttava kokemus ja elokuva on täysin ymmärrettävästi ottanut asemansa kaikkien aikojen merkkiteosten joukossa.

Ilmestyskirja. Nyt on uskomaton kuvaus sodan kauheuksista - mitä se tekee niin valtioille, ympäristölle kuin ihmisille. Elokuvan kenties tunnetuin kohtaus on, kun Yhdysvaltain armeijan helikopterit hyökkäävät vietnamilaiskylään, tuhoten kaiken tieltään Richard Wagnerin mahtipontisen "Ride of the Valkyriesin" säestyksellä. Kohtaus on samanaikaisesti mielettömän upea ja todella kauhea. Sitä katsoessa käy helposti selväksi, miksi elokuvan budjetti ylittyi huimasti, sillä niin vaikuttavasti kaikki on toteutettu. Aidot helikopterit kaartelevat kylän lavasteiden yllä, samalla kun lavasteita räjäytellään niin, ettei aikaakaan, kun valtavat tulipalot aiheuttavat hirvittävän savun peittämään auringon. Kohtausta kuvataan kuin se olisi suuri sankarillinen hetki Yhdysvaltain joukoille, vaikka todellisuudessa he tekevät hirveyksiä. Kaiken kruunaa jättimäinen räjähdysjono ja everstiluutnantti Kilgoren ikoninen repliikki: "Minä rakastan napalmin tuoksua aamuisin."

Vaikka sotakohtaus on häikäisevän vaikuttava ja teknistä täydellisyyttä, minulle itse elokuva täydellistyi sen psykologisen puolensa vuoksi. Sodan kauheus tekee mielelle tepposia ja filmi kertookin siitä, mitkä vaikutukset tällä kauheudella on ihmiseen. Aluksi sekä kapteeni Willardille että katsojalle istutetaan ajatus siitä, että eversti Kurtz on seonnut mielipuoli, joka on vaaraksi kaikille ja täytyy tappaa. Mutta mitä pidemmälle leffa kulkee ja mitä hirveämpiä asioita niin Willard kuin katsoja näkee ja kokee, sitä enemmän alkaa kyseenalaistamaan, onko Kurtz tosissaan se hullu, miksi hänet on leimattu? Mitä lähemmäs määränpäätä päästään, sitä paremmin alkaa ymmärtämään, mikä on hajottanut Kurtzin mielen. Sodassa ei ole mitään tervettä, eivätkä tappotehtävälle lähettäneetkään komentajat voi olla täysjärkisiä. Hirvittävien tapahtumien ja asioiden sanotaan olevan epäinhimillisiä, mutta mikä muu laji pystyisi kaikkeen tähän kauheuteen paitsi ihminen? Eikö tämä tuho ja hulluus ole juurikin inhimillistä?

1970-luvulla Francis Ford Coppola oli yksi ylistetyimmistä ohjaajista, tehtyään Kummisedän (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:n (The Godfather Part II - 1974), jotka molemmat voittivat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja joista jälkimmäisestä Coppola itse sai vihdoin parhaan ohjaajan pystin. Ilmestyskirja. Nytissä Coppola osoittaa jälleen huikeat lahjansa, rakentaessaan tunnelmaa mestarillisesti ja vangiten siten katsojansa totaalisesti. Hän on selvä perfektionisti, sillä niin tarkkaa jälkeä hän tekee joka ikisessä kuvassa. Kaikki on mietitty tarkkaan ja jälki on alusta loppuun äärimmäisen ihailtavaa. Coppolalta todella löytyy silmää upeille visuaalisuuksille, sillä tämä elokuva näyttää suorastaan käsittämättömän hyvältä. Ilmestyskirja. Nyt on yksi parhaimman näköisistä elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Niin tiukat lähikuvat kuin laajat maisemakuvat ovat kaikki vaikuttavia. Kuvasommittelu on pikkutarkkaa ja filmi käyttää hienosti hyödyksi etu- ja taka-alaa, etenkin suurien taistojen aikana. Kameran liikkeetkin ovat täysin sulavia. Coppola hyödyntää valaisua ja leikittelee varjoilla fantastisesti. Lavasteet ovat vaikuttavat ja efektitiimi on päässyt räjäyttelemään niitä suuriksi tulipalloiksi. Puvustuskin on taidokasta ja maskeerauksiin kuuluu niin tyylikkäitä kasvomaalauksia kuin kuvottavia irtoraajoja. Kaikki tämä on pistetty kasaan erinomaisella leikkauksella. Filmi on hidastempoinen, mutta Coppolan mestarillinen ote niin tarinankerronnassa, näyttelijöissä kuin visuaalisuudessa, sekä upea editointi saavat elokuvan tuntumaan huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Äänisuunnittelu on myös upeaa aina hiljaisempien hetkien rauhallisista äänistä sodan suureen pauhuun. Coppolan ja hänen isänsä Carmine Coppolan säveltämät musiikit luovat oman osansa tunnelmasta. Kaikin puolin esimerkillisen täydellistä työtä koko tiimiltä ja arvostus heitä kohtaan vain kasvaa, kun tietää, millaista Ilmestyskirja. Nytin teko todella oli. Tämä olisi voinut päättyä katastrofiin, mutta niin vain Coppolan johdolla he saivat aikaan mestariteoksen.

Yhteenveto: Ilmestyskirja. Nyt on hämmästyttävä ja fantastinen mestariteos, mikä hakee vertaistaan. Elokuva on huikea kuvaus sodan kauheuksista ja näiden hirvittävien tapahtumien vaikutuksesta maailmaan, sekä ihmismieleen. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän katsoja alkaa ymmärtämään, miksi joku sekoaisi täysin Vietnamin viidakoissa ja vaaroissa. "Ride of the Valkyriesin" säestämä tuhokohtaus on kaikessa kauheudessaan häikäisevän vaikuttavaa katseltavaa - suorastaan eeppistä. Elokuva on muutenkin äärimmäisen vaikuttava kokemus. Vaikka leffa on pitkä ja se kulkee usein hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin erittäin vangitseva, eikä filmi hellitä otettaan, kunnes lopputekstit ovat jo päättyneet. Ohjaaja Francis Ford Coppola osoittaa huikeat lahjansa yhä vain uudestaan elokuvan aikana, tarjoten mielettömiä kohtauksia toisensa perään. Näyttelijät ovat kaikki mahtavia. Martin Sheen on kiehtova tarkkaavaisena kapteeni Willardina, mutta täytyyhän se lopulta myöntää, että show'n varastavat Robert Duvall ja Marlon Brando. Tekniseltä puoleltaan elokuva on yhä käsittämättömän hieno, eikä ajan julma hammas ole onnistunut nakertamaan filmiä. Ilmestyskirja. Nyt kuuluu ehdottomasti niihin teoksiin, mitkä jokaisen kuuluu nähdä ainakin kerran elämässään. Tai kolme kertaa, jos haluaa tutkia elokuvaa vielä tarkemmin ja katsoa myös kolmituntiset Redux- ja Final Cut -versiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Apocalypse Now, 1979, Zoetrope

Arvostelu: Jumanji: The Next Level (2019)

JUMANJI: THE NEXT LEVEL

Ohjaus: Jake Kasdan
Pääosissa: Dwayne Johnson, Karen Gillan, Jack Black, Kevin Hart, Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain, Madison Iseman, Danny DeVito, Danny Glover, Awkwafina, Nick Jonas, Rory McCann, Rhys Darby ja Colin Hanks
Genre: seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Chris Van Allsburgin "Jumanji"-kirjaan perustuva samanniminen elokuva (1995) oli iso menestys, joka on pysynyt monien ysärillä varttuneiden lapsuudensuosikkien joukossa. Jatkoa leffalle suunniteltiin vuosien ajan ja sen ensi-illaksi oli ehditty asettamaan ties mitä ajankohtia vuodesta 1999 lähtien, kunnes vasta vuonna 2017 ilmestyi Jumanji: Welcome to the Jungle. Se vasta jättihitti olikin, tuottaen lähes miljardi dollaria, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt Jumanji: The Next Level saa ensi-iltansa. Itse näin alkuperäisestä Jumanjista ensiksi vain osia, kanavasurffatessani eräänä kesänä mökillä. Leffan idea oli kiehtova ja olinkin iloinen, kun vihdoin pääsin katsomaan sen kokonaan. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen kerran uudestaan, ennen Welcome to the Junglen näkemistä. Toinen osa oli mielestäni kelpo seikkailuleffa, mutta ei se saanut minua innostumaan kolmannesta elokuvasta. Kolmososan trailerikaan eivät vakuuttaneet minua ja unohtelin jatkuvasti elokuvan edes olevan tulossa. Kävin kuitenkin katsomassa Jumanji: The Next Levelin sen lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Spencer, Martha, Fridge ja Bethany luulivat tuhonneensa Jumanjin, kunnes he vuotta myöhemmin imeytyvät takaisin peliin. Tällä kertaa peli on kuitenkin muuttunut, eivätkä he voi luottaa siihen, että homma hoituu samalla lailla kuin viimeksi.

Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain ja Madison Iseman palaavat rooleihinsa Spencerina, Marthana, Fridgenä ja Bethanyna Jumanji: Welcome to the Junglesta. On mukava nähdä, kuinka heidän hurja seikkailunsa muutti heitä ja teki heistä tiiviit ystävät. Näyttelijänelikko ei kuitenkaan pääse paljoa näyttämään taitojaan, sillä edellisen filmin tavoin suuri osa elokuvasta vietetään itse Jumanjissa, jolloin seikkailu nähdään heidän pelihahmojensa kautta.

Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart ja Jack Black palaavat osiinsa tohtori Bravestonena, sankaritar Ruby Roundhousena, zoologi Mouse Finbarina ja kartanlukija Shellyna. Nuoret eivät kuitenkaan päädy samoiksi pelihahmoiksi kuin viimeksi, mikä antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä hahmoillaan eri tavalla. Ainoastaan Martha päätyy toistamiseen Ruby Roundhouseksi, mutta miesstarat näyttelevät eri hahmoja näinä pelin hahmoina. Johnsonilta tämä ei harmillisesti oikein luonnistu ja hän oli itselleni selvästi porukan heikoin lenkki. Sen sijaan Hart pitää niin paljon lystiä hahmollaan, että se sama ilo tarttuu katsojaan. Black on myös veikeä ja Gillan sopii yhä toimintarooliin, mutta olin yllättynyt, että pidin Hartista eniten. Welcome to the Junglessa hän nimittäin paikoitellen ärsytti minua.
     Elokuvassa nähdään pari muutakin vanhaa tuttua, sekä uusi hahmoja, kuten Spencerin isoisä Eddie (Danny DeVito) ja tämän vanha ystävä Milo (Danny Glover), pelihahmo Ming (Awkwafina), sekä paha Jürgen Julma (Rory McCann). DeVito ja Glover ovat mainio lisä, ja Awkwafinakin suoriutuu kelvollisesti osastaan, mutta on harmi, kuinka alikäytetty Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Hurttaa esittänyt McCann on.

Jumanji: Welcome to the Jungle oli kiehtova jatko-osa siinä mielessä, että kun ensimmäisessä Jumanjissa pelin vaarat saapuivat todelliseen maailmaan, Welcome to the Junglessa hahmot imaistiinkin peliin. Jo ensimmäisessä osassa Robin Williamsin näyttelemä Alan joutui jumiin pelin sisälle vuosikausiksi, mutta katsojat eivät päässeet koskaan näkemään, mitä hän koki siellä. Vaikkei Welcome to the Jungle ollut mielestäni erityisen ihmeellinen, sen tapa jatkaa tarinaa tuntui raikkaalta ja todella kiinnostavalta. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Jumanji: The Next Levelistä. Tämä on vain laiska kopio edellisestä elokuvasta, minkä on todella vaikea keksiä mitään muuta syytä olemassaololleen kuin että edellinen tuotti lähes miljardin, joten jatkoa oli pakko tehdä. Syy hahmojen paluulle Jumanjiin on hätäinen, eikä itse pelissä tapahdu paljoa sellaista, mitä ei olisi jo viimeksi tehty.

Elokuvassa on yksittäisiä todella hauskoja hetkiä, joissa varsinkin Kevin Hart pääsee loistamaan, sekä eräs oikein viihdyttävä toimintakohtaus apinoihin liittyen, mutta muuten filmille tuotti suuria vaikeuksia saada minut napattua mukaansa. Elokuva kaipaisi tiivistämistä, sillä tällaisenaan se laahaa paikoitellen. Jopa jotkut hauskat hetket voisi napata pois, sillä vaikka naurahdin, täytyy myöntää, että ne lähinnä keskeyttivät tarinan kulun. The Next Levelistä ei tunnu löytyvän seikkailuhenkeä, eikä se saa jännittämään sankareiden onnistumisen puolesta. Toimintakohtaukset eivät tee vaikutusta ja loppurymistelyn aikana katsoja vilkaisee kelloaan, että milloin tämä päättyy? Ei Jumanji: The Next Level huono ole, muttei se hyväkään ole. Sen vilkaisee kerran ihan sujuvasti, mutta eipä sitä olisi tarvittu tehdä lainkaan. Noh, lopussahan tietysti vihjataan vahvasti neljännestä osasta...

Jumanji: Welcome to the Junglen ohjaaja Jake Kasdan palaa samaan hommaan, muttei löydä samaa tunnelmaa kuin viimeksi. Ohjauksesta puuttuu Kasdanin into edellisestä leffasta. Kasdan on toiminut tällä kertaa myös käsikirjoittajana, yhdessä Jeff Pinknerin ja Scott Rosenbergin kanssa, mutta kolmikon luovuus on pysynyt aika nollassa, kun he vain lähinnä kierrättävät juttuja viime elokuvasta. Jatko on pitänyt tehdä kiireellä ja sen huomaa. Kuvaukseltaan leffa on tarpeeksi tyylikäs, minkä lisäksi lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehdyt. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kovin kummoiset. Digiefektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa ja jotkut hetket näyttävät huomattavasti heikommilta kuin toiset. Äänipuoli on kunnossa ja säveltäjä Henry Jackman tekee parhaansa tuodakseen mukaan seikkailuhenkeä musiikeilla, kun Kasdan ei siihen kykene.

Yhteenveto: Jumanji: The Next Level on harmillisen keskinkertainen seikkailuraina ja väkisin väännetty jatko-osa. Syy hahmojen paluulle peliin on kömpelösti kirjoitettu ja lopulta vain Kevin Hart onnistuu viihdyttämään läpi leffan sillä, että hänen esittämää pelihahmoa pelaa eri henkilö kuin viime kerralla. Karen Gillan on mainio toimintasankarittarena ja Jack Black on hauska, mutta Dwayne Johnson on lähinnä tylsä elokuvassa. Danny Gloverin ja Danny DeViton lisäys on veikeä idea, mutta sitten taas harmittaa, kuinka heikosti Rory McCannia hyödynnetään. Elokuvasta puuttuu seikkailuhenki ja se on paikoitellen oudon pitkäveteinen. Mukana on yksittäisiä hauskoja hetkiä, sekä yksi oikein mainio toimintakohtaus, mutta eipä leffasta paljoa jää käteen. Siitä haiskahtaa voimakkaasti, että se on tehty täysin rahan takia. Leffalla on tietty pokkaa vielä pohjustaa seuraavaa jatko-osaa, mutta eipä tämä herätä kiinnostusta katsoa sitä. Kun tämä on lähinnä laiska kopio Jumanji: Welcome to the Junglesta, voiko seuraavalta odottaa sen enempää? Jos pidit edellisestä osasta kovasti ja haluat palata takaisin peliin, kannattaa Jumanji: The Next Level vilkaista. Jos taas Welcome to the Jungle ei vakuuttanut, tuskinpa tämäkään pystyy siihen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji: The Next Level, 2019, Sony Pictures Entertainment, Hartbeat Productions, Matt Tolmach Productions, Seven Bucks Productions

Arvostelu: The Irishman (2019)

THE IRISHMAN

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Robert De Niro, Al Pacino, Joe Pesci, Ray Romano, Bobby Cannavale, Anna Paquin, Stephen Graham, Harvey Keitel, Stephanie Kurtzuba, Kathrine Narducci, Jesse Plemons, Lucy Gallina, Gary Basabara, Louis Cancelmi ja Domenick Lombardozzi
Genre: rikos, draama
Kesto: 3 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 16

The Irishman perustuu Charles Brandtin kirjaan "I Heard You Paint Houses" vuodelta 2004, mikä taas pohjautuu gangsteri Frank Sheeranin elämään. Näyttelijä Robert De Niro luki kirjan ja puhui siitä ohjaaja Martin Scorseselle, jonka kanssa De Niro oli tehnyt vuosikymmeniä yhteistyötä. Scorsese kiinnostui kirjasta ja päätti tehdä siitä elokuvan. Tekoprosessi alkoi jo vuonna 2007, mutta uudelleenkirjoitusten ja muiden ongelmien vuoksi tuotanto vain viivästyi ja Scorsese tekikin jopa kolme elokuvaa, Hugon (2011), The Wolf of Wall Streetin (2013) ja Silencen (2016), ennen kuin hän palasi Brandtin kirjan filmaamisen pariin. Elokuvalle oli vaikea löytää rahoitusta ja levittäjää, kunnes suoratoistopalvelu Netflix tarttui projektiin ja ilmoitti hoitavansa asiat. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017 ja lopulta The Irishman sai maailmanensi-iltansa kaksi vuotta myöhemmin New Yorkin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on myös saapunut Suomeen, ensin pikaiselle teatterikierrokselle ja sitten Netflixiin. Itse odotin leffan näkemistä innolla, vaikka minua hieman jännittikin, kun kuulin sen massiivisen, kolmen ja puolen tunnin keston. Keston vuoksi minun oli aluksi vaikea löytää päivää The Irishmanin katsomiseen ja ehdinkin katsomaan sen vasta muutama päivä sen jälkeen, kun se oli saapunut Netflixiin.

Kuoleman lähestyessä, vanha Frank Sheeran muistelee vuosiaan mafian leivissä.

Robert De Niro alkoi 2000-luvun puolella menettämään otettaan näyttelijänä ja etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana hänestä on tullut todella tylsä tapaus, esittäessään vain samaa äksyä vanhaa herraa joka ikisessä leffassaan. Onkin siis aivan mahtavaa nähdä hänen vihdoin tekevän jotain muuta! De Niro näyttelee Frank Sheerania ja vaikka hän äksyilee tässäkin roolissa, on hän niin paljon enemmänkin. De Niro tekee kevyesti parhaan roolityönsä vuosiin ja hänestä huokuu into tehdä yhteistyötä Scorsesen kanssa pitkästä aikaa. Harmi vain, ettei hänen hahmonsa ollut mielestäni kovin mielenkiintoinen tapaus. Jokin hänessä jätti minut kaiken aikaa etäiseksi, mutta tämä johtuu enemmän tavasta, millä hahmo on kirjoitettu, eikä niinkään De Nirosta.

Siinä missä De Niro ja Scorsese tekevät yhdeksännen yhteisen leffansa tässä, Al Pacino nähdään ensimmäistä kertaa Scorsesen ohjauksessa. De Niron päädyttyä esittämään samaa roolia yhä uudestaan ja uudestaan viimeisten kymmenen vuoden aikana, Pacino taas on kadonnut suoraan DVD:lle päätyvien elokuvien pariin. Voikin siis sanoa, että kyseessä on kevyesti paras elokuva, missä Pacino on nähty noin kymmeneen vuoteen ja hänkin on mahtava roolissaan. Pacino näyttelee Teamstersin ammattiliiton johtajaa, Jimmy Hoffaa, jolla on kytköksiä mafiaan. Vaikutusvaltaisen ja leveästi esiintyvän johtohahmon rooli tulee Pacinolta kuin luonnostaan ja on hienoa nähdä, kuinka hän nauttii roolistaan.
     Scorsesen gangsterileffoissa Mafiaveljet (Goodfellas - 1990) ja Casino (1995) esiintynyt Joe Pesci on viimeisen kymmenen vuoden aikana jättänyt näyttelijänhommat sikseen. Nyt Pesci kuitenkin palaa gangsterin osaan (mihin vaadittiin kuulemma kymmeniä taivutteluja niin Scorsesen kuin De Niron puolelta) ja ai että, hän on huikea tässä filmissä. Pesci näyttelee mafiapomo Russell Bufalinoa ja hän todella huokuu karismaa ja arvokkuutta. Hänessä on jotain todella uhkaavaa ja Pesci on kohtauksissa läsnä mielettömällä tavalla.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Ray Romano asianajaja Bill Bufalinona, Bobby Cannavale, Harvey Keitel, Stephen Graham, Gary Basaraba ja Domenick Lombardozzi gangstereina, Jesse Plemons Jimmy Hoffan poikana Chuckiena, Stephanie Kurtzuba Frankin vaimona Irene Sheeranina, sekä Anna Paquin ja Lucy Gallina heidän tyttärenään Peggynä. Miesnäyttelijät ovat todella osuvia rooleihinsa, mutta Plemons ei pääse esille lähes lainkaan. Naisnäyttelijät taas jätetään täysin miesten varjoon. Ja tällä tarkoitan sitä, että hyvä jos naisnäyttelijät pääsevät edes paria repliikkiä sanomaan. Frankin vaimo jää täysin statistiksi, eikä Paquinia hyödynnetä ollenkaan. Ilahduin, kun huomasin, että elokuvabisneksestä lähes kadonnut Paquin on mukana, vain pettyäkseni, kun hän saa sanottua ehkä kaksi sanaa koko kolmen ja puolen tunnin elokuvan aikana.

Robert De Niro tekee siis parhaan roolisuorituksensa kymmeneen vuoteen, Al Pacino esiintyy parhaassa elokuvassaan kymmeneen vuoteen ja Joe Pesci tekee ensimmäisen elokuvansa kymmeneen vuoteen. Mutta tekeekö Martin Scorsese tässä parhaan elokuvansa kymmeneen vuoteen? Ei minun mielestäni. The Irishman on oikein mainio filmi, mutta itselleni se tuotti harmillisen pettymyksen. Scorsese kyllä osaa hommansa kameran takana ja hän ohjaakin elokuvaa taidokkaasti. Minä olin kuitenkin pettynyt filmin käsikirjoitukseen kokonaisuutena - lähinnä leffan tarinaan. Mielestäni tarina ei nimittäin ole kovinkaan kummoinen. Se ei koskaan napannut minua mukaansa, se ei koskaan saanut minua tosissaan kiinnostumaan Frank Sheeranin elämästä, eikä se koskaan tehnyt vaikutusta tunnepuolella. Muutamassa kohtaa siitä löytyi jännitystä, mutta muuten tuijotin tapahtumia harmillisen neutraalisti. Kun leffaa vertaa vaikkapa juurikin Mafiaveljiin, ei The Irishman pärjää kamppailussa millään. Scorsese tekee tässä koko ajan samoja temppuja kuin Mafiaveljissä, mutta tällä kertaa niistä ei löydy samaa iskua ja potkua.

Kun elokuva ei saanut minua kovinkaan kiinnostuneeksi tarinasta, oli The Irishman minulle paikoitellen todella raskas kokemus. Kolme ja puoli tuntia on aivan liian pitkä kesto tälle elokuvalle. Leffasta saisi helposti leikattua ainakin puoli tuntia pois ja se olisi silti todella pitkä. Kenties yhä liian pitkä. Lopputekstien alkaessa olin väsähtänyt, sillä filmin katselu oli osittain niin uuvuttavaa työtä. Vertaan jälleen tätä Scorsesen aiempiin teoksiin, mutta minkä sille voi, kun elokuvassa on täsmälleen samoja tehokeinoja, joita herra on käyttänyt aiemmissa teoksissaan ja vieläpä paremmin. Mafiaveljet kestää tunnin vähemmän kuin tämä ja se tuntuu vielä puoli tuntia lyhyemmältä, koska sen tarina on niin koukuttava. Se elokuva pitää jatkuvasti kiinnostuksen yllä kaikin eri tavoin, mihin The Irishman ei kykene sitten millään. The Departed (2006), mikä tarjosi Scorseselle parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-pystit, oli myös tunnin The Irishmania lyhyempi ja huomattavasti tehokkaampi. Casino, Gangs of New York (2002) ja The Wolf of Wall Street ovat kaikki puoli tuntia tätä lyhyempiä. The Irishman tuntuu tukehtuvan omaan massiivisuuteensa, vaikka siinä onkin enemmän kuin tarpeeksi aikaa hengittää.

Tiedän, että tämä arvio kuulostaa nyt lähinnä negatiiviselta. Suurin tunteeni elokuvan nähtyäni oli pettymys, mutta samalla kyllä tiedostin leffan ansiotkin. De Niroa, Pacinoa ja Pesciä kehuinkin jo kovasti ja jokainen heistä tekee palkintojen arvoista työtä. Scorsesekin todella osaa, sen huomaa monista kohtauksista. Dialogi on hänen elokuvilleen tyypillisen mestarillista. Useat keskustelut ovat todella koukuttavia, sillä ne tuntuvat täysin luonnollisilta. Ne eivät tunnu kirjoitetuilta vuorosanoilta, vaan aidoilta keskusteluilta aitojen ihmisten välillä. Ja kun näin hienot näyttelijät tarjoavat nämä repliikit, on se entistä hienompaa. Mukana on useita mahtavia kohtauksia, joita katsoisi erittäin mielellään uusiksi. Itse olisin vain halunnut nähdä vahvemmat kehykset pitämässä tätä maalausta paikoillaan. Kenties sitten olisin pitänyt tätä sellaisena taideteoksena kuin toivoin sen olevan.

Vaikka Scorsese osoittaa lahjansa, on hänellä mielestäni vaikeuksia rakentaa tunnelmaa tällä kertaa. The Wolf of Wall Streetia katsoessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka tämä vanha herra on jaksanut tykittää sellaisen pläjäyksen, mutta The Irishmania katsoessa on hyvin selvää, että puikoissa istuskelee lähes 80-vuotias mies. Steven Zaillian tekee loistotyötä dialogin parissa, sekä useiden kohtauksien kanssa, mutta kokonaisuutena hänen käsikirjoituksensa kaipaisi mielestäni työstöä. Usein Zaillian taitaa eri aikakausilla hyppimisen, mutta tekstistä tuntuu silti puuttuvan jotain. Teknisesti elokuva on tietty upea. The Irishman on erinomaisesti kuvattu, mitä tukee pääasiassa hyvä leikkaus. Jälleen täytyy sanoa, että yksittäiset kohtaukset on leikattu hyvin, mutta kokonaisuudesta olisi voitu pilkkoa ainakin se puoli tuntia pois. Lavasteet ja asut ovat hienot, minkä lisäksi efektit ovat vaikuttavat. Elokuva tapahtuu tosiaan useilla aikakausilla ja iäkkäitä näyttelijöitä on pitänyt nuorentaa digiefektein. Etukäteen tämä pelotti minua, sillä mm. Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) tällaiset tehosteet olivat lähinnä karmivia ja kökköjä. Tässä tehoste on onneksi huomaamaton, yhtä kohtausta lukuunottamatta, missä Frank nähdään armeijan hommissa. Siitä huomaa, kuinka De Niron ryppyjä on siloteltu digitaalisesti. Äänimaailma on vaikuttava ja Robbie Robertsonin säveltämät musiikit tyylikkäät. Sävelmiä myös hyödynnetään osaavasti ja elokuvassa tiedetään, milloin luottaa hiljaisuuteen.

Yhteenveto: The Irishman on oivallinen rikosdraama, joka ei kuitenkaan tehnyt itseeni sen kummempaa vaikutusta. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto on aivan ylimitoitettu ja leffa pärjäisi hyvin vaikka edes puoli tuntia lyhyempänä. Kun filmin tarina ei koskaan napannut minua mukaansa, oli sen seuraaminen paikoitellen uuvuttavaa puuhaa. Tunnelmaltaan elokuva jätti minut myös usein kylmäksi, vaikka mainiota jännitystä löytyy parissa kohtaa. Yksittäisiä erinomaisia kohtauksia on mukana paljon ja pitkiä keskusteluja jää mielellään kuuntelemaan, kun ne ovat näin hienosti kirjoitettuja. Dialogi tuntuu luonnolliselta ja näyttelijät puhuvat ne täydellisesti. Robert De Niro ja Al Pacino tekevät parhaat roolisuorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen ja on mahtavaa nähdä Joe Pesci näyttelemässä pitkästä aikaa. Pescillä on taito yhä hallussa ja hän omaksuu mafiapomon roolin mestarillisesti. On kuitenkin suuri sääli, ettei naisnäyttelijöille kuten Anna Paquinille anneta paria repliikkiä enempää sanottavaa, eikä oikeastaan mitään tekemistäkään. Ohjaaja Martin Scorsese näyttää taitonsa, mutta kierrättää kenties jopa liikaa vanhoja kikkojaan, eikä tuo mukaan kovin paljoa uutta. Hän on tehnyt tämän kaiken jo aiemmin ja vieläpä paremmin, paremmissa elokuvissa. Odotin The Irishmanilta todella paljon, mutta itselleni se tuotti harmillisen pettymyksen ja olen ristiriitainen siitä, mitkä pisteet edes antaisin sille. Siinä on paljon hienoja juttuja, mutta kokonaisuus ontuu silti pahasti. On vaikea sanoa, haluaisinko edes katsoa tätä enää uudestaan. Jos haluan katsoa mafiaelokuvan, pistän luultavasti vain Mafiaveljet uudestaan pyörimään. Tai Kummisedän (The Godfather - 1972). Sekin on puoli tuntia tätä lyhyempi elokuva ja silti aikamoinen gangsterieepos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Irishman, 2019, Netflix, Fábrica de Cine, STX Entertainment, Sikelia Productions, Tribeca Productions

Arvostelu: Twilight - Aamunkoi, osa 2 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2 - 2012)

TWILIGHT - AAMUNKOI, OSA 2

THE TWILIGHT SAGA: BREAKING DAWN - PART 2

Ohjaus: Bill Condon
Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Mackenzie Foy, Peter Facinelli, Elizabeth Reaser, Nikki Reed, Kellan Lutz, Ashley Greene, Jackson Rathbone, Billy Burke, Michael Sheen, Casey LaBow, Dakota Fanning, Jamie Campbell Bower, Christopher Heyerdahl, Lee Pace, Rami Malek, Booboo Stewart, Chaske Spencer, Julia Jones, Guri Weinberg, Noel Fisher, Joe Anderson ja Maggie Grace
Genre: romantiikka, fantasia, jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Stephenie Meyerin hittikirjasarjaan perustuvat elokuvat Twilight - Houkutus (Twilight - 2008), Twilight - Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon - 2009) ja Twilight - Epäilys (The Twilight Saga: Eclipse - 2010) olivat isoja menestyksiä, joten myös kirjasarjan viimeinen osa päätettiin tehdä elokuvaksi. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) innoittamana myös tämän sarjan kanssa päätettiin jakaa viimeinen kirja kahdeksi elokuvaksi. Filmien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1) sai ensi-iltansa marraskuussa 2011. Vuotta myöhemmin sarja vihdoin päättyi, kun Twilight - Aamunkoi, osa 2 ilmestyi teattereihin. Monille kyseessä oli vuoden odotetuin elokuva ja filmi olikin iso menestys. Kriitikot eivät sille kuitenkaan lämminneet. Itselläni oli vuosien 2010 ja 2011 aikana sellainen vaihe, että pidin Twilight-leffoja (ja jopa kirjoja) ihan kelpo teoksina. Tämä vaihe alkoi tosin jo katoilla, kun vihdoin näin sarjan huipennusosan, enkä pitänyt siitä kovin paljoa. Katsoin sen kerran uudestaan, mutta se ei silloinkaan toiminut, joten ajattelin, että minun osaltani Twilightien katselu taisi olla tässä. Kuitenkin aloitettuani kirjoittamaan arvosteluita Elokuvan taikaa -sivulle, minun on aina välillä tehnyt mieli katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne. Lopulta eräänä kesäisenä päivänä katsoinkin alkuperäisen Twilightin ja kökköydestään huolimatta se oli tarpeeksi hupaisaa viihdettä, joten katsoin seuraavana päivänä Uusikuun ja Epäilyksen. Koska Aamunkoi -leffat on tarkoitettu katsottavaksi yhdessä, katsoin ne kolmantena päivänä peräkkäin.

Bella Swan on muuttunut vampyyriksi, ja hänelle ja Edward Cullenille on syntynyt tytär nimeltä Renesmee. Tyttären kohtalo on kuitenkin vaakalaudalla, kun Volturit saavat kuulla syntymästä ja haluavat tappaa uhkana kokemansa lapsen.

Kristen Stewart palaa (toivottavasti) viimeistä kertaa Bellan rooliin ja hahmolle on vihdoin keksitty jotain oikeaa käyttöä. Kun edellisissä osissa kaikkien täytyi vain koko ajan suojella Bellaa, tässä leffassa hän pystyy viimeinkin suojelemaan itseään. Vampyyrinä Bellasta on vihdoin saatu kiinnostava hahmo ja onkin harmi, että tämä tapahtui vasta sarjan päätösosassa. Millaisiakohan aiemmat elokuvat olisivat olleet, jos Bella olisi ollut niissäkin kiinnostava tai pidettävä? Eivät varmaan kovin paljon parempia, sillä Bellaa olisi silti esittänyt Stewart. Vaikka Stewart pääsee viimein olemaan jotain muutakin kuin avuton neitokainen ja hän osoittaa olevansa myös kova mimmi, ei hän vieläkään osaa näytellä. Hauskasti ja jokseenkin ironisesti elokuva jopa sisältää kohtauksen, jossa muiden vampyyrien täytyy opettaa hänelle, miten näytellä ihmistä, aivan kuin tekijät haluaisivat osoittaa, kuinka turhauttavaa hänen kanssaan on työskennellä.
     Robert Pattinsonin esittämä Edward Cullen pääse edellistä osaa paremmin esille, eikä hänen tarvitse tällä kertaa näytellä pelkästään huolestuneella ilmeellä. Sitäkin on luvassa, mutta edellisistä osista huolimatta Edward on selvästi innoissaan Bellan muutoksesta. Hänen hahmollaan ei ole enää oikein mitään tarjottavaa, mutta Pattinsonin ollessa hieman Stewartia tasokkaampi näyttelijä, on ihan hyvä, että hän pyörii yhä mukana.
     Sen lisäksi, että Bella muuttui vampyyriksi Twilight - Aamunkoi, osa 1:n lopussa, hän ja Edward saivat myös tyttären, Renesmeen, jota esittää Mackenzie Foy. Tai esittää ainakin loppupäässä, kunhan edellisestä osasta tuttu digikammotus-vauva ensin hieman kasvaa. Hahmona Renesmeestä ei ole saatu aikaiseksi mitä kiinnostavinta, eikä häntä ehditä rakentamaan tarpeeksi, mutta onhan se hienoa, että tällä kertaa Twilightissa päähenkilö suojelee jotakuta, eikä toisin päin.
     Ihmissusi Jacob Blackin (Taylor Lautner) mukanaololle on vaikea löytää syytä. Hahmo on menettänyt kiinnostuksensa Bellaa kohtaan, sekä kadottanut inhonsa vampyyrejä kohtaan. Jacob pyöriikin jaloissa lähinnä Renesmeen takia, johon hän edellisen osan päätteeksi leimaantui, mikä eväsi katsojilta viihdyttävän vampyyri-ihmissusi-taiston. Leimautumisella kai yritetään jollain tapaa perustella pedofiliaa, en ole täysin varma. Oli se sitten "susijuttu", kuten Jacob yrittää puolustella tai ihan vain lapsiinsekaantumista, tilanne ei saa pitämään Jacobista yhtään sen enempää.

Edwardin perheenjäsenet, Bellan Charlie-isä (Billy Burke) ja tutut ihmissudet tekevät myös paluun, mutta monet muut vanhat hahmot loistavat poissaolollaan. Vaikka tavallaan kiinnostaisi tietää, miten Bellan äiti reagoi tyttären muutokseen, oli hahmo niin tyhjentävä, ettei häntä jää kaipaamaan. On myös hienoa, että läpi sarjan täysin yksiulotteisina pysyneet Bellan luokkakaverit tekivät viimeisen esiintymisensä edellisessä osassa. Vaikka Charlien rooli ei ole tässä osassa kovin iso, on silti helppo todeta, että Burke pitää tasonsa ja tekee joka leffan parhaimman roolityön. Peter Facinelli pääsee tosin lähelle mukavana Carlisle-tohtorina. Toisin kuin aiemmin, Alice (Ashley Greene) ja Jasper (Jackson Rathbone) jäävät hyvin vähälle ruutuajalle, mutta sen sijaan tympeä Rosalie (Nikki Reed) ja lihaksiaan pullisteleva vitsiniekka Emmett (Kellan Lutz) nostetaan esille. Olin tyytyväinen, että ennen täysin varjoon jäänyt Edwardin Esme-äitikin (Elizabeth Reaser) pääsee parissa kohtaa selkeästi esille. Tutut susiheput Sam (Chaske Spencer), sekä sisarukset Leah (Julia Jones) ja Seth Clearwater (Booboo Stewart) viettävät suurimman osan ajasta susimuodossaan.
     Pari kertaa aiemmin sarjassa esiintyneet Volturit nousevat vihdoin tarinan antagonisteiksi ja vaikka Michael Sheen vetää pahisroolinsa yli Volturi-johtaja Arona, on hänen naurunsa timanttia! Aron kanssa pyörivä kaksikko vanha Marcus (Christopher Heyerdahl) ja muotitajuton Caius (Jamie Campbell Bower) saavat hieman enemmän ruutuaikaa, mutta jäävät silti hyvin tylsiksi hahmoiksi. Dakota Fanningin esittämän Jane-kiduttajan voimia ei valitettavasti päästä hyödyntämään tarpeeksi, vaan hahmolle on luotu vielä vaarallisempi veli nimeltä Alec (Cameron Bright), jonka pahoja voimia pohjustetaan pitkän kohtauksen verran, mutta sitten hahmo unohdetaankin täysin.
     Alecin ja Renesmeen lisäksi leffassa nähdään iso liuta uusia hahmoja, jotka ovat lähinnä Carlislen vampyyrituttuja, jotka saapuvat auttamaan Culleneita. Suuri osa näistä hahmoista ei saa minkäänlaista kunnon esittelyä, mutta heidät tuodaan mukaan joka tapauksessa. Ainoat mainitsemisen arvoiset ovat Aamunkoi, osa 1:ssä pikaisesti nähty sähkövoimainen Kate (Casey LaBow), rokkarityyliä edustava Garrett (Lee Pace), hulvattomilla venäläisaksenteilla varustettu kaksikko Vladimir (Noel Fisher) ja Stefan (Guri Weinberg), sekä Mr. Robot -sarjalla (2015-) tunnetuksi nousseen Rami Malekin näyttelemä Benjamin, joka ei kuulu sarjaan mukaan millään tavalla. Hahmo muistuttaa enemmän supersankaria kuin vampyyriä outojen voimiensa kanssa. Benjamin pystyy nimittäin ohjailemaan vettä, tulta, hiekkaa ja ties mitä mielensä voimalla kuin mikäkin Avatar. Hänen takiaan homma muuttuu paikoitellen niin naurettavaksi, että elokuvan vakavaa tunnelmaa ei pysty mitenkään ottamaan tosissaan.

Viimeistään Benjaminin voimat saavat katsojat pohtimaan, mistä ihmeestä näiden vampyyrien voimat oikein tulevat? Stephenie Meyer on kertonut, ettei hän tiennyt vampyyreistä mitään ennen "Twilightin" kirjoittamista, mutta mistä hän keksi, että vampyyreillä olisi jotain supervoimia? Edwardin kyvyn lukea ajatuksia ja Alicen kyvyn nähdä tulevaisuuteen vielä katsoo sormien läpi, sillä ne tapahtuvat vain hahmojen päässä. Ne eivät ole mitään näkyviä voimia. Benjaminin yliampuvat kyvyt ja Katen sähkökädet saavat lähinnä kohottelemaan kulmia. Halusiko Meyer sittenkin kirjoittaa supersankareista? Sen lisäksi, että katsojana pohtii, miksi ihmeessä vampyyreillä on voimia, alkaa samalla pohtimaan, miksei joillain vampyyreillä ole voimia? Mikä tekee joistakin erityisempiä kuin toisista? Lisäksi elokuva ei vieläkään vastaa kysymykseen, mitä monet ovat pohtineet jo ensimmäisestä osasta alkaen: miksi ihmeessä monien voimat eivät tehoa Bellaan? Hänellä oli vampyyrivoimia jo ennen kuin hänestä tuli vampyyri, miksi? Ai niin, koska Meyer ei suunnitellut sarjaansa etukäteen, vaan kirjoitti vain sen, mitä hänen mieleensä juolahtaa. Miksi muut uudet vampyyrit eivät pysty vastustamaan ihmisverta, mutta Bella kykenee siihen helposti? En tiedä, enkä usko Meyerinkään tietävän. Tai edes välittävän.

Epäkohdat kuitenkin sikseen - millainen elokuva Twilight-sarjan huipennusosa on? Tätä hetkeä varten rakennettiin neljän leffan ajan, mutta oliko se kaiken vaivan arvoista? Twilight - Aamunkoi, osa 2:sta kieltämättä löytyy hetkensä, mutta kokonaisuutena elokuva on pettymys jopa niille, jotka eivät ole pitäneet aiemmista osista. Ilman lämmittelyjä leffa lähtee samantien liikkeelle siitä, mihin edellinen osa päättyi; Bellan avatessa silmänsä ensimmäistä kertaa vampyyrinä. Tätä hetkeä on odotettu siitä lähtien, kun Bella ja Edward rakastuivat toisiinsa, mutta eipä filmi tietenkään osaa käsitellä asiaa kunnolla. Leffan mielenkiintoisimmat asiat kiirehtivät liikaa, sillä tekijät kokivat tarvetta jättää tilaa uusille hahmoille, jotka eivät saa millään lailla tarpeeksi ruutuaikaa, jotta heistä kiinnostuisi edes vähän. Kun Culleneille selviää, että Volturit tietävät Renesmeestä ja luulevat tämän olevan laiton vampyyriksi muutettu lapsi, elokuva alkaa vain rakentamaan tunnelmaansa kohti huipennusta. Cullenit keräävät itselleen joukkoja mahdollista taistelua varten ja hieman näytetään, mitä nämä supersankari... anteeksi, vampyyrit osaavat tehdä.

Eipä siinä, tavallaan jännitteen rakentaminen on ihan kivasti toteutettu. Se saa katsojan ajattelemaan, että nyt todella on kyse huipennuksesta, mikä päättäisi sarjan. On myös pakko todeta, että elokuvan lopputaistelu on oikeasti viihdyttävää katseltavaa. Edellisten osien tavoin tässäkin taistossa nähdään irtoraajoja, mutta tietty täysin verettömiä, jotteivät nuorimmat fanit näe painajaisia. Taistelu käy yliampuvissa mitoissa, mutta toisaalta se saa herätettyä samoja tunteita kuin sarjan avauselokuva, joka oli niin naurettava, että se muuttui viihdyttäväksi. Mutta sitten, sen sijaan, että tekijät olisivat päättäneet räväyttää oikein kunnolla, he päättävätkin viime hetkellä pilata koko jutun. Olemme juuri katsoneet tätä sarjaa kymmenen tunnin verran ja ihan lopuksi tekijät päättävät näyttää isoa keskisormea kaikille. Lopun tarkoituksena on kai osoittaa, ettei toisten repiminen riekaleiksi ole vastaus ongelmiin, mutta toteutus on niin laimea ja niin antiklimaattinen, että oikein raivostuttaa. Noh, on se kai parempi kuin kirjan finaali, joka koostuu pelkästä puhumisesta, mutta se jättää silti pahan jälkimaun. Vaikka olin nähnyt koko Twilight-sarjan jo pariin otteeseen aiemmin, sanoin silti ääneen leffan jälkeen: "Tässäkö tämä nyt oli?"

Taistelun päätöksestä ja kehnoista hetkistä huolimatta tämäkään osa ei kuitenkaan ole huono. Muutaman viihdyttävän hetkensä ja sen takia, että Bella on vihdoin ja viimein vampyyri, eikä avuton neito pulassa, Aamunkoi, osa 2 nousee juuri ja juuri edellisen osan yläpuolelle. Myös filmin lopetus, jossa kerrataan edellisien osien tapahtumia saa huijattua katsojaa ihan menevästi siitä, että sarja olisikin ollut eheä kokonaisuus, eikä viideksi leffaksi venytetty ohut romanssi.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Bill Condon, joka on jälleen kerran tehnyt parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu. Käsikirjoittaja Melissa Rosenbergkin joutuu hyvin pitkälti kulkemaan Meyerin ehdoilla, mutta on hienoa, että hän on saanut muutettua kirjan pitkästyttävän lopetuksen. Rosenbergin suurin ongelma on, ettei hän ole saanut tungettua jättimäistä hahmokaartia alle kahden tunnin filmiin. Leikkaus on myös liian kiirehtivää, mutta on Twilight - Aamunkoi, osa 2 kuitenkin oivallisesti kuvattu. Visuaaliset tehosteet eivät vieläkään ole edes 130 miljoonan dollarin budjetilla niin hyvät kuin tämän kokoiselta elokuvalta voisi odottaa. Digisudet näyttävät paremmilta kuin aiemmin, mutta edellisestä osasta tuttu digivauva on tässäkin mukana ja näyttää ihan yhtä hirvittävältä. Jostain syystä Renesmeen kasvot on digitalisoitu myös silloin, kun lapsi kasvaa isommaksi, mikä on kertakaikkiaan surkea idea. Surkeampi on toteutus, jossa diginaama tuntuu liikkuvan luonnottamasti lapsen päässä. Äänimaailma on kuitenkin mainio, vaikka loppuhuipennus muuttuukin aikamoiseksi sekamelskaksi, eikä Carter Burwell ole saanut sävellettyä mitään muistettavaa. Edellisen osan tavoin myös tässä leffassa kuullaan tuttuja sävelmiä ensimmäisestä Twilightista.

Yhteenveto: Twilight - Aamunkoi, osa 2 on hyvin antiklimaattinen huipennus elokuvasarjalle. On hienoa, että Bella on vihdoin ja viimein vampyyri, ja hänestä saadaan aikaiseksi kiinnostava hahmo, joka osaa itse tehdä asioita, eikä tarvitse muita hahmoja suojelemaan, mutta Stewartin taidottomuus pilaa senkin ilon. Elokuva onnistuu ihan mukavasti kasvattamaan jännitettään, kun Cullenit keräävät joukkoja tukemaan heitä Voltureita vastaan, minkä lisäksi lopputaistosta on saatu aikaiseksi menevää viihdettä, mutta koko tunnelman nostatus onnistutaan kuitenkin pilaamaan ihan viime hetkellä. Lopuksi katsojalle jää vain hyvin hämmentynyt olo, että tähänkö tämä sarja nyt sitten jätetään? Tekijöillä ja näyttelijöillä ei tunnu olevan enää paljoa annettavaa sarjalle, vaan päätösosa on vain hoidettu pois alta, jotta sarja on vihdoin ohi. Loppujen lopuksi tämäkin Twilight-elokuva on heikko, mutta jostain syystä en kykene inhoamaan tätäkään sarjan osaa. Leffasta löytyy huonoja ja jopa naurettavia puolia, kuten Benjaminin supervoimat, mutta jokin filmissä ja koko filmisarjassa sai minut viihtymään tarpeeksi, jotta pystyin katsomaan leffat sujuvasti kokonaan. Ei Twilight - Aamunkoi, osa 2 hyvä ole, mutta on sitä huonompiakin nähty ja paljon. Tätäkään osaa on vaikea suositella kenellekään muulle kuin sarjan vannoutuneimmille faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2, 2012, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Sunswept Entertainment