Whalefall (2026) - elokuva-arvostelu

WHALEFALL

Ohjaus: Brian Duffield

Näyttelijät: Austin Abrams, Josh Brolin, Elisabeth Shue, John Ortiz, Jane Levy ja Emily Rudd

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Whalefall perustuu Daniel Krausin samannimiseen kirjaan vuodelta 2023. Jo ennen kirjan julkaisua Imagine Entertainment hankki sen filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Whalefall on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa jännittyneenä. Elokuvan traileri näytti lupaavalta, mutta samalla myös pirun ahdistavalta. Kävinkin hieman hermostuneena katsomassa Whalefallin heti sen ensi-iltapäivänä.

Sukeltaja Jay Gardiner etsii merenpohjasta hukuttautuneen isänsä jäänteitä, kun kaskelotin jahtaama jättiläiskalmari tarttuu Jayhyn lonkeroillaan, kiskoen nuorukaisen mukanaan kaskelotin kitaan.

Syksy 2026 on selvästi halunnut pistää näyttelijä Austin Abramsin mahdollisimman tukaliin tilanteisiin. Ensin Abrams nähtiin videopelileffa Resident Evilissa (2026) epäonnisena kuriirina helvetillisen yön keskellä ja nyt Whalefallissa hän esittää Jay Gardineria, opiskelijaa ja sukeltajaa, joka päättää etsiä itsemurhan tehneen isänsä (Josh Brolin) ruumiin merestä, mutta päätyykin parin sattuman kautta kaskelotin vatsaan. Jaylla on tunti aikaa setviä tiensä ulos, ennen kuin hänen happensa loppuu. Abrams osoittaa toistamiseen olevansa nappivalinta pinteeseen joutuvaksi nuoreksi mieheksi, joka joutuu olemaan suuren osan elokuvan kestosta yksin ruudulla. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa ahdinkoa, sekä vaikeita tunteita liittyen isäänsä. Takaumien kautta Brolin on tutun karismaattinen tiukkana sukeltajaisänä, joka on kohdellut poikaansa ankarasti, mutta jonka opit tulevat nyt enemmän kuin tarpeeseen.

Olen useasti arvosteluissani kertonut kammoksuvani haikaloja, nähtyäni Tappajahain (Jaws - 1975) liian nuorena. Mutta Whalefall on osoittanut, että poden todennäköisesti talassofobiaa, eli meren pelkoa. Jo leffan traileri aiheutti minulle voimakkaita puistatuksia ihan vain sillä, että Jay sukeltaa synkässä meressä. Pahemmaksi elokuvan tuottama ahdistus toki vain muuttuu, kun sieltä pimeyden keskeltä ilmestyy ensin jättiläiskalmari ja sitä jahtaava kaskelotti. Kohtaus, jossa kaskelotin hotkima jättiläiskalmari tarttuu viimeisenä oljenkortenaan lonkeroillaan Jayhyn ja vetää tämän mukanaan kaskelotin suusta vatsaan, on puhdasta painajaismateriaalia.

Ja kun tästä talassofobiaa ruokkivasta osiosta on päästy eteenpäin, Whalefall muuttuu pirun klaustrofobiseksi koettelemukseksi. Kaskelotin vatsa ei ole järin iso ja happea on jäljellä vain tunniksi. Jos yhtään kärsii ahtaan paikan kammosta, on elokuvan loppupää varmasti tukalaa seurattavaa. Eipä ole mikään varsinainen kauhuelokuva tänä vuonna saanut minua kiemurtelemaan tällä tavalla teatterin penkissä tai haluamaan katsoa muualle. Tunnelma on siis tältä osin erittäin väkevästi rakennettu.

Jayn koukuttavan ja jännittävän selviytymistaistelun lisäksi elokuva toimii myös hyvänä isä-poika -draamana. Heti alussa käy selväksi, että Jayn suhde isäänsä ei ollut kovin positiivinen, eikä hän tiedä, miten suhtautua tämän kuolemaan. Kaikki muut perheenjäsenistä lähipiiriin ja tuntemattomiinkin ihmisiin tuntuvat ylistävän isää maailman mukavimpana miehenä ja jonkin sortin paikallisena sankarina, mutta Jay näki vain ankaran miehen, joka teki hänen lapsuudestaan usein piinaa. Tätä vaikeaa suhdetta käsitellään pitkin leffaa ja kiinnostavammaksi se toki muuttuu, kun Jayn täytyy pinteessään hyödyntää isänsä oppeja. Loppua kohti Whalefall kärsii pienestä ylisentimentaalisuudesta, minkä lisäksi leffan vikoihin voisi lukea sen, kuinka hiukan tyhmentävästi Jayn täytyy usein selittää, mitä hän aikoo tehdä, vaikka eipä kaskelotin vatsassa ole muuta seuraa kuin jättiläiskalmari ja valoa tuova meduusa. Nämä ovat kuitenkin pieniä kauneusvirheitä muuten erittäin mainiossa elokuvassa.

Elokuvan on ohjannut Brian Duffield, jonka edellisestä leffasta, hyvin erilaisesta avaruusolioelokuvasta No One Will Save Yousta (2023) pidin myös. Duffield onnistuu rakentamaan erittäin inhottavaa ilmapiiriä, eikä suostu päästämään päähenkilöä tai katsojaakaan helpolla. Duffieldin ja Daniel Krausin työstämä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilaamista replikoinnin suhteen, mutta toimii silti. Teknisestikin Whalefall on vaikuttava. Elokuva on taitavasti kuvattu ja klaustrofobisuutta korostetaan tunkemalla kameraa lähemmäs ja lähemmäs Abramsin kasvoja, korostaen paniikkia hänen silmissään. Kaskelotin vatsan lavaste on hieno, puvustus on oivallista ja maskeeraajat tekevät hyvää työtä ikävien vammojen kanssa. Tietokonetehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailma on erinomaisesti rakennettu, oli kyse sitten merenalaisista äänistä tai Joseph Trapanesen säveltämistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whalefall, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, 3 Arts Entertainment, Imagine Entertainment

Street Fighter (2026) - elokuva-arvostelu

STREET FIGHTER

Ohjaus: Kitao Sakurai

Näyttelijät: Noah Centineo, Andrew Koji, Callina Liang, David Dastmalchian, Cody Rhodes, Andrew Schulz, Eric André, Kyle Mooney, Vidyut Jammwal, Joe "Roman Reigns" Anoa'i, Orville Peck, Don Lee, Curtis "50 Cent" Jackson, Jason Momoa, Olivier Richters, Hirooki Goto, Mel Jarnson, Rayna Vallandingham ja Alexander Volkonovski

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Street Fighter perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1987. Pelien pohjalta oli jo tehty elokuvat Street Fighter (1994) ja Street Fighter: The Legend of Chun-Li (2009), jotka saivat kuitenkin heikon vastaanoton niin kriitikoilta kuin pelien faneilta. Keväällä 2023 Legendary Entertainment ilmoitti hankkineensa pelisarjan filmatisointioikeudet ja ryhtyneensä työstämään uutta elokuvaa aiheesta. Alun perin Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta he päättivätkin tehdä Bring Her Backin (2025) ja tilalle pestattiin Kitao Sakurai. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Street Fighter on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole erityisemmin odottanut leffan näkemistä. Street Fighter -pelit eivät ole minulle millään lailla lähellä sydäntä, en pitänyt ysärin elokuvasta ja uuden leffan trailerit näyttivät hiukan kököiltä. Kävin silti katsomassa uuden Street Fighterin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Entiset parhaat ystävät Ken Masters ja Ryu kohtaavat toisensa tappelukisassa, mutta joutuvat sysäämään vanhat erimielisyytensä syrjään, kun käy selväksi että koko turnaus on pelkkä pahan lordi Bisonin salakavala juoni.

Noah Centineo ja Andrew Koji näyttelevät Ken Mastersia ja Ryuta, jotka päätyivät lapsina eri olosuhteiden kautta Japaniin, missä mestari Gouken (Don Lee) koulutti heistä taitavat taistelijat. Kenistä ja Ryusta tuli ylimmät ystävät, suorastaan veljekset, kunnes Goukenin kuolema puski heidät erilleen. Ryu on kadonnut omiin oloihinsa, kun taas Ken on noussut tunnetuksi showtappelijaksi. Ken ja Ryu ovat sopivat erilaiset hahmot, jolloin heidän persoonansa törmäävät oivallisesti. Centineo ja etenkin Koji ovat passelit valinnat rooleihinsa.

     Elokuvassa nähdään myös David Dastmalchian pahana lordi Bysonina, Callina Liang hänen leipiinsä soluttautuneena kaksoisagentti Chun-Linä, Andrew Schulz Kenin managerina Danina, Eric André juontaja Don Sauvagena, sekä Cody Rhodes, Orville Peck, Vidyut Jammwal, Olivier Richters, Hirooki Goto ja Curtis "50 Cent" Jackson tappeluturnaukseen osallistuvina Guilena, Vegana, Dhalsimina, Zangiefinä, E. Hondana ja Balrogina. Sivunäyttelijöiden työ on erittäin ailahtelevaa. Dastmalchian ei tunnu tietävän, pitäisikö hänen hahmonsa olla uhkaava vai sarjakuvamainen roisto, jolloin lopputulos jää latteaksi välimuodoksi. Liang on näyttelijäkaartin parempaa antia, kun taas André on suorastaan raivostuttavan huono juontajahahmo Donina. Hän oli tuskastuttavan epähauska jo aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Netflix-komediassa Pikkuveli (Little Brother - 2026) ja hän jatkaa samaa rataa myös Street Fighterissa.

En tosiaan etukäteen juuri odottanut Street Fighterin näkemistä, mutta toivoin silti, että kyseessä olisi viihdyttävä toimintaraina. Valitettavasti elokuva ei ollut mielestäni edes sitä. Muutamaa hyvää näyttelijäsuoritusta, ysärileffaa lähdemateriaalilleen uskollisempaa otetta ja tyylikkäillä animaatioilla kerrottuja takaumia lukuun ottamatta minun on hyvin vaikea keksiä leffasta mitään posiitivista sanottavaa. Lopputulos on levällään oleva sotku, jonka nauttimiseksi aivot pitää jättää kotiin. Jos riittää, että pääsee näkemään suosikkipelihahmot valkokankailla, Street Fighterista voi löytää viihdearvoa, mutta itse mielsin leffan lähinnä aika tuskastuttavaksi parituntiseksi - etenkin silloin, kun Eric André ilmestyi ruudulle.

En toki odottanut elokuvan käsikirjoitukselta mitään Oscarin arvoista suoritusta, mutten osannut odottaa, että Kitao Sakurain ja T. J. Fixmanin teksti olisi näin huono. Seasta jopa tuntuu puuttuvan kohtauksia kokonaan. Kenin ja Ryun draama vielä toimii menetellen, mutta itse turnajaiskuvio, sekä muu sen ympärille liittyvä ovat köykäisesti kirjoitettuja, puhumattakaan myötähäpeällisen huonosta dialogista. Peleistä tutut heitot vielä ymmärrän ja tarkoitankin pikemminkin kiusallisen kehnoa huumoria, jota on viljelty pitkin leffaa. Ainoat naurut tarjosivat suomentajan neronleimaukset, kuten "Voi jummijammi!" ja "Hei sun heiluvilles!", joita on heivattu sekaan.

Toivoin, että Street Fighter olisi onnistunut edes viihdyttämään toimintakohtauksillaan, mutta nekin jättivät minut kylmäksi, lukuun ottamatta hotellissa tapahtuvaa leikkisää käsirysyä, kun Ken ja Ryu kohtaavat pitkästä aikaa, eikä jälleennäkeminen ole järin iloinen. Tappelut on leikkauksessa silputtu turhauttavasti ja leffa on yllättävän vähän kiinnostunut itse turnajaisista, jättäen suurimman osan matseista näyttämättä. Loppusuora myös keskittyy liikaa pohjustamaan mahdollista jatko-osaa, mutta tämän ensimmäisen Street Fighterin perusteella minua ei kiinnosta yhtään nähdä tätä pelleilyä enempää. Jos tältä vuodelta haluaa nähdä paremman (joskin silti aika keskinkertaisen) videopeliin perustuvan tappeluleffan, niin suosittelen mieluummin kääntymään Mortal Kombat II:n (2026) puoleen.

Elokuvaa katsoessani en voinut muuta kuin haaveilla, että mitä Philippoun veljekset olisivat voineet saada Street Fighterilla aikaan, koska Kitao Sakurain ohjauksessa leffa on aika tyylitajuton sekamelska. Tunnelma ailahtelee melodraaman, aivot narikkaan -mäiskeen, typerän huumorin ja ryppyotsaisen vakavuuden välillä, toisinaan jopa saman kohtauksen aikana, mitä eivät auta ajoittain tökerösti mukaan ympätyt biisivalinnat. Toivottavasti pidätte 4 Non Blondesin kappaleesta What's Up?, koska sitähän muuten kuullaan pitkin leffaa. Street Fighterin kameratyöskentely on ailahtelevaa, mutta lavasteet ajavat asiansa ja puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet parhaansa saadakseen hahmot näyttämään yhtä värikkäiltä kuin peleissä. Tietokonetehosteiden taso oli kuitenkin hämmentävän heikko ja useassa kohtaa pohdin, oliko leffan efekteissä hyödynnetty tekoälyä. Ainakin lopputeksteissä oli muutaman kerran AI-maininta. Äänimaailma paahtaa eteenpäin rymistellen ja Leo Birenbergin ja Zach Robinsonin säveltämät musiikit toimivat tarpeeksi kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Street Fighter, Yhdysvallat, Japani, 2026, Paramount Pictures, Legendary Pictures, Capcom Entertainment, Legendary Entertainment

In a Violent Nature (2024) - elokuva-arvostelu

IN A VIOLENT NATURE

Ohjaus: Chris Nash

Näyttelijät: Ry Barrett, Andrea Pavlovic, Cameron Love, Liam Leone, Alexander Oliver, Sam Roulston, Lea Rose Sebastianis, Charlotte Creaghan, Reece Presley, Timothy Paul McCarthy ja Lauren-Marie Taylor

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

In a Violent Nature on Chris Nashin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021 työnimellä "Sleeping Animal", mutta kun tappajaa näytellyt henkilö sairastui jo toisella kuvausviikolla ja Nash oli tyytymätön kuvauspaikaksi valittuun metsään, koko homma päätettiin aloittaa alusta uudella näyttelijällä ja uudessa metsässä. Nash oli vihdoin tyytyväinen tulokseen ja jälkitöiden kautta In a Violent Nature sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2024 Sundancen elokuvajuhlilla. Elokuva sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton ja se oli pienimuotoinen menestys alhaiseen budjettiinsa nähden, mutta yleisön palaute oli vaihtelevampi. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin uutisen uudenlaisesta slasherista, joka kuvattaisiin tappajan vinkkelistä. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan In a Violent Nature: Part 2 (2026), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella ensimmäisen elokuvan.

Ryhmä teinejä löytävät kaulakorun entisen palotornin jäännöksistä ja otettuaan sen mukaansa, he tajuamattaan herättävät sarjamurhaaja Johnnyn horroksestaan.

In a Violent Nature sisältää slashereille tyypillisesti lauman teinejä, joiden kohtaloista ei välitä juuri tuon taivaallista. On Kris (Andrea Pavlovic), Colt (Cameron Love), Troy (Liam Leone), Evan (Alexander Oliver), Ehren (Sam Roulston), Brodie (Lea Rose Sebastianis) ja Aurora (Charlotte Creaghan), jotka jäävät lähes totaalisen persoonattomiksi ja yhdentekeviksi tyypeiksi. Mutta tässä elokuvassa kyse ei ole vain kauhukliseen toistamisesta, vaan siitä, että poikkeuksellisesti päähenkilö on näitä metsässä jahtaava, kuolleista noussut sarjamurhaaja Jason Voor... anteeksi, siis Johnny (Ry Barrett). Johnnya ei ihan hirveästi kiinnosta tutustua tähän teinipoppooseen, joten myös katsojalle heidät jätetään tarkoituksellisen etäisiksi. Johnnysta taas avautuu asioita lähinnä leirinuotiolla kerrotun kauhutarinan kautta, mutta hänkin jää lähinnä kylmäksi tappokoneeksi, jonka päämääränä on saada kultainen kaulakoru takaisin.

In a Violent Nature on ilmestymisestään lähtien jakanut voimakkaasti mielipiteitä ja ymmärrän hyvin miksi. Kyse ei ole mistään tavanomaisesta kauhurainasta, vaan elokuva muistuttaa tyyliltään enemmän indiedraamaa. Leffa tuntuu siltä kuin elokuvakoulun opiskelijaa, joka tykkää vain siitä "oikeasta cinemasta", olisi pyydetty tekemään oma tulkintansa slasherista. Leffa onkin täysin omanlaisensa lisäys genreen ja pitkään olin täysin myyty elokuvan edessä. Ei elokuva pelottava ole, mutta pidin sitä silti pääasiassa onnistuneena kauhuteoksena.

Elokuva tarjoaa periaatteessa tuttuja genrekliseitä teiniporukasta perässä löntystävään tappajaan, jota ei meinaa millään saada hengiltä ja rujoista tapoista siihen "final girliin", mutta kaikki esitetään raikkaan erilaisesta vinkkelistä. Elokuva tosiaan seuraa lähes yksinomaan Johnnyä, kun tämä kävelee metsässä uhrejaan etsien. Osa katsojista voi kokea nämä pitkät kävelykohtaukset tylsinä, mutta itse pidin niitä jopa omituisen nätteinä. Sottaisissa vaatteissa ja hyytävässä naamiossa liikkuva Johnny on vekkuli kontrasti kauniin luonnon keskellä. Mutta kun Johnny sitten saavuttaa kohteensa, ei menoa voi mitenkään kutsua enää nätiksi. Mukaan mahtuu pari yllättävänkin häikäilemätöntä, mielikuvituksellista ja jopa kuvottavaa tappoa, joten paatuneemmallakin kauhun suurkuluttajalla voi loksahtaa suu auki.

Valitettavasti In a Violent Nature ei ihan yllä korkeaan potentiaaliinsa, mihin sillä olisi ainekset. Minua nimittäin turhautti, kuinka leffa ei täysin uskalla sitoutua premissiinsä, vaan se siirtyy toisinaan seuraamaan teinejä paljon tavanomaisemman kauhurainan tyyliin. Tämä käy selväksi etenkin selittelevässä leirinuotiokohtauksessa, sekä lopun pakojuoksussa. Itse ihastelin sitä, kuinka leffa kokeilee katsojan kärsivällisyyttä ja siksi en lämmennyt näille hetkille, jotka mielestäni fuskaavat. Leirinuotiokohtaus olisi esimerkiksi mielestäni pitänyt malttaa näyttää puiden takana lymyilevän Johnnyn perspektiivistä, millä olisi saanut aiheutettua katsojalle sopivan epämukavaa ja perverssiä fiilistä. Leffan finaali taas tuntuu ihan eri elokuvalta ja minua harmitti, että kaiken mainion kasvattelun jälkeen elokuva sortuu ihan viime metreillä taantumaan tavanomaiseksi tapaukseksi. Sääli, sillä In a Violent Naturessa olisi ainesta hienoon ja rohkeasti täysin erilaiseen slasherelämykseen. Jo tällaisenaan teos toki erottuu tehokkaasti massasta ja jää takuulla mieleen paremmin kuin genren tusinatapaukset.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Nashin visio jää siis mielestäni hieman puolitiehen. Minua ei haittaa, että käsikirjoitus on todella ohut, koska Nash korvaa pitkään todella paljon tyylikkäällä toteutuksella, sekä kunnioitusta herättävällä pitkän pinnan vaatimisella. Minua vain turhauttaa, että Nash rikkoo laatimaansa tekotapaa, kenties pelätessään ihmisten reaktiota tavanomaisuuksien puutteeseen. Teknisesti In a Violent Nature on vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, etenkin pitkien seuraamisotosten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehoste- ja maskeeraustiimit ovat ehdottomasti hyötykäyttäneet pikkubudjetin, sillä niin hurjia näkyjä he ovat saaneet loihdittua. Äänimaailma on myös vakuuttavasti rakennettu, etenkin kun luvassa ei ole mitään turhanpäiväisiä äkkisäikyttelypamauksia, eikä edes sävellettyä musiikkia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In a Violent Nature, Kanada, 2024, Zygote Pictures, Low Sky Productions

Matchbox The Movie (2026) - elokuva-arvostelu

MATCHBOX THE MOVIE

Ohjaus: Sam Hargrave

Näyttelijät: John Cena, Jessica Biel, Sam Richardson, Teyonah Parris, Arturo Castro, Danai Gurira, Corey Stoll, Randeep Hooda, Kristoffer Hivju, Golshifteh Farahani, Daniel Bernhardt, Graham Harvey, Reagan Marum, Aiden Stoxx, Max Fox, Braxton Paul ja Bill Camp

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Matchbox The Movie perustuu Lesney Productsin vuonna 1953 luomiin Matchbox-leluautoihin, jotka ovat nykyään Mattelin omistuksessa. Vuonna 2024 Skydance Media ja Mattel tekivät diilin lelubrändin elokuvasovituksesta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Matchbox The Movie on julkaistu Apple TV -suoratoistopalvelussa. Itselleni Matchboxin leluautot eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin leffasta, kun Apple TV ryhtyi mainostamaan sitä. Katsoinkin Matchbox The Movien heti sen julkaisuviikonloppuna.

Salainen agentti Sean Walker on tapaamassa lapsuudenystäviään, kun heidät kaikki vedetään salaliittoon, jossa Sean yritetään lavastaa terroristiksi, joka on varastanut ydinpommin ja aikoo räjäyttää sen suurkaupungissa.

John Cena näyttelee Sean Walkeria, salaista agenttia, joka on juuri saanut suoritettua huippuvaarallisen tehtävän, kun hän huomaa sosiaalisesta mediasta, että hänelle lapsena tärkeä mies (Bill Camp) on menehtynyt. Sean matkaa hautajaisiin ja kohtaa vuosien jälkeen vanhat lapsuudenystävänsä, sairaanhoitaja-rallikuski Aimeen (Jessica Biel), kemianopettaja Tedin (Arturo Castro), uutisreportteri Charmainen (Teyonah Parris) ja hänen miehensä, rakennustyömaalla työskentelevän Crosbyn (Sam Richardson). Valitettavasti väärät tahot huomaavat jälleennäkemisen ja luulevat nelikon olevan Seanin hommissa, minkä takia agentti vetää vahingossa vanhat ystävänsä hengenvaaraan. Cena ajaa asiansa pääroolissa, mutta hänen hahmonsa jää hieman tylsäksi. Vielä heikompi on Biel, josta yritetään saada niin osaavaa kuskia, hoitajaa kuin sitä pakollista rakkaudenkohdetta. Ongelmana on, ettei Cenan ja Bielin väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Ted, Charmaine ja Crosby ovat huomattavasti vekkulimmat hahmot, joskin läpi leffan en osannut sanoa, ovatko he hauskoja vai ärsyttäviä. Castrolla, Parrisilla ja Richardsonilla on ainakin vaikuttanut olleen hauskaa kuvauksissa.

     Elokuvassa nähdään myös Danai Gurira ja Corey Stoll Seanin pomoina Heleninä ja Mustafana, Daniel Bernhardt kätyri Falkona, Kristoffer Hivju venäläisagentti Grigorina, sekä Golshifteh Farahani hämäräbisneksiä tekevänä Robbiena. Sivunäyttelijät yrittävät parhaansa aika kankean dialogin kanssa, joka koituu etenkin yleensä hyvän Guriran kohtaloksi.

Mikä siinä on, että Apple TV tarjoaa tämän hetken parhaita sarjoja, oli kyse sitten hulvattomasta Ted Lassosta (2020-), pohdiskelevasta scifisarja Pluribusista (2025-) tai mahtavasta kauhun ja komedian yhdistelmästä Widow's Baysta (2026-), mutta elokuvien puolella suoratoistopalvelun tarjonta on lähes onneton? Matchbox The Movie on nimittäin juuri sitä mitä tarkoitetaan, kun puhutaan Netflixin toimintaelokuvasta. Eli siis totaalisen geneerinen, välittömästi unohdettava räpellys, joka ei jaksa imaista mukaansa tai oikeastaan edes viihdyttää. Täysi tusinaraina, jota ei tarvitse kauaa katsoa, jotta ymmärtää miksei sille suotu levitystä elokuvateattereissa.

Matchbox The Movie tuntuu juurikin sellaiselta elokuvalta, josta Apple TV:n loistavassa The Studio -sarjassa (2025-) tehtiin pilkkaa. Eli studio väsää helppojen rahojen perässä elokuvan jostain tunnetusta brändistä, ilman mitään sen isompaa panostusta. Siinä, missä muutaman vuoden takainen, myöskin Mattelin leluihin perustuva Barbie (2023) oli palkintoehdokkuuksia syystäkin kahminut syvällinen kuvaus naiseudesta miesten rakentamassa yhteiskunnassa, Matchbox The Movie tyytyy olemaan vain kliseitä väsyneesti viljelevä vakoojaleffa. Pahinta vieläpä on, että elokuvalle voisi lätkäistä minkä tahansa nimen, koska Matchbox-lelujen kanssa leffalla ei ole juuri mitään tekemistä. Hahmojen lapsuuteen sijoittuvassa prologissa lelut yhdistävät nämä kaverukset, mutta ne unohtuvat lähes tyystin nykyhetkeen siirryttäessä. Jäljelle jää vain täysin mielikuvitukseton säntäily ydinpommin perässä. Toiminta on vauhdista huolimatta laimeaa ja jännityksetöntä ja komediaosasto taas saa lähinnä pudistelemaan päätä myötähäpeän kourissa.

On outoa, kuinka latteaa meno Matchbox The Moviessa on, sillä ohjaaja Sam Hargraven edelliset leffat, Extraction (2020) ja sen jatko-osa Extraction 2 (2023) olivat erittäin viihdyttäviä toimintaelokuvia. Ongelma onkin David Coggeshallin kehno käsikirjoitus, joka yrittää peitellä ennalta-arvattavia käänteitään ja muualta varastettuja juttuja tarkoituksellisella itsetietoisuudella, mutta aiheuttaa pääasiassa silmien pyörittelyä. Leffa on sentään kelvollisesti kuvattu, joskin sen vaisu väripaletti onkin hieman tylsää katseltavaa. Lavasteet ja asut ajavat asiansa ja maskeeraajien loihtimat ruhjeet ovat juuri niin "rajuja", että elokuva saa pidettyä alhaisen ikärajan. Tietokonetehosteista paistaa läpi, milloin esimerkiksi autot muuttuvat oikeista kulkuneuvoista digiluomuksiksi, mutta äänimaailma rymistelee menevästi Alex Belcherin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Matchbox The Movie, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Mattel Films, Mattel Studios, Skydance Media, Origo Film Group, Origo Film Studio

The Prestige (2006) - elokuva-arvostelu

THE PRESTIGE

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Christian Bale, Hugh Jackman, Michael Caine, Scarlett Johansson, Rebecca Hall, Andy Serkis, David Bowie, Piper Perabo, Ricky Jay ja Roger Rees

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

"Are you watching closely?"

The Prestige perustuu Christopher Priestin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Markkinoidessaan elokuvaansa Mementoa (2000), ohjaaja Christopher Nolan luki Priestin kirjan ja innostui siitä. Hän esitteli kirjan veljelleen Jonathanille ja yhdessä he ryhtyivät kynäilemään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. He esittelivät ideaansa tuottaja Aaron Ryderille, joka hankki kirjan filmatisointioikeudet ja saatuaan työryhmän ja näyttelijät kasaan, kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2006. Lopulta The Prestige sai maailmanensi-iltansa 17. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan kuvauksen ja lavastuksen Oscar-ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin The Prestigen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa leffan jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

1800-luvun lopun Lontoossa kaksi taikuria ryhtyvät häikäilemättömään kilpailuun siitä, kumpi on parempi alallaan.

Christopher Nolanin edellistä elokuvaa, Batman Beginsiä (2005) tähdittänyt Christian Bale ja toista ikonista supersankaria, Wolverinea näytellyt Hugh Jackman esittävät Alfred "Professori" Bordenia ja Robert "Great Danton" Angieria, kahta taikuria, joiden matka alkoi kavereina, mutta jotka riitautuivat näytöksessä sattuneen tragedian myötä ja jotka ovat siitä lähtien yrittäneet päihittää toisensa taikatempuissa ja suosiossa. Alfred on omistautunut itse temppujen täydellistämiseen, kun taas Angierille show ja suuret yleisöt ovat kaikki kaikessa. Bale ja Jackman ovat nappivalinnat rooleihinsa, tulkiten hienosti hahmojensa kasvavaa katkeruutta ja pakkomiellettä niin omaan työhönsä kuin toisen työn ja uran tuhoamiseen. Kumpikaan miehistä ei ole mikään puhdas pulmunen ja läpi leffan on vaikea sanoa, kumman puolelle tässä kiistassa edes asettuisi.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Caine Angierin taikatempuissa auttavana Cutterina, Rebecca Hall Alfredin vaimona Sarahina ja Samantha Mahurin heidän tyttärenään Jessinä, Scarlett Johansson taika-assistentti Oliviana, sekä David Bowie tieteellisiä kokeita syrjäisellä vuorella suorittavana Nikola Teslana ja Andy Serkis tämän apulaisena Alleyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja laulajatähti Bowie oli täydellinen valinta hieman mysteeriseksi erakko-Teslaksi. Cutter, Sarah ja Olivia yrittävät parhaansa mukaan toimia Alfredin ja Angierin järjen ääninä, mutta kun miehet ovat näin vannoutuneet temppuihinsa, ei heidän päitä käy kääntäminen.

Christopher Nolanilla oli jo takanaan pari loistavaa elokuvaa, Memento ja Batman Begins, mutta mielestäni The Prestige on miehen ensimmäinen mestariteos - täydellinen filmi kaikin puolin. Elokuva on kuin Nolanin oma taikatemppu, joka rakentuu hyvin samaan tapaan kuin Alfredin ja Angierin silmänkääntötemput. Kuten hahmotkin selittävät, jokainen taikatemppu tarvitsee alustuksen, käänteen ja huipennuksen. Katsoja toisaalta haluaa tietää tempun salaisuuden, mutta ei kuitenkaan, koska se veisi osan ihmetyksestä pois. Vastausta oikein etsimällä etsii ja usein tempun niksi on niin selvä, että sitä oikein pöllämystyneenä toteaa "no joo totta kai, miten en älynnyt". The Prestige toimii hyvin samalla tavalla. Sitä oikein etsimällä etsii vastauksia, jotka leffa ovelasti piilottaa täysin näkyville. Ensimmäisellä katselulla elokuva räjäyttää tajunnan ja uusilla katseluilla se tarjoaa lukuisia "ahaa"-elämyksiä, kun kaiken näkee täysin uudessa valossa. Tässä tosin tempun toteutuksen tietäminen ei kuitenkaan pilaa temppua, vaan ainoastaan rikastuttaa sitä.

Vaikka katsoja onnistuisikin hoksaamaan jutun juonen ennen varsinaisia paljastuksia, ei leffa silti menetä tippaakaan tehostaan, sillä niin tarkasti ja ällistyttävällä taituruudella Nolan elokuvaansa operoi. Kuten miehen elokuvissa yleensä, tarinaa kerrotaan hieman nurinkurisessa järjestyksessä, palaten toisinaan aiempiin tapahtumiin, näyttäen ne uudessa valossa tiettyjen paljastusten myötä. Kerronta ei ole koskaan kömpelöä tai hämmentävää, vaan totaalisen mukaansatempaavaa ja erityisen palkitsevaa.

Kaiken keskiössä on tosiaan näiden kahden miehen, Alfredin ja Angierin kilpailu siitä, kumpi on parempi taikuri. Kypsät aikuiset ihmiset siirtyisivät eri kaupunkeihin, ymmärtäen että kummallekin löytyy yleisönsä ja he voivat molemmat menestyä. Nämä kaksi miestä ovat kuitenkin valmiit tekemään kaikkensa noustakseen kisassa niskan päälle. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä häikäilemättömämpiä juttuja he ovat valmiit tekemään voittaakseen, uhraten mahdollisesti jopa kaiken siinä samassa. Kuten jo totesin, läpi elokuvan on vaikea sanoa, kumman taikurin taakse itse asettuisi. Kummastakin löytyy varjopuolensa, mikä tekee hommasta erityisen kiehtovaa. Katkeruus ja pakkomielle syövät molempia tuhoavalla tavalla. Kaikki tämä johtaa huikeaan finaaliin, jolloin temppujen salat vihdoin paljastuvat, katsojan suut loksahtavat auki ja elokuva sementoi asemansa yhtenä suosikeistani.

Myös teknisesti The Prestige on erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja muutamissa otoksissa valaisua ja värejä hyödynnetään erittäin näyttävästi. Leikkaus on fantastista, tukien huikeaa käsikirjoitusta täydellisesti. Lavasteet ovat upeat, puvustus komeaa ja maskeeraukset ovelat. Tehosteet toimivat mainiosti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu David Julyanin mysteerisiä ja lumoavia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Prestige, 2006, Warner Bros., Touchstone Pictures, Newmarket Films, Syncopy

Dracula (2025) - elokuva-arvostelu

DRACULA

Ohjaus: Luc Besson

Näyttelijät: Caleb Landry Jones, Christoph Waltz, Zoë Bleu, Ewens Abid, Guillaume de Tonquédec, Matilda De Angelis, Bertrand-Xavier Corbi, Thalia Besson, Raphael Luce ja David Shields

Genre: kauhu, fantasia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Dracula perustuu Bram Stokerin samannimiseen kirjaan vuodelta 1897. Tehtyään Caleb Landry Jonesin kanssa Dogmanin (2023), ohjaaja Luc Besson halusi pian tehdä uuden yhteistyöprojektin näyttelijän kanssa. Hän päätyi valitsemaan Draculan, kokiessaan, että muut elokuva-adaptaatiot eivät huomioineet sitä, että kyseessä on traaginen rakkaustarina. Besson ei paljoa piittaa kauhuleffoista tai Draculasta kauhuikonina, mutta häntä kiehtoi kertomus neljä vuosisataa rakastaan etsivästä piinatusta miehestä. Kuvaukset käynnistyivät Suomen Kainuussa maaliskuussa 2024 ja Bessonin kotimaassa Ranskassa Dracula sai ensi-iltansa heinäkuussa 2025. Suomessa leffa näytettiin marraskuussa 2025 Night Visions -festivaaleilla ja sen jälkeen elokuva on saapunut Amazon Prime Videon valikoimaan. Itse pohdin leffan katselua jo vuosi sitten Night Visionsissa, mutta koska Stokerin tarinaan pohjautuva Nosferatu (2024) oli juuri tuoreessa muistissa, jätin elokuvan tuolloin väliin. Kuitenkin kun halloweenkausi jälleen koitti ja Prime Video nosti Draculaa esille etusivullaan, päätin vihdoin antaa elokuvalle mahdollisuuden.

Vuonna 1480 Valakian prinssi Vlad II menettää vaimonsa, prinsessa Elisabetan ja kääntää selkänsä Jumalalle. Hänet kuitenkin kirotaan ikuiseen elämään verenhimoisena vampyyrina. Neljäsataa vuotta myöhemmin kreivi Draculaksi itsensä nimennyt prinssi matkaa Ranskaan, uskoessaan Elisabetan syntyneen uudelleen asianajajansa vaimoksi Minaksi.

Pääroolissa Valakian prinssi Vlad II:na, eli vampyyrikreivi Draculana nähdään tosiaan Luc Bessonin edellistäkin elokuvaa, Dogmania tähdittänyt Caleb Landry Jones, joka teki ohjaajaan niin ison vaikutuksen, että Besson halusi tehdä yhteistyötä jatkossakin. Olin etukäteen hieman skeptinen Jonesin roolituksen suhteen, sillä leffat, joissa olin hänet nähnyt, kuten X-Men: First Class (2011) ja Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017) eivät saaneet minua tuumimaan, että hän omaisi tarvittavaa karismaa. Besson oli kuitenkin oikeassa aavistuksensa suhteen ja Jones yllätti minut erittäin positiivisesti. Hänestä löytyy oikeaa arvokkuutta, sekä uhkaavuutta mitä rooli vaatii, mutta sitäkin enemmän hän esittää onnistuneesti hahmonsa tuntemaa vuosisatojen tuskaa, rakkaan Elisabetan (Zoë Bleu) menetyksen johdosta. Bleu on hieman heikompi lenkki, mutta ajaa asiansa niin takaumissa Elisabetana kuin Mina Murrayna, naisena, jonka Dracula uskoo olevan uudelleensyntynyt Elisabeta.

     Elokuvassa nähdään myös Ewens Abid Minan miehenä ja Draculan asianajajana Jonathan Harkerina, Christoph Waltz vampyyrejä metsästävänä pappina, Guillaume de Tonguédec häntä auttavana tohtori Dumontina, sekä Matilda De Angelis Mariana, yhtenä Draculan vampyyriksi muuttamista naisista, jotka kreivi lähetti ympäri Eurooppaa etsimään Elisabetaa. Sivunäyttelijöistä vähemmän yllättäen parhaiten suoriutuu Waltz, mutta oivallinen on myös täysillä rooliinsa heittäytyvä De Angelis.

Luc Bessonin Dracula on periaatteessa kelpo adaptaatio Bram Stokerin kirjasta, mutta sen ongelmaksi muodostuu se, että Stokerin kirjasta on viimeisen vuosisadan aikana tehty niin lukemattomat määrät adaptaatioita, että aiheeseen on vaikea tuoda uutta kulmaa. Bela Lugosin Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen Dracula, pimeyden prinssi (Dracula - 1958) ovat monille ne definitiiviset versiot, mutta hahmosta on tehty myös esimerkiksi parodia Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), supersankarirainalta tuntuva Dracula Untold (2014) ja Netflixin Dracula-sarja (2020), minkä lisäksi oma lukunsa on toki kirjan pohjalta tehty epävirallinen elokuvasovitus Nosferatu (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens - 1922) uudelleenfilmatisointeineen. Jos ei muuta, niin parin vuoden takainen uusi Nosferatu kertoi tuttuakin tutumpaa tarinaa niin huimaavalla audiovisuaalisuudella, että jo se yksinään jättää Bessonin Draculan varjoonsa.

Besson itse koki elokuvansa erottuvan edukseen sen takia, että kauhun sijaan se keskittyy Draculan traagiseen rakkaustarinaan. Kuinka hän menetti vaimonsa ja ajautui synkälle polulle, mikä teki hänestä sen hirviön, jona hänet tunnemme. Mutta verenhimossaankaan hän ei ole unohtanut Elisabetaa. Ongelmana vain on jälleen, että myös tämä tulkinta on jo tehty. Francis Ford Coppolan ohjaama ja Gary Oldmanin tähdittämä Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992) teki jo kaiken tämän kolme vuosikymmentä sitten ja paremmin.

Tällä tarkoitan siis sitä, että Bessonin Dracula ei ole missään nimessä huono teos. Se vain kärsii siitä, että Stokerin klassikkoa on sovitettu jo liiankin monet kerrat. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin, tarina etenee sujuvasti eteenpäin ja tunnelmakin on sopivasti niin jännittävä kuin haikea. Teemat uskon menetyksestä, palavasta rakkaudesta, hirviömäisyydestä ja pelastuksesta toimivat, mutta en voinut olla läpi leffan pohtimatta, että olen nähnyt tämän kaiken jo ja paremmin tehtynä. Olen toki nähnyt tämän kaiken myös heikommin toteutettunakin, eli ei Bessonin Dracula ole sieltä Stoker-sovitusten huonommasta päästä. Se ajaa asiansa passelisti, mutta mitään suurempaa vaikutusta se ei tarjoa. Jos haluan jatkossa katsoa Draculan traagiseen rakkauteen keskittyvän sovituksen, palaan mieluummin Oldmanin tähdittämän leffan pariin.

Teknisesti Dracula on pääasiassa mainio, vaikka vampyyrikreiville seuraa pitävät kivigargoilit ovat veikeän erilaisesta ideastaan huolimatta lähinnä koominen näky. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain todella tyylikkäitä ja sulavia siirtymiä, kun hypätään kohtauksesta tai paikasta toiseen. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin hienot. Pidin paljon siitä, että Draculan linna kuin kasvaa ulos vuoresta, jonka päälle se on rakennettu. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätin haikeasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dracula, Ranska, 2025, Luc Besson Production, EuropaCorp, TF1 Films Production, SND Films, Canal+, Ciné+OCS, TF1, Télé Monté Carlo

The Legend of Korra, kausi 4: Tasapaino (The Legend of Korra - Book Four: Balance - 2024) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 4: TASAPAINO

THE LEGEND OF KORRA - BOOK FOUR: BALANCE

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Pääosissa: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, Seychelle Gabriel, J. K. Simmons, Sunil Malhotra, Zelda Williams, Kiernan Shipka, Darcy Rose Byrnes, Logan Wells, Dee Bradley Baker, Todd Haberkorn, Philece Sampler ja April Stewart

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 13

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) maailmaan sijoittuva The Legend of Korra nousi suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää, joskin tekijät ilmoittivat neljännen kauden vievän tarinan päätökseen. Animointiprosessi oli jo alkanut, ennen kuin kolmannen kauden ensimmäistä jaksoa oli ehditty julkaista ja lopulta The Legend of Korran neljännen ja samalla viimeisen tuotantokauden, Tasapainon esitys alkoi lokakuussa 2014, alle kaksi kuukautta kolmoskauden päättymisen jälkeen. Tämäkin kausi keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, joskin sarjan vihoviimeinen kuva herätti ristiriitaista keskustelua. Itse en ollut aiemmin katsonut The Legend of Korraa, mutta olen jo lapsesta asti pitänyt paljon Avatarista. Kun katsoin alkuperäissarjan kokonaan pari vuotta sitten, päätin vihdoin ja viimein katsoa myös The Legend of Korran. Pidin kolmesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin finaalikauden katselun positiivisin odotuksin.

On kulunut kolme vuotta siitä, kun Korra päihitti Punaisen Lootuksen, mutta avatar ei ole toipunut myrkytyksestään. Uusi uhka kuitenkin nostelee päätään, kun Kuvira aikoo ottaa koko Maan Kuningaskunnan hallintaansa.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät paluun ja kenties viimeistä kertaa, neloskauden toimiessa heidän tarinansa huipennuksena. Itse avatar Korra (äänenä Janet Varney) on muuttunut paljon sitten viime näkemän. Hän päihitti Punaisen Lootuksen, muttei ole toipunut myrkytyksestään, eikä pysty hallitsemaan elementtejä tai pääsemään avatar-tilaan tuttuun tapaansa. Niinpä hän on häpeässään ja suuttumuksessaan karannut viettämään hiljaiseloa. Korran hahmokaari tällä kaudella on oivallinen ja on hyvä nähdä, että vielä neloskaudella hänelle voidaan asettaa haastetta, kun hänen voimansa reistailevat.

     Myös muut tutut ovat mukana. Tenzin (J. K. Simmons) kouluttaa uuden sukupolven ilmantaitajia, Asami (Seychelle Gabriel) suunnittelee heille lentoasuja, Mako (David Faustino) on saanut pestin maaprinssi Wu'n (Sunil Malhotra) henkivartijana, kun taas Bolin (P. J. Byrne) työskentelee Suureksi Yhdistäjäksi tituleeratun Kuviran (Zelda Williams) leivissä, tietämättä tämän yhä vain synkemmiksi muuttuvista suunnitelmista. Myös Tenzinin kasvaneet lapset Jinora (Kiernan Shipka), Ikki (Darcy Rose Byrnes) ja Meelo (Logan Wells) pääsevät entistä paremmin esille. Vanhat tutut sivuhahmot pysyvät oivallisina. Kuvira on mainio uusi vihollinen Korralle, naisen uskoessa täysillä, että se mitä hän tekee, on oikeutettua ja muuttaisi maailman paremmaksi. On myös mukavaa nähdä sarjassa pahiksen olevan joku vanha tuttu, kun aiemmilla kausilla uudet uhkat vaikuttivat syntyneen lähes tyhjästä.

The Legend of Korra pitää mainion tasonsa loppumetreille asti, siitä huolimatta että pari viimeistä kautta tehtiin aika lailla päällekkäin ja Nickelodeon jopa leikkasi budjetista loppua kohti, jolloin finaalikauden hieman tarpeeton kahdeksas jakso koostuu lähinnä vanhan muistelusta. On kiinnostavaa, että vaikka neljäs kausi julkaistiin alle kaksi kuukautta kolmannen jälkeen, itse tarinassa on hypätty jopa kolme vuotta ajassa eteenpäin. Tapaammekin nämä hahmot uudelleen hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, mistä on mielenkiintoista lähteä kohti tarinan huipennusta. Kuviran julmuus ja häikäilemättömyys pahenevat jakso jaksolta ja hahmosta muovautuukin lopulta varmaan koko The Legend of Korran paras antagonisti.

Lukuun ottamatta sitä turhaa kahdeksatta jaksoa, neloskauden kaksitoista muuta jaksoa vievät hyvin mukanaan. On erityisen kiinnostavaa nähdä Korran sisäistä kamppailua ja kuinka hänen on pakko ryhdistäytyä, mikäli hän mielii pelastaa maailman vallanahneelta Kuviralta, ennen kuin uusi Maan Imperiumi ottaa kaiken hirmuhallintonsa alle, vähän kuten tulikansa teki pari vuosisataa aiemmin. Tätä konfliktia kasvatellaan oivallisesti läpi kauden, kunnes lopussa meno äityy aikamoiseksi taisteluksi. Alkuperäisen Avatar-sarjan lopetuksen ihon kananlihalle nostattavaan eeppisyyteen ei päästä, mutta The Legend of Korra vie kertomuksensa pätevällä tavalla maaliin.

The Legend of Korra pitää myös pääasiassa visuaalisen tasonsa mallikkaana, joskin jotkut tietokoneella luodut haarniskat korostuvat ikävän häiritsevästi muuten nätin käsin piirretyn animaatiojäljen keskeltä. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustoista löytyy loppuun asti hyvin yksityiskohtia, minkä lisäksi värien käyttö on mainiota. Äänityöskentelykin on pätevää ja Jeremy Zuckermanin säveltämät musiikit säestävät niin taisteluita ja seikkailuja kuin hiljaisempia hetkiä oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman