Merkillisen fiksuja olentoja (Remarkably Bright Creatures - 2026) - elokuva-arvostelu

MERKILLISEN FIKSUJA OLENTOJA

REMARKABLY BRIGHT CREATURES

Ohjaus: Olivia Newman

Näyttelijät: Sally Field, Lewis Pullman, Alfred Molina, Colm Meaney, Sofia Black-D'Elia, Joan Chen, Kathy Baker, Beth Grant ja Laura Harris

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 10

Remarkably Bright Creatures, eli suomalaisittain Merkillisen fiksuja olentoja perustuu Shelby Van Peltin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Kesällä 2024 Netflix ilmoitti hankkineensa kirjan filmatisointioikeudet ja työstävänsä sen pohjalta elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Merkillisen fiksuja olentoja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut kuullutkaan Van Peltin kirjasta, mutta kiinnostuin elokuvasta sen näyttelijöiden takia. Katsoinkin leffan heti sen julkaisuviikonloppuna.

Akvaariossa elävä mustekala Marcellus kummastelee, kun hänestä huolta pitävä iäkäs yösiivooja Tova saa työparikseen nuoren Cameronin.

Sally Field näyttelee Tova Sullivania, iäkästä naista, joka työskentelee pikkukaupungin akvaarion yösiivoojana ja on erittäin tarkka työstään. Tovaa painavat hänen miehensä ja poikansa kuolemat, minkä lisäksi hänellä on ristiriitainen suhtautuminen lähestyvään eläköitymiseensä. Lewis Pullman taas esittää Cameron Cassmorea, nuorta miestä, joka soittaa bändissä ja on saapunut kaupunkiin etsimään isäänsä, jota hän ei ole koskaan tavannut. Cameronin auto kuitenkin hajoaa ja kun hän tarvitsee rahaa sen korjaukseen, hän ottaa vastaan pestin akvaariosta. Aluksi Tova ja Cameron eivät tule toimeen, mutta löytävät hissuksiin yhteisen sävelen, pääasiassa akvaarion suosituimman meriotuksen, Marcellus-mustekalan (äänenä Alfred Molina) kautta. Field ja Pullman ovat mainioita rooleissaan ja he toimivat hyvin yhdessä ruudulla. Molinan ääni istuu myös täydellisesti Marcellukselle, eikä kyseessä muuten ole ensimmäinen kerta, kun Molina esittää mustekalaa - nähtiinhän hänet Hämähäkkimiehen vastustajana Tohtori Mustekalana jo vuoden 2004 elokuvassa Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 (Spider-Man 2)!

     Elokuvassa nähdään myös Colm Meaney ruokakauppaa pyörittävänä Ethanina, Joan Chen, Kathy Baker ja Beth Grant Tovan neulontakerhoon kuuluvina Janicena, Mary Annina ja Barbina, sekä Sofia Black-D'Elia surffausliikkeessä työskentelevänä Averyna, johon Cameron tietty ihastuu ensinäkemältä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, etenkin Meaney hupaisana Ethanina.

Merkillisen fiksuja olentoja osoittautui oikein kelvolliseksi draamaelokuvaksi, joka sisältää paljon hyvää, mutta joka ei mielestäni ihan osunut maaliinsa. Elokuvan päähenkilöt ja heidän näyttelijänsä ovat mainiot ja on mukavaa seurata, kuinka aluksi toisilleen äksyilevät Tova ja Cameron alkavat vähitellen lämmetä toisilleen ja ymmärtämään toisiaan paremmin. Mainion lisänsä tähän tuo ystävystymistä lasin takaa seuraava Marcellus. Akvaarion lasi kun toimii toisinkin päin ja tämä mustekala ihmettelee meitä kahdella jalalla käveleviä otuksia samalla lailla kuin me kummastelemme sitä.

Elokuvan tarinakin on oivallinen, joskin mielsin sen suuret käänteet ja oivallukset turhan ilmiselviksi heti, kun hahmoista, heidän taustoistaan ja motiiveistaan ilmenee vähänkin lisää. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta on mielenkiintoista seurata, kun hahmot itse hoksaavat nämä merkittävät asiat. Se, mikä minua oikeasti häiritsi Merkillisen fiksuissa olennoissa, on elokuvan loppusuoran ylisentimentaalinen itkujen kosiskelu. Elokuvassa on ainekset olla aidosti liikuttava, mutta tällaisenaan viimeiset puoli tuntia alkoivat jo tuntua siltä, että Sally Field olisi henkilökohtaisesti olohuoneessani pilkkomassa sipulia. Moni tulee varmasti herkistymään kyyneliin, mutta itselleni vähempi olisi ollut enemmän ja nyt mielsin leffan loppusuoran turhan keinotekoiseksi nyyhkyilyksi.

Elokuvan on ohjannut Olivia Newman, joka on aiemmin tehnyt myöskin kelvollisen kirja-adaptaation Suon villin laulun (Where the Crawdads Sing - 2022). Tässäkin Newman hoitaa tonttinsa vaihtelevasti, erityisesti tunnelman puolesta. Hänen ja John Whittingtonin työstämä käsikirjoitus on kuitenkin oivallinen, erityisesti dialoginsa puolesta. Teknisesti Merkillisen fiksuja olentoja on mainio. Se on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja Marcellus on onnistuneesti toteutettu, sulauttaen niin oikeassa akvaariossa kuvattua Agnetha-mustekalaa ja tietokonetehosteita. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Dickon Hinchliffen säveltämät musiikit toimivat mukavasti, vaikka ovatkin omiaan lisäämään loppusuoran itkunpuristusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Remarkably Bright Creatures, Yhdysvallat, 2026, Netflix Studios, Night Owl Stories

Under Salt Marsh (2026) - sarja-arvostelu

UNDER SALT MARSH

Luoja: Claire Oakley

Näyttelijät: Kelly Reilly, Rafe Spall, Naomi Yang, Harry Lawtey, Jonathan Pryce, Lizzie Annis, Dino Fetscher, Brian Gleeson, Dinita Gohil, Kimberley Nixon, Mark Stanley ja Julian Lewis Jones

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 47 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia

Ikäraja: 12

Under Salt Marsh on Claire Oakleyn luoma trillerisarja. Oakley sai Sky Studiosin tarttumaan projektiin, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja kotimaassaan Isossa-Britanniassa Under Salt Marsh julkaistiin jo alkuvuodesta. Nyt sarja on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta ja itse kiinnostuin sarjasta, kun se eräänä päivänä lävähti etusivulle, avatessani palvelun. Ryhdyinkin uteliaana katsomaan, mistä onkaan kyse.

Hurjan myrskyn lähestyessä pientä walesilaista kaupunkia, nuori koulupoika löytyy kuolleena. Erotettu poliisi Jackie Ellis ja hänen entisen työparinsa Eric Bullin täytyy jättää erimielisyytensä taakseen, mikäli he mielivät selvittää tapauksen, ennen kuin myrsky iskee.

Yellowstone-sarjasta (2018-2024) tuttu Kelly Reilly näyttelee Jackie Ellisiä, entistä poliisia, joka työskentelee nykyään pienessä walesilaiskaupungissa opettajana. Jackieta vaivaa hänen sukulaistyttönsä katoaminen; tapaus, jonka epäonnistuneen tutkinnan myötä hän menetti edellisen työpaikkansa. Vanhat arvet avautuvat, kun Jackie löytää yhden oppilaistaan kuolleena ja erilaiset merkit alkavat viitata siihen, että tapaukset liittyvät toisiinsa. Reilly on mainio roolissaan, kanavoiden onnistuneesti hahmonsa vaikeita tuntemuksia ja sinnikkyyttä tuoda totuus vihdoin päivänvaloon. Hyvä on myös Rafe Spall, joka näyttelee rikosylikonstaapeli Eric Bullia, Jackien entistä työparia, joka saapuu paikalle tutkimaan tapausta. Reilly ja Spall esittävät hyvin hahmojensa hankalia välejä, vanhan tapauksen rikottua pitkään kestäneen yhteistyön. Uutta tapausta varten erimielisyydet pitäisi kuitenkin saada setvittyä.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Jonathan Pryce tilaansa pyörittävänä Solomonina, Naomi Yang etsivä Jessinä, Harry Lawtey Jackien säätönä Dylanina, sekä Kimberley Nixon ja Mark Stanley kuolleena löytyneen pojan vanhempina Shellinä ja Dannyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti rooleistaan. Karismaattinen Pryce istuu toki täydellisesti pienen kaupungin johtohahmon rooliin.

Under Salt Marsh jäi mielestäni harmillisen keskinkertaiseksi trillerisarjaksi. Sarja lähtee vielä lupaavasti käyntiin. Päällisin puolin idyllinen walesilainen pikkukaupunki on oiva miljöö tällaiselle synkkien paljastusten murhamysteerille ja avausjakso esittelee hahmot toimivasti. Kohtaus, jossa Jackie löytää ojasta pienen Cefin-pojan (Jack Thomas-Humphreys) aluksi oletettavasti hukkuneena, on vaikuttava ahdistavuudessaan ja epätoivossaan, ja voisi luulla, että kun hahmot alkavat uskoa, että kyseessä onkin murha, sarja pääsisi tosissaan vauhtiin.

Valitettavasti tämä murhatutkimus ei oikein missään vaiheessa saa tuulta siipiensä alle, vaan jännite hiipuu jaksojen edetessä ja ajoittain homma jopa laahaa - siitäkin huolimatta, että sarja koostuu vain kuudesta jaksosta ja yhteiskestoa on viisi tuntia. Mysteeri ja vastaukset eivät lopulta olekaan niin kiinnostavia tai shokeeraavia kuin voisi toivoa ja sekaan kirjoitetut draamat tuntuvat lopulta kestoa pakotetusti pidentävältä täytteeltä. Loppuratkaisukin jää vaisuksi, vaikka mukana on hurjaa hirmumyrskyä, johon sarjassa ollaan valmistauduttu ensiminuuteista alkaen. Under Salt Marsh ei ole huono, mutta se jää hitusen latteaksi ja unohtuu todennäköisesti mielestä aika nopeasti.

Claire Oakleyn johdolla niin ohjaus- kuin käsikirjoitustiimien työt jäävät hieman puolitiehen. Käsikirjoitukset kaipaisivat enemmän imua ja ohjaus terävyyttä. Teknisesti Under Salt Marsh on kuitenkin toimiva. Sarja on pätevästi kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Ben Salisburyn ja suomalaisen Suvi-Eeva Äikäksen säveltämistä musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Under Salt Marsh, Iso-Britannia, 2026, Little Door Productions, SKY Studios

Pieni Amélie (Amélie et la métaphysique des tubes - 2025) - elokuva-arvostelu

PIENI AMÉLIE

AMÉLIE ET LA MÉTAPHYSIQUE DES TUBES

Ohjaus: Maïlys Vallade ja Liane-Cho Han

Näyttelijät: Emmylou Homs, Loïse Charpentier, Victoria Grosbois, Laetitia Coryn, Marc Arnaud, Haylee Issembourg, Isaac Schoumsky, Cathy Cerdà ja Yumi Fujimori

Genre: animaatio

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Amélie et la métaphysique des tubes, eli suomalaisittain Pieni Amélie perustuu Amélie Nothombin kirjaan The Character of Rain (Métaphysique des tubes) vuodelta 2000. Elokuvasovitusta ryhdyttiin työstämään jo kahdeksan vuotta sitten. Kirjasta innostuneet Maïlys Vallade ja Liane-Cho Han kirjoittivat kirjan pohjalta käsikirjoituksen ja saivat kerättyä rahoitusta ja animaatiotiimin projektilleen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja maailmanensi-iltansa Pieni Amélie sai Cannesin elokuvajuhlilla Ranskassa toukokuussa 2025. Elokuvaa on esitetty eri festivaaleilla ympäri maailman ja se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta vasta nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse odotin leffan näkemistä alkuvuodesta ennen Oscareita, mutta kun gaala tuli ja meni, eikä elokuva voittanut palkintoa tai saapunut Suomeen ajoissa katseltavaksi, oma mielenkiintoni hiipui. Kun Pieni Amélie vihdoin ja viimein saapui teattereihimme, päätin silti käydä katsomassa, mistä on oikein kyse?

Itseään Jumalana pitävä belgialaistyttö Amélie kasvaa 1960-luvun lopun Japanissa, ihastuen paikalliseen kulttuuriin ja luontoon.

Pienen Amélien keskiössä on vähemmän yllättäen pieni Amélie-tyttö (äänenä Emmylou Homs, kertoja-Améliena Loïse Charpentier), joka perustuu osittain itse kirjailija Amélie Nothombiin. Kuten kirjailija, myös tämä Amélie on syntynyt Japanissa belgialaiselle perheelle, jotka ovat maassa isän työpaikan takia. Amélie syntyi vegetatiivisessa tilassa, pystymättä liikkumaan tai päästämään ääntä. Muun perheen hoitaessa häntä, pieni Amélie alkoi uskoa olevansa Jumala. Kuitenkin kahden vuoden iässä maanjäristys rikkoo hänen tilansa ja Amélie alkaakin ottamaan kaikkensa irti uusista mahdollisuuksistaan. Kyseessä on mainio hahmo, jonka kiehtomus maailmaa ja sen kaikenlaisia pieniäkin ihmeellisyyksiä kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Tytölle pelkkä kävely puutarhassa on suuri seikkailu ja tämä lapsenomainen into levittää hymyn useasti kasvoille.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Amélien vanhemmat Patrick (Marc Arnaud) ja Danièle (Laetitia Coryn), isosisko Juliette (Haylee Issembourg) ja isoveli André (Isaac Schoumsky), isoäiti Claude (Cathy Cerdà), sekä perheen vuokranantaja Kashima-san (Yumi Fujimori) ja Amélien lapsenvahti Nishio-san (Victoria Grosbois). Sivuhahmotkin ovat oivallisia ja persoonina sopivan erilaisia. Lukuun ottamatta ihanaa valkosuklaata antavaa isoäitiä, Amélie ei juuri tule toimeen perheensä, varsinkaan kiusaavan veljensä Andrén kanssa. Nishio-sanin kanssa tyttö kuitenkin muodostaa nopeasti vahvan siteen, josta löytyy aitoa lämpöä.

Pieni Amélie osoittautui erittäin nätiksi animaatioelokuvaksi, joka toimii todennäköisesti paremmin satuna aikuisille kuin leffana lapsille. Elokuvasta löytyy tiettyjä pieniä fantasiaelementtejä, huumoria, seikkailun tunnetta, sekä jopa vähän jännitettäkin, Nishio-sanin lukiessa hurjaa tarinaa, minkä Amélie visualisoi päässään aikamoisena hirviönä. Näiden puolten, sekä lyhyen, vain tunnin ja vartin keston myötä lapsetkin voivat saada Pienestä Améliesta jotain irti, mutta aikuiskatsojalle teos avautuu täysin omalla tavallaan.

Elokuva on mainio kuvaus elämästä ja moniin siihen liittyvistä asioista lapsen vinkkelistä, joka ei ihan ymmärrä kaikkea ympärillään. On mielenkiintoista päästä Amélien pään sisälle, kun tämä yrittää saada tolkkua omituisina pitämiinsä juttuihin ja kuinka hän ihastelee monia aikuisille täysin arkisiakin asioita. Ilahduttavan riemun ohessa leffa käsittelee aika synkkiäkin aiheita, kuolemasta lähtien, mutta varsin kauniilla tavalla. Lyhyestä kestostaan huolimatta elokuva ei onneksi kiirehdi mitään, vaan rakentuu hissuksiin ja kulkee eteenpäin omalla painollaan, antaen samalla nimikkohahmonsa kasvaa vähitellen. Jo pelkkä ilmapiiri on kuitenkin niin mainiosti luotu, ettei aika ehdi käydä pitkäksi missään kohtaa. Pieni Amélie on suloinen, mutta jopa osittain meditatiivinen teos, joka jää pyörimään päässä vielä pitkäksi aikaa ja nostaa hymyä huulille sen eri kohtauksia muistellessa.

Lisäksi visuaalisesti Pieni Amélie on jopa aika kauniskin elokuva. Animaatiojälki on ihastuttavan maalauksellista ja värien käyttö on suorastaan lumoavaa. Jo tästä syystä leffaa on miellyttävää katsoa. Hahmot näyttävät oivallisilta ja liikkuvat sulavasti, kun taas Japanin luontomaisemat, sekä rakennukset ovat komean yksityiskohtaisia. Kaikkea tätä säestää mukavasti Mari Fukuharan musiikki, joka mukailee onnistuneesti Amélie-tytön mielenmaisemia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Amélie et la métaphysique des tubes, Ranska, Belgia, Maybe Movies, Ikki Films, 2 Minutes, 22D Music, Animation Digital Network, Canal+, Centre national du cinéma et de l'image animée, Ciclic Animation, Ciclic-Region Centre-Val de Loire, Ciné+OCS, Département de la Charente, France 3 Cinéma, France Télévisions, Indéfilms Initiative 11, La Région Île-de-France, Magelis, Palatine Étoile 20, Procirep-Angoa, Puffin Pictures, Région Bretagne, Région Nouvelle-Aquitaine, Région Réunion, SG Image 2021

If Wishes Could Kill, kausi 1 (기리고 - 2026) - sarja-arvostelu

IF WISHES COULD KILL - KAUSI 1

기리고

Ohjaus: Park Youn-seo

Näyttelijät: Jeon So-young, Baek Sun-ho, Kang Mi-na, Hyun Woo-seok, Lee Hyo-je, Jeon So-nee, Roh Jae-won, Choi Ju-eun, Kim Si-a, Cha Hee, Jo Wan-ki, Yoon Sa-bong, Lee Seung-jun, Lee Sang-hee, Park Tae-rin, Sim Su-bin ja Park Soo-oh

Genre: kauhu

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 36 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 55 minuuttia

Ikäraja: 16

If Wishes Could Kill on eteläkorealainen kauhusarja. Park Joong-seop työsti sarjan käsikirjoitukset ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 työnimellä "Wish Your Death". Nyt If Wishes Could Kill on saapunut Netflixiin ja kiinnostuin sarjasta jo sen nimen takia. Ryhdyinkin uteliaana katsomaan sarjaa pian sen ilmestymisen jälkeen.

Eteläkorealaisen lukion oppilaat löytävät puhelinsovelluksen, joka lupaa toteuttaa käyttäjänsä toiveet. Pian nuorille käy kuitenkin selväksi, että toiveiden toteutumisella on kuolettava hintansa.

Sarjan keskiössä on viiden nuoren porukka, jotka käyvät yhdessä koulua Seorinin lukiossa. On atleettinen tyttö Se-ah (Jeon So-young), hänen naapurinsa ja salaa myös poikaystävänsä Geon-woo (Baek Sun-ho), Geon-woohon ihastunut ja varakkaasta perheestä tuleva tyttö Na-ri (Kang Mi-na), pelleilevä poika Hyeong-wook (Lee Hyo-je) ja tietoteknisistä laitteista kiinnostunut Ha-joon (Hyun Woo-seok). Hahmot ovat onnistuneen erilaisia toisistaan, sekä suurimmaksi osaksi myös tykättäviä tyyppejä, joiden kanssa onkin mielenkiintoista ryhtyä selvittämään kummallisen toivesovellus Girigon salaisuuksia. Kukaan ei jää yksiulotteiseksi, vaan kaikista löytyy jotain enemmän, mikä rikastuttaakin hahmoja sarjan edetessä. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, tulkiten hahmojensa erilaisia puolia, kun totuus Girigon toimintatavasta alkaa käydä selväksi.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Cha Hee Se-ahista huolehtivana tätinä Ji-sunina, Yoon Sa-bong valmentaja Songina, sekä Jeon So-nee Ha-joonin shamaanisiskona Ha-youngina ja Roh Jae-won tätä auttavana Bangwoolina, joiden luota kaveriviisikko ryhtyy kysymään neuvoa, kun Girigo alkaa tosissaan haitata heidän elämiään. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti osistaan.

If Wishes Could Killin idea on mainio, joskaan ei täysin omaperäinen. Esimerkiksi elokuvassa Wish Upon (2017) nähtiin esine, joka toteuttaa käyttäjänsä toiveita, mutta vaatii maksuksi aina kuoleman, kun taas leffassa Countdown (2019) teinit löysivät puhelinsovelluksen, joka kertoi laskurilla, kuinka kauan käyttäjällään oli enää elinaikaa jäljellä. If Wishes Could Kill tuntuu tavallaan näiden kahden yhdistelmältä, mutta erona on se, että toisin kuin nuo kehnot jenkkirainat, korealaissarja on oikeasti hyvä.

Sarja käyttää aikansa esitelläkseen hahmojaan, jotta katsoja oikeasti välittää heistä ja jännittää heidän puolestaan, kun Girigon kaameammat puolet käyvät ilmi. On tosiaan mielenkiintoista ryhtyä selvittämään sovelluksen taustoja, sekä miten siitä pääsee eroon, samalla kun aika alkaa käydä kirjaimellisesti vähiin. Sen lisäksi, että tarina nappaa toimivasti mukaansa ja sisältää hyviä yllätyksiä kestonsa varrella, on myös tunnelma kohdillaan. If Wishes Could Kill osaa olla sopivan ahdistava, sekä toisinaan myös aidosti karmiva. Aluksi voi kuitenkin tuntua erikoiselta, että sarjalla on myös leikkisän seikkailullisempi puoli. Yhdessä kohtaa sitä katsoo puhdasta kauhua, kun taas seuraavassa jaksossa nähdään slapstick-komediaa, mutta yllättävää kyllä, tämä lajityyppien yhdistely toimii oudonkin sulavasti.

Tuotantokauden on ohjannut Park Youn-seo, joka rakentaa ilmapiiriä onnistuneen monipuolisesti, mutta silti sulavan eheästi. Käsikirjoittaja Park Joong-seop taas pyörittelee tarinaa ja sen hahmoja toimivasti ja vaikka hän periaatteessa viekin kertomuksen tässä hyvin päätökseensä, hän jättää tietyt jutut roikkumaan mahdollista jatkoa varten. Jos If Wishes Could Kill jää tähän, toimii se kahdeksan jakson mittaisena minisarjana mainiosti, mutta en pistäisi vastaan, jos sille päätetäänkin tehdä jatkoa. Teknisestikin sarja on pätevä, vaikka tietokonetehosteet eivät täysin huimaakaan päätä. Kameratyöskentely on oivallista, valaisu pätevää ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja maskeeraukset äityvät sopivan verisiksi. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

기리고, Etelä-Korea, 2026-, CJ ENM Co., CJ Entertainment, Kairos Makers

Unchosen (2026) - sarja-arvostelu

UNCHOSEN

Luoja: Julie Gearey

Näyttelijät: Molly Windsor, Asa Butterfield, Fra Fee, Christopher Eccleston, Aston McAuley, Olivia Pickering, Siobhan Finneran ja Alexa Davies

Genre: draama, jännitys

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 40 minuuttia - 49 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Unchosen on Julie Geareyn luoma jännityssarja. Gearey sai idean luettuaan erilaisista omiin oloihinsa syrjäytyneistä uskonlahkoista, erityisesti Plymouthin veljistä. Aluksi työnimellä "Out of the Dust"  kulkeneen projektin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Unchosen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostuin sarjasta, kun näin sen Netflixin tulevien julkaisujen joukossa ja ryhdyinkin katsomaan Unchosenia pian sen ilmestymisen jälkeen.

Isossa-Britanniassa pienen kultin rauha rikkoontuu, kun salaperäinen muukalainen ilmestyy kuvioihin.

Molly Windsor ja Asa Butterfield näyttelevät Rosieta ja Adamia, avioparia, jotka kuuluvat pieneen kulttiin, jotka elelevät omissa oloissaan metsän reunalla ja jotka ovat harvakseltaan tekemisissä ulkomaailman kanssa. Vaikka kultti toimii hyvin konservatiivisten arvojen varassa, miehen ollessa selvästi korkeammassa asemassa kuin nainen, Rosiella ja Adamilla menee päällisin puolin hyvin. He rakastavat toisiaan ja onpahan heillä myös tytär Grace (Olivia Pickering). Kaikki kuitenkin muuttuu, kun myrskyn keskellä Grace meinaa hukkua lampeen ja hänet pelastaa mysteerinen muukalainen Sam (Fra Fee). Windsor, Butterfield ja Fee ovat kaikki kolme oivallisia rooleissaan. Windsor tulkitsee mainiosti hahmonsa kasvavaa kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan, kun taas Butterfield on hyvä perinteistä kiinni pitävänä miehenä. Fee taas istuu passelisti rooliinsa salaperäiseksi Samiksi, josta ei oikein tiedä, onko mies liikkeellä hyvillä vai ikävillä tarkoitusperillä.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Christopher Eccleston kulttia johtavana herra Phillipsinä ja Siobhan Finneran hänen vaimonaan, sekä Aston McAuley kulttiin kuuluvana Isaacina, joka on kuitenkin alkanut hissuksiin kyseenalaistamaan kultin toiminnan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan, pian Suomessa Arctic Lights Comic Con -tapahtumassa vierailevasta Ecclestonista löytyessä oikeaa karismaa kulttijohtajan rooliin.

Unchosen osoittautui hyväksi draamajännäriksi, joka on aihepiiriltään varsin mielenkiintoinen. Ainakin sarjan avausjakson mukaan tällaisia eristäytyneitä kultteja on pelkästään Isossa-Britanniassa yli kaksi tuhatta. Sarjan kultti ei varsinaisesti kerro niistä yhdestäkään, vaan esittelee oman uskonlahkonsa, jonka perinteikkäät katsomukset ja tavat uhkaavat törmätä seinään, kun Samin saapuminen kuvioihin saa uskovaiset pohtimaan omia näkemyksiään uudelleen. On kiinnostavaa tutustua tähän kulttiin ja heidän tapoihinsa, eikä aikaakaan, kun varsinainen tarina jo käynnistyy. Heti on selvää, että Samissa on jotain hämärää, mutta mitä, se selviää vasta myöhemmin.

Kuusi noin kolmen vartin mittaista jaksoa on passelin tiivis mitta Unchosenille, etenkin kun sarja ei lupaavista lähtökohdistaan huolimatta oikein missään kohtaa ampaissut sillä lailla vauhtiin kuin olisin toivonut. Nyt sarja jää lähinnä vain kelvolliseksi, mutta sellaisenaankin tarpeeksi toimivaksi paketiksi. Tapahtumaketjun etenemistä seuraa mielellään ja finaalijaksosta on jopa saatu ihan jännittävä. Pidän siitä, mihin sarja päättyy nyt ja jos Unchosen jää minisarjaksi, olen tyytyväinen huipennukseen, mutta en toisaalta pistäisi vastaan, jos sarjaa päätetäänkin jatkaa, koska tämä lopetus avaa kieltämättä mahdollisuuden mielenkiintoiselle kakkoskaudelle.

Sarjan ohjaajakaksikko Jim Loach ja Philippa Langdale rakentavat ilmapiiriä kelvollisesti, mutta Julie Geareyn käsikirjoitukset jäävät hieman ailahteleviksi, vaikka niistä löytyykin hyviä aiheita ja toimivaa eroottista latausta. Teknisesti Unchosen on oivallinen. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin kasattu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Unchosen, Iso-Britannia, 2026, Double Dutch Productions

Mortal Kombat II (2026) - elokuva-arvostelu

MORTAL KOMBAT II

Ohjaus: Simon McQuoid

Näyttelijät: Karl Urban, Adeline Rudolph, Jessica McNamee, Ludi Lin, Mehcad Brooks, Lewis Tan, Tati Gabrielle, Martyn Ford, Tadanobu Asano, Damon Herriman, Josh Lawson, Chin Han, Joe Taslim, Hiroyuki Sanada, Ana Thu Nguyen, CJ Bloomfield, Max Huang ja Desmond Chiam

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva elokuva Mortal Kombat (2021) ei menestynyt kaksisesti lippuluukuilla, mutta New Line Cinema, Atomic Monster ja Warner Bros. Pictures päättivät silti näyttää vihreää valoa jatko-osalle. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023, mutta jo kuukautta myöhemmin ne piti keskeyttää Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Kuvaukset jatkuivat taas tammikuussa 2024 ja nyt Mortal Kombat II on vihdoin saapunut teattereihin, yli puolen vuoden viivästymisen jälkeen. Itse mielsin edellisen Mortal Kombat -leffan aika keskinkertaiseksi toimintarainaksi, enkä ole juuri odottanut jatko-osan näkemistä. Kuitenkin kun ennen julkaisua monet alkoivat kehua leffaa edellisosaa huomattavasti paremmaksi, kävin lopulta uteliaana katsomassa Mortal Kombat II:n sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toimintaelokuvatähti Johnny Cage vedetään mukaan taisteluturnaus Mortal Kombatiin, missä vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Monet edellisestä Mortal Kombat -elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun. Lord Raiden (Tadanobu Asano) on koonnut Maan, eli Earthrealmin mahtavimmat soturit, Liu Kangin (Ludi Lin), Sonya Bladen (Jessica McNamee), Cole Youngin (Lewis Tan) ja Jaxin (Mehcad Brooks) taistelemaan Mortal Kombatissa, jumalten suunnittelemassa taisteluturnauksessa, jossa kymmenen kertaa voittanut taho saa vallata häviäjän maailman. Earthrealm on hävinnyt jo yhdeksän kertaa, joten nyt on tosi kyseessä. Asano, Lin, McNamee, Tan ja Brooks jatkavat kelpuutettavasti rooleissaan, mutta hahmoina Raiden, Liu, Sonya, Cole ja Jax jäävät tällä kertaa enemmän sivuosaan.

     Mortal Kombat II:n keskiössä ovat nimittäin Karl Urbanin näyttelemä Johnny Cage, entinen toimintaelokuvatähti, joka vedetään kauhukseen mukaan Mortal Kombatiin taistelemaan Earthrealmin puolesta, Kung Laon kuoltua edellisosassa ja Adeline Rudolphin esittämä Kitana, edenialainen prinsessa, joka joutuu taistelemaan Outworldia hallitsevan julman Shao Kahnin (Martyn Ford) riveissä, Shao Kahnin vallattua Edenian vuosia aiemmin Mortal Kombatissa. Johnny ja Kitana ovat oivalliset hahmot, joista löytyy sopivasti syvyyttä tarinan edetessä. Urban on näyttelijäkaartin selvä valopilkku ja tuo hyvää huumoria ylidramaattisen patsastelun keskelle. Rudolphkin on hyvä Kitanana, joka pohtii paikkaansa ja lojaaliuttaan Mortal Kombatissa. Shao Kahn jää pahishahmona aika yksiulotteisen julmaksi valloittajaksi, mutta on hän sentään huomattavasti uhkaavampi ilmestys kuin Mortal Kombat 2 - hävityksen (Mortal Kombat: Annihilation - 1997) myötähäpeällisen huono tulkinta hahmosta.

Edellinen Mortal Kombat -elokuva oli monille pelisarjan faneille ristiriitainen kokemus. Toisaalta se oli leffana laadukkaampi ja peleille uskollisemmin verisempi kuin ysärin räpellykset, mutta monia jäi ihmetyttämään, minne se varsinainen Mortal Kombat -turnaus unohtui? Edellinen osa olikin pelkkä hahmojen pohjustus ja turnaukseen valmistautuminen, kun taas Mortal Kombat II:ssa pistetään saman tien haisemaan. Pelisarjan faneille luvassa on aikamoista nannaa, kun nämä tutut hahmot pistetään pelien tapaan ottamaan vuorotellen toisistaan mittaa. Jatko-osasta ei onneksi ole lähdetty tekemään lapsiystävällisempää, vaan veri pulppuaa ja vastustajia suorastaan pilkotaankin palasiksi.

Toimintakohtauksissa on kieltämättä viihdearvonsa, mutta minulle Mortal Kombat II oli silti vain aika keskinkertainen raina. Urban pelastaa paljon lystikkäänä Johnny Cagena ja huomasinkin pitäväni leffasta aina hieman enemmän, kun hän on ruudulla. Ympärillä oleva leffa on nimittäin jopa aika korni ja koomisen ylidramaattinen, sekä kerronnaltaan hitusen ontuva paketti, josta tuntuu puuttuvan palasia. Erityinen ongelma mielestäni on jännityksen täysi puute. Itse turnaus on pitkän odotuksen jälkeen erikoisen pienimuotoinen ja lopulta melkeinpä sivuseikka muun seikkailun ohessa. Toisaalta on nostettava hattua, että tekijät eivät kammoa pistää suosikkihahmoja lihoiksi, mutta samalla he myös hieman nössöilevät, kun mukana on hahmo, jonka ainoa funktio on herättää kuolleita takaisin henkiin. Jos olisin kymmenvuotias, Mortal Kombat II olisi varmaan kevään huippuleffa, mutta ironista kyllä, sen ikäisenä en edes pääsisi katsomaan elokuvaa korkeahkon ikärajan takia.

Ohjauksesta vastaa edellisosan tapaan Simon McQuoid, joka pääsee alkulämmittelyn jälkeen vauhtiin ja saa parhaimmillaan aikaiseksi ihan mukaansatempaavia kohtauksia. Ongelma on kuitenkin Jeremy Slaterin kökkö ja perin ohkaiseksi jäävä käsikirjoitus. Eihän toki Mortal Kombat -elokuvan käsikirjoitukselta kannatakaan juuri muuta odottaa kuin että tutut huudahdukset "Finish him!" ja "Get over here!" ovat menossa mukana, mutta olisi Slater vähän enemmän voinut nähdä vaivaa. Teknisestikin Mortal Kombat II on ailahteleva. Siitä löytyy kelpo kuvausta ja fanit hihkuvat riemusta, kun matsit alkavat tutuilla sivukuvilla, joissa hahmot valmistautuvat ottamaan toisistaan mittaa. Lavasteet ovat oivalliset ja mainiolla puvustuksella ja maskeerauksella tutut hahmot siirtyvät tyylikkäästi peleistä elokuvaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu kaikenlaisia iskuja myöten ja Benjamin Wallfisch tunnelmoi sujuvasti musiikeillaan, sisällyttäen toki sen vuoden 1995 Mortal Kombat -leffan mahtavan tunnusmelodian. Tietokonetehosteet näyttävät kuitenkin paikoin aika kehnoilta ja on usein liian selvää, että näyttelijät patsastelevat lähinnä taustakankaiden edessä, sillä niin keinotekoisilta maisemat välillä näyttävät. Kenties se toki oli tekijöiden tarkoituksena, jotta leffan estetiikka muistuttaisi enemmän videopelejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat II, Yhdysvallat, 2026, New Line Cinema, Atomic Monster, Broken Road Productions, Fireside Films

Lammasetsivät (The Sheep Detectives - 2026) - elokuva-arvostelu

LAMMASETSIVÄT

THE SHEEP DETECTIVES

Ohjaus: Kyle Balda

Näyttelijät: Julia Louis-Dreyfus, Bryan Cranston, Chris O'Dowd, Nicholas Braun, Hugh Jackman, Molly Gordon, Nicholas Calitzine, Regina Hall, Patrick Stewart, Hong Chau, Bella Ramsey, Tosin Cole, Kobna Holdbrook-Smith, Conleth Hill, Brett Goldstein, Rhys Darby ja Emma Thompson

Genre: seikkailu, mysteeri

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

The Sheep Detectives, eli suomalaisittain Lammasetsivät perustuu Leonie Swannin kirjaan Murha laitumella: Lammasdekkari (Three Bags Full) vuodelta 2005. Tuottaja Lindsay Doran esitteli kirjan käsikirjoittaja Craig Mazinille jo kymmenen vuotta sitten. Mazin innostui lukemastaan niin paljon, että ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta jo ennen kuin kirjan filmatisointioikeuksia oli ostettu. Vasta 2020-luvulla elokuva pääsi oikeasti tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 työnimellä "Three Bags Full: A Sheep Detective Movie". Nyt Lammasetsivät on saapunut Suomen teattereihin ja itse olen täysin epäironisesti odottanut sen näkemistä todella innoissani. Jo leffan idea vaikutti hupaisalta ja traileri näytti lystikkäältä. Elokuvan maailmalta keräämät kehut ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lammasetsivät heti sen ensi-iltapäivänä. 

Paimen Jori Haka lukee lampailleen joka ilta murhamysteerikirjoja. Kun eräänä aamuna lampaat löytävät Jorin kuolleena, heidän täytyy hyödyntää kuulemiaan tarinoita, selvittääkseen kuka murhasi heidän rakkaan paimenensa?

Hugh Jackman näyttelee Jori Hakaa, lammaspaimenta, joka ei tiedä mitään parempaa kuin hänen lampaansa. Hän ei vain keritse ja syötä niitä, vaan lukee niille myös iltasatuja kuin omille lapsilleen. Jori rakastaa dekkareita ja murhamysteerejä ja onkin lukenut lukuisia vastaavia lampaille. Mies ei kuitenkaan tiedä, että lampaat ymmärtävät hänen satunsa, mikä onkin kätevää, kun Jori murhataan ja vain lampaat voivat selvittää rikoksen. Lampaisiin kuuluvat muun muassa nokkela Lili (Julia Louis-Dreyfus), erakkoluonne Sebastian (Bryan Cranston), kaiken muistava Mauno (Chris O'Dowd), diivamainen Pilvi (Regina Hall), iäkäs Sir Richfield (Patrick Stewart), nuori Sara (Bella Ramsey), todella villainen Villasilmä (Rhys Darby), sekä kaikkea puskevat pässit Roni ja Reiska (Brett Goldstein). Nämä lampaat muodostavat mahtavan monipersoonaisen joukon, joiden kanssa lähtee erittäin kiinnostuneena selvittämään heidän paimenensa murhaa. Jackman on hyvässä vedossa sympaattisena Jorina.

     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Braun paikallisen Notkon pikkukaupungin poliisikonstaapeli Teerinä, Molly Gordon Jorin tyttärenä Rebekkana, Nicholas Galitzine journalisti Eerona, Tosin Cole viereistä tilaa pyörittävänä Kallena, Kobna Holdbrook-Smith pappi Hillilänä, Hong Chau hotellia pyörittävänä Bethinä, Conleth Hill teurastaja Palvina, sekä Emma Thompson - joka minulla oli suuri ilo tavata viime vuonna Sydäntalvi-elokuvan (Dead of Winter - 2025) kutsuvierastilaisuudessa - asianajaja Harbottlena. Ihmishahmotkin ovat oivallisen erilaisia toisistaan ja nopeasti käy selväksi, että itse kullakin olisi motiivit hankkiutua Jorista eroon. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan.

Lammasetsivät on ilahduttavin ei-animoitu koko perheen elokuva moneen vuoteen. Sen lisäksi, että elokuva sisältää mahtavan tarinan, leffa on tehty muistuttaen vanhoista hyvistä ajoista, kun lastenleffat eivät aliarvioineet katsojiaan ja malttoivat oikeasti kertoa tarinaansa, luottamatta vain hyperaktiiviseen koheltamiseen. Lisäksi elokuva on muistutus ajoista, kun lastenleffat uskalsivat käsitellä hurjempiakin aiheita, Lammasetsivien tarinan toki pyöriessä kuoleman ympärillä. Elokuva käsittelee aihetta erinomaisesti, esittämättä sitä liian pelottavasti, muttei myöskään mitenkään silkkihansikkain ja hattaraan käärittynä.

Elokuvan tarina vie täysillä mukanaan. On niin viihdyttävää kuin koukuttavaa seurata lampaiden yritystä selvittää paimenensa murhaa. Hahmokattaus on tosiaan erittäin mainio ja täynnä epäilyttäviä tyyppejä. Kyseessä on myös paras murhamysteeri sitten ensimmäisen Veitset esiin -leffan (Knives Out - 2019), jättäen aikuiskatsojatkin arvailemaan loppuun asti, kuka olikaan kaiken takana. Kuten hyvät murhamysteerit, myös Lammasetsivät tarjoaa käänteitä, joilla sekoitetaan pakkaa, sekä tietty jännittäviä tilanteita. Elokuva sisältää myös runsaasti hyvää huumoria, naurattaen makeasti useaan otteeseen. Muutenkin leffa tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa ja varoitan jo nyt, että kuivin silmin tätä elokuvaa voi olla hyvin vaikeaa saada katsottua loppuun asti. Lammasetsivät oli vielä parempi teos kuin olin odottanut ja se osui juuri oikealla tavalla nostalgiahermooni, joka on haikaillut vuosikymmenten taakse, kun puhuvia eläimiä ja oikeita ihmisiä sekoittavia elokuvia, kuten iki-ihana Babe - urhea possu (Babe - 1995) vielä tehtiin.

Elokuvan on ohjannut Kyle Balda, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa Kätyrit-animaatiot (Minions - 2015-2022). Lammasetsivät on selvästi Baldan paras elokuva ja vilkkaan sekoilun sijaan Balda on tehnyt aidosti ihastuttavan ja ennen kaikkea sydämellisen filmin, jossa on aineksia nousta lajityyppinsä moderniksi klassikoksi. Tähän vaikuttaa erityisesti esimerkiksi Chernobyl-minisarjasta (2019) ja The Last of Us -videopeliadaptaatiosta (2023-) vastuussa olleen Craig Mazinin loistokas käsikirjoitus. Mazin on näyttänyt taitojaan komedian, kauhun ja historiallisen draaman saralla ja osoittaa nyt taitavansa myös koko perheen leffat. Kaiken tämän päälle Lammasetsivät on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja tietokonetehostein toteutetut lampaat ovat niin hienoja, että unohdin saman tien, etteivät ruudulla nähtävät eläimet ole aitoja. Erityinen onnistumisen merkki on, kun nämä lampaat ovat tekemisissä ihmisten kanssa ja illuusio tosissaan täydellistyy. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu ja Christophe Beck säestää tätä mysteeriä pätevästi musiikeillaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sheep Detectives, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Lord Miller, Three Strange Angels, Working Title Films