Näyttelijät: Phoebe Waller-Bridge, Sian Clifford, Ben Aldridge, Hugh Skinner, Bill Paterson, Olivia Colman, Brett Gelman, Jamie Demetriou, Hugh Dennis ja Jenny Rainsford
Genre: komedia
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 23 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 16
Fleabag on Phoebe Waller-Bridgen luoma komediasarja, joka perustuu hänen omaan yhden naisen show'hunsa vuodelta 2013. Waller-Bridge sai ideansa läpi Two Brothers Picturesilla, joka ryhtyi rahoittamaan sarjaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2016 ja lopulta Fleabagin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 21. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti suosituksi, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai kuusi BAFTA-ehdokkuutta (muun muassa paras komediasarja, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Itselleni sarja tuli tutuksi vasta, kun sen toinen kausi julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Pohdin tuolloin sarjan katselua, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Kuitenkin kun huomasin Fleabagin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa, mistä siinä on oikein kyse.
Nuori nainen Fleabag yrittää saada miesasiansa kuntoon, samalla kun hän etsii rahoitusapua huonosti menestyvälle kahvilalleen.
Phoebe Waller-Bridge palaa esittämään Fleabagia, luotuaan hahmon alun perin yhden naisen esitykseensä teatterilavoille. Tällä kertaa kyse ei ole vain yhden ihmisen monologista, vaikka Fleabag on myös sarjassa kova puhumaan, rikkoen vähän väliä neljättä seinää ja puhuen asioita suoraan katsojille. Waller-Bridge on erinomainen roolissaan ja hän on myös kirjoittanut hahmonsa väkevästi. Fleabag ei todellakaan ole sellainen nainen, jota on totuttu näkemään televisiosarjan keulakuvana. Hän on suorapuheinen ja lähes estoton, höpistessään kiertelemättä asioista, kuten pornon katselusta, joita yleensä pidetään etenkin naisen suusta kuultuna isoina tabuina. Fleabag on muutenkin kiinnostava hahmo, sillä hän pyrkii olemaan feministi, mutta samalla hänessä on piirteitä, jotka sotivat sitä vastaan. Hän käyttää roisia huumoria ja toisinaan vartaloaan, peittämään sisälle padottuja monimutkikkaita tunteita, jotka kauden varrella lopulta vihdoin avautuvat. Fleabag valehtelee, varastaa ja tekee muita juttuja, joiden takia hän ei todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Silti hahmoon tykästyy heti.
Sarjan avauskaudella nähdään myös Sian Clifford Fleabagin siskona Clairena, Bill Paterson heidän isänä ja Olivia Colman heidän taiteilija-äitipuolenaan, Brett Gelman Clairen alkoholistimiehenä, Hugh Skinner Fleabagin on-off-poikaystävänä Harryna, Ben Aldridge Fleabagin satunnaisena seksikumppanina "Arsehole Guyna", sekä takaumissa Jenny Rainsford Boona, jonka kanssa Fleabag perusti kahvilansa, mutta joka teki jokin aikaa sitten itsemurhan. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, erityisesti Colman raivostuttavana äitipuolena.
Ymmärrän kyllä tavallaan, miksi Fleabagia pidetään korkeassa arvossa ja yhtenä parhaista moderneista komediasarjoista. Sarja oli monin tavoin jotain täysin poikkeuksellista, jo ihan vain päähenkilönsä puolesta. Se oli täysin erilaista komediaa kuin mitä naisvetoisilta sarjoilta on totuttu saamaan ja sen estottomuus niin yllättää, naurattaa kuin ihastuttaa. Huumori on usein kuivaa kuten kunnon brittisarjassa kuuluukin ja se saa vähintään hymähtelemään huvittuneena. Toisinaan avauskausi tarjoaakin sitten ihan kunnon naurut.
Iso osa sarjan oivallisuudesta syntyy Fleabagin tavasta rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojalle. Tämä ei toki ole mikään uusi kikka, mutta tapa, jolla tätä hyödynnetään on erittäin mainio. Fleabag heittää läpi keskustelujen kommenttia siitä, mitä on todellisuudessa mieltä tai mitä haluaisi oikeasti sanoa. Hän kommentoi muutenkin ajatuksiaan, joista hän on toisinaan itse erittäin ristiriitainen, etenkin jos ajatukset liittyvät miehiin. Hahmon mielenmaisemaa on kiinnostavaa kuulla, varsinkin kun hiljalleen tämän muurit alkavat murtua. Olin pitänyt jo viidestä ensimmäisestä jaksosta, mutta vasta kauden päätösjakso onnistui aidosti säväyttämään, kun komedian keskeltä esiin puskee yllättävänkin vakuuttavaa draamaa ja kun Fleabag esittelee täysin uuden puolen itsestään.
Phoebe Waller-Bridge on myös käsikirjoittanut sarjan, kun taas ohjauksesta vastaavat Tim Kirkby ja Harry Bradbeer. Kolmikko pitää hupaisaa tunnelmaa hyvin yllä, kiskoenkin sitä tehokkaammin maton katsojan jalkojen alta loppusuoralla, kun draamaosasto lävähtää päin näköä. Fleabagin avauskausi on lisäksi osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastukset ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Phoeben siskon Isobel Waller-Bridgen säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Fleabag, Iso-Britannia, 2016-2019, Two Brothers Pictures
Näyttelijät: Joe Locke, Kit Connor, William Gao, Yasmin Finney, Tobie Donovan, Corinna Brown, Kizzy Edgell, Jenny Walser, Rhea Norwood, Anna Maxwell Martin, Leila Khan, Fisayo Akinade, Nima Taleghani, Jack Barton, Eddie Marsan ja Derek Jacobi
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 13
Alice Osemanin sarjakuvaan perustuva televisiosarja Heartstopper(2022-2024) nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Toisen ja kolmannen kauden aikana katsojaluvut kääntyivät kuitenkin laskuun, jolloin sarjan jatko oli vaakalaudalla. Lopulta Oseman ja kumppanit päättivät tehdä varsinaisen tuotantokauden sijaan elokuvan, joka veisi tarinan päätökseen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Heartstopper Forever on julkaistu Netflixissä. Itse pidin sarjasta ja minua harmitti, kun tekijät ilmoittivat vievänsä sarjan päätökseen leffalla kunnon kauden sijaan. Päätin silti katsoa Heartstopper Foreverin heti elokuvan ilmestymispäivänä.
Yhteiset kouluvuodet alkavat olla takanapäin ja Charlien, Nickin ja muiden nuorten on päätettävä tulevaisuudestaan. Nick haluaisi muuttaa Leedsiin opiskelemaan, mutta voiko hänen ja Charlien suhde kestää pitkän välimatkan?
Heartstopperin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, Heartstopper Forever -elokuvan toimiessa heidän tarinansa huipennuksena. Charlie (Joe Locke) ja Nick (Kit Connor) ovat onnellisesti parisuhteessa, mutta heidän rakkautensa joutuu koetukselle, kun Nick päättää valita tulevaksi opinahjonsa Leedsistä, mikä loisi pitkän välimatkan pojille. Charlie sen sijaan on päättänyt keskittyä koulun muuttamiseksi suvaitsevammaksi uudella asemallaan oppilaiden puheenjohtajana. Hahmot ovat mainiot ja Locke ja Connor suoriutuvat loppuun asti hyvin rooleistaan. Heidän väliltä löytyy myös yhä vahvaa kemiaa.
Elokuvassa nähdään lisäksi Charlien ja Nickin kaverit, pariskunta Tao (William Gao) ja transtyttö Elle (Yasmin Finney), lesbopari Tara (Corinna Brown) ja Darcy (Kizzy Edgell), kirjoihinsa uppoutuva aseksuaali Isaac (Tobie Donovan) ja seksuaalisuutensa kanssa vihdoin sinut oleva Imogen (Rhea Norwood). Valitettavasti vajaan parin tunnin elokuva ei anna sivuhahmoille samalla lailla tilaa kuin useista jaksoista koostuvat televisiosarjan tuotantokaudet. Taolla ja Ellellä on hieman omaa konfliktia tulevaisuudenhaaveiden takia, mutta tämä sivujuonikuvio jää todella ohkaiseksi. Gao, Finney, Brown, Edgell, Donovan ja Norwood tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta hahmojen fanien epäonneksi se ei ole kovin paljon.
Heartstopper-sarja oli erittäin mainio ja mukavan sympaattinen, vaikka se käsittelikin ajoittain rankempia aiheita, kuten vaikkapa syömishäiriötä. Hahmot ja heidän suhteensa saivat tilaa ja oman rauhansa syventyä ja heihin tykästyi aika lailla. Siksi onkin sääli, että varsinaisen finaalikauden sijaan tekijät ajautuivat tällaiseen kompromissiratkaisuun. Heartstopper Forever on kelvollinen, mutta silti harmillisen vaisu päätös todella hyvälle sarjalle. Tietty miellyttävä ilmapiiri ja mainio pääpariskunta pitävät elokuvan plussan puolella, mutta katsojana on silti vaikea olla haaveilematta, miten paljon vahvemmin kunnon tuotantokausi olisi voinut huipentaa tämän kaiken.
Heartstopper Forever on samanaikaisesti liian täynnä, jolloin sivuhahmot joutuvat tyytymään lähes statistirooleihin, mutta myös omituisen ohkainen. Isoin ongelma elokuvassa on Charlielle ja Nickille kirjoitettu pakollinen draama, joka tuntuu olevan mukana vain, koska tällaisissa leffoissa yleensä on draamaa. Koko riita syntyy tönkösti ja sen vatvomiseen käytetään turhan iso osa leffan kestosta. Seassa on hyviä yksittäisiä kohtauksia, sekä jopa ihan liikuttavia hetkiä, mutta kokonaisuus jää ontumaan.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Wash Westmoreland, jonka työ toimii pääasiassa menevästi. Ongelmaksi muodostuu Heartstopper-sarjakuvatkin tehneen Alice Osemanin käsikirjoitus, joka velloo liikaa pääparin draamassa ja lähes unohtaa sivuhahmot. Teknisesti Heartstopper Forever kuitenkin toimii. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat edelleen mainiot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin loppuun asti minua jäi harmittamaan, että siitä huolimatta että Charliella on huoneessaan suosikkiyhtyeeni Musen juliste, koko Heartstopperin aikana ei kuulla kappaleen kappaletta bändiltä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Heartstopper Forever, Iso-Britannia, 2026, Netflix, See-Saw Films
Näyttelijät: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway, Robert Pattinson, John Leguizamo, Himesh Patel, Zendaya, Charlize Theron, Andrew Howard, Elliot Page, Mia Goth, Corey Hawkins, Benny Safdie, Logan Marshall-Green, Will Yun Lee, Jon Bernthal, Lupita Nyong'o, Samantha Morton, Ryan Hurst, Bill Irwin, Josh Stewart, James Remar ja Travis Scott
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia
Ikäraja: 16
The Odyssey perustuu Homeroksen Odysseia-runoelmaan yli 2600 vuoden takaa. Voitettuaan useita Oscar-palkintoja Oppenheimer-elokuvallaan (2023), Christopher Nolan onnistui saman tien tekemään diilin Universal Picturesin kanssa seuraavasta leffasta. Nolanin oli yli 20 vuotta sitten tarkoitus tehdä Homeroksen Ilias-runoelmasta elokuva Troija(Troy - 2004), mutta hän jätti projektin aikoinaan Batman Beginsin (2005) takia. Ajatus Homeroksen työn adaptoimisesta ei ollut kuitenkaan jättänyt Nolania ja hän ryhtyikin kynäilemään elokuvakäsikirjoitusta Iliaan tarinaa jatkavan Odysseian pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Odyssey on saapunut elokuvateattereihin erilaisten kohujen, kritiikin ja vuolaiden kehujen saattelemana. Itse olen pitänyt Nolania suosikkiohjaajani jo vuosia ja innostuin heti, kun luin hänen tekevän seuraavaksi eeppisen fantasiaseikkailun. Viime kuukausina voimistuneet internetkohut elokuvan näyttelijävalinnoista ovat kummastuttaneet yhä enemmän ja ne tavallaan vain lisäsivät kiinnostustani nähdä, millaisen filmin Nolan on tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa The Odysseyn heti sen ensi-iltapäivänä loppuunmyydyssä IMAX-salissa.
Kymmenvuotinen Troijan sota on vihdoin päättynyt. Kuningas Odysseus aloittaa uskaliaan ja vaaroja pursuavan matkansa kohti kotisaartaan Ithakaa, missä kuningatar Penelopen hovi on täyttynyt kilpakosijoista, jotka uskovat Odysseuksen kuolleen taistelussa tai viimeistään merimatkalla kotiinsa.
Matt Damon näyttelee Odysseusta, Ithakan kuningasta, jonka Mykenen kuningas Agamemnon (Benny Safdie) vaati liittymään sotaansa Troijaa vastaan, Troijan vietyä Agamemnonin veljen Menelauksen (Jon Bernthal) vaimon Helenan (Lupita Nyong'o). Odysseus joutui jättämään vaimonsa, kuningatar Penelopen (Anne Hathaway) ja poikansa Telemakhoksen (Tom Holland) Ithakaan ja taistelemaan kymmenvuotisessa sodassa, kunnes Agamemnon, Odysseus ja muut voittivat Troijan katalalla puuhevossuunnitelmallaan. Sodan päätyttyä Odysseus suuntaa kohti kotiaan, mutta homma on helpommin sanottu kuin tehty. Kymmenvuotisen sodan päättymisestä on elokuvan alussa kulunut jo toinen vuosikymmen, eikä miehestä vieläkään kuulu mitään, mikä on tuonut Ithakan hovin täyteen kilpakosijoita, kuten Antinouksen (Robert Pattinson), jotka haluavat naimakauppojen myötä valtaistuimen itselleen. Damon on nappivalinta päärooliin Odysseukseksi, tulkiten erinomaisesti hahmonsa yhä vain monimutkikkaammiksi muuttuvia tunteita Troijan sodasta ja koko matkasta. Hathaway vakuuttaa myös kotiin jääneenä vaimona, joka yhä kahden vuosikymmenen jälkeen yrittää pysyä optimistisena miehensä paluun suhteen ja Pattinson on mainio lipevänä Antinouksena. Holland ajaa asiansa Odysseuksen poikana ja Safdie, Bernthal ja Nyong'o hoitavat tonttinsa hyvin sillä vähällä ruutuajalla, mitä heille on suotu. Tummaihoisen Nyong'on roolittaminen Troijan Helenaksi herätti eniten negatiivisia reaktioita internetissä. Myönnän, etten itse Helenaa roolittaessa ensimmäisten joukossa kuvittelisi Nyong'oa rooliin, koska olen niin tottunut esimerkiksi Troijassa nähtävään tulkintaan hahmosta, mutta osaahan nainen ehdottomasti näytellä. Elokuvan nähtyäni koko kohu tuntui täysin naurettavalta jo siksi, että Nyong'olla on ruutuaikaa vain muutama minuutti liki kolmituntisessa elokuvassa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Leguizamo Odysseukselle uskollisena paimenena Eumaeuksena, Mia Goth Penelopen palvelijana Melanthona, Elliot Page sotilas Sinonina, Himesh Patel Odysseusta seuraavana sotilaana Eurylokhoksena, Zendaya viisauden jumalattarena Athenena, Charlize Theron Kalypso-nymfinä ja Samantha Morton Kirke-noitana. Olen aina pitänyt Leguizamosta, mutta hän ei ole aiemmin tosissaan säväyttänyt minua taidoillaan. The Odysseyssä mies tekee uransa todennäköisesti vakuuttavimman roolisuorituksen ja ihmettelen, jos hän ei saa ensi vuonna parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuutta. Erityisen väkevä on myös Morton. Nyong'on lisäksi toinen närää etukäteen herättänyt roolitus oli transmies Page, jonka huhuttiin pitkään esittävän legendaarista Akillesta. Tässä nettiöyhötys on kenties vielä nolompaa, kun suuri osa valittajista eivät edes vaivautuneet selvittämään Pagen todellista roolihahmoa. Page on toki muiden miesnäyttelijöiden rinnalla varsin pienikokoinen, mutta hän istuukin siten täydellisesti Sinoniksi, jonka hahmon pointti on, että hän lähti sotaan jo nuorena pojankloppina. Lisäksi myös Pagen kohdalla kärpäsestä tehtiin härkänen, koska hänelläkin on ruutuaikaa vain parisen minuuttia.
Jos ei siis käynyt jo selväksi, The Odyssey on tosiaan elokuva, joka on herättänyt runsaasti keskustelua jo ennen ilmestymistään. Nyong'on ja Pagen roolitusten lisäksi monet ovat moittineet elokuvan historiallista epätarkkuutta esimerkiksi puvustuksen suhteen, kreikkalaisnäyttelijöiden loistamista poissaolollaan ja amerikkalaisaksenttien käyttämistä. Monet ovat vaatineet jopa boikottia, mikä ei näyttäisi kovin hyvin toimivan, koska elokuvalle povataan valtavaa avausviikonlopun lipputulosta. Itse ymmärrän esimerkiksi kritiikin puvustuksen suhteen, joskaan se ei häirinnyt minua kuin pari pikaista kertaa elokuvan aikana. Valitus amerikkalaisaksentista taas lähinnä huvittaa itseäni, koska eipä brittienglanti olisi ollut yhtään sen historiallisesti tarkempi lähestymistapa elokuvaan, joka sijoittuu antiikin Kreikkaan. Koko englanninkieli kun syntyi vasta tuhat vuotta sen jälkeen, kun Homeros kasasi Odysseian.
Mutta unohdetaanpa nyt kaiken maailman kohut ja keskitytään siihen tärkeimpään kysymykseen, eli onko Christopher Nolanin The Odyssey hyvä elokuva? Ja vastaus siihen on, että kyllä. Kyseessä on tiettyine omituisine vetoineenkin suorastaan erinomainen elokuva ja ennen kaikkea huima elämys, jota ei todellakaan kannata jättää kotisohvalle katsottavaksi. The Odyssey on niitä teoksia, jotka kuuluu kokea - ei vain katsoa, vaan nimenomaan kokea - mahdollisimman isolta valkokankaalta. Suomessa vain Finnkino Itiksen IMAX-sali pääsee lähimmäksi Nolanin todellista visiota elokuvasta.
The Odyssey on monin tavoin varsinainen mammutti. Sillä on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme tuntia, se on täynnä nyky-Hollywoodin suurnimiä ja se tarjoaa toinen toistaan ällistyttävämpiä kohtauksia, joiden valtava skaala satoine sotisovissa juoksevine extroineen tuntuu luissa ja ytimissä. Lisäksi mammuttien tapaan se on omanlaisensa muinaisjäänne - muinaisjäänne ajalta, kun tällaisia suurbudjetin myytteihin ja historian havinoihin pohjautuvia eeposelokuvia vielä julkaistiin teattereissa ainakin kertaalleen vuodessa; Gladiator(2000), Aleksanteri (Alexander - 2004), Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä(Kingdom of Heaven - 2005) ja totta kai myös Troija, jonka ohjaajaksi Nolan oli hetken aikaa kiinnitettynä. The Odyssey sisältää kyllä Troijan sodan tunnetuimman aspektin, eli puuhevosen, jonka avulla kreikkalaissotilaat huijasivat tiensä murtamattomien muurien läpi, mutta pääasiassa elokuva toimii jatkona sodan tapahtumille.
Nolanille tyypilliseen tapaan The Odyssey ei kerro tapahtumiaan lineaarisessa järjestyksessä, vaan se hyppii ajassa edestakaisin ja välillä palaa näyttämään samaa tapahtumaa uudelleen, mutta eri vinkkelistä. Nolanin poikkeukselliset kyvyt tarinankertojana käyvät jälleen selväksi. Aikahyppelystä huolimatta meno ei ole koskaan sekavaa, vaan toteutus toimii todella sulavasti. Ja vaikka kesto voi etukäteen vaikuttaa hurjalta, vajaa kolmetuntinen vierähtää kuin hujauksessa. Ithakan valtaistuinpeli on mielenkiintoista seurattavaa, mutta onhan elokuvan todellinen koukku niissä kaikissa vaaroissa kykloopeista jättiläisiin ja noidista merihirviöihin, joita Odysseus ja hänen miehistönsä kohtaavat vuosien mittaiseksi venyvän kotimatkansa varrella.
Joka kerta, kun erehdyt luulemaan, että The Odyssey olisi jo käyttänyt parhaat paukkunsa, se jaksaa jälleen yllättää. Erilaiset taistelut ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja parissa kohtaa Nolan väläyttelee osaamistaan jopa kauhun saralla. Jättimäisten kohtausten keskellä Nolan kuitenkin muistaa, että tärkeintä on tarinan ytimessä oleva sydän. Parasta on itse Odysseuksen muovautuva mielenmaisema hänen odysseiallaan. Vaikka mukana on useita eeppisiä kohtauksia, minuun suurimman vaikutuksen teki intiimi ja suorastaan musertava kohtaus, jossa Odysseus viimein purkaa sydäntään sodan kauheuksista, menettämistään miehistä ja menettämistään vuosista. Syyllisyyden tunne on painanut miestä kaksi vuosikymmentä ja tätä kohtausta katsoessani olin itse valmis antamaan Matt Damonille suoraan miespääosa-Oscarin.
The Odyssey ei siis ole pelkkä elokuva, vaan se todella vie katsojansa aikamoiselle matkalle, jonka päätteeksi kävelee teatterista huuli pyöreänä pohtien, että mitä tulikaan juuri koettua. Elokuva ei hetkeen lähde mielestä ja sen katsojan tulkinnan varaan jättämät puolet pitävät huolen, että siitä keskustellaan vielä vuosia senkin jälkeen, kun leffaa ennakkoon riivanneet kohut ovat unohtuneet. Ja The Odyssey on myös niitä teoksia, joiden jälkeen juuri mikään muu elokuva ei tunnu yhtään miltään. Upea, henkeäsalpaava, kauhistuttava, koskettava, moniulotteinen, kaunis ja mahtipontinen elämys, jollaisia vain Christopher Nolan saa aikaiseksi.
Ja totta kai minun on vielä mainittava elokuvan häikäisevä tekninen toteutus. Vaikka mukana on joitain hieman epätarkkoja otoksia, on kameratyöskentely silti komeaa, etenkin kun pääsemme näkemään Troijan sotaa enemmän. Lavasteet ja puitteet ovat näyttävät ja maskeeraukset mainiot. Nolanille ominaiseen tapaan elokuvan tehosteet painottuvat perinteisempien käytännön efektien suuntaan, vaikka mukana onkin myös tietokonekikkailua. Oikeaa näyttelijää ja jättimäistä animatroniikkaa hyödyntävä kyklooppi on erityisen hurja ilmestys. Äänimaailmakin on onnistunut ja kirsikkana kakun päällä toimii säveltäjä Ludwig Göranssonin musiikki, joka hyödyntää pääasiassa antiikin Kreikan ajan soittimia. Göranssonin työt osaavat olla eeppisiä, intensiiviä, mutta myös todella nättejä ja herkkiä. Enpä olisi yhtään yllättynyt, jos mies voittaa The Odysseyn myötä jo neljännen Oscarinsa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Odyssey, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Syncopy
Näyttelijät: Tatiana Maslany, Jake Johnson, Dolly de Leon, Nola Wallace, Charlie Hall, Kiarra Hamagami Goldberg, Jessy Hodges, Murray Bartlett, Jon Michael Hill, Brandon Flynn, Tara Summers, Raymond Lee, Nina Bloomgarden, Kapil Talwalkar, Daniel Dale, Remy Auberjonois ja Grace Porter
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 28 minuuttia - 40 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16
Maximum Pleasure Guaranteed on Apple TV:n uusi jännityssarja. David J. Rosen sai idean sarjaan ja yhdessä Genre Films -yhtiön kanssa hän sai ideansa läpi Applella. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2025 ja nyt Maximum Pleasure Guaranteedin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun näin sen trailerin. Kun avauskaudesta oli enää viimeinen jakso julkaistavana, ryhdyin vihdoin katsomaan sarjaa.
Vastikään eronnut Paula Saunders on ajautunut etsimään seuraa internetin kamerapojista. Eräänä iltana Paula joutuu kuitenkin kauhukseen näkemään, kun kesken livelähetyksen strippaava Trevor siepataan ja Paula ajautuu yhtäkkiä huijausten, palkkatappajien ja kiristysten keskelle.
Pääroolissa Paula Saundersina nähdään sarjoista Orphan Black (2013-2017) ja She-Hulk: Attorney at Law (2022) tuttu Tatiana Maslany. Paula on vähän aikaa sitten jäänyt sinkuksi, hänen ex-aviomiehensä Karlin (Jake Johnson) jätettyä hänet uuden naisen (Jessy Hodges) perässä. Ero on romuttanut Paulan, mutta hänen pitää silti pysyä hyvänä äitinä tyttärelleen Hazelille (Nola Wallace), josta Karl ja uusi Mal-nainen haluaisivat huoltajuuden. Jos tässä ei ole vielä tarpeeksi, Paula huomaa yhtäkkiä ajautuvansa aikamoiseen pyöritykseen, kun hänen katselemansa kamerapoika Trevor (Brandon Flynn) siepataan kesken livelähetyksen ja Paulalta aletaan vaatia lunnaita. Maslany on erittäin hyvä roolissaan, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa kasvavia stressitasoja, kun Paulaa riepotellaan joka suuntaan niin ex-miehen, tyttären ja erilaisten hämäräheppujen toimesta. Paula on mainio hahmo, jonka haluaa nähdä nousevan esteiden yli. Hyviä ovat kanssa Johnson, Hodges, Flynn ja sympaattinen Wallace.
Sarjassa nähdään myös Charlie Hall ja Kiarra Hamagami Goldberg Paulan työkavereina Rudynä ja Gerinä, Dolly de Leon ja Jon Michael Hill poliisikaksikko Gonzalezina ja Baxterina, sekä Murray Bartlett palkkatappajana. Bartlett on nappivalinta kylmän tappajan rooliin ja de Leon ja Hill muodostavat oivallisen parivaljakon Paulan tapausta tutkimaan ryhtyvinä poliiseina. Sen sijaan Hall ja Goldberg ovat sarjan heikko lenkki varsin ärsyttävinä työkavereina.
Maximum Pleasure Guaranteed on jälleen yksi erittäin hyvä lisäys Apple TV:n alati kasvavaan katalogiin, jonka myötä suoratoistopalvelu vahvistaa asemaansa tämän hetken kiinnostavimpana sarjastriimaajana. Paulan vaikeaa elämäntilannetta on kiinnostavaa seurata jo ennen kuin mitään rikollista tapahtuu. Avioerosotku, riita Hazel-tytön huoltajuudesta, vaikea meno töissä raskaiden työtovereiden kanssa ja ihmiskontaktin kaipuu yksinäisyyden keskellä ovat jo itsessään hyviä aiheita. Mutta tokihan sarja pääsee oikeasti vauhtiin vasta, kun Trevor siepataan ja Paulalle soitetaan ensimmäistä kertaa, että mikäli hän ei maksa sieppaajille, kamerapoika murhataan.
Sarjan avauskauden kymmenen noin puolen tunnin mittaista jaksoa vievät täysillä mukanaan, etenkin kun jokainen jakso tuo sekaan omat lisäkoukkunsa. Pakkaa sekoitetaan tehokkaasti vähän väliä ja koko sieppauskuvio saa uusia kerroksia tasaisin väliajoin. Erityisen vahvaa on tietynlainen vainoharhaisuus, joka iskee Paulaan ja tarttuu myös katsojaan. Kehenkään ei nähtävästi voi luottaa ja eri tahoilla on omat voimakkaat agendansa. Jännitettä kasvatellaan onnistuneesti läpi jaksojen, mutta sekaan mahtuu myös sujuvasti ujutettua huumoria. Maximum Pleasure Guaranteed on yksi kuluneen kesän parhaista uutuussarjoista ja todella toivon sen saavan jatkoa, koska finaalijakso jättää hahmot todella mielenkiintoiseen paikkaan...
Tuotantokauden ohjaajat hoitavat tonttinsa pätevästi, samalla kun David J. Rosenin johtama käsikirjoitustiimi keksii sopivasti monimutkikkaan juonen pistämään Paulan pään pyörälle ja elämän sekaisin. Teknisestikin Maximum Pleasure Guaranteed on mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä ja äänimaailma on hyvin rakennettu Wynne Bennettin tunnelmaa tiivistäviä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Maximum Pleasure Guaranteed, Yhdysvallat, 2026-, Anonymous Content, Apple Studios, Counterpart Studios, Genre Films
Näyttelijät: Paul Giamatti, Bryce Dallas Howard, Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Bob Balaban, Jeffrey Wright, M. Night Shyamalan, Sarita Choudhury, Freddy Rodriguez, Bill Irwin, Jared Harris, Mary Beth Hurt, Joseph D. Reitman, Tovah Feldshuh ja Noah Gray-Cabey
Genre: fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12
Lady in the Water on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama satuelokuva. Shyamalan kirjoitti elokuvan aluksi iltasaduksi tyttärilleen ja kun he pitivät siitä paljon, hän päätti muokata tekstinsä elokuvan muotoon. Aluksi hän esitteli käsikirjoitustaan Touchstone Picturesille, joka oli tuottanut hänen leffansa Unbreakable - särkymättömän(Unbreakable - 2000), Signsin(2002) ja Kylän(The Village - 2004), mutta kun yhtiöjohtaja Dick Cook totesi, ettei tajua elokuvaa, tuohtunut Shyamalan lähti tarjoamaan tekstiä muille yhtiöille. Warner Bros. tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Lady in the Water sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka sai niin kriitikoilta kuin katsojilta lähinnä negatiivista palautetta, sekä neljä Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, käsikirjoitus, ohjaus ja miessivuosa), joista se voitti kaksi jälkimmäistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lady in the Wateria, olin vain tiennyt sen kehnosta maineesta. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
Philadelphialaisen asuinkompleksin huoltomies Cleveland Heep kohtaa uima-altaalla narfin, eli vedessä asuvaan kansaan kuuluvan Storyn, jolla on tärkeä tehtävä. Clevelandin ja muiden asukkaiden täytyy suojella Storyä, jotta tämä saa suoritettua tehtävänsä ja pääsee turvassa takaisin kotiinsa.
Paul Giamatti näyttelee Cleveland Heepiä, Philadelphiassa sijaitsevan asuinkompleksin jokapaikan hommia hoitavaa miestä, joka yrittää pitää asiat reilassa ja asukkaat tyytyväisinä. Häntä ovat häirinneet yölliset äänet talon uima-altaalta, sillä allas on sääntöjen mukaan öisin poissa käytöstä. Eräänä yönä turhautunut Cleveland päättää selvittää, kuka aiheuttaa häiriötä ja kohtaa Bryce Dallas Howardin näyttelemän Storyn, jota Cleveland luulee aluksi tavalliseksi nuoreksi naiseksi, mutta joka osoittautuu muinaisen vesikansan, narfien edustajaksi, joka on lähetetty suorittamaan tärkeää tehtävää. Giamatti on roolissaan elokuvan selvä valopilkku. Hän on täysillä mukana ja hyvällä energialla, tulkiten myös hyvin hahmonsa stressiperäistä änkytystä. Howard ei kuitenkaan lopulta täysin omaa sellaista lumoavaa satumaisuutta, mitä hänen hahmonsa kovasti kaipaisi ja Story jää muutenkin hahmona hieman tylsäksi.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Jeffrey Wright, Noah Gray-Cabey, Mary Beth Hurt, Bob Balaban, Bill Irwin, Freddy Rodriguez, Sarita Choudhury ja ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalan itse asuinkompleksin asukkaina, opiskelevana Young-Soonina ja tämän äitinä rouva Choina, ristisanatehtäviä tekevänä herra Durynä ja tämän Joey-poikana, mukavana rouva Bellinä, elokuvakriitikko Harry Farberina, omiin oloihinsa vetäytyneenä herra Leedsinä, pullistelevana Reggienä, sekä Annana ja tämän kirjailijamies Vickinä. Sivunäyttelijöiden työ ei ole järin kaksista ja lähes jokaisesta näkyy, etteivät he ole täysin sinut käsikirjoituksen kanssa, oli kyse sitten tarinasta, heidän hahmostaan tai heille kirjoitetuista repliikeistä. Shyamalan esiintyy aina omissa elokuvissaan, mutta ei yleensä näin merkittävässä roolissa. Valitettavasti miehellä ei ole mitään presenssiä kameran edessä, eikä siis ihme, että hän "voitti" huonoimman miessivuosan Razzien.
Lady in the Wateria on tosiaan paljon parjattu viimeisten 20 vuoden aikana, enkä nyt elokuvan nähneenä pahemmin ihmettele miksi. Tarinassa on potentiaalia ja se on taatusti toiminut iltasatuna, jota Shyamalan on kertonut lapsilleen, mutta tällaisenaan elokuvana lopputulos on jopa aika vaivaannuttava. Kyseessä on fantasiaelokuva, josta uupuu satumainen tunnelma ja muutenkin mukaansa kutsuva ilmapiiri. Elokuva on hämmentävän raskassoutuinen ja toisinaan jopa hitusen tylsä. Kulmien kohottelua aiheuttavat niin Shyamalanin rooli miehenä, jonka kirjoitukset ovat maailman kohtalon kannalta elintärkeitä kuin myös huvittava yritys piikitellä takaisin kriitikoille, jotka moittivat erityisesti Kylää, eivätkä taida Shyamalanin vinkkelistä ymmärtää mistään mitään. Ohjaaja taitaa pitää itseään turhankin korkeassa asemassa.
Elokuva on jälleen osoitus siitä, että Shyamalan on parhaimmillaan keksiessään ideoita, eikä niiden viemisessä valkokankaille. Leffa on pullollaan Shyamalanin tavaramerkeiksi muodostuneita kömpelyyksiä elokuvantekijänä. Lähes kahden tunnin mittainen haikea melodramaattisuus käy vääjäämättä pitkästyttäväksi, jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset ovat tahattoman koomisia ja dialogi on paikoin todella puista. Ennen kaikkea kertomus muuttuu yhä vain hölmömmäksi mitä pidemmälle homma etenee. Cleveland saa saman tien muut asukkaat vakuuttuneiksi Storyn satumaisuudesta ja tämän tehtävän tärkeydestä. Asukkaille kirjoitetut roolit tuovat mieleen jonkin Dungeons & Dragons -pelisession. "Hän on Suojelija ja hän on Parantaja. Heittäkää noppaa, niin saamme tietää, voitammeko edessä olevan hirviön!" Loppuhuipennus pyrkii selvästi tekemään suuren vaikutuksen ja jättämään katsojan sanattomaksi lopputekstien rullatessa ruutuun. Itselläni päällimmäinen ajatus oli "ai tässäkö tämä oli?"
Lady in the Water on selvästi heikompi leffa kuin Shyamalanin tätä edeltäneet työt, mutta näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna se ei kuitenkaan lukeudu Shyamalanin totaalisimpien pohjanoteerausten, kuten The Happeningin (2008), The Last Airbenderin (2010) ja Oldin(2021) joukkoon. Seassa on silmiinpistävät ongelmansa, mutta samalla myös selvää ainesta, joka ei vain millään pääse nousemaan potentiaaliinsa. Jos jotain, niin ainakin teknisiltä ansioiltaan Lady in the Water on pääasiassa pätevä. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on joitain näyttäviä otoksia. Asuinkompleksi itsessään on valtava lavaste ja erittäin vakuuttava sellainen. Tietokonetehosteena toteutettu susimainen ruoho-olento scrunt on parhaat päivänsä nähnyt, mutta silti tarpeeksi hurja ilmestys, etenkin pimeässä kiiluvien punaisten silmiensä kanssa. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttivat minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta Howard tunnelmoi nätin haikeasti, mutta Shyamalanin ohjaukseen yhdistettynä musiikit vain kasvattavat entisestään elokuvan melodramaattista fiilistä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady in the Water, Yhdysvallat, 2006, Warner Bros., Blinding Edge Pictures, Legendary Entertainment
Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Saskia Reeves, Rosalind Eleazar, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kadiff Kirwan, Kristin Scott Thomas, Ruth Bradley, James Callis, Hugo Weaving, Joanna Scanlan, Tom Brooke, Kiran Sonia Sawar, Tom Wozniczka ja Anna Wilson-Jones
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 43 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 16
Mick Herronin Jackson Lamb -kirjoihin (Slough House - 2010-) perustuva vakoojasarja Slow Horses nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä keväällä 2022. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2023 ja lopulta Slow Horsesin neljännen tuotantokauden esitys alkoi syyskuussa 2024. Tämäkin kausi keräsi hyvät katsojaluvut, paljon kehuja, sekä sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamasarja, miespääosa ja miessivuosa), kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä viisi Emmy-ehdokkuutta (mm. paras draamasarja, miespääosa, käsikirjoitus ja roolitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse olen pohtinut jo pitkään sarjan katselua ja nyt kun Slow Horses on saamassa jo kuudennen kauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin erityisesti sarjan kolmannesta kaudesta, joten aloitin neljännen kauden katselun innokkain mielin.
Itsemurhapommittajan isku lontoolaisessa ostoskeskuksessa käynnistää uuden tutkimuksen, joka johtaa Slough Housen luupäät Cartwrightin suvun synkkien salaisuuksien äärelle.
Lukuun ottamatta edelliskaudella kuolleita niljakasta Spideria (Freddie Fox) ja Koiria johtanutta Duffyä (Chris Reilly), Slow Horsesin tutut hahmot tekevät paluun. Slough House on vieläpä saanut uusia luupäitä, uuden sihteerin Moira Tregorianin (Joanna Scanlan), joka korvaa edelliskauden päätteeksi lopputilin ottaneen Catherinen (Saskia Reeves) ja traumoista kärsivän J.K. Coen (Tom Brooke), joka lähinnä kyhnöttää nurkassa huppu päässään. Slough Housea johtava Jackson Lamb (palkintoehdokkuuksia jälleen kahminut Gary Oldman) on oma hulvaton mulkvisti itsensä, River (Jack Lowden) on huolissaan muistisairaasta isoisästään Davidista (Jonathan Pryce), Roddy (Christopher Chung) leveilee saamallaan tyttöystävällä, Louisa (Rosalind Eleazar) alkaa päästä yli Harperin (Dustin Demri-Burns) kuolemasta ja Shirleyllä (Aimee-Ffion Edwards) ja Marcuksella (Kadiff Kirwan) on oma jatkuva leikkimielinen kilpailunsa meneillään. Hahmot ovat aina yhtä mahtavia voimakkaiden persooniensa ja niiden yhteentörmäysten kanssa. Näyttelijäkaarti jatkaa vahvaa suorittamistaan, Oldmanin ollessa toki sarjan kiistaton tähti. Viimeistään tässä kohtaa Oldmanin suoritus Jackson Lambina nousee 2020-luvun television kiistattomasti parhaimpiin.
Vanhoista tutuista paluun tekee myös Kristin Scott Thomas MI5:n apulaisjohtaja Tavernerina, kun taas uusina tuttavuuksina kausi esittelee James Callisin MI5:n uutena johtajana Claude Whelanina, Ruth Bradleyn Koirien uutena johtajana Emma Flytenä ja Hugo Weavingin omaa yksityisjoukkoaan pyörittävänä Frank Harknessina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita ja heidän hahmonsa sekoittavat pakkaa oivallisesti.
Slow Horses ei petä vieläkään. Vakoojakatu-kirjaan (Spook Street - 2017) perustuva neljäs kausi käynnistyy heti räväkästi, kun pommi räjähtää Lontoossa kauppakeskuksessa, mitä seuraa todella rohkealta vaikuttava veto. Mutta eipä vakoilun ja vastavakoilun maailmassa kaikki tietenkään ole sitä, miltä aluksi näyttää. Kausi nappaa heti koukkuunsa ja vain tiukentaa otettaan jaksojen edetessä ja uusien paljastusten ravistellessa niin tarinaa kuin sen hahmoja. Kuusi jaksoa muodostavat tälläkin kertaa napakan kokonaisuuden ja kuten kolmannen kauden kohdalla kävi, huomasin lopulta tuijottaneeni myös tämän neloskauden yhtä kyytiä saman illan aikana.
Pidin paljon tällä kaudella siitä, kuinka tarina tuntuu samanaikaisesti sekä suurelta, että myös intiimin henkilökohtaiselta. Sarjassa on aiemminkin nähty juonikuvioita, jotka linkittyvät hahmojen taustoihin jollain tapaa, mutta neloskausi vie tätä entistä pidemmälle. Samalla tietyt panoksetkin tuntuvat mojovammilta ja jännitystaso on korkealla alusta loppuun. Kauden finaalijakso on jopa varsin intensiivinen. Slow Horsesin tuttuun tapaan jännityksen sekaan ripotellaan runsaasti huumoria, joka ei riko menoa, vaan pelkästään tehostaa sitä entisestään. Neljäs kausi saattaa jopa olla tähän mennessä sarjan hauskin. Sekä synkin. Houkutus aloittaa viides kausi heti perään on suuri.
Koko neljännen kauden ohjauksesta vastaa Adam Randall, joka jatkaa vakuuttavasti edeltäjiensä jalanjäljissä, mitä tukee tietysti Will Smithin (ei se näyttelijä) väkevät käsikirjoitukset. Slow Horsesin neloskausi on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat hommansa osaavasti ja äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+
Näyttelijät: Madelaine Petsch, Gabriel Basso, Ella Bruccoleri, Richard Brake, Rachel Shenton, George Young, Pedro Leandro, Miles Yekkini, Ema Horvath, Jake Cogman, Kyle Breitkopf, Nola Wallace, Finn Cofell ja Stephanie Aubertin
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16
The Strangersin (2008) käynnistämä elokuvasarja päätettiin 2020-luvulla pistää uusiksi ja vieläpä kokonaisen trilogian kera. Kaikki kolme elokuvaa kuvattiin yhtä kyytiä syksyllä 2022 ja niiden oli kaikkien tarkoitus ilmestyä vuonna 2024. Kuitenkin kun The Strangers: Chapter 1 (2024) sai ilmestyessään murskaavan vastaanoton kriitikoilta ja faneilta, eikä se ollut toivottu hitti, jatko-osien julkaisua päätettiin viivästyttää. The Strangers - Chapter 2 (2025) julkaistiin yli vuotta myöhemmin ja nyt myös The Strangers - Chapter 3 on ilmestynyt - Suomessa suoraan vuokralle ja digimyyntiin, samoin kuten pari edeltäjäänsä. Itse mielsin jo Chapter 1:n kehnoksi ja Chapter 2 oli suorastaan surkea. Odotukseni Chapter 3:a kohtaan eivät siis olleet korkeat, mutta päätin katsoa trilogian päätöksenkin, kun se oli vihdoin julkaistu vuokralle.
Maya jatkaa pakomatkaansa, saatuaan tapettua yhden kolmesta jahtaajastaan. Scarecrow ja Dollface eivät kuitenkaan ole vielä valmiit naisen kanssa...
Riverdale-sarjasta (2017-2023) tuttu Madelaine Petsch nähdään jälleen kerran Mayana, joka on jo kaksi elokuvaa yrittänyt pakoilla kolmea muukalaista, jotka haluavat pistää hänet hengiltä. The Strangers - Chapter 2:n päätteeksi Maya onnistui tappamaan yhden jahtaajistaan, Pin-Up Girlin (Ema Horvath), mikä toki suututti kaksi muuta sekopäätä, Scarecrow'n ja Dollfacen entisestään. Aiemmissa elokuvissa Petsch on ollut pienoinen valon pilkahdus, mutta tässä hänkin jättää paljon toivomisen varaa. Toki kolmanteen osaan kuuluu, että Mayan hahmo on alkanut väsyä pakenemiseen ja turtua kaikkeen väkivaltaan, mutta Petsch ei hoida tätä puolta niin hyvin kuin Mayan pelokkaampaa puolta edellisissä leffoissa.
Paluun tekevät myös Richard Brake pienen Venus-kaupungin hämäränä sheriffi Rotterina, sekä Rachel Shenton Mayan siskona Debbienä ja George Young tämän miehenä Howardina, jotka saapuvat Venukseen etsimään Mayaa. Brake pääsee olemaan sopivan epäilyttävä, mutta Shenton ja Young jäävät täysin tyhjän päälle pikkurooleissaan.
Menneisyyteen sijoittuvan prologin jälkeen The Strangers - Chapter 3 jatkaa suoraan siitä, mihin Chapter 2:ssa jäätiin, niin tarinallisesti kuin laatunsa puolesta, sementoiden näiden kauhuräpellysten aseman yhtenä elokuvahistorian huonoimmista trilogioista. Vähäisetkin kauhun ja jännityksen rippeet ovat hävinneet tässä puuduttavan pitkästyttävässä päätösosassa, joka viimeistään todistaa sen, ettei ollut yhtään mitään järkeä jakaa näin ohkaista tarinaa kolmeksi elokuvaksi. Takaa-ajossa ei ole enää imua, etenkään kun se ei meinaa herättää näissä hahmoissakaan sen suurempia tuntemuksia.
Puolentoista tunnin kesto matelee, samalla kun käsikirjoituksen köykäisyys saa kerta toisensa perään pyörittelemään silmiä. Kolmen naamioituneen muukalaisen menneisyyttä kaivellaan hieman lisää, mikä toisaalta poistaa heidän uhkaavan mysteerisyytensä ja kieron epäinhimillisyytensä, mutta samalla paljastus jää siihen, että he olivat kaikki sekopäitä jo lapsina. Elokuvan varsinainen loppukäänne onkin taas naurettava. Ei tarvitse olla edes kovin tarkkaavainen katsoja, että jutun jujun tajusi jo edellisessä osassa. Kun elokuva vihdoin ja viimein päättyy, fiilis on lähinnä ärsyyntynyt. Toivon mukaan The Strangersiin älytään olla koskematta pitkään aikaan, sillä niin huonosti etenkin tämä Chapter 3 menestyi. Olisipa koko homma osattu jättää siihen alkuperäiseen, The Strangers -saagan ainoaan hyvään leffaan.
Suomalaistaustaisen Renny Harlinin ohjaus pysyy vaivaannuttavan puolivillaisena loppuun asti, mitä ei auta Alan R. Cohenin ja Alan Freedlandin onneton käsikirjoitus. Harlinin laiskaa työtä seuratessa ihmettelin usein, miten hänen tuoreessa haielokuvassaan Deep Waterissa (2026) oli huimasti enemmän potkua. Sentään The Strangers - Chapter 3:sta löytyy hetkittäin kelvollista kameratyöskentelyä, hyviä lavasteita ja rujoja maskeerauksia. Parissa kohtaa on käytetty liian selviä tietokonetehosteita ja äänimaailma luottaa turhan paljon kovaäänisiin böö-pelotteluihin. On niissä tosin se hyvä puoli, että ne säpsäyttävät nukahtamisen partaalla olevan katsojan takaisin hereille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Strangers - Chapter 3, Yhdysvallat, 2026, Elipsis Capital, Fifth Element Productions, Filmframe S.R.O., Lions Gate Entertainment, Mark Canton Productions, Stream Media, The Strangers Films, Vertigo Entertainment
