Siepattu tyttö (Girl Taken - 2026) - sarja-arvostelu

SIEPATTU TYTTÖ

GIRL TAKEN

Luoja: David Turpin

Näyttelijät: Tallulah Evans, Delphi Evans, Alfie Allen, Jill Halfpenny, Vikash Bhai, Levi Brown, Niamh Walsh, Victoria Ekanoye ja Kiran Krishnakumar

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 46 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Girl Taken, eli suomalaisittain Siepattu tyttö perustuu Hollie Overtonin kirjaan Baby Doll vuodelta 2016. Clapperboard Studios hankki kirjan filmatisointioikeudet ja teki diilin Paramount+:n kanssa levityksestä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 Espanjassa ja Isossa-Britanniassa Siepattu tyttö julkaistiin jo tammikuussa 2026. Suomeen sarja saapui kaksi kuukautta myöhemmin SkyShowtimen kautta. Itse kiinnostuin, kun huomasin Game of Thronesista (2011-2019) tutun Alfie Allenin tähdittävän uutta trilleriminisarjaa ja katsoinkin Siepatun tytön pian sen ilmestymisen jälkeen.

Riserin perheen elämä muuttuu painajaiseksi, kun paikallisen koulun opettaja sieppaa toisen perheen kaksossiskoista.

Tosielämänkin siskot Tallulah ja Delphi Evans näyttelevät Riserin siskoksia Lilyä ja Abbya. Lily on kapinaluonteinen, viettäen iltansa mieluummin kavereiden kanssa hengailemalla ja päihteitä kokeilemalla. Abby sen sijaan on kirjojensa pariin vetäytyvä hissukka. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Lilyn sieppaa heidän opettajansa, Abbyn ihastuksenkohde Rick Hansen, jota näyttelee Alfie Allen. Evansit ovat kummatkin mainioita osissaan, tulkiten hienosti hahmojensa muuttumista hirveän tilanteen alkaessa. Hyvä on myös Allen, vaikka aluksi en ollut täysin vakuuttunut, että hän olisi mikään hurmuri, jollaisena osa oppilaista häntä pitää. Allen osaa kuitenkin onnistuneesti vaihdella skarpin ja mukavan opettajan ja karmivan ihmislieron välillä. Kun Rick paljastaa, mihin onkaan todellisuudessa kykeneväinen ja valmis, Allen osaa olla aidosti pelottava.

     Sarjassa nähdään myös Jill Halfpenny Lilyn ja Abbyn alkoholismiin taipuvana äitinä Evenä, Levi Brown Lilyn poikaystävänä Wesinä, Vikash Bhai katoamista tutkimaan ryhtyvänä rikosylikonstaapeli Tommynä, sekä Niamh Walsh Rickin vaimona Zoena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan. Halfpenny suoriutuu mainiosti vaativasta roolistaan yhtä tytärtä surevana ja samalla toista tytärtään laiminlyövänä äitinä ja Bhai on oiva valinta poliisiksi. Walsh taas esittää pätevästi Rickin sinisilmäistä vaimoa, joka jaksojen edetessä on selvästi myös omanlaisensa manipuloinnin uhri.

Siepattu tyttö nappasi minut heti koukkuunsa, enkä yhtään ihmettele, vaikka minisarjan kaikki kuusi noin tunnin mittaista jaksoa päätyisi tuijottamaan yhtä kyytiä saman illan aikana. Sarja esittelee hyvin hahmonsa, eikä aikaakaan, kun Rickin todelliset aikomukset käyvät selväksi ja jännitysnäytelmä käynnistyy. Kohtaukset Rickin salamajan kellarissa eivät suinkaan ole sieltä helpoimmasta päästä, vaan epämukava, suorastaan ahdistava ilmapiiri puskee teatterin ruudusta ulos ja ympäröi katsojan. On myös erittäin kiinnostavaa seurata muiden hahmojen reaktioita tilanteeseen ja yhä vain epätoivoisemmaksi muuttuvaa etsintäyritystä, kun päivät muuttuvat viikoiksi... sitten kuukausiksi... ja lopulta jopa vuosiksi.

Kuusi jaksoa on lopulta kenties turhan lyhyt mitta sarjalle, sillä etenkin ensimmäiset pari jaksoa saisi helposti venytettyä useammaksi, aikamoisen aikahyppelyn takia. Sarjan toinen puolisko on eri tavalla kiinnostava ja menemättä sen enempää spoilereihin, totean vain, että jälleen hahmojen reaktiot tilanteeseen ja poliisien tutkimukset pitävät mielenkiintoa tehokkaasti yllä. Muuten vahvan trillerin ainoa kömmähdys mielestäni on kuitenkin sen finaalijakso tiettyine ratkaisuneen. Sen lisäksi, että jaksosta löytyy kummallisia ja epäuskottavia vetoja, tuntuu siltä kuin jaksot olisivat yhä vain voimakkaammin johdatelleet katsojia tiettyyn paljastukseen, mutta lopulta ratkaisu onkin huomattavasti laiskempi. Heikohkostakin päätöksestä huolimatta mielsin Siepatun tytön erittäin hyväksi jännityssarjaksi vangitsevan tarinan, hyvien näyttelijöiden ja väkevästi rakennetun ilmapiirin ansiosta.

Sarjan ohjauksesta vastaavat Laura Way ja Bindu De Stoppani, jotka tekevät oivaa työtä näyttelijöiden ja tunnelman parissa, samalla kun David Turpinin johtama käsikirjoitustiimi kuljettaa kertomusta kiinnostavasti eteenpäin, vaikka alkupäätä olisikin voinut hieman laajentaa ja loppusuoraa miettiä uusiksi. Teknisesti Siepattu tyttö on pääasiassa toimiva, vaikka osaa katsojista voi häiritä, että Ison-Britannian sijaan sarja on kuvattu Espanjassa, minkä huomaa toisinaan arkkitehtuurista. Kameratyöskentely itsessään on kuitenkin oivallista, lavasteet mainiot, puvustus pätevää ja maskeeraajat tekevät Lilystä onnistuneesti koko ajan riutuneemman näköisen. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Andrew Simon McAllisterin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

Girl Taken, Iso-Britannia, 2026, Clapperboard Studios

Worldbreaker (2025) - elokuva-arvostelu

WORLDBREAKER

Ohjaus: Brad Anderson

Näyttelijät: Billie Boullet, Luke Evans, Milla Jovovich ja Mila Harris

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Worldbreaker on Luke Evansin ja Milla Jovovichin tähdittämä maailmanloppuelokuva. Joshua Rollins työsti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Worldbreaker sai jo marraskuussa Amerikassa, mutta vasta nyt elokuva on saapunut Suomeen ja suoraan Amazon Prime Videoon. Itse kiinnostuin, kun näin leffan Prime Videon tarjonnassa ja eräänä iltana päätin antaa sille mahdollisuuden.

On kulunut viisitoista vuotta siitä, kun maan alta kaivautuneet olennot, murskaajat hävittivät lähes koko ihmiskunnan. Teinityttö Willa perheineen lähtee pakoon näitä murskaajia, kun ne hyökkäävät erääseen viimeisistä piilopaikoista.

Elokuvassa nähdään tosiaan Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) ja näytellystä Kaunottaresta ja hirviöstä (Beauty and the Beast - 2017) tuttu Luke Evans ja Resident Evil -leffoista (2002-2016) tuttu Milla Jovovich isänä ja äitinä, joista ensin isä taisteli murskaajiksi kutsuttuja muukalaisolentoja vastaan ja hänen haavoituttua sodassa, äiti on jatkanut isän jalanjäljissä taitavana soturina. Elokuvan keskiössä on kuitenkin heidän tyttärensä, Billie Boulletin näyttelemä Willa, joka on syntynyt vasta hyökkäyksen alettua, eikä ole koskaan päässyt viettämään normaalia elämää. Willa haaveilee jonain päivänä seuraavansa äitinsä esimerkkiä ja nousevansa yhdeksi soturinaisista, jotka yhä puolustavat ihmiskunnan rippeitä. Boullet on kelpo valinta rooliinsa, mutta Evans ja yllättävänkin lyhyelle ruutuajalle jäävä Jovovich näyttävät lähinnä vain käyneensä kääräisemässä helpot rahat parempien projektien puutteessa.

Worldbreaker sisältää lupaavat lähtökohdat postapokalyptiselle seikkailulle täynnä vaaratilanteita. Maan alta esiin ryömivät hirviöt eivät toki ole konseptina järin originaali, mutta nämä jättiläishämähäkin ja ihmisen yhdistelmää muistuttavat murskaajat ovat kieltämättä onnistuneelta vaikuttava uhka. Ei myöskään ole mikään uusi idea seurata perhettä, joka yrittää selviytyä tällaisessa rappioituneessa maailmassa, mutta kivaa vaihtelua tuo se, että perheen isä jää pitämään huolta lapsesta, kun taas äitihahmo lähtee miekka ojossa taistoon.

Valitettavasti kelpo lähtökohdista ei ole saatu aikaiseksi kovinkaan hyvää elokuvaa. Voisin kuvitella, että alkuperäinen käsikirjoitus on ollut paljon villimpi, mutta budjettisyistä sitä on jouduttu muokkaamaan reilulla (tai leffan kannalta epäreilulla) kädellä. Potentiaalisesti jännittävä monsterifilmi taantuu ihan menevän alun jälkeen hämmentävän tylsäksi treenimontaasiksi, jossa isähahmo vuoronperään kouluttaa tytärtään tulevaan tai kertoo hänelle tarinoita myyttisestä soturista, Kodiakista, joka tarinoiden mukaan ensimmäisenä taisteli murskaajia vastaan ja josta on muuttunut Chuck Norrisin (levätköön hän rauhassa) tason legenda. Tarinoissa Kodiak suunnilleen kyhää taistelukirveitä unissaan ja syö murskaajia niin aamiaiseksi, lounaaksi kuin illalliseksi. Jääkin niin Willan kuin katsojan päätettäväksi, ovatko nämä tarinat tosijuttuja, vai pelkkä motivaattori ihmisille jatkaa taistoaan.

Tarinat ja niiden voima, sekä lapsen opettaminen kohtaamaan tulevaisuutensa haasteet ovat toki aiheina oivallisia, mutta niitä hyödynnetään leffassa varsin latteasti. Todellisen lässähdyksen elokuva kuitenkin tarjoaa loppusuorallaan, päättyessään juuri kun se on vasta pääsemässä vauhtiin. Murskaajia ei leffassa lopulta harmillisesti juuri edes nähdä ja jännitekin kaikkoaa nopeasti. Elokuva myös loppuu kuin seinään sillä tavalla, että leffan sijaan voisi helposti luulla katsovansa televisiosarjan avausjaksoa. Mutta ei. Tähän Worldbreaker päättyi ja olen äärimmäisen yllättynyt, mikäli elokuva saisi koskaan jatkoa.

Elokuvan on ohjannut Brad Anderson, joka tunnetaan parhaiten Christian Balen tähdittämän The Machinistin (2004) ohjaajana. Worldbreakerissa Anderson ei kuitenkaan vakuuta, eikä hän saa lopullisesta käsikirjoituksesta juuri mitään irti edes tunnelman puolesta. Teknisesti leffa ajaa asiansa. Se on pääasiassa hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivalliset ja maskeerauksetkin näyttävät päteviltä. Tehosteet eivät huimaa päätä, mutta ajavat asiansa ja murskaajat, sekä etenkin niiden tartuttamat ihmiset, eli hybridit näyttävät karmivilta, miksi onkin sääli, että niitä on mukana niin vähän. Äänimaailma on menevästi rakennettu, joskin Matthew Rodgersin säveltämät musiikit jäävät aika yhdentekeväksi taustaääneksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Worldbreaker, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Amasia Entertainment, 23ten, Gramercy Park Media, Studio 507

The Night Agent, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

THE NIGHT AGENT - KAUSI 3

Luoja: Shawn Ryan

Näyttelijät: Gabriel Basso, Genesis Rodriguez, Fola Evans-Akingbola, Ward Horton, Albert Jones, Louis Herthum, Amanda Warren, Suraj Sharma, David Lyons, Jennifer Morrison, Stephen Moyer, Callum Vinson, Zach Appelman ja Gary Hilborn

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 47 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Matthew Quirkin kirjaan perustuva televisiosarja The Night Agent nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa maaliskuussa 2023. Tammikuussa 2025 julkaistu toinen kausi vain kasvatti suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Night Agentin kolmas tuotantokausi on saapunut katseltavaksi. Itse pidin sarjan avauskaudesta, mutta toinen kausi ei ollut mielestäni yhtä vahva. Ryhdyin silti positiivisin mielin katsomaan The Night Agentin kolmoskautta heti sen ilmestymispäivänä.

Kun amerikkalaisia täynnä oleva lentokone ammutaan alas, Peter Sutherland ryhtyy tutkimaan terroristiorganisaatio LFS:ää ja päätyy hurjien salaisuuksien äärelle.

Gabriel Basso nähdään jo kolmatta kertaa Peter Sutherlandina, huippusalaisena yöagenttina, joka joutui toisen kauden päätteeksi ikävään tilanteeseen. Hänen on pakko olla hyödyksi Jacob "Välittäjä" Monroelle, mutta samalla hänen pitäisi myös yrittää saada tämä nalkkiin tekosistaan. Basso oli sarjassa parhaimmillaan avauskaudella, kun hänen hahmonsa oli vielä pienoinen keltanokka, mutta nyt kokeneempana agenttina hän pikemminkin vain ajaa asiansa. Peter on edelleen kelpo päähenkilö, jonka kanssa on kiinnostavaa ryhtyä selvittämään uutta maata uhkaavaa tapausta.

     Paluun tekevät myös Amanda Warren Peterin pomona Weaverina, Fola Evans-Akingbola nyt presidentin turvamiehenä toimivana Chelseana, Albert Jones FBI-johtaja Mosleyna, sekä Ward Horton Richard Haganina, joka valittiin kakkoskauden päätteeksi vilunkipelin avulla Yhdysvaltojen uudeksi presidentiksi. Uusina tuttavuuksina kausi taas esittelee muun muassa presidentti Haganin vaimon Jennyn (Jennifer Morrison), yöagentti Adamin (David Lyons), journalisti Isabelin (Genesis Rodriguez) ja hänen pomonsa Miken (David Zayas), terroristiepäilty Batran (Suraj Sharma), sekä nimettömäksi jäävän palkkatappajan (Stephen Moyer) nimettömäksi jäävän poikansa (Callum Vinson) kera. Sivuhahmot ovat vähintään kelvollisia, joskin Rose Larkinin (Luciane Buchanan) korvaava Isabel ei ole yhtä hyvä hahmo, eikä Rodriguezin ja Basson väliltä juuri löydy kemiaa. Kiinnostavimmat hahmot ovat katala presidenttipari, sekä mysteerinen palkkatappaja poikansa kanssa.

The Night Agentin kolmas tuotantokausi jatkaa kakkoskauden menevällä, joskin hitusen ailahtelevalla linjalla. Kausi lähtee pätevästi käyntiin, turistilentokoneeseen kohdistuvan terroristi-iskun myötä, mikä pistää Peterin taas uudelle tehtävälle. Avausjakso on napakasti rakennettu ja jopa sopivan jännittävä. Kausi kuitenkin lähtee aaltoilemaan tasonsa puolesta edetessään, riippuen paljon siitä, mitä juonikuviota milloinkin seurataan. Kaikella on toki lopuksi pointtinsa isommassa kuvassa, mutta huomasin tiettyjen puolien nappaavan paljon tehokkaammin mukaansa kuin toisten.

Kauden isoin jännite itselleni muodostui lähinnä Valkoisessa talossa hallinnoivasta presidentistä ja hänen juonittelustaan. Kausi näyttää hyvin, millainen vaikutus valtiopropagandalla on ja etenkin nykyisessä maailmantilanteessa osa kohtauksista tuntui epämukavan ajankohtaisilta. Loppusuoralla, kun juonikuviot ryhtyvät vihdoin yhdistymään tosissaan isommaksi kokonaisuudeksi, meno paranee taas. Mukana on agenttitarinoille tavanomaisempaa pommiuhkaa, mikä vie onnistuneesti mukanaan. Silti jokin kaudella jäi omalla kohdallani hieman löyhäksi. The Night Agentin kolmoskausi on oikein passeli, mutta sarjan ensimmäisen kauden viehätys, mukaansatempaavuus ja jännite ovat hiipuneet. Neljäs kausi on jo tekeillä ja katson kyllä sujuvasti sarjaa lisää, vaikka toivoisin sen saavan taas pientä lisäpotkua.

Teknisesti The Night Agent pitää kuitenkin oivallisen tasonsa, vaikka osa tietokonetehosteista ei täysin vakuuta budjetti- tai aikarajoitusten takia. Kolmas kausi on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät pätevää työtä ja maskeeraajatkin onnistuvat erilaisten ruhjeiden kanssa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Robert Duncanin säveltämät musiikit tunnelmoivat toimivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Night Agent, Yhdysvallat, 2023-, Sony Pictures Television, Sunset Lane Entertainment, Exhibit A, MiddKid Productions, Project X Entertainment

Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista, kausi 2 (Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles - 2025) - sarja-arvostelu

TARINOITA TEINI-IKÄISISTÄ MUTANTTININJAKILPIKONNISTA - KAUSI 2

TALES OF THE TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES

Luojat: Christopher Yost ja Alan Wan

Näyttelijät: Brady Noon, Micah Abbey, Nicolas Cantu, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Craig Robinson, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Christopher Mintz-Plasse, Austin Post, Alex Hirsch, Carlin James, Jamila Velasquez, David Krumholtz, Seth Rogen, Peter Stormare, Ralph Ineson, Kieran Culkin, Fred Armisen, Fred Tatasciore, Pete Davidson, Alanna Ubach, Heidi Gardner ja Ike Barinholtz

Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 6

Peter Lairdin ja Kevin Eastmanin luomiin sarjakuvahahmoihin perustuva animaatioelokuva Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023) oli hitti, joten sille päätettiin jatko-osan lisäksi tehdä myös lisäosa animaatiosarjan muodossa. Elokuussa 2024 ilmestynyt Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi menestyi tarpeeksi hyvin, jotta sarjalle päätettiin tehdä jatkoa. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja Yhdysvalloissa sarjan toinen tuotantokausi jo joulukuussa, mutta vasta nyt se on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse mielsin sarjan avauskauden pienoiseksi pettymykseksi, mutta odotin silti toiveikkaana toisen kauden ilmestymistä. Katsoinkin koko kakkoskauden muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Kilpikonnaveljekset Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo päätyvät erilaisiin mutantteja ja ninjoja sisältäviin seikkailuihin.

Sarjan keskiössä ovat tietenkin ne teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, eli sinihuivinen ja katana-miekkoja käyttävä johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varustettu äksy Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvaa heilutteleva älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuja käyttävä hassuttelija Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Kuten viime kaudella ja sitä ennen Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -elokuvassa, hahmoissa painotetaan jälleen heidän teini-ikäisyyteensä ja tiettyyn kokemattomuuteensa sankaritekojen suhteen. Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo ovat aina yhtä ilahduttava nelikko erilaisine persoonineen ja jos jossain kakkoskausi on jo mielestäni parempi kuin edeltäjänsä, niin se pitää nelikon tiiviimmin yhdessä, sarjan avauskauden pistettyä hahmot jatkuvasti erilleen omiin sooloseikkailuihinsa.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös kilpikonnien isänä ja mentorina toimiva Tikku-rotta (Fred Tatasciore), reportteri April O'Neil (Ayo Edebiri), sekä muut mutantit, Pete-pulu (Christopher Mintz-Plasse), Leatherhead-alligaattori (Rose Byrne), Wingnut-lepakko (Natasia Demetriou) ja Ray Fillet -rausku (Austin Post). Vastaansa Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo saavat muun muassa Teinimutanttininjakilpikonnat 2 ja mönjän salaisuus -elokuvaa (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991) varten luodut näykkijäkilpikonna Tokkan (Peter Stormare) ja susi Rahzarin (Ralph Ineson).

Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi jätti minut tosiaan hieman kylmäksi, koska minua turhautti sarjan jatkuva tapa pistää päänelikko erilleen, seikkailemaan muiden mutanttihahmojen kanssa. Tämä taisi herättää närää monissa muissakin katsojissa, koska kakkoskaudella Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo toimivat tiiviimmin tiiminä, siitäkin huolimatta, että jokainen heistä kertoo kauden varrella oman tarinansa. Se, mikä minua yhä häiritsee tällä kakkoskaudella on se, että jaksojen tapahtumat eivät tapahdu "oikeasti", vaan yksi tarinoista on Leonardon satuilu päiväkirjaansa, toinen taas on Michelangelon improvisaatioesitys ja niin edelleen. Miksi? Mikseivät nämä tapahtuvat voi oikeasti tapahtua näille hahmoille?

Tästä turhauttavasta puolesta huolimatta tykkäsin kyllä tästä kakkoskaudesta. Kausi on jaettu neljään osaan, eli jokaisen kilpparin omalle tarinalle on omistettu kolme jaksoa. Nämä kolmen jaksot ryppäät ovatkin sopivia paketteja, jotka katsoo sujuvasti esimerkiksi peräkkäisinä päivinä. Tarinat ovat viihdyttäviä, hauskoja, perheen pienimmille kenties jopa jännittäviä ja ne sisältävät vauhdikasta toimintaa. Oma suosikkini oli toisena tuleva Donatellon tarina, jossa aiemmin mainitsemani Tokka ja Rahzar esiintyvät, mutta pidin kolmesta muustakin kertomuksesta. Nyt minua harmittaa, että Nickelodeon päätti lopettaa sarjan tähän. Onneksi Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -leffan varsinainen jatko-osa ilmestyy jo ensi vuoden elokuussa. Kenties sitä odotellessa pelaan vihdoin näihin leffoihin ja sarjaan liittyvän Mutants Unleashed -videopelin (2024) loppuun...

Visuaalisesti sarja jatkaa ykköskauden linjalla. Animaatiojälki ei ole yhtä yksityiskohtaista kuin Mutant Mayhem -leffassa, mutta näyttää silti kivalta tietyn nykivyydenkin kera. Näille kilpparituotannoille ominainen vekkuli luonnosmaisuus on läsnä ja pidän siitä, kuinka kuvista ei juuri suoria viivoja löydy, vaan rakennuksetkin on tarkoituksellisesti piirretty vähän siihen suuntaan. Hahmot näyttävät hupaisilta ja kausi on ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu Matt Mahaffeyn säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles, Yhdysvallat, 2024-2025, Nickelodeon Animation Studios, Point Grey Pictures

Hopeanuoli (銀牙 -流れ星 銀 - 1986) - sarja-arvostelu

HOPEANUOLI

銀牙 -流れ星 銀-

Ohjaus: Tomoharu Katsumata

Näyttelijät: Eiko Yamada, Chika Sakamoto, Takeshi Watabe, Hirotaka Suzuoki, Hideyuki Hori, Hideyuki Tanaka, Toshiko Fujita, Kōji Totani, Ryōichi Tanaka, Kōzō Shioya, Daisuke Gōri ja Banjō Ginga

Genre: anime, seikkailu, jännitys, toiminta

Jaksomäärä: 21

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Hopeanuoli perustuu Yoshihiro Takahashin samannimiseen mangaan, jota julkaistiin alun perin Japanissa vuodesta 1983 vuoteen 1987. Toei Animation teki sopimuksen adaptoidakseen mangan animesarjan muotoon. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, piirrostyö alkoi ja lopulta Hopeanuoli alkoi pyöriä Japanin televisioissa 7. huhtikuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Kotimaassaan sarja sai positiivisen vastaanoton, mutta täällä Suomessa sarjasta muodostui suorastaan räjähdysmäinen hitti. Suomeen - kuten moniin muihin länsimaihin - Hopeanuoli saapui neljänä VHS-kasettina, joista oli sensuroitu pahimmat raakuudet pois, mutta jotka äimistyttivät silti suomalaisia lapsia, jotka eivät olleet koskaan nähneet vastaavaa rujoutta piirrossarjassa. Sarja keräsi nopeasti oman vannoutuneen fanikuntansa ja järjestetäänpä Suomessa edelleen Hopeanuoli-tapahtumia. Vuonna 2003 suosio sai uuden nousun, kun alkuperäiset ja sensuroimattomat leikkausversiot julkaistiin DVD:llä. Itse en ollut koskaan aiemmin katsonut Hopeanuolta - ainoastaan tiennyt sen maineesta hurjimpana lastenohjelmana ikinä. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 40 vuotta, ostin sensuroimattoman DVD-boksin ja katsoin sarjan läpi parissa viikossa.

Julma ja jättimäinen Akakabuto-karhu on terrorisoinut pientä Kaksoissolaa jo usean vuoden ajan, eikä edes kylän paras metsästäjä Gohē Takeda ole onnistunut saamaan tätä hirviötä hengiltä. Uskollisen karhukoiransa Rikin kuoltua Gohē alkaa koulia Rikin pennusta, Hopeanuolesta uutta soturia Akakabutoa vastaan.

Kuten sarjan nimestä voi päätellä, sarjan keskiössä on itse Hopeanuoli (äänenä Eiko Yamada), harvinainen raidakas Akita-koiranpentu, jota pidetään raitojensa takia täydellisenä karhukoirana. Niin Hopeanuolen isä Riki (Banjō Ginga) kuin Rikin isä Shiri kuolivat taistelussa valtavaa Akakabuto-karhua vastaan ja niinpä heti syntyessään Hopeanuolen kohtalona on tehdä sukunsa ylpeäksi ja päihittää tämä hurja petonalle. Hopeanuoli voittaa katsojan heti puolelleen - mihin vaikuttaa toki se, että pentuna hauva on varsin ylisöpö. Kasvaessaan Hopeanuoli muuttuu yhä vain sinnikkäämmäksi ja päättäväisemmäksi ja koiran matkaa jämähtää seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Vastapuolelta löytyvä Akakabuto taas aiheutti ihan ymmärrettävästi lapsikatsojille painajaisia, niin karmiva tästä verenhimoisesta ja täysin tunteettomasta tappajakontiosta on saatu aikaiseksi.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Hopeanuolen omistava Daisuke-poika (Chika Sakamoto) ja tämän vaari, metsästäjä Gohē Takeda (Takeshi Watabe), joka ryhtyy koulimaan Hopeanuolesta soturia heti Rikin kuoltua, tohtori Hidetoshi (Hirotaka Suzuoki) ja tämän uskollinen koira John (Hideyuki Hori), sekä lukuisat muut koirat, joita Hopeanuoli kohtaa, kuten pariskunta Benin (Hideyuki Tanaka) ja Crossin (Toshiko Fujita), raivoisat veljekset Akatoran (Kōji Totani), Kurotoran (Ryōichi Tanaka) ja Chūtoran (Kōzō Shioya), Sumuvuorten suuren Mossin (Daisuke Gōri) ja Kōgan ninjakoirat. Daisuke on mainio ihmishahmo Hopeanuolen rinnalle ja onkin hieman harmi, että hahmo pusketaan sarjan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen lähes täysin paitsioon. Gohē-vaari on kaikesta tylyydestään huolimatta kiinnostava ja Hidetoshi on oiva tapaus hyvin erilaisena metsästäjänä koirineen. Muut koirahahmot ovat toimivan erilaisia persoonia ja muodostavat lopulta vahvan joukon, jonka kanssa Hopeanuoli lyöttäytyy yhteen tuhotakseen Akakabuton.

En yhtään ihmettele, miksi Hopeanuoli sai aikoinaan lapset ensin järkyttymään ja sitten innostumaan aivan toden teolla näkemästään, samalla kun heidän vanhempansa kauhistelivat ja katuivat siinä sivussa, että mitä sitä tulikaan ostettua. Japanissa paikalliset penskat olivat jo varmaan tottuneet hurjempaan menoon, mutta Suomessa oltiin nähty paljon kesympiä piirrossarjoja. Vaikka esimerkiksi Turtles - teinimutanttikilpikonnissa (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja He-Manissa (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1985) oltiin nähty toimintaa, se oli huomattavasti lapsiystävällisempää ja sarjakuvamaisempaa turpaanvetoa, eikä se ollut mitään verrattuna Hopeanuolen raakuuksiin. Siitä huolimatta, että sarjaa oli sensuroitu reilulla kädellä ja Suomeen VHS-kaseteilla saapuneen Hopeanuolen yhteiskesto oli suunnilleen kaksi tuntia lyhyempi kuin Japanin leikkaamattoman version, oli meno silti karua.

No mitenkä Hopeanuoli iski sitten minuun, katsojaan, joka ei ollut nähnyt sarjaa aiemmin ja jolla ei ollut minkäänlaista nostalgiasidettä sarjaa kohtaan? Pakko sanoa, että todella hyvin! Vaikka olenkin nähnyt rankempaa menoa vuosien varrella, Hopeanuoli pääsi silti yllättämään meiningillään heti avausjaksossa, kun Akakabuton vaanima Gohē leikkaa irti jalkansa ja pakkosyöttää sen Riki-koiralle, pitääkseen tämän elossa, kaksikon ollessa jumissa jo useampaa päivää putkeen hyytävän kylmässä luolassa.

Ei Hopeanuoli kuitenkaan ole hyvä vain siksi, että se on raaempi kuin monet muut nähdyistä piirrossarjoista, vaan siksi, että siitä löytyy vahva tarina ja hyvät hahmot, joiden pariin hyppää jakso jaksolta innokkaammin, jännittäen, miten ihmeessä Hopeanuoli ja kumppanit voisivat ikinä päihittää Akakabutoa, joka pystyy pistämään niin koiria kuin ihmisiä hengiltä yhdellä käpälänhuitaisulla? Sarjan kaksikymmentäyksi jaksoa voisi periaatteessa jakaa kolmeen osaan. Alkupää seuraa Hopeanuolta pentuna ja kuinka tämä joutuu Gohēn rääkkikoulutukseen ja pääsee auttamaan turhankin innokasta Daisuke-poikaa, joka päättää uhmakkaasti itse päästää Akakabuton päiviltään jousipyssynsä avulla. Hopeanuolen ja Daisuken dynamiikka on niin mainio, että minua tosiaan harmitti, kun sarjan toinen kolmannes vie Hopeanuolen pois ihmisten luota ja kohtaamaan erilaisia koiria, jotka tämä yrittää saada tekemään yhteistyötä yhteisen vihollisen edessä. Ja kolmas osio on tietenkin itse taisto Akakabutoa vastaan.

Vaikka harmittelinkin Daisuken lähes täyttä katoamista sarjan edetessä, lämpenin lopulta melkein kokonaan koiriin keskittyvään osuuteen, sillä siinä Hopeanuoli pääsee hahmona tosissaan vauhtiin. Hänen on näytettävä kaikki kykynsä ja tomeruutensa, mikäli hän mielii kerätä ympärilleen uskollisen joukon karhunkaatajia. Osio on jakso jaksolta inspiroivampi, rakentaen jännitettä kohti suurta yhteenottoa varten. Matkan varrelle mahtuu niin tragediaa kuin hupaisempiakin hetkiä ja suurta sydäntä. Teemat rohkeudesta, veljeydestä, periksiantamattomuudesta sun muusta pureutuvat katsojaankin ja kaiken tämän päätteeksi odottava finaali on kaiken odotuksen arvoinen - mahtipontinen, tyly ja tiivistunnelmainen.

Myös visuaalisesti Hopeanuoli vakuuttaa yhä tänä päivänä. Animaatiojälki on hienoa, oli kyse sitten hahmoista (ihmisistä tai eläimistä) tai taustalla näkyvistä luontomaisemista, jotka ovat toinen toistaan upeampia näkyjä. Kauniit luontokuvat ovatkin aikamoisessa kontrastissa brutaaliin taistelukuvastoon. Oman vivahteensa tuo myös lumituisku, joka herättää katsojassakin onnistuneesti kylmiä väristyksiä. Äänimaailma on kanssa hyvin rakennettu ja Gorō Oumin säveltämät musiikit ovat mainiot... joskin on pakko sanoa, että jossain kohtaa käy huvittavaksi, kuinka Oumi kierrättää samoja melodioita jaksosta toiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

銀牙 -流れ星 銀-, Japani, 1986, TV Asashi, Toei Animation

Aivan villit (The Wild - 2006) - elokuva-arvostelu

AIVAN VILLIT

THE WILD

Ohjaus: Steve "Spaz" Williams

Näyttelijät: Kiefer Sutherland, Jim Belushi, Eddie Izzard, Janeane Garofalo, Richard Kind, Greg Cipes, William Shatner, Miles Marsico, Jack DeSena, Don Cherry, Lenny Venito, Joseph Siravo, Patrick Warburton ja Kevin Michael Richardson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

The Wild, eli suomalaisittain Aivan villit on Walt Disneyn animaatioelokuva. Koska Disneyn ja tietokoneanimaatioiden pioneeriyhtiö Pixarin sopimus oli 2000-luvun alussa raukeamassa, Disney päätti solmia diilin sanfranciscolaisen C.O.R.E.-yhtiön kanssa, tehdäkseen omia tietokoneanimaatioitaan. Vuonna 2004 Disney ilmoitti elokuvan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Aivan villit sai maailmanensi-iltansa 6. huhtikuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta, sekä huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Kävin katsomassa Aivan villit äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin, enkä edes lapsena pitänyt näkemästäni. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille vuosien jälkeen uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Leijona Simson Villi ja hänen ystävänsä karkaavat New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta etsiäkseen Simsonin pojan, joka on päätynyt konttiin, joka ollaan lähettämässä Afrikkaan.

New Yorkin keskuspuiston eläintarhassa asustavat Alex-leijona, Melman-kirahvi, Marty-seepra ja Gloria-virtahepo karkaavat ja matkaavat Afri... Hetkinen, oho, väärä elokuva! 

Simba on leijonanpoika, joka näkee isänsä Mufasan suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä ja lähtemällä turvalliselta Jylhäka... Äh, taas väärä elokuva! Pahoittelut. 

Niin, siis Roni (äänenä Greg Cipes) on leijonanpoika, joka näkee isänsä Simson Villin (Kiefer Sutherland) suurena sankarina, mutta joka ei osaa karjua kunnolla ja päättää todistaa kykynsä uhmaamalla isänsä käskyjä lähtemällä turvallisesta New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta. Kun Simson huomaa poikansa katoamisen, hän kokoaa uskolliset eläinystävänsä Veeti-oravan (Jim Belushi), Niilo-koalan (Eddie Izzard), Pirkko-kirahvin (Janeane Garofalo) ja Late-käärmeen (Richard Kind), joiden kanssa hän karkaa eläintarhasta ja lähtee uskaliaalle matkalle kohti Afrikkaa, pelastaakseen Ronin. Simson ja Roni ajavat asiansa isä-poika-kaksikkona, joiden tulehtuneita välejä yritetään korjata. Roni kokee olevansa suuria saavuttaneen isänsä varjossa, mutta eivätpä isukin tarinat urotöistä Afrikan savanneilla välttämättä täyttä totta olleet. Valitettavasti mukaan tarttuvat muut eläimet, Veeti, Niilo, Pirkko ja Late jättävät hieman kylmäksi. Veeti ja Niilo yrittävät liikaa olla hauskoja, kun taas Pirkko ja Late jäävät aika tylsiksi tyypeiksi.

Ilmestymisestään asti Aivan villejä on kutsuttu "Disneyn Madagascariksi". Elokuva nimittäin tuo todella vahvasti mieleen vuotta aiemmin ilmestyneen DreamWorksin animaatioelokuvan, Madagascarin (2005), joka kertoo myös New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta karkaavista eläimistä, joihin kuuluu muun muassa leijona ja kirahvi. Toki hahmojen motiivi on eri ja todellisuudessa Aivan villit oli kehitteillä jo hieman ennen kuin DreamWorks aloitti Madagascarin työstön, mutta elokuva ei koskaan päässyt pakoon tätä statustaan. Jopa omissa silmissäni Aivan villit on alusta asti ollut "se heikompi Madagascar", eikä uudelleenkatselu 20 vuotta myöhemmin muuttanut asiaa.

On täysin ookoo, että kaksi yhtiötä sattuvat tekemään hyvin samanlaisen konseptin ympärillä liikkuvan elokuvan. Ongelma vain on se, että Aivan villit ei oikeastaan tee mitään paremmin tai yhtä hyvin kuin Madagascar. Se ei ole yhtä mukaansatempaava, hauska, jännittävä, oivaltava tai edes yhtä muistettava. Hahmot ovat heikompia, eikä Aivan villien gnu-laulu Really Nice Day millään päihitä Madagascarin ikonista korvamatoa I Like to Move It. Oikeastaan vain pahisten virkaa toimittava gnulahko, jotka ovat päättäneet syrjäyttää leijonat savannien suurpetona, päihittää jossain määrin Madagascarin, jossa vastuksina toimineet fossat jäivät hieman latteiksi. Mutta sitten taas isä- ja pentuleijonan välinen hankala suhde oli jo paremmin tehty Disneyn Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994) ja tarina poikaansa epätoivoisesti etsivästä isästä oli jo nähty koukuttavammin Nemoa etsimässä -leffassa (Finding Nemo - 2003). Aivan villit tuntuu vain laiskalta yhdistelmältä muista, huomattavasti paremmista animaatioelokuvista. Leffasta puuttuu kaikki se tuttu Disney-taika ja se on vuotta aiemmin ilmestyneen Pikku Kanasen (Chicken Little - 2005) kanssa muistutus ajasta, kun tietokoneanimaatio syrjäytti käsin piirretyn animaation ja sormi suussa oleva Disney ei tuntunut tietävän mitä tehdä pitääkseen valta-asemansa.

Animaatiojäljeltäkään Aivan villit ei ole kaksinen teos. Siinä, missä Madagascar pyrki olemaan visuaalisesti hyvin piirrosmainen ja eksentrinen, Aivan villit on kumma yritys tehdä jokseenkin fotorealistisia eläimiä, piirrosmaisine piirteineen. En pahemmin välittänyt siitä, miltä eläimet näyttävät, mutta sentään taustat ovat ihan hyvännäköisiä ja tarpeeksi yksityiskohtaisia. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma äityy paikoitellen liialliseksi koheltamiseksi, eivätkä yleensä mainion Alan Silvestrin säveltämät musiikit ole kaksiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wild, Yhdysvallat, Kanada, 2006, Walt Disney Pictures, C.O.R.E. Feature Animation, Contrafilm, Freewill Entertainment, Hoytyboy Pictures, Nigel Productions, Sir Zip Studios

Veren vangit, kausi 1 (Anne Rice's Interview with the Vampire: Part I - 2022) - sarja-arvostelu

VEREN VANGIT - KAUSI 1

ANNE RICE'S INTERVIEW WITH THE VAMPIRE: PART I

Luoja: Rolin Jones

Näyttelijät: Jacob Anderson, Sam Reid, Eric Bogosian, Bailey Bass, Kalyne Coleman, John DiMaggio, Assad Zarman, Chris Stack, Rae Dawn Chong, Jeff Pope, Dana Gourrier, Christian Robinson, Maura Grace Athari, Steven G. Norfleet, Damon Daunno ja Luke Brandon Field

Genre: kauhu, romantiikka

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 41 minuuttia - 1 tunti 6 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Anne Rice's Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen Vampyyrikronikat-kirjasarjaan (The Vampire Chronicles - 1976-2018). Kirjojen pohjalta oli jo aiemmin tehty elokuvat Veren vangit (Interview with the Vampire) vuonna 1994 ja Kadotettujen kuningatar (Queen of the Damned) vuonna 2002. Alun perin elokuvasarja oli tarkoitus käynnistää uudelleen ja Ricen poika Christopher Rice työsti alustavan käsikirjoituksen leffalle. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja vuonna 2016 kirjojen filmatisointioikeudet palasivat Ricelle, joka ilmoitti tuottavansa televisiosarjan kirjojensa pohjalta. Sarjaa ryhdyttiin aluksi tekemään Paramount Televisionille ja sitten Hululle, mutta lopulta projekti päätyi AMC Networksille. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2021 ja Veren vankien ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä lokakuussa 2022. Sarja nousi nopeasti suosituksi ja keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin kirjasarjan faneilta. Itse en ole lukenut Ricen kirjoja, mutta olen nähnyt Brad Pittin ja Tom Cruisen tähdittämän elokuvan, josta pidän. Odotin sarjasovituksen näkemistä mielenkiinnolla ja minua harmittikin, kun muutamaan vuoteen se ei vaikuttanut olevan tulossa Suomeen, kunnes eräänä päivänä se ilmestyi Netflixiin. Ryhdyinkin katsomaan Veren vankeja lähes heti, etenkin kun sarja on kesällä saamassa jatkoa The Vampire Lestat -nimisen kolmannen kauden muodossa.

Journalisti Daniel Molloy matkustaa Dubaihin haastattelemaan Louis de Pointe du Lacia, joka kertoo, miten hänestä tuli vampyyri.

Eric Bogosian näyttelee Daniel Molloyta, ikääntynyttä ja Parkinsonin tautiin sairastunutta nasevasanaista journalistia, joka saa hurjimman työkeikan ikinä: haastatella ihka aitoa vampyyria. Daniel on sanavalmiudessaan, ovelassa provosoinnissaan ja sarkastisten reaktioidensa kera tykättävä tyyppi ja Bogosian suoriutuu roolistaan mainiosti, tulkiten hyvin hahmonsa erilaisia fiiliksiä haastattelusession edetessä.

     Mutta onhan sarjan kiinnostavin täky tietty ne vampyyrit, haastateltavana oleva Louis de Pointe du Lac (Jacob Anderson) ja tämän muuttanut ranskalainen Lestat de Lioncourt (Sam Reid). Vuonna 1910 Louis omisti menestyksekkään bordellin, kun hänen elämänsä mullistui Lestatin saapuessa kuvioihin. Hurmaava ja tyylikäs mies sai Louisin nopeasti pauloihinsa, mutta kyse ei ollut vain ranskalaisesta vetovoimasta, vaan tämän pimeästä salaisuudesta, mikä siirtyy myös Louisiin, kun Lestat eräänä yönä muuttaa hänetkin aurinkoa kaihtavaksi verenimijäksi. Louis ja Lestat ovat todella kiehtovat hahmot, niin heidän erilaisten näkemystensä takia kuin heidän kiistattoman vetovoimansa vuoksi. Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Anderson ja itselleni tuntematon Reid ovat täydelliset valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Anderson tulkitsee taidokkaasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun tämän pitää hylätä perheensä uuden elämänsä takia, kun taas Reid heittäytyy vaikuttavan täysillä teatraaliseksi Lestatiksi. Maininnan arvoinen on toki myös vampyyrityttö Claudiaa esittävä Bailey Bass, joka osaa olla samanaikaisesti herttainen lapsi ja hyytävä hirviö.

Olin lukenut paljon kehuja Veren vangeista, mutta silti se pääsi yllättämään minut sillä, kuinka hyvä sarja onkaan kyseessä. Vaikka pidänkin vuoden 1994 elokuvaversiosta, se ei uskaltanut mennä loppuun asti tarinan pääpointin kanssa, osittain varmasti päätähtien Tom Cruisen ja Brad Pittin tahdosta. Veren vangit on nimittäin rakkaustarina - ollut aina siitä lähtien, kun Anne Rice julkaisi kirjansa vaihtelevien mielipiteiden keskelle. Siinä, missä leffassa tämä rakkaustarina jäi vain vihjailun tasolle, sarja rohkenee uppoutua tähän täysillä. Tarinassa vampyyrius ei ole vain sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan se toimii metaforana homoseksuaalisuudelle, muun muassa sen heräämiselle, sen hyväksymiselle ja sen tuomalle ulkopuolisuuden tunteelle. Onhan vampyyrius ollut jo Bram Stokerin Dracula-kirjasta (1897) lähtien vertauskuva seksuaalisuudelle ja "synnille", mutta Veren vangit jalostaa tätä ideaa vielä pidemmälle kiehtovalla tavalla.

Seksuaalisten puolien lisäksi sarja käsittelee onnistuneesti myös rasismia, siirtämällä tarinan vuodesta 1791 vuoteen 1910, alkoholin kieltolakijupakan keskelle. Tämä puoli ei tunnu mitenkään päälleliimatulta, vaan se vain voimistaa sarjan syvällisyyttä, mikä nostaakin Veren vangit monien muiden tavanomaisten vampyyrikertomusten yläpuolelle. Sarja ei ole vain viihdyttävä tai pelottava, vaan sillä on jotain sanottavaakin maailmasta. Kauhu taas ei synny niinkään pimeydessä lymyilevistä torahampaista, vaan ihmisten kaltoinkohtelusta erilaisuuden takia.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Veren vankeja pystyisi katsomaan myös viihdyttävänä kauhukertomuksena. Sarja nimittäin lumoaa täysillä mukaansa, enkä ihmettele, vaikka tuotantokauden seitsemän jaksoa tuijottaisikin läpi saman illan aikana. Louisin ja Lestatin tarinaan uppoutuu välittömästi ja meno vain paranee, kun miesten välit alkavat tulehtua heidän erimielisyyksiensä takia, liittyen esimerkiksi siihen, kuinka tärkeinä tai mitättöminä he pitävät ihmishenkiä. Ja homma vain paranee entisestään Claudian tullessa kuvioihin. Veren vankien avauskausi tarjoaa paljon ja se osaa olla niin karmiva kuin koskettava, viettelevä kuin kaunis, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka tarina tästä jatkuu kakkoskaudella - koska kuten päätösjakso lopussa ilmaisee, kyse on vasta Anne Ricen kirjan ensimmäisestä puolikkaasta.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa alakonkari Alan Taylor) rakentavat ilmapiiriä vahvasti, Rolin Jonesin käsikirjoitustiimin tehdessä väkevää työtä adaptoidessaan Ricen kirjaa - toki tiettyjen muutosten kera. Teknisesti Veren vankien avauskausi on todella vaikuttava. Kameratyöskentely on mainiota ja valaisukin on oivallista. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus todella tyylikästä ja maskeeraukset äityvät toisinaan varsin hurjiksi. Tehosteetkin toimivat ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. Daniel Hartin säveltämät musiikit tunnelmoivat monisävyisesti läpi jaksojen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Anne Rice's Interview with the Vampire, Yhdysvallat, 2022-, AMC Studios, Anonymous Content, Dwight Street Book Club, Paramount Television, Stillking Films