Presidentin kyyditys (2026) - elokuva-arvostelu

PRESIDENTIN KYYDITYS

Ohjaus: Samuli Valkama

Näyttelijät: Jussi Vatanen, Aku Sipola, Pertti Sveholm, Elias Salonen, Riitta Havukainen, Alvari Stenbäck, Pääru Oja, Markus Misukka, Alex Paul Pukk, Elsa Saisio, Akseli Kouki ja Tom Rejström

Genre: historia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 12

Presidentin kyyditys perustuu tositapahtumiin Suomen entisen presidentin, K. J. Ståhlbergin kidnappauksesta lokakuussa 1930. Elokuva kuvattiin kesällä 2025 Tšekissä, tekijöiden saatua maassa kuvaamisesta hyvät tuotannolliset apurahat. Nyt Presidentin kyyditys on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin näkemään leffan heti, kun kuulin sen pohjautuvan tositapaukseen. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1930 äärioikeistolaisuus ja sen synnyttämä levottomuus tekevät nousuaan Suomessa. Ryhmä korkea-arvoisia upseereita päättää käynnistää vallankumouksen, pestaamalla nuoren nelikon sieppaamaan entisen presidentti Ståhlbergin.

Jussi Vatanen näyttelee Eero Kuussaarta, everstiluutnanttia, joka on jo pitkään tuntenut itsensä näkymättömäksi. Vaikka hän on kuinka osoittanut kykynsä, hän joutuu kerta toisensa perään seuraamaan sivusta, kun muut ylenevät hänen ohitseen. Nyt hän päättääkin tehdä kaikkensa miellyttääkseen kenraali Walleniusta (Aku Sipola)... vaikka sitten osallistumalla radikaaliin yritykseen kaapata valta Suomesta. Vatanen on tuttuun tapaansa mainio, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa turhautumista. Hän tekee alkoholiongelman kanssa kamppailevasta miehestä kiinnostavan, sekä huvittavankin hahmon. Sipola taas ottaa kaiken irti yhä vain eksentrisemmäksi muuttuvasta Walleniuksesta, joka uskoo olevansa Suomen uuden tulevaisuuden suunnannäyttäjä.

     Elokuvassa nähdään myös Pääru Oja Eeron kanssa Walleniuksen huomiosta kilpailevana eversti Viklundina, Elsa Saisio Eeron vaimona Marjattana, Pertti Sveholm Suomen entisenä presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergina ja Riitta Havukainen hänen Ester-vaimonaan, sekä Elias Salonen, Alvari Stenbäck, Markus Misukka ja Alex Paul Pukk nuorena nelikkona, Jannéna, Varomana, Olinina ja Semeniuksena, jotka sieppaavat Ståhlbergin. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Vastikään Kalevala: Kullervon tarinaa (2026) tähdittänyt Salonen on mainio uhmakkaana vallankumousnuorena ja hänen, Stenbäckin, Misukan ja Pukkin ailahtelevat kemiat osuvat hyvin yhteen. Sveholm omaa sopivaa arvokkuutta Ståhlbergina, mutta elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Havukainen tämän vaimona, Ester Ståhlberginä.

Presidentin kyyditys osoittautui hyväksi draamakomediaksi, jossa olisi ollut ainekset vieläkin parempaan suoritukseen. Se esittää tämän mielenkiintoisen palan suomalaisesta historiasta ja poliittisesta jännitteestä sopivan farssimaisena, joskin samalla tuntuu, että kidnappauksesta olisi voinut saada vielä hauskemman elokuvan. Nyt sen huumori huvittaa aika ajoin, mutta todelliset naurunpurskahdukset jäävät harmillisen vähäisiksi. Hauskinta on, kun Eerolle selviää, mihin tilanteeseen hän onkaan ajautunut ja kiinnostavinta taas on nähdä, miten Eero tästä etenee. Meinaako hän tukea vallankaappausta hyväksynnän takia, vai yrittääkö hän huomaamatta estää katalan juonen?

Kestoa elokuvalla on vain muutamaa minuuttia vaille puolitoista tuntia, mikä on lopulta sopivan napakka tälle tapahtumaketjulle. Kun leffa vaihtelee tasaisesti Eeron, Walleniuksen ja everstien, sekä entistä presidenttipariskuntaa kyyditsevän nelikon välillä, ei aika ehdi käydä pitkäksi. Tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja lopulta on ihan jännittävää selvittää, kuinka koko juttu ratkeaa. Tietyin viilauksin Presidentin kyydityksestä saisi entistä vahvemman ja hupaisamman kokonaisuuden, mutta jo tällaisenaan se on vekkuli katsaus erikoiseen päivään Suomen historiassa. Päivään, jonka päättymisellä eri tavalla olisi voinut olla mojovat seuraukset maallemme.

Elokuvan on ohjannut Samuli Valkama, joka on myös käsikirjoittanut leffan John Lundstenin kanssa. Kaksikon teksti ei ole ihan niin terävää satiiria kuin voisi toivoa, mutta se ajaa passelisti asiansa ja Valkaman luoma tunnelma pitää vakavasta aiheestaan huolimatta kielen poskessa. Presidentin kyyditys on myös osaavasti kuvattu ja lavastettu, joskin Suomessa matkailevia voi häiritä se, että leffa on tosiaan kuvattu Tšekissä, eikä Helsingissä ja Joensuussa, minne leffa sijoittuu. Puvustus on oivallista ja äänityöskentely mainiota Juho Nurmelan leikkisiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Presidentin kyyditys, Suomi, Tšekki, Alankomaat, Viro, 2026, TACK Films, Bionaut Films, Labyrint Film, Münchhausen Productions

Street Fighter (1994) - elokuva-arvostelu

STREET FIGHTER

Ohjaus: Steven E. de Souza

Näyttelijät: Jean-Claude Van Damme, Ming-Na Wen, Raúl Juliá, Damian Chapa, Byron Mann, Kylie Minogue, Kenya Sawada, Wes Studi, Jay Tavare, Grand L. Bush, Robert Mammone, Gregg Rainwater, Peter Tuiasosopo, Andrew Bryniarski, Miguel A. Núñez Jr. ja Roshan Seth

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Street Fighter perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan. Pelit olivat nousseet suureen suosioon 1990-luvun alussa ja Capcom itse halusi kääntää ne elokuvan muotoon. Eri Hollywoodin tekijät esittelivät ideoitaan yhtiölle, mutta kerta toisensa perään Capcom torjui heidät, kunnes Steven E. de Souza kertoi heille oman visionsa, johon yhtiö tarttui. Päärooliin valittiin Jean-Claude Van Damme, jonka palkkio söi ison osan budjetista, minkä takia sivunäyttelijät piti valita paljon kokemattomammista esiintyjistä. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja alun perin tekijöiden oli tarkoitus kuvata rauhallisemmat kohtaukset ensin, antaen näyttelijöiden treenata taisteluja varten rauhassa. Mutta kun pääpahista esittävä Raúl Juliá saapui kuvauksiin riutuneen näköisenä, käytyään läpi syöpähoitoja, tekijöiden oli pakko muovata aikatauluja; toiminnalliset kohtaukset kiirehdittiin ensin ja sitten vasta siirryttiin Julián osuuksiin. Ongelmia aiheutti myös huumeriippuvuuden kourissa ollut Van Damme, joka saapui useina päivinä myöhässä kuvauksiin ja jonain päivinä jätti kuvaukset kokonaan välistä. Hänen käytöksensä takia yksi elokuvan kalleimmista kohtauksista täytyi kuvata uudelleen. Capcom esitti myös kesken kuvausten vaatimuksia uusien pelihahmojen lisäämisestä elokuvaan, mikä tuotti de Souzalle vaikeuksia. Lopulta budjetin tullessa vastaan, de Souza ryhtyi repimään kokonaisia sivuja käsikirjoituksesta, toivoen voivansa leikata silti koherentin elokuvan kuvatusta materiaalista. Tuotannolla oli kiire, koska Capcom vaati sille ensi-illaksi joulukuuta 1994 ja leffa saatiin juuri ja juuri esityskelpoiseksi siihen mennessä. Street Fighter oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin pelien faneilta, mikä johti suunnitellun jatko-osan peruuntumiseen. Itse en ole nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta nyt kun pelien pohjalta on tulossa uusi Street Fighter -filmatisointi (2026), päätin sitä odotellessa antaa alkuperäiselle elokuva-adaptaatiolle vihdoin mahdollisuuden.

Aasialaisvaltio Shadaloo on sisällissodan kourissa. Kun kenraali Bison ottaa maan asukkaita panttivangeikseen ja vaatii miljardien lunnaita, Allied Nations lähettää parhaan sotilaansa, eversti Guilen joukkoineen pysäyttämään Bisonin.

Elokuvan pääroolissa Allied Nationsin eversi William F. Guilena nähdään tosiaan Jean-Claude Van Damme, joka oli 1990-luvun alussa suosionsa huipulla. Maine oli kuitenkin noussut miehellä hattuun ja Van Damme teki kuvauksista yhtä helvettiä käytöksellään. Valitettavasti diivamaisuus ei korvaudu hyvällä näyttelijätyöllä, vaan Van Damme on aivan vaivaannuttavan huono roolissaan. Hän on pökkelö kuin mikä ja hän kokee suuria vaikeuksia suoltaa kehnoa dialogia luontevasti tönkön aksenttinsa läpi. Eipä ole ihme, että leffan myötä Van Dammen ura lähti aikamoiseen alamäkeen, mistä ei olekaan tapahtunut uutta nousua kolmen vuosikymmenen aikana.

     Sen sijaan näyttelijäkaartin pelastavana voimana toimii vain pari kuukautta ennen elokuvan julkaisua menehtynyt Raúl Juliá, joka esittää pahaa kenraali Bisonia. Vaikka myös Julián ongelmaksi muodostuu kökkö dialogi, hän ottaa kaiken irti herkuttelemalla dramaattisella pahishahmollaan varsin viihdyttävästi. Hän tekee kenraali Bisonista ilahduttavan sarjakuvamaisen, elämää suuremman roiston. Juliá oli aluksi epäileväinen leffan suhteen, mutta koska hänen lapsensa olivat kovia Street Fighter -faneja, hän päätti tehdä elokuvan heille.

Leffassa nähdään myös Kylie Minogue eversti Guilea seuraavana luutnantti Whitena, Ming-Na Wen reportteri Chun-Li Zangina, Grand L. Bush ja Peter Tuiasosopo hänen assistentteinaan Balrogina ja Hondana, Byron Mann ja Damian Chapa huijarikaksikko Ryuna ja Ken Mastersina, Wes Studi asekauppias Sagatina ja Jay Tavare hänen tappelijanaan Vegana, Robert Mammone hirviömäisenä Blankana, sekä Andrew Bryniarski, Miguel A. Nuñez Jr. ja Roshan Seth kenraali Bisonia seuraavina Zangiefina, Dee Jayna ja tohtori Dhalsimina. Sivunäyttelijät ovat toinen toistaan heikompia rooleissaan, eikä asiaa auta se, että he pääsivät harjoittelemaan toimintakohtauksia usein vasta kuvauspäivänä.

En yhtään ihmettele, että Street Fighteria pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen kehnoimmista videopelielokuvista, vaikka samalla ymmärrän myös jollain tapaa heitä, joiden mielestä leffan kökköys nimenomaan tekee siitä niin viihdyttävän. Peleistä tutut hahmot on muovattu lähes tunnistamattomiksi tyypeiksi, jotka pääsevät hädin tuskin edes tositoimiin. Peleille ominainen katutappeluasetelma myös suorastaan loistaa poissaolollaan. Ainoa tätä muistuttava kohtaus katkeaa äkillisesti juuri kuin matsi on alkamassa. Sen sijaan, että tappelijat ottaisivat toisistaan mittaa, Steven E. de Souza halusi tosiaan jostain syystä kertoa James Bond -elokuvista inspiraationsa saaneen poliittisen valtataistelun, jossa voisi olla ainesta... jos periaatteessa kaikki tämän idean ympärillä ei kusisi omaan nilkkaansa.

Elokuvan tuotannolliset ongelmat näyttelijöiden kokemattomuudesta alati muuttuvaan käsikirjoitukseen näkyvät ikävällä tavalla lopputuloksesta. Tarina etenee kömpelösti eteenpäin ja se on täynnä hölmöjä hetkiä. Tekijöidenkin mielestä turhan laajaksi paisunut hahmogalleria jää täysin pintapuoleiseksi, eikä kenenkään kohtalosta jaksa kiinnostua. Kun suuri osa näyttelijöistä takeltelee heikon dialoginsa kanssa, on keskustelukohtauksia äärimmäisen raskasta katsoa alkuhuvituksen jälkeen. Taistelukohtauksissa on oma viihdearvonsa, mutta välillä on turhankin selvää, että koreografioita ei ehditty harjoitella juuri yhtään. Puisevaa ja yleisilmapiiriltään suorastaan kornia Street Fighteria katsellessa varttia vaille kahden tunnin kesto tuntuu huomattavasti pidemmältä. Nyt jään uteliaana odottamaan tulevaa elokuvayritystä. Traileri vaikuttaa siltä, että tekijät ovat halunneet tehdä peleille uskollisemman sovituksen, mutta samalla leffasta on aistittavissa täysin toisenlaista kökköyttä...

Steven E. de Souza ei vain käsikirjoittanut elokuvaa, vaan hän myös uralleen poikkeuksellisesti ohjasi sen. De Souzalla oli takanaan mainioita leffoja, kuten Commando (1985), Juokse tai kuole (The Running Man - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), mutta Street Fighteria hän ei saa toimimaan. Leffa näyttäytyikin selvänä käännekohtana toimintaklassikoita kirjoittaneen de Souzan uralla, koska seuraavaksi hän sai aikaiseksi lähinnä sellaisia pökäleitä kuin Judge Dredd - tuomarin (Judge Dredd - 1995) ja toisen videopelielokuvan Lara Croft Tomb Raider - elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003). Sääli.

Eipä Street Fighterin teknisissäkään ansioissa ole juuri kehumista. Leffa on kelpuutettavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja osa käytännön tehosteista toimii. Puvustus on kuitenkin ailahtelevaa ja maskeeraukset ovat erään hahmon kohdalla kiusallisen huonot, eivätkä monet hahmoista edes näytä peliverrokeiltaan. Myös leffan digitehosteet ovat parhaat päivänsä nähneet. Äänimaailma rymistelee menevästi, mutta eipä Graeme Revellin säveltämistä musiikeista jää mitään mieleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus, joka pohjusti jatko-osaa, jota ei koskaan tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Street Fighter, Yhdysvallat, Japani, 1994, Capcom Entertainment, Universal Pictures, Edward R. Pressman Productions

The Legend of Korra, kausi 3: Muutos (The Legend of Korra - Book Three: Change - 2014) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 3: MUUTOS

THE LEGEND OF KORRA - BOOK THREE: CHANGE

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P.J. Byrne, Mindy Sterling, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Kiernan Shipka, Skyler Brigmann, Anne Heche, Henry Rollins, Bruce Davison, Logan Wells, Darcy Rose Byrnes, Lisa Edelstein ja Alyson Stoner

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 13

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Vesi. Ilma.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) tarinaa jatkanut The Legend of Korra nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa keväällä 2012. Syyskuussa 2013 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi alkoi jälleen ja lopulta The Legend of Korran kolmannen tuotantokauden, Muutoksen esitys käynnistyi kesäkuussa 2014. Kriitikot ja fanit kehuivat kautta, mutta katsojaluvut laskivat jälleen. Itse en ollut aiemmin katsonut The Legend of Korraa, ainoastaan pääsarja Avataria, josta olen pitänyt valtavasti lapsesta asti. Kun katsoin alkuperäissarjan Netflixin näyteltyä versiota odotellessani, päätin vihdoin tutustua myös The Legend of Korraan. En pahemmin innostunut ykköskaudesta, mutta pidin kakkoskaudesta ja aloitinkin ihan positiivisin mielin kolmannen kauden katselun.

Avatar Korra onnistui pysäyttämään Harmonisen lähentymisen, mutta Republic City on peittynyt outoihin köynnöksiin. Lisäksi aiemmin tuiki tavalliset ihmiset huomaavat pystyvänsä hallitsemaan ilmaa. Aluksi tämä vaikuttaa riemuvoitolta sukupuutossa oleville tuulentaitajille, mutta ikävänä puolena myös pelätty rikollinen Zaheer on omaksunut uuden kyvyn.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät jälleen paluun. Itse nimikkohahmo Korra (äänenä Janet Varney) onnistui saamaan yhteyden henkimaailman kanssa ja pysäytti Harmonisen lähentymisen, ennen kuin se meinasi tuhota niin normaalin maailman kuin myös henkimaailman siinä samalla. Homma ei kuitenkaan sujunut ongelmitta, vaan Republic City on peittynyt henkimaailman köynnöksiin, joita ei millään saada poistettua kaduilta ja rakennusten kyljistä. Kansa kokeekin Korran syylliseksi tähän kaikkeen ja haluaa aiemmin ihailemastaan avatarista eroon. Korra painiskeleekin nyt erikoisessa asemassa ja yrittää parantaa niin oman maineensa kuin myös yleisesti avatarien maineen.

     Myös veljekset Bolin (P.J. Byrne) ja Mako (David Faustino), Korran ex-poikaystävä, Asami (Seychelle Gabriel) ja tuulentaitaja Tenzin (J. K. Simmons) ovat menossa mukana, Tenzinin tyttären Jinoran (Kiernan Shipka) noustessa tarinallisesti tärkeämpään rooliin, omatessaan yhteyden henkimaailmaan. Myös alkuperäissarjasta tutun Tophin tytär Lin (Mindy Sterling) on aiempaa isommassa roolissa, auttaen avataria kun uusi uhka nostaa päätään. Tämä uusi uhka on pelätty rikollinen Zaheer (Henry Rollins), josta tulee entistä pelätympi, kun hän on yksi useasta ihmisestä, joka osoittautuu yllättäen tuulentaitajaksi Harmonisen lähentymisen seurauksena. Zaheer on mainio uusi pahishahmo, tarjoten sopivasti uhkaa sankarijoukollemme.

The Legend of Korra pitää hyvän linjan toiselta tuotantokaudeltaan. Sarja jää yhä kauas alkuperäissarja Avatarin mestarillisuudesta, mutta siinä on omat vahvuutensa, jotka tekevät siitä toimivan seuraajan tuolle animaatiosarjojen merkkiteokselle. Kolmas kausi pistää Korran jälleen vaikeiden valintojen äärelle, sekä pohtimaan uudelleen paikkaansa avatarina maailmassa, joka saattaa olla jopa kyllästynyt koko avatar-konseptiin. Hahmon ihmissuhteet osoittavat rakoilua, eikä asiaa auta, kun hän saa vastaansa tähän mennessä ehkä kieroimman vihollisensa.

Kolmas tuotantokausi tarjoaa kolmentoista jakson verran sopivassa suhteessa seikkailua, huumoria, draamaa, jännitystä, toimintaa ja syvällisempääkin pohdiskelua, pitäen katsojan mielenkiinnon hyvin yllä. Pääasiassa parinkymmenen minuutin mittaiset jaksot kulkevat nopeasti ja vain hetkittäin kausi tuntui mielestäni kaipaavan pientä potkua kerrontaansa. Zaheer-kuvioiden lomassa koin kiinnostavimmaksi seurata Tenzinin lapsia, jotka yrittävät suojella tuulentaitajien uskollisina ratsuina toimivia lentobiisoneita salametsästäjiltä. Jos pidit jo Appaa suloisena otuksena alkuperäisessä Avatarissa, odotapa vain, kun näet vauva-lentobiisoneita! Loppuhuipennus paisuu jälleen varsin mahtipontiseksi, tarjoten hyvää jännitettä etenkin lapsikatsojille. Sen jälkeen jäänkin positiivisin mielin odottamaan The Legend of Korran neljännen ja samalla viimeisen tuotantokauden näkemistä.

Animaatiojälkikin pysyy oivallisena. Hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia, oli kyse sitten kaupungista tai vehreistä luontomaisemista. Värien käyttö on myös mainiota. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeremy Zuckermanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

The Runner (2026) - elokuva-arvostelu

THE RUNNER

Ohjaus: Kevin Macdonald

Näyttelijät: Gal Gadot, Damian Lewis, Rory Wilmot, Alfred Enoch, Phoenix Di Sebastiani ja Kenton Lloyd Morgan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 13

The Runner on Gal Gadotin tähdittämä uusi trillerielokuva. Leffa kuvattiin keväällä 2025 Lontoossa ja nyt The Runner on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin yllä olevan julisteen Amazonin tulevia ohjelmia esittelevässä mainoksessa. Katsoinkin The Runnerin heti elokuvan julkaisupäivänä.

Asianajaja Maia Martenin päivä muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan ja häntä kiristetään tappamaan tärkeä todistajansa.

Gal Gadot näyttelee Maia Martenia, menestyksekästä asianajajaa, jolla on tiedossa tärkeä tapaus, joka saattaisi passittaa yhden Lontoon pahimmista rikollispomoista telkien taakse. Hän on saanut tapaukseen merkittävän todistajan (Phoenix Di Sebastiani), joten homma vaikuttaisi helpolta. Asia kuitenkin vaikeutuu, kun joku sieppaa Maian pojan Noahin (Rory Wilmot) ja kiristää hänen avulla Maiaa tappamaan todistajan ennen oikeudenkäyntiä. Gadot osoittaa jälleen, ettei hän ole näyttelijänä parhaasta päivästä. Hän kokee vaikeuksia esittää uskottavasti hahmonsa paniikkia tai lausua repliikkejään luontevasti. Gadotille on kuitenkin nostettava hattua, sillä kuten elokuvan nimi jo kertoo, naisen on pitänyt juosta läpi lähes koko leffan. Kohtauksissa, joissa Maia nähdään hengästyneenä, Gadotin on siis tuskin tarvinnut juuri edes näytellä.

Kuten etukäteen ounastelin, The Runner osoittautui ihan kivaksi kertakäyttöjännäriksi, jonka olemassaolon todennäköisesti unohtaa pian sen päätyttyä. Juoni on oikein menevä trillerille ja potentiaalia olisi vakuuttavampaankin kokonaisuuteen. Plussaksi täytyy nostaa se, että elokuva on älytty pitää sopivan tiiviinä ja alle puolitoistatuntisena tätä juoksua ei ole venytetty liian pitkäksi, eikä leffan parissa ehdi tylsistyä. Elokuva pääsee pikaisten esittelyjen jälkeen nopeasti itse asiaan ja pian Maia onkin jo juoksemassa Lontoon läpi hiki hatussa.

Tämän tavallista tiivistunnelmaisemman juoksulenkin varrelle mahtuu toki jos jonkinlaista mutkaa, jotka vaikeuttavat paperilla simppeliä "paikasta A paikkaan B" -pääsyä. Jotkut näistä toimivat kelvollisena lisäjännitteenä, osa taas saa lähinnä pyörittelemään silmiä hölmöydellään. Toisinaan Maian piinaaja vaikuttaisi tietävän tasan tarkkaan, mitä nainen milloinkin tekee, mutta tarinan sitä vaatiessa Maia pystyykin toimimaan käskyttäjänsä sääntöjen vastaisesti, ilman että asiaa huomataan. Loppusuora vaatii katsojalta aikamoisia uskonloikkia ja parissa kohtaa tuntuu jopa siltä, että käsikirjoittaja Mark Gibson kirjoitti itsensä niin ahtaaseen nurkkaan, ettei vaivaudu edes keksimään ratkaisua pinteeseen, vaan hyppää suoraan siihen, kun Maia on jo selvinnyt tilanteesta. Osalle typeriltä tuntuneista hetkistä annetaan myöhemmin selitys, mutta sekin saa enemmän kohottelemaan kulmiaan kuin antamaan aplodeja nokkeluudesta.

Elokuvan on ohjannut paremmin dokumentintekijänä paremmin tunnettu Kevin Macdonald, joka rakentaa jännitettä tarpeeksi menevästi ja saa leffaan hyvää vauhtia. The Runner on kuitenkin epätasaisesti kuvattu ja seasta löytyy niin tyylikästä kameratyöskentelyä kuin kömpelöitä otoksia, sekä kehnoa kikkailua vaikkapa hidastusten kanssa. Leikkauskin on toisinaan joko turhan äkkipikaista tai sitten töksähtelevää. Maskeeraajat tekevät oivaa työtä yhä vain hikisemmän Gadotin kanssa ja äänityöskentely on pätevää, joskin Tom Hodgen säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Runner www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Runner, Iso-Britannia, 2026, Rockwood Pictures

Ihmisen pojat (Children of Men - 2006) - elokuva-arvostelu

IHMISEN POJAT

CHILDREN OF MEN

Ohjaus: Alfonso Cuarón

Näyttelijät: Clive Owen, Clare-Hope Ashitey, Julianne Moore, Michael Caine, Chiwetel Ejiofor, Pam Ferris, Charlie Hunnam, Peter Mullan, Oona Pellea ja Danny Huston

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Children of Men, eli suomalaisittain Ihmisen pojat perustuu P. D. Jamesin kirjaan The Children of Men vuodelta 1992. Vuonna 1997 Beacon Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja Paul Chart kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Mark Fergus ja Hawk Ostby työstivät uusiksi. Kun Alfonso Cuarón palkattiin ohjaajaksi, hän ja Timothy J. Sexton kirjoittivat tekstiä jälleen uudelleen, minkä jälkeen David Arata saapui vielä viilaamaan käsikirjoitusta lopulliseen muotoonsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2005 ja lopulta Ihmisen pojat sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä, saaden parhaan sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, mutta taloudellisesti leffa epäonnistui. Itse katsoin Ihmisen pojat ensi kertaa suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemääni ihan hyvänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuoden 2009 jälkeen maailmaan ei ole syntynyt uusia lapsia, mikä on aiheuttanut massapaniikin. Vuonna 2027 entinen aktivisti Theo Faron saa tehtäväkseen suojella ihmiskunnan uutta toivoa, ensimmäistä raskaaksi tullutta naista lähes kahteen vuosikymmeneen.

Tänä päivänä valtavirtaelokuvista lähes täysin kadonnut Clive Owen oli vielä 2000-luvun alussa iso tähti. Ihmisen pojissa hän näyttelee päähenkilö Theo Faronia, entistä aktivistia ja nykyistä byrokraattia, joka saa yllättävän ja äärimmäisen tärkeän tehtävän, kun hänen pitää suojella koko maailman ensimmäistä raskaaksi tullutta naista kahdeksaantoista vuoteen. Owen on tuttuun tapaansa mainio ja karismaattinen roolissaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa muovautuvaa ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa elokuvan edetessä, kun Theo alkaa tosissaan ymmärtää missionsa tärkeyden. Theo on oiva hahmo, jota kannustaa matkallaan.

     Elokuvassa nähdään myös Clare-Hope Ashitey jollain ihmeen kaupalla raskaaksi tulleena Keenä, Julianne Moore Theon apua tarvitsevana ex-tyttöystävänä ja Kalat-vastarintaliikettä johtavana Julianina, Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam Kaloihin kuuluvina radikaaleina Lukena ja Patricina, Pam Ferris Keestä huolehtivana Miriamina, Danny Huston Theon arvovaltaisena serkkuna Nigelina, sekä Michael Caine Theon ystävänä ja entisenä poliittisena pilapiirtäjänä Jasperina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Ashitey on nappivalinta naiseksi, josta on yhtäkkiä tullut koko ihmiskunnan toivo ja samalla toki koko maailman etsityin ihminen. Mooresta, Ejioforista ja Hunnamista löytyy oikeaa asennetta vastarintaliikkeen jäseniksi, joilta löytyy eri näkemyksiä siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Caine on toki aina mahtava ja hän tuo tiettyä kepeyttä muuten todella synkän elokuvan keskelle.

Aikuisiällä uudelleenkatseltuna Ihmisen poikien hienous avautui oikein tosissaan. Kyseessä on erinomainen ja runsaasti ajatuksia herättävä dystopiaelokuva, joka tuntuu paikoin jopa pelottavan ajankohtaiselta, todellisen vuoden 2027 lähestyessä kovaa kyytiä. Elokuva vie katsojansa ankeaan ja lohduttomalta tuntuvaan maailmaan, missä ihmisten äkillinen hedelmättömyys ja uusien lasten syntymättömyys on ajanut maailman kaaokseen. Uutisklipit ja muut taustalla paljastavat, että lähes muu ulkomaailma on tuhoutunut eri tavoin ja vain Iso-Britannia seisoo edes jotenkuten jaloillaan. Myös Briteillä on omat ongelmansa ja poliittinen lataus valkoisten päättäjien ja maahan vyöryvien pakolaisaaltojen välillä on äitynyt huippuunsa. Vähänkin ulkomaalaisilta näyttäviä ihmisiä napataan kaduilta ja viedään keskitysleireille, samalla kun valtionjohto lavastaa maahanmuuttajia terroristeiksi hyökkäämällä omien kansalaisten kimppuun pommi-iskuilla.

Tämän roskaisen, synkän ja nihilistisen maailman keskelle uutta valoa ja toivoa tuo raskaana oleva Kee. Katsojalle käy nopeasti selväksi, miksi Theon täytyy suojella naista muulta maailmalta ja tästä käynnistyykin aivan pirun tiivistunnelmainen matka halki rappeutuvan Englannin mahdollisen turvapaikan toivossa. Onko paikkaa edes oikeasti olemassa ja voiko kehenkään matkan varrella vastaan tulevaan luottaa? Leffa on täynnä äärimmäisen jännittäviä tilanteita ja varttia vaille kahden tunnin kesto pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Kaiken tämän harmauden ja ahdistavuuden keskellä uuden lapsen syntymä tarjoaa aitoa kauneutta ja loppuhuipennus onkin kertakaikkisen vaikuttava, herkistäen katsojansa potentiaalisesti jopa kyyneliin asti. Haastava, mutta sitäkin hienompi teos.

Alfonso Cuarón on erittäin taitava elokuvantekijä ja Ihmisen pojat on todennäköisesti miehen paras työ. Hänen rakentamansa ilmapiiri on läpikotaisin järisyttävää ja hänellä on todellinen kyky pitää katsojaa otteessaan. Usean kirjoittajan kynästä syntynyt käsikirjoitus ei onneksi muuttunut sekamelskaksi, vaan teksti on vahvaa ja hiottua alusta loppuun, tarinankerrontaa, keskusteluja ja monia tätä karua maailmaa syventäviä yksityiskohtia myöten. Teknisesti Ihmisen pojat on myös todellinen taidonnäyte. Elokuva on upeasti kuvattu. Kaikista jännittävimmät kohtaukset on päätetty toteuttaa todella pitkillä otoksilla, mikä tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippuhetkensä, se pistää jo seuraavan, vielä paremman kohtauksen pyörimään. Elokuvan lavasteet ovat kaikessa likaisuudessaan vakuuttavaa jälkeä, puvustus on myös sottaista ja maskeeraukset äityvät perin rajuiksi. Tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailmakin onnistuneesti rakennettu John Tavenerin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Children of Men, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani, 2006, Universal Pictures, Strike Entertainment, Hit & Run Productions, (Hit and Run Productions, Ingenious Film Partners 2, Toho-Towa

Nokkapokka (Quack Pack - 1996) - sarja-arvostelu

NOKKAPOKKA

QUACK PACK

Luojat: Toby Shelton ja Kevin Hopps

Näyttelijät: Jeannie Elias, Pamela Adlon, E. G. Daily, Tony Anselmo, Kath Soucie, Roger Rose, Frank Welker, Corey Burton, Pat Fraley, Tim Curry, Jeff Bennett, Jim Cummings, Cam Clarke, Gregg Berger, Mary Jo Catlett, Sherry Lynn, James Avery, Tara Charendoff, Robert Cait, Harry Shearer, Maurice LaMarche, John Astin, Dan Castellaneta, Dave Coulier, Miriam Flynn, Rodger Bumpass, Jonathan Harris, Julie Brown, David Doyle, Teresa Ganzel, Russi Taylor, Joe Alaskey, Janice Kawaye ja Neil Ross

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, scifi

Jaksomäärä: 39

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 0

Quack Pack, eli suomalaisittain Nokkapokka perustuu Walt Disneyn, Dick Lundyn, Carl Barksin ja Al Taliaferron luomiin piirros- ja sarjakuvahahmoihin. Ankronikka-piirrossarjan (DuckTales - 1987-1990) menestyksen myötä Disneyllä haluttiin työstää uusi sarja tutuista ankkahahmoista. Uuden sarjan luojakaksikko Kevin Hopps ja Toby Shelton halusivat ottaa kuitenkin selvää pesäeroa Ankronikkaan ja muutenkin siihen, millaisina nämä päähenkilöt tunnetaan sarjakuvien ja piirrosohjelmien puolella. Työnimellä "Duck Daze" kulkeneen projektin animointiprosessi alkoi, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta Nokkapokka alkoi pyöriä televisioissa 3. syyskuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Suomeen sarja saapui vasta myöhemmin, loppuvuodesta 1997, minkä jälkeen sitä on esitetty uusintoina 2000-luvun alussa. En tiedä, olenko aiemmin kertonut tätä arvosteluissani, mutta minä olin lapsena ihan hullu Aku Ankka -fani. Minulle tuli Aku Ankka -sarjakuvalehti, Roope-setä -lehti, käytin kuukausirahani aina Aku Ankan taskukirjoihin ja muihin erityisjulkaisuihin ja katsoin Ankronikkaa. Mutta melkeinpä suosikkini oli tämä Nokkapokka-piirrossarja. Olen vuosia harmitellut, kun sarjaa ei löytynyt mistään ja iloitsinkin, kun Disney+ -palvelun myötä myös tämä sarja saapui jälleen katsottavaksi. Kun huomasin Nokkapokan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen läpi ja samalla arvostella sen.

Aku Ankka yrittää pitää huushollia pystyssä nyt teini-ikäisten Tupun, Hupun ja Lupun kanssa.

Nokkapokka pitää sisällään tutuimpia Ankkalinnan ankkahahmoja, joskin Ankronikassa sisarenpoikien kanssa seikkailut ökyrikas Roope-setä loistaa tässä sarjassa poissaolollaan. Nokkapokka tekee tutuille hahmoille kuitenkin aikamoisen muodonmuutoksen. Vanha kunnon kömpelö tuittupää Aku Ankka (äänenä Tony Anselmo) on luonteeltaan oma itsensä - hän on vain vaihtanut merimiesvaatteensa rennompaan lomailupaitaan. Isoin muutos nähdäänkin tämän sisarenpojissa, punaisiin pukeutuvassa Tupussa (Jeannie Elias), sinisiin sonnustautuvassa Hupussa (Pamela Adlon) ja vihreisiin verhoutuvassa Lupussa (E. G. Daily). Kun yleensä veljekset ovat lippalakkeja lukuun ottamatta identtisiä lapsia, tämä sarja esittelee heidät teini-ikäisinä poikina, jotka ovat alkaneet kehittämään omia persooniaan. Tupu luulee olevansa aikamoinen naistenmies, Hupu on kolmikon älykkö ja Lupu on rento ja kiltti heppu. Olen aina pitänyt sarjan tulkinnasta näistä kolmesta hahmosta. Sen lisäksi, että lapsena mielsin nämä Tupun, Hupun ja Lupun cooleiksi, koska he ovat teini-ikäisiä, heistä löytyy yksilöinä enemmän sisältöä. Jo pelkästään tuosta syystä minua on aina harmittanut, että Nokkapokka jäi vain tämän yhden tuotantokauden mittaiseksi jutuksi, eikä näiden tulkintojen seikkailuja jatkettu edes sarjakuvien sivuilla. Aku Ankka on myös lystikäs, ja hänen ja sisarenpoikien välinen, laadultaan vaihteleva suhde on hyvin rakennettu.

Menossa mukana on myös Akun tyttöystävä Iines Ankka (Kath Soucie), joka työskentelee nyt "Ihmeellinen maailma" -televisio-ohjelman juontajana ja raahaa Akua kameramiehenään sinne sun tänne, sekä Akun ja sisarenpoikien keksijäsukulainen Taavi Ankka (Corey Burton). Sarjaan luotuja merkittäviä hahmoja ovat muun muassa Iineksen ja Akun itserakas pomo Kent Powers (Roger Rose), omaa kuppilaansa pyörittävä blatismorkialainen Gwumpki (Pat Fraley), sekä pahikset kuten Koura (Frank Welker), Moltoc (vastikään edesmennyt Tim Curry), tohtori Horton Letrek (Jeff Bennett) ja ulkoavaruudesta tuleva Zalthroobialainen sotalordi (William Callaway), jonka Tupu, Hupu ja Lupu kohtaavat, kun Taavi Ankan masiina muuttaa sisarenpojat supersankareiksi, Tee-ryhmäksi.

Huh huh, mikä nostalgiapärinä käynnistyi heti, kun Nokkapokan intro lähti soimaan vuosien jälkeen ensimmäistä kertaa! Ja olipa ilo huomata, että sarjasta innostuminen näin aikuisiällä ei johtunut vain nostalgiasta, vaan siitä, että Nokkapokka on aidosti todella hupaisa ja viihdyttävä animaatiosarja. Akun ja teini-ikäisten Tupun, Hupun ja Lupun parissa oli vuosien jälkeen aivan mahtavaa aloittaa aamut. Sarjan 39 jakson varrella hahmot päätyvät erilaisiin seikkailuihin ja metkuihin, joista osa tapahtuu ihan kotosalla, osassa leikkikenttänä on Ankkalinna ja osa vie hahmoja ympäri maailman erilaisiin jännittäviin paikkoihin. Sarja tasapainottelee onnistuneesti erilaisten skenaarioiden välillä, vaikka sekaan mahtuu muutamia juonikuvioiltaan samantyyppisiä jaksoja.

Pidin tosiaan jo lapsena siitä, että Nokkapokka esittää Tupun, Hupun ja Lupun enemmän yksilöinä kuin selkeästi identtisinä kolmosina. Sisarenpojat tykkäävät toki edelleen pelata yhdessä videopelejä, skeittailla, lukea sarjakuvia, syödä pizzaa ja järjestää erilaisia kepposia Aku-setänsä pään menoksi, mutta jaksojen varrella jokainen heistä nousee esille itsenäisenä nuorena. Nyt aikuisiällä juuri tämä itsenäistymisen ja teini-iän myötä oman minuuden hakeminen vakuuttivat syvempinä teemoina kaiken hassuttelun keskellä. Toki sitä hassutteluakin on runsaasti luvassa ja edelleen nauroin makeasti erilaisille kommelluksille, joihin hahmot päätyvät. Ai että, minulla on ikävä näitä vanhoja piirrosohjelmia, jotka vähät välittivät esimerkiksi fysiikan laeista ja pitivät yksinkertaisesti hauskaa, vaikkei ruudulla tapahtuvassa olisikaan yhtään mitään järkeä.

Sarjan 39 jakson joukosta omia suosikkejani ovat avausjakso, jossa Tupu, Hupu ja Lupu muuttuvat supersankareiksi vältelläkseen huoneensa siivoamista, 4. jakso, jossa Aku päätyy palvelemaan merivoimissa, 8. jakso, jossa Aku keksii yhä vain hullunkurisemmaksi muuttuvan selityksen sille, miksi myöhästyi töistä, 13. jakso, jossa Aku rikkoo vahingossa sisarenpoikien uuden virtuaalipelin ja sen sijaan, että hän tunnustaisi syyllisyytensä, hän luo villin tarinan hurjasta murtovarkaasta, 16. jakso, jossa Hupu kyllästyy veljiinsä etsiessään salaista laaksoa, 18. jakso, jossa Tupu saa hammasraudat, joilla on yllättäviä ominaisuuksia, 24. jakso, jossa sisarenpojat matkustavat Sveitsiin vaihto-oppilaina ja epäilevät, että heidän isäntänsä onkin avaruusolio valeasussa, 27. jakso, jossa Aku ja sisarenpojat yöpyvät ihka aidossa kummitustalossa, sekä 36. jakso, jossa Aku valehtelee olevansa sisarenpoikien idolisoiman televisiotähden Flint Steelin (James Avery) lapsuudenystävä. Kuten jo kenties näistä juonikuvauksista voi päätellä, monen jakson selvä opetus on, että valehtelu ei kannata.

Lisäksi Nokkapokka on myös animoitu mainiosti ja pidän Tupulle, Hupulle ja Lupulle keksityistä uusista vaatetuksista, jotka heijastelevat hyvin heidän persooniaan. Hahmot ovat muutenkin lystikkään näköisiä ja liikkuvat erittäin sulavasti. Taustat ovat oivallisia ja niistä löytyy sopivasti yksityiskohtia. Muihin maihin sijoittuvat seikkailut antavat tekijöille mahdollisuuden luoda erilaisia tapahtumapaikkoja pelkän kodin ja Ankkalinnan lisäksi. Pidän myös valtavasti siitä, kuinka näissä vanhoissa piirretyissä esimerkiksi kulkuneuvot taipuvat täysin luonnottomasti ja kuinka ristiinrastiin ja päällekkäin kulkevissa moottoriteissä ei ole ikinä mitään järkeä. Nokkapokka on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Eric Schmidtin säveltämiä musiikkeja, sekä Jeff Martinin ja Randy Petersenin työstämää ja Eddie Moneyn esittämää tunnusbiisiä myöten. Minulla meni noin kuukausi katsoa Nokkapokka läpi ja voin kyllä todeta, että sen tunnari on soinut päässäni viikkojen ajan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, jopa ärsyttävyyteen asti kaikesta nostalgiaintoilustani huolimatta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com

Quack Pack, Yhdysvallat, 1996, Disney Television Animation, Walt Disney Television

The Ice Tower (La Tour de glace - 2025) - elokuva-arvostelu

THE ICE TOWER

LA TOUR DE GLACE

Ohjaus: Lucile Hadžihalilović

Näyttelijät: Clara Pacini, Marion Cotillard, August Diehl, Gaspar Noé, Marine Gesbert, Lilas-Rose Gilberti Poisot, Dounia Sichov, Raphael Reboul ja Wilhelm Bonnelle

Genre: fantasia, draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

The Ice Tower on Lucile Hadžihalilovićin uusi fantasiaa ja draama yhdistelevä elokuva. Hadžihalilović ryhtyi työstämään Hans Christian Andersenin Lumikuningatar-sadun (Snedronningen - 1844) pohjalta elokuvaa jo vuonna 2017, jolloin se kulki työnimellä "La Reine des Neiges". Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa The Ice Tower sai Berliinin elokuvajuhlilla Saksassa helmikuussa 2025. Myöhemmin samaisena syksynä elokuva esitettiin Suomessa Night Visions -festivaaleilla ja nyt Night Visions on päättänyt tuoda leffan kunnon teatterilevitykseen. Minulta elokuva jäi väliin viimevuotisilla festivaaleilla, mutta leffan juliste jäi mieleen. Kun huomasin The Ice Towerin saapuvan kunnon teatterikierrokselle, päätin vihdoin käydä katsomassa, mistä onkaan kyse?

1970-luvulla nuori karkuteillä oleva tyttö päätyy uuden Lumikuningatar-elokuvan kuvauksiin ja herättää päätähti Cristinan huomion.

The Ice Towerin keskiössä ovat Clara Pacinin näyttelemä teinityttö Jeanne, joka on karkuteillä ja Marion Cotillardin esittämä näyttelijä Cristina, joka on valittu tähdittämään uutta elokuvaa Lumikuningattaresta. Kun Jeanne eräänä yönä päättää yöpyä studiolla, jossa elokuvaa kuvataan, hän päätyy mukaan leffan tekoon ja kohtaa sen päätähden. Pacini on mainio aikuisuutta lähestyvänä naisena, joka ei tunnu löytävän paikkaa maailmasta. Hänen harhailuaan jämähtää seuraamaan ja on kiinnostavaa nähdä, miten hän toimii, kun satunnainen yösija muuttaakin hänen elämänsä. Cotillard taas on nappivalinta Cristinaksi. Hänestä löytyy oikeanlaista glamouria, mutta myös tiettyä vaaran tunnetta, jolloin Jeannen tapaan myös katsojan on vaikea erottaa Cristina ja hyytävä Lumikuningatar toisistaan. Näyttelijöiden väliltä löytyy niin hyvää jännitettä kuin kemiaakin. 

Pidin The Ice Towerista, mutta ei elokuva onnistunut tekemään minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. Leffa pitää hyvin mukaan kiinnostavan tarinansa ja sopivan unenomaisen tunnelmansa ansiosta, jolloin Cristinan tapaan myös itse elokuva häilyy todellisuuden ja sadun rajamailla. On yhä hankalampi sanoa, milloin kuvataan elokuvaa ja milloin nämä henkilöt muuttuvat heidän satuhahmoikseen. Samalla minun on tosin pakko myöntää, että leffan unenomaisuus muuttui myös omalla kohdallani pienoiseksi uneliaisuudeksi ja elokuvan aikana oli hetkiä, jolloin minun piti oikein ryhdistäytyä teatterin penkissä pysyäkseni varmasti hereillä.

Kiinnostavinta tarinassa on toki Jeannen ja Cristinan välinen suhde, etenkin tietynlainen valta-asetelma, joka muovautuu elokuvan aikana. Samalla myös itse Jeanne muuttuu, rohkaistuu ja alkaa löytämään suuntaa hajanaiselle elämälleen ja sumuiselle mielelleen. Lopputuloksena on leffa, jonka veikkaisin jakavan mielipiteitä aika rajustikin. Osan katsojista näiden naisten suhteen seuraaminen ja omanlaisensa fiilis vievät täysin mennessään, kun taas toiset tulevat todennäköisesti tuomitsemaan leffan pitkäveteiseksi. Itse pidin The Ice Toweria oikein kelpo satudraamana, mutta tuskin palaan leffan pariin enää toiste. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Lucile Hadžihalilović hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin, rakentaen ilmapiiriä oivallisesti ja saaden näyttelijöistä irti mainiot suoritukset. Hänen käsikirjoituksensa jää kuitenkin mielestäni pienoisesti vaiheeseen, etenkin loppusuoran aikana. Hänellä on kuitenkin silmää vahvoille visuaalisuuksille. The Ice Tower on taitavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin pätevät. Tehosteet toimivat ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. Musiikit on rakennettu edesmenneen Olivier Messiaenin sävellyksistä, jotka tunnelmoivat mukavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

La Tour de glace, Ranska, Saksa, Italia, 2025, 3B Productions, Sutor Kolonko, Davis Film, Arte France Cinéma, Bayerischer Rundfunk, Canal+, Ciné+OCS, Arte France, Centre national du cinéma et de l'image animée, La Région Île-de-France, Filmförderungsanstalt, iDM Filmförderung Südtirol, Ministero della Cultura, Agence Nationale de Gestion des Oeuvres Audiovisuelles, Le Groupe Ouest, Breizh Film Fund, Indéfilms 13, Sofica La Banque Postale Image 17, Cinécap 7, Cinémage 18, Cofinova 20, Albolina Film