Pinocchio: Unstrung (2026) - elokuva-arvostelu

PINOCCHIO: UNSTRUNG

Ohjaus: Rhys Frake-Waterfield

Näyttelijät: Cameron Bell, Jude-Evan Lloyd, Richard Brake, Jessica Balmer, Jack Art Gray, Robert Englund, Elliott Spilling, Toni Olabanji, Luca Marandola, Mya Brown, Karolina Knight, Belinda Fenty, Charlotte Jackson, Jay Robertson, Scott Chambers ja Peter DeSouza-Feighoney

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 16

Pinocchio: Unstrung perustuu Carlo Collodin kirjaan Pinokkio (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883 ja se on Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn (2023), Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n (2024), Peter Pan's Neverland Nightmaren (2025) ja Bambi: The Reckoningin (2025) jälkeen The Twisted Childhood Universen viides elokuva. Pikkubudjetilla tehdyn Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn menestyksen myötä ohjaaja Rhys Frake-Waterfield ryhtyi tehtailemaan vastaavia kauhuversioita tutuista saduista ja yksi valikoiduista oli Pinokkio. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa Pinocchio: Unstrung sai teatterikierroksen heinäkuussa 2026 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen, suoraan vuokrattavaksi. Itse en ole pahemmin piitannut The Twisted Childhood Universen elokuvista ja olin melkeinpä luovuttamassa leffasarjan suhteen, kun yllättäen Pinocchio: Unstrung saikin positiivista palautetta niin katsojilta kuin jopa kriitikoilta. Halloweensesongin alkaessa päätin uteliaana antaa elokuvalle mahdollisuuden.

Vanhempiensa kuoltua nuori Peter-poika muuttaa keksijäisoisänsä Geppetton luokse asumaan. Geppetto on rakentanut puisen pojan, Pinocchion, joka osaa puhua ja kävellä... sekä joka huomaa nauttivansa ihmisten tappamisesta.

Cameron Bell näyttelee Jamesia, koulupoikaa, joka menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa ja joka muutti isoisänsä Geppetton (Richard Brake) luokse asumaan. Geppetto on rikas keksijä, jonka uusin luomus on puinen nukkepoika Pinocchio (äänenä Jude-Evan Lloyd), josta muodostuu nopeasti Jamesin hyvä ystävä. James on ihan kelvollinen hahmo, mutta kiinnostavampia ovat toki isoisä Geppetto ja ennen kaikkea hänen luomuksensa. Pinocchio haluaisi olla Jamesin tavoin oikea poika ja hänen pääkoppaansa tunkeutuneen kieron Samu Sir... ei kun siis ihan vain Heinäsirkan (Robert Englund) opastamana Pinocchio lähtee veriselle retkelle tehdäkseen itsestään sellaisen. Jo alkuperäisessä tarinassa naiivi nukke oli helposti hämäräheppujen ohjailtavissa ja siten tarinasta saakin helposti väännettyä huomattavasti vinksahtaneemman. Ilahduttavintahan on, että Pinocchio on toteutettu nukkena, eikä kyse ole mistään halvasta tietokonetehosteesta, toisin kuin Heinäsirkan kohdalla. Lloyd onnistuu pitämään tietyn sinisilmäisyyden äänessään, kun taas Painajainen Elm Streetillä -leffojen (A Nightmare on Elm Street - 1984-1994) Freddy Kruegerina tuttu Englund on passeli valinta käkättävän Heinäsirkan osaan. Bell hoitaa menevästi tonttinsa Jamesina ja Brake istuu mainiosti lämpimäksi isoisäksi.

     Elokuvassa nähdään myös Jack Art Gray ja Jessica Balmer Jamesin kavereina Dudleyna ja Miana, sekä Toni Olabanji Jamesin kiusaajana Treynä. Lisäksi leffassa on mukana pari The Twisted Childhood Universen aiemmista osista tuttua hahmoa. Nuoret näyttelijät ajavat asiansa, mutta on leffan etu, että mukaan on saatu Braken ja Englundin tapaisia konkareitakin.

Enpä olisi uskonut, että heti kättelyssä pohjamudista käynnistyneen The Twisted Childhood Universen viides elokuva olisi sarjan heittämällä paras osa. Siinä, missä aiemmat leffat ovat kärsineet halpuudesta, tyylitajuttomuudesta, korniudesta ja amatöörimäisyydestä, Pinocchio: Unstrung on yllättävänkin osaavasti pistetty kasaan. Kun ensimmäinen Winnie-the-Pooh: Blood and Honey oli kökköydessään tahattoman koominen ja Peter Pan's Neverland Nightmare oli tuskastuttavan yltiövakava, Pinocchio: Unstrung löytää juuri oikean polun, missä se onnistuu olemaan niin sopivan karmiva kuin tarkoituksellisesti hauska. Kyseessä on nimittäin todella synkän huumorin kauhukomedia ja hämmentävän viihdyttävä sellainen.

Vielä alkusuorallaan elokuva pyrkii olemaan totisempi kauhuleffa, mutta kun Pinocchio ryhtyy pistämään ihmisiä kylmäksi, leffa pääsee tosissaan vauhtiin. Tapot ovat todella verisiä ja brutaaleja, mutta samalla myös niin yliampuvia groteskiudessaan, että niille on vaikeaa olla nauramatta. Nukkepoika tappaa erilaisin luovin keinoin, käyttäen jopa valehdellessa kasvavaa nenäänsä murhavälineenä. Parasta on, että itse Pinocchion tapaan myös tapot on toteutettu käytännön tehosteilla ja kuvottavilla maskeerauksilla. Leffaa on tehty juuri sopivan kieli poskessa, minkä ansiosta vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Tämä on juuri se asenne, mitä The Twisted Childhood Universe kovasti kaipasi ja ensimmäistä kertaa olen oikeasti kiinnostunut näkemään, mitä tuleva, aiemmat leffat yhteen niputtava Poohniverse: Monsters Assemble -elokuva (2027) tuo tullessaan.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Rhys Frake-Waterfield, joka ohjasi kaksi ensimmäistä Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -rainaa. Hänen työnsä noiden leffojen parissa oli pääasiassa niin kehnoa, etten odottanut häneltä mitään Pinocchio: Unstrungin suhteen. Frake-Waterfield pääsi kuitenkin yllättämään. Hän on selvästi kehittynyt muutamassa vuodessa ja löytänyt sopivan lähestymiskulman luomaansa universumiin. Elokuva on myös teknisesti varsin pätevä; ammattitaitoisemmin tehty kuin edeltäjänsä. Kameratyöskentely toimii, lavasteet ovat mainiot ja puvustus on oivallista. Itse Pinocchion toteutus ihastuttaa kotikutoisuudellaan ja olinkin ilahtunut, kun lopputekstien aikana näytetään materiaalia kulissien takaa ja kuinka paljon elokuvasta onkaan tehty käsityönä, alkuteksteistä lähtien. Äänimaailma on menevästi rakennettu ja Andrew Scott Bellin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, yhdistellen tietynlaista satumaisuutta karmivuuteen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pinocchio: Unstrung, Iso-Britannia, 2026, ITN Studios, Jagged Edge Productions

Late Lammas -elokuva: Hämäräpuuhissa (Shaun the Sheep: The Beast of Mossy Bottom - 2026) - elokuva-arvostelu

LATE LAMMAS -ELOKUVA: HÄMÄRÄPUUHISSA

SHAUN THE SHEEP: THE BEST OF MOSSY BOTTOM

Ohjaus: Steve Cox ja Matthew Walker

Näyttelijät: Justin Fletcher, John Sparkes, Nina Sosanya, Kate Harbour, Richard Webber, Paul Whitehouse, Emma Tate, Simon Greenall, Andy Nyman ja Dani Dyer

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Wallace & Gromit -lyhytelokuva Läheltä piti (A Close Shave - 1995) voitti parhaan lyhytanimaation Oscar-palkinnon, minkä lisäksi siinä esiintyvästä lampaasta, Latesta päätettiin tehdä oma sarjansa. Nick Parkin luoma Late Lammas -sarja (Shaun the Sheep - 2007) on pyörinyt televisioissa vuodesta 2007 lähtien jo 190 jakson ajan, minkä lisäksi sarjan pohjalta on aiemmin tehty leffat Late Lammas -elokuva (Shaun the Sheep Movie - 2015) ja Late Lammas -elokuva: Farmageddon (A Shaun the Sheep Movie: Farmageddon - 2019). Keväällä 2025 Aardman-animaatioyhtiö ilmoitti työstävänsä kolmatta leffaa Latesta. Animaattorit kävivät töihin pienoismallien ja miniatyyrihahmojen kanssa, ja nyt Late Lammas -elokuva: Hämäräpuuhissa on saapumassa elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt parista aiemmasta Late Lammas -leffasta, minkä lisäksi tykkäsin lapsena katsoa alkuperäistä sarjaa. Olenkin odottanut ilomielin uutta Hämäräpuuhissa -leffaa ja kävinkin katsomassa sen Finnkinon järjestämässä syysloman ennakkonäytöksessä.

Kun halloweenin lähestyessä lampaiden kasvattamat kurpitsat tallotaan, Late yrittää korjata tilanteen, mutta luokin vahingossa hurjimman hirviön, jonka Sammalperä on koskaan nähnyt.

Sammalperän tutut hahmot nähdään jälleen, lähtien tietty nimikkohahmosta - tai siis lampaasta - Latesta (äänenä Justin Fletcher). Late ja muut lampaat ovat jo pitkään kasvattaneet kurpitsoja suunnittelemiinsa halloweenjuhliin, mutta valitettavasti juuri muutamaa päivää ennen halloweenia, ikävä tapahtumaketju johtaa siihen, että kurpitsat tallotaan. Late on kuitenkin neuvokas lammas, joten hän päättää korjata tilanteen tieteen voimin, mutta jokin menee pahasti vikaan... Late on aina mainio tapaus, jonka uusiin seikkailuihin hyppää ilomielin mukaan. Vaikka Late periaatteessa aiheuttaakin tämänkertaisen dilemman, hän ryhtyy tietysti tositoimiin korjatakseen asiat.

     Menossa ovat mukana myös lampaiden Isäntä (John Sparkes), tälle aina uskollinen vahtikoira Vuhku (Sparkes), sekä Isännän uusi ihastuksenkohde eläinlääkäri (Nina Sosanya) ja halloweenpuodin pitäjä (Paul Whitehouse), jotka kiinnostuvat eri syistä Sammalperässä haahuilevasta hurjasta hirviöstä. Sivuhahmotkin ovat lystikkäitä, heidän reagoidessa eri tavoin tämänkertaiseen kommellukseen.

Late Lammas -leffat ovat onnistuneet vekkulisti heittämään hahmojaan erilaisiin skenaarioihin ja vieläpä vaihtamaan joka kerta genreä, pysyen silti koko perheelle sopivana hassutteluna. Ensimmäinen Late Lammas -elokuva oli vielä aika maanläheinen seikkailu, kun taas Late Lammas -elokuva: Farmageddon oli scifileffa avaruusolioineen. Late Lammas -elokuva: Hämäräpuuhissa on puolestaan mitä parhainta katseltavaa perheen yhteiseen halloween-leffailtaan. Kyseessä on nimittäin "kauhuelokuva", joskin täysin lapsiystävällinen sellainen.

Lapsille elokuva voi olla ajoittain varsin jännittävä, vaikka seassa on kosolti hersyvää huumoria. Aikuiset taas voivat bongailla läpi leffan paljon viittauksia eri kauhuklassikoihin, aina Frankensteinista (1931), Psykosta (Psycho - 1960) ja Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981) lähtien. Ja mukailevatpa alkutekstit Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideota. Vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta ja teatterista poistuu leveä hymy huulillaan. Ihailen myös jälleen Late Lammas -tarinoissa paljon sitä, että tekijät luottavat täysillä visuaalisen tarinankerronnan voimaan. Hahmot vain mumisevat tai määkivät, mutta katsojana pysyy silti helposti kärryillä juonesta kaiken aikaa. Tämä on erittäin ilahduttavaa aikakautena, kun katsojan keskittymiskykyä tunnutaan monissa aikuistenkin leffoissa aliarvioitavan.

Ja pakkohan minun on kehua myös elokuvan visuaalista jälkeä. Kuten aiemmatkin Late Lammas -elokuvat, myös Hämäräpuuhissa on toteutettu stop motion -animaationa nukeilla ja pienoismalleilla. Aardmanin animaattoreille nostaa taas kerran hattua, sillä niin mainiolta kaikki näyttää, oli kyse sitten veikeistä hahmoista tai yksityiskohtaisista taustoista. Värien, valojen ja varjojen käyttökin on tyylikästä ja niillä on haluttu mukaan todella vanhanaikaista kauhuestetiikkaa, joka näyttää toki nykypäivänä enemmän huvittavan ylidramaattiselta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Natalie Holtin säveltämät musiikit säestävät tätä määkivän karmivaa seikkailua toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shaun the Sheep: The Beast of Mossy Bottom, Iso-Britannia, 2026, Aardman Animations, Canal+, Sky, StudioCanal Films

William Shakespearen Romeo ja Julia (William Shakespeare's Romeo + Juliet - 1996) - elokuva-arvostelu

WILLIAM SHAKESPEAREN ROMEO JA JULIA

WILLIAM SHAKESPEARE'S ROMEO + JULIET

Ohjaus: Baz Luhrmann

Näyttelijät: Leonardo DiCaprio, Claire Danes, Dash Mihok, Diane Venora, Harold Perrineau, John Leguizamo, Miriam Margolyes, Paul Rudd, Pete Postlethwaite, Brian Dennehy, Christina Pickles, Paul Sorvino, Vondie Curtis-Hall, Jesse Bradford, Zak Orth, Jamie Kennedy ja Edwina Moore

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 

Ikäraja: 12

William Shakespeare's Romeo + Juliet, eli suomalaisittain William Shakespearen Romeo ja Julia perustuu William Shakespearen näytelmään Romeo ja Julia (The Tragedy of Romeo and Juliet) vuodelta 1597. Baz Luhrmann oli kiinnostunut tekemään modernisoivan adaptaation näytelmän pohjalta. Elokuva tehtiin Australian, Yhdysvaltojen, Meksikon ja Kanadan yhteistyöprojektina ja Luhrmann sai vakuutettua 20th Century Foxin leffan potentiaalista kuvaamalla omalla rahallaan testipätkän. Päärooleihin valittiin aluksi Leonardo DiCaprio ja Natalie Portman, mutta koska 14-vuotias Portman koettiin liian nuoreksi vastanäyttelijäksi 21-vuotiaalle DiCapriolle, naistähti päätettiin pistää vaihtoon. Juliaksi kaavailtiin Sarah Michelle Gellaria, mutta hän joutui jättämään elokuvan muiden kiireiden takia, joten rooli meni lopulta Claire Danesille, tämän vakuutettua DiCaprion koekuvauksissa. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin pelottava tapahtuma, kun rikollisjengi sieppasi hiustenmuotoilija Aldo Signorettin ja vaati tästä lunnaita. Baz Luhrmann maksoi lunnaat, Signoretti palautettiin kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä loppuun. Lopulta William Shakespearen Romeo ja Julia sai maailmanensi-iltansa 27. lokakuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta ja parhaan lavastuksen Oscar-ehdokkuuden, sekä voitti parhaan ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin BAFTA-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä sovitusta Romeosta ja Juliasta, mutta tarina on ollut tuttu lapsesta asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kauniissa Veronan kaupungissa Montaguen ja Capuletin suvut ovat olleet riidoissa vuosikaudet. Kun Romeo Montague ja Julia Capulet rakastuvat, on mahdollista, että sukujen erimielisyydet voitaisiin vihdoin sopia. Tai sitten viha on juurtunut niin syvälle, että se tuhoaa nuoret rakastavaiset.

Päärooleihin Romeoksi ja Juliaksi valikoituivat lopulta tosiaan Leonardo DiCaprio ja Claire Danes, jotka vielä tuolloin vasta aloittelivat uriaan. DiCaprion todellinen nousu Titanicin (1997) myötä oli vasta edessä ja hauskasti miehelle itse asiassa tarjottiin ikonista roolia William Shakespearen Romeon ja Julian kuvausten aikana. Juliasta myös kiinnostunutta Dave Parisia esittävä Paul Rudd oli nimittäin ollut erittäin kiinnostunut Titanicin tragediasta ja hän lopulta vakuuttikin DiCaprion tarttumaan rooliin. Kuten myöhemmin Titanic osoitti, DiCaprio istui tuolloin erinomaisesti nuoren hurmurin osaan, sopien siis hyvin myös Romeoksi, joka kokee suurta tuskaa rakastuessaan Juliaan, jota Danes tulkitsee mainiosti. DiCaprion ja Danesin väliltä löytyy oivaa kemiaa ja lähellä muuten oli, että Daneskin olisi nähty Titanicissa, mutta Kate Winslet onnistui nappaamaan pestin.

     Elokuvassa nähdään myös Brian Dennehy ja Christina Pickles Romeon vanhempina Ted ja Caroline Montaguena, Dash Mihok ja Jesse Bradford Romeon serkkuina Benvoliona ja Balthasarina, sekä Harold Perrineau Romeon parhaana ystävänä Mercutiona, vastapuolella Diane Venora ja Paul Sorvino Julian vanhempina Gloria ja Fulgencio Capuletina, John Leguizamo Julian serkkuna Tybaltina ja Miriam Margolyes Julian hoitajana, sekä Pete Postlethwaite isä Laurencena ja Vondie Curtis-Hall poliisipäällikkö Princenä, joka yrittää pitää järjestystä, kun Montagueiden ja Capuletien kiistat aiheuttavat kaaosta Veronan kaduilla. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä osissaan. Perrineau ja Leguizamo heittäytyvät hyvin osiinsa tanssahtelevana Mercutiona ja herkän liipaisinsormen omaavana Tybaltina.

Elokuvan nimi voi olla William Shakespearen Romeo ja Julia, mutta todellisuudessa se on nimenomaan Baz Luhrmannin Romeo ja Julia. Elokuva on nimittäin niin tekijänsä näköinen tuotos, ettei ihme että se aiheuttaa ihmisissä voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan. Sanoisinpa, että kyseessä on sellainen "rakastat tai vihaat" -tapaus, sillä niin teatraalinen, räväkkä ja eksentrinen tämä teos on. Luhrmann on siirtänyt klassikkotarinan nykypäivään, mutta pitänyt Shakespearen ajalle tyypillisen runollisen puhetavan. Kun kilpailevina mafiaperheinä kuvatut Montaguet ja Capuletit leffan alussa ottavat huoltoasemalla miehestä mittaa pistoolein miekkojen sijaan, mutta puhuvat vanhoillisesti ja riimitellen, katsoja pääsee heti kättelyssä hoksaamaan, mihin on ryhtymässä. Luhrmann ei juuri itseään pidättele, vaan tähän vyörytykseen pitää olla oikeassa mielentilassa tai leffan katselun saattaa herkästi lopettaa lyhyeen.

Vaikka minulta kesti tottua leffan räikeyteen ja voimakkaaseen kontrastiin nykypäivän juttujen ja shakespearemaisen puheenparren välillä, elokuva vei lopulta onnistuneesti mennessään. Nimenomaan tämä häpeilemätön räikeys ja rohkea kontrasti tekevät siitä niin kiinnostavan adaptaation. Vaikka juttuja on modernisoitu, tarina on toki vanha tuttu ja teemat vihan keskelle syntyvästä rakkaudesta, sen voimasta ja tuhosta ovat tallella. Romeon ja Julian rakkaus on suloinen, muttei imelän siirappinen. Sekaan mahtuu hauskoja juttuja, mutta myös tarinalle ominaista tragediaa, loppuratkaisusta puhumattakaan. Romeota ja Juliaa on vuosisatojen varrella adaptoitu lukemattomia kertoja, jopa kyllästymiseen asti, eivätkä modernisoinnitkaan ole uusi juttu - olihan Oscar-rohmu West Side Storykin (1961) omanlaisensa sovitus tästä klassikkonäytelmästä. Tykkäsi elokuvasta tai ei, on Baz Luhrmannin Romeo ja Julia ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista sovituksista ja sellainen adaptaatio, josta haluaisi kyllä kuulla itse Shakespearen mielipiteen.

Tekniseltä puolelta elokuva on myös täysin Luhrmannin näköinen. Leffa on monin paikoin kuin ysärillä suursuosiota nauttineen MTV:n musiikkivideo, sillä niin villisti elokuva tykittelee menemään, oli kyse sitten sähäkästä kameratyöskentelystä, toisinaan jopa pienesti nopeutetusta kuvasta tai äkkipikaisesta leikkauksesta. Lavasteet ovat hienot ja puvustus mainiota. Äänimaailma on räväkkä Nellee Hopperin, Marius de Vriesin ja Craig Armstrongin musiikkeja myöten. Eikä pidä unohtaa lopputeksteissä kuultavaa Exit Music (For a Film) -kappaletta, jonka Radiohead teki elokuvaa varten ja joka on oma suosikkini yhtyeen katalogista. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

William Shakespeare's Romeo + Juliet, Yhdysvallat, Australia, Kanada, Meksiko, 1996, Bazmark Films, Estudios Churubusco Azteca S.A., Twentieth Century Fox

Tenacious D: Maailman paras rokkibändi (Tenacious D in The Pick of Destiny - 2006) - elokuva-arvostelu

TENACIOUS D: MAAILMAN PARAS ROKKIBÄNDI

TENACIOUS D IN THE PICK OF DESTINY

Ohjaus: Liam Lynch

Näyttelijät: Jack Black, Kyle Gass, Ben Stiller, Tim Robbins, Ronnie James Dio, Dave Grohl, Meat Loaf, JR Reed, Paul F. Tompkins, John C. Reilly, Amy Poehler, Colin Hanks, Amy Adams ja Fred Armisen

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tenacious D in The Pick of Destiny, eli suomalaisittain Tenacious D: Maailman paras rokkibändi kertoo Jack Blackin ja Kyle Gassin yhtyeen Tenacious D:n fiktiivisen historian. Black ja Gass perustivat yhtyeen vuonna 1994 ja tekivät HBO:lle kolmen jakson mittaisen komediasarjan sen tiimoilta, jota esitettiin vuodesta 1997 vuoteen 2000. He kuitenkin kokivat ongelmia HBO:n kanssa taiteellisista vapauksista, jolloin he alkoivat ideoimaan kokonaista elokuvaa bändistään. Alkuperäinen käsikirjoitus rakentui heidän debyyttialbuminsa Tenacious D:n (2001) ympärille, mutta pitkän pyörittelyn jälkeen he päättivät aloittaa kirjoitusprosessin alusta. Black ja Gass melkein tekivät diilin Working Title Filmsin kanssa, mutta kun he eivät tykänneet yhtiön vaatimuksista ja ideoista, he hylkäsivät tarjouksen. Vuonna 2003 kaksikko solmi vihdoin sopimuksen New Line Cineman kanssa, joka oli valmis antamaan duolle taiteellisen vapauden. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo saman vuoden lopulla, mutta niitä jouduttiin siirtämään, jotta Black ehti King Kongin (2005) kuvauksiin. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2005 ja lopulta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi sai maailmanensi-iltansa 26. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella saanut oman vannoutuneen faniryhmänsä ja nykyään sitä pidetäänkin kulttiklassikkona. Itse katsoin Tenacious D: Maailman parhaan rokkibändin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Nuoret, rocklegendoja fanittavat JB ja KG päättävät perustaa maailman parhaan bändin, Tenacious D:n. Noustakseen maailmankuuluiksi, heidän kuitenkin pitäisi onnistua kirjoittamaan mestariteoskappale. Kaksikko lähtee etsimään myyttistä Kohtalon plektraa, joka on valmistettu itse Saatanan lohjenneesta hampaasta ja jonka kerrotaan tekevän käyttäjistään rockin jumalia.

Jack Black ja Kyle Gass näyttelevät elokuvassa itseään - tai no, hyvin fiktiivisiä versioita itsestään. Black on JB, äärikristillisen perheen poika, jota ei jeesustelu kiinnosta, vaan joka haluaa seurata Ozzy Osbournen ja muiden legendojen jalanjäljissä ja nousta rockjumalten joukkoon. Niinpä hän karkaa kotoaan ja matkaa Hollywoodiin, missä hän kohtaa Gassin esittämän KG:n, jolla on myös samanlainen visio tulevaisuudestaan. Alkusooloilujen jälkeen miehet ystävystyvät ja perustavat bändin nimeltä Tenacious D. Black ja Gass ovat lystikkäässä vedossa, esittäessään periaatteessa omia itseään. Tämä antaakin Blackille mahdollisuuden olla juuri niin Jack Black kuin mies vain osaa olla. Kaksikon kemiat ovat kohdillaan ja niin heidän ystävyytensä syventymistä kuin myös heidän uskaliasta retkeään löytää myyttinen Kohtalon plektra on kiinnostavaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Stiller JB:lle ja KG:lle Kohtalon plektrasta kertovana musiikkikaupan myyjänä, Tenacious D:n todelliseen historiaan liittyvä Tim Robbins kaksikolle plektrasta lisätietoja antavana muukalaisena, laulaja Ronnie James Dio omana itsenään, Nirvanan entinen rumpali ja Foo Fightersin perustaja Dave Grohl Saatanana, minkä lisäksi ruudulla käyvät kääntymässä nykyään huomattavasti isommat nimet, kuten John C. Reilly, Amy Poehler ja Amy Adams. Stiller ja Robbins onnistuvat olemaan rooleissaan niin mystisen salaperäisiä ja jopa hieman uhkaavia kuin myös varsin huvittavia.

Eri yhtyeiden ja artistien elämistä kertovia elokuvia putkahtelee teattereihin nykyään pari kolme vuodessa. Niiden, pääasiassa todellisia tapahtumia kertaavien elokuvien joukosta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi erottuukin edukseen täysin omalaatuisena tapauksena, joka jaksaa ilahduttaa ja naurattaa mainiosti vielä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa on juuri tekijöidensä näköinen historiikki, joka saattaa ihan pikkiriikkisen väritellä totuutta silloin tällöin. Elokuva on myös erinomainen mainos itse bändille, joka ei halunnut tehdä asioita kuten muut.

Musikaalikomedia nappaa välittömästi mukaansa hauskalla Kickapoo-prologilaululla, näyttäen heti elokuvan hengen ja asenteen. Ei aikaakaan, kun JB ja KG jo tutustuvat ja lähtevät rohkealle matkalleen, joka voi potentiaalisesti johtaa maailmankuuluisuuteen. Kohtalon plektran etsiminen vie kaksikkoa monenmoiseen kommellukseen ja leffassa nähdäänkin runsaasti hauskoja, usein varsin absurdejakin tilanteita, puhumattakaan suuresta loppuhuipennuksesta. Nauraa saa vähän väliä, minkä lisäksi elokuva on ympätty täyteen Tenacious D:n biisejä, jotka vaihtelevat lystikkäistä kunnon korvamatoihin, joita voi huomata hyräilevänsä vielä pitkään leffan päätyttyä. On kumma ja sääli, että leffa sai niin vaisun vastaanoton ilmestyessään, mutta on mahtavaa, että elokuva on vuosien varrella noussut ansaitsemaansa asemaan ehtana kulttiklassikkona. Elokuvan uudelleenkatselu sai minut myös moittimaan itseäni siitä, etten lähtenyt Ruotsiin katsomaan Tenacious D:tä livenä huhtikuussa 2024.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Liam Lynch, joka pitää vekkulia ilmapiiriä yllä läpi leffan ja pistää haisemaan kun tarve sitä vaatii. Hänen, Blackin ja Gassin käsikirjoitus on myös riemastuttava. Tenacious D: Maailman paras rokkibändi on lisäksi hyvin kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustuksen ja maskeerauksen huippu on totta kai loppuhuipennuksessa esiintyvä Saatana. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Tenacious D:n kappaleiden ohessa Andrew Grossin ja John Kingin säveltämät musiikit säestävät tätä seikkailua mainiosti.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tenacious D in the Pick of Destiny, Yhdysvallat, 2006, Red Hour Films, MACRON Filmproduktion

Supernatural, kausi 14 (2018-2019) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 14

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Alexander Calvert, Mark Pellegrino, Samantha Smith, Danneel Ackles, Ruth Connell, Katherine Evans, Jim Beaver, DJ Qualls, Dean Armstrong, Meganne Young, Kim Rhodes, Briana Buckmaster, Yadira Guevara-Prip, Genevieve Buechner, Felicia Day, Veronica Cartwright, Lisa Berry, Adam Beach, Rob Benedict ja Jeffrey Dean Morgan

Genre: fantasia, jännitys, draama

Jaksomäärä: 20

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 13 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma televisiosarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2005. Seuraavat kaudet pitivät suosiota yllä, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä pitkään alkuperäiseksi päätökseksi suunnitellun viidennen kauden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2018 ja Supernaturalin neljännentoista tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2018. Kausi sai positiivista palautetta kriitikoilta, mutta sen katsojaluvut jäivät sarjan siihen mennessä alhaisimmiksi. Itse olin jo vuosia pohtinut sarjan katselua ja kun viime syksynä huomasin Supernaturalin täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin sarjan ensimmäisistä kausista paljon, mutta sitten sarjan taso lähti laskuun, enkä paljoa pitänyt edellisestä kaudesta. Aloitinkin neljännentoista kauden katselun skeptisenä.

Arkkienkeli Mikaelin avulla Dean onnistui tappamaan Luciferin, mutta samalla Mikael valtasi Deanin kehon. Yrittäessään auttaa Deania, Sam ja Castiel etsivät samalla keinoa palauttaakseen Jackin voimat.

Supernaturalin tutut hahmot tekevät jälleen paluun, joidenkin, kuten Bobbyn (Jim Beaver), ollessa maailmanlopun maailman rinnakkaistodellisuusversioita. Edelliskauden päätteeksi Dean (Jensen Ackles) teki diilin Mikaelin (Christian Keyes) kanssa, jotta he saivat voitettua pahan Luciferin (Mark Pellegrino), mutta Mikael huiputti Winchesterejä ja otti Deanin kehon valtaansa. Samalla Luciferin poika Jack (Alexander Calvert) menetti voimansa. Deanin veli Sam (Jared Padalecki) ja Castiel-enkeli (Misha Collins) yrittävät parhaansa mukaan auttaa molempia. Ackles, Padalecki ja Collins hoitavat tonttinsa tuttuun tapaansa passelisti, joskin esittäen suuren osan jaksoista sellaisella perusvaihteella, mikä ei vaadi keneltäkään heistä juuri mitään enempää. Sarja ja hahmot ovat varmasti tärkeitä jokaiselle kolmikosta, mutta he jaksavat vain pari kertaa kauden aikana väläyttää aitoa paloa hommaa kohtaan. Calvert on kuitenkin mainio sinisilmäisenä Jackina ja Pellegrino pääsee uudella tavalla esille, esittäessään Nickiä, miestä, jonka kehon Lucifer valtasi vuosikymmen aiemmin ja joka joutuu nyt kohtaamaan paholaisen tekojen seuraukset elämässään.

     Myös muun muassa veljesten äiti Mary (Samantha Smith), noita Rowena (Ruth Connell), ihmissudeksi muutettu Garth (DJ Qualls), seriffi Jody (Kim Rhodes) ja hakkerinero Charlie (Felicia Day) ovat menossa mukana. Hahmoista ei saada paljoa kaivettua uutta irti, mutta näyttelijät ovat vähintään mukiinmeneviä osissaan.

Supernaturalin neljännentoista tuotantokauden katselu kävi jo työstä. Tässä kohtaa käy kyllä erittäin selväksi, että sarjaa on julkaistu yli kolmensadan jakson edestä. Päänäyttelijöistä on puhti loppu ja käsikirjoittajat lähinnä kierrättävät aiemmin nähtyjä juttuja. Mikaelin valtaama Dean tuntuu juonikuviona aika samalta kuin Kainin merkkiä kantanut Dean, tällä kertaa Jensen Ackles on vain puettu Peaky Blinders - gangsteriklaani -sarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) fanipojaksi. Kun vielä tähän päälle aiemmin kuolleet hahmot tuodaan maailmanlopun maailman rinnakkaistodellisuusversioina takaisin kuvioihin, tuntuu paikoitellen siltä kuin aiemmilla uhrauksillakaan ei olisi ollut väliä.

Aiempia kausia pari jaksoa lyhyempi neljästoista kausi ei onnistunut missään kohtaa nappaamaan mukaansa. Päätarinoista Mikael-kuvio on tylsä ja muutenkin kömpelösti hoidettu. Jackiin liittyvä tarina toimii paremmin, joskin sekin aaltoilee tasonsa puolesta pitkin kautta. Sekaan mahtuu myös yksittäisiä "viikon hirviö" -jaksoja, mutta niissä ei ollut oikeastaan ainuttakaan sellaista, joka olisi säväyttänyt tai jäänyt mieleen. Viihdearvokin on kadoksissa, koska suuri osa kaudesta käytetään murjottamiseen ja mököttämiseen. Omalla kohdallani mielenkiinto heräsi oikeastaan vasta viimeisillä minuuteilla, kun sarja ryhtyy pohjustamaan viidettätoista ja samalla (onneksi) viimeistä tuotantokauttaan. Heikkenevästä tasosta huolimatta on pakko myöntää, että odotan kyllä näkeväni, miten Winchesterin veljesten (turhan pitkäksi venytetty) saaga viedään päätökseensä.

Tuotantokauden ohjaajat eivät saa tuotua enää juuri minkäänlaista potkua sarjaan, minkä lisäksi jännitys jää tällä kaudella hyvin vähäiseksi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetketkin tuntuvat aika halvoilta. Käsikirjoittajatiimin työ huutaa jo sitä, että sarja olisi pitänyt osata lopettaa aiemmin. Teknisesti Supernatural sentään pitää tasonsa, niin hyvässä kuin huonossa. Neljästoista kausi on kelvollisesti kuvattu ja mukaan mahtuu hyviä lavasteita, asuja, sekä maskeerauksia. Tietokonetehosteista paistaa kuitenkin pieni budjetti. Äänimaailma on ihan menevästi rakennettu ja Christopher Lennertzin ja Jay Gruskan säveltämät musiikit toimivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Lapin sota (2026) - elokuva-arvostelu

LAPIN SOTA

Ohjaus: Aku Louhimies

Näyttelijät: Luukas Niskanen, Sannah Nedergård, Peter Franzén, Volker Bruch, Pyry Kähkönen, Olli Rahkonen, Hilma Kotkaniemi, Ronja Kuoppamäki, Amelie Bleuberg, Emma Kilpimaa, Aino Louhimies, Elli Arstila, Panu Mikkola, Akseli Reimaluoto, Onni Parviainen, Taisto Oksanen ja Petteri Summanen

Genre: sota, historia

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Lapin sota perustuu Antti Tuurin kirjaan Rauta-antura vuodelta 2012. Uuden Tuntemattoman sotilaan (2017) ohjaaja Aku Louhimies kiinnostui Tuurin kirjasta ja kuinka se kertoi usein vaietuista asioista toisesta maailmansodasta Suomessa. Louhimies ja Tuuri ryhtyivät yhdessä kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitusta ja saivat rahoituksen tuotannolle. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Lapin sota on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä uteliaana, sillä traileri vaikutti lupaavalta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lapin sodan heti sen ensi-iltapäivänä.

Syksy 1944. Sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä on päättynyt rauhansopimukseen. Sopimukseen kuitenkin kuuluu ehtona, että Suomea auttaneet saksalaiset pitää häätää maasta, mistä saksalaiset taas suuttuvat, aloittaen uuden sodan suomalaisten ja heidän entisten liittolaistensa välillä.

Lapin sota kertoo syksyn 1944 tapahtumista muutamasta eri vinkkelistä. On panssarintorjuntaosastoon kuuluva nuori sotamies Heikki (Luukas Niskanen), vähän aikaa sitten vankilasta vapautunut ja suoraan rintamalle lähtenyt Arvo (Pyry Kähkönen) ja heitä komentava alikersantti Ilola (Olli Rahkonen), sekä pastori Vainio (Peter Franzén), hänen vaimonsa Saara (Sannah Nedergård) ja Saaran uusi rakas, saksalaismajuri Duisberg (Volker Bruch). Heikki, Arvo ja Ilola ovat vain muutama sotilas tuhansista, jotka ovat juuri taistelleet Neuvostoliittoa vastaan, kun uuden rauhansopimuksen myötä heidän pitäisikin yhtäkkiä kääntyä entisiä liittolaisiaan, eli natsi-Saksaa vastaan. Tilanne on haastava myös Saaralle, joka työskenteli tulkkina saksalaisten esikunnassa ja rakastui siellä majuri Duisbergiin, joka pitäisi nyt nähdä vihollisena. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja sopivan erilaisia toisistaan. Kenties eniten esillä oleva Heikki jää henkilönä toisaalta hieman ohueksi, mutta samalla hiljaisen nuorukaisen kautta esitetään täydellisesti sodan kamaluuksia. Niskanen ei paljoa pääse puhumaan, mutta hän tekee todella paljon pelkillä katseillaan. Näyttelijäkaarti on muutenkin hyvässä vedossa. Rahkonen tulkitsee mainiosti alikersantin väsymystä, Franzén taas pastorihahmonsa vaikeita tunteita hänet pettänyttä vaimoaan kohtaan ja Kähkönen tuo hieman huumoria synkkyyden keskelle. Nedergårdin ja Babylon Berlin -televisiosarjasta (2017-) tutun Bruchin väliltä löytyy hyvää kemiaa.

Tässä kohtaa voisin varmaan tunnustaa, että en ole vieläkään nähnyt Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta. Tämä arvostelu ei siis tule millään lailla vertailemaan pitkään kyseenalaisten metodiensa takia kohujen keskellä ryvenneen ohjaajan kahta sotaelokuvaa. Lapin sodan nähtyäni aion kyllä mahdollisimman pian saada katsottua myös Tuntemattoman sotilaan, sillä olin ajoittain niin vaikuttunut tästä teoksesta. Vielä elokuvan alkupää hapuilee hieman, kun se tuntuu hetkittäin filmatulta Wikipedia-artikkelilta. Pitkään jokainen kohtaus alkaa tekstillä, joka selittää missä ollaan, mikä päivä on ja mitä merkittävää Suomessa on juuri tapahtunut. Hetken jännitin, että tuleeko koko leffa olemaan sellainen. Onneksi elokuva kuitenkin rauhoittuu edetessään ja vahvistaa otettaan kaiken aikaa.

Hieman töksähtelevästä tarinankerronnasta huolimatta elokuvan ensimmäinen tunti säväytti sotakohtauksillaan, joista näki että rahaa on kyllä palanut. Taistelukuvaukset ovat myös onnistuneen jännittäviä. Todellinen koukkuhan leffaan kuitenkin saadaan, kun rauhansopimus on solmittu ja yhtäkkiä suomalaisten pitäisi kääntyä vanhoja liittolaisiaan vastaan. Natsi-Saksan kanssa toveeraaminen on toki asia, mitä harva maa haluaisi muistella, mutta valitettavasti Suomi ei olisi pärjännyt taistelussa Neuvostoliittoa vastaan ilman heitä. Natsien teot Euroopassa olivat etäisesti tiedossa, mutta Suomeen saapuneet saksalaiset tuntuivat olevan hyviä miehiä, jotka auttoivat paikallisia taistelemisen lisäksi myös muissa hommissa. Ja yhtäkkiä seuraavana päivänä nämä miehet olivat vihollisia, jotka pitäisi joko saada ulos maasta tai ampua.

Elokuvan parasta antia on tämä kuvaus tilanteen absurdiudesta ja samalla hurjuudesta suomalaisten vinkkelistä. Entinen vihollinen onkin nyt liittolainen ja entinen liittolainen onkin nyt vihollinen. Elokuva näyttää raastavasti, miten suomalaisten pitää puheellaan epäinhimillistää saksalaiset ja venäläiset, jotta voivat perustella itselleen tekonsa ja käytöksensä. Samalla elokuva muistuttaa, että hirmutekoihin pystyy jokainen kansalaisuudesta riippumatta. Kun nuoret sotilaat saavat käskyn viedä saksalaisia auttaneet ja heihin rakastuneet suomalaisnaiset Rovaniemelle, jännite on korkeampi kuin sotakohtauksissa, sillä kuka tahansa vastaantuleva voi olla vihamielinen, niin naisille, jotka mielletään nyt pettureiksi ja vakoojiksi, sekä miehille, jotka heitä saattavat ja suojelevat. Siis suojelevat, vaikka naisia ollaan todennäköisesti viemässä tapettaviksi.

Kestoa Lapin sodalla on vähän päälle kaksi ja puoli tuntia, mutta itse en mieltänyt elokuvaa missään kohtaa liian pitkäksi tai tylsäksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, että sotimiskohtaukset loppuvat periaatteessa kokonaan puolenvälin paikkeilla ja loppuleffa on lähinnä matkaamista Ouluun, joko jalan tai hyvän onnen sattuessa auton kyydissä. Minut tämä matka - sen vaiheet ja sen vaikutukset hahmoihin - koukuttivat täysin mukaansa. Pidin paljon siitä, että sodan päättyminen ei genreleffalle poikkeuksellisesti juuri saanut aikaan sotilaissa riemunkiljahduksia, vaan enemmänkin sellaisia "ai tässäkö tämä nyt oli, lähdetäänkö kotiin?" -kysymyksiä. Leffan loppu onnistui myös liikuttamaan.

Louhimies rakentaa ilmapiiriä väkevästi ja on saanut aikaan kohtauksia, jotka todella tuntuvat suurilta skaalaltaan. Hänen ja Tuurin käsikirjoitus hieman takeltelee alkumetreillä, mutta voi toki olla, että myös Lapin sodasta julkaistaan joskus Tuntemattoman sotilaan tapaan pari pidennettyä versiota, jotka rauhoittavat alkupään kerrontaa hieman. Teknisesti Lapin sota on hieno. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja mukana on niin näyttäviä maisemaotoksia, taitavaa siluettien ja värien, sekä värittömyydenkin käyttöä. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja maskeeraajat ovat päässeet peittämään näyttelijät mutaan ja ruhjeisiin. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma jylisee onnistuneesti. Lasse Enersenin säveltämät musiikit tunnelmoivat niin jännittävästi kuin haikeastikin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lapin sota, Suomi, 2026, Backmann & Hoderoff, MTV Oy

Crystal Lake, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

CRYSTAL LAKE - KAUSI 1

Luoja: Brad Caleb Kane

Näyttelijät: Linda Cardellini, William Catlett, Gwendolyn Sundstrom, Cameron Scoggins, Devin Kessler, Callum Vinson, Danielle Kotch, Phoenix Parnevik, Nick Cordileone, Neal Huff, Joy Suprano, Bernadette Quigley, Daniel Stewart Sherman, William Hill, Brian J. Carter, Nancy Nagrant, Jason Fuchs, Manon Gage, Oona Roche, Hamish Linklater ja Jonathan Tison

Genre: kauhu, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 44 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Crystal Lake on esiosa kauhuelokuvaklassikolle Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980). 2000-luvun alussa, kymmenen elokuvan jälkeen alkuperäisleffan ohjaaja Sean S. Cunningham kertoi ideastaan laajentaa murhaaja Jason Voorheesin tarinaa television puolelle. Tämä "Crystal Lake Chronicles" -projekti ei kuitenkaan edennyt ja kymmenen vuotta myöhemmin The CW -kanava ryhtyi työstämään omaa sarjaansa aiheesta. Kanava ei kuitenkaan tarttunut tekemäänsä pilottijaksoon ja hetken aikaa tekijät keskittyivät uuteen elokuvaan, jonka oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2017, mutta sekin jäi tekemättä. Vihdoin vuonna 2022 A24-yhtiö ja Bryan Fuller ilmoittivat työstävänsä esiosasarjaa Peacock-kanavalle. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot viivästyttivät tuotannon käynnistymistä ja kuvaukset alkoivat vasta kesäkuussa 2025. Nyt Crystal Laken ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin utelias näkemään, mitä sarjan parissa on saatu aikaiseksi. Katsoinkin Crystal Laken läpi muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Kun Crystal Laken kesäleirillä epämuodostunut poika Jason Voorhees hukkuu, hänen äitinsä Pamela vajoaa synkälle polulle.

Linda Cardellini näyttelee Pamela Voorheesia, rakastavaa äitiä, joka huolehtii jopa ylisuojelevasti epämuodostuneesta pojastaan Jasonista (Callum Vinson). Jason on Pamelan silmäterä, eikä hän suostu päästämään poikaa silmistään edes kun tämä lähtee kesäleirille, vaan työskentelee leirillä kokkina. Naisen sydän hajoaa palasiksi, kun eräänä päivänä kiusattu Jason hukkuu, eikä Pamelan psyyke ole enää entisensä. Kaikille alkuperäisen Perjantai 13. -elokuvan nähneille lopputulos on varmasti selvä, mutta Pamelan tarinaa on silti kiinnostavaa seurata. Iso syy tähän on mahtava Cardellini, joka tulkitsee hahmonsa surua ja siitä ilmeneviä synkkiä puolia vakuuttavasti. Hänestä löytyy äidillistä lämpöä, mutta myös hurjaa vimmaa. Vinson taas on sympaattinen pienenä Jason-poikana.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa William Catlett Crystal Laken poliisipäällikkö Brooksina, Devin Kessler Brooksin journalistisiskona Brianana, Gwendolyn Sundstrom Jasonin ainoana ystävänä Gracena, Nick Cordileone metsässä asuvana sotaveteraani Ralphina, Joy Suprano Pamelan ystävänä Ritana, Bernadette Quigley paikallista kuppilaa pyörittävänä Trudynä, sekä Danielle Kotch ja Phoenix Parnevik Crystal Laken kesäleirin ohjaajina Claudettena ja Barryna. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta sarja on silti selvästi Cardellinin show.

Minua hieman jännitti ryhtyä katsomaan Crystal Lakea, koska usein tällaiset esiosatarinat voivat enemmänkin tehdä hallaa. Minä esimerkiksi inhoan Rob Zombien Halloween-elokuvan (2007) yritystä selittää toisen ikonisen kauhuhahmon, Michael Myersin tekoja, keksimällä tälle traagisen lapsuudentarinan. Se oli lähinnä osoitus siitä, ettei Zombie ollut ikinä ymmärtänyt hahmoa. Jason Voorheesin kohdalla kyse on kuitenkin aina ollut traagisesta lapsuudesta, joten sarja ei ryhdy rikkomaan kaanonia esittelemällä mukavan pojan, jolle käy ikävästi. Sarja ottaa kyllä vapauksia esimerkiksi muuttamalla aikajanaa, sekä keksimällä uutta taustaa Voorheeseille, mutta kyllähän jo vanhat Perjantai 13. päivä -rainat toivat omia risteileviä ideoitaan. Lisäksi pidin paljon enemmän Crystal Laken uusista ideoista kuin vaikkapa umpisurkean Jason Goes to Hell: The Final Friday -leffan (1993) ajatuksesta, että Jason olisikin yksi Evil Dead -elokuvasarjan (1981-) deaditeista.

Kahdeksanjaksoinen avauskausi vie pääasiassa onnistuneesti mennessään. Jasonin kuolinkohtaus tuntuu tehokkaan ikävältä ja sen erilaisia vaikutuksia on mielenkiintoista seurata. Pitkään sarja on ehta slasher ja genrefanit varmasti ilahtuvat jaksojen kekseliäistä ja groteskeista tavoista pistää ihmisiä hengiltä. Tunnelma on jännittävä, joskin samalla myös haikea. Vasta finaalijaksossaan tuotantokausi hieman kompastelee, kun se ryhtyy selkeämmin sysäämään sarjaa vaihtoehtoiselle aikajanalle, mutta pidin silti näkemästäni ja odotan, mitä mahdollinen kakkoskausi voisi tuoda tullessaan.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä pätevästi, samalla kun käsikirjoittajat hieman horjuvat, tasapainotellessaan tutun tarinan seuraamisen ja omien lisäystensä välillä. Teknisesti Crystal Lake on suorastaan ihastuttava. Se kumartelee monin tavoin alkuperäiselle Perjantai 13. -elokuvalle, oli kyse sitten samoissa ympäristöissä kuvaamisesta, samanlaisista kamerakikkailuista tai alkutekstipätkästä lasin särkevää logoa myöten. Sarja on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Maskeeraustiimi on tehnyt vaikuttavaa työtä niin Jasonin kuin rujojen kuolemien kanssa. Äänityöskentely on oivallista ja Giosuè Greco tuo hyvän lisänsä tunnelmaan musiikeillaan, muistaen tietysti säilyttää Harry Manfredinin tunnetut melodiat ja sen ikonisen "Ki-ki-ki, ma-ma-ma!" -kuiskutuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crystal Lake, Yhdysvallat, 2026-, A24