Ride or Die, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

RIDE OR DIE - KAUSI 1

Luoja: Tessa Coates

Näyttelijät: Hannah Waddingham, Octavia Spencer, Calam Lynch, Savannah Steyn, Ed Skrein, Sylvia Hoeks, Bill Nighy, Jamie Parker, Jacky Ido ja Cathy Tyson

Genre: toiminta, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 48 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Ride or Die on Amazonin uusi toimintasarja. Tessa Coates ryhtyi kehittelemään sarjaa vuonna 2023 ja sai muun muassa Amazon MGM Studiosin ja Skydance Televisionin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Ride or Dien ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta sen päätähtien takia ja ryhdyinkin katsomaan Ride or Dieta heti sen julkaisupäivänä.

Kansanedustajan vaimo Debbie päätyy hurjan ajojahdin keskelle, kun paljastuu, että hänen paras ystävänsä Judith on todellisuudessa kylmä palkkatappaja.

Octavia Spencer näyttelee Debbie Claybornea, kansanedustaja Davidin (Jamie Parker) vaimoa, joka on mukana parlamenttitapahtumissa ja järjestää viikottain kaveripiirinsä lukukerhoa. Hänen paras ystävänsä Judith Burton (Hannah Waddingham) vaikuttaa tuiki tavalliselta tilintarkastajalta, mutta todellisuudessa nainen onkin Whiptail, armoton ja tehokas palkkatappaja. Kun tämä paljastuu Debbielle, kaksikko joutuu lähtemään yhdessä karkuteille, perässään useampi eri taho, Whiptailin pomoista lähtien. Spencer ja Waddingham ovat nappivalinnat rooleihinsa. Spencer tulkitsee hyvin hahmonsa alun hätääntymistä, mutta jakso jaksolta myös Debbien totuttelua uuteen elämäänsä tien päällä, olan yli vilkuillen. Waddingham taas istuu hyvin viekkaan tappajan rooliin, joka alkaa kuitenkin kauden edetessä miettimään elämänvalintojaan uudelleen. Hahmot ovat oivalliset ja näyttelijäkaksikon kemiat kohtaavat täydellisesti.

     Sarjassa nähdään myös Bill Nighy Whiptailin palkkaavan organisaation johtajana, Calam Lynch Whiptailin assistenttina Samina, Savannah Steyn Whiptailin asespesialistina ja tekniikkaguruna Queeniena, Sylvia Hoeks kaksikkoa jahtaavana tappaja Anana, Ed Skrein rikollisjärjestöön kuuluvana Billynä, sekä Jacky Ido Interpol-agentti Jacquesina. Sivunäyttelijät ja heidän esittämänsä hahmot ajavat asiansa, mutta esimerkiksi Samin ja Queenien välinen suhdesotku ei jaksanut juuri kiinnostaa minua.

Ride or Die ehdottomasti hyötyy paljon mainioista päätähdistään Hannah Waddinghamista ja Octavia Spenceristä, heidän välisestä kemiastaan, sekä heidän hyvistä hahmoistaan. Nimittäin heidän ympärille kyhätty tarina ei ole kovin kaksinen ja suuren osan ajasta Waddingham ja Spencer kannattelevat kahdestaan koko sarjaa harteillaan. Avausjakso on vielä lupaava, kun hahmot esitellään ja Judithin ja Debbien vuosia kestänyt ystävyytensä kokee aikamoisen kolauksen, kun Debbielle käy selväksi Judithin todellinen ammatti. Hyvistä lähtökohdista huolimatta pakomatka ei kuitenkaan jaksa napata mukaansa.

Judithin - tai siis Whiptailin - ja Debbien vaikeaksi muuttuvan ystävyyden muovautumista on mielenkiintoista seurata, mutta lähes kaikki heidän ympärillään tuntuu suorastaan yhdentekevältä. Whiptailin menneisyyteen liittyy ihan kiinnostavia puolia, joita nainen ryhtyy ensimmäistä kertaa pohtimaan eri kantilta. Mutta takaa-ajot, yritykset selvittää vihollisten todelliset aikomukset ja muu tavanomaisempi vakoojameno jättää aika kylmäksi. Toimintakohtaukset ovat ajoittain ihan viihdyttäviä, mutta eivät erityisen jännittäviä. Huumoripuoli on myös ailahtelevaa. Kaiken kaikkiaan Ride or Die osoittautui harmillisen keskinkertaiseksi uutuussarjaksi, jolta olisin toivonut paljon enemmän mainion pääkaksikon takia. Jos Amazon päättää lakkauttaa sarjan tähän avauskauteen, en olisi yllättynyt, enkä myöskään pettynyt.

Tuotantokauden ohjaajien työ on hitusen lepsua, mihin vaikuttaa käsikirjoitustiimin ailahtelevat aikaansaannokset. Lukuun ottamatta joitain keskeneräisiltä näyttäviä digiefektejä, teknisesti Ride or Die on sentään passeli. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma rymistelee toimivasti ja Isabella Summersin säveltämät musiikit tunnelmoivat varsin tyypilliseen vakoojatyyliin taustalla. Yksi suosikkijutuistani sarjassa on sen alkutekstikappaleena toimiva Gin Wigmoren Kill of the Night.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Ride or Die season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Ride or Die, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Double Dream, Orit Entertainment, Paramount Television Studios, Skydance Television, Stillking Films

Slow Horses, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 5

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Saskia Reeves, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kristin Scott Thomas, James Callis, Tom Brooke, Rosalind Eleazar, Jonathan Pryce, Nick Mohammed, Hiba Bennani, Christopher Villiers, Victoria Hamilton, Monty Ben, Fady Elsayed ja Ahmed Elmusrati

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 39 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjoihin (Slough House - 2010-) perustuva sarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä huhtikuussa 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi kasvattivat suosiota ja viidennen kauden kuvaukset olivat jo käynnistyneet, ennen kuin neljännestä kaudesta oli julkaistu ensimmäistä jaksoakaan. Lopulta Slow Horsesin viidennen kauden esitys alkoi syyskuussa 2025. Tämäkin kausi sai korkeat katsojaluvut, sekä kehuja kriitikoilta ja parhaan draamasarjan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse olin jo pidemmän aikaa pohtinut sarjan katsomista, erityisesti isäni kehuttua sitä minulle. Nyt kun Slow Horses on saamassa jo kuudennen kautensa, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin todella paljon neljästä ensimmäisestä kaudesta ja pistinkin viidennen kauden innoissani pyörimään, katsoen jälleen koko kauden yhtä kyytiä.

Lontoon pormestarinvaalit muuttuvat kaaokseksi, kun väkivaltainen ryhmä alkaa tehdä erilaisia poliittisia iskuja ympäri kaupunkia. Kun iskut muuttuvat henkilökohtaisiksi, Slough Housen väki ryhtyy selvittämään, mistä on kyse.

Lukuun ottamatta neljännellä kaudella kuollutta Marcusta (Kadiff Kirwan), Slow Horsesin tutut hahmot tekevät paluun, joskin Louisan (Rosalind Eleazar) osuus jää todella lyhyeksi, naisen päätettyä lopettaa työt MI5:llä. Vanha kunnon Jackson Lamb (Gary Oldman) johtaa edelleen Slough Housen luupäitä tutulla sarkastisella ja töykeällä asenteellaan, mutta Oldmanin fantastisen roolityön ja mahtavien repliikkien takia miehestä ei voi olla tykkäämättä. River (Jack Lowden) kokee vaikeuksia käsitellä isänsä identiteetin paljastumista, kun taas Shirley (Aimee-Ffion Edwards) purkaa Marcuksen kuoleman surua eri tavoin. Catherine (Saskia Reeves) yrittää parhaansa mukaan pitää pakkaa kasassa, nurkassa kyhjöttävän Coen (Tom Brooke) päästessä paremmin esille. Roddy (Christopher Chung) taas vaikuttaisi saaneen ihka oikean tyttöystävän, eikä pelkkää tekoälybottia. Hahmot ovat jälleen kerran huippuvedossa ja osasta heistä saadaan enemmän irti. Lambin menneisyydestä paljastuu taas hieman lisää, selittäen entistä paremmin hahmon tympeää asennetta.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Riverin isoisä David (Jonathan Pryce), MI5:n johtaja Claude Whelan (James Callis), MI5:n apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas) ja Koirien uusi johtaja Emma Flyte (Ruth Bradley), kun taas uusina hahmoina esitellään muun muassa Roddyn tyttöystävä Tara (Hiba Bennani), Lontoon pormestari Zafar Jaffrey (Nick Mohammed), hänen kilpailijansa Dennis Gimball (Christopher Villiers) ja tämän journalistivaimo Dodie (Victoria Hamilton). Näyttelijäkaarti on huippuvedossa, oli kyse sitten sarjan tutuista konkareista tai vitoskauden tulokkaista.

Lontoon säännöt -kirjaan (London Rules - 2018) perustuva viides kausi on taattua Slow Horses -laatua. Siitä huolimatta, että sarjaa tehdään nykypäivälle poikkeuksellisenkin reippaaseen tahtiin (kun yhtä tuotantokautta leikataan, seuraavaa jo kuvataan ja sitä seuraavaa käsikirjoitetaan), ei sarja suostu menettämään tasoaan. Kausi lähtee todella napakasti käyntiin, kun kesken pormestarin vaalikampanjoinnin eräs mies ryhtyy ampumaan väkijoukkoa. Ja tämä on vasta alkua erilaisille poliittisille iskuille, jotka meinaavat syöstä koko Lontoon kaaokseen. Luupäillä on jälleen kädet täynnä töitä ja sekös vasta tarjoaa katsojalle aikamoista herkkua kuuden jakson ajaksi.

Taas kerran on helppo huomata tuijottaneensa vahingossa koko kauden yhdeltä istumalta, koska tämäkin jännitysnäytelmä pitää niin tehokkaasti otteessaan. Jälleen oman lisänsä tehtävään tuo MI5:n Parkin porukan ja Slough Housen luupäiden yritykset pysyä toistensa edellä, selvittääkseen homman omiin nimiinsä. Mukana on tuttuun tapaan napakkaa toimintaa, ovelaa juonenpunontaa, pakkaa sekoittavia käänteitä, hulvatonta dialogia, sekä vahvoja draamanhetkiä hahmojen välillä. Parasta on, että hirveistä teoistaan huolimatta tämänkertaisten hyökkääjien motiiveja ja vihaa voi jopa ymmärtää ja sarja muistuttaa, etteivät Iso-Britannia ja MI5 todellakaan ole mitään puhtaita pulmusia. Kaiken kaikkiaan Slow Horsesin viides kausi on taas kerran vahva lisäys yhteen tämän hetken parhaista käynnissä olevista sarjoista. Nyt jäänkin erittäin innolla odottamaan tulevaa kuudetta kautta, joskin samaan aikaan minua jännittää hieman, näkyykö sarjan luojan ja pääkäsikirjoittaja Will Smithin (ei se näyttelijä) poistuminen sarjasta ikävällä tavalla...

Slow Horses pysyy myös teknisesti väkevänä. Viides tuotantokausi on pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat oivalliset. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämät musiikit tunnelmoivat tuttuun tapaan menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2021) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJA

DIARY OF A WIMPY KID

Ohjaus: Swinton Scott

Näyttelijät: Brady Noon, Ethan William Childress, Erica Cerra, Chris Diamantopoulos, Christian Convery, Hunter Dillon, Veda Maharaj, Gracen Newton, Billy Lopez, Brenda Crichlow, Lossen Chambers, Donny Lucas, Cyrus Arnold, Zeno Robinson, Braxton Baker ja John Omohundro

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti

Ikäraja: 6

Diary of a Wimpy Kid, eli suomalaisittain Neropatin päiväkirja perustuu Jeff Kinneyn samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2007. Kinneyn kirjasarjan pohjalta oli jo tehty neljä näyteltyä elokuvaa, Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2010), Neropatin päiväkirja: Rodrick Rules (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2011), Neropatin päiväkirja 3: Kovan onnen kesä (Diary of a Wimpy Kid: Dog Days - 2012) ja Neropatin päiväkirja: Reissussa rähjääntyy (Diary of a Wimpy Kid: The Long Haul - 2017). Vuonna 2018 20th Century Fox ilmoitti työstävänsä animaatiosarjan kirjojen pohjalta, mutta kun Disney osti Foxin vuotta myöhemmin, projekti muovautui animaatioelokuvaksi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Neropatin päiväkirja julkaistiin Disney+ -suoratoistopalvelussa joulukuussa 2021. Elokuva sai ihan hyvää palautetta kriitikoilta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse luin Kinneyn kirjoja lapsena, kun kirjasarja oli vasta alkanut, mutta kun elokuva-adaptaatioita alkoi vihdoin tulla, koin olevani liian vanha niille ja jätin ne katsomatta. Kuitenkin viime vuosina Disneyn uudet animaatioleffat ovat herättäneet nostalgisia tunteita kirjasarjaa kohtaan ja olen pohtinut elokuvien katselua joka joulu, kun uusi elokuva on julkaistu. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa animaatiolla Diary of a Wimpy Kid: The Getaway (2026), päätin vihdoin katsoa aiemmat animaatiot.

Greg Heffley ja hänen paras kaverinsa Rowley aloittavat yläkoulun ja saavat nopeasti huomata, että meno on täysin erilaista kuin alakoulussa, mikä meinaa rikkoa heidän pitkän ystävyytensä.

Neropatin päiväkirjan keskiössä on teini-iän kynnyksellä oleva poika Greg Heffley (äänenä Brady Noon), joka on tottunut alakoulun helppouteen ja vapaa-ajalla parhaan kaverinsa Rowleyn (Ethan William Childress) kanssa leikkimiseen ja pelaamiseen. Kuitenkin kun on aika siirtyä yläkouluun, muutoksen tuulet puhaltavat ja vieläpä varsin voimakkaasti. Greg kokee nopeasti paineita vaikuttaa kypsältä, kun taas Rowley ei tunnu ymmärtävän, mitä vaaditaan isojen poikien kanssa pärjäämiseen. Hahmot ovat mainiot, koska heistä löytyy useampia puolia. Gregin toiminta voi toisinaan turhauttaa, eikä hän aina kohtele Rowleyta erityisen mukavasti, mutta samalla voi ymmärtää pojan omia pelkoja ja paineita. Rowleyta taas käy hieman sääliksi ja hän on vähän reppana, mutta samalla on hienoa, kuinka rohkeasti hän haluaa olla oma itsensä, vaikka se tarkoittaisikin että hänelle naurettaisiin. 

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Gregin vanhemmat Susan-äiti (Erica Cerra) ja Frank-isä (Chris Diamantopoulos), isoveli Rodrick (Hunter Dillon) ja pikkuveli Manny (Gracen Newton), muut koululaiset Fregley (Christian Convery), Chirag (Veda Maharaj) ja Charlie (Yuvraj Singh Kalsi), sekä kiusaavien teinien kolmikko Carter (Cyrus Arnold), Pete (Zeno Robinson) ja Wade (Braxton Baker). Sivuhahmot ajavat asiansa ja heistä löytyy sopivan erilaisia persoonia, mutta he jäävät lopulta lähinnä taustalle, leffan keskittyessä Gregin ja Rowleyn tulehtuneeseen ystävyyteen.

Neropatin päiväkirja onnistui olemaan minulle jopa hassun nostalginen elokuvakokemus, vaikka en ollut ennen nähnyt koko leffaa. Sen lisäksi, että minulle muistuivat nopeasti mieleen lapsena lukemistani kirjoista tutut jutut, kuten kauhistuttava juustokosketus, se muistutti myös omasta lapsuudestani ja juurikin ala-asteelta yläasteelle siirtymisestä. Se on se ikä, kun ollaan vielä lapsia, mutta yhtäkkiä pitäisikin olla muka jotenkin isoa poikaa ja hylätä kaikki vanhat kiinnostuksen kohteet. Yläkouluun liittyy paljon sosiaalisia paineita, jotka vaikuttavat eri tavoin kaikkiin. 

Onkin ihan hupaisaa seurata, kuinka nämä asiat vaikuttavat Gregiin ja Rowleyhyn. Koulun jälkeen pelien pelaamista ei kehtaa sanoa enää ääneen, vaan pitäisi muistaa puhua "hengaamisesta" ja halloweenin perinteeksi muodostunut karkkikierroskin pitäisi osata hoitaa coolisti. Nämä paineet ja niiden vaikutus pitkäaikaisten ystävien väleihin muodostaa oivan tarinan, josta löytyy hyviä opetuksia, että paineenkin alla pitäisi muistaa, mitkä asiat ovatkaan oikeasti tärkeitä itselle ja pitää niistä kiinni. Välillä on todella turhauttavaa katsoa sivusta, miten Greg kohtelee Rowley-poloista, mutta samalla Gregille on saatu kelpo kasvutarina. Neropatin päiväkirja onkin oikein passeli leffavalinta etenkin ala-asteelta yläasteelle siirtyville lapsille ja vain tasan tunnin kestossaan se on vieläpä napakan lyhyt.

Pidin myös elokuvan animaatiojäljestä. Ei se todellakaan yllä samalle tasolle kuin Disneyn samana vuonna teattereissa julkaisemat animaatioelokuvat Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon - 2021) ja Encanto (2021), mutta se on kirjasarjan piirroksille uskollinen. Animaattorit pitävät hahmojen simppelin vekkulit ulkonäöt, mutta päivittävät ne kolmiulotteisiksi ja rikastuttavat kuvat väreillä. Äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu John Paesanon säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid, Yhdysvallat, Kanada, 2021, Walt Disney Pictures, 20th Century Studios, Bardel Entertainment, Twentieth Century Animation

Alley Cats, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

ALLEY CATS - KAUSI 1

Luoja: Ricky Gervais

Näyttelijät: Ricky Gervais, Tom Basden, Andrew Brooke, David Earl, Jo Hartley, Diane Morgan, Kerry Godliman, Natalie Cassidy ja Tony Way

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: noin 16 minuuttia - Yhteiskesto: noin 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Alley Cats on Ricky Gervaisin luoma animoitu komediasarja. Gervais sai ideansa läpi Netflixillä, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Alley Catsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun näin Gervaisin mainostavan sosiaalisessa mediassa tulevaa kissa-animaatiotansa. Katsoinkin lopulta Alley Catsin kokonaan yhdeltä istumalta heti sarjan julkaisuaamuna.

Katukissakaverit päättävät auttaa eksynyttä kissanpentua löytämään kotinsa.

Alley Cats kertoo viidestä kissakaverista, joiden laiskanpulskea elämä mullistuu, kun he törmäävät eksyneeseen kissanpentuun (Jo Hartley), joka ei löydä takaisin kotiinsa. On kyyninen Gus (Ricky Gervais), kaiken aikaa uhoava Fang (Andrew Brooke), kaikkeen liikkuvaan peniksensä tökkäävä Yrjö (David Earl), heidän kanssa hengaava hienostunut kotikissa Keikari (Tom Basden), sekä joukon ainoa naispuoleinen katti Olive (Diane Morgan). Kissat ovat persooniltaan sopivan erilaisia toisistaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii lystikkäästi. Olive tuo hyvän lisänsä poppooseen ja erityisesti pakkaa sekoittaa kissanpentu, joka saa karskimmatkin kollit heltymään söpöjen isojen silmien edessä.

Toisin kuin aiemmin tänä vuonna julkaistu Amazon Prime Videon heikko kissa-animaatiosarja Kevin (2026), Alley Cats on oikeasti hupaisa tapaus, joka onnistuu yllättävän hyvin draamankin puolella. Siinä, missä Kevin yritti liian kovasti ronskin huumorin ja häröjen hahmojen suhteen, Alley Catsissa jutut oikeasti naurattavat, vaikka monissa keskusteluissa onkin kyse siitä, minkä kaiken kanssa Yrjö onkaan ehtinyt sekstailla elämänsä aikana. Häröjen juttujen lisäksi sarja naurattaa oivalluksillaan kissojen elämästä, sekä täysin puskista tulevilla synkkyyksillä, jotka vaativat katsojalta aavistuksen kierompaa huumorintajua. Gervais näyttää jälleen kerran, miksi hän on koomikkona ja vitsintekijänä niin suosittu.

Alley Catsin todellinen vahvuus ei kuitenkaan ole hauskoissa keskusteluissa ja tilanteissa, vaan sen dramaattisemmissa hahmovetoisissa hetkissä. Kun näiden kissojen kanssa kaivetaan syvemmältä, sarja onnistuu olemaan yllättävänkin riipaiseva. Gus heittää kaiken aikaa vitsiä siitä, kuinka Keikaria hemmotellaan pilalle, mutta sarja tekee myös selväksi, kuinka paljon Gus haluaisi itse kokea samaa. Mukana on jopa yllättävän sydäntä särkeviä hetkiä, kun kissat esimerkiksi hyvästelevät erittäin iäkkään lajitoverinsa, joka on juuri lähdössä viimeiselle matkalleen eläinlääkäriin. Pohdinnat elämästä ja kuolemasta, niiden nyansseista pelottavine ja kauneine aspekteineen tuovat Alley Catsiin hämmästyttävää rikkautta. Ja kaikista hämmästyttävintähän on se, että kaikki tämä tarjoillaan vain kuudessa vartin mittaisessa jaksossa. Alley Cats on äärimmäisen helppo tuijottaa yhtä kyytiä alusta loppuun, koska yhteiskestoa on vain hieman yli puolitoista tuntia!

Pidin myös paljon siitä, miltä sarja näyttää. Animaatiojälki on oivallista, oli kyse sitten karikatyyrimaisista kissoista tai hieman siihen suuntaan luonnostelluista ympäristöistä. Roskaisista kujista löytyy hyvin yksityiskohtia ja värien käyttö on tyylikästä. Äänityöskentely on myös pätevää ja Andy Burrowsin säveltämät musiikit säestävät näiden kissojen elämää mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Alley Cats, Iso-Britannia, 2026-, Derek Productions, Shush Creative, Blink Industries, Netflix Animation

Nainen pihamaalla (The Woman in the Yard - 2025) - elokuva-arvostelu

NAINEN PIHAMAALLA

THE WOMAN IN THE YARD

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Näyttelijät: Danielle Deadwyler, Peyton Jackson, Estella Kahiha, Okwui Okpokwasili ja Russell Hornsby

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman in the Yard, eli suomalaisittain Nainen pihamaalla on Blumhousen kauhuelokuva. Sam Stefanak työsti vuonna 2020 käsikirjoituksen nimeltä "The Man in the Yard", joka pyöri pitkään Hollywoodin "mustalla listalla" yhtenä pidetyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Alkuvuodesta 2024 Blumhouse ja Universal ilmoittivat työstävänsä yhteistyössä Stefanakin työn pohjalta elokuvaa, joskin titteli muuttui lopulliseen muotoonsa "The Woman in the Yard". Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Nainen pihamaalla sai maaliskuussa 2025. Suomeen elokuva saapui suoraan vuokralle, digimyyntiin ja SkyShowtime-palveluun. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja eräänä iltana päätinkin lopulta katsoa elokuvan.

Leskeksi jäänyt nainen on vajonnut suruunsa, unohtaen lapsensa tyystin. Hänen täytyy kuitenkin ryhdistäytyä, kun perheen pihalle ilmestyy mustiin pukeutunut nainen.

Danielle Deadwyler näyttelee Ramonaa, joka on vähän aikaa sitten jäänyt leskeksi, hänen miehensä Davidin (Russell Hornsby) kuoltua auto-onnettomuudessa. Suru on lamaannuttanut Ramonan täysin, eikä hän ole kyennyt tekemään juuri mitään tai olemaan kummoinen äiti kahdelle isänsä menettäneelle lapselleen, teinipoika Taylorille (Peyton Jackson) ja pienelle tytölle Annielle (Estella Kahiha). Taylor on joutunut toimimaan perheen päänä ja pitämään huushollia yllä, samalla kun Ramona lojuu sängyn pohjalla, mikä onkin aiheuttanut yhä isompia riitoja pojan ja hänen äitinsä välille. Deadwyler, Jackson ja Kahiha ovat kaikki hyviä rooleissaan, tulkiten eri tavoin hahmojensa surua, joskin ajoittain heidän hahmonsa turhauttavat erittäin paljon käytöksellään. Hyvä on myös Okwui Okpokwasili mysteerisenä naisena, joka ilmestyy perheen pihamaalle. Toki ison osan ajasta Okpokwasilin ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin istua paikoillaan, mustan hunnun peittämänä.

Nainen pihamaalla on niitä harmillisia elokuvia, joista löytyisi kyllä potentiaalia, mutta se potentiaali on haaskattu väärän tekijätiimin käsissä. Jossain leffan syövereissä on erittäin vahva lyhytelokuva surusta ja sen murskaavuudesta, mikä esitetään kauhun keinoin, mutta valitettavasti tämä nykyinen elokuva on ylipitkäksi venytetty ja rautalangasta viestiään vääntävä. Ja kauhuelokuvaksi kenties pahinta on, että Nainen pihamaalla ei ole sitten tippaakaan pelottava.

Pidän siitä, että tämä mysteerinainen ilmestyy tyhjästä perheen pihalle nimenomaan keskellä kirkasta päivää, eikä yöllä, kuten monet muut kauhuleffat tekevät. Tuntitolkulla ihan vain istuskeleva nainen aiheuttaa toki epämukavaa ilmapiiriä, etenkin kun joka kerta ikkunasta ulos katsottuna vaikuttaisi siltä, että nainen on liikkunut aavistuksen lähemmäs taloa. Tämä ei kuitenkaan jaksa kantaa edes leffan lyhyttä, jopa alle puolentoista tunnin kestoa. Kun iso osa tästä ajasta käytetään vielä äidin ja pojan väliseen riitelyyn (jota ei olla edes kirjoitettu kummoisesti), vähäinenkin jännite hiipuu. Loppusuoran tavanomaisemmat böö-säikyttelyt ovat kömpelössä ristiriidassa abstraktimpien puolten kanssa, enkä pitänyt juuri siitä, mitä elokuvalla on lopuksi sanottavanaan masennuksesta.

Elokuvan on ohjannut Jaume Collet-Serra, jonka filmografiaan kuuluu pari hyvää kauhuelokuvaa, nokkelien käänteiden Ottolapsi (Orphan - 2009) ja haileffa The Shallows (2016). Nainen pihamaalla -elokuvassa Collet-Serra ei kuitenkaan vakuuta, ei kauhun eikä perhedraaman osalla. Tähän vaikuttaa myös ensikertalaisen Sam Stefanakin työstämä käsikirjoitus, joka olisi toiminut varmaan paremmin esimerkiksi yhtenä American Horror Stories -sarjan (2021-) jaksoista. Leffa on kuitenkin kelvollisesti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Yleensä vahvaa työtä tekevä Lorne Balfe ei kuitenkaan saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikkirintamalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman in the Yard, Yhdysvallat, 2025, Blumhouse Productions, Homegrown Pictures, Ombra Films, Universal Pictures

Batman: Caped Crusader, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

BATMAN: CAPED CRUSADER - KAUSI 2

Luoja: Bruce Timm

Näyttelijät: Hamish Linklater, Jason Watkins, Michelle C. Bonilla, Eric Morgan Stuart, Krystal Joy Brown, Gary Anthony Williams, John DiMaggio, Cedric Yarbrough, Bumper Robinson, Jamie Chung, William Salyers, Ronan Raftery, Laraine Newman, Matthew Needham, J.P. Karliak, James Urbaniak, Wunmi Mosaku, Blythe Melin, Josh Brener, Fryda Wolff ja Kevin Michael Richardson

Genre: animaatio, toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 25 minuuttia - 29 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 16

DC-sarjakuviin perustuva animaatiosarja Batman: Caped Crusader nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa elokuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Batman: Caped Crusaderin toinen tuotantokausi on julkaistu. Itse olen odottanut sarjan jatkoa positiivisin mielin, pidettyäni paljon avauskaudesta. Katsoinkin koko kakkoskauden läpi yhdessä viikonlopussa. 

Rupert Thornen odotellessa oikeudenkäyntiään, Gothamiin saapuu uusia pahuuksia Batmanin ja poliisivoimien riesaksi. Lisäksi ihmisiä löytyy kuolleina, sekopäiset virneet kasvoillaan...

Gothamin vanha kunnon yön ritari Batman (äänenä Hamish Linklater) on jälleen tositoimissa, jakaen edelleen niin poliisivoimien kuin kaupungin asukkaiden mielipiteet kahtia. Toiset pitävät miestä sankarina, toiset taas ovat varmoja, että jossain kohtaa lepakoksi pukeutunut hyyppä paljastaa todelliset katalat aikomuksensa. Batman on aina yhtä mahtava hahmo, oli kyse sitten hänen yöllisestä naamiokostajapuolestaan tai hänen julkisuudenkuvastaan Bruce Waynena, Gothamin tunnetuimpana raha- ja naistenmiehenä.

     Vanhoista hahmoista mukana ovat myös Brucen uskollinen hovimestari Alfred (Jason Watkins), poliisikomisario Gordon (Eric Morgan Stuart) ja hänen tyttärensä Barbara (Krystal Joy Brown), etsivät Montoya (Michelle C. Bonilla), Flass (Gary Anthony Williams) ja Bullock (John DiMaggio), sekä rikolliset Rupert Thorne (Cedric Yarbrough) ja Harley Quinn (Jamie Chung), kun taas uusina tuttavuuksina toinen kausi esittelee lisää roistoja, jotka saapuvat aiheuttamaan kaoosta Gothamiin, kuten Arvuuttaja (Ronan Raftery), Linnunpelätin (Josh Brener), Pakkasherra (Kevin Michael Richardson) ja Jokeri (Matthew Needham). Kuten ykköskaudella nähtiin, sarja tuo ikonisiin Batman-vastuksiin omat käänteensä ja esimerkiksi Jokerin kohdalla voi aluksi hämmentää, että mies ei naura tai edes hymyile kertaakaan. Silti, omituista kyllä, toteutus toimii. Muutkin uudet versiot tutuista hahmoista ovat mielenkiintoisia. Osan kohdalla hoksaa heti, kenestä onkaan kyse, kun taas joidenkin kohdalla voi kestää jokunen tovi, ennen kuin palaset loksahtavat paikoilleen.

Batman: Caped Crusaderin toinen tuotantokausi jatkaa hyvin avauskauden esittelemällä linjalla, kuljettaen katsojansa takaisin vaihtoehtoisen 1940-luvun Gothamiin, tuoden mukaan mielenkiintoisia tulkintoja klassikkopahiksista ja osoittaen, että vaikka kyseessä on animaatiosarja, ei se tarkoita, että kyse olisi jostain lapsiystävällisestä lauantaiaamun piirretystä. Olin kokonaan unohtanut kuinka väkivaltainen ja jopa verinen tämä sarja onkaan. Pitkin jaksoja Batman: Caped Crusader jaksoi yllättää sillä, kuinka pitkälle se on valmis menemään. Sarja ei ole vain visuaalisesti synkkä, vaan se on myös sisällöltään, hahmokuvauksiltaan ja teemoiltaan synkkä. Hyvä vertauskuva ovat Zack Snyderin DC-leffat, jotka synkistelivät puhtaasti estetiikan takia, ymmärtämättä mistä se todellinen synkkyys kumpuaa. Tämä erottaa monipuolisen tyylitajun ja yliyritteliään patsastelun.

Kauden kymmenen noin puolen tunnin mittaista jaksoa vievät hyvin mukanaan, jaksojen pitäessä hyvin Batmanin ja kumppanit kiireisinä. On jo kiinnostavaa nähdä erilaisia yhteenottoja eri vihollisten kanssa ja erityisesti pidin neljännestä jaksosta lepakkodemonia palvovan kultin kanssa. Parasta on kuitenkin jaksojen kasvattelu Jokerin mukaansaapumista kohtaan. Jännite rakentuu onnistuneesti kaksiosaista finaalia varten ja päätösjakso onkin jo varsin tiivistunnelmainen. Batman: Caped Crusader osoittaa toistamiseen, että vielä useiden vuosikymmenten jälkeen tästä viittasankarista on edelleen mahdollista tehdä raikkaalta tuntuvaa uutta materiaalia ja todella toivon sarjalle pitkää ikää. Katsoisin erittäin mielelläni tätä lisää.

Visuaalisesti Batman: Caped Crusader pitää myös tasonsa. Kausi on mainiosti animoitu, oli kyse sitten luovista hahmojen ulkonäöistä ja heidän liikehdinnästään tai taustoista. Pidän paljon sarjan tummanpuhuvasta yleisilmeestä, sekä tietystä filmimäisestä kohinasta, jota kuvan päälle on asetettu, herättämään illuusiota vanhasta piirrossarjasta. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Frederik Wiedmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Batman: Caped Crusader season 2 www.press.amazonstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Batman: Caped Crusader, Yhdysvallat, 2024-, Warner Bros. Animation, DC Entertainment, Bad Robot, 6th & Idaho Productions

Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986) - elokuva-arvostelu

STAND BY ME - VIIMEINEN KESÄ

STAND BY ME

Ohjaus: Rob Reiner

Näyttelijät: Wil Wheaton, River Phoenix, Corey Feldman, Jerry O'Connell, Kiefer Sutherland, Casey Siemaszko, Gary Riley, Bradley Gregg, Jason Oliver, Marshall Bell, Frances Lee McCain, Bruce Kirby, William Bronder, Scott Beach, John Cusack ja Richard Dreyfuss

Genre: draama, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Stand by Me - viimeinen kesä perustuu Stephen Kingin novelliin Ruumis (The Body), joka julkaistiin Kingin novellikokoelmassa Kauhun vuodenajat (Different Seasons) vuonna 1982. Käsikirjoittajakaverukset Bruce A. Evans ja Raynold Gideon lukivat novellin ja pitivät siitä niin paljon, että hankkivat heti sen filmatisointioikeudet. Kaksikko pyysi ohjaaja Adrian Lyneltä apua saadakseen jonkin tuotantoyhtiön tarttumaan projektiin ja lopulta he onnistuivat nappaamaan Embassy Picturesin haaviinsa. Alun perin Lynen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta tämä halusi pitää hieman taukoa ja niinpä ohjaksiin valittiin tilalle Rob Reiner. Juuri ennen kuvausten alkua Columbia Pictures kuitenkin osti Embassyn ja meinasi pistää leffan tuotannon poikki, näkemättä siinä potentiaalia. Yksi Embassyn johtajista, Norman Lear pelasti elokuvan maksamalla itse leffan yli seitsemän miljoonan dollarin budjetin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1985 ja lopulta Stand by Me - viimeinen kesä sai maailmanensi-iltansa 6. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Aluksi elokuva sai hieman kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta, eivätkä sen avausviikonlopun lipputulotkaan olleet kaksiset, mutta vähitellen sana alkoi kiertää ja elokuvan suosio vain kasvoi teatterikierroksensa edetessä. Lopulta myös kriitikot alkoivat yhtyä kehuihin ja vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista ja Stephen King -filmatisoinneista. Jälkimmäiseen mielipiteeseen yhtyi jopa King itse, joka elokuvan nähtyään kertoi itkien Reinerille, että kyseessä oli paras elokuva, mikä hänen kirjojensa pohjalta oli tehty. Itse näin Stand by Me - viimeisen kesän jo lapsena koulussa ja jo tuolloin elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Olen nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin Stand by Me - viimeisen kesän täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Syksyllä 1959 pikkukaupungin neljä kaverusta lähtevät matkalle, löytääkseen kadonneen nuorukaisen ruumiin.

Stand by Me - viimeisen kesän keskiössä on neljä poikaa, jotka ovat olleet ystävyksiä suunnilleen niin kauan kuin he muistavat. On hiljaisempi ja tarinoiden kirjoittamisesta kiinnostunut Gordie (Wil Wheaton), perheensä huonoa mainetta häpeilevä, mutta siksi kovan kuoren kasvattanut Chris (vain seitsemän vuotta elokuvan julkaisemisen jälkeen menehtynyt River Phoenix), rääväsuinen ja väkivaltaista juoppoisäänsä sinisilmäisesti idolisoiva Teddy (Corey Feldman), sekä kaikenlaista pelkäävä ja kaikesta valittava Vern (Jerry O'Connell), joka joutuu usein muiden kolmen kiusoittelun kohteeksi joko pelkuruudestaan, moottoriturvastaan tai lihavuudestaan. Nelikko on täydellisesti valittu ja Wheaton, Phoenix, Feldman ja O'Connell muodostavat täysin uskottavan kaveriporukan, jotka ovat kokeneet monenlaista yhdessä ja joilla on omat sisäpiirin juttunsa. Hahmoista löytyy runsaasti syvyyttä, mitä nuoret tulkitsevat häkellyttävän hyvin. Näyttelijöiden väliset kemiat ovat fantastiset, etenkin Wheatonin ja Phoenixin, Chrisin toimiessa isoveljen korvikkeena, Gordien oikean isoveljen (John Cusack) kuoltua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kiefer Sutherland omaa jengiään johtavana Acena, Casey Siemaszko ja Bradley Gregg tämän jengiin kuuluvina Vernin isoveljenä Billynä ja Chrisin isoveljenä Eyeballina, sekä Marshall Bell ja Frances Lee McCain Gordien vanhempina. Eikä pidä tietenkään unohtaa Richard Dreyfussia, joka esittää aikuista Gordieta, joka muistelee tätä kyseistä tapahtumaa lapsuudessaan, toimien samalla elokuvan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä ja Sutherland onnistuu olemaan oikein kunnon kiusaajamulkku Acena. Ja pakkohan minun on hehkuttaa, että olen muuten nähnyt Sutherlandin kahdesti livenä, lämppäämässä Musea vuonna 2019.

En toisaalta ihmettele, että Stephen King sanoi elokuvan nähtyään, että Stand by Me - viimeinen kesä on paras hänen kirjansa pohjalta tehty filmatisointi. Vaikka itse vannon Kingin inhoaman Stanley Kubrickin Hohto-adaptaation (The Shining - 1980) nimeen ja mielestäni alkuperäisen Ruumis-novellin kanssa samasta novellikokoelmasta löytyvästä toisesta työstä myöhemmin tehty vankiladraama Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) kiilaa tämän edelle, on Stand by Me - viimeinen kesä ehdottomasti kolmen parhaan King-filmatisoinnin joukossa. Elokuva on myös nuorisoleffojen aatelia ja niitä filmejä, jotka mielestäni kaikkien pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. 

Elokuva on myös tarinankerronnan aatelia ja on todella häkellyttävää, että leffa kestää vain pari minuuttia alle puolitoista tuntia, koska se onnistuu pakkaamaan tähän kestoon niin paljon. Ohjaaja Rob Reiner ottaa kaiken irti jokaisesta minuutista ja vaikka kesto on lyhyt ja hahmojenkin vinkkelistä tapahtumat kestävät vain parin päivän ajan, on luvassa huima kasvukertomus, jonka jälkeen niin hahmot kuin katsojakin ovat muuttuneita ihmisiä. Matkaan lähtevä nelikko on vielä enemmän tai vähemmän sinisilmäinen, mutta lopulta ruumiin löytävät hahmot ovat matkansa varrella muuttuneet roimasti. Itse ruumis on lähinnä vain motivaattori hahmojen matkan alkamiselle ja huomattavasti tärkeämpää onkin kaikki muu, mitä sillä reissulla tapahtuu. Koska eihän se ole se määränpää, vaan miten sinne päästään.

Kun näin Stand by Me - viimeisen kesän lapsena ensi kertaa, siitä jäivät mieleen toki mahtava seikkailun henki, sekä useat ikimuistoiset kohtaukset, oli kyse sitten legendaarisen hurjaksi huhutun Chopper-koiran kohtaaminen romuvarastolla, todellinen jännitysnäytelmä junan kanssa sillalla, ikävä juotikasyllätys uimareissun päätteeksi tai Gordien hupaisa kertomus piirakansyöntikilpailusta iltanuotion äärellä. Uusintakatseluilla ja lisääntyvän iän myötä elokuva on auennut täysin uusilla tavoilla. Nelikon väliset keskustelut ovat erinomaisia, poikien pohtiessa paikkaansa maailmassa ja mahdollista tulevaisuuttaan. Usein nämä lapsena pohditut yhteiset tulevaisuudet eivät toteudu aiotulla tavalla ja siinä, missä lapsena elokuvaa katsoo haaveillen vastaavasta seikkailusta omien kaverien kanssa, aikuisena sitä muistelee niitä lapsuudenkavereita, pohtii että mitäköhän heille kuuluu nykyään ja että miksi aiemmin niin läheiset ihmiset muuttuivat yhtäkkiä kuin ventovieraiksi, ilman edes sen kummempia välirikkoja tai muuta draamaa.

Tämän lisäksi elokuvan ilmapiiri on upeasti luotu. Seikkailuhenki on tosiaan vahvasti läsnä ja luvassa on niin tiivistunnelmaista jännitettä, runsaasti erittäin hauskoja hetkiä kuin myös riipaisevan liikuttavia kohtauksia. Gordien, Chrisin, Teddyn ja Vernin väliset keskustelut ovat monipuolisia. Välillä heitetään vitsiä toisen äidistä tai sukuelimen pienuudesta, sitten taas välillä osoitetaan aitoa välittämistä ja huolenpitoa. Silmät kostuvat taatusti useammankin kerran, kun Chris yrittää tsempata Gordieta tavoittelemaan unelmiaan kirjailijana, samalla kun Chris on varma, että hänen tulevaisuutensa on jo etukäteen tuhoon tuomittu. Haikeutta on luvassa runsaasti etenkin loppua kohti ja kun lopputekstit rullaavat, tuntuu katsojasta siltä kuin olisi jättänyt hyvästit omille hyville ystäville. Stand by Me - viimeinen kesä on kertakaikkisen kaunis teos.

Stand by Me - viimeinen kesä on myös teknisesti pätevä elokuva. Se on taitavasti kuvattu ja matkan erilaisia maisemia voisi ihastella pidempäänkin. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jack Nitzschen säveltämät musiikit maalailevat taustalla nätisti, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan. Ja pakkohan se on toki mainita lopputekstien aikana soiva Ben E. Kingin mahtava kappale Stand by Me, joka muuten antoi elokuvalle nimensä. Alun perin leffa kulki Stephen Kingin novellia mukaillen nimellä The Body, mutta kun Reiner kuuli Kiefer Sutherlandin ja River Phoenixin laulamassa biisiä Sutherlandin kitaran tahtiin kuvauksissa, elokuvan nimi pistettiin vaihtoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Stand by Me, Yhdysvallat, 1986, Columbia Pictures, Act III, Act III Communications, The Body