Arvostelu: Apollo 13 (1995)

APOLLO 13

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Kathleen Quinlan, Ed Harris, Gary Sinise, Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd, Miko Hughes, Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Jean Speegle Howard, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean, Christian Clemenson, Mark Wheeler ja Larry Williams

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 7

"Houston, we have a problem!"

Apollo 13 perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan Lost Moon: The Perilous Voyage of Apollo 13 (1994), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin avaruuslento Apollo 13:n onnettomuudesta vuonna 1970. Kirjan oikeudet kaupattiin jo ennen sen julkaisua ja Universal Pictures ja Imagine Entertainment onnistuivat voittamaan myyntikilpailun. William Boyles Jr. ja Al Reinert työstivät alkuperäisen käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Kevin Costneria, mutta rooli meni Tom Hanksille, joka oli innostunut ja tietäväinen avaruudesta ja oli jo pitkään halunnut tähdittää elokuvaa kuulennosta. Ron Howard pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1994. Lopulta Apollo 13 sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa). Itse näin Apollo 13:n ensimmäistä kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

11. huhtikuuta 1970 avaruuslento Apollo 13 matkaa kohti Kuuta, kun matkan varrella ilmenee tekninen vika ja astronauttien täytyy tehdä kaikkensa selviytyäkseen takaisin kotiin elävinä.

Alun perin päärooliin astronautti Jim Lovelliksi kaavailtiin tosiaan Kevin Costneria, jopa ihan Lovellin itsensä toimesta. Roolia tavoitteli myös John Travolta, mutta roolin nappasi lopulta Tom Hanks, joka oli tosielämässä kiinnostunut avaruusmatkailun historiasta ja halunnut jo pidemmän aikaa tähdittää tosipohjaista avaruuselokuvaa. Hanks istuukin erinomaisesti rooliin. Hänestä löytyy tuttuun tapaansa karismaa pääosaan, minkä lisäksi hän on myös uskottava sinnikkäänä ja kokeneena astronauttina. Tosielämässä Lovell piti pitkään ennätystä pisimpään avaruudessa aikaa viettäneestä ihmisestä.

     Lovell ei kuitenkaan lähde Kuumatkalle yksin, vaan hänen mukaansa lähtevät Bill Paxtonin näyttelemä Lovellille aina uskollinen Fred Haise ja Kevin Baconin esittämä hieman kokemattomampi astronautti Jack Swigert, joka valikoituu ihan viime hetkellä, kun alkuperäiseen tiimiin kuulunut Ken Mattingly (Gary Sinise) joutui jättäytymään pois lennolta tuhkarokkoepäilyn takia. Paxton ja Bacon ovat myös hyvät rooleissaan ja Hanksin kanssa he muodostavat oivan dynamiikan erilaisine persoonineen. Vaikka Ken joutuukin jäämään pois kauan odottamaltaan lennolta, Sinise pääsee myös hyvin esille leffan loppupäässä, kun Ken pyydetään testaamaan moduulisimulaatiolla erilaisia keinoja, jotta Apollo 13 saataisiin turvallisesti takaisin Maahan.

Elokuvassa nähdään myös parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Kathleen Quinlan Jimin vaimona Marilyninä ja Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd ja Miko Hughes Lovellin pariskunnan lapsina, parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Ed Harris Houstonissa lennonjohtajana toimivana Gene Kranzina, sekä muun muassa Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean ja Christian Clemenson lennonjohdon ja NASA:n työntekijöinä, jotka eri tahoillaan yrittävät auttaa hädässä olevaa Apollo 13:a. Myös Ron Howardin vanhemmat Jean Speegle ja Rance Howard nähdään leffassa, Jimin äitinä ja pastorina, minkä lisäksi myöhemmin näyttelijänä kuuluisaksi nousseen tyttären Bryce Dallas Howardin voi bongata kohtauksesta, jossa astronauttien sukulaiset saapuvat toivottamaan hyvää matkaa. Kaikin puolin näyttelijäkaarti suoriutuu oivallisesti rooleistaan ja Oscar-ehdokkuudet menivät oikeisiin osotteisiin. Quinlan tulkitsee hienosti vaimohahmonsa huolta, Harrisin omatessa vahvaa auktoriteettia lennonjohtajana.

Lukuun ottamatta paria parhaat päivänsä nähnyttä tietokone-efektiä, Apollo 13 ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan kolmen vuosikymmenen varrella. Kyseessä on edelleen henkeäsalpaavan tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä avaruudessa, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka, eikä aika käy missään kohtaa pitkäksi, vaikka leffalla onkin kestoa liki kaksi ja puoli tuntia. Elokuva itse asiassa tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se vie niin onnistuneesti mukanaan. Merkittävä osa tehosta toki syntyy tiedosta, että tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä kyse ole fiktiivisestä avaruudessa tapahtuvasta selviytymistaistelusta, kuten esimerkiksi elokuvissa Gravity (2013) ja Yksin Marsissa (The Martian - 2015).

Elokuva käynnistyy historiallisesta hetkestä, kun Jim, Fred, Ken ja Jack perheineen seuraavat Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin ensimmäistä Kuulentoa heinäkuussa 1969 ja pian käynnistyykin valmistautuminen miesten omaan reissuun. Hahmot alustetaan oivallisesti, joten kun kauhistuttava tekninen vika ilmenee kesken lennon, on katsojana kiintynyt tähän kolmikkoon. Läpi leffan kotisohvalla hikipisarat kimmeltävät ohimoilla ja keho lukittuu jännittyneeksi, sillä tähän selviytymistaisteluun eläytyy niin täysillä. Läpi elokuvan tuntuukin siltä kuin olisi itse menossa mukana, joko ahtaassa Apollo 13:ssa tai Houstonissa lennonjohdon kanssa.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista onkin se, kuinka laajasti ja monesta vinkkelistä tätä tapausta esitetään läpi leffan. Leffa ei jumita vain itse Apollo 13:ssa, vaan elokuva näyttää esimerkiksi, kuinka Lovellin perheen kotona jännitetään televisiolähetyksen edessä. Televisiolähetyksen kautta saadaan mukaan oikeitakin haastattelutilaisuuksia vaikkapa NASA:n kanssa ja näytetään, kuinka koko muu maailma pysähtyi seuraamaan tätä selviytymisoperaatiota. Jännitettä rakennetaan Houstonissa, kun lennonjohto ja NASA:n työntekijät pyörittelevät hermostuneina erilaisia ideoita siitä, kuinka astronautit saataisiin kotiin. Kaikenlaiset väittelyt oikeasta tavasta, puheet fysiikan mahdollisuuksista ja rajoista, sekä simulaatiokokeilut ovat äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hyppimisellä vältetään yksitoikkoiseksi muuttuminen ja lisätään jännitettä. Jännitys myös kasvaa, kun vähän väliä uusi ongelma saapuu nostelemaan päätään. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojalta kestääkin hetki tasata sykettään ja toipua tästä elokuvallisesta elämyksestä.

Elokuvan ohjaaja Ron Howard on ehtinyt urallaan tehdä useita hyviä elokuvia, kuten Willow - suuren seikkailun (Willow - 1988), Kauniin mielen (A Beautiful Mind - 2001), Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ja Rushin (2013) ja löytyypä minulta myös pehmeä paikka sydämestä Jim Carreyn tähdittämälle The Grinchille (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000). Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö Apollo 13 olisi Howardin paras työ. Tässä Howard osuu nappiin kaikessa. Tukena toimii vahva käsikirjoitus, sekä upea tekninen toteutus. Apollo 13 on vaikuttavasti kuvattu ja painovoimattomat kohtaukset kuvattiin oikeasti painovoimattomassa tilassa, KC-135 -lentokoneessa, mikä aiheutti vähemmän yllättäen osalle näyttelijöistä ja kuvausryhmästä huonoa oloa. Lavastus on näyttävää ja puvustus mainiota. Leikkaus on ihailtavan sulavaa ja Oscar-palkinto olikin ansaittu. Jotkut digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä, mutta käytännön tehosteet ovat yhä komeaa seurattavaa. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu James Hornerin mahtipontisia ja patrioottisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apollo 13, 1995, Universal Pictures, Imagine Entertainment

Arvostelu: Rush (2013)

RUSH

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Chris Hemsworth, Daniel Brühl, Olivia Wilde, Alexandra Maria Lara, Christian McKay, Julian Rhind-Tutt, Pierfrancesco Favino, David Calder, Natalie Dormer, Stephen Mangan, Alistair Petrie ja Colin Stinton

Genre: urheilu, draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Rush perustuu tositapahtumiin vuoden 1976 Formula 1 -kilpailusta ja kilpa-ajajien James Huntin ja Niki Laudan välisestä vimmaisesta kisasta. Peter Morgan kiinnostui tästä tositarinasta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Alun perin Paul Greengrassin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päätyikin vaihtamaan projekteja Ron Howardin kanssa, jonka oli tarkoitus ohjata Captain Phillips (2013). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2012 ja lopulta Rush sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan draamaelokuvan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan brittiläiselokuvan, miessivuosan, äänen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Rushia, vaikka se on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

1970-luvulla brittiläinen James Hunt ja itävaltalainen Niki Lauda ryhtyvät armottomasti kisaamaan Formula 1:ssä.

Marvelin elokuvauniversumista Thorina tunnettu Chris Hemsworth ja saksalainen leffastara Daniel Brühl näyttelevät James Huntia ja Niki Laudaa, eri maiden Formula-kuskeja, joilla on suuret haaveet maailmanmestaruudesta. Eri tavoin lahjakkaat kuskit päätyvät välittömästi nokittain ja kaikki muut kuljettajat joutuvat seuraamaan sivusta näiden kahden taistelua kultapaikasta. Hemsworth ja Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hemsworth istuu kuin valettu virnuilevaksi Huntiksi, joka tykkää juhlimisesta ja vaihtaa naisia ehkä jopa tiuhempaan tahtiin kuin renkaita autoonsa. Brühl häikäisee Laudana, joka on huomattavasti laskelmoivampi ja totaalisesti kilpailuun keskittyvä. Kummatkin persoonat ovat kiinnostavat ja heidän välistä kilpailuaan jää seuraamaan kiehtoutuneena - tiesi tosielämän lopputulemasta tai ei.

     Elokuvassa nähdään myös Christian McKay Huntin kilpailua rahoittavana lordi Heskethinä ja Julian Rhind-Tutt Huntin tallipäällikkö Bubblesina, Natalie Dormer ja Olivia Wilde Huntin parina tyttöystävänä monista, Pierfrancesco Favino Laudan tiimikumppani Regazzonina, sekä Alexandra Maria Lara Laudan tapaamana Marlenena. Sivunäyttelijätkin tekevät kelpo työtä osissaan, mutta Rush on silti täysin Hemsworthin ja Brühlin show.

Rush osoittautui erittäin väkeväksi urheiludraamaksi, joka nappaa heti vauhdikkaaseen kyytiinsä, eikä hellitä otettaan, ennen kuin lopputekstit alkavat rullata merkiksi kilpailun päättymisestä. Sen lisäksi, että itse Formula 1 -ajot ovat täynnä nopeatempoisia ja vaarallisuudessaan jännittäviä ajokohtauksia, jotka ovat toinen toistaan tyylikkäämmin toteutettuja, itse elokuvakin kulkee varsin ytimekkäästi eteenpäin. Noin kuuden vuoden tapahtumat on hyvin saatu tiivistettyä parin tunnin leffaan ja vaikka se tietääkin sitä, että joitain mutkia oiotaan suoriksi, otetaan vapauksia tositapahtumista ja sivuhahmot jäävät hieman pahvisiksi, homma toimii erittäin mainiosti. Tylsää hetkeä ei ole, vaan elokuva on nopeasti ohi, varsinkin loppupäässä, kun homma muuttuu yhä vain jännittävämmäksi.

Vielä hurjia Formula-kilpailukohtauksia mielenkiintoisempaa on seurata näitä kahta päähenkilöä, Huntia ja Landaa, jotka ovat valmiita pistämään lähes kaiken likoon voittaakseen. Nuorten sällien naljailu muuttuu vähitellen hengenvaaralliseksi taisteluksi, eivätkä kaksi kuskia enää näe muita kuljettajia, keskittyessään vain toistensa päihittämiseen. Kyse ei kuitenkaan ole täysin mustavalkoisesta vihasta, vaan kaksikon kilpailusta löytyy monenlaisia puolia ja heidän muutamat yhteiset keskustelunsa ovatkin kenties jopa elokuvan parasta antia. Tiivistunnelmaisten kohtausten lisäksi tämä kuskien vimmainen kisa johtaa myös koskettaviin hetkiin.

Elokuvan ohjasi tosiaan lopulta Ron Howard, joka sopii mielestäni paremmin tämän teoksen rattiin kuin alun perin pestiin palkattu Paul Greengrass. Greengrassin äkkipikainen tyyli heiluvan kameratyöskentelynsä ja silppuleikkauksensa kanssa olisi saattanut pilata kilpakohtaukset, mutta Howard hoitaa ne lahjakkaasti ja tyylikkäästi. Howard myös pitää energisyyttä yllä kaiken aikaa. Peter Morganin käsikirjoitus on oivallinen, syventyen keskittymään näiden kahden miehen kilpailuviettiin ja konfliktiin. Rush on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siitä löytyy hienoja lavasteita ja asuja, sekä erityisesti Brühlin tapauksessa myös onnistuneita maskeerauksia. Erikoistehosteet ovat oivalliset, mutta värimäärittely on paikoitellen hieman ruma ylikorostetun saturaationsa ja kontrastinsa kanssa, millä on nostettu turhan paljon esimerkiksi vihreän sävyjä sinne, minne ne eivät luontaisesti tunnu kuuluvan. Äänimaailma on voimakkaasti rakennettu jyliseviä efektejä ja Hans Zimmerin dramaattisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Rush on vaikuttava autourheiluelokuva ja kiinnostava katsaus tositapahtumiin kahden kuskin välisestä hurjasta kisasta. James Hunt ja Niki Lauda ovat todella erilaiset persoonat toisistaan ja heidän yhä vain vimmaisemmaksi muuttuvaa kilpailua maailman parhaan formulakuskin tittelistä jämähtää seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Chris Hemsworth ja Daniel Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa, tuoden hyvin esille hahmojensa vaikean, mutta silti moniulotteisen suhteen. Kilpakohtaukset ovat toinen toistaan säväyttävämpiä ja jännittävämpiä, mutta pääkaksikon yhteentörmäykset niiden ulkopuolella ovat kenties vielä väkevämpiä. Kertomukseen uppoutuu lopulta niin syvälle, että parin tunnin kesto kulkee vauhdikkaasti. Ron Howardin ohjaus on vahvaa ja Peter Morganin käsikirjoitus on tietyistä mutkien oikomisista ja tositapahtumien muokkauksista huolimatta onnistunut. Ajoittain tökeröä värimäärittelyä lukuun ottamatta elokuva on myös visuaalisesti komea. Rushia voi suositella täysillä autourheilun ystäville, mutta myös monenlaisista tositarinoista kiinnostuneille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rush, 2013, Imagine Entertainment, Working Title Films, Double Negative, Exclusive Media Group, Cross Creek Pictures

Arvostelu: Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973)

SVENGIJENGI '62

AMERICAN GRAFFITI

Ohjaus: George Lucas

Pääosissa: Richard Dreyfuss, Ron Howard, Paul Le Mat, Charles Martin Smith, Cindy Williams, Candy Clark, Mackenzie Phillips, Wolfman Jack, Bo Hopkins, Harrison Ford, Lynne Marie Stewart, Terry McGovern, Manuel Padilla Jr., Susan Richardson ja Suzanne Somers

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

American Graffiti, eli suomalaisittain Svengijengi '62 on Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) luojan, George Lucasin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Tehdessään esikoiselokuvaansa THX 1138 (1971), Lucas sai ohjaaja Francis Ford Coppolalta haasteen tehdä massayleisöön helpommin vetoavan leffan. Lucas alkoi kehitellä tarinaa, joka perustui hänen omaan nuoruuteensa 1960-luvun alussa ja alkoi kaupitella sitä eri studioille. Hän sai United Artistsin johtajan, David Pickerin tukemaan filmin tekoa ja Richard Walterin käsikirjoittamaan elokuvan. Lucas ja Walter olivat kuitenkin eri mieltä leffan suunnasta, joten Lucas erotti Walterin ja päätti kirjoittaa filmin itse, mikä johti myös United Artistsin perääntymiseen projektista. Lucas jatkoi leffan kaupittelua, mutta niin Paramount, 20th Century Fox kuin Columbia Pictures torjuivat hänet. Lopulta Universal Pictures tarttui projektiin, erityisesti kun juuri suureksi menestykseksi muodostuneen Kummisedän (The Godfather - 1972) ohjannut Coppola päätti toimia leffan tuottajana. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1972 ja lopulta Svengijengi '62 sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, naissivuosan ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, sekä voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Svengijengi '62:n muutamia vuosia sitten ja pidin filmistä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1962 Kaliforniassa joukko vastikään koulusta valmistuneita nuoria viettää viimeistä iltaansa yhdessä, ennen kuin jokainen lähtee omille teilleen.

Svengijengi '62 kertoo juuri high schoolista valmistuneiden teinien kesäloman viimeisestä yhteisestä yöstä, ennen kuin aamulla koittaa aika jokaiselle lähteä uusille poluille, oli kyse sitten collegesta, työpaikasta tai jostain muusta. Näitä teinejä ovat tulevaisuuttaan pohdiskeleva Curt (Richard Dreyfuss), pariskunta Steve (nykyään paremmin ohjaajana tunnettu Ron Howard) ja Laurie (Cindy Williams), katukisojen kinginä tunnettu John (Paul Le Mat) ja kiusallinen Terry (Charles Martin Smith), joka yrittää kovasti tehdä vaikutuksen niin kavereihinsa kuin paikallisiin tyttöihin. Hahmoviisikosta jokainen on omalla tavallaan mainio ja jokaisen kertomusta yön ajalta seuraa mielellään. Dreyfuss, Howard, Williams, Le Mat ja Smith ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa, tulkiten taidokkaasti erilaisia persoonia ja tiettyä nuoruuden intoa, huolettomuutta ja toiveikkuutta.

     Lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Candy Clark Terryn mukaan päätyvänä Debbienä, Mackenzie Phillips Johnin yötä häiritsevänä Carolina, Terry McGovern Curtin kaverina Wolfena, Manuel Padilla Jr. Pharaos-jengiin kuuluvana Carlosina, sekä Han Solo ja Indiana Jones itse, nuori Harrison Ford Johnin kilpailuun haastavana Bob Falfana. 1960-luvun alun radiossa kuuluisana tiskijukkana toiminut ja George Lucasin ihailema Wolfman Jack nähdään lyhyesti omana itsenään. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan pätevästi. Phillips on erityisen onnistunut näsäviisaan Carol-tytön osassa.

Svengijengi '62 osoittautui uusintakatselulla paremmaksi elokuvaksi kuin muistinkaan. Se on erittäin riemastuttava leffa, jota katsoessa todella tuntuu siltä kuin olisi matkustanut ajassa 1960-luvun alkuun ja päässyt itsekin hengailemaan ja ajelemaan ympäri kaupunkia näiden nuorten kanssa. Elokuvasta suorastaan huokuu, kuinka henkilökohtaisesta teoksesta on kyse ja Lucas on selvästi pistänyt mukaan paljon oman nuoruutensa kokemuksia. Hän on täyttänyt käsikirjoituksensa toinen toistaan lystikkäämmillä kohtauksilla ja tapahtumaketjuilla. Vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa ja näiden hahmojen kanssa voisi jäädä viettämään aikaa vielä pidempäänkin. 

Elokuvan tarina ei ole mikään päätähuimaavan monimutkikas, eivätkä hahmot käy läpi mitään mullistavia kehityskaaria. Leffa on vain yksinkertaisesti kuvaus yhden yön tapahtumista ja sellaisenaan se on suorastaan mahtava. Sen lisäksi, että George Lucasin ohjaus herättää katsojassa tunteen kuin olisi itse paikan päällä, Lucasin rakentama yleishenki on valloittavan ilahduttava. Leffasta löytyy suuri sydän ja sitä on yksinkertaisesti ilo katsoa. Se viihdyttää täysillä, nostaa hymyn vähän väliä huulille ja naurattaa tasaisin väliajoin. Nuorten kohtaamiset ja kanssakäymiset tuntuvat aidoilta ja kyseessä onkin yhä yksi kaikkien aikojen parhaista nuorisofilmeistä.

Vaikka olen itsekin suuri Tähtien sota -fani, on hieman harmi, että niiden megasuosion takia Lucasin aiemmat työt, THX 1138 ja Svengijengi '62 ovat hieman jopa unohtuneet - etenkin kun ilman tämän leffan yllätyssuosiota ilman Lucas olisi tuskin saanut rahoitusta avaruussaagalleen. Sen lisäksi, että Lucas hoitaa ohjaajantonttinsa tyylillä, on hänen, Gloria Katzin ja Willard Huyckin käsikirjoitus mainio, kuljettaen taidokkaasti useampaa juonta päällekkäin ja pitäen sisällään runsaasti lystikästä dialogia. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu yhteen. Siitä löytyy hienoja lavasteita ja asuja, ja moni autoharrastelija katsoo varmasti filmin kaaroja kateellisena. Äänipuolikin on hyvin rakennettu. Elokuvaa varten sävelletyn musiikin sijaan leffa on täynnä hittikappaleita tuolta ajalta, joita hahmot kuuntelevat radiosta pitkin leffaa. Idea on nokkela, etenkin silloin tällöin kappaleiden välissä kuultavien Wolfman Jackin juontojen kera.

Yhteenveto: Svengijengi '62 on varsinainen aikamatka 1960-luvun alkuun ja riemastuttava kuvaus nuorten kohtaamisista ja koettelemuksista yhden illan aikana. Vajaan kahden tunnin kesto on vauhdilla ohi, sillä näiden hahmojen erilaiset juonikuviot ja tapahtumaketjut vievät niin mainiosti mukanaan. Juonikuviot risteilevät ovelasti ja nivoutuvat välillä sulavasti yhteen. Mitään tylsempää tapausta ei ole mukana, vaan kaikki puolet leffasta viihdyttävät yhtä lailla. Seassa on runsaasti hyvää huumoria, mutta myös toimivaa draamaakin. Näyttelijät ovat loistovedossa ja tekninenkin puoli toimii pätevästi. George Lucasin omia nuoruudenkokemuksia hyödyntävä käsikirjoitus on kertakaikkisen ilahduttava ja hänen rakentamansa tunnelma vallan mainio. Svengijengi '62 on aivan mahtava ja valloittavan viihdyttävä nuorisoelokuva, edelleen yksi lajityyppinsä parhaimmistosta ja suosittelenkin sitä lämpimästi kaikille nuorista aikuisiin ja vielä iäkkäämpiin, tosielämän 1960-luvun teineille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Graffiti, 1973, Universal Pictures, Lucasfilm, The Coppola Company

Arvostelu: Willow - suuri seikkailu (Willow - 1988)

WILLOW - SUURI SEIKKAILU

WILLOW

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Warwick Davis, Val Kilmer, Joanne Whalley, Jean Marsh, Patricia Hayes, Billy Barty, Mark Northover, Pat Roach, Kevin Pollak, Rick Overton, Gavan O'Herlihy, Maria Holvöe, Julie Peters, Mark Vandebrake, Dawn Downing, David J. Steinberg, Tony Cox, Kate Greenfield, Ruth Greenfield ja Rebecca Bearman

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Willow - suuri seikkailu on Ron Howardin ohjaama fantasiaelokuva. Kehitellessään Tähtien sota: Episodi IV - Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) 1970-luvun alussa, George Lucas sai idean elokuvaan, jota hän ryhtyi kirjoittamaan työnimellä "Munchkins". Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Lucas päätti vihdoin tehdä filmin. 1980-luvulla Ron Howard etsi itselleen fantasiaprojektia ja Lucas esitteli hänelle ideansa. Kaksikko ryhtyi työstämään elokuvaa, mutta koki takaiskuja, sillä viime vuosien aikana heikosti menestyneiden fantasialeffojen, kuten Legendan (Legend - 1985) ja Labyrintin (Labyrinth - 1986) takia studiot eivät kiinnostuneet rahoittamaan filmiä. Lopulta tuottaja Alan Ladd Jr. päätti hypätä mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1987. Willow - suuri seikkailu sai ensi-iltansa toukokuussa 1988 ja vaikkei se ollut toivottu hitti, oli se huomattavasti menestyneempi kuin aiempien vuosien fantasiaelokuvat. Leffa sai niin kaksi Oscar-ehdokkuutta (parhaat erikoistehosteet ja äänitehosteet) kuin myös kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin käsikirjoitus ja miessivuosa). Elokuva ei saanut kriitikoilta kummoista palautetta, mutta sen parissa kasvaneet lapset ovat nostaneet filmin vuosien varrella isompaan arvostukseen ja nykyään Willow - suuri seikkailu nauttii kulttiklassikon maineesta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt leffaa, mutta olen ollut tietoinen siitä lapsuudesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatkoa Disney+ -palveluun tehdyn Willow-sarjan (2022-) kautta, päätin vihdoin ja viimein katsoa alkuperäisen Willow - suuren seikkailun.

Ennustus kertoo, että riimusyntymämerkin omaava lapsi syöksisi pahan kuningatar Bavmordan vallasta. Kun lapsi löytyy, kuningatar lähettää joukkonsa tappamaan hänet, mutta kun joukot epäonnistuvat, lapsi päätyy lyhytkasvuisen, Willow-nimisen nelwynin hoteisiin.

Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) Wicket-nimistä ewok-nallekarhua esittänyt Warwick Davis pääsee näyttelemään nimikkoroolissa Willow Ufgoodina. Willow on nelwyn, elokuvan nimitys lyhytkasvuisten lajille, vähän samaan tapaan kuin hobitit J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoissa (The Lord of the Rings - 1954-1955). Willow'lla on vaimo Kaiya (Julie Peters) ja pariskunnalla kaksi lasta, poika Ranon (Mark Vandebrake) ja tytär Mims (Dawn Downing). Perhettään rakastava ja taikurin hommista haaveileva Willow pääsee elämänsä seikkailuun, kun hän löytää joesta daikin-vauvan (daikin termi pitkäkasvuisille), tietämättä, että kyseessä on juurikin suuren ennustuksen lapsi. Kuvausten aikaan vasta 17-vuotias Davis on erittäin hyvä pääroolissa, hypäten onnistuneesti epätavallisen sankarin saappaisiin. Vaikka olenkin vuosia ihaillut Davisin työtä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) avaruusolioina, Leprechaun-kauhuelokuvien (1993-2018) pahiksena ja Harry Potter -leffojen (2001-2011) taikaolentoina, olin iloinen, että Willow'ssa Davis pääsee esiintymään ilman voimakkaita maskeerauksia.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Northover Willow'ta kiusaavana Burglekuttina, David J. Steinberg Willow'n ystävänä Meegoshina, Billy Barty nelwynien suurvelhona, Jean Marsh pahana kuningatar Bavmordana, Joanne Whalley tämän tyttärenä Sorshana, Pat Roach kuningattaren armeijan komentajana Kaelina, Val Kilmer itsekeskeisenä miekkamies Madmartiganina, Kevin Pollak ja Rick Overton pieninä maahisina Roolina ja Franjeanina, Patricia Hayes kettukusuksi muutettuna noitana Fin Razielina, sekä Gavan O'Herlihy tuhotun Galladoornin kuningaskunnan sotilaskomentaja Thaughbaerina, joka johtaa sotaa kuningatarta vastaan. Sivunäyttelijöiden valopilkku on ehdottomasti Kilmer, joka on nappivalinta virnuilevaksi Madmartiganiksi. Marsh istuu passelisti häijyn kuningattaren osaan, mutta hahmona Bavmorda jää aika mitäänsanomattomaksi pahikseksi. Kiinnostavampi onkin hänen tyttärensä Sorsha, joka yrittää todistaa arvonsa tyytymättömän äitinsä silmissä. Pollakin ja Overtonin esittämä maahisduo yrittää tuoda mukaan huumoria, mutta kaksikko on lähinnä ärsyttävä.

Miksi ihmeessä en katsonut Willow - suurta seikkailua lapsena?! Elokuva olisi hyvin todennäköisesti iskenyt minuun silloin todella lujaa, olinhan Harry Potterin ja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2011) myötä aivan hulluna fantasiaseikkailuihin. Ymmärrän hyvin, että leffa on noussut kulttiasemaan ysärilasten myötä, mutta kummastelen suuresti, miksi elokuva sai niin nihkeän vastaanoton ilmestyessään. Koska en nähnyt elokuvaa lapsena, minulla ei ole minkäänlaisia nostalgiakakkuloita muovaamassa mielipidettäni suuntaan tai toiseen. Jopa vasta aikuisiällä katsottuna koin Willow - suuren seikkailun ilahduttavaksi fantasiaelokuvaksi, joka istuu mitä parhaiten koko perheen yhteiseen leffailtaan.

Elokuva totta kai hyödyntää useita fantasiatarinoiden kliseitä altavastaajasankarista, jonka vanha ja viisas tietäjä lähettää huimalle matkalle yhdessä muiden epätodennäköisten sankarien kanssa, päihittämään pahaa vihulaista, joka uhkaa koko satumaailmaa. Samaa on luettu ja nähty vuosikymmenten, jopa -satojen varrella useaan otteeseen, mutta mitä väliä? Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudestaan, jotta homma toimii. Willow - suuri seikkailu onnistuu esittelemään lumoavan satumaailman kaikenlaisten mörököllien kera ja nappamaan katsojan mukaan seikkailuunsa. Siitä löytyy heikkoutensa, kuten hieman lattea pahis ja rasittava komediakaksikko, mutta muuten yllätyin, kuinka paljon pidin filmistä.

Elokuva houkuttelee mukaansa jännittävällä alustuksellaan ja ilahduttaa sitten, esitellessään vähitellen tätä fantasiamaailmaa ja sen erilaisia asukkeja. Elokuvan aikana Willow kohtaa ties mitä tyyppejä ja olentoja, kohtaamisten vaihdellessa hauskojen ja jännittävien välillä. Varsinkin perheen pienimmille filmi on usein varsin hurja ja itse en voinut kuin harmitella, ettei tällaista synkempää menoa tunnuta enää uskaltavan pistää mukaan lastenleffoihin. Napakasti etenevä seikkailu johtaa kohti toimivaa huipennusta. Ei elokuva pahemmin mitään yllätyksiä tarjoa, mutta se on silti erittäin oivallinen fantasiafilmi ja olen iloinen, että se keräsi vuosien saatossa ansaitsemaansa arvostusta.

Ron Howard ja George Lucas ovat oiva kaksikko työstämään filmiä, olivathan he työskennelleet yhdessä jo Lucasin ohjaamassa ja Howardin tähdittämässä komediassa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973). Lucas on työstänyt mainion kertomuksen pääasiassa hyvien hahmojen kera, josta löytyy monenlaista menoa ja meininkiä, ja tekstin pohjalta Howard rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa taidokkaasti. Elokuva on myös hyvin kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa hyödynnetään erinomaisesti näyttelijöitä ja lavasteita yhdistettynä maalauksiin, jotka muodostavat hulppeita näkymiä. Lavasteet ovat myös vaikuttavat ja niin asut kuin maskeeraukset toimivat. Erikoistehosteiden taso vaihtelee läpi leffan, mutta pääasiassa Willow - suuri seikkailu on yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Pikkuriikkiset maahiset ovat tarpeeksi hyvin istutettu mukaan kuviin ja eräs muodonmuutosloitsu on häikäisevän sulavasti tehty. Keskivaiheilla nähtävä suuri kaksipäinen monsteri näyttää joissain otoksissa hurjalta ja toisissa taas koomiselta ilmestykseltä. Äänimaailma on myös osaavasti työstetty ja James Hornerin säveltämät musiikit tunnelmoivat maagisesti läpi leffan.

Yhteenveto: Willow - suuri seikkailu on erittäin mainio fantasiaelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Tarinaan on selvästi lainailtu tuttuja satukliseitä, mutta niistä saadaan pyöriteltyä ilahduttavan omanlaiseltaan tuntuva seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Seikkailuhenki on onnistuneesti läsnä ja matkan varrella nähdään jos minkälaista meininkiä. Elokuva saa nauramaan, mutta myös jännittämään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, erityisesti Warwick Davis pääroolissa itse Willow'na ja Val Kilmer vastahakoisesti tätä seuraavana Madmartiganina. Kuningatar Bavmorda on kuitenkin aika mitäänsanomaton pahishahmo, eikä maahiskaksikko Rool ja Franjean ole erityisen hauska - pikemminkin rasittava. Vaikka ajan julma hammas onkin nakerrellut filmiä sieltä täältä, on elokuva pääasiassa edelleen visuaalisesti hieno kuvauksensa ja puitteidensa puolesta. Ron Howardin ohjaus pitää ilahduttavaa tunnelmaa korkealla ja satumaista pakettia kasassa. Heikkouksineenkin Willow - suuri seikkailu on todella hyvä fantasialeffa, jota suosittelen erittäin lämpimästi. Minua kaduttaa, etten ollut älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin ja nyt odotan innolla näkeväni tulevan Willow-sarjan, jonka elokuvalle uskollisilta vaikuttavat trailerit näyttävät paremmilta kuin olisin odottanut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Willow, 1988, Lucasfilm, Metro-Goldwyn-Mayer, Imagine Entertainment

Arvostelu: Kaunis mieli (A Beautiful Mind - 2001)

KAUNIS MIELI

A BEAUTIFUL MIND

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Ed Harris, Paul Bettany, Christopher Plummer, Adam Goldberg, Josh Lucas, Anthony Rapp ja Judd Hirsch
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

A Beautiful Mind, eli suomalaisittain Kaunis mieli pohjautuu Sylvia Nasarin samannimiseen kirjaan vuodelta 1998, mikä taas perustuu matemaatikko John Nashin elämään. Tuottaja Brian Grazer luki näytteen Nasarin kirjasta ja innostui siitä niin, että osti saman tien sen elokuvaoikeudet. Grazer halusi elokuvan ohjaajaksi Ron Howardin, mutta tämä oli kiireinen muiden projektien kanssa. Monet ohjaajat halusivat tehdä leffan, mutta Grazer päätti odottaa, että Howard olisi vapaa ja lopulta saikin tämän mukaan elokuvaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaunis mieli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Tekijät olivat päättäneet ottaa vapauksia kertoessaan Nashin tarinaa, mistä elokuva saikin kritiikkiä, mutta pääasiassa filmiä kehuttiin. Se oli menestys lippuluukuilla, sekä voitokas palkintogaaloissa. Kaunis mieli oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras miespääosa, leikkaus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kuudesta BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan ja parhaan naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kaunista mieltä, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään - tietämättä kuitenkaan lainkaan, mistä elokuvassa oli kyse. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nerokas John Nash värvätään Yhdysvaltojen armeijan salaiseen operaatioon, purkamaan venäläisten koodeja ja selvittämään näiden hyökkäyssuunnitelmat.

Pääroolissa John Nashina nähdään Russell Crowe, joka sai kolmatta vuotta putkeen parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, muttei tällä kertaa voittanut palkintoa - luultavasti voitettuaan pystin juuri edellisvuonna roolisuorituksellaan Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Vaikka Crowe onkin huikea kyseisessä teoksessa, on hän vieläkin parempi Kauniissa mielessä. Hän on suorastaan täydellinen matemaatikkona, josta löytyy monenlaisia puolia. Hän on usein ylimielinen lahjojensa takia, mutta samalla hän on myös hyvin epävarma. Mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä enemmän Johnin tarina kehittyy, sitä paremmin Crowe pääsee loistamaan. Hän on miettinyt todella tarkkaan kaikenlaiset eleet ja tavat, ja hyödyntää niitä täysin luontevasti.
     Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Jennifer Connelly on upea Johnin tapaamana Aliciana, jonka kanssa hänelle kehkeytyy romanssia. Paul Bettany pääsee revittelemään Johnin rentona ja juhlimista rakastavana huonetoverina Charlesina. Adam Goldbergin, Josh Lucasin ja Anthony Rappin opiskelijahahmot naljailevat jatkuvasti Johnille, mutta samalla heistä löytyy myös sympatiaa hänelle. Karismaattinen Ed Harris taas vakuuttaa armeijan leivissä toimivana salaperäisenä herra Parcherina. Elokuvassa nähdään myös todella, todella pienessä osassa ohjaaja Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!

Vaikka Kaunis mieli pohjautuukin tositapahtumiin ja on varmasti kiehtovaa lähteä tutkimaan John Nashin todellista elämää, elokuva toimii parhaiten, kun siitä ei tiedä kovin paljoa etukäteen. Itse en tosiaan tiennyt ja filmi todella onnistui loksauttamaan suuni auki pariinkin otteeseen. Elokuva todella onnistuu viemään katsojan Johnin mielen sisälle ja vaikkei harakanvarpailta näyttävistä matikkapulmista ymmärtäisikään yhtään mitään, leffa saa lumottua katsojan täysin, kun Johnin ajatukset pääsevät valloilleen erilaisia tehtäviä ratkoessaan. Tarina imaisee yhä voimakkaammin puoleensa, kun John pääsee armeijan hommiin ja erilaisten koodien ratkominen alkaa. Todellista koukkua pitää odottaa vielä jonkin aikaa, mutta kun se isketään pöytään, elokuva todella muuttuu hienoksi teokseksi, nousten täysin uudelle tasolle. Elokuva onkin niitä, jotka onnistuvat vain paranemaan, mitä pidemmälle se etenee.

Kyseessä on aikamoinen tunteiden vuoristorata, elokuvan näyttäessä Johnin elämää monien vuosien - jopa vuosikymmenien - ajalta ja esittäen niin hyvät kuin todella huonot puolet hänen elämästään. On iloa ja onnea, mutta myös jännitystä armeijan puolesta, sekä surua. Kannattaakin varata liinat mukaan, sillä kyynelhanat saattavat herkästi aueta, kun elokuva alkaa paljastamaan traagisuuttaan. Huumoriakin on mukana, esimerkiksi Johnin ja muiden laskiessa baarissa yhtälöä siitä, kuinka he saisivat vieteltyä naisjoukon seurakseen. Vaikka elokuva lopulta oikookin asioita todellisen John Nashin elämästä, eikä esitä tiettyjä juttuja todenmukaisesti, on sen tarina näinkin erittäin koukuttava. Mitä enemmän siitä paljastuu, sitä syvemmin siihen uppoaa. Kertomuksen traagistenkin puolten kanssa elokuva jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään mielessä kauniina teoksena.

Ron Howard työstää elokuvaa kiehtovan monipuolisesti, ohjailee katsojaa yhteen suuntaan ja sitten paljastaa taas, mistä todella onkin kyse. Armeijapuolen käynnistyessä Howard pääsee myös leikittelemään vakoojahenkisellä trillerityylillä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin psykologinen draama ja erittäin onnistunut sellainen. Todella yllättävä tekijä on käsikirjoittaja Akiva Goldsman, joka tekee tässä kirkkaasti parasta työtään. Goldsmanin töihin kuuluu sellaisia pökäleitä kuin Batman & Robin (1997) ja Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), joten onkin hämmentävää, että hän on kynäillyt jotain näin nokkelaa ja taidokasta. Goldsman voittikin tästä parhaan käsikirjoituksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Myös tekniseltä puoleltaan Kaunis mieli on vakuuttava teos. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on erittäin sujuvaa. Värimaailma lisää leffan lumoavuutta. Lavasteet ovat näyttävät ja maskeerauksissa on onnistuttu hyvin, Johnin vanhetessa vuosikymmeniä elokuvan aikana. Efekteistä tyylikkäin on sulava muutos talvesta kevääksi saman kuvan aikana. Erittäin vahvan lisänsä elokuvan tunnelmaan tuo James Hornerin säveltämä musiikki, josta löytyy juuri sitä kauneutta, surua ja tiettyä trillerimäisyyttä, mitä elokuva tarjoaa.

Yhteenveto: Kaunis mieli on hieno ja jopa vangitseva elokuva, joka kuljettaa katsojansa täysillä päähenkilön mielen sisälle. Russell Crowe tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista matikkanero John Nashina, tulkiten monipuolista henkilöä suurella lahjakkuudella. John on hahmona todella kiehtova ja on koukuttavaa hypätä hänen elämänsä kyytiin, etenkin kun se alkaa saamaan yhä vain uusia koukkuja edetessään. Johnin elämästä etukäteen mitään tietämättömälle katsojalle leffa saa loksautettua suun auki muutamankin kerran yllätyksen voimalla. Elokuva leikittelee taidokkaasti erilaisten tunnelmien kanssa, tarjoten välillä hilpeää huumoria, välillä taas trillerimäistä jännitettä ja sitten iskien peliin todella herkkää draamaa. Ei ole ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti. Tietyssä traagisuudessaankin Kaunis mieli onnistuu olemaan todella kaunis teos, jota suosittelen erittäin lämpimästi - etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, jos sitä ei ole vielä katsonut!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Beautiful Mind, 2001, Universal Pictures, DreamWorks, Imagine Entertainment

Arvostelu: Solo: A Star Wars Story (2018)

SOLO: A STAR WARS STORY

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donald Glover, Paul Bettany, Phoebe Waller-Bridge, Thandie Newton, Jon Favreau ja Linda Hunt
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

George Lucasin luoma Star Wars on kenties maailman tunnetuin elokuvasarja. Aluksi sitä ilmestyi kolmen leffan verran vuosina 1977 (Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo - Star Wars: Episode IV - A New Hope), 1980 (Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku - Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back) ja 1983 (Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu - Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi), minkä jälkeen Lucas palasi jatkamaan sarjaa esiosatrilogialla vuosina 1999 (Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka - Star Wars: Episode I - The Phantom Menace), 2002 (Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys - Star Wars: Episode II - Attack of the Clones) ja 2005 (Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto - Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith). Vielä 2005 puhuttiin siitä, että elokuvien puolella sarja olisi päättynyt, mutta kun Lucas myi Lucasfilm-yhtiönsä Walt Disney -yhtiölle, ilmoitettiin että uusia Star Wars -filmejä olisi tulossa. Sen lisäksi, että Disney päätti jatkaa sarjaa uudella trilogialla, yhtiö ilmoitti myös tekevänsä lisäosaleffoja, joista ensimmäisenä ilmestyi Rogue One: A Star Wars Story (2016). Sen jälkeen paljastettiin, että yhtiöllä oli tekeillä elokuva yhdestä Star Warsin suosituimmasta hahmosta, Han Solosta, mikä herätti hyvin ristiriitaisia reaktioita. Jotkut alkoivat innolla odottamaan filmiä sankarinsa nuoruusvuosista, kun taas jotkut pohtivat, onko tämä jo liian näkyvää rahastusta. Itse kuulun harmillisesti niihin jälkimmäisiin. Kun kuulin elokuvasta, en ollut kovin yllättynyt, mutten myöskään innostunut millään lailla. Pientäkin intoa on latistanut se, kuinka paljon ongelmia ilmeni leffan kuvauksissa. Sen alkuperäinen ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller erotettiin, kun he olivat ehtineet kuvaamaan jo viikkoja. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ron Howard, joka joutui kuvaamaan paljon uudestaan. Tämän lisäksi liikkui huhuja, ettei Lucasfilm olisi tyytyväinen Han Solon näyttelijän, Alden Ehrenreichin suoritukseen, joten hänelle olisi pestattu valmentaja kuvauksiin. Vaikka leffaa kuvattiin vähän väliä uudestaan ja siinä oli hyvin paljon ongelmia, Lucasfilm piti kiinni toukokuun ensi-illasta, mikä sai minut pelkäämään, että lopputuloksena olisi kiirehditty ja kehno tekele. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan Solo: A Star Wars Storyn sen lehdistönäytökseen, toivoen, että lopputulos onnistuisikin kaikesta huolimatta yllättämään.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää hieman SPOILEREITA koskien saagan aiemmin ilmestyneitä osia Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo ja Rogue One: A Star Wars Story!

Nuori Han Solo ja hänen uusi ystävänsä Chewbacca päätyvät mukaan galaksin pahamaineisten gangstereiden bisneksiin.

En varmuudella tiedä, onko totta, että Alden Ehrenreichille olisi palkattu näyttelijävalmentaja kuvauksiin, muttei sillä mielestäni ole loppujen lopuksi mitään väliä, sillä joka tapauksessa Ehrenreich suoriutuu työstään kunnialla. Aluksi itselleni tuotti vaikeuksia se, että jotakuta muuta kuin Harrison Fordia kutsutaan Han Soloksi, mutta hyvin nopeasti hyväksyin Ehrenreichin version hahmosta. Ehrenreich on selkeästi tutkinut Fordin eleitä Hanina ja onnistunut imitoimaan niitä, jolloin hahmo todella tuntuu nuorelta versiolta vanhasta tutusta Solosta. Homma ei kuitenkaan muutu pelkäksi kopioimiseksi, vaan Ehrenreich onnistuu tuomaan mukaan myös oman lisäyksensä. Nuori Han Solo on tietty energisempi ja innokkaampi kuin alkuperäisen trilogian versio. Hahmo on paljon optimistisempi, sillä hän ei ole vielä ehtinyt näkemään galaksia kunnolla.
     Ja mitäpä olisi Han Solo ilman hänen uskollista karvatoveriaan Chewbaccaa? Star Wars: The Force Awakensissa (2015) ja Star Wars: The Last Jedissä (2017) hahmoa esittänyt Joonas Suotamo palaa kolmatta kertaa rooliin, ja on hienoa nähdä, kuinka paljon ruutuaikaa hahmo saa. Hanin tavoin myös Chewbacca on nuorempana hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Tai no, nuorempana ja nuorempana. Kuten jo trailereista kävi selville, Chewbaccalla on ikää ainakin yli 200 vuotta, joten kovin nuoresta wookieesta ei ole kyse. Suotamo on selvästi jo täysin kotonaan karvapuvussa ja toivon, että hän saa jatkaa roolia vielä pitkään. Pääsin muuten haastattelemaan Suotamoa toukokuun alussa; haastattelun voi löytää tästä.
     Elokuvassa esiintyy myös alkuperäisestä trilogiasta tuttu Lando Calrissian, tällä kertaa laulaja Donald Gloverin tulkitsemana. Myös Glover onnistuu ottamaan vaikutteita alkuperäisestä näyttelijästä, Billy Dee Williamsista, ja tuomaan mukaan jotain uutta. Lando on omahyväinen ja hyvin itseensä luottava rento heppu. Toveriksi Landolle on luotu uusi droidihahmo L3-37 (Phoebe Waller-Bridge). Uusissa Star Wars -leffoissa on mielestäni onnistuttu erinomaisesti etenkin droidihahmojen kanssa. Rogue Onen K-2SO oli hauskan sarkastinen ja The Force Awakensin BB-8 on mitä suloisin tapaus. Olinkin siis järkyttynyt, kuinka pahasti L3-37:n kohdalla on epäonnistuttu. Hahmolle on luotu persoonaa sillä, että hänen mielestään droidit ovat kuin orjia ja hän haluaa vapauttaa droidit ja synnyttää vastarinnan. Aluksi tämä on hauskan kekseliäs idea, mutta hyvin nopeasti se muuttuu todella saarnaavaksi, etenkin kun hahmosta ei löydy mitään muita puolia.

Onneksi muut uudet hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja, vaikkeivät varmasti tule nousemaan yhtä suosituiksi kuin edes Star Warsin vähemmän klassiset henkilöt. Woody Harrelson on oiva valinta Tobias Beckett -rikolliseksi, joka antaa Hanille tärkeitä oppeja. Harmillisesti Beckettin rikollisryhmään kuuluvat Val-vaimo (Thandie Newton) ja nelikätinen Rio-olio (Jon Favreau) jäävät aika unohdettaviksi. Game of Thrones -sarjasta (2011-) tutun Emilia Clarken kulmakarvat eivät liiku yhtä villisti kuin yleensä, eikä hänen Qi'ra-hahmonsa erityisemmin mitään tarjoakaan. Parissa kohtaa Clarke pääsee onneksi mukaan toimintaan ja osoittaa, ettei Qi'ralle kannata ryttyillä. Paul Bettany nähdään gangsteripomo Dryden Vosina, jolle Beckett työskentelee. Alunperin rooliin oli valittu Michael K. Williams, mutta kun hän ei päässyt uusintakuvauksiin, hänet korvattiin Bettanylla. Korvaus on mainio ja Bettany toimii osassaan, vaikka Drydenin ruutuaika jää harmillisen pieneksi. Mukana saattaa myös olla tuttuja naamoja aiemmista elokuvista...

Ottaen huomioon, millaisia vaikeuksia Solo: A Star Wars Storyn kuvauksissa oli, monet olivat jo täysin valmiita totaaliseen katastrofiin. Olenkin siis äärimmäisen yllättynyt, kuinka onnistunut lopputulos on. Kyseessä ei todellakaan ole Star Wars -saagan parhaimmistoa, mutta heikompien tekijöiden kanssa tämä olisi voinut olla paljon huonompi. Filmi nappasi minut heti mukaansa vauhdikkaan alkunsa ansiosta ja hyvin nopeasti pystyin sanomaan, että Solo tulee olemaan selkeästi parempi Star Wars Story kuin aiempi Rogue One. Filmin aikana myös nähdään yksi todella näyttävä sotakohtaus, joka oli minun mielestäni sitä, mitä Rogue Onen olisi pitänyt olla. Se tuntui oikeasti karulta sodalta, millaista ei ole aiemmin Star Warseissa nähty. Tämä on kuitenkin vain yksi kohtaus ja muu leffa onkin sitten hyvin erilaista. Kyseessä on paljon pienimuotoisempi tarina kuin yleensä kaukaisessa galaksissa ja pidin erittäin paljon siitä, ettei koko universumin kohtalo ole vaakalaudalla, vaan elokuva kertoo galaksin alamaailmasta ja sen rikollisista. Imperiumi osoittaa olemassaolonsa muutamassa kohtaa, mutta pääasiassa leffa keskittyy muihin asioihin. Ja hyvä niin, sillä siten elokuvakokemus tuntui oudonkin raikkaalta. Solosta löytyy sitä vanhaa tuttua, mutta samalla se tarjoaa ennennäkemättömiäkin juttuja ja osoittaa, että Lucasfilmillä todella on tarinoita kerrottavanaan.

Elokuvan juoni ei valitettavasti ole mitä mielenkiintoisin, mutta paikat ja tapahtumat, minne juoni hahmoja vie, ovat niin kiehtovia, että filmi todella vie mukanaan. Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi, jolloin se onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja takaa-ajot jännittäviä. Myös rauhalliset kohtaukset, joissa hahmoja syvennetään, ovat kiinnostavia. Hahmotkin ovat tässä Star Wars Storyssa mielenkiintoisempia Rogue Oneen verrattuna, mikä saa katsojan paremmin syventymään seikkailuun. He eivät ole persoonattomia ja heillä tuntuu olevan oikea tarkoituksensa. Lucasfilm on selvästi ottanut opikseen Rogue Onesta, eikä tällä kertaa vain hylkää uusia hahmojaan leffan lopuksi. Alden Ehrenreich vahingossa jo paljastikin haastattelussa, että hän on kirjoittanut kolmen elokuvan sopimuksen ja kuten tästä oli pääteltävissä, Solon tarina jää kesken. Ja kun ottaa huomioon, kuinka energisen, mukaansatempaavan, jännittävän, jokseenkin hauskan ja oikeasti yllättävän elokuvan tekijät saivat ongelmista huolimatta aikaiseksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että jatkoa on tulossa.

Ennen Solon näkemistä ajattelin, ettei hahmon sooloelokuvaa (heh heh) oikeastaan tarvita, sillä Han on niin mysteerinen heppu Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa, ettei hänen taustojaan tarvitse selittää. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi kiinnostaa Hanin menneisyys. Pidin tavasta, miten hän päätyy rikollisille poluille ja kaikkein eniten pidin siitä, miten Han tapaa Chewbaccan. Ensikohtaaminen on aivan mahtavasti ja todella kunnioittavasti kirjoitettu. Kaksikon ystävyyden muodostuminen onkin filmin parasta antia, sillä se on saatu tuntumaan aidolta. Pidin myös Hanin ja Landon ensikohtaamisesta, sekä siitä, miten peli Millennium Falcon -aluksen kohtalosta on kirjoitettu mukaan. Ja jo Uudessa toivossa mainittu Kesselin reitti on erinomaisesti ja hyvin yllättävästi toteutettu. Vuosia fanit ovat kiukutelleet siitä, ettei Han voinut lentää Kesselin reittiä alle kahdessatoista parsekissa, sillä parsek on matkan mittayksikkö eikä ajan. Lucasfilm onkin onnistunut keksimään tälle hauskan ja ennen kaikkea toimivan selityksen. Valitettavasti yhtiö on päättänyt tunkea mukaan selityksiä sellaisillekin asioille, joita en usko, että kovin moni haluaisi tietää. Onko kukaan koskaan oikeasti miettinyt, miksi Hanin sukunimi on Solo? Jos olet, niin nyt saat sen selville! Star Wars: The Last Jedissä monia häiritsi Millennium Falconin ohjaamossa roikkuvat kultaiset avaruusnopat, joille luotiin outoa merkitystä, vaikkei niitä oltu aiemmin kunnolla nähty. No mutta onneksi Solossa niitä oikein korostetaan monta kertaa!

Noppien lisäksi filmistä löytyy paljon muitakin viittauksia muuhun Star Wars -maailmaan. Viittauksia on niin leffoihin, kirjoihin, sarjoihin kuin peleihinkin ja täytyy olla aikamoinen fani, jotta ne kaikki tunnistaa. Jo ensimmäisestä Star Wars -filmistä lähtien joka elokuvassa on kuultu lause "I have a bad feeling about this." ("Minulla on paha aavistus tästä.") Tässä lause oli mainiosti käännetty muotoon "I have a really good feeling about this!" ("Minulla on todella hyvä aavistus tästä!") Leffasta löytyy myös viittaus, joka ei liity Star Wars -leffoihin, mutta on ihan ymmärrettävästi mukana, sillä alkuperäinen Han Solo -näyttelijä Harrison Ford esiintyi siinäkin. Elokuvaan on nimittäin piilotettu ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun, Kadonneen aarteen metsästäjien (Raiders of the Lost Ark - 1981) alussa nähty kultainen patsas!

Solon ohjaajana toimii tosiaan Ron Howard, joka osoittautui oikeaksi mieheksi hommaan. Hän on hyvin ymmärrettävä valinta, sillä Howard ja George Lucas ovat olleet ystäviä vuosikymmenien ajan, joten on ihan loogista, että Howard jatkaisi jotain Lucasin luomaa. Paikoitellen elokuvasta kyllä huomaa, kun siinä on käytetty alkuperäisen ohjaajakaksikko Lordin ja Millerin materiaaleja, sillä ne ovat selkeästi vitsikkäämpiä, mutta Howard on onnistunut luomaan tarpeeksi hyvän tasapainon niiden kohtausten ja oman henkensä välille. Kasdanin veljesten työstämä käsikirjoitus ei ole mitä kiinnostavin juoneltaan, joten täytyy myös kiittää Howardia, että hän on onnistunut luomaan siitä menevän kokemuksen. Mukana on muutamia kehnompia repliikkejä, mutta niitä on Star Warsista löytynyt aina. Visuaalisesti Solo on tietty silmäkarkkia. Leffa on kuvattu taidokkaasti, minkä lisäksi sen lavasteet ovat näyttävät, puvut upeita ja maskeeraukset fantastisia (vaikkakin Dryden Vosin arvet ovat hieman viimeistelemättömät). Elokuvassa on hienosti yhdistelty nukeilla luotuja avaruusolioita ja tietokone-efektejä. Filmin äänimaailmakin on oivallisesti luotu. Myös musiikeissa Solo onnistuu Rogue Onea paremmin. Siinä missä Rogue One kuulosti siltä, että joku fanipoika olisi säveltänyt musiikkia, mikä kuulostaa hieman Star Warsilta, muttei liikaa, jottei hänen työnsä jää Youtubessa tekijänoikeussyytteiden alle, Solossa on rohkeasti yhdistelty John Powellin uusia sävelmiä ja John Williamsin klassisia teemoja. Tällaisista fanipalveluksista huolimatta on kuitenkin sanottava, että leffan voi katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt mitään muuta Star Wars -elokuvaa. Ei siitä yhtä paljon irti saa, mutta toimii se silti omana avaruusseikkailunaan.

Yhteenveto: Solo: A Star Wars Story on yllättävän mainio avaruuslänkkäri, missä on kaikin puolin yhdistelty vanhoja tuttuja Star Wars -juttuja uusiin asioihin. Visuaalisesti filmi näyttää monin tavoin samalta kuin alkuperäinen trilogia, mutta samalla se tarjoaa asioita, mitä saagassa ei ole aiemmin nähty. Ron Howardin luoma tunnelma tekee yhdistelemisen hienosti, mitä auttavat filmin musiikit, joista löytyy niin John Williamsin klassisia sävelmiä kuin John Powellin uusia sointuja. Myös Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo ja Donald Glover onnistuvat ottamaan pohjan hahmojensa alkuperäisiltä näyttelijöiltä ja tuomaan heihin jotain uutta, jolloin meininki ei tunnu pelkältä kopioimiselta. Yhtä ärsyttävää droidia lukuunottamatta uudet hahmot ovat oivallisia ja heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Elokuvan juoni ei ole mitä ihmeellisin, mutta sen tapahtumapaikat ja vauhdikkaat toimintakohtaukset ovat tarpeeksi mukaansatempaavia, jottei heikompi juonikuvio erityisemmin haittaa. Vaikka toisaalta pohdin yhä, onko leffa kovin tarpeellinen, olen lopulta hyvin tyytyväinen, että Solo: A Star Wars Story on olemassa. Se onnistuu monissa asioissa, etenkin siinä, että se sai minut haluamaan, ei vaan vaatimaan jatkoa. Filmi jää nimittäin aikas jännään paikkaan... Jos olet pitänyt kolmesta edellisestä Star Warsista, uskon Solonkin iskevän. Jos taas kuulut niihin, jotka inhoavat näitä uusia leffoja, tulet aika varmasti inhoamaan tätäkin. Se hyvä puoli Solossa on, että kaikista sen viittauksista ja silmäniskuista faneille huolimatta, elokuvan pystyy helposti katsomaan, vaikka aiemmat leffat eivät olisikaan tuttuja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.starwars.com
Solo: A Star Wars Story, 2018, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Imagine Entertainment

Arvostelu: The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000)

THE GRINCH

DR. SEUSS' HOW THE GRINCH STOLE CHRISTMAS

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Jim Carrey, Taylor Momsen, Jeffrey Tambor, Christine Baranski, Bill Irwin, Molly Shannon, Mindy Sterling ja Anthony Hopkins
Genre: jouluelokuva, komedia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun olin pieni lapsi, pelkäsin Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmasia (eli suomalaisittain yksinkertaisesti vain The Grinch) lähinnä elokuvan nimikkohahmon takia, enkä kyennyt katsomaan sitä kertaakaan kokonaan. Jossain kohtaa ala-asteen aikana päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa elokuvan vihdoin alusta loppuun. Se kannattikin, sillä The Grinchistä on tullut yksi suosikkijouluelokuvistani. Kun mietin, minkä elokuvan arvostelisin juurikin jouluaatoksi, tämä elokuva tuli ensimmäisenä mieleen, enkä edes miettinyt muita vaihtoehtoja sen jälkeen.

Kukakylän lähistöllä sijaitsevalla Crumpit-vuorella asustaa vihreä Grinch, joka inhoaa aika pitkälti kaikkea - etenkin joulua ja hän aikookin pilata joulun Kukakylän asukkailta.

Pääosassa vihreänä Grinchina nähdään Jim Carrey, eikä kukaan voisi vetää roolia paremmin kuin hän! Carrey on täydellinen valinta rooliin ja tekee kaiken mielettömän loistavasti Grinchina. Hahmo on todella hyvin suunniteltu ja Carrey heittäytyy täysillä mukaan kaikkeen. Grinch tosiaan vihaa aika lailla kaikkea ja kaikkia, ja hän on asunut kauan vuorella omassa laadukkaassa seurassaan. On hänellä myös koira nimeltä Max. Grinch syö jätteitä ja käy välillä Kukakylässä aiheuttamassa pientä paniikkia. Omalla tavallaan kykenen samaistumaan Grinchin pessimistisyyteen, joka on kuvattu elokuvassa hulvattomalla tavalla. Välillä Grinch kääntyy puhumaan katsojille. Jo pelkästään Jim Carreyn huikean roolisuorituksen takia suosittelen katsomaan elokuvan.

Kun muut Kukakylän asukkaat pelkäävät Grinchia, yksi tyttö nimeltään Cindy Lou Kuka (Taylor Momsen) on kiinnostunut, millainen Grinch on oikeasti ja mikä on johtanut Grinchin eristäytymiseen? Momsenin suoritus ei ole kovin ihmeellinen, mutta hän suoriutuu osastaan tarpeeksi toimivasti. Hänen lauluosuutensa ovat hieman myötähäpeällistä kuultavaa, mutta Momsen onkin edistynyt laulajana ja on nykyään The Pretty Reckless -yhtyeen solisti. Tätä ennen Momsen oli esiintynyt vain elokuvassa The Prophet's Game (2000) ja pienissä rooleissa televisiosarjoissa Cosby (1996-2000) ja Early Edition (1996-2000).
     Kaikkein eniten Grinchia pelkää ja inhoaa Kukakylän pormestari, jota näyttelee Jeffrey Tambor. Pormestari on jokseenkin ilkeä, mutta lähinnä vain hölmö tapaus. Tambor on roolissaan ihan hyvä. Elokuvassa nähdään myös Christine Baranski Grinchin ex-ihastus Marthana, sekä Bill Irwin ja Molly Shannon Cindy Lou Kukan vanhempina. Kertojan roolissa toimii Anthony Hopkins.

Kukakylä sijaitsee lumihiutaleen sisällä, joten kaikki elokuvan hahmot ovat niin minimaalisen pieniä, ettei niitä voi ihmissilmä nähdä. Kuka-otukset näyttävät muuten ihmisiltä, mutta niillä on hieman kummalliset nenät, aivan kuin niillä olisi pienet kuonot. Kukat ovat innokkaita joulun odottajia ja valmistautuvat siihen koristelemalla kylänsä joka paikan. Grinch ei ole kaikesta intoilusta erityisemmin innoissaan ja päättää pistää lopun koko joululle. Hän keksii ovelan juonen, jonka avulla hän pilaisi joulun Kukakylän asukkailta, jolloin kaikista saattaisi tulla kylmäsydämisiä kuten Grinch. Grinch ei kuitenkaan oikein tajua, mikä joulussa on niin ihmeellistä oikeasti.

The Grinch on erittäin värikäs elokuva kaikkien joulujuttujen takia. Värikkyys saattaa joidenkin mielestä olla ärsyttävä tekijä, mutta mielestäni se toimii elokuvassa täydellisesti. Tai no lähes. Värikkyyttä nimittäin vie valitettavasti hieman pois oudohko "sumu", joka on ruudulla kaiken aikaa. Joku taisi unohtaa savukoneen päälle tai sitten sillä on haettu unenomaista tunnelmaa. Joka tapauksessa elokuvassa on kaiken aikaa joulutunnelma vahvasti läsnä (paitsi tietysti Grinchin kotona). Elokuva vaikuttaa lähinnä lastenleffalta väriensä ja tunnelmansa takia, mutta siitä löytyy myös asioita, joista vanhemmat riemastuvat varmasti enemmän. Kokonaisuudessaan Grinchin hahmo aukeaa paremmin vanhemmille katsojille ja elokuvasta löytyy aikuisille suunnattuja piilovitsejä kaiken kohelluksen keskellä. Lapsillekin löytyy hassuttelua, joka toimii itsellenikin osittain. Monet jutut ovat todella kummallisia ja katsojana nauraa tekijöiden kekseliäisyydelle. Paikoitellen elokuva on jopa aivan loistava! 

Harmi vain, että mukana on myös heikkoja osuuksia, jolloin elokuva ei kokonaisuudessaan ole loistava. Silti kyseessä on todella mainio jouluelokuva, jota suosittelen perheen jouluiseen leffailtaan. The Grinch on yksi suosikkijoululeffoistani lähinnä siitä syystä, että jouluteema on niin överisti mukana ja kaikki joulujutut ovat mukana niin vahvasti, että elokuvan katsomisen jälkeen koko juhla voi tulla korvista ulos. Itselläni se kuitenkin vahvistaa joulutunnelmaa entisestään. Siihen vielä päälle leffan loistava päähahmo, niin ei ihme, että elokuvan jaksaa katsoa uudestaan joka joulu. Elokuvan jälkeen olen miettinyt, että kun koko juttu tapahtuu lumihiutaleen sisällä, niin kulkeeko hahmojen aika nopeammin kuin ihmisten? Ja mitä tapahtuu, kun lumihiutale sulaa? Kuolevatko kaikki hahmot?

Elokuvan on ohjannut Ron Howard, joka oli tätä ennen ohjannut mm. elokuvat Willow - suuri seikkailu (Willow - 1988) ja Apollo 13 (1995). Nykyään hänet tunnetaan parhaiten Dan Brownin kirjoihin perustuvien elokuvien Da Vinci -koodi (The Da Vinci Code - 2006), Enkelit ja demonit (Angels & Demons - 2009) ja Inferno (2016) ohjaajana. Elokuva perustuu Dr. Seussin kirjaan "How the Grinch Stole Christmas!" (1956), josta on jo tätä ennen tehty mm. animaatiospesiaali vuonna 1966 ja musikaali vuonna 1988. Seuraavaksi kirjasta on tiedossa Illumination Entertainmentin tekemä animaatioelokuva The Grinch (2018), jossa pääosaa ääninäyttelee Benedict Cumberbatch. Tämä näytelty versio on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Äänitehosteilla on tuotu erittäin toimivia ja paikoitellen hauskoja lisäyksiä mukaan. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitkään parhaimmat, mutta ihan tarpeeksi hyvät. Puvustus ja maskeeraus ovat tyylikkäästi toteutetut ja elokuvan lavasteet ovat hienot ja niissä on sarjakuvamaista tunnelmaa. Musiikista vastaa James Horner ja hänen sävellyksensä tuovat mukaan lisätunnelmaa. Elokuvassa kuullaan myös pari lauluosiota, jotka olisi voinut pudottaa pois.

Yhteenveto: The Grinch on kaikessa hölmöydessään loistava - mutta heikkojen juttujen takia taso putoaa pelkkään "todella hyvään". Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on Jim Carreyn näyttelemä Grinch, jossa kaikki on mietitty aivan loppuun asti. Grinchin puuhailua jaksaisi katsoa vielä paljon kauemminkin. Läpi elokuvan kulkee voimakas joulutunnelma, jolloin elokuvan teema ei mitenkään jää epäselväksi. Kyseessä on todella värikäs leffa, mutta valitettavasti värikkyyttä vie pois sumuinen kuva. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat hyvin toteutettuja ja elokuva saikin maskeerauksestaan Oscar-palkinnon. Mukana on huumoria sekä lapsille että aikuisille ja suosittelenkin elokuvaa koko perheen joululeffahetkeen. Toivottavasti tuleva Illumination Entertainmentin versio tarinasta olisi hyvä. Saa nähdä, miten herra Cumberbatch toimii roolissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.more-sky.com
Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas, 2000, Universal Pictures, Imagine Entertainment, LUNI Productions GmbH and Company KG

Arvostelu: Inferno (2016)

INFERNO (2016)

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Felicity Jones, Omar Sy, Irrfan Khan, Ben Foster, Sidse Babett Knudsen ja Ana Ularu
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Dan Brownin Robert Langdon -kirjoihin perustuvat elokuvat jatkuvat Infernolla. Jostain kumman syystä elokuvantekijät päättivät hypätä sarjan todellisen kolmososan, "The Lost Symbolin" (2009) yli ja siirtyivät suoraan neljänteen, eli "Infernoon" (2013). Toisaalta, kun The Da Vinci Code (2006) ja Angels & Demons (2009) tehtiin väärässä järjestyksessä, niin ehkä The Lost Symbol -elokuva tehdään samalla logiikalla Infernon jälkeen. Vaikka pidän paljon sarjan kahdesta aiemmasta osasta, en kovin paljoa odottanut Infernoa, kun sen julkaisu ilmoitettiin. Vasta, kun katsoin The Da Vinci Coden ja Angels & Demonsin uudestaan, innostuin Infernon näkemisestä paljon, enkä välillä malttanut edes odottaa pääseväni katsomaan sen. Toivoin vain, että taso pysyisi samana, sillä edellisen osan ilmestymisestä oli kuitenkin jo seitsemän vuotta.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia The Da Vinci Code ja Angels & Demons! Elokuvat ovat kuitenkin itsenäisiä tarinoita, joten lähinnä vain päähenkilö yhdistää elokuvia toisiinsa.

Professori Langdonin täytyy etsiä ja pysäyttää Inferno-niminen virus, ennen kuin se vapautuu ja tappaa suurimman osan ihmiskunnasta.

Tom Hanks vetää jälleen nappisuorituksen professori Robert Langdonina. Vaikka edellisen elokuvan teosta on kulunut jo monta vuotta, niin rooli tulee selkeästi luonnostaan. Alkupuolella hahmo on hieman erilainen, mutta alkaa näyttää tuttuja piirteitä yhä vain enemmän, kun elokuva kulkee eteenpäin. Silti katsoja näkee, että alusta asti kyseessä on tuttu professori. Langdonin hieno Mikki Hiiri -kellokin pääsee hieman esille elokuvassa.
     Felicity Jones on alkanut saada näkyvyyttä viime vuosien aikana. 2015 hän oli Oscar-ehdokkaana elokuvasta The Theory of Everything (2014) ja pian hän tulee esittämään pääosaa uudessa Rogue One: A Star Wars Story -elokuvassa (2016). Tässä hän esittää tohtori Sienna Brooksia, joka auttaa Langdonia etsimään Infernoa. Välillä Jonesin suoritus ei ole täysin parhaasta päästä, mutta toimii muuten ihan hyvin naispääosassa. Jotkut hahmolle kirjoitetut repliikit ovat aika hölmöjä.
     Omar Sy esittää agentti Bouchardia, joka jahtaa Langdonia ja tohtori Brooksia. Sy vakuutti minut Intouchablesissa (2011) ja olikin mukavaa nähdä hänet jälleen valkokankaalla. Pääkaksikkoa jahtaavat myös Sidse Babett Knudsenin näyttelemä tohtori Sinskey, sekä Vayentha-niminen tappaja (Ana Ularu). Irrfan Khan nähdään herra Simsinä, joka on hieman erikoinen heppu ja jolla on oma kiinnostuksensa Infernoa kohtaan. Ben Foster esittää Bertrand Zobristia, henkilöä joka kehitti viruksen. En ole aiemmin oikein perustanut Fosterista, mutta tässä hän on hyvä. Kovin paljoa hän ei kuitenkaan esiinny elokuvassa.

Langdon herää sairaalasta Firenzessä, eikä kykene muistamaan mitään parin viimeisen vuorokauden tapahtumista. Sairaalaan saapuu Vayentha, joka yrittää tappaa professorin ja Langdonin täytyy paeta sairaalasta yhdessä tohtori Brooksin kanssa. Brooksin luona Langdon alkaa muistella, mitä on tapahtunut ja hän alkaa yhdistellä asioita Bertrand Zobristiin ja "Danten helvettiin". Langdon ja Brooks lähtevät vihjeiden perässä etsimään Zobristin luomaa Inferno-virusta, jonka tarkoituksena on tappaa noin puolet maapallon väestöstä. Heidän perässään on agentteja, jotka yrittävät jostain syystä saada Langdonin kiinni. Kaksikon täytyy yrittää piiloutua, mutta samalla heidän on pakko löytää virus, sillä sen leviäminen alkaa todella lyhyen ajan sisällä.

Kerrankin elokuvan "pahikselta" löytyy ihan ymmärrettävä syy tappaa miljardeja ihmisiä. Zobrist on huolissaan maapallon ylikansoittumisesta ja on luonut Inferno-viruksen pelastaakseen ihmiskunnan sukupuutolta. Jos ihmisiä syntyisi samaan tahtiin lisää, ei vuosikymmenen päästä olisi enää mahdollista elää. Syy ei siis ole se, että hahmo haluaa tappaa ihmisiä vain, koska se olisi hänen mielestään kivaa. Hän näkee maailmassa vääryyden ja kokee siihen vain yhden ratkaisun, vaikka se olisikin kuinka julma tahansa. Vaikka miljardien ihmisten tappaminen olisikin hirveä teko, niin Zobristin perusteluiden kautta katsoja kokee välillä ymmärtävänsä, miksi se olisi tarpeellista. Toivottavasti ylikansoittumiseen kuitenkin todellisuudessa löydetään joku parempi ratkaisu kuin tappava virus...

Infernossa on tiettyjä samanlaisuuksia The Da Vinci Coden kanssa, mutta tunnelmaltaan se on lähempänä Angels & Demonsia. Jälleen täytyy siis löytää vihjeiden kautta jokin tuhoava voima ja pysäyttää se, ennen kuin on liian myöhäistä. Aikaa ei tietenkään ole paljoa, joten elokuva muuttuu koko ajan jännittävämmäksi, mitä pidemmälle tarina kulkee. Se ei paljoa jää hidastelemaan, vaan kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Elokuvassa nähdään jokseenkin odottamaton käänne, joka yllätti itseni täysin ja tuntui tavallaan parantavan elokuvaa, vaikka käännekohdassa näytteleminen ei ollut täysin onnistunutta. Loppupuoli on erittäin jännittävä ja kaikin puolin kyseessä on jälleen yksi erinomainen ja todella mainio Langdon-seikkailu. Ei kun vaan lisää tekeille!

Ohjaajana on edelleen pysynyt Ron Howard ja onkin hienoa, että Hanksin ja Howardin yhteistyö on jatkunut läpi sarjan. Kuvaus ei ole täysin onnistunutta. Ymmärrän, että alussa kuvan heilumisella on pyritty korostamaan Langdonin sekavaa olotilaa, mutta myöhemmin se vain häiritsee katsojaa. Muutamat kuvat eivät ole myöskään täysin tarkkoja. Leikkauksia on joissain kohdissa hieman liikaa. Hyppyleikkauksia esiintyy muutamaan otteeseen kuvan sisällä ja välillä kuvanmuutos on niin vähäinen, ettei leikkausta edes tarvita. Äänimaailmalla on tuotu lisäsisältöä, etenkin Langdonin näkyihin. Visuaalisesti elokuva on ihan tyylikkäästi toteutettu, mutta näyt ovat paikoitellen liian digitaalisen näköisiä. Sävellyksestä vastaa jälleen Hans Zimmer, jonka musiikki toimii oivasti taustalla, muttei jää jälkikäteen erityisemmin mieleen.

Yhteenveto: Inferno on todella hyvä elokuva ja erittäin mainio lisäys sarjaan. Tom Hanks on jälleen erinomainen professori Langdonin roolissa. Felicity Jones on pääosin hyvä, mutta häneltä löytyy selkeästi heikompiakin kohtia. Saa nähdä, miten hän pärjää tulevan Star Wars -leffan pääosassa. Vaikka "pahiksen" juoni tappaa miljardeja on kauhea, niin hänellä on ihan oikea syy siihen, eikä vain se perustelu, että hän on hullu ja haluaa tappaa paljon jengiä. Pitkästä aikaa elokuvasta löytyy odottamaton käänne ja vaikka sen aikana näytteleminen ei ole mitä parhainta, niin käänne toimii hienosti. Kuvaus on välillä hieman sekavaa ja leikkauksia on paikoitellen liikaa. On hienoa, että Ron Howard on pysynyt ohjaajana yhä ja toivon, että "The Lost Symbol" tehtäisiin elokuvaksi muutaman vuoden sisällä. Ensi vuonna ilmestyy viides Langdon-kirja nimeltään "Origin" ja toivoisin, että myös siitä tulisi elokuva. Mielestäni Langdon-pätkiä voi, saa ja pitää tulla niin monta kuin vain on mahdollista. Suosittelen tätä Brown-kirjojen faneille, sekä niille, jotka pitivät edellisistä osista. Nämä ovat itsenäisiä teoksia, joten ei ole pakollista nähdä The Da Vinci Codea tai Angels & Demonsia, jotta voi ymmärtää Infernon. Suosittelen käymään vilkaisemassa!

Kirjoittanut: Joonatan, 19.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.croogles.com
Inferno, 2016, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, LStar Capital