Arvostelu: Maria (2024)

MARIA

Ohjaus: Pablo Larraín

Pääosissa: Angelina Jolie, Pierfrancesco Favino, Alba Rohrwacher, Kodi Smit-McPhee, Haluk Bilginer, Stephen Ashfield, Valeria Golino, Caspar Phillipson, Vincent Macaigne, Lydia Koniordou, Aggelina Papadopoulou ja Erofili Panagiotarea

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Maria perustuu oopperalaulaja Maria Callasin elämään ja uraan. Steven Knight kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Pablo Larraín hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana, sillä ehdolla, että pääroolia näyttelisi Angelina Jolie. Jolie suostui ja opetteli yli puoli vuotta oopperalaulamista, kunnes kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023. Maria sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut Suomeen, ihan leffateattereihin, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan Netflixissä. Itselleni Maria Callas ei ollut tuttu tapaus, mutta kiinnostuin leffasta, kun Jolie keräsi kehuja roolityöstään. Kävinkin katsomassa Marian pian sen ensi-illan jälkeen.

Syyskuussa 1977 oopperalaulaja Maria Callas muistelee elämäänsä ja uraansa kuolinvuoteellaan.

Angelina Jolie nähdään muutaman vuoden tauon jälkeen ja hänet nähdään tässä toki itse Maria Callasina, arvostettuna oopperalaulajana, joka viimeisinä vuosinaan joutui kuitenkin skandaalien keskelle, sekä menetti laulukykynsä sairastumisensa myötä. En ole koskaan pahemmin piitannut Joliesta näyttelijänä, mutta kiinnostuin näkemään, miten hän pärjäisi tällaisessa roolissa. Ja pakkohan se on sanoa, että Jolie tekee Mariassa yhden uransa ehdottomista huippusuorituksista. Hän on nappivalinta diivamaiseksi Mariaksi, jonka jokainen ilme ja ele on tarkkaan harkittu ja joka elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa, vaikkei se miellyttäisi juuri ketään. Joliesta löytyy kerrankin todellista presenssiä ja vangitsevuutta kameran edessä, joka perustuu nimenomaan hänen kykyihinsä näyttelijänä eikä hänen ulkonäköönsä ja seksisymbolistatukseensa, kuten vielä kymmenisen vuotta sitten. Jolie harjoitteli tosiaan seitsemän kuukautta oopperalaulamista, jo ihan vain siksi, että hänen tekniikkansa ja äänenkäyttönsä näyttäisivät aidoilta. Elokuvassa kuultavat laulut ovat yhdistelmä Jolieta ja vanhoja nauhoituksia Callasilta.

     Elokuvassa nähdään myös Pierfrancesco Favino Marian hovimestarina Ferrucciona ja Alba Rohrwacher Marian sisäkkönä Brunana, Kodi Smit-McPhee Mariaa haastattelevana Mandraxina, Stephen Ashfield kapellimestari Jeffrey Tatena, sekä Haluk Bilginer Marian entisenä rakastettuna Aristotle Onassiksena. Favino on sivunäyttelijöistä vakuuttavin, tehden Marialle jämptisti puhuvasta hovimestarista välittömästi tykättävän.

Ohjaaja Pablo Larraín on viime vuosikymmenenä tykästynyt tekemään elokuvia 1900-luvun toisen puoliskon vaikutusvaltaisista naisista. Ensin hän teki salamurhatun presidentti John F. Kennedyn vaimosta kertoneen Jackien (2016), sitten traagisessa onnettomuudessa kuolleesta prinsessa Dianasta kertoneen Spencerin (2021) ja nyt hän on tehnyt elokuvan oopperalegenda Maria Callasista, jonka elämästä löytyi myös tragediaa. Erilaisista laulajista on viime vuosina tehty runsaasti elämäkertaelokuvia, mutta Maria erottuu edukseen sen erilaisen lähestymistavan kautta. Sen sijaan, että elokuva kävisi läpi Marian elämää ja uraa lineaarisesti tämän nuoruudesta läpimurtoihin ja suosion kasvusta erilaisiin skandaaleihin, joihin hänen uransa lopulta tyssäsi, elokuva kuvaa Marian viimeistä viikkoa, ja naisen elämästä ja urasta nähdään vain yksittäisiä hetkiä, joita hän muistelee lopun lähestyessä.

Oman lisänsä elokuvaan tuovat Marian hallusinaatiot, joiden todenperäisyydestä on kiistelty. Kaikki, mitä Maria näkee ja kokee elokuvan aikana ei välttämättä tapahdu oikeasti, vaan osa on pelkkää hänen mielikuvituksensa tuotetta. Tavallaan tämä tuo kivan lisänsä elokuvaan, mutta samalla elokuva olisi voinut hieman pidempään panttailla paljastuksiaan ja luottaa siihen, että katsoja hiffaa homman todellisen luonteen itse ajan kanssa. Kaikki tämä johtaa lopulta tunteikkaaseen ja kaikessa traagisuudessaankin jopa aika nättiin huipennukseen, joskin täytyy myöntää, että ajoittain pidin hitaasti etenevää ja jäykähköä Mariaa hitusen raskassoutuisena filminä.

Marian käsikirjoituksesta vastaa Steven Knight, joka tunnetaan parhaiten Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) luojana ja pääkirjoittajana. Knightin laatima kerrontatapa on mielenkiintoinen ja hänen työstämänsä dialogi on oivallista, mutta Larraínin ohjaus on ajoittain hieman kuivaa. Teknisiltä ansioiltaan Maria on kuitenkin varsin vaikuttava. Elokuva sai ihan syystä parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden, sillä niin kameratyöskentely kuin pitkin leffaa käytetyt eri kamerat ja värifiltterit luovat visuaalisesti todella miellyttävää jälkeä. Elokuva näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Lavastajat ja puvustajat tarjoavat myös hienoa työtä ja äänimaailmakin on väkevästi rakennettu. Maria Callasin voimakas ääni nostaa väkisinkin ihon kananlihalle, etenkin kohtauksissa, joissa Maria harjoittelee vaikkapa yksinään laulamista ja välillä leikataan johonkin hänen aiemmista esiintymisistään suuren yleisön edessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Maria, 2024, The Apartment, Komplizen Film, Fabula, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Rush (2013)

RUSH

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Chris Hemsworth, Daniel Brühl, Olivia Wilde, Alexandra Maria Lara, Christian McKay, Julian Rhind-Tutt, Pierfrancesco Favino, David Calder, Natalie Dormer, Stephen Mangan, Alistair Petrie ja Colin Stinton

Genre: urheilu, draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Rush perustuu tositapahtumiin vuoden 1976 Formula 1 -kilpailusta ja kilpa-ajajien James Huntin ja Niki Laudan välisestä vimmaisesta kisasta. Peter Morgan kiinnostui tästä tositarinasta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Alun perin Paul Greengrassin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päätyikin vaihtamaan projekteja Ron Howardin kanssa, jonka oli tarkoitus ohjata Captain Phillips (2013). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2012 ja lopulta Rush sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan draamaelokuvan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan brittiläiselokuvan, miessivuosan, äänen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Rushia, vaikka se on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

1970-luvulla brittiläinen James Hunt ja itävaltalainen Niki Lauda ryhtyvät armottomasti kisaamaan Formula 1:ssä.

Marvelin elokuvauniversumista Thorina tunnettu Chris Hemsworth ja saksalainen leffastara Daniel Brühl näyttelevät James Huntia ja Niki Laudaa, eri maiden Formula-kuskeja, joilla on suuret haaveet maailmanmestaruudesta. Eri tavoin lahjakkaat kuskit päätyvät välittömästi nokittain ja kaikki muut kuljettajat joutuvat seuraamaan sivusta näiden kahden taistelua kultapaikasta. Hemsworth ja Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hemsworth istuu kuin valettu virnuilevaksi Huntiksi, joka tykkää juhlimisesta ja vaihtaa naisia ehkä jopa tiuhempaan tahtiin kuin renkaita autoonsa. Brühl häikäisee Laudana, joka on huomattavasti laskelmoivampi ja totaalisesti kilpailuun keskittyvä. Kummatkin persoonat ovat kiinnostavat ja heidän välistä kilpailuaan jää seuraamaan kiehtoutuneena - tiesi tosielämän lopputulemasta tai ei.

     Elokuvassa nähdään myös Christian McKay Huntin kilpailua rahoittavana lordi Heskethinä ja Julian Rhind-Tutt Huntin tallipäällikkö Bubblesina, Natalie Dormer ja Olivia Wilde Huntin parina tyttöystävänä monista, Pierfrancesco Favino Laudan tiimikumppani Regazzonina, sekä Alexandra Maria Lara Laudan tapaamana Marlenena. Sivunäyttelijätkin tekevät kelpo työtä osissaan, mutta Rush on silti täysin Hemsworthin ja Brühlin show.

Rush osoittautui erittäin väkeväksi urheiludraamaksi, joka nappaa heti vauhdikkaaseen kyytiinsä, eikä hellitä otettaan, ennen kuin lopputekstit alkavat rullata merkiksi kilpailun päättymisestä. Sen lisäksi, että itse Formula 1 -ajot ovat täynnä nopeatempoisia ja vaarallisuudessaan jännittäviä ajokohtauksia, jotka ovat toinen toistaan tyylikkäämmin toteutettuja, itse elokuvakin kulkee varsin ytimekkäästi eteenpäin. Noin kuuden vuoden tapahtumat on hyvin saatu tiivistettyä parin tunnin leffaan ja vaikka se tietääkin sitä, että joitain mutkia oiotaan suoriksi, otetaan vapauksia tositapahtumista ja sivuhahmot jäävät hieman pahvisiksi, homma toimii erittäin mainiosti. Tylsää hetkeä ei ole, vaan elokuva on nopeasti ohi, varsinkin loppupäässä, kun homma muuttuu yhä vain jännittävämmäksi.

Vielä hurjia Formula-kilpailukohtauksia mielenkiintoisempaa on seurata näitä kahta päähenkilöä, Huntia ja Landaa, jotka ovat valmiita pistämään lähes kaiken likoon voittaakseen. Nuorten sällien naljailu muuttuu vähitellen hengenvaaralliseksi taisteluksi, eivätkä kaksi kuskia enää näe muita kuljettajia, keskittyessään vain toistensa päihittämiseen. Kyse ei kuitenkaan ole täysin mustavalkoisesta vihasta, vaan kaksikon kilpailusta löytyy monenlaisia puolia ja heidän muutamat yhteiset keskustelunsa ovatkin kenties jopa elokuvan parasta antia. Tiivistunnelmaisten kohtausten lisäksi tämä kuskien vimmainen kisa johtaa myös koskettaviin hetkiin.

Elokuvan ohjasi tosiaan lopulta Ron Howard, joka sopii mielestäni paremmin tämän teoksen rattiin kuin alun perin pestiin palkattu Paul Greengrass. Greengrassin äkkipikainen tyyli heiluvan kameratyöskentelynsä ja silppuleikkauksensa kanssa olisi saattanut pilata kilpakohtaukset, mutta Howard hoitaa ne lahjakkaasti ja tyylikkäästi. Howard myös pitää energisyyttä yllä kaiken aikaa. Peter Morganin käsikirjoitus on oivallinen, syventyen keskittymään näiden kahden miehen kilpailuviettiin ja konfliktiin. Rush on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siitä löytyy hienoja lavasteita ja asuja, sekä erityisesti Brühlin tapauksessa myös onnistuneita maskeerauksia. Erikoistehosteet ovat oivalliset, mutta värimäärittely on paikoitellen hieman ruma ylikorostetun saturaationsa ja kontrastinsa kanssa, millä on nostettu turhan paljon esimerkiksi vihreän sävyjä sinne, minne ne eivät luontaisesti tunnu kuuluvan. Äänimaailma on voimakkaasti rakennettu jyliseviä efektejä ja Hans Zimmerin dramaattisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Rush on vaikuttava autourheiluelokuva ja kiinnostava katsaus tositapahtumiin kahden kuskin välisestä hurjasta kisasta. James Hunt ja Niki Lauda ovat todella erilaiset persoonat toisistaan ja heidän yhä vain vimmaisemmaksi muuttuvaa kilpailua maailman parhaan formulakuskin tittelistä jämähtää seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Chris Hemsworth ja Daniel Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa, tuoden hyvin esille hahmojensa vaikean, mutta silti moniulotteisen suhteen. Kilpakohtaukset ovat toinen toistaan säväyttävämpiä ja jännittävämpiä, mutta pääkaksikon yhteentörmäykset niiden ulkopuolella ovat kenties vielä väkevämpiä. Kertomukseen uppoutuu lopulta niin syvälle, että parin tunnin kesto kulkee vauhdikkaasti. Ron Howardin ohjaus on vahvaa ja Peter Morganin käsikirjoitus on tietyistä mutkien oikomisista ja tositapahtumien muokkauksista huolimatta onnistunut. Ajoittain tökeröä värimäärittelyä lukuun ottamatta elokuva on myös visuaalisesti komea. Rushia voi suositella täysillä autourheilun ystäville, mutta myös monenlaisista tositarinoista kiinnostuneille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rush, 2013, Imagine Entertainment, Working Title Films, Double Negative, Exclusive Media Group, Cross Creek Pictures

Arvostelu: World War Z (2013)

WORLD WAR Z

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Brad Pitt, Mireille Enos, Abigail Hargrove, Sterling Jerins, Fana Mokoema, Daniella Kertesz, James Badge Dale, Ludi Boeken, David Morse, Elyes Gabel, Pierfrancesco Favino, Ruth Negga, Moritz Bleibtreu ja Peter Capaldi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

World War Z perustuu löyhästi Max Brooksin kirjaan World War Z: An Oral History of the Zombie War vuodelta 2006. Brad Pittin tuotantoyhtiö Plan B Entertainment nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Marc Forster palkattiin ohjaajaksi ja J. Michael Straczynski ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti vuoti nettiin alkuvuodesta 2008 ja vaikka se sai paljon kehuja, käsikirjoitus työstettiin uudestaan Matthew Michael Carnahanin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2011. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä joulukuussa 2012, mutta koska tekijät olivat tyytymättömiä kuvaamaansa loppuhuipennukseen, he palkkasivat Damon Lindelofin kirjoittamaan uuden finaalin leffalle, mikä kuvattiin syksyllä 2012. Lopulta World War Z saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 2. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen menestys. Itse näin World War Z:n vasta vuokralta tätini kanssa, joka halusi nähdä elokuvan Brad Pittin takia, muttei tiennyt kyseessä olevan kauhuelokuva, millaisia hän ei voi sietää. Olen nähnyt leffan kertaalleen uudestaankin ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Entisen YK-agentti Gerry Lanen täytyy suojella perhettään, kun mystinen tauti muuttaa ihmisiä ympäri maailman raivopäisiksi ja ihmislihaa himoitseviksi zombeiksi.

Elokuvan tuottajanakin toimiva Brad Pitt nähdään Gerry Lanena, entisenä YK:n agenttina, joka on siirtynyt hiljaiseloon vaimonsa Karinin (Mireille Enos) ja lastensa Rachelin (Abigail Hargrove) ja Connien (Sterling Jerins) kanssa. Kuitenkin kun maailma ajautuu kaaokseen zombiepidemian takia, Gerry tarvitaan takaisin palvelukseen yrityksessä pelastaa ihmiskunta. Gerryn agenttitaustat jätetään hieman epäselviksi läpi leffan, mutta niiden ansiosta hän on tavallista fiksumpi zombileffan päähenkilö. Maalaisjärkeä käyttävää Gerryä seuraa mielellään, lähinnä karismaattisen Pittin pätevän roolityön takia. Hänen vaimonsa ja lapsensa saavat kuitenkin harmillisen vähän sisältöä ja ensimmäisen puolituntisen jälkeen muu perhe unohdetaankin lähes täysin, kun Gerry lähetetään tehtävälleen.

     Lisäksi elokuvassa esiintyvät myös muun muassa Fana Mokoena Gerryn entisenä YK-kaverina, James Badge Dale armeijan kapteenina, Elyes Gabel nuorena ja nerokkaana tiedemiehenä, Ludi Boeken Israelin salaisen palvelun johtajana, Daniella Kertesz israelilaissotilaana, sekä Pierfrancesco Favino ja Doctor Who -sarjan (1963-) yhtenä Tohtorina tunnettu Peter Capaldi WHO:n tiedemiehinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, mutta hahmot jäävät pahvisiksi. Lähinnä kaikki toimivat Gerryn apukäsinä, kun tämä matkaa paikasta A paikkaan B... ja siitä vielä paikkaan C ja D.

World War Z on ihan kelvollinen zombiraina, mutta löytyy siitä kyllä selvät vikansakin. Ensinnäkin kirjan lukijoille tulee varmasti pettymyksenä, kuinka vähän filmillä onkaan tekemistä alkuperäisteoksen kanssa. Lisäksi on selvää, että elokuvan loppuhuipennus kirjoitettiin viime hetkellä uusiksi ja kuvattiin vuotta myöhemmin alkuperäisen finaalin tilalle. Vaikka huipennuksesta löytyy hyvät ja jännittävät hetkensä, hahmojen hiipiessä pitkin tutkimuslaitoksen tiloja, on siinä jotain antikliimaksista kaiken aiemmin nähdyn jälkeen. Loppuratkaisu on turhankin helppo, mistä erityisesti huomaa alkuperäisten suunnitelmien menneen uusiksi.

Sitä ennen kyseessä on kuitenkin varsin mainio leffa, joka tarjoaa elokuvahistorian kenties sekopäisimpiä ja vaarallisimpia zombeja. Elokuvan ilmestymisestä lähtien World War Z:n zombien kustannuksella on naureskeltu ja niitä on jopa kutsuttu parkouraajiksi. Klassisten laahustajien sijaan nämä elävätkuolleet loikkivat katoilta toisille ja kipittävät varmaan urheiluautonkin perässä hengästymättä. Vaikka itseänikin hieman huvittaa katsoa, kun nämä mörököllit juoksevat kuin päättömät kanat uhriensa perässä, tosielämässä niiden vimmaisuus ja väsymättömyys olisivat kauhistuttavaa koettavaa. Zombit muodostavatkin oivallisen uhkan, vaikka jään yhä kaipaamaan, että elokuva uskaltaisi olla brutaalimpi ja oikeasti näyttää, mitä käy niille poloisille, jotka jäävät näiden olentojen hampaisiin.

World War Z lähtee napakasti käyntiin ja on vangitsevaa seurata, kun Gerry yrittää epätoivoisesti pitää perheestään huolta yhtäkkisen kaaoksen keskellä. Tämän perhepuolen tiputtaminen pois tarinasta lähes täysin elokuvan edetessä tuo ensimmäisenä miinuspisteitä, sillä etenkin lapsiin kohdistuva vaara muodostaa suurta jännitettä. Gerryn matka sinne sun tänne elokuvan edetessä toimii näinkin, mutta häntä kannustaisi enemmän onnistumaan, jos perheen vaara toimisi kunnon motivaattorina. Vajaan parin tunnin kestossaan World War Z kulkee nopeasti, tarjoten onnistuneen erilaisia kohtaamisia zombien kanssa. Harmillisesti loppuhuipennus on tosiaan aika lattea kaiken jälkeen ja minua kiinnostaisikin kovasti nähdä alkuperäinen finaali.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffa Quantum of Solacen (2008) ohjaaja Marc Forster, joka hoitaa hommansa sujuvasti hieman sekavasta käsikirjoituskokonaisuudesta huolimatta. Usean kirjoittajan kädenjälki näkyy selvästi ja jälkitöissä olisi voinut panostaa enemmän siihen, että homman kulkemisen luontevuus pysyisi ennallaan alkuteksteistä lopputeksteihin. World War Z on tekniseltä puoleltaan myös kelvollinen, joskin tietokoneella tehdyt zombilaumat ovat nähneet parhaat päivänsä jo jokunen vuosi sitten. Kuvaus on oivallista, lavasteet mainiot ja zombimaskeeraukset sopivan karmivat. Ääniefektit toimivat hyvin, eikä leffa onneksi luota liikaa koviin säikyttelyääniin kauhupuolellaan. Musiikeista vastaa Marco Beltrami, mutta hänen työnsä jää lopulta täysin taka-alalle, sillä lähinnä elokuvassa soi suosikkiyhtyeeni Musen The 2nd Law: Isolated System -kappale. Kyseinen aavemainen pianonpimputtelu sopii elokuvaan hyvin, mutta sitä käytetään lopulta turhankin paljon - jopa viisi kertaa!

Yhteenveto: World War Z on kelpo zombiraina, joka kuitenkin turhauttaa antikliimaksisella lopetuksellaan ja alkuperäisen kirjan faneja sillä, kuinka vähän elokuvalla onkaan tekemistä lähdemateriaalinsa kanssa. Elokuva lähtee mukaansatempaavasti käyntiin, mutta menettää tehoaan vähitellen. Gerryn matka nappaa kivasti kyytiinsä, mutta menettää jännitettään, kun hänen perheensä ei ole enää selvässä vaarassa joutua zombien ateriaksi. Paikasta toiseen hyppiminen ja sekopäisinä juoksevat zombit aiheuttavat varmasti monenlaisia tunteita ja kyseessä onkin varsin ailahteleva ja epätasainen paketti. Elokuvasta huokuu, että sitä on ollut kirjoittamassa useampi eri tyyppi ja että finaali kuvattiin jälkikäteen uusiksi. Heikkouksineenkin World War Z ajaa asiansa, etenkin Brad Pittin karismaattisen roolisuorituksen ansiosta. Elokuvasta suunniteltiin uuden zombisaagan avausta, mutta sen lipputulojen jäätyä hieman vaatimattomiksi, ideat jatko-osasta ovat vuosien varrella kariutuneet kerran jos toisenkin. Yhdessä kohtaa kakkososaa oli tarkoitus kuvata ihan täällä Suomen Helsingissä, mutta tällainen "Torille!" -hetki jäi lopulta pelkäksi haaveeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

World War Z, 2013, Paramount Pictures, Skydance Media, Hemisphere Media Capital, GK Films, Plan B Entertainment, 2DUX², Apparatus Productions, Latina Pictures

Arvostelu: Angels & Demons / Enkelit ja demonit (2009)

ANGELS & DEMONS (2009)

ENKELIT JA DEMONIT

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Ayelet Zurer, Ewan McGregor, Stellan Skarsgård, Pierfrancesco Favino, Armin Mueller-Stahl ja Nikolaj Lie Kaas
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

"Angels & Demons" (2000), eli suomalaisittain "Enkelit ja demonit", on toinen Dan Brownin jonkinlaisen Langdon-kirjasarjan teoksista, joka käännettiin elokuvaksi, "The Da Vinci Coden" (2003) ollessa ensimmäinen. Hassusti kirjat muutettiin elokuviksi eri järjestyksessä kuin miten kirjat olivat ilmestyneet, mutta ratkaisu toimii ihan hyvin, sillä tarinat eivät ole kytköksissä toisiinsa. Jos siis olet miettinyt katsovasi Angels & Demonsin, muttet ole nähnyt The Da Vinci Codea (2006) ja mietit, onko tämä jatko-osa, niin vastaus on, että ei ole. Päähenkilö on kyllä sama molemmissa, mutta muuten ne ovat itsenäisiä tarinoita. Kuitenkin näin elokuvat siinä järjestyksessä, missä ne oli tehty, kun katsoin ne ensimmäistä kertaa; The Da Vinci Coden kesällä 2014 ja Angels & Demonsin alkuvuodesta 2015, kun se tuli televisiosta. Nyt kun kolmas Langdom-kirja on tulossa elokuvana Inferno (2016), täytyi tietysti katsoa sarjan kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella ne.

Paavi menehtyy ja maailman kardinaalit kokoontuvat valitsemaan uuden paavin. Neljä kardinaaleista katoaa, Vatikaania kohtaan tehdään pommiuhkaus ja syylliseksi epäillään Illuminati-salaseuraa. Professori Robert Langdon haetaan Vatikaaniin selvittämään tapausta.

Tom Hanks on jälleen aivan huippu pääroolissa Robert Langdonina. Symbologistin rooli sopii Hanksille oivallisesti ja tuntuu kuin hänen olisi helpompaa esittää Langdonia nyt, kun on jo esittänyt häntä yhdessä elokuvassa. Hanks osaa olla erittäin vakuuttava, mikä on yksi tärkeimmistä asioista hahmossa. Vaikka Langdonin puhetta ei välillä ymmärtäisi, niin tapa jolla hän sanoo asiansa, täytyy olla luonteva ja uskottava, jotta katsojana uskoisi, että tämä hahmo todella tietää nämä jutut. Hanksin vahvuutena on juurikin se uskottavuus ja mielestäni hän on yhä täydellinen valinta pääosaan. Langdonilla on muuten hieno Mikki Hiiri -kello.
     Langdonia Vatikaanissa auttaa tohtori Vittoria Vetra, jota näyttelee Ayelet Zurer. Vetra ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen, eikä katsojana saa oikein kiinni siitä, että miten Vetra tietää joitain asioita, kun ottaa huomioon, mitä hahmo tekee työkseen. Zurer kuitenkin suoriutuu osastaan mainiosti.
     Ewan McGregor esittää isä McKenneyta, joka toimii Vatikaanissa camerlengona, eli henkilönä jolle siirtyy suurin valta paavin kuoltua. Aluksi minun oli hieman vaikea ottaa McGregoria tosissaan, kun minulle tuli kaiken aikaa mieleen hänen roolinsa Obi-Wan Kenobina elokuvissa Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999), Star Wars: Episode II - Attack of the Clones (2002) ja Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith (2005). Onneksi totuin hänen rooliinsa tässä jossain kohtaa ja McGregor sai minut vakuuttuneeksi siitä, että on uskon mies, joka yrittää toimia Vatikaanin ja kirkon parhaaksi.
     Stellan Skarsgård näyttelee Vatikaania turvaavan sveitsiläiskaartin komentaja Richteriä. Skarsgård on tuttuun tapaansa hyvä, vaikkei kovin paljoa pääse esille ja välillä hänen hahmonsa ärsyttääkin, sillä hän ei tunnu luottavan Langdonin teorioihin. Elokuvassa nähdään myös Pierfrancesco Favino poliisi Olivettina ja Armin Mueller-Stahl kardinaali Straussina, joka on kardinaaleista isoimmassa roolissa.

Elokuva alkaa paavin kuolemalla, sekä kertojaäänellä joka selittää katsojille, miten Vatikaanissa toimitaan, kun näin käy. Samoihin aikoihin Sveitsissä tehdään antimateriaalikoetta hiukkaskiihdyttimellä. Tohtori Vetra, joka työskentelee Sveitsin tutkimuskeskuksella, huomaa, että yksi antimateriasäiliöistä on varastettu. Jos säiliöstä loppuu akku, tapahtuu räjähdys, eli varas voisi käyttää sitä pommina. Professori Langdon pyydetään Vatikaaniin, kun Illuminatin symboli yhdistetään kardinaalien katoamiseen. Yhdessä hahmot saavat selville, että jonkun on tarkoitus tappaa kardinaalit ja räjäyttää antimateriasäiliön avulla Vatikaani. Langdon ja Vetra huomaavat, että säiliön sijainti liittyy Illuminatin salaisuuteen ja alkavat seurata vihjeitä ympäri Vatikaania ja Roomaa löytääkseen kardinaalit ja säiliön, ennen kuin Vatikaani tuhoutuu.

Tämäkin Langdon-seikkailu koostuu vihjeiden metsästyksestä, sekä ikivanhojen salaisuuksien paljastumisista - joista suuri osa on tosin jälleen luotu tätä tarinaa varten. Vaikka Angels & Demons sisältää samanlaisia asioita kuin The Da Vinci Code, niin se ei kuitenkaan ole samanlainen "aarteenetsintäelokuva". Pidän silti paljon siitä, että kahteen erilaiseen juoneen on saatu niin paljon samankaltaisuuksia. Vaikka antimateriapommi kuulostaa paikoitellen hieman hölmöltä ja tavallaan futuristiselta verrattuna muuhun tarinaan, niin homma toimii silti erittäin hyvin. Elokuva on todella jännittävä ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tylsiä kohtia ei oikeastaan ole ja katsojan mielenkiinto saadaan säilymään läpi elokuvan keston. Kun hahmot tajuavat, että kardinaaleja kuolisi tunnin välein, täytyy heidän toimia mahdollisimman nopeasti ja päättelytyö pitää tehdä kiireellä, jolloin on suurempi vaara siihen, että jotain menee pieleen. Paniikin näkee hahmojen kasvoilta ja itsekin huomaa olevansa kuin naulittuna paikoilleen ja haluaa jo päästä näkemään - ei vaan kokemaan - loppuratkaisun. Kuten The Da Vinci Code, myös Angels & Demons pääsee yllättämään monta kertaa kestonsa aikana.

Kirkko ja uskonto ovat tietysti vahvoja teemoja koko elokuvan ajan, minkä voi helposti päätellä elokuvan tapahtumapaikasta. Paikoitellen kirkon toiminta on esitetty erittäin kyseenalaisesti elokuvassa ja välillä heidän toimintansa moraalius tuntuu vaihtelevan siitä, minkä porsaanreiän he löytävät laistaan. Angels & Demons myös esittelee yleisesti pahana pidetyn Illuminatin todellisia puolia ja tarkoitusperiä, sekä kertoo, miksi salaseura toimii niin kuin toimii. Mielestäni on hienoa, että elokuvassa kyseenalaistetaan, kumpi onkin oikeasti se suurempi paha: kirkko vai Illuminati? Kuten The Da Vinci Code, niin myös tämän elokuvan loppupuolelta löytyy hieman hölmöjä asioita, kuten todellinen juoni kaiken taustalla, jossa ei ole paljoa järkeä, kun tarkkaan miettii. Onneksi muuten elokuva toimii niin hienosti, että katsojana voi antaa tuollaisen asian anteeksi.

The Da Vinci Coden tapaan myös Angels & Demonsin on ohjannut Ron Howard. Howard ja Hanks ovat selkeästi hyvä yhdistelmä ja paketti pysyy loistavasti kasassa. Kuvaus ja leikkaus ovat taidokkaasti toteutettuja. Kuvat liikkuvat sujuvasti, eikä heiluvaa käsivarakuvaa oltu erityisemmin käytetty. Lavasteet ovat erittäin upeat ja visuaalisesti elokuva on näyttävä. Katsojana ei joskus edes hahmota, milloin taustana on todellinen Rooma, milloin lavaste ja milloin taas tietokoneella luotu tausta. Äänimaailma on myös hiottu loppuun saakka ja Hans Zimmerin musiikki säestää kokonaisuutta mainiosti. Harmi vain, ettei musiikki jää jälkikäteen erityisemmin mieleen. Elokuvasta on olemassa kahdeksan minuuttia pidempi versio, joka sisältää lisättyjä, sekä pidennettyjä kohtauksia ja joissain kohtaa kuvaa on vaihdettu esimerkiksi laajempaan. Pidennetyssä versiossa on näkyvissä enemmän verta kuin teatteriversiossa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on pätkät "Writing Angels & Demons", jossa kerrotaan, kuinka kirjaa alettiin siirtämään elokuvaksi ja "Angels & Demons: The Full Story", jossa kerrotaan elokuvan teosta. Mukana on myös mainoksia, sekä "Cinechat"-ominaisuus, jos laitteesta löytyy internetyhteys.

Yhteenveto: Hassusti ajateltuna omasta mielestäni The Da Vinci Coden tarina on mielenkiintoisempi, mutta elokuvana Angels & Demons on parempi kokonaisuus. En muistanut kovin paljoa elokuvasta, kun katsoin sen uudestaan, sillä olin nähnyt sen vain kerran aiemmin lähes puolitoista vuotta sitten. Hanks on yhä todella hyvä pääosassa ja muidenkin suoritukset ovat mainiot. Visuaalisesti kyseessä on hieno elokuva, sillä katsojana ei voi välillä tietää, miten taustat ovat toteutettu. Loppupuolen suuri paljastus on hieman hölmö ja se muuttuu hölmömmäksi, kun sitä miettii tarkemmin, mutta onneksi muu elokuva on niin hieno ja jännittävä, että lopun voi antaa anteeksi. Jos pidit The Da Vinci Codesta, niin suosittelen katsomaan tämänkin. Se ei ole samalla lailla "aarteenetsintäelokuva", mutta siinä on paljon samanlaisia asioita. Jos haluat nähdä erittäin hyvän jännityspätkän, niin kannattaa tämä vilkaista. Angels & Demons nappaa katsojan mukaansa lähes heti alussa ja pitää otteessaan loppuun saakka. Odotan erittäin paljon näkeväni Infernon ja toivon, että taso pysyy samana, vaikka elokuvien ilmestymisien välissä on jopa seitsemän vuotta.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Angels & Demons, 2009, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, Skylark Productions, Panorama Films