Pääosissa: Sarah Snook, Kodi Smit-McPhee, Jacki Weaver, Eric Bana, Magda Szubanski, Dominique Pinon, Tony Armstrong, Paul Capsis, Bernie Clifford, Davey Thompson, Charlotte Belsey, Mason Litsos ja Nick Cave
Genre: animaatio, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18
Memoir of a Snail on Adam Elliotin ohjaama ja käsikirjoittama animaatioelokuva, joka perustuu osittain Elliotin omaan elämään. Elliot työsti elokuvaa jopa kahdeksan vuoden ajan, kunnes lopulta Memoir of Snail sai maailmanensi-iltansa kesäkuussa 2024 Annecyn elokuvajuhlilla Ranskassa. Elokuva on kerännyt kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan animaation Oscar- ja Golden Globe -palkinnoista. Itse kuulin koko elokuvasta vasta, kun se sai ehdokkuutensa ja halusin toki heti päästä näkemään, mistä on kyse. Minua harmittikin, kun elokuvaa ei päässyt näkemään Suomessa ennen Oscar-gaalaa, mutta ilahduin, kun Rakkautta & Anarkiaa -festivaali päätti esittää elokuvan viime lauantaina. Kävinkin katsomassa Memoir of a Snailin kyseisessä erityisnäytöksessä.
Kun Grace Pudelin tukena ollut Pinky-rouva kuolee, Grace muistelee vaiheikkaan elämänsä monenlaisia tapahtumia, mitkä erottivat hänet veljestään Gilbertistä lapsena.
Memoir of a Snail kertoo Grace Pudelista (äänenä lapsena Charlotte Belsey ja aikuisena Sarah Snook), etanoihin hullaantuneesta tytöstä, joka jossain määrin perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Adam Elliotiin itseensä. Grace on aika hiljainen hissukka, jolla ei juuri koskaan ole ollut kavereita, ainoastaan etanansa - niin aidot ja limaiset kuin hänen itsensä väsäämät leluversiot. Ja kuten kotilot, Gracekin haluaisi usein vain piiloutua kuoreensa, pois maailman nähtäviltä. Grace on taatusti monelle enemmän tai vähemmän samaistuttava tyyppi erilaisten ahdistustensa kanssa ja hahmoon tykästyy nopeasti.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Gracen pyromaaniveli Gilbert (lapsena Mason Litsos ja aikuisena Kodi Smit-McPhee), sekä heidän alkoholisti-isänsä Percy (Dominique Pinon), jonka menehdyttyä sisarukset erotetaan toisistaan; Grace päätyy parinvaihtajapariskunnalle Ianille ja Narellelle (Paul Capsis), kun taas Gilbert joutuu ääriuskovaiseen Applebyn perheeseen, jonka äiti Ruth (Magda Szubanski) on varsin hyytävä tapaus. Elokuvan huippuhahmo on kuitenkin iäkäs Pinky (Jacki Weaver), johon Grace tutustuu. Hahmo on aivan hulvaton erittäin monivaiheikkaan elämänsä kanssa. Hahmokattaus on muutenkin mainio ja aika lailla kaikki ovat hupaisan yliampuvia tyyppejä, joiden kohelluksia seuratessa tekisi mieli pyytää Gracea antamaan tilaa kuorestaan, minne tyttö on mennyt piiloon kaikenlaista hälinää.
Memoir of a Snail osoittautui aivan mahtavaksi animaatioelokuvaksi, joka jaksoi yllättää läpi puolentoista tunnin kestonsa. Kyseessä on aikamoinen tragikomedia, joka vaatii katsojalta ymmärrystä hieman synkemmälle huumorille. Gracen elämässä tosiaan sattuu ja tapahtuu monenmoista, eivätkä nämä tapahtumat yleensä ole järin iloisia. Elokuva kuitenkin esittää nämä monet hirvittävätkin tilanteet kummallisen komedian kautta ja itse huomasin nauravani vähän väliä, vaikka samalla päähahmoa käy jatkuvasti sääliksi. Leffa onkin hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on omata kyky nauraa myös synkkinä hetkinä ja merkittävänä teemana on löytää se hopeareunus ikävien asioiden keskellä. Elokuva on kanssa iskevä kuvaus masennuksesta ja taistelemisesta sitä vastaan. Vaikka Memoir of a Snail on täynnä kurjia kohtauksia, on elokuva silti jotenkin sanoinkuvailemattoman kaunis ja sen katsominen tuntuu siltä kuin korjaisi palasia itsestään.
Sen lisäksi, että elokuva on temaattisesti väkevä ja fiilikseltään omalaatuisen hupaisa, leffan tarina vie myös täysin mukanaan. On kiinnostavaa seurata, mitä Gracelle oikein käy ja kuinka päättömäksi hänen elämänsä vielä voi mennä. Samalla ei voi kuin pohtia, kuinka paljon tästä ihan oikeasti perustuu tekijänsä omaan elämään? Niin Elliotille kuin hänen luomuksilleen tekisi kaikille mieli antaa halauksen ja vakuutella, että kyllä se tästä vielä helpottaa.
Memoir of a Snail on toteutettu nukkeanimaationa, mikä on omiaan luomaan elokuvalle omanlaista persoonaansa. Hahmot ovat todella vekkulin näköisiä ja liikkuvat pääasiassa sujuvasti. Pienoismallilavasteet ovat yksityiskohtaiset ja usein hupaisat. Värimaailmaltaan elokuva on varsin ankea, mutta tietyssä harmaudessa on oma viehättävyytensä. Hienoa visuaalista ilmettä tukee oiva äänimaailma. Elena Kats-Cherninin säveltämät musiikit tunnelmoivat kaihoisasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Memoir of a Snail, 2024, Arenamedia, Screen Australia, Snails Pace Films, Soundfirm
Pääosissa: Angelina Jolie, Pierfrancesco Favino, Alba Rohrwacher, Kodi Smit-McPhee, Haluk Bilginer, Stephen Ashfield, Valeria Golino, Caspar Phillipson, Vincent Macaigne, Lydia Koniordou, Aggelina Papadopoulou ja Erofili Panagiotarea
Genre: historia, draama
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12
Maria perustuu oopperalaulaja Maria Callasin elämään ja uraan. Steven Knight kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Pablo Larraín hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana, sillä ehdolla, että pääroolia näyttelisi Angelina Jolie. Jolie suostui ja opetteli yli puoli vuotta oopperalaulamista, kunnes kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023. Maria sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut Suomeen, ihan leffateattereihin, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan Netflixissä. Itselleni Maria Callas ei ollut tuttu tapaus, mutta kiinnostuin leffasta, kun Jolie keräsi kehuja roolityöstään. Kävinkin katsomassa Marian pian sen ensi-illan jälkeen.
Syyskuussa 1977 oopperalaulaja Maria Callas muistelee elämäänsä ja uraansa kuolinvuoteellaan.
Angelina Jolie nähdään muutaman vuoden tauon jälkeen ja hänet nähdään tässä toki itse Maria Callasina, arvostettuna oopperalaulajana, joka viimeisinä vuosinaan joutui kuitenkin skandaalien keskelle, sekä menetti laulukykynsä sairastumisensa myötä. En ole koskaan pahemmin piitannut Joliesta näyttelijänä, mutta kiinnostuin näkemään, miten hän pärjäisi tällaisessa roolissa. Ja pakkohan se on sanoa, että Jolie tekee Mariassa yhden uransa ehdottomista huippusuorituksista. Hän on nappivalinta diivamaiseksi Mariaksi, jonka jokainen ilme ja ele on tarkkaan harkittu ja joka elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa, vaikkei se miellyttäisi juuri ketään. Joliesta löytyy kerrankin todellista presenssiä ja vangitsevuutta kameran edessä, joka perustuu nimenomaan hänen kykyihinsä näyttelijänä eikä hänen ulkonäköönsä ja seksisymbolistatukseensa, kuten vielä kymmenisen vuotta sitten. Jolie harjoitteli tosiaan seitsemän kuukautta oopperalaulamista, jo ihan vain siksi, että hänen tekniikkansa ja äänenkäyttönsä näyttäisivät aidoilta. Elokuvassa kuultavat laulut ovat yhdistelmä Jolieta ja vanhoja nauhoituksia Callasilta.
Elokuvassa nähdään myös Pierfrancesco Favino Marian hovimestarina Ferrucciona ja Alba Rohrwacher Marian sisäkkönä Brunana, Kodi Smit-McPhee Mariaa haastattelevana Mandraxina, Stephen Ashfield kapellimestari Jeffrey Tatena, sekä Haluk Bilginer Marian entisenä rakastettuna Aristotle Onassiksena. Favino on sivunäyttelijöistä vakuuttavin, tehden Marialle jämptisti puhuvasta hovimestarista välittömästi tykättävän.
Ohjaaja Pablo Larraín on viime vuosikymmenenä tykästynyt tekemään elokuvia 1900-luvun toisen puoliskon vaikutusvaltaisista naisista. Ensin hän teki salamurhatun presidentti John F. Kennedyn vaimosta kertoneen Jackien (2016), sitten traagisessa onnettomuudessa kuolleesta prinsessa Dianasta kertoneen Spencerin (2021) ja nyt hän on tehnyt elokuvan oopperalegenda Maria Callasista, jonka elämästä löytyi myös tragediaa. Erilaisista laulajista on viime vuosina tehty runsaasti elämäkertaelokuvia, mutta Maria erottuu edukseen sen erilaisen lähestymistavan kautta. Sen sijaan, että elokuva kävisi läpi Marian elämää ja uraa lineaarisesti tämän nuoruudesta läpimurtoihin ja suosion kasvusta erilaisiin skandaaleihin, joihin hänen uransa lopulta tyssäsi, elokuva kuvaa Marian viimeistä viikkoa, ja naisen elämästä ja urasta nähdään vain yksittäisiä hetkiä, joita hän muistelee lopun lähestyessä.
Oman lisänsä elokuvaan tuovat Marian hallusinaatiot, joiden todenperäisyydestä on kiistelty. Kaikki, mitä Maria näkee ja kokee elokuvan aikana ei välttämättä tapahdu oikeasti, vaan osa on pelkkää hänen mielikuvituksensa tuotetta. Tavallaan tämä tuo kivan lisänsä elokuvaan, mutta samalla elokuva olisi voinut hieman pidempään panttailla paljastuksiaan ja luottaa siihen, että katsoja hiffaa homman todellisen luonteen itse ajan kanssa. Kaikki tämä johtaa lopulta tunteikkaaseen ja kaikessa traagisuudessaankin jopa aika nättiin huipennukseen, joskin täytyy myöntää, että ajoittain pidin hitaasti etenevää ja jäykähköä Mariaa hitusen raskassoutuisena filminä.
Marian käsikirjoituksesta vastaa Steven Knight, joka tunnetaan parhaiten Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) luojana ja pääkirjoittajana. Knightin laatima kerrontatapa on mielenkiintoinen ja hänen työstämänsä dialogi on oivallista, mutta Larraínin ohjaus on ajoittain hieman kuivaa. Teknisiltä ansioiltaan Maria on kuitenkin varsin vaikuttava. Elokuva sai ihan syystä parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden, sillä niin kameratyöskentely kuin pitkin leffaa käytetyt eri kamerat ja värifiltterit luovat visuaalisesti todella miellyttävää jälkeä. Elokuva näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Lavastajat ja puvustajat tarjoavat myös hienoa työtä ja äänimaailmakin on väkevästi rakennettu. Maria Callasin voimakas ääni nostaa väkisinkin ihon kananlihalle, etenkin kohtauksissa, joissa Maria harjoittelee vaikkapa yksinään laulamista ja välillä leikataan johonkin hänen aiemmista esiintymisistään suuren yleisön edessä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Maria, 2024, The Apartment, Komplizen Film, Fabula, FilmNation Entertainment
Ohjaus: Chris Butler ja Sam Fell Pääosissa: Kodi Smit-McPhee, Anna Kendrick, Christopher Mintz-Plasse, Tucker Albrizzi, Casey Affleck, Jeff Garlin, Leslie Mann, Elaine Stritch, John Goodman, Bernard Hill ja Jodelle Ferland Genre: animaatio, seikkailu, kauhu, komedia Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 12
ParaNorman on Laika-yhtiön stop motion -animaatioelokuva. Elokuva lähti ohjaaja Chris Butlerin ideasta tehdä zombielokuva lapsille ja Laikalla kiinnostuttiin siitä. Animointi lähti liikkeelle vuonna 2009 ja pitkän uurastuksen jälkeen ParaNorman sai vihdoin maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta lipputuloiltaan se osoittautui pieneksi pettymykseksi. Leffa sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Annie-ehdokkuudet, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse en käynyt katsomassa ParaNormania, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, vaan näin sen vasta vuotta myöhemmin vuokralta. Pidin elokuvasta paljon ja olen nähnyt sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ParaNormanin jälleen kerran ja arvostella sen.
Yksinäinen 11-vuotias Norman-poika pystyy näkemään ja puhumaan kummituksille, mutta kukaan ei usko häntä. Normanin täytyy kuitenkin hyödyntää taitoaan pelastaakseen kaupunkinsa, kun 300 vuotta vanha noidan kirous herättää seitsemän zombia haudoistaan aiheuttamaan kaaosta.
Kodi Smit-McPhee ääninäyttelee Normania, nuorta koululaispoikaa, jolla on kyky kommunikoida kuolleiden kanssa. Harmi vain, ettei kukaan muu kykene näkemään kummituksia, eikä kukaan siis usko Normania, minkä takia Norman on kiusattu ja ulkopuolinen niin koulussa kuin kotonaan. Normanin läheisin sukulainenkin on hänen kuollut isoäitinsä (Elaine Stritch), jolle puhuminen on vieraannuttanut Normanin vanhemmistaan (Jeff Garlin ja Leslie Mann), sekä siskostaan Courtneysta (Anna Kendrick). Norman on erittäin pidettävä ja sympaattinen päähenkilö ja heti elokuvan alusta asti katsoja haluaa nähdä hänen osoittavan epäilijät vääriksi. Hahmon kanssa hyppääkin innolla seikkailuun, kun hänen täytyy pysäyttää noidan kirous, ennen kuin kuolleet alkavat tosissaan kävellä maan päällä. Normanin perheenjäsenet ovat ihan hilpeitä, vaikkakin hyvin tyypillisiä tapauksia. Äiti Sandra on huolissaan lapsestaan, kun taas isä Perry yrittää tsempata poikaa tekemään tavanomaisia lasten juttuja. Courtney taas on koulun suosituin tyttö, jolla on suosio noussut jopa liiaksi päähän, mikä saa hänet häpeämään veljeään entistä enemmän.
Muita hahmoja filmissä ovat mm. Normanin ainoa elävä kaveri Neil (Tucker Albrizzi), tämän lihaksikas isoveli Mitch (Casey Affleck), Normanin kiusaaja Alvin (Christopher Mintz-Plasse) ja Normanin erikoinen isosetä Prenderghast (John Goodman), joka näkee myös kuolleita ja antaakin Normanille tehtäväksi pysäyttää noidan kirouksen. Sivuhahmot tuovat hyvää huumoria zombiseikkailuun ja erityisesti herra Prenderghast on hauska tapaus.
Pidän todella paljon stop motion -tekniikalla tehdyistä animaatioista, jännittävästä kauhusta, hersyvästä komediasta ja mukaansatempaavan viihdyttävistä seikkailuista, joten kun ParaNorman onnistuu yhdistämään nämä samaan pakettiin, on lopputuloksena filmi, joka iskee minuun täysillä. Vielä kymmenen vuoden ja muutaman katselukerran jälkeen elokuva jaksaa ilahduttaa suuresti. Se on todella erilainen kaikesta muusta, jatkaen Laikan esikoisleffaCoraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) aloittamalla linjalla ja olemalla kauhua lapsille. Ja kun puhun kauhusta, en todellakaan tarkoita sellaista aikuisille tehtyä kauhuelokuvaa, vaan ala-asteen viimeisiä luokkia käyville lapsille ja siitä vanhemmille sopivaa kummituskertomusta, johon on otettu vaikutteita kauhuklassikoista - toki riemastuttavalla huumorilla höystettynä. Huumori ja "kauhu" kulkevat filmissä täydellisesti käsi kädessä ja sen aikana pääsevätkin nauramaan ja jännittämään niin lapset kuin aikuiset. Suorastaan rakastan sitä, kun perhe-elokuva uskaltaa olla synkempi ja karmivampi, eikä kulje turvallisimpia reittejä.
Ihastuttavan, humoristisesti hyytävän tunnelman lisäksi pidän todella paljon ParaNormanin tarinasta. Sekin on hyvin epätyypillinen, vaikka lähteekin aika tavanomaisista lähtökohdista liikkeelle. Chris Butlerin käsikirjoitus onnistuu yllättämään niin juonenkäänteillään kuin syvällisyyksillään. Elokuvalla on jotain oikeasti sanottavana ihmisluonteesta, sokeasta vihasta ja anteeksiannosta, mikä lisää filmin vaikuttavuutta. Kirsikkana kakun päällä toimii, kuinka tunteikas se lopulta onkaan, sillä katsoja on niin täysillä imeytynyt tarinan ja sen hahmojen vietäväksi.
Käsikirjoituksen lisäksi Butler onnistuu myös ohjaajana, yhdessä Sam Fellin kanssa. Kaksikon rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen ja monisävyinen, tarjoten katsojalle vähän kaikenlaista leffan aikana. Kaksikon työstä näkyy rakkaus kauhuelokuvia kohtaan, mutta samalla tietoisuutta genrelle tyypillisistä hölmöistä puolista, joiden kustannuksella vitsaillaan osuvasti. Animoinniltaan ParaNorman on myös erinomainen, enkä voi muuta kuin ihailla Laikan tarkkaa, kärsivällistä ja häikäisevää työtä stop motion -tekniikan kanssa. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä (jopa monstereista on tehty huvittavia) ja heidän liikkeensä ovat sulavia. Kaupungin pienoismallilavasteet ovat upean yksityiskohtaiset. Värimaailma on näyttävä tietyssä kelmeässä alakuloisuudessaan. Hienojen visuaalisuuksien tukena toimii vahva äänimaisema hyvien tehosteiden ja tunnelmoivien musiikkien kera. Jon Brionin säveltämät musiikit lisäävät eri lajityyppien henkiä ja sisältävät tuttuja vivahteita ikonisista kauhusävelmistä. Jokaisen kauhufanin kasvoille leviää hymy, kun Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) tunnusmusiikki pärähtää hetkellisesti soimaan.
Yhteenveto:ParaNorman on aivan mahtava kauhukomedia, josta koko perhe voi nauttia. Elokuva tarjoaa onnistuneen jännittäviä tilanteita, aidosti hilpeällä huumorilla höystettynä. Kummituskertomus vie täysillä mukanaan, eikä tylsää hetkeä löydy. Tarina ei kulje perinteisimpiä latuja ja leffa jaksaakin yllättää eri tavoin. Kertomus onnistuu olemaan myös liikuttava ja syvällinen teemojensa kanssa. Hahmot ovat mainiot ja katsoja on alusta alkaen sympaattisen Normanin puolella, valmiina lähtemään seikkailuun mukaan ja todistamaan poikaa nenänvartta pitkin katsovat epäilijät vääriksi. Animaatiojälki on läpikotaisin erinomaista. Laikan animaattorit pistävät toistamiseen parastaan hämmästyttävän luovuutensa ja kädenjälkiensä kanssa. Jo visuaalisen antinsa puolesta filmiä on ilo katsoa. Jos ParaNorman on siis jäänyt katsomatta, suosittelen sitä erittäin lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, sillä tämä elokuva jaksaa kyllä riemastuttaa kerta toisensa perään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
ParaNorman, 2012, Laika Entertainment, Focus Features
Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Helen Thomson, Richard Roxburgh, Olivia DeJonge, Luke Bracey, Natasha Bassett, David Wenham, Kodi Smit-McPhee, Kelvin Harrison Jr., Xavier Samuel, Dacre Montgomery, Leon Ford, Kate Mulvany, Shonka Dukureh, Gary Clark Jr., Nicholas Bell ja Yola Quartey
Genre: draama, musiikki, historia
Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia
Ikäraja: 7
Elvis perustuu maailman myydyimmän artistin, edesmenneen Elvis Presleyn elämään ja uraan. Vuonna 2014 Baz Luhrmann ilmoitti ohjaavansa laulajan tarinasta elokuvan ja hän kirjoitti leffan käsikirjoituksen yhdessä Sam Bromellin, Craig Pearcen ja Jeremy Donerin kanssa. Kesti kuitenkin muutamia vuosia, kunnes tuotanto lähti tosissaan liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia ja niitä päästiin jatkamaan vasta syksyllä. Elvis sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, missä se sai yli kymmenminuuttiset aplodit yleisöltä. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä. Olen lapsesta asti pitänyt Elviksen kappaleista, joskin en ole koskaan fanittanut herraa tai aktiivisesti kuunnellut hänen musiikkiaan. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Elviksen sen kutsuvierasnäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.
1950-luvun alussa eversti Tom Parkeriksi itseään kutsuva mies on kiertämässä countrytähti Hank Snow'n promoottorina, kun hän näkee nuoren Elvis Presleyn esiintymässä ja villitsemässä yleisön nuoria naisia. Eversti Parker uskoo voivansa nostaa Elviksen maailmankuuluksi, mutta lisääntyvä suosio ei tule ilman ongelmia...
Päärooliin Elvis Presleyksi kaavailtiin mm. Harry Stylesia, Miles Telleriä, Ansel Elgortia ja Aaron Taylor-Johnsonia, ennen kuin Austin Butler nappasi osan itselleen. Viisikosta vähiten tunnettu Butler osoittautui suorastaan täydelliseksi valinnaksi rooliin. Konserttikohtauksissa Butler kanavoi uskomattomalla vimmalla rock and rollin kuninkaan intohimoista ja karismaattista esiintymistapaa, sekä esittelee lahjakkuuttaan myös draamanäyttelijänä läpi muun leffan. Butler katoaa täysin Elvikseksi, selvästi opeteltuaan tarkasti puhumaan ja liikkumaan kuin hän. Hän pisti itsensä likoon niinkin voimalla, että joutui sairaalahoitoon kuvausten päätyttyä. Huhhuh! Olin aiemmin nähnyt Butleria vain lyhyissä sivurooleissa The Dead Don't Diessa (2019) ja Once Upon a Time... in Hollywoodissa (2019), joissa hän ei erottunut tunnettujen kollegoidensa joukosta yhtään, mutta Elviksenä Butler on niin vaikuttava, että hänen tuskin tarvitsee tyytyä muutaman minuutin sivuosiin enää jatkossa. En malta odottaa näkeväni lisää tältä nuorelta lahjakkuudelta ja suutun, jos Butler ei saa parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta roolityöllään.
Merkittävässä roolissa on myös Elviksen bongannut promoottori ja myöhemmin laulajan manageri, eversti Tom Parker, jota näyttelee voimakkaasti maskeerattu ja veikeällä korostuksella puhuva Tom Hanks. Yleensä mukavia tyyppejä esittävä Hanks onnistuu olemaan todella epämiellyttävä tapaus eversti Parkerina, joka Elviksen nähdessään alkaa miettiä vain miljoonia dollareita, joita hän pystyisi lupaavalla artistinuorella tienaamaan. Paikoitellen Hanksin roolityö on varsin koomista, mutta hän toimii silti mainiosti Butlerin rinnalla. Butlerin roolityön hienoutta vain korostaa, että hän onnistuu jopa jättämään Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hauskasti tämä ei ole muuten ensimmäinen leffa, jossa Hanksin näyttelemä roolihahmo auttaa Elvistä nousemaan kuuluisuuteen. Jo Oscar-voittajaelokuvassa Forrest Gump (1994) Hanksin esittämän nimikkohahmon tanssahtelu toimii Presleyn inspiraationa lavaesiintymiseensä.
Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Thomson ja Richard Roxburgh Elviksen vanhempina, Gladys ja Vernon Presleynä, Olivia DeJonge Elviksen tyttöystävänä Priscillana, Luke Bracey Elvistä urallaan auttaneena Jerry Schillinginä, David Wenham countrylaulaja Hank Snow'na, Kodi Smit-McPhee tämän poikana Jimmienä, Kelvin Harrison Jr. laulaja B.B. Kinginä, sekä Dacre Montgomery musiikkiohjelmien tuottajana Steve Binderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös oivallisesti. Thomson ja Roxburgh hyppäsivät tuotantoon mukaan vasta, kun kuvauksia saatiin jatkettua 2020 syksyllä, alkuperäisten näyttelijöiden, Maggie Gyllenhaalin ja Rufus Sewellin jouduttua jättämään elokuvan kesken kaiken viivästyneen tuotannon takia.
Erittäin mainion Queen-leffa Bohemian Rhapsodyn (2018) ja omasta mielestäni vielä paremman Elton Johnista kertovan Rocketmanin (2019) jälkeen minulla oli korkeat odotukset Elvistä kohtaan, toiveenani, että laulajalegendan tarinalle onnistuttaisiin tekemään kunniaa elokuvamuodossa. Ja en totta vie pettynyt näkemääni. Elvis on aivan mahtava elämäkertadraama. Itse laulajan ja hänen musiikkinsa tavoin intohimolla ja vimmalla tehty elokuva tarjoaa elämää suurempia tunteita, jotka nostattavat katsojan ihon kananlihalle. Austin Butlerin roolisuoritus on jo yksinään niin mieletön, että hän voisi kantaa harteillaan hieman heikompaa leffaa, mutta onneksi Baz Luhrmann on saanut rakennettua vahvan teoksen Butlerin ympärille.
Elvis-leffa on kuitenkin aika lailla juuri niin Luhrmannia, kun voikin odottaa. Ei kyseessä ole ihan yhtä villi musiikkiteos kuin Moulin Rouge! (2001), mutta ei tämä siitä kauas jää voimakkaassa tyylittelyssään. Jos ohjaajan aiemmista teoksista ei ole tykännyt, voi Elviskin ole paikoitellen luotaantyöntävä luhrmanniudessaan. Luhrmann takoo elokuvansa täyteen energiaa, jonka ansiosta filmi vie täysin mennessään. Elviksen nousua esitellään räiskyvästi, valot välkkyen ja rockmestarin kappaleiden pauhatessa taustalla. Esiintymiskohtaukset ovat toinen toistaan parempia, eikä ihme, jos katsojana huomaa tanssijalan rupeavan vipattamaan tai alkaneensa laulamaan ääneen mukana. Meno vie niin hyvin mukanaan, että yli kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, vaikka meiningin hidastuessa viimeisellä kolmanneksella pitkä pituus alkaakin tuntua hieman.
Riemastuttavuudessaan ja mukaansatempaavassa energisyyssäänkin Elvis sisältää synkkiä sävyjä ja voimakasta draamaa. Kuuluisuus ei tule ilman varjopuolia, eikä Elviksen elämä todellakaan ollut pelkkää onnea ja auvoa. Moni varmasti tietää, että vaikka monet riemastuivat laulajan villeistä liikkeistä lavalla, monet muut paheksuivat häntä. Elviksen hyvät suhteet tummaihoisiin aiheuttivat myös pahennusta ja moni tekikin töitä tuhotakseen Elviksen uraa. Kaikista pahinta oli kuitenkin eversti Parkerin työ, josta en itse ollut etukäteen tiennyt. Elviksen ja everstin välille on rakennettu onnistunut konflikti ja läpi leffan katsojaa pistää yhä enemmän vihaksi everstin tavat hyötyä "suojatistaan". Aluksi sitä naureskelee, kun eversti painaa Elviksen nimeä ja naamaa ihan kaikkeen, luoden pelkästä oheiskrääsästä ison bisneksen. Mutta mitä enemmän käy selväksi, että everstiä kiinnostaa enemmän artistin tuoma raha kuin artisti itse tai tämän mielenterveys, elokuvan katsominen muuttuu välillä jopa vaikeaksi. Loppupäässä leffa iskee lujaa katsojan tunteisiin ja myönnän, että koin vaikeuksia pidätellä kyyneliä.
Luhrmannin, Bromellin, Pearcen ja Donerin käsikirjoitus on oikein mainio, joskin nelikko olisi voinut antaa ensimmäisellä puoliskolla enemmän aikaa joillekin hetkille ja loppupäässä taas tiivistää paria hetkeä hieman. Muuten teksti toimii ja Luhrmann on ohjannut sen pohjalta sähäkän leffan, joka myös näyttää todella hyvältä. Elvis on upeasti kuvattu ja valaistu, ja kaikkea vain korostetaan värien käytöllä. Lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt huipputyötä Elviksen ikonisten asujen toistamisessa. Maskeeraajat ovat saaneet Butlerin näyttämään Presleyltä ja saaneet Hanksin lähes katoamaan eversti Parkerin vahvojen meikkien ja proteesien taakse. Elokuva on myös taidokkaasti leikattu ja siinä hyödynnetään todella tyylikkäitä siirtymiä. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja musiikit ovat toki täynnä Elvistä niin alkuperäisinä Presleyn esityksinä kuin myös Butlerin laulamina, sekä omasta mielestäni aika tarpeettomasti muutamien muiden artistien ja yhtyeiden, kuten Eminemin, Måneskinin ja CeeLo Greenin esittäminä.
Yhteenveto:Elvis on hieno ja sähäkkä elämäkertadraama, joka vie täysin mukanaan energisessä loistossaan. Austin Butler on täydellinen valinta nimikkorooliin Elvis Presleyksi, kanavoiden legendan maneereja ja puhetapaa fantastisesti. Butler vetää lavaesiintymiskohtaukset häikäisevällä vimmalla, lanne hytkyen ja hikipisarat lentäen. Palkintovyöryn ansaitseva näyttelijänuori jättää jopa Tom Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hanks on mainio Elviksen katalana managerina, jota inhoaa yhä enemmän elokuvan edetessä. Hahmojen välille rakentuu vahva konflikti, mistä saadaan sydäntä särkevää draamaa elokuvan loppupäässä. Kyynelhanat aukeavat herkästi, joten nenäliinat kannattaa varata mukaan teatterireissulle - sillä Elvis totta vie pitää nähdä isolta kankaalta yleisön kera! Baz Luhrmannin ohjaus on ohjaajalle tyypillisen räiskyvää ja voimakkaasti tyyliteltyä. Elokuva onkin hienosti kuvattu ja veikeästi leikattu kasaan. Paikoitellen joitain hetkiä olisi voinut näyttää pidempään ja toisia taas typistää hieman, mutta pääasiassa filmi soljuu onnistuneesti ja yli kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Elvis ei onnistunut vain täyttämään odotukseni, vaan se myös ylitti ne. Yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Elvis, 2022, Warner Bros., Bazmark Films, Roadshow Entertainment, The Jackal Group, Whalerock Industries
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Kirsten Dunst, Jesse Plemons, Kodi Smit-McPhee, Thomasin McKenzie, Genevieve Lemon, Frances Conroy, Peter Carroll, Keith Carradine ja Alison Bruce
Genre: western, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16
The Power of the Dog perustuu Thomas Savagen samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Jane Campion oli juuri saanut valmiiksi toisen tuotantokauden Top of the Lake -televisiosarjasta (2013-2017), kun hän sai Savagen kirjan käsiinsä ja innostui siitä. Hän hankki kirjan elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta kesällä leffa saatiin kuvattua loppuun. The Power of the Dog sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti Hopealeijonan palkinnon. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin joulukuussa Netflixiin. Itseltäni meni The Power of the Dog täysin ohi, kun se ilmestyi suoratoistopalveluun ja kiinnostukseni heräsi vasta, kun filmi voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja miessivuosan Golden Globe -palkinnot ja sai parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Katsoinkin The Power of the Dogin ystävänpäivänä Netflixistä.
1925 Montanassa karjatilan omistavat veljekset Phil ja George Burbank yöpyvät leskeksi jääneen Rose Gordonin majatalossa. Phil kohtelee heti Rosea ja tämän Peter-poikaa huonosti, kun taas George rakastuu Roseen.
Benedict Cumberbatch ja Jesse Plemons näyttelevät Burbankin veljeksiä, Philiä ja Georgea. Veljiä ei todellakaan ole veistetty samasta puusta, vaan he ovat kuin yö ja päivä. Phil on töykeä, epämiellyttävä ja röyhkeä mies, jolla ei tunnu koskaan olevan mitään hyvää sanottavaa kenellekään - eli hän on suoraan sanottuna aikamoinen mulkku. George sen sijaan on hyväsydäminen hissukka, joka ei pahemmin uskalla sanoa veljelleen vastaan, mutta menee kuitenkin lohduttamaan niitä, joille Phil on ollut ilkeä. Cumberbatch ja Plemons ovat nappivalinnat rooleihinsa. Cumberbatch tekee hahmostaan aidosti inhottavan, joskin Philistä löytyy leffan edetessä puolia, jotka saavat ymmärtämään hänen käytöstään paremmin. Plemons sopii lempeäksi veljeksi, joka taas tuntuu jäävän jatkuvasti vähemmälle huomiolle.
Kirsten Dunst näyttelee majataloa pyörittävää ja leskeksi jäänyttä Rose Gordonia, jota Phil kohtelee rumasti ja johon George rakastuu. Parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon saanut Kodi Smit-McPhee esittää Rosen poikaa, Peteriä, joka erilaisuutensa vuoksi joutuu saman tien Philin silmätikuksi. Smit-McPhee tulkitsee mainiosti hahmoaan, joka nousee paremmin esille vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa. Dunstkin on hyvä, mutta hänen hommakseen jää lähinnä näyttää koko ajan siltä kuin hän saisi paniikkikohtauksen.
The Power of the Dog tuotti itselleni hieman ristiriitaisia tunteita, vaikka katselukokemus kallistuikin selvästi positiivisen puolelle. Vaikken ollut kuullutkaan leffasta, kun se ilmestyi Netflixiin, sen saama suosio eri gaaloissa ehti nostattaa odotuksiani turhankin korkealle. Kyseessä on varsin mainio ja pätevästi tehty länkkäridraama, joka ei kuitenkaan ihan saavuta niitä korkeuksia, joihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan ensimmäinen puolikas menee jopa turhauttavasti lähinnä siihen, että Cumberbatchin hahmo on töykeä ja Plemonsin pitää esittää lohduttavansa tosielämänkin vaimoaan Dunstia, joka näyttää koko ajan purskahtavan itkuun minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäinen puolikas keskittyy enemmän tähän tuoreeseen aviopariin ja toisella puolikkaalla he jäävät sivumpaan, jolloin tuntuu, ettei heistä saada toivotulla tavalla kaikkea irti.
Toinen puolikas petraa ensimmäisestä ja tarina alkaa saamaan moniulotteisempia sävyjä, kun Smit-McPheen Peter-poika nostetaan paremmin esille ja Philin käyttäytymiselle löydetään syitä. Silti Philiä kohtaan on vaikea kokea sympatiaa, vaikka filmi kovasti yrittääkin saavuttaa sen. Elokuvassa tutkiskellaan toimivasti psykologisen draaman kautta eri ihmisten toimintatapoja ja mikä ympäristössä ja aikakaudessa vaikuttaa heidän käytökseensä. Mukana on joitain todella vangitsevia kohtauksia, joita jämähtää tuijottamaan hievahtamatta. Rakennus kohti loppuratkaisua on onnistunut, joskin tarkkaavainen katsoja voi hyvissä ajoin päätellä, kuinka tarina tulee päättymään.
Uusiseelantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Jane Campion oli pitänyt jopa kaksitoista vuotta taukoa elokuvien teosta edellisen filminsä Yön kirkkaan tähden (Bright Star - 2009) ja uuden The Power of the Dogin välillä. Tauko ei ole ruostuttanut ohjaajan taitoja, vaan hän saa rakennettua hieman kuivistakin palasista mainion filmin ja pistää näyttelijät antamaan kaikkensa. Teknisiltä ansioiltaan The Power of the Dog on vaikuttavimmillaan. Elokuva näyttää todella hienolta ja karun kauniita maisemia esitellään upealla kuvauksella läpi leffan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehty ja valaisua hyödynnetään oivallisesti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Jonny Greenwood tunnelmoi toimivasti musiikillaan.
Yhteenveto: The Power of the Dog on oikein mainio ja visuaalisesti tyylikäs länkkäridraama, jolta itse jäin kuitenkin odottamaan hieman enemmän. Benedict Cumberbatch on erinomainen paskiaisroolissaan ja Jesse Plemons suoriutuu erittäin hyvin hänen kiltin veljen osasta. Kodi Smit-McPhee ja Kirsten Dunst ovat myös oivallisia, joskin jälkimmäinen joutuu lähinnä pidättelemään yksitoikkoisen surullista tunnetilaa läpi leffan. Elokuva on hieman hassusti rakennettu, jolloin ensimmäinen puolikas käsittelee enemmän yhtä ihmissuhdetta ja toinen puolikas toista. Ensimmäisen puolikkaan suhde jääkin lopulta hieman keskeneräisen ja unohdetun oloiseksi. Vaikka elokuvasta löytyy vikansa, on se parhaimmillaan vangitseva Jane Campionin ohjauksen, lahjakkaiden näyttelijöiden ja hienon ulkoasunsa ansiosta. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti jäin kaipaamaan hieman enemmän. En pistä pahakseni, jos The Power of the Dog nappaa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, kuten monet epäilevät, mutta ei leffa omissa kirjoissani pääse lähellekään viime vuoden kärkikastia filmikahinoissa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Power of the Dog, 2021, See-Saw Films, Brightstar, Max Films International, BBC Films, Cross City Films, New Zealand Film Commission
Ohjaus: Simon Kinberg Pääosissa: Sophie Turner, James McAvoy, Nicholas Hoult, Tye Sheridan, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Jessica Chastain, Evan Peters, Alexandra Shipp, Kodi Smit-McPhee, Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Genre: toiminta, fantasia, scifi Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 12
X-Men: Dark Phoenix perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan Marvelin supersankaritiimiin Ryhmä-X, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Sarjakuvahahmot nousivat nopeasti suureen suosioon, mitä auttoivat myös hittianimaatiosarja (1992-1997), sekä näytelty elokuva X-Men (2000). Supersankarielokuvat olivat vuosituhannen vaihteessa kuoleva laji, kunnes X-Men saapui pelastamaan päivän ja osoitti, että hyviä supersankarifilmejä onkin mahdollista tehdä. Elokuva sai kaksi jatko-osaa, X-Men 2 (X2 - 2003) ja X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006), minkä jälkeen sarjaa on jatkettu lisäosaseikkailuilla X-Men Origins: Wolverine (2009), The Wolverine (2013), Deadpool (2016), Logan (2017) ja Deadpool 2(2018). Vuonna 2011 ilmestyi X-Men: First Class, mikä kertoi Ryhmä-X:n perustamisesta ja nosti sarjan takaisin pinnalle parin epäonnistumisen jälkeen. Se elokuva sai jatkoa elokuvilla X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016). Jo Apocalypsen ilmestyessä paljastettiin, että sarja saisi lisää jatkoa ja monet fanit innostuivat, kun kerrottiin, että elokuva käsittelee suosittua Feeniks-sarjaa. Days of Future Pastin ja Apocalypsen ohjaaja Bryan Singer ei kuitenkaan halunnut enää palata ohjaamaan, joten pestin otti useat X-Men -filmit käsikirjoittanut Simon Kinberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2018, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet näkemästään, leffalle tehtiin lisäkuvauksia, joiden takia leffa siirrettiin ensin marraskuulle, sitten helmikuulle 2019 ja sitten vielä kesäkuulle. Nyt X-Men: Dark Phoenix on vihdoin saanut ensi-iltansa, mutta itse en ole ollut kovin innoissani. Toisin kuin monet, minä pidin X-Men: Apocalypsesta ja odotin näkeväni sille jatkoa, ja ilahduin, kun kuulin jatko-osan ottavan Feeniks-sarjan uudestaan käsittelyyn, kun se oli aikoinaan pilattu X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa. Kuitenkin leffan julkaisun jatkuva viivästyminen ja uutiset testiyleisöjen reaktioista ovat saaneet intoni laskemaan todella voimakkaasti, eivätkä mitäänsanomattomat trailerit ole auttaneet asiaa. Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan X-Men: Dark Phoenixia sen kutsuvierasnäytökseen ystäväni kanssa ja... noh... repäistäänpä se laastari nyt heti, sillä kerranhan se vain kirpaisee: X-Men: Dark Phoenix on huono elokuva.
Ryhmä-X:n suorittaessa pelastusoperaatiota avaruudessa, mystinen voima imeytyy Jean Greyn sisälle, mikä tekee Jeanista koko maailman voimakkaimman olennon ja samalla myös aggressiivisen.
Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnetuksi noussut Sophie Turner palaa Jean Greyn rooliin. Turner ei ole onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan, vaikka hänen osaamisessaan onkin selvästi tapahtunut parannusta Game of Thronesin aikana. Siinä missä Turner sopi oikein passelisti Jeaniksi, kun tämä oli sivuhahmo X-Men: Apocalypsessa, eivät hänen näyttelijäkykynsä riitä päärooliin ja jo se on yksi elokuvan kompastuskivistä. Turnerilta ei luonnistu Jeanin moniulotteisen hahmon esittäminen, jolloin hänen äkilliset muutoksensa mukavasta nuoresta naisesta kylmäksi tuhoajaksi ja takaisin tuntuvat todella kömpelöiltä. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehnosti itse hahmoa käsitellään leffassa. Hahmon muutokset eivät saa tarvittavaa aikaa ollakseen uskottavia, vaan noin vain Jean on jo paha. Jeanin kehityskaari on huonosti kirjoitettu ja täytyy valitettavasti todeta, että jopa X-Men: Viimeinen kohtaaminen käsitteli Feeniks-tarinaa paremmin.
Muutkin vanhat tutut Ryhmä-X:n jäsenet tekevät paluun. James McAvoyn näyttelemä Charles Xavier on vihdoin kehittynyt tutummaksi versioksi hahmosta, kaljupääksi pyörätuolissa. Erikoista vain on, etteivät tekijät ole jaksaneet nähdä vaivaa tehdäkseen McAvoysta vanhemman näköistä. Elokuva tapahtuu vuonna 1992, 30 vuotta X-Men: First Classin tapahtumien jälkeen, mutta hiusten puuttumista lukuunottamatta Xavier näyttää täysin samalta. Sama koskee myös kyseisestä leffasta tähän filmiin asti selvinneitä Mystikkoa (Jennifer Lawrence), Petoa (Nicholas Hoult), sekä jatkuvasti puolta vaihtavaa Magnetoa (Michael Fassbender). Kaikkien neljän pitäisi olla lähes 60-vuotiaita, mutta yksikään ei näytä siltä. Ei tämä välttämättä muuten haittaisi, mutta yksityiskohtaan kiinnittää tarkemmin huomiota, kun näyttelijät hoitavat hommansa vähän siihen suuntaan. McAvoyn, Lawrencen ja Fassbenderin X-Men -sopimukset päättyivät Apocalypsen myötä ja tästä voi huomata, ettei heitä erityisemmin kiinnostanut palata. Xavierissa alkoi häiritsemään myös suuresti, kuinka kummallisilla tavoilla hänet esitetään elokuvan aikana. Ryhmä-X:n uudempia tulokkaita ovat Sophie Turnerin näyttelemän Jean Greyn lisäksi Tye Sheridanin esittämä Kyklooppi, Alexandra Shippin näyttelemä Storm, Kodi Smit-McPheen esittämä Painajainen ja Evan Petersin näyttelemä Quicksilver. Jälkimmäinen ehti parissa edellisessä filmissä saada omat mahtavat tähtihetkensä, joten tässä Quicksilverin osuus on pudotettu minimiin. Storm ja Painajainen pääsevät hyödyntämään mutanttikykyjään taisteluissa, mutta jäävät muuten pahasti taka-alalle. Kyklooppi taas joutuu tyytymään osaansa Jeanin poikaystävänä, joka hokee muille, että Jean on yhä hyvä. Nuoret näyttelijät hyppäävät innokkaasti rooleihinsa, mutta paikoitellen heistäkin näkee turhautumisen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa heille lähes mitään mielenkiintoista sisältöä. Elokuvassa nähdään myös Jessica Chastain salaperäisenä Vukina, sekä Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Magneton mutanttitovereina Selenenä ja Red Lotusina, jotka vain roikkuvat mukana tylsien voimiensa kera. Yleensä mainio Chastain tekee kenties koko uransa huonoimman roolisuorituksen Vukina. Jos muista näyttelijöistä näkyi paikoitellen turhautumista, minusta varmasti paistoi turhautuminen joka kerta, kun Chastain palasi ruudulle laiskan roolisuorituksensa kanssa.
X-Men: Dark Phoenixin vaikea tuotanto, ankeat reaktiot testiyleisöiltä ja isot uusintakuvaukset viestivät jo etukäteen, että nyt on menty jossain pahasti päin mäntyä, mutta onnistuin silti pitämään pientä toivon kipinää yllä. Odotin filmin olevan keskinkertainen, mutta ihan menevä supersankarihömppä, mutten olisi uskonut, että kyseessä oikeasti olisi huono elokuva. Leffasta paistaa läpi sen vaikea tuotanto - että se on ehditty jo leikkaamaan valmiiksi, kun siihen on pitänyt kirjoittaa ja kuvata kohtauksia uusiksi. Esimerkiksi elokuvan loppuhuipennus on valmiissa elokuvassa täysin erilainen kuin alunperin. Alkuperäisessä versiossa käydään taistelu avaruudessa, mutta lopullisessa leffassa nähdään jotain täysin muuta. Olisi todella mielenkiintoista päästä näkemään ensimmäisen testiyleisön näkemä versio tai jopa lukea alkuperäinen käsikirjoitus ja pohtia, oliko lopullinen tuotos huonompi vai parempi. Ainakaan alkuperäisessä ei olisi mukana kohtauksia, jotka tuntuvat siltä kuin ne eivät kuuluisi mukaan kokonaisuuteen. Tässä nykyisessä, teattereihin saapuneessa X-Men: Dark Phoenixissa niitä kyllä on, minkä lisäksi uusintakuvaukset näkyvät myös mm. hahmojen äkillisinä motiivien ja ajatusmaailmojen vaihdoksina.
Hyvin pian elokuvan alussa pystyin sanomaan, ettei tämä tekele tule toimimaan. Aloitus kiirehtii hurjalla vauhdilla, jotta mysteerinen avaruuspilvi saadaan pistettyä Jeanin sisälle ja sitten vasta kiirehditäänkin, kun Jean muuttuu noin vain pahaksi. X-Men: Dark Phoenix on pistetty kasaan todella kömpelösti, jolloin se kulkee välillä oudolla vauhdilla ja välillä se taas matelee kuin etana. Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että kun alkupää käydään liian nopeasti läpi, on mukaan vaikea hypätä, eikä tapahtumilla ole oikeastaan väliä. Ja kun tapahtumista ei välitä, tuntuu leffa tylsältä. Tylsyyttä lisäävät myös elokuvan mitäänsanomattomat toimintakohtaukset (vaikkakin lopputaistosta muutamia tyylikkäitä hetkiä löytyykin), sekä kummallinen huumorittomuus. Yleensä X-Men -leffoihin on löydetty sopiva tasapaino vakavuuden ja huumorin välille, mutta tästä leffasta löytyi vain pari vitsiä ja molemmat niistä olivat huonoja. Yksi niistä nostaa varmasti jonkinlaista haloota, kun eräs hahmoista toteaa, että "X-Menin nimi pitäisi vaihtaa X-Womeniksi, sillä naiset tekevät ryhmässä kaiken työn". Tämä on juuri sellainen jälkikäteen lisätyltä ja päälleliimatulta tuntuva kohtaus. Onhan se ymmärrettävää, että nykypäivänä "X-Men" -nimi särähtää korvaan ja varmaankin tästä syystä leffa kulkee Yhdysvalloissa pelkästään nimellä "Dark Phoenix".
Tästä elokuvan nimestä voi kyllä päätellä, että nyt on synkkyyttä luvassa, mutta siinäkin on menty vikaan. Synkän ja dramaattisen sijaan leffa on enemmänkin masentava. Tästä syystä on jo vaikea kuvitella, että elokuvaa jaksaisi katsoa ainakaan pitkään aikaan uudestaan, kun taas osan X-Men -leffoista katsoo mielellään vaikka joka vuosi tai joka toinen. Ei siinä sinänsä mitään, että leffa painottuu enemmän draamaan kuin viihdyttävään toimintaan ja huumoriin, mutta kun se draamakin on kehnosti toteutettu. Joko se on laimeaa, koska kömpelön tarinankerronnan ja rytmityksen, sekä tönkösti kirjoitettujen hahmojen takia leffaan on hankalaa päästä mukaan emotionaalisesti tai sitten se on yliampuvan melodramaattista, mikä saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Ei X-Men: Dark Phoenix mitään umpisurkeaa roskaa ole, eikä minua oikeastaan suututtanut sen katsominen - harmitti vain. Leffasta löytyy ongelmia kaikilla osa-alueilla ja uudelleenkirjoittamisten ja lisäkuvausten vuoksi se tuntuu paikoitellen sekasotkulta. Jos kyseessä olisi vain yksi X-Men -raina muiden joukossa, voisi sen vain katsoa ja unohtaa, mutta tämä on itse asiassa Foxin X-Men -saagan päätösosa ja sellaisena se on valtava pettymys. Kahdenkymmenen vuoden ajan pyörinyt elokuvasarja, mikä loi nykypäivän supersankarileffakulttuurin, päättyi nyt valitettavan antiklimaattisesti. Vai onko sittenkin osuvaa, että näin sekava elokuvasarja päättyy sekavalla leffalla? Elokuvasarjan aikajanat on jo pistetty ties miten solmuun ja on turha odottaa, että tämän voisi mitenkään enää yhdistää alkuperäiseen X-Meniin.
Suuri osa filmin ongelmista johtuu mitä luultavimmin Simon Kinbergistä, elokuvan ohjaajasta, käsikirjoittajasta ja tuottajasta. Kinberg on ollut jo yli 10 vuoden ajan mukana X-Men -saagassa, toimiessaan käsikirjoittajana mm. X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa ja X-Men: Days of Future Pastissa, ja nyt hän on tehnyt esikoisohjauksensa tässä. Ja se myös näkyy. Kinberg ei osaa pitää isoa Hollywood-blockbusteria kasassa, luoda tunnelmaa tai ohjata näyttelijöitä. Voi olla mahdollista, että kun hän oli ottanut ohjaajan hommat vastaan, käsikirjoituksen teko tapahtui kiireessä, jotta kuvaukset saataisiin aloitettua, eikä virhettä voinut enää korjata, vaikka uusintakuvauksia tapahtuikin. Isot lisäkuvaukset ja etenkin koko lopputaistelun työstäminen uudelleen viestivät myös Kinbergin epävarmuudesta ja halusta miellyttää kaikkia, jolloin lopputulos ei miellytä enää ketään. X-Men: Dark Phoenix ei edes visuaalisesti ole ihmeellinen teos, vaikka tämä X-Men -seikkailu käväiseekin avaruudessa asti. Kuvaus on tarpeettoman heiluvasta käsivarakuvasta huolimatta sujuvaa, mutta mitään kikkailuja on turha odottaa. Lavasteet ovat tyylikkäät, mutta Ryhmä-X:n asut näyttävät halvoilta. Efektit ovat paikoitellen hienot, mutta myös kehnoja tehosteita löytyy. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, jos ei lasketa tauotonta jumputusmusiikkia, joka alkaa häiritsemään, kun siihen ensimmäisen kerran oikeasti kiinnittää huomiota. Käsittämättömintä musiikeissa on, että niistä vastaa yksi alan parhaista, Hans Zimmer.
Yhteenveto:X-Men: Dark Phoenix on huonoin Ryhmä-X -filmatisointi sitten X-Men Origins: Wolverinen. Leffasta huokuu ohjaaja Simon Kinbergin ensikertalaisuus, ja into päästä ohjaamaan on tainnut johtaa siihen, ettei Kinberg ole jaksanut panostaa käsikirjoitukseen. Lisäksi elokuvan isot tuotanto-ongelmat ja lisäkuvaukset paistavat paikoitellen oikein kunnolla läpi. Jotkut kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta ja irrallisilta, hahmojen ajatusmaailmat muuttuvat radikaalisti sinne sun tänne ja muutenkin elokuva on todella kömpelösti pistetty kasaan. Aivan kuin kolmen tunnin filmi olisi pakotettu alle kahteen. Välillä leffa kiirehtii, eikä siihen pääse mukaan ja välillä se laahaa pitkäveteisesti. Tunteikkaiksi tarkoitetut hetket eivät onnistu koskettamaan, eivätkä leffan vähäiset pari vitsiä naurata. Toimintakaan ei ole mitenkään erityistä, jolloin jäljelle jää masentavaa melodraamaa, kun Kinberg ei osaa synkistellä tyylikkäästi. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä heille on tarjottu, mutta turhautumista on näkyvissä. Sophie Turner toimi Jean Greyna sivuroolissa, mutta hänen lahjansa eivät riitä pääosaan. Teknisenkin toteutuksen taso on epätasaista. Elokuvan aiheuttamaa pettymystä vain lisää se, että kyseessä on Foxin X-Men -saagan huipennus. Todella laimea ja kehno päätös. Onneksi hahmojen oikeudet palasivat vihdoin kotiinsa Marvel Studiosille ja seuraavaksi Ryhmä-X nähdään samassa maailmassa Kostajien ja Galaksin vartijoiden kanssa. Jos on pitänyt aiemmista X-Men -filmeistä, voi tämänkin vilkaista, mutta jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, on tähän mahdotonta hypätä enää mukaan. Seuraavaksi olisi tarkoituksena ilmestyä mutanttikauhuilu The New Mutants, mutta sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuosi sitten ja näillä näkymin se saakin ensi-iltansa vasta vuoden päästä, joten saa nähdä, millainen fiasko siitä tulee - jos se siis koskaan ilmestyy...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dark Phoenix, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Bad Hat Harry Productions, Donner's Company
Ohjaus: Albert Hughes Pääosissa: Kodi Smit-McPhee, Jóhannes Haukur Jóhannesson, Jens Hultén ja Natassia Malthe Genre: draama, jännitys Kesto: 1 tunti 36 minuuttia Ikäraja: 12
Alpha on Albert Hughesin ideoima ja ohjaama, viimeiseen jääkauteen sijoittuva elokuva. Hughes ilmoitti tekevänsä leffaa vuonna 2015 ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2016. Alunperin "The Solutrean" -nimellä kulkevan elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2017, mutta tuotannollisten ongelmien vuoksi sen julkaisua viivästettiin jopa muutamaan otteeseen. Lisäongelmia tuli, kun American Humane Association -järjestö sai selville, että leffaa varten oli tapettu viisi biisonia ja vaikka tämä oli tapahtunut laillisesti, tämä nosti elokuvalle huonoa mainetta, mitä vain vahvisti PETA-järjestön pyyntö boikotoida elokuvaa. Lopulta Alpha sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2018, mutta vaikka se sai positiivisia arvosteluja, ei elokuva ollut toivottu menestys teattereissa. Filmi ei koskaan saapunut Suomen teattereihin, mistä olin hieman pettynyt, sillä jääkaudesta kertovia elokuvia ei kovinkaan usein tehdä ja olisin mielelläni halunnut nähdä sen. Kun huomasin, että Alpha oli saapunut Suomeen myyntiin ja vuokrattavaksi, vuokrasin sen Blockbusterista. 20 000 vuotta sitten päällikön nuori poika eksyy heimostaan metsästysretkellä. Yrittäessään löytää takaisin kotiin, nuorukainen ystävystyy laumansa hylkäämän, haavoittuneen suden kanssa.
X-Men: Apocalypsen (2016) Nightcrawlerina tunnettu Kodi Smit-McPhee näyttelee Kedaa, aikuistumisen kynnyksellä olevaa nuorta miestä, joka on hyvin poikkeuksellinen tapaus heimossaan. Keda ei ole suuri metsästäjä kuten isänsä, päällikkö Tau (todella mainion roolityön tekevä Jóhannes Haukur Jóhannesson), vaan pelokas, eikä hänestä tunnu olevan tappajaksi. Kun Keda joutuu erilleen heimostaan, täytyy hänen kerätä rohkeutensa, mikäli hän aikoo selviytyä hengissä kotiinsa asti. X-Men: Apocalypsen lisäksi olen nähnyt Smit-McPheen elokuvissa, kuten Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja hän tuntuu aina esittävän jollain tavalla herkkää nuorukaista. Smit-McPhee tekee saman myös tässä, mutta tähän herkkyys tuntuu istuvan paremmin ja kun Kedan pitää kerätä urheutensa, Smit-McPhee pääsee näyttämään olevansa muutakin. Hän sopii erittäin hyvin rooliinsa ja heittäytyy parissa kohtaa oikein kunnolla mukaan. Kedan ja hänen isänsä lisäksi muita tärkeitä ihmishahmoja ovat lähinnä Kedan äiti (Natassia Malthe) ja metsästysretkelle mukaan lähtevä soturi (Jens Hultén). Heidän osuutensa jäävät kuitenkin pieniksi ja pääasiassa Keda nähdään haavoittuneen suden kanssa. Sutta esittää tšekkoslovakiansusikoira nimeltä Chuck, joka on todella suloinen karvaturri. Chuck menee hyvin sudesta, mutta samalla siitä löytyy selkeitä koiramaisia piirteitä. Nämä piirteet ovat kuitenkin tärkeitä elokuvan tarinan vuoksi.
Alpha nimittäin kertoo pohjimmiltaan tarinan siitä, mistä ihmisten ja koirien ystävyys on saanut alkunsa. Tietenkin tämä on fiktiivinen kertomus, mutta toisaalta tämä voi olla hyvinkin lähellä sitä, miten ihmiset ovat alunperin tehneet koirista lemmikkejä. Koiralajihan polveutuu susista, joten aivan varmasti tuhansia, tuhansia vuosia sitten ihminen ja susi ovat löytäneet suunnilleen tällä tavalla toisensa ja muodostaneet siteen, mikä on jatkunut sukupolvien myötä tähän päivään saakka. Kedan ja Alfaksi nimetyn suden välille muodostuva side onkin vahvasti luotu ja se luo filmiin lämpöä, mikä tekee elokuvasta hyvinkin sympaattisen. Mukana on useita hetkiä, joissa kaksikko vain on ja katsoo toisiaan, ja ihmisen ja eläimen katseen välille onnistutaan saamaan jotain erityistä. On mielenkiintoista seurata, kuinka Keda yrittää voittaa Alfan luottamuksen ja kuinka he alkavat tekemään yhteistyötä pysyäkseen hengissä.
Ystävyystarinan lisäksi kyseessä on tietty myös selviytymiskertomus. Keda joutuu ottamaan itseään niskasta kiinni ja muistelemaan, mitä hänen isänsä on hänelle opettanut selviytymisestä - oli kyse sitten metsästyksestä, tulenteosta tai jäljittämisestä. Elokuva on täynnä hitaita hetkiä, joissa ihminen alkaa muuttua yhdeksi luonnon kanssa ja näissä hetkissä on jotain maagista. Leffa esittelee muutenkin luontoa upeilla laajoilla kuvillaan, joista muutamat ovat oikeasti todella näyttäviä. Kun kyseessä on selviytymistarina, mukana on tietty joitain kliseitä ja leffasta löytyy ennalta-arvattavat hetkensä. Alkupäässä filmiä hahmot kohtaavat nopeasti luolaleijonan ja välittömästi katsoja arvaa, että tämä sama peto tulee olemaan pahin vastus elokuvan lopussa. Leffasta ei myöskään löydy kunnon jännitettä sille, pääseekö Keda kotiinsa vai ei, mutta ihmisen ja suden/koiran ystävyys on niin vahvasti rakennettu, että jo se tekee leffasta koukuttavan. Tarina itsessään on yksinkertainen, mutta juurikin siksi niin tehokas. Tarinankerronta on hidasta ja joillekin katsojille filmi voi tuntua jopa tylsältä, mutta itse löysin Alphasta paljon ihailemisen aihetta ja pidän sitä todella mainiona teoksena. Tietyillä viilauksilla se voisi olla jopa loistava. Jo pelkkä jääkausi tapahtuma-aikana imaisi minut mukaan elokuvan maailmaan.
Elokuvan on ohjannut Albert Hughes, joka tekee tässä ensimmäisen ohjaustyönsä ilman veljeään Allenia. Yhdessä veljekset ovat tehneet leffoja, kuten From Hell (2001) ja The Book of Eli (2010). Alphalla Hughes osoittaa pärjäävänsä oivallisesti myös yksin. Hän onnistuu luomaan hyvää tunnelmaa läpi leffan ja kuljettaa hahmoja yllättävänkin rauhallisesti eteenpäin. Käsikirjoituksesta vastaa Daniele Sebastian Wiedenhaupt, jonka teksti on lyhyttä ja ytimekästä. On jollain tapaa kiehtovaa, kuinka vähän Wiedenhaupt ja Hughes luottavat dialogiin ja vielä kiehtovampaa on, että kaikki puhe, mitä elokuvassa kuullaan, on leffaa varten keksityllä kielellä! Lisäksi filmi on teknisesti hyvin toteutettu, vaikka jotkut eläimet taustoilla näyttävät hieman digitaalisilta. Kuvausta ehdinkin jo kehua ja näyttävien laajojen kuvien lisäksi filmissä on myös tyylikkäitä lähikuvia. Leikkaus on taidokasta ja elokuva ehtii kertoa tarinansa hyvällä tempolla, vaikka kestääkin vain puolitoista tuntia. Ääniefektit ovat mainioita ja säveltäjä Joseph S. DeBeasi on tehnyt loistotyötä musiikkien parissa.
Yhteenveto:Alpha on erittäin sympaattinen kertomus ihmisen ja koiran ystävyyden alkuperästä. Samalla se onnistuu myös olemaan koukuttava selviytymistarina. Jääkausi tuo ajankohtana omaa kiehtovuuttaan mukaan ja filmin ilmapiiri on hienosti luotu. Tarinankerronta on hidasta, mutta itse en kokenut leffaa kertaakaan tylsänä. Erityisen jännittävä se ei onnistu olemaan ja leffasta löytyy tiettyjä kliseitä, mutta ystävyys on niin vahvasti luotu, että tietyt viat katsoo osittain sormien läpi. Kodi Smit-McPhee on nappivalinta pääosaan ja hän tekee loistotyötä - etenkin kun ottaa huomioon, että hän joutuu näyttelemään lähes kaiken aikaa suden kanssa ja puhumaan elokuvaa varten keksityllä kielellä. Elokuva on taidokkaasti ohjattu ja todella näyttävästi kuvattu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on oikein mainio paketti, josta kuitenkin löytyy pieniä vikoja. Jos selviytymistarinat kiinnostavat, jääkausi kiehtoo tai fanitat koiria, kannattaa vilkaista Alpha. Joidenkin mielestä sen rauhallisuus voi tuntua tylsältä, mutta toiset pitävät rytmitystä minun tavoin yhtenä elokuvan mukaansatempaavimmista puolista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Alpha, 2018, Studio 8
Ohjaus: Matt Reeves Pääosissa: Andy Serkis, Jason Clarke, Keri Russell, Kodi Smit-McPhee, Gary Oldman, Toby Kebbell, Kirk Acevedo, Nick Thurston, Karin Konoval, Terry Notary, Doc Shaw ja Judy Greer Genre: draama, toiminta Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12
Pierre Boullen kirjaan La Planète des Singes (1963) perustuva elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) oli menestysja kriitikoiden ylistämä teos. Suosion takia leffa sai jopa neljä jatko-osaa, sekä televisiosarjan ja vieläpä animaatiosarjan. Aihe kuitenkin hiipui suosiosta ja sarjan teosta tuli vaikeaa. Vihdoin vuonna 2001 ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (Planet of the Apes), joka oli menestys, mutta josta kansa ei erityisemmin välittänyt. Kesti muutama vuosi, kunnes Rick Jaffan idean pohjalta alkoi uuden Apinoiden planeetta -tarinan kehittely, joka kertoisi siitä, miten kaikki alkoi. Apinoiden planeetan synty(Rise of the Planet of the Apes) ilmestyi kesällä 2011 ja se oli iso hitti, minkä lisäksi myös kriitikot pitivät siitä, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Loppuvuodesta 2011 ilmoitettiin, että leffalle ollaan tekemässä toista osaa, joka veisi tarinaa ja maailmaa lähemmäs sitä, millaisena monet tietävät sen alkuperäisessä sarjassa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2013 ja Apinoiden planeetan vallankumous sai ensi-iltansa kesällä 2014. Kriitikot ylistivät filmiä ja se oli iso kassamagneetti - jopa koko Apinoiden planeetta -saagan menestynein leffa. Itse näin Apinoiden planeetan vallankumouksen ensimmäisen osan tapaan isäni kanssa leffateatterissa - en tosin ensi-iltaviikolla, sillä tulin silloin pahasti kipeäksi - ja olin erittäin häkeltynyt näkemästäni. Kyseessä oli mielestäni yksi vuoden parhaista teoksista ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, viimeksi vähän alle vuosi sitten. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017) oli aika katsoa edelliset kaksi osaa uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Apinoiden planeetan vallankumouksen päivää Apinoiden planeetan synnyn jälkeen.
Kymmenen vuotta viruksen leviämisen jälkeen ihmiskunnasta on suurin osa menehtynyt ja apinat ovat perustaneet yhteiskunnan metsäänsä. Kun ihmisiltä loppuu sähkö, muutaman hengen joukko lähtee metsään Caesarin johtaman apinasivilisaation luokse pyytämään apua. Vaikka rauha voisi olla mahdollinen, on kummallakin osapuolella niitä, jotka eivät voi nähdä kahta lajia ystävinä.
Caesaria näyttelee edellisen osan tapaan Andy Serkis, joka on esittänyt hahmon kaikki liikkeet ja ilmeet, eikä toiminut vain ääninäyttelijänä. Serkis osoittaa jälleen olevansa täydellinen sellaisessa esiintymisessä ja on jopa parempi kuin Apinoiden planeetan synnyssä! Caesarista on tosiaan tullut apinoiden johtaja ja sen myös huomaa. Aina kun hahmo saapuu ruudulle, hänestä huokuu niin paljon voimaa, että hänet todella uskoo suureksi johtajaksi. Tämä voima syntyy juurikin Serkisin huikean upeasta roolityöstä, jota on lumoavaa, sekä hieman myös pelottavaa katsottavaa. Hän pystyy välittämään paljon tunteita, vaikka lopputulos onkin tietokoneella toteutettu apina. Joka ikinen kerta, kun Caesar avaa suunsa, hän häikäisee katsojat auktoriteetillaan. Jokainen sana tuntuu tarkkaan mietityltä ja voimaa täynnä olevalta. Caesar ei kuitenkaan nimensä tapaisesti ole mikään hirmuvaltainen diktaattori, vaan hänellä on hyvä sydän ja hän välittää lajitovereistaan suuresti. Hahmo yrittää toimia aina sen mukaan, mikä on parasta muille apinoille ja ajattelee vasta sitten itseään. Sarjan uusi ihmissankari on Jason Clarken näyttelemä Malcolm, hyväsydäminen mies, joka miettii sekä ihmiskunnan että tietysti oman perheensä parasta. Malcolm johtaa joukkoa, joka yrittää löytää metsästä vanhaa patoa, jonka he uskovat tarjoavan sähköä kaupungille. Hahmo uskoo ihmisten ja apinoiden välisen rauhan olevan mahdollista ja pyrkiikin saavuttamaan sen. Malcolm on pidettävä tyyppi ja Clarkesta löytyy oikeaa henkeä hahmolle.
Malcolmilla on poika nimeltä Alexander (Kodi Smit-McPhee) ja naisystävä nimeltä Ellie (Keri Russell). Alexander on aika hiljainen nuori, joka pitää piirtämisestä. Ellie taas on entinen lääkäri ja hän ihastuu apinoiden luomaan kulttuuriin. Vaikka hahmot ovat kiva lisä tarinaan ja tarjoavat toimivia motiiveja Malcolmille, minkä lisäksi Smit-McPhee ja Russell ovat hyviä rooleissaan, eivät he silti oikein tunnu erityisemmin miltään. Kaksikko jää aika vaisuksi, eikä heitä muista kovin hyvin leffan päätyttyä. Pariskunnan ja Alexanderin lisäksi metsään lähtee myös Carver (Kirk Acevedo), joka ei kovin usein toimi viisaasti.
San Franciscon ihmisten johtajaksi on noussut Gary Oldmanin esittämä Dreyfus, joka uskoo, että apinat aiheuttivat sairauden, joka tappoi lähes kaikki ihmiset ja sen takia hän ei pidä niistä lainkaan. Alexanderin ja Ellien tapaan myös Dreyfus on hyvä lisä tarinaan, mutta jotain jää silti uupumaan. Onneksi yhdessä kohtauksessa hahmolle näytetään hieman taustatarinaa, mikä luo mainion lisän ja katsoja ymmärtää paremmin, miksi Dreyfus ei apinoista välitä. Oldman on tuttuun tapaansa oivallinen roolissaan ja uskottava ihmisten johtohahmona.
Edellisestä elokuvasta tuttu Koba-apina tekee paluun, mutta tällä kertaa häntä esittää Christopher Gordonin sijaan Toby Kebbell. JoApinoiden planeetan synnyssä näki, että Koban ilkeys tulee vielä joskus kasvamaan ja niinhän hänelle tapahtuu. Koba oli viettänyt suuren osan elämästään vankeudessa ihmisten koe-eläimenä, joten hänellä on todella hyvä syy suorastaan vihata ihmisiä. Hahmo ei todellakaan hyväksy minkäänlaista rauhaa kahden lajin välille ja siitä alkaa seurata ongelmia. Koban lisäksi muutama muukin tuttu apinahahmo palaa. Oranki Maurice (Karin Konoval) on sama sympaattinen heppu kuin aiemminkin. Rocket (Terry Notary) on muuttunut kiltimmäksi ja hänellä on lapsi nimeltä Ash (Doc Shaw). Viimeksi vain nopeasti esitellystä Corneliasta (Judy Greer) on tullut Caesarin sielunkumppani ja heillä on kaksi lasta: Blue Eyes (Nick Thurston) ja pienokainen, joka syntyy heti leffan alussa. Blue Eyes ihailee Kobaa ja on omaksunut tämän ajatusmallin ihmisistä. Edellisessä osassa esiintyviä ihmisiä ei tässä nähdä ollenkaan, jos yhtä valokuvaa ja videoklippiä James Francon näyttelemästä Will Rodmanista ei lasketa mukaan.
Jos Apinoiden planeetan synty ei tuntunut perinteiseltä megabudjetin tehoste-elokuvalta, vaan perustuikin enemmän draamaan, syvällisempiin pohdintoihin ja jännitykseen, niin se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän teokseen. Heti alussa nähdään lyhyesti kertaus edellisen osan lopusta ja uutispätkiä ihmiskunnan tuhoutumisesta, joka pohjustaa upeasti tulevaa synkkää tunnelmaa. Tämän jälkeen elokuva muuttuu kuin hyvin kummalliseksi luontodokumentiksi, jossa suuresti viisaantuneet apinat metsästävät itselleen ruokaa ja näytetään, millaisen "kaupungin" he ovat rakentaneet itselleen. Nuorimmille opetetaan yhteiskunnan perussääntöjä ja viisaimmat miettivät tapoja, miten he voivat turvata olonsa täydellisesti. Elokuvan alku on rauhallinen ja jos se ei olisi jo tällä lailla poikkeava normaalista, lähes kaikki dialogi tapahtuu viittomalla. Siinä sitä sitten katsoo, kun apinat viittovat toisilleen asioista ja välillä päästävät lajille tyypillisiä murahduksia. Tylsää se ei kuitenkaan ole, ehei, vaan kaukana siitä. Kaikki Apinoiden planeetan vallankumouksen kohtaukset, joissa pelkät apinat kommunikoivat toistensa kanssa ja leffa tuntuu puhtaasti draamalta, ovat suorastaan hypnoottisen vangitsevia. Tällaiset kohdat ovat kauniita ja niiden aikana unohtaa kokonaan katsovansa tietokoneella tehtyjä apinoita, joita näyttelijät alun perin esittivät harmaissa kokovartaloasuissa. Niiden hetkien aikana elokuva tuntuu oikeasti taiteelta.
Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat lähestulkoon täydellistä katseltavaa. Kuitenkin ei-niin-mielenkiintoisen patojuonikuvion noustessa suuremmin esille, teos alkaa heikentyä hieman. Ihmishahmot nousevat entistä enemmän esille, eikä leffasta löydy täysin samaa koukuttavuutta. Samalla onneksi alkaa jännittävän ilmapiirin luonti, kun syntyy juoni toisen lajin hävittämiseksi ja alkaa odottamaan, mitä tulee tapahtumaan? Konfliktit kasvavat hiljalleen elokuvan edetessä ja homma huipentuu nimen mukaiseen vallankumoukseen. Vaikka loppupää on alkua toiminnallisempi, ei meno koskaan muutu tavanomaiseksi Hollywoodin popcorn-viihteeksi, vaan elokuva pitää väkevästi otteensa loppuun saakka.
Apinoiden planeetan vallankumouksessa käsitellään paljon tunteita, etenkin apinoiden puolelta. Caesarin suuret tunteet ovat vaikuttavia ja ne koskettavat kaiken aikaa katsojaa. Apinoiden luoman yhteiskunnan tutkiminen on erittäin kiehtovaa ja sitä haluaisi nähdä vieläkin enemmän. Apinat ja ihmiset pystyisivät ihan varmasti elämään sovussa, jos tiettyjä yksilöitä ei olisi olemassa. Mutta kun kumpikaan laji ei oikein tunne toista, eivät he voi luottaa siihen, että toinen olisi yhtä ystävällinen. Näin lajien välille syntyy jännite, jonka laukeamista odottaa innolla. Todellisessakin maailmassa on tällaista voimakasta jännitettä eri maiden tai uskontojen välillä, varsinkin nykypäivänä kun kaikenlaisia hirveyksiä tapahtuu yllättäen. Elokuvaan on saatu hienosti samanlaisuutta, vaikka toinen osapuoli koostuukin puhuvista apinoista. Hyvin nopeasti leffan aikana syntyy sellainen tunne, että toinen osapuolista ei tule selviämään ja elokuvan nimen mukaisesti kyseessä todella on apinoiden planeetta ja tarina on selvästi viemässä kohti alkuperäistä Apinoiden planeettaa.
Elokuvan ohjaus on vaihtunut Rupert Wyattilta Matt Reevesille, joka tietää selvästi, millaisen maailman hän haluaa luoda, kun suurin osa ihmisistä on kuollut. Reeves on onnistunut hienosti työssään ja on erinomaista, että hän ohjaa sarjan seuraavankin osan. Käsikirjoituksesta vastaa tässäkin pariskunta Rick Jaffa ja Amanda Silver, joiden lisäksi kirjoittamisessa on ollut mukana myös Mark Bomback. Kolmikko on tehnyt upeaa työtä, vaikka he olisivat voineet syventää ihmishahmoja enemmän ja uskaltaa näyttää lisää hiljaista apinaeloa. Elokuvan visuaaliset tehosteet ovat tietenkin todella näyttävät. Apinat näyttävät uskomattoman aidoilta, jolloin unohtaa, että he ovat osittain tietokoneella toteutetut. Leffa on myös kuvattu mainiosti ja mukana on useita pitkiä otoksia, jotka ovat tyylikkäitä. Leikkaus on sujuvaa ja onneksi elokuva saa kulkea rauhassa eteenpäin. Lavasteet ovat erinomaiset, kuten myös puvustus ja maskeeraus. Ääniefektit ovat loistavia ja säveltäjä Michael Giacchino on saanut aikaiseksi koskettavaa, kaunista ja eeppistä musiikkia.
Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, leffan lähtökohdista kertova "Journey to Dawn", Caesarista kertova "Andy Serkis: Rediscovering Caesar", näyttelijöistä kertova "Humans and Apes: The Cast of Dawn", apinoiden teosta kertovat "Move Like an Ape: An Artist's Medium" ja "Weta and Dawn", apinoiden kulttuurista kertova "The Ape Community", leffan maailmasta kertova "The World of Dawn" ja lopputaistelusta kertova "The Fight for a New Dawn", sekä lyhyt vilkaisu Ridley Scottin elokuvaa Exodus: Gods and Kings (2014).
Yhteenveto:Apinoiden planeetan vallankumous on kaunis teos, joka poikkeaa hyvin voimakkaasti tavallisista tehoste-elokuvista. Mukana on paljon kohtauksia, joissa keskustellaan vain viittomakielellä, eikä niissä erityisemmin tapahdu mitään, mutta katsojana ei silti voi muuta kuin jäädä tuijottamaan. Elokuvan tunteet ja tunnelmat välittyvät hienosti katsojille. Andy Serkis on edelleen täydellinen Caesarina, minkä lisäksi muutkin apinat ovat niin hyvin esitettyjä, että heissä on persoonaa jopa enemmän kuin ihmisissä. Malcolm on mainio heppu ja Gary Oldman suoriutuu osastaan Dreyfusina hyvin, mutta pääasiassa ihmiset jäävät apinoiden jalkoihin kiinnostavuudessa. Visuaalisesti teos on huikean upea. Sen maailma on kiehtova ja leffan päätyttyä on pakko saada nähdä lisää. Jos pidit sarjan edellisestä osasta, niin kannattaa katsoa tämäkin teos. Sarjan fanit voivat innostua, sillä tämä on selvästi enemmän Apinoiden planeettaa kuin edeltäjänsä, vaikkei olekaan vielä siinä pisteessä, missä koko saagan alkuperäinen filmi on. Apinoiden planeetan vallankumous sopii myös niille, jotka eivät yleisesti isoista tehostepätkistä välitä. Kyseessä on hieno elokuva ja todella toivon, että taso pysyisi Sota apinoiden planeetasta -leffassa. Hieman pelottaa, että tarkoittaako nimi puhdasta efektitaistelua, vai voisiko kyseessä olla todellisen sotaelokuvan kaltainen upeus? Jännityksellä jään odottamaan, mihin sarja tästä jatkuu...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Dawn of the Planet of the Apes, 2014, Chernin Entertainment, Ingenious Media, SOHO VFX, TSG Entertainment
