Arvostelu: The Batman (2022)

THE BATMAN

Ohjaus: Matt Reeves

Pääosissa: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Jeffrey Wright, Paul Dano, Colin Farrell, Andy Serkis, John Turturro, Peter Sarsgaard, Jayme Lawson ja Alex Ferns

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia

Ikäraja: 16

The Batman perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoon Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Vuosien varrella hahmo on noussut yhdeksi maailman suosituimmaksi popkulttuurin edustajaksi ja Batman on nähty televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa mm. Adam Westin, Michael Keatonin, Kevin Conroyn ja Christian Balen esittämänä. Vuonna 2013 Ben Affleck valittiin Batmaniksi esiintymään elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017/2021). Samalla Affleck alkoi työstämään omaa sooloelokuvaansa hahmona, aikeenaan myös ohjata elokuva. Vuonna 2017 Affleck kuitenkin ilmoitti, ettei ohjaisi leffaa, vaan ainoastaan tähdittäisi sitä. Matt Reeves valittiin ohjaajaksi ja vaikka hän piti Affleckin ja kumppaneiden työstämästä käsikirjoituksesta, hänellä oli oma visionsa nuoresta Batmanista, jonka ympärille hän ryhtyi kirjoittamaan tekstiään. Vuonna 2018 Affleck lähti vieroitukseen alkoholiongelmansa vuoksi, jolloin ilmoitettiin, että Reevesin elokuvassa nähtäisiin uusi näyttelijä Batmanin roolissa, eikä elokuva tulisi liittymään meneillä olevaan DC:n elokuvauniversumiin. Batmaniksi valittiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tuttu Robert Pattinson, mikä aiheutti raivoa fanien keskuudessa ja jopa internetvetoomuksia Pattinsonin erottamiseksi. Siitä huolimatta kuvaukset käynnistyivät Pattinsonin kanssa tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesällä 2020 kuvauksia päästiin jatkamaan hetkellisesti, mutta pian Pattinson sai koronatartunnan. Syksyllä Pattinson palasi kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä valmiiksi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2021, mutta viivästysten takia sen ensi-ilta siirrettiin ensin syksylle ja lopulta tämän vuoden maaliskuulle. Nyt The Batman saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani... joskin olin aluksi skeptinen. Minua harmitti, että Affleckilta evättiin mahdollisuus näytellä hahmoa soololeffassa, enkä lämmennyt Pattinsonin valitsemiselle. Kuitenkin elokuvan ensimmäinen traileri vakuutti minut täysin puolelleen ja siitä asti olen odottanut leffaa yhä vain innokkaammin. Olinkin todella jännittynyt mennessäni katsomaan The Batmanin sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun sarjamurhaaja ottaa kohteekseen Gotham Cityn poliittisesti merkittäviä henkilöitä, toista vuotta kaupungin suojelijana toimivan Batmanin täytyy ratkoa rikospaikoille jätetyt arvoitukset pysäyttääkseen mielipuolen.

Robert Pattinsonin roolittaminen miljardööri Bruce Waynen, eli naamiokostaja Batmanin rooliin silitti monia faneja pahasti vastakarvaan. Twilight-leffoista tuttua Pattinsonia pidettiin välittömästi elokuvan epäonnistumisen merkkinä ja kun erottamista koskevia nettivetoomuksia ei kuunneltu, moni fani jopa ilmoitti boikoitavansa leffaa näyttelijän takia. Tunnustan olleeni todella epäileväinen, kun luin roolituksesta ja pelänneeni pahinta, mutta parin viime vuoden aikana olen ehtinyt lämmetä idealle ja nyt kun olen oikeasti nähnyt Pattinsonin Batmanina, voin huojennuksekseni todeta, että hän on nappivalinta rooliin. Pattinson tulkitsee erinomaisesti viittasankaria, joka on hakannut rikollisia Gothamin yössä vasta vähän päälle vuoden ajan. Hän on yhä nuori ja aloittelija, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja vimmaisempi hommassaan. Tämä Batman on niinkin hurahtanut lepakkoleikkeihin, että Pattinsonia hädin tuskin nähdään ihan vain Bruce Waynena, koska hahmo ei halua olla Bruce Wayne. Vaikka Batman on vuosien saatossa nähty monen näyttelijän tulkitsemana monessa eri projektissa, on hienoa, että hahmosta voidaan yhä saada aikaiseksi hyvin erilainen ja virkistävä versio, jota ainakin itse haluaisin nähdä äärimmäisen mielelläni lisää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Brucen uskollinen hovimestari Alfred Pennyworth (Andy Serkis), joka saa harmillisen vähän ruutuaikaa, komisario James Gordon (Jeffrey Wright), joka on Gothamin poliiseista ainoa, joka uskoo Batmaniin, pikkurikollinen Selina Kyle eli Kissanainen (Zoë Kravitz), joka herättää Batmanissa monenlaista kiinnostusta, rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro), joka yhdessä Pingviinin (arpiselta Robert De Nirolta näyttävä Colin Farrell) kanssa johtaa Gothamin huumebisneksiä, sekä kaupungin johdon polvilleen pistävä mysteerimies Arvuuttaja (Paul Dano), joka ryhtyy hyytävään leikkiin Batmanin kanssa. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. Dano on suorastaan karmiva psykopaattina, jonka katalat suunnitelmat pistävät Batmanin kyvyt todelliseen koetukseen. Pelottavaa Arvuuttajassa on, että tällainen tyyppi voisi olla ihan oikeastikin olemassa.

Jos menee katsomaan The Batmania, odottaen toiminnantäyteistä supersankariseikkailua, tulee luultavasti pettymään ja pahasti. The Batman on täysin erilainen kuin muut supersankarielokuvat - niinkin erilainen, että sitä on vaikea kutsua sellaiseksi. Kyseessä on enemmänkin David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) jalanjäljissä kulkeva synkkä murhaajajahti, joka miellyttää luultavasti enemmän aikuisyleisöä kuin nuorempia katsojia - vähän niin kuin muutaman vuoden takainen Joker (2019). Toimintaa on kyllä seassa ja Batman hakkaa rikollisia sairaalakuntoon useaan otteeseen, mutta pääasiassa leffa on enemmänkin rauhassa eteenpäin liikkuva rikosdraama, jossa päähenkilö nyt sattuu pukeutumaan lepakoksi.

Itse olin heti ensiminuuteista täysin myyty ja mykistynyt näkemästäni. The Batman imaisi minut välittömästi mukaansa tummasävyiseen, sateiseen ja likaiseen kuvaukseen korruptoituneesta kaupungista, jota yksi oman käden oikeutta harjoittava naamiomies yrittää saada puhdistettua. Filmi nostattaa jännitteen välittömästi korkealle, eikä suostu päästämään katsojaa irti painostavasta otteestaan, ennen kuin lopputekstit lähtevät rullaamaan. Ja vielä senkin jälkeen elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Ennakkoon pelkäämäni kolmen tunnin kesto meni yllättävänkin nopeasti. Esimerkiksi viimevuotinen, puolet lyhyempi sarjisleffa Venom: Let There Be Carnage (2021) tuntui pitkäveteisemmältä kuin tämä erinomaisesti rakennettu rikostarina.

Kuten olette varmaan huomanneet, olen käyttänyt elokuvasta ilmaisuja "rikosdraama" ja "rikostarina", sillä The Batman todella on enemmän noir-tyylinen rikostrilleri kuin perinteinen sarjakuvafilmatisointi. Sen sijaan, että filmissä taisteltaisiin jotain maailmanvalloitustoiveissa olevaa superpahista vastaan, elokuva kertoo sekopäisen, mutta samalla pelottavan nerokkaan sarjamurhaajan metsästämisestä. Ja siitä päästäänkin nimikkohahmoon liittyvään puoleen, joka on jäänyt aiemmissa elokuvasovituksissa todella vähälle huomiolle. Batman on sarjakuvissa usein tituleerattu maailman parhaaksi etsiväksi ja juuri sitä hän on tässä leffassa: etsivä. Komisario Gordonin kanssa Batman muodostaa mainion kaksikon ja heidän kohtauksiaan rikospaikoilla on vangitsevaa seurata.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Matt Reeves, joka on tunnettu esimerkiksi katastrofileffa Cloverfieldin (2008) ja Apinoiden planeetan vallankumouksen (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sodan apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017) tekijänä. Reevesillä on ollut vahva visio siitä, kuinka hän haluaa tuoda yön ritarin valkokankaille ja hänen työstä uhkuu intohimo projektia kohtaan. Reevesin rakentama tunnelma on todella upea ja hän pitää jännitettä taiturimaisesti yllä läpi pitkän keston. Lisäksi Reevesin ja Peter Craigin työstämä käsikirjoitus on erittäin laadukas. Seasta löytyy oikeastaan vain muutama tönkkö ja turha repliikki, jotka olisi voinut karsia pois - erityisesti kun elokuva onnistuu muuten käyttämään esimerkillisen hienosti sanatonta viestintää hahmojen katseiden kautta. En muistakaan, milloin jossain leffassa olisi viimeksi hyödynnetty näin hyvin hahmojen katseita. Se, miten Batman katsoo muita ja miten muut katsovat häntä, on vaikuttava tehokeino.

The Batman on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja filmin synkkyydessä on ahdistavuudenkin keskellä jotain aika kaunista. Valaisua ja värejä (ja värittömyyttä) käytetään taidokkaasti. Leikkaus on onnistunutta niin, ettei elokuva tunnu lähes kolmetuntiselta. Elokuva saa edetä rauhassa, mutta koukuttavuus ei pääse herpaantumaan. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot, vaikka etukäteen olinkin epäileväinen Batmanin ja Arvuuttajan toteutuksista. Maskeeraukset ovat myös hyvin hoidetut, joskin ihmettelen päätöstä saada Colin Farrell näyttämään arpiselta Robert De Nirolta. Efektit ovat oivalliset, joskin huomattavasti pienimuotoisemmat kuin nykypäivän sarjakuvaelokuvissa yleensä. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Michael Giacchinon lumoavasti tunnelmia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Batman on erinomainen ja poikkeuksellinen sarjakuvafilmatisointi, joka tuntuu enemmän rikosjännäriltä kuin supersankarielokuvalta. Toimintaa on seassa ja tappelut ovat varsin tylyjä, mutta pääasiassa elokuva keskittyy sarjamurhaajan hitaan piinaavaan jahtaamiseen, kaupungin korruption paljastamiseen ja päähenkilön omien ongelmien ratkomiseen. Robert Pattinson voittaa nopeasti puolelleen Batmanin roolissa, tarjoten uudenlaisen tulkinnan hahmosta. Batmanin etsiväpuoleen on panostettu enemmän ja rikospaikkatutkinnat Gordonin kanssa ovat koukuttavaa katseltavaa. Muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Paul Danon Arvuuttaja on hyytävä pahis, erityisesti kun tällainen sekopää voi olla ihan oikeastikin olemassa. Elokuvan liki kolmetuntinen kesto menee yllättävän vauhdilla. Matt Reevesin ohjaus ja käsikirjoitus ovat erittäin vahvoja ja Reeves onnistuu pitämään katsojaa tiukasti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava. The Batman ei välttämättä innosta nuorta yleisöä, jotka kaipaavat supersankarielokuvilta lähinnä näyttävää toimintaspektaakkelia. Aikuiseen makuun filmi voi kuitenkin kolahtaa todella isosti. Jatko-osa on jo suunnitteilla ja odotan sitä suurella innolla. En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut Gothamin poliisivoimista ja Farrellin Pingviinistä kertovista televisiosarjoista, joita HBO Maxiin parhaillaan työstetään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Batman, 2022, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, 6th & Idaho Productions

Arvostelu: Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017)

SOTA APINOIDEN PLANEETASTA

WAR FOR THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Andy Serkis, Woody Harrelson, Karin Konoval, Terry Notary, Michael Adamthwaite, Amiah Miller, Steve Zahn, Ty Olsson, Gabriel Chavarria, Max Lloyd-Jones ja Devyn Dalton
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Pierre Boullen "La Planète des Singes" -kirjaan perustuva elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai neljä jatko-osaa. Sarjan viides osa, Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) ei kuitenkaan ollut enää kovin pidetty, jolloin sarja jäi kesken. Tarinaa jatkettiin hieman parilla televisiosarjalla, mutta lopulta koko homma päätettiin aloittaa alusta. Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (Planet of the Apes) ilmestyi vuonna 2001, mutta sekin sai heikon vastaanoton, jolloin uusintaversio sarjasta ei lähtenyt käyntiin. Lopulta vuonna 2011 ilmestyi alkuperäisiä elokuvia aiemmin tapahtuva Apinoiden planeetan synty, (Rise of the Planet of the Apes) jossa nähtiin, miten koko homma lähti liikkeelle. Elokuva oli hitti ja kriitikot pitivät siitä, joten jatkoa oli luvassa. Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) oli jälleen menestys ja kriitikot ylistivät sitä. Hyvin nopeasti paljastettiinkin, että sarja saisi vielä kolmannenkin osan. Itse pidän näistä kahdesta 2010-luvulla ilmestyneistä Apinoiden planeetta -elokuvista erittäin paljon. Ne ovat mielestäni aivan mahtavia, joten ei ole ihme, että olen kesästä 2014 asti odottanut sarjan kolmatta osaa. War for the Planet of the Apes, eli suomeksi Sota apinoiden planeetasta kuuluu minun listallani niihin elokuviin tältä vuodelta, joiden ilmestymistä en malttanut odottaa lainkaan. Hieman minua kuitenkin pelotti, olisiko leffa nimensä mukaisesti liian toiminnallinen ja katoisiko sarjasta tietty taiteellisuus? Minua huojensi äärimmäisen paljon, kun huomasin ensimmäiset arviot teoksesta, jotka ylistivät sitä yhdeksi vuoden parhaista, enkä olisi halunnut odottaa enää yhtään. Meninkin ensi-ilta-aamuna katsomaan Sodan apinoiden planeetasta, toivoen, etteivät korkeat odotukseni tuottaisi minulle pettymystä.

Julman ihmisiä johtavan everstin hyökätessä apinoiden kimppuun, Caesar lähtee kostoreissulle vanhojen ystäviensä ja uusien tuttavuuksien kanssa.

Andy Serkis nähdään jälleen Caesarina, apinayhteiskunnan johtohahmona. Serkis osoittaa taas kerran, ettei kukaan pysty samaan kuin hän ja suoriutuu osastaan todella vaikuttavasti. Caesar on muuttunut synkemmäksi, eikä pidä ihmisistä enää. Viha on alkanut ottaa valtaa hänestä, minkä näkee useasti läpi elokuvan. Hahmolle onkin kirjoitettu onnistunut kehityskaari, kun tämä yrittää pysyä omalla polullaan, mutta huomaa jatkuvasti lipsahtelevan Koban viitoittamalle tielle.
     Caesarin lisäksi elokuvassa nähdään muitakin tuttuja apinahahmoja. Oranki Maurice (Karin Konoval) on Caesarin uskollinen ja sympaattinen ystävä. Rocket (Terry Notary) seuraisi johtajaansa maailman ääriin asti. Caesarin vaimo Cornelia (Judy Greer) jää taas todella etäiseksi, mutta niin jää myös hänen poikansa Blue Eyes (Max Lloyd-Jones). Sen sijaan Apinoiden planeetan vallankumouksessa syntynyt Cornelius (Devyn Dalton) on isommassa roolissa.
     Uusina apinoina nähdään muun muassa gorilla Luca (Michael Adamthwaite), takinkääntäjä Red (Ty Olsson), simpanssinaaras Lake (Sara Canning) ja pitkään yksin elänyt Tuhma Apina (Steve Zahn). Tuhma Apina on aikamoinen hölöttäjä, mikä tekee hänestä humoristisemman hahmon. Muuten vakavassa leffassa tällainen hahmo voisi helposti koitua elokuvan kohtaloksi, mutta Tuhma Apina onnistuukin hämmentävän hyvin tasapainottelemaan sillä rajalla, että hän sopii menoon mukaan.

Elokuvan pahis on tosiaan eversti, jota näyttelee Woody Harrelson. Everstistä on saatu aikaan todella hyvä antagonisti, joka luo aitoa uhkaa apinoille. Hahmolle kirjoitetut motiivit ovat jopa ymmärrettävät. Harrelson osoittaa pystyvänsä huomattavasti vakavampiinkin rooleihin kuin millaisissa hänet yleensä nähdään.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat Gabriel Chavarrian esittämä sotilas Preacher ja Amiah Millerin näyttelemä mykkä tyttö, jonka alkuperäisen leffasarjan fanit tunnistavat nopeasti tärkeäksi hahmoksi vanhoissa Apinoiden planeetoissa.

Sota apinoiden planeetasta jatkaa tarinaa pari vuotta siitä, mihin Apinoiden planeetan vallankumous päättyi. Ihmiset ja apinat ovat ajautuneet kunnon sotaan keskenään. Caesarin johtamat apinat ovat päätyneet piileskelemään metsän siimekseen. Jotkut apinat ovat peloissaan vaihtaneet ihmisten puolelle, sillä uskovat, etteivät apinat voi mitenkään voittaa taistelua. Elokuvan lähtökohdat ovat äärimmäisen mielenkiintoiset ja heti alkuun pääsee kokemaan pienen taistelukohtauksen, joka rakentaa hienosti leffan tunnelmaa. Sarja on jälleen kulkenut synkempään ja vakavampaan suuntaan, mikä toimii. Caesarin kostoretki pohjustetaan mainiosti ja on huikeaa, miten tekijät ovat uskaltaneet säilyttää aiemmista osista tutun tyylin. Tämäkin filmi kulkee rauhallisesti eteenpäin, eikä siitä löydy perinteisiä piirteitä, joita isot tehosteleffat sisältävät. Mukana on useita kohtia, joissa apinat viittovat toisilleen ja lähinnä vain murahtelevat (vaikkakin Caesar vastaa lähes kaikkeen ääneen), jolloin ei voi muuta kuin ihailla tekijöiden rohkeutta tehdä jotain erilaista. Rauhalliset kohdat ovat kiehtovia ja ne luovat tunnelmaa oivallisesti. Niitä pääsee kokemaan Caesarin ja hänen tovereidensa matkan aikana, mikä on paras osuus elokuvassa. Samalla voi nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Leffassa päästään näkemään uusia maisemia, mikä on mukavaa, sillä edelliset osat tapahtuivat lähinnä San Franciscossa ja sen läheisessä metsässä. Sen lisäksi elokuva tapahtuu talvella; lumiset maisemat ovat todella kauniita. Sota apinoiden planeetasta onkin useassa kohtaa kaunis elokuva, vaikka mukana on useita karuja kohtia, kuten ristiinnaulittuja apinoita.

Kun tarina päätyy ihmisten tukikohtaan, syntyy riski, että elokuva ryhtyisi liikaa toistamaan Apinoiden planeetan synnyssä nähtyä vankikuviota. Tietty toisto kuitenkin toimii omanlaisenaan ympyrän sulkemisena. Tämänkertainen vankilakuvio on myös huomattavasti karumpaa seurattavaa ja samalla sitten pakosuunnitelman pistäminen toteutukseen on entistä jännittävämpää. Tiivis tunnelma vallitsee läpi elokuvan ja vaikka kestoa on liki kaksi ja puoli tuntia ja elokuva vieläpä kulkee rauhallisesti eteenpäin, ei aika käy pitkäksi. Joillekin voi tulla pettymyksenä, että nimestä huolimatta elokuva ei tarjoa toistuvia suuria sotakohtauksia. Sotimista kyllä lopulta löytyy, mutta eri tavalla toteutettuna kuin voisi odottaa. Finaalista löytyy myös tehokkaan liikuttavat hetkensä ja kuivin silmin teatterista tuskin ulos selviää. Elokuva vie trilogian kunniakkaasti päätökseen, mutta samalla se myös pohjustaa tulevaa, eli alkuperäisissä Apinoiden planeetta -klassikoissa nähtyä.

Filmin on ohjannut Apinoiden planeetan vallankumouksen tapaan Matt Reeves, joka on tällä kertaa toiminut myös käsikirjoittajana. Reeves hoitaa molemmat tontit kunnialla kotiin, eikä suostu menemään siitä, mistä aita on matalin tai mistä yleensä isoissa studioelokuvissa halutaan kuljettavan. On varmaan sanomattakin selvää, että elokuva visuaalinen ilme on mielettömän upea. Sota apinoiden planeetasta on kuvattu erittäin hyvin ja leffan efektit ovat tietty erinomaiset. Apinat näyttävät uskomattoman hienosti toteutetuilta ja katsojalle tuottaa jälleen vaikeuksia uskoa, että apinoita esittivät ihmiset. Ääniefektit ovat myös mainiot ja säveltäjä Michael Giacchino tunnelmoi oivallisesti taustalla.

Yhteenveto: Sota apinoiden planeetasta on hieno elokuva ja vahva päätös yhdelle kaikkien aikojen kovimmista trilogioista. Sotaisasta nimestä huolimatta rauhallinen lähestymistapa on yllättävänkin toimiva. Kohtauksia, joissa apinat keskustelevat viittomalla toisilleen, on erittäin kiehtovaa seurata. Andy Serkis on loppuun asti huikeassa vedossa Caesarina, jolle on kirjoitettu erinomainen kaari. Maurice on tuttu vanha symppis ja uudetkin hahmot toimivat Woody Harrelsonin näyttelemää pahaa everstiä myöten. Osa katsojista voi tosin mieltää Tuhman Apinan ärsyttäväksi. Elokuva vain tiukentaa otettaan edetessään ja tarjoaa lopulta jännittävän ja liikuttavan finaalin. Ohjaaja Matt Reeves jatkaa vahvaa työtään ja odotan innolla, mitä Reeves aikoo tehdä The Batmanin kanssa. Visuaalisesti teos on upea ja kaunis. Jos pidit edellisistä osista, suosittelen ehdottomasti katsomaan Sodan apinoiden planeetasta. Tästä sarjaa aiotaan jatkaa uuteen suuntaan, joka johtaisi vihdoin alkuperäiseen tarinaan, mutta itse toivoisin, että tämän jälkeen seuraava olisi juurikin alkuperäinen vuoden 1968 Apinoiden planeetta, eikä uusia osia enää tehtäisi. Vanhojen Apinoiden planeetta -elokuvien arvostelut ovatkin tiedossa joskus myöhemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
War for the Planet of the Apes, 2017, Chernin Entertainment

Arvostelu: Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014)

APINOIDEN PLANEETAN VALLANKUMOUS

DAWN OF THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Andy Serkis, Jason Clarke, Keri Russell, Kodi Smit-McPhee, Gary Oldman, Toby Kebbell, Kirk Acevedo, Nick Thurston, Karin Konoval, Terry Notary, Doc Shaw ja Judy Greer
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Pierre Boullen kirjaan La Planète des Singes (1963) perustuva elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) oli menestys ja kriitikoiden ylistämä teos. Suosion takia leffa sai jopa neljä jatko-osaa, sekä televisiosarjan ja vieläpä animaatiosarjan. Aihe kuitenkin hiipui suosiosta ja sarjan teosta tuli vaikeaa. Vihdoin vuonna 2001 ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (Planet of the Apes), joka oli menestys, mutta josta kansa ei erityisemmin välittänyt. Kesti muutama vuosi, kunnes Rick Jaffan idean pohjalta alkoi uuden Apinoiden planeetta -tarinan kehittely, joka kertoisi siitä, miten kaikki alkoi. Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes) ilmestyi kesällä 2011 ja se oli iso hitti, minkä lisäksi myös kriitikot pitivät siitä, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Loppuvuodesta 2011 ilmoitettiin, että leffalle ollaan tekemässä toista osaa, joka veisi tarinaa ja maailmaa lähemmäs sitä, millaisena monet tietävät sen alkuperäisessä sarjassa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2013 ja Apinoiden planeetan vallankumous sai ensi-iltansa kesällä 2014. Kriitikot ylistivät filmiä ja se oli iso kassamagneetti - jopa koko Apinoiden planeetta -saagan menestynein leffa. Itse näin Apinoiden planeetan vallankumouksen ensimmäisen osan tapaan isäni kanssa leffateatterissa - en tosin ensi-iltaviikolla, sillä tulin silloin pahasti kipeäksi - ja olin erittäin häkeltynyt näkemästäni. Kyseessä oli mielestäni yksi vuoden parhaista teoksista ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, viimeksi vähän alle vuosi sitten. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017) oli aika katsoa edelliset kaksi osaa uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Apinoiden planeetan vallankumouksen päivää Apinoiden planeetan synnyn jälkeen.

Kymmenen vuotta viruksen leviämisen jälkeen ihmiskunnasta on suurin osa menehtynyt ja apinat ovat perustaneet yhteiskunnan metsäänsä. Kun ihmisiltä loppuu sähkö, muutaman hengen joukko lähtee metsään Caesarin johtaman apinasivilisaation luokse pyytämään apua. Vaikka rauha voisi olla mahdollinen, on kummallakin osapuolella niitä, jotka eivät voi nähdä kahta lajia ystävinä.

Caesaria näyttelee edellisen osan tapaan Andy Serkis, joka on esittänyt hahmon kaikki liikkeet ja ilmeet, eikä toiminut vain ääninäyttelijänä. Serkis osoittaa jälleen olevansa täydellinen sellaisessa esiintymisessä ja on jopa parempi kuin Apinoiden planeetan synnyssä! Caesarista on tosiaan tullut apinoiden johtaja ja sen myös huomaa. Aina kun hahmo saapuu ruudulle, hänestä huokuu niin paljon voimaa, että hänet todella uskoo suureksi johtajaksi. Tämä voima syntyy juurikin Serkisin huikean upeasta roolityöstä, jota on lumoavaa, sekä hieman myös pelottavaa katsottavaa. Hän pystyy välittämään paljon tunteita, vaikka lopputulos onkin tietokoneella toteutettu apina. Joka ikinen kerta, kun Caesar avaa suunsa, hän häikäisee katsojat auktoriteetillaan. Jokainen sana tuntuu tarkkaan mietityltä ja voimaa täynnä olevalta. Caesar ei kuitenkaan nimensä tapaisesti ole mikään hirmuvaltainen diktaattori, vaan hänellä on hyvä sydän ja hän välittää lajitovereistaan suuresti. Hahmo yrittää toimia aina sen mukaan, mikä on parasta muille apinoille ja ajattelee vasta sitten itseään.
     Sarjan uusi ihmissankari on Jason Clarken näyttelemä Malcolm, hyväsydäminen mies, joka miettii sekä ihmiskunnan että tietysti oman perheensä parasta. Malcolm johtaa joukkoa, joka yrittää löytää metsästä vanhaa patoa, jonka he uskovat tarjoavan sähköä kaupungille. Hahmo uskoo ihmisten ja apinoiden välisen rauhan olevan mahdollista ja pyrkiikin saavuttamaan sen. Malcolm on pidettävä tyyppi ja Clarkesta löytyy oikeaa henkeä hahmolle.

     Malcolmilla on poika nimeltä Alexander (Kodi Smit-McPhee) ja naisystävä nimeltä Ellie (Keri Russell). Alexander on aika hiljainen nuori, joka pitää piirtämisestä. Ellie taas on entinen lääkäri ja hän ihastuu apinoiden luomaan kulttuuriin. Vaikka hahmot ovat kiva lisä tarinaan ja tarjoavat toimivia motiiveja Malcolmille, minkä lisäksi Smit-McPhee ja Russell ovat hyviä rooleissaan, eivät he silti oikein tunnu erityisemmin miltään. Kaksikko jää aika vaisuksi, eikä heitä muista kovin hyvin leffan päätyttyä. Pariskunnan ja Alexanderin lisäksi metsään lähtee myös Carver (Kirk Acevedo), joka ei kovin usein toimi viisaasti.

San Franciscon ihmisten johtajaksi on noussut Gary Oldmanin esittämä Dreyfus, joka uskoo, että apinat aiheuttivat sairauden, joka tappoi lähes kaikki ihmiset ja sen takia hän ei pidä niistä lainkaan. Alexanderin ja Ellien tapaan myös Dreyfus on hyvä lisä tarinaan, mutta jotain jää silti uupumaan. Onneksi yhdessä kohtauksessa hahmolle näytetään hieman taustatarinaa, mikä luo mainion lisän ja katsoja ymmärtää paremmin, miksi Dreyfus ei apinoista välitä. Oldman on tuttuun tapaansa oivallinen roolissaan ja uskottava ihmisten johtohahmona.

     Edellisestä elokuvasta tuttu Koba-apina tekee paluun, mutta tällä kertaa häntä esittää Christopher Gordonin sijaan Toby Kebbell. Jo Apinoiden planeetan synnyssä näki, että Koban ilkeys tulee vielä joskus kasvamaan ja niinhän hänelle tapahtuu. Koba oli viettänyt suuren osan elämästään vankeudessa ihmisten koe-eläimenä, joten hänellä on todella hyvä syy suorastaan vihata ihmisiä. Hahmo ei todellakaan hyväksy minkäänlaista rauhaa kahden lajin välille ja siitä alkaa seurata ongelmia.
     Koban lisäksi muutama muukin tuttu apinahahmo palaa. Oranki Maurice (Karin Konoval) on sama sympaattinen heppu kuin aiemminkin. Rocket (Terry Notary) on muuttunut kiltimmäksi ja hänellä on lapsi nimeltä Ash (Doc Shaw). Viimeksi vain nopeasti esitellystä Corneliasta (Judy Greer) on tullut Caesarin sielunkumppani ja heillä on kaksi lasta: Blue Eyes (Nick Thurston) ja pienokainen, joka syntyy heti leffan alussa. Blue Eyes ihailee Kobaa ja on omaksunut tämän ajatusmallin ihmisistä. Edellisessä osassa esiintyviä ihmisiä ei tässä nähdä ollenkaan, jos yhtä valokuvaa ja videoklippiä James Francon näyttelemästä Will Rodmanista ei lasketa mukaan.

Jos Apinoiden planeetan synty ei tuntunut perinteiseltä megabudjetin tehoste-elokuvalta, vaan perustuikin enemmän draamaan, syvällisempiin pohdintoihin ja jännitykseen, niin se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän teokseen. Heti alussa nähdään lyhyesti kertaus edellisen osan lopusta ja uutispätkiä ihmiskunnan tuhoutumisesta, joka pohjustaa upeasti tulevaa synkkää tunnelmaa. Tämän jälkeen elokuva muuttuu kuin hyvin kummalliseksi luontodokumentiksi, jossa suuresti viisaantuneet apinat metsästävät itselleen ruokaa ja näytetään, millaisen "kaupungin" he ovat rakentaneet itselleen. Nuorimmille opetetaan yhteiskunnan perussääntöjä ja viisaimmat miettivät tapoja, miten he voivat turvata olonsa täydellisesti. Elokuvan alku on rauhallinen ja jos se ei olisi jo tällä lailla poikkeava normaalista, lähes kaikki dialogi tapahtuu viittomalla. Siinä sitä sitten katsoo, kun apinat viittovat toisilleen asioista ja välillä päästävät lajille tyypillisiä murahduksia. Tylsää se ei kuitenkaan ole, ehei, vaan kaukana siitä. Kaikki Apinoiden planeetan vallankumouksen kohtaukset, joissa pelkät apinat kommunikoivat toistensa kanssa ja leffa tuntuu puhtaasti draamalta, ovat suorastaan hypnoottisen vangitsevia. Tällaiset kohdat ovat kauniita ja niiden aikana unohtaa kokonaan katsovansa tietokoneella tehtyjä apinoita, joita näyttelijät alun perin esittivät harmaissa kokovartaloasuissa. Niiden hetkien aikana elokuva tuntuu oikeasti taiteelta.

Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat lähestulkoon täydellistä katseltavaa. Kuitenkin ei-niin-mielenkiintoisen patojuonikuvion noustessa suuremmin esille, teos alkaa heikentyä hieman. Ihmishahmot nousevat entistä enemmän esille, eikä leffasta löydy täysin samaa koukuttavuutta. Samalla onneksi alkaa jännittävän ilmapiirin luonti, kun syntyy juoni toisen lajin hävittämiseksi ja alkaa odottamaan, mitä tulee tapahtumaan? Konfliktit kasvavat hiljalleen elokuvan edetessä ja homma huipentuu nimen mukaiseen vallankumoukseen. Vaikka loppupää on alkua toiminnallisempi, ei meno koskaan muutu tavanomaiseksi Hollywoodin popcorn-viihteeksi, vaan elokuva pitää väkevästi otteensa loppuun saakka.

Apinoiden planeetan vallankumouksessa käsitellään paljon tunteita, etenkin apinoiden puolelta. Caesarin suuret tunteet ovat vaikuttavia ja ne koskettavat kaiken aikaa katsojaa. Apinoiden luoman yhteiskunnan tutkiminen on erittäin kiehtovaa ja sitä haluaisi nähdä vieläkin enemmän. Apinat ja ihmiset pystyisivät ihan varmasti elämään sovussa, jos tiettyjä yksilöitä ei olisi olemassa. Mutta kun kumpikaan laji ei oikein tunne toista, eivät he voi luottaa siihen, että toinen olisi yhtä ystävällinen. Näin lajien välille syntyy jännite, jonka laukeamista odottaa innolla. Todellisessakin maailmassa on tällaista voimakasta jännitettä eri maiden tai uskontojen välillä, varsinkin nykypäivänä kun kaikenlaisia hirveyksiä tapahtuu yllättäen. Elokuvaan on saatu hienosti samanlaisuutta, vaikka toinen osapuoli koostuukin puhuvista apinoista. Hyvin nopeasti leffan aikana syntyy sellainen tunne, että toinen osapuolista ei tule selviämään ja elokuvan nimen mukaisesti kyseessä todella on apinoiden planeetta ja tarina on selvästi viemässä kohti alkuperäistä Apinoiden planeettaa.

Elokuvan ohjaus on vaihtunut Rupert Wyattilta Matt Reevesille, joka tietää selvästi, millaisen maailman hän haluaa luoda, kun suurin osa ihmisistä on kuollut. Reeves on onnistunut hienosti työssään ja on erinomaista, että hän ohjaa sarjan seuraavankin osan. Käsikirjoituksesta vastaa tässäkin pariskunta Rick Jaffa ja Amanda Silver, joiden lisäksi kirjoittamisessa on ollut mukana myös Mark Bomback. Kolmikko on tehnyt upeaa työtä, vaikka he olisivat voineet syventää ihmishahmoja enemmän ja uskaltaa näyttää lisää hiljaista apinaeloa. Elokuvan visuaaliset tehosteet ovat tietenkin todella näyttävät. Apinat näyttävät uskomattoman aidoilta, jolloin unohtaa, että he ovat osittain tietokoneella toteutetut. Leffa on myös kuvattu mainiosti ja mukana on useita pitkiä otoksia, jotka ovat tyylikkäitä. Leikkaus on sujuvaa ja onneksi elokuva saa kulkea rauhassa eteenpäin. Lavasteet ovat erinomaiset, kuten myös puvustus ja maskeeraus. Ääniefektit ovat loistavia ja säveltäjä Michael Giacchino on saanut aikaiseksi koskettavaa, kaunista ja eeppistä musiikkia.

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, leffan lähtökohdista kertova "Journey to Dawn", Caesarista kertova "Andy Serkis: Rediscovering Caesar", näyttelijöistä kertova "Humans and Apes: The Cast of Dawn", apinoiden teosta kertovat "Move Like an Ape: An Artist's Medium" ja "Weta and Dawn", apinoiden kulttuurista kertova "The Ape Community", leffan maailmasta kertova "The World of Dawn" ja lopputaistelusta kertova "The Fight for a New Dawn", sekä lyhyt vilkaisu Ridley Scottin elokuvaa Exodus: Gods and Kings (2014).

Yhteenveto: Apinoiden planeetan vallankumous on kaunis teos, joka poikkeaa hyvin voimakkaasti tavallisista tehoste-elokuvista. Mukana on paljon kohtauksia, joissa keskustellaan vain viittomakielellä, eikä niissä erityisemmin tapahdu mitään, mutta katsojana ei silti voi muuta kuin jäädä tuijottamaan. Elokuvan tunteet ja tunnelmat välittyvät hienosti katsojille. Andy Serkis on edelleen täydellinen Caesarina, minkä lisäksi muutkin apinat ovat niin hyvin esitettyjä, että heissä on persoonaa jopa enemmän kuin ihmisissä. Malcolm on mainio heppu ja Gary Oldman suoriutuu osastaan Dreyfusina hyvin, mutta pääasiassa ihmiset jäävät apinoiden jalkoihin kiinnostavuudessa. Visuaalisesti teos on huikean upea. Sen maailma on kiehtova ja leffan päätyttyä on pakko saada nähdä lisää. Jos pidit sarjan edellisestä osasta, niin kannattaa katsoa tämäkin teos. Sarjan fanit voivat innostua, sillä tämä on selvästi enemmän Apinoiden planeettaa kuin edeltäjänsä, vaikkei olekaan vielä siinä pisteessä, missä koko saagan alkuperäinen filmi on. Apinoiden planeetan vallankumous sopii myös niille, jotka eivät yleisesti isoista tehostepätkistä välitä. Kyseessä on hieno elokuva ja todella toivon, että taso pysyisi Sota apinoiden planeetasta -leffassa. Hieman pelottaa, että tarkoittaako nimi puhdasta efektitaistelua, vai voisiko kyseessä olla todellisen sotaelokuvan kaltainen upeus? Jännityksellä jään odottamaan, mihin sarja tästä jatkuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Dawn of the Planet of the Apes, 2014, Chernin Entertainment, Ingenious Media, SOHO VFX, TSG Entertainment

Arvostelu: Cloverfield (2008)

CLOVERFIELD (2008)

Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Michael Stahl-David, T.J. Miller, Lizzy Caplan, Jessica Lucas, Mike Vogel ja Odette Annable
Genre: scifi, kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Cloverfieldin ensimmäisen kerran joko vuonna 2011 tai 2012, kun se tuli televisiosta. Olin nähnyt siitä aiemmin monien tunteman julisteen, jossa näkyy Vapaudenpatsas päättömänä, mutta juonesta en tiennyt mitään. Pidin elokuvasta ja olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun sen "jatko-osa" 10 Cloverfield Lane (2016) on vihdoin ilmestynyt Suomessa vuokrattavaksi, oli aika katsoa Cloverfield uudestaan ja arvostella se, jotta olisin valmis sarjan toiseen osaan.

Läksiäisjuhlat New Yorkissa keskeytyvät ikävästi, kun jättimäinen hirviö saapuu tekemään tuhoa.

Elokuva keskittyy pääasiassa kuuteen henkilöön. Robert Hawkins (Michael Stahl-David) on elokuvan keskiössä ja alussa juhlitaan hänen läksiäisiä. Hän on saanut työpaikan Japanista ja olisi kauan pois tuttujensa luota. Stahl-David on ihan hyvä roolissa ja näyttää kauhun tunteet hyvin.
     Robertin parasta kaveria Hudia näyttelee T.J. Miller, joka on mielestäni aika ärsyttävä näyttelijä. Tässä häntä ei tosin nähdä lähes ollenkaan, sillä Hud on kaiken aikaa kameran takana, minkä takia en edes muistanut Millerin olevan tässä mukana. Jos näyttelijä siis ärsyttää jotain muutakin, niin tässä ei onneksi tarvitse muuta kuin kuunnella hänen ääntään.
     Robertin veli Jason (Mike Vogel) ei ole kovin isossa roolissa, mutta hänen tyttöystävänsä Lily (Jessica Lucas) on muiden mukana kaiken aikaa. Lily tuntuu olevan välillä porukan järkevin, mutta hän romahtaa henkisesti, kun tuhoaminen alkaa.
     Läksiäisissä ovat myös Marlena (Lizzy Caplan), josta Hud on kiinnostunut, sekä Beth (Odette Annable), jonka kanssa Robertilla on ollut juttua aiemmin. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin ihan kivat.

Alkuosuus Cloverfieldista on selkeästi hidastempoisempi. Siinä esitellään hahmot ja kerrotaan, kuinka he liittyvät toistensa elämiin. Läksiäisjuhlissa yritetään juttuun tunkea mukaan hieman draamailun tynkää, jotta katsoja pääsisi paremmin perille, miten hahmot suhtautuvat toisiinsa. Jos tietää, mitä on luvassa, niin alun haluaa lähinnä vain hypätä yli. Keskellä yötä alkaa järistä, jossain räjähtelee, Vapaudenpatsaan pää lentää kadulle ja armeija saapuu tulittamaan jotain jättimäistä, joka liikkuu pilvenpiirtäjien välissä. Ihmiset juoksevat henkensä edestä, selvitäkseen tilanteesta elävinä. Ja jostain kumman syystä Hud päättää kuvata kaiken sen sijaan, että vain juoksisi ihan törkeän kovaa pois vaaratilanteista.

Elokuva on tehty "foundfootage"-tyylillä, eli hahmot itse kuvaavat kaiken, jolla yritetään yleensä hakea sitä, että elokuva tuntuisi todelliselta tapahtumalta. Alussa ymmärrän, että juhlan järjestäjät haluavat, että läksiäisistä saadaan muisto, mutta sitä miksi hahmot kantavat kameraa mukanaan koko loppuelokuvan ajan, ei hirveästi perustella. Toisaalta mikäs siinä, kun kyseessä on mielestäni yksi parhaista "foundfootage"-elokuvista. Alussa näytöllä lukee teksti, jossa kerrotaan, että tämä materiaali on USA:n puolustusministerin omaisuutta ja että se on löydetty New York Cityn Keskuspuistosta. Videolla yksinkertaisesti näytetään, kuinka päähahmot yrittävät selvitä kauheasta tilanteesta, eikä heillä ole käsitystäkään, miksi asiat tapahtuvat. Ja koska heillä ei ole käsitystä, niin katsojilla ei myöskään ole. Elokuvassa ei kertaakaan selitetä, mistä hirviö ilmestyy New Yorkiin tai että minkä takia tai että mikä se oikeastaan edes on? Cloverfield saa katsojan haluamaan vastauksia ja tietämään lisää tapahtuneesta.

Itse en yleisesti erityisemmin perusta "foundfootage"-elokuvista, sillä niissä yleensä lähinnä kyseenalaistaa, miksi hahmot kuvaavat vaaratilanteissa jotain. Niissä myös kuvaus on huonosti toteutettua ja heiluvaa, sillä useasti hahmo juoksee kameransa kanssa. Tekniikalla yritetään pistää katsoja siihen asemaan, että hän voisi olla kameran takana, mutta itselläni tulee yleensä mieleen, että katselen hieman erilaisia kotivideoita televisiosta. Leikkaukset tulevat tietysti aina, kun kuvaaja painaa "rec"-nappulaa ja useassa kohtaa on käytetty hyppyleikkauksia. "Foundfootage"-tyyliä käytetään yleensä kauhuelokuvissa, mihin tämäkin elokuva tavallaan kuuluu. Cloverfield ei ole erityisemmin pelottava elokuva, mutta on siinä karmivatkin hetkensä, kuten kohtaus metrotunnelissa. Jättihirviötä ei kunnolla näytetä kertaakaan, vaan katsojat joutuvat näkemään vain vilahduksia siitä. Mukana on myös pienempiä, vikkeliä mörököllejä, joihin ei varmasti haluaisi kadulla törmätä. Läpi elokuvan nähdään myös todella nopeita väläyksiä hirviöelokuvista King Kong (1933), The Beast from 20,000 Fathoms (1953) ja Them! (1954), joita ei varmasti huomaa katsoessa elokuvaa, sillä ne käyvät niin äkkinnäisesti ruudulla. Scifimeininkiä on myös hieman mukana.

Monet luulevat, että elokuvan olisi ohjannut J.J. Abrams, mutta hän on toiminut vain tuottajana ja ohjaajana toimiikin Matt Reeves. Tekijöillä on ollut hyvä visio siitä, miten elokuva kuuluu toteuttaa ja he ovat tehneet oikean ratkaisun siinä, ettei katsojille selitetä tapahtumien merkitystä. Mitä luultavimmin todellisessakaan tilanteessa kaupungin väki ei saisi selville, mistä on todella kyse. Vaikka elokuvan mukaan Hud kuvaa lähes koko jutun, T.J. Miller ei kuitenkaan oikeasti ole kuvannut kuin muutamia juttuja. Kuvaus on tosiaan useasti sekavaa ja hyppyleikkauksia on käytetty useasti. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävän tyylikkäitä. Äänitehosteilla on tuotu hienosti lisää eloa ja tunnelmaa tapahtumiin. Musiikkia ei tietenkään ole käytetty, sillä missä musiikki soisi tuhoutuneessa kaupungissa? Läksiäisissä kuuluu tietysti taustalta musiikkia. Lopputeksteissä kuullaan kuitenkin oikein toimiva "Roar!", jonka on säveltänyt Michael Giacchino. Se kannattaa kuunnella loppuun asti, sillä lopputekstien jälkeen kuullaan jonkun sanoma lause "Help us!", jonka voi myös kuunnella väärinpäin, jolloin viestin merkitys muuttuu.

Yhteenveto: Cloverfield on hyvä elokuva, vaikka sen alku laahaa liikaa ja se toimisi paremmin, jos se olisi nopeatempoisempi. Ymmärrän kyllä, että hahmot pitää esitellä, mutta senkin voi tehdä nopeammin ja hahmoja voi syventää läpi elokuvan. Näyttelijätyö on ihan sujuvaa läpi elokuvan. Välillä ei oikeastaan ymmärrä, miksi Hud haluaa kuvata kaiken, mutta sen voi antaa anteeksi, sillä kyseessä on yksi parhaista "foundfootage"-elokuvista. Ehdottomasti parasta elokuvassa on, ettei se selitä tapahtumiaan katsojille, vaan jättää heidät vaille vastauksia kysymyksiin, joita varmasti herää elokuvan aikana. Elokuva ei kerro hirviön alkuperästä mitään, vaan näyttää tapahtumat, kuten yksi newyorkilaisjoukko ne kokevat. Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, niin se ei ole erityisen pelottava. Herkimpien voi olla vaikeaa katsoa tätä, mutta kauhun suurkuluttajat eivät luultavasti koe jännitystä tämän aikana. Suosittelen silti katsomaan Cloverfieldin, jos pitää hirviöelokuvista tai jos "foundfootage"-tyyli kolahtaa. Toivon, että jatko-osa 10 Cloverfield Lane toimisi samalla lailla ja että siinä hieman vastattaisiin kysymyksiin, muttei liikaa. Jostain olen kuullut juttua, ettei siinä olisi hirviöitä, eikä se kovin paljoa liittyisi tähän elokuvaan, mutta toivon, että asia olisi toisin ja siinä kerrotaan, miten tämän elokuvan tapahtumat vaikuttavat eri porukkaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 7.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Cloverfield, 2008, Paramount Pictures, Bad Robot