Arvostelu: Now You See Me: Now You Don't (2025)

NOW YOU SEE ME: NOW YOU DON'T

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Jesse Eisenberg, Dominic Sessa, Justice Smith, Ariana Greenblatt, Rosamund Pike, Dave Franco, Isla Fisher, Woody Harrelson, Thabang Molaba, Lizzy Caplan, Morgan Freeman ja Mark Ruffalo

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rikoksia ja taikuutta sekoittava Suuri puhallus (Now You See Me - 2013) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Suuri puhallus 2 (Now You See Me 2 - 2016) oli hitti, joten kolmannen osan suunnittelu käynnistyi heti. Elokuvaa kirjoitettiin useasti uudestaan, ennen kuin tekijätiimi oli tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä leffan teko on venynyt vuodesta toiseen. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2024 ja nyt Now You See Me: Now You Don't on saapunut elokuvateattereihin. Itse mielsin kaksi ensimmäistä elokuvaa aika keskinkertaiseksi hömpäksi, enkä juuri odottanut kolmannen osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Now You See Me: Now You Don'tin heti sen ensi-iltana.

Kymmenen vuotta edellisen esiintymisensä jälkeen, The Four Horsemenin täytyy tehdä paluu uutta keikkaa varten: heidän täytyy varastaa ökyrikkaan ja kyseenalaisia bisneksiä harjoittavan Veronika Vanderbergin kallisarvoinen Sydän-timantti.

Jesse Eisenberg, Dave Franco, Woody Harrelson ja kakkososan skipannut Isla Fisher palaavat rooleihinsa J. Daniel Atlasiksi, Jack Wilderiksi, Merritt McKinneyksi ja Henley Reevesiksi, eli The Four Horsemen -taikurinelikoksi, jotka silmänkääntötempuillaan ovat yrittäneet muokata maailmaa parempaan suuntaan. On kuitenkin kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun nelikko esiintyi yhdessä ja he ovat kaikki lähteneet omille teilleen, kunnes yllättäen salaperäinen Silmä-organisaatio kokoaa heidät uutta missiota varten. Eisenberg, Franco, Harrelson ja Fisher palaavat kelvollisesti rooleihinsa, joskin tällä kertaa suuri osa heistä jää huomattavasti pienempään rooliin, sillä keskiöön nousee uusi taikurikolmikko, Dominic Sessan, Justice Smithin ja Ariana Greenblattin esittämät Bosco, Charlie ja June, jotka idolisoivat The Four Horsemenia ja jotka päätyvät osaksi uutta tehtävää. Vanhat hahmot toimivat yhä, mutta koin yllättäen tämän uuden trion kiinnostavammaksi.

     Vastassaan The Four... vai pitäisikö sanoa "The Seven Horsemenilla" on ökyrikkaan Vanderbergin suvun Veronika, jota näyttelee Rosamund Pike aivan kamalan aksentin kanssa. Vanderbergit ovat vaurastuneet timanteilla, sekä erittäin kyseenalaisilla bisneksillä ja suvun suurin aarre on jättimäinen Sydän-timantti, mikä Horsemen lähetetään varastamaan. Pikesta löytyy sopivasti arvokkuutta rooliin, mutta hänen korostuksensa on kiusallista kuunneltavaa, mikä tekee hahmosta aika sarjakuvamaisen pahiksen.

Now You See Me: Now You Don't jatkaa aiempien Suuri puhallus -leffojen viitoittamalla tiellä. Se on ihan kivaa viihdettä, joka luulee olevansa paljon nokkelampi kuin onkaan ja joka on todellisuudessa jopa aika hölmö. Elokuva käynnistyy vielä varsin menevästi uuden kolmikon esittelyn myötä ja kun J. Daniel Atlas käy rekrytoimassa nämä riveihinsä ryöstökeikkaa varten. Itse ryöstökin on vielä viihdyttävää menoa, mutta hassua kyllä, kun loput Horsemen-poppoosta saapuvat mukaan, leffa alkoi mielestäni tökkiä. Pitkän ajan elokuva keskittyy liikaa tämän vanhan nelikon väliseen, kömpelösti rustattuun konfliktiin, minkä lisäksi leffa muuttuu liiaksikin asti kukkoiluvertailuun siitä, kenellä on isoin mu... ei kun siis parhaat taikatemput.

Loppua kohti leffa taas petraa hieman, vaikka samalla käsikirjoituksen pöhköys nousee entistä enemmän esille. Näillä taikureilla on ties mitä Mission: Impossible -leffojen (1996-2025) varusteita mukanaan ja monet heidän teoistaan pitää vain osata katsoa sormien läpi. Parissa kohtaa voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on tarvittu, ennen kuin näyttelijät ovat pystyneet esittämään hommansa ja lausumaan repliikkinsä pokerinaamalla. Now You See Me: Now You Don't on siis ihan viihdyttävää hömppää, aivan kuten edeltäjänsä ja jos pidit paljon kahdesta ensimmäisestä Suuri puhallus -elokuvasta, uskoisin tämänkin toimivan vallan mainiosti. Jos taas et pitänyt edes alkuperäisleffasta, tämä kolmososa tuskin voittaa sinua puolelleen. Faneille on kuitenkin luvassa vielä lisää nannaa, sillä neljäs elokuva on jo tekeillä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer, eli kyseessä on siis ollut jälleennäkeminen Zombielandin (2009) ohjaajan ja leffan kahden miestähden, Eisenbergin ja Harrelsonin välillä. Myös kaksi leffan käsikirjoittajista, Paul Wernick ja Rhett Reese työskentelivät Zombielandin parissa. Fleischerin ohjaus pitää ihan viihdyttävää ilmapiiriä yllä, mikä tulee tosiaan tarpeeseen, kun Wernickin, Reesen, Michael Lesslien ja Seth Grahame-Smithin käsikirjoitus töksähtelee. Teknisesti Now You See Me: Now You Don't on pätevä. Kameratyöskentely on oivaa ja osa silmänkääntötempuista toteutettiin kekseliäästi kameran edessä ilman sen kummempia tietokonetehostelisäyksiä. Lavasteet ovat hienot, etenkin eräs taikatemppuja täynnä oleva linna on vaikuttava ilmestys erilaisine huoneineen. Puvustus on tyylikästä, efektit toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Now You See Me: Now You Don't, 2025, Lionsgate, Summit Entertainment, Epic Films, Reese Wernick Productions, The Fusion Media

Arvostelu: Mean Girls (2004)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Mark Waters

Pääosissa: Lindsay Lohan, Rachel McAdams, Lacey Chabert, Amanda Seyfried, Lizzy Caplan, Daniel Franzese, Jonathan Bennett, Tim Meadows, Tina Fey, Rajiv Surendra, Amy Poehler, Daniel DeSanto, Diego Klattenhoff, Ana Gasteyer ja Neil Flynn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

Mean Girls on Lindsay Lohanin tähdittämä komediaelokuva. Tina Fey luki Rosalind Wisemanin kirjan Queen Bees and Wannabes (2002) ja ehdotti tuottaja Lorne Michaelsille, että kirja käännettäisiin elokuvan muotoon. Michaels sai Paramount Picturesin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet ja Fey ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta, ottaen useita vapauksia kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2003 ja lopulta Mean Girls sai ensi-iltansa huhtikuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, jota kriitikotkin kehuivat ja joka sai lukuisia Teen Choice Awards -ehdokkuuksia. Vuosien varrella leffasta on muodostunut todellinen ilmiö, josta tehdään meemejä ja jonka repliikkejä monet käyttävät oikeassa elämässä. Olin itse nähnyt Mean Girlsin kerran aiemmin ja pidin leffasta. Nyt kun elokuva on saamassa musikaali-uudelleenfilmatisoinnin, päätin odotellessa katsoa elokuvan uudestaan (tietty Mean Girls -päivänä 3. lokakuuta) ja samalla arvostella sen.

16-vuotias Cady Heron aloittaa ensimmäistä kertaa opinnot oikeassa koulussa, oltuaan kotikoulussa koko lapsuutensa. Koulussa hän tapaa Plastikit, koulun suosituimman teinityttötrion, joka vaikuttaisi ottavan Cadyn porukkaansa, mutta pian naiiville tytölle käy selväksi kolmikon todellinen luonne.

Ansa vanhemmille -komedialla (Parent Trap - 1998) ja Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnilla (Freaky Friday - 2003) vuosituhannen vaihteen lapsinäyttelijöistä tunnetuimmaksi noussut Lindsay Lohan nähdään Caddy, ei kun siis Cady Heronina, kuusitoistavuotiaana tyttönä, joka on varttunut Afrikassa eläintieteilijävanhempiensa (Ana Gasteyer ja Neil Flynn) kanssa, jotka ovat myös toimineet hänen opettajinaan. Kun vanhemmat muuttavat Yhdysvaltoihin uuden työn perässä, Cadyn on aika aloittaa opinnot ensi kertaa ihka aidossa koulussa, missä hän huomaa pian, ettei teinielämä välttämättä ole sen helpompaa kuin elo savannin villipetojen keskellä. 2000-luvun alussa Lohan oli vielä erittäin lupaava näyttelijänalku ja Mean Girlsissä hän tekeekin yhden uransa parhaista rooleista. Hän suoriutuu erinomaisesti sinisilmäisenä Cadyna, mutta vakuuttaa sitäkin enemmän, kun hahmon kehityskaari etenee ja Cady muovautuu ympärillään olevien ihmisten myötä niin, ettei ensiminuuttien kilttiä ja rehtiä tyttöä meinaa enää tunnistaa.

     Ja tämä johtuu niistä "ilkeistä tytöistä", Plastikeista, eli Regina Georgesta, Gretchen Wienersistä ja Karen Smithistä, joita näyttelevät fantastisesti samana vuonna myös The Notebook - Rakkauden sivuja (The Notebook - 2004) tähdittänyt Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Mean Girlsissä debyyttiroolinsa tekevä Amanda Seyfried. Kolmikko on aivan mahtava kaikessa kamaluudessaan. Regina on ilkeiden pissisten perikuva, kun taas Gretchen ja etenkin Karen ovat hulvattomat tämän toinen toistaan tyhmempinä, mutta uskollisina seuraajina. McAdamsin, Chabertin ja Seyfriedin kemiat pelaavat täysillä yhteen ja vaikka heidän hahmonsa ovat inhottavat, trioon tykästyy jollain oudolla tavalla.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lizzy Caplan ja Daniel Franzese Cadyyn aluksi ystävystyvinä Janisina ja Damianina, Jonathan Bennett Cadyn ihastuksenkohteena Aaronina, Rajiv Surendra kiimaisena matematiikkanerona Gnapoorina, Amy Poehler Reginan äitinä, Tim Meadows koulun rehtori Duvallina, Dwayne Hill valmentaja Carrina, sekä elokuvan käsikirjoittaja Tina Fey opettaja Norburyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti - erityisesti Meadows erittäin hauskana rehtorina.

Ei ole mikään ihme, että Mean Girls nousi suureen suosioon niin katsojien kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Kyseessä on aivan pirun viihdyttävä ja hauska teinikomedia, johon voivat samaistua niin parhaillaan koulua käyvät nuoret kuin opintonsa jo kauan sitten huipentaneet aikuiset. Samalla leffa on myös todella oivaltava ja terävä kuvaus nuorien vaikeuksista koulussa; millaisia paineita muut ihmiset aiheuttavat, millaista on opetella sosiaalisia kanssakäymisiä ja kuinka kaikki puhuvat lähes kaikista muista ikäviä juttuja näiden selkien takana. Parhaiten tätä kaikkea voikin kuvata sellaisen hahmon silmien kautta, joka ei ole aiemmin käynytkään tavallisessa koulussa ja nyt hänet heitetään keskelle kouluvuosien kaikista kamalinta aikaa, yläastetta. Hormonit hyrräävät ja on varmaa, että konflikteja syntyy kaiken aikaa. Helppoa ei ole kenellekään ja jopa ne, jotka näyttävät pintapuoleisesti muiden oppilaiden palvomilta kuninkaallisilta, käyvät läpi omia vaikeuksiaan.

Sen lisäksi, että elokuvalta löytyy napakkaa sanottavaa erityisesti yläastekulttuurista ja oppilaiden statuksista ja ryhmäytymisistä, leffa on aivan törkeän hauska. Mean Girlsissä saa nauraa ääneen vähän väliä ja etenkin alkupää on hulvatonta menoa. Hahmojen väliset keskustelut ovat todella lystikkäitä, usein kaikessa tyhmyydessään ja useammat elokuvan repliikeistä ovatkin nousseet ikimuistoisiksi lausahduksiksi, joita moni käyttää harva se päivä. Tarina on myös todella vahva ja katsojana jää täysin koukkuun Cadyn kehityskaareen, kun tämä alkaa viettää aikaa Plastikkien kanssa. Tämän kautta filmillä on myös hyvää sanottavaa karmasta ja kuinka omat ikävät teot kostautuvat vielä jossain kohtaa. Elokuvan huipennus on toisaalta imelä, mutta muuten loistavan menon jälkeen sen katsoo sormien läpi. Mean Girls on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista teinikomedioista!

Tina Feyn loistokkaan käsikirjoituksen pohjalta Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnistakin vastannut ohjaaja Mark Waters tekee mahtavaa työtä tunnelman kanssa ja pitäessään pakettia kasassa. Hän saa näyttelijät irrottelemaan riemastuttavasti ja hyvä fiilis siirtyy täydellisesti kotisohvalle. Mean Girls on myös hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Rolfe Kentin säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen, mutta päähän jää kyllä rallattamaan Bobby Helmsin Jingle Bell Rock, jota käytetään yhdessä leffan muistettavimmista kohtauksista.

Yhteenveto: Mean Girls on aivan mahtava teinikomedia - yksi ehdottomasti parhaista omassa lajityypissään. Elokuvan tarina nappaa tehokkaasti mukaansa ja sen terävään kuvaukseen yläasteen hävyttömästä meiningistä on helppo samaistua. Sekaan mahtuu hyviä teemoja muun muassa karmasta. Leffa on myös suorastaan hulvattoman hauska ja sen parissa viihtyy täysillä alusta loppuun. Kun päälle vielä lisätään ikimuistoisia repliikkejä, on Tina Feyn käsikirjoitus todella onnistunut paketti. Vain loppupää äityy turhan imeläksi, mutta se annettakoon anteeksi. Elokuvan hahmot ovat todella hyviä ja näyttelijäkaarti irrottelee ilahduttavasti. Lindsay Lohan on nappivalinta päärooliin ja ilkeitä tyttöjä näyttelevät Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Amanda Seyfried ovat loistovedossa. Mean Girls on teinileffojen kirkasta parhaimmistoa, suoraan sanottuna todella fetch ja suosittelenkin sitä lämpimästi. Nyt jään jännittyneenä odottamaan tammikuussa ilmestyvää, musikaalivetoista uudelleenfilmatisointia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2004, Paramount Pictures, M.G. Films, Broadway Video

Arvostelu: 127 tuntia (127 Hours - 2010)

127 TUNTIA

127 HOURS

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: James Franco, Kate Mara, Amber Tamblyn, Clémence Poésy, Kate Burton, Treat Williams ja Lizzy Caplan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

127 Hours, eli suomalaisittain 127 tuntia pohjautuu Aron Ralstonin tositapahtumiin perustuvaan kirjaan Kiven ja kovan paikan välissä (Between a Rock and a Hard Place) vuodelta 2004. Elokuvaohjaaja Danny Boyle kiinnostui Ralstonin tarinasta ja saikin häneltä oikeuden tehdä filmin. Kun Boyle oli saanut valmiiksi palkintoja kahmineen Slummien miljonäärin (Slumdog Millionaire - 2008), hän alkoi tosissaan työstämään tätä leffaa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta 127 tuntia sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 4. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti ja se sai lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Filmi oli ehdolla lukuisista palkinnoista, kuten kuudesta Oscarista (mm. paras elokuva, miespääosa ja leikkaus), kolmesta Golden Globesta (paras miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki) ja kahdeksasta BAFTA-palkinnosta (mm. paras ohjaus, kuvaus, miespääosa ja käsikirjoitus), muttei voittanut näistä yhtäkään. Elokuva voitti lopulta yli sadasta palkintoehdokkuudestaan noin 15. Itse näin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä mainiona. En ole kuitenkaan sen jälkeen katsonut sitä uudestaan, vaikka ostinkin sen Blu-raylla. Kun huomasin, että 127 tuntia täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa leffan vihdoin uudestaan.

Vuorikiipeilijä Aron Ralston matkaa Utahin kansallispuiston kanjoneille. Siellä, keskellä ei-mitään, missä ei ole ketään muita kilometrien päässä, Aron putoaa kanjoniin ja hänen kätensä jää suuren kiven ja kallion väliin puristuksiin.

Ennen tämän elokuvan näkemistä James Franco oli minulle tuttu Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) ja Seth Rogenin kanssa tehdyistä komedioista. En ollut pitänyt Francoa erityisen ihmeellisenä näyttelijänä, mutta tässä filmissä hän onnistui tekemään suuren vaikutuksen. 127 tuntia on niitä elokuvia, mitkä vaativat lahjakkaan päänäyttelijän, sillä hän on pääasiassa yksin ruudulla ja mukana jokaisessa kohtauksessa. Jos päänäyttelijän valinta olisi väärä, koko elokuva lässähtäisi. Vaikka mukana on sivuosanäyttelijöitä, kuten Kate Mara ja Clémence Poésy, on heidän ruutuaikansa niin vähäinen, että leffa todella luottaa täysillä Francon osaamiseen. Ja hän kyllä todella osaa. Franco näyttelee tietty Aron Ralstonia, joka joutuu tilanteeseen, mistä suuri osa ihmisistä ei selviäisi elävänä. Franco tuo hienosti esille Aronin tuntemukset, mitä tämä kokee jäädessään jumiin kanjoniin ja katsoja todella imaistaan hahmon pään sisälle. Katsoja voi tuntea omassa kehossaan Aronin epätoivon, pelon ja kivun - niin hienosti Franco välittää tunteita. Tämä on ehdottomasti yksi Francon parhaimmista roolisuorituksista.

127 tuntia -leffan kaltaisia filmejä on hyvin vaikea tehdä. Vaikka se, että filmissä on lähinnä vain yksi näyttelijä ja yksi lokaatio, saa teon kuulostamaan helpolta prosessilta, on tällaisen elokuvan teko vaativa työ. Tällaisissa elokuvissa ongelmaksi käykin juuri se, että miten yksi näyttelijä ja yksi lokaatio saadaan pysymään mielenkiintoisina leffan keston ajan? Vahvalla tarinalla, ohjauksella ja näyttelijällä. Kuten kävi jo selväksi, Franco pistää parastaan leffan pääroolissa, mutta niin pistävät muutkin tekijät. Leffan kiinnostavuutta auttaa paljon se, että sen tarina on jo ajatuksen tasolla kauhistuttava, jolloin katsoja vaatii tietää, miten homma ratkeaa. Ja kun kyseessä on vielä tosielämän selviytymistarina, tekee se kokemuksesta entistäkin kiehtovamman. Mukaan kun vielä heitetään Danny Boylen kaltainen taitava ohjaaja, joka tietää, kuinka tunnelmaa pitää luoda, lopputuloksesta saadaan todella vangitseva setti, mikä pitää katsojan naulittuna penkkiinsä elokuvan alusta loppuun.

Koska elokuva onnistuu imaisemaan katsojansa Aronin pään sisälle näin voimakkaasti monin eri keinoin (esimerkiksi toimiva esittely hahmolle ja napakka kuvaustekniikka), ovat ahdistuksen tunne ja tilanteen vahva epämiellyttävyys läsnä kotikatsomossa saakka. Boyle ei halua päästää katsojaansa helpolla, vaan tekee leffasta jatkuvasti painostavamman ja inhottavamman. Veden ja ruoan ollessa täysin vähissä Aron alkaa vähitellen näkemään hallusinaatioita, mitkä vain lisäävät epämiellyttävyyden tunnetta. Hänen näkemänsä muistot taas toimivat hyvänä lisänä, jotta ymmärtää hänen hahmoaan paremmin. Loppupäässä Boyle ei todellakaan säästele katsojaansa, vaan tarjoaa kohtauksen, mikä aiheuttaa väkisinkin pahaa oloa, eikä sen aikana kannata syödä mitään. Vaikka katsojana tietäisi etukäteen, kuinka tilanteessa lopulta käy, on elokuvaan saatu luotua niin vahva jännite, että nämäkin katsojat jännittävät päähenkilön puolesta loppuun saakka. Kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, eikä siinä ole minuuttiakaan liikaa tai liian vähän. Tällaisenaan 127 tuntia on aivan mahtava ja todella tiukka teos.

Danny Boyle on tehnyt erinomaista työtä leffan ohjauksen kanssa. Boyle rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja hän tietää tasan tarkkaan, missä kohtaa antaa lisätietoa Aronin elämästä ja missä kohtaa ahdistaa katsojaansa lisää. A. R. Rahmanin säveltämät musiikit vain lisäävät painostavaa tunnelmaa. Boylen ja Simon Beaufoyn työstämä käsikirjoitus on aika simppeli, mutta juuri siksi niin tehokas. 127 tuntia on myös näyttävästi kuvattu leffa. Mukana on paljon vaikuttavia ilmakuvia hienoista maisemista, mutta samalla kamera uskalletaan myös viedä kiinni Francon naamaan, jotta paniikki näkyy oikein kunnolla hänen silmistään ja hikipisarat korostuvat. Leikkaus on fantastisesti rytmitetty ja mukaan mahtuu useita todella mielenkiintoisia kikkailuja. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja on usein inhottavaa, kun ei tiedä, ovatko äänet todellisia, vai kuuluvatko ne vain Aronin päässä.

Yhteenveto: 127 tuntia on hieno kuvaus karmivasta tositapahtumasta. Danny Boylen ohjaus on erinomaista ja hän rakentaa tunnelmaa upeasti. Tilanteen painostavuus ja epämiellyttävyys puskevat yhä vain isommin päälle ja saavat niin Aronin kuin katsojankin inhottavan tunteen valtaan - etenkin lopussa, mikä ei todellakaan säästele katsojaa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, selviäisikö itse tilanteesta elävänä? James Franco on mahtava pääroolissa ja välittää taidokkaasti hahmonsa tuntemukset pitkin leffaa. Aronin taustoja avataan mainiosti takaumien kautta, sekä hänen mielenmaisemaansa erilaisten tekojen ja hallusinaatioiden avulla. Jännite pidetään yllä kaiken aikaa. Elokuva vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta ja helpolta tehdä, mutta tällainen filmi vaatii aitoa nerokkuutta ja taitoa tekijöiltä, jotta se voi onnistua. Boyle, Franco ja kumppanit onnistuvat mahtavasti ja 127 tuntia on tositarina, minkä katsomista voi suositella kaikille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
127 Hours, 2010, Pathé, Everest Entertainment, Cloud Eight Films, Decibel Films, Darlow Smithson Productions, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Film4

Arvostelu: Cloverfield (2008)

CLOVERFIELD (2008)

Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Michael Stahl-David, T.J. Miller, Lizzy Caplan, Jessica Lucas, Mike Vogel ja Odette Annable
Genre: scifi, kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Cloverfieldin ensimmäisen kerran joko vuonna 2011 tai 2012, kun se tuli televisiosta. Olin nähnyt siitä aiemmin monien tunteman julisteen, jossa näkyy Vapaudenpatsas päättömänä, mutta juonesta en tiennyt mitään. Pidin elokuvasta ja olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun sen "jatko-osa" 10 Cloverfield Lane (2016) on vihdoin ilmestynyt Suomessa vuokrattavaksi, oli aika katsoa Cloverfield uudestaan ja arvostella se, jotta olisin valmis sarjan toiseen osaan.

Läksiäisjuhlat New Yorkissa keskeytyvät ikävästi, kun jättimäinen hirviö saapuu tekemään tuhoa.

Elokuva keskittyy pääasiassa kuuteen henkilöön. Robert Hawkins (Michael Stahl-David) on elokuvan keskiössä ja alussa juhlitaan hänen läksiäisiä. Hän on saanut työpaikan Japanista ja olisi kauan pois tuttujensa luota. Stahl-David on ihan hyvä roolissa ja näyttää kauhun tunteet hyvin.
     Robertin parasta kaveria Hudia näyttelee T.J. Miller, joka on mielestäni aika ärsyttävä näyttelijä. Tässä häntä ei tosin nähdä lähes ollenkaan, sillä Hud on kaiken aikaa kameran takana, minkä takia en edes muistanut Millerin olevan tässä mukana. Jos näyttelijä siis ärsyttää jotain muutakin, niin tässä ei onneksi tarvitse muuta kuin kuunnella hänen ääntään.
     Robertin veli Jason (Mike Vogel) ei ole kovin isossa roolissa, mutta hänen tyttöystävänsä Lily (Jessica Lucas) on muiden mukana kaiken aikaa. Lily tuntuu olevan välillä porukan järkevin, mutta hän romahtaa henkisesti, kun tuhoaminen alkaa.
     Läksiäisissä ovat myös Marlena (Lizzy Caplan), josta Hud on kiinnostunut, sekä Beth (Odette Annable), jonka kanssa Robertilla on ollut juttua aiemmin. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin ihan kivat.

Alkuosuus Cloverfieldista on selkeästi hidastempoisempi. Siinä esitellään hahmot ja kerrotaan, kuinka he liittyvät toistensa elämiin. Läksiäisjuhlissa yritetään juttuun tunkea mukaan hieman draamailun tynkää, jotta katsoja pääsisi paremmin perille, miten hahmot suhtautuvat toisiinsa. Jos tietää, mitä on luvassa, niin alun haluaa lähinnä vain hypätä yli. Keskellä yötä alkaa järistä, jossain räjähtelee, Vapaudenpatsaan pää lentää kadulle ja armeija saapuu tulittamaan jotain jättimäistä, joka liikkuu pilvenpiirtäjien välissä. Ihmiset juoksevat henkensä edestä, selvitäkseen tilanteesta elävinä. Ja jostain kumman syystä Hud päättää kuvata kaiken sen sijaan, että vain juoksisi ihan törkeän kovaa pois vaaratilanteista.

Elokuva on tehty "foundfootage"-tyylillä, eli hahmot itse kuvaavat kaiken, jolla yritetään yleensä hakea sitä, että elokuva tuntuisi todelliselta tapahtumalta. Alussa ymmärrän, että juhlan järjestäjät haluavat, että läksiäisistä saadaan muisto, mutta sitä miksi hahmot kantavat kameraa mukanaan koko loppuelokuvan ajan, ei hirveästi perustella. Toisaalta mikäs siinä, kun kyseessä on mielestäni yksi parhaista "foundfootage"-elokuvista. Alussa näytöllä lukee teksti, jossa kerrotaan, että tämä materiaali on USA:n puolustusministerin omaisuutta ja että se on löydetty New York Cityn Keskuspuistosta. Videolla yksinkertaisesti näytetään, kuinka päähahmot yrittävät selvitä kauheasta tilanteesta, eikä heillä ole käsitystäkään, miksi asiat tapahtuvat. Ja koska heillä ei ole käsitystä, niin katsojilla ei myöskään ole. Elokuvassa ei kertaakaan selitetä, mistä hirviö ilmestyy New Yorkiin tai että minkä takia tai että mikä se oikeastaan edes on? Cloverfield saa katsojan haluamaan vastauksia ja tietämään lisää tapahtuneesta.

Itse en yleisesti erityisemmin perusta "foundfootage"-elokuvista, sillä niissä yleensä lähinnä kyseenalaistaa, miksi hahmot kuvaavat vaaratilanteissa jotain. Niissä myös kuvaus on huonosti toteutettua ja heiluvaa, sillä useasti hahmo juoksee kameransa kanssa. Tekniikalla yritetään pistää katsoja siihen asemaan, että hän voisi olla kameran takana, mutta itselläni tulee yleensä mieleen, että katselen hieman erilaisia kotivideoita televisiosta. Leikkaukset tulevat tietysti aina, kun kuvaaja painaa "rec"-nappulaa ja useassa kohtaa on käytetty hyppyleikkauksia. "Foundfootage"-tyyliä käytetään yleensä kauhuelokuvissa, mihin tämäkin elokuva tavallaan kuuluu. Cloverfield ei ole erityisemmin pelottava elokuva, mutta on siinä karmivatkin hetkensä, kuten kohtaus metrotunnelissa. Jättihirviötä ei kunnolla näytetä kertaakaan, vaan katsojat joutuvat näkemään vain vilahduksia siitä. Mukana on myös pienempiä, vikkeliä mörököllejä, joihin ei varmasti haluaisi kadulla törmätä. Läpi elokuvan nähdään myös todella nopeita väläyksiä hirviöelokuvista King Kong (1933), The Beast from 20,000 Fathoms (1953) ja Them! (1954), joita ei varmasti huomaa katsoessa elokuvaa, sillä ne käyvät niin äkkinnäisesti ruudulla. Scifimeininkiä on myös hieman mukana.

Monet luulevat, että elokuvan olisi ohjannut J.J. Abrams, mutta hän on toiminut vain tuottajana ja ohjaajana toimiikin Matt Reeves. Tekijöillä on ollut hyvä visio siitä, miten elokuva kuuluu toteuttaa ja he ovat tehneet oikean ratkaisun siinä, ettei katsojille selitetä tapahtumien merkitystä. Mitä luultavimmin todellisessakaan tilanteessa kaupungin väki ei saisi selville, mistä on todella kyse. Vaikka elokuvan mukaan Hud kuvaa lähes koko jutun, T.J. Miller ei kuitenkaan oikeasti ole kuvannut kuin muutamia juttuja. Kuvaus on tosiaan useasti sekavaa ja hyppyleikkauksia on käytetty useasti. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävän tyylikkäitä. Äänitehosteilla on tuotu hienosti lisää eloa ja tunnelmaa tapahtumiin. Musiikkia ei tietenkään ole käytetty, sillä missä musiikki soisi tuhoutuneessa kaupungissa? Läksiäisissä kuuluu tietysti taustalta musiikkia. Lopputeksteissä kuullaan kuitenkin oikein toimiva "Roar!", jonka on säveltänyt Michael Giacchino. Se kannattaa kuunnella loppuun asti, sillä lopputekstien jälkeen kuullaan jonkun sanoma lause "Help us!", jonka voi myös kuunnella väärinpäin, jolloin viestin merkitys muuttuu.

Yhteenveto: Cloverfield on hyvä elokuva, vaikka sen alku laahaa liikaa ja se toimisi paremmin, jos se olisi nopeatempoisempi. Ymmärrän kyllä, että hahmot pitää esitellä, mutta senkin voi tehdä nopeammin ja hahmoja voi syventää läpi elokuvan. Näyttelijätyö on ihan sujuvaa läpi elokuvan. Välillä ei oikeastaan ymmärrä, miksi Hud haluaa kuvata kaiken, mutta sen voi antaa anteeksi, sillä kyseessä on yksi parhaista "foundfootage"-elokuvista. Ehdottomasti parasta elokuvassa on, ettei se selitä tapahtumiaan katsojille, vaan jättää heidät vaille vastauksia kysymyksiin, joita varmasti herää elokuvan aikana. Elokuva ei kerro hirviön alkuperästä mitään, vaan näyttää tapahtumat, kuten yksi newyorkilaisjoukko ne kokevat. Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, niin se ei ole erityisen pelottava. Herkimpien voi olla vaikeaa katsoa tätä, mutta kauhun suurkuluttajat eivät luultavasti koe jännitystä tämän aikana. Suosittelen silti katsomaan Cloverfieldin, jos pitää hirviöelokuvista tai jos "foundfootage"-tyyli kolahtaa. Toivon, että jatko-osa 10 Cloverfield Lane toimisi samalla lailla ja että siinä hieman vastattaisiin kysymyksiin, muttei liikaa. Jostain olen kuullut juttua, ettei siinä olisi hirviöitä, eikä se kovin paljoa liittyisi tähän elokuvaan, mutta toivon, että asia olisi toisin ja siinä kerrotaan, miten tämän elokuvan tapahtumat vaikuttavat eri porukkaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 7.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Cloverfield, 2008, Paramount Pictures, Bad Robot

Arvostelu: Allied / Liittoutuneet (2016)

ALLIED (2016)

LIITTOUTUNEET

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Brad Pitt, Marion Cotillard, Jared Harris, Lizzy Caplan, August Diehl ja Simon McBurney
Genre: draama, trilleri
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun näin ensimmäistä kertaa Alliedin, eli suomalaisittain Liittoutuneet-elokuvan trailerin, mielenkiintoni heräsi. Ensinnäkin elokuvassa ovat pääosissa Brad Pitt ja Marion Cotillard, ja toiseksi elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin Back to the Future -trilogian (1985-1990) ja Forrest Gumpin (1994), eli Robert Zemeckis. Hieman kyllä jännitti, että paljastiko trailer oikeasti koko elokuvan juonen alusta loppuun, mutta menin silti katsomaan sen ja toivoin, että näkisin edes ihan kivan pätkän. Allied yllätti olemalla paljon parempi kuin vain "ihan kiva". Kyseessä on siis elokuva, joka rikkoi Brad Pittin ja Angelina Jolien suhteen.

Vuonna 1942 Max Vatan ja Marianne Beauséjour soluttautuvat Marokossa natsien alueelle suorittaakseen salamurhatehtävän. He rakastuvat ja perustavat perheen. Ongelmat alkavat, kun Mariannen epäillään olevankin vihollisten vakooja.

Max Vatania näyttelee Brad Pitt, jolta olen nähnyt selkeästi huonompia roolisuorituksia, mutta myös todella hyviäkin, kuten Inglourious Basterdsissa (2009). Tässä Pitt on oikein mainio ja uskottava Yhdysvaltain salaisena tappajana. Pittillä on elokuvassa muutamia heikompia osuuksia, mutta pääosin hän suoriutuu osastaan toimivasti. Pitt puhuu elokuvassa aika sujuvan kuuloisesti ranskaa ja käsittelee korttipakkaa yllättävän taidokkaasti.
     Marianne Beauséjourina nähdään Marion Cotillard, joka on todella hyvä näyttelijä. Cotillardilta ei löydy heikkoja osuuksia ja hän vetääkin suorituksensa erinomaisesti läpi elokuvan. Cotillard on Pittiä uskottavampi salamurhaajana ja vakuuttava aseiden kanssa.
     Elokuvassa nähdään myös Jared Harris Maxin esimiehenä, eversti Frank Heslopina, Lizzy Caplan Maxin Bridget-siskona, August Diehl Hobar-nimisenä natsina ja Simon McBurney miehenä, joka alkaa epäillä Mariannea.

Elokuvan ensimmäinen puolisko tapahtuu Ranskan Marokossa vuonna 1942, jolloin Max ja Marianne kohtaavat ja aloittavat salamurhaoperaationsa. Alkupuoli ei vielä erityisemmin paljasta, mistä heidän tehtävässään on kyse, mutta katsoja saa heti oikean käsityksen, että heidän on tarkoitus tehdä vahinkoa natseille. Toinen puolisko taas tapahtuu tehtävän jälkeen, jolloin pari on mennyt naimisiin ja perustanut perheen. Maxin esimiehet alkavat epäillä, että Marianne olisikin oikeasti natsien vakooja, joka välittää vihollisille tärkeitä tietoja. Maxin tehtävänä on ottaa selvää Mariannesta ja hän haluaakin saada vaimonsa nimen puhdistettua.

Alliedin salamurhaosio olisi jo sellaisenaan mielenkiintoinen elokuva. Alliedin toinen puolisko, jossa jännitys koostuu siitä, ettei katsoja tiedä, onko Marianne hyvä vai paha, olisi jo sellaisenaan mielenkiintoinen elokuva. Tekijät ovat kuitenkin päättäneet pistää nämä kaksi juttua yhteen, jolloin lopputuloksena on erittäin mielenkiintoinen ja hyvä elokuva. Alussa pääsee rauhassa tutustumaan hahmoihin ja heidän suhdettaan rakennetaan, jolloin loppupuolella katsojana haluaa, että Max saa todistettua, ettei Marianne olekaan vakooja. Tavallaan silti toivoisi, että lopputulos ei olisikaan onnellinen, joten ei voi muuta kuin jännityksellä odottaa, mitä tuleman pitää. Kun elokuvassa on tavallaan kaksi tarinaa peräkkäin, aika tuntuu kuluvan todella nopeasti, eikä Allied edes tunnu kestävän kahta tuntia. Muutamia hitaampia osuuksia on, mutta ne eivät jää mieleen, sillä muuten elokuva on niin toimiva. Kyseessä onkin paljon parempi elokuva kuin odotin ja aion todellakin katsoa sen uudestaan. Koko toinen tunti on enemmän tai vähemmän jännittävä. Paljoa ei saa nauraa, mutta muutama ihan huvittava juttu on saatu mukaan. Yllätyin positiivisesti, että elokuvassa nähdään verta ja siinä kiroillaan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Robert Zemeckis, joka on tehnyt hyvää työtä ohjauksen parissa. Zemeckis todella hallitsee näyttelijäohjauksen ja hän kykenee pitämään isojakin kokonaisuuksia kasassa. Vaikka Allied on todella onnistunut työ häneltä, niin silti toivon, että häneltä tulisi välillä jotain Back to the Futuren (1985) kaltaista seikkailuakin. Motion capture -animaatioiden teon hän voisi jo lopettaa, sillä vaikka A Christmas Carol (2009) olikin elokuvana ihan hyvä, niin The Polar Express (2004) ja Beowulf (2007) eivät yksinkertaisesti toimineet. Allied on hyvin kuvattu ja leikattu elokuva. Toisen maailmansodan aika on tuotu hyvin visuaalisuuteen mukaan ja sotakohdat ovat tyylikkään näköisiä, vaikka suurin osa niistä tapahtuukin taustalla. Äänimaailmalla on tuotu mukaan lisäystä eri tunnelmiin. Koska kyseessä on Zemeckisin elokuva, niin musiikeista vastaa tietysti Alan Silvestri.

Yhteenveto: Allied on yllättävän mainio jännitysdraama. Elokuva tuntuu lyhyemmältä kuin se on, mikä voi johtua juurikin siitä, että se tuntuu tavallaan kahdelta erilliseltä jutulta, jotka lopulta yhdessä muodostavat todella hyvän kokonaisuuden. Aluksi katsoja pääsee tutustumaan hahmoihin, jolloin heistä ja heidän suhteestaan välittää loppuleffan ajan. Brad Pitt ja Marion Cotillard ovat hyviä rooleissaan, mutta muut näyttelijät jäävät selkeästi taka-alalle. On hienoa, että ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin tehnyt onnistuneen elokuvan ja toivon, että hän jatkaisi samalla lailla. Ajankuva on onnistuneesti toteutettu. Jos elokuva kiinnostaa, niin suosittelen katsomaan sen. Jos kaipaat jännityselokuvaa tai jollain lailla erilaista kuvausta toisen maailmansodan ajasta, niin katsokaa ihmeessä. Itse aion katsoa sen vielä uudestaan ja voi olla, että ehkä joskus jopa ostan Alliedin.

Kirjoittanut: Joonatan, 20.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Allied, 2016, GK Films, Huahua Media, ImageMovers, Paramount Pictures

Arvostelu: Now You See Me 2 / Suuri puhallus 2 (2016)

NOW YOU SEE ME 2 (2016)

SUURI PUHALLUS 2

Ohjaus: Jon M. Chu
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Woody Harrelson, Deva Franco, Lizzy Caplan, Mark Ruffalo, Daniel Radcliffe, Morgan Freeman, Sanaa Lathan ja Michael Caine
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Now You See Me (2013) jakoi mielipiteitä, mutta se oli silti yllättävä menestys, joten tietysti sille täytyi tehdä jatko-osa. Alunperin suunnitelmana oli, että toisen osan nimi olisi "Now You Can See Me Too" tai että sanan "Too" tilalla olisi vain numero 2. Se ei valitettavasti toteutunut ja nimeksi tuli tylsästi pelkkä Now You See Me 2, vaikka siinäkin numeron voi miettiä "Too" sanana. Vapaasti käännettynähän se olisi "Nyt sinä näet minut kaksi/myös", mutta sen sijaan elokuva kulkee Suomessa nimellä Suuri puhallus 2... Joskus elokuvien nimet voisi jättää suomentamatta. Koska olin kipeä alkuviikosta, en päässyt tämän ja Warcraftin (2016) pressinäytöksiin ja koska minulla oli enää yksi Finnkinon sarjalippu, minun täytyi valita toinen. Minulla oli ensimmäisen Now You See Men arvostelu kirjoitettuna, joten se taisi loppupeleissä ratkaista. Tänään kävin katsomassa Now You See Me 2:n.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Now You See Me!

The Four Horsemen on tekemässä paluuta vuoden piileskelyn jälkeen, mutta suunnitelmat eivät mene niin kuin pitäisi ja heidän salaisuutensa vuodetaan julkisuuteen. Nelikko päätyy Macaoon, Kiinaan, jossa heitä kiristetään ryöstämään siru, jolla pääsee käsiksi kaikkiin tietokonejärjestelmiin.

Jesse Eisenberg palaa Daniel Atlasin rooliin ja toimiikin yhä enemmän johtajaroolissa. Hän puhuu edelleen tosi nopeasti, mutta hän ei ärsytä samalla lailla kuin edellisessä osassa.
     Woody Harrelson esittää jälleen Merritt McKinneytä. Hänen hypnotisointikykyjä on taas hyödynnetty hyvin. Harrelson vetää roolin toimivasti... mutta valitettavasti hän esittää myös Merrittin kaksoisveljeä, Chasea, joka on todella, todella ärsyttävä. Kaksoisveli on hyvä keksintö ja Harrelsonin näkyminen kahtena on hyvin tehty, mutta hahmosta on tehty todella raivostuttava.
     Dave Francon Jack Wilder pääsee lähes samantasoiseksi hahmoksi kuin Atlas ja McKinney. Wilder pääsee jälleen hieman mätkimään turpaan ja kortin heittelyä on käytetty nerokkaasti elokuvassa. Francon suoritus on hyvä.
     Isla Fisherin raskauden takia hahmo piti kirjoittaa ulos, joten hänet korvaa Lizzy Caplanin esittämä Lula. Hahmo suurimmaksi osaksi vain hölöttää kaiken aikaa rasittavasti ja muistuttaa, että on täysin eri hahmo kuin Fisherin esittämä Henley Reeves. Kyseessä on myös perinteinen itsenäinen nainen, joka ei miestä tarvitse. Ei siinä mitään, jos hahmo ei ärsyttäisi.
     Daniel "Harry Potter" Radcliffe palaa taikuuden pariin. Hän esittää elokuvan pahista, Four Horsemenia kiristävää Walter Mabrya. Aluksi hahmo on omalla tavallaan hauska ja hieman uhkaava, mutta loppua kohti hänestä tulee aikamoinen kitisijä. Radcliffeä on vieläkin vaikea katsoa ilman, että hänessä näkee Harry Potterin.
     Mark Ruffalon esittämän Dylan Rhodesin osuutta on onneksi pienennetty. Hahmon tarkoitusperät ovat selkeämmät kuin edellisessä osassa ja hahmon kokemat asiat tuovat hyvää syvyyttä hahmoon.
     Morgan Freeman ja Michael Caine ovat myös yhä mukana. Cainen hahmon, Arthur Tresslerin rooli elokuvassa on aika selvä, varsinkin kun häntä ei näe ennen loppupuolta. Freemanin esittämän Thaddeus Bradleyn roolista on läpi elokuvan vaikea ottaa selvää ja hahmo tuntuu vaihtavan puolta vähän väliä.
     Tällä kertaa Four Horsemenia jahtaa Sanaa Lathanin näyttelemä FBI-agentti Austin, joka on hyvin samanlainen kuin Rhodes edellisessä osassa. Mitään suurta paljastusta hahmosta on tosin turha odottaa.

Elokuva tosiaan tapahtuu vuosi ensimmäisen osan jälkeen. Yllättävää kyllä, muka-ison finaalin jälkeen, mitä edellisessä elokuvassa nähtiin, Four Horsemen joutuu piilottelemaan ja turhautumaan, odotellessaan "Silmän" käskyjä, eikä esiinny hulppeilla lavoilla. Itse en henkilökohtaisesti pitänyt edellisen osan loppuratkaisusta, jossa Rhodes onkin kaiken takana, mutta tässä se tuntuu toimivan. Monesti näkee nykyään jatko-osia, jotka ovat parempia kuin edeltäjänsä, mutta harvoin näkee jatko-osan, joka saa edellisen osan näyttämään paremmalta kuin se oli. Alun lyhyessä prologissa nähdään Rhodesin isän, Lionel Shriken epäonnistunut taikatemppu, josta aiemmin on vain kuultu. Alussa näkyvä nuorempi Thaddeus näkyy epätarkkana, mikä on todella häiritsevää ainakin itselleni. Prologin jälkeen Morgan Freemanin hahmon kertojaääni selittää lyhyesti edellisen osan tapahtumat, josta päästään hieman hitaaseen alkuun. Onneksi läpi elokuvan nähdään kohtauksia, jotka nostavat elokuvan tasoa.

Kuten edellisessä osassa, myös tässä temppukohtaukset ovat parhaita... paitsi ihan viimeinen. Kunnon show'ta ei oikeastaan nähdä, mutta taikakikkoja käytetään silti. Ensimmäisenä yritetään tuoda taikuriporukka takaisin ihmisten ilmoille (jota FBI yhä jahtaa jonkin ihmeen takia), mistä juoni lähtee kunnolla käyntiin. Macao on toimiva valinta siirtää tarina pois Yhdysvalloista ja Kiinan maisemia on hieno nähdä. Paras kohtaus on kuitenkin sirun varastaminen. Sirun kiinnittäminen pelikorttiin ja kortin heittely Horsemanilta toiselle, turvamiesten tutkiessa hahmot läpi, on todella jännittävää katsottavaa. Kohtaus kestää pitkään ja jännitys osataan pitää onnistuneesti koko jutun ajan. Kyseessä on todella toimiva ja muistiin jäävä pätkä, jonka katsoisin mieluusti jo nyt uudestaan.

Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka toimintakohtauksissa kamera heiluukin hieman häiritsevästi. Leikkaus on myös toimivaa. Ohjaus on vaihtunut Louis Leterrieriltä Jon M. Chulle, mutta vaihto ei tuo merkittävää muutosta tyyliin. Chu tunnetaan elokuvien Step Up 2: The Streets (2008) ja Step Up 3D (2012) ohjaajana. Tehosteet ovat suurimmaksi osaksi toimivia, mutta tietokoneella tehdyt räjähdykset ja liekit eivät vieläkään vakuuta. Musiikkina on käytetty ensimmäisen osan tunnaria, perinteikästä jännärimusiikkia ja paikoitellen todella erikoisia kappalevalintoja.

Yhteenveto: Now You See Me 2 on ehdottomasti parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Siinä on virheensä, mutta se on silti hyvä, enkä lähtenyt salista pettyneenä. Loppupuolella yritettiin taas hieman liikaa, mutta osasinkin odottaa sitä. Lula ja Chase ärsyttävät läpi elokuvan, mutta muuten hahmot pääosin toimivat. Sirunvarastamiskohtaus on erittäin hieno. Kiina on hyvää maisemanvaihdosta, mutta voisiko vihdoin jossain jenkkileffassa pistäytyä täällä Suomessa? Eikö? Ei sitten. Jos edellinen osa innosti, niin kannattaa tämä vilkaista. Now You See Me 3 on kuulemma jo työn alla ja tämän jälkeen onkin pakko vain kysyä: miksipä ei?

Kirjoittanut: Joonatan, 12.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.latino-review.com
Now You See Me 2, 2016, Lionsgate, Summit Entertainment