Arvostelu: Nosferatu (2024)

NOSFERATU

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily-Rose Depp, Bill Skarsgård, Aaron Taylor-Johnson, Emma Corrin, Ralph Ineson, Simon McBurney ja Willem Dafoe

Genre: kauhu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Nosferatu on uudelleenfilmatisointi samannimisestä saksalaiselokuvasta (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens) vuodelta 1922, joka puolestaan oli luvaton filmatisointi Bram Stokerin kirjasta Dracula (1897). Elokuvasta oli tehty jo vuonna 1979 uudelleenfilmatisointi Nosferatu - yön valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht) ja vuonna 2015 ilmoitettiin, että Robert Eggers ohjaisi uuden version elokuvasta. Eggers aikoi tehdä elokuvan heti The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) jälkeen, mutta päättikin lopulta tehdä ensin The Lighthousen (2019) ja The Northmanin (2022). Alun perin näyttelijäkaartiin palkattiin Anya Taylor-Joy ja Harry Styles, mutta kummatkin joutuivat jättämään projektin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt uusi Nosferatu saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut viime aikoina varsin nuiva ja epäileväinen kaikenlaisia uudelleenfilmatisointeja kohtaan, mutta olin todella utelias Nosferatun suhteen, pääasiassa Eggersin takia. Elokuvan ensimmäinen traileri oli mielestäni erittäin vaikuttava ja odotin positiivisin mielin näkeväni elokuvan. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Nosferatun jo kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1838 saksalainen Thomas Hutter matkustaa Transylvaniaan tapaamaan kreivi Orlokia, joka haluaa ostaa kartanon pienestä saksalaiskaupungista. Thomas ei kuitenkaan tiedä, että kreivi on verta himoitseva pahan ruumiillistuma, joka aikoo syöstä kaupungin pimeyteen ja tehdä Thomasin rakkaasta Ellenistä vaimonsa.

Puolentoista vuoden takaisessa Renfield-elokuvassa (2023) kreivi Draculan palvelijaa näytellyt Nicholas Hoult palaa vampyyrien maailmaan ja näyttelee Nosferatussa Thomas Hutteria, nuorta kiinteistönvälitysalalla toimivaa miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet lähetetään solmimaan tärkeitä kauppoja iäkkään aatelismiehen kanssa. Hoult tekee yhden uransa parhaista roolitöistä, tulkiten erinomaisesti hahmonsa kasvavaa pelkoa, kun hänen bisneskumppaninsa todelliset aikomukset käyvät selväksi. Näyttelijäkaarti on muutenkin väkevä. The Idol -sarjasta (2023) tuttu Johnny Deppin tytär Lily-Rose säväyttää Thomasin rakkaana Elleninä, jonka pahuus on ottanut tähtäimeensä. Nuoren Deppin työ on suorastaan intensiivistä. Aaron Taylor-Johnson ja Emma Corrin ovat mainiot pääparin varakkaana ystäväpariskuntana Friedrich ja Anna Hardingina, Simon McBurney heittäytyy hyvin lieron vampyyripalvelijan, herr Knockin osaan ja Willem Dafoe on vähemmän yllättäen nappivalinta Von Franziksi, erikoiseksi professoriksi, joka kutsutaan tutkimaan tilannetta, kun tavalliset metodit eivät enää auta. Nosferatu ei suinkaan ole uusi juttu Dafoelle, näyttelihän mies jo itse kreivi Orlokia - tai pikemminkin tämän näyttelijää, Max Schreckiä - alkuperäisen Nosferatun teosta kertovassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

     Mutta elokuvan suurin täky on totta kai itse nosferatu, vampyyrikreivi Orlok, jota näyttelee Bill Skarsgård. Skarsgård vakuutti toisena kauhuikonina, Pennywise-klovnina Se-elokuvissa (It - 2017-2019), mutta jätti kylmäksi muutenkin vaivaannuttavan huonossa The Crow -uudelleenfilmatisoinnissa (2024). Orlokina Skarsgård on hyytävä ja suorastaan tunnistamaton. Usein pelkkänä siluettina taustalla pimeyden syleilemänä nähtävä, vanhaa kieltä möreästi mongertava ja tarkoin harkitusti liikkuva kreivi seisauttaa veret katsomoissa, joskin maskeerajien pornoviiksivalinta voikin aiheuttaa myös huvittunutta tirskuntaa.

Olen viime vuosina yhä vain enenevimmissä määrissä kritisoinut Hollywoodin fiksaatiota uudelleenfilmatisointeja kohtaan, jotka tuntuvat toinen toistaan sieluttomammilta rahastusyrityksiltä. Hyvänä esimerkkinä on aiemmin mainittu Skarsgårdin The Crow. Nosferatusta olin kuitenkin optimistisempi, lähinnä kameran edessä ja takana pyörivän tiimin takia. Minun on hyvin vaikeaa kuvitella, että Robert Eggers tekisi mitään elokuvaa puhtaasti rahan vuoksi ja vaikka tekisikin, uskoisin hänen pistävän silti kaikkensa peliin. Lisäksi Bram Stokerin Dracula-kirjan pohjalta on tehty jo niin runsaasti filmatisointeja, että tässä kohtaa melkeinpä tuntuu siltä, että on vääjäämätöntä, että jokainen sukupolvi saa oman elokuvasovituksensa tutusta tarinasta - kulki se sitten nimellä Dracula tai Nosferatu.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa Nosferatu-elokuvaa tai vaikkapa Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Christopher Leen tähdittämän Pimeyden prinssin (Dracula - 1958), Gary Oldmanin tähdittämän Bram Stokerin Draculan (Bram Stoker's Dracula - 1992), Netflixin Dracula-sarjan (2020) tai jopa Leslie Nielsenin komedian Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), uusi Nosferatu ei tarinallisesti tarjoa mitään uutta. Elokuva seuraa tuttua kaavaa, eikä käsikirjoitus juuri yllätä, mutta lopputuloksen hienous syntyykin Eggersin vaikuttavasta ohjauksesta.

Sen lisäksi, että Eggers saa näyttelijöistään kaiken irti, on hänen loihtimansa tunnelma erinomainen. Nosferatu on todella karmiva elokuva, etenkin ensimmäisen puolituntisensa aikana, kun elokuva kasvattelee painostavuutta kohti ensikohtaamista kreivi Orlokin kanssa. Mukana on muutamia todella onnistunuteita ja aidosti pelottavia kohtauksia, ja yleistunnelma on muutenkin synkkä ja ahdistava. Kun Orlok lähestyy pientä saksalaiskaupunkia ja hänen pimeytensä laskeutuu kaupungin ylle, on tietty epätoivo käsinkosketeltavaa. Samalla elokuvassa on jotain oudon hypnoottista. Samalla lailla kuin Orlok lumoaa uhrinsa pauloihinsa, leffa tekee niin katsojalle. Parin tunnin ja vartin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, huipentuen jopa varsin piinaavalla tavalla.

Nosferatu on audiovisuaalisesti aivan mieletön teos. Kameratyöskentely on läpikotaisin tarkkaa kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Leffan olisikin parasta napata Oscar-ehdokkuus, ehkä jopa voitto kuvauksesta. Valaisua hyödynnetään esimerkillisen taitavasti, etenkin kohtauksessa, jossa vaunut saapuvat hakemaan Thomasin kreivin linnaan. Värityöskentely on todella tyylikästä ja siitä löytyy hauskoja kunnianosoituksia alkuperäiselle klassikolle. Leikkauskin on pääasiassa ensiluokkaista ja mukana on muutamia hurjan sulavia siirtymiä. Lavastus on kertakaikkisen komeaa jälkeä, mainion puvustuksen kanssa jälleen Oscarin arvoista suorittamista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma tukee menoa oivallisesti. Robin Carolanin musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan, oli kyse sitten pelottavista hetkistä tai kaihoisista kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nosferatu, 2024, Focus Features, Maiden Voyage Pictures, Studio 8, Birch Hill Road Entertainment

Arvostelu: Kaiken teoria (The Theory of Everything - 2014)

KAIKEN TEORIA

THE THEORY OF EVERYTHING

Ohjaus: James Marsh

Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones, David Thewlis, Charlie Cox, Harry Lloyd, Simon McBurney, Abigail Cruttenden, Emily Watson ja Maxine Peake

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 7

The Theory of Everything, eli suomalaisittain Kaiken teoria perustuu Jane Hawkingin muistelmakirjaan Travelling to Infinity: My Life with Stephen vuodelta 2007, joka perustuu tositapahtumiin fyysikko Stephen Hawkingin elämästä ja Stephenin ja Janen parisuhteesta. Käsikirjoittaja Anthony McCarten oli kiinnostunut Hawkingin elämästä jo vuosia, luettuaan hänen kirjansa Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes - 1988) ja kun hän luki Jane-vaimon kirjan, hän ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Hän tapasi Janen useaan otteeseen, joka kiinnostui elokuvaideasta ja sai herätettyä myös tuottaja Lisa Brucen mielenkiinnon. Ohjaajaksi palkattiin James Marsh, näyttelijät ja työryhmä saatiin kasaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013. Lopulta Kaiken teoria sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja naispääosa), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan brittielokuvan, miespääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot. Itse kävin katsomassa Kaiken teorian, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta 2015 ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Kaiken teorian kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Cambridgen yliopistolla opiskelevan nerokkaan Stephen Hawkingin elämä mullistuu, kun hänellä todetaan vakava motoneuronitauti, joka tekee hänen liikkumisestaan ja puhumisestaan lopulta liki mahdotonta. Kaikkien odotusten vastaisesti Stephen jatkaa taisteluaan ja hänestä tulee kaikkien aikojen arvostetuin fyysikko.

Pääroolissa Albert Einsteinin ohella maailman tunnetuimpana fyysikkona, Stephen Hawkingina nähdään Eddie Redmayne, joka tekee elokuvassa yhden kaikkien aikojen upeimmista roolisuorituksista. Redmayne voitti roolityöllään lukuisia palkintoja Oscarista ja Golden Globesta Screen Actors Guild Awardiin - kaikki täysin ansaitusti. Kohtaus kohtaukselta Redmayne katoaa rooliinsa yhä vain voimakkaammin ja jossain kohtaa katsojan täytyy ihan hieraista silmiään, että katsooko tässä näyttelijää vai ihka oikeaa Stephen Hawkingia? Redmayne omaksuu Hawkingille tunnetun olemuksen täydellisesti jokaista pientä ilmettä, elettä ja äännähdystä myöten. Ensin hänen sormensa eivät meinaa enää totella, vääntyen kummallisiin asentoihin ja jalkojen seuratessa perästä. Vähitellen miehen naamakin muovautuu kurttuisemmaksi ja lopulta koko kroppa on lähes täysin toimintakyvytön. Vaikkei fysiikasta mitään ymmärtäisi, se ei haittaa, sillä Hawkingin elämä sairauden kanssa ja saavutukset kaikesta huolimatta ovat niin kiehtovaa seurattavaa.

     Myös sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Felicity Jones on oivallinen Hawkingin ihastuksenkohteena ja lopulta vaimona Janena, David Thewlisin ollessa oikealla tavalla karismaattinen ja lempeä Hawkingia eteenpäin puskevan professori Sciaman roolissa. Hawkingin vanhempina nähdään Simon McBurney ja Abigail Cruttenden, kun taas Janen vanhempia esittävät Emily Watson ja Guy Oliver-Watts. Harry Lloyd näyttelee Hawkingin kouluajan ystävää Briania, kun taas vuotta myöhemmin Daredevil-sarjasta (2015-2018) kuuluisaksi noussut Charlie Cox nähdään Hawkingeja auttavana kirkkokuoron johtajana Jonathanina.

Yhä kolmannellakin katselukerralla Kaiken teoria teki minuun valtavan vaikutuksen. Sen lisäksi, että Eddie Redmayne on pääroolissa käsittämättömän huikea, elokuva on muutenkin hienosti tehty. Kuten jo sanoin, Hawkingin elämä on erittäin mielenkiintoinen ja siihen uppoutuu mukaan heti ensiminuuteilla. Koulukavereiden kanssa hassuttelu ja romanssin muodostuminen Stephenin ja Janen välillä saavat lähes unohtamaan, mitä onkaan luvassa. Kun sairaus iskee, on se kuvattu pysäyttävästi. Vaikka kuten tiedämme, Hawking eli jopa 55 vuotta sairautensa kanssa, riipaisee silti sydämestä, kun hän saa kuulla lääkäriltä, ettei hänen odoteta elävän kahta vuotta kauempaa. Jos ei siis käynyt vielä selväksi, nessut kannattaa pitää käden ulottuvilla, kun Kaiken teorian pistää pyörimään, sillä kuivin silmin sitä on vaikea katsoa loppuun saakka.

Vaikka Hawkingin sairaus esitetäänkin tragediana, joka johtaa useisiin herkkiin hetkiin, ei elokuva ole kuitenkaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa yllättävän hauskakin elokuva. Hawkingin tilasta saadaan onnistuneita vitsejä ilman, että hänen kustannuksella koskaan oikeasti naurettaisiin. Lisäksi jotkut onnen hetket nostavat kyyneleet pintaan siinä missä dramaattisetkin kohtaukset. Tunnelma on läpikotaisin vahvasti rakennettu, mikä kietoo katsojan vielä tiukemmin elokuvan vietäväksi. Kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Näin lahjakkaan tekijätiimin kanssa olisi voinut viettää kauemminkin aikaa, enkä olisi pistänyt pahitteeksi, jos parin tunnin elokuvan sijaan he olisivat työstäneet vaikka kymmenosaisen minisarjan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Marsh, joka oli aiemmin tehnyt vain pari pienemmän luokan leffaa. Marshin työ Kaiken teoriassa on erittäin väkevää, kuten on myös Anthony McCartenin, hänen käsikirjoituksensa kanssa. Leffa on lisäksi taitavasti kuvattu ja tyylikkäästi värimääritelty. Valot ja värit leikkivät usein kauniisti keskenään. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät huipputyötä eri aikakausia toistaessaan ja maskeeraajat auttavat Redmaynea Hawkingiksi muuntautumisessa. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Jóhann Jóhannssonin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia nätin herkästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Theory of Everything, 2014, Working Title Films, Dentsu Motion Pictures, Fuji Television Network

Arvostelu: Robin Hood (2010)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Russell Crowe, Cate Blanchett, Mark Strong, Mark Addy, Oscar Isaac, William Hurt, Eileen Atkins, Danny Huston, Max von Sydow, Kevin Durand, Scott Grimes, Alan Doyle, Léa Seydoux, Matthew Macfadyen, Jonathan Zaccaï, Douglas Hodge ja Simon McBurney
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 12 - Director's Cut: 16

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin 1400-luvulta, joissa kerrottiin sankarillisesta miehestä, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Vuosisatojen varrella hahmo on esiintynyt lukuisissa kirjoissa, näytelmissä, peleissä, televisiosarjoissa ja tietty elokuvissa. Tunnetuimpia filmatisointeja hahmosta ovat Errol Flynnin klassikko Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn piirretty Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), sekä Mel Brooksin parodia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993). Ethan Reiff ja Cyrus Voris kynäilivät uutta versiota hahmon tarinasta ja myivät sen tammikuussa 2007 Universal-yhtiölle, joka alkoi työstämään elokuvaa nimellä "Nottingham". Russell Crowe palkattiin päärooliin ja ohjaajaksi valittiin Ridley Scott, joka oli ollut tyytymätön suureen osaan Robin Hood -elokuvista ja halusikin tuoda oman näkemyksensä esille. Hän oli myös tyytymätön Reiffin ja Voriksen käsikirjoitukseen ja Brian Helgeland palkattiin työstämään teksti uuteen muotoon. Scott oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, ettei tarina toiminut, kunnes usean uuden version jälkeen hän koki olevansa valmis kuvaamaan. Kuvaukset alkoivatkin maaliskuussa 2009 ja lopulta yksinkertaisesti Robin Hoodiksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa elokuvan, kun se ilmestyi ja olin äärimmäisen pettynyt siihen. Olen katsonut sen kerran uudestaan, kun se julkaistiin pidennettynä versiona, mutta pidin siitä vielä vähemmän, enkä ole nähnyt leffaa lähes kymmeneen vuoteen. Nyt kun Robin Hood täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoin sen Netflixistä.

Vuonna 1199 Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli on palaamassa ristiretkeltään, kun hän kuolee taistelussa ranskalaisia vastaan. Ylimielisestä Juhana-veljestä tehdään kuningas ja tämä alkaa käyttämään valtaansa häijysti. Jousimies Robin Longstride ja hänen uskolliset miehensä päättävät kuitenkin tuoda muutoksen Englannin hallintatapaan.

Russell Crowen tulkinta tunnetusta jousipyssyä käyttävästä ryöstelijästä on tarpeeksi menevä, mutta hahmo itsessään jää käsikirjoituksen puolesta erikoisen alikehitetyksi, minkä vuoksi Crowen on vaikea saada paljoa irti Robin Hoodista. Hahmo on epätasainen, eivätkä tekijät ole tainneet tietää, haluavatko he tästä Robin Hoodista synkän lainsuojattoman vai lystikkään veijarin. Niinpä hahmo sisältää ripauksen molempia.

Jos itse päähenkilö jää alikehitetyksi, on varmaan turha odottaa, että sivuhahmotkaan olisivat sen laadukkaammin kirjoitettuja. Marian-neidosta yritetään tehdä toiminnallisempaa hahmoa, joka ei seuraa taistelua sivusta, mutta häntä näyttelevä Cate Blanchett on hämmästyttävän puinen roolissa, ottaen huomioon, kuinka hieno näyttelijä on kyseessä. Nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi näyttelijä Oscar Isaac on sopivan ilkikurinen ja narsistinen prinssi Juhanana, mutta hahmo saa aivan liian vähän ruutuaikaa. Léa Seydoux taas on aina yhtä tympeä prinssin morsiamena. Danny Huston ehtii sikailla alkoholisoituneen ja tökerön kuningas Rikhard Leijonamielen roolissa jonkin aikaa, kunnes karmiva kohtalo iskee. Eileen Atkins tekee hyvää työtä kuninkaan ja prinssin häpeilevänä äitinä. Max von Sydowista löytyy arvokkuutta vanhan sir Loxleyn osaan, joka liittyy vahvasti niin Robiniin kuin Marianiinkin. Mark Addy on sentään lupsakka munkki Tuckina, mutta Kevin Durandin näyttelemä Pikku-John vain unohdetaan jossain kohtaa.
     Kehnoimmat hahmot ovat kuitenkin elokuvan roistot. Prinssi Juhana ja Nottinghamin sheriffi (aika mitättömään sivuosaan jäävä Matthew Macfadyen) mielletään usein Robin Hoodin vastuksiksi, mutta tässä leffassa hahmo kohtaa lähinnä Mark Strongin näyttelemän sir Godfreyn, joka on liittoutunut Ranskan kuninkaan Philipin (Jonathan Zaccaï) kanssa ottamaan Englannin haltuunsa. Strong on osoittanut kykynsä roistona useaan otteeseen, mutta tässä hänen hahmonsa on niin mitäänsanomaton, että tuntuu kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi tämän mukanaolo. Kuningas Philip ei luo minkäänlaista uhkaa, sillä Zaccaï ei vakuuta osassaan, eikä hahmon nähdä tekevän lähes mitään.

Robin Hood lähtee käyntiin mukaansatempaavalla toimintakohtauksella ja noin puolen tunnin ajan ehdin ajatella, että eihän tämä nyt todellakaan ole niin kehno elokuva kuin muistin. Kuningas Rikhard Leijonamielen armeijan taisto ranskalaisia vastaan on vaikuttavasti toteutettu. Leffa vaikuttaisi aiempia elokuvia eeppisemmältä tulkinnalta ja kun muistaa, että Scott ja Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin mestarillisen Gladiaattorin (Gladiator - 2000), katsoja alkaa odottamaan teokselta paljon. Kuitenkin kun mahtipontinen taistelu on käyty ja itse tarina lähtee käyntiin, alkavat filmin ongelmat nostella päätään ja vähitellen hoksasin, miksen pitänyt elokuvasta aikoinaan. Koska Gladiaattori on yksi suosikkielokuvistani, olivat odotukseni Robin Hoodia kohtaan vuonna 2010 todella korkeat. Nyt kun olen kymmenen vuoden ajan harmitellut pettymystäni, ei filmi uusintakatselulla ollutkaan niin huono. Toisaalta, kun tässä välissä on ehtinyt näkemään vuoden 2018 Robin Hoodin, mikä oli järkyttävää sontaa, saa sen pelkkä olemassaolo tämän vuoden 2010 Robin Hoodin tuntumaan paremmalta.

Elokuvan kulkiessa eteenpäin käy yhä vain selvemmäksi se, kuinka laiskasti hahmoja käsitellään. Kun pahikset ovat näin surkeita, ei mukaan onnistuta luomaan jännitettä, eikä katsoja millään lailla odota lopun yhteenottoa. Sen lisäksi, että vastapuolten välille rakennettu konflikti on elokuvan sisällä äärimmäisen ohut, eikä siksi herätä mielenkiintoa, on lopputaistelu muutenkin todella antiklimaattinen, kun sitä vertaa alussa nähtyyn taistoon. Näiden kahden toimintakohtauksen välissä katsoja ehtiikin tylsistyä useaan otteeseen, kun draamapuoli puskee päälle. Robinin ja Marianin välille kehitellään romanssia, eikä se ole tainnut koskaan olla näin väkisin väännettyä. Crowen ja Blanchettin väliltä ei löydy kemiaa, eivätkä heidän hahmonsakaan tunnu siltä kuin he liikkuisivat uskottavasti kohti rakastumista.

Tämän Robin Hood -filmatisoinnin on tarkoitus kertoa yksi näkemys siitä, kuinka Robin Hoodista tuli Robin Hood. Ja siinä se juuri epäonnistuu. Ei se riitä, että pari kertaa nähdään, kuinka taitava Robin on jousipyssyn kanssa, vaan hahmoa pitäisi oikeasti kehittää kunnolla kohti sitä pistettä, missä hän on klassisissa seikkailussaan. Hahmo ei tunnu ansaitsevan elokuvan lopussa tiettyä mainetta, sillä hän ei tee tarpeeksi sen eteen elokuvan aikana. Tässä tapauksessa voikin helposti verrata Crowen Maximus-hahmoon Gladiaattorissa (leffoja voi muutenkin vertailla paljon, sillä niissä on hassun paljon samankaltaisuuksia). Maximus taistelee läpi oman elokuvansa hallintoa ja sitä johtavaa tyrannia vastaan, osoittaen jatkuvasti asenteellaan kansalle, että nämä voivat toimia samoin. Robin Hoodissa nimikkohahmo saa hädintuskin yhden tällaisen kohtauksen ja yhtäkkiä kaikki ovat hänen puolellaan. Leffa keskittyy Robinin kohdalla moniin tylsiin puoliin, eikä olennaisiin asioihin. Filmi yrittää hieman avata Robinin lapsuutta, mutta tekee senkin kömpelösti.

Ohjaaja Ridley Scott lainailee paljon Gladiaattoristaan, mutta kadottaa puhdin heti alun taistelun jälkeen. Hän ei saa loppuhuipennuksesta eeppistä, eikä edes tuo mukaan minkäänlaista seikkailuhenkeä. Paikoitellen hän näyttää osaavansa, kun niin oikeasti yrittää, mutta suuren osan ajasta voi vain miettiä, että Scottin parhaat teokset tehtiin jo ainakin 20 vuotta sitten. Scottin työ on tietty vaikeutunut käsikirjoituksen vuoksi, missä hahmot jäävät yhdentekeviksi, eikä tarinakaan etene sujuvasti. Scott tosin itse halusi jatkuvia uudelleenkirjoituksia, kunnes oli tarpeeksi tyytyväinen... Visuaalisesti Scott osaa kyllä tehdä hyvännäköisiä elokuvia. Muutamia turhan paljon heiluvia käsivaraotoksia taistelun keskellä ja outoja zoomailua lukuunottamatta kuvaus on taidokasta. Kuvat ovat täynnä upeita lavasteita ja hienoja asuja. Jos jotain elokuvasta ei voi kritisoida, niin sitä, kuinka tarkkaa työtä monet ovat tehneet elokuvan visuaalisen ilmeen eteen. Äänitehosteetkin ovat vaikuttavat. Säveltäjä Marc Streitenfeld tunnelmoi musiikeillaan mukavasti taustalla (lukuunottamatta erään dramaattisen kohtauksen outoa, tunnelman pilaavaa soitinvalintaa), mutta eivät melodiat mieleen jää.

Elokuvasta on tosiaan olemassa noin vartin pidempi Director's Cut -versio. Lisäykset ovat lähinnä raakuuksia taisteluihin, joita teattereissa ei voitu näyttää. Verta on enemmän ja brutaalimpia hetkiä näytetään tarkemmin. Mukana on myös kohtaus Sherwoodin metsässä, mikä luo parempaa pohjaa Robin Hoodin tulevaisuuden päätöksille kuin mitä teatteriversiossa päästään näkemään.

Yhteenveto: Robin Hood vuosimallia 2010 on keskinkertainen elokuva klassikkokertomuksesta ja vielä isompi pettymys, kun muistaa, että Ridley Scott ja Russell Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin huikean Gladiaattorin. Elokuva alkaa kyllä iskevästi, mutta ison alkutaiston jälkeen meno alkaa väsyä. Kun draamapuoli nousee esille, käy harmillisen selväksi, kuinka kömpelösti hahmot on kirjoitettu. Russell Crowe on mainio pääroolissa, mutta hahmona Robin Hood on kirjoitettu töksähtelevästi. Kyseessä pitäisi olla Robin Hoodin syntytarina, mutta elokuva ei kunnolla vaivaudu panostamaan siihen, että tämä versio hahmosta todella ansaitsisi asemansa, missä hänet myöhemmin tunnettaisiin ympäri valtakunnan. Sivuhahmotkaan eivät ole kummoisia ja Mark Strongin esittämä pahis on mitäänsanomaton. Romanssi Robinin ja Marianin välillä lähinnä tylsistyttää, sillä Crowen ja Cate Blanchettin väliltä ei löydy kunnon kemiaa. Erityistä jännitettä ei onnistuta rakentamaan ja loppuhuipennus ei tarjoa samaa vau-efektiä kuin alun taistelu. Tekniseltä puolelta löytyy kuitenkin paljon hyvää. Jos fanittaa Robin Hood -hahmoa, Ridley Scottia tai Russell Crowea oikein tosissaan, kannattaa tämä versio vilkaista. Mitään erityisen kummoista teosta ei kuitenkaan kannata odottaa näkevänsä. Omalla kohdallani on hieman hassua, että vuoden 2018 Robin Hood -rainan näkeminen sai minut arvostamaan enemmän tätä Scottin ja Crowen yritystä aiheesta. Kenties tulevien vuosikymmenien aikana tullaan näkemään vielä sitäkin surkempia elokuvia hahmosta, jolloin jonain päivänä pidän tätä elokuvaa mestarillisena...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2010, Universal Pictures, Imagine Entertainment, Relativity Media, Scott Free Productions

Arvostelu: Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016)

KIROTTU 2

THE CONJURING 2

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Madison Wolfe, Frances O'Connor, Lauren Esposito, Benjamin Haigh, Simon McBurney, Maria Doyle Kennedy, Simon Delaney, Patrick McAuley, Bonnie Aarons, Bob Adrian ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

Paranormaaleja tapahtumia tutkivan Warrenin pariskunnan tapaukseen perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Toisen osan suunnittelu alkoi itse asiassa jo ennen ensimmäisen ilmestymistä, sillä testiyleisöt pitivät leffasta niin paljon, että New Line Cinema -yhtiö tiesi, että kyseessä on hitti. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2015 ja mainoskikkana yhtiö pyysi papin manaamaan kuvauspaikan, sillä edellisen osan kuvauspaikalla väitettiin tapahtuneen outoja. Kirottu 2 sai ensi-iltansa kesällä 2016 ja se oli edeltäjänsä tavoin iso menestys, minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä. Itse en kuitenkaan mennyt katsomaan sitä. Olin puoli vuotta aikaisemmin nähnyt edellisen osan, enkä pitänyt siitä kovin paljon. Kuitenkin sarjan leffojen ollessa suosittuja - ensimmäistä lisäosaelokuvaa Annabelle (2014) lukuunottamatta - ajattelin, että voisin joskus antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Nyt kun sarja on saamassa uuden lisäosaelokuvan Nunna (The Nun - 2018), mietin, että uuden mahdollisuuden antaminen tapahtuisi viimein. Niinpä katsoimme tyttöystäväni kanssa The Conjuringin ja yllättäen pidin siitä paljon enemmän kuin viimeksi, joten katsoimme Annabellen heti seuraavana iltana. Vaikka se ei ollut kovin kummoinen, odotin innoissani näkeväni Kirottu 2:n ja pari viikkoa myöhemmin katsoimme sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kirottu!

Lontoolaisessa Hodgsonin perheen talossa alkaa tapahtua kummia ja nuorin tyttö Janet vaikuttaa riivatulta. Apuun rientää paranormaaleja tapauksia tutkiva Warrenin pariskunta.

Warrenin pariskuntana nähdään jälleen Vera Farmiga ja Patrick Wilson. Selvänäkijä Lorraine Warrenia näyttelevä Farmiga on jälleen parhaimmillaan silloin, kun katsojana voi nähdä täysin selvästi, miten hahmoa pelottaa nähdä erilaisia karmivia asioita, mutta hän ei silti voi olla katsomatta niitä. Tässä leffassa on Lorrainelle selkeästi pelottavampia hetkiä kuin edellisessä osassa, jolloin hahmon sisäisen kamppailun voi huomata entistä selkeämmin. Tämän lisäksi Farmiga on myös erinomainen etenkin eräässä kohtauksessa, jossa hän vain juttelee erikoisen Janet-tytön kanssa. Ed Warrenia esittävä Wilson taas saa muutaman selkeän tähtihetken ja näyttää taitonsa toistamiseen. Molemmat suoriutuvat rooleistaan todella hyvin. Mutta. Harmillisesti heidän kemiansa ei täysin toimi. Wilson ja Farmiga ovat erittäin mainioita yksinään, mutta pariskuntana he eivät onnistu vakuuttamaan yhtä hyvin kuin viimeksi.
     Riivattuna Janet Hodgsonina nähdään Madison Wolfe, joka on loistava löytö. Hän ei ihan yhtä voimakkaasti kykene ahdistamaan katsojaa kuin Manaajan (The Exorcist - 1973) riivattua Regan-tyttöä näyttelevä Linda Blair, mutta onnistuu silti olemaan hyvin vakuuttava karmivissa kohtauksissa. Hahmoa voi helposti verrata Reganiin, sillä Manaajasta on täysin selvästi otettu vaikutteita. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä kyseessä ei ole mikään puhdas kopio. Kauhuelokuvissa on tyypillistä, että lapsia, etenkin tyttöjä, hyödynnetään pelottamaan katsojia, sillä heissä voi olla jotain todella karmivaa. Janet ei onneksi ole vain karmiva, vaan paikoitellen hän vaikuttaa jopa vaaralliselta.

Janetin lisäksi Hodgsonin perheeseen kuuluvat Peggy-äiti (Frances O'Connor), Margaret-sisko (Lauren Esposito), sekä veljet Billy (Benjamin Haigh) ja Johnny (Patrick McAuley), joka saa niin minimaalisen vähän ruutuaikaa, ettei voi olla ihmettelemättä, miksi hänet täytyi kirjoittaa mukaan. Billy taas on todella sympaattinen änkytyksensä kanssa ja kuinka hän yrittää saada köyhän äitinsä hymyilemään. Margaret nähdään lähinnä leffan alkupäässä, mutta suurimman osan ajasta hänkin tuntuu hieman persoonattomalta. Peggy taas on aika perinteinen perheenäiti, joka tällaisessa tilanteessa on lähinnä kauhuissaan. O'Connorin täytyy siis pääasiassa olla joko huolissaan, peloissaan tai täysin paniikissa.
     Elokuvassa nähdään myös Simon McBurney englantilaisena paranormaaleja tapahtumia tutkivana Maurice Grossina, Maria Doyle Kennedy ja Simon Delaney Hodgsonien naapureina, sekä Sterling Jerins pienessä roolissa Edin ja Lorrainen Judy-tyttärenä.

Kirottu 2 ei valitettavasti ole edeltäjänsä veroinen kauhuteos. Siitä löytyy paljon erittäin hyviä ja jopa loistavia juttuja, mutta myös selkeitä heikkouksia. Parasta filmissä on, miten hyvin ohjaaja James Wan ymmärtää kauhua; mikä oikeasti pelottaa yleisöä. Hän luottaa hieman edellistä osaa enemmän äkkisäikäytyksiin, mutta tässäkään osassa ne eivät johdukaan kissasta tai koirasta tai kaverista, vaan joka kerta ruudulle oikeasti ilmestyy jotain pelottavaa. Wan on myös saanut aikaiseksi todella pitkiä ja piinaavia hetkiä, jotka saavat katsojan pistämään käsiään silmien peitoksi ja nostamaan jalkojaan sohvalle, jottei varmasti mikään kiskaisi niistä sohvan alle. Kenties koko elokuvan paras kohtaus oli mielestäni yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu hetki, jossa Ed on selin Janetiin ja kysyy häneltä kysymyksiä. Siinä kohtauksessa kaikki osuu täysin nappiin ja katsojana jännittää hievahtamatta, milloin taustalla sumeana näkyvä Janet - vai onko se edes enää Janet - tekisi jotain. Kohtauksen päätyttyä sanoin ihan ääneen, että olipa ihan törkeän mahtava ja nerokas hetki. Myös kohtaus, jossa Janet katsoo televisiota, on erinomainen tai kun Lorraine kohtaa talossaan nunnan (Bonnie Aarons). Jösses, se nunna. Aiheuttaa varmasti monille aikuisillekin painajaisia. Ei mikään ihme, että siitä on päätetty tehdä oma elokuvansa.

Filmin isoin heikkous on sama kuin ensimmäisessä Kirotussa: elokuvan kesto. Leffa kestää lähes kaksi tuntia ja vartin, mistä saisi helposti tiivistettyä useita kohtia. Tietyt kauhuhetket ovat mahtavia, kun niissä käytetään kunnolla aikaa pelon luomiseen, mutta jotkut kohdat voisivat olla lyhyempiä tai kokonaan poistettuja. Vaikka Wan tietää paremmin kuin monet muut kauhutekijät, miten kauhua pitää luoda, hän ei ole tässä leffassa täysin ymmärtänyt, että joskus vähemmän on enemmän. Sillä tässä elokuvassahan on tietty enemmän kuin viimeksi. Kylmiä väreitä aiheuttavan nunnan lisäksi mukana on riivattu tyttö, Hodgsonien talossa asuva paha henki (Bob Adrian), sekä loruun perustuva kiero mies (Javier Botet), joka tavallaan toimii, mutta joka tuntuu myös todella voimakkaasti olevan mukana vain sen takia, että hahmosta voisi tehdä oman elokuvansa - mikä muuten ilmestyy näillä näkymin ensi vuonna. Wan ehtii käyttämään lähes kaikki niksinsä hyvissä ajoin ennen loppuhuipennusta, jolloin katsojaa ei enää erityisemmin pelota teoksen finaali. Sitä ei ole myöskään kirjoitettu kovin hyvin, vaan koko homma tuntuu ratkeavan ihan liian helposti. Loppujen lopuksi elokuvan hyvät puolet kuitenkin voittavat tarpeeksi huonoja puolia, jotta sitä voi kutsua hyväksi filmiksi. Jos huipennuksen olisi kirjoittanut uusiksi, leffasta olisi poistanut noin kymmenisen minuuttia ja Warrenin pariskunnan olisi saanut toimimaan uskottavammin, voisi Kirottu 2 olla todella hyvä elokuva.

Leffalla on neljä käsikirjoittajaa, mikä voi helposti selittää sen, miksi filmi tuntuu olevan liian täynnä ja miksi sen loppuhuipennus ei oikein toimi. Kirjoittajanelikon ideat eivät ole täysin osuneet yhteen, mutta onneksi he ovat keksineet monia muita onnistuneita kohtauksia. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Edeltäjänsä tavoin Kirottu 2 on taidokkaasti kuvattu. Tekijöiden olisi kannattanut kuitenkin miettiä, tarvitseeko leffa kahta hyvin samanlaista kuvaa, jossa joku seuraa, kun seinillä alkaa tapahtumaan jotain ja kuva kääntyy hitaasti vasemmalta oikealle. Lavastustiimi on tehnyt loistotyötä Hodgsonin perheen talon kanssa, minkä lisäksi he ovat saaneet 1970-luvun lopun ajankuvan hienosti esille. Maskeeraajat ja puvustajat ovat myös onnistuneet loistavasti - etenkin nunnan kanssa. On vain harmi, että kun he ovat tehneet niin hyvää työtä kieron miehen asun kanssa, on hahmoa korostettu tietokonetehosteilla liikaa, jolloin hahmo ei tunnu yhtä aidolta kuin leffan muut hahmot. Äänimaailma on tietty huikea, minkä lisäksi säveltäjä Joseph Bishara on saanut tähänkin aikaiseksi oivallisia musiikkeja.

Yhteenveto: Kirottu 2 on mainio ja karmiva kauhuelokuva, mutta harmillisesti se on ihan liian pitkä. Leffasta saisi helposti tiivistettyä useita minuutteja pois, jolloin se toimisi paljon tehokkaammin. Ohjaaja James Wan on jälleen onnistunut luomaan hyytävän ilmapiirin ja erinomaisen jännitteen, mutta hän valitettavasti käyttää kaikki ideansa hyvissä ajoin ennen loppuhuipennusta, jolloin elokuvan päätösosio tuntuu aika lattealta. Sen lisäksi hän olisi voinut myös miettiä, että kun mukana on riivattu tyttö, talon paha henki, oudon digitaaliselta näyttävä kiero mies ja todella kammottava nunnademoni, olisiko jonkun pelottavuuden voinut säästää seuraavaan osaan? Useissa kohtauksissa kauhutunnelma kuitenkin toimii täydellisesti ja filmiin mahtuu useita loistavia kohtauksia. Karmivaa henkeä vain lisäävät erinomainen kuvaus, valaisu, lavastus, sekä upeat äänitehosteet. Vera Farmiga ja Patrick Wilson ovat jälleen mainioita Warreneina, vaikka heidän kemiansa eivät tällä kertaa oikein kohtaa. Myös Hodgsonin perheen esittäjät ovat oivallisia, etenkin Madison Wolfe riivattuna Janetina. Vaikka Kirottu 2 ei saavutakaan edeltäjänsä tasoa, on se silti selvästi 2000-luvun kauhuelokuvien parasta antia. Genren faneille suosittelenkin leffaa todella lämpimästi. Jos siis mietitte, mitä kauhuleffoja kannattaa tänä halloweenina katsoa, valitkaa Kirotut. Toivon todella, että Wan palaisi tekemään vielä kolmannen osan ja ymmärtäisi tehdä sen hieman maltillisemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja juliste www.impawards.com
The Conjuring 2, 2016, New Line Cinema, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company, Atomic Monster, Evergreen Media Group

Arvostelu: Mission: Impossible - Rogue Nation (2015)

MISSION: IMPOSSIBLE - ROGUE NATION

Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Simon Pegg, Rebecca Ferguson, Jeremy Renner, Ving Rhames, Sean Harris, Alec Baldwin, Simon McBurney ja Jens Hultén
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Suositun Mission: Impossible -televisiosarjan (1966-1973) pohjalta tehtiin elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible) vuonna 1996. Leffa oli hitti, muttei muuten saanut kovin positiivista palautetta. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) oli vielä isompi kassamagneetti, mutta se sai vielä heikommat arvosanat, eikä M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) ollut enää samanlainen menestys. Kolmas osa sai kuitenkin kriitikoilta ja yleisöltä paremman vastaanoton kuin edeltäjät, jolloin sarjaa jatkettiin. Neljäs leffa Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011) menestyi edeltäjiään paremmin, minkä lisäksi se yllätti monet sillä, kuinka hieno toimintateos se oli. Viidennen osan teko lähtikin nopeasti liikkeelle ja vuonna 2013 paljastettiin, että sarjan ohjaus oli jälleen vaihtunut ja tällä kertaa homman hoitaisi Christopher McQuarrie. Kuvaukset alkoivat kesällä 2014 ja Mission: Impossible - Rogue Nation ilmestyi noin vuotta myöhemmin. Tämäkin elokuva oli suuri hitti, minkä lisäksi monet olivat jälleen yllättyneitä, kuinka mainio se oli ja se sai paljon kehuja. Itse kävin katsomassa Rogue Nationin sen ensi-iltapäivänä yhdessä tätini ja isäni kanssa. Pidin elokuvasta, mutta se ei ollut täysin sitä, mitä odotin. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, kun sain sen Blu-rayna ja pidin siitä hieman enemmän kuin aiemmin. Nyt kun sarja on saamassa taas jatkoa, oli aika katsoa Mission: Impossiblet uudestaan. Katsoinkin kaikki viisi osaa alle viikossa, Rogue Nationin päivää sen jälkeen, kun olin katsonut Ghost Protocolin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2, M:i:III - Vaarallinen tehtävä III ja Mission: Impossible - Ghost Protocol!

IMF lopetetaan ja CIA etsintäkuuluttaa Ethan Huntin, joka yrittää selvittää, mikä on Syndikaatti-järjestö ja miten sen saa pysäytettyä.

Tom Cruise on jälleen agentti Ethan Hunt, joka on saatu pysymään aika lailla samanlaisena kuin edellisessä osassa. Hieman synkempi, mutta määrätietoinen Ethan on loistava agentti, joka on valmis tekemään mitä tahansa suorittaakseen tehtävän ja nyt hän vielä joutuu hommiin yksin. Cruise onnistuu tuttuun tapaansa erinomaisesti pääosassa ja hänen huimapäisyydelleen on pakko antaa hatunnosto taas kerran, sillä tällä kertaa hän roikkuu oikean lentokoneen sivulla, kun se nousee ilmaan ja vedenalaista kohtausta kuvatessa hän pidätti henkeään kuusi minuuttia putkeen, jotta tilanne olisi jännittävämpi. Varsinkin lentokonestuntti herätti huomiota, sillä sellaiset kohdat toteutetaan yleensä studiossa, mutta ei Tom Cruisen tapauksessa. Hän jälleen kerran vaati, että hänet oikeasti kiinnitetään lentokoneen kylkeen, kun se nousee vauhdilla yli kilometrin korkeuteen - ja vieläpä ilman laskuvarjoa, jolloin jos turvavaijerit pettäisivät, hän putoaisi maahan ja kuolisi! Ja kohta kuvattiin kahdeksan kertaa, ennen kuin Cruise oli tyytyväinen! Kuinka moni muu uskaltaisi ryhtyä sellaiseen?
     Edellisistä elokuvista tutut koominen teknikko Benji (Simon Pegg), vakava analyytikko Brandt (Jeremy Renner) ja leppoisa hakkeri Luther (Ving Rhames) tekevät paluun, mutteivät tuttuun tyyliinsä kuulumalla Ethanin tiimiin. Brandt esimerkiksi päätyy CIA:n hommiin, jotka yrittävät saada Ethanin kiinni. Lutherin rooli taas on olla tietokoneensa äärellä aina, kun on tarpeellista. Benjin osuutta sen sijaan on kasvatettu ja hän päätyy Ethanin mukaan jahtaamaan Syndikaattia. Benjiä on muutettu vakavammaksi, mikä sujuu yllättävän hyvin pääasiassa komediarooleja esittävältä Peggiltä. Muutamat vitsit häneltä tietty löytyy, mutta erikoisen tosikkona hän kulkee läpi leffan. Rhames on tuttuun tyyliinsä mainion mukava Lutherina, mutta Rennerin suoritus tuntuu jokseenkin etäiseltä.
     Siinä missä sarjan ohjaaja vaihtuu joka elokuvan myötä, myös sarjan naistähti tuppaa olemaan eri joka leffassa. Tällä kertaa se on Rebecca Fergusonin näyttelemä Isla Faust, jolle on luotu mielenkiintoinen tausta, joka luo oman juonikuvion mukaan tarinaan. Islaa seuraa kiinnostuneena, sillä hän vaikuttaa usein aika mysteeriseltä tapaukselta. Ferguson on kelpo valinta rooliin ja uskottava toimintakohtauksissa.

Elokuvan pahista, eli Syndikaatin johtohahmo Solomon Lanea esittää Sean Harris, joka on oivallinen valinta rooliin jo pelkän äänensä ansiosta. Harrisilla on erikoisen käheä ääni, joka on tavallaan jopa hieman hypnoottista kuultavaa. Hänen olemuksensa sopii myös rauhallisen julmalle roistolle. Valitettavasti Solomon Lane ei ole erityisen hyvin kirjoitettu hahmo. Hän ei elokuvan aikana tee ruudulla oikein mitään erikoista, vaan hän vain ilmestyy välillä selittämään jotain, jolloin kiinnostus häntä kohtaan katoilee, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Leffassa nähdään myös Alec Baldwin CIA:n johtaja Alan Hunleyna, joka haluaa saada Ethanin vangittua, Simon McBurney MI6:n johtaja Atleena ja Jens Hultén Janik "Luutohtori" Vinterinä, eli Solomonin julmana kätyrinä. Valitettavasti yksikään näistä kolmesta hahmosta ei ole kovin kummoinen, eikä Hunley anna tarpeeksi syitä, miksi hän kokisi Ethanin äärimmäisen vakavana uhkana, ottaen huomioon, että hän tietää Ethanin pelastaneen maailman pariin kertaan.

Ensimmäistä kertaa leffaa katsoessani olin lievästi pettynyt, sillä heti aloituskohtaus sisältää etukäteen suuresti hehkutetun lentokonepätkän. Olin toivonut, että se olisi sijoitettu leffan puoleen väliin, kuten edellisen osan hurja stuntti Dubain Burj Khalifa -rakennuksessa tai loppuhuipennukseen, mutta se nähdäänkin jo ennen alkutekstejä. Uudelleen katsottuna kohtaus kuitenkin toimii alussa, sillä se pistää katsojan samantien mahdottomalta tuntuvan tilanteen äärelle, mistä sarjassa pitääkin olla kyse. Nykyään harmittelen vain sitä, että kuva, jossa lentokone nousee ilmaan Ethan Hunt kyljessään kiinni, leikataan liian lyhyeksi. Kuvan olisi pitänyt kestää huomattavasti kauemmin, jotta siinä olisi oikein korostettu, että siinä se Cruise ihan oikeasti roikkuu! Kohtaus myös loppuu todella lyhyeen. Valitettavasti Mission: Impossible - Rogue Nation myös jatkuu herättäen ristiriitaisia tunteita. Yhtäkkiä IMF on taas lopetettu, vaikka se saatiin juuri viime leffan lopussa takaisin toimintaan. Ja tämä lopetus johtuu vielä lähes samasta syystä kuin Ghost Protocolissa, eli Kremlissä tapahtuneesta pommi-iskusta.

Siitä sitten hypätään puoli vuotta eteenpäin tapahtumissa, kun CIA yrittää saada kiinni Ethan Huntin, joka on kasvattanut parran korostaakseen kulunutta aikaa. Kuitenkin heti seuraavan kerran, kun Ethan nähdään, on parta kadonnut ja tuttu tyyli taas esillä. Elokuvan ensimmäinen oikeasti mielenkiintoinen kohtaus on Wienin ooppera, johon on saatu oivaa jännitettä mukaan. Vasta puolen välin vedenalaisessa kohtauksessa Rogue Nation oikeasti nappaa katsojastaan kiinni ja pistää jännittämään, mitä Ethanille käy, kun hän joutuu olemaan hengittämättä useita minuutteja? Parasta koko filmissä on kuitenkin vauhdikas moottoripyörätakaa-ajo, joka on todella vaikuttavasti toteutettu ja saa katsojan säpsähtelemään, kun ajajat kallistavat pyöräänsä mutkissa niin voimakkaasti, että osuvat melkein maahan jaloillaan. Harmillisesti elokuva ei pidä löytämäänsä hienoutta yllä, vaan vajoaa yllättävän unohdettavaksi loppuhuipennukseksi.

Yksi Mission: Impossible - Rogue Nationin suurimmista ongelmista on, ettei siihen ole luotu oikeaa jännitettä mukaan, jolloin tehtävä ei tunnu mahdottomalta. Edellisessä leffassa mahdottomuutta lisäsi se, että lähes kaikki tiimin käyttämät laitteet olivat epäkunnossa ja tiimin täytyi jatkuvasti keksiä varasuunnitelmia. Tässä laitteita ei oikeastaan ole, mutta ne jotka ovat mukana, toimivat. Kaikki tuntuu onnistuvan hieman liian helposti, vaikka takaiskujakin on luvassa. Tarina ei myöskään jostain syystä hyödynnä kunnolla sitä, että Ethania jahdataan. Mainiota lisäjännitystä toisi mukaan vaikkapa se, jos CIA:n joukot saapuisivat vähän väliä paikalle hankaloittamaan tilanteita, kuten Ghost Protocolissa venäläinen poliisihahmo teki. Syndikaattikin tuottaa pettymyksen, sillä aluksi siitä puhutaan kuin se olisi Mission: Impossiblen versio James Bond -leffojen (1962-) SPECTRE-järjestöstä, jolla on pahiksia soluttautuneena kaikkialle, mutta lopulta Syndikaatti vaikuttaakin olevan vain pieni muutaman ihmisen joukko. Kokonaisuutena Rogue Nation on kuitenkin tarpeeksi viihdyttävä ja toiminnallinen, jotta sitä voi oikein hyväksi kutsua, mutta se on hieman liian pitkä, eikä se tarjoa samalla lailla tunteita, jotta se nousisi lähellekään kahden edeltäjänsä loistavaa tasoa.

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut ja tällä kertaa ohjaajana toimii Christopher McQuarrie, joka ohjasi Tom Cruisea jo muutamaa vuotta aiemmin elokuvassa Jack Reacher: Tappajan jäljillä (Jack Reacher - 2012). McQuarriella on selvästi silmää toimintakohtauksille, mutta muissa tarinaa eteenpäin vievissä kohdissa hän ei ihan onnistu. Hän myös käsikirjoitti elokuvan, minkä olisi voinut hoitaa joku toinen. Mission: Impossible - Rogue Nation on kuvattu todella taidokkaasti. Etenkin suuri moottoripyörätakaa-ajo näyttää upealta. Leikkauksessa olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä sieltä täältä. Voi tietty olla, että kun elokuvan ensi-iltaa päätettiin aikaistaa puolella vuodella, jotta se ei kilpailisi Spectren (2015) ja Star Wars: The Force Awakensin (2015) kanssa, jälkituotanto piti tehdä kiireellä, eikä leikkauksen hiomiseen voitu käyttää tarvittavaa aikaa. Myös muutamat digiefektit näyttävät siltä, että niihin olisi pitänyt käyttää enemmän aikaa. Äänimaailma on kuitenkin mahtava ja Joe Kraemerin musiikit toimivat erittäin hyvin. Lalo Schifrinin säveltämä teemamusiikki kuullaan tietysti tässäkin ja on jälleen vaara, että se jää soimaan päässä loppupäiväksi... tai no, sanotaan loppuviikoksi.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Rogue Nation on oikein hyvä elokuva, mutta siitä puuttuu tietty jännite, jolloin tarinan lopputulos ei kiinnosta niin paljon kuin toivoisi. Alun lentokonestuntti on vaikuttava, mutta sen jälkeen kestää kauan, kunnes filmi nappaa katsojansa taas mukaansa. Jälleen kerran Mission: Impossible -leffan parasta antia on puoliväli, tällä kertaa oivallisen sukelluskohtauksen ja huiman moottoripyörätakaa-ajon ansiosta. Valitettavasti elokuva ei saa pidettyä löytämäänsä hienoa tasoa ja sen loppupää on aika unohdettava. Teos on myös liian pitkä, minkä lisäksi itseäni harmittaa, että Syndikaatti-järjestö jää lopulta mitäänsanomattomaksi. Näyttelijät ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi mainioita. Tom Cruise on tietty erinomainen pääosassa ja on kiinnostavaa nähdä Simon Pegg vakavampana kuin yleensä. Rebecca Ferguson on mainio naistähti ja Sean Harris on oiva valinta pahikseksi, vaikka hänen hahmonsa ei ole kovin kummoinen. Ohjaajakäsikirjoittaja Christopher McQuarrie olisi voinut siis työstää leffaa pidempään. Pääasiassa tekninen toteutus on tehty hyvin, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole ihan parhaimmasta päästä. Jos pidit aiemmista sarjan elokuvista, niin kannattaa myös Mission: Impossible - Rogue Nation katsoa, vaikka se onkin pieni pettymys kahden edeltäjänsä jälkeen. Mukana on kuitenkin tarpeeksi onnistuneita asioita, jotta sitä voi kutsua hyväksi. Toivon vain, että sarjan kuudes osa olisi parempi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mission: Impossible - Rogue Nation, 2015, Paramount Pictures, Skydance Media, Bad Robot, China Movie Channel, Alibaba Pictures Group, Odin, TC Productions

Arvostelu: Allied / Liittoutuneet (2016)

ALLIED (2016)

LIITTOUTUNEET

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Brad Pitt, Marion Cotillard, Jared Harris, Lizzy Caplan, August Diehl ja Simon McBurney
Genre: draama, trilleri
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun näin ensimmäistä kertaa Alliedin, eli suomalaisittain Liittoutuneet-elokuvan trailerin, mielenkiintoni heräsi. Ensinnäkin elokuvassa ovat pääosissa Brad Pitt ja Marion Cotillard, ja toiseksi elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin Back to the Future -trilogian (1985-1990) ja Forrest Gumpin (1994), eli Robert Zemeckis. Hieman kyllä jännitti, että paljastiko trailer oikeasti koko elokuvan juonen alusta loppuun, mutta menin silti katsomaan sen ja toivoin, että näkisin edes ihan kivan pätkän. Allied yllätti olemalla paljon parempi kuin vain "ihan kiva". Kyseessä on siis elokuva, joka rikkoi Brad Pittin ja Angelina Jolien suhteen.

Vuonna 1942 Max Vatan ja Marianne Beauséjour soluttautuvat Marokossa natsien alueelle suorittaakseen salamurhatehtävän. He rakastuvat ja perustavat perheen. Ongelmat alkavat, kun Mariannen epäillään olevankin vihollisten vakooja.

Max Vatania näyttelee Brad Pitt, jolta olen nähnyt selkeästi huonompia roolisuorituksia, mutta myös todella hyviäkin, kuten Inglourious Basterdsissa (2009). Tässä Pitt on oikein mainio ja uskottava Yhdysvaltain salaisena tappajana. Pittillä on elokuvassa muutamia heikompia osuuksia, mutta pääosin hän suoriutuu osastaan toimivasti. Pitt puhuu elokuvassa aika sujuvan kuuloisesti ranskaa ja käsittelee korttipakkaa yllättävän taidokkaasti.
     Marianne Beauséjourina nähdään Marion Cotillard, joka on todella hyvä näyttelijä. Cotillardilta ei löydy heikkoja osuuksia ja hän vetääkin suorituksensa erinomaisesti läpi elokuvan. Cotillard on Pittiä uskottavampi salamurhaajana ja vakuuttava aseiden kanssa.
     Elokuvassa nähdään myös Jared Harris Maxin esimiehenä, eversti Frank Heslopina, Lizzy Caplan Maxin Bridget-siskona, August Diehl Hobar-nimisenä natsina ja Simon McBurney miehenä, joka alkaa epäillä Mariannea.

Elokuvan ensimmäinen puolisko tapahtuu Ranskan Marokossa vuonna 1942, jolloin Max ja Marianne kohtaavat ja aloittavat salamurhaoperaationsa. Alkupuoli ei vielä erityisemmin paljasta, mistä heidän tehtävässään on kyse, mutta katsoja saa heti oikean käsityksen, että heidän on tarkoitus tehdä vahinkoa natseille. Toinen puolisko taas tapahtuu tehtävän jälkeen, jolloin pari on mennyt naimisiin ja perustanut perheen. Maxin esimiehet alkavat epäillä, että Marianne olisikin oikeasti natsien vakooja, joka välittää vihollisille tärkeitä tietoja. Maxin tehtävänä on ottaa selvää Mariannesta ja hän haluaakin saada vaimonsa nimen puhdistettua.

Alliedin salamurhaosio olisi jo sellaisenaan mielenkiintoinen elokuva. Alliedin toinen puolisko, jossa jännitys koostuu siitä, ettei katsoja tiedä, onko Marianne hyvä vai paha, olisi jo sellaisenaan mielenkiintoinen elokuva. Tekijät ovat kuitenkin päättäneet pistää nämä kaksi juttua yhteen, jolloin lopputuloksena on erittäin mielenkiintoinen ja hyvä elokuva. Alussa pääsee rauhassa tutustumaan hahmoihin ja heidän suhdettaan rakennetaan, jolloin loppupuolella katsojana haluaa, että Max saa todistettua, ettei Marianne olekaan vakooja. Tavallaan silti toivoisi, että lopputulos ei olisikaan onnellinen, joten ei voi muuta kuin jännityksellä odottaa, mitä tuleman pitää. Kun elokuvassa on tavallaan kaksi tarinaa peräkkäin, aika tuntuu kuluvan todella nopeasti, eikä Allied edes tunnu kestävän kahta tuntia. Muutamia hitaampia osuuksia on, mutta ne eivät jää mieleen, sillä muuten elokuva on niin toimiva. Kyseessä onkin paljon parempi elokuva kuin odotin ja aion todellakin katsoa sen uudestaan. Koko toinen tunti on enemmän tai vähemmän jännittävä. Paljoa ei saa nauraa, mutta muutama ihan huvittava juttu on saatu mukaan. Yllätyin positiivisesti, että elokuvassa nähdään verta ja siinä kiroillaan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Robert Zemeckis, joka on tehnyt hyvää työtä ohjauksen parissa. Zemeckis todella hallitsee näyttelijäohjauksen ja hän kykenee pitämään isojakin kokonaisuuksia kasassa. Vaikka Allied on todella onnistunut työ häneltä, niin silti toivon, että häneltä tulisi välillä jotain Back to the Futuren (1985) kaltaista seikkailuakin. Motion capture -animaatioiden teon hän voisi jo lopettaa, sillä vaikka A Christmas Carol (2009) olikin elokuvana ihan hyvä, niin The Polar Express (2004) ja Beowulf (2007) eivät yksinkertaisesti toimineet. Allied on hyvin kuvattu ja leikattu elokuva. Toisen maailmansodan aika on tuotu hyvin visuaalisuuteen mukaan ja sotakohdat ovat tyylikkään näköisiä, vaikka suurin osa niistä tapahtuukin taustalla. Äänimaailmalla on tuotu mukaan lisäystä eri tunnelmiin. Koska kyseessä on Zemeckisin elokuva, niin musiikeista vastaa tietysti Alan Silvestri.

Yhteenveto: Allied on yllättävän mainio jännitysdraama. Elokuva tuntuu lyhyemmältä kuin se on, mikä voi johtua juurikin siitä, että se tuntuu tavallaan kahdelta erilliseltä jutulta, jotka lopulta yhdessä muodostavat todella hyvän kokonaisuuden. Aluksi katsoja pääsee tutustumaan hahmoihin, jolloin heistä ja heidän suhteestaan välittää loppuleffan ajan. Brad Pitt ja Marion Cotillard ovat hyviä rooleissaan, mutta muut näyttelijät jäävät selkeästi taka-alalle. On hienoa, että ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin tehnyt onnistuneen elokuvan ja toivon, että hän jatkaisi samalla lailla. Ajankuva on onnistuneesti toteutettu. Jos elokuva kiinnostaa, niin suosittelen katsomaan sen. Jos kaipaat jännityselokuvaa tai jollain lailla erilaista kuvausta toisen maailmansodan ajasta, niin katsokaa ihmeessä. Itse aion katsoa sen vielä uudestaan ja voi olla, että ehkä joskus jopa ostan Alliedin.

Kirjoittanut: Joonatan, 20.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Allied, 2016, GK Films, Huahua Media, ImageMovers, Paramount Pictures