Hyviä enteitä, kausi 3 (Good Omens - 2026) - sarja-arvostelu

HYVIÄ ENTEITÄ - KAUSI 3

GOOD OMENS

Luoja: Neil Gaiman

Näyttelijät: Michael Sheen, David Tennant, Bilal Hasna, Mark Addy, Sean Pertwee, Paul Chahidi, Gloria Obianyo, Liz Carr, Quelin Sepulveda, Derek Jacobi, Tanya Moodie, Toby Jones, Crystal Yu, Andrew O'Neill ja Poppy Lee Friar

Genre: fantasia

Jaksomäärä: 1

Jakson kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 13

Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin kirjaan Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin hienot ja oikeat ennustukset (Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch - 1990) perustuva televisiosarja Hyviä enteitä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa toukokuussa 2019, joten sarjalle päätettiin tehdä jatkoa, vaikka jo ykköskausi käsitteli koko lähdemateriaalina toimineen kirjan. Heinäkuussa 2023 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten tekijät ilmoittivat työstävänsä vielä kolmannen tuotantokauden. Kuitenkin kun syksyllä 2024 useat naiset syyttivät sarjassa showrunnerina työskentelevää kirjailija Gaimania seksuaalisesta ahdistelusta, tuotanto pistettiin jäihin. Gaiman jätti projektin ja lopulta Amazonilla päätettiin tehdä kuuden jakson sijaan yksi ainoa pidempi jakso, joka veisi tarinan päätökseensä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Hyvien enteiden kolmas ja samalla viimeinen, sekä vain yhdestä ainoasta jaksosta koostuva tuotantokausi on saapunut Amazon Prime Videoon. Itse pidin sarjan avauskaudesta aika paljonkin, mutta mielestäni kakkoskausi oli pettymys ja siitä huomasi, että lähdemateriaali oli jo koluttu. Tuotannon sekoilut laskivat odotukseni finaalia kohtaan pohjamutiin, mutta katsoin silti Hyvien enteiden kolmannen kauden pari päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Taivaassa valmistaudutaan toisen tulemisen alkamiseen, mutta kun Jumalan kirjuri Metatron, Elämän kirja ja itse Jeesus mystisesti katoavat, ylin arkkienkeli Aziraphale tarvitsee demoni Crowleyn apua korjatakseen tilanteen.

Michael Sheen ja David Tennant palaavat kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa rooleihinsa enkeli Aziraphaleksi ja demoni Crowleyksi, jotka pelaavat periaatteessa eri tiimeissä, mutta jotka ovat olleet salaa ystäviä jo vuosisatojen ajan. Kaksikon välillä tosin saattaa olla muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Aziraphale on noussut ylimmäksi arkkienkeliksi, jonka vastuulle on asetettu toisen tulemisen, eli Jeesuksen paluun ja samalla maailmanlopun toteutus... joskin Aziraphale toivoisi kovasti, että homman voisi hoitaa niin, että kaikilla olisi kivaa. Crowley sen sijaan pyörii ihmisten maailmassa, kyllästyttyään Taivaan ja Helvetin väliseen kinasteluun. Sheen ja Tennant ovat loppuun asti mainiot rooleissaan ja sarjan selvä valopilkku siinä kohtaa, kun itse tarina alkoi jättää kylmäksi. He ja heidän hahmonsa ovat mahtavassa kontrastissa keskenään ja Aziraphalen ja Crowleyn välistä kanssakäymistä on aina mukava seurata.

     Lisäksi kaudella nähdään vanhat tutut enkelit Uriel (Gloria Obianyo), Saraqael (Liz Carr), Sandalphon (Paul Chahidi) ja Muriel (Quelin Sepulveda), sekä Jumalan kirjuri Metatron (Derek Jacobi), kun taas uusina hahmoina esitellään itse Jeesus Kristus (Bilal Hasna), sekä taikuri Harry Fisu (Mark Addy), jonka seuraan Jeesus liittyy matkatessaan ihmettelemään nykymaailmaa. Sivunäyttelijät ovat kelvollisia osissaan ja parasta antia tarjoaa Addy parhaat päivänsä nähneenä taikatemppujen tekijänä, jonka korttitemput saavat kuitenkin itse Jeesuksen hämmästymään.

Hyvien enteiden finaalista on hassua puhua televisiosarjan tuotantokautena, koska kyse on tosiaan yhdestä ainoasta jaksosta. Jakso on vieläpä pikkaisen päälle puolitoista tuntia pitkä, joten enemmänkin tekisi mieli käyttää termiä "elokuva". Valitettavasti tämä pitkä jakso ei mene myöskään elokuvasta, vaan se tuntuu vain liian myöhään tehdyltä epilogilta sarjalle, joka ei osannut päättyä ajoissa. Sheen ja Tennant ovat tosiaan edelleen mainiossa vedossa ja ääripäähahmojen välistä kinastelua kuuntelee taas huvittuneena, minkä lisäksi oman kiinnostavan vivahteensa tuo modernia maailmaa ihmettelevä ylösnousemuksen tehnyt Jeesus.

Lopputulos ei kuitenkaan pääse eroon niistä kahdesta faktasta, että kolmas kausi jatkaa kakkoskauden linjalla, keksien omaa tarinaansa lähdemateriaalin päätyttyä ja että sen oli tarkoitus olla huomattavasti pidempi kuin millainen siitä lopulta tuli. Tuotantokausi... tai siis jakso käynnistyy vielä ihan menevästi, mutta kun varsinainen etsintäretki käynnistyy, loppuaika tunnutaan kiirehtivän maaliin. Vaikka kyse on maailmanlopun estämisyrityksestä, josta ei kieltämättä vauhtia puutu, on kertomus silti aika vaisu ja jännityksetön. Sarjan vannoutuneimmille faneille lopetus on todennäköisesti liikuttava, mutta minut tämä koko kausi tai jakso tai mikälie jätti aika kylmäksi.

Sarjan aiemmat jaksot ohjannut Douglas Mackinnon ei enää palannut kolmannelle kaudelle, vaan päätösjakson on ohjannut Rachel Talalay, jonka työtä ei auta tuotannon ongelmat ja niiden myötä Neil Gaimanin aloittama ja Michael Marshall Greenin ja Peter Atkinsin loppuun viemä ailahteleva käsikirjoitus. Teknisesti Hyviä enteitä jatkaa hieman halvalla linjallaan. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet oivalliset ja puvustus mainiota, mutta tehosteista korostuu pienehkö budjetti ja liika digitaalisuus. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja David Arnoldin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Good Omens season 3 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Good Omens, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2019-2026, Amazon Studios, BBC Studios, BBC Worldwide, Narrativia, Salt River Studios, The Blank Corporation

Arvostelu: Ritarin tarina (A Knight's Tale - 2001)

RITARIN TARINA

A KNIGHT'S TALE

Ohjaus: Brian Helgeland

Pääosissa: Heath Ledger, Shannyn Sossamon, Rufus Sewell, Mark Addy, Alan Tudyk, Paul Bettany, Laura Fraser, Bérénice Bejo, James Purefoy ja Christopher Cazenove

Genre: seikkailu, komedia, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

A Knight's Tale, eli suomalaisittain Ritarin tarina on edesmenneen Heath Ledgerin tähdittämä keskiaikaan sijoittuva seikkailukomedia, mikä pohjautuu löyhästi Geoffrey Chaucerin tarinaan The Knight's Tale 1300-luvun lopulta. Brian Helgeland kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Columbia Picturesin innostumaan filmin teosta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Ritarin tarina sai maailmanensi-iltansa 8. maaliskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Kesällä nousi kohu, kun yksi ylistäviä arvosteluja antaneista kriitikoista paljastui Columbia Picturesin markkinointipuolen työntekijäksi, joka käytti valenimeä. Tämä ei ollut ainoa elokuva, mistä tämä huomattiin, vaan samaa oli tehty myös The Patriotista (2000) ja Elukasta (The Animal - 2001). Lopulta vuonna 2005 studio joutui maksamaan viisi dollaria jokaiselle katsojalle, joka oli mennyt katsomaan elokuvaa väärennetyn arvostelun vuoksi. Itse näin Ritarin tarinasta lapsena vain elokuvan alun ja kesti vuosia, kunnes näin leffan vihdoin kokonaan, kun se esitettiin televisiossa. Pidin filmistä ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa Ritarin tarinan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiajalla ritari nimeltä sir Ector kuolee, jolloin hänen aseenkantajansa William Thatcher päättää itse esittää ritaria ja osallistua turnajaisiin rahan vuoksi. Aatelisen esittäminen ja peitsitaistelu ei kuitenkaan suju yhtä luontevasti kuin William oli toivonut.

Yön ritari -elokuvan (The Dark Knight - 2008) Jokerina parhaiten tunnettu Heath Ledger näyttelee aseenkantaja William Thatcheria, joka on varma, että omaa kohtaloaan voi muuttaa ja niinpä päättääkin esiintyä ritarina silläkin uhalla, että paljastuessaan hänet teloitettaisiin. Ledger sopii oikein passelisti nuoren ritaripyrkyrin osaan, joka uskoo itsestään paljon, vaikkei todellisuudessa olisi läheskään yhtä lahjakas. Williamista on helppo pitää ja alusta asti katsoja kannustaa häntä voittoon.

Matkaansa mukaan William saa sir Ectoria myös palvelleet aseenkantajat Rolandin (Mark Addy) ja Watin (Disneyn luottoääninäyttelijä Alan Tudyk), kirjailija Geoffrey Chaucerin (Paul Bettany), jonka tarinaan elokuva löyhästi perustuu, sekä naisseppä Katen (Laura Fraser). Bettany pääsee loistamaan eksentrisenä kirjailijana, joka esittelee mahtipontisesti Williamin (tai siis tämän valeminän, sir Ulrich von Liechtensteinin) turnajaisyleisöille. Addy, Tudyk ja etenkin Fraser jäävät kuitenkin lopulta aika alihyödynnetyiksi, vaikka Addy parit hyvät vitsit tarjoaakin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Shannyn Sossamon hienona Jocelyn-neitona, johon William ihastuu, Rufus Sewell ylimielisenä kreivi Adhemarina, joka on erittäin taidokas peitsitaistelussa, sekä James Purefoy sir Thomas Colvillena, jolla on Williamin tavoin jotain salattavaa. Sossamonin ja Ledgerin väliltä löytyy oivaa kemiaa ja Sewell on hyvä valinta tarinan päävastukseksi turnajaisissa.

Ritarin tarina sai ilmestyessään kritiikkiä anakronismista, eli juttujen sijoittamisesta väärään aikaan - tässä tapauksessa tiettyjen modernien juttujen sijoittamista keskiajan tarinaan. Vaikka elokuvan alussa kuultava Queenin We Will Rock You -kappale hämmentää, huvittaa ja innostaa samanaikaisesti, ei itseäni sinänsä häiritse modernien asioiden tuominen keskiaikaiseen kertomukseen. Ritarin tarina ei yritäkään olla historiallisesti tarkka, vaan se on enemmän kieli hieman poskessa tehty seikkailuleffa ja sellaisenaan oikein viihdyttävä. Ja kuten edesmennyt kriitikko Roger Ebert omassa arviossaan totesi, eivätpä orkesterin säveltämät mahtipontiset musiikitkaan olisi olleet keskiaikaan kuuluvia, joten ne olisivat ihan yhtä anakronisesi käytettyjä kuin Queenin sun muiden yhtiöiden kappaleet, joita elokuvassa kuullaan. Tutut kappaleet auttavat luomaan leffaan veikeän hengen, mikä nappaa katsojan mukaansa heti alusta alkaen.

Mukaansatempaavan hengen lisäksi elokuva sisältää myös kelpo komediaa, vauhdikkaita ja hieman jännittäviä toimintakohtauksia turnauksissa, sekä totta kai suloiseksi tarkoitettua romantiikkaa. Rakkausosasto ei kuulu elokuvan vahvuuksiin, mutta se tuntuu niin kuuluvan lajityyppiin, että sen katsoo sujuvasti kaiken ohessa. Turnajaiset sen sijaan ovat kaikki vangitsevia kohtauksia ja peitsitaistelut ovat vaikuttavasti toteutettuja. Peitset valmistettiin helposti hajoavista materiaaleista, jotta ne eivät aiheuttaisi vahinkoa stunt-näyttelijöille. Tekijät ovatkin sanoneet, että yllättyivät, kuinka vähän tapaturmia kuvauksissa tapahtui - ainoastaan ohjaajalta irtosi hammas, kun Ledger demonstroi hyökkäysliikettä ja osui luudanvarrella ohjaajaa suuhun. Kevyen tunnelman lisäksi leffa osaa myös vakavoitua oikean paikan tullen ja yhdessä kohtaa tuodaan mukaan liikuttavuutta, mikä jopa sai minut melkein itkemään, kun ensimmäisen kerran katsoin leffan. Toisellakin katselukerralla kohtaus on voimakas ja se luo hyvää tunnesidettä elokuvan loppupäähän.

Ritarin tarina oli vasta Brian Helgelandin toinen elokuvaohjaus ja hän oli aiemmin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana. Helgeland voittikin parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon työstään L.A. Confidentialissa (1997). Irronneesta hampaastaan huolimatta Helgeland hoitaa hommansa mainiosti leffassa ja leikkii keskiajan ja modernisuuden yhdistelyllä hyvin. Lavasteet ja asut ovat erinomaiset ja niillä luodaan tyylikkäästi 1300-luvun lopun meininki. Kuvaus on sujuvaa ja leikkaus pätevää. Äänimaailma pääsee hyvin valloilleen etenkin turnauksissa hirnahtelevien hevosten, peitsien sirpaloitumisen ja yleisön mylvinnän kera. Carter Burwellin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta jäävät auttamatta Queenin ja muiden yhtyeiden kappaleiden varjoon.

Yhteenveto: Ritarin tarina on mainio ja viihdyttävä seikkailu, joka leikittelee oivallisesti keskiaikaisten ja modernien juttujen kanssa. Aluksi sitä kummastelee, kun turnajaisväki tuntuu tietävän Queenin, mutta pian sitä jo itsekin takoo nyrkkiä ilmaan We Will Rock Youn tahdissa. Tekijöillä on ollut sopivasti kieli poskessa leffaa tehdessä ja kertomus esitetään hupaisin keinoin. Ei elokuva kuitenkaan puhdas komedia ole, vaan mukana on hieman liikuttavuuttakin ja turnajaiskohtauksissa saa jopa jännittää William Thatcherin puolesta. Heath Ledger on nappivalinta koppavan ritaripyrkyrin osaan ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti. Etenkin Paul Bettany heittäytyy hyvin kirjailija Chaucerin rooliin. Tekninen puoli on onnistunut ja niin lavasteet kuin asut ovat näyttävät. Ritarin tarina toimii oikein hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sen vilkaisemaan, jos komediallisemmat keskiaikaistarinat uppoavat. 20-vuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useampaankin otteeseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, myötähäpeällinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Knight's Tale, 2001, Columbia Pictures, Escape Artists, Finestkind, Black and Blu Entertainment

Arvostelu: Robin Hood (2010)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Russell Crowe, Cate Blanchett, Mark Strong, Mark Addy, Oscar Isaac, William Hurt, Eileen Atkins, Danny Huston, Max von Sydow, Kevin Durand, Scott Grimes, Alan Doyle, Léa Seydoux, Matthew Macfadyen, Jonathan Zaccaï, Douglas Hodge ja Simon McBurney
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 12 - Director's Cut: 16

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin 1400-luvulta, joissa kerrottiin sankarillisesta miehestä, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Vuosisatojen varrella hahmo on esiintynyt lukuisissa kirjoissa, näytelmissä, peleissä, televisiosarjoissa ja tietty elokuvissa. Tunnetuimpia filmatisointeja hahmosta ovat Errol Flynnin klassikko Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn piirretty Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), sekä Mel Brooksin parodia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993). Ethan Reiff ja Cyrus Voris kynäilivät uutta versiota hahmon tarinasta ja myivät sen tammikuussa 2007 Universal-yhtiölle, joka alkoi työstämään elokuvaa nimellä "Nottingham". Russell Crowe palkattiin päärooliin ja ohjaajaksi valittiin Ridley Scott, joka oli ollut tyytymätön suureen osaan Robin Hood -elokuvista ja halusikin tuoda oman näkemyksensä esille. Hän oli myös tyytymätön Reiffin ja Voriksen käsikirjoitukseen ja Brian Helgeland palkattiin työstämään teksti uuteen muotoon. Scott oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, ettei tarina toiminut, kunnes usean uuden version jälkeen hän koki olevansa valmis kuvaamaan. Kuvaukset alkoivatkin maaliskuussa 2009 ja lopulta yksinkertaisesti Robin Hoodiksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa elokuvan, kun se ilmestyi ja olin äärimmäisen pettynyt siihen. Olen katsonut sen kerran uudestaan, kun se julkaistiin pidennettynä versiona, mutta pidin siitä vielä vähemmän, enkä ole nähnyt leffaa lähes kymmeneen vuoteen. Nyt kun Robin Hood täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoin sen Netflixistä.

Vuonna 1199 Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli on palaamassa ristiretkeltään, kun hän kuolee taistelussa ranskalaisia vastaan. Ylimielisestä Juhana-veljestä tehdään kuningas ja tämä alkaa käyttämään valtaansa häijysti. Jousimies Robin Longstride ja hänen uskolliset miehensä päättävät kuitenkin tuoda muutoksen Englannin hallintatapaan.

Russell Crowen tulkinta tunnetusta jousipyssyä käyttävästä ryöstelijästä on tarpeeksi menevä, mutta hahmo itsessään jää käsikirjoituksen puolesta erikoisen alikehitetyksi, minkä vuoksi Crowen on vaikea saada paljoa irti Robin Hoodista. Hahmo on epätasainen, eivätkä tekijät ole tainneet tietää, haluavatko he tästä Robin Hoodista synkän lainsuojattoman vai lystikkään veijarin. Niinpä hahmo sisältää ripauksen molempia.

Jos itse päähenkilö jää alikehitetyksi, on varmaan turha odottaa, että sivuhahmotkaan olisivat sen laadukkaammin kirjoitettuja. Marian-neidosta yritetään tehdä toiminnallisempaa hahmoa, joka ei seuraa taistelua sivusta, mutta häntä näyttelevä Cate Blanchett on hämmästyttävän puinen roolissa, ottaen huomioon, kuinka hieno näyttelijä on kyseessä. Nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi näyttelijä Oscar Isaac on sopivan ilkikurinen ja narsistinen prinssi Juhanana, mutta hahmo saa aivan liian vähän ruutuaikaa. Léa Seydoux taas on aina yhtä tympeä prinssin morsiamena. Danny Huston ehtii sikailla alkoholisoituneen ja tökerön kuningas Rikhard Leijonamielen roolissa jonkin aikaa, kunnes karmiva kohtalo iskee. Eileen Atkins tekee hyvää työtä kuninkaan ja prinssin häpeilevänä äitinä. Max von Sydowista löytyy arvokkuutta vanhan sir Loxleyn osaan, joka liittyy vahvasti niin Robiniin kuin Marianiinkin. Mark Addy on sentään lupsakka munkki Tuckina, mutta Kevin Durandin näyttelemä Pikku-John vain unohdetaan jossain kohtaa.
     Kehnoimmat hahmot ovat kuitenkin elokuvan roistot. Prinssi Juhana ja Nottinghamin sheriffi (aika mitättömään sivuosaan jäävä Matthew Macfadyen) mielletään usein Robin Hoodin vastuksiksi, mutta tässä leffassa hahmo kohtaa lähinnä Mark Strongin näyttelemän sir Godfreyn, joka on liittoutunut Ranskan kuninkaan Philipin (Jonathan Zaccaï) kanssa ottamaan Englannin haltuunsa. Strong on osoittanut kykynsä roistona useaan otteeseen, mutta tässä hänen hahmonsa on niin mitäänsanomaton, että tuntuu kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi tämän mukanaolo. Kuningas Philip ei luo minkäänlaista uhkaa, sillä Zaccaï ei vakuuta osassaan, eikä hahmon nähdä tekevän lähes mitään.

Robin Hood lähtee käyntiin mukaansatempaavalla toimintakohtauksella ja noin puolen tunnin ajan ehdin ajatella, että eihän tämä nyt todellakaan ole niin kehno elokuva kuin muistin. Kuningas Rikhard Leijonamielen armeijan taisto ranskalaisia vastaan on vaikuttavasti toteutettu. Leffa vaikuttaisi aiempia elokuvia eeppisemmältä tulkinnalta ja kun muistaa, että Scott ja Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin mestarillisen Gladiaattorin (Gladiator - 2000), katsoja alkaa odottamaan teokselta paljon. Kuitenkin kun mahtipontinen taistelu on käyty ja itse tarina lähtee käyntiin, alkavat filmin ongelmat nostella päätään ja vähitellen hoksasin, miksen pitänyt elokuvasta aikoinaan. Koska Gladiaattori on yksi suosikkielokuvistani, olivat odotukseni Robin Hoodia kohtaan vuonna 2010 todella korkeat. Nyt kun olen kymmenen vuoden ajan harmitellut pettymystäni, ei filmi uusintakatselulla ollutkaan niin huono. Toisaalta, kun tässä välissä on ehtinyt näkemään vuoden 2018 Robin Hoodin, mikä oli järkyttävää sontaa, saa sen pelkkä olemassaolo tämän vuoden 2010 Robin Hoodin tuntumaan paremmalta.

Elokuvan kulkiessa eteenpäin käy yhä vain selvemmäksi se, kuinka laiskasti hahmoja käsitellään. Kun pahikset ovat näin surkeita, ei mukaan onnistuta luomaan jännitettä, eikä katsoja millään lailla odota lopun yhteenottoa. Sen lisäksi, että vastapuolten välille rakennettu konflikti on elokuvan sisällä äärimmäisen ohut, eikä siksi herätä mielenkiintoa, on lopputaistelu muutenkin todella antiklimaattinen, kun sitä vertaa alussa nähtyyn taistoon. Näiden kahden toimintakohtauksen välissä katsoja ehtiikin tylsistyä useaan otteeseen, kun draamapuoli puskee päälle. Robinin ja Marianin välille kehitellään romanssia, eikä se ole tainnut koskaan olla näin väkisin väännettyä. Crowen ja Blanchettin väliltä ei löydy kemiaa, eivätkä heidän hahmonsakaan tunnu siltä kuin he liikkuisivat uskottavasti kohti rakastumista.

Tämän Robin Hood -filmatisoinnin on tarkoitus kertoa yksi näkemys siitä, kuinka Robin Hoodista tuli Robin Hood. Ja siinä se juuri epäonnistuu. Ei se riitä, että pari kertaa nähdään, kuinka taitava Robin on jousipyssyn kanssa, vaan hahmoa pitäisi oikeasti kehittää kunnolla kohti sitä pistettä, missä hän on klassisissa seikkailussaan. Hahmo ei tunnu ansaitsevan elokuvan lopussa tiettyä mainetta, sillä hän ei tee tarpeeksi sen eteen elokuvan aikana. Tässä tapauksessa voikin helposti verrata Crowen Maximus-hahmoon Gladiaattorissa (leffoja voi muutenkin vertailla paljon, sillä niissä on hassun paljon samankaltaisuuksia). Maximus taistelee läpi oman elokuvansa hallintoa ja sitä johtavaa tyrannia vastaan, osoittaen jatkuvasti asenteellaan kansalle, että nämä voivat toimia samoin. Robin Hoodissa nimikkohahmo saa hädintuskin yhden tällaisen kohtauksen ja yhtäkkiä kaikki ovat hänen puolellaan. Leffa keskittyy Robinin kohdalla moniin tylsiin puoliin, eikä olennaisiin asioihin. Filmi yrittää hieman avata Robinin lapsuutta, mutta tekee senkin kömpelösti.

Ohjaaja Ridley Scott lainailee paljon Gladiaattoristaan, mutta kadottaa puhdin heti alun taistelun jälkeen. Hän ei saa loppuhuipennuksesta eeppistä, eikä edes tuo mukaan minkäänlaista seikkailuhenkeä. Paikoitellen hän näyttää osaavansa, kun niin oikeasti yrittää, mutta suuren osan ajasta voi vain miettiä, että Scottin parhaat teokset tehtiin jo ainakin 20 vuotta sitten. Scottin työ on tietty vaikeutunut käsikirjoituksen vuoksi, missä hahmot jäävät yhdentekeviksi, eikä tarinakaan etene sujuvasti. Scott tosin itse halusi jatkuvia uudelleenkirjoituksia, kunnes oli tarpeeksi tyytyväinen... Visuaalisesti Scott osaa kyllä tehdä hyvännäköisiä elokuvia. Muutamia turhan paljon heiluvia käsivaraotoksia taistelun keskellä ja outoja zoomailua lukuunottamatta kuvaus on taidokasta. Kuvat ovat täynnä upeita lavasteita ja hienoja asuja. Jos jotain elokuvasta ei voi kritisoida, niin sitä, kuinka tarkkaa työtä monet ovat tehneet elokuvan visuaalisen ilmeen eteen. Äänitehosteetkin ovat vaikuttavat. Säveltäjä Marc Streitenfeld tunnelmoi musiikeillaan mukavasti taustalla (lukuunottamatta erään dramaattisen kohtauksen outoa, tunnelman pilaavaa soitinvalintaa), mutta eivät melodiat mieleen jää.

Elokuvasta on tosiaan olemassa noin vartin pidempi Director's Cut -versio. Lisäykset ovat lähinnä raakuuksia taisteluihin, joita teattereissa ei voitu näyttää. Verta on enemmän ja brutaalimpia hetkiä näytetään tarkemmin. Mukana on myös kohtaus Sherwoodin metsässä, mikä luo parempaa pohjaa Robin Hoodin tulevaisuuden päätöksille kuin mitä teatteriversiossa päästään näkemään.

Yhteenveto: Robin Hood vuosimallia 2010 on keskinkertainen elokuva klassikkokertomuksesta ja vielä isompi pettymys, kun muistaa, että Ridley Scott ja Russell Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin huikean Gladiaattorin. Elokuva alkaa kyllä iskevästi, mutta ison alkutaiston jälkeen meno alkaa väsyä. Kun draamapuoli nousee esille, käy harmillisen selväksi, kuinka kömpelösti hahmot on kirjoitettu. Russell Crowe on mainio pääroolissa, mutta hahmona Robin Hood on kirjoitettu töksähtelevästi. Kyseessä pitäisi olla Robin Hoodin syntytarina, mutta elokuva ei kunnolla vaivaudu panostamaan siihen, että tämä versio hahmosta todella ansaitsisi asemansa, missä hänet myöhemmin tunnettaisiin ympäri valtakunnan. Sivuhahmotkaan eivät ole kummoisia ja Mark Strongin esittämä pahis on mitäänsanomaton. Romanssi Robinin ja Marianin välillä lähinnä tylsistyttää, sillä Crowen ja Cate Blanchettin väliltä ei löydy kunnon kemiaa. Erityistä jännitettä ei onnistuta rakentamaan ja loppuhuipennus ei tarjoa samaa vau-efektiä kuin alun taistelu. Tekniseltä puolelta löytyy kuitenkin paljon hyvää. Jos fanittaa Robin Hood -hahmoa, Ridley Scottia tai Russell Crowea oikein tosissaan, kannattaa tämä versio vilkaista. Mitään erityisen kummoista teosta ei kuitenkaan kannata odottaa näkevänsä. Omalla kohdallani on hieman hassua, että vuoden 2018 Robin Hood -rainan näkeminen sai minut arvostamaan enemmän tätä Scottin ja Crowen yritystä aiheesta. Kenties tulevien vuosikymmenien aikana tullaan näkemään vielä sitäkin surkempia elokuvia hahmosta, jolloin jonain päivänä pidän tätä elokuvaa mestarillisena...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2010, Universal Pictures, Imagine Entertainment, Relativity Media, Scott Free Productions