Näyttelijät: Will Sharpe, Paul Bettany, Gabrielle Creevy, Rory Kinnear, Jessica Alexander, Jonathan Aris, Olivia-Mai Barrett, Lucy Chou, Nancy Farino, Anastasia Martin, Ényì Okoronkwo, Jyuddah Jaymes ja Jack Farthing
Genre: historia, draama
Jaksomäärä: 5
Jakson kesto: 43 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 14
Amadeus perustuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka pohjautuu säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin elämään ja kuolemaan. Näytelmä oli jo aiemmin kääntynyt elokuvaksi Amadeusvuonna 1984, joka voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Vuonna 2022 Two Cities Television -yhtiö ilmoitti työstävänsä Sky Atlanticille televisiosarjasovitusta näytelmän pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa Amadeus-sarja julkaistiin jo joulukuussa 2025, mutta vasta nyt sarja on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin, kun huomasin uuden Amadeuksen olevan tulossa ja ryhdyinkin uteliaana katsomaan sarjaa.
Nuori Wolfgang Amadeus Mozart saapuu Itävaltaan vuonna 1781 ja pian hänen musiikilliset lahjansa ihastuttavat kaikki palvelijoista itse keisariin. Siis kaikki paitsi keisarin hovisäveltäjä Antonio Salierin, jonka kateus Mozartia kohtaan muuttuu murhanhimoiseksi katkeruudeksi.
Nimikkoroolissa Wolfgang Amadeus Mozartina nähdään Will Sharpe, joka on nähty esimerkiksi The White Lotus -sarjan (2021-) toisella tuotantokaudella. Aiemmin lähinnä sivurooleihin tyytynyt Sharpe pääsee ensi kertaa kunnolla esille ja hän onkin jopa yllättävän vakuuttava roolissaan. Hän tulkitsee erittäin hyvin nuoren Mozartin ylimielistä asennetta, sekä ehtaa paloa musiikkia kohtaan. Mozart ei syyttä noussut yhdeksi kaikkien aikojen kuuluisimmista säveltäjistä, mutta ainakin tarinan mukaan superlahjakkuudella nousi nopeasti pissa päähän. Mozart muuttuu ihmisenä kaiken aikaa inhottavammaksi muita kohtaan, mutta samalla hänen tarinansa tuntuu traagiselta, etenkin kun hän ei meinannut koskaan saada tiukan isänsä Leopoldin (Jonathan Aris) hyväksyntää.
Sarjassa nähdään myös muun muassa Rory Kinnear Itävallan tuolloisena keisarina Joosef II:na, Paul Bettany keisarin hovisäveltäjä Antonio Salierina, Ényì Okoronkwo sanoittaja Lorenzo Da Pontena, sekä Lucy Cohu Mozartin majoittavana rouva Weberinä ja Gabrielle Creevy tämän Constanze-tyttärenä, johon Mozart iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan - erityisesti Bettany Salierina, jonka maailma murenee sillä sekunnilla, kun Mozart soittaa ensi kertaa keisarin edessä. Salieri on ihan yhtä merkittävässä roolissa kuin Mozart, ajoittain kenties jopa näkyvämmin esillä, kerrotaanhan koko tarina kuolevan Salierin muistelun kautta. Bettany vain paranee sarjan edetessä, hänen roolihahmonsa katkeruuden kasvaessa murhanhimoksi.
Kun kuulin, että Mozartista olisi tulossa uusi elämäkerta-adaptaatio, tällä kertaa televisiosarjan muodossa, olin kiinnostunut näkemään lopputuloksen. Sillä vaikka vuoden 1984 Amadeus-elokuva onkin erinomainen teos, se kertoo tarinan Salierin vinkkelistä ja toivoin uuden sarjan nostavan itse Amadeuksen oman tarinansa kertojaksi. Harmillisesti uusi Amadeus-sarja on tosiaan tehty saman näytelmän pohjalta kuin 42 vuoden takainen elokuva, jättäen Salierin jälleen tarinan mustasukkaiseksi kertojaksi. Jos Oscar-voittajaelokuva on jäänyt näkemättä, uusi sarja voi tarjota paljonkin, mutta omalla kohdallani sarja jäi hyvistä näyttelijätöistä huolimatta aika vaisuksi tulkinnaksi.
Amadeus koostuu vain viidestä vajaan tunnin mittaisesta jaksosta, jotka kuvaavat samaan aikaan niin Mozartin nousua ja takaiskujen myötä vajoamista synkkyyksiin, sekä Salierin yritystä tuhota nuorukaisen ura ja nousta itse takaisin huipulle. Vaikka näyttelijät ovatkin osissaan hyviä, tämä konflikti tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Myös muutkaan draamankaaret eivät pääse sillä lailla lentoon kuin voisi toivoa. Jos sarja olisi ollut rohkeammin oma juttunsa ja kertonut tarinan Mozartin vinkkelistä, se olisi voinut päästä kaivamaan syvemmältä, mutta nyt Amadeus-sarjan kohtalona on jäädä siksi ihan kivaksi, mutta välittömästi unohdettavaksi versioksi, joka kalpenee elokuvan rinnalla oikeastaan kaikin mahdollisin tavoin.
Sarjan ohjaajakaksikko Julian Farino ja Alice Seabright tekevät kelvollista työtä tunnelman kanssa, samalla kun käsikirjoittaja Joe Barton kompastelee ajoittain. Näyttelijätöiden jälkeen parasta Amadeuksessa on sen audiovisuaalinen toteutus. Sarja on pätevästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat kertakaikkisen upeat ja olen yllättynyt, jos niitä ei noteerata tulevassa Emmy-gaalassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Mozartin huikeat musiikit säestävät menoa tietty täydellisesti. Oopperakohtauksissa iho saattaa nousta kananlihalle ihan vain näiden mestarillisten sävellysten ansiosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Amadeus, Iso-Britannia, 2025, Two Cities Television Ltd., SKY Studios
Pääosissa: Russell Crowe, Paul Bettany, James D'Arcy, Edward Woodall, Chris Larkin, Robert Pugh, Max Benitz, Max Pirkis, Lee Ingleby, Billy Boyd, Ian Mercer, Richard McCabe, David Threlfall, Bryan Dick ja Joseph Morgan
Genre: draama, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16
Master and Commander: The Far Side of the World, eli suomalaisittain Master and Commander: Maailman laidalla (joskus käytetty televisioesityksessä myös nimeä Kuninkaan mies: Maailman laidalla) perustuu Patrick O'Brianin Aubrey-Maturin -kirjasarjaan (1969-2004). 20th Century Foxilla työskentelevä Tom Rothman oli ollut jo vuosia halukas kääntämään O'Brianin kirjoja elokuvamuotoon, uskoen niissä olevan suurta potentiaalia filmatisointia varten. Kun Rothman nousi Foxin johtoon vuonna 2000, hän päätti, että kirjojen pohjalta todella tehtäisiin elokuva ja hankkikin kirjojen filmatisointioikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2002 ja lopulta Master and Commander: Maailman laidalla sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai tienattua budjettinsa takaisin, muttei noussut erityiseksi menestykseksi, yleisöjen rynniessä mieluummin katsomaan toista meriseikkailua, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirousta(Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Elokuva sai kuitenkin paljon kehuja kriitikoilta ja historioitsijoilta, sekä sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, äänitys ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja parhaiden äänitehosteiden palkinnot, kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus ja miespääosa), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, kuvaus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan ohjauksen, lavastuksen, puvustuksen ja äänen palkinnot. Itse katsoin Master and Commander: Maailman laidalla joskus lapsena, mutten pahemmin välittänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa Master and Commanderille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella elokuvan.
Vuonna 1805 Iso-Britannia on sodassa Napoleonin johtamaa Ranskaa vastaan. Kapteeni Jack Aubreyn komentama brittilaiva HMS Surprise saa käskyn etsiä ja vallata ranskalaisalus Acheronin Brasilian rannikolta.
Muutamaa vuotta aiemmin elokuvalla Gladiaattori(Gladiator - 2000) läpimurtonsa tehnyt Russell Crowe näyttelee brittikapteeni Jack Aubreyta, HMS Surprise -laivan komentajaa, joka miehistönsä kanssa lähtee ranskalaisen Acheron-laivan perään aina Brasilian rannikolle asti. Karismaattinen Crowe istuu rooliin täydellisesti. Hän uhkuu auktoriteettia ja katsojakin tekisi varmasti kaiken, mitä kapteeni Aubrey käskee. Crowe tulkitsee hahmonsa sinnikkyyttä, kun tämä haluaa todistaa kykynsä muille ja erityisesti itselleen. Silti koen, että elokuvan aikana mielenkiintoisimmaksi tapaukseksi kiilaa hiljalleen Paul Bettanyn näyttelemä Stephen Maturin, kirurgi, tutkija ja sellisti, joka on tehtävää kiinnostuneempi kaikenlaisista löydöistä, joita matkan varrella voi tupsahtaa vastaan ja mahdollisuudesta päästä ensimmäisenä ottamaan kunniaa vaikkapa uusien eläinlajien bongaamisesta. Bettany on myös nappivalinta omaan osaansa ja häneltä löytää hyvää kemiaa Crowen kanssa.
HMS Surprisen miehistöön kuuluvat myös muun muassaTaru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Pippin-hobittina parhaiten tunnettu Billy Boyd perämies Bondenina, James D'Arcy yliluutnantti Pullingsina, Edward Woodall toisena luutnantti Mowettina, Robert Pugh purjehdusmestari Allenina, Max Benitz luutnantti Calamyna, Max Pirkis merikadetti Blakeneyna, Lee Ingleby merikadetti Hollomina, Ian Mercer venemies Hollarina, Tony Dolan puuseppä Lambina ja David Threlfall stuertti Killickinä. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin hyvin hommistaan. Erityismaininta täytyy antaa merikadetti Blakeneyta esittävälle Pirkikselle, joka oli vasta 13-vuotias elokuvaa kuvatessaan.
Ymmärrän hyvin, miksei Master and Commander: Maailman laidalla uponnut minulle, kun katsoin sen vuosia sitten ja vieläpä suosituksesta "sinähän tykkäät niistä Pirates of the Caribbeaneista, tässä olisi vähän samantyylinen meriseikkailu". Vauhdikkaan, viihdyttävän ja hauskan toimintaseikkailun sijaan vastassa olikin hidas historiallinen draamafilmi. Kuitenkin nyt, kun katsoin elokuvan uudestaan, tietäen, mitä oli edessä (mutta silti tosin unohtaneena lähes kaiken, mitä elokuvassa tapahtuu), pidin Master and Commanderista huomattavasti enemmän. Toki leffasta tulee mieleen Pirates of the Caribbeanit, kun HMS Surprise päätyy tykkituleen Acheronin kanssa, eikä vertailutilannetta auta se, että Master and Commander ilmestyi samana vuonna kuin Disneyn ensimmäinen merirosvoseikkailu. Muuten filmit ovat täysin erilaiset toisistaan.
Master and Commanderista tulee enemmän mieleen saksalainen sotaklassikko Sukellusvene U-96(Das Boot - 1981). Kumpikin kertoo erään merialuksen miehistön edesottamuksista sodan aikaan. Taistelukohtaukset ovat harvassa ja säästellen sitäkin sähäkämpiä, mutta pääasiassa molemmat filmit keskittyvät kuvaamaan miehistöjen menoa ja arkea. Kuinka pitkä aika merellä samojen äijien ympäröimänä alkaa vähitellen vaikuttamaan itse kuhunkin. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka eivät niinkään edistä juonta, mutta syventyvät onnistuneesti erilaisiin mielenmaisemiin ja herättävät katsojalle tunteen kuin olisi itsekin paatilla seilaamassa. Välillä etsitty vihollinen sattuukin näkymään kaukoputkesta ja sitten on aika mennä tositoimiin. Laivojen väliset taistelut ovat onnistuneen näyttäviä ja tiivistunnelmaisia, mutta leffan parasta antia ovat silti pienemmät hahmohetket. Vitsailut ruokapöydässä, kapteenin ja kirurgin väliset musisoinnit ja hienostelevasti pukeutuneille komentajille välillä hapanta naamaa näyttävät sottaiset miehistön jäsenet.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Weir, jonka aiempiin töihin kuuluu esimerkiksi Jim Carreyn tähdittämä mahtava draama The Truman Show (1998) ja joka on Master and Commanderin jälkeen tehnyt vain yhden ainoan filmin, selviytymistarina The Way Backin (2010). Weir rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, eikä aika oikeastaan käy pitkäksi, vaikkei tapahtumapaikka pahemmin vaihdu HMS Surprisesta mihinkään. Weirin ja John Colleen käsikirjoitus on myös onnistunut ja täynnä oivaa dialogia. Kirjoittajat eivät lähteneet suoraan sovittamaan yhtäkään Patrick O'Brienin kirjaa elokuvaksi, vaan nappasivat ja yhdistelivät pitämiään juttuja sieltä täältä uudeksi kokonaisuudeksi. Visuaalisesti Master and Commander: Maailman laidalla on komeaa katseltavaa. Se on kuvattu todella tyylikkäästi, eikä ihme, että elokuva voittikin siitä palkinnon Oscar-gaalassa. HMS Surprisen lavasteet ovat upeat ja voin vain kuvitella, kuinka haasteellista mutta varmaan myös hauskaa elokuvaa oli tehdä. Osa elokuvasta kuvattiin oikealla laivalla merellä, mutta suuri osa kohtauksista toteutettiin jättimäisessä altaassa, jossa laivalavaste huojui mekaanisen masiinan varassa. Myös puvustustiimi tekee loistotyötä. Erikoistehosteet ovat vakuuttavat ja äänimaailma on rakennettu taidokkaasti Iva Daviesin, Christopher Gordonin ja Richard Tognettin säveltämiä musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Master and Commander: Maailman laidalla on erittäin hyvä draamaelokuva, joka tarjoaa ajoittain vaikuttavia toimintakohtauksia. Vekkulin meriseikkailun sijaan elokuva keskittyy enemmän HMS Surprise -laivan miehistöön, mikä tarjoaa niin tehokasta henkilödraamaa kuin joitain hauskojakin hetkiä. On kiinnostavaa seurata, kuinka pitkä aika samalla aluksella samojen naamojen keskellä alkaa vaikuttamaan itse kuhunkin. Hahmojen väliset kanssakäymiset ovat niin hyvin kirjoitettuja kuin näyteltyjä. Russell Crowe on karismaattinen kapteeni Jack Aubreyna ja Paul Bettany nousee vähitellen tämän ohi Stephen Maturinin osassa. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävä kuvausta, puitteita ja tehosteita myöten. Master and Commander: Maailman laidalla on oiva merimatka, jota voi lämpimästi suositella hieman hitaampien, enemmän ihmishahmoihin kuin vauhtiin ja vaaroihin keskittyvien kyytien ystäville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Master and Commander: The Far Side of the World, 2003, Twentieth Century Fox, Miramax, Universal Pictures, Samuel Goldwyn Films
Ohjaus: Ron Howard Pääosissa: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Ed Harris, Paul Bettany, Christopher Plummer, Adam Goldberg, Josh Lucas, Anthony Rapp ja Judd Hirsch Genre: draama Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 12
A Beautiful Mind, eli suomalaisittain Kaunis mieli pohjautuu Sylvia Nasarin samannimiseen kirjaan vuodelta 1998, mikä taas perustuu matemaatikko John Nashin elämään. Tuottaja Brian Grazer luki näytteen Nasarin kirjasta ja innostui siitä niin, että osti saman tien sen elokuvaoikeudet. Grazer halusi elokuvan ohjaajaksi Ron Howardin, mutta tämä oli kiireinen muiden projektien kanssa. Monet ohjaajat halusivat tehdä leffan, mutta Grazer päätti odottaa, että Howard olisi vapaa ja lopulta saikin tämän mukaan elokuvaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaunis mieli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Tekijät olivat päättäneet ottaa vapauksia kertoessaan Nashin tarinaa, mistä elokuva saikin kritiikkiä, mutta pääasiassa filmiä kehuttiin. Se oli menestys lippuluukuilla, sekä voitokas palkintogaaloissa. Kaunis mieli oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras miespääosa, leikkaus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kuudesta BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan ja parhaan naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kaunista mieltä, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään - tietämättä kuitenkaan lainkaan, mistä elokuvassa oli kyse. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Nerokas John Nash värvätään Yhdysvaltojen armeijan salaiseen operaatioon, purkamaan venäläisten koodeja ja selvittämään näiden hyökkäyssuunnitelmat.
Pääroolissa John Nashina nähdään Russell Crowe, joka sai kolmatta vuotta putkeen parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, muttei tällä kertaa voittanut palkintoa - luultavasti voitettuaan pystin juuri edellisvuonna roolisuorituksellaan Gladiaattorissa(Gladiator - 2000). Vaikka Crowe onkin huikea kyseisessä teoksessa, on hän vieläkin parempi Kauniissa mielessä. Hän on suorastaan täydellinen matemaatikkona, josta löytyy monenlaisia puolia. Hän on usein ylimielinen lahjojensa takia, mutta samalla hän on myös hyvin epävarma. Mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä enemmän Johnin tarina kehittyy, sitä paremmin Crowe pääsee loistamaan. Hän on miettinyt todella tarkkaan kaikenlaiset eleet ja tavat, ja hyödyntää niitä täysin luontevasti. Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Jennifer Connelly on upea Johnin tapaamana Aliciana, jonka kanssa hänelle kehkeytyy romanssia. Paul Bettany pääsee revittelemään Johnin rentona ja juhlimista rakastavana huonetoverina Charlesina. Adam Goldbergin, Josh Lucasin ja Anthony Rappin opiskelijahahmot naljailevat jatkuvasti Johnille, mutta samalla heistä löytyy myös sympatiaa hänelle. Karismaattinen Ed Harris taas vakuuttaa armeijan leivissä toimivana salaperäisenä herra Parcherina. Elokuvassa nähdään myös todella, todella pienessä osassa ohjaaja Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!
Vaikka Kaunis mieli pohjautuukin tositapahtumiin ja on varmasti kiehtovaa lähteä tutkimaan John Nashin todellista elämää, elokuva toimii parhaiten, kun siitä ei tiedä kovin paljoa etukäteen. Itse en tosiaan tiennyt ja filmi todella onnistui loksauttamaan suuni auki pariinkin otteeseen. Elokuva todella onnistuu viemään katsojan Johnin mielen sisälle ja vaikkei harakanvarpailta näyttävistä matikkapulmista ymmärtäisikään yhtään mitään, leffa saa lumottua katsojan täysin, kun Johnin ajatukset pääsevät valloilleen erilaisia tehtäviä ratkoessaan. Tarina imaisee yhä voimakkaammin puoleensa, kun John pääsee armeijan hommiin ja erilaisten koodien ratkominen alkaa. Todellista koukkua pitää odottaa vielä jonkin aikaa, mutta kun se isketään pöytään, elokuva todella muuttuu hienoksi teokseksi, nousten täysin uudelle tasolle. Elokuva onkin niitä, jotka onnistuvat vain paranemaan, mitä pidemmälle se etenee.
Kyseessä on aikamoinen tunteiden vuoristorata, elokuvan näyttäessä Johnin elämää monien vuosien - jopa vuosikymmenien - ajalta ja esittäen niin hyvät kuin todella huonot puolet hänen elämästään. On iloa ja onnea, mutta myös jännitystä armeijan puolesta, sekä surua. Kannattaakin varata liinat mukaan, sillä kyynelhanat saattavat herkästi aueta, kun elokuva alkaa paljastamaan traagisuuttaan. Huumoriakin on mukana, esimerkiksi Johnin ja muiden laskiessa baarissa yhtälöä siitä, kuinka he saisivat vieteltyä naisjoukon seurakseen. Vaikka elokuva lopulta oikookin asioita todellisen John Nashin elämästä, eikä esitä tiettyjä juttuja todenmukaisesti, on sen tarina näinkin erittäin koukuttava. Mitä enemmän siitä paljastuu, sitä syvemmin siihen uppoaa. Kertomuksen traagistenkin puolten kanssa elokuva jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään mielessä kauniina teoksena.
Ron Howard työstää elokuvaa kiehtovan monipuolisesti, ohjailee katsojaa yhteen suuntaan ja sitten paljastaa taas, mistä todella onkin kyse. Armeijapuolen käynnistyessä Howard pääsee myös leikittelemään vakoojahenkisellä trillerityylillä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin psykologinen draama ja erittäin onnistunut sellainen. Todella yllättävä tekijä on käsikirjoittaja Akiva Goldsman, joka tekee tässä kirkkaasti parasta työtään. Goldsmanin töihin kuuluu sellaisia pökäleitä kuin Batman & Robin (1997) ja Transformers: Viimeinen ritari(Transformers: The Last Knight - 2017), joten onkin hämmentävää, että hän on kynäillyt jotain näin nokkelaa ja taidokasta. Goldsman voittikin tästä parhaan käsikirjoituksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Myös tekniseltä puoleltaan Kaunis mieli on vakuuttava teos. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on erittäin sujuvaa. Värimaailma lisää leffan lumoavuutta. Lavasteet ovat näyttävät ja maskeerauksissa on onnistuttu hyvin, Johnin vanhetessa vuosikymmeniä elokuvan aikana. Efekteistä tyylikkäin on sulava muutos talvesta kevääksi saman kuvan aikana. Erittäin vahvan lisänsä elokuvan tunnelmaan tuo James Hornerin säveltämä musiikki, josta löytyy juuri sitä kauneutta, surua ja tiettyä trillerimäisyyttä, mitä elokuva tarjoaa.
Yhteenveto: Kaunis mieli on hieno ja jopa vangitseva elokuva, joka kuljettaa katsojansa täysillä päähenkilön mielen sisälle. Russell Crowe tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista matikkanero John Nashina, tulkiten monipuolista henkilöä suurella lahjakkuudella. John on hahmona todella kiehtova ja on koukuttavaa hypätä hänen elämänsä kyytiin, etenkin kun se alkaa saamaan yhä vain uusia koukkuja edetessään. Johnin elämästä etukäteen mitään tietämättömälle katsojalle leffa saa loksautettua suun auki muutamankin kerran yllätyksen voimalla. Elokuva leikittelee taidokkaasti erilaisten tunnelmien kanssa, tarjoten välillä hilpeää huumoria, välillä taas trillerimäistä jännitettä ja sitten iskien peliin todella herkkää draamaa. Ei ole ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti. Tietyssä traagisuudessaankin Kaunis mieli onnistuu olemaan todella kaunis teos, jota suosittelen erittäin lämpimästi - etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, jos sitä ei ole vielä katsonut!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Beautiful Mind, 2001, Universal Pictures, DreamWorks, Imagine Entertainment
Pääosissa: Heath Ledger, Shannyn Sossamon, Rufus Sewell, Mark Addy, Alan Tudyk, Paul Bettany, Laura Fraser, Bérénice Bejo, James Purefoy ja Christopher Cazenove
Genre: seikkailu, komedia, toiminta, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12
A Knight's Tale, eli suomalaisittain Ritarin tarina on edesmenneen Heath Ledgerin tähdittämä keskiaikaan sijoittuva seikkailukomedia, mikä pohjautuu löyhästi Geoffrey Chaucerin tarinaan The Knight's Tale 1300-luvun lopulta. Brian Helgeland kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Columbia Picturesin innostumaan filmin teosta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Ritarin tarina sai maailmanensi-iltansa 8. maaliskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Kesällä nousi kohu, kun yksi ylistäviä arvosteluja antaneista kriitikoista paljastui Columbia Picturesin markkinointipuolen työntekijäksi, joka käytti valenimeä. Tämä ei ollut ainoa elokuva, mistä tämä huomattiin, vaan samaa oli tehty myös The Patriotista (2000) ja Elukasta (The Animal - 2001). Lopulta vuonna 2005 studio joutui maksamaan viisi dollaria jokaiselle katsojalle, joka oli mennyt katsomaan elokuvaa väärennetyn arvostelun vuoksi. Itse näin Ritarin tarinasta lapsena vain elokuvan alun ja kesti vuosia, kunnes näin leffan vihdoin kokonaan, kun se esitettiin televisiossa. Pidin filmistä ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa Ritarin tarinan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Keskiajalla ritari nimeltä sir Ector kuolee, jolloin hänen aseenkantajansa William Thatcher päättää itse esittää ritaria ja osallistua turnajaisiin rahan vuoksi. Aatelisen esittäminen ja peitsitaistelu ei kuitenkaan suju yhtä luontevasti kuin William oli toivonut.
Yön ritari-elokuvan (The Dark Knight - 2008) Jokerina parhaiten tunnettu Heath Ledger näyttelee aseenkantaja William Thatcheria, joka on varma, että omaa kohtaloaan voi muuttaa ja niinpä päättääkin esiintyä ritarina silläkin uhalla, että paljastuessaan hänet teloitettaisiin. Ledger sopii oikein passelisti nuoren ritaripyrkyrin osaan, joka uskoo itsestään paljon, vaikkei todellisuudessa olisi läheskään yhtä lahjakas. Williamista on helppo pitää ja alusta asti katsoja kannustaa häntä voittoon.
Matkaansa mukaan William saa sir Ectoria myös palvelleet aseenkantajat Rolandin (Mark Addy) ja Watin (Disneyn luottoääninäyttelijä Alan Tudyk), kirjailija Geoffrey Chaucerin (Paul Bettany), jonka tarinaan elokuva löyhästi perustuu, sekä naisseppä Katen (Laura Fraser). Bettany pääsee loistamaan eksentrisenä kirjailijana, joka esittelee mahtipontisesti Williamin (tai siis tämän valeminän, sir Ulrich von Liechtensteinin) turnajaisyleisöille. Addy, Tudyk ja etenkin Fraser jäävät kuitenkin lopulta aika alihyödynnetyiksi, vaikka Addy parit hyvät vitsit tarjoaakin.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Shannyn Sossamon hienona Jocelyn-neitona, johon William ihastuu, Rufus Sewell ylimielisenä kreivi Adhemarina, joka on erittäin taidokas peitsitaistelussa, sekä James Purefoy sir Thomas Colvillena, jolla on Williamin tavoin jotain salattavaa. Sossamonin ja Ledgerin väliltä löytyy oivaa kemiaa ja Sewell on hyvä valinta tarinan päävastukseksi turnajaisissa.
Ritarin tarina sai ilmestyessään kritiikkiä anakronismista, eli juttujen sijoittamisesta väärään aikaan - tässä tapauksessa tiettyjen modernien juttujen sijoittamista keskiajan tarinaan. Vaikka elokuvan alussa kuultava Queenin We Will Rock You -kappale hämmentää, huvittaa ja innostaa samanaikaisesti, ei itseäni sinänsä häiritse modernien asioiden tuominen keskiaikaiseen kertomukseen. Ritarin tarina ei yritäkään olla historiallisesti tarkka, vaan se on enemmän kieli hieman poskessa tehty seikkailuleffa ja sellaisenaan oikein viihdyttävä. Ja kuten edesmennyt kriitikko Roger Ebert omassa arviossaan totesi, eivätpä orkesterin säveltämät mahtipontiset musiikitkaan olisi olleet keskiaikaan kuuluvia, joten ne olisivat ihan yhtä anakronisesi käytettyjä kuin Queenin sun muiden yhtiöiden kappaleet, joita elokuvassa kuullaan. Tutut kappaleet auttavat luomaan leffaan veikeän hengen, mikä nappaa katsojan mukaansa heti alusta alkaen.
Mukaansatempaavan hengen lisäksi elokuva sisältää myös kelpo komediaa, vauhdikkaita ja hieman jännittäviä toimintakohtauksia turnauksissa, sekä totta kai suloiseksi tarkoitettua romantiikkaa. Rakkausosasto ei kuulu elokuvan vahvuuksiin, mutta se tuntuu niin kuuluvan lajityyppiin, että sen katsoo sujuvasti kaiken ohessa. Turnajaiset sen sijaan ovat kaikki vangitsevia kohtauksia ja peitsitaistelut ovat vaikuttavasti toteutettuja. Peitset valmistettiin helposti hajoavista materiaaleista, jotta ne eivät aiheuttaisi vahinkoa stunt-näyttelijöille. Tekijät ovatkin sanoneet, että yllättyivät, kuinka vähän tapaturmia kuvauksissa tapahtui - ainoastaan ohjaajalta irtosi hammas, kun Ledger demonstroi hyökkäysliikettä ja osui luudanvarrella ohjaajaa suuhun. Kevyen tunnelman lisäksi leffa osaa myös vakavoitua oikean paikan tullen ja yhdessä kohtaa tuodaan mukaan liikuttavuutta, mikä jopa sai minut melkein itkemään, kun ensimmäisen kerran katsoin leffan. Toisellakin katselukerralla kohtaus on voimakas ja se luo hyvää tunnesidettä elokuvan loppupäähän.
Ritarin tarina oli vasta Brian Helgelandin toinen elokuvaohjaus ja hän oli aiemmin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana. Helgeland voittikin parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon työstään L.A. Confidentialissa (1997). Irronneesta hampaastaan huolimatta Helgeland hoitaa hommansa mainiosti leffassa ja leikkii keskiajan ja modernisuuden yhdistelyllä hyvin. Lavasteet ja asut ovat erinomaiset ja niillä luodaan tyylikkäästi 1300-luvun lopun meininki. Kuvaus on sujuvaa ja leikkaus pätevää. Äänimaailma pääsee hyvin valloilleen etenkin turnauksissa hirnahtelevien hevosten, peitsien sirpaloitumisen ja yleisön mylvinnän kera. Carter Burwellin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta jäävät auttamatta Queenin ja muiden yhtyeiden kappaleiden varjoon.
Yhteenveto:Ritarin tarina on mainio ja viihdyttävä seikkailu, joka leikittelee oivallisesti keskiaikaisten ja modernien juttujen kanssa. Aluksi sitä kummastelee, kun turnajaisväki tuntuu tietävän Queenin, mutta pian sitä jo itsekin takoo nyrkkiä ilmaan We Will Rock Youn tahdissa. Tekijöillä on ollut sopivasti kieli poskessa leffaa tehdessä ja kertomus esitetään hupaisin keinoin. Ei elokuva kuitenkaan puhdas komedia ole, vaan mukana on hieman liikuttavuuttakin ja turnajaiskohtauksissa saa jopa jännittää William Thatcherin puolesta. Heath Ledger on nappivalinta koppavan ritaripyrkyrin osaan ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti. Etenkin Paul Bettany heittäytyy hyvin kirjailija Chaucerin rooliin. Tekninen puoli on onnistunut ja niin lavasteet kuin asut ovat näyttävät. Ritarin tarina toimii oikein hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sen vilkaisemaan, jos komediallisemmat keskiaikaistarinat uppoavat. 20-vuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useampaankin otteeseen.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, myötähäpeällinen kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Knight's Tale, 2001, Columbia Pictures, Escape Artists, Finestkind, Black and Blu Entertainment
Ohjaus: Ron Howard Pääosissa: Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donald Glover, Paul Bettany, Phoebe Waller-Bridge, Thandie Newton, Jon Favreau ja Linda Hunt Genre: scifi, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
George Lucasin luoma Star Wars on kenties maailman tunnetuin elokuvasarja. Aluksi sitä ilmestyi kolmen leffan verran vuosina 1977 (Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo- Star Wars: Episode IV - A New Hope), 1980 (Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku- Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back) ja 1983 (Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu- Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi), minkä jälkeen Lucas palasi jatkamaan sarjaa esiosatrilogialla vuosina 1999 (Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka-Star Wars: Episode I - The Phantom Menace), 2002 (Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys- Star Wars: Episode II - Attack of the Clones) ja 2005 (Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto- Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith). Vielä 2005 puhuttiin siitä, että elokuvien puolella sarja olisi päättynyt, mutta kun Lucas myi Lucasfilm-yhtiönsä Walt Disney -yhtiölle, ilmoitettiin että uusia Star Wars -filmejä olisi tulossa. Sen lisäksi, että Disney päätti jatkaa sarjaa uudella trilogialla, yhtiö ilmoitti myös tekevänsä lisäosaleffoja, joista ensimmäisenä ilmestyi Rogue One: A Star Wars Story (2016). Sen jälkeen paljastettiin, että yhtiöllä oli tekeillä elokuva yhdestä Star Warsin suosituimmasta hahmosta, Han Solosta, mikä herätti hyvin ristiriitaisia reaktioita. Jotkut alkoivat innolla odottamaan filmiä sankarinsa nuoruusvuosista, kun taas jotkut pohtivat, onko tämä jo liian näkyvää rahastusta. Itse kuulun harmillisesti niihin jälkimmäisiin. Kun kuulin elokuvasta, en ollut kovin yllättynyt, mutten myöskään innostunut millään lailla. Pientäkin intoa on latistanut se, kuinka paljon ongelmia ilmeni leffan kuvauksissa. Sen alkuperäinen ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller erotettiin, kun he olivat ehtineet kuvaamaan jo viikkoja. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ron Howard, joka joutui kuvaamaan paljon uudestaan. Tämän lisäksi liikkui huhuja, ettei Lucasfilm olisi tyytyväinen Han Solon näyttelijän, Alden Ehrenreichin suoritukseen, joten hänelle olisi pestattu valmentaja kuvauksiin. Vaikka leffaa kuvattiin vähän väliä uudestaan ja siinä oli hyvin paljon ongelmia, Lucasfilm piti kiinni toukokuun ensi-illasta, mikä sai minut pelkäämään, että lopputuloksena olisi kiirehditty ja kehno tekele. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan Solo: A Star Wars Storyn sen lehdistönäytökseen, toivoen, että lopputulos onnistuisikin kaikesta huolimatta yllättämään.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää hieman SPOILEREITA koskien saagan aiemmin ilmestyneitä osia Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo ja Rogue One: A Star Wars Story!
Nuori Han Solo ja hänen uusi ystävänsä Chewbacca päätyvät mukaan galaksin pahamaineisten gangstereiden bisneksiin.
En varmuudella tiedä, onko totta, että Alden Ehrenreichille olisi palkattu näyttelijävalmentaja kuvauksiin, muttei sillä mielestäni ole loppujen lopuksi mitään väliä, sillä joka tapauksessa Ehrenreich suoriutuu työstään kunnialla. Aluksi itselleni tuotti vaikeuksia se, että jotakuta muuta kuin Harrison Fordia kutsutaan Han Soloksi, mutta hyvin nopeasti hyväksyin Ehrenreichin version hahmosta. Ehrenreich on selkeästi tutkinut Fordin eleitä Hanina ja onnistunut imitoimaan niitä, jolloin hahmo todella tuntuu nuorelta versiolta vanhasta tutusta Solosta. Homma ei kuitenkaan muutu pelkäksi kopioimiseksi, vaan Ehrenreich onnistuu tuomaan mukaan myös oman lisäyksensä. Nuori Han Solo on tietty energisempi ja innokkaampi kuin alkuperäisen trilogian versio. Hahmo on paljon optimistisempi, sillä hän ei ole vielä ehtinyt näkemään galaksia kunnolla. Ja mitäpä olisi Han Solo ilman hänen uskollista karvatoveriaan Chewbaccaa?Star Wars: The Force Awakensissa(2015) ja Star Wars: The Last Jedissä (2017) hahmoa esittänyt Joonas Suotamo palaa kolmatta kertaa rooliin, ja on hienoa nähdä, kuinka paljon ruutuaikaa hahmo saa. Hanin tavoin myös Chewbacca on nuorempana hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Tai no, nuorempana ja nuorempana. Kuten jo trailereista kävi selville, Chewbaccalla on ikää ainakin yli 200 vuotta, joten kovin nuoresta wookieesta ei ole kyse. Suotamo on selvästi jo täysin kotonaan karvapuvussa ja toivon, että hän saa jatkaa roolia vielä pitkään. Pääsin muuten haastattelemaan Suotamoa toukokuun alussa; haastattelun voi löytää tästä. Elokuvassa esiintyy myös alkuperäisestä trilogiasta tuttu Lando Calrissian, tällä kertaa laulaja Donald Gloverin tulkitsemana. Myös Glover onnistuu ottamaan vaikutteita alkuperäisestä näyttelijästä, Billy Dee Williamsista, ja tuomaan mukaan jotain uutta. Lando on omahyväinen ja hyvin itseensä luottava rento heppu. Toveriksi Landolle on luotu uusi droidihahmo L3-37 (Phoebe Waller-Bridge). Uusissa Star Wars -leffoissa on mielestäni onnistuttu erinomaisesti etenkin droidihahmojen kanssa. Rogue Onen K-2SO oli hauskan sarkastinen ja The Force Awakensin BB-8 on mitä suloisin tapaus. Olinkin siis järkyttynyt, kuinka pahasti L3-37:n kohdalla on epäonnistuttu. Hahmolle on luotu persoonaa sillä, että hänen mielestään droidit ovat kuin orjia ja hän haluaa vapauttaa droidit ja synnyttää vastarinnan. Aluksi tämä on hauskan kekseliäs idea, mutta hyvin nopeasti se muuttuu todella saarnaavaksi, etenkin kun hahmosta ei löydy mitään muita puolia.
Onneksi muut uudet hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja, vaikkeivät varmasti tule nousemaan yhtä suosituiksi kuin edes Star Warsin vähemmän klassiset henkilöt. Woody Harrelson on oiva valinta Tobias Beckett -rikolliseksi, joka antaa Hanille tärkeitä oppeja. Harmillisesti Beckettin rikollisryhmään kuuluvat Val-vaimo (Thandie Newton) ja nelikätinen Rio-olio (Jon Favreau) jäävät aika unohdettaviksi. Game of Thrones -sarjasta (2011-) tutun Emilia Clarken kulmakarvat eivät liiku yhtä villisti kuin yleensä, eikä hänen Qi'ra-hahmonsa erityisemmin mitään tarjoakaan. Parissa kohtaa Clarke pääsee onneksi mukaan toimintaan ja osoittaa, ettei Qi'ralle kannata ryttyillä. Paul Bettany nähdään gangsteripomo Dryden Vosina, jolle Beckett työskentelee. Alunperin rooliin oli valittu Michael K. Williams, mutta kun hän ei päässyt uusintakuvauksiin, hänet korvattiin Bettanylla. Korvaus on mainio ja Bettany toimii osassaan, vaikka Drydenin ruutuaika jää harmillisen pieneksi. Mukana saattaa myös olla tuttuja naamoja aiemmista elokuvista...
Ottaen huomioon, millaisia vaikeuksia Solo: A Star Wars Storyn kuvauksissa oli, monet olivat jo täysin valmiita totaaliseen katastrofiin. Olenkin siis äärimmäisen yllättynyt, kuinka onnistunut lopputulos on. Kyseessä ei todellakaan ole Star Wars -saagan parhaimmistoa, mutta heikompien tekijöiden kanssa tämä olisi voinut olla paljon huonompi. Filmi nappasi minut heti mukaansa vauhdikkaan alkunsa ansiosta ja hyvin nopeasti pystyin sanomaan, että Solo tulee olemaan selkeästi parempi Star Wars Story kuin aiempi Rogue One. Filmin aikana myös nähdään yksi todella näyttävä sotakohtaus, joka oli minun mielestäni sitä, mitä Rogue Onen olisi pitänyt olla. Se tuntui oikeasti karulta sodalta, millaista ei ole aiemmin Star Warseissa nähty. Tämä on kuitenkin vain yksi kohtaus ja muu leffa onkin sitten hyvin erilaista. Kyseessä on paljon pienimuotoisempi tarina kuin yleensä kaukaisessa galaksissa ja pidin erittäin paljon siitä, ettei koko universumin kohtalo ole vaakalaudalla, vaan elokuva kertoo galaksin alamaailmasta ja sen rikollisista. Imperiumi osoittaa olemassaolonsa muutamassa kohtaa, mutta pääasiassa leffa keskittyy muihin asioihin. Ja hyvä niin, sillä siten elokuvakokemus tuntui oudonkin raikkaalta. Solosta löytyy sitä vanhaa tuttua, mutta samalla se tarjoaa ennennäkemättömiäkin juttuja ja osoittaa, että Lucasfilmillä todella on tarinoita kerrottavanaan.
Elokuvan juoni ei valitettavasti ole mitä mielenkiintoisin, mutta paikat ja tapahtumat, minne juoni hahmoja vie, ovat niin kiehtovia, että filmi todella vie mukanaan. Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi, jolloin se onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja takaa-ajot jännittäviä. Myös rauhalliset kohtaukset, joissa hahmoja syvennetään, ovat kiinnostavia. Hahmotkin ovat tässä Star Wars Storyssa mielenkiintoisempia Rogue Oneen verrattuna, mikä saa katsojan paremmin syventymään seikkailuun. He eivät ole persoonattomia ja heillä tuntuu olevan oikea tarkoituksensa. Lucasfilm on selvästi ottanut opikseen Rogue Onesta, eikä tällä kertaa vain hylkää uusia hahmojaan leffan lopuksi. Alden Ehrenreich vahingossa jo paljastikin haastattelussa, että hän on kirjoittanut kolmen elokuvan sopimuksen ja kuten tästä oli pääteltävissä, Solon tarina jää kesken. Ja kun ottaa huomioon, kuinka energisen, mukaansatempaavan, jännittävän, jokseenkin hauskan ja oikeasti yllättävän elokuvan tekijät saivat ongelmista huolimatta aikaiseksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että jatkoa on tulossa.
Ennen Solon näkemistä ajattelin, ettei hahmon sooloelokuvaa (heh heh) oikeastaan tarvita, sillä Han on niin mysteerinen heppu Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa, ettei hänen taustojaan tarvitse selittää. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi kiinnostaa Hanin menneisyys. Pidin tavasta, miten hän päätyy rikollisille poluille ja kaikkein eniten pidin siitä, miten Han tapaa Chewbaccan. Ensikohtaaminen on aivan mahtavasti ja todella kunnioittavasti kirjoitettu. Kaksikon ystävyyden muodostuminen onkin filmin parasta antia, sillä se on saatu tuntumaan aidolta. Pidin myös Hanin ja Landon ensikohtaamisesta, sekä siitä, miten peli Millennium Falcon -aluksen kohtalosta on kirjoitettu mukaan. Ja jo Uudessa toivossa mainittu Kesselin reitti on erinomaisesti ja hyvin yllättävästi toteutettu. Vuosia fanit ovat kiukutelleet siitä, ettei Han voinut lentää Kesselin reittiä alle kahdessatoista parsekissa, sillä parsek on matkan mittayksikkö eikä ajan. Lucasfilm onkin onnistunut keksimään tälle hauskan ja ennen kaikkea toimivan selityksen. Valitettavasti yhtiö on päättänyt tunkea mukaan selityksiä sellaisillekin asioille, joita en usko, että kovin moni haluaisi tietää. Onko kukaan koskaan oikeasti miettinyt, miksi Hanin sukunimi on Solo? Jos olet, niin nyt saat sen selville! Star Wars: The Last Jedissä monia häiritsi Millennium Falconin ohjaamossa roikkuvat kultaiset avaruusnopat, joille luotiin outoa merkitystä, vaikkei niitä oltu aiemmin kunnolla nähty. No mutta onneksi Solossa niitä oikein korostetaan monta kertaa!
Noppien lisäksi filmistä löytyy paljon muitakin viittauksia muuhun Star Wars -maailmaan. Viittauksia on niin leffoihin, kirjoihin, sarjoihin kuin peleihinkin ja täytyy olla aikamoinen fani, jotta ne kaikki tunnistaa. Jo ensimmäisestä Star Wars -filmistä lähtien joka elokuvassa on kuultu lause "I have a bad feeling about this." ("Minulla on paha aavistus tästä.") Tässä lause oli mainiosti käännetty muotoon "I have a really good feeling about this!" ("Minulla on todella hyvä aavistus tästä!") Leffasta löytyy myös viittaus, joka ei liity Star Wars -leffoihin, mutta on ihan ymmärrettävästi mukana, sillä alkuperäinen Han Solo -näyttelijä Harrison Ford esiintyi siinäkin. Elokuvaan on nimittäin piilotettu ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun,Kadonneen aarteen metsästäjien (Raiders of the Lost Ark - 1981) alussa nähty kultainen patsas!
Solon ohjaajana toimii tosiaan Ron Howard, joka osoittautui oikeaksi mieheksi hommaan. Hän on hyvin ymmärrettävä valinta, sillä Howard ja George Lucas ovat olleet ystäviä vuosikymmenien ajan, joten on ihan loogista, että Howard jatkaisi jotain Lucasin luomaa. Paikoitellen elokuvasta kyllä huomaa, kun siinä on käytetty alkuperäisen ohjaajakaksikko Lordin ja Millerin materiaaleja, sillä ne ovat selkeästi vitsikkäämpiä, mutta Howard on onnistunut luomaan tarpeeksi hyvän tasapainon niiden kohtausten ja oman henkensä välille. Kasdanin veljesten työstämä käsikirjoitus ei ole mitä kiinnostavin juoneltaan, joten täytyy myös kiittää Howardia, että hän on onnistunut luomaan siitä menevän kokemuksen. Mukana on muutamia kehnompia repliikkejä, mutta niitä on Star Warsista löytynyt aina. Visuaalisesti Solo on tietty silmäkarkkia. Leffa on kuvattu taidokkaasti, minkä lisäksi sen lavasteet ovat näyttävät, puvut upeita ja maskeeraukset fantastisia (vaikkakin Dryden Vosin arvet ovat hieman viimeistelemättömät). Elokuvassa on hienosti yhdistelty nukeilla luotuja avaruusolioita ja tietokone-efektejä. Filmin äänimaailmakin on oivallisesti luotu. Myös musiikeissa Solo onnistuu Rogue Onea paremmin. Siinä missä Rogue One kuulosti siltä, että joku fanipoika olisi säveltänyt musiikkia, mikä kuulostaa hieman Star Warsilta, muttei liikaa, jottei hänen työnsä jää Youtubessa tekijänoikeussyytteiden alle, Solossa on rohkeasti yhdistelty John Powellin uusia sävelmiä ja John Williamsin klassisia teemoja. Tällaisista fanipalveluksista huolimatta on kuitenkin sanottava, että leffan voi katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt mitään muuta Star Wars -elokuvaa. Ei siitä yhtä paljon irti saa, mutta toimii se silti omana avaruusseikkailunaan.
Yhteenveto:Solo: A Star Wars Story on yllättävän mainio avaruuslänkkäri, missä on kaikin puolin yhdistelty vanhoja tuttuja Star Wars -juttuja uusiin asioihin. Visuaalisesti filmi näyttää monin tavoin samalta kuin alkuperäinen trilogia, mutta samalla se tarjoaa asioita, mitä saagassa ei ole aiemmin nähty. Ron Howardin luoma tunnelma tekee yhdistelemisen hienosti, mitä auttavat filmin musiikit, joista löytyy niin John Williamsin klassisia sävelmiä kuin John Powellin uusia sointuja. Myös Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo ja Donald Glover onnistuvat ottamaan pohjan hahmojensa alkuperäisiltä näyttelijöiltä ja tuomaan heihin jotain uutta, jolloin meininki ei tunnu pelkältä kopioimiselta. Yhtä ärsyttävää droidia lukuunottamatta uudet hahmot ovat oivallisia ja heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Elokuvan juoni ei ole mitä ihmeellisin, mutta sen tapahtumapaikat ja vauhdikkaat toimintakohtaukset ovat tarpeeksi mukaansatempaavia, jottei heikompi juonikuvio erityisemmin haittaa. Vaikka toisaalta pohdin yhä, onko leffa kovin tarpeellinen, olen lopulta hyvin tyytyväinen, että Solo: A Star Wars Story on olemassa. Se onnistuu monissa asioissa, etenkin siinä, että se sai minut haluamaan, ei vaan vaatimaan jatkoa. Filmi jää nimittäin aikas jännään paikkaan... Jos olet pitänyt kolmesta edellisestä Star Warsista, uskon Solonkin iskevän. Jos taas kuulut niihin, jotka inhoavat näitä uusia leffoja, tulet aika varmasti inhoamaan tätäkin. Se hyvä puoli Solossa on, että kaikista sen viittauksista ja silmäniskuista faneille huolimatta, elokuvan pystyy helposti katsomaan, vaikka aiemmat leffat eivät olisikaan tuttuja.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.starwars.com
Solo: A Star Wars Story, 2018, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Imagine Entertainment
Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Chris Evans, Josh Brolin, Tom Holland, Benedict Cumberbatch, Paul Bettany, Elizabeth Olsen, Chris Pratt, Zoe Saldana, Dave Bautista, Bradley Cooper, Scarlett Johansson, Chadwick Boseman, Pom Klementieff, Don Cheadle, Anthony Mackie, Sebastian Stan, Tom Hiddleston, Idris Elba, Benedict Wong, Vin Diesel, Danai Gurira, Letitia Wright, Winston Duke, Gwyneth Paltrow, Benicio del Toro, Jacob Batalon, William Hurt, Tom Vaughan-Lawlor, Terry Notary, Carrie Coon, Michael James Shaw ja Peter Dinklage Genre: toiminta, scifi Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia Ikäraja: 12
Avengers: Infinity War on Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin yhdeksästoista osa. Leffauniversumi alkoi vuonna 2008 filmillä Iron Man, joka jo hieman pohjusti, että se aloittaa jotain ennennäkemätöntä. Jatko-osiahan on nähty paljon läpi elokuvahistorian, mutta kokonainen leffauniversumi, jossa sankarit voivat esiintyä omissa seikkailuissaan ja välillä taistella yhdessä, on jotain uutta ja mullistavaa. Vielä kuusi vuotta sitten ensimmäinen The Avengers (2012) oli se, mihin Marvelin filmeissä pohjustettiin, mutta jo sen elokuvan lopputeksteistä asti on ollut selvillä, että jotain vielä isompaa olisi tulossa. Hyvin pian toisen Avengers-leffan, Age of Ultronin (2015) ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että seuraava Avengers-tarina jaettaisiin kahtia; "Infinity War - Part 1" ilmestyisi vuonna 2018 ja "Infinity War - Part 2" vuonna 2019. Kuitenkin vuonna 2016 ilmoitettiin, ettei jakoa tulisikaan tapahtumaan, vaan Avengers: Infinity War olisi oma itsenäinen teoksensa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja nyt elokuva on vihdoin saanut ensi-iltansa. Jos olette lukeneet arvostelujani, on varmaan ollut selkeää, että tämä filmi on minulle kaikista kovin juttu tänä vuonna. Siitä asti, kun leffasta ilmoitettiin, olen ollut enemmän tai vähemmän innoissani ja peloissani, sillä samalla uskoin elokuvan olevan aivan mahtava, mutta samalla en voinut olla miettimättä, että mitä jos se olisikin karmaiseva pettymys? Yritin siis mahdollisimman kovasti olla ajattelematta elokuvaa, mikä tuotti vaikeuksia, kun minun ja tyttöystäväni täytyi tietty katsoa kaikki aiemmat Marvel-leffat uudestaan ennen tätä. Menimmekin yhdessä katsomaan Avengers: Infinity Warin heti ensimmäiseen näytökseen Tennispalatsin Scape-salissa, enkä muista milloin sydämeni olisi takonut niin kovasti ennen elokuvan näkemistä...
Kostajat ja Galaksin vartijat saavat vastaansa Thanosin, joka metsästää voimakkaita ikuisuuskiviä, joilla hän voisi muokata maailmankaikkeutta sellaiseksi kuin haluaa.
Kuten julisteesta voi päätellä, elokuva sisältää suunnilleen kaikki Marvelin leffoista tutut hahmot. Ja koska hahmoja on niin paljon, pyrin sanomaan jokaisesta tutusta sankarista vain yhden ainoan lauseen, alkaen alkuperäisestä Kostajat-ryhmästä: Robert Downey Jr. vetää Tony Starkin/Iron Manin roolin tutulla karismaattisella tavallaan, ja yhdistelee taidokkaasti hahmon humoristista ja vakavaa puolta. Chris Evansin Steve Rogers/Captain America osoittaa parissa kohtaa olevansa johtaja, mutta jää harmillisen paljon taka-alalle. Mark Ruffalon näyttelemälle Bruce Bannerille/Hulkille on luotu jokseenkin kummallisia päänsisäisiä ongelmia, eikä hän saa paljoa tehtävää. Chris Hemsworthin esittämä Thor pysyy aika lailla vakavana ja tarjoaa eeppisiä hetkiä. Scarlett Johanssonin näyttelemän Natasha Romanoffin/Black Widowin uutta blondia tyyliä ei selitellä, eikä hänkään saa kuin muutaman tähtihetken. Galaksin vartijat ovat vanhat tutut vitsiniekat: Chris Prattista löytyy aina oikeaa hurmuriainesta Peter Quilliksi/Star-Lordiksi ja hän jaksaa ilahduttaa myös tässä filmissä. Zoe Saldanan näyttelemälle Gamoralle pahiksen kohtaaminen on rankempaa kuin muille, koska Thanos on hänen isänsä. Sama pätee myös Karen Gillanin näyttelemään Nebulaan ja molemmat naistähdet suoriutuvat osistaan oivallisesti. Bradley Cooperin ääninäyttelemä avaruuspesukarhu Rocket ei onneksi ole yhtä ärsyttävä kuin Guardians of the Galaxy Vol. 2:ssa, vaan hänestä on onnistuttu luomaan toimiva sankari. Teini-Groot (Vin Diesel) taas lähinnä mököttää huvittavasti, eikä häntä jaksa kiinnostaa muiden huolet. Pom Klementieffin esittämä Mantis on yhä aika tylsä tapaus ja harmillisesti Dave Bautistan näyttelemän Draxin huumoritasoa on vain lisätty, minkä takia en pitänyt hänestä lähes ollenkaan koko filmin aikana.
Ja sitten Marvel-elokuvien uudempia sankareita: Tom Holland osoittaa jälleen olevansa loistovalinta Peter Parkeriksi/Spider-Maniksi ja on hienoa, että hänelle on annettu kunnolla ruutuaikaa. Benedict Cumberbatchin esittämällä Doctor Strangella on omat siistit hetkensä, mutta paikoitellen hahmo on harmillisen tylsä. Ottaen huomioon, millainen järkälemäinen menestys Black Panther oli ja kuinka Marvel on päättänyt panostaa hahmoon tulevaisuudessa, on outoa, kuinka pieneen osaan Chadwick Bosemanin näyttelemä kuningas T'Challa/Black Panther jää. Elizabeth Olsenin esittämän Wanda Maximoffin/Scarlet Witchin ja Paul Bettanyn esittämän Visionin aiemmin nähtyä romanssintynkää vahvistetaan ja filmi sai minut pitämään hahmoista enemmän kuin ennen. Valitettavasti aiempien filmien tavoin James Rhodes/War Machine (Don Cheadle), Bucky Barner/Winter Soldier (Sebastian Stan) ja Sam Wilson/Falcon (Anthony Mackie) jäävät jokseenkin unohdettaviksi statisteiksi. Jokainen saa oman hetkensä, mutta siihen se sitten jää. Tarkkaavaisimmat saattoivat huomata, etten maininnut lainkaan Clint Bartonia/Hawkeyeta (Jeremy Renner), enkä Scott Langia/Ant-Mania (Paul Rudd), mutta heidän osuutensa on pidetty salaisuutena markkinoinnissa, joten en paljasta sitä arviossakaan. Elokuvassa nähdään myös Tom Hiddleston fanisuosikki Lokina, Idris Elba kaikennäkevänä Heimdallina, Benedict Wong Doctor Strangen Wong-toverina, Gwyneth Paltrow Tony Starkin kihlattuna Pepperinä, Letitia Wright T'Challan Shuri-siskona, Danai Gurira Wakandan soturi Okoyena, Jacob Batalon Peter Parkerin Ned-kaverina, sekä William Hurt Hulkia jahtaavana kenraali Rossina. Mukana on vielä heidänkin lisäkseen aikamoinen joukko sivuhahmoja, mutta he ovat jo niin pienessä osassa, ettei heitä kannata edes mainita. Ja spoilereiden takia en edes halua mainita joitakin heistä. Niinpä siirrynkin Avengers: Infinity Warin todelliseen päähenkilöön, eli Josh Brolinin näyttelemään Thanosiin - ja hänestä aion sanoa enemmän kuin vain yhden lauseen. Thanos nähtiin ensimmäisen kerran The Avengersin lopputekstikohtauksessa, jossa hän vain käänsi päänsä kohti kameraa ja hymyili. Tämän jälkeen hänet on nähty vilaukselta muutamassa muussakin filmissä vuosien varrella, millä on pyritty kasvattamaan katsojien pelkoa hahmoa kohtaan. Itse olin kuitenkin todella varautunut ja ihmettelin, miten ihmeessä tämä violetti jättileuka voisi olla se kaikista pahin paha, kun ottaa huomioon, millaisia jumalhahmoja sankarit ovat jo kohdanneet. Pelkoni olivat täysin turhia. Thanos on helposti Marvelin elokuvauniversumin paras ja pahin pahis. Alusta alkaen hahmo esitetään niin julmana, kauheana ja vahvana, ettei mikään ihme, että monet hahmot kauhistuvat pelkän nimen kuullessaan. Thanos on pysäyttämätön voima, joka voi yksin piestä useasta Kostajasta vähintään tajun kankaalle. Hahmo saa kenties eniten ruutuaikaa kaikista leffan henkilöistä, mikä on erinomainen päätös, sillä sitä hän todella tarvitsee. Vaikka Thanosin suunnitelmat ovat kauheita, hahmo on luotu niin taidokkaasti, että katsoja voi jopa ymmärtää häntä. Josh Brolin suoriutuu loistavasti suuruudenhullun titaanin roolista ja onnistuu tuomaan mukaan myös tunteellisuutta, mikä nosti hahmon pahislistani kärkeen. Harmillisesti Thanosin neljästä kätyristä, Ebony Mawista (Tom Vaughan-Lawlor), Cull Obsidianista (Terry Notary), Proxima Midnightista (Carrie Coon) ja Corvus Glaivesta (Michael James Shaw) ei todellakaan voi sanoa samaa. Hahmot vaikuttavat todella vaativilta vastustajilta, mutta heidät on kirjoitettu mukaan niin hätäisesti, ettei yhdenkään nimeä taidettu edes kertaakaan mainita. Niinpä he eivät oikeastaan jää mieleen, kun filmi on päättynyt, mikä on suuri sääli, sillä he vaikuttivat lupaavilta.
Viimeistään tässä kohtaa kysymys tietty kuuluu: onko Avengers: Infinity War kaiken sen odotuksen arvoinen? Noh... joillekin on ja toisille ei. Itse olin valitettavasti ihan pienesti pettynyt lopputulokseen. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono filmi, ehei! Mielestäni elokuva on mahtava - paikoitellen aivan mielettömän upea - mutta kun omat odotukseni olivat niin käsittämättömän korkeat, ei filmi kyennyt olemaan niin täydellinen kuin toivoin. Enkä tarkoita vain sitä, että olisin nämä vuodet luonut erilaisia faniteorioita filmin tapahtumista ja koska ne eivät toteutuneetkaan, olisin vihainen Marvelille, koska he eivät tehneet tätä elokuvaa juuri minulle. Tarkoitan sitä, että vaikka pidin filmistä kovasti, en voinut olla huomaamatta sen tiettyjä heikkouksia.
Kuten jo leffan massiivisesta näyttelijäkaartista voi päätellä, on tämä aivan käsittämättömän massiivinen elokuva. Ja vaikka onkin hienoa nähdä kaikki tutut hahmot samaan aikaan yhdessä filmissä, en voinut olla miettimättä, että elokuva on paikoitellen jopa liian täyteenahdettu. Edes kahden ja puolen tunnin kestossaan elokuva ei kykene täysin kertomaan tarinaansa. Hyvin nopeasti arvelinkin, että tämä filmi tulee jäämään kesken, mutta toivoin silti, että tämä ensimmäinen puolikas suuresta huipennuksesta toimisi omana elokuvanaan. Tai no, eihän tätä mitenkään pysty katsomaan omana teoksenaan. Jos edellisiä Marvel-leffoja ei ole nähnyt, putoaa kärryiltä jo ensiminuuteilla. Elokuvan kesto on pitänyt käyttää täysin hyödyksi, joten turhille alkuselityksille ei ole aikaa. Jos esimerkiksi Captain America: Civil War tai Thor: Ragnarök on jäänyt näkemättä, niin se on katsojan ongelma.
Elokuvan alku on erinomainen ja lupailee jotain todella mahtavaa. Ensimmäisen puolen tunnin aikana nähdään jo niin vaikuttavaa ja eeppistä mäiskettä, että katsoja tietää nyt olevan tosi kyseessä. Harmillisesti tarpeellisille hengähdystauoille ei tunnu jäävän aikaa, vaan filmi tykittää todella kovaa vauhtia eteenpäin. Ymmärrän, että Thanosin luoma uhka aiheuttaa sankareille kiirettä, mutta kun hahmot lähestulkoon teleporttaavat paikasta toiseen, tuntuu elokuva itse kiirehtivän ja täytyy todeta, että olisin sujuvasti katsonut tätä vielä puoli tuntia kauemmin. Niin ja kun hahmoja on paljon, hyppii filmi muutenkin paikasta toiseen, aina maapallolta universumin toiselle puolelle asti, sillä sankarit työskentelevät omissa ryhmissään eri puolilla galaksia. Paikan vaihtumisen lisäksi myös tunnelma vaihtuu usein voimakkaasti. Maassa kaikki on hyvin synkkää ja toivotonta, mutta Galaksin vartijoiden seurassa meininki on humoristisempaa. Tunnelman vaihtelu ei tässä toimi täysin luontevasti, vaan sen takia tuntuu muutamassa kohtaa siltä kuin katsoisi kahta eri elokuvaa. Ottaen huomioon, kuinka paljon Thanos puhuu tasapainon merkityksestä, kirjoittajat eivät tuntuneet löytävän tasapainoa synkkyyden ja valon välille.
Ja sitten jo alkaakin se trailereissa nähty Wakandan sota, mikä on kyllä kieltämättä eeppinen ja loistava, mutta hieman hätiköiden pohjustettu. T'Challa antaa käskyn, että kaupunki täytyy evakuoida, mutta olisin kaivannut, että se olisi myös näytetty, jotta katsojille olisi tullut vahvempi tunne siitä, että tätä paikkaa täytyy puolustaa viimeiseen sankariin asti. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Wakandassa on taisteltu yli kymmenen minuutin ajan, lähes kaikki on jo ollut niin mahtipontista ja eeppistä, että filmin massiivisuus alkaa tuntua raskaalta. Thanosta vastaan käytävät mäiskeet ovat tosin erinomaisia ja äärimmäisen jännittäviä. Kumpaakin taistoa kuitenkin katsoo paljon mieluummin kuin Thorin omaa seikkailua, joka tuntuu pakotetulta, liian kiirehtivältä ja jokseenkin oudolta - aivan kuin se olisi lisätty mukaan ihan viime tingassa. Loppujen lopuksi Avengers: Infinity War on siis hieman epätasapainoinen kokemus, joka tuotti ainakin itselleni minimaalisen pettymyksen. Sen siitä saa, kun odottaa täydellisyyttä... Lopetus on kuitenkin pienten epätasaisuuksien läpi pääsemisen arvoinen, enkä voisi kuvitella pysäyttävämpää tapaa lopettaa elokuvaa. Katsojana jää suurella mielenkiinnolla odottamaan Kostajien seuraavaa seikkailua.
Elokuvan ovat ohjanneet kahdesta edellisestä Captain America -filmistä vastanneet Anthony ja Joe Russo. Tämä on tainnut olla hieman liian iso pala purtavaksi heille, mutten voi olla ihailematta, kuinka rohkeasti he ovat lähteneet toteuttamaan ennennäkemättömän massiivista teosta. Mittakaavoiltaanhan tämä on paljon isompi kuin Joss Whedonin ohjaamat kaksi edellistä Avengers-leffaa. Jo pienen indie-leffan teko on hankala prosessi, joten voin vain kuvitella, kuinka hirvittävää on ollut pistää kasaan tällaista megatarinaa. Russon veljekset ovat siis onnistuneet hommassaan niin hyvin kuin on mahdollista. Olen varma, että filmin ongelmat johtuvat lähinnä siitä, että filmi on pitänyt typistää näin "lyhyeksi". Alkuperäinen versio elokuvasta oli varmaankin lähempänä neljää tuntia ja itse toivoisin lopputuloksen olevan jopa kolmen tunnin leffa, sillä taisteluiden välille tarvitsisi pieniä hengähdystaukoja. Christopher Markusin ja Stephen McFeelyn käsikirjoitus on muuten erittäin oivallinen, mutta kovin kummoisia vitsejä he eivät osanneet kirjoittaa mukaan. Visuaalisesti Avengers: Infinity War on tietty todella näyttävä - enkä tarkoita vain upeita tietokonetehosteita, vaan onnistunutta kuvausta, valaisua, maskeerausta, lavastusta ja puvustusta. Äänimaailma on myös upeasti luotu aina mahtipontisista ääniefekteistä Alan Silvestrin oivaan musiikkiin asti.
Yhteenveto:Avengers: Infinity War on mahtava ja ennen kaikkea mahtipontinen supersankariseikkailu, joka kuitenkin kompastelee paikoitellen omaan massiivisuuteensa. Ohjaajaveljekset Joe ja Anthony Russo tekevät kaikkensa pitääkseen ennennäkemättömän megalomaanista filmiä kasassa, mikä ei tietenkään ongelmitta onnistu. Tarina hyppii paikoitellen hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, eikä tarpeellisille hengähdystauoille jää aikaa. Elokuvassa on myös niin käsittämättömän paljon hahmoja, että useat fanisuosikit jäävät pakostakin todella pieneen rooliin. Onkin täydellinen ratkaisu, että eniten ruutuaikaa saa tarinan vihollinen Thanos, joka on luotu aivan mielettömän hienosti. Monen vuoden pohjustus ei osoittautunut turhaksi, vaan Josh Brolinin näyttelemästä titaanista on onnistuttu luomaan Marvelin pelottavin pahuus, joka luo epätoivoa hahmoihin ja filmiin. Valitettavasti epätoivoa rikkovat useat väkisin mukaan tungetut vitsit, jotka eivät oikein sovi tähän Marvel-teokseen. Taistelukohtaukset ovat todella näyttävää ja vaikuttavaa seurattavaa, mutta on myös pakko myöntää, että parissa kohtaa jatkuva eeppisyys saattaa käydä puuduttavaksi. Elokuva jää tosiaan kesken ja aiheuttamastaan hämmennyksestä huolimatta se saa katsojat vaatimaan Kostajien seuraavaa elokuvaa. Onkin harmi, että sitä pitää odottaa vielä vuosi, mutta onneksi tässä välissä ilmestyy vielä kaksi Marvel-teosta: Ant-Man and the Wasp (2018) sekä Captain Marvel (2019). Suosittelen kaikkia Marvel- ja supersankarifilmeistä pitäviä katsomaan Avengers: Infinity Warin, sillä vaikka siitä löytyy tiettyjä ongelmia, on se kuitenkin niin ennennäkemätön kokemus, että onhan se pakko nähdä - ja vieläpä mahdollisimman isolta valkokankaalta 3D:nä! Jos aiempia Marvel-leffoja ei ole katsonut, niin ei tästä saa paljoa irti.
Lopputekstien jälkeen nähdään tietty vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2018 - Muokattu 30.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvelcinematicuniverse.wikia.com
Avengers: Infinity War, 2018, Marvel Studios
Ohjaus: Joss Whedon Pääosissa: Robert Downey Jr, Chris Evans, Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Scarlett Johansson, Jeremy Renner, James Spader, Don Cheadle, Anthony Mackie, Aaron Taylor-Johnson, Elizabeth Olsen, Samuel L. Jackson, Paul Bettany, Idris Elba, Stellan Skarsgård, Thomas Kretschmann ja Andy Serkis Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12 The Avengers (2012) oli fanien unelma, joka nousi yhdeksi maailman menestyneimmäksi elokuvaksi. Oli tietenkin täysin loogista, että elokuvalle tulisi jatkoa ja se ilmoitettiinkin heti ensimmäisen sankarien yhteisseikkailun ilmestyttyä. Odotin innolla Avengers: Age of Ultronia, etenkin kun sen mainoksia alkoi ilmestyä. Elokuvan ensimmäinen mainos ilmestyikin jo muutaman vuoden ennen elokuvan ilmestymistä, joten kaikille kävi selväksi, että Marvel Studiosilla tehdään hyvin nopeita päätöksiä. Hieman ennen ensi-iltaa liikkui huhu, että elokuva kestäisi lähes kolme tuntia, mistä tavallaan innostuin ja hieman petyinkin, kun kävi ilmi, että kyseessä olisikin oikeasti pari minuuttia lyhyempi elokuva kuin The Avengers. Onneksi kuitenkaan elokuva ei kestä kolmea tuntia, sillä se alkaisi puuduttaa helposti. Kävin tietty katsomassa elokuvan sen ensi-illassa ja olen nähnyt sen pari kertaa myöhemmin uudestaan. Nyt kun Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-), johon näiden sankareiden seikkailut kuuluvat, uusin elokuva Doctor Strange (2016) on saamassa ensi-iltansa, oli aika katsoa MCU:n elokuvat uudestaan ja arvostella ne.
HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuviaIron Man (2008), The Incredible Hulk (2008), Iron Man 2 (2010), Thor (2011), Captain America: The First Avenger (2011), The Avengers, Iron Man 3(2013), Thor: The Dark World (2013) ja Captain America: The Winter Soldier (2014)! Tuhotessaan viimeisiä HYDRAn tukikohtia, Avengerit löytävät Lokin valtikan, jonka voimaa Tony Stark käyttää luodakseen tekoälyllisen Ultronin sankareiden ja ihmisten avuksi. Ultron kokeekin ainoan suojelutavan olevan ihmiskunnan hävittäminen, jolloin Avengerit joutuvat jälleen uuteen taisteluun.
Robert Downey Jr loistaa Tony Starkina/Iron Manina, kuten aiemminkin. Vaikka Iron Man 3:n lopussa vaikutti hieman siltä, että Stark olisi lopettamassa sankarinhommansa, niin tässä hän kuitenkin palaa auttamaan Avengereja ja onkin luonut näiden avuksi pienen robottiarmeijan. Kun hän panikoi aiemmin, joutuessaan taistelemaan yli-ihmisten kanssa, niin tässä hän on selvästi alkanut päästä yli peloistaan ja hyödyntää teknologiaa ollakseen samalla tasolla kuin muutenkin vahvat hahmot. Captain America: The Winter Soldierissa nimikkohahmo Captain America, eli Steve Rogers (Chris Evans), saatiin vihdoin juuri oikeanlaiseksi, vastaamaan sitä johtajahahmoa, mikä hänen kuuluisikin olla. Tässä hän jatkaa samalla mallilla ja Evansin suoritus on yhä mainio. Hän antaa ohjeita muille Avengereille ja pyrkii pitämään tiiminsä kasassa vaikeissakin paikoissa. Hänen pukunsa on vihdoin saatu tyyliteltyä erittäin hienoksi ja yksi hauskoista asioista on, että hänen käsivarressaan on jonkinlaiset härpäkkeet, joiden avulla hahmon ikoninen kilpi palaa aina takaisin hänen luokseen. Chris Hemsworthin esittämä ukkosenjumala Thor on hieman pienemmässä roolissa, mutta se sopii itselleni mainiosti, sillä hahmo ei tässä tunnu kovin erikoisesti toimivan. Yhdessä kohtaa elokuvaa tuntuu, että hahmon rooli on vain kehuskella voimiensa kanssa ja häipyä hetkeksi aikaa, jotta voi palata takaisin selittämään tulevia tapahtumia hahmoille. Hemsworthinkaan suoritus ei ole erityisen vakuuttava tässä. Mark Ruffalon näyttelemä Bruce Banner/Hulk on yllättävän helposti lähtenyt sankareiden mukaan taistelemaan pahuutta vastaan, ottaen huomioon, kuinka hahmo aiemmin niin pelkäsi vain aiheuttavansa vahinkoa muille. Bannerin pelot käyvät valitettavasti toteen, jonka seurauksena on yksi elokuvan tyylikkäimmistä kohtauksista. Ruffalon suoritus toimii mainiosti. Jostain kumman syystä Banner on unohtanut kokonaan tyttöystävänsä Betty Rossin ja hänellä on alkanut olla säpinää Scarlett Johanssonin näyttelemän Natasha Romanoffin/Black Widow'n kanssa. Hahmojen kummallinen suhde ei välillä oikein toimi, mutta välillä se taas tuntuu ihan kivalta lisältä. Black Widow'n hahmo toimii muuten ja Johansson on ihan hyvä roolissaan. Aiemmin todella pieneen rooliin jääneelle Clint Bartonille/Hawkeyelle (Jeremy Renner) on yritetty keksiä jotain taustaa, jotta hahmo olisi mielenkiintoisempi kuin millaisena hänet on aiemmin esitetty. Tavallaan hahmoa ymmärtää enemmän tämän elokuvan jälkeen, mutta jousipyssyjäbä muiden sankarien keskellä ei vieläkään erityisemmin säväytä. Renner on kuitenkin ihan hyvä ja hänellä on hauskoja osuuksia elokuvassa.
Tässä elokuvassa nähdään varmaan paras MCU-pahis tähän mennessä: Ultron, jonka äänenä kuullaan James Spader. Aluksi Ultron vaikuttaa todella vaaralliselta, mutta myöhemmin hänestä ilmenee kummallisia puolia ja hän on välillä jopa hauska ja sarkastinen. Aika geneerinen maailmantuhoamissuunnitelma Ultronilla on, mutta hahmo itse tekee pahiksesta niin hyvän. Ultronin synty on hieman kiireellä toteutettu, mutta sen jälkeen hahmo toimii. Spaderin ääni sopii hahmolle erinomaisesti. Uusina supervoimaisina hahmoina nähdäänCaptain America: The Winter Soldierin lopputekstien aikana tulleessa kohtauksessa vilahtaneet kaksoset Wanda Maximoff/Scarlet Witch (Elizabeth Olsen) ja Pietro Maximoff/Quicksilver (Aaron Taylor-Johnson). Wanda osaa hallita muiden mieliä ja Pietro on todella nopea. Hahmojen aksentit tuntuvat aluksi erittäin hölmöiltä ja väkisin väännetyiltä, mutta niihin joko tottuu tai ne paranevat loppupuolella. Hassu fakta: Olsen ja Taylor-Johnson esittivät pariskuntaa vuosi aiemmin ilmestyneessä hirviöleffassa Godzilla (2014). Tutut sankarit James Rhodes/War Machine (Don Cheadle), Sam Wilson/Falcon (Anthony Mackie) ja S.H.I.E.L.D:n entinen johtaja Nick Fury (Samuel L. Jackson) tekevät lyhyet esiintymiset elokuvan aikana. Thor-elokuvista tutut Heimdall (Idris Elba) ja Erik Selvig (Stellan Skarsgård) käyvät myös visiitillä. Kaksosten lisäksi Captain America: The Winter Soldierin lopputekstikohtauksessa esiintynyt paroni Strucker (Thomas Kretschmann) nähdään elokuvan alussa, mutta on valitettavasti muuten erittäin alikäytetty hahmo. Tulevan Black Panther -elokuvan (2018) pahis Klaw (Andy Serkis) esiintyy hetken, mutta kovin monet eivät välttämättä tiedä, kuka hahmo on, jos eivät lue paljoa sarjakuvia. Uutena hahmona esitellään myös sankari Vision, jota näyttelee Paul Bettany. Näyttelijän nimi voi jo kertoa, kuka Vision alunperin on. Olen jo aiemmin sanonut, etten erityisemmin välitä Bettanysta, eikä hän tässäkään oikeastaan vakuuta minua punaisessa maskeerauksessaan.
Vaikka jotkut näin luulevat, niin tämä ei ole vain jatko-osa The Avengersille, vaan jatko-osa sen jälkeen ilmestyneille elokuville, etenkin Thor: The Dark Worldille ja Captain America: The Winter Soldierille. Kun paljastui, että S.H.I.E.L.D:iin on vuosien aikana soluttautunut paljon HYDRAn agentteja, Captain America ja Black Widow paljastivat nämä kaikille. Agentit piiloutuivat, jolloin Avengerit kokoontuivat tuhotakseen HYDRAn lopullisesti. He jäljittävät HYDRAn hallussa olevan Lokin valtikan Sokoviaan, jossa on yksi viimeisistä järjestön tukikohdista. Lokin valtikan lisäksi Stark löytää teknologiaa, jolla hän pystyisi vihdoin yhdessä Bannerin kanssa luomaan tekoälyllä varustetun suojelijarobotin, Ultronin. Kun Ultron saa tietoisuuden, hän käykin tekijöidensä kimppuun ja karkaa toteuttaakseen oman suunnitelmansa, mikä tarkoittaisi ihmiskunnan hävittämistä.
Jos The Avengersin lopputaistelu New Yorkissa tuntui massiiviselta, niin tässä juttua on paisutettu lisää. Hahmoja on enemmän ja jälleen on vastassa jonkinlainen pahiksen armeija. Jostain kumman syystä megaelokuvien tekijät tuppaavat miettimään, että "mitä isompaa, sen parempaa", jolloin tällaisten elokuvien jatko-osien täytyy aina olla kokoluokaltaan suurempia. Noh, mikäs siinä jos homma toimii. Ja kyllähän se toimii, etenkin näin nörtin vinkkelistä. Tutut hahmot ovat kolmen vuoden tauon jälkeen vihdoin yhdistäneet voimansa ja onkin hienoa nähdä Avengerien toimivan tiiminä jo ensimmäisten minuuttien aikana. Alun pitkä kuva, jossa sankarit mätkivät eri puolilla metsää pahiksia turpaan, on varsinkin faneille suurta iloa. Henkilö, joka ei ole ennen nähnyt sarjan elokuvia luultavimmin vain miettii, että "jaahas". Paikoitellen elokuvassa on hieman tylsempiä osuuksia, mutta sitten kun taas mennään, niin tylsät osuudet unohtaa helposti. Vihdoin hahmoilla on hyvä vastustaja, mikä tekee elokuvan katsomisesta miellyttävämpää. Lopputaistelu paisuu paikoitellen niin massiivisiin mittoihin, että sitä on valitettavasti hieman vaikeaa seurata - varsinkin kun hahmoja saapuu vielä enemmän taistoon. Hienoin skabailu elokuvassa on ehdottomasti Hulkin ja Iron Manin välinen turpaanmätkintä, kun Iron Man ottaa käyttöön Veronica-asunsa, eli faneille tutummin nimettynä Hulkbuster-puvun.
Huumoria tietty löytyy kevennyksenä, kuten muissakin MCU-leffoissa. Tämän elokuvan hauskin kohtaus on, kun Avengerit yrittävät vuorotellen nostaa Thorin Mjolnir-vasaraa juhliensa jälkeen. Tästä kohtauksesta siirrytään tyylikkäästi Ultronin esittelyyn, joka on aivan mahtava! Ensimmäisen kerran Ultron nähdään romuttuneena robottina, joka pystyy hädintuskin kävellä. Kohtaus on äärimmäisen hyvin rakennettu ja siinä on juuri täydellisesti luotua uhkaavuutta. Ultron vaikuttaa vaaralliselta ja kun hän puhuu aina välillä itselleen ja välillä päähenkilöille, katsoja kokee yhdessä Avengerien kanssa, että kyseessä on arvaamaton hahmo. Vaikka myöhemmin tuleekin pienoisena yllätyksenä, että Ultronkin heittää vitsejä, niin hahmo toimii silti. Läpi elokuvan kantaa myös todella laimea vitsi siitä, että Captain America käskee elokuvan alussa varomaan kielenkäyttöä, yhden hahmon päästäessä kirosanan. Vitsi on huono ja onkin ärsyttävää, että se tuodaan esille vielä ihan lopussakin.
Jos edellisessä Avengerien yhteisseikkailussa sankareilla oli paikoitellen heikohko yhteishenki, niin tässä porukka toimii tiiminä vain juuri ja juuri. Ryhmän sisäiset draamat aiheuttavat ongelmia, eivätkä jotkut ajatukset ihmiskunnan auttamisesta osu yhteen toisten kanssa. Tässähän tietenkin pohjustetaan Captain America: Civil Waria (2016), jossa sankarit käyvät lopulta taistoon keskenään. Elokuva käyttää muutenkin paljon aikaa pohjustaakseen tulevia tapahtumia, eikä aina keskity täysillä omaan tarinaansa. Niin Thor: Ragnarok (2017) kuin Black Panther, sekä tietysti myös Avengers: Infinity War (2018) ovat pohjustettuna enemmän tai vähemmän. Pohjustukset eivät ole erityisen hienovaraisia, eivätkä ne esiinny vain lopputekstien jälkeisissä kohtauksissa, vaan välillä elokuvan aikana nähdään satunnaisia kohtauksia, jotka voivat tuntua erittäin irrallisilta, jos ei tiedä, mitä niillä haetaan. Avengers: Age of Ultron on selkeästi tehty palvelemaan sarjakuvien faneja ja Marvel Cinematic Universen suurkuluttajia. Itse koen kuuluvani kumpaankin kastiin, joten minun on helppo ymmärtää viittauksia ja pystyn helpommin nauttimaan elokuvasta. Suosittelenkin siis, että ehdottomasti katsoo sarjan aiemmat osat, ennen kuin pistää tämän pyörimään.
Avengers: Age of Ultronin on ohjannut The Avengersin tapaan Joss Whedon, joka on itse niin fani ja nörtti, että tietää kyllä, mitä fanit haluavat nähdä. Tätä elokuvaa tehdessään Whedon kulutti itsensä niin pahasti kuitenkin loppuun, ettei ole ohjannut yhtäkään leffaa tämän jälkeen, eikä hänellä ole tiettävästi suunnitelmissakaan mitään. Omasta mielestäni hänen luomansa paketti pysyy lähes oivallisesti kasassa ja onkin erittäin viihdyttävää katseltavaa. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, kuten myös leikattu, vaikka jotkut pätkät olisikin voinut jättää pois lopputuloksesta. Visuaalisesti elokuva on tietysti aivan törkeän hieno. Lopputaistelu on toteutettu erittäin upean näköiseksi. Harmi vain, ettei tässä elokuvassa ole yhtä kirkasta ja värikästä tyyliä kuin edellisessä Avengers-pätkässä. Äänimaailmalla on korostettu hienosti suuria taistoja, ja Danny Elfmanin ja Brian Tylerin musiikki säestää meininkiä oivallisesti. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutettuja.
Elokuva sisältää tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Tässä elokuvassa esimerkiksi mainitaan Thorin tyttöystävä Jane Fosterin olevan tutkimassa samaa asiaa, mikä nähtiin Thor: The Dark Worldissa, kuten myös viitataan Captain America: The Winter Soldierissa esiintyneeseen Bucky Barnesiin/Winter Soldieriin. Stan Lee tekee tietty cameonsa ja heittää vielä kuuluisan "Excelsior!" -huudahduksensa. Kovimmat nörtit tunnistavat monia viittauksia sarjakuviin, jotka on otettu huomioon elokuvaa tehdessä.
Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen, kuten arvata saattaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokailuosio, sekä pätkät "From the Inside Out: Making of Avengers: Age of Ultron", "The Infinite Six" ja "Global Adventure". Katseltavaa löytyy muutamaksi vartiksi. Harmi vain, ettei lisäksi ole lyhytelokuvaa, eikä edes pientä vilkaisua tämän jälkeen ilmestyneeseen Ant-Maniin(2015). Yhteenveto:Avengers: Age of Ultron on erittäin hyvä elokuva... faneille. Jos et ole Marvelin fani, niin ei tästä leffasta luultavasti paljoa irtoa. Itse olen fani, joten kaikista hölmöyksistään huolimatta pidän elokuvasta paljon. Se ei ole niin hieno kuin The Avengers, eikä sankareiden kokoontuminen yhteen tunnu yhtä huikealta, koska sen on jo päässyt kokemaan. Nyt hahmoja on erittäin paljon, eikä elokuva kykene täysin keskittymään jokaiseen. Onneksi muutama hahmo on älytty pitää selkeästi taka-alalla. Iron Manin ja Captain American hahmot toimivat, mutta Thorin ei niinkään. Hulkille ja Black Widow'lle on luotu outoa romantiikkaa ja Hawkeyelle jonkinlainen taustatarina. Quicksilver ja Scarlet Witch ovat hyvä lisä, mutta Vision on paikoitellen hieman turha. Ultron on selkeästi yksi parhaista, ellei jopa MCU:n paras pahishahmo. Hauskoja kohtia löytyy, mutta kielenkäyttövitsin jatkuva heittely alkaa jossain kohtaa rasittaa. Elokuva sisältää ihan hullun määrän pohjustuksia tuleville MCU-elokuville ja välillä ne syövät hieman pois itse Avengers: Age of Ultronin tarinasta. Visuaalisesti elokuva on näyttävän näköinen, mutta lopputaistelu on paikoitellen hieman liian massiivinen. Iron Manin ja Hulkin tappelu on todella kovaa meininkiä. Marvelin faneille, sekä hahmojen ja sarjakuvien ystäville suosittelen tätä elokuvaa, kuten myös mäiskintäpätkien kuluttajille. Aloittakaa silti ihan Marvel Cinematic Universen alusta, sillä Avengers: Age of Ultron on jo sarjan yhdestoista elokuva, joten monet asiat voivat mennä täysin ohi. Tällä kertaa ei lopputekstejä tarvitsee katsoa kokonaan, sillä "piilotettu" kohtaus tulee jo puolessa välissä lopputekstejä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Avengers: Age of Ultron, 2015, Marvel Studios, Prime Focus
