Arvostelu: Koiramies (Dog Man - 2025)

KOIRAMIES

DOG MAN

Ohjaus: Peter Hastings

Pääosissa: Peter Hastings, Pete Davidson, Lucas Hopkins Calderon, Lil Rel Howery, Isla Fisher, Billy Boyd, Ricky Gervais, Poppy Liu, Cheri Oteri ja Stephen Root

Genre: animaatio, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 7

Dog Man, eli suomalaisittain Koiramies perustuu Dav Pilkeyn samannimiseen sarjakuvasarjaan, joka käynnistyi vuonna 2016. Tehtyään animaatioelokuvan Kapteeni Kalsari: Elokuva (Captain Underpants: The First Epic Movie - 2017) ja animaatiosarjan Kapteeni Kalsarin hurjat seikkailut (The Epic Tales of Captain Underpants - 2018-2020) Pilkeyn aiempien töiden pohjalta, DreamWorks-yhtiö ilmoitti työstävänsä leffasovitusta myös Koiramiehestä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin. Nyt Koiramies on saapunut elokuvateattereihin ja vaikka Pilkeyn sarjakuvat eivät olleet minulle erityisen tuttuja, odotin leffan näkemistä positiivisin mielin. Kävinkin katsomassa Koiramiehen heti sen ensi-iltapäivänä.

Yrittäessään napata pahamaineisen kissarosvo Peten, poliisikonstaapeli Ritari ja hänen uskollinen koiransa Olli haavoittuvat pahasti. Lääkärit eivät voi muuta kuin yhdistää Ritarin ja Ollin ja luoda heistä poliisivoimien täysin uuden konstaapelin, Koiramiehen.

Konstaapeli Alex Murphy on kunnollinen poliisi rikollisuuden täyttämässä kaupungissa. Jahdatessaan pahiksia, Alex kuitenkin telotaan niin pahasti, että lääkäreiden ainoa vaihtoehto on yhdistää mies ja kone, ja luoda ultimaattinen poliisi: RoboCop. Ei kun hetkinen. Hups, väärä elokuva! Siis konstaapeli Ritari (Peter Hastings) on kunnollinen poliisi rikollisuuden täyttämässä kaupungissa. Jahdatessaan pahiksia, Ritari kuitenkin telotaan niin pahasti, että lääkäreiden ainoa vaihtoehto on yhdistää mies ja hänen koiransa, ja luoda ultimaattinen poliisi: Koiramies. Päähenkilön idea on totaalisen pöhkö ja juuri siksi niin lystikäs. Miehen vartalolla ja koiran päällä varustettu Koiramies ryhtyy heti puhdistamaan tätä Okei-kaupunkia rikollisuudesta - jos hän ei siis erehdy jahtaamaan vaikkapa oravaa puistossa pankkirosvon sijaan. Eipä ihme, että hahmosta on muodostunut monen lapsen suosikki, sillä aikuisenakin Koiramiehen matkaan hyppää mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa poliisipäällikkö (Lil Rel Howery), uutistoimittaja Sara Hatuton (Isla Fisher), Okei-kaupungin pormestari (Cheri Oteri), kala Voltti (Ricky Gervais) ja katala kissa Pete (Pete Davidson), Koiramiehen arkkivihollinen, jota vankilat eivät pidättele ja joka on päättänyt tehdä Koiramiehen tuhoamisesta elämäntehtävänsä. Sivuhahmotkin ovat varsin lystikkäitä ja yllättäen Pete nousee toisinaan jopa isompaan rooliin kuin itse Koiramies. Koska Koiramies ei puhu ja käyttäytyy kuin hölmö hauva, huomattavasti ihmismäisemmästä Petestä saadaan irti enemmän hahmokehitystä ja syvyyttä.

Koiramies osoittautui oikein meneväksi lastenelokuvaksi, josta löytyy tarpeeksi viihdearvoa myös aikuiselle katsojalle, lähtien varsin veikeästä premissistä poliisista, joka on miehen ja koiran yhdistelmä. Luvassa on hauskoja juttuja niin lapsille, alkaen vauhdikkaasta koheltamisesta ja toilailusta, mutta myös joitain selviä vitsejä aikuisillekin. Pete-kissan kyyninen elämänkatsomus nosti useasti hymyä huulilleni, siinä missä yleisön lapsikatsojat nauroivat enemmän tämän villeille keksinnöille, joilla tämä yrittää päästä Koiramiehestä eroon. Mukaan on myös ripoteltu viittauksia leffoihin ja sen lisäksi, että lähtökohtaisesti elokuva on kuin RoboCop (1987) lapsille, löytyy repliikeistä myös selviä lainauksia esimerkiksi elokuvista Aliens - paluu (Aliens - 1986) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988).

Heti ensiminuuteista lähtien Koiramiehellä on aikamoinen meno päällä, eikä vauhtia juuri hiljennetä elokuvan aikana. Elokuva on sellaista audiovisuaalista tykittelyä ja nopeatempoista kohkaamista, että on pakko ikäkriiseillä ja todeta, että leffan edetessä aloin kokea lähes tauottoman vyörytyksen hieman uuvuttavaksi. Onneksi sekaan mahtuu myös muutamia suvantohetkiä, joissa hahmoihin saadaan vähän lisäsyvyyttä, esimerkiksi kun operaationsa jälkeen Koiramies palaa kotiinsa, vain huomatakseen että hänen vaimonsa on lähtenyt uuden miehen matkaan. Leffan parasta antia on puolen välin paikkeilla mukaan tuleva kissanpentu Pikku-Pete (Lucas Hopkins Calderon), joka tarjoaa niin Koiramiehelle kuin erityisesti pahalle Petelle kasvun varaa. Kun Pete alkaa pennun ansiosta katsoa maailmaa ilman kyynisyyden lasejaan, tämä näkee vihdoin tiettyä kauneutta kaiken keskellä, mikä monen elokuvaa katsovankin pitäisi muistaa tehdä aina silloin tällöin.

Visuaalisesti Koiramies on todella kivaa katseltavaa ja sen verran, mitä elokuvan jälkeen selailin Koiramies-sarjakuvia Suomalaisessa kirjakaupassa, Dav Pilkeyn hupsu tyyli on siirtynyt onnistuneesti valkokankaille. Elokuva yhdistelee tyylikkäästi käsin piirretyltä näyttävää kuvastoa 3D-animaatioon, ei suostu vetämään yhtäkään ääriviivaa suoraksi viivaimen avulla, vaan pitää tietyn kotikutoisuuden mukana ja tarjoaa toinen toistaan höpsömmän näköistä tyyppiä ruudulle. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailma kohkaa tosiaan menemään aikamoisella ryminällä ja niin Tom Howen säveltämät musiikit kuin leffassa kuultavat useat biisit ovat varsinaista jumputusta.

Ennen elokuvaa nähdään DreamWorksin tuoreimpaan menestysfranchiseen, Hurjaan jengiin (The Bad Guys - 2022-) liittyvä lyhytelokuva Valkoisia valheita ja peitetarinoita (The Bad Guys: Little Lies and Alibis), joka on myös vauhtia pursuavaa tykittelyä ja joka muistuttaa loppukesästä ilmestyvästä Hurja jengi 2 -elokuvasta (The Bad Guys 2 - 2025).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dog Man, 2025, DreamWorks Animation, Universal Pictures, Treehouse Comix

Arvostelu: Master and Commander: Maailman laidalla (Master and Commander: The Far Side of the World - 2003)

MASTER AND COMMANDER: MAAILMAN LAIDALLA

MASTER AND COMMANDER: THE FAR SIDE OF THE WORLD

Ohjaus: Peter Weir

Pääosissa: Russell Crowe, Paul Bettany, James D'Arcy, Edward Woodall, Chris Larkin, Robert Pugh, Max Benitz, Max Pirkis, Lee Ingleby, Billy Boyd, Ian Mercer, Richard McCabe, David Threlfall, Bryan Dick ja Joseph Morgan

Genre: draama, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Master and Commander: The Far Side of the World, eli suomalaisittain Master and Commander: Maailman laidalla (joskus käytetty televisioesityksessä myös nimeä Kuninkaan mies: Maailman laidalla) perustuu Patrick O'Brianin Aubrey-Maturin -kirjasarjaan (1969-2004). 20th Century Foxilla työskentelevä Tom Rothman oli ollut jo vuosia halukas kääntämään O'Brianin kirjoja elokuvamuotoon, uskoen niissä olevan suurta potentiaalia filmatisointia varten. Kun Rothman nousi Foxin johtoon vuonna 2000, hän päätti, että kirjojen pohjalta todella tehtäisiin elokuva ja hankkikin kirjojen filmatisointioikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2002 ja lopulta Master and Commander: Maailman laidalla sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai tienattua budjettinsa takaisin, muttei noussut erityiseksi menestykseksi, yleisöjen rynniessä mieluummin katsomaan toista meriseikkailua, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirousta (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Elokuva sai kuitenkin paljon kehuja kriitikoilta ja historioitsijoilta, sekä sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, äänitys ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja parhaiden äänitehosteiden palkinnot, kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus ja miespääosa), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, kuvaus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan ohjauksen, lavastuksen, puvustuksen ja äänen palkinnot. Itse katsoin Master and Commander: Maailman laidalla joskus lapsena, mutten pahemmin välittänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa Master and Commanderille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella elokuvan.

Vuonna 1805 Iso-Britannia on sodassa Napoleonin johtamaa Ranskaa vastaan. Kapteeni Jack Aubreyn komentama brittilaiva HMS Surprise saa käskyn etsiä ja vallata ranskalaisalus Acheronin Brasilian rannikolta.

Muutamaa vuotta aiemmin elokuvalla Gladiaattori (Gladiator - 2000) läpimurtonsa tehnyt Russell Crowe näyttelee brittikapteeni Jack Aubreyta, HMS Surprise -laivan komentajaa, joka miehistönsä kanssa lähtee ranskalaisen Acheron-laivan perään aina Brasilian rannikolle asti. Karismaattinen Crowe istuu rooliin täydellisesti. Hän uhkuu auktoriteettia ja katsojakin tekisi varmasti kaiken, mitä kapteeni Aubrey käskee. Crowe tulkitsee hahmonsa sinnikkyyttä, kun tämä haluaa todistaa kykynsä muille ja erityisesti itselleen. Silti koen, että elokuvan aikana mielenkiintoisimmaksi tapaukseksi kiilaa hiljalleen Paul Bettanyn näyttelemä Stephen Maturin, kirurgi, tutkija ja sellisti, joka on tehtävää kiinnostuneempi kaikenlaisista löydöistä, joita matkan varrella voi tupsahtaa vastaan ja mahdollisuudesta päästä ensimmäisenä ottamaan kunniaa vaikkapa uusien eläinlajien bongaamisesta. Bettany on myös nappivalinta omaan osaansa ja häneltä löytää hyvää kemiaa Crowen kanssa.

     HMS Surprisen miehistöön kuuluvat myös muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Pippin-hobittina parhaiten tunnettu Billy Boyd perämies Bondenina, James D'Arcy yliluutnantti Pullingsina, Edward Woodall toisena luutnantti Mowettina, Robert Pugh purjehdusmestari Allenina, Max Benitz luutnantti Calamyna, Max Pirkis merikadetti Blakeneyna, Lee Ingleby merikadetti Hollomina, Ian Mercer venemies Hollarina, Tony Dolan puuseppä Lambina ja David Threlfall stuertti Killickinä. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin hyvin hommistaan. Erityismaininta täytyy antaa merikadetti Blakeneyta esittävälle Pirkikselle, joka oli vasta 13-vuotias elokuvaa kuvatessaan.

Ymmärrän hyvin, miksei Master and Commander: Maailman laidalla uponnut minulle, kun katsoin sen vuosia sitten ja vieläpä suosituksesta "sinähän tykkäät niistä Pirates of the Caribbeaneista, tässä olisi vähän samantyylinen meriseikkailu". Vauhdikkaan, viihdyttävän ja hauskan toimintaseikkailun sijaan vastassa olikin hidas historiallinen draamafilmi. Kuitenkin nyt, kun katsoin elokuvan uudestaan, tietäen, mitä oli edessä (mutta silti tosin unohtaneena lähes kaiken, mitä elokuvassa tapahtuu), pidin Master and Commanderista huomattavasti enemmän. Toki leffasta tulee mieleen Pirates of the Caribbeanit, kun HMS Surprise päätyy tykkituleen Acheronin kanssa, eikä vertailutilannetta auta se, että Master and Commander ilmestyi samana vuonna kuin Disneyn ensimmäinen merirosvoseikkailu. Muuten filmit ovat täysin erilaiset toisistaan.

Master and Commanderista tulee enemmän mieleen saksalainen sotaklassikko Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981). Kumpikin kertoo erään merialuksen miehistön edesottamuksista sodan aikaan. Taistelukohtaukset ovat harvassa ja säästellen sitäkin sähäkämpiä, mutta pääasiassa molemmat filmit keskittyvät kuvaamaan miehistöjen menoa ja arkea. Kuinka pitkä aika merellä samojen äijien ympäröimänä alkaa vähitellen vaikuttamaan itse kuhunkin. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka eivät niinkään edistä juonta, mutta syventyvät onnistuneesti erilaisiin mielenmaisemiin ja herättävät katsojalle tunteen kuin olisi itsekin paatilla seilaamassa. Välillä etsitty vihollinen sattuukin näkymään kaukoputkesta ja sitten on aika mennä tositoimiin. Laivojen väliset taistelut ovat onnistuneen näyttäviä ja tiivistunnelmaisia, mutta leffan parasta antia ovat silti pienemmät hahmohetket. Vitsailut ruokapöydässä, kapteenin ja kirurgin väliset musisoinnit ja hienostelevasti pukeutuneille komentajille välillä hapanta naamaa näyttävät sottaiset miehistön jäsenet.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Weir, jonka aiempiin töihin kuuluu esimerkiksi Jim Carreyn tähdittämä mahtava draama The Truman Show (1998) ja joka on Master and Commanderin jälkeen tehnyt vain yhden ainoan filmin, selviytymistarina The Way Backin (2010). Weir rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, eikä aika oikeastaan käy pitkäksi, vaikkei tapahtumapaikka pahemmin vaihdu HMS Surprisesta mihinkään. Weirin ja John Colleen käsikirjoitus on myös onnistunut ja täynnä oivaa dialogia. Kirjoittajat eivät lähteneet suoraan sovittamaan yhtäkään Patrick O'Brienin kirjaa elokuvaksi, vaan nappasivat ja yhdistelivät pitämiään juttuja sieltä täältä uudeksi kokonaisuudeksi. Visuaalisesti Master and Commander: Maailman laidalla on komeaa katseltavaa. Se on kuvattu todella tyylikkäästi, eikä ihme, että elokuva voittikin siitä palkinnon Oscar-gaalassa. HMS Surprisen lavasteet ovat upeat ja voin vain kuvitella, kuinka haasteellista mutta varmaan myös hauskaa elokuvaa oli tehdä. Osa elokuvasta kuvattiin oikealla laivalla merellä, mutta suuri osa kohtauksista toteutettiin jättimäisessä altaassa, jossa laivalavaste huojui mekaanisen masiinan varassa. Myös puvustustiimi tekee loistotyötä. Erikoistehosteet ovat vakuuttavat ja äänimaailma on rakennettu taidokkaasti Iva Daviesin, Christopher Gordonin ja Richard Tognettin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Master and Commander: Maailman laidalla on erittäin hyvä draamaelokuva, joka tarjoaa ajoittain vaikuttavia toimintakohtauksia. Vekkulin meriseikkailun sijaan elokuva keskittyy enemmän HMS Surprise -laivan miehistöön, mikä tarjoaa niin tehokasta henkilödraamaa kuin joitain hauskojakin hetkiä. On kiinnostavaa seurata, kuinka pitkä aika samalla aluksella samojen naamojen keskellä alkaa vaikuttamaan itse kuhunkin. Hahmojen väliset kanssakäymiset ovat niin hyvin kirjoitettuja kuin näyteltyjä. Russell Crowe on karismaattinen kapteeni Jack Aubreyna ja Paul Bettany nousee vähitellen tämän ohi Stephen Maturinin osassa. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävä kuvausta, puitteita ja tehosteita myöten. Master and Commander: Maailman laidalla on oiva merimatka, jota voi lämpimästi suositella hieman hitaampien, enemmän ihmishahmoihin kuin vauhtiin ja vaaroihin keskittyvien kyytien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Master and Commander: The Far Side of the World, 2003, Twentieth Century Fox, Miramax, Universal Pictures, Samuel Goldwyn Films

Arvostelu: Seed of Chucky (2004)

SEED OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Jennifer Tilly, Brad Dourif, Billy Boyd, Redman, Hannah Spearritt, Steve Lawton, John Waters, Jason Flemyng, Keith-Lee Castle ja Rebecca Santos

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä on vuosien varrella noussut klassikon asemaan. Sen jatko-osa Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen hitti. Jo vuotta myöhemmin ilmestynyt Child's Play 3 (1991) oli sen sijaan epäonnistuminen lippuluukuillakin. Sarjaa päätettiin viedä täysin uuteen suuntaan ja lopputuloksena oli kauhukomedia Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998), joka nousi leffasarjan menestyneimmäksi osaksi. Jo kaksi päivää Chuckyn morsiamen ilmestyttyä alkoi "Son of Chucky" -nimellä aluksi kulkeneen viidennen filmin teko. Universal Pictures kuitenkin torjui Mancinin ideat ja Mancinin täytyi etsiä uusi yhtiö rahoittamaan elokuva. Focus Features kiinnostui leffan teosta ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2003. Lopulta Seed of Chuckyksi nimetty elokuva sai ensi-iltansa marraskuussa 2004 ja se oli kriitikoiden ja fanien lyttäämä floppi. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain alkuperäisen elokuvan, mutta pohdin koko leffasarjan arvostelemista kesällä 2019, kun uudelleenfilmatisointi Child's Play ilmestyi. Silloin se jäi pelkän pohdinnan tasolle, mutta nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjan Chucky (2021-) muodossa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Noin kuukausi Chuckyn morsiamen jälkeen katsoin Seed of Chuckyn.

Chuckyn ja Tiffanyn nukkelapsi Shitface kiinnostuu taustastaan ja matkaa Hollywoodiin, missä kuolleiden Chuckyn ja Tiffanyn ruumiita hyödynnetään elokuvantekoon. Shitface herättää vanhempansa takaisin henkiin ja pian Hollywood joutuu kohtaamaan nukkekolmikon häijyyden.

Sarjan edellisessä elokuvassa tappajanukke Chucky (äänenä jälleen Brad Dourif) sai itselleen morsiamen, Tiffanyn (äänenä Jennifer Tilly) ja filmin lopuksi sekopäinen pariskunta sai itselleen lapsen, jota nyt ääninäyttelee Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Pippininä parhaiten tunnettu Billy Boyd. Viisi vuotta Chuckyn morsiamen tapahtumien jälkeen tämä lapsi, nyt nimeltään Shitface, lähtee etsimään vanhempiaan ja samalla itseään. Shitface on nimittäin muunsukupuolinen, mistä tehdään hävettävän paljon vitsiä läpi leffan. Suuren osan ajasta Chucky ja Tiffany väittelevät, onko heidän lapsensa poika nimeltä Glen vai tyttö nimeltä Glenda - viittauksena Ed Woodin Glen tai Glenda -elokuvaan (Glen or Glenda - 1953). Chucky haluaisi, että Glen olisi psykopaattitappaja isänsä tavoin, kun taas Tiffany kokee äitinä suurta tarvetta parantaa tapansa ja kasvattaa Glendan hyväkäytöksisenä naisena. Tämä perhedynamiikka on jo itsessään aivan kamala ja hahmot ärsyttävät todella nopeasti. Chuckyn morsiamessa Chuckyn ja Tiffanyn kemiat iskivät hilpeästi yhteen, mutta tässä hahmot käyvät pahasti hermoille. Shitfacea/Gleniä/Glendaa käy kaiken aikaa sääliksi, muiden jatkuvasti pilkatessa häntä ei-binäärisyytensä tai ulkonäkönsä takia.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tiffanya ääninäyttelevän Jennifer Tillyn näyttelemä... Jennifer Tilly? Siis hetkinen, Tilly esittää leffassa sekä Tiffanya, että itseään? Elokuva yrittää liikkua aikamoisilla meta-tasoilla, sillä leffassa nähtävä Tilly on kuvaamassa elokuvaa Chuckysta, mutta hän haaveilee tekevänsä vakavammin otettavaa draamaa neitsyt Mariasta ohjaajan hommia kokeilevan rap-artisti Redmanin kanssa (Redman esittää myös itseään). On toisaalta hupaisaa, kuinka itseironinen Tilly osaa olla leffassa, mutta samalla tämä juonikuvio sai minut pudistelemaan päätäni. Lisäksi leffassa nähdään Steve Lawton Jennifer Tillyn kuskina Stanina ja Hannah Spearritt Jenniferin assistenttina Joanina.

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lopettaa elokuvan katselun yhtä nopeasti kuin Seed of Chuckyn aikana. Elokuva nimittäin lähtee käyntiin alkutekstipätkällä, minkä aikana järkyttävän huonosti digianimoidut Chuckyn siittiöt kulkevat Tiffanyn sisällä kohti munasolua ja hedelmöittävät sen, minkä seurauksena Shitface/Glen/Glenda syntyy. Jos koet nämä alkutekstit hauskoiksi, mitä luultavimmin pidät loppuleffasta. Jos taas minun tavoin inhoat niitä ja haluat lopettaa leffan katselun jo ensimmäisen minuutin kohdalla, onnea vain loppuleffan kanssa, sillä Seed of Chucky on aikamoista paskaa.

Läpi elokuvan en voinut olla miettimättä, kuinka alas elokuvasarja voikaan vajota. Vaikka mukana onkin sama tappajanukke, koin vaikeaksi uskoa, että Seed of Chucky olisi samaa sarjaa alkuperäisen Child's Playn kanssa - niin erilaisia filmit ovat. Alkuperäinen Child's Play on aidosti vakuuttava ja tiivistunnelmainen kauhuelokuva, eikä Child's Play 2 - murhaava nukke ollut sitä kovin paljoa heikompi. Chuckyn morsian oli hölmöydessään ihan kiva piristysruiske laiskan Child's Play 3:n jälkeen, mutta tekijöiden päätös jatkaa Chuckyn morsiamen aloittamalla linjalla ja vieläpä nostaa kierroksia nollasta sataan ei johda millään lailla hyvään lopputulokseen. Parista hassusta jutusta huolimatta Seed of Chucky on jopa kivuliaan epähauska kauhukomedia, jossa ei ole kauhua enää lainkaan. Komedia on lähinnä aivokuollutta ja mautonta törkyilyä, eikä ole ihme, ettei Universal Pictures suostunut tekemään elokuvaa luettuaan Mancinin käsikirjoituksen. Ja on muuten käsittämätöntä, että koko Chucky-leffasarjan idean isä, Don Mancini on sekä käsikirjoittanut että myös ohjannut tämän katastrofin.

Seed of Chucky on Mancinin ensimmäinen ohjaustyö ja sen kyllä huomaa. Mancini on ottanut aivan liian ison palan purtavaksi ja hänen moponsa lähtee keulimaan todella vaarallisesti. Hän epäonnistuu niin kauhun kuin komedian puolella, saaden elokuvan lässähtämään naamalleen kuin homeinen pannukakku. Mancini tuo mukaan paljon kunnianosoituksia ja parodioita kauhuklassikoista, kuten Alfred Hitchcockin Psykosta (Psycho - 1960) ja Stanley Kubrickin Hohdosta (The Shining - 1980), mutta ne saavat katsojan lähinnä harmittelemaan, että joutuu katsomaan tällaista kuraroskaa niiden mestariteosten sijaan. Pari ihan veikeää kuolemaa mahtuu mukaan, mutta niiden tarjoama kiero riemu pyyhkiytyy nopeasti pois, kun joutuu katsomaan Chuckyn masturboimista. Kyllä, luit oikein. Ja sehän kohtaus kestää.

Elokuva ei ole edes teknisesti kummoinen. Sen kuvaus on hieman hutiloivaa, erityisesti alussa, kun kuvaaja ja leikkaaja yrittävät naamioida usean lyhyen otoksen yhdeksi pitkäksi kuvaksi ja on naurettavan selvää aina, milloin leikkaukset tapahtuvat. Mancini tavoitteli filmillä vanhan ajan kauhuleffojen henkeä toteutuksensa puolesta, mutta saa elokuvan näyttämään lähinnä halvalta. Chucky ja Tiffany ovat sentään onnistuneesti toteutetut kuten ennenkin, mutta sen sijaan Shitface/Glen/Glenda näyttää hätäisesti kyhätyltä. Tekoverta ei onneksi säästellä ja pari aika hurjaa maskeerausta mahtuu mukaan. Äänimaailma luottaa turhankin paljon äkkisäikyttelyyn. Jos jotain pitää kuitenkin kehua onnistuneemmaksi kuin Chuckyn morsiamessa, niin olen iloinen, että hermoille käynyt metallimusiikki on vaihdettu tässä kauhutunnelmaisiin sävelmiin, joista herää helposti mielikuvia Danny Elfmanin musiikeista Tim Burtonin leffoissa.

Yhteenveto: Seed of Chucky on aivan kamalan surkea kauhukomedia, joka ei pelota tai naurata - lähinnä vain ärsyttää. Chuckyn morsiamen suosion jälkeen Don Mancini päätti rohkeasti jatkaa leffasarjan uudella linjalla ja tehdä menosta entistä törkyisempää. Samalla Mancini kadottaa elokuvasta vähäisenkin viihdearvon. Filmi on pitkäveteistä roskaa, jota katsoessa saa hävetä silmät päästään sitä, kuinka alas elokuvasarja onkaan vajonnut. Se on myös todella kiusallinen muunsukupuolisiin kohdistuvan pilkkansa, sekä ällöttävien seksijuttujensa kera. Viime leffassa Chuckyn ja Tiffanyn seksikohtaus oli vielä ihan hilpeä, mutta tässä Chuckyn pitkä itsetyydytys saa katsojan pohtimaan vakavasti katselun lopettamista kokonaan. Elokuvan yritykset olla itseironisia töksähtelevät ja vähäinen kauhu koostuu pelkistä typerryttävistä äkkisäikäyttelyistä. Sentään Chucky ja Tiffany ovat oivallisesti toteutetut nuket ja musiikit ovat paremmat kuin edellisessä leffassa. Muuten Seed of Chucky on hirveä pökäle, jota ei voi suositella edes Chuckyn morsiamen vannoutuneimmille kannattajille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Seed of Chucky, 2004, Rogue Pictures, David Kirschner Productions, Castel Film Romania, La Sienega Productions