Arvostelu: Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975)

YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN

ONE FLEW OVER THE CUCKOO'S NEST

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: Jack Nicholson, Louise Fletcher, Will Sampson, Brad Dourif, William Redfield, Sydney Lassick, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Dean Brooks, William Duell, Vincent Schiavelli, Michael Berryman, Alonzo Brown, Nathan George, Mwako Cumbaka, Scatman Crothers, Marya Small, Louisa Moritz ja Mimi Sarkisian

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

One Flew Over the Cuckoo's Nest, eli suomalaisittain Yksi lensi yli käenpesän perustuu Ken Keseyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Heti ilmestymisvuonna näyttelijä Kirk Douglas osti kirjan oikeudet, voidakseen tehdä sen pohjalta sekä elokuvan että näytelmän ja tähdittää kumpaakin. Dale Wasserman työsti käsikirjoituksen ja näytelmä pääsi pikavauhtia tuotantoon ja sitä esitettiin vuosina 1963 ja 1964 Broadwaylla. Elokuvasovituksen kanssa muodostui kuitenkin ongelmia, eikä Douglas löytänyt vuosiin studiota, joka oli halukas tekemään leffan. Vuonna 1971 Kirk Douglasin näyttelijäpoika Michael pyysi isältään, että hän saisi toimia elokuvan tuottajana, mihin isä-Douglas suostui. Michael Douglas sai tehtyä diilin levy-yhtiö Fantasy Recordsin Saul Zaentzin kanssa, joka halusi laajentaa musiikkibisneksestä elokuva-alalle. Ohjaajan penkillä käväisivät Richard Rush ja Hal Ashby, ennen kuin pestin sai lopullisesti Miloš Forman. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1975 ja lopulta Yksi lensi yli käenpesän sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 19. marraskuuta 1975 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja tulokasnäyttelijän Golden Globe -palkinnot. Itse katsoin Yksi lensi yli käenpesän kymmenisen vuotta sitten opiskellessani elokuva-alaa ammattiopistossa. Pidin elokuvasta todella paljon ja olen pitkään pohtinut sen uudelleenkatselua. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Tuomittu rikollinen Randle McMurphy siirretään mielisairaalaan, missä hän ryhtyy lietsomaan muita potilaita kapinaan paikkaa johtavaa hoitajaa, neiti Rachedia vastaan.

Koska elokuvan teossa kesti yli kymmenen vuotta, kun kuvaukset oltiin vihdoin saamassa käyntiin, Kirk Douglas koettiin liian vanhaksi päärooliin Randle Patrick McMurphyksi, eli kavereille ihan vain Maciksi. Rooliin pohdittiin Gene Hackmania, Marlon Brandoa ja Burt Reynoldsia, mutta kun he kieltäytyivät, roolin nappasi Jack Nicholson, joka oli jo kirjan ilmestymisen aikaan halukas tähdittämään leffasovitusta, mutta hävisi oikeuskilpailun Douglasia vastaan. Nicholson voitti roolisuorituksellaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa ja täysin ansaitusti. Nicholson on aivan mielettömässä vedossa läpi elokuvan, tehden jo pelkällä velmulla energiallaan McMurphystä tykättävän tyypin - jos siis sysää syrjään syyn siitä, miksi mies alun perin vangittiin. Nicholson on hurja, hauska, sympaattinen ja jopa vähän pelottava. McMurphyä ei juuri kiinnosta käskytettäväksi joutuminen ja hän ryhtyykin heti haastamaan status quota, kun hänet siirretään vankilasta mielisairaalaan hoitoon.

     Elokuvassa nähdään myös Louise Fletcher hoitaja Ratchedina, sekä muun muassa Will Sampson, Danny DeVito, Christopher Lloyd, William Redfield, Sydney Lassick, William Duell ja elokuvadebyyttinsä tekevä Brad "tappajanukke Chucky" Dourif mielisairaalan potilaina, "päällikkö" Bromdenina, Martinina, Taberina, Hardingina, Cheswickinä, Sefeltinä ja Billynä, jotka muodostavat äärimmäisen pidettävän joukon täynnä varsin värikkäitä persoonia. Hoitaja Ratchedissa ei sen sijaan ole mitään pidettävää, vaan tiukka, diktaattorimaisesti osastoa johtava nainen on onnistuneen hyytävä jokaisessa kohtauksessaan. Fletcherkin voitti Oscar-pystin täysin ansaitusti.

Pidin Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta jo ensimmäisellä katselulla paljon, mutta nyt uusintakatselulla se kolahti vieläkin lujempaa. Kyseessä on erinomainen teos ja todellinen tunteiden vuoristorata, jonka kyytiin jokaisen kuuluisi hypätä edes kerran elämänsä aikana. Se on tehokas kuvaus siitä, kuinka mielenterveyspotilaita aikoinaan kohdeltiin, mutta samalla myös toiveikas kuvaus siitä, etteivät pään sisäiset ongelmat välttämättä rajoita mahdollisuutta elämään täysillä. Kun McMurphy saapuu mielisairaalaan, hän kummaksuu paikan menetelmiä ja Ratchedin tiukkuutta, ryhtyen heti sekoittamaan pakkaa. Onkin todella koukuttavaa seurata, kuinka McMurphy alkaa yksi kerrallaan voittamaan kaavoihinsa kangistuneita potilaita puolelleen ja saamaan nämä niin sanotusti "puhkeamaan kukkaansa".

Ja kuten totesin, tarina vie katsojaa tunnetilasta toiseen oikein antaumuksella. Sekaan mahtuu joitain shokeeraavia, jännittäviä, epämiellyttäviä ja todella surullisia hetkiä, mutta vastapainona myös runsaasti hauskuutta, lämpöä, sydäntä ja todellista elämän iloa. Kolkko mielisairaala onkin lopulta täynnä kauniita hetkiä ja kuivin silmin on varmaan mahdotonta katsoa leffaa loppuun asti. Nämä potilaat ovat myös niin tykättäviä tyyppejä, että heidän puuhasteluunsa uppoutuu sillä lailla, ettei leffan haluaisi päättyvän. Oli kyse sitten pokerista tupakkapanoksin, koripallomatseista vartijoita vastaan tai aivan mahtavasti kalastusretkestä, Yksi lensi yli käenpesän on täynnä upeasti rakennettuja kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä hienon kokemuksen, jonka pariin palaa mielellään useasti uudestaankin.

Elokuvan ohjaajaksi päätyi muutaman mutkan jälkeen Miloš Forman, joka oli alun perinkin Kirk Douglesin ykkösvalinta hommaan. Kun Douglas oli vielä projektissa aktiivisesti mukana, tšekkiläinen Forman oli kuitenkin estynyt ohjauksesta, Tšekkoslovakian miehityksen takia. Forman rakentaa tunnelmaa fantastisesti ja saa näyttelijät eläytymään riemastuttavasti. Lawrence Haubenin ja Bo Goldmanin käsikirjoitus on laadittu esimerkillisen hyvin hahmojen välisiä keskusteluja myöten. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet mainiot, puvustus ja maskeeraus pätevää ja äänimaailmakin onnistunut. Jack Nitzschen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975, Fantasy Films, N.V. Zvaluw

Arvostelu: Halloween (2007)

HALLOWEEN

Ohjaus: Rob Zombie

Pääosissa: Tyler Mane, Daeg Faerch, Malcolm McDowell, Scout Taylor-Compton, Sheri Moon Zombie, William Forsythe, Hanna Hall, Brad Dourif, Danielle Harris, Kristina Klebe, Danny Trejo, Skyler Gisondo, Jenny Gregg Stewart, Pat Skipper, Dee Wallace ja Udo Kier

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Unrated Director's Cut: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 18

Halloween on uudelleenfilmatisointi John Carpenterin kauhuelokuvasta Halloween - naamioiden yö (Halloween) vuodelta 1978. Elokuvasarjan edellisen osan, Halloween: Resurrectionin (2002) oltua taloudellinen pettymys, josta sarjan fanitkaan eivät pitäneet, Dimension Films -yhtiöllä pohdittiin, mitä tehdä sarjan kanssa. Useampi käsikirjoittaja työsti erilaisia jatkokäsikirjoituksia, jotka kulkivat nimillä "Halloween: Bad Blood", "Halloween: Retribution", "Halloween: Asylum" ja "Halloween: The Missing Years". Freddy vs. Jasonin (2003) oltua hitti, yhtiö pohti kokeilevansa samanlaista crossover-elokuvaa, jossa Michael Myers kohtaisi Hellraiser-elokuvien (1987-) kenobiitit. Projekti ei kuitenkaan edennyt, joten yhtiö päättikin tehdä uudelleenfilmatisoinnin alkuperäisestä elokuvasta. Ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi valittiin White Zombie -yhtyeen laulaja ja innokas Halloween-fani Rob Zombie. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2007 ja lopulta Halloween sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, saman vuoden elokuussa. Kriitikot ja osa faneista lyttäsivät elokuvan, mutta se oli taloudellinen hitti, tuolloin jopa parhaiten menestynyt Halloween-elokuva lippuluukuilla. Itselleni juuri tämä Halloween-elokuva oli ensikosketukseni elokuvasarjaan. En pitänyt leffasta tuolloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan tai sen jatko-osaa, Halloween II:a (2009). Kun ryhdyin vuonna 2017 arvostelemaan joka vuosi yhden elokuvan sarjasta, tiesin, että vääjäämättä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tälle leffalle. Vuosi Halloween: Resurrectionin jälkeen katsoin vihdoin uudestaan Rob Zombien Halloweenin.

Murhattuaan osan perheestään lapsena ja jouduttuaan vankimielisairaalaan, Michael Myers karkaa eräänä halloweenina, etsiäkseen siskonsa Laurien.

Uudelleenfilmatisointina alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä, vuoden 2007 Halloween sisältää toki aika lailla saman hahmokattauksen. Keskiössä on tietty itse ikoninen murhaaja Michael Myers (lapsena Daeg Faerch ja aikuisena Tyler Mane), joka nousee aiempaa selvemmin elokuvan päähenkilöksi. Rob Zombielle ei nimittäin riittänyt alkuperäisen elokuvan selitys, että Michael olisi yksinkertaisesti puhdas pahuuden ilmentymä, vaan hän on halunnut selittää juurta jaksaen, miksi Michaelista tuli sellainen kuin hän on: traumaattisen lapsuuden takia. Michaelin äiti Deborah (Sheri Moon Zombie) oli strippari, isäpuoli Ronnie (William Forsythe) väkivaltainen alkoholistimulkku ja isosisko Judithkin (Hanna Hall) naljaili veljelleen minkä ehti, unohtamatta jatkuvaa läpsimistä. Tähän kun vielä lisää päälle koulukiusaajat, Michaelin raivo ja kostonhimo ymmärrettävästi kasvavat. Jo Michael Myersin kohdalla Zombie on ajanut päin mäntyä. Yrittäessään selittää Michaelin murhahalua, Zombie unohti sen, että alun perin hahmossa nimittäin kauhistutti se, että hän tuli täysin hyvinvoivasta ja normaalista perheestä, millä haettiin sitä, että pahuus voi syntyä missä tahansa olosuhteissa. Zombie teki Michaelista olosuhteidensa uhrin ja siten hän herättää katsojan sympatiat kaltoinkohdellun pojan puolelle. Kun siis Michael ryhtyy pistämään hengiltä niitä, jotka ovat olleet hänelle ikäviä, ei katsoja pelkää tätä, vaan nimenomaan haluaa tämän onnistuvan tavoitteessaan. Kun Zombie yrittää elokuvan loppupäässä maalailla Michaelista pahista, ei hän siihen pysty, koska hän on siihen asti asettanut katsojan hahmon puolelle.

Elokuvassa nähdään myös Malcolm McDowell Michaelia tutkivana ja tämän auttamista yrittävänä tohtori Loomisina, Udo Kier vankimielisairaalan johtajana Walkerina, Danny Trejo Michaelille sympaattisena hoitajana Ismaelina, Scout Taylor-Compton Lauriena, joka paljastuu tässä uudelleenfilmatisointisarjassa jo ykkösosassa Michaelin pikkusiskoksi, Kristine Klebe ja Danielle Harris Laurien kavereina Lyndana ja Anniena, sekä Brad Dourif Annien isänä, seriffi Brackettina. McDowell on elokuvan harvoja valopilkkuja. Ei hänestä löydy samaa karismaa kuin alkuperäisleffassa hahmoa esittäneestä Donald Pleasencestä, mutta on hän silti oiva roolissaan. Muu näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta ja etenkin Taylor-Compton oli virhevalinta kenties kauhuhistorian tunnetuimman final girlin, Laurien osaan. Toki jo 2000-luvun alussa neitseellinen ja kiltti selviytyjätyttö oli muuttunut aikamoiseksi kliseeksi, mutta eipä leffan ratkaisu tehdä Lauriesta rivouksien puhuja sen parempikaan ratkaisu ole. Nyt tyttökolmikko tuntuu vain toistensa tylsiltä klooneilta, eikä katsojaa kiinnosta heidän kohtalo pätkääkään.

En piitannut Rob Zombien Halloweenista vuosia sitten, kun näin sen ensikosketuksenani Michael Myersin tarinaan ja nyt, kun olen nähnyt kaikki aiemmin ilmestyneet Halloween-elokuvat, pidin tästä rainasta vielä vähemmän. Iso syy tähän tosiaan on se, että Zombie on tehnyt pelkkiä virheliikkeitä Michaelin kanssa. Kun katsoja pistetään Michaelin puolelle, elokuva luo tietyn hyväksynnän hänen teoilleen, eikä tätä pysty pitämään uhkana. Suuren osan ajasta Michael vain kostaa niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin. Yhdessä kohtaa hän jopa pelastaa naispotilaan tämän raiskaavilta hoitajamiehiltä. Miten muka hän olisi siis elokuvan pahis, jota pitäisi pelätä? Ja kun katsoja ei pelkää Michael Myersiä, on jokin mennyt todella pahasti vikaan. Rob Zombien Halloween onkin kauhuelokuva, joka ei pelota juuri tippaakaan.

Kyseessä on kaikin puolin tyylitajuton ja tönkösti laadittu filmi, joka ei osaa päättää, kenen puolelle se haluaisi katsojan asettuvan. Elokuva onkin periaatteessa jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko keskittyy Michaelin ikävään lapsuuteen ja tämän aikaan vankimielisairaalassa. Toisella puoliskolla Michael karkaa ja elokuva muuttuu lähes täysin kopioksi alkuperäisestä klassikosta ja yhtäkkiä elokuva toivoo, että katsoja kääntyisikin Michaelia vastaan. Jos ensimmäinen puolisko tuntui jo laahaavan, toinen puolisko on erittäin pitkäveteistä seurattavaa. Edes tapot eivät ole mielenkiintoisia tai järin shokeeraavia. Zombie on luottanut leffassa niin paljon kurjuudella mässäilyyn, että lopputuloksena on kaikin puolin suorastaan masentava elokuva, jota tuskin katson enää uudestaan. Ja ai kamala, olen kuullut, että pari vuotta myöhemmin tehty jatko-osa on vielä tätäkin huonompi.

Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan häävi. Kauhukohtauksissa Zombie on halunnut stimuloida paniikin tunnetta myös kuvauksella, pistäen kameran heilumaan ja leikaten kohtauksen ajoittain aikamoiseksi silpuksi. Leikkaus on muutenkin kehnoa ja parin tunnin mitassa leffassa kyllä riittäisi runsaasti saksimisen varaa. Lavasteet ovat sentään mainiot ja veriset maskeeraukset oivat. Puvustajat ovat saaneet Michaelin ulkonäön suurin piirtein nappiin tuttua naamaria ja haalaria myöten, joskin on jopa huvittavaa, kuinka elokuva haluaa pakkomielteisesti perustella, miksi Michael käyttää naamioita ja juuri sitä tuttua, valkoiseksi maalattua William Shatner -maskia. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Tyler Bates, mutta eipä Bates saa mitään omaa aikaiseksi, vaan kaikki musiikit ovat suoraan alkuperäisleffasta kierrätettyjä Carpenterin töitä. Zombien tyylitajuttomuudesta kertoo paljon jo se, missä kohtaa hän pistää ikonisen tunnusmelodian soimaan. Sen sijaan, että tunnari pärähtäisi käyntiin vaikka alkuteksteissä, siinä kohtaa kun lapsi-Michael passitetaan vankimielisairaalaan tai kun hän aikuisena pistää tutun maskinsa vihdoin päälle, se alkaa täysin töksähtäen kohtauksessa, jossa Michael juoksee ulos koulusta kesken päivän, jouduttuaan rehtorin juttusille kiusaamistapauksen tiimoilta. Ei helvetti, mitä paskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween, 2007, Dimension Films, The Weinstein Company, Nightfall Productions, Trancas International Films, Spectacle Entertainment Group

Arvostelu: Cult of Chucky (2017)

CULT OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Alex Vincent, Brad Dourif, Michael Therriault, Adam Hurtig, Elisabeth Rosen, Grace Lynn Kung, Marina Stephenson Kerr, Zak Santiago, Ali Tataryn ja Jennifer Tilly

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli hitti, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti pettymyksen lipputuloillaan. Elokuvasarjan suuntaa päätettiin muuttaa ja tuloksena oli komediallisempi Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998), joka nousi sarjansa menestyneimmäksi osaksi. Vielä huumoripainotteisempi Seed of Chucky (2004) olikin haukuttu floppi, joten sarja päätettiin palauttaa takaisin kauhujuurilleen ja vuonna 2013 julkaistiin ailahtelevan vastaanoton saanut Curse of Chucky. Pian sen ilmestymisen jälkeen Mancini kertoi jo suunnittelevansa seuraavaa leffaa, jonka kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017. Cult of Chucky julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle saman vuoden lokakuussa. Leffa sai edeltäjiensä tavoin ailahtelevan vastaanoton, eikä se tuottanut kummoisesti myynneissään. Itse olin nähnyt elokuvasarjasta aiemmin vain alkuperäisen klassikon, sekä vuoden 2019 uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin leffojen saavan nyt jatkoa televisiosarjan Chucky (2021-) muodossa, päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Vaikken pitänyt Curse of Chuckystä, katsoin elokuvasarjan toistaiseksi viimeisen osan Cult of Chuckyn jo alle viikkoa myöhemmin.

Perheensä murhasta lavastettu Nica Pierce on viettänyt neljä vuotta vankimielisairaalassa, missä hän on alkanut vakuuttua syyllisyydestään. Nican kertomukset tappajanukesta käyvät kuitenkin pian muille potilaille ja hoitajille kivuliaan todellisiksi, kun Chucky saapuu viimeistelemään aikomuksensa.

Fiona Dourif nähdään toistamiseen Nica Piercen roolissa, joka on lukittu vankimielisairaalaan epäiltynä perheensä murhasta Curse of Chuckyssä. Nica on viettänyt mielisairaalassa niin kauan aikaa, että on alkanut vähitellen uskoa kuvitelleensa koko tappajanuken ja tehneensä hirmuteot itse. Dourif ei vielä tässäkään leffassa tee erityistä vaikutusta - itse asiassa hän suoriutuu osastaan kehnommin kuin viimeksi. Fionan isä Brad Dourif sen sijaan ilahduttaa edelleen Chucky-nuken äänenä ja jo Dourifin äänestä voi kuulla, kuinka innoissaan hän on kerta toisensa jälkeen palaamassa tämän vinksahtaneen lelun rooliin.

     Nica ei jää ainoaksi paluun tekeväksi päähenkilöksi elokuvasarjasta, sillä kahdessa ensimmäisessä elokuvassa ja Curse of Chuckyn lopputekstikohtauksessa pikaisesti esiintynyt Alex Vincent nähdään pitkästä aikaa Andyna, joka lapsena joutui kohtaamaan Chuckyn hirmuisuuden. Vaikka onkin hienoa, että Vincent saatiin näinkin monien vuosien jälkeen takaisin leffasarjan pariin, täytyy todeta, ettei hän ole näyttelijänä paljoa kehittynyt.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. vankimielisairaalan tohtori Foley (Michael Therriault), joka yrittää saada Nican uskomaan, ettei mitään tappajanukkea ole, sekä mielisairaalan muut potilaat, kuten Malcolm (Adam Hurtig), Madeleine (Elisabeth Rosen), Claire (Grace Lynn Kung) ja Angela (Marina Stephenson Kerr), jotka ovat tietty mukana lähinnä potentiaalisiksi uhreiksi. Ja totta kai Jennifer Tillyn on pitänyt änkeä mukaan tähänkin filmiin Tiffanyna.

Siitä huolimatta, että Curse of Chucky oli kehno kauhuleffan yritys, oli se sentään askel oikeaan suuntaan kaamean Seed of Chuckyn jälkeen. Onkin siis harmi, ettei Cult of Chucky jatka tätä ylämäkeä, vaan vajoaa aika samoihin pohjamutiin kuin Seed of Chucky. Tämä leffa ei sentään sisällä transpilkkaa, masturboivaa Chuckyä tai alkutekstipätkää digisiittiöiden kera, mutta Cult of Chucky on silti omanlaisensa epäonnistuminen. Jos ohjaaja Don Mancini kompuroi edellisissä yrityksissään tehdä joko komedialeffaa tai kauhuelokuvaa, tässä hän läjähtää pärställeen yrityksessään yhdistää genret toisiinsa. Elokuva tuntuu olevan puoliksi kauhujatko-osa Curselle ja puoliksi komediajatko-osa Seedille. Lopputuloksena onkin hämmentävä ja päättömänä suuntaansa etsivä sekamelska, joka ei pelota tai naurata.

Suurimmaksi osaksi leffa on puuduttavan tylsää katseltavaa, vankimielisairaalakohtausten tarjotessa vain toinen toistaan kökömpää draamantynkää. Puisevasti kirjoitettuihin terapiasessioihin kyllästyy nopeasti ja sitten sitä vain odottaa, että Chucky saapuisi jo paikalle ja listisi kaikki. Chuckyn riehumisia todella saa odottaa, mutta sentään tässä elokuvassa tapot ovat veikeämpiä kuin edellisessä filmissä. Jännite puuttuu tästäkin elokuvasta täysin, osittain sen takia, koska yhdenkään hahmon kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Harmillisesti loppuhuipennus ei ole odotuksen arvoinen, Mancinin kehittelemien uusien ideoiden takia. Osalle katsojista nämä ratkaisut voivat toimia, mutta omasta mielestäni ne vain heikensivät filmiä entisestään.

Mancinin ohjaus pysyy yhä amatöörimäisenä ja kömpelönä. Hänen kauhuosastonsa koostuu vain toinen toistaan laiskemmista ja kehnommista äkkisäikäytyksistä kovien äänitehosteiden kera, kun taas hänen komediapuolensa rakentuu kiusallisista letkautuksista ja tönköstä slapstickistä. Hänen käsikirjoituksensa on ihan yhtä huono kuin ohjauksensa, hahmoineen, dialogeineen ja juonenkäänteineen kaikkineen. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen, vaikka Chucky sentään näyttää paremmalta kuin se kammotus Curse of Chuckystä. Kuvaus on surkuhupaista ylidramaattisen vinojen otosten kera, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus. Yhdessä kohtaa leikkaus meni siihen pisteeseen asti, että minun oli pakko pistää leffa tauolle hetkeksi, sillä olin liian hämilläni siitä, että se oli päässyt lopulliseen elokuvaan mukaan. Lavasteet ovat aika tylsät ja muutenkin elokuvasta huokuu halpuus. Erikoisefektit eivät vakuuta, etenkään vuoden 2017 leffaksi, eivätkä Joseph LoDucan musiikit onnistu luomaan vähäistäkään jännitettä.

Yhteenveto: Cult of Chucky on surkea kauhukomedia, joka viimeistään osoittaa, ettei Don Mancini osaa ohjata. Mancinin yritykset yhdistellä kauhua ja komediaa ovat vähintään kiusallisia, eikä leffa millään onnistu pelottamaan tai naurattamaan. Itse asiassa filmi on jopa aika tylsää katseltavaa. Mielisairaalan terapiasessiot ovat pitkäveteisiä ja draama väkinäistä. Suuren osan ajasta katsojana voikin huomata vilkuilevansa kelloa ja odottavansa Chuckyn pääsevän vauhtiin. Ja vaikka Chucky lopulta tarjoaakin muutamat veikeät tapot, on hahmon kohdalla tehty aika typeriä ratkaisuja, jotka saavat huipennuksen lässähtämään pahasti. Fiona Dourif ei onnistu vakuuttamaan traumatisoituneen Nican osassa, eikä harmillisesti Alex Vincentkään toimi enää Andyna. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, mikä on jo yksi syy sille, ettei leffaa katsoessa jännitä. Kauhuosasto koostuu hölmöistä böö-äkkisäikäyttelyistä ja huumori laiskasta pelleilystä. Cult of Chucky on kuin viimeinen naula Chuckyn haudassa ja pahoin pelkään, että Mancinin johdolla tuleva televisiosarjakaan ei enää onnistu pelastamaan tämän tappajanuken saagaa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Cult of Chucky, 2017, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: Curse of Chucky (2013)

CURSE OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Danielle Bisutti, Brennan Elliott, Maitland McConnell, Summer H. Howell, Brad Dourif, Chantal Quesnel, A Martinez, Jennifer Tilly ja Alex Vincent

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös menestys, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti taloudellisen pettymyksen. Sarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan ja vuonna 1998 ilmestynyt komediallinen Chuckyn morsian (Bride of Chucky) nousi elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Samalla linjalla tehty Seed of Chucky (2004) oli kuitenkin fanienkin haukkuma floppi, joten Mancini päätti viedä sarjan takaisin juurilleen ja tehdä kuudennesta elokuvasta jälleen kauhua. Alun perin "Revenge of Chucky" -nimellä kulkeneen leffan kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Curse of Chucky sai ensi-iltansa elokuussa 2013. Koska elokuva julkaistiin vain muutamissa maissa teattereissa ja pääasiassa se pistettiin suoraan vuokralle ja myyntiin Blu-raylla ja DVD:llä, ei se menestynyt kummoisesti. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen osan ja sen uudelleenfilmatisoinnin, Child's Playn vuodelta 2019. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa uuden Chucky-televisiosarjan (2021-) myötä, päätin vihdoin katsoa ja samalla myös arvostella kaikki Chucky-elokuvat. Muutama viikko kamalan huonon Seed of Chuckyn jälkeen katsoin Curse of Chuckyn.

Alaraajahalvaantunut Nica Pierce saa anonyymin paketin, mikä sisältää Good Guy -nuken, joka kutsuu itseään Chuckyksi. Kun Nican perheenjäsenille alkaa käydä ikäviä asioita, Nican epäilykset osuvat mystiseen nukkeen.

Chuckyn ääninäyttelijä Brad Dourifin tytär Fiona Dourif näyttelee pyörätuolissa kulkevaa, alaraajahalvaantunutta Nica Pierceä, joka saa salaperäiseltä lähettäjältä lahjaksi Chucky-nuken. Tytär-Dourif ei harmillisesti erityisemmin vakuuta pääroolissa. Hänen esittämänsä reaktiot ja sanomansa repliikkinsä eivät näytä tai kuulosta luontevilta. Osasyyllinen tähän on varmasti leffan kömpelö ohjaus ja tönkkö käsikirjoitus, joihin palataan kohta tarkemmin.

     Nican lisäksi muita hahmoja ovat hänen äitinsä Sarah (Chantal Quesnel), siskonsa Barb (Danielle Bisutti) ja tämän mies Ian (Brennan Elliott) ja heidän pieni tyttärensä Alice (Summer H. Howell), tämän lastenhoitaja Jill (Maitland McConnell), sekä pappi Frank (A Martinez). Hahmogalleria koostuu toinen toistaan pahvisemmista ja tylsemmistä tyypeistä, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa pätkääkään. Nican vielä haluaisi nähdä pääsevän pakoon, mutta muiden kohdalla en välittänyt lainkaan, elävätkö vai kuolevatko he tappajanuken käsissä. Sivunäyttelijät eivät tee kaksista työtä ja erityisesti Barb-siskoa esittävä Bisutti on huono osassaan.

     Harmillisesti Brad Dourif ei enää yksinään onnistu pelastamaan ympärillä lahoavaa elokuvaa - etenkään, kun hänen esittämä Chucky-nukkensakin on onnistuttu pilaamaan. Jostain syystä tekijät eivät ole halunneet käyttää täysin samannäköistä nukkea kuin edellisissä osissa, vaan nuken kasvoja on muokattu hieman, eikä muutos ole todellakaan tapahtunut parempaan päin. Chucky näyttää halvemmalta, mitä ei auta yhtään se, kuinka päivänselvästi tekijät käyttävät eri nukkea aina, kun Chucky alkaa puhua. Toteutus on surkuhupainen ja siitä tulee mieleen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) monet jatko-osat, joissa murhaaja Michael Myersin naamari näyttää todella tyhmältä.

Seed of Chucky -fiaskon jälkeen Don Mancini onneksi ymmärsi itsekin, että nyt oli menty liian pitkälle ja hän päätti kuljettaa Chuckyn takaisin juurilleen ja palauttaa kauhun sarjaan. Alusta asti Curse of Chuckyn henki onkin täysin erilainen kuin parissa edellisessä osassa. Huumori loistaa poissaolollaan ja elokuva yrittää olla synkkä ja karmiva. Valitettavasti viimeistään tässä elokuvassa käy selväksi, ettei Mancini osaa ohjata. Hän epäonnistui kaameasti Seed of Chuckyn komediapuolessa ja nyt hän osoittaa, ettei hän hallitse kauhuakaan. Kauhuosastolla Mancini luottaa mitä mielikuvituksettomiin ja nolompiin äkkisäikäytyksiin, eikä hänen yrityksensä rakentaa piinaavaa jännitettä onnistu, ei sitten millään. Elokuva on täynnä toinen toistaan typerämpiä böö-pelotteluja, kun joku hahmo hiipii pelokkaana pimeässä ja sitten joku toinen hahmo ilmestyy ruutuun tai tarraa pelokkaasta hahmosta kiinni kovan äänitehosteen säestämänä. Kenties joku kokee nämä pelottaviksi hetkiksi. Itse lähinnä tuhahtelin tylsistyneenä.

Curse of Chucky on nimittäin todella tylsä elokuva, mikä koituu sen isoimmaksi synniksi. Leffa palaa takaisin Child's Play -elokuvien kerrontaan siinä, että seuraamme ihmishahmoja Chuckyn sijaan. Kun Chuckyn morsiamessa ja Seed of Chuckyssä katsojan kuului kannustaa nukkea, ei paluu hahmon pelkäämiseen enää luonnistu. Tavallaan sitä haluaisi kannustaa nukkea listimään kaikki ihmishahmot, sillä he ovat niin tylsiä tyyppejä, mutta kun Chuckystakin uupuu se veikeys ja ennen kaikkea oikea ulkonäkö, ei katsoja haluaisi seurata ketään hahmoa - ihmistä tai nukkea. Leffa tuntuu myös todella tapahtumaköyhältä. Murhat ovat laiskoja, eikä Chuckyn riehumisen odottelu enää innosta. Kun leffassa alkaa vihdoin tapahtua, ollaan jo loppuhuipennuksessa. Ja sen lisäksi, että elokuvalla on vaikeuksia lähteä käyntiin, sillä on vielä isompia vaikeuksia päättyä. Viimeinen kymmenminuuttinen on täynnä kohtauksia, joiden luulisi olevan filmin viimeinen, mutta sitten Mancini päättääkin "ei kun yksi kohtaus vielä".

Sen lisäksi, ettei Chuckyä ole tehty hyvin (yhdessä kohtaa nukke on jopa kiusallisen selvä digiluomus), ei elokuvan tekninen toteutus muutenkaan vakuuta. On päivänselvää, että elokuva tehtiin todella halvalla ja pääasiassa suoraan televisiokatseluun, niin halvalta televisiorainalta Curse of Chucky näyttää. Paria veikeää otosta lukuun ottamatta kuvaus on mitäänsanomatonta ja leikkauksessa vaikuttaisi jopa siltä, että mukaan on valmiiksi asetettu mainoskatkojen paikat. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta maskeeraukset heikot - erityisesti, kun ottaa huomioon, että leffa ilmestyi alle kymmenen vuotta sitten. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikäytysääniin, eikä säveltäjä Joseph LoDuca edes yritä tarjota mitään luovaa mukaan.

Yhteenveto: Curse of Chucky on harmillisen kehno yritys palauttaa leffasarja takaisin juurilleen kauhun ääreen. Katsojan vietettyä juuri pari viime elokuvaa kannustaen Chuckyä, on nyt vaikea palata takaisin pelkäämään nukkea. Karmivaa Chuckyssä onkin lähinnä hänen pilattu ulkonäkönsä, mikä tekee monista kohtauksista jopa kiusallisen katsottavan. Chuckyn riehumisen odottelu on pitkäveteistä puuhaa, eikä ohjaaja Don Mancini onnistu luomaan jännittävää tunnelmaa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa, sillä hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja näyttelijät aika lailla kaikki heikkoja. Elokuvasta huokuu läpi suoraan televisioesitystä varten tehdyn tuotannon halpuus efektejä myöten. Filmiä katsoessa onkin vaikea olla harmittelematta, kuinka alas tämä elokuvasarja onkaan vajonnut. Seuraavaksi sitten nähdään, voiko Dourifin leffasarjan toistaiseksi viimeinen osa, Cult of Chucky (2017) enää nostaa tasoa takaisin alkupään korkeuksiin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä on selvästi elokuvan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Curse of Chucky, 2013, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: Seed of Chucky (2004)

SEED OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Jennifer Tilly, Brad Dourif, Billy Boyd, Redman, Hannah Spearritt, Steve Lawton, John Waters, Jason Flemyng, Keith-Lee Castle ja Rebecca Santos

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä on vuosien varrella noussut klassikon asemaan. Sen jatko-osa Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen hitti. Jo vuotta myöhemmin ilmestynyt Child's Play 3 (1991) oli sen sijaan epäonnistuminen lippuluukuillakin. Sarjaa päätettiin viedä täysin uuteen suuntaan ja lopputuloksena oli kauhukomedia Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998), joka nousi leffasarjan menestyneimmäksi osaksi. Jo kaksi päivää Chuckyn morsiamen ilmestyttyä alkoi "Son of Chucky" -nimellä aluksi kulkeneen viidennen filmin teko. Universal Pictures kuitenkin torjui Mancinin ideat ja Mancinin täytyi etsiä uusi yhtiö rahoittamaan elokuva. Focus Features kiinnostui leffan teosta ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2003. Lopulta Seed of Chuckyksi nimetty elokuva sai ensi-iltansa marraskuussa 2004 ja se oli kriitikoiden ja fanien lyttäämä floppi. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain alkuperäisen elokuvan, mutta pohdin koko leffasarjan arvostelemista kesällä 2019, kun uudelleenfilmatisointi Child's Play ilmestyi. Silloin se jäi pelkän pohdinnan tasolle, mutta nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjan Chucky (2021-) muodossa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Noin kuukausi Chuckyn morsiamen jälkeen katsoin Seed of Chuckyn.

Chuckyn ja Tiffanyn nukkelapsi Shitface kiinnostuu taustastaan ja matkaa Hollywoodiin, missä kuolleiden Chuckyn ja Tiffanyn ruumiita hyödynnetään elokuvantekoon. Shitface herättää vanhempansa takaisin henkiin ja pian Hollywood joutuu kohtaamaan nukkekolmikon häijyyden.

Sarjan edellisessä elokuvassa tappajanukke Chucky (äänenä jälleen Brad Dourif) sai itselleen morsiamen, Tiffanyn (äänenä Jennifer Tilly) ja filmin lopuksi sekopäinen pariskunta sai itselleen lapsen, jota nyt ääninäyttelee Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Pippininä parhaiten tunnettu Billy Boyd. Viisi vuotta Chuckyn morsiamen tapahtumien jälkeen tämä lapsi, nyt nimeltään Shitface, lähtee etsimään vanhempiaan ja samalla itseään. Shitface on nimittäin muunsukupuolinen, mistä tehdään hävettävän paljon vitsiä läpi leffan. Suuren osan ajasta Chucky ja Tiffany väittelevät, onko heidän lapsensa poika nimeltä Glen vai tyttö nimeltä Glenda - viittauksena Ed Woodin Glen tai Glenda -elokuvaan (Glen or Glenda - 1953). Chucky haluaisi, että Glen olisi psykopaattitappaja isänsä tavoin, kun taas Tiffany kokee äitinä suurta tarvetta parantaa tapansa ja kasvattaa Glendan hyväkäytöksisenä naisena. Tämä perhedynamiikka on jo itsessään aivan kamala ja hahmot ärsyttävät todella nopeasti. Chuckyn morsiamessa Chuckyn ja Tiffanyn kemiat iskivät hilpeästi yhteen, mutta tässä hahmot käyvät pahasti hermoille. Shitfacea/Gleniä/Glendaa käy kaiken aikaa sääliksi, muiden jatkuvasti pilkatessa häntä ei-binäärisyytensä tai ulkonäkönsä takia.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tiffanya ääninäyttelevän Jennifer Tillyn näyttelemä... Jennifer Tilly? Siis hetkinen, Tilly esittää leffassa sekä Tiffanya, että itseään? Elokuva yrittää liikkua aikamoisilla meta-tasoilla, sillä leffassa nähtävä Tilly on kuvaamassa elokuvaa Chuckysta, mutta hän haaveilee tekevänsä vakavammin otettavaa draamaa neitsyt Mariasta ohjaajan hommia kokeilevan rap-artisti Redmanin kanssa (Redman esittää myös itseään). On toisaalta hupaisaa, kuinka itseironinen Tilly osaa olla leffassa, mutta samalla tämä juonikuvio sai minut pudistelemaan päätäni. Lisäksi leffassa nähdään Steve Lawton Jennifer Tillyn kuskina Stanina ja Hannah Spearritt Jenniferin assistenttina Joanina.

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lopettaa elokuvan katselun yhtä nopeasti kuin Seed of Chuckyn aikana. Elokuva nimittäin lähtee käyntiin alkutekstipätkällä, minkä aikana järkyttävän huonosti digianimoidut Chuckyn siittiöt kulkevat Tiffanyn sisällä kohti munasolua ja hedelmöittävät sen, minkä seurauksena Shitface/Glen/Glenda syntyy. Jos koet nämä alkutekstit hauskoiksi, mitä luultavimmin pidät loppuleffasta. Jos taas minun tavoin inhoat niitä ja haluat lopettaa leffan katselun jo ensimmäisen minuutin kohdalla, onnea vain loppuleffan kanssa, sillä Seed of Chucky on aikamoista paskaa.

Läpi elokuvan en voinut olla miettimättä, kuinka alas elokuvasarja voikaan vajota. Vaikka mukana onkin sama tappajanukke, koin vaikeaksi uskoa, että Seed of Chucky olisi samaa sarjaa alkuperäisen Child's Playn kanssa - niin erilaisia filmit ovat. Alkuperäinen Child's Play on aidosti vakuuttava ja tiivistunnelmainen kauhuelokuva, eikä Child's Play 2 - murhaava nukke ollut sitä kovin paljoa heikompi. Chuckyn morsian oli hölmöydessään ihan kiva piristysruiske laiskan Child's Play 3:n jälkeen, mutta tekijöiden päätös jatkaa Chuckyn morsiamen aloittamalla linjalla ja vieläpä nostaa kierroksia nollasta sataan ei johda millään lailla hyvään lopputulokseen. Parista hassusta jutusta huolimatta Seed of Chucky on jopa kivuliaan epähauska kauhukomedia, jossa ei ole kauhua enää lainkaan. Komedia on lähinnä aivokuollutta ja mautonta törkyilyä, eikä ole ihme, ettei Universal Pictures suostunut tekemään elokuvaa luettuaan Mancinin käsikirjoituksen. Ja on muuten käsittämätöntä, että koko Chucky-leffasarjan idean isä, Don Mancini on sekä käsikirjoittanut että myös ohjannut tämän katastrofin.

Seed of Chucky on Mancinin ensimmäinen ohjaustyö ja sen kyllä huomaa. Mancini on ottanut aivan liian ison palan purtavaksi ja hänen moponsa lähtee keulimaan todella vaarallisesti. Hän epäonnistuu niin kauhun kuin komedian puolella, saaden elokuvan lässähtämään naamalleen kuin homeinen pannukakku. Mancini tuo mukaan paljon kunnianosoituksia ja parodioita kauhuklassikoista, kuten Alfred Hitchcockin Psykosta (Psycho - 1960) ja Stanley Kubrickin Hohdosta (The Shining - 1980), mutta ne saavat katsojan lähinnä harmittelemaan, että joutuu katsomaan tällaista kuraroskaa niiden mestariteosten sijaan. Pari ihan veikeää kuolemaa mahtuu mukaan, mutta niiden tarjoama kiero riemu pyyhkiytyy nopeasti pois, kun joutuu katsomaan Chuckyn masturboimista. Kyllä, luit oikein. Ja sehän kohtaus kestää.

Elokuva ei ole edes teknisesti kummoinen. Sen kuvaus on hieman hutiloivaa, erityisesti alussa, kun kuvaaja ja leikkaaja yrittävät naamioida usean lyhyen otoksen yhdeksi pitkäksi kuvaksi ja on naurettavan selvää aina, milloin leikkaukset tapahtuvat. Mancini tavoitteli filmillä vanhan ajan kauhuleffojen henkeä toteutuksensa puolesta, mutta saa elokuvan näyttämään lähinnä halvalta. Chucky ja Tiffany ovat sentään onnistuneesti toteutetut kuten ennenkin, mutta sen sijaan Shitface/Glen/Glenda näyttää hätäisesti kyhätyltä. Tekoverta ei onneksi säästellä ja pari aika hurjaa maskeerausta mahtuu mukaan. Äänimaailma luottaa turhankin paljon äkkisäikyttelyyn. Jos jotain pitää kuitenkin kehua onnistuneemmaksi kuin Chuckyn morsiamessa, niin olen iloinen, että hermoille käynyt metallimusiikki on vaihdettu tässä kauhutunnelmaisiin sävelmiin, joista herää helposti mielikuvia Danny Elfmanin musiikeista Tim Burtonin leffoissa.

Yhteenveto: Seed of Chucky on aivan kamalan surkea kauhukomedia, joka ei pelota tai naurata - lähinnä vain ärsyttää. Chuckyn morsiamen suosion jälkeen Don Mancini päätti rohkeasti jatkaa leffasarjan uudella linjalla ja tehdä menosta entistä törkyisempää. Samalla Mancini kadottaa elokuvasta vähäisenkin viihdearvon. Filmi on pitkäveteistä roskaa, jota katsoessa saa hävetä silmät päästään sitä, kuinka alas elokuvasarja onkaan vajonnut. Se on myös todella kiusallinen muunsukupuolisiin kohdistuvan pilkkansa, sekä ällöttävien seksijuttujensa kera. Viime leffassa Chuckyn ja Tiffanyn seksikohtaus oli vielä ihan hilpeä, mutta tässä Chuckyn pitkä itsetyydytys saa katsojan pohtimaan vakavasti katselun lopettamista kokonaan. Elokuvan yritykset olla itseironisia töksähtelevät ja vähäinen kauhu koostuu pelkistä typerryttävistä äkkisäikäyttelyistä. Sentään Chucky ja Tiffany ovat oivallisesti toteutetut nuket ja musiikit ovat paremmat kuin edellisessä leffassa. Muuten Seed of Chucky on hirveä pökäle, jota ei voi suositella edes Chuckyn morsiamen vannoutuneimmille kannattajille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Seed of Chucky, 2004, Rogue Pictures, David Kirschner Productions, Castel Film Romania, La Sienega Productions

Arvostelu: Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998)

CHUCKYN MORSIAN

BRIDE OF CHUCKY

Ohjaus: Ronny Yu

Pääosissa: Brad Dourif, Jennifer Tilly, Nick Stabile, Katherine Heigl, John Ritter, Gordon Michael Woolvett, Alexis Arquette, Michael Louis Johnson, James Gallanders ja Janet Kidder

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös hitti, mutta Child's Play 3 (1991) osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi. Elokuvasarjan luoja Don Mancini ja tuottaja David Kirschner päättivät, että sarja tarvitsisi uudenlaisen suunnan, jotta homman voisi pitää raikkaana. Mancini alkoi kehitellä uutta tarinaa nähtyään Frankensteinin morsiamen (Bride of Frankenstein - 1935) ja kehitteli filmin tyylin nähtyään Screamin (1996). Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Bride of Chucky, eli suomalaisittain Chuckyn morsian sai ensi-iltansa lokakuussa 1998. Kriitikoilta leffa sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lipputulojensa puolesta elokuva oli siihen asti sarjansa menestynein. Itse tutustuin elokuvasarjaan katsomalla alkuperäisen filmin joitain vuosia sitten Netflixistä, minkä lisäksi kävin katsomassa Child's Play -uudelleenfilmatisoinnin, kun se ilmestyi kesällä 2019. Kun huomasin elokuvasarjan jatkuvan nyt Chucky-televisiosarjan (2021-) voimin, päätin katsoa vihdoin kaikki leffat läpi. Noin kuukausi Child's Play 3:n jälkeen katsoin Chuckyn morsiamen.

Charles Lee Rayn entinen heila Tiffany löytää tuhotun Chucky-nuken, parsii sen kasaan ja saa herätettyä sen takaisin henkiin. Häijy Chucky päättää tehdä Tiffanysta morsiamensa, tappamalla tämän ja siirtämällä tämän sielun toiseen nukkeen.

Brad Dourif kuullaan neljättä kertaa tappajanukke Chuckyn roolissa, joka on tässä kohtaa selvinnyt ties mistä höykytyksistä, joten ei ihme, että hahmo on jatkuvasti huonolla tuulella. Siinä, missä edellisissä osissa Chucky on joka kerta korjattu uudenveroiseksi, luoden aina aluksi mielikuvan suloisesta veitikasta, tässä tekijät ovat säilyttäneet hahmon tuhoutuneen ulkonäön ja nyt Chucky näyttääkin yhtä häijyltä kuin on luonteeltaan. Chucky nostetaan entistä isommin päärooliin ja toisin kuin edelliset leffat, joissa seurattiin Chuckyn tappokohteita, filmi keskittyy juurikin nukkeen. Harvan kauhuhahmon kohdalla voisi kokeilla tällaista, mutta Chucky on persoonaltaan sellainen vekkuli, että hänet näkee mielellään parrasvaloissa.

     Siitä huolimatta, että Chucky on leffan keskiössä, joutuu hän nyt jakamaan valokeilan toisen nuken, eli Jennifer Tillyn esittämän Tiffanyn kanssa. Tiffany on veikeä pari Chuckylle. Hahmo on lähes yhtä sekopäinen ja tämän uuden romanttisen murhaajanukkekaksikon seikkailuja ryhtyy seuraamaan virne kasvoilla. Idea hahmolle on täysin selvästi ryövätty Frankensteinin morsiamesta, mutta leffa hyödyntää itseironisuutta pistämällä hahmot jopa katsomaan kyseistä elokuvaa televisiosta. Frankensteinin morsian ei todellakaan jää ainoaksi kauhuklassikoksi, johon leffassa on viittauksia. Kauhufanien kannattaa pitää silmät tarkkana erityisesti elokuvan avauskohtauksen aikana...

Tällä kertaa Chucky ei ole enää poloisen Andy-pojan perässä, vaan elokuva esittelee kokonaan uuden ihmisten hahmogallerian. On nuorimies Jesse (Nick Stabile) ja tämän tyttöystävä Jade (Katherine Heigl), heidän kaverinsa David (Gordon Michael Woolvett), Jaden poliisi-isä Warren (John Ritter), hömelö poliisi Neulanenä (Michael Louis Johnson), sekä Tiffanyn kaveri Damien (Alexis Arquette). Harmillisesti ihmishahmot ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia ja tylsempiä, eikä kenenkään hengissä pysymisen puolesta jaksa jännittää. Itse asiassa teinihahmojen jopa toivoo kuolevan nopeasti Chuckyn ja tämän uuden morsiamen vahakäsissä.

Child's Play 3:n heikon taloudellisen menestyksen vuoksi sarjan luonut Don Mancini ja tuottaja David Kirschner tosiaan kokivat, että elokuvasarja tarvitsisi uudenlaisen lähestymistavan ja sellaisen he totta vieköön saivat aikaan. Chuckyn morsian toki sisältää saman tuittupäisen murhaajanuken, mutta muuten se on lähes täysin erilainen filmi kuin kolme aiempaa osaa - eipä siis ihme, ettei elokuvalle annettu nimeä "Child's Play 4", vaan Chucky päätettiin nostaa myös nimessä keskiöön. Tarina kerrotaan täysin näiden kahden nuken näkökulmasta, tuoden jo siten jotain erilaista ja raikasta kauhugenreen. Kauhuksi tosin filmiä on hieman vaikea kuvailla. Jo edellisistä osista löytyi kauhun seasta huumoria, mutta Chuckyn morsian on lähes puhtaasti mustan huumorin komedia, josta löytyy vain elementtejä, pieniä ripauksia kauhusta. 

Jos jotain elokuvasta pitää kehua, niin sitä, että tekijät eivät lähde jarruttelemaan uuden suuntansa kanssa, vaan painavat kaasu pohjassa kohti sekopäisyyttä. Se on itsetietoisen tyhmä leffa ja paikoitellen sen ironiset pilkat ovat hilpeitä. Toisinaan taas elokuvan yritykset olla itsetietoinen kolahtavat väärin tavoin omaan nilkkaan. On selvää, että leffa tehtiin itsetietoisen Screamin jalanjäljissä, mutta mielestäni Chuckyn morsian ei saavuta samoja korkeuksia - ei kauhuosastolla, eikä nokkeluudessa. Toisaalta leffa on miellyttävästi kieron veijarimainen, mutta samalla filmin vitsi ei jaksa kantaa ihan loppuun saakka. Vaikka pääpari toimii, nuket käyvät jossain kohtaa hieman ärsyttäviksi. Ja kuten jo totesin, ihmishahmot ovat toinen toistaan tylsempiä ja pelkästään heihin keskittyvät kohtaukset haluaisi hypätä yli kokonaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ronny Yu, joka oli tätä ennen tehnyt elokuvia pääasiassa vain kotimaassaan Hongkongissa. Yu ei selvästi ole edes pyrkinyt tehdä kauhuelokuvaa, vaan synkkää komediaa ja onnistuukin siinä aina silloin tällöin. Filmin viat syntyvät lähinnä Don Mancinin käsikirjoituksesta, jossa keskitytään liikaa tylsiin hahmoihin ja jossa sekoilua ei ymmärretä lopettaa ajoissa. Chuckyn morsian on kelvollisesti kuvattu ja leikattukin ihan pätevästi. Chuckyn toteutus on jopa parempi kuin edellisissä leffoissa. Myös Tiffany on onnistuneesti luotu ja paikoitellen immersio toimii niin hyvin, että katsoja saattaa unohtaa tekotavan täysin. Lavasteet, asut ja veriset maskeeraukset ovat mainioita, mutta äänimaailma luottaa jopa liikaakin vähän väliä pauhaavaan raskaaseen musiikkiin. Ja en siis puhu Graeme Revellin säveltämistä musiikeista - nekin hukkuvat täysin monien hevi- ja metallikappaleiden alle, joita filmin aikana kuullaan.

Yhteenveto: Chuckyn morsian on vekkulimainen piristysruiske kauhuleffasarjaan väsähtäneen Child's Play 3:n jälkeen, mutta silti jokin tärkeä uupuu. Kauhuksi tätä elokuvaa on aika vaikea kutsua, vaan leffa luottaa lähinnä komediaan. Monet vitseistä toimivat mainiosti, mutta jotkut läpät taas eivät iske millään. Elokuvan itsetietoinen yleisvitsi ei jaksa kantaa ihan loppuun saakka, eikä elokuva muutenkaan osaa päättyä ajoissa. Lisäksi filmi käyttää liikaa aikaa tylsien ihmishahmojen kanssa. Vioistaan huolimatta elokuvaa on silti viihdyttävää seurata. Chuckyn nostaminen päähenkilöksi on oiva ratkaisu ja tappajanukke pääsee nyt vielä paremmin valloilleen omana kieron hilpeänä itsenään. Chuckyn rinnalle luotu Tiffany on hyvä lisäys ja tämän häijyn parin seikkailuja seuraa virne kasvoilla. Vaikkei Chuckyn morsian ole ihan sellainen kauhukomedian napakymppi kuin mihin sillä olisi ainekset, se on silti ilahduttavan erilainen teos - ei vain omassa elokuvasarjassaan, vaan yleisesti kauhugenressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bride of Chucky, 1998, Universal Pictures, Midwinter Productions Inc.

Arvostelu: Child's Play 3 (1991)

CHILD'S PLAY 3

Ohjaus: Jack Bender

Pääosissa: Justin Whalin, Brad Dourif, Jeremy Sylvers, Perrey Reeves, Dean Jacobson, Travis Fine, Andrew Robinson, Donna Eskra, Dakin Matthews ja Peter Haskell

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kriitikoiden pitämä menestys, jolle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös taloudellinen hitti, joten kolmannen osan teko lähti heti liikkeelle. Tuotanto hoidettiin kiireellä ja lopulta Child's Play 3 ilmestyi jo yhdeksän kuukautta edellisen elokuvan jälkeen, elokuussa 1991. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt lippuluukuilla kuin edeltäjänsä. Lisäksi elokuvan ylle nousi synkkä kohu, kun kaksi kymmenenvuotiasta murhasivat vauvan Englannissa ja tekotapa muistutti murhaa Child's Play 3:sta. Oikeudessa kuitenkin tutkittiin, että syytetyt eivät olleet nähneet elokuvaa, eikä se siis olisi voinut toimia inspiraationa teolle. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen Child's Playn ja sen vuoden 2019 uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin leffasarjan saavat pian jatkoa televisiosarjan voimin, päätin vihdoin katsoa kaikki elokuvat läpi ja arvostella ne. Pari viikkoa Child's Play 2 - murhaavan nuken jälkeen katsoin Child's Play 3:n.

On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Andy Barclay päihitti riivatun Chucky-nuken toistamiseen. Charles Lee Rayn sielu löytää tiensä uudelleenkäynnistetyn Good Guy -lelulinjan nukkeen ja Chucky pääsee jälleen valloilleen.

Alex Vincent ei harmillisesti enää palaa kolmatta kertaa Andy-pojan rooliin, Child's Play 3:n tehdessä hurjan aikahypyn tulevaisuuteen. Vaikka elokuva ilmestyi jo yhdeksän kuukautta toisen osan jälkeen, filmien jatkumossa aikaa on kulunut jopa kahdeksan vuotta. Nyt Andy on teini-ikäinen ja häntä esittää Justin Whalin, joka ei vakuuta - ei sitten yhtään. Whalinin puolustukseksi tosin täytyy sanoa, että leffa tekee yleisesti kehnoa työtä saadakseen katsojan tuntemaan kuin tässä nyt olisi sama hahmo edellisistä filmeistä. Iso osa johtuu siitä, että hahmot puhuvat hänestä sukunimellä, sillä Andy on pistetty sotilaskouluun, jossa lapsuuden traumat nousevat uudella tavalla esiin.

     Sotilaskoulussa Andy tapaa mm. nuoren pojan Tylerin (Jeremy Sylvers), kiusatun Whitehurstin (Dean Jacobson), komentajilleen isottelevan De Silvan (Perrey Reeves), kiusaavan komentaja Sheltonin (Travis Fine), kersantti Botnickin (Andrew Robinson) ja eversti Cochranen (Dakin Matthews), jotka ovat toinen toistaan tyhjänpäiväisempiä ja tylsempiä hahmoja, joiden selviytyminen ei jaksa kiinnostaa lainkaan. Itse asiassa Andynkaan hengissä pysyminen ei kiinnosta tällä kertaa, eli kenenkään puolesta ei jaksa jännittää, mikä jo syö paljon filmistä. Näyttelijät eivät ole kovin kaksisia rooleissaan - vaikka tosin Sylvers on ihan sympaattinen pienenä Tylerinä.

Elokuvan melkeinpä pelastavana enkelinä toimii itse Chucky-nukke (äänenä kolmatta kertaa Brad Dourif), joka herää taas kerran uudestaan henkiin ja lähtee tietty Andyn perään ihmiskehon toivossa. Dourif tekee yhä loistotyötä esittäessään Chuckyn ääntä, kanavoiden hyvin nuken jopa huvittavaa ärtymystä. Charles Lee Ray on nyt ollut monta vuotta vankina nuken sisällä ja jo toistamiseen hänet päihitti lapsi. Tähän kun lisää päälle sen, että hän on nukkenakin alkanut tuntemaan kipua ja vuotamaan verta, niin ei ihme, että Chucky on jatkuvasti tympääntynyt. Jos Chucky ei olisi näin lystikäs tapaus, elokuva olisi huomattavasti kehnompi.

Jo tällaisenaan Child's Play 3 on heikko esitys, mutta eipä siltä olisi kovin paljoa voinutkaan odottaa. Kun miettii kauhuleffasarjoja, kuten Halloweenia (1978-), Perjantai 13. päivää (Friday the 13th - 1980) tai Painajaista Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010), kaikkien ensimmäinen osa on ehta genrensä klassikko, mutta heti sen jälkeen alkaakin aikamoinen alamäki. Tämän vuoksi odotin jo Child's Play 2 - murhaavan nuken olevan huomattavasti alkuperäistä heikompi ja olin jopa yllättynyt, kuinka pätevä kauhufilmi se onnistuikaan olemaan. Child's Play 3 on aika lailla sitä tasoa, mitä odotin edeltäjän olevan, eikä tämä todellakaan tarjoa suuria yllätyksiä. Kuten alussa kerroin, leffa ilmestyi jo yhdeksän kuukautta edellisen osan jälkeen, eli tuotanto kiirehdittiin läpi. Käsikirjoittaja Don Mancini on sanonut saaneensa todella vähän aikaa tekstiä varten ja sen myös huomaa. Elokuva tuntuu juurikin siltä, että se on vain puskettu vauhdilla teattereihin keräämään rahaa.

Pelottavaksi leffaa on vaikea kutsua ja se ihanan karmiva tunnelma kahdesta ensimmäisestä osasta on kadoksissa. Iso osa tunnelmasta muodostui siitä, kun jännityksellä odotti, milloin ja mitä Chucky tekee. Tässä leffassa seurataan paljon enemmän Chuckyn puuhailuja, mikä taitaa johtua siitä, että Mancini itsekin tajusi, kuinka pahvisia ihmishahmoista oli tulossa. Nukesta saattaa olla vaikeaa tehdä kolmatta kertaa pelottavaa, joten Chuckya näytetään paljon enemmän. Tämä tosiaan toimii osittain pelastavana tekijänä, sillä leffa muuttuu joka kerta viihdyttävämmäksi Chuckyn ollessa ruudulla. Kun nukkea ei ole näkyvissä, elokuva on lähinnä pitkäveteinen ja mitäänsanomaton. Loppuhuipennuksesta puuttuu yritys kokonaan ja lähinnä se vain kierrättää laiskasti ideoita aiemmista osista (kuten tekee koko muukin leffa). Heti kun lopputaistelu on käyty, lopputekstit pistetään pyörimään ja katsoja on aika nopeasti unohtanut, mitä tuli juuri nähtyä.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Jack Bender, joka oli tätä ennen työskennellyt lähinnä television puolella. Hyppäys elokuvien pariin ei suju ongelmitta, eikä Benderin työ Child's Play 3:ssa ole kovin kummoista. Filmi on kuvattu kelvollisesti, mutta siitäkin löytyy välillä kiirehtimisen tuntua. Leikkaus ajaa asiansa, sotilaskoulun lavasteet ovat hienot, veriset maskeeraukset onnistuneet ja Chucky-nukke näyttää jälleen hyvältä, joskin ehkä hieman kömpelömmin liikkuvalta kuin edellisissä osissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikka Cory Leriosin ja John D'Andrean säveltämät musiikit kummastuttavat paikoitellen melodioillaan.

Yhteenveto: Child's Play 3 on harmillisen heikko elokuva kahden erittäin hyvän edeltäjänsä jälkeen. Elokuvasta suorastaan paistaa läpi sen kiirehditty tuotanto, jotta filmi saatiin mahdollisimman nopeasti teattereihin keräämään lisää rahaa studiolle. Yritys puuttuu lähes täysin ja niinpä lopputuloksena on todella laimea ja mitäänsanomaton kauhuraina. Brad Dourif pelastaa paljon vekkulimaisen kierolla olemuksellaan Chucky-murhaajanukkena, muttei hänkään pysty yksinään tekemään elokuvasta hyvää, kun oikein mikään hänen ympärillä ei toimi. Andy-pojan rooliin valittu Justin Whalin on aika pökkelö osassaan, eikä hahmon puolesta jaksa enää jännittää. Kaikkien hahmojen kohtalot ovat katsojalle aika yhdentekeviä, eikä itseäni olisi paljoa haitannut, vaikka Chucky olisi listinyt kaikki tässä sotilaskoulussa. Child's Play 3:n katsoo tylsyydestään huolimatta ainakin kertaalleen läpi, jos haluaa nähdä koko Chucky-saagan, mutta ei silti kannata paljoa odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play 3, 1991, Universal Pictures

Arvostelu: Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990)

CHILD'S PLAY 2 - MURHAAVA NUKKE

CHILD'S PLAY 2

Ohjaus: John Lafia

Pääosissa: Alex Vincent, Brad Dourif, Christine Elise, Jenny Agutter, Gerrit Graham, Peter Haskell, Beth Grant ja Greg Germann

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ongelmia kuitenkin muodostui, kun australialaisfirma Qintex oli ostamassa ensimmäisen elokuvan tehneen United Artistsin, eikä firmaa kiinnostanut kauhuleffojen teko. Yhtiö alkoikin kauppaamaan jatko-osaa, josta kiinnostuivat studiot Paramountista Foxiin ja Warner Brosiin, kunnes Universal Pictures nappasi elokuvasarjan oikeudet. Kuvaukset käynnistyivät ja Child's Play 2 - murhaava nukke sai ensi-iltansa marraskuussa 1990. Tämäkin leffa oli taloudellinen hitti, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Child's Play 2 - murhaavaa nukkea, vaan ainoastaan alkuperäisen elokuvan, sekä sen uudelleenfilmatisoinnin Child's Play (2019). Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa Chucky-nimisen televisiosarjan muodossa, päätin vihdoin katsoa leffat läpi ja arvostella ne valmistautumisena sarjaan. Noin viikko ensimmäisen Child's Playn jälkeen katsoin Child's Play 2 - murhaavan nuken.

Kun kukaan ei usko Karenia ja hänen poikaansa Andya murhaavasta Chucky-nukesta, Karen joutuu mielisairaalaan ja Andy otetaan huostaan sijaisperheelle. Samaan aikaan Good Guy -nukkeja valmistava yhtiö korjaa tuhoutuneen Chucky-nuken, todistaakseen perheen syytökset vääriksi, mutta nukke herääkin takaisin henkiin ja lähtee Andyn perään.

Karen-äitiä edellisessä osassa näytellyt Catherine Hicks ei tee paluuta jatko-osassa, mutta Alex Vincent nähdään toistamiseen pienenä Andy-poikana, joka on pahasti traumatisoitunut ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Asiaa ei yhtään auta se, ettei kukaan usko hänen kertomustaan ja että hänen äitinsä on viety pois. Parin vuoden varttumisen myötä Vincent tekee lahjakkaampaa työtä kuin viimeksi, pitäen silti vahvan sympaattisuutensa läsnä läpi leffan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Andyn uusi sijaisperhe Simpsonit, johon kuuluvat pariskunta Marge ja Homer... ei kun siis Joanne ja Phil (Jenny Agutter ja Gerrit Graham), sekä heidän kapinoiva adoptiotyttärensä Kyle (Christine Elise). Joanne ja Phil ovat niitä tavanomaisen tylsiä tyyppejä, jotka eivät tietenkään usko Andyn puheita murhaavasta nukesta, aiheuttaen tietty lisää ongelmia. Kyle taas vaikuttaisi aluksi olevan liiankin tyypillinen angstaajateini, kunnes Andyn kautta hahmo alkaa pehmentyä ja näiden kahden adoptiolapsen välille muodostuva lähes sisaruksellinen side on lopulta filmin kantava voima.

     Mutta tietysti varmaan ihan jokainen ryhtyy katsomaan elokuvaa juurikin sen murhaavan nuken, Chuckyn (äänenä jälleen Brad Dourif) takia. Hahmo on jälleen kaikin tavoin upeasti toteutettu. Sen lisäksi, ettei voi muuta kuin ihailla efektitiimin vaikuttavaa työtä animatroniikkanuken kanssa, hahmo on kirjoitettu todella voimakkaaksi persoonaksi, jonka Dourif lopulta todella herättää henkiin äänensä voimalla. Jossain kohtaa sitä jälleen unohtaa katsovansa erikoistehostetta, sillä niin aidon elävältä Chucky on saatu näyttämään.

Kenties vielä Chuckyn hienoa toteutusta enemmän äimistelin sitä, kuinka hyvä elokuva Child's Play 2 - murhaava nukke onkaan. Lähes jokainen kauhuelokuvasarja sukeltaa tasoltaan välittömästi vahvan, klassikoksi muodostuneen avauselokuvan jälkeen, mutta Child's Play 2 - murhaava nukke on hämmentävän laadukas jatko-osa - jopa parempi kuin sen tarvitsisi olla. Ihan ei alkuperäisen elokuvan tasoa saavuteta, mutta leffa kyllä pyyhkii lattioita monilla muilla kauhujatko-osilla, kuten Halloween II - tappajan paluulla (Halloween II - 1981), Perjantai 13. päivä, osa 2:lla (Friday the 13th Part 2 - 1981) ja Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kostolla (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985). Vaikka tapa palauttaa Chucky takaisin henkiin onkin hieman hätäisesti tehty, heti sen jälkeen filmi lähtee mainiosti käyntiin. Tarina pitää hyvin otteessaan ja vajaan puolentoista tunnin kestossa ei aika ehdi käydä pitkäksi.

Tunnelma on tässäkin filmissä hyvin rakennettu ja jännite pysyy kaiken aikaa yllä. Jälleen iso osa jännityksestä muodostuu siitä, kun odottaa, milloin nukke vihdoin paljastaa olevansa elossa. Paikoitellen jännitettä nostetaan korkeammaksi ja mukana on muutama erittäin tiivistunnelmainen kohtaus - etenkin elokuvan loppuhuipennus, missä huomaa, kuinka paljon välittää Andysta ja Kylesta. Monien kauhuleffojen ongelmaksi koituu, että haluaa nähdä murhaajan voittavan, mutta tässä todella pelkää hahmojen puolesta. Kauhun lisäksi elokuvasta löytyy myös huumoria, tosin kieroa ja synkkää kuten Chucky itse. Kieroja juttuja on kaikin puolin luvassa läpi leffan ja paikoitellen elokuva jopa yllättää sillä, kuinka pitkälle se uskaltaa mennä. 

Tom Hollandin sijaan ohjaajana toimii tällä kertaa John Lafia, joka tekee oikein mainiota työtä kauhua ja kieroa huumoria yhdistelevän tunnelman kanssa. Käsikirjoittajana jatkava Don Mancini hyödyntää viimeksi nähtyjä juttuja, mutta tuo mukaan jonkinlaista twistiä, jotta homma pysyy yhä mukaansatempaavana. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siinä hyödynnetään valoja ja varjoja tyylikkäästi. Lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja pitäähän sitä vielä kerran hehkuttaa Chuckyn tehnyttä efektitiimiä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Child's Play 2 - murhaava nukke on jopa yllättävän mainio jatko-osa kauhuklassikolle. Suurimman osan kauhuklassikoiden jatko-osista sukeltaessa laadun puolesta, Chucky-nuken uudet seikkailut pitävät menoa korkeammalla kuin edes tarvitsisi. Jännite on tässäkin filmissä hyvin rakennettu ja on jälleen erityisen tiivistunnelmaista odotella, milloin Chucky päättää osoittaa olevansa elossa ja hyökkää. Loppuhuipennus vasta onkin karmiva. Tehostetiimi vain parantaa työtään Chucky-nuken parissa ja vähän väliä katsojana saattaa unohtaa, että kyseessä on kulisseista liikuteltu nukke, eikä oikeasti elävä ja häijy olento. Pieni Alex Vincent on toistamiseen mainio Andy-pojan roolissa ja Christine Elise on oiva valinta Kyleksi, jonka kanssa Andylle muodostuu aidosti sympaattinen sisarusmainen suhde, joka toimii filmin kantavana voimana. Kaiken kaikkiaan Child's Play 2 - murhaava nukke toimii todella hyvänä jatkona ja nyt jännitänkin lähinnä sitä, pysyykö taso samana enää seuraavissa jatko-osissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play 2, 1990, Universal Pictures