Arvostelu: Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975)

YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN

ONE FLEW OVER THE CUCKOO'S NEST

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: Jack Nicholson, Louise Fletcher, Will Sampson, Brad Dourif, William Redfield, Sydney Lassick, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Dean Brooks, William Duell, Vincent Schiavelli, Michael Berryman, Alonzo Brown, Nathan George, Mwako Cumbaka, Scatman Crothers, Marya Small, Louisa Moritz ja Mimi Sarkisian

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

One Flew Over the Cuckoo's Nest, eli suomalaisittain Yksi lensi yli käenpesän perustuu Ken Keseyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Heti ilmestymisvuonna näyttelijä Kirk Douglas osti kirjan oikeudet, voidakseen tehdä sen pohjalta sekä elokuvan että näytelmän ja tähdittää kumpaakin. Dale Wasserman työsti käsikirjoituksen ja näytelmä pääsi pikavauhtia tuotantoon ja sitä esitettiin vuosina 1963 ja 1964 Broadwaylla. Elokuvasovituksen kanssa muodostui kuitenkin ongelmia, eikä Douglas löytänyt vuosiin studiota, joka oli halukas tekemään leffan. Vuonna 1971 Kirk Douglasin näyttelijäpoika Michael pyysi isältään, että hän saisi toimia elokuvan tuottajana, mihin isä-Douglas suostui. Michael Douglas sai tehtyä diilin levy-yhtiö Fantasy Recordsin Saul Zaentzin kanssa, joka halusi laajentaa musiikkibisneksestä elokuva-alalle. Ohjaajan penkillä käväisivät Richard Rush ja Hal Ashby, ennen kuin pestin sai lopullisesti Miloš Forman. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1975 ja lopulta Yksi lensi yli käenpesän sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 19. marraskuuta 1975 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja tulokasnäyttelijän Golden Globe -palkinnot. Itse katsoin Yksi lensi yli käenpesän kymmenisen vuotta sitten opiskellessani elokuva-alaa ammattiopistossa. Pidin elokuvasta todella paljon ja olen pitkään pohtinut sen uudelleenkatselua. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Tuomittu rikollinen Randle McMurphy siirretään mielisairaalaan, missä hän ryhtyy lietsomaan muita potilaita kapinaan paikkaa johtavaa hoitajaa, neiti Rachedia vastaan.

Koska elokuvan teossa kesti yli kymmenen vuotta, kun kuvaukset oltiin vihdoin saamassa käyntiin, Kirk Douglas koettiin liian vanhaksi päärooliin Randle Patrick McMurphyksi, eli kavereille ihan vain Maciksi. Rooliin pohdittiin Gene Hackmania, Marlon Brandoa ja Burt Reynoldsia, mutta kun he kieltäytyivät, roolin nappasi Jack Nicholson, joka oli jo kirjan ilmestymisen aikaan halukas tähdittämään leffasovitusta, mutta hävisi oikeuskilpailun Douglasia vastaan. Nicholson voitti roolisuorituksellaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa ja täysin ansaitusti. Nicholson on aivan mielettömässä vedossa läpi elokuvan, tehden jo pelkällä velmulla energiallaan McMurphystä tykättävän tyypin - jos siis sysää syrjään syyn siitä, miksi mies alun perin vangittiin. Nicholson on hurja, hauska, sympaattinen ja jopa vähän pelottava. McMurphyä ei juuri kiinnosta käskytettäväksi joutuminen ja hän ryhtyykin heti haastamaan status quota, kun hänet siirretään vankilasta mielisairaalaan hoitoon.

     Elokuvassa nähdään myös Louise Fletcher hoitaja Ratchedina, sekä muun muassa Will Sampson, Danny DeVito, Christopher Lloyd, William Redfield, Sydney Lassick, William Duell ja elokuvadebyyttinsä tekevä Brad "tappajanukke Chucky" Dourif mielisairaalan potilaina, "päällikkö" Bromdenina, Martinina, Taberina, Hardingina, Cheswickinä, Sefeltinä ja Billynä, jotka muodostavat äärimmäisen pidettävän joukon täynnä varsin värikkäitä persoonia. Hoitaja Ratchedissa ei sen sijaan ole mitään pidettävää, vaan tiukka, diktaattorimaisesti osastoa johtava nainen on onnistuneen hyytävä jokaisessa kohtauksessaan. Fletcherkin voitti Oscar-pystin täysin ansaitusti.

Pidin Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta jo ensimmäisellä katselulla paljon, mutta nyt uusintakatselulla se kolahti vieläkin lujempaa. Kyseessä on erinomainen teos ja todellinen tunteiden vuoristorata, jonka kyytiin jokaisen kuuluisi hypätä edes kerran elämänsä aikana. Se on tehokas kuvaus siitä, kuinka mielenterveyspotilaita aikoinaan kohdeltiin, mutta samalla myös toiveikas kuvaus siitä, etteivät pään sisäiset ongelmat välttämättä rajoita mahdollisuutta elämään täysillä. Kun McMurphy saapuu mielisairaalaan, hän kummaksuu paikan menetelmiä ja Ratchedin tiukkuutta, ryhtyen heti sekoittamaan pakkaa. Onkin todella koukuttavaa seurata, kuinka McMurphy alkaa yksi kerrallaan voittamaan kaavoihinsa kangistuneita potilaita puolelleen ja saamaan nämä niin sanotusti "puhkeamaan kukkaansa".

Ja kuten totesin, tarina vie katsojaa tunnetilasta toiseen oikein antaumuksella. Sekaan mahtuu joitain shokeeraavia, jännittäviä, epämiellyttäviä ja todella surullisia hetkiä, mutta vastapainona myös runsaasti hauskuutta, lämpöä, sydäntä ja todellista elämän iloa. Kolkko mielisairaala onkin lopulta täynnä kauniita hetkiä ja kuivin silmin on varmaan mahdotonta katsoa leffaa loppuun asti. Nämä potilaat ovat myös niin tykättäviä tyyppejä, että heidän puuhasteluunsa uppoutuu sillä lailla, ettei leffan haluaisi päättyvän. Oli kyse sitten pokerista tupakkapanoksin, koripallomatseista vartijoita vastaan tai aivan mahtavasti kalastusretkestä, Yksi lensi yli käenpesän on täynnä upeasti rakennettuja kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä hienon kokemuksen, jonka pariin palaa mielellään useasti uudestaankin.

Elokuvan ohjaajaksi päätyi muutaman mutkan jälkeen Miloš Forman, joka oli alun perinkin Kirk Douglesin ykkösvalinta hommaan. Kun Douglas oli vielä projektissa aktiivisesti mukana, tšekkiläinen Forman oli kuitenkin estynyt ohjauksesta, Tšekkoslovakian miehityksen takia. Forman rakentaa tunnelmaa fantastisesti ja saa näyttelijät eläytymään riemastuttavasti. Lawrence Haubenin ja Bo Goldmanin käsikirjoitus on laadittu esimerkillisen hyvin hahmojen välisiä keskusteluja myöten. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet mainiot, puvustus ja maskeeraus pätevää ja äänimaailmakin onnistunut. Jack Nitzschen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975, Fantasy Films, N.V. Zvaluw

Arvostelu: Hohto (The Shining - 1980)

HOHTO

THE SHINING

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Philip Stone, Joe Turkel ja Barry Nelson
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia / European Version: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Shining, eli suomalaisittain Hohto perustuu Stephen Kinginin samannimiseen kirjaan vuodelta 1977. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Stanley Kubrickin edellinen elokuva, Barry Lyndon (1975) ei ollutkaan menestynyt hyvin, jolloin Kubrick päätti tehdä mahdollisimman selkeän kassamagneetin. Tarinan mukaan Kubrick sulkeutui kirjaläjän kanssa toimistoonsa ja heitteli siellä hylkäämiään romaaneja päin seiniä. Lopulta hän innostui Kingin "Hohdosta" ja päätti toteuttaa sen elokuvana. Filmiä varten rakennettiin suuret lavasteet, joihin syttyi tulipalo alkuvuodesta 1979, mikä viivästytti kuvauksia. Lopulta Hohto sai ensi-iltansa loppukeväästä 1980, muttei ollut toivottu hitti, vaikka tuottikin hiljalleen rahansa takaisin. Elokuva ei myöskään saanut kovin positiivisia arvosteluita ja se oli jopa ehdolla huonoimman ohjaajan ja huonoimman naispääosan Razzie-palkinnoista! Stephen King itsekin haukkui elokuvaa. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut keräämään arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana kauhuelokuvana. Itse näin Hohdon ollessani kesäleirillä vuonna 2013. Elokuva oli mielestäni todella hyvä, mutten koskaan katsonut sitä uudelleen. Ajattelin kuitenkin, että jonain päivänä vilkaisisin sen jälleen kerran ja kun mietin, mitä kauhuelokuvia arvostelisin lokakuulle, Hohto tuli nopeasti mieleeni. Tilasinkin elokuvan Blu-rayna ja katsoin sen viime lokakuussa halloweenin aikaan. Ja pakkohan se on heti sanoa, että monet ovat oikeassa: Hohto edustaa kauhuelokuvien parhaimmistoa.

Jack Torrance muuttaa työn takia Overlook-hotelliin perheensä kanssa. Lumimyrskyn yllättäessä perhe jää täysin erilleen muusta maailmasta, mikä alkaa vaikuttamaan jokaisen mielenterveyteen.

Jack Nicholson näyttelee Jack Torrancea, joka yrittää saada aikaiseksi kirjaa ja uskoo hotelliin eristäytymisen antavan hänelle kirjoitusrauhan. Häntä ei tosin palkata hotellille kirjoittamaan, vaan talonhoitajaksi talven yli. Siinä puuhassa Jackia ei kuitenkaan ikinä nähdä, vaan hän keskittyy tuijottamaan pelottavan tyhjää paperia. Jackissa itsessään on pelottava puoli, joka alkaa vähitellen nousemaan pintaan, kun eristäytyminen koituu liian kaameaksi. Nicholson on aivan mielettömän hyvä Torrancen roolissa alusta loppuun saakka. Hänen eleensä ja etenkin ilmeensä ovat paikoitellen täysin hulluja, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä. Nicholson pistää vain kunnolla menemään, mikä sopii lopputulokseen erinomaisesti. Hänen ilmeidensä avulla katsoja voi jatkuvasti ymmärtää, mitä hänen päässään liikkuu, olivat ajatukset sitten kuinka ikäviä tahansa.
     Jackin vaimoa, Wendy Torrancea näyttelee Shelley Duvall, joka on myös erinomainen roolissaan. On ollut jo vuosia tiedossa, että Duvall ja ohjaaja Kubrick eivät tulleet toimeen kuvauksissa, ja että Kubrick kohteli Duvallia huonosti, mikä sai näyttelijän stressaantumaan niin pahasti, että hän tuli oikeasti kipeäksi. On ollut myös puhetta siitä, että Kubrick olisi tehnyt näin, jotta Duvallin esiintyminen vaikuttaisi aidommalta. Jos näin on, niin Kubrick on onnistunut tavoitteessaan, sillä Duvallin näyttelemä paniikki on todella vakuuttavaa. Wendyn ahdistus välittyy hienosti katsojille.
     Myös Jackin ja Wendyn Danny-poikaa näyttelevä Danny Lloyd onnistuu roolissaan. Harmillisen usein lapsinäyttelijät ovat filmeissä heikoin lenkki, mutta Lloyd ei jää aikuisnäyttelijöiden varjoon. Parhaimmillaan hän on kohtauksissa, joissa Danny puhuu Tonylle, jota ei koskaan nähdä elokuvassa. Danny siis itse puhuu Tonyn repliikit erilaisella äänellä, mikä on saatu osuvan karmivaksi. Hahmolla on nimittäin erikoinen kyky "hohtaa" (mistä elokuvan nimikin tulee), jolloin hän voi nähdä ja kokea asioita, joita muut eivät voi.
     Elokuvassa nähdään myös Barry Nelson Overlook-hotellin johtaja Ullmanina, Scatman Crothers kokki Hallorannina, Joe Turkel baarimikko Lloydina ja Philip Stone tarjoilija Gradyna. Hekin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, mutta harmillisesti isoimmassa roolissa oleva Crothers ei täysin vakuuta. Hänen roolihahmonsa tarkoitus on lähinnä selittää katsojille asioita.

Vaikka Hohto onkin mielestäni yksi parhaista kauhuleffoista koskaan - kenties jopa kaikista paras - ei se tarkoita kuitenkaan sitä, että elokuva olisi pelottavin. Olen nähnyt monia filmejä, jotka ovat saaneet minut jännittämään voimakkaammin, mutta yleisen laatutason puolesta tämä teos pesee niillä leffoilla lattioita. Hohdon kauhu syntyy jatkuvasta piinaavasta tunnelmasta, joka ei kovin usein päästä katsojaansa hengähtämään. Elokuvassa ei ole niinkään kunnollista musiikkia, mutta taustalla kuuluvasta äänimaailmasta on saatu upean ahdistava, ja kun ahdistavat äänet eivät kovin usein hiljene, katsojana jännittää kaiken aikaa jotain pahaa tapahtuvaksi. Leffa ei myöskään käytä äkkisäikäytyksiä, mihin nykypäivän kauhuelokuvat sortuvat, vaan se osaa rakentaa tunnelmaansa paremmin. Filmin rytmitys on aika hidas, mutta koska sen tunnelma on niin hienosti rakennettu, ei elokuva ole koskaan pitkäveteinen. Itse asiassa kyseessä on todella kiehtova teos, sillä siihen on saatu mukaan suurta mysteerisyyttä. Elokuva saattaa olla hyvinkin hämmentävä, sillä se ei tarjoa selkeitä selityksiä, vaan pieniä vihjeitä, joita katsojan täytyy yhdistellä luodakseen järkevän kokonaisuuden. Ja silti leffan lopetuskuva saa katsojan luopumaan kokonaan ideoistaan, sillä ne eivät luultavasti enää olekaan varmoja selityksiä. Pidän todella paljon elokuvan kummallisuudesta ja sen takia Crothersin näyttelemä selittäjähahmo tuntuu hieman oudolta lisäykseltä.

Crothersin lisäksi elokuvasta löytyy pari muutakin erikoisuutta. Muutamassa kohtaa leffa on nimittäin hieman tahattoman koominen, jolloin katsojan reaktiot ovat mitä luultavimmin täysin erilaiset kuin tekijät ovat toivoneet. Koomisuudet tavallaan rikkovat tunnelmaa, mutta samalla niissä on jotain häiriintynyttä ja karmivaa. Erikoinen ratkaisu ovat myös tekstit, jotka ilmestyvät aina välillä ruutuun. Aluksi ne vaikuttavat siltä kuin niiden olisi tarkoitus olla kirjan lukuja, mutta kun yhtäkkiä ruudun täyttää teksti "tiistai", katsojana lähinnä ihmettelee, miksi päivä piti kertoa. Sen jälkeen tekstit ilmoittavatkin päiviä ja lopussa kellonaikoja. Ajan kulumisen olisi voinut esittää jotenkin hienovaraisemmin, mutta tämäkin tyyli tuo mukaan jotain häiriintynyttä. Vaikka mukana on pieniä erikoisuuksia, eivät ne tosissaan haittaa minua. Kyseessä on aika lailla täydellinen mestariteos, joka saa jännittämään koko kestonsa ajan ja joka saa katsojana myös ajattelemaan pitkään, mitä juuri tuli nähtyä? Leffassa on tietty mukana todella ikonisia asioita, kuten hissistä purkautuva veri, karmivat pikkutytöt ja ennen kaikkea "Here's Johnny!" -kohta, joista on selvästi lainailtu kauhuelokuviin vuosien varrella. Harmi vain, ettei lainailusta huolimatta ole onnistuttu saavuttamaan samaa elokuvallista laatua.

En ole tähän mennessä nähnyt Stanley Kubrickilta kuin neljä elokuvaa tämän lisäksi, mutta niistä mitkä olen nähnyt, saattaa Hohto olla oma suosikkini. Vaikka 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968) ja Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971) ovat myös mestariteoksia, itse palaan kaikkein mieluiten Hohdon pariin. Tässä Kubrick taitaa tunnelmoinnin mielettömän hyvin. Leikkauksessa parasta antia ovat Dannyn näyt, joiden välähtävät kuvat epämiellyttävistä asioista lisäävät ahdistavaa henkeä.  Elokuva on kuvattu huikeasti. Tämä on yksi ensimmäisistä leffoista, joissa hyödynnettiin Steadicam-kameraa, jonka avulla kuvaaja kykenee kulkemaan todella nopeasti, eikä kuva heilu, sillä kameraa pitelevä laite pitää sen kaiken aikaa vakaana. Kameraa on hyödynnetty upeasti läpi leffan - etenkin pitkissä kuvissa, joissa kamera seuraa kävelevää (tai Dannyn tapauksessa kolmipyörällä kulkevaa) hahmoa. Tyyli lisää jännittävyyttä, sillä siitä tulee helposti sellainen tunne, että joku seuraisi hahmoa. Hotellin mutkittelevilla käytävillä kuvaustyyli saa myös jännittämään, mitä seuraavan kulman takaa paljastuu... Alun ilmakuvatkin ovat näyttäviä ja kirveen iskuja seuraavat kuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja. Hotellin lavasteet ovat erittäin tyylikkäät ja valaisu on onnistunutta varsinkin loppuhuipennuksessa.

Hohdosta on olemassa kolme erilaista versiota. Ensimmäisessä versiossa oli mukana parin minuutin mittainen epilogi, mutta Kubrick päätti poistaa sen, kun leffa oli pyörinyt teattereissa vasta viikon, jolloin syntyi toinen versio, jota myydään Yhdysvalloissa. Euroopassa myydään yli kaksikymmentä minuuttia lyhyempää versiota, jota varten on tiivistetty kohtauksia ja leikattu joitain hetkiä kokonaan pois. Nyt katsoin Euroopassa myytävän version, mutta hämmästyksekseni olen nähnyt Yhdysvalloissa julkaistun version. Tajusin sen siitä, kun tällä kertaa lopusta puuttui kokonaan kohtaus täynnä luurankoja ja hämähäkinseittejä, jonka uudelleennäkemistä odotin.

Yhteenveto: Hohto on mestarillinen filmi ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista - tämä saattaa jopa olla suosikkini! Erityisen pelottava se ei ole, mutta mukaan on luotu niin loistavan piinaava tunnelma, että teos saa katsojan jännittämään lähes koko ajan. Kuvaustyyli joka tuntuu siltä kuin joku seuraisi hahmoa, välähdysnäyt joita Danny kokee, ahdistava äänimaailma, sekä tietty hieno näytteleminen tarjoavat todella pitkiä osioita, jolloin katsojana ei kykene hengähtämään, sillä kaiken aikaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jack Nicholson on tosiaan huikea pääroolissa, minkä lisäksi myös Shelley Duvall ja Danny Lloyd ovat fantastisia. Scatman Crothersin hahmo on paikoitellen hieman tönkkö lisäys, sillä hän selittää vähän liikaakin asioita. Leffa sisältää muutamia pienen pieniä ongelmia, mutta se on silti aika lailla täydellinen elokuva, jonka näkemistä suosittelen kaikille. Suosittelen Hohtoa etenkin sen klassikkoaseman vuoksi, sillä se on muokannut taidokkaasti kauhuleffakulttuuria. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa painajaisia, mutta etenkin kauhufaneille se on pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017 - Muokattu 15.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shining, 1980, Warner Bros. Pictures, Hawk Films, Peregrine, Producers Circle

Arvostelu: Aristokatit (The Aristocats - 1970)

ARISTOKATIT

THE ARISTOCATS

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Eva Gabor, Phil Harris, Liz English, Gary Dubin, Dean Clark, Roddy Maude-Roxby, Sterling Holloway, Pat Buttram, George Lindsey, Monica Evans, Carole Shelley, Hermione Baddeley Charles Lane, Bill Thompson ja Scatman Crothers
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: S

The Aristocats, eli suomalaisittain Aristokatit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 20. osa. Elokuvan oli alunperin tarkoitus olla kaksiosainen jakso Walt Disney Wonderful World of Color -sarjalle (1961-1969), mutta uusintakirjoitusten kautta tarina alkoi muuttua paremmin animaatioelokuvana toteutettavaksi, jolloin leffan tuotanto lähti liikkeelle. Aristokatit on merkittävä Disney-klassikko, sillä se jäi viimeiseksi teokseksi, jolle Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa joulukuussa 1966. Elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1970 ja se menestyi hyvin, sekä sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä Aristokatit ole koskaan ensimmäisten joukossa, kun jotakuta pyytää luottelemaan Disney-klassikkoja. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran lapsena ja pidin siitä lähinnä kissojen takia, sillä olen enemmän kissaihminen ja tähän mennessä lemmikkien osalta Disneyltä oli ilmestynyt vain kaksi koiraelokuvaa; Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955) ja 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Kissat olivat olleet pääasiassa ilkeitä hahmoja, joten oli hienoa, että Aristokateissa päähenkilöt olivat maukujia. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, ostettuani sen Blu-rayna. Silloin en erityisemmin pitänyt siitä, vaan se oli mielestäni aika tylsä. Vaikea sanoa, mitä mietin silloin, sillä kun katsoin sen uudestaan, päättäessäni arvostella useat Disney-klassikot ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, pidin sitä mainiona seikkailuna.

Varakas rouva Adelaide aikoo testamentata koko omaisuutensa rakkaille kissoillensa. Rouvan hovimestari Edgar on kuvitellut kuuluvansa testamenttiin, joten hän suuttuu tästä tiedosta ja vie kissat mahdollisimman kauas kaupungista, saadakseen koko perinnön. Kissaemo Herttuatar ja tämän kolme pentua yrittävät löytää takaisin kotiinsa ja heitä alkaa auttamaan kujakatti Thomas O'Malley.

Valitettavasti yksi elokuvan päähenkilöistä, Herttuatar (Eva Gabor) on yksi elokuvan tylsimmistä hahmoista. Koska kyseessä on emo, hahmon pääpiirre on olla huolehtiva äiti pennuilleen. Herttuatar kuuluu ylemmistöön, joten hän käyttäytyy kaiken aikaa arvokkaasti. Hän hämmästelee katukissojen eloa, mutta samalla myös alkaa haaveilla sellaisesta. Herttuataren seikkailupuoli aktivoituu vain pariin otteeseen leffan aikana, mutta lähinnä hän vain seuraa sivusta useita tilanteita.
     Herttuattaren pennut, eli valkoinen Marie-tyttö (Liz English), oranssi Toulouse-poika (Gary Dubin) ja harmaa Berlioz-poika (Dean Clark), ovat usein enemmän esillä kuin Herttuatar itse. Marie on kolmikosta ärsyttävin, sillä hän tuntuu koko ajan ylimieliseltä ja herkkähipiäiseltä, kokiessaan olevansa muita tärkeämpi. Onneksi Herttuatar sanoo Marielle usein, kuinka kuuluu käyttäytyä. Toulouse pitää maalaamisesta ja kujakissojen matkimisesta. Toulouse on kolmikosta huvittavin. Harmi vain, että pianoa soittava Berlioz tuntuu jäävän usein taka-alalle.
     Suosikkihahmoksi leffassa nousee helposti kujakatti Thomas O'Malley, jonka äänenä kuullaan Viidakkokirjassa (The Jungle Book - 1967) Baloo-karhua esittänyt Phil Harris. O'Malley on hurmuri, joka iskee välittömästi silmänsä Herttuattareen ja päättää vietellä tämän omakseen. Hän pitää luonnossa elämisestä, mutta joissain kaupunginosissa hänestä on muodostunut pienoinen legenda. O'Malley ei ole erityisen sankarillinen aluksi, mutta alkaa muuttua sellaiseksi leffan kuluessa eteenpäin. Hänessä on myös koomisia puolia, mitkä tuovat lisätoimivuutta hahmoon. O'Malley on todella karismaattinen tyyppi, ollakseen animoitu kissa.
     Elokuvan roisto, eli hovimestari Edgar (Roddy Maude-Roxby) on erinomainen hahmo, vaikka aluksi hänen häijy puolensa tuleekin esille hieman liian äkillisesti. Kuitenkin nopeasti saa hyvän käsityksen siitä, että Edgar on ollut vuosikausia palvelijana, joten ei ihme että alkaa suututtaa, kun tajuaa jäävänsä nuolemaan näppejään. Edgar ei kuitenkaan ole erityisen paha pahis ja hän on aika kömpelö tapaus. Edgar ei selvästi ole mitään rikollista aiemmin tehnyt, joten hän ei täysin osaa asiaansa. Hahmon hölmöilyjä on hauska seurata.

Herttuattaren ja pentujen luksushuoneen seinässä asustaa hiiri nimeltä Roquefort (Sterling Holloway), joka on erittäin suloinen pieni juustofani. Roquefort huolestuu suuresti, kun kissat katoavat, jolloin hän päättää ryhtyä tutkimaan, mistä on kyse. Hiirulainen jopa pukeutuu kuin salapoliisi Sherlock Holmes, mistä tulee todella paljon mieleen monta vuotta myöhemmin ilmestynyt Disney-leffa Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), jonka päähahmo on Holmesin kaltainen salapoliisihiiri. Adelaide-rouvan taloon kuuluu myös talli, jossa majailee hevonen Frou-Frou (Nancy Kulp), joka on Roquefortin ystävä.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hienot, mutta hassut hanhileidit Abigail (Monica Evans) ja Amelia (Carole Shelley), sekä heidän Valdo-setänsä (Bill Thompson) - joka on selvä alkoholisti, mikä on kummaa lastenleffassa - eräällä farmilla asustavat koirat Napoleon (Pat Buttram) ja Lafayette (George Lindsey), jotka eivät pidä Edgarista, sekä Hottikatin (Scatman Crothers) johtama kissabändi. Napoleon ja Lafayette ovat loistava lisäys leffaan ja he tarjoavat useita hauskoja kohtauksia, vaikkeivät koskaan olekaan tekemisissä itse päähenkilöiden kanssa.
     Muita ihmishahmoja ovat rouva Adelaide (Hermione Baddeley), joka on tylsin hahmo koko leffassa, sillä hän ei oikeastaan tee mitään ihmeellistä, sekä hänen lakimiehensä Georges Hautecort (Charles Lane), joka on todella ketterä vanhaksi herraksi.

Vaikka leffan tarina onkin erilainen, Aristokateista voi helposti tulla mieleen Kaunotar ja Kulkuri. Kummassakin on ylemmistöön kuuluva naiseläin, joka päätyy pois kodistaan ja tapaa kaduilla elävän mieseläimen. Mies alkaa suojella naista ympäristössä, johon nainen ei ole tottunut ja samalla kaksikko alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Tietenkin tässä muutosta tuovat naisen lapset, mutta silti pohja on samanlainen. Minun on itse asiassa pakko myöntää, että vaikka molemmissa juonikuvio toimii, mielestäni Aristokatit on kokonaisuutena parempi elokuva. Mukana on joitain hitaita kohtauksia, mutta pääasiassa tarina liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, eikä päästä katsojaa tylsistymään. Leffassa on välillä mukana onnistunutta jännitystä, etenkin lopussa, mutta lähinnä Aristokatit on hauska elokuva. Tämä johtuu lähinnä mainioista hahmoista, jotka saavat katsojan naureskelemaan useasti leffan aikana. Hahmojen kohellusten lisäksi mukana on aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka tuntuvat jokseenkin ajattomilta. Jotkut aikuiset saattavat toki kauhistella, mitä Disneyllä on mietitty, kun yksi hahmo on selkeästi humalassa ja että miten tämän nyt lapsille selittää, mutta monet voivat myös hekotella hänelle ja pitää juttua oivana ideana. Todella hupaisaa on se, että O'Malleyn iskuyritykset Herttuatarta kohtaan alkavat kadota, kun hän tajuaa, että naikkosella onkin muksuja. Tämä tuo oudolla tavalla inhimmillisyyttä kissoihin ja jotkut voivat samaistua tähän, sillä jotkut nuoret miehet ovat olleet vastaavassa tilanteessa.

Kissojen seikkailuja on kiinnostavaa seurata ja katsojana jännittää, mitä tulee tapahtumaan, jos ja kun kissat pääsisivät kotiinsa, sillä he eivät tiedä Edgarin olevan kaiken takana. Samalla katsoja myös pohdiskelee, mitä Edgar edes voisi tehdä kateille, ollessaan niin hömelö tapaus. Lapsille kuitenkin loppupäästä löytyy oivallista jännitystä, mutta aikuisille koko homma on lähinnä viihdyttävä. En todellakaan tajua, mitä minun päässäni tapahtui, kun viimeksi katsoin Aristokatteja, enkä oikein pitänyt siitä. Elokuvahan on todella mainio ja viihdyttävä seikkailukertomus, joka sisältää paljon hauskoja kohtia ja loistavia hahmoja. Se on kyllä kuitenkin pakko tunnustaa, etten yhtään ihmettele, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieliin, sillä se ei ole loppujen lopuksi erityisen muistettava pätkä. Aliarvostettu se kuitenkin on ja toivoisin, että jokainen Disney-fani tekisi itselleen palveluksen ja vilkaisisi Aristokatit uudestaan, jos sen näkemisestä on kulunut aikaa.

Aristokatit on musikaali, kuten monet aiemmat Disneyn elokuvat. Kovin montaa kappaletta ei kuitenkaan ole mukana, eikä leffa niitä oikein kaipaakaan. Alkutekstien aikana kuullaan biisi "The Aristocats", jossa kerrotaan, millaisia nämä kissat ovat. Ensimmäinen hahmojen laulama kappale on Herttuattaren ja pentujen laulama ja soittama (jokseenkin ärsyttävä) "Scales and Arpeggios". Nämä eivät kuitenkaan jää mieleen, toisin kuin O'Malleyn laulama "Thomas O'Malley" ja kissabändin esittämä "Everybody Wants to Be a Cat". Myös George Brunsin säveltämät musiikit toimivat.

Elokuva on animoitu hyvin. Mukana on samanlaista luonnosten ja maalauksellisuuden yhdistelyä kuin muutamassa aiemmassa Disney-leffassa. Tyyli toimii edelleen ja leffa on visuaalisesti hyvännäköinen. Hahmot ovat erinomaisesti piirrettyjä ja kissoihin on hienosti saatu erilaisia piirteitä. Taustat näyttävät hyviltä ja etenkin laajat kuvat Pariisista - jossa elokuva tapahtuu - miellyttävät silmää. Aristokattien ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi yksin myös kaksi edellistä Disney-elokuvaa; Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) ja Viidakkokirja. Seitsemän henkilön työstämä käsikirjoitus on hyvä.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen aloitus, "Oui Oui Marie" -musiikkivideo, poistettuja kappaleita, sekä leffan biisit, lauluista kertova "The Sherman Brothers: The Aristocats of Disney Songs", kissojen historiasta kertova "The Great Cat Family" ja lyhytelokuva "Bath Day".

Yhteenveto: Aristokatit muistuttaa tavallaan Kaunotarta ja Kulkuria, mutta siitä löytyy tarpeeksi erilainen tarina, jolloin se tuntuu omaperäiseltä kissasadulta. Elokuvan hahmot ovat pääasiassa erinomaisia, mutta valitettavasti naishahmot Herttuatar ja Adelaide-rouva jäävät muiden jalkoihin, ollessaan aika tylsiä. Edgar on todella hyvä pahishahmo, sillä hän ei oikeasti ole mikään pahuuden ruumiillistuma, vaan lähinnä kömpelö ja hölmö heppu. Tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä erityisemmin hidastele. Leffa sisältää erittäin paljon huumoria, sekä hieman jännitystä lapsille. Musikaalinumeroita ei ole kovin montaa, eikä teos tarvitsekaan enempää. Leffa on animoitu mainiosti ja hahmot ovat tyylikkäitä eri tavoilla. Suosittelenkin Aristokatteja koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä tietty kaikille kissafaneille. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa vuonna 2005, mutta sitä ei koskaan toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Aristocats, 1970, Walt Disney Productions