Arvostelu: Topi ja Tessu (The Fox and the Hound - 1981)

TOPI JA TESSU

THE FOX AND THE HOUND

Ohjaus: Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens
Pääosissa: Keith Coogan, Corey Feldman, Mickey Rooney, Kurt Russell, Jack Albertson, Jeanette Nolan, Pearl Bailey, Sandy Duncan, Pat Buttram, Dick Bakalyan, Paul Winchell ja John Fiedler
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

The Fox and the Hound, eli suomalaisittain Topi ja Tessu on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 24. osa. Elokuva perustuu Daniel P. Mannixin samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Monta Walt Disneyn animaatioleffaa peräkkäin ohjannut Wolfgang Reitherman luki kirjan ja tiesi heti, että siitä saisi aikaiseksi oivan elokuvan. Suunnittelu lähti käyntiin 1977 ja animointi vuotta myöhemmin. Topi ja Tessu ilmestyi kesällä 1981 ja vaikka se oli menestys, kriitikot eivät olleet siitä innoissaan. Leffaa ei haukuttu, mutta se ei myöskään saanut erityisiä kehuja, vaan jäi monen mielestä vain "ihan mukavaksi perhefilmiksi". Itse näin elokuvan pariin otteeseen lapsena ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan, katsoessani sen ystäväni kanssa joulukuussa 2015. Silloin en ollut enää yhtä innoissani leffasta ja pidin sitä jopa aika tylsänä. Ostin sen kuitenkin seuraavana kesänä, kun keräsin Disneyn klassikoita Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, oli jälleen aika katsoa Topi ja Tessu.

Kettupentu Topi ja ajokoira-pentu Tessu muodostavat epätavallisen ystävyyden. Mutta mitä tapahtuu, kun he kasvavat ja Tessu koulutetaan metsästämään kettuja?

Topi-kettu on pentuna utelias ja leikkisä. Hän vain haluaa itselleen leikkikaverin, eikä voi ymmärtää, miksi hänen parhaan ystävänsä tarkoituksena olisi tappaa hänet. Huipputehokkaalla hajuaistilla varustettu Tessu-koira haluaisi myös leikkiä, mutta tietää, ettei hän saisi veljeillä ketun kanssa. Leffan aikana onkin haikeaa seurata, kuinka ystävykset pakotetaan toisiaan vastaan, vaikka he ovatkin toisilleen juuri sitä, mitä he tarvitsevat. Vaikka elokuvan nimi onkin Topi ja Tessu, ja alkupäässä hahmot tuntuvat olevan yhtä lailla päähenkilöitä, niin mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmaksi Topin osa kasvaa ja sitä enemmän Tessun rooli pienenee. Leffa onkin enemmän Topin tarina, vaikka hauva onkin siinä huipputärkeässä roolissa. Pentu-Topin äänenä kuullaan Keith Coogan, kun taas aikuista Topia ääninäyttelee Mickey Rooney. Tessua taas esittävät Corey Feldman (pentu) ja Kurt Russell (aikuinen).
     Filmin ihmishahmoja ovat rakastava Hilma-täti (Jeanette Nolan), joka ottaa Topi-pennun hoitoonsa, kun hän löytää yksinäisen ketun aitansa läheltä, ja Tessun ärhäkkä omistaja Aatu Remunen (Jack Albertson), joka inhoaa kettuja, eikä voi siis sietää Topia. Omistajahahmot ovat mukavuusasteeltaan täysin ääripäät toisistaan, jolloin on selvää, miksi päähenkilöt kasvavat tietynlaisiksi persooniksi. Vaikka Aatu haluaakin saada Topin hengiltä, ei hän kuitenkaan täysin paha ole ja leffan aikana hän osoittaa rakastavansa koiriaan. Häneltä löytyy myös pari ihan huvittavaakin hetkeä.
     Topin ja Tessun lisäksi leffan eläinhahmoja ovat Aatun vanhempi ajokoira Pösö (Pat Buttram), hellä Pöllömuori (Pearl Bailey), kettutyttö Kiki (Sandy Duncan), sekä lintukaksikko Näpsä (Dick Bakalyan) ja Nakkeli (Paul Winchell). Pösöä on koulutettu koko ikänsä metsästämään kettuja, joten hänkään ei pidä Topista yhtään. Pöllömuori sen sijaan tuntuu vain Hilma-tädin eläinversiolta, joka huolehtii Topista metsässä. Pieni Näpsä ja pitkä Nakkeli nähdään pääasiassa jahtaamassa toukkaa, jonka he aikovat popsia aamupalaksi, mutta operaatio ei tunnu luonnistuvan ja tuo mukaan komediaa. Hahmojen tarkoitus onkin vain tuoda huumoria tarinaan.

Huumoria Topi ja Tessu tarvitseekin, sillä ilman Näpsää ja Nakkelia kyseessä olisi aika iloton elokuva. Heti leffan alussa päästään jännitykseen mukaan, kun metsästäjä (kenties Aatu) jahtaa kettuemoa, joka juoksee läpi metsän ja pysähtyy vasta Hilma-tädin tilalle. Sinne hän jättää pienen Topi-pentunsa turvaan ja jatkaa matkaansa. Kauas hän ei kuitenkaan ehdi, sillä metsästä kuuluu traaginen laukaus. Bambin (1942) nimikkohahmon äidin kuoleman surullisuutta tämä ei saavuta, sillä hahmoa ei ehtinyt tuntea lainkaan, mutta kyseessä on silti voimakas ja Disneyltä hyvin erilainen tapa aloittaa lastenelokuva. Elokuvassa on muitakin koskettavia menettämisen hetkiä, joista ikävimmältä tuntuu se, kun Tessu-pentu lähtee Aatun ja Pösön kanssa kauas metsästämään ja kun he palaavat, ovat Topi ja Tessu jo aikuisia, eivätkä he enää voi olla lainkaan tekemisissä keskenään. Ystävyys on vahva teema läpi elokuvan, mutta sitä ei esitetä tavallisin tavoin, mitä lastenleffoissa on totuttu näkemään, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Elokuvan ensimmäinen kolmasosa on käytetty pääkaksikon esittelyyn ja heidän ystävyytensä muodostumiseen. Pentujen leikkimistä on mukava seurata ja sitä voisikin katsoa koko leffan ajan. Kun Tessu tulee aikuisena takaisin, aiheuttaa pahaa mieltä nähdä, miten Topi yrittää olla taas ystävänsä kanssa, mutta se ei olekaan mahdollista. Hieman yli puoleen väliin asti teos on todella hyvä, mutta valitettavasti sen jälkeen se alkaa hidastella ja muuttuu välillä hieman pitkäveteiseksi. Vaikka kettutyttö Kikin ilmestyminen mukaan tarinaan on kiva juttu Topille, kiinnostaisi katsojana seurata vain ystävyysteemaa, ilman ylimääräisiä rakastumisia. Loppuhuipennuksesta on onneksi saatu mainio ja hieman jopa jännittävä. Viimeinen kohtaus tuntuu valitettavasti liian lapsiystävälliseltä verrattuna aiempiin tapahtumiin, mutta sen kyllä ymmärtää, sillä lapsikatsojiahan tätä tehdessä on mietitty. Tai no, vaikka filmi kertookin tarinaa puhuvista eläimistä, on se tarinana kuitenkin enemmän aikuisille tehty, eivätkä lapset välttämättä edes saa siitä muuta irti kuin suloiset eläimet ja muutamat Näpsän ja Nakkelin hassuttelut. Aikuiset saattavat jopa miettiä tarinan vertauskuvana sille, että kahden eri uskonnon edustajat ystävystyvät, mutteivät voi sukujensa vakaumusten vuoksi olla yhdessä.

Topi ja Tessu ei ole musikaali, mutta mukana on kuitenkin muutama laulu, joista kolme ("Best of Friends", "Lack of Education" ja "Appreciate the Lady") laulaa Pöllömuori. Aatu hoilaa todella lyhyen, mutta viihdyttävän "A Huntin' Manin". Mukana on myös surullinen "Goodbye May Seem Forever". Valitettavasti laulut eivät ole muistettavia, vaikka ne toimivatkin pääasiassa ihan kivasti leffan aikana. Filmi on animoitu kuitenkin hyvin. Eläimissä on selkeää Disney-tyyliä, joka toimii aina. Taustat ovat usein maalaukselliset, mikä tuo oman miellyttävän lisäyksen visuaaliseen tyyliin ja sopii teokseen oivallisesti. Ohjaajakolmikko Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Bermanille ja Richille tämä on esikoisohjaus, mutta Stevens toimi ohjaajana jo Pelastuspartio Bernard ja Biancassa (The Rescuers - 1977). Berman on toiminut Disneyllä aiemmin kirjoittajana ja animaattorina, kun taas Stevens on tehnyt jälkimmäistä.

Leffa ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne., mutta noin puolessa välissä nähtävässä sadekohtauksessa puun oksaa pitkin juoksee orava, joka näyttää täysin Miekka kivessä -leffan (The Sword in the Stone - 1963) Artulta oravamuodossaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vain epätavallisista eläinystävistä kertova "Unlikely Friends" -pätkä, joka olisi mielenkiintoinen ilman rasittavaa selostajaa.

Yhteenveto: Topi ja Tessu on hyvä elokuva, joka on paljon surullisempi kuin lastenleffat yleensä. Huumoria ei ole mukana paljoa ja vaikka Näpsä ja Nakkeli tuovat oman keventävän lisäyksensä, ei filmin aikana saa nauraa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffassa käsitellään ystävyyttä tavoilla, joita ei lastenelokuvissa ole totuttu näkemään. Sen tarina on mielenkiintoinen ja tekee pahaa nähdä, miten ystävykset pakotetaan vihaamaan toisiaan. Topi ja Tessu ovat mainiosti kirjoitetut hahmot, vaikka hieman harmittaakin, miten pieni rooli jälkimmäisellä on loppupäässä tarinaa. Mukaan tungettu romanssi tuntuu ylimääräiseltä ja sen voisi poistaa kokonaan. Laulut toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Animointi on oivallista. Suosittelen katsomaan Topin ja Tessun, vaikkei lapsia löytyisikään, sillä se on enemmän koskettava draama kuin lasten eläinseikkailu. Lasten täytyy tämä silti tietty nähdä, mutta vasta ala-asteiässä, jotta he ymmärtävät paremmin teemojen merkitystä, josta kannattaa keskustella heidän kanssaan. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Topi ja Tessu 2 (The Fox and the Hound 2) vuonna 2006, mutta se ei saanut hyviä arvioita, enkä ole sitä vielä nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fox and the Hound, 1981, Walt Disney Productions

Arvostelu: Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers - 1977)

PELASTUSPARTIO BERNARD JA BIANCA

THE RESCUERS

Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman ja Art Stevens
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Michelle Stacy, Geraldine Page, Jim Jordan, Joe Flynn, John McIntire, Pat Buttram, Jeanette Nolan ja Bernard Fox
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers, eli suomalaisittain Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 23. osa. Elokuva perustuu Margery Sharpin kirjoihin "The Rescuers" (1959) ja "Miss Bianca" (1962). Leffan suunnittelu alkoi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä Walt Disney ei ollut siihen tyytyväinen. Kuitenkin 1970-luvun alussa projektia alettiin jälleen työstämään ja tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Pelastuspartio Bernard ja Bianca sai ensi-iltansa kesällä 1977 ja oli menestys, mikä oli huojentavaa Disneylle, sillä he joutuivat kilpailemaan lipputuloista megahitti Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kanssa! Elokuva oli myös kriitikoiden suosiossa, jotka ylistivät elokuvaa. Kuitenkin leffa sai myös negatiivista huomiota vuonna 1999, sillä jostain syystä yhteen kohtaukseen oli livahtanut nopeasti vilahtava puolialastoman naisen kuva taustalle. Myöhemmin tämä kuva on poistettu, eikä sitä ole enää nähtävissä, mutta silloin oli Disneylla selittelemistä, miksi lastenanimaatiossa näkyi paljaat rinnat. Vaikka teos olikin suosittu aikoinaan, ei se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin monet muut Disneyn animaatiot. Itse näin Pelastuspartio Bernard ja Biancan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Mielestäni kyseessä oli ihan hyvä pätkä ja ostin sen monen muun Disney-elokuvan kanssa Blu-ray -muodossa seuraavana kesänä. En kuitenkaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa päätin kirjoittaa arvostelut puolelle Disneyn animaatioklassikoista alkuvuodelle 2018.

Kansainvälisen pelastusjärjestön hiirineiti Bianca lähtee yhdessä talonmies Bernardin kanssa pelastamaan avun tarpeessa olevaa Penny-tyttöä, jonka inhottava Meduusa-akka on kidnapannut itselleen.

Neiti Biancaa (Eva Gabor) ei nopeasti vilkaistuna voisi kuvitella seikkailijaksi. Turkiksiin pukeutunut Bianca näyttää lähinnä rikkaalta neidolta, jonka ainoa yhteys pelastusjärjestöön luulisi olevan sen rahoittaminen. Bianca kuitenkin osoittaa olevansa valmis sankaritekoihin, vaikkei välttämättä uskaltaisikaan kohdata kaikkia vaaroja silmästä silmään. Hahmo ottaa monet asiat paljon rennommin kuin hermoileva pelastajakumppaninsa Bernard.
     Talonmies Bernard (Bob Newhart) ei nimittäin ole mikään seikkailija ja lähteekin Biancan mukaan lähinnä sen takia, että on ihastunut tähän, eikä suostu antamaan hennon neidon lähteä yksin vaarantamaan itsensä. Bernard hermoilee matkalla vähän väliä ja hän on todella taikauskoinen tyyppi. Lähes kaikkialla tuntuu esiintyvän numero kolmetoista, minkä hän uskoo merkitsevän huonoa onnea operaation onnistumiselle. Hiirihahmot ovat erinomaisesti todella erilaiset, jolloin heidän luonteenpirteensä nousevat hienosti esille. Vaikka kumpikaan ei olekaan mitä urhoollisin sankari, ei kumpikaan anna periksi, vaikka lähes kaikki vaarat ovat monta kertaa heitä isompia.
     Pelastettavaa Penny-tyttöä (Michelle Stacy) käy välittömästi sääliksi. Penny on orpo, joka on pitkään haaveillut siitä, että jonain päivänä pariskunta astuisi sisään Morningsiden orpokotiin ja ottaisi hänet tyttärekseen. Hänen ainoa ystävänsä on hänen pehmonallensa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Penny ei ole mitä rohkein, jolloin hän ei uskalla uhmata pahaa Meduusaa, mutta tarpeeksi urhea kokeillakseen karkaamista moneen otteeseen ja kirjoittaakseen avunpyynnön pullopostilla.
     Elokuvan pahis, eli julma Meduusa (Geraldine Page) muistuttaa erittäin paljon 101 dalmatialaista -leffan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) pahista, Cruella De Viliä, eikä mikään ihme, sillä kun elokuvaa suunniteltiin, De Vil aiottiin valita pahikseksi ja yhdistää näin kaksi leffaa samaan maailmaan. Meduusa on siis De Vilin tapaan yliampuvasti meikkejä käyttävä nainen, joka käyttää hienoja vaatteita ja kuvittelee olevansa muita tärkeämpi. Turkiksia hän ei sentään aio tehdä kidnappaamastaan Pennysta, mikä olisi jo todella hurjaa, vaikka kyseessä olisi aikuisten elokuva! Meduusa esittää kilttiä, mutta usein hän myös raivostuu kunnolla, jolloin kukaan ei halua olla hänen tiellään. Pahiksena hahmo on ihan toimiva, mutta muistuttaessaan liikkeissään ja puheessaan Cruella De Viliä, toivoisi hahmon olevan hän, eikä mikään kopio. Meduusalla on lemmikkinä kaksi krokotiilia, Nero ja Brutus, jotka eivät jostain syystä puhu mitään, vaikka muut leffan eläinhahmot tekevät niin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Meduusan hömelö apuri Nuppi (Joe Flynn), orpokoti Morningsidessa asuva vanha kissa Rufus (John McIntire), lentokoneen työtä pienille eläimille tekevä albatrossi Orville (Jim Jordan), Kansainvälisen pelastusjärjestön puhemies (Bernard Fox), sekä Pirunpoukamassa - jonne Meduusa on Pennyn napannut - asuva piisamipariskunta (Jeanette Nolan ja Pat Buttram), jotka valmistavat jonkinlaista pontikkaa, millä pistävät päänsä sekaisin.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on synkempi teos kuin monet muut Disneyn animaatiot. Mukana on toki tuttua kevyempää tunnelmaa, mutta jo ensimmäisistä minuuteista voi päätellä, että tällä kertaa tiedossa on vakavampi ja ilottomampi elokuva, jossa on kuitenkin ripaus toivoa. Penny on kirjoittanut paperille avunpyynnön ja laittanut sen pulloon, jonka hän on heittänyt mereen, toivoen jonkun löytävän sen ja pelastavan hänet. Alkutekstien aikana tämä pullo kulkee myrskyjen halki epätoivoisen "The Journey" -kappaleen säestämänä, jonka puolenvälin jälkeen kuultava musiikkiosio aiheutti ihoni menemään kananlihalle. Tästä onneksi päästään jo niihin kevyempiin kohtiin, kun Kansainvälinen pelastusjärjestö päättää, ketkä lähtevät etsimään Pennyä. Seikkailu lähtee nopeasti käyntiin ja sen henki on toimivasti luotu, jolloin katsojana lähtee mielellään hiirten mukana suorittamaan pelastusoperaatiota. Mukaan on saatu myös mysteeristä tunnelmaa ja kestää kauan, kunnes paljastetaan, mitä varten Meduusa on siepannut Pennyn.

Valitettavasti elokuvasta puuttuu hauskuus. Vaikka mukana onkin kevyempää henkeä, sekä albatrossi Orvillen tuottamaa hupsuilua, ei leffassa saa koskaan kunnolla nauraa. Tarinaan on pistetty kohtauksia mukaan, joiden olisi tarkoitus kai hieman hauskuuttaa, mutta näin ei tapahdu, jolloin katsojana voi hieman tylsistyä elokuvan aikana, vaikka se kestääkin vain vähän päälle tunnin ja vartin. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa ei ole myöskään tiettyä nokkeluutta, mitä Disney-pätkistä usein löytyy, mikä on sääli. Vaikka synkempi teos voi lähtökohtaisesti kuulostaa toimivalta, ei kokonaisuus sitä täysin ole ja siitä jää selkeästi uupumaan jotain. Paikoitellen elokuva on myös hieman liian surullinen, jolloin se muuttuu jopa hieman masentavaksi. Leffan loppuhuipennukseen on sentään saatu oivallisesti mukaan jännitystä ja toimintaa, jolloin viihdettäkin on luvassa. Parasta kuitenkin koko leffassa taitaa olla kohtaus, johon liittyvät pelokkaat Bernard ja Bianca, uhkaavat krokotiilit ja urut. Kokonaisuutena kyseessä on ihan kelpo seikkailuleffa, joka tarjoaa jännitystä, mutta joka ei tällaisenaan täysin tee vaikutusta.

Animointi leffassa on kuitenkin erittäin mainiota. Hahmot ovat selvästi Disney-tyylisiä eläimistä ihmisiin. Vanha luonnostyyli on lähestulkoon kadonnut ja piirretyt viivat ovat tarkkoja, mitä on miellyttävää katsoa, vaikka luonnosmaisuuskin toimi. Monet taustat ovat hyvin maalaukselliset, mikä näyttää hyvältä. Myös elokuvan alkutekstikohtaus, joka näyttää diashow'na esitettävältä maalaustyöltä, on näyttävä. Leffan ohjauksesta vastaavat kuusi aiempaa Disney-klassikkoa ohjannut Wolfgang Reitherman (jolle tämä jäi viimeiseksi Disney-ohjaukseksi), sekä John Lounsbery ja Art Stevens, jotka ovat aiemmin toimineet lähinnä animaattoreina. Pelastuspartio Bernard ja Biancaa ei oikein voi kutsua musikaaliksi, sillä lauluja on vain muutama ja vain yksi niistä on hahmojen laulama. Kyseessä on Kansainvälisen pelastusjärjestön mainio tunnuslaulu "Rescue Aid Society", joka jää loppupäiväksi päähän soimaan. Elokuvassa on hyvät musiikit, ja "The Journeyn" ja "Rescue Aid Societyn" lisäksi kuultavat biisit "Tomorrow is Another Day" ja "Someone's Waiting for You" ovat mainiot, vaikkakin aika surulliset.

Elokuva ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. mutta "Someone's Waiting for You" -kappaleen aikana voi nähdä Bambin syömässä äitinsä kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Blu-rayn lisämateriaat eivät niinkään, sillä mukana on vain poistettu laulu "Peoplitis", vesilintudokumentti, lyhytelokuva "Three Blind Mouseketeers", laula-mukana -versio kappaleesta "Someone's Waiting for You" ja Blu-ray 3D:n esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Elokuvan teosta ei ole yhtä ainoaa pätkää.

Yhteenveto: Pelastuspartio Bernard ja Bianca on ihan kelpo seikkailuelokuva. Teos on synkempi kuin Disney-animaatiot yleensä, mikä lähtökohtaisesti toimii, mutta tiettyä riemua ja iloa elokuva kuitenkin jää kaipaamaan. Penny-tyttöä käy heti sääliksi ja toivoo, että mainiosti erilaiset hiiripelastajahahmot pystyvät auttamaan häntä. Valitettavasti leffan pahis Meduusa tuntuu liikaa kopiolta Cruella De Vilistä, jolloin alkaa toivomaan, että kyseessä olisi oikea De Vil, eikä outo kopio. Hieman huumoria on mukana, mutta koskaan ei saa nauraa. Seikkailuhenki on läsnä läpi elokuvan ja siihen on saatu oivaa mystisyyttä mukaan. Elokuva on animoitu erinomaisesti ja sen musiikit ovat todella hyvät, etenkin alkutekstien aikana soiva "The Journey" ja rallatus "Rescue Aid Society", joka alkaa soimaan päässäni heti, kun kirjoitan sen nimen. Lapsille Pelastuspartio Bernard ja Bianca kannattaa näyttää, vaikka ihan perheen pienimmille tämä ei synkkyyden takia sovi. Vanhemmat katsovat tämän oikein sujuvasti vierestä, etenkin jos tämä kuului heidän omiin suosikkeihinsa, kun he olivat muksuja. Vuonna 1990 elokuvalle ilmestyi jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under), joka on yksi ainoista Disney-klassikkojen jatko-osista, joka on myös Disney-klassikkoja. Sen arvostelu tulee olemaan viimeinen näistä keskiviikon Disney-hetkistä. Onneksi välissä on kuitenkin vielä viisi klassikkoa, joista kertoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Rescuers, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Robin Hood (1973)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Brian Bedford, Phil Harris, Monica Evans, Peter Ustinov, Terry-Thomas, Pat Buttram, Andy Devine, Carole Shelley, Billy Whitaker ja Roger Miller
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: S

Robin Hood on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 21. osa. Elokuva perustuu vanhoihin englantilaisiin kansantarinoihin lainsuojattomasta jousimiehestä nimeltä Robin Hood. Hahmosta ja hänen seikkailuistaan on tehty useita kirjoja, lauluja, näytelmiä, pelejä ja tietenkin myös elokuvia, kuten Robin ja Marian (Robin and Marian - 1976), Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993), Robin Hood (2010), sekä tietty kaikkein suosituin ja tunnetuin, eli Errol Flynnin tähdittämä Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938). Suosittu seikkailijahahmo kun on, myös Walt Disney -yhtiö halusi tehdä oman version hänestä. Alunperin herra Disneyn tarkoituksena oli tehdä elokuva kettuhahmo Reynardista, mutta hän alkoi epäillä, ettei se saisi erityisen hyvää vastaanottoa ja projekti päätyi jäihin. Kun Robin Hoodin teko alkoi, tekijät päättivät pitää Reynard-ideasta kettupäähenkilön ja näin leffan Robin Hoodista tuli kettu. Elokuva on merkkiteos, sillä se oli ensimmäinen Disney-elokuva, jota alettiin tekemään Disneyn kuoleman jälkeen. Tämän takia paineet olivat suuret, sillä jos leffa ei olisi menestynyt, olisi animaatioiden teko vaikeutunut pahasti Disney-yhtiölle. Ottaen huomioon, millainen megastudio Walt Disney on nykyään, ei varmaan ole suuri yllätys, että Robin Hood todella oli hitti - jopa kaikkein menestynein Disney-animaatio ilmestyessään! Itse olin nähnyt Robin Hoodin useamman kerran lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes katsoin sen jälleen, arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kuten monta muutakin Walt Disneyn klassikkosarjan teosta.

Kuningas Richardin ollessa ristiretkellä, hänen veljensä prinssi Juhana on ottanut vallan ja pitää kyläläiset köyhinä ja itsensä todella rikkaana. Onneksi on ovela Robin Hood ja hänen kaverinsa Pikku John, jotka haluavat oikeudenmukaisuutta ja varastavat rikkailta, antaakseen rahat takaisin köyhille. Tästä prinssi Juhana ei tietenkään pidä ja yrittää napata Robin Hoodin.

Brian Bedfordin ääninäyttelemä Robin Hood on ovela ja viekas, millaiseksi ketut yleensä kuvitellaan, mutta hänestä löytyy myös paljon sankarillisuutta. Vain alussa hahmoa voi pitää pahaisena varkaana, mutta nopeasti huomaa, että hän on todella hieno henkilö, joka välittää Nottingham-kaupungin asukkaista ja tekee mitä tahansa heidän vuokseen. Robin Hood tosiaan ryöstää rikkailta ja antaa köyhille, minkä takia monet rakastavat häntä. Vaikka onkin lainsuojaton, Robin Hoodia ei huoleta kiinnijääminen, vaan hän haluaa nauttia elämästään täysillä. Hän on myös erittäin taitava jousiampuja.
     Robin Hoodia auttaa Pikku John (Phil Harris), joka nimestään huolimatta ei ole kovin pieni, vaan karhu, joka on suurempi kuin Hood. Pikku John on mukava heppu, joka kuitenkin mätkii pahis-sarvikuonoja pataan, jos tarvitsee. Hahmo on hassu ja hyvä toveri Robin Hoodille. Tämä ei muuten ole ensimmäinen elokuva, jossa Phil Harris esittää karhua. Hän nimittäin ääninäytteli Baloo-karhua elokuvassa Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967).
     Robin Hoodilla on joskus ollut suhde Marian-neidon (Monica Evans) kanssa, mutta jostain syystä he ovat ajautuneet erilleen. Hahmot ovat kuitenkin palavasti rakastuneita toisiinsa ja kaipaavat toisiaan kaiken aikaa. Marian-neito on kuninkaallinen, joten hänen ja Robin Hoodin romanssia ei kukaan hyväksyisi. Hahmo ei kovin paljoa tee elokuvassa, mutta hän on selvästi Robin Hoodin heikkous. Kettujen lempi onkin mainiosti tuotu esille ja se on uskottavaa läpi teoksen. Kummallista Marian-neidossa on se, että kuningas Richard on hänen setänsä, mutta Richard on leijona, kun taas Marian on kettu. Lapsilta tämä menee ohi, mutta aikuisia se saattaa hämmentää erittäin paljon.
     Elokuvan pahis on tosiaan prinssi Juhana (Peter Ustinov), joka on pistänyt itsensä johtajaksi, kuningas Richardin ollessa poissa. Prinssi Juhana on julma, mutta samalla erittäin hölmö ja kuvittelee olevansa paljon älykkäämpi kuin onkaan. Robin Hoodin onkin helppo varastaa aivan hänen silmiensä edestä. Prinssi Juhana yrittää olla uhkaava, mutta joutuu helposti paniikkiin, alkaa kaipaamaan äitiään ja imee peukaloaan. Hahmo on erinomainen pahis, sillä häntä ei luulisi ulkoapäin kovin pahaksi, hömelön oloinen kun on, mutta hänen tekonsa ovat hirveitä.

Muita pahiksia elokuvassa ovat prinssi Juhanan avustaja sir Hiss (Terry-Thomas) ja Nottinghamin säälimätön sheriffi (Pat Buttram). Sir Hiss osaa hypnotisoida ja hän saikin kuningas Richardin lähtemään. Sir Hiss huomaa monia asioita, joita prinssi Juhana ei ja yrittääkin varoittaa johtajaansa, kun Robin Hood on läsnä, mutta prinssi Juhana ei valitettavasti huomioi häntä. Sir Hiss vaikuttaa välillä uskolliselta palvelijalta ja välillä taas siltä, ettei hän jaksaisi prinssi Juhanaa enää sekuntiakaan. Tällä kertaa Disney-seikkailussa pahiksen kätyri ei olekaan se hölmö tyyppi, vaan se fiksumpi. Nottinghamin sheriffi tosiaan on säälimätön. Hän vie lapsiltakin rahat ja selityksenä hän antaa, että kyseessä on vero. Hahmo tekee asiat niin inhottavasti ja ärsyttävästi, että häntä vihaa hyvin nopeasti. Nämäkin pahishahmot ovat mainioita.
     Muita hahmoja leffassa ovat munkki Tuck (Andy Devine), joka yrittää hieman vastustaa prinssi Juhanan hirmuvaltaa, rouva Kotkot (Carole Shelley), joka on Marian-neidon ystävä, pupupoika (Billy Whitaker), joka ihailee Robin Hoodia yli kaiken, sekä trubaduuri Allan a Dale (Roger Miller), joka toimii kertojana.

Robin Hoodin tunnelma on loistavasti luotu. Lähes koko leffan kulkee iloinen mieli, joka välittyy todella selkeästi Robin Hoodin ja Pikku Johnin ystävyydestä. Tosiaan vain ihan elokuvan alussa päähenkilöä voi pitää varkaana, mutta loppuleffan ajan häntä pitää hyväntekijänä ja sankarina. Aluksi kaksikko varastelee prinssi Juhanalta vain huvin vuoksi, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä paremmin he tajuavat, että heidän täytyy päättää prinssi Juhanan hirmuvalta. Hän nimittäin oikeasti pitää Nottinghamilaisia tiukassa otteessaan sheriffin avulla. Kaupunkilaisille ei jää mitään, sillä sheriffi ja prinssin sotilaat vievät kaiken veroina, joita kasvatetaan kaiken aikaa. Lapset eivät luultavasti näe vielä, kuinka hirveää tilannetta elokuvassa näytetään, sillä mukana on söpöjä eläimiä ja hassuja kohtia. Hirveistä kohtina esimerkkinä elokuvan alkupäässä nähtävä kohtaus, jossa eräässä pikkutalossa vietetään pupupojan syntymäpäiviä ja hän saa lahjaksi kolikon, jota varten koko suuri perhe on säästänyt. Yhtäkkiä sheriffi tulee ja vie kolikon paljon itseään pienemmältä pupupoloiselta. Katsojana pistää koko ajan enemmän ja enemmän vihaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee ja toivoisi, että Robin Hood ampuisi jokaista pahista nuolella päähän.

Tunnelman luonti onkin erittäin hyvin tehty, sillä vakavat ja hirveät asiat ovat täysin tasapainossa iloisen mielen kanssa. Hirveisiin kohtiin on tietty pistetty mukaan jonkinlaista hupsuilua tai Robin Hood saapuu pelastamaan päivän, jotta ne eivät ole täysin kauheita lapsikatsojille. Huumoria on mukana piristämässä elokuvaa ja se toimii sekä lapsille että aikuisille. Seikkailuhenki on läsnä koko elokuvan alusta loppuun, mikä syntyy hahmoista ja elokuvan maailmasta, jonne itsekin haluaisi päästä; ihan sama oliko kyseessä nuhjuinen kaupunki, hieno linna, vai vihreä metsä. Katsojana haluaisi liittyä Robin Hoodin tiimiin ja lähteä varastelemaan rikkailta. Ryöstelykohtauksia on mielenkiintoista seurata, sillä ne ovat erittäin kekseliäitä. Romantiikkaakin on tietty mukana, mikä syntyy Robin Hoodin ja Marian-neidon kohdatessa pitkästä aikaa. Rakkaus ei ole erityisen suuressa roolissa, mutta välittyy hyvin katsojille. Robin Hood onkin mahtava seikkailuelokuva koko perheelle, eikä mikään ihme, että se oli aikoinaan niin suosittu.

Visuaalisesti Robin Hood on hienon näköinen elokuva ja se on animoitu erinomaisesti... tavallaan. Animoinnissa on nimittäin kierrätetty materiaalia sekä aiemmista Disney-elokuvista että myös ihan tästä leffasta! Kyse on siis lyhyistä pätkistä, joissa hahmot tekevät täysin identtisesti jotain, mikä on nähty jossain aiemmin. Tavallaan on hauskaa, jos kyse on edellisistä Disney-elokuvista kierrätetyistä asioista, sillä silloin voi miettiä kopioinnin nokkelana viittauksena kyseisiin kohtiin, mutta tavallaan sitä voi pitää laiskana työnä. Elokuva kuitenkin näyttää hyvältä, joten itselläni ei ole valittamista. Hahmot ovat hienosti toteutettuja ja värimaailma on erinomainen. Ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka oli tätä ennen ohjannut Disney-elokuvat Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963), Viidakkokirja ja Aristokatit (The Aristocats - 1970). Hän toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa (One Hundred and One Dalmatians - 1961), joten kokemusta ja taitoa häneltä löytyy. Robin Hoodin musiikin on säveltänyt George Bruns, joka on tehnyt hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan myös muutama laulu, mutta silti tätä Disney-pätkää on vaikea laskea musikaaliksi.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä, mutta valitettavasti Blu-ray -julkaisun lisämateriaalit eivät ole. Lisämateriaalina on laula-mukana -versio elokuvasta, poistettu tarinaosio "Love Letters", vaihtoehtoinen loppu, lähes kymmenenminuuttinen Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Ye Olden Days", sekä galleria elokuvaa varten tehdyistä luonnoskuvista, mutta itse elokuvan teosta ei ole mitään pätkää, eikä edes poistettuja kohtauksia.

Yhteenveto: Robin Hood on erinomainen seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy hyvässä tasapainossa vakavia teemoja ja iloista mieltä. Elokuvan maailma on todella karu paikka, joten onneksi mukana on hassuttelua, joka toimii sekä lapsille että aikuisille. Robin Hood itse on erittäin hyvä seikkailuhahmo ja hänen toverinsa Pikku John on hauska heppu. Robin Hoodin ja Marian-neidon rakkaustarina on saatu hyvin tehtyä elokuvaan. Kaikki kolme pahista - prinssi Juhana, sir Hiss ja Nottinghamin sheriffi - ovat mainioita tapauksia omilla tavoillaan, vaikka inhottavia tyyppejä ovatkin. Visuaalisesti leffa on hyvännäköinen, eikä minua häiritse animointipätkien kopiointi vanhoista Disney-leffoista. Itse koen ne lähinnä kivoina viittauksina aiempaan tuotantoon. Suosittelen Robin Hoodia seikkailunnälkäisille lapsille sekä lapsenmielisille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2017 - Muokattu 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 1973, Walt Disney Productions

Arvostelu: Aristokatit (The Aristocats - 1970)

ARISTOKATIT

THE ARISTOCATS

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Eva Gabor, Phil Harris, Liz English, Gary Dubin, Dean Clark, Roddy Maude-Roxby, Sterling Holloway, Pat Buttram, George Lindsey, Monica Evans, Carole Shelley, Hermione Baddeley Charles Lane, Bill Thompson ja Scatman Crothers
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: S

The Aristocats, eli suomalaisittain Aristokatit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 20. osa. Elokuvan oli alunperin tarkoitus olla kaksiosainen jakso Walt Disney Wonderful World of Color -sarjalle (1961-1969), mutta uusintakirjoitusten kautta tarina alkoi muuttua paremmin animaatioelokuvana toteutettavaksi, jolloin leffan tuotanto lähti liikkeelle. Aristokatit on merkittävä Disney-klassikko, sillä se jäi viimeiseksi teokseksi, jolle Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa joulukuussa 1966. Elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1970 ja se menestyi hyvin, sekä sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä Aristokatit ole koskaan ensimmäisten joukossa, kun jotakuta pyytää luottelemaan Disney-klassikkoja. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran lapsena ja pidin siitä lähinnä kissojen takia, sillä olen enemmän kissaihminen ja tähän mennessä lemmikkien osalta Disneyltä oli ilmestynyt vain kaksi koiraelokuvaa; Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955) ja 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Kissat olivat olleet pääasiassa ilkeitä hahmoja, joten oli hienoa, että Aristokateissa päähenkilöt olivat maukujia. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, ostettuani sen Blu-rayna. Silloin en erityisemmin pitänyt siitä, vaan se oli mielestäni aika tylsä. Vaikea sanoa, mitä mietin silloin, sillä kun katsoin sen uudestaan, päättäessäni arvostella useat Disney-klassikot ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, pidin sitä mainiona seikkailuna.

Varakas rouva Adelaide aikoo testamentata koko omaisuutensa rakkaille kissoillensa. Rouvan hovimestari Edgar on kuvitellut kuuluvansa testamenttiin, joten hän suuttuu tästä tiedosta ja vie kissat mahdollisimman kauas kaupungista, saadakseen koko perinnön. Kissaemo Herttuatar ja tämän kolme pentua yrittävät löytää takaisin kotiinsa ja heitä alkaa auttamaan kujakatti Thomas O'Malley.

Valitettavasti yksi elokuvan päähenkilöistä, Herttuatar (Eva Gabor) on yksi elokuvan tylsimmistä hahmoista. Koska kyseessä on emo, hahmon pääpiirre on olla huolehtiva äiti pennuilleen. Herttuatar kuuluu ylemmistöön, joten hän käyttäytyy kaiken aikaa arvokkaasti. Hän hämmästelee katukissojen eloa, mutta samalla myös alkaa haaveilla sellaisesta. Herttuataren seikkailupuoli aktivoituu vain pariin otteeseen leffan aikana, mutta lähinnä hän vain seuraa sivusta useita tilanteita.
     Herttuattaren pennut, eli valkoinen Marie-tyttö (Liz English), oranssi Toulouse-poika (Gary Dubin) ja harmaa Berlioz-poika (Dean Clark), ovat usein enemmän esillä kuin Herttuatar itse. Marie on kolmikosta ärsyttävin, sillä hän tuntuu koko ajan ylimieliseltä ja herkkähipiäiseltä, kokiessaan olevansa muita tärkeämpi. Onneksi Herttuatar sanoo Marielle usein, kuinka kuuluu käyttäytyä. Toulouse pitää maalaamisesta ja kujakissojen matkimisesta. Toulouse on kolmikosta huvittavin. Harmi vain, että pianoa soittava Berlioz tuntuu jäävän usein taka-alalle.
     Suosikkihahmoksi leffassa nousee helposti kujakatti Thomas O'Malley, jonka äänenä kuullaan Viidakkokirjassa (The Jungle Book - 1967) Baloo-karhua esittänyt Phil Harris. O'Malley on hurmuri, joka iskee välittömästi silmänsä Herttuattareen ja päättää vietellä tämän omakseen. Hän pitää luonnossa elämisestä, mutta joissain kaupunginosissa hänestä on muodostunut pienoinen legenda. O'Malley ei ole erityisen sankarillinen aluksi, mutta alkaa muuttua sellaiseksi leffan kuluessa eteenpäin. Hänessä on myös koomisia puolia, mitkä tuovat lisätoimivuutta hahmoon. O'Malley on todella karismaattinen tyyppi, ollakseen animoitu kissa.
     Elokuvan roisto, eli hovimestari Edgar (Roddy Maude-Roxby) on erinomainen hahmo, vaikka aluksi hänen häijy puolensa tuleekin esille hieman liian äkillisesti. Kuitenkin nopeasti saa hyvän käsityksen siitä, että Edgar on ollut vuosikausia palvelijana, joten ei ihme että alkaa suututtaa, kun tajuaa jäävänsä nuolemaan näppejään. Edgar ei kuitenkaan ole erityisen paha pahis ja hän on aika kömpelö tapaus. Edgar ei selvästi ole mitään rikollista aiemmin tehnyt, joten hän ei täysin osaa asiaansa. Hahmon hölmöilyjä on hauska seurata.

Herttuattaren ja pentujen luksushuoneen seinässä asustaa hiiri nimeltä Roquefort (Sterling Holloway), joka on erittäin suloinen pieni juustofani. Roquefort huolestuu suuresti, kun kissat katoavat, jolloin hän päättää ryhtyä tutkimaan, mistä on kyse. Hiirulainen jopa pukeutuu kuin salapoliisi Sherlock Holmes, mistä tulee todella paljon mieleen monta vuotta myöhemmin ilmestynyt Disney-leffa Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), jonka päähahmo on Holmesin kaltainen salapoliisihiiri. Adelaide-rouvan taloon kuuluu myös talli, jossa majailee hevonen Frou-Frou (Nancy Kulp), joka on Roquefortin ystävä.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hienot, mutta hassut hanhileidit Abigail (Monica Evans) ja Amelia (Carole Shelley), sekä heidän Valdo-setänsä (Bill Thompson) - joka on selvä alkoholisti, mikä on kummaa lastenleffassa - eräällä farmilla asustavat koirat Napoleon (Pat Buttram) ja Lafayette (George Lindsey), jotka eivät pidä Edgarista, sekä Hottikatin (Scatman Crothers) johtama kissabändi. Napoleon ja Lafayette ovat loistava lisäys leffaan ja he tarjoavat useita hauskoja kohtauksia, vaikkeivät koskaan olekaan tekemisissä itse päähenkilöiden kanssa.
     Muita ihmishahmoja ovat rouva Adelaide (Hermione Baddeley), joka on tylsin hahmo koko leffassa, sillä hän ei oikeastaan tee mitään ihmeellistä, sekä hänen lakimiehensä Georges Hautecort (Charles Lane), joka on todella ketterä vanhaksi herraksi.

Vaikka leffan tarina onkin erilainen, Aristokateista voi helposti tulla mieleen Kaunotar ja Kulkuri. Kummassakin on ylemmistöön kuuluva naiseläin, joka päätyy pois kodistaan ja tapaa kaduilla elävän mieseläimen. Mies alkaa suojella naista ympäristössä, johon nainen ei ole tottunut ja samalla kaksikko alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Tietenkin tässä muutosta tuovat naisen lapset, mutta silti pohja on samanlainen. Minun on itse asiassa pakko myöntää, että vaikka molemmissa juonikuvio toimii, mielestäni Aristokatit on kokonaisuutena parempi elokuva. Mukana on joitain hitaita kohtauksia, mutta pääasiassa tarina liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, eikä päästä katsojaa tylsistymään. Leffassa on välillä mukana onnistunutta jännitystä, etenkin lopussa, mutta lähinnä Aristokatit on hauska elokuva. Tämä johtuu lähinnä mainioista hahmoista, jotka saavat katsojan naureskelemaan useasti leffan aikana. Hahmojen kohellusten lisäksi mukana on aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka tuntuvat jokseenkin ajattomilta. Jotkut aikuiset saattavat toki kauhistella, mitä Disneyllä on mietitty, kun yksi hahmo on selkeästi humalassa ja että miten tämän nyt lapsille selittää, mutta monet voivat myös hekotella hänelle ja pitää juttua oivana ideana. Todella hupaisaa on se, että O'Malleyn iskuyritykset Herttuatarta kohtaan alkavat kadota, kun hän tajuaa, että naikkosella onkin muksuja. Tämä tuo oudolla tavalla inhimmillisyyttä kissoihin ja jotkut voivat samaistua tähän, sillä jotkut nuoret miehet ovat olleet vastaavassa tilanteessa.

Kissojen seikkailuja on kiinnostavaa seurata ja katsojana jännittää, mitä tulee tapahtumaan, jos ja kun kissat pääsisivät kotiinsa, sillä he eivät tiedä Edgarin olevan kaiken takana. Samalla katsoja myös pohdiskelee, mitä Edgar edes voisi tehdä kateille, ollessaan niin hömelö tapaus. Lapsille kuitenkin loppupäästä löytyy oivallista jännitystä, mutta aikuisille koko homma on lähinnä viihdyttävä. En todellakaan tajua, mitä minun päässäni tapahtui, kun viimeksi katsoin Aristokatteja, enkä oikein pitänyt siitä. Elokuvahan on todella mainio ja viihdyttävä seikkailukertomus, joka sisältää paljon hauskoja kohtia ja loistavia hahmoja. Se on kyllä kuitenkin pakko tunnustaa, etten yhtään ihmettele, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieliin, sillä se ei ole loppujen lopuksi erityisen muistettava pätkä. Aliarvostettu se kuitenkin on ja toivoisin, että jokainen Disney-fani tekisi itselleen palveluksen ja vilkaisisi Aristokatit uudestaan, jos sen näkemisestä on kulunut aikaa.

Aristokatit on musikaali, kuten monet aiemmat Disneyn elokuvat. Kovin montaa kappaletta ei kuitenkaan ole mukana, eikä leffa niitä oikein kaipaakaan. Alkutekstien aikana kuullaan biisi "The Aristocats", jossa kerrotaan, millaisia nämä kissat ovat. Ensimmäinen hahmojen laulama kappale on Herttuattaren ja pentujen laulama ja soittama (jokseenkin ärsyttävä) "Scales and Arpeggios". Nämä eivät kuitenkaan jää mieleen, toisin kuin O'Malleyn laulama "Thomas O'Malley" ja kissabändin esittämä "Everybody Wants to Be a Cat". Myös George Brunsin säveltämät musiikit toimivat.

Elokuva on animoitu hyvin. Mukana on samanlaista luonnosten ja maalauksellisuuden yhdistelyä kuin muutamassa aiemmassa Disney-leffassa. Tyyli toimii edelleen ja leffa on visuaalisesti hyvännäköinen. Hahmot ovat erinomaisesti piirrettyjä ja kissoihin on hienosti saatu erilaisia piirteitä. Taustat näyttävät hyviltä ja etenkin laajat kuvat Pariisista - jossa elokuva tapahtuu - miellyttävät silmää. Aristokattien ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi yksin myös kaksi edellistä Disney-elokuvaa; Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) ja Viidakkokirja. Seitsemän henkilön työstämä käsikirjoitus on hyvä.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen aloitus, "Oui Oui Marie" -musiikkivideo, poistettuja kappaleita, sekä leffan biisit, lauluista kertova "The Sherman Brothers: The Aristocats of Disney Songs", kissojen historiasta kertova "The Great Cat Family" ja lyhytelokuva "Bath Day".

Yhteenveto: Aristokatit muistuttaa tavallaan Kaunotarta ja Kulkuria, mutta siitä löytyy tarpeeksi erilainen tarina, jolloin se tuntuu omaperäiseltä kissasadulta. Elokuvan hahmot ovat pääasiassa erinomaisia, mutta valitettavasti naishahmot Herttuatar ja Adelaide-rouva jäävät muiden jalkoihin, ollessaan aika tylsiä. Edgar on todella hyvä pahishahmo, sillä hän ei oikeasti ole mikään pahuuden ruumiillistuma, vaan lähinnä kömpelö ja hölmö heppu. Tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä erityisemmin hidastele. Leffa sisältää erittäin paljon huumoria, sekä hieman jännitystä lapsille. Musikaalinumeroita ei ole kovin montaa, eikä teos tarvitsekaan enempää. Leffa on animoitu mainiosti ja hahmot ovat tyylikkäitä eri tavoilla. Suosittelenkin Aristokatteja koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä tietty kaikille kissafaneille. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa vuonna 2005, mutta sitä ei koskaan toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Aristocats, 1970, Walt Disney Productions