keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Arvostelu: The Aristocats / Aristokatit (1970)

THE ARISTOCATS (1970)

ARISTOKATIT



Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Eva Gabor, Phil Harris, Liz English, Gary Dubin, Dean Clark, Roddy Maude-Roxby, Sterling Holloway, Pat Buttram, George Lindsey, Monica Evans, Carole Shelley, Hermione Baddeley Charles Lane, Bill Thompson ja Scatman Crothers
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: S

The Aristocats, eli suomalaisittain Aristokatit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 20. osa. Elokuvan oli alunperin tarkoitus olla kaksiosainen jakso Walt Disney Wonderful World of Color -sarjalle (1961-1969), mutta uusintakirjoitusten kautta tarina alkoi muuttua paremmin animaatioelokuvana toteutettavaksi, jolloin leffan tuotanto lähti liikkeelle. Aristokatit on merkittävä Disney-klassikko, sillä se jäi viimeiseksi teokseksi, jolle Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa joulukuussa 1966. Elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1970 ja se menestyi hyvin, sekä sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä Aristokatit ole koskaan ensimmäisten joukossa, kun jotakuta pyytää luottelemaan Disney-klassikkoja. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran lapsena ja pidin siitä lähinnä kissojen takia, sillä olen enemmän kissaihminen ja tähän mennessä lemmikkien osalta Disneyltä oli ilmestynyt vain kaksi koiraelokuvaa; Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955) ja 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Kissat olivat olleet pääasiassa ilkeitä hahmoja, joten oli hienoa, että Aristokateissa päähenkilöt olivat maukujia. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, ostettuani sen Blu-rayna. Silloin en erityisemmin pitänyt siitä, vaan se oli mielestäni aika tylsä. Vaikea sanoa, mitä mietin silloin, sillä kun katsoin sen uudestaan, päättäessäni arvostella useat Disney-klassikot ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, pidin sitä mainiona seikkailuna.

Varakas rouva Adelaide aikoo testamentata koko omaisuutensa rakkaille kissoillensa. Rouvan hovimestari Edgar on kuvitellut kuuluvansa testamenttiin, joten hän suuttuu tästä tiedosta ja vie kissat mahdollisimman kauas kaupungista, saadakseen koko perinnön. Kissaemo Herttuatar ja tämän kolme pentua yrittävät löytää takaisin kotiinsa ja heitä alkaa auttamaan kujakatti Thomas O'Malley.

Valitettavasti yksi elokuvan päähenkilöistä, Herttuatar (Eva Gabor) on yksi elokuvan tylsimmistä hahmoista. Koska kyseessä on emo, hahmon pääpiirre on olla huolehtiva äiti pennuilleen. Herttuatar kuuluu ylemmistöön, joten hän käyttäytyy kaiken aikaa arvokkaasti. Hän hämmästelee katukissojen eloa, mutta samalla myös alkaa haaveilla sellaisesta. Herttuataren seikkailupuoli aktivoituu vain pariin otteeseen leffan aikana, mutta lähinnä hän vain seuraa sivusta useita tilanteita.
     Herttuattaren pennut, eli valkoinen Marie-tyttö (Liz English), oranssi Toulouse-poika (Gary Dubin) ja harmaa Berlioz-poika (Dean Clark), ovat usein enemmän esillä kuin Herttuatar itse. Marie on kolmikosta ärsyttävin, sillä hän tuntuu koko ajan ylimieliseltä ja herkkähipiäiseltä, kokiessaan olevansa muita tärkeämpi. Onneksi Herttuatar sanoo Marielle usein, kuinka kuuluu käyttäytyä. Toulouse pitää maalaamisesta ja kujakissojen matkimisesta. Toulouse on kolmikosta huvittavin. Harmi vain, että pianoa soittava Berlioz tuntuu jäävän usein taka-alalle.
     Suosikkihahmoksi leffassa nousee helposti kujakatti Thomas O'Malley, jonka äänenä kuullaan Viidakkokirjassa (The Jungle Book - 1967) Baloo-karhua esittänyt Phil Harris. O'Malley on hurmuri, joka iskee välittömästi silmänsä Herttuattareen ja päättää vietellä tämän omakseen. Hän pitää luonnossa elämisestä, mutta joissain kaupunginosissa hänestä on muodostunut pienoinen legenda. O'Malley ei ole erityisen sankarillinen aluksi, mutta alkaa muuttua sellaiseksi leffan kuluessa eteenpäin. Hänessä on myös koomisia puolia, mitkä tuovat lisätoimivuutta hahmoon. O'Malley on todella karismaattinen tyyppi, ollakseen animoitu kissa.
     Elokuvan roisto, eli hovimestari Edgar (Roddy Maude-Roxby) on erinomainen hahmo, vaikka aluksi hänen häijy puolensa tuleekin esille hieman liian äkillisesti. Kuitenkin nopeasti saa hyvän käsityksen siitä, että Edgar on ollut vuosikausia palvelijana, joten ei ihme että alkaa suututtaa, kun tajuaa jäävänsä nuolemaan näppejään. Edgar ei kuitenkaan ole erityisen paha pahis ja hän on aika kömpelö tapaus. Edgar ei selvästi ole mitään rikollista aiemmin tehnyt, joten hän ei täysin osaa asiaansa. Hahmon hölmöilyjä on hauska seurata.




Herttuattaren ja pentujen luksushuoneen seinässä asustaa hiiri nimeltä Roquefort (Sterling Holloway), joka on erittäin suloinen pieni juustofani. Roquefort huolestuu suuresti, kun kissat katoavat, jolloin hän päättää ryhtyä tutkimaan, mistä on kyse. Hiirulainen jopa pukeutuu kuin salapoliisi Sherlock Holmes, mistä tulee todella paljon mieleen monta vuotta myöhemmin ilmestynyt Disney-leffa Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), jonka päähahmo on Holmesin kaltainen salapoliisihiiri. Adelaide-rouvan taloon kuuluu myös talli, jossa majailee hevonen Frou-Frou (Nancy Kulp), joka on Roquefortin ystävä.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hienot, mutta hassut hanhileidit Abigail (Monica Evans) ja Amelia (Carole Shelley), sekä heidän Valdo-setänsä (Bill Thompson) - joka on selvä alkoholisti, mikä on kummaa lastenleffassa - eräällä farmilla asustavat koirat Napoleon (Pat Buttram) ja Lafayette (George Lindsey), jotka eivät pidä Edgarista, sekä Hottikatin (Scatman Crothers) johtama kissabändi. Napoleon ja Lafayette ovat loistava lisäys leffaan ja he tarjoavat useita hauskoja kohtauksia, vaikkeivät koskaan olekaan tekemisissä itse päähenkilöiden kanssa.
     Muita ihmishahmoja ovat rouva Adelaide (Hermione Baddeley), joka on tylsin hahmo koko leffassa, sillä hän ei oikeastaan tee mitään ihmeellistä, sekä hänen lakimiehensä Georges Hautecort (Charles Lane), joka on todella ketterä vanhaksi herraksi.

Vaikka leffan tarina onkin erilainen, Aristokateista voi helposti tulla mieleen Kaunotar ja Kulkuri. Kummassakin on ylemmistöön kuuluva naiseläin, joka päätyy pois kodistaan ja tapaa kaduilla elävän mieseläimen. Mies alkaa suojella naista ympäristössä, johon nainen ei ole tottunut ja samalla kaksikko alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Tietenkin tässä muutosta tuovat naisen lapset, mutta silti pohja on samanlainen. Minun on itse asiassa pakko myöntää, että vaikka molemmissa juonikuvio toimii, mielestäni Aristokatit on kokonaisuutena parempi elokuva. Mukana on joitain hitaita kohtauksia, mutta pääasiassa tarina liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, eikä päästä katsojaa tylsistymään. Leffassa on välillä mukana onnistunutta jännitystä, etenkin lopussa, mutta lähinnä Aristokatit on hauska elokuva. Tämä johtuu lähinnä mainioista hahmoista, jotka saavat katsojan naureskelemaan useasti leffan aikana. Hahmojen kohellusten lisäksi mukana on aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka tuntuvat jokseenkin ajattomilta. Jotkut aikuiset saattavat toki kauhistella, mitä Disneyllä on mietitty, kun yksi hahmo on selkeästi humalassa ja että miten tämän nyt lapsille selittää, mutta monet voivat myös hekotella hänelle ja pitää juttua oivana ideana. Todella hupaisaa on se, että O'Malleyn iskuyritykset Herttuatarta kohtaan alkavat kadota, kun hän tajuaa, että naikkosella onkin muksuja. Tämä tuo oudolla tavalla inhimmillisyyttä kissoihin ja jotkut voivat samaistua tähän, sillä jotkut nuoret miehet ovat olleet vastaavassa tilanteessa.




Kissojen seikkailuja on kiinnostavaa seurata, vaikka outoa kyllä mielestäni tunnettu kissabändikohtaus on elokuvan tylsin. Se ei tunnu kuljettavan tarinaa eteenpäin, vaan on vain laulunumero laulunumeron vuoksi. Katsojana jännittää myös, mitä tulee tapahtumaan, jos ja kun kissat pääsisivät kotiinsa, sillä he eivät tiedä Edgarin olevan kaiken takana ja hän olisi tietty heitä ensimmäisenä vastassa. Samalla myös pohdiskelee, mitä Edgar edes voisi tehdä kateille, ollessaan niin hömelö tapaus. Lapsille kuitenkin loppupäästä löytyy oivallista jännitystä, mutta aikuisille koko homma on lähinnä viihdyttävä. En todellakaan tajua, mitä minun päässäni tapahtui, kun viimeksi katsoin Aristokatteja, enkä oikein pitänyt siitä. Elokuvahan on oikein mainio ja viihdyttävä seikkailukertomus, joka sisältää paljon hauskoja kohtia ja loistavia hahmoja. Se on kyllä kuitenkin pakko tunnustaa, etten yhtään ihmettele, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieliin, sillä se ei ole loppujen lopuksi erityisen muistettava pätkä. Aliarvostettu se kuitenkin on ja toivoisin, että jokainen Disney-fani tekisi itselleen palveluksen ja vilkaisisi Aristokatit uudestaan, jos sen näkemisestä on kulunut aikaa.

Aristokatit on musikaali, kuten monet aiemmat Disneyn elokuvat. Kovin montaa kappaletta ei kuitenkaan ole mukana, eikä leffa niitä oikein kaipaakaan. Alkutekstien aikana kuullaan biisi "The Aristocats", jossa kerrotaan, millaisia nämä kissat ovat. Ensimmäinen hahmojen laulama kappale on Herttuattaren ja pentujen laulama ja soittama (jokseenkin ärsyttävä) "Scales and Arpeggios". Nämä eivät kuitenkaan jää mieleen, toisin kuin O'Malleyn laulama "Thomas O'Malley" ja kissabändin esittämä "Everybody Wants to Be a Cat". Myös George Brunsin säveltämät musiikit toimivat.

Elokuva on animoitu hyvin. Mukana on samanlaista luonnosten ja maalauksellisuuden yhdistelyä kuin muutamassa aiemmassa Disney-leffassa. Tyyli toimii edelleen ja leffa on visuaalisesti hyvännäköinen. Hahmot ovat erinomaisesti piirrettyjä ja kissoihin on hienosti saatu erilaisia piirteitä. Taustat näyttävät hyviltä ja etenkin laajat kuvat Pariisista - jossa elokuva tapahtuu - miellyttävät silmää. Aristokattien ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi yksin myös kaksi edellistä Disney-elokuvaa; Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) ja Viidakkokirja. Seitsemän henkilön työstämä käsikirjoitus on hyvä.




Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen aloitus, "Oui Oui Marie" -musiikkivideo, poistettuja kappaleita, sekä leffan biisit, lauluista kertova "The Sherman Brothers: The Aristocats of Disney Songs", kissojen historiasta kertova "The Great Cat Family" ja lyhytelokuva "Bath Day".

Yhteenveto: Aristokatit muistuttaa tavallaan Kaunotarta ja Kulkuria, mutta siitä löytyy tarpeeksi erilainen tarina, jolloin se tuntuu omaperäiseltä kissasadulta. Elokuvan hahmot ovat pääasiassa erinomaisia, mutta valitettavasti naishahmot Herttuatar ja Adelaide-rouva jäävät muiden jalkoihin, ollessaan aika tylsiä. Edgar on todella hyvä pahishahmo, sillä hän ei oikeasti ole mikään paha, vaan lähinnä kömpelö ja hölmö heppu. Tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä erityisemmin hidastele. Leffa sisältää erittäin paljon huumoria, sekä hieman jännitystä lapsille. Musikaalinumeroita ei ole kovin montaa, eikä teos tarvitsekaan enempää. Leffa on animoitu mainiosti ja hahmot ovat tyylikkäitä eri tavoilla. Valitettavasti kovin muistettava elokuva ei ole kyseessä, mutta on Aristokatit silti parempi kuin muistin. Suosittelen elokuvaa koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä tietty kaikille kissafaneille. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa vuonna 2005, mutta sitä ei koskaan toteutettu.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Aristocats, 1970, Walt Disney Productions


1 kommentti:

  1. Aristokatit on elokuva, jota RAKASTAN! :) Lapsena minäkin olin kissaihminen (nykyään koiraihminen), ja elokuva kuului suosikkeihini. Se taisi olla isäni suosikki-Disney-elokuva, joten katsoimme sitä sen takia usein. Pitäisikin kysyä, onko se yhä. Pidän elokuvan luonnosmaisesta animaatiotyylistä, sen hahmoista ja sen juonesta. Elokuvan musiikki on aivan LOISATAVAA! Everybody Wants to Be a Cat on mielestäni MAHTAVA kappale, eikä minua yhtään haittaa, ettei elokuvan juoni etene sen aikana. Aristokattien taustamusiikit ovat myös todella maagisia, ja etenkin hanhien aikana taustalla soiva hassun keinuva biisi vie minut vahvasti lapsuusmuistoihin.

    VastaaPoista