Arvostelu: Robin Hood (1973)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Brian Bedford, Phil Harris, Monica Evans, Peter Ustinov, Terry-Thomas, Pat Buttram, Andy Devine, Carole Shelley, Billy Whitaker ja Roger Miller
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: S

Robin Hood on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 21. osa. Elokuva perustuu vanhoihin englantilaisiin kansantarinoihin lainsuojattomasta jousimiehestä nimeltä Robin Hood. Hahmosta ja hänen seikkailuistaan on tehty useita kirjoja, lauluja, näytelmiä, pelejä ja tietenkin myös elokuvia, kuten Robin ja Marian (Robin and Marian - 1976), Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993), Robin Hood (2010), sekä tietty kaikkein suosituin ja tunnetuin, eli Errol Flynnin tähdittämä Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938). Suosittu seikkailijahahmo kun on, myös Walt Disney -yhtiö halusi tehdä oman version hänestä. Alunperin herra Disneyn tarkoituksena oli tehdä elokuva kettuhahmo Reynardista, mutta hän alkoi epäillä, ettei se saisi erityisen hyvää vastaanottoa ja projekti päätyi jäihin. Kun Robin Hoodin teko alkoi, tekijät päättivät pitää Reynard-ideasta kettupäähenkilön ja näin leffan Robin Hoodista tuli kettu. Elokuva on merkkiteos, sillä se oli ensimmäinen Disney-elokuva, jota alettiin tekemään Disneyn kuoleman jälkeen. Tämän takia paineet olivat suuret, sillä jos leffa ei olisi menestynyt, olisi animaatioiden teko vaikeutunut pahasti Disney-yhtiölle. Ottaen huomioon, millainen megastudio Walt Disney on nykyään, ei varmaan ole suuri yllätys, että Robin Hood todella oli hitti - jopa kaikkein menestynein Disney-animaatio ilmestyessään! Itse olin nähnyt Robin Hoodin useamman kerran lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes katsoin sen jälleen, arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kuten monta muutakin Walt Disneyn klassikkosarjan teosta.

Kuningas Richardin ollessa ristiretkellä, hänen veljensä prinssi Juhana on ottanut vallan ja pitää kyläläiset köyhinä ja itsensä todella rikkaana. Onneksi on ovela Robin Hood ja hänen kaverinsa Pikku John, jotka haluavat oikeudenmukaisuutta ja varastavat rikkailta, antaakseen rahat takaisin köyhille. Tästä prinssi Juhana ei tietenkään pidä ja yrittää napata Robin Hoodin.

Brian Bedfordin ääninäyttelemä Robin Hood on ovela ja viekas, millaiseksi ketut yleensä kuvitellaan, mutta hänestä löytyy myös paljon sankarillisuutta. Vain alussa hahmoa voi pitää pahaisena varkaana, mutta nopeasti huomaa, että hän on todella hieno henkilö, joka välittää Nottingham-kaupungin asukkaista ja tekee mitä tahansa heidän vuokseen. Robin Hood tosiaan ryöstää rikkailta ja antaa köyhille, minkä takia monet rakastavat häntä. Vaikka onkin lainsuojaton, Robin Hoodia ei huoleta kiinnijääminen, vaan hän haluaa nauttia elämästään täysillä. Hän on myös erittäin taitava jousiampuja.
     Robin Hoodia auttaa Pikku John (Phil Harris), joka nimestään huolimatta ei ole kovin pieni, vaan karhu, joka on suurempi kuin Hood. Pikku John on mukava heppu, joka kuitenkin mätkii pahis-sarvikuonoja pataan, jos tarvitsee. Hahmo on hassu ja hyvä toveri Robin Hoodille. Tämä ei muuten ole ensimmäinen elokuva, jossa Phil Harris esittää karhua. Hän nimittäin ääninäytteli Baloo-karhua elokuvassa Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967).
     Robin Hoodilla on joskus ollut suhde Marian-neidon (Monica Evans) kanssa, mutta jostain syystä he ovat ajautuneet erilleen. Hahmot ovat kuitenkin palavasti rakastuneita toisiinsa ja kaipaavat toisiaan kaiken aikaa. Marian-neito on kuninkaallinen, joten hänen ja Robin Hoodin romanssia ei kukaan hyväksyisi. Hahmo ei kovin paljoa tee elokuvassa, mutta hän on selvästi Robin Hoodin heikkous. Kettujen lempi onkin mainiosti tuotu esille ja se on uskottavaa läpi teoksen. Kummallista Marian-neidossa on se, että kuningas Richard on hänen setänsä, mutta Richard on leijona, kun taas Marian on kettu. Lapsilta tämä menee ohi, mutta aikuisia se saattaa hämmentää erittäin paljon.
     Elokuvan pahis on tosiaan prinssi Juhana (Peter Ustinov), joka on pistänyt itsensä johtajaksi, kuningas Richardin ollessa poissa. Prinssi Juhana on julma, mutta samalla erittäin hölmö ja kuvittelee olevansa paljon älykkäämpi kuin onkaan. Robin Hoodin onkin helppo varastaa aivan hänen silmiensä edestä. Prinssi Juhana yrittää olla uhkaava, mutta joutuu helposti paniikkiin, alkaa kaipaamaan äitiään ja imee peukaloaan. Hahmo on erinomainen pahis, sillä häntä ei luulisi ulkoapäin kovin pahaksi, hömelön oloinen kun on, mutta hänen tekonsa ovat hirveitä.

Muita pahiksia elokuvassa ovat prinssi Juhanan avustaja sir Hiss (Terry-Thomas) ja Nottinghamin säälimätön sheriffi (Pat Buttram). Sir Hiss osaa hypnotisoida ja hän saikin kuningas Richardin lähtemään. Sir Hiss huomaa monia asioita, joita prinssi Juhana ei ja yrittääkin varoittaa johtajaansa, kun Robin Hood on läsnä, mutta prinssi Juhana ei valitettavasti huomioi häntä. Sir Hiss vaikuttaa välillä uskolliselta palvelijalta ja välillä taas siltä, ettei hän jaksaisi prinssi Juhanaa enää sekuntiakaan. Tällä kertaa Disney-seikkailussa pahiksen kätyri ei olekaan se hölmö tyyppi, vaan se fiksumpi. Nottinghamin sheriffi tosiaan on säälimätön. Hän vie lapsiltakin rahat ja selityksenä hän antaa, että kyseessä on vero. Hahmo tekee asiat niin inhottavasti ja ärsyttävästi, että häntä vihaa hyvin nopeasti. Nämäkin pahishahmot ovat mainioita.
     Muita hahmoja leffassa ovat munkki Tuck (Andy Devine), joka yrittää hieman vastustaa prinssi Juhanan hirmuvaltaa, rouva Kotkot (Carole Shelley), joka on Marian-neidon ystävä, pupupoika (Billy Whitaker), joka ihailee Robin Hoodia yli kaiken, sekä trubaduuri Allan a Dale (Roger Miller), joka toimii kertojana.

Robin Hoodin tunnelma on loistavasti luotu. Lähes koko leffan kulkee iloinen mieli, joka välittyy todella selkeästi Robin Hoodin ja Pikku Johnin ystävyydestä. Tosiaan vain ihan elokuvan alussa päähenkilöä voi pitää varkaana, mutta loppuleffan ajan häntä pitää hyväntekijänä ja sankarina. Aluksi kaksikko varastelee prinssi Juhanalta vain huvin vuoksi, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä paremmin he tajuavat, että heidän täytyy päättää prinssi Juhanan hirmuvalta. Hän nimittäin oikeasti pitää Nottinghamilaisia tiukassa otteessaan sheriffin avulla. Kaupunkilaisille ei jää mitään, sillä sheriffi ja prinssin sotilaat vievät kaiken veroina, joita kasvatetaan kaiken aikaa. Lapset eivät luultavasti näe vielä, kuinka hirveää tilannetta elokuvassa näytetään, sillä mukana on söpöjä eläimiä ja hassuja kohtia. Hirveistä kohtina esimerkkinä elokuvan alkupäässä nähtävä kohtaus, jossa eräässä pikkutalossa vietetään pupupojan syntymäpäiviä ja hän saa lahjaksi kolikon, jota varten koko suuri perhe on säästänyt. Yhtäkkiä sheriffi tulee ja vie kolikon paljon itseään pienemmältä pupupoloiselta. Katsojana pistää koko ajan enemmän ja enemmän vihaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee ja toivoisi, että Robin Hood ampuisi jokaista pahista nuolella päähän.

Tunnelman luonti onkin erittäin hyvin tehty, sillä vakavat ja hirveät asiat ovat täysin tasapainossa iloisen mielen kanssa. Hirveisiin kohtiin on tietty pistetty mukaan jonkinlaista hupsuilua tai Robin Hood saapuu pelastamaan päivän, jotta ne eivät ole täysin kauheita lapsikatsojille. Huumoria on mukana piristämässä elokuvaa ja se toimii sekä lapsille että aikuisille. Seikkailuhenki on läsnä koko elokuvan alusta loppuun, mikä syntyy hahmoista ja elokuvan maailmasta, jonne itsekin haluaisi päästä; ihan sama oliko kyseessä nuhjuinen kaupunki, hieno linna, vai vihreä metsä. Katsojana haluaisi liittyä Robin Hoodin tiimiin ja lähteä varastelemaan rikkailta. Ryöstelykohtauksia on mielenkiintoista seurata, sillä ne ovat erittäin kekseliäitä. Romantiikkaakin on tietty mukana, mikä syntyy Robin Hoodin ja Marian-neidon kohdatessa pitkästä aikaa. Rakkaus ei ole erityisen suuressa roolissa, mutta välittyy hyvin katsojille. Robin Hood onkin mahtava seikkailuelokuva koko perheelle, eikä mikään ihme, että se oli aikoinaan niin suosittu.

Visuaalisesti Robin Hood on hienon näköinen elokuva ja se on animoitu erinomaisesti... tavallaan. Animoinnissa on nimittäin kierrätetty materiaalia sekä aiemmista Disney-elokuvista että myös ihan tästä leffasta! Kyse on siis lyhyistä pätkistä, joissa hahmot tekevät täysin identtisesti jotain, mikä on nähty jossain aiemmin. Tavallaan on hauskaa, jos kyse on edellisistä Disney-elokuvista kierrätetyistä asioista, sillä silloin voi miettiä kopioinnin nokkelana viittauksena kyseisiin kohtiin, mutta tavallaan sitä voi pitää laiskana työnä. Elokuva kuitenkin näyttää hyvältä, joten itselläni ei ole valittamista. Hahmot ovat hienosti toteutettuja ja värimaailma on erinomainen. Ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka oli tätä ennen ohjannut Disney-elokuvat Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963), Viidakkokirja ja Aristokatit (The Aristocats - 1970). Hän toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa (One Hundred and One Dalmatians - 1961), joten kokemusta ja taitoa häneltä löytyy. Robin Hoodin musiikin on säveltänyt George Bruns, joka on tehnyt hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan myös muutama laulu, mutta silti tätä Disney-pätkää on vaikea laskea musikaaliksi.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä, mutta valitettavasti Blu-ray -julkaisun lisämateriaalit eivät ole. Lisämateriaalina on laula-mukana -versio elokuvasta, poistettu tarinaosio "Love Letters", vaihtoehtoinen loppu, lähes kymmenenminuuttinen Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Ye Olden Days", sekä galleria elokuvaa varten tehdyistä luonnoskuvista, mutta itse elokuvan teosta ei ole mitään pätkää, eikä edes poistettuja kohtauksia.

Yhteenveto: Robin Hood on erinomainen seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy hyvässä tasapainossa vakavia teemoja ja iloista mieltä. Elokuvan maailma on todella karu paikka, joten onneksi mukana on hassuttelua, joka toimii sekä lapsille että aikuisille. Robin Hood itse on erittäin hyvä seikkailuhahmo ja hänen toverinsa Pikku John on hauska heppu. Robin Hoodin ja Marian-neidon rakkaustarina on saatu hyvin tehtyä elokuvaan. Kaikki kolme pahista - prinssi Juhana, sir Hiss ja Nottinghamin sheriffi - ovat mainioita tapauksia omilla tavoillaan, vaikka inhottavia tyyppejä ovatkin. Visuaalisesti leffa on hyvännäköinen, eikä minua häiritse animointipätkien kopiointi vanhoista Disney-leffoista. Itse koen ne lähinnä kivoina viittauksina aiempaan tuotantoon. Suosittelen Robin Hoodia seikkailunnälkäisille lapsille sekä lapsenmielisille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2017 - Muokattu 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 1973, Walt Disney Productions

Arvostelu: Aristokatit (The Aristocats - 1970)

ARISTOKATIT

THE ARISTOCATS

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Eva Gabor, Phil Harris, Liz English, Gary Dubin, Dean Clark, Roddy Maude-Roxby, Sterling Holloway, Pat Buttram, George Lindsey, Monica Evans, Carole Shelley, Hermione Baddeley Charles Lane, Bill Thompson ja Scatman Crothers
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: S

The Aristocats, eli suomalaisittain Aristokatit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 20. osa. Elokuvan oli alunperin tarkoitus olla kaksiosainen jakso Walt Disney Wonderful World of Color -sarjalle (1961-1969), mutta uusintakirjoitusten kautta tarina alkoi muuttua paremmin animaatioelokuvana toteutettavaksi, jolloin leffan tuotanto lähti liikkeelle. Aristokatit on merkittävä Disney-klassikko, sillä se jäi viimeiseksi teokseksi, jolle Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa joulukuussa 1966. Elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1970 ja se menestyi hyvin, sekä sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä Aristokatit ole koskaan ensimmäisten joukossa, kun jotakuta pyytää luottelemaan Disney-klassikkoja. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran lapsena ja pidin siitä lähinnä kissojen takia, sillä olen enemmän kissaihminen ja tähän mennessä lemmikkien osalta Disneyltä oli ilmestynyt vain kaksi koiraelokuvaa; Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955) ja 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Kissat olivat olleet pääasiassa ilkeitä hahmoja, joten oli hienoa, että Aristokateissa päähenkilöt olivat maukujia. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, ostettuani sen Blu-rayna. Silloin en erityisemmin pitänyt siitä, vaan se oli mielestäni aika tylsä. Vaikea sanoa, mitä mietin silloin, sillä kun katsoin sen uudestaan, päättäessäni arvostella useat Disney-klassikot ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, pidin sitä mainiona seikkailuna.

Varakas rouva Adelaide aikoo testamentata koko omaisuutensa rakkaille kissoillensa. Rouvan hovimestari Edgar on kuvitellut kuuluvansa testamenttiin, joten hän suuttuu tästä tiedosta ja vie kissat mahdollisimman kauas kaupungista, saadakseen koko perinnön. Kissaemo Herttuatar ja tämän kolme pentua yrittävät löytää takaisin kotiinsa ja heitä alkaa auttamaan kujakatti Thomas O'Malley.

Valitettavasti yksi elokuvan päähenkilöistä, Herttuatar (Eva Gabor) on yksi elokuvan tylsimmistä hahmoista. Koska kyseessä on emo, hahmon pääpiirre on olla huolehtiva äiti pennuilleen. Herttuatar kuuluu ylemmistöön, joten hän käyttäytyy kaiken aikaa arvokkaasti. Hän hämmästelee katukissojen eloa, mutta samalla myös alkaa haaveilla sellaisesta. Herttuataren seikkailupuoli aktivoituu vain pariin otteeseen leffan aikana, mutta lähinnä hän vain seuraa sivusta useita tilanteita.
     Herttuattaren pennut, eli valkoinen Marie-tyttö (Liz English), oranssi Toulouse-poika (Gary Dubin) ja harmaa Berlioz-poika (Dean Clark), ovat usein enemmän esillä kuin Herttuatar itse. Marie on kolmikosta ärsyttävin, sillä hän tuntuu koko ajan ylimieliseltä ja herkkähipiäiseltä, kokiessaan olevansa muita tärkeämpi. Onneksi Herttuatar sanoo Marielle usein, kuinka kuuluu käyttäytyä. Toulouse pitää maalaamisesta ja kujakissojen matkimisesta. Toulouse on kolmikosta huvittavin. Harmi vain, että pianoa soittava Berlioz tuntuu jäävän usein taka-alalle.
     Suosikkihahmoksi leffassa nousee helposti kujakatti Thomas O'Malley, jonka äänenä kuullaan Viidakkokirjassa (The Jungle Book - 1967) Baloo-karhua esittänyt Phil Harris. O'Malley on hurmuri, joka iskee välittömästi silmänsä Herttuattareen ja päättää vietellä tämän omakseen. Hän pitää luonnossa elämisestä, mutta joissain kaupunginosissa hänestä on muodostunut pienoinen legenda. O'Malley ei ole erityisen sankarillinen aluksi, mutta alkaa muuttua sellaiseksi leffan kuluessa eteenpäin. Hänessä on myös koomisia puolia, mitkä tuovat lisätoimivuutta hahmoon. O'Malley on todella karismaattinen tyyppi, ollakseen animoitu kissa.
     Elokuvan roisto, eli hovimestari Edgar (Roddy Maude-Roxby) on erinomainen hahmo, vaikka aluksi hänen häijy puolensa tuleekin esille hieman liian äkillisesti. Kuitenkin nopeasti saa hyvän käsityksen siitä, että Edgar on ollut vuosikausia palvelijana, joten ei ihme että alkaa suututtaa, kun tajuaa jäävänsä nuolemaan näppejään. Edgar ei kuitenkaan ole erityisen paha pahis ja hän on aika kömpelö tapaus. Edgar ei selvästi ole mitään rikollista aiemmin tehnyt, joten hän ei täysin osaa asiaansa. Hahmon hölmöilyjä on hauska seurata.

Herttuattaren ja pentujen luksushuoneen seinässä asustaa hiiri nimeltä Roquefort (Sterling Holloway), joka on erittäin suloinen pieni juustofani. Roquefort huolestuu suuresti, kun kissat katoavat, jolloin hän päättää ryhtyä tutkimaan, mistä on kyse. Hiirulainen jopa pukeutuu kuin salapoliisi Sherlock Holmes, mistä tulee todella paljon mieleen monta vuotta myöhemmin ilmestynyt Disney-leffa Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), jonka päähahmo on Holmesin kaltainen salapoliisihiiri. Adelaide-rouvan taloon kuuluu myös talli, jossa majailee hevonen Frou-Frou (Nancy Kulp), joka on Roquefortin ystävä.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hienot, mutta hassut hanhileidit Abigail (Monica Evans) ja Amelia (Carole Shelley), sekä heidän Valdo-setänsä (Bill Thompson) - joka on selvä alkoholisti, mikä on kummaa lastenleffassa - eräällä farmilla asustavat koirat Napoleon (Pat Buttram) ja Lafayette (George Lindsey), jotka eivät pidä Edgarista, sekä Hottikatin (Scatman Crothers) johtama kissabändi. Napoleon ja Lafayette ovat loistava lisäys leffaan ja he tarjoavat useita hauskoja kohtauksia, vaikkeivät koskaan olekaan tekemisissä itse päähenkilöiden kanssa.
     Muita ihmishahmoja ovat rouva Adelaide (Hermione Baddeley), joka on tylsin hahmo koko leffassa, sillä hän ei oikeastaan tee mitään ihmeellistä, sekä hänen lakimiehensä Georges Hautecort (Charles Lane), joka on todella ketterä vanhaksi herraksi.

Vaikka leffan tarina onkin erilainen, Aristokateista voi helposti tulla mieleen Kaunotar ja Kulkuri. Kummassakin on ylemmistöön kuuluva naiseläin, joka päätyy pois kodistaan ja tapaa kaduilla elävän mieseläimen. Mies alkaa suojella naista ympäristössä, johon nainen ei ole tottunut ja samalla kaksikko alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Tietenkin tässä muutosta tuovat naisen lapset, mutta silti pohja on samanlainen. Minun on itse asiassa pakko myöntää, että vaikka molemmissa juonikuvio toimii, mielestäni Aristokatit on kokonaisuutena parempi elokuva. Mukana on joitain hitaita kohtauksia, mutta pääasiassa tarina liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, eikä päästä katsojaa tylsistymään. Leffassa on välillä mukana onnistunutta jännitystä, etenkin lopussa, mutta lähinnä Aristokatit on hauska elokuva. Tämä johtuu lähinnä mainioista hahmoista, jotka saavat katsojan naureskelemaan useasti leffan aikana. Hahmojen kohellusten lisäksi mukana on aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka tuntuvat jokseenkin ajattomilta. Jotkut aikuiset saattavat toki kauhistella, mitä Disneyllä on mietitty, kun yksi hahmo on selkeästi humalassa ja että miten tämän nyt lapsille selittää, mutta monet voivat myös hekotella hänelle ja pitää juttua oivana ideana. Todella hupaisaa on se, että O'Malleyn iskuyritykset Herttuatarta kohtaan alkavat kadota, kun hän tajuaa, että naikkosella onkin muksuja. Tämä tuo oudolla tavalla inhimmillisyyttä kissoihin ja jotkut voivat samaistua tähän, sillä jotkut nuoret miehet ovat olleet vastaavassa tilanteessa.

Kissojen seikkailuja on kiinnostavaa seurata ja katsojana jännittää, mitä tulee tapahtumaan, jos ja kun kissat pääsisivät kotiinsa, sillä he eivät tiedä Edgarin olevan kaiken takana. Samalla katsoja myös pohdiskelee, mitä Edgar edes voisi tehdä kateille, ollessaan niin hömelö tapaus. Lapsille kuitenkin loppupäästä löytyy oivallista jännitystä, mutta aikuisille koko homma on lähinnä viihdyttävä. En todellakaan tajua, mitä minun päässäni tapahtui, kun viimeksi katsoin Aristokatteja, enkä oikein pitänyt siitä. Elokuvahan on todella mainio ja viihdyttävä seikkailukertomus, joka sisältää paljon hauskoja kohtia ja loistavia hahmoja. Se on kyllä kuitenkin pakko tunnustaa, etten yhtään ihmettele, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieliin, sillä se ei ole loppujen lopuksi erityisen muistettava pätkä. Aliarvostettu se kuitenkin on ja toivoisin, että jokainen Disney-fani tekisi itselleen palveluksen ja vilkaisisi Aristokatit uudestaan, jos sen näkemisestä on kulunut aikaa.

Aristokatit on musikaali, kuten monet aiemmat Disneyn elokuvat. Kovin montaa kappaletta ei kuitenkaan ole mukana, eikä leffa niitä oikein kaipaakaan. Alkutekstien aikana kuullaan biisi "The Aristocats", jossa kerrotaan, millaisia nämä kissat ovat. Ensimmäinen hahmojen laulama kappale on Herttuattaren ja pentujen laulama ja soittama (jokseenkin ärsyttävä) "Scales and Arpeggios". Nämä eivät kuitenkaan jää mieleen, toisin kuin O'Malleyn laulama "Thomas O'Malley" ja kissabändin esittämä "Everybody Wants to Be a Cat". Myös George Brunsin säveltämät musiikit toimivat.

Elokuva on animoitu hyvin. Mukana on samanlaista luonnosten ja maalauksellisuuden yhdistelyä kuin muutamassa aiemmassa Disney-leffassa. Tyyli toimii edelleen ja leffa on visuaalisesti hyvännäköinen. Hahmot ovat erinomaisesti piirrettyjä ja kissoihin on hienosti saatu erilaisia piirteitä. Taustat näyttävät hyviltä ja etenkin laajat kuvat Pariisista - jossa elokuva tapahtuu - miellyttävät silmää. Aristokattien ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi yksin myös kaksi edellistä Disney-elokuvaa; Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) ja Viidakkokirja. Seitsemän henkilön työstämä käsikirjoitus on hyvä.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen aloitus, "Oui Oui Marie" -musiikkivideo, poistettuja kappaleita, sekä leffan biisit, lauluista kertova "The Sherman Brothers: The Aristocats of Disney Songs", kissojen historiasta kertova "The Great Cat Family" ja lyhytelokuva "Bath Day".

Yhteenveto: Aristokatit muistuttaa tavallaan Kaunotarta ja Kulkuria, mutta siitä löytyy tarpeeksi erilainen tarina, jolloin se tuntuu omaperäiseltä kissasadulta. Elokuvan hahmot ovat pääasiassa erinomaisia, mutta valitettavasti naishahmot Herttuatar ja Adelaide-rouva jäävät muiden jalkoihin, ollessaan aika tylsiä. Edgar on todella hyvä pahishahmo, sillä hän ei oikeasti ole mikään pahuuden ruumiillistuma, vaan lähinnä kömpelö ja hölmö heppu. Tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä erityisemmin hidastele. Leffa sisältää erittäin paljon huumoria, sekä hieman jännitystä lapsille. Musikaalinumeroita ei ole kovin montaa, eikä teos tarvitsekaan enempää. Leffa on animoitu mainiosti ja hahmot ovat tyylikkäitä eri tavoilla. Suosittelenkin Aristokatteja koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä tietty kaikille kissafaneille. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa vuonna 2005, mutta sitä ei koskaan toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Aristocats, 1970, Walt Disney Productions