High School Musical 2 (2007) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL 2

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Corbin Bleu, Monique Coleman, Mark L. Taylor, Bart Johnson, Olesya Rulin, Robert Curtis Brown, Jessica Tuck ja Alyson Reed

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 7

Disney Channelin komediaelokuva High School Musical (2006) oli suuri katsojamenestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2007 ja lopulta High School Musical 2 julkaistiin Disney Channelilla saman vuoden elokuussa. Elokuva nousi nopeasti koko kanavan katsotuimmaksi elokuvaksi kautta aikain, minkä lisäksi se sai paremman vastaanoton kriitikoilta kuin ensimmäinen leffa. Itse olin nähnyt aiemmin vain ensimmäisen High School Musicalin, mutten sen jatko-osia. Kun huomasin alkuperäiselokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan, sekä vihdoin myös sen jatko-osat ja arvostella koko sarjan läpi.

Koulu päättyy ja kesäloma alkaa. Troy, Gabriella ja kumppanit saavat kesätyöpaikat Lava Springsin golfklubilta. Mahtavalta vaikuttava kesä saa synkkiä pilviä ylleen, kun käy selväksi, että Sharpayn vanhemmat omistavat kyseisen klubin ja tyttö päättää kohdella luokkatovereitaan mielensä mukaan.

High School Musicalin tutut tyypit tekevät paluun, lähtien tietty Zac Efronin ja Vanessa Hudgensin näyttelemistä Troy Boltonista ja Gabriella Montezista, koripallopelaajasta ja matikkanerosta, jotka ykkösleffassa rakastuivat ja ovatkin nyt parisuhteessa. Kun kesä alkaa, Troylla ja Gabriellalla on visio ihanasta lomasta yhdessä ja homma vaikuttaisi vain paranevan, kun he saavat molemmat kesätöitä samasta paikasta, Lava Springsin golfklubilta - Troy tarjoilijana ja mailapoikana, ja Gabriella hengenpelastajana uima-altaalta. He eivät kuitenkaan tiedä, että Evansin sisarusten Sharpayn (Ashley Tisdale) ja Ryanin (Lucas Grabeel) vanhemmat (Robert Curtis Brown ja Jessica Tuck) omistavat klubin ja Sharpay päättää käyttää vaikutusvaltaansa pilatakseen pariskunnan kesän, saadakseen Troyn itselleen. Efron, Hudgens, Tisdale ja Grabeel vetävät roolinsa samalla innolla kuin viimeksi, Tisdalen tehdessä Sharpaysta entistäkin ärsyttävämmän narsistin. Efronin ja Hudgensin väliltä löytyy vahvaa kemiaa, eikä ihme, sillä ykkösleffan kuvauksissa oikeasti rakastuneet Efron ja Hudgens seurustelivat tuolloin myös tosielämässä.

     Myös Corbin Bleun näyttelemä Troyn bestis Chad, Olesya Rulinin esittämä säveltäjä-pianisti Kelsi, Monique Colemanin näyttelemä Gabriellan kaveri Taylor, Alyson Reedin teatraalisesti tulkitsema opettaja Darbus ja Bart Johnsonin esittämä Troyn isä Jack tekevät paluun, kun taas uutena tuttavuutena Evansien vanhempien lisäksi esitellään golfklubin johtaja Fulton (Mark L. Taylor), josta on saatu aikaiseksi varsin epämiellyttävä persoona. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin Taylor, josta löytyy oikeaa inhottavuutta nuoria nenänvartta pitkin katsovana ja heitä muutenkin tympeästi kohtelevana Fultonina.

Ensimmäinen High School Musical on itselleni aikamoista guilty pleasure -kamaa. Elokuva on toisaalta hitusen kökkö, mutta samalla valtavan hyväntuulinen tapaus, joka levittää kerta toisensa perään hymyn huulille, sekä jättää katsojansa päähän liudan toinen toistaan pahempia korvamatoja. High School Musical 2 ei mielestäni ole edeltäjänsä veroinen musikaalikomedia, mutta silti oikein kelvollinen jatko-osa, joka sisältää useita juttuja, mitkä tekivät ykkösosasta niin viihdyttävän. Tuttu hyväntuulisuus on visusti mukana ja sama yliampuvuus vie toistamiseen kivasti mukanaan. Muutamia ihan oikeita naurujakin voi päästä ilmoille, mutta osa huumorista aiheuttaa lähinnä myötähäpeässä kiemurtelua kotisohvalla.

Elokuva häviää ykköselle tarinansa puolesta, ensimmäisen elokuvan kertomuksen rikkoessa onnistuneesti typeriä lokeroita, joihin ihmiset etenkin kouluaikoina sullotaan. Kesä golfklubilla on passeli uusi kertomus näille teineille ja on sekaan saatu jonkinlaista syvyyttä, kun Troy pistetään ahtaalle, missä hänen pitää valita potentiaalisesti lupaavan tulevaisuuden ja ystäviensä ja rakkautensa välillä. Sharpay mahdollistaa Troylle kaikenlaisia tilaisuuksia, joiden kautta hän voisi esimerkiksi päästä mukaan huippuluokan koripallotiimiin tai haaveilemaansa yliopistoon, mutta samalla tyttö aiheuttaa muille yhä vain kurjemmat olot, jolloin nämä alkavat suuttua Troylle, tajuamatta kuka vetelee naruista. Tämä konflikti etenee oivallisesti, joskin on pakko sanoa, että leffa kaipaisi tiivistämistä, sillä vajaan parin tunnin kestossa se tuntuu turhan pitkältä, kun taas suunnilleen puolentoista tunnin mittainen ykkösleffa oli juuri passelin ytimekäs.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Kenny Ortega, joka pitää tuttua ylipirteää ilmapiiriä sujuvasti yllä. Peter Barsocchinin työstämä käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta paikoitellen leffasta huomaa, että se tehtiin aikamoisella kiireellä ykkösleffan menestyksen myötä. Teknisesti High School Musical 2 on kelvollinen, vaikka erityisesti siitä näkee pikaisen tuotannon. Kameratyöskentely on menettelevää ja leikkaus tarpeeksi toimivaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvaan mahtuu parit tarttuvat laulut, kuten Sharpayn Fabulous ja Troyn Bet On It, mutta muuten mielestäni leffan biisitarjonta on heikompaa kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

High School Musical 2, 2007, Walt Disney Pictures, Disney Enterprises, First Street Films, Salty Pictures

Arvostelu: Halloween (2007)

HALLOWEEN

Ohjaus: Rob Zombie

Pääosissa: Tyler Mane, Daeg Faerch, Malcolm McDowell, Scout Taylor-Compton, Sheri Moon Zombie, William Forsythe, Hanna Hall, Brad Dourif, Danielle Harris, Kristina Klebe, Danny Trejo, Skyler Gisondo, Jenny Gregg Stewart, Pat Skipper, Dee Wallace ja Udo Kier

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Unrated Director's Cut: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 18

Halloween on uudelleenfilmatisointi John Carpenterin kauhuelokuvasta Halloween - naamioiden yö (Halloween) vuodelta 1978. Elokuvasarjan edellisen osan, Halloween: Resurrectionin (2002) oltua taloudellinen pettymys, josta sarjan fanitkaan eivät pitäneet, Dimension Films -yhtiöllä pohdittiin, mitä tehdä sarjan kanssa. Useampi käsikirjoittaja työsti erilaisia jatkokäsikirjoituksia, jotka kulkivat nimillä "Halloween: Bad Blood", "Halloween: Retribution", "Halloween: Asylum" ja "Halloween: The Missing Years". Freddy vs. Jasonin (2003) oltua hitti, yhtiö pohti kokeilevansa samanlaista crossover-elokuvaa, jossa Michael Myers kohtaisi Hellraiser-elokuvien (1987-) kenobiitit. Projekti ei kuitenkaan edennyt, joten yhtiö päättikin tehdä uudelleenfilmatisoinnin alkuperäisestä elokuvasta. Ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi valittiin White Zombie -yhtyeen laulaja ja innokas Halloween-fani Rob Zombie. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2007 ja lopulta Halloween sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, saman vuoden elokuussa. Kriitikot ja osa faneista lyttäsivät elokuvan, mutta se oli taloudellinen hitti, tuolloin jopa parhaiten menestynyt Halloween-elokuva lippuluukuilla. Itselleni juuri tämä Halloween-elokuva oli ensikosketukseni elokuvasarjaan. En pitänyt leffasta tuolloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan tai sen jatko-osaa, Halloween II:a (2009). Kun ryhdyin vuonna 2017 arvostelemaan joka vuosi yhden elokuvan sarjasta, tiesin, että vääjäämättä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tälle leffalle. Vuosi Halloween: Resurrectionin jälkeen katsoin vihdoin uudestaan Rob Zombien Halloweenin.

Murhattuaan osan perheestään lapsena ja jouduttuaan vankimielisairaalaan, Michael Myers karkaa eräänä halloweenina, etsiäkseen siskonsa Laurien.

Uudelleenfilmatisointina alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä, vuoden 2007 Halloween sisältää toki aika lailla saman hahmokattauksen. Keskiössä on tietty itse ikoninen murhaaja Michael Myers (lapsena Daeg Faerch ja aikuisena Tyler Mane), joka nousee aiempaa selvemmin elokuvan päähenkilöksi. Rob Zombielle ei nimittäin riittänyt alkuperäisen elokuvan selitys, että Michael olisi yksinkertaisesti puhdas pahuuden ilmentymä, vaan hän on halunnut selittää juurta jaksaen, miksi Michaelista tuli sellainen kuin hän on: traumaattisen lapsuuden takia. Michaelin äiti Deborah (Sheri Moon Zombie) oli strippari, isäpuoli Ronnie (William Forsythe) väkivaltainen alkoholistimulkku ja isosisko Judithkin (Hanna Hall) naljaili veljelleen minkä ehti, unohtamatta jatkuvaa läpsimistä. Tähän kun vielä lisää päälle koulukiusaajat, Michaelin raivo ja kostonhimo ymmärrettävästi kasvavat. Jo Michael Myersin kohdalla Zombie on ajanut päin mäntyä. Yrittäessään selittää Michaelin murhahalua, Zombie unohti sen, että alun perin hahmossa nimittäin kauhistutti se, että hän tuli täysin hyvinvoivasta ja normaalista perheestä, millä haettiin sitä, että pahuus voi syntyä missä tahansa olosuhteissa. Zombie teki Michaelista olosuhteidensa uhrin ja siten hän herättää katsojan sympatiat kaltoinkohdellun pojan puolelle. Kun siis Michael ryhtyy pistämään hengiltä niitä, jotka ovat olleet hänelle ikäviä, ei katsoja pelkää tätä, vaan nimenomaan haluaa tämän onnistuvan tavoitteessaan. Kun Zombie yrittää elokuvan loppupäässä maalailla Michaelista pahista, ei hän siihen pysty, koska hän on siihen asti asettanut katsojan hahmon puolelle.

Elokuvassa nähdään myös Malcolm McDowell Michaelia tutkivana ja tämän auttamista yrittävänä tohtori Loomisina, Udo Kier vankimielisairaalan johtajana Walkerina, Danny Trejo Michaelille sympaattisena hoitajana Ismaelina, Scout Taylor-Compton Lauriena, joka paljastuu tässä uudelleenfilmatisointisarjassa jo ykkösosassa Michaelin pikkusiskoksi, Kristine Klebe ja Danielle Harris Laurien kavereina Lyndana ja Anniena, sekä Brad Dourif Annien isänä, seriffi Brackettina. McDowell on elokuvan harvoja valopilkkuja. Ei hänestä löydy samaa karismaa kuin alkuperäisleffassa hahmoa esittäneestä Donald Pleasencestä, mutta on hän silti oiva roolissaan. Muu näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta ja etenkin Taylor-Compton oli virhevalinta kenties kauhuhistorian tunnetuimman final girlin, Laurien osaan. Toki jo 2000-luvun alussa neitseellinen ja kiltti selviytyjätyttö oli muuttunut aikamoiseksi kliseeksi, mutta eipä leffan ratkaisu tehdä Lauriesta rivouksien puhuja sen parempikaan ratkaisu ole. Nyt tyttökolmikko tuntuu vain toistensa tylsiltä klooneilta, eikä katsojaa kiinnosta heidän kohtalo pätkääkään.

En piitannut Rob Zombien Halloweenista vuosia sitten, kun näin sen ensikosketuksenani Michael Myersin tarinaan ja nyt, kun olen nähnyt kaikki aiemmin ilmestyneet Halloween-elokuvat, pidin tästä rainasta vielä vähemmän. Iso syy tähän tosiaan on se, että Zombie on tehnyt pelkkiä virheliikkeitä Michaelin kanssa. Kun katsoja pistetään Michaelin puolelle, elokuva luo tietyn hyväksynnän hänen teoilleen, eikä tätä pysty pitämään uhkana. Suuren osan ajasta Michael vain kostaa niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin. Yhdessä kohtaa hän jopa pelastaa naispotilaan tämän raiskaavilta hoitajamiehiltä. Miten muka hän olisi siis elokuvan pahis, jota pitäisi pelätä? Ja kun katsoja ei pelkää Michael Myersiä, on jokin mennyt todella pahasti vikaan. Rob Zombien Halloween onkin kauhuelokuva, joka ei pelota juuri tippaakaan.

Kyseessä on kaikin puolin tyylitajuton ja tönkösti laadittu filmi, joka ei osaa päättää, kenen puolelle se haluaisi katsojan asettuvan. Elokuva onkin periaatteessa jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko keskittyy Michaelin ikävään lapsuuteen ja tämän aikaan vankimielisairaalassa. Toisella puoliskolla Michael karkaa ja elokuva muuttuu lähes täysin kopioksi alkuperäisestä klassikosta ja yhtäkkiä elokuva toivoo, että katsoja kääntyisikin Michaelia vastaan. Jos ensimmäinen puolisko tuntui jo laahaavan, toinen puolisko on erittäin pitkäveteistä seurattavaa. Edes tapot eivät ole mielenkiintoisia tai järin shokeeraavia. Zombie on luottanut leffassa niin paljon kurjuudella mässäilyyn, että lopputuloksena on kaikin puolin suorastaan masentava elokuva, jota tuskin katson enää uudestaan. Ja ai kamala, olen kuullut, että pari vuotta myöhemmin tehty jatko-osa on vielä tätäkin huonompi.

Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan häävi. Kauhukohtauksissa Zombie on halunnut stimuloida paniikin tunnetta myös kuvauksella, pistäen kameran heilumaan ja leikaten kohtauksen ajoittain aikamoiseksi silpuksi. Leikkaus on muutenkin kehnoa ja parin tunnin mitassa leffassa kyllä riittäisi runsaasti saksimisen varaa. Lavasteet ovat sentään mainiot ja veriset maskeeraukset oivat. Puvustajat ovat saaneet Michaelin ulkonäön suurin piirtein nappiin tuttua naamaria ja haalaria myöten, joskin on jopa huvittavaa, kuinka elokuva haluaa pakkomielteisesti perustella, miksi Michael käyttää naamioita ja juuri sitä tuttua, valkoiseksi maalattua William Shatner -maskia. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Tyler Bates, mutta eipä Bates saa mitään omaa aikaiseksi, vaan kaikki musiikit ovat suoraan alkuperäisleffasta kierrätettyjä Carpenterin töitä. Zombien tyylitajuttomuudesta kertoo paljon jo se, missä kohtaa hän pistää ikonisen tunnusmelodian soimaan. Sen sijaan, että tunnari pärähtäisi käyntiin vaikka alkuteksteissä, siinä kohtaa kun lapsi-Michael passitetaan vankimielisairaalaan tai kun hän aikuisena pistää tutun maskinsa vihdoin päälle, se alkaa täysin töksähtäen kohtauksessa, jossa Michael juoksee ulos koulusta kesken päivän, jouduttuaan rehtorin juttusille kiusaamistapauksen tiimoilta. Ei helvetti, mitä paskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween, 2007, Dimension Films, The Weinstein Company, Nightfall Productions, Trancas International Films, Spectacle Entertainment Group

Arvostelu: Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)

FANTASTIC FOUR: HOPEASURFFARI

FANTASTIC FOUR: RISE OF THE SILVER SURFER

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Kerry Washington, Andre Braugher, Laurence Fishburne, Doug Jones, Beau Garrett ja Brian Posehn

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Fantastic Four (2005) oli kriitikoiden nuivasta palautteesta huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2006 ja lopulta Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, eli suomalaisittain Fantastic Four: Hopeasurffari sai ensi-iltansa kesäkuussa 2007. Elokuva sai kriitikoilta hieman paremman vastaanoton kuin ensimmäinen osa, mutta se ei ollut yhtä iso hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Fantastic Four: Hopeasurffarin heti, kun se saapui myyntiin ja vuokralle Suomessa. En pitänyt elokuvasta yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta, mutta olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt ainakin kymmenen vuotta. Nyt kun ensimmäinen Fantastic Four -elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa ja Marvelilta on tulossa uusi The Fantastic Four: First Steps -elokuva (2025), päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan ja samalla arvostella ne. Pidin ensimmäisestä Fantastic Fourista enemmän kuin muistin ja aloitin uteliain mielin Fantastic Four: Hopeasurffarin katselun, toivoen, että se pystyisi samaan.

Reed Richardsin ja Sue Stormin häät keskeytyvät, kun ulkoavaruudesta saapunut mystinen Hopeasurffari aiheuttaa kaaosta ja varoittaa Maata lähestyvästä tuhoajasta, Galactuksesta.

Tuttu Fantastic Four, eli näin suomalaisittain Ihmenelosten tiimi tekee paluun jatko-osassa. Ioan Gruffudd näyttelee porukan älykköä, supervenyvää Reed Richardsia, eli Herra Fantastista, Jessica Alba esittää hänen morsiantaan, näkymättömäksi muuttuvaa ja voimakenttiä luovaa Sue Stormia, eli Näkymätöntä naista, Chris Evans nähdään Suen veljenä, tulivoimaisena Johnny Stormina, eli Liekkinä ja Michael Chiklis palaa rooliinsa Ben Grimmiksi, eli kiviseksi ja väkivahvaksi Möykyksi. Nelikon hieman reistaileva ryhmädynamiikka oli ensimmäisen elokuvan suurin voimavara ja sama tapahtuu myös tällä kertaa. Sankarit tulevat kuitenkin hieman paremmin toimeen ja ajoittaisesta kettuilusta huolimatta Johnny ja Ben puhaltavat enemmän yhteen hiileen. Reedin ja Suen romanssi kukkii ja pari onkin juuri aloittamassa vuosisadan häät, kun heidät vedetään takaisin sankarihommiin. Gruffudd, Evans ja Chiklis ovat toistamiseen oivallisia rooleissaan, mutta Alba jää tälläkin kertaa nelikon heikoimmaksi suorittajaksi.

     Paluun tekevät myös Benin mielitietty, sokea Alicia (Kerry Washington) ja ykkösleffan pahis Victor Von Doom (Julian McMahon), jolla on tietty uudet katalat suunnitelmat Ihmenelosten päiden menoksi. Tärkeämpi vastus on kuitenkin hirmuista Galactusta palveleva Hopeasurffari (asussa Doug Jones ja äänenä Laurence Fishburne), joka saapuu valmistelemaan Maata kosmisen herransa seuraavaksi ateriaksi. Hopeasurffari on hupsusta konseptistaan huolimatta onnistuneesti toteutettu hahmo, kun taas Tohtori Doom jää tälläkin kertaa vaisuksi versioksi siitä, mitä sarjakuvien superpahis voisi olla. Merkittävänä hahmona nähdään myös viime vuonna menehtyneen Andre Braugherin näyttelemä armeijan kenraali Hager ja käypä ruudulla myös kääntymässä joku Stan Lee, kuka lie sitten onkaan...

Kuten kerroin arvostelussani ensimmäisestä Fantastic Fourista, kyseinen elokuva osoittautui jopa pienimuotoiseksi yllätykseksi, kun katsoin sen nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen. Siitä löytyy selvät vikansa, mutta moniin myöhemmin ilmestyneisiin supersankarielokuviin verrattuna se näyttäytyy mielestäni nyt paremmassa valossa kuin ilmestyessään. Harmillisesti täysin samaa ei voi sanoa jatko-osasta Fantastic Four: Hopeasurffari. Kakkoselokuva on lähinnä ihan kiva tapaus, joka jää hassusti puolitiehen potentiaalistaan. Monille faneille erityisesti elokuvan tulkinta Galactuksesta jättimäisenä avaruuspilvenä oli suoranainen pyhäinhäväistys ja vaikka tämän version voisikin katsoa sormien läpi, on varsinainen mittelö mahtiolentoa vastaan leffan lopussa aikamoinen antikliimaksi kaiken kasvattelun jälkeen. Ihmeneloset eivät edes ryhdy taistelemaan tätä pahaa olentoa vastaan.

Elokuva muutenkin lässähtää käsiin loppumetreillään. Se rakentelee oikein toimivasti mysteeriä avaruudesta saapuneen surffailijan ja tämän palveleman mestarin ympärillä, minkä lisäksi ensimmäiset kohtaamiset Hopeasurffarin kanssa ovat aidosti viihdyttäviä ja mukaansatempaavia toimintakohtauksia. Avaruushahmosta ja tämän monimutkikkaasta suhteesta herraansa olisi saatu kaiveltua esiin enemmänkin, mutta sellaiseen ei tunnu olevan aikaa - etenkin kun Tohtori Doom on varsin väkinäisesti tungettu mukaan. Asiaa ei auta, että leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia. Omalla painollaan rakentuva mysteeri ja jännite törmäävät kuin seinään, kun aika loppuu kesken ja viimeisen vartin aikana kaikki kiirehditään turhauttavalla tavalla päätökseensä.

Tim Story jatkoi ohjaajan penkillä ja onnistuu hetkittäin toistamaan ykkösleffan tiettyä viehättävyyttä, mikä syntyy mainion nelikon kautta. Hänen ongelmaksi kuitenkin koitui Don Paynen ja Mark Frostin kömpelö käsikirjoitus, jossa on haukattu liian iso pala kakkua purtavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin Fantastic Four: Hopeasurffari jättää toivomisen varaa. Se on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus mainiota, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä ajat sitten. Etenkin loppuhuipennuksen efektimekastus näyttää tänä päivänä aika heikolta. Äänimaailma on sen sijaan pätevästi rakennettu ja toistamiseen John Ottman tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, jolla yritettiin pohjustaa mahdollista kolmososaa. Elokuvan heikohkon vastaanoton myötä studiolla päädyttiin lopulta siihen tyypillisimpään ratkaisuun, eli aloittaa koko homma alusta muutaman vuoden jälkeen. Palataan vuoden 2015 Fantastic Four -leffaan sitten kuukauden päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, 2007, Twentieth Century Fox, Marvel Studios, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions

Arvostelu: Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007)

ALIENS VS. PREDATOR 2

ALIENS VS. PREDATOR: REQUIEM

Ohjaus: Colin Strause ja Greg Strause

Pääosissa: Steven Pasquale, Johnny Lewis, John Ortiz, Kristen Hager, Reiko Aylesworth, Sam Trammell, Ariel Gade, David Paetkau, Gina Holden, David Hornsby, Chris William Martin, Chelah Horsdal, Liam James, Kurt Max Runte, Matt Ward, Michael Suchánek, Tim Henry, Robert Joy, Tom Woodruff Jr., Ian Whyte ja Françoise Yip

Genre: kauhu, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Scifikauhuelokuvasarja Alienin (1979-) ja scifitoimintaelokuvasarja Predatorin (1987-) risteyttänyt elokuva AVP: Alien vs. Predator (2004) oli taloudellinen hitti, vaikka kriitikot lyttäsivät sen ja monet fanitkin antoivat sille negatiivista palautetta. Taloudellisen menestyksen myötä 20th Century Fox pisti jatko-osan tuotantoon ja pestasi ohjaajiksi Strausen veljekset Colinin ja Gregin, jotka olivat pitkään haaveilleet mahdollisuudesta Hollywoodissa ja olivat pyrkineet jo ensimmäisen Alien vs. Predator -filmin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja lopulta Aliens vs. Predator: Requiem, eli suomalaisittain ihan vain Aliens vs. Predator 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2007. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, minkä lisäksi niin elokuvasarjojen fanit kuin kriitikotkin haukkuivat sen lyttyyn. Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuudet huonoimpana jatko-osana ja kauhuelokuvana. Kuten kerroin arvostelussani AVP: Alien vs. Predatorista, avaruusmonstereiden ensimmäinen yhteisleffa on itselleni nostalginen tapaus, jonka parissa viihdyn passelisti edelleen. Jatko-osasta, jonka näin muutama vuosi ensimmäisen jälkeen, en kuitenkaan ole koskaan pitänyt. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella elokuvan, sekä sen jatko-osan. Katsoinkin Aliens vs. Predator 2:n heti seuraavana iltana.

Alien ja predatorin symbioosi predalien aiheuttaa tuhoa saalistajien aluksessa ja saa sen tekemään pakkolaskun lähelle pientä coloradolaiskaupunkia, Gunnisonia, jonka asukkaat joutuvat keskelle avaruusolentojen välistä taistelua.

Siinä, missä ensimmäinen Alien vs. Predator -elokuva keskittyi tutkimusryhmään, joka lähti selvittämään mysteerisen pyramidin saloja, pieneen amerikkalaiskaupunkiin sijoittuva jatko-osa kertoo Gunnisonin asukkaista. Heitä ovat muun muassa paikallinen sheriffi Eddie (John Ortiz), apulaissheriffi Ray (Chris William Martin) ja hänen vaimonsa Carrie (Gina Holden), vastikään vankilasta vapautunut Dallas (Steven Pasquale) ja hänen pikkuveljensä Ricky (Johnny Lewis), Rickyn ihastuksenkohde Jesse (Kristen Hager) ja Jessen poikaystävä Dale (David Paetkau), kotiinsa palaava sotilas Kelly (Reiko Aylesworth), hänen miehensä Tim (Sam Trammell) ja heidän tyttärensä Molly (Ariel Gade), sekä metsästäjä Buddy (Kurt Max Runte), hänen vaimonsa Darcy (Chelah Horsdal) ja heidän poikansa Sam (Liam James). Eivät ykkösleffan hahmot mitään erityisen moniulotteisia tai muistettavia olleet, mutta he muodostivat sentään ihan tarpeeksi tykättävän joukon, jotta heitä kannusti, kun paska osui tuulettimeen. Näistä gunnisonilaisista ei jaksa välittää tuon taivaallista. Hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja mitäänsanomattomampia, suorastaan käveleviä karikatyyrejä, joiden ainoa funktio on toimia tykinruokana. Näyttelijöissäkään ei ole pahemmin kehumista, etenkään teineissä. Parhaiten suoriutuu sheriffiä esittävä Ortiz.

     Alienien ja predatorin asuissa hikoilevat toistamiseen Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte, jotka hyppäävät antaumuksella takaisin ikonisten scifimörköjen saappaisiin. Kumpikin suoriutuu toistamiseen mallikkaasti. Whyte hoitaa hommansa erityisen hyvin, tehden tämänkertaisesta predatorista erilaisen kuin viime leffassa. Ykkösleffan saalistajat olivat vielä teini-ikäisiä kokelaita, mutta tämänkertainen predator on kokenut soturi ja sen myös huomaa. Lisäksi menoon hyppää mukaan ykkösleffan päätteeksi syntynyt predalien, nimensä mukaisesti predatorin ja alienin sekoitus, joka on aivan mahtava idea. Harmi vain, ettei uutta olentoa hyödynnetä kaksisesti.

Ensimmäistä Alien vs. Predator -elokuvaa kritisoitiin ilmestyessään fanien toimesta sen "lapsiystävällisyydestä" ja valoisuudesta, eivätkä nämä kritiikit ole selvästi menneet ohi studiopomoilta ja jatko-osan tekijöiltä. Aliens vs. Predator 2:sta on tehty huomattavasti edeltäjäänsä väkivaltaisempi, raaempi ja synkempi. Päät räjähtelevät, veri roiskuu, raajat sulavat happoverestä, eivätkä edes lapset ole turvassa, kun nämä avaruuden hirviöt ryhtyvät rellestämään. Raakuuksissa on siis väännetty nupit kaakkoon ja vaikka toisaalta pidän siitä, että tekijät ovat olleet varsin rohkeita etenkin Hollywoodin mittareilla, välillä mennään liian pitkälle. Tarvitseeko tekijöiden oikeasti näyttää, kun raskaana olevan naisen vatsasta purskahtaa ulos alien-vauvoja, jotka ovat juuri ahmineet ihmisvauvan?

Ja jos jossain tekijät ovat menneet aivan liian pitkälle, niin synkkyydessä. Eikä kyse ole nyt tummasävyisistä teemoista ja sen sellaisista, vaan siitä että valaisutiimi taisi jäädä kotiin elokuvaa tehdessä. Suuri osa leffasta tapahtuu niin pimeässä, että katsojan on jatkuvasti vaikea saada selvää, mitä ruudulla tapahtuu. Itse katsoin elokuvan keskellä yötä, verhot visusti ikkunoissa ja valot pois päältä, mutta silti turhauduin vähän väliä Aliens vs. Predator 2:n pimeyden takia. Erityisen turhauttavaa on, että puvustajat ovat selvästi tehneet upeaa työtä näiden monstereiden kanssa, mutta surkean valaisun takia xenomorpheista ja predatorista on usein näkyvissä pelkät siluetit. Uuden predalien-hirviön ulkonäöstä on vaikea muodostaa mielipidettä, kun otusta ei pääse koskaan näkemään kunnolla. Ja jos leffan ensimmäinen puolisko turhauttaa vähäisen valaistuksen takia, niin todellinen ärtymys syntyy, kun taistelun tiimellyksessä predator menee räjäyttämään paikallisen voimalan ja kaupungista katkeavat sähköt.

Tylsät, pahviset hahmot, yliampuvuuksiin äityvä raakuus ja liiallinen pimeys ovat vain osa leffan ongelmista. Ei ensimmäisen elokuvan käsikirjoitusta kehtaisi vaikkapa Oscareihin pistää ehdolle, mutta löytyi sen tekstistä enemmän sisältöä kuin tästä. Siinä sentään rakennettiin mysteeriä ja pohdittiin mytologiaa näiden olentojen vastakkainasettelun taustalle. Jatko-osasta ei löydy mitään tällaista. Predalienin aiheuttaman tuhon takia predator-alus tekee pakkolaskun takaisin Maahan ja sitten nähdään, kun ihmiset joutuvat kerta toisensa perään jonkun näistä monstereista uhriksi, kunnes lopputekstit lähtevät rullaamaan. Aliens vs. Predator 2 on todella laiskasti pistetty kasaan - niinkin laiskasti, että tekijät tuntuvat jatkuvasti unohtavan asioita edellisosasta, oli kyse sitten predatorien aluksen lavastuksesta tai erään hahmon vitsailusta, että "eikös halloween ole vasta lokakuussa?" Ensimmäinen elokuva tapahtui 10. lokakuuta 2004 ja kaiken tiedon mukaan jatko-osa tapahtuu päivää tai paria myöhemmin.

Merkittävä ongelma on myös se, ettei elokuva oikein tunnu Alienilta tai Predatorilta. Etenkin alienit tuntuvat vierailta omassa elokuvassaan, eivätkä ne istu filmin pikkukaupunkiasetelmaan. Mukaan mahtuu pari Predator-leffalta tuntuvaa hetkeä, kun saalistaja väijyy metsässä, mutta muuten leffa muistuttaa enemmän jotain slasher-kauhurainaa. Erityisesti Rickyn, Jessen ja Dalen välisestä kolmiodraamasta tulee mieleen joku halpa teinikauhuilu ja niinpä xenomorphin tai predatorin sijaan katsoja odottaa hahmojen kimppuun hyökkäävän ennemminkin Jason Voorheesin tai Michael Myersin tapaisia murhaajia.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Strausen veljekset Colin ja Greg, jotka olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa ovenväliin Hollywoodissa ja saivatkin lopulta tahtonsa läpi, kun 20th Century Fox tarjosi heille mahdollisuutta ohjata AVP: Alien vs. Predatorin jatko-osan. Strauset olivat kovia fanipoikia ja sen myös näkee. Jatko-osa kun näyttää ja tuntuu fanileffalta, mitä vain pahentaa kiusallisen kehnosti mukaan ujutetut viittaukset aiempiin elokuviin "Get to the choppa." -repliikistä lähtien. Veljesten työ on kehnoa ja amatöörimäistä, eikä asiaa auta Shane Salernon ontto käsikirjoitus. Leffa on kuvattu ihan passelisti, mutta kuten jo olen ilmaissut, hyvätkin otokset menevät pilalle, kun lamppuja ei ole sytytetty. Leikkaus ei ole kaksista ja siitä tulee usein televisiomainen olo, kun kohtaukset yleensä loppuvat mustaan ruutuun mainoskatkon omaisesti. Sentään äänimaailma on pätevästi rakennettu. Elokuvassa hyödynnetään edellisosaa enemmän ikonisia alien- ja predator-ääniä, minkä lisäksi Brian Tyler on hyödyntänyt sävellyksissään hirviöiden soololeffojen musiikkeja. Tylerin melodiat ovatkin yksi leffan harvoja hyviä puolia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aliens vs. Predator: Requiem, 2007, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Dune Entertainment

Arvostelu: Evan taivaanlahja (Evan Almighty - 2007)

EVAN TAIVAANLAHJA

EVAN ALMIGHTY

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Steve Carell, Morgan Freeman, Lauren Graham, Wanda Sykes, John Michael Higgins, John Goodman, Jimmy Bennett, Graham Phillips, Johnny Simmons, Jonah Hill, Molly Shannon, Ed Helms, Dean Norris ja Simon Helberg

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Carreyn tähdittämä komedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Idea jatko-osaan syntyi Bobby Florsheimin ja Josh Stolbergin käsikirjoituksesta nimeltä "The Passion of the Ark", jonka Sony ja Universal päättivät tuottaa yhdessä, mutta niin, että Steve Oedekerk muovaisi siitä jatkotarinan Bruce - taivaanlahjalle. Carrey ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten Bruce - taivaanlahjassa sivuosaa esittänyt Steve Carell päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2006, budjetin kasvaessa yhä vain isommaksi ja muutaman vuoden ajan elokuva pitikin kaikkien aikojen kalleimman komedialeffan titteliä 175 miljoonan dollarin budjetillaan. Evan taivaanlahja ilmestyi lopulta kesäkuussa 2007. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle, eikä se ollut kummoinen hitti, etenkään korkeaan budjettiinsa verrattuna. Itse tykkäsin elokuvasta, kun näin sen ensi kertaa joskus kymmenisen vuotta sitten. Olen katsonut leffan kai vain kertaalleen uudestaan, mutta siitäkin katselusta on jo vierähtänyt muutamia vuosia. Kun huomasin Bruce - taivaanlahjan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat elokuvat.

Uutistoimittaja Evan Baxter saa uuden työpaikan kongressiedustajana ja muuttaa perheensä kanssa Virginiaan. Siellä alkaa tapahtua kummia, eläinten ryhtyessä seuraamaan Evania, valtavien puulastien ilmestyessä perheen pihalle ja itse Jumalan saapuessa kertomaan, että Evanin täytyy rakentaa arkki, sillä uusi tulva on tulossa.

Bruce - taivaanlahjassa Carreyn näyttelemän Bruce Nolanin vihamiestä ja kilpailijaa, Evan Baxteria esittänyt Steve Carell palaa rooliinsa Evan taivaanlahjassa. Jatko-osassa Evanista on tehty pidettävämpi hahmo, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan, toisin kuin aiemmassa filmissä, jossa katsoja toivoi Evanin potkuja. Carell pääsee tällä kertaa kunnolla valokeilaan, eikä vain pariksi hassuksi hetkeksi. Välillä Carell käy hermoille liiallisella karjumisellaan, mutta muuten hän istuu erittäin passelisti osaansa toiseksi uutisankkuriksi, jota Jumala päättää hieman näpäyttää.

     Jumalana nähdään toki tälläkin kertaa karismaattinen Morgan Freeman, joka taivaallisen äänensä kanssa sopii rooliin. Uusina hahmoina esitellään Evanin perhe, johon kuuluvat vaimo Joan (Lauren Graham) ja lapset Dylan (Johnny Simmons), Jordan (Graham Phillips) ja Ryan (Jimmy Bennett), sekä Evanin kongressitiimiin kuuluvat assistentit Rita (Wanda Sykes), Marty (John Michael Higgins) ja Eugene (Jonah Hill) ja komitean puheenjohtaja Chuck Long (John Goodman). Sivunäyttelijät toimivat kelvollisesti osissaan, Goodmanin varsinkin toimiessa hyvin vaikutusvaltaisena kongressimiehenä. Sykes on leffan hupaisinta antia sanavalmiina assistenttina, mutta Graham jää aika latteaksi vaimohahmona.

Jos Evan taivaanlahjaa täytyy jostain kehua, niin on hienoa, etteivät tekijät lähteneet toistamaan ensimmäisen elokuvan tarinaa, antaen Jumalan voimat tällä kertaa Evanille Brucen sijaan. On veikeä idea hyödyntää ja modernisoida yhtä Raamatun tunnetuimmista tarinoista, eli Nooan arkkia. Lähtökohta ja eri päähenkilö luovat hyvin oman filminsä, jonka voi katsoa sujuvasti, vaikkei olisi Bruce - taivaanlahjaa nähnytkään. Suosittelen tosin silti ykkösleffaa ylitse tämän, sillä Evan taivaanlahja ei ole elokuvana kovin kaksinen. Hauskasta ideasta huolimatta kyseessä ei ole kovin hauska leffa ja huumoripuoli jää vähän väliä latteaksi. Siinä, missä oli lystikästä seurata Brucen uusien jumalallisten kykyjen testailuja, Evanin arkkioperaatio on usein jopa aika surumielistä katseltavaa.

Kun Bruce sai Jumalalta voimansa, ne auttoivat häntä etenemään urallaan. Toki samalla elokuva sisälsi tuttua viestiä suuren voiman tuomasta suuresta vastuusta ja kuinka tämä suuri vastuu oli liikaa Brucelle, mutta silti konseptista saatiin nauruja aikaiseksi. Tällä kertaa kun Jumala pakottaa Evanin rakentamaan arkin, se vain vahingoittaa hänen uraansa ja aiheuttaa hallaa myös perheelle. Arkin väsääminen käy turhan dramaattiseksi, Evanin uurtaessa yksinään. Toki urapuolta yritetään korvata sillä, että kongressissa on jotain mätää ja on siis hyvä, ettei Evan ylene siellä toivomallaan tavalla.

Tietystä haikeasta draamapuolestaan huolimatta Evan taivaanlahja onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Se ei erityisemmin saa nauramaan - vaikka pakko myöntää, että hörähdin kovaäänisesti, kun paikallisen elokuvateatterin näytetään pyörittävän filmiä "40 v. ja neitsyt Maria", viittauksena tietty Carellin hittikomediaan 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin - 2005) - mutta toimii keskinkertaisena hyvän mielen hömppänä koko perheen yhteiseen leffailtaan. Lapsikatsojille loppuhuipennus voi käydä jopa hieman jännittäväksi, kun taas aikuiskatsojat saattavat pyöritellä silmiään lopputekstien aikana esitettävälle tanssinumerolle.

Bruce - taivaanlahjan ohjaaja Tom Shadyac jatkaa myös Evan taivaanlahjan parissa, muttei tee yhtä mainiota työtä. Sen lisäksi, ettei ohjauksesta löydy samaa sähäkkyyttä, ei Carell lopulta ole Carreyn veroinen komediatähti. Steve Oedekerkin käsikirjoituskaan ei yllä samalle tasolle kuin viimeksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin. Arkin valtavat lavasteet ovat hienot ja niin Evanin puvustus kuin maskeeraus muuttuu paremmaksi leffan edetessä ja hänen muovautuessa Nooan näköiseksi. Leffaa varten tekijät saivat jopa 177 lajia eri eläimiä koulutettuina. Eläimet on hyvin saatu kohtauksiin, etenkin kun ottaa huomioon, että lihansyöjät täytyi kuvata erillään muista ja liittää mukaan jälkikäteen. Oikeiden eläinten käyttö oli hyvä päätös, sillä tulvan huonoista digiefekteistä päätellen elokuva olisi todella kiusallinen tietokone-elukoiden kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Evan taivaanlahja on aika keskinkertainen lisäosaleffa erittäin hauskalle komediaelokuvalle. On hienoa, etteivät tekijät päättäneet vain kierrättää ensimmäisen elokuvan tarinaa ja Nooan arkin kertomuksen modernisointi toimii hyvänä lähtökohtana. Siitä saisi aikaiseksi potentiaalisesti todella lystikkään filmin, mutta lopputulos on oudon ankea. Huumorin taso ailahtelee ja jatkuvasti elokuva muuttuu enemmänkin surumieliseksi draamaksi. Kaikki johtaa kuitenkin toimivaan loppuhuipennukseen, vaikka tulvan digiefektit eivät huimaa päätä ja lopun tanssinumero on todella myötähäpeällinen. Steve Carell on mainio pääroolissa Evan Baxterina ja muutkin näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä. Evan taivaanlahja ei ole kovin kaksinen leffa, mutta se sopii passelisti kertakäyttöön, jos tykkäsit kovasti Bruce - taivaanlahjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evan Almighty, 2007, Universal Pictures, Spyglass Entertainment, Relativity Media, Shady Acres Entertainment, Original Film, Columbia Pictures, Playtone

Arvostelu: 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007)

28 VIIKKOA MYÖHEMMIN

28 WEEKS LATER

Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo
Pääosissa: Robert Carlyle, Rose Byrne, Jeremy Renner, Imogen Poots, Mackintosh Muggleton, Harold Perrineau, Catherine McCormack ja Idris Elba
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Danny Boylen kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden ja genrefanien kehuma menestys, joten Boyle alkoi pian suunnittelemaan sille jatkoa. Vuonna 2005 Boyle päätti kuitenkin luopua ohjaajan hommasta, tehdäkseen scifielokuvan Sunshine (2007) ja hänet korvattiin Juan Carlos Fresnadillolla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja 28 viikkoa myöhemmin sai ensi-iltansa toukokuussa 2007. Elokuva menestyi hyvin ja kriitikot pitivät siitä, vaikkei se saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin edeltäjänsä. Itse en ollut aiemmin nähnyt 28 viikkoa myöhemmin, ainoastaan ensimmäisen elokuvan joitain vuosia sitten. Kun 28 päivää myöhemmin täytti viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle ja nyt kun on kulunut 28 viikkoa ensimmäisen osan arvostelusta, on aika ottaa käsittelyyn 28 viikkoa myöhemmin.

On kulunut 28 viikkoa siitä, kun kaamea virus muutti suuren osan Ison-Britannian asukkaista verenhimoisiksi raivohulluiksi. Ensimmäiset ihmiset muuttavat takaisin Lontooseen, kun armeija on saanut tapettua kaikki viruksen kantajat... tai niin he luulevat ja pian on taas helvetti irti.

28 viikkoa myöhemmin ei kerro enää ensimmäisen elokuvan selviytyjähahmoista, Jimistä (Cillian Murphy), Selenasta (Naomie Harris) ja Hannahista (Megan Burns), vaan leffassa pistetään uusi joukko ihmisiä kohtaamaan nämä zombimaiset ihmishirviöt. Robert Carlyle näyttelee Donia, joka on onnistunut pysymään piilossa ja elossa viruksen levitessä, ja joka pääsee vihdoin lastensa Tammyn (Imogen Poots) ja Andyn (Mackintosh Muggleton) luokse, kun nämä saapuvat ensimmäisten joukossa Lontooseen. Jeremy Renner taas esittää tarkka-ampuja Doylea, joka yhdessä helikopterilentäjä Flynnin (Harold Perrineau) kanssa yrittää valvoa, että Lontoo pysyy turvassa. Rose Byrne nähdään sairaanhoitaja Scarletina, Idris Elban näytellessä armeijan kenraali Stonea. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä rooleissaan, joskin karismaattinen Elba valuu täysin hukkaan muutaman minuutin ruutuajallaan. Carlyle on pätevä perheenisänä ja Poots ja Muggleton sopivat sisaruksiksi, joiden haluaa nähdä selviävän, kun virus lähtee leviämään uudestaan. Renner, Perrineau ja Byrne ovat myös mainiot osissaan. Etenkin Renner istuu erinomaisesti soturiksi, jolla on erittäin hyvä sihti - onhan hän parhaiten tunnettu Marvelin elokuvauniversumin Hawkeye-jousiampujasankarina.

Pelkäsin etukäteen, että todella mainion 28 päivää myöhemmin -elokuvan jälkeen 28 viikkoa myöhemmin vajoaisi perinteiseen kauhujatko-osien tapaan huomattavasti heikompaan päätyyn, mutta elokuva osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Ei leffa tavoita ensimmäisen elokuvan vaikuttavuuksia, mutta se toimii silti varsin pätevänä jatkokertomuksena. Näin korona-ajan jälkeen elokuvan alkupäässä häiritsee lähinnä, kuinka kaikki ovat jo parinkymmenen viikon jälkeen varmoja, että virus on saatu täysin kuriin - etenkin kun kyse on vielä tällaisista ihmislihaa janoavista monstereista. Siitä huolimatta jatko-osa nappaa oivallisesti mukaansa.

Alkupää elokuvasta kulutetaan lähinnä sen odotteluun, milloin virus lähtee taas tosissaan liikkeelle, mutta kun se vihdoin tapahtuu, on loppuleffa onnistuneen jännittävää kyytiä. Tunnelma tiivistyy kaiken aikaa ja pimeässä metrotunnelissa tapahtuvasta loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi hyvinkin intensiivinen. Pitkin elokuvaa jännitettä rakennetaan eri keinoin ja alkuperäisestä filmistä tuttu pakokauhun ja kaoottisuuden tunne on saatu luotua uudestaan ja nostettua monta astetta korkeammaksi. Budjettia on selvästi ollut enemmän, mikä johtaa paikoin näyttävämpiin lopputuloksiin, mutta samalla ensimmäisen leffan pienimuotoisuutta ja todellista rosoisuutta jää kaipaamaan. Jos jotain elokuva onnistuu kuitenkin tarjoamaan, niin yhden siisteimmistä zombitapoista, jonka olen koskaan nähnyt!

Danny Boyle päätti tosiaan siirtyä muihin ohjausprojekteihin, joten hänen sijaan 28 viikkoa myöhemmin ohjauksesta vastaa espanjalainen Juan Carlos Fresnadillo. Fresnadillo kopioi paljon Boylen tyyliä edellisestä leffasta, saadakseen jatko-osan tuntumaan selkeästi yhtenäiseltä jatkumolta. Vaikka kopiointi onkin taidokasta ja Fresnadillo hyödyntää oivallisesti samanlaisia kikkailuja muun muassa suttuisten hidastusten kautta, on se silti lopulta liiankin selvää kopioimista ja jäin kaipaamaan todellisen Boylen kädenjälkeä. Siitä huolimatta Fresnadillo suoriutuu hommastaan sujuvasti. Tyylittelevän kuvauksen lisäksi leffa on myös pätevästi leikattu. Mukana on niin hyvää valaisua kuin lavasteita, asuja ja rajuja maskeerauksia. Äänimaailma vain lisää karmivuutta, oli kyse sitten hiljaisista tai kovista äänitehosteista tai John Murphyn tunnelmoivista musiikeista.

Yhteenveto: 28 viikkoa myöhemmin on oivallinen jatko-osa erittäin mainiolle kauhuelokuvalle. Se käynnistelee menoaan hiljalleen, mutta kun se pääsee vauhtiin, on loppuleffa tehokkaan jännittävä ja parhaimmillaan jopa hyvinkin intensiivinen. Mukana on useita karmivia kohtaamisia tartunnan saaneiden kanssa ja zombifaneille elokuva tarjoaakin pätevää viihdettä. Elokuvaa on selvästi tehty isommalla rahalla ja vaikka meno onkin toisaalta komeampaa kuin viimeksi, ykkösleffan tiettyä pienimuotoisuutta jää kaipaamaan. Ohjaaja Juan Carlos Fresnadillo kopioi parhaansa mukaan edeltäjäänsä Danny Boylea, mutta lopputulos tuntuu ajoittain liikaakin kopioimiselta, eikä Fresnadillo oikein löydä omaa tyyliään. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin. Jos pidit 28 päivää myöhemmin -elokuvasta, kannattaa 28 viikkoa myöhemminkin katsoa. Danny Boyle ja Cillian Murphy ovat viime aikoina vihjailleet jälleen, että vuosien ajan huhuttu kolmas osa voisi vihdoin ja viimein olla tulossa ja itse ainakin ottaisin sen ilomielin vastaan - joskin tässä kohtaa "28 kuukautta myöhemmin" sijaan kolmatta elokuvaa voisi melkeinpä jo kutsua nimellä "28 vuotta myöhemmin".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Weeks Later, 2007, Fox Atomic, DNA Films, UK Film Council, Figment Films, Sogecine, Koan Films

Arvostelu: National Treasure: Salaisuuksien kirja (National Treasure: Book of Secrets - 2007)

NATIONAL TREASURE: SALAISUUKSIEN KIRJA

NATIONAL TREASURE: BOOK OF SECRETS

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight, Ed Harris, Harvey Keitel, Bruce Greenwood, Ty Burrell, Helen Mirren, Armando Riesco, Alicia Coppola ja Albert Hall

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004) oli kriitikoiden heikosta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten tietysti sille tehtiin jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2006 ja lopulta National Treasure: Book of Secrets, eli suomalaisittain National Treasure: Salaisuuksien kirja sai ensi-iltansa joulukuussa 2007. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta sai negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin miespääosa ja miessivuosa). Itse näin elokuvan joskus nuorempana, pidettyäni todella paljon lapsena näkemästäni ykkösleffasta. Olen katsonut kummatkin filmit muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo joitain vuosia. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa Disney+ -suoratoistopalvelun sarjalla National Treasure: Edge of History (2022-), päätin katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne sarjaa odotellessa. Kaksi viikkoa National Treasure - kansallisaarteen katsomisen jälkeen katsoin National Treasure: Salaisuuksien kirjan.

Kun Ben Gatesin esi-isän väitetään olevan osasyyllinen presidentti Abraham Lincolnin murhaan, Benin täytyy yrittää puhdistaa sukunsa nimi. Sen tehdäkseen hänen täytyy löytää kadonnut kultainen kaupunki.

Huonoimman miespääosan Razzie-ehdokkuuden saanut Nicolas Cage palaa aarteenetsijä Ben Gatesin rooliin, eikä todellakaan ansainnut tätä ehdokkuutta. Yhdessä kohtaa leffaa Cage irrottelee ikoniseen tapaansa hullunkurisesti, mutta muuten hän tulkitsee hahmoaan samalla päättäväisyydellä ja historia-innokkuudella kuin viimeksikin. Yhdistelmä ajatusta sukunsa maineen pelastamisesta ja uuden suuraarteen löytämisestä ajavat Benin uuteen seikkailuun, jolle katsojakin lähtee erittäin mielellään mukaan. Cage on yhä mainio osassaan ja hyviä ovat myös muut paluun tekevät näyttelijät, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight ja Harvey Keitel Benin teknikkokaveri Rileynä, Benin ex-tyttöystävä Abigailina, Benin isänä Patrickina ja FBI-agentti Saduskyna. Benin ja Abigailin ero on hieman kömpelösti ujutettu mukaan ja tuo lähinnä tarpeetonta draamaa, etenkin kun katsoja odottaa alusta asti hahmojen palaavan kuitenkin yhteen. Bartha tuo huumoria mukaan, joskin komedia rajoittuu lähinnä siihen, että hänen Riley-hahmonsa on kaiken aikaa pihalla siitä, mistä muut puhuvat. Saman vitsin kierrätys käy jossain kohtaa tylsäksi.

     Tulokkaina leffasarjaan saapuvat Ed Harris Mitch Wilkinsonina, jolla on todisteita Gatesin suvun osallisuudesta Lincolnin salamurhaan, Ty Burrell Abigailin uutena treffiseurana Connorina, Bruce Greenwood Yhdysvaltain presidenttinä ja Helen Mirren Benin äitinä Emilynä. Harris sopii hyvin tämänkertaisen antagonistin osaan, joskin Mitch ei tarjoa samanlaista uhkaa kuin edellisleffassa Sean Beanin esittämä Ian. Benin ja Mitchin välille rakennettu konflikti tuntuu myös hieman pakotetulta ja jossain kohtaa leffaa voi huomata pohtivansa, että miksei aarteesta tietävä Mitch yksinkertaisesti pyytänyt Beniä auttamaan häntä etsimään kultaisen kaupungin? Greenwoodista löytyy sopivasti arvokkuutta presidentiksi ja mahtava Mirren on nappivalinta vanhoista kulttuureista kiinnostuneeksi äidiksi.

Ensimmäisen National Treasure -elokuvan tavoin kummastelen jatko-osa Salaisuuksien kirjankin kohdalla, että miksi nämä oikein mainiot ja viihdyttävät seikkailuleffat joutuivat kriitikoiden lyttäämiksi? Molemmat ottavat toki historiallisia vapauksia, eivätkä yhtään peittele sitä, kuinka isosti Indiana Jones -filmit (1981-) ovat toimineet niiden inspiraationa, mutta molemmat toimivat mielestäni erittäin hyvin. Kummatkin National Treasuret ovat lisäksi parempia elokuvia kuin viimeisin Indiana Jones -raina Kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008). Ei Salaisuuksien kirja ole yhtä hyvä kuin Kansallisaarre, mutta tämäkin on mukaansatempaava aarrejahti, joka pitää koukussaan läpi parin tunnin kestonsa.

Onhan se hieman hassua, että jo toinen suuraarre on jotenkin yhteydessä Gatesin sukuun, mutta samapa tuo, kun se muodostaa onnistuneesti tähänkin tietyn henkilökohtaisen siteen, joka ajaa Beniä eteenpäin. Jälleen käsikirjoittajina toimiva Wibberleyn pariskunta on tutkinut paljon jenkkihistoriaa, erityisesti Sisällissodan aikaisia tapahtumia ja hahmoja, ja hyödyntäneet löyhästi todellisia juttuja uutta aarrejahtia varten. Historioitsijat voivat nyrpistellä nenäänsä faktavirheille, mutta itseeni tällainen meno iskee hyvin. Enpä edes odottaisi, että tällaisissa elokuvissa onnistuttaisiin rakentamaan kertomusta täysin tosijuttujen varaan, etenkin kun kyseessä on lopulta fiktiivinen aarre. Koen itse hauskaksi, että historialla leikitellään tällä lailla ja merkkitapahtumista ja -henkilöistä löydetään fiktiivisiä salaisia puolia, jotka tukevat tarinaa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin myös Salaisuuksien kirja koostuu vauhdikkaasta reissusta paikasta toiseen erilaisten vihjeiden perässä. Pääkolmikosta jokaisen oveluutta vaaditaan erilaisten pulmien ratkomiseen. Jännitettä rakennetaan oivallisesti, vaikkei hahmojen kintereillä kipittävä Mitch luo erityistä uhkaa. Tilanteet ovat mainion erilaisia toisistaan, eikä leffa lähde uusiokäyttämään omia ideoitaan, vaikkakin siitä löytyy toki kierrätystä edellisestä filmistä. Kaikki johtaa hyvään finaaliin, joka saa herkästi katsojan myhäilemään, kun hahmot yrittävät selvitä hengissä ansojen täyttämässä kohteessa. Tietyt finaalin ratkaisut eivät ihan toimi toivotulla tavalla, varsinkin liittyen aiemmin mainitsemaani konfliktiin Benin ja Mitchin välillä. Silti National Treasure: Salaisuuksien kirja on kokonaisuutena hyvä seikkailuteos, jolle olisi mielellään nähnyt jatkoa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisenkin osan tehnyt Jon Turteltaub, joka rakentaa jälleen tunnelmaa taidokkaasti ja pitää mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Wibberleyden käsikirjoitus vaatisi hieman viilausta, mutta toimii silti passelisti tällaisenaan. National Treasure: Salaisuuksien kirja on myös hyvin kuvattu ja varsinkin huipennuksen upeita lavasteita esitellään tyylikkäästi koko komeudessaan. Lavasteet ovat muutenkin mainiot, kuten ovat myös asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteet toimivat hyvin, sillä suuri osa on tehty käytännön efektein. Äänimaailma on myös pätevästi rakennettu ja Trevor Rabinin musiikit ovat toistamiseen todella onnistuneet.

Yhteenveto: National Treasure: Salaisuuksien kirja on mainio jatkoseikkailu, joskin se ei yllä ensimmäisen elokuvan tasolle. Nicolas Cage on toistamiseen hyvässä vireessä aarteenetsijänä ja historioitsijana Ben Gatesina ja muutkin näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Ed Harris on hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joskin hänen hahmonsa Mitch Wilkinson vaatisi hieman viilausta käsikirjoituksen puolelta. Benin ja Mitchin välinen konflikti on hieman kömpelösti kehitelty. Tämäkin seikkailu nappaa hyvin mukaansa heti alussa ja uutta aarretta lähtee etsimään samalla lapsenomaisella innolla kuin edellisosassa. Jälleen kerran tapahtumavyyhtiin mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, juonenkäännettä ja takaiskua, ennen kuin päästään loppuhuipennukseen. Jännitettä rakennellaan ihan hyvin ja oivaa huumoriakin mahtuu sekaan. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii myös mainiosti. Jos siis pidit ensimmäisestä National Treasuresta, suosittelen katsomaan Salaisuuksien kirjan. Nyt jään mielenkiinnolla ja hieman jännittäen odottamaan, millainen uusi televisiosarja National Treasure: Edge of History tulee olemaan. Pystyykö sarja perustelemaan olemassaolonsa ilman Cagea, vai onko kyseessä kiusallinen epäonnistuminen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure: Book of Secrets, 2007, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films, Sparkler Entertainment, NT2 Productions

Arvostelu: Lumottu (Enchanted - 2007)

LUMOTTU

ENCHANTED

Ohjaus: Kevin Lima

Pääosissa: Amy Adams, Patrick Dempsey, James Marsden, Timothy Spall, Susan Sarandon, Idina Menzel, Rachel Covey, Jeff Bennett, Kevin Lima ja Julie Andrews

Genre: fantasia, komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

Enchanted, eli suomalaisittain Lumottu on Walt Disneyn satuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Bill Kellyn ideasta, jonka oikeudet Disneyn Touchstone-yhtiö hankki vuonna 1997. Elokuvan käsikirjoitusta työstettiin useita kertoja, sillä se lähti liikkeelle ronskina komediana, jonka julkaisuun Disney ei suostunut. Rob Marshall palkattiin ohjaajaksi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2002, mutta kun Marshall otti yhteen tuottajien kanssa taiteellisista erimielisyyksistä, hän jätti projektin ja tuotanto viivästyi. Hänen korvaajaksi valittiin Jon Turteltaub, joka päätyi kuitenkin tekemään Disneylle seikkailuleffan National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004) ja tilalle otettiin Kevin Lima. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2006 ja Lumottu sai ensi-iltansa lokakuussa 2007. Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai kolme parhaan laulun Oscar-ehdokkuutta, parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä kaksi parhaan elokuvalaulun Grammy-ehdokkuutta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Lumottua. Muistan, kun elokuva ilmestyi ja silloin minua ei voinut vähempää kiinnostaa mitkään prinsessaleffat ja elokuva jäi katsomatta. Kuitenkin nyt kun Lumottu on saamassa jatkoa elokuvalla Lumottu 2 (Disenchanted - 2022), päätin vihdoin katsoa leffan ja samalla arvostella sen.

Animoidussa satumaassa, Andalasiassa sinisilmäinen Giselle rakastuu prinssi Edwardiin. Prinssin ilkeä äitipuoli, kuningatar Narissa pelkää valtansa puolesta ja karkottaa Gisellen paikkaan, jossa kukaan ei elä elämäänsä onnellisena loppuun asti... meidän tavalliseen arkimaailmaamme.

Päärooliin Giselleksi pohdittiin Kate Hudsonia ja Reese Witherspoonia, kunnes osan sai tuohon aikaan vielä lähes tuntematon Amy Adams. Adams hyppää innokkaasti naiivin satumaailmassa elävän naisen saappaisiin (tai pitäisikö sanoa lasikenkiin) ja tulkitsee onnistuneesti hahmonsa ihmetystä, kun tämä päätyy animoidusta Andalasiasta meidän arkisen harmaaseen maailmaan. Giselle on mitä tavanomaisin Disneyn satutyttö, joka tanssii ja laulaa metsän söpöjen eläinten kanssa ja haaveilee menevänsä naimisiin ja elävänsä elämänsä onnellisena loppuun asti komean prinssin kanssa. Hänelle luotu seikkailu ei ole kuitenkaan sitä, mitä odottaa ja Giselle onkin Disney-neito hilpeämmästä päästä.

     Elokuvassa nähdään myös James Marsden prinssi Edwardina, Susan Sarandon ilkikurisena kuningatar Narissana ja Timothy Spall kuningattaren käskyläisenä Nathanielina, sekä tosimaailmassa Patrick Dempsey asianajaja Robertina, Rachel Covey hänen tyttärenään Morganina ja Idina Menzel Robertin tyttöystävänä Nancyna. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin rooleihinsa. Marsden, Sarandon ja Spall ovat oivallisen teatraalisia ja varsinkin Marsden pitää hauskaa komean, joskin latvasta vähän lahon prinssin roolissa. Dempsey sopii mainiosti Robertiksi, johon Giselle törmää ja joka ei usko sanaakaan naisen selityksistä. Niin nuori Covey kuin myöhemmin Frozen - huurteisessa seikkailussa (Frozen - 2013) Disney-prinsessa Elsaa esittänyt Menzel ovat passeleita osissaan.

Olenpa ollut pöljä viimeiset viisitoista vuotta, kun en ole älynnyt antaa Lumotulle mahdollisuutta aiemmin! Elokuva on samanaikaisesti sekä ilahduttava rakkauskirje Disneyn animaatioklassikoille kuin myös ovela parodia niistä. Leffa leikittelee vekkulimaisesti Disney-piirrettyjen kliseillä aina satukirja-aloituksesta ilkeään äitipuoli-kuningattareen, eläinten kanssa laulavaan neitoon ja valkoisella hevosella ratsastavaan prinssiin. Kaikki on hiottu jopa siihen fonttiin, millä "Walt Disney Pictures Presents" ilmestyy ruutuun. Elokuvan piirrosanimoitu alku voisi olla kuin mistä tahansa Disney-animaatiosta ja ai että, kun olikin mahtavaa nähdä pitkästä aikaa käsin piirrettyä animaatiota Disneyltä. Tästä taiteenlajista yhtiö alun perin nousi maailmanlaajuiseen suosioon ja on sääli, että studio on unohtanut toteutustavan lähes kokonaan.

Ei kuitenkaan aikaakaan, kun kuningatar Narissa karkottaa Gisellen meidän arkiseen maailmaamme ja satumainen animaatio muuttuu oikeiksi näyttelijöiksi New Yorkissa. Toisin kuin vaikkapa katastrofaalisen kehnossa Smurffit-leffassa (The Smurfs - 2011), Lumotussa on aidosti viihdyttävää seurata, kun satumaailmasta siirtyvät hahmot tutustuvat meidän maailmaamme. Vaikka New York esitelläänkin Times Squaren valtavien mainostaulujen kera, ei elokuva koskaan syyllisty kiusalliseen piilomainontaan, vaan keskittyy kertomaan hupsua tarinaansa. Gisellen seikkailua seuraa mielellään ja se tarjoaa paljon hyväntuulista menoa ja meininkiä. Kyse ei ole koskaan mistään typerryttävästä koheltamisesta, vaikka leffassa nähdäänkin mm. miekkataistelu lohikäärmeeksi luultua linja-autoa vastaan.

Elokuvan tarina ei erityisiä yllätyksiä tarjoa ja se kulkee varsin ennalta-arvattavia latuja lopputeksteihinsä asti. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä konsepti on niin omaperäinen ja toteutus näin mainio. Leffa tarjoaa kosolti hauskoja juttuja ja kun kyseessä on satu miestä etsivästä neitokaisesta, on mukana toki hempeää romantiikkaa. Siirappisuudelta ei vältytä, mutta silti homma toimii. Kun kuningatar Narissa saapuu lopussa tosissaan kuvioihin, voi elokuva muuttua jopa jännittäväksi perheen pienemmille katsojille.

Muutaman mutkan kautta ohjaajaksi valikoitui Kevin Lima, jonka työstä näkyy into Disneyn prinsessasatuja kohtaan, mutta joka osaa myös pilke silmäkulmassa tehdä niistä hieman pilkkaa. Liman rakentama tunnelma on onnistuneen satumainen, mutta hän tuo mukaan myös modernia komediatyyliä. Bill Kellyn käsikirjoitus on mainio, sisältäen monenlaisia hyviä oivalluksia. Lumottu on myös teknisiltä puoliltaan toimiva, joskin osa erikoistehosteista on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Animaatio-osuudet ovat taidokkaasti piirrettyjä ja värimaailma on tarkkaan mietitty perinteiseen Disney-pahikseen kuuluvien vihreän ja violetin kera. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja äänimaailma on onnistuneesti työstetty. Alan Menken tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan.

Yhteenveto: Lumottu on erittäin mainio hassuttelu perinteisten Disneyn prinsessasatujen kustannuksella. Ensiminuuteista lähtien elokuva leikittelee näiden satujen ominaisilla piirteillä ja kliseillä, kääntäen juttuja riemastuttavasti päälaelleen. Arkisempi seikkailu New Yorkissa on oiva idea, jota käsitellään huomattavasti paremmin kuin myöhemmin ilmestyneissä, samaa yrittäneissä koko perheen rainoissa. Elokuva on aidosti hupaisa ja Gisellen matkaa seuraa hymyssä suin. Tarina ei ole erityisen yllättävä, mutta se toimii silti hyvin. Seikkailullisen hengen lisäksi hempeää romantiikkaa on toki mukana, kuten myös lapsille aika jännittäviäkin hetkiä loppuhuipennuksessa. Näyttelijät ovat ilahduttavassa vedossa läpi leffan. Satumaailman hahmoja esittävät näyttelijät ovat hauskan teatraalisia, kun taas tosimaailman hahmojen esittäjät sopivan arkisia. Niin näyttelijöiden kanssa lavasteissa ja lokaatioissa kuvatut kohtaukset kuin alun käsin piirretty animaatio ovat miellyttävää katseltavaa. Lumottu osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi ja minua harmittaa, etten ole älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, voiko tuleva jatko-osa toistaa ykkösleffan yllätyksellisyyden ja magian, vai jääkö se vain yhdeksi rahastusyritykseksi lukuisten muiden jatkoturhakkeiden joukossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enchanted, 2007, Walt Disney Pictures, Josephson Entertainment, Andalasia Productions, Right Coast Productions