Näytetään tekstit, joissa on tunniste Catherine McCormack. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Catherine McCormack. Näytä kaikki tekstit

lauantai 14. helmikuuta 2026

A Thousand Blows, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

A THOUSAND BLOWS - KAUSI 2



Luoja: Steven Knight
Näyttelijät: Malachi Kirby, Erin Doherty, Stephen Graham, James Nelson-Joyce, Jason Tobin, Darci Shaw, Hannah Walters, Morgan Hilaire, Jemma Carlton, Caoilfhionn Dunne, Daniel Pays, Catherine McCormack, Ned Dennehy, Stanley Morgan, Garry Cooper, Richard Dillane ja Francis Lovehall
Genre: draama, jännitys
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 42 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Steven Knightin luoma televisiosarja A Thousand Blows nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin helmikuussa 2025. Avauskausi kuitenkin sisälsi vasta puolet Knightin suunnittelemista kahdestatoista jaksosta, jotka oli kuvattu yhtä kyytiä vuoden 2023 puolivälin paikkeilla. Niinpä toista kautta ryhdyttiin leikkaamaan siinä kohtaa, kun avauskausi julkaistiin ja niinpä jo nyt, alle vuotta myöhemmin A Thousand Blowsin toinen kausi on ilmestynyt (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse pidin sarjan avauskautta mainiona ja olen ihan positiivisin fiiliksin odottanut sen jatkumista. Ryhdyinkin katsomaan A Thousand Blowsin toista tuotantokautta pian sen ilmestyttyä.

Mary Carr kehittelee juonta, jolla hän saisi Forty Elephantsin uuteen kukoistukseen, mutta siihen hän tarvitsisi nyrkkeilykehät jättäneitä Hezekiah Moscow'ta ja Sugar Goodsonia.




A Thousand Blowsin keskiössä oleva pääkolmikko tekee paluun. Sekä Hezekiah Moscow (Malachi Kirby) että Sugar Goodson (Stephen Graham) ovat jättäneet nyrkkeilykehät taakseen, Hezekiahin tapettua vahingossa vastustajansa edelliskauden lopun ottelussa ja Sugarin vaivuttua alkoholismin pyörteisiin. Mary Carrilla (Erin Doherty) on kuitenkin oma suunnitelmansa miesten varalle, kun hän yrittää saada Forty Elephants -naisrikollisjengiä uuteen loistoon. Kirby, Graham ja Doherty ovat edelleen hyvässä iskussa rooleissaan. Kirby ja Graham tulkitsevat vakuuttavasti hahmojensa vaikeita tuntemuksia avauskauden koettelemusten jäljiltä, kun taas Doherty leikittelee veijarimaisesti Maryna.
     Menossa mukana ovat yhä myös muun muassa James Nelson-Joyce Sugarin pikkuveljenä Treaclena, Jason Tobin majataloaan pyörittävänä Lao Lamina, sekä Morgan Hilaire, Darci Shaw ja Jemma Carlton Forty Elephantsiin kuuluvina Esmenä, Alicena ja Bellenä, kun taas uusina tuttavuuksina kakkoskaudella esitellään prinssi Albert Victor (Stanley Morgan) ja Forty Elephantsin mukaan hyppäävä Sophie Lyons (Catherine McCormack), joka on ihan tosielämän rikollinen. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa vähintään passelisti.




A Thousand Blows jatkaa kakkoskaudellaan avauskauden viitoittamaa kelpo linjaa, mutta eipä sarja vielä tälläkään kaudella tehnyt minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. Homman nimi on tällä kertaa toki jo selvä ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka hahmot suhtautuvat uusiin tilanteisiinsa, joihin heidät avauskauden päätteeksi jätettiin. On myös ihan mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan Maryn uutta juonittelua, varsinkin kun se vaatii Hezekiahia ja Sugaria hautaamaan sotakirvestään edes tilapäisesti. 

Tältäkin kaudelta löytyy muutamat täsmähetkensä, jotka vakuuttavat jollain tasolla, mutta vieläkään A Thousand Blows ei silti lähde kunnolla kiitoon. Nyrkkeilypuolta on tällä kertaa vähemmän, mutta matsit ovat yhä mainion tylyjä ja paikoitellen jopa hitusen jännittäviäkin. Se kunnon koukuttavuus jää kuitenkin uupumaan. Loppusuorallaan kakkoskausi ryhtyy jo vihjailemaan mahdollisesta jatkosta, joka näillä näkymin veisi sarjaa varsin uusiin suuntiin. Kolmannesta kaudesta ei kuitenkaan ole vielä varmuutta, toisin kuin yli vuosi sitten kakkoskaudesta, koska tämä tosiaan kuvattiin yhtä kyytiä ensimmäisen kanssa. Jos A Thousand Blows tästä vielä jatkuu, katson sarjaa sujuvasti lisää, mutta täytyy todeta, ettei minua ihan kamalasti harmita, jos sarja päätetäänkin lopettaa tähän.




Kauden ohjaajat Katrin Gebbe ja Dionne Edwards hoitavat tonttinsa passelisti, samalla kun Steven Knightin johtama käsikirjoitustiimi vie sarjaa menevästi eteenpäin. Teknisesti A Thousand Blows pitää myös tasonsa. Kakkoskausi on tyylikkäästi kuvattu ja sarjan lavasteet ovat edelleen varsin näyttävät. Puvustus on myös onnistunutta ja maskeeraukset sopivan rujoja. Äänimaailma on pätevästi tehty nyrkinosumia myöten ja Federico Jusidin säveltämät leikittelevät musiikit pysyvät sarjan parhaana puolena.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
A Thousand Blows, Iso-Britannia, 2025-, The Story Collective, Matriarch Productions, Water & Power Productions


sunnuntai 18. toukokuuta 2025

Arvostelu: Braveheart - taipumaton (Braveheart - 1995)

BRAVEHEART - TAIPUMATON

BRAVEHEART



Ohjaus: Mel Gibson
Pääosissa: Mel Gibson, Angus McFadyen, Sophie Marceau, Patrick McGoohan, Catherine McCormack, Brendan Gleeson, David O'Hara, James Cosmo, Ian Bannen, Brian Cox, Peter Hanly, Alun Armstrong, Seán McGinley, Michael Byrne, Sean Lawlor ja Sandy Nelson
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia
Ikäraja: 16

"They may take our lives, but they'll never take our freedom!"

Braveheart - taipumaton pohjautuu Blind Harryn runoon The Actes and Deidis of the Illustre and Vallyeant Campioun Schir William Wallace 1400-luvulta. Randall Wallace työsti runon pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, mistä hän sai MGM-yhtiön tuottaja Alan Ladd Jr:n kiinnostumaan. Kuitenkin kun yhtiön sisällä tehtiin muutoksia vuonna 1993, Ladd Jr. jätti MGM:n ja vei tekstin mukanaan. Tuottaja esitteli käsikirjoitusta Mel Gibsonille, joka aluksi torjui sen, mutta koska hän alkoi hissuksiin kokea suurta vetoa aihetta kohtaan, Gibson hyppäsi projektiin mukaan - joskin aluksi vain ohjaajana. Pääroolia tarjottiin Brad Pittille ja Jason Patricille, mutta koska he kummatkin kieltäytyivät, Gibson päätti lopulta myös tähdittää leffaa. Gibson ja Ladd Jr. kokivat vaikeuksia saada elokuvalle rahoitusta, mutta lopulta he onnistuivat saamaan Gibsonin Icon Productionsin, Paramount Picturesin ja 20th Century Foxin maksamaan kustannukset yhteistuumin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1994 ja lopulta Braveheart - taipumaton sai maailmanensi-iltansa 18. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta ja joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, maskeerauksen ja äänitehosteiden palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Samalla elokuva on saanut myös aimo annoksen kritiikkiä historiallisista epätarkkuuksistaan ja leffaa on usein kutsuttu Hollywoodin historiallisesti epätarkimmaksi historiaelokuvaksi. Itse olin katsonut Braveheart - taipumattoman jo nuorena, jolloin minulla oli kova buumi katsoa enemmän tai vähemmän historiallisia miekankalisteluelokuvia. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Braveheart - taipumattoman täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

1200-luvun lopun Skotlanti on Englannin kuninkaan, Edward I:n vallassa. Isänsä ja veljensä kuoltua taistelussa kuninkaan armeijaa vastaan, nuori William Wallace varttuu katkerana ja kun armeija vielä teloittaa hänen rakkaansa, William päättää johtaa Skotlannin klaanit taisteluun kuningasta vastaan.




Mel Gibson ei tosiaan alun perin ollut halukas myös näyttelemään Braveheart - taipumattomassa, mutta kun päärooliin ei löytynyt ketään muuta, Gibson päätti itse hoitaa myös tuon roolin ohjaamisen lisäksi. Vaikka Gibson onkin irlantilaistaustaiseen perheeseen syntynyt amerikkalaismies, hän istuu varsin passelisti skottimies William Wallaceksi - pääasiassa siksi, että Gibson uhkuu karismaa ja on uskottavaa, että hän saisi rinnalleen monisatapäisen joukon uskollisia skotlantilaissotilaita. Gibson vakuuttaa johtajana, mutta hän suoriutuu myös roolin muista puolista mainiosti. William on samanaikaisesti villi ja vimmainen, mutta myös kirjaviisas ja osaapa hän puhua useilla eri kielillä. Hän luo Williamista välittömästi pidettävän tyypin, jota lähtisi itsekin seuraamaan suurella vimmalla.
     Elokuvassa nähdään myös Patrick McGoohan Englannin kuningas Edvard I:nä, joka tunnettiin myös nimellä "Pitkäkoipi", Peter Hanly tämän poikana, prinssi Edvardina ja Sophie Marceau prinssin vaimona, ranskalaisprinsessa Isabellena, Brendan Gleeson, James Cosmo ja David O'Hara Williamia uskollisesti seuraavina lapsuudenystävä Hamishina, tämän isänä Campbellinä ja irlantilaissekopää Stepheninä, Angus McFadyen skotlantilaisaatelisena Robertina, 17. Brucen jaarlina ja Ian Bannen tämän spitaalisena isänä, Sean Lawlor ja Sandy Nelson Williamin isänä ja isoveljenä, sekä Catherine McCormack Williamin rakkaana Murronina, joiden kuolemat sysäävät Williamin kostoretken liikkeelle, sekä Brian Cox Williamin Argyle-setänä, joka kasvatti pojan tämän muun perheen kuoltua. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin McGoohan häikäilemättömän julmana kuninkaana, joka pitää nuolia arvokkaampana kuin sotilaidensa henkiä ja O'Hara villinä irkkumies Stepheninä. Cox on niin hyvä Williamin setänä, että onkin harmi, ettei häntä nähdä muutamaa minuuttia enempää elokuvan siirtyessä esittelyistä Williamin aikuisuuteen.




Braveheart - taipumaton nauttii hitusen ristiriitaisesta maineesta. Elokuva voitti tosiaan aimo annoksen erilaisia palkintoja, mukaan lukien Oscareiden pääpystin, minkä lisäksi monet pitävät sitä ehtana klassikkona ja olenpa nähnyt useammankin kutsuvan sitä yhdeksi suosikkileffoistaan. Sitten taas toisaalta Braveheart - taipumaton nousee lähes poikkeuksetta ensimmäisenä esille, kun ruvetaan puhumaan historiallisesta epätarkimmista elokuvista, lähtien liikkeelle siitä, että 1200-luvun lopulla Skotlannissa ei vielä käytetty maalle ominaista vaatetta, eli kilttiä. William Wallace oli todellinen henkilö, joka ihan oikeasti johti kapinaa kuningas Edvard I:ä vastaan, mutta hyvin eri tavalla, eri syistä ja eri lopputuloksin. Elokuvan mukaan Skotlanti oli jo Williamin lapsuuden aikaan Englannin vallassa, vaikka tosiasiassa hän oli jo aikuinen mies, kun englantilaissotilaat saapuivat. Williamin ja prinsessa Isabellen välille kuvattua romanssintynkää ei myöskään tapahtunut, sillä henkilöt eivät tosielämässä edes tavanneet toisiaan ja Isabelle oli Williamin kapinan aikaan vasta lapsi. Eipä ollut Braveheart - taipumaton ainoa historiallisista epätarkkuuksista syytelty elokuva, jota Gibson tähditti vuonna 1995, sillä myös Walt Disneyn animaatioelokuva Pocahontas (1995) sai osaakseen runsasta kritiikkiä oikein tapahtumien vääristelystä ja dramatisoinnista.

Ymmärrän, että osalle katsojista nämä historialliset epätarkkuudet aiheuttavat lähinnä päänpudistelua ja silmienpyörittelyä, mutta koska suurin piirtein kaikki historialliset eeposelokuvat ovat enemmän tai vähemmän väriteltyjä kuvauksia todellisista tapahtumista, minua Braveheart - taipumattoman epätarkkuudet eivät haittaa. Tärkeintä on, että elokuva tuo ihmisten tietoisuuteen tämän ajanjakson historiasta ja saa katsojan kiinnostumaan tutkimaan, miten asiat oikeasti menivät.




Omasta mielestäni Braveheart - taipumaton on aivan mahtava filmi, joka vie katsojansa kunnon aikamatkalle vuosisatoja taaksepäin ja heittää keskelle Skotlannin upeita maisemia taistelemaan katalia valloittajia vastaan. Kyseessä on mahtipontinen teos, joka nostaa ihon parikin kertaa kananlihalle - esimerkiksi kun William heittää kannustuspuheensa ennen ensimmäistä suurta taistelukohtausta, eikä ole ihme, että repliikki "He saattavat viedä elämämme, mutta he eivät koskaan vie vapauttamme!" on jäänyt elämään niin ikonisena. Nämä suuret taistelukohtaukset ovat läpikotaisin ällistyttävää seurattavaa, oli kyse sitten niiden vaikuttavasta toteutuksesta, hurjasta luonteesta tai siitä, kuinka paljon statisteja näihin kohtauksiin on saatu heiluttelemaan miekkojaan taustalle. Veri pärskyy, raajoja katkotaan ja joutuipa Gibson leikkaamaan leffan pahimpia raakuuksia reippaasti, jottei elokuvalle lätkäisty liian korkeaa ikärajaa.

Elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää raivoisaa sotimista, vaan siitä löytyy paljon enemmänkin. Williamin hahmokuvaus on (epätarkkuuksistaan huolimatta) onnistunut ja on koukuttavaa seurata, kuinka vääryyksiä kohdannut mies toteaa eräänä päivänä että "kiitti, mulle riitti" ja alkaa koota muita skotlantilaisia riveihinsä, taistellakseen Englannin joukkoja vastaan. Tämä sorrettujen kapinointi on inspiroivaa katseltavaa ja katsoja on täysillä itsekin menossa mukana. Voiton hetkellä hurraa muiden mukana ja häviöt tuntuvat kouraisevilta. Leffa on myös kunnon tunteiden vuoristorataa. Siitä löytyy jännitystä, toimivan herkkää ihmisdraamaa, todella hauskoja komediallisia hetkiä, sekä jopa ripaus hempeää romantiikkaa. Elokuvan finaali osuu tunteisiin ja kunnolla. Lopputuloksena on yksi niistä elämää suuremmista elokuvakokemuksista, jotka vievät täysin mennessään ja joiden parissa kolmen tunnin kesto tuntuu menevän nopeasti. Gibson on vuosien varrella vihjaillut, että elokuvasta olisi olemassa neljänkin tunnin leikkausversio, jonka hän toivoisi jonain päivänä voivansa viimeistellä ja julkaista. Ehkä nyt Braveheart - taipumattoman 30-vuotisjuhla olisi oiva tilaisuus tähän.




Mel Gibson oli jo vuonna 1995 tunnettu ja menestynyt näyttelijä, jolta löytyi filmografiastaan niin Mad Max -trilogiaa (1979-1985) ja Tappava ase -toimintaleffoja (Lethal Weapon - 1987-1998), mutta ohjaajana hän oli aiemmin tehnyt vain pienemmän draamaelokuvan Kasvoton mies (The Man Without a Face - 1993). Braveheart - taipumattomassa Gibson oikein esittelee lahjojaan ohjaajana, halliten niin suuret taistelut kuin intiimimmät hetket ja näytellen vielä niissä siinä samalla. Eipä ihme, että Gibson voittikin Oscar-palkinnon parhaana ohjaajana. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on vakuuttava. Kameratyöskentely on komeaa ja Skotlannin jylhiä maisemia esitellään alusta alkaen todella näyttävästi. Lavasteet ja asut eivät ole realistisimmat tuohon aikakauteen, mutta kaikki kuitenkin näyttää hienolta ja yksityiskohtaiselta. Maskeeraukset taas äityvät oivan rujoiksi taisteluiden tuoksinnassa. Erikoistehosteet ovat väkevät ja äänimaailma pätevästi rakennettu. James Hornerin säveltämät musiikit säkkipilleineen ovat niin upeat kaikessa jylhyydessään ja kauneudessaankin, että on mielestäni vääryys, ettei hän voittanut Oscar-palkintoa työstään Braveheart - taipumattoman parissa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Braveheart, 1995, Icon Entertainment International, The Ladd Company, B.H. Finance C.V., Icon Productions


tiistai 16. toukokuuta 2023

Arvostelu: 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007)

28 VIIKKOA MYÖHEMMIN

28 WEEKS LATER



Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo
Pääosissa: Robert Carlyle, Rose Byrne, Jeremy Renner, Imogen Poots, Mackintosh Muggleton, Harold Perrineau, Catherine McCormack ja Idris Elba
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Danny Boylen kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden ja genrefanien kehuma menestys, joten Boyle alkoi pian suunnittelemaan sille jatkoa. Vuonna 2005 Boyle päätti kuitenkin luopua ohjaajan hommasta, tehdäkseen scifielokuvan Sunshine (2007) ja hänet korvattiin Juan Carlos Fresnadillolla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja 28 viikkoa myöhemmin sai ensi-iltansa toukokuussa 2007. Elokuva menestyi hyvin ja kriitikot pitivät siitä, vaikkei se saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin edeltäjänsä. Itse en ollut aiemmin nähnyt 28 viikkoa myöhemmin, ainoastaan ensimmäisen elokuvan joitain vuosia sitten. Kun 28 päivää myöhemmin täytti viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle ja nyt kun on kulunut 28 viikkoa ensimmäisen osan arvostelusta, on aika ottaa käsittelyyn 28 viikkoa myöhemmin.

On kulunut 28 viikkoa siitä, kun kaamea virus muutti suuren osan Ison-Britannian asukkaista verenhimoisiksi raivohulluiksi. Ensimmäiset ihmiset muuttavat takaisin Lontooseen, kun armeija on saanut tapettua kaikki viruksen kantajat... tai niin he luulevat ja pian on taas helvetti irti.




28 viikkoa myöhemmin ei kerro enää ensimmäisen elokuvan selviytyjähahmoista, Jimistä (Cillian Murphy), Selenasta (Naomie Harris) ja Hannahista (Megan Burns), vaan leffassa pistetään uusi joukko ihmisiä kohtaamaan nämä zombimaiset ihmishirviöt. Robert Carlyle näyttelee Donia, joka on onnistunut pysymään piilossa ja elossa viruksen levitessä, ja joka pääsee vihdoin lastensa Tammyn (Imogen Poots) ja Andyn (Mackintosh Muggleton) luokse, kun nämä saapuvat ensimmäisten joukossa Lontooseen. Jeremy Renner taas esittää tarkka-ampuja Doylea, joka yhdessä helikopterilentäjä Flynnin (Harold Perrineau) kanssa yrittää valvoa, että Lontoo pysyy turvassa. Rose Byrne nähdään sairaanhoitaja Scarletina, Idris Elban näytellessä armeijan kenraali Stonea. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä rooleissaan, joskin karismaattinen Elba valuu täysin hukkaan muutaman minuutin ruutuajallaan. Carlyle on pätevä perheenisänä ja Poots ja Muggleton sopivat sisaruksiksi, joiden haluaa nähdä selviävän, kun virus lähtee leviämään uudestaan. Renner, Perrineau ja Byrne ovat myös mainiot osissaan. Etenkin Renner istuu erinomaisesti soturiksi, jolla on erittäin hyvä sihti - onhan hän parhaiten tunnettu Marvelin elokuvauniversumin Hawkeye-jousiampujasankarina.

Pelkäsin etukäteen, että todella mainion 28 päivää myöhemmin -elokuvan jälkeen 28 viikkoa myöhemmin vajoaisi perinteiseen kauhujatko-osien tapaan huomattavasti heikompaan päätyyn, mutta elokuva osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Ei leffa tavoita ensimmäisen elokuvan vaikuttavuuksia, mutta se toimii silti varsin pätevänä jatkokertomuksena. Näin korona-ajan jälkeen elokuvan alkupäässä häiritsee lähinnä, kuinka kaikki ovat jo parinkymmenen viikon jälkeen varmoja, että virus on saatu täysin kuriin - etenkin kun kyse on vielä tällaisista ihmislihaa janoavista monstereista. Siitä huolimatta jatko-osa nappaa oivallisesti mukaansa.




Alkupää elokuvasta kulutetaan lähinnä sen odotteluun, milloin virus lähtee taas tosissaan liikkeelle, mutta kun se vihdoin tapahtuu, on loppuleffa onnistuneen jännittävää kyytiä. Tunnelma tiivistyy kaiken aikaa ja pimeässä metrotunnelissa tapahtuvasta loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi hyvinkin intensiivinen. Pitkin elokuvaa jännitettä rakennetaan eri keinoin ja alkuperäisestä filmistä tuttu pakokauhun ja kaoottisuuden tunne on saatu luotua uudestaan ja nostettua monta astetta korkeammaksi. Budjettia on selvästi ollut enemmän, mikä johtaa paikoin näyttävämpiin lopputuloksiin, mutta samalla ensimmäisen leffan pienimuotoisuutta ja todellista rosoisuutta jää kaipaamaan. Jos jotain elokuva onnistuu kuitenkin tarjoamaan, niin yhden siisteimmistä zombitapoista, jonka olen koskaan nähnyt!

Danny Boyle päätti tosiaan siirtyä muihin ohjausprojekteihin, joten hänen sijaan 28 viikkoa myöhemmin ohjauksesta vastaa espanjalainen Juan Carlos Fresnadillo. Fresnadillo kopioi paljon Boylen tyyliä edellisestä leffasta, saadakseen jatko-osan tuntumaan selkeästi yhtenäiseltä jatkumolta. Vaikka kopiointi onkin taidokasta ja Fresnadillo hyödyntää oivallisesti samanlaisia kikkailuja muun muassa suttuisten hidastusten kautta, on se silti lopulta liiankin selvää kopioimista ja jäin kaipaamaan todellisen Boylen kädenjälkeä. Siitä huolimatta Fresnadillo suoriutuu hommastaan sujuvasti. Tyylittelevän kuvauksen lisäksi leffa on myös pätevästi leikattu. Mukana on niin hyvää valaisua kuin lavasteita, asuja ja rajuja maskeerauksia. Äänimaailma vain lisää karmivuutta, oli kyse sitten hiljaisista tai kovista äänitehosteista tai John Murphyn tunnelmoivista musiikeista.




Yhteenveto: 28 viikkoa myöhemmin on oivallinen jatko-osa erittäin mainiolle kauhuelokuvalle. Se käynnistelee menoaan hiljalleen, mutta kun se pääsee vauhtiin, on loppuleffa tehokkaan jännittävä ja parhaimmillaan jopa hyvinkin intensiivinen. Mukana on useita karmivia kohtaamisia tartunnan saaneiden kanssa ja zombifaneille elokuva tarjoaakin pätevää viihdettä. Elokuvaa on selvästi tehty isommalla rahalla ja vaikka meno onkin toisaalta komeampaa kuin viimeksi, ykkösleffan tiettyä pienimuotoisuutta jää kaipaamaan. Ohjaaja Juan Carlos Fresnadillo kopioi parhaansa mukaan edeltäjäänsä Danny Boylea, mutta lopputulos tuntuu ajoittain liikaakin kopioimiselta, eikä Fresnadillo oikein löydä omaa tyyliään. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin. Jos pidit 28 päivää myöhemmin -elokuvasta, kannattaa 28 viikkoa myöhemminkin katsoa. Danny Boyle ja Cillian Murphy ovat viime aikoina vihjailleet jälleen, että vuosien ajan huhuttu kolmas osa voisi vihdoin ja viimein olla tulossa ja itse ainakin ottaisin sen ilomielin vastaan - joskin tässä kohtaa "28 kuukautta myöhemmin" sijaan kolmatta elokuvaa voisi melkeinpä jo kutsua nimellä "28 vuotta myöhemmin".




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Weeks Later, 2007, Fox Atomic, DNA Films, UK Film Council, Figment Films, Sogecine, Koan Films