Super Troopers 2 (2018) - elokuva-arvostelu

SUPER TROOPERS 2

Ohjaus: Jay Chandrasekhar

Näyttelijät: Jay Chandrasekhar, Paul Soter, Steve Lemme, Erik Stolhanske, Kevin Heffernan, Brian Cox, Rob Lowe, Emmanuelle Chriqui, Tyler Labine, Will Sasso, Hayes MacArthur, Marisa Coughlan, Lynda Carter, Paul Walter Hauser, Seann William Scott, Damon Wayans Jr., Jim Gaffigan, Clifton Collins Jr., Jimmy Tatro ja Fred Savage

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Broken Lizard -komediaryhmän Super Troopers - aina valmiina! -elokuva (Super Troopers - 2001) oli kriitikoiden nuivasta vastaanotosta pienimuotoinen hitti, josta muodostui vuosien saatossa kulttiklassikko, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Aluksi ryhmä suunnitteli työstävänsä esiosan nimeltä "Super Troopers '76", joka olisi kertonut hahmojen isistä, mutta sitten suunnitelmat vaihtuivat jatko-osaan, jossa hahmot olisivat peitetehtävissä metsureina. Käsikirjoitus muovautui vielä useaan otteeseen vuosien varrella. Ongelmaksi muodostui kuitenkin rahoitus ja lopulta Broken Lizard turvautui joukkorahoitukseen Indiegogo-sivun kautta, missä fanit pystyivät tekemään lahjoituksia ja edut vaihtelivat lahjoituksen suuruuden mukaan leffalipusta pieneen rooliin elokuvassa. Tekijät onnistuivat keräämään lähes viisi miljoonaa dollaria, minkä päälle he saivat muualta vielä kahdeksan miljoonaa, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2016. Lopulta Super Troopers 2 sai ensi-iltansa huhtikuussa 2018. Tämäkään leffa ei saanut kriitikoilta kehuja, mutta se oli taloudellisesti pieni menestys. Itse en ollut kuullutkaan aiemmin Super Troopers -leffoista, mutta nyt kun sarja on saamassa jo kolmannen osansa, Super Trooper 3:n (2026), päätin vilkaista mistä onkaan kyse. Pidin ensimmäistä leffaa ihan hupaisana, mutta aloitin jatko-osan hieman skeptisenä, epäillen että lähes 20 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa toimisi.

Kun käy ilmi, että pieni osa Kanadasta kuuluukin Yhdysvalloille, alueelle tarvitaan tilapäisiä lainvalvojia. Pestin saavat vuosia sitten potkut saaneet O'Hagenin johtamat liikkuvat poliisit.

Broken Lizardin jäsenet, eli Jay Chandrasekhar, Steve Lemme, Paul Soter, Erik Stolhanske ja Kevin Heffernan palaavat tuttuihin rooleihinsa Thornyksi, Maciksi, Fosteriksi, Rabbitiksi ja Farvaksi, jotka saivat vuosia sitten potkut työstään liikkuvan poliisin lainvalvojina. Hahmot ovat päätyneet eri poluille, mutta pitävät yhä tiiviisti yhteyttä toisiinsa - jopa Farvaan, josta kukaan ei tykkää. Kun aiemmin Kanadaan kuulunut alue todetaankin osaksi Yhdysvaltoja, viisikko saa pestin alueen tilapäisinä poliiseina. Chandrasekhar, Lemme, Soter, Stolhanske ja Heffernan palaavat selvästi riemuissaan rooleihinsa ja heistä löytyy yhä yhtä paljon energiaa kuin lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin, ensimmäistä leffaa tehdessään. Hahmot ovat samat vanhat tutut, niin positiivisine kuin negatiivisinekin puolineen.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Brian Cox kapteeni John O'Hagenina, Marisa Coughlan Fosterin tyttöystävänä, poliisi Ursula Hansenina ja Lynda Carter Vermontin kuvernöörinä Jessmanina, kun taas uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Yhdysvalloille siirtyneen alueen kaupungin pormestari Guy Le Francin (Rob Lowe), Kanadan ja Yhdysvaltojen väleihin keskittyvän Genevieve Auboisin (Emmanuelle Chriqui), sekä kanadalaiset ratsupoliisit Bellefuillen (Tyler Labine), Archambaultin (Will Sasso) ja Podienin (Hayes MacArthur), joiden suhtautuminen aluemuutokseen on hyvin vaihteleva. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, etenkin Cox alaisilleen silmiä pyörittelevänä, mutta toisinaan heidän temppuihinsa mukaan lähtevänä O'Hagenina.

Vuosia alkuperäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen tehdyt komediajatko-osat eivät yleisesti nauti järin mairittelevasta maineesta. Elokuvat, kuten Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014), Zoolander 2 (2016) ja Paha pukki 2 (Bad Santa 2 - 2016) tuottivat monille pitkään odottaneille faneille pettymyksen, eivätkä ne omastakaan mielestäni millään yllä alkuperäisten genreklassikoidensa tasolle. Super Trooper - aina valmiina! oli mielestäni ihan hupaisa, muttei silti mielestäni mikään erityisen loistava tai hulvaton tapaus. Yllätyksekseni taisin jopa pitää jatko-osasta hitusen enemmän. Ainakin nauroin tämän elokuvan parissa useammin. Elokuva on täynnä hulvattomia tilanteita, joista moni aiheuttaa aikamoista myötähäpeää juuri oikealla tavalla.

Kuten monet muutkin komediajatko-osat, myös Super Troopers 2 rakentuu samanlaisten ideoiden varaan kuin edeltäjänsä. On päähahmojen ja toisen poliisiryhmän välistä kahnausta, on maantiellä tehtyjä kepposia ja onpa myös romanttinen sivujuonikuvio yhden päähenkilön ja uuden naishahmon välillä. Mielestäni tällä kertaa nämä tutut jutut hoidettiin piirun verran paremmin, minkä lisäksi pidin myös leffan isommasta Yhdysvaltojen ja Kanadan välisestä konfliktista. Molemmat maat pitävät itseään parempana ja leffa heittääkin hyvää vitsiä molempien kustannuksella. Mukaan hivuttautuva tarina löydetyistä huumekätköistä tuntuu hauskan hassuttelun keskellä siltä pakolliselta pahalta ja leffan tylsimmältä aspektilta, mutta ajaa se asiansa. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, voiko jälleen lähes kymmenen vuoden jälkeen tehty kolmososa toimia, vai onko luvassa pelkkä laiska rahastus...

Edellisosan tapaan Thornyä näyttelevä Jay Chandrasekhar on ohjannut Super Troopers 2:n, pitäen lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä. Käsikirjoituksesta vastaa tietty itse pääviisikko ja he ovat keksineet monenlaisia hauskoja skenaarioita. Myös teknisesti leffa toimii. Se on osaavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja äänimaailmakin sujuvasti rakennettu, vaikkei Eagles of Death Metal -yhtyeen musiikeista jääkään juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Troopers 2, Yhdysvallat, 2018, Broken Lizard Industries, Votiv Films, Cataland Films, Heretical Reason Productions, Needle's Eye Productions, Tall Pines Entertainment

Super Troopers - aina valmiina! (Super Troopers - 2001) - elokuva-arvostelu

SUPER TROOPERS - AINA VALMIINA!

SUPER TROOPERS

Ohjaus: Jay Chandrasekhar

Näyttelijät: Jay Chandrasekhar, Paul Soter, Steve Lemme, Erik Stolhanske, Kevin Heffernan, Brian Cox, Marisa Coughlan, Daniel von Bargen, James Grace, Michael Weaver, Dan Fey, Amy de Lucia, Lynda Carter ja John Bedford Lloyd

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Super Troopers - aina valmiina! on Broken Lizard -koomikkoviisikon tekemä elokuva. Idea syntyi, kun viisikko matkusteli usein yhdessä autolla, kun he olivat pilvessä ja joutuivat jatkuvasti maantiepoliisin pysäyttämiksi. Viisikko pohti, millaisia he itse olisivat poliiseina ja ryhtyivät kynäilemään elokuvan käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2000 ja lopulta Super Troopers - aina valmiina! sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2001 ja myöhemmin laajemman teatterikierroksen alkuvuodesta 2002. Elokuva sai kriitikoilta aika vaisun vastaanoton, mutta se oli pienimuotoinen menestys, josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Itse en ollut kuullutkaan koko elokuvasta, ennen kuin ilmoitettiin, että Super Troopers 3 (2026) julkaistaan myöhemmin tänä kesänä. Kun huomasin ensimmäisen Super Troopersin löytyvän Disney+ -palvelun valikoimasta, päätin eräänä päivänä vilkaista, mistä onkaan kyse.

Vermontilaiset maantiepoliisit päätyvät napit vastakkain kaupunkipoliisien kanssa, kun kaupungin säästöpäätökset uhkaavat lakkauttaa toisen osaston.

Super Troopersin keskiössä on Broken Lizard -komediaryhmän esittämä maantiepoliisiviisikko. Jay Chandrasekhar näyttelee Arcot "Thorny" Ramathornia, viisikon keulakuvaa. Paul Soter esittää Carl Fosteria, joka on kiinnostuneempi naisten pokailusta kuin poliisitöistä. Steve Lemme näyttelee MacIntyre "Mac" Womackia, joka jaksaa päivästä toiseen keksiä erilaisia piloja. Erik Stolhanske näyttelee Robbie "Rabbit" Rotoa, joka on vasta juuri aloittanut tiimissä. Kevin Heffernan taas esittää Rodney "Rod" Farvaa, radio-operaattoria, josta kukaan muu tiimissä ei juuri tykkää - ei edes joukkoa komentava ylikomisario John O'Hagen (Brian Cox). Viisikko ja heidän ylikomisarionsa koostuvat vekkulin erilaisista persoonista, joista katsojien on helppo poimia oma suosikkinsa - ja todennäköisesti myös yhteinen inhokkinsa (köh-Rod-köh). Chandrasekhar, Soter, Lemme, Stolhanske ja Heffernan eivät olleet itselleni etukäteen lainkaan tuttuja tapauksia, mutta viisikon yhteinen kemia toimii mainiosti ja he istuvat rooleihinsa oivallisesti. Karismaattinen Cox on myös nappivalinta ylikomisarioksi, joka pyörittelee silmiään osastolleen harva se päivä.

     Vastapuolella taas ovat kaupunkipoliisit, Ursula (Marisa Coughlan), Rando (James Grace), Smy (Michael Weaver), Jack (Dan Fey) ja heidän päällikkönsä Grady (Daniel von Bargen), jotka ovat näillä näkymin saamassa maantiet toimialueekseen, budjettisäästöjen uhatessa O'Hagenin osastoa lopetuksella ja jotka jaksavat muistuttaa pääviisikkoa asiasta aina kun ehtivät. Sivunäyttelijätkin ajavat asiansa, vaikka hahmoina kaupunkipoliisit eivät ole läheskään yhtä monipuolinen poppoo.

Ymmärrän toisaalta hyvin, miksi Super Troopers - aina valmiina! ei juuri innostanut kriitikoita ja miksei siitä tullut sen isompaa hittiä, mikä on johtanut esimerkiksi siihen, että elokuva oli mennyt minulta kokonaan ohi. Ymmärrän kuitenkin myös hyvin, miksi siitä on muodostunut kulttiklassikko ja miksi jotkut fanittavat sitä yhä tänä päivänä. Kyseessä on hupaisa kyttäkomedia, jossa hauskasti poliisipäähenkilöiden vastukset eivät olekaan rikollisia, vaan toisia poliiseja ja koko konflikti syntyy säästöratkaisuista. Tämä välienselvittely johtaa monenlaisiin huvittaviin tilanteisiin ja menoa on hilpeä seurata.

En kuitenkaan mieltänyt Super Troopersia mitenkään erityisen hulvattomaksi elokuvaksi. Naurahdin muutaman kerran ääneen, mutta pääasiassa leffa aiheutti positiivisia hymähdyksiä ja nosteli hymyä huulilleni pöljillä jutuillaan. Osaa vitseistä ei olla osattu lopettaa ajoissa, mutta joissakin tämä venytys on nimenomaan koomisinta. Hauskintahan toki on näiden poliisien täysi epäpätevyys ja ammattimaisuuden totaalinen puute. Näitä poliiseja ei haluaisi kohdata, eikä heille todellakaan haluaisi jättää mitään tärkeää hoidettavaksi, mutta on heidän toilailujensa ja metkujensa seuraaminen viihdyttävää. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, voiko yli viisitoista vuotta myöhemmin tehty jatko-osa Super Troopers 2 (2018) toimia samalla tavalla...

Pääviisikko on myös käsikirjoittanut elokuvan, Thornyä näyttelevän Jay Chandrasekharin toimiessa ohjaajana. Viisikko on keksinyt hupaisia skenaarioita, joista etenkin alun pilvenpössyttelijöiden huiputus, "miau"-kohtaus ja uuden munasuojan testaus jäävät mieleen. Ei Broken Lizard tämän perusteella mikään Monty Pythonin tason komedianerojen joukko ole, mutta varsin hassuja juttuja he ovat saaneet aikaiseksi. Teknisellä puolella voi huomata, että Super Troopers - aina valmiina! tehtiin varsin vaatimattoman pienellä budjetilla. Kuva on ajoittain epätarkka ja etenkin isosta televisiosta teräväpiirtona katsottuna voi vähän väliä huomata kuvausryhmän, kameran ja lamppujen heijastuvan poliisien isoista aurinkolaseista. Voi toki olla, että tämä oli Broken Lizardin tarkoituskin. Leffan lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät kuitenkin hyviltä ja äänityöskentelykin on kelvollista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Troopers, Yhdysvallat, 2001, Fox Searchlight Pictures, Jersey Shore, Cataland Films, Broken Lizard Industries, Árpád Productions

Arvostelu: Pixels (2015)

PIXELS

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Adam Sandler, Michelle Monaghan, Kevin James, Josh Gad, Peter Dinklage, Brian Cox, Sean Bean, Matt Lintz, Jane Krakowski, Affion Crockett, Ashley Benson, Dan Aykroyd, Nick Swardson, Fiona Shaw ja Serena Williams

Genre: scifi, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixels perustuu Patrick Jeanin samannimiseen ranskalaiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2010. Adam Sandler innostui lyhäristä ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä täyspitkän elokuvan. Tim Herlihy kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusversion elokuvasta, mutta se torjuttiin täysin, jolloin Timothy Dowling palkattiin muokkaamaan tekstiä. Sandlerin hankittua oikeudet lukuisiin videopelihahmoihin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja lopulta Pixels sai maailmanensi-iltansa 16. heinäkuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Pixelsin vasta myöhemmin vuokralta ja mielsin sen ihan katsottavaksi hömpäksi. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Pixelsin juhlan kunniaksi.

Kun avaruusolennot hyökkäävät Maahan vanhojen videopelien muodossa, vain ryhmä nörttejä voi pelastaa planeetan.

Adam Sandler näyttelee Sam Brenneriä, joka asentaa työkseen teknologisia laitteita ihmisten koteihin ja joka oli lapsena lähes mestari vanhojen videopelien kanssa, huomatessaan pelien liikekuviot ja kääntäessään ne pelejä vastaan. Ottaen huomioon, että Sandler itse hankki oikeudet Pixelsiin ja sai siitä vielä uransa kalleimman elokuvan, hän hoitaa hommansa kameran edessä yllättävänkin laiskasti. Hänestä löytyy energiaa aina silloin tällöin, mutta monessa kohtaa tuntuu siltä kuin hän olisi vain paikalla hakemassa helppoja rahoja.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin James Samin lapsuudenystävänä ja nykyisenä Yhdysvaltain presidenttinä Will Cooperina, Josh Gad videopeleistä edelleen intoilevana ja salaliittoteorioihin hurahtaneena Ludlow "Ihmepoika" Lamonsoffina, Peter Dinklage videopelimestari Eddie "Tulittaja" Plantina, Michelle Monaghan Samin asiakkaana Violet van Pattenina, Brian Cox amerikkalaiskenraali Porterina ja Sean Bean brittieversti Hillinä. Myös muun muassa Sandlerin kamu Nick Swardson, sekä Ghostbusters-tähti Dan Aykroyd käyvät kääntymässä. Sivunäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole pahemmin hurraamista, eivätkä hahmot ole kaksiset. Gad on todella ärsyttävä eksentrisenä Ludlow'na, yrittäessään aivan liian kovasti olla hauska. James ei vakuuta presidenttinä, mihin vaikuttaa se, että koko kansa näyttäisi inhoavan Cooperia. Miten ihmeessä hänet edes valittiin työhön? Game of Thronesista (2011-2019) tutulla Dinklagella sentään näyttäisi olevan hauskaa ketkun Eddien osassa.

Valitettavasti kulunut vuosikymmen ei ole juuri tehnyt hyvää Pixelsille, vaan olin pitkälti samaa mieltä elokuvasta kuin sen ilmestymisen aikoihin. En inhoa elokuvaa kuten monet, sillä pidän sen vekkulista konseptista. Onhan se aivan totaalisen pöljää, että Maahan hyökkäävät avaruusoliot tekeytyisivät kasarin hittivideopeleiksi, kuten Pac-Maniksi, Space Invadersiksi, Galagaksi tai Donkey Kongiksi, mutta onhan se pakko myöntää, että idea on veikeä ja ennen kaikkea uniikki. Ideasta olisi tosin taatusti saanut paremman elokuvan kuin tämä, jo ihan vain pistämällä lähes koko näyttelijäkaartin vaihtoon.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen epähauskuus. Seasta löytyy parit hassut hetkensä tai vitsinsä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta komediapuoli on lähinnä vaivaannuttavaa - erityisesti jos Josh Gad on äänessä, enkä edes halua miettiä hänen kiusallista laulunumeroaan. Monet vitsit ovat vain väsyneitä ja suuri osa Sandlerin popkulttuuriviittauksista jää täysin latteiksi. Leffasta löytyykin pätkiä, jotka olisi mielellään voinut leikata pois, jolloin lopputuloksesta olisi saanut ytimekkäämmän. Sekaan mahtuu silti myös joitain helmentapaisia. Pidän elokuvan sympaattisesta alusta, jossa vuonna 1982 nuoret Sam ja Cooper käyvät ensimmäistä kertaa elämässään pelihallissa ja osallistuvat videopeliturnaukseen, minkä lisäksi leffan puolivälin tietämiltä löytyvä Pac-Man -kohtaus on varsin viihdyttävä. Tekijät ovat keksineet hauskan tavan siirtää pelistä tutut haamut ja sokkelomaisen pelikentän sääntöineen oikeaan maailmaan.

On vaikea kuvitella, että Pixelsin on ohjannut sama heppu kuin kaksi ensimmäistä Yksin kotona -leffaa (Home Alone - 1990-1992) ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria (2001-2002). Chris Columbus tarttui projektiin innoissaan, sillä mielsi käsikirjoituksen niin omaperäiseksi. Columbuksen ote ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan leffa tuntuu täysin tavanomaiselta Sandler-rainalta - tosin efektipainotteisempana. Pixels on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus menettelevää. Erikoistehosteet ajavat toimivasti asiansa ja tutut videopelihahmot on siirretty onnistuneesti esiintymään oikein ihmisten rinnalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, joskin Henry Jackman olisi voinut hyödyntää enemmän videopeleistä tuttuja sävelmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pixels, 2015, Columbia Pictures, LStar Capital, China Film Group Corporation, Happy Madison Productions, 1492 Pictures, Film Croppers Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Braveheart - taipumaton (Braveheart - 1995)

BRAVEHEART - TAIPUMATON

BRAVEHEART

Ohjaus: Mel Gibson

Pääosissa: Mel Gibson, Angus McFadyen, Sophie Marceau, Patrick McGoohan, Catherine McCormack, Brendan Gleeson, David O'Hara, James Cosmo, Ian Bannen, Brian Cox, Peter Hanly, Alun Armstrong, Seán McGinley, Michael Byrne, Sean Lawlor ja Sandy Nelson

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

"They may take our lives, but they'll never take our freedom!"

Braveheart - taipumaton pohjautuu Blind Harryn runoon The Actes and Deidis of the Illustre and Vallyeant Campioun Schir William Wallace 1400-luvulta. Randall Wallace työsti runon pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, mistä hän sai MGM-yhtiön tuottaja Alan Ladd Jr:n kiinnostumaan. Kuitenkin kun yhtiön sisällä tehtiin muutoksia vuonna 1993, Ladd Jr. jätti MGM:n ja vei tekstin mukanaan. Tuottaja esitteli käsikirjoitusta Mel Gibsonille, joka aluksi torjui sen, mutta koska hän alkoi hissuksiin kokea suurta vetoa aihetta kohtaan, Gibson hyppäsi projektiin mukaan - joskin aluksi vain ohjaajana. Pääroolia tarjottiin Brad Pittille ja Jason Patricille, mutta koska he kummatkin kieltäytyivät, Gibson päätti lopulta myös tähdittää leffaa. Gibson ja Ladd Jr. kokivat vaikeuksia saada elokuvalle rahoitusta, mutta lopulta he onnistuivat saamaan Gibsonin Icon Productionsin, Paramount Picturesin ja 20th Century Foxin maksamaan kustannukset yhteistuumin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1994 ja lopulta Braveheart - taipumaton sai maailmanensi-iltansa 18. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta ja joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, maskeerauksen ja äänitehosteiden palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Samalla elokuva on saanut myös aimo annoksen kritiikkiä historiallisista epätarkkuuksistaan ja leffaa on usein kutsuttu Hollywoodin historiallisesti epätarkimmaksi historiaelokuvaksi. Itse olin katsonut Braveheart - taipumattoman jo nuorena, jolloin minulla oli kova buumi katsoa enemmän tai vähemmän historiallisia miekankalisteluelokuvia. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Braveheart - taipumattoman täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

1200-luvun lopun Skotlanti on Englannin kuninkaan, Edward I:n vallassa. Isänsä ja veljensä kuoltua taistelussa kuninkaan armeijaa vastaan, nuori William Wallace varttuu katkerana ja kun armeija vielä teloittaa hänen rakkaansa, William päättää johtaa Skotlannin klaanit taisteluun kuningasta vastaan.

Mel Gibson ei tosiaan alun perin ollut halukas myös näyttelemään Braveheart - taipumattomassa, mutta kun päärooliin ei löytynyt ketään muuta, Gibson päätti itse hoitaa myös tuon roolin ohjaamisen lisäksi. Vaikka Gibson onkin irlantilaistaustaiseen perheeseen syntynyt amerikkalaismies, hän istuu varsin passelisti skottimies William Wallaceksi - pääasiassa siksi, että Gibson uhkuu karismaa ja on uskottavaa, että hän saisi rinnalleen monisatapäisen joukon uskollisia skotlantilaissotilaita. Gibson vakuuttaa johtajana, mutta hän suoriutuu myös roolin muista puolista mainiosti. William on samanaikaisesti villi ja vimmainen, mutta myös kirjaviisas ja osaapa hän puhua useilla eri kielillä. Hän luo Williamista välittömästi pidettävän tyypin, jota lähtisi itsekin seuraamaan suurella vimmalla.

     Elokuvassa nähdään myös Patrick McGoohan Englannin kuningas Edvard I:nä, joka tunnettiin myös nimellä "Pitkäkoipi", Peter Hanly tämän poikana, prinssi Edvardina ja Sophie Marceau prinssin vaimona, ranskalaisprinsessa Isabellena, Brendan Gleeson, James Cosmo ja David O'Hara Williamia uskollisesti seuraavina lapsuudenystävä Hamishina, tämän isänä Campbellinä ja irlantilaissekopää Stepheninä, Angus McFadyen skotlantilaisaatelisena Robertina, 17. Brucen jaarlina ja Ian Bannen tämän spitaalisena isänä, Sean Lawlor ja Sandy Nelson Williamin isänä ja isoveljenä, sekä Catherine McCormack Williamin rakkaana Murronina, joiden kuolemat sysäävät Williamin kostoretken liikkeelle, sekä Brian Cox Williamin Argyle-setänä, joka kasvatti pojan tämän muun perheen kuoltua. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin McGoohan häikäilemättömän julmana kuninkaana, joka pitää nuolia arvokkaampana kuin sotilaidensa henkiä ja O'Hara villinä irkkumies Stepheninä. Cox on niin hyvä Williamin setänä, että onkin harmi, ettei häntä nähdä muutamaa minuuttia enempää elokuvan siirtyessä esittelyistä Williamin aikuisuuteen.

Braveheart - taipumaton nauttii hitusen ristiriitaisesta maineesta. Elokuva voitti tosiaan aimo annoksen erilaisia palkintoja, mukaan lukien Oscareiden pääpystin, minkä lisäksi monet pitävät sitä ehtana klassikkona ja olenpa nähnyt useammankin kutsuvan sitä yhdeksi suosikkileffoistaan. Sitten taas toisaalta Braveheart - taipumaton nousee lähes poikkeuksetta ensimmäisenä esille, kun ruvetaan puhumaan historiallisesta epätarkimmista elokuvista, lähtien liikkeelle siitä, että 1200-luvun lopulla Skotlannissa ei vielä käytetty maalle ominaista vaatetta, eli kilttiä. William Wallace oli todellinen henkilö, joka ihan oikeasti johti kapinaa kuningas Edvard I:ä vastaan, mutta hyvin eri tavalla, eri syistä ja eri lopputuloksin. Elokuvan mukaan Skotlanti oli jo Williamin lapsuuden aikaan Englannin vallassa, vaikka tosiasiassa hän oli jo aikuinen mies, kun englantilaissotilaat saapuivat. Williamin ja prinsessa Isabellen välille kuvattua romanssintynkää ei myöskään tapahtunut, sillä henkilöt eivät tosielämässä edes tavanneet toisiaan ja Isabelle oli Williamin kapinan aikaan vasta lapsi. Eipä ollut Braveheart - taipumaton ainoa historiallisista epätarkkuuksista syytelty elokuva, jota Gibson tähditti vuonna 1995, sillä myös Walt Disneyn animaatioelokuva Pocahontas (1995) sai osaakseen runsasta kritiikkiä oikein tapahtumien vääristelystä ja dramatisoinnista.

Ymmärrän, että osalle katsojista nämä historialliset epätarkkuudet aiheuttavat lähinnä päänpudistelua ja silmienpyörittelyä, mutta koska suurin piirtein kaikki historialliset eeposelokuvat ovat enemmän tai vähemmän väriteltyjä kuvauksia todellisista tapahtumista, minua Braveheart - taipumattoman epätarkkuudet eivät haittaa. Tärkeintä on, että elokuva tuo ihmisten tietoisuuteen tämän ajanjakson historiasta ja saa katsojan kiinnostumaan tutkimaan, miten asiat oikeasti menivät.

Omasta mielestäni Braveheart - taipumaton on aivan mahtava filmi, joka vie katsojansa kunnon aikamatkalle vuosisatoja taaksepäin ja heittää keskelle Skotlannin upeita maisemia taistelemaan katalia valloittajia vastaan. Kyseessä on mahtipontinen teos, joka nostaa ihon parikin kertaa kananlihalle - esimerkiksi kun William heittää kannustuspuheensa ennen ensimmäistä suurta taistelukohtausta, eikä ole ihme, että repliikki "He saattavat viedä elämämme, mutta he eivät koskaan vie vapauttamme!" on jäänyt elämään niin ikonisena. Nämä suuret taistelukohtaukset ovat läpikotaisin ällistyttävää seurattavaa, oli kyse sitten niiden vaikuttavasta toteutuksesta, hurjasta luonteesta tai siitä, kuinka paljon statisteja näihin kohtauksiin on saatu heiluttelemaan miekkojaan taustalle. Veri pärskyy, raajoja katkotaan ja joutuipa Gibson leikkaamaan leffan pahimpia raakuuksia reippaasti, jottei elokuvalle lätkäisty liian korkeaa ikärajaa.

Elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää raivoisaa sotimista, vaan siitä löytyy paljon enemmänkin. Williamin hahmokuvaus on (epätarkkuuksistaan huolimatta) onnistunut ja on koukuttavaa seurata, kuinka vääryyksiä kohdannut mies toteaa eräänä päivänä että "kiitti, mulle riitti" ja alkaa koota muita skotlantilaisia riveihinsä, taistellakseen Englannin joukkoja vastaan. Tämä sorrettujen kapinointi on inspiroivaa katseltavaa ja katsoja on täysillä itsekin menossa mukana. Voiton hetkellä hurraa muiden mukana ja häviöt tuntuvat kouraisevilta. Leffa on myös kunnon tunteiden vuoristorataa. Siitä löytyy jännitystä, toimivan herkkää ihmisdraamaa, todella hauskoja komediallisia hetkiä, sekä jopa ripaus hempeää romantiikkaa. Elokuvan finaali osuu tunteisiin ja kunnolla. Lopputuloksena on yksi niistä elämää suuremmista elokuvakokemuksista, jotka vievät täysin mennessään ja joiden parissa kolmen tunnin kesto tuntuu menevän nopeasti. Gibson on vuosien varrella vihjaillut, että elokuvasta olisi olemassa neljänkin tunnin leikkausversio, jonka hän toivoisi jonain päivänä voivansa viimeistellä ja julkaista. Ehkä nyt Braveheart - taipumattoman 30-vuotisjuhla olisi oiva tilaisuus tähän.

Mel Gibson oli jo vuonna 1995 tunnettu ja menestynyt näyttelijä, jolta löytyi filmografiastaan niin Mad Max -trilogiaa (1979-1985) ja Tappava ase -toimintaleffoja (Lethal Weapon - 1987-1998), mutta ohjaajana hän oli aiemmin tehnyt vain pienemmän draamaelokuvan Kasvoton mies (The Man Without a Face - 1993). Braveheart - taipumattomassa Gibson oikein esittelee lahjojaan ohjaajana, halliten niin suuret taistelut kuin intiimimmät hetket ja näytellen vielä niissä siinä samalla. Eipä ihme, että Gibson voittikin Oscar-palkinnon parhaana ohjaajana. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on vakuuttava. Kameratyöskentely on komeaa ja Skotlannin jylhiä maisemia esitellään alusta alkaen todella näyttävästi. Lavasteet ja asut eivät ole realistisimmat tuohon aikakauteen, mutta kaikki kuitenkin näyttää hienolta ja yksityiskohtaiselta. Maskeeraukset taas äityvät oivan rujoiksi taisteluiden tuoksinnassa. Erikoistehosteet ovat väkevät ja äänimaailma pätevästi rakennettu. James Hornerin säveltämät musiikit säkkipilleineen ovat niin upeat kaikessa jylhyydessään ja kauneudessaankin, että on mielestäni vääryys, ettei hän voittanut Oscar-palkintoa työstään Braveheart - taipumattoman parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Braveheart, 1995, Icon Entertainment International, The Ladd Company, B.H. Finance C.V., Icon Productions

Arvostelu: Liittymiä (The Electric State - 2025)

LIITTYMIÄ

THE ELECTRIC STATE

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.

1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.

Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.

     Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.

Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.

Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin (2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.

Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota (The Lord of the Rings: The War of the Rohirrim - 2024)

TARU SORMUSTEN HERRASTA: ROHIRRIMIN SOTA

THE LORD OF THE RINGS: THE WAR OF THE ROHIRRIM

Ohjaus: Kenji Kamiyama

Pääosissa: Gaia Wise, Brian Cox, Luke Pasqualino, Lorraine Ashbourne, Yazdan Qafouri, Benjamin Wainwright, Laurence Ubong Williams, Bilal Hasna, Shaun Dooley, Michael Wildman, Janine Duvitski, Miranda Otto, Dominic Monaghan, Billy Boyd ja Christopher Lee

Genre: anime, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lord of the Rings: The War of the Rohirrim, eli suomalaisittain Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota perustuu J. R. R. Tolkienin fantasiakirjoihin Keski-Maasta. Vuonna 2021 New Line Cinema -yhtiö ilmoitti työstävänsä anime-elokuvaa, joka sijoittuisi aikaan parisataa vuotta ennen Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin. Nyt Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut pahemmin kiinnostunut leffasta. Minut hyvin tuntevat tietävät, että Taru sormusten herrasta -trilogia on ehdoton suosikkini. Koin kuitenkin Rohirrimin sodan ajatuksen tasolla lähinnä turhaksi rahastukseksi, eikä odotuksiani nostanut se, ettei leffan ympärille syntynyt minkäänlaista pöhinää ensi-illan lähestyessä. Kävin katsomassa Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sodan sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

200 vuotta ennen kuin Bilbo Reppuli sai Sormuksen haltuunsa, Rohanin kuningas Helm Vasarakoura perheineen puolustaa kansaansa katkeran Wulfin johtamalta armeijalta, Helmin tapettua Wulfin isän.

Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota keskittyy hevoskansan asuttaman Rohanin hallitsijaperheeseen, kuningas Helm Vasarakouraan (äänenä Brian Cox) ja tämän lapsiin, poikiin Hamaan (Yazdan Qafouri) ja Halethiin (Benjamin Wainwright), sekä erityisesti tyttäreen Héraan (Gaia Wise), joka oli Tolkienin teksteissä jäänyt täysin vaille nimeä, mutta joka on nostettu tämän elokuvan päähenkilöksi. Héra on hieman Éowyniä (Miranda Otto, joka toimii elokuvassa kertojaäänenä) muistuttava hahmo, joka ei suostu tyytymään naisille tyypillisiin rooleihin, vaan hän janoaa seikkailua ja haluaa tehdä osansa Rohanin puolustamiseksi. Héran isä Helm Vasarakoura on jylhä kuningas, jolle ei todellakaan kannata ryttyillä ja Coxin mahtipontinen ääni sopii miehelle kuin valettu. Veljet Hama ja Haleth jäävät kuitenkin pienemmälle huomiolle, elokuvan keskittyessä Helmin ja Héran vaikeaan isä-tytär-suhteeseen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Helmin sisarenpoika Fréaláf (Laurence Ubong Williams), Héran kamarineito Olwyn (Lorraine Ashborne), Helmille uskollinen Lief (Bilal Hasna), mustainmaalaisia johtanut Freca (Shaun Dooley), tämän poika Wulf (Luke Pasqualino), joka isänsä kuoleman jälkeen vannoo tappavansa Helmin ja tämän perijät, sekä Wulfia seuraava kenraali Targg (Michael Wildman). Wulf on kelpo antagonisti tarinaan ja katsoja voi tavallaan ymmärtää, miksi tämä lähtee niin vimmaiselle sotajalalle Helmin sukua vastaan.

Hobitti-trilogian päätyttyä vuonna 2014, moni taisi olettaa, että seikkailut Keski-Maassa olisivat olleet siinä. Silmarillionin (1977) filmatisointioikeuksiin ei kenelläkään tuntunut olevan asiaa ja kenenkään ei oletettu olevan niin hullu, että yrittäisi tehdä uudelleenfilmatisoinnit Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Mutta samalla lailla kuin periaatteessa kaikki muutkin joskus isot jutut, myös Keski-Maan tarinat on päätetty nyt franchisettaa oikein kunnolla. Amazon Prime Videossa pyörii parhaillaan vaihtelevaa palautetta saanut esiosasarja Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset (The Lord of the Rings: The Rings of Power - 2022-), työn alla on uusi elokuva Klonkusta (joka sai myös oman, naurunalaiseksi joutuneen videopelinsä) ja nyt teattereihin saapuu ensimmäinen anime-elokuva Tolkienin maailmasta.

Uutuusanimaatiossa on selvät plussansa ja miinuksensa, miinuspuolten syntyessä pääasiassa käsikirjoituksesta. Juoni on periaatteessa toimiva, mutta silti hieman liian ohut vähän päälle parituntiseen elokuvaan. Jos koit, että muutamasatasivuisen Hobitti-kirjan jakaminen kolmeksi elokuvaksi oli venyttämistä, voi olla, ettet lämpene muutamasta appendices-lauseesta rakennettuun Rohirrimin sotaan. Periaatteessa elokuva vain vastaa kysymykseen, jota tuskin kukaan oli sen kummemmin pohtinut: miksi Ämyrilinnan aluetta alettiin kutsua Helmin syvänteeksi? Voisiko olla, että sillä on jotain tekemistä Helm-nimisen tyypin kanssa? Loppupäässä leffaa käsikirjoitustiimi syyllistyy myös vaivaannuttaviin fanipalveluksiin, lähtien tuttujen repliikkien laiskasta kierrättämisestä.

Elokuva ei pahemmin tuo mitään uutta katsojalle, vaikka tarina tapahtuukin parisataa vuotta ennen Sormuksen kiikuttamista Tuomiovuoreen ja siinä olisi ollut rahkeet syventää tätä maailmaa elokuvien puolella entisestään. Héran tarina kierrättää paljon Éowyniltä ja kun suuri osa elokuvasta keskittyy taisteluun Helmin syvänteessä, meno alkaa nopeasti tuntua kierrätykseltä Taru sormusten herrasta: Kahdessa tornissa (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) käydyistä sotakohtauksista. Aluksi Rohirrimin sodan taistelukohtaukset, varsinkin hyökkäys Rohanin pääkaupunki Edorasiin, ovat vangitsevia, mutta loppua kohti jatkuva mäiske alkaa käydä pitkäveteiseksi.

Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin elokuvan vaikuttavaa audiovisuaalista toteutusta. Olin aluksi epäileväinen siitä, kuinka anime ja Keski-Maa kohtaisivat, mutta lopputulos on kertakaikkisen komea. Piirrosjälki on tyylikästä, tarkkaa ja yksityiskohtaista, ja miljöö on kopioitu onnistuneesti Peter Jacksonin elokuvista, eikä vaikkapa Helmin syvännettä ole lähdetty suunnittelemaan lokaationa uusiksi. Värin, valojen ja varjojen käyttö on myös mainiota. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja ilahduin toki siitä, että elokuva hyödyntää Howard Shoren musiikkeja, etenkin Rohaniin liittyviä melodioita alkuperäistrilogiasta. Uusista musiikeista vastaava Stephen Gallagher kanavoi Shoren töitä mallikkaasti ja kahden säveltäjän aikaansaannokset sulautuvat onnistuneesti oivaksi kokonaisuudeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lord of the Rings: The War of the Rohirrim, 2024, New Line Cinema, Warner Bros. Animation, WingNut Films, Sola Entertainment

Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie

Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.

     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.

     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.

Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.

Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios

Arvostelu: Her (2013)

HER

Ohjaus: Spike Jonze

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johansson, Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt, Olivia Wilde, Matt Letscher, Luka Jones, Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox, Portia Doubleday ja Spike Jonze

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Her on Jackass-elokuvien (2002-2022) parissa työskennelleen Spike Jonzen ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen tieteiselokuva. 2000-luvun alussa Jonze löysi verkkosivun, jossa voi viestitellä tekoälyn kanssa, mikä alkoi kiehtoa Jonzea syvästi. Hän kirjoitti tarinan tekoälyn kanssa keskustelevasta miehestä ja sai Annapurna Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2012 ja alun perin tekoälyn äänenä toimi Samantha Morton, mutta jälkituotannossa Jonze koki, ettei hänen äänensä sittenkään sopinut filmiin ja Morton korvattiin Scarlett Johanssonilla. Her sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 12. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, lavastus, musiikki ja laulu), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Itse katsoin Herin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin leffaa ihan kelvollisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Lähitulevaisuudessa vastikään eronnut Theodore Twombly hankkii uuden käyttöjärjestelmän, jonka mukana tulee tekoälyllä varustettu assistentti. Theodoren ja Samanthaksi nimetyn assistentin välille muodostuu syvä yhteys ja pian Theodore huomaa rakastuneensa tekoälyyn.

Joaquin Phoenix nähdään elokuvan pääroolissa Theodore Twomblynä. Theodore on vastikään eronnut vaimostaan (Phoenixin tosielämän vaimo Rooney Mara), muttei ole valmis päästämään tästä irti ja allekirjoittamaan eropapereita. Erosta musertunut Theodore on todella yksinäinen, etsien seuraa eri tavoin. Seura löytyykin täysin yllättäen, kun hän ottaa käyttöönsä uuden käyttöjärjestelmän, jonka tekoälyyn Samanthaan (äänenä Scarlett Johansson) Theodore vähitellen rakastuu. Phoenix on suorastaan erinomainen roolissa, tulkiten hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia vaikuttavasti. Hän tekee Theodoresta todella pidettävän ja myös hyvin samaistuttavan ihmisen. Moni on varmasti joskus kokenut vastaavaa yksinäisyyttä ja lohduttomuutta, kuten myös sitä erityistä onnea, kun löytää jonkun, jonka kanssa muodostuu heti vahva yhteys. Eikä pidä vähätellä Johanssonin roolisuoritusta Samantha-tekoälyn ääninäyttelijänä. Johansson on täydellinen valinta ja hän saa paljon aikaiseksi pelkällä äänellään.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Theodoren ystävänä Amyna ja Matt Letscher tämän miehenä Charlesina, Chris Pratt Theodoren pomona Paulina, sekä pienissä rooleissa Olivia Wilde Theodoren sokkotreffikumppanina ja Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Spike Jonze äänirooleissa todellisina ihmisinä ja tekoälyinä. Myös sivunäyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Nykyään Marvel-leffoista (2008-) ja Jurassic World -elokuvista (2015-2022) tuttua Prattia on hauska nähdä erilaisessa roolissa, ennen kuin hänestä tuli todellinen Hollywood-stara.

Uusintakatselulla Her onnistui iskemään minuun huomattavasti syvemmin kuin joitain vuosia sitten, katsoessani sitä ensi kertaa. Tähän vaikuttaa varmasti, kuinka paljon minulle on kertynyt erilaisia kokemuksia viime vuosien varrella, mikä sai minut uppoutumaan tähän erikoiseen rakkaustarinaan täysin. Kyseessä on todella syvällinen, erittäin ajankohtainen ja suoraan sanottuna kaunis teos. Ilmestyessään Her tuntui enemmän scifiltä kuin nykyään. Harvoin elokuvien kuvaukset lähitulevaisuudesta osuvat näin oikeaan. Vuonna 2013 Samanthan kaltainen tekoälyassistentti kuulosti pelkältä utopialta, mutta nyt kaiken maailman Sirin ja Alexan sun muiden kanssa leffa voisi melkeinpä olla kuvaus todellisesta rakkaudesta ihmisen ja koneen välillä. Monille virtuaalikohtaamiset ovat helpompia ja tärkeämpiä kuin paikan päällä tapaamiset muiden kanssa. Vuonna 2013 ihmiset eivät olleet samalla lailla takertuneita älypuhelimiinsa, kuten jo pari vuotta myöhemmin. On hassua, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten elokuvan kuvat ihmisistä kävelemässä kaduilla älyluurit kourassaan ja langattomat kuulokkeet korvissaan menivät läpi tieteisfiktiona, kun nyt se on arkipäivää.

Sen lisäksi, että elokuvan lähitulevaisuudenkuvaus on yllättävänkin hyvin käynyt toteen, Her on muutenkin erittäin oivaltava teos. Sen pohdinnat ihmisyydestä ja siihen liittyvistä tunteista, kaipuusta, rakkaudesta, yksinäisyydestä, halusta, ilosta ja surusta ovat todella hienosti tuotu esille. Mitä se tarkoittaa, kun kone alkaa kokea näitä tunteita? Tämä epätavallinen rakkaus vie täysin mukanaan ja sen uskoo nopeasti todeksi - jo sen takia, että Phoenixilla ja Johanssonilla on enemmän kemiaa kuin monilla muilla romanttisten elokuvien pareilla, vaikka Johansson on mukana vain ääninäyttelijänä. Leffan tunnelma on haikea ja alakuloinen, mutta samalla siinä on jotain erittäin ilomielistä ja kaunista. Elokuva osaa olla myös hauska. Theodoren ja Samanthan väliset keskustelut ovat usein lystikkäitä. Dialogi onkin todella hyvin kirjoitettua.

Spike Jonze on työskennellyt kaikissa Jackass-elokuvissa, mutta sen lisäksi hän on tehnyt myös muun muassa erikoisen Being John Malkovichin (1999) ja satuelokuvan Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are (2009). Her oli ensimmäinen elokuva, jonka Jonze niin käsikirjoitti kuin ohjasi, mikä lähti Jonzen omasta ideasta. Filmi tuntuukin todella henkilökohtaiselta ohjaajalle, aivan kuin hän olisi vuodattanut kaikkensa tekstiin. Vahvan ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Her on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Elokuvan värimaailma ja valaistus ovat paikoitellen unenomaiset ja lumoavat. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Arcade Firen hiljaiset musiikit eivät oikein koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Her on upea rakkausdraama, joka tuntui vielä kymmenen vuotta sitten ilmestymisensä aikaan lähinnä tieteisfiktiolta, mutta joka tuntuu nyt varsin ajankohtaiselta ja jopa mahdolliselta. Harvoin elokuva onnistuu ennustamaan tulevaisuutta näin taidokkaasti ja leffaa katsoessa joutuukin jopa välillä ihan pysähtymään ja kummastelemaan, että nämä meille nykyään täysin arkipäiväisiltä tuntuvat näyt olivat vielä vuonna 2013 mielikuvitusta. Tähän erikoiseen rakkaustarinaan uppoutuu täysin, etenkin kun elokuva käsittelee samaistuttavia teemojaan näin ansiokkaasti. Joaquin Phoenix on huippuvedossa pääroolissa ja Scarlett Johansson tekee ällistyttävää työtä, etenkin kun miettii, että kyseessä on pelkkä äänirooli. Siitäkin huolimatta Phoenixin ja Johanssonin väliltä löytyy vahvempaa kemiaa kuin monien muiden romanttisten elokuvien näyttelijöiltä. Spike Jonzen ohjaus on oivallista ja käsikirjoitus vielä sitäkin vahvempi. Theodorelle ja Samantha-tekoälylle kirjoitetut keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia, hauskempia ja herkempiä. Kun filmi on vielä visuaalisesti komea, on Her yksi ilmestymisvuotensa vahvimmista elokuvatapauksista, jota suosittelen kaikille tavallisesta poikkeavien rakkausdraamojen perään haikaileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Her, 2013, Annapurna Pictures, Stage 6 Films

Arvostelu: The Ring (2002)

THE RING

Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Naomi Watts, David Dorfman, Martin Henderson, Shannon Cochran, Brian Cox, Amber Tamblyn, Rachael Bella ja Daveigh Chase
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

"Seven days."

The Ring on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi japanilaisesta kauhuelokuvasta Ringu (リング - 1998), joka perustuu Koji Suzukin samannimiseen kirjaan vuodelta 1991. Pian alkuperäisen elokuvan noustua suureen suosioon Japanissa ja sen jälkeen Yhdysvalloissa, Hollywoodissa ryhdyttiin työstämään omaa versiota filmistä. Kuvaukset käynnistyivät jo ennen kuin käsikirjoitus oli saatu valmiiksi ja lopulta The Ring sai maailmanensi-iltansa 2. lokakuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka sai myös kriitikot puolelleen. Itse en ole nähnyt alkuperäistä japanilaisversiota ja tämän amerikkalaisenkin leffan katsoin vasta halloweenin aikoihin vuonna 2020. Pidin siitä ja kun nyt huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla The Ringin.

Journalisti Rachel Keller ryhtyy tutkimaan kummallista kuolintapausta, jossa uhri oli seitsemän päivää aiemmin katsonut kirotuksi huhutun videokasetin. Rachel saa videon haltuunsa ja kun hän on katsonut sen, hän saa puhelun, jossa sanotaan vain "Seitsemän päivää"...

Pääroolissa Rachel Kellerinä nähdään Naomi Watts, joka suoriutuu erittäin hyvin outoa murhaa tutkimaan ryhtyvän journalistin osasta. Watts välittää hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunteita, kun Rachel alkaa videokasetin nähtyään tuntea olonsa yhä vain vainoharhaisemmaksi ja pelokkaammaksi. Rachelin tutkimuksia syventyy heti suurella mielenkiinnolla (sekä jännityksellä) seuraamaan ja Watts vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi etenee. 

     Rachelin poikaa Aidania taas esittää nuori David Dorfman, joka ajaa asiansa, mutta jolta jää toivomaan hieman vakuuttavampaa roolisuoritusta. Martin Henderson taas esittää videoiden parissa työskentelevää Noahia, jolta Rachel pyytää apua kasetin salojen selvittämiseen. Henderson on oiva roolissaan ja hänkin tekee parempaa työtä elokuvan kulkiessa eteenpäin. Elokuvassa nähdään myös Amber Tamblyn ja Rachael Bella kaveruksina Katiena ja Beccana, joista toinen katsoo videokasetin ennen leffan tapahtumia, mikä aloittaa tutkimuksen, sekä Brian Cox, Shannon Cochran ja Daveigh Chase Morganin perheenä.

Vaikka en olekaan nähnyt alkuperäistä japanilaista Ringua, uskaltaisin väittää, että The Ring on yksi parhaista kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinneista, mitä on koskaan tehty. Samalla kyseessä on myös yksi 2000-luvun parhaista kauhuelokuvista. The Ring on todella ahdistava teos, joka kietoutuu katsojan ympärille välittömästi, eikä suostu hellittämään otetta vielä hetkeen leffan jo päätyttyä. Elokuvassa suorastaan vallitsee painostava ilmapiiri, mutta samalla leffa onnistuu olemaan todella miellyttävä kaikessa epämiellyttävyydessään. Elokuva on karmiva, mutta samalla mysteeri koukuttaa niin isosti, ettei katselua vain voi lopettaa. Kaikin puolin tunnelma ja tarina ovat niinkin hyvin rakennetut, että vajaan kahden tunnin kesto tuntuu huomattavasti lyhyemmältä. 

Tarina pitää sisällään monenlaisia koukkuja, jotka saavat katsojan uppoutumaan elokuvan vietäväksi yhä vain voimakkaammin. Mysteeri kirotusta videokasetista koukuttaa alussa ja mitä enemmän videokasetista ja sen aidosti hyytävästä sisällöstä selviää, sitä kiehtovammaksi elokuva muuttuu. Harvemmin kauhuelokuva saa aidosti kiehtoutumaan sisällöstään. Itse videokasetin sisältö on onnistuneesti tehty. Toisaalta katsoja on samaa mieltä Noahin kanssa, että se näyttää ylitaiteelliselta ja halvalta opiskelijatyöltä, mutta tässä kontekstissa se on niin efektiivinen, että kun sisältö esitetään katsojalle, sitä saattaa huomata haluavansa katsoa poispäin, siinä pienessä pelossa, että mitä jos nyt oikeasti jokin vaarallinen lähtee perään. Niin tehokkaasti elokuva kaivautuu katsojansa ihon alle.

Asia, mistä olin ensimmäisellä katselukerralla erittäin positiivisesti yllättynyt ja mistä pidin toisella katselulla vielä enemmän, oli se, että The Ringin kauhu ei todellakaan perustu mihinkään typeriin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, vaan se on enemmänkin psykologista piinaamista. Tämän ansiosta pelottavuus ei koskaan hälvene. Kaiken aikaa tuntuu siltä, että hahmot ovat suuressa vaarassa ja että jokin vainoaa heitä. Seasta löytyy pari äkillistä säikäytystä, mutta ne ovat erinomaisesti hoidettuja siinä mielessä, että ne ovat oikeasti karmivia ja ne vain kasvattavat ahdistavuutta entisestään. Usein äkkisäikäytys pistää katsojan nopeasti hätkähtämään, mutta siitä ei jää mitään jälkeä katsojaan. Tässä näiden säikäytysten tarjoamat näyt jäävät kummittelemaan mielessä, enkä yhtään ihmettele, että moni kertoo nähneensä tästä painajaisia, katsottuaan elokuvan liian nuorena. Säikäytysten efektiivisyyttä vain lisää se, kuinka toisaalta hiljainen elokuva pääasiassa on. Toisin kuin moni 2000-luvun sinne tänne heiluva kauhuraina, The Ring hoitaa hommansa kärsivällisesti ja rauhassa, nousten jo sillä monien muiden yläpuolelle.

Elokuvan on ohjannut Pirates of the Caribbean -seikkailuleffojakin (2003-) tehnyt Gore Verbinski, joka rakentaa tunnelmaa todella vakuuttavasti. Verbinskin luomaa alakuloista ja epätoivoista henkeä vain lisää leffan tekninen toteutus. Kuvaus on tyyliteltyä ja sekaan leikataan inhasti otteita videokasetin sisällöstä aina silloin tällöin. Värimaailma on surullinen kaikessa sinertävyydessään ja vihertävyydessään, mitä vain vahvistaa elokuvan lähes jatkuva sade. Lavasteet ovat taidokkaasti tehdyt ja maskeeraukset parhaimmillaan kuvottavat. Pari digiefektiä eivät näytä enää kovin kummoisilta, mutta ajavat silti asiansa passelisti. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu tehosteista säveltäjä Hans Zimmerin hienosti tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: The Ring on mahtava uudelleenfilmatisointi ja yksi kauhugenren parhaista elokuvista 2000-luvulla. Elokuvaan rakennettu hyytävä ilmapiiri ympäröi katsojan, tiukentaen ahdistavasti otettaan kaiken aikaa. Toisaalta haluaisi katsoa pois, menon muuttuessa yhä vain inhottavammaksi, mutta samalla tarinan mysteeri kiehtoo niin paljon, että katse on kuin lukittu ruudun tapahtumiin. Tarina on niinkin vahva, että kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä, vaikka leffa eteneekin varsin hitaasti. Jos siltä odottaa jatkuvia böö-säikyttelyjä jonkin monsterin kera, tulee luultavasti pettymään. Kauhu on tehokasta psykologista karmivuutta, mikä jää aidosti piinaamaan ja aiheuttamaan painajaisia paikoitellen aika järkyttävällä kuvastollaan. Näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti, Gore Verbinskin ohjaus on onnistunutta ja elokuva on teknisiltä ansioiltaan onnistunut tyylikästä kuvausta ja tunnelmallista musiikkia myöten. Kaikin puolin The Ring on hieno kauhuleffa, joka ei ole menettänyt tehoaan 20 vuoden aikana ja jota voi suositella lämpimästi kaikille genren ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Ring, 2002, DreamWorks, Parkes/MacDonald Image Nation, BenderSpink, Vertigo Entertainment