Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Himesh Patel, Helena Bonham Carter, Sharon Duncan-Brewster, Henry Cavill, Jason Watkins, Hattie Morahan, Joe Azzopardi ja Susan Wokoma
Genre: mysteeri
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 13
Nancy Springerin kirjasarjaan perustuva Netflixin elokuva Enola Holmes (2020) oli katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Enola Holmes 2 (2022) sai korkeat katsojaluvut, joten kolmannen osan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Enola Holmes 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa kelpo mysteerinä, mutta jatko-osa oli mielestäni jo hieman keskinkertainen. Odotukseni kolmososaa eivät olleet korkeat, mutta katsoin Enola Holmes 3:n silti heti sen julkaisupäivänä.
Enola Holmes on menossa naimisiin lordi Tewkesburyn kanssa Maltalla. Hääjuhlat katkeavat kuitenkin lyhyeen, kun Enolan isoveli Sherlock ja lordi Tewkesburyn äiti siepataan.
Millie Bobby Brown nähdään jo kolmatta kertaa salapoliisi Enola Holmesina, mestarietsivä Sherlock Holmesin (Henry Cavill, jota ei näytä kiinnostavan juuri yhtään olla mukana tässä leffassa) pikkusiskona. Enola on nyt menossa naimisiin rakastamansa lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) kanssa, mistä Sherlock ei innostu, kokiessaan Enolan menettävänsä identiteettinsä häiden myötä. Myöskään Tewkesburyn suku ei ole asiasta mielissään, heidän kokiessa pojan olevan liian hyvä Enolalle. Enola Holmes on periaatteessa hahmona yhä oikein toimiva, hänen pohtiessa, voiko hän yhdistää salapoliisityönsä ja tulevan lady-statuksensa. Brown kuitenkin osoittaa, että hän on vuosien varrella vain heikentynyt näyttelijänä. Hän ylinäyttelee minkä ehtii, eikä asiaa auta Enolalle tyypillinen neljän seinän jatkuva rikkominen, Enolan joko kommentoidessa asioita suoraan katsojalle tai esittäen erilaisia ilmeitä. Partridge jää myös aika puiseksi lordi Tewkesburyna, eikä hänen ja Brownin väliltä löydy juuri kemiaa.
Elokuvassa nähdään myös Himesh Patel Sherlockin uskollisena apurina tohtori Watsonina, Helena Bonham Carter Holmesien äitinä Eudoriana, Hattie Morahan Tewkesburyn äitinä, lady Tewkesburynä ja käväiseepä Susan Wokoman esittämä Edithkin pikaisesti mukana. Patel on elokuvan vakuuttavin näyttelijä, kun yleensä mainio Carter on käynyt selvästi vain kääräisemässä helpot rahat vasemmalla kädellä hutaistulla roolityöllään.
Enola Holmes -elokuvasarjan taso jatkaa laskuaan. Ensimmäinen elokuva oli vielä toimiva mysteeri, mutta jo kakkososa oli keskinkertainen raina ja nyt Enola Holmes 3 on aika heikko ja jopa pitkäveteinen tapaus. Asiaa eivät toki auta ontuvat näyttelijäsuoritukset, mutta isoin ongelma piilee Jack Thornen latteassa käsikirjoituksessa ja Philip Barantinin väsyneessä ohjauksessa. Olin suorastaan pyöristynyt Thorne-Barantini -kaksikon kädenjäljestä, kun ottaa huomioon, että viime vuoden - ei, vaan jopa koko kuluneen vuosikymmenen - paras sarja Adolescence(2025) oli myös heidän aikaansaannoksensa.
Tämänkertainen mysteeri, Sherlock Holmesin katoaminen ja hänen tutkimustensa jatkaminen, ei jaksa millään napata mukaansa. Siihen liittyy oivallisia aihioita Maltan ikävästä kohtelusta Ison-Britannian vallan alla, mutta tämäkin vähä hoidetaan kiusallisen sinisilmäisesti, sellaisella syyttävää sormea heristelevällä "soo-soo!" -asenteella. Pääasiassa leffa koostuu puolivillaisista toiminnallisista osuuksista, joiden stunt-työskentely saa ajoittain irvistämään myötähäpeästä, sekä kömpelöstä komediasta. Todellinen kompastuskivi on tämänkertainen pahis, joka ei vakuuta sitten yhtään. Elokuvan päätyttyä aloin toivoa, että Enola Holmes jäisi trilogiaksi.
Teknisestikin Enola Holmes 3 on ailahteleva. Siitä löytyy kelvollista kameratyöskentelyä, mutta töksähtelevää leikkausta. Yhdessä kohtaa Enola on kuristusotteessa, köysi kaulansa ympärillä, mutta seuraavassa kuvassa hän onkin jo saanut köyden irti ja käyttää sitä vastustajaansa. Lavasteet ovat näyttävät, mutta puvustus ja maskeeraus jättävät ajoittain toivomisen varaa. Brown ei selvästi ole halunnut luopua viimeisen päälle työstetyistä rakennekynsistään - ei, vaikka ne eivät istu leffan tapahtuma-aikaan tai edes hänen hahmoonsa. Tietokonetehosteet, etenkin tulipalo, näyttävät täysin keskeneräisiltä. Äänityöskentely on sentään kelvollista, joskin on suuri sääli, että Daniel Pemberton ei palannut enää säveltäjäksi. Hänen musiikkinsa olivat alusta asti Enola Holmes -elokuvien parasta antia ja valitettavasti Pembertonin korvanneiden Aaron Mayn ja David Ridleyn työt jäävät täysin yhdentekeväksi taustahälinäksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Enola Holmes 3, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Latina Pictures, Legendary Entertainment, Legendary Pictures, PCMA Management and Productions
Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Finn Wolfhard, David Harbour, Noah Schnapp, Gaten Matarazzo, Caleb McLaughlin, Winona Ryder, Natalia Dyer, Joe Keery, Charlie Heaton, Maya Hawke, Nell Fisher, Sadie Sink, Cara Buono, Brett Gelman, Priah Ferguson, Linda Hamilton, Jake Connelly, Jamie Campbell Bower, Linnea Berthelsen, Joe Chrest ja Randy Havens
Genre: fantasia, scifi, jännitys
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 57 minuuttia - 2 tuntia 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16
Dufferin veljesten luoma sarja Stranger Things nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä heinäkuussa 2016, joten jatkoa oli luvassa. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota ja jo ennen neljännen kauden ilmestymistä Dufferit ilmoittivat, että vielä olisi tulossa yksi kausi, joka veisi pääsarjan loppuunsa. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot kuitenkin viivästyttivät tuotannon käynnistymistä. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt Stranger Thingsin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu viimeistä jaksoa myöten. Itse hyppäsin mukaan sarjaan vasta pari kuukautta sen käynnistymisen jälkeen ja alun epäröinnin jälkeen huomasin lopulta innostuvani siitä jakso jaksolta enemmän. Yhtä jaksoa lukuun ottamatta pidin paljon kakkoskaudesta, kun taas kolmoskausi oli pienoinen pettymys. Neljäs kausi oli taas erinomainen ja nosti odotukseni korkealle finaalikautta kohtaan. Katsoinkin Stranger Thingsin viidennen kauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.
On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Hawkinsin kaupunki repeytyi Vecnan tekojen takia ja armeija on ottanut kaupungin haltuunsa. Eleven ja muut valmistautuvat viimeiseen taisteluun Vecnaa vastaan, kukistaakseen tämän ja tuhotakseen Ylösalaisen maailman lopullisesti.
Stranger Thingsin tutut hahmot tekevät paluun vielä kerran. Eleven (Millie Bobby Brown) valmistautuu lopulliseen taistoon, ylisuojelevan Hopperin (David Harbour) kauhuksi. Joyce (Winona Ryder) ja hänen poikansa Will (Noah Schnapp) ja Jonathan (Charlie Heaton) ovat muuttaneet asumaan Wheelerien luokse, mikä on onni Willin parhaalle ystävälle Mikelle (Finn Wolfhard) ja Jonathanin tyttöystävälle Nancylle (Natalia Dyer). Dustin (Gaten Matarazzo) ei ole päässyt yli Eddien kuolemasta, kun taas Lucas (Caleb McLaughlin) viettää päivänsä sairaalassa, toivoen että Max (Sadie Sink) heräisi koomastaan. Robinista (Maya Hawke) on tullut paikallisen radio-ohjelman juontaja, apunaan Steve (Joe Keery). Eläessään näennäisesti normaalia elämää, hahmot tekevät taktisia etsintäretkiä Ylösalaiseen maailmaan, paikallistaakseen Vecnan (Jamie Campbell Bower) ja pistääkseen tämän päiviltä. Finaalikautta katsoessani tajusin todella, kuinka tärkeitä näistä hahmoista onkaan minulle muodostunut. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tapaan on ollut ilo seurata niin näiden nuorien hahmojen kuin heidän näyttelijöidensä kasvua aikuisiksi vuosien varrella. Hahmot ovat läpikotaisin mahtavia ja kaikki saavat omat tähtihetkensä. Vecnasta saadaan irti enemmän ja hänestä muodostui lopulta erinomainen antagonisti tälle saagalle. Näyttelijöiden työ on kuitenkin ailahtelevaa. Siinä, missä aikuisnäyttelijät, kuten etenkin Harbour ja hyytäväksi muuttuva Bower hoitavat tonttinsa vakuuttavasti, osa lapsista, kuten Brown ja Schnapp takeltelevat toisinaan replikointinsa kanssa. Brown jää harmillisen yksi-ilmeiseksi Eleveninä, kun taas Schnapp ajautuu useasti aikamoisen ylisuorittamisen puolelle. Matarazzo taas onnistuu hienosti tuomaan Dustiniin synkempiä sävyjä, tämän syyllistäessä niin maailmaa kuin itseään Eddien kohtalosta.
Ja niin, lähes vuosikymmenen jälkeen Stranger Things on saanut päätöksensä. Kun kyseessä on ollut viime vuosien suurin sarjatapaus ympäri maailman, ovat sille kasaantuneet paineet toki aikamoiset - etenkin kun edellisen kauden ilmestymisestä ehti vierähtää jopa kolme vuotta erinäisten syiden takia. Odotellessaan katsojat ovat ehtineet luoda ties mitä teorioita, huhuja ja omia visioitaan siitä, kuinka tarina tulisi viedä päätökseen ja olikin jo etukäteen selvää, ettei viides kausi tulisi miellyttämään kaikkia faneja.
Omasta mielestäni finaalikausi on sarjan epätasaisin. Heikoimmillaan se on hitusen kömpelösti kerrottu, luottaen aivan liikaa hahmojen selittämiseen, seasta löytyy turhauttavankin pitkiksi venytettyjä nyyhkykeskusteluja ja näyttelijätyö on tosiaan vaihtelevan tasoista. Parhaimmillaan kyseessä on kuitenkin ihon kananlihalle nostattava, suun auki loksauttava, erittäin jännittävä, yllättävän hauska, pirun mukaansatempaava, aidosti koskettava ja jollain tapaa jopa kaunis huipennus. Heti avausjakso muistuttaa siitä, mikä sarjassa niin viehättää ja Hawkinsin menoon jää taas kerran täysillä koukkuun. Vaikka jaksot ovatkin pitkiä (viimeinen jakso kestää jopa yli kaksi tuntia), ne kulkevat pääasiassa kuin hujauksessa. Kausi julkaistiin kolmessa osassa ja oli suorastaan tuskaisaa odottaa seuraavia jaksoja. Etenkin viimeisen jakson odottelu oli lähes hermoja raastavaa, enkä muista milloin viimeksi sydämeni olisi hakannut tällä lailla jännityksestä, kun ryhdyin katsomaan televisiosarjan jaksoa.
Pidin päätöskaudella siitä, että se nostaa jopa hieman yllättäviä hahmoja keskiöönsä ja onkin kiinnostavaa saada vielä jotain irti näistäkin, aiemmin aika pieniin rooleihin tyytyneistä tyypeistä. Myös jotkut aiemmin vähäpätöisemmiltä tuntuneet jutut saavat tässä lisää lihaa luidensa ympärille ja se yksi kakkoskauden oudoista sivujuonijaksoistakin saa vitoskauden myötä uutta merkitystä. Kauden varrella varsinaisen yhteenottoon valmistautumisen aikana eri hahmot saavat aikansa loistaa ja pidinkin valtavasti siitä, kuinka kausi vie näiden tyyppien kertomukset päätökseensä. Vaikka osa kauden välijaksoista herättivät minussa pientä huolta, olin äärettömän huojentunut siitä, että pitkä finaalijakso osoittautui odotuksen arvoiseksi. Se jätti minulle oikealla tavalla tyhjän olon - sen tunteen, minkä saa aikaiseksi vain onnistunut päätös vahvalle tarinalle, johon on uppoutunut jo useiden vuosien ajan.
Epätasaisuuksistaankin huolimatta viimeinen kausi sementoi Stranger Thingsin paikan suosikkisarjojeni joukosta. Tästä huolimatta en haluaisi, että tästäkin tehdään pakotettu megafranchise. Ensimmäinen lisäosasarja, animoitu Stranger Things: Tales from '85 (2026-) ilmestyy jo tänä vuonna ja erään tutun hahmon omasta sarjasta on ollut huhua. Voi kunpa hyvät asiat osattaisiin oikeasti lopettaa. Odotukseni Stranger Thingsin lisärahastuksia kohtaan ovat olemattomat, mutta en malta odottaa, että jossain kohtaa löydän aikaa katsoa uudelleen koko viiden tuotantokauden sarjan alusta loppuun. Kiitos tästä kuluneesta vuosikymmenestä, Stranger Things.
Sarjan luoneet Dufferin veljekset ovat myös ohjanneet päätöskauden, yhdessä pitkään mukana olleen Shawn Levyn, sekä Frank Darabontin kanssa, joista jälkimmäinen fanittaa sarjaa niin paljon, että hän palasi eläkkeeltä työskennelläkseen sen parissa. Ohjaus on onnistunutta ja Dufferit vetelevät tunnepuolella juuri oikeista naruista. Käsikirjoitusten puolesta veljesten työ on hapuilevampaa, mutta he vievät kuitenkin tarinan kunnialla maaliin. Teknisesti Stranger Thingsin päätöskausi on näyttävä - eipä juuri muuta voikaan odottaa, jos siihen on ihan oikeasti satsattu liki puoli miljardia dollaria. Kausi on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa hienot ja efektejä ja maskeerausta yhdistelemällä luotu Vecna on jälleen upea karmivuudessaan. Äänimaailma on kanssa hyvin rakennettu Michael Steinin ja Kyle Dixonin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Stranger Things, 2016-2025, Yhdysvallat, Netflix, Monkey Massacre, 21 Laps Entertainment
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12
The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.
1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.
Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.
Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.
Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.
Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin(2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.
Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari(Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Ray Winstone, Angela Bassett, Brooke Carter, Nick Robinson, Robin Wright ja Shohreh Aghdashloo
Genre: fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 13
Damsel on Millie Bobby Brownin tähdittämä fantasiaelokuva. Dan Mazeau työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Juan Carlos Fresnadillo pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2022 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisua päätettiin siirtää. Nyt Damsel on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä kiinnostuneena. Sen premissi vaikutti hyvältä, minkä lisäksi olin toiveikas näkemään fantasiaelokuvan, joka ei perustunut vaikkapa kirjaan tai videopeliin, eikä ollut uudelleenfilmatisointi jostain aiemmasta elokuvasta. Katsoinkin Damselin heti sen julkaisupäivänä.
Taloudellisissa vaikeuksissa rypevän perheen tytär Elodie naitetaan kuninkaallisperheen prinssille. Hääonni ei kestää kauaa, kun Elodie kauhukseen huomaa, että hänet tarvittiinkin vain rituaaliuhriksi kuninkaallisia vuosisatoja piinanneelle lohikäärmeelle.
Netflixin Stranger Things -sarjasta (2016-) ja Elona Holmes -elokuvista (2020-2022) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Elodieta, nuorta naisenalkua, joka naitetaan Aurean kuningaskunnan prinssille (Nick Robinson), jotta Elodien perheen talousongelmat saataisiin ratkottua. Elodie ehtii hetken uskoa, että perheen onni kääntyy, kunnes hänet hääiltana heivataan vuorella luolastoon, jossa vaanii nälkäinen lohikäärme (äänenä Shohreh Aghdashloo). Elodien täytyy käyttää kaikkea neuvokkuuttaan ja taitojaan, jos hän mielii päästä luolastosta ulos elävänä. Brown suoriutuu roolistaan tuttuun tapaansa menevästi, tulkiten hyvin Elodien kasvavaa sinnikkyyttä ja taistelutahtoa. On hetkiä, joissa Brown ei täysin vakuuta, mutta pääasiassa hän ajaa hyvin asiansa.
Elokuvassa nähdään myös Ray Winstone Elodien isänä ja Brooke Carter Elodien pikkusiskona Floriana, sekä Angela Bassett siskosten äitipuolena ja Robin Wright Aurean kuningattarena Isabellena. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa myös pääasiassa menevästi. Winstone ja Bassett ovat mainiot Elodien vanhempien osissa ja Netflixin House of Cards -sarjassa (2013-2018) häikäissyt Wright istuu jälleen täydellisesti arvokkaan, mutta häikäilemättömän johtajan osaan. Robinson on hieman puinen prinssi Harryna, kun taas Aghdashloon ääni sopii erinomaisesti luolastossa lymyilevälle lohikäärmeelle. Aghdashloon äänestä löytyy tiettyä pehmeyttä, mutta myös viekkautta ja uhkaavuutta, joilla lohikäärmeelle luodaan jännittävä presenssi silloinkin, kun sitä ei haluta vielä näyttää kunnolla katsojille.
Damselista löytyy vikansa, mutta elokuva onnistui silti jopa hieman yllättämään minut. Netflixin omat leffat eivät ole järin tunnettuja laadukkuudestaan ja vaikka aiemmin mainitsemieni pointtien takia toivoinkin hyvää lopputulosta, olin silti varautunut siihen, että kyseessä ei olisi kovin hyvä raina. Damsel kuitenkin osoittautui oikein toimivaksi fantasiaelokuvaksi, joka leikittelee hieman satukliseillä. Jo elokuvan nimi viittaa avuttomiin neitokaisiin, jotka ovat hädässä, usein jonkin hirviön armoilla. Elodie ei kuitenkaan jää odottamaan mitään prinssi Uljasta pelastamaan päivää, vaan ottaa selviytymisensä omiin käsiinsä. Uskon, että erityisesti nuoriin naiskatsojiin Damsel puree lujaa.
Elokuva lähtee käyntiin vielä varsin tyypillisin satutavoin. Vaikka heti prologista lähtien viestitään tulevasta tulisesta uhkasta, leffa esittää jonkin aikaa olevansa värikäs ja ihana rakkaustarina, kunnes paljastaa todelliset kyntensä, kun prinssi Henry pudottaa pahaa-aavistamattoman Elodien syvään kuiluun ja lohikäärmeen pesään. On pääasiassa jännittävää seurata Elodien yritystä päästä ulos luolastosta. Kohtaamiset lohikäärmeen kanssa ovat vauhdikkaita ja tiivistunnelmaisia, eivätkä ne sovi perheen pienimmille. Leffan ongelmiin taas kuuluu kertomuksen täysi ennalta-arvattavuus, joka toisaalta syö jännitettä. On myös vähän väliä turhauttavaa, kuinka Elodie ähkii ja puhkii menemään luolastossa, vaikuttaen jatkuvasti unohtavan vaanivan vaaran. Lohikäärmeen hajuaisti taas vaihtelee tarkkuudessaan kohtausten välillä. Toisinaan peto osaa paikallistaa Elodien tarkasti, välillä taas neito saattaa piileskellä viereisen kivenmurikan takana, eikä lohikäärme löydä häntä. Yhdessä kohtaa taas lohikäärme aiheuttaa aivan järjetöntä tuhoa liekeillään ja seuraavassa kohtauksessa sama alue esitetään koskemattomana ja vehreänä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Juan Carlos Fresnadillo, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa28 viikkoa myöhemmin -kauhuleffan (28 Weeks Later - 2007). Fresnadillo tuokin mukavia kauhuvivahteita mukaan Damseliin, eikä tee siitä mitään koko perheen fantasiaseikkailua. Dan Mazeaun käsikirjoitus sisältää todella hyviä ideoita ja kelpo toteutuksen, joka kuitenkin kaipaisi hieman lisäpotkua, tiettyjen epäkohtien viilausta ja turhien, katsojille liikaa ja tyhmästi selittelevien repliikkien poistoa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa katsojalle on jo hyvin tehty selväksi, ettei Elodie ole suinkaan ensimmäinen sinisilmäinen nuori nainen, jolle on tehty vastaava temppu, mutta silti Elodien täytyy lähes suoraan kameralle selittää tilannetta. Teknisiltä ansioiltaan Damsel yllättää erityisesti. Se on hyvin kuvattu ja luolastossa valaisua hyödynnetään tyylikkäästi. Pimeys vallitsee, mutta katsoja näkee silti täysin hyvin, mitä Elodie puuhaa. Lavasteet ovat hienot, puvut oivalliset ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikävän näköisiä palovammoja. Isoimmaksi huojennuksekseni itse lohikäärme on vaikuttava digihirviö, mutta jotkut tietokoneella luoduista taustoista ja rakennuksista eivät ihan vakuuta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Damsel, 2024, PCMA Management and Productions, Roth/Kirschenbaum Films
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Henry Cavill, David Thewlis, Louis Partridge, Adeel Akhtar, Sharon Duncan-Brewster, Helena Bonham Carter, Susie Wokoma, Hannah Dodd, Serranna Su-Ling Bliss, Abbie Hern, David Westhead, Tim McMullan ja Himesh Patel
Genre: rikos, mysteeri, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12
Nancy Springerin kirjoihin perustuva elokuva Enola Holmes nousi suosituksi, kun se julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuussa 2020. Heti ensimmäisen osan osoittauduttua hitiksi, Netflix ilmoitti työstävänsä sille jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2021 ja nyt Enola Holmes 2 on ilmestynyt Netflixiin. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa ihan kelvollisena mysteerileffana, mutta se ei säväyttänyt minua tarpeeksi, jotta olisin jäänyt innolla odottamaan jatkoa. Katsoin toki silti Enola Holmes 2:n heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.
Enola Holmes on avannut oman etsivätoimistonsa, mutta asiakkaat eivät ota nuorta naisenalkua tosissaan. Enola on jo valmis lopettamaan työnsä, kun Bessie-tyttö saapuu pyytämään hänen apuaan kadonneen siskonsa löytämisessä.
Stranger Things -sarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown palaa rooliinsa Enola Holmesina, ikonisen salapoliisi Sherlock Holmesin (Henry Cavill) pikkusiskona. Ratkaistuaan lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) tapauksen, itsevarmempi Enola on päättänyt avata oman etsivätoimiston. Bisnes ei kuitenkaan tunnu ottavan tuulta siipiensä alle, ennen kuin kadonnutta siskoaan (Hannah Dodd) etsivä Bessie (Serranna Su-Ling Bliss) tupsahtaa Enolan toimistolle. Enola hyppääkin heti uuden mysteerin vietäväksi ja Brown suoriutuu toistamiseen osastaan mainiosti. Hänestä löytyy oikeaa intoa ja päättäväisyyttä. Enolan tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille ei kuitenkaan vieläkään oikein toimi. Cavill ei ole yhtä puupökkelö roolissaan Sherlockina, joka saa jatko-osassa huomattavasti enemmän tekemistä, varastaen usein valokeilaa siskoltaan. Sam Claflinin muiden kiireiden takia Mycroft-veljeä ei leffassa valitettavasti nähdä.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. ykkösosasta tutut Enolan ja Sherlockin äiti Eudoria (Helena Bonham Carter) ja tätä uskollisesti seuraava Edith (Susie Wokoma), sekä poliisi Lestrade (Adeel Akhtar) ja uudet tuttavuudet, David Thewlisin näyttelemä ylikomisario Grail, David Westheadin esittämä bisnesmies Lyon, Tim McMullanin esittämä bisnesmies McIntyre ja Sharon Duncan-Brewsterin näyttelemä neiti Troy. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa pääasiassa passelisti, joskin yleensä mainio Thewlis on turhankin eksentrinen ja yliampuva tympeän ylikomisarion osassa.
Mielestäni ensimmäinen Enola Holmes -elokuva ei ollut mikään erityisen ihmeellinen filmi, mutta silti tarpeeksi kelpo mysteeriraina, joka jaksoi viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Enola Holmes 2 on kuitenkin harmillisen keskinkertainen ja väsähtänyt tekele, josta uupuu ykkösosan hurmaavuus. Uusi mysteeri ei jaksa napata mukaansa ja leffa käy vähän väliä hieman pitkäveteiseksi ja raskaaksi. Missä on koukuttavuus? Missä seikkailuhenki? Miksi sivuhahmot pistetään liiankin usein hoksaamaan asioita päähenkilön puolesta? Mukana on muutama oiva täsmäkohtaus, kuten eräs vekkulimainen takaa-ajo hevosvaunuilla keskellä metsää, mutta siihen se sitten jää.
Tarina on ihan oivaltavasti rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, mutta siitä uupuu silti särmää ja nasevuutta. Jännitettä ei pahemmin löydy, eikä katsoja ole nimikkohahmon kanssa niin intensiivisesti tutkimassa kuin tekijät varmasti toivovat. Käänteet eivät hetkauta, etenkin kun yhden niistä arvaa jo hyvissä ajoin elokuvan alkupäässä ja toinen taas tulee kömpelöllä tavalla puskista. Siinä yritetään vedota Holmes-faneihin, mutta toteutus tökkii. Siitä tulee mieleenStar Trek Into Darknessin (2013) suuri nimipaljastus, jonka oli tarkoitus shokeerata katsojia, mutta kun paljastuksella ei ollut mitään merkitystä hahmoille, ei se hetkauttanut kotisohvallakaan. Huumoriosastokin jää pliisuksi. Päälle kahden tunnin kestossa elokuva myös tuntuu liian pitkältä. Tiivistettynä Enola Holmes 2 olisi sähäkämpi paketti. Siinä, missä ykkösleffa piti sisällään aika unohdettavan tapauksen, jatko-osa on itsessään varsin unohdettava.
Ohjauksesta vastaa ensimmäisen elokuvan tavoin Harry Bradbeer, joka toistaa paljon samoja niksejä, mutta tehottomammin ja laskelmoidummin. Bradbeerin rakentama tunnelma ei vakuuta, eikä Jack Thornen käsikirjoitus auta asiaa. Thornen teksti sisältää hyvät lähtökohdat, mutta tarinan kuljetus ontuu. Filmi on kuitenkin kuvattu erittäin hyvin. Lavasteet ovat näyttävät ja puvut tyylikkäät. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on toimivasti rakennettu. Jo toistamiseen parasta Enola Holmes -elokuvassa on sen musiikki. Daniel Pemberton jatkaa ilahduttavalla linjallaan, tuoden takaisin paljon ykkösleffan riemastuttavista sävelmistä, tehostaenkin niitä paikoitellen.
Yhteenveto:Enola Holmes 2 on harmillisen keskinkertainen jatko-osa mainiolle salapoliisiseikkailulle. Vaikka uusi tarina onkin ihan kekseliäästi rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, ei uusi tutkintatapaus jaksa pahemmin napata mukaansa ja vähän päälle kahden tunnin kestossaan leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä. Välillä siitä löytyy hyvät hetkensä, mutta kokonaisuus ontuu. Käänteet hoidetaan kömpelösti ja on turhauttavaa, kuinka monet ratkaisut vaikuttavat tulevan sivuhahmojen suunnalta päähenkilön sijaan. Millie Bobby Brown on edelleen mainio nimikkoroolissa ja Henry Cavill suoriutuu paremmin isoveli-Sherlockin osasta kuin viimeksi. Yleensä hyvä David Thewlis on liian yliampuva osassaan. Tekniseltä puoleltaan leffa on pätevästi tehty puitteita ja Daniel Pembertonin ilahduttavia musiikkeja myöten. Käsikirjoitus jää kuitenkin valitettavan latteaksi, eikä ohjaaja Harry Bradbeer saa tuotua siihen tarvittavaa potkua. Jos pidit kovasti ensimmäisestä Enola Holmesista, kannattaa jatko-osalle antaa toki mahdollisuus. Jos taas ykkösleffa ei vakuuttanut, ei jatko-osakaan luultavasti voita puolelleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Rebecca Hall, Kaylee Hottle, Alexander Skarsgård, Brian Tyree Henry, Julian Dennison, Demián Bichir, Shun Oguri, Eiza González, Lance Reddick ja Kyle Chandler
Genre: toiminta, fantasia, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12
Japanilaisen hirviökauhuelokuva Godzillan(ゴジラ - 1954) amerikkalaisversio Godzilla(2014) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Kuitenkin ennen kuin Godzilla: King of the Monsters (2019) sai ensi-iltansa, sarjaan päätettiin yhdistää toinen legendaarinen elokuvahirviö, vuonna 1933 ensiesiintymisensä tehnyt King Kong. Kong: Pääkallosaari(Kong: Skull Island - 2017) oli myös hitti, mutta Godzilla: King of the Monsters jäi taloudelliseksi pettymykseksi. Se ei kuitenkaan estänyt tekijöitä huipentamasta aloittamaansa ideaa ja pistää nämä kaksi monsteri-ikonia taistelemaan toisiaan vastaan. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on siirretty. Maaliskuussa 2021 Godzilla vs. Kong päätettiin vihdoin julkaista maailmalla niissä maissa, joissa elokuvateatterit ovat auki ja nopeasti filmi nousi pandemia-ajan menestyneimmäksi elokuvaksi. Valitettavasti Suomi ei kuulunut näiden onnekkaiden maiden joukkoon maalis-, eikä huhtikuussa, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että elokuva on ihan oikeasti tulossa katsottavaksi myös meille. Itselleni sarjan kolme aiempaa hirviörymistelyä olivat kaikki enemmän tai vähemmän pettymyksiä, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun tekijät ilmoittivat Godzilla vs. Kongista. Elokuvan traileri oli kuitenkin yllättävän mainio ja sai minut innolla odottamaan leffan näkemistä. Odotus tuntuikin todella pitkältä, kunnes tänä tiistaiaamuna kävin jopa hieman epäuskoisena vihdoin ja viimein katsomassa Godzilla vs. Kongin sen lehdistönäytöksessä.
Kun suojelijaksi luultu Godzilla yllättäen hyökkää ihmisten kimppuun, ihmiskunnan ainoa toivo titaanin pysäyttämiseksi on Kong.
Godzilla: King of the Monsters -elokuvasta tutut hahmot Madison (Millie Bobby Brown) ja hänen isänsä Mark (Kyle Chandler) tekevät paluun ja saavat kaverikseen uusia ihmishahmoja. Alexander Skarsgård esittää Nathania, joka tutkii sarjan aiemmissa osissa esiteltyä teoriaa maanalaisista valtavista luolastoista, joissa titaanit elelevät. Rebecca Hall näyttelee Ileneä, joka tutkii Kongia Pääkallosaarella. Brian Tyree Henry esittää salaliittoteorioita viljelevää Bernietä, kun taas Julian Dennison nähdään Madisonin kaverina Joshina. Demián Bichir näyttelee Apex Cybernetics -yhtiön johtajaa Walter Simmonsia, Eiza González tämän tytärtä Maiaa ja Shun Oguri edellisistä Godzilla-leffoista tutun Ishiro Serizawan (Ken Watanabe) poikaa Reniä. Siinä, missä aiemmissa MonsterVerse-elokuvissa yksiulotteisen tylsät ja kehnot, mutta silti liikaa ruutuaikaa saavat ihmishahmot koituivat leffojen ongelmaksi, Godzilla vs. Kongissa osataan hyvin tasapainottaa hirviöiden ja ihmisten osuudet. Paria poikkeusta lukuunottamatta ihmishahmot toimivat yllättävänkin kelvollisesti. Erityisesti Brian Tyree Henry toimii hilpeänä koomisena sivuhahmona. Ihmishahmoista ehdottomasti paras on kuitenkin Pääkallosaarella syntynyt kuuro Jia-tyttö (Kaylee Hottle), joka on muodostanut ystävyyden Kongin kanssa. Jia on äärimmäisen sympaattinen ja Hottle on erinomainen roolissaan. Jian ja Kongin yhteys luo filmiin sydäntä, mikä on puuttunut täysin aiemmista MonsterVersen rainoista.
Mutta tuskin kukaan lähtee katsomaan Godzilla vs. Kong -nimistä elokuvaa ihmishahmojen takia, vaan juurikin näiden legendaaristen monstereiden vuoksi. Ja ai että, sillä saralla leffa kyllä todella tarjoaa! Erityisesti Kong on mukana kaiken aikaa ja suuresta gorillasta tehdään sankaria samalla, kun atomihenkäystään hönkivästä Godzillasta maalaillaan tällä kertaa vihollista ihmiskunnalle. Kun nämä kaksi ikonista titaania pistetään vihdoin vastakkain, on hirviöiden turpaanveto kaiken odotuksen arvoista. Rakennukset ja laivasto saavat toden teolla kyytiä, kun Godzilla ja Kong ottavat yhteen maalla ja merellä. Leffa ei säästele iskuissaan ja tarjoaa juurikin sitä, mistä katsoja on maksanut. Elokuva on totaalisen rehtiä, ison luokan popcorn-viihdettä ja yllättävänkin onnistunutta sellaista. Aiemmin pienen luokan filmejä tehnyt ohjaaja Adam Wingard selvästi tietää, mitä tekee ja Godzilla vs. Kong onkin kirkkaasti tämän Monsterversen paras elokuva.
Toki leffaan mahtuu tietyt vikansa, liittyen esimerkiksi hölmöihin scifijuttuihin, mitkä pitää katsoa sormien läpi, jotta pysyy menossa mukana. Itse en kokenut siihen vaikeuksia, sillä filmi on niin pirun viihdyttävä alusta loppuun. Kyseessä on sarjan lyhyin elokuva kestoltaan ja ihan hyvä niin, sillä tiiviinä pakettina ei aika ehdi käydä pitkäksi. Sarjan aiemmista osista löytyi jokaisesta omat ongelmansa, kuten nimikkohahmon jääminen tylsien sivumörköjen varjoon ja itse leffan ollessa pitkäveteinen ja ankean harmaa (Godzilla), hyvien näyttelijöiden tuhlatessa aikaansa keskinkertaisessa seikkailuleffassa (Kong: Pääkallosaari) ja potentiaalisten taistelujen peittyessä milloin savuun, myrskyyn ja muuten vain pimeyteen, samalla kun huonot ihmishahmot ärsyttävät (Godzilla: King of the Monsters). Ne leffat tuntuivatkin lähinnä pelkiltä harjoituksilta ja tämä on se kunnon ottelu. Niillä leffoilla testattiin, mikä toimii ja mikä ei, jotta Godzilla vs. Kong sisältäisi juurikin ne oikeat ainekset.
Tässä ei peitetä titaanien turpaanvetoa pimeydellä, sumulla ja sateella, vaan monsterit mättävät toisiaan pataan pääasiassa täysin näkyvissä ja päivänvalossa. Yölläkin on toimintaa, mutta Godzillan ja Kongin öinen yhteenotto Hong Kongissa on todella upeaa katseltavaa, kaupungin rakennusten valaistessa hirviöt neonvaloin. Kaikin puolin leffa on äärimmäisen komeaa seurattavaa. Hirviöt on toteutettu huikein tietokonetehostein. Kong ja erityisesti Godzilla näyttävät upeilta, enkä voinut olla hymyilemättä innokkaasti joka kerta, kun olennot kohtasivat toisensa. Erityisen veikeää on, kuinka kekseliäitä kuvakulmia ja kamera-ajoja taisteluihin keksitään. Virtuaalikameraa on aseteltu monipuolisin tavoin ja niin katutasolta kuin talojen sisältä kuvatut otokset, sekä Kongin nyrkkien mukana päin Godzillan näköä tumahtavat kuvat ovat hienoja. Ympärillä tuhoutuvat rakennukset ovat myös vaikuttavasti toteutetut. Kaikin puolin elokuvan tehostetiimi ansaitsee aplodit näyttävästä työstään.
Eric Pearsonin ja Max Borensteinin käsikirjoituksesta löytyy toki heikkoutensa paikoitellen kiusallisen kehnosta dialogista hetkiin, joissa hahmojen ongelmia ratkotaan kohtausten ulkopuolella, jotta ei tarvitse selittää katsojalle, miten jokin tietty asiaa saatiin hoidettua. Tarvitaankin näitä ikonisimpia leffamörököllejä ymmärtävä ja rakastava tekijä, jotta kaksikon tekstistä saa aikaiseksi päräyttävän elokuvaelämyksen ja sen Wingard tosiaan tekee. Sen lisäksi, että leffa näyttää todella hyvältä, se myös kuulostaa erittäin voimakkaalta. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit jytisevät lujaa, paisuen eeppisiin mittoihin aina Godzillan ja Kongin tappelujen aikana. Äänimaailma pauhaa myös kovalla ja kun nämä monsterit karjuvat raivokkaasti toisiaan päin, ihoni nousi ihan kananlihalle.
Yhteenveto: Godzilla vs. Kong on mitä mainiointa popcornviihdettä, joka tarjoaa mahtipontisia monsteritaistoja koko rahan edestä. Leffasta löytyy käsikirjoituksellisia vikoja ja pari kehnompaa ihmishahmoa, mutta suurimmaksi osaksi viat pystyy katsomaan edes osittain sormien läpi, kun meno on näin innostavaa ja komeaa. Godzillan ja Kongin taistelut todella ovat odotuksen arvoisia ja ne on loihdittu huikein tietokonetehostein. Efektitiimi tarjoaa ällistyttävän hienoa kuvastoa, kahden legendaarisen titaanin vetäessä toisiaan turpaan kirkkaassa päivänvalossa ja tyylikkäiden neonvärien loisteessa. Myös äänimaailma jytisee upeasti tehosteiden ja Tom Holkenborgin säveltämien eeppisten musiikkien voimalla. Filmi onnistuu tasapainottamaan mukaan ihmisten juonikuvioita sujuvammin kuin Monsterversen aiemmat tuotokset ja muutenkin leffa on ylivoimaisesti uuden sarjansa paras elokuva. Edellisten leffojen ongelmista on otettu opiksi ja Godzilla vs. Kong on erittäin viihdyttävä hirviöleffa, jonka ainakin itse haluan nähdä mahdollisimman pian uudestaan. Tämä elokuva todella on tehty teattereihin, eivätkä edes isot 4K-televisiot tee lopulta oikeutta filmin näyttävyydelle. Jos siis saatte mahdollisuuden nähdä Godzilla vs. Kongin mahdollisimman isolta valkokankaalta kunnon äänijärjestelmän kera, suosittelen tarttumaan siihen!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Godzilla vs. Kong, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment
Ohjaus: Harry Bradbeer Pääosissa: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Henry Cavill, Sam Claflin, Helena Bonham Carter, Burn Gorman, Fiona Shaw, Adeel Akhtar ja Frances de la Tour Genre: mysteeri, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
Enola Holmes perustuu Nancy Springerin The Enola Holmes Mysteries -etsiväkirjoihin (2006-2010), mitkä kertoivat sir Arthur Conan Doylen vuonna 1887 luoman Sherlock Holmes -salapoliisin siskosta. Legendary Pictures alkoi työstämään kirjojen pohjalta elokuvaa ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2019. Elokuva joutui ongelmiin, kun The Conan Doyle Estate haastoi tekijät oikeuteen siitä, että tunteikas Sherlock Holmes oli yhä tekijänoikeuksien suojelema ja vain alkuperäinen, tunteeton versio salapoliisista oli vapaasti käytettävissä. Siitä huolimatta Enola Holmes on nyt julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse katsoin elokuvan heti ilmestymispäivänä.
Salapoliisi Sherlockin ja menestyksekkään Mycroftin varjoon jäänyt pikkusisko Enola Holmes pääsee omalle etsiväretkelleen, kun sisarusten äiti yllättäen katoaa.
Netflixin Stranger Things -hittisarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown nähdään elokuvan pääroolissa itse Enola Holmesina, josta kovin moni ei välttämättä ole ennen kuullut. Uskoisin kuitenkin, että jos leffa on hitti, ollaan sille varmasti tekemässä jatko-osia, mitkä tekevät hahmosta kuuluisamman maailmalla. Brown hyppää Enolan saappaisiin riemukkaasti ja innoissaan mysteerin ratkaisemisesta. Vaikka paikoitellen hänen innokkuutensa livahtaa ylinäyttelemisen puolelle, on hänen intonsa niin ihastuttavan aitoa, että Enolan kanssa lähtee seikkailemaan mielellään. Enola on perinyt piirteitä kuuluisalta isoveljeltään, mutta hahmosta on silti luotu täysin omannäköisensä tapaus.
Sherlock Holmes itse nähdään tietty elokuvassa ja tällä kertaa Superman-tähti Henry Cavillin näyttelemänä. Harmillisesti, kun Sherlock joutuu tyytymään sivuosaan, myös Cavill joutuu tyytymään yhteen tylsimmistä versioista hahmosta, jonka olen koskaan nähnyt. Etenkin eksentristen Robert Downey Jr:n ja Benedict Cumberbatchin tulkintojen jälkeen Cavill on aikamoinen puupökkelö. Enolan ja Sherlockin isoveljeä, Mycroft Holmesia taas esittää Sam Claflin, joka sopii oivallisesti Holmesin sisaruksista tympivimmäksi. Mycroft ei halua Enolan seuraavan Sherlockin jalanjäljissä, vaan haluaa tästä sopivan vaimon jollekin herrasmiehelle.
Elokuvassa nähdään myös mahtavaHelena Bonham Carter Holmesin sisarusten äitinä, Eudoria Holmesina, oivan inhottava Fiona Show tiukkana opettaja Harrisonina, ihan hyvä Adeel Akhtar Sherlockia auttavana poliisi Lestradena, mainion kiero Burn Gorman mysteerisenä jahtaajana, sekä kelpo Louis Partridge nuorena Viscount Tewskburyna, jonka Enola kohtaa matkallaan.
Enola Holmesista löytyy ainekset loistavalle salapoliisiseikkailulle, mutta paikoitellen tuntuu siltä, että toteutus jää hieman puolitiehen. Lopputuloksena on hyvä filmi, mutten voinut olla miettimättä, että tämä voisi helposti olla vieläkin parempi. Isoin syy itselleni siihen, miksei elokuva ponkaise korkeuksiin, on se, että leffa keskittyy lopulta väärään tapaukseen. Kun Enolan äiti katoaa, elokuvassa alkaa aidosti kiehtova etsivähenki ja on koukuttavaa seurata, kun Enola etsii ja löytää vihjeitä. Mutta sitten leffa alkaakin keskittyä Viscount Tewksburyyn ja koukuttavuus katoaa. Jonkin aikaa luulin, että kyseessä olisi yksi sivutehtävä, jonka Enola selvittää matkansa varrella, mutta vähitellen täytyi hyväksyä, että tämä kadonneen äidin mysteeriä tylsempi tapaus ottaakin vallan koko elokuvasta. Tämäkin on kyllä ihan kiinnostava, muttei läheskään niin vangitseva kertomus.
Kun kyseessä on Holmes-filmatisointi, on selvää, että mukana tulee olemaan voimakasta tyylittelyä, eikä Enola Holmes ole poikkeus. Mukaan pusketaan eri tavoin veikeitä visuaalisia vihjeitä niin päähahmon kuin katsojan tulkittavaksi. Takaumia hyödynnetään oivallisesti ja leikkaus on usein onnistuneen napakkaa. Voimakkain tyylittely on kuitenkin Enolan tapa rikkoa neljättä seinää, eli kääntyä kohti kameraa ja selittää asioita suoraan katsojalle. Välillä tämä toimii (kun Enola kertoo lapsuudestaan filmin alussa), mutta toisinaan tämä aiheuttaa samaa kiusaantuneisuutta kuin vaikkapa Seikkailija Dora -sarja (Dora the Explorer - 2000-). Kun Enola kysyy suoraan katsojalta apua tapauksen ratkaisemiseen, mieleeni palasivat ne myötähäpeälliset hetket, kun ei tiennyt, onko nolompaa vastata Doralle, vai istua hiljaa ruutua tuijottaen?
Ohjaaja Harry Bradbeer rakentaa oivaa salapoliisihenkeä ja seikkailun tunnelmaa mukaan, mitä vain vahvistavat Daniel Pembertonin aivan fantastiset musiikit. Jos leffa ei jossain jätä kylmäksi, niin musiikeissa. Pembertonin sävellykset kuuluvat ehdottomasti elokuvavuoden parhaimpiin! Onkin vain harmi, ettei Jack Thornen työstämä käsikirjoitus ole kovinkaan kummoinen. Thorne aloittaa kiehtovan tarinan, mutta päättääkin sitten kertoa toista. Sekaan Thorne puskee paljon sanomaa naisten äänioikeudesta, mikä tuntuu aluksi päälleliimatulta, mutta mikä löytää paikkansa tarinan merkityksissä. Elona Holmes on taitavasti kuvattu. Kuvaus esittelee näyttäviä lavasteita ja vaikuttavia asuja keskittyneesti. Jotkut erikoistehosteet eivät täysin vakuuta, mutta ääniefektit sen sijaan ovat onnistuneet.
Yhteenveto: Enola Holmes on mainio salapoliisiseikkailu, mistä kuitenkin löytyisi aineksia vielä parempaan filmiin. Holmesin sisarusten äidin etsintä on koukuttava kertomus, mutta elokuva päättääkin lopulta keskittyä ihan muuhun. Elokuvan todellinen juonikin on ihan kiinnostava, mutta kalpenee äitietsinnän vierellä. Mukaansatempaava seikkailuhenki on kuitenkin vahvasti läsnä, mihin vaikuttaa suuresti Daniel Pembertonin säveltämät mahtavat musiikit. Millie Bobby Brown on erittäin hyvä valinta päärooliin, vaikka paikoitellen syyllistyykin ylinäyttelemiseen. Tekijöiden ratkaisu pistää Enola rikkomaan neljättä seinää on paikoitellen oiva lisäkikka, mutta se aiheuttaa myös myötähäpeää. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, joskin Henry Cavillin tulkinta Sherlock Holmesista jää aika mitäänsanomattomaksi. Visuaalisesti filmi on näyttävä teos kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin. Enola Holmes sopii todella passelisti koko perheen yhteiseen salapoliisileffahetkeen, mutta sen parissa voi viihtyä yksinäänkin minkä ikäinen mysteerifani tahansa. Vaikkei elokuva lopulta saavuttanut täyttä potentiaaliaan, odotan kyllä positiivisin mielin, jos tekijät päättävät tehdä jatkoa. Enolan seikkailut toimisivat hyvin myös Netflix-sarjana.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Enola Holmes, 2020, Warner Bros., Legendary Entertainment, Netflix, PCMA Productions, EH Productions
Ohjaus: Michael Dougherty Pääosissa: Kyle Chandler, Ken Watanabe, Vera Farmiga, Millie Bobby Brown, Bradley Whitford, Thomas Middleditch, Aisha Hinds, Charles Dance, Sally Hawkins, Zhang Ziyi ja O'Shea Jackson Jr. Genre: jännitys, toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 12
Ilman epäilystäkään Godzilla on yksi koko maailman tunnetuimmista hirviöhahmoista, ellei jopa tunnetuin. Hirviö teki ensiesiintymisensä vuonna 1954 elokuvassa Godzilla (ゴジラ) ja on nopeasti noussut suureen suosioon, ensin kotimaassaan Japanissa ja sittemmin ympäri maailman. Hahmo on esiintynyt yli kolmessakymmenessä elokuvassa, sekä lukuisissa televisiosarjoissa, peleissä ja sarjakuvissa. Vuonna 1998 ilmestyi ensimmäinen Yhdysvalloissa tehty leffa Godzillasta, mutta se oli niin kriitikoiden kuin fanien vihaama, eikä sille tehty jatkoa. Vuonna 2014 Hollywood yritti uudestaan ja silloin ilmestynyt Godzilla oli positiivisen vastaanoton saanut hitti. Elokuvalle ilmoitettiin välittömästi jatko-osa, jonka suunnittelu alkoi heti. Legendary-yhtiö hankki oikeudet Godzillan kolmeen tunnetuimpaan vastustajaan, kuningas Ghidorahiin, Mothraan ja Rodaniin, jotta voisi käyttää niitä leffassa. Ensimmäisen osan ohjaaja Gareth Edward oli kuitenkin kiireinen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) kanssa, jolloin yhtiö palkkasi hänen tilalle Michael Doughertyn ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta julkaisua jouduttiin siirtämään lähes vuodella eteenpäin. Nyt Godzilla II: King of the Monsters on saanut ensi-iltansa ja itse odotin sen näkemistä hyvin ristiriitaisin tuntein. Vuoden 2014 Godzilla oli ollut suuri pettymys, leffan keskittyessä liikaa tylsiin ihmishahmoihin ja kahteen mitäänsanomattomaan mörköön, jolloin Godzilla itse sai ruutuaikaa vain noin kymmenisen minuuttia kahden tunnin elokuvasta. Lisäksi leffalla oli kumma tapa katkaista kaikki toimintakohtaukset juuri kun ne olivat alkamassa ja lopputaistelu oli aivan liian synkkä, ankean harmaa ja pölyinen, jotta siitä olisi jaksanut innostua. Jatko-osan trailerit näyttivät siltä, että taisteluita kyllä olisi ja värejä olisi osattu lisätä, mutta siltikään ne eivät saaneet minua innostumaan. Vielä kun leffa sai aika kehnoja arvioita, toiveeni alkoivat hiipua. Menin kuitenkin ihan positiivisin mielin katsomaan Godzilla II: King of the Monstersin ystäväni kanssa ja samalla testasimme Cinamon-leffateatterin kauppakeskus Redissä.
Kun ihmiskunnan ylimielisyys ja halu leikkiä jumalaa kostautuu useiden titaaniolentojen, kuten kolmipäisen Ghidorahin ja tulilintu Rodanin herätessä horroksestaan kylvämään tuhoa Maan päällä, Godzillan täytyy nousta jälleen esiin palauttamaan tasapaino.
Hirviöiden kuningas Godzilla tekee näyttävän paluun valkokankaille ja pistää jälleen kerran parastaan, jotta faneilla tirahtaisi pieni ilopissa housuun. Edellisessä elokuvassa ongelmana oli hirviön lähes olematon ruutuaika ja tässä jatko-osassa tekijät ovat onneksi tajunneet, että tätä jättiliskoa katsojat ovat tulleet ihastelemaan, joten Godzilla pistetään paljon useammin ja isommin toimintaan. Klassinen hirviö on toistamiseen toteutettu uskomattoman upealla tavalla ja vähällä oli, etten antanut aplodeja joka kerta, kun Godzilla alkoi syöksemään sinistä plasmaa suustaan tai ihan vain ärjäisi vastustajilleen. Monsteriin on jopa onnistuttu tuomaan persoonallisuutta ja pelkän vihaisen tuijotuksen sijaan Godzillalta löytyy muitakin ilmeitä. Ehdoton suosikkini oli tyytyväinen virne, kun Godzilla tiesi olevansa niskan päällä. Tylsien MUTO-olioiden sijaan Godzilla saa vastaansa klassisia vastuksiaan, mitkä herättävät varmasti lisäinnostusta faneissa. Perhosta muistuttava Mothra pyrkii näyttämään mahdollisimman kauniilta, kun taas Rodan nousee tulivuoresta ja lentäessään tuhoaa kaupunkeja pelkällä aiheuttamallaan paineella. Tärkein vastustajista on tietty Godzillan arkkivihollinen kuningas Ghidorah, kolmipäinen lisko-olio, joka syöksee jonkin sortin energiaa kaikista suistaan. Kuningas Ghidorah on ehdottomasti Godzillan jälkeen parasta leffassa ja näiden kahden titaanin yhteenottoa kannattaakin odottaa.
Valitettavasti sitä eeppistä yhteenottoa joutuukin odottamaan ja odotteluaikahan vietetään tietty pääasiassa tylsien ihmishahmojen parissa. Tosi kiva. Elokuvaan on saatu tungettua nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Kyle Chandleria, Vera Farmigaa, Charles Dancea ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttua Millie Bobby Brownia, mutta eipä heille ole paljoa mielenkiintoista sisältöä tai tekemistä keksitty. Chandler ja Farmiga näyttelevät eronnutta pariskuntaa ja Bobby Brown on heidän tyttärensä. Dance on ekoterroristi, joka luulee titaanien vapauttamisen pelastavan maailman. Oikeasti Dance vain esittää roolinsa täysin samalla lailla kuin Game of Thronesissa(2011-2019), mutta hänen hahmonsa on todella kömpelösti tungettu mukaan. Chandlerin ja Farmigan on vaikea löytää mitään kiinnostavaa hahmoistaan, etenkin kun Farmigan tutkijahahmo Emma on niin kehnosti kirjoitettu. Edellisestä Godzilla-leffasta tutut Ken Watanabe ja Sally Hawkins palaavat rooleihinsa tohtori Serizawana ja tohtori Grahamina. Watanabe on hämmentävän huono roolissaan, kun hänen ainoaksi tehtäväksi jää toistaa, kuinka ihmisten pitää vain luottaa Godzillaan ja että kyllä Godzilla pelastaa päivän. Mukana on myös paljon muita tylsiä tyyppejä, kuten huonoja vitsejä heittävä tohtori Stanton (Bradley Whitford), Monarch-yhtiön teknologiapuolella työskentelevä Coleman (Thomas Middleditch), identtiset tohtorikaksoset Ilene ja Ling (molempia esittää Zhang Ziyi), sekä perinteiset sotilashahmot (Aisha Hinds ja O'Shea Jackson Jr.), jotka jakavat komentoja aina välillä ja yrittävät kuulostaa siisteiltä. On sääli, kuinka näyttelijöiden lahjakkuus valuu täysin hukkaan, kun heille tarjottu käsikirjoitus on näin mitäänsanomaton.
Godzilla II: King of the Monstersin alku vaikuttaa vielä lupaavalta ja siltä että tekijät olisivat oppineet jotain edellisen osan virheistä. Itse Godzilla ilmestyy ruutuun jo heti elokuvan alussa, eikä tarvitse odottaa lähes tuntia, että pääsee näkemään nimikkohirviön. Elokuvan alku esittelee mielenkiintoisen maailman, missä ensimmäisen filmin aiheuttama tuho on muuttanut paljon ihmisiä. Kaupungit ovat varusteltuja hälyttimillä ja armeijat päivittävät sotavarustustaan, jotta pärjäisivät tällä kertaa sodassa ylivoimaisia titaaneja vastaan. Leffasta löytyy siis toimivat lähtökohdat ja ikonisia monstereita, mitkä eivät malta odottaa pääsevänsä vetämään toisiaan turpaan. Siksi en voi olla ihmettelemättä, kuinka tekijät saivatkin aikaiseksi näin raskassoutuisen ja pitkäveteisen elokuvan?! Mukana on muutama eeppinen hirviötaisto, mutta kaikki niiden välissä tapahtuva on tylsää. Yksi ensimmäisen elokuvan isoimmista kritiikeistä oli, kuinka se keskittyi liikaa tylsiin ihmishahmoihin. Tähän on päätetty lisätä vieläkin enemmän tylsiä ihmishahmoja! Mitä hemmettiä? Kuinka vaikeaa on tehdä viihdyttävä popcorn-pläjäys Godzillasta?!
Pitäisi olla sanomattakin selvää, etten odota mitään Oscarin arvoista käsikirjoitusta filmiltä, jonka nimessä lukee "Godzilla". Hölmöyksiä on varmasti luvassa, sehän kuuluu tähän juttuun, mutta kun hahmot tekevät yhä vain typerimpiä ratkaisuja ja kun heidän motiivinsa ovat vielä todella huonosti kirjoitetut, on vaikea olla pyörittelemättä silmiä. Tekijöille on selvästi tuottanut suuria vaikeuksia pitää näin isoa hahmogalleriaa kasassa, mikä ilmenee mm. oudoilla teleporttailuilla paikasta toiseen. Suuria vaikeuksia löytyy muutenkin tarinankerronnan kanssa. Rytmitys leffassa on erittäin kömpelöä, jolloin jotkut kohtaukset kiertävät kehää hahmojen toistaessa samoja repliikkejä yhä uudestaan, kun taas joskus leffa kiitää vauhdilla eteenpäin, jotta monsterimäiske voi alkaa. Ja silloinkin kun hirviöiden mittelö alkaa, tekijät kokevat suurta tarvetta leikata jatkuvasti takaisin ihmishahmoihin, joista katsoja ei voisi välittää lainkaan. Itselleni oli se ja sama, vaikka kaikki ihmiset olisivat jääneet Godzillan jalkojen alle taistelun aikana. Siten olisin varmaan päässyt katsomaan enemmän niitä elokuvan harvoja hyviä puolia. Parissa kohtaa leffalla on jopa pokkaa yrittää olla koskettava, kun täysin yhdentekevä hahmo uhraa itsensä muiden puolesta. Näiden hahmojen kuolema tuntuu täysin samalta kuin tuhansien nimettömien, sekunnin ruudulla vilahtavien poloisten kohdalla, jotka kuolevat ryminän keskellä. Jostain syystä kaikista shokeeraavimmat tuhot näytetään vain joko vilaukselta tai niistä kerrotaan pikaisesti, mikä pistää jälleen harmittelemaan, miksi aika täytyy viettää näiden huonojen ihmishahmojen kanssa?
Ymmärrän, että taisteluissa ihmishahmojen tehtävänä on toimia vertailun kohteena jättihirviöiden koolle. Katsojan on helpompi käsittää Godzillan ja kumppaneiden massiivisuus, kun ne nähdään ihmisen näkökulmasta. Ensimmäinen Godzilla onnistui tässä paikoitellen todella hyvin, mutta jatko-osassa samassa ei onnistuta. Lisäksi minua ärsytti, etteivät tekijät olleet ottaneet opikseen myöskään taisteluihin kohdistuneesta kritiikistä, kun katsojat moittivat täysin ymmärrettävästi, että taisteluista on vaikea saada selvää, kun ne tapahtuvat yöllä pimeässä, savun peitossa ja sateessa. Tässä leffassa taistelut tapahtuvat myös yöllä, sateessa ja savun keskellä. Tässä savu ei onneksi tee kaikesta ankean harmaata ja tylsää kuten ensimmäisessä osassa, ja värejäkin on osattu lisätä. Näyttävä loppuhuipennus onnistuu lopulta tarjoamaan rahoille vastinetta, mutta itse poistuin teatterista pettyneenä. Omalla tavallaan tämä viihdytti enemmän kuin ensimmäinen Godzilla, mutta toisaalta tämä toisti samoja virheitä, mikä ärsytti minua paljon. Taistelut olivat vaikuttavampia, mutta vastapainona ihmisten kohtaukset olivat puuduttavan tylsiä. Godzilla II: King of the Monsters voisi helposti olla todella paljon parempi hirviöleffa kuin se tällaisenaan on.
Elokuvan on ohjannut Michael Dougherty, joka oli tätä ennen tehnyt halloweenin aikaan sijoittuvan kauhuleffan Trick 'r Treat (2007) ja jouluun sijoittuvan kauhufilmin Krampus(2015). Pienimuotoisista kauhuelokuvista jättimäisen Hollywood-spektaakkelin tekijäksi on selvästi ollut liian iso pala purtavaksi Doughertylle, vaikka hän hallitseekin viihdyttävien monsteritaisteluiden teon. Doughertyn ohjaus on kuitenkin huomattavasti parempaa kuin hänen ja Zach Shieldsin käsikirjoitus, mikä on todella juostenkustu ja täynnä surkeaa dialogia. Onneksi Godzilla II: King of the Monstersin visuaalinen puoli on pääasiassa kunnossa. Vaikka mukana on ärsyttävän heiluvaa kameratyöskentelyä, leffasta löytyy useita todella vaikuttavia otoksia. Parissa kohtaa efektit eivät ole kummoiset, mutta suurimmaksi osaksi ajasta tehosteet ovat puhdasta silmäkarkkia. Äänimaailmakin on upeasti luotu aina hirviöiden karjahteluista ja sortuvien rakennusten ryskeestä Bear McCrearyn säveltämiin musiikkeihin asti, mitkä ovat yksi elokuvan parhaimmista asioista. McCreary on ottanut mukaan alkuperäisen, vuoden 1954 Godzilla-leffan tunnusmusiikin ja tehnyt siitä entistäkin eeppisemmän.
Yhteenveto: Godzilla II: King of the Monsters tarjoaa muutaman hienon monsteritaistelun, mutta kaikki niiden välillä on harmillisen pitkäveteistä seurattavaa. Tekijät ovat tehneet täydellistä työtä hirviöiden kanssa, eikä itse Godzilla voisi mitenkään olla enää eeppisempi, mutta harmillisesti leffassa seurataan pääasiassa tylsiä ja yksiulotteisia ihmishahmoja, joista katsoja ei voisi välittää pätkääkään. Hyvät näyttelijät menevät täysin hukkaan laiskan käsikirjoituksen takia. Kenen tahansa olisi vaikea saada näin huono dialogi kuulostamaan luonnolliselta. Lisäksi hahmojen motiivit ovat kehnosti kirjoitettuja ja monessa kohtaa he toimivat ällistyttävän typerästi. Elokuvan rytmitys on kömpelösti rakennettu, jolloin välillä leffa laahaa ja välillä se hyppii ajassa ja paikassa hullua vauhtia. Onneksi elokuvan massiivinen lopputaistelu on odottamisen arvoinen ja se nostaa elokuvan tasoa huomattavasti. Upeilla tehosteilla luotu Godzillan ja kuningas Ghidorahin taistelu on eeppistä seurattavaa, mitä vain parantaa Bear McCrearyn mahtipontiset sävellykset. Hirviömäiskettä odottaville leffa siis tarjoaa muutaman vaikuttavan yhteenoton, mutta muuten Godzilla II: King of the Monsters on iso pettymys. Tekijät eivät ole oppineet paljoa edellisen osan virheistä ja on outoa, etteivät he saaneet tätä parempaa tai edes viihdyttävämpää teosta aikaiseksi viidessä vuodessa. Seuraavana legendaarinen jättilisko kohtaa toisen tunnetun hirviön, kun ensi vuonna ilmestyy Godzilla vs. Kong (2020). Tästä leffasta löytyy jo viittauksia parin vuoden takaiseen Kong: Pääkallosaareen (Kong: Skull Island - 2017) ja lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Godzilla: King of the Monsters, 2019, Warner Bros., Legendary Entertainment, Wanda Qingdao Studios
