Arvostelu: Transformers One (2024)

TRANSFORMERS ONE

Ohjaus: Josh Cooley

Pääosissa: Chris Hemsworth, Brian Tyree Henry, Scarlett Johansson, Keegan-Michael Key, Jon Hamm, Laurence Fishburne, Steve Buscemi, Vanessa Liguori ja Isaac C. Singleton Jr.

Genre: animaatio, scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Transformers One perustuu Hasbron Transformers-leluihin. Vuonna 2015 Paramount Pictures päätti ottaa kaiken irti Transformersista ja pestasi käsikirjoittajia työstämään erilaisia projekteja aiheesta. Andrew Barrer ja Gabriel Ferrari kynäilivät hahmojen syntytarinan, mistä studiolla innostuttiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, kunnes tuotanto pyörähti vihdoin liikkeelle. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Transformers One saapuu elokuvateattereihin. Minulta on mennyt hissuksiin maku Transformersiin, uusien elokuvien ollessa lähinnä heikkoja (poislukien mainio Bumblebee (2018)). En innostunut Transformers Onesta, kun sen ilmoitettiin olevan tosissaan tekeillä. Näyttelijäkaarti ei vakuuttanut minua yhtään, enkä pitänyt trailerista. Päätin silti käydä katsomassa Transformers Onen heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin ihan IMAX-salissa.

Cybertron-planeetalla nuoret mainaribotit Orion Pax ja D-16 saavat selville myyttisen Johtajuuden Matrixin olinpaikan ja päättävät etsiä sen, todistaakseen arvonsa johtajalleen Sentinel Primelle.

Ennen kuin hänestä tuli hyvien Autobotien johtaja Optimus Prime, hän oli Orion Pax (äänenä Chris Hemsworth) ja ennen kuin hänestä tuli pahojen Decepticonien johtaja Megatron, hän oli D-16 (Brian Tyree Henry). Ja ennen kuin he olivat pahimmat vihamiehet, Orion ja D-16 olivat parhaimmat ystävykset. Ja ennen kuin he olivat edes kulkuneuvoiksi muuttuvia transformereita, he olivat pelkkiä mainaribotteja, louhimassa transformereille elintärkeää energonia syvältä Cybertron-planeetan uumenista. Transformers Onen kuvaukset tutuista hahmoista ovat hyvin erilaiset kuin mihin on totuttu, elokuvan toimiessa yhdenlaisena alkutarinana Optimus Primelle ja Megatronille. Orion Pax on säännöistä piittaamaton oman tiensä kulkija ja D-16 lähinnä seuraa hänen perässään, samalla kun kiukku mainaribottien väärinkohtelua kohtaan kasvaa hänen mielessään. Hahmot toimivat pääasiassa passelisti, etenkin muuntautuessaan tutummiksi itsekseen, mutta minun täytyy sanoa, että minua häiritsi läpi leffan se, että Optimus Primen äänenä kuullaan Marvel-leffojen Thor. Minulla ei ole sinänsä mitään Hemsworthia vastaan, mutta tähän rooliin hän oli väärä valinta.

     Näyttelijäkaarti on mielestäni muutenkin kyseenalainen, vaikka toisaalta myös lahjakas. Scarlett Johansson esittää mainaribotti Elita-1:ä, Keegan-Michael Key hölösuu B-127:ää (eli Bumblebeetä), Jon Hamm transformerien johtajaa Sentinel Primeä, Laurence Fishburne iäkästä Alpha Trionia ja Steve Buscemi kaartijohtaja Starscreamia. Jos jokin elokuvan kuvauksista silitti minua pahasti vastakarvaan, niin nuori Bumblebee, joka on suorastaan ärsyttävä tyhmyytensä ja jatkuvan vitsailunsa kanssa.

Transformers One jäi muutenkin aika ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, joka nousi juuri ja juuri plussan puolelle vasta loppupäässä, kun Orion Paxin ja D-16:n välillä kytevä konfliktinpoikanen alkaa kasvaa liekkiinsä, mikä muuttaa hahmot tutuiksi Optimus Primeksi ja Megatroniksi. Parhaiden ystävien kääntyminen toisiaan vastaan voimakkaiden poliittisten näkökantaerojen takia on onnistunut ja katsoja voi huomata ymmärtävänsä molempia puolia. Konfliktin alustus on kuitenkin hitusen kömpelöä ja elokuvan ensimmäinen tunti on muutenkin aika tönkkö. Meno petraantuu vähän, kun seikkailu Johtajuuden Matrixin löytämiseksi alkaa, mutta silti jokin tökkii. Tunnelma on ailahteleva, leffan tarjotessa lähes kaikki kohtaukset huumorin kautta. Eikä edes kovin hyvän huumorin. Vitsit aiheuttivat enemmän myötähäpeää kuin tarjosivat nauruja. Pari kertaa sentään hymähdin. Toimintakohtaukset eivät jännitä tippaakaan, mutta ovat ne ajoittain viihdyttävää seurattavaa, kun leffa näyttää siltä kuin lapsi hakkaisi suosikkilelujaan toisiaan vasten.

Kun aiempia Transformers-elokuvia on kritisoitu siitä, että ne keskittyvät liikaa tylsiin ihmishahmoihin, Transformers One voittaa takuulla monet puolelleen jo siinä, ettei ihmisiä nähdä yhtä ainutta, eikä Maata edes mainita. Elokuvan ehkä jopa kiinnostavinta antia onkin nähdä Cybertronin menoa ennen kuin Autobotien ja Decepticonien välille syttyi tuhoisa sota, joka koitui lopulta koko planeetan kohtaloksi. Tätä aspektia ja luokkayhteiskunnan kritisointia robottien avulla olisi voitua tutkia vielä enemmän. Jos elokuva saa jatkoa (mitä se toki kovasti viime minuuteillaan pohjustaa), toivon mahdollisen "Transformers Twon" esittelevän vielä enemmän transformerien kulttuuria ja Cybertronin menoa.

Visuaalisestikaan elokuva ei juuri säväyttänyt. Transformerien kotikaupunki Iacon City on yksityiskohtainen, mutta itse robotit näyttävät hitusen tylsiltä ja pelkistetyiltä, lähes viimeistelemättömiltä, aivan kuin elokuva olisi alun perin tarkoitettu halvemmalla tehtynä suoraan kotikatseluun. Erityisesti en piitannut siitä, että oikeastaan kaikkien robottien kasvot olivat kuin samasta muotista tehdyt, hopeiset ja ihmismäiset. Äänimaailma on sen sijaan oikein pätevästi rakennettu jatkuvia mekaanisia ääniä myöten ja Brian Tylerin säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Transformers One, 2024, Paramount Animation, Hasbro Entertainment, New Republic Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Productions

Arvostelu: Godzilla x Kong: The New Empire (2024)

GODZILLA X KONG: THE NEW EMPIRE

Ohjaus: Adam Wingard

Pääosissa: Rebecca Hall, Brian Tyree Henry, Dan Stevens, Kaylee Hottle, Alex Ferns, Fala Chen ja Rachel House

Genre: toiminta, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Vuoden 2014 Godzilla-elokuva oli taloudellinen hitti, joten sen pohjalta päätettiin rakentaa kokonainen jättihirviöistä kertova elokuvauniversumi. Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island - 2017) menestyi myös hyvin, mutta Godzilla: King of the Monsters (2019) oli pieni pettymys lippuluukuilla, minkä lisäksi se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta. Nimikkohirviöt pistettiin ottamaan toisistaan mittaa leffassa Godzilla vs. Kong (2021), joka oli hitti ja jolle ryhdyttiin välittömästi kaavailemaan jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Godzilla x Kong: The New Empire on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt tästä MonsterVersestä todella vaihtelevasti. Hirviöiden omat elokuvat ovat olleet mielestäni aika keskinkertaisia, mutta viihdyin mukavasti Godzilla vs. Kongin parissa. Pidän valtavasti näistä nimikkohirviöistä ja halusin nähdä ne uudestaan samassa elokuvassa. Godzilla x Kong: The New Empiren trailerit eivät kuitenkaan voittaneet minua puolelleen, mutta kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-näytöksessä.

Kun uusi uhka Ontossa maassa aiheuttaa vaaraa ihmiskunnalle, Kongin ja Godzillan täytyy lyöttäytyä yhteen pysäyttääkseen yhteisen vihollisen.

Jättimäiset titaanit, liskomainen Godzilla ja apinamainen Kong pistävät jälleen paikkoja maan tasalle, mutta tällä kertaa taistellessaan yhteistä vihollista vastaan. Tai no, Godzilla lähinnä kutsutaan paikalle, kun Kong ei enää yksinään riitä. Elokuvan nimi voisikin olla "Kong feat. Godzilla", sillä tämä jättiapina on selvästi klassikkohirviöistä isommassa roolissa. Kongille on kirjoitettu ihan kunnon tarinansa ja lajitovereita kaipaavaa karvatyyppiä käy jopa hieman sääliksi. Kong ei jaksa kuunnella paskankarjuntaa keneltäkään ja apina veteleekin muita jättihirviöitä reilulla kädellä lättyyn. Godzilla taas toistaa läpi leffan samaa kaavaa, missä se taistelee jotain hirviötä puolisen minuutin ajan, käpertyy sitten nukkumaan hetkeksi ja toistaa tätä lopputeksteihin asti. Kuten jo mainokset paljastivat, Godzilla on uusittu pinkkien atomivoimien kera, kun taas Kong saa aseekseen Iron Manin mieleen tuovan rautaisen nyrkkeilyhanskan. Kummallekin annetaan löyhä selitys leffassa, mutta eiköhän todellinen syy ole lelumyyntien kasvattaminen pienesti uusittujen ulkonäköjen kautta.

     Pakolliset ihmishahmotkin on totta kai pidetty mukana. Rebecca Hall, Kaylee Hottle ja Brian Tyree Henry palaavat rooleihinsa Godzilla vs. Kongista Monarch-tutkija Ilene Andrewsina, tämän kuurona adoptiotyttärenä Jiana ja hölösuubloggarina Bernienä. Millie Bobby Brown ja Alexander Skarsgård eivät syystä tai toisesta jatkaneet leffasarjassa, vaan tilalle on otettu Dan Stevensin esittämä vitsiniekka Trapper, joka työskentelee... Kongin hammaslääkärinä? Stevens on ihan kiva lisä, Henry on jälleen hupaisa ja Hall ajaa asiansa. Tälläkin kertaa sympaattinen Hottle vie ihmishahmoista voiton, joskin hänen ja Kongin ystävyyttä olisi voinut olla mukana enemmän.

Legendary-yhtiön MonsterVerse-universumi on mennyt elokuva elokuvalta pöljempään suuntaan. Vuoden 2014 Godzilla-leffa veti homman haudanvakavana, pimeydessä ja savussa synkistellen, jättäen kunnon monsterimähinää kaipaavat nuolemaan näppejään. Valitukset on selvästi kuultu. Jo Godzilla vs. Kong oli värikkäämpi ja humoristisempi ja keskittyi enemmän hirviöiden väliseen turpaanvetoon. Godzilla x Kong: The New Empire vie homman astetta pidemmälle. Jos kaipaat aivan totaalista aivot narikkaan -kamaa, jonka aikana saat kauhoa popcornia suuhusi, voi leffa viihdyttää mukavasti. Jos taas kaipaat leffalta yhtään enempää sisältöä hirviömäiskeen keskellä ja haluaisit, että mukana olisi kunnon ihmishahmoja, kannattaa suosiolla pistää viimevuotinen Godzilla Minus One (ゴジラ-1.0 - 2023) pyörimään.

Kun pelkät hirviöt ovat ruudulla, Godzilla x Kong: The New Empire on pääasiassa kelpo hömppää. Pahisosastolla leffa kaipaisi huomattavasti enemmän mielikuvitusta, eikä häijystä Skar-kuninkaasta lopulta saada luotua kunnon uhkaa. Pidin leffassa erityisesti siitä, että mukana on useita pitkiä pätkiä, joissa nähdään vain hirviöitä ja leffa luottaa, että ilman dialogia katsoja ymmärtää, mitä ne haluavat ja mitkä heidän välinsä ovat toisilleen. Vastapainona taas mukana on katsojia täysin aliarvioiva kohtaus, jossa ihmishahmojen pitää joidenkin ikiaikaisten hieroglyfien kautta selittää titaanihistoriaa. Muutenkin ihmisosasto koituu myös tämän MonsterVerse-leffan kohtaloksi. Pääasiassa ihmisiin keskittyvä ensimmäinen puolisko tuntuukin aika tylsältä pakkopullalta, liian pikaisesti päättyvää lopputaistelua odotellessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam Wingard, kuten Godzilla vs. Konginkin kohdalla. Wingard yrittää edelleen tasapainotella vakavasti otettavuuden ja täysin kieli poskessa -meiningin välillä, aika kompuroivalla toteutuksella. Ongelmaksi käy Terry Rossion, Simon Barrettin ja Jeremy Slaterin kökkö käsikirjoitus, joka toimii aika ohkaisena raamina hirviöiden välisille yhteenotoille. Kolmikon teksti muuttuu kaiken aikaa älyvapaammaksi, kun hahmot päätyvät yhä syvemmälle Onton maan uumeniin, missä painovoiman lait ja loogisuudet saavat kyytiä. Sentään elokuva näyttää pääasiassa hyvältä. Se on kuvattu kelvollisesti, parit aidot lavasteet ovat ihan menevät ja asut oivat. Melkeinpä tärkeintä on tietty, että itse Godzilla ja Kong näyttävät hienoilta. Jotkut muista hirviöistä ja osa taustoista huokuu digitaalisuutta, mutta pääasiassa leffa on visuaalisesti toimiva. Ääniefektit rymistelevät koko rahan edestä, mutta Tom Holkenborgin ja Antonio Di Iorion säveltämät musiikit ovat aika epätasaista kamaa. Mukaan mahtuu niin mahtipontista pauhua kuin kasarisyntikkaa, eivätkä kaksikon musiikilliset maailmat istu samaan leffaan juuri lainkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Godzilla x Kong: The New Empire, 2024, Warner Bros., Legendary Entertainment, Screen Queensland

Arvostelu: Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023)

SPIDER-MAN: ACROSS THE SPIDER-VERSE

Ohjaus: Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson

Pääosissa: Shameik Moore, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Luna Lauren Vélez, Jason Schwartzman, Oscar Isaac, Jake Johnson, Issa Rae, Daniel Kaluuya, Greta Lee, Shea Whigham, Amandla Stenberg, Jorma Taccone, Rachel Dratch, Zoë Kravitz ja Andy Samberg

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) oli taloudellinen hitti ja parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -voittaja, joten jatkoa oli tietty luvassa. Phil Lord, Christopher Miller ja David Callaham ryhtyivät kirjoittamaan leffaa, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2022, mutta keväällä 2020 alkaneen koronaviruspandemian vaikeutettua tuotantoa, ensi-iltaa siirrettiin ensin loppuvuoteen 2022 ja lopulta se siirrettiin alkukesään 2023. Nyt Spider-Man: Across the Spider-Verse on saapunut elokuvateattereihin ja minulle kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani elokuvista. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia yllätti minut toden teolla ja olen sen ilmestymisestä asti halunnut lisää. Kävinkin katsomassa Spider-Man: Across the Spider-Versen heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä IMAX-näytöksessä.

Miles Morales kamppailee siviilielämänsä ja supersankariminänsä Spider-Manin välillä, kun toisen universumin Gwen Stacy kiskaisee hänet uuteen seikkailuun, täynnä hämähäkkivoimaisia yksilöitä eri maailmoista, voittaakseen multiversumissa tuhoa aiheuttavan Spotin.

Neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen Miles Morales (äänenä Shameik Moore) seittisinkoilee takaisin valkokankaille, toimien Peter Parkerin kuoleman jälkeen oman maailmansa ainoana Spider-Manina. Hahmolle ominaiseen tapaan Milesille tuottaa vaikeuksia saada tavallinen elämänsä ja supersankaripuolensa kulkemaan käsi kädessä. Koulu kärsii, sillä roistojen jahtaaminen on paljon kiinnostavampaa puuhaa, mikä taas aiheuttaa harmaita hiuksia Milesin vanhemmille, Rio-äidille (Luna Lauren Vélez) ja Jefferson-poliisi-isälle (Brian Tyree Henry). Hahmolle on kirjoitettu oivallinen, joskin tässä kohtaa useamman Spider-Man -elokuvan jälkeen hyvin tyypillinen kehityskaari, missä Milesin täytyy löytää oma paikkansa kaiken keskellä.

     Kuten varmaan kaikilla on tiedossa ykkösleffan ja runsaan mainonnan jälkeen, Miles ei suinkaan ole ainoa Spider-tyyppi tässä elokuvassa. Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät merkittävämpään rooliin nouseva Gwen Stacy (Hailee Steinfeld), sekä elämänsä kuntoon saanut Peter B. Parker (Jake Johnson). Myös lopputekstikohtauksessa käväissyt Miguel O'Hara, eli Spider-Man 2099 (Oscar Isaac) on menossa mukana. Hän johtaa Spider-yhteiskuntaa, johon kuuluvat multiversumin monet erilaiset Spider-tyypit. Ja huhhuh, tässä leffassa muuten riittää Spider-tyyppejä! On moottoripyöräilevää Jessica Drew'ta (Issa Rae), intialaista Pavitr Prabhakaria (Karan Soni), punkkari Hobieta (Daniel Kaluuya) ja ties vaikka ketä! Bongailtavaa riittää useammaksi katselukerraksi ja kovimmat Hämisfanit voisivat pistää kuvia pauselle ja nimetä varmaan kymmeniä eri versioita ikonisesta sankarista. Gwen nousee muista Spider-tyypeistä selväksi ykköseksi ja hän on lähestulkoon elokuvan päähenkilö siinä missä Mileskin. Hahmolle on kirjoitettu oma juonikuvionsa, joka - yllätysyllätys - liittyy vaikeaan tasapainotteluun siviiliminän ja supersankariminän välillä.

Vastaansa nämä Spider-Manit ja -Womanit ja muut Spider-kaikenlaiset saavat Spotin (Jason Schwartzman), jolla on kyky luoda portaaleja, joiden kautta hyppiä paikasta toiseen. Ja kun Spot hoksaa pystyvänsä hyppimään myös eri ulottuvuuksien välillä, on koko multiversumi vaarassa. Kyseessä on mainio, mutta hieman alikäytetty hahmo, joka meinaa unohtua pitkin leffaa, vaikka hänen vekkuli persoonansa sisältäisi avaimet enempäänkin.

Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia oli todellinen yllättäjäelokuva ja piristysruiske niin supersankarigenressä kuin animaation saralla, mullistaen villillä tyylillään sitä, kuinka animaatioita tehdään. Se oli sähäkkä, hulvaton, jännittävä, liikuttava ja kaikin puolin erinomainen teos, joka asetti riman niin korkealle, että olisi turha edes odottaa jatko-osan pystyvän samaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että en olisi odottanut, että Spider-Man: Across the Spider-Verse jää lopulta näinkin kauas taakse edeltäjästään. Kyseessä ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta jatko-osa häviää aika lailla kaikilla osa-alueillaan ykköselle, eikä se tuota samanlaista "hei vau" -fiilistä ja jätä innolla odottamaan jatkoa - siitäkään huolimatta, että Across the Spider-Verse jää todella ikävään paikkaan kesken, suorastaan vaatien katsojaa palaamaan ensi vuonna katsomaan kolmososan Spider-Man: Beyond the Spider-Verse (2024). Mieleen juolahtaa herkästi, miten kävi käsikirjoittajaduo Phil Lordin ja Christopher Millerin Lego-elokuvien kanssa. Ensimmäinen Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014) oli aivan fantastinen, mutta Lego Elokuva 2 (The Lego Movie 2: The Second Part - 2019) jätti vähän kylmäksi.

Kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, joka tarjoaa varsinaista tunteiden vuoristorataa. Valitettavasti toivomani tunne ei ollut pitkästyminen. Sitä leffan aikana kuitenkin ikävä kyllä tapahtui. Ykkösosa oli todella napakasti rytmitetty elokuva vajaan kahden tunnin kestossaan, mutta kakkonen on venytetty aivan liian pitkäksi. Kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mitassaan Across the Spider-Verse taitaa jopa olla kaikkien aikojen pisin amerikkalainen animaatioelokuva! Leikkaamisen varaa olisi runsaasti. Vaikka hengähdystauot ovat toivottavia tällaisessa tykittelyssä, ne venähtävät ajoittain aivan liian pitkiksi. Etenkin kun pääasiassa ensikertalaisista koostuva ohjaajakolmikko Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson tekevät ihmisdraamasta lähinnä melodramaattista jaarittelua. Käsikirjoitus taas rakentuu liikaa hahmojen jatkuvan selittämisen ja muka-yllättävien käänteiden varaan, jotka katsojana arvaa varhain ja sitten odottaa paljastuvaksi myös hahmoille.

Mutta silloin kun leffa toimii, niin se myös toimii. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mielikuvituksellisempia. Ensikohtaaminen Spotin kanssa on veikeä ja todella mukaansatempaava. Elokuva on myös ajoittain todella hauska. Se ei ole yhtä hulvaton kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy kyllä monia vitsejä ja muita hetkiä, joiden aikana pääsee nauramaan ääneen. Osa vitseistä taas ovat kierrätystä edellisosasta. Kuinka monta kertaa voidaankaan käyttää sama meemi toisiaan osoittelevista Spider-Maneista? Ja vaikka ihmisdraama äityy toisinaan turhan siirappiseksi, löytyy Milesin vaikeasta perhekuviosta myös onnistumisensa, tasapainottamaan villiä menoa. Ja villistä menosta puheenollen, odotin elokuvan olevan vielä villimpi. Spider-yhteiskuntaan liittyvät kohtaukset jäivät hieman latteiksi, lähinnä tosin siksi, että ne näytettiin lähes kokonaan jo trailereissa. Spider-Man: Across the Spider-Versessä on omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka estävät sitä nousemasta potentiaalisiin korkeuksiinsa.

Jos jostain elokuvassa ei löydy mitään moitittavaa, niin sen animaatiojäljestä. Ykkösleffan tapaan myös Across the Spider-Verse on visuaalisesti ällistyttävä, hurjan räjähtävä ja todella sekopäisesti tyylitelty. Värit ovat räiskyviä ja meno välillä todella hektistä. Jälleen kerran animaattorit saavat filmin näyttämään kuin henkiin heränneeltä sarjakuvalta. He pääsevät myös tekemään vielä luovempaa työtä kuin viimeksi, sillä siinä, missä ykkösleffassa Milesin maailmaan saapui vieraita muualta, tällä kertaa Miles päätyy seikkailuun muihin maailmoihin. Tämä johtaa moniin eri animaatiotyyleihin. Joku paikka näyttää luonnosmaiselta piirrokselta, toinen taas maalaukselta. Äänimaailmakin tykittelee mainiosti Daniel Pembertonin musiikkeja myöten. Teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin puhdasta karkkia. Käsikirjoitus olisi vaatinut sen sijaan mojovaa viilausta.

Yhteenveto: Spider-Man: Across the Spider-Verse on varsin mainio, mutta silti turhauttavan ailahteleva jatko-osa upealle animaatioelokuvalle, joka mullisti niin animaatiota kuin supersankarigenreä. Lopulta leffa tuntuu lähinnä ylipitkältä pohjustukselta trilogian päätösosalle. Liki kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu paljon leikattavan varaa, esimerkiksi ihmisdraaman äityessä toisinaan pitkäveteiseksi jaaritteluksi. Kun elokuva vihdoin pääsee vauhtiin, on meno kuitenkin loistoviihdettä. Toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavia ja mielikuvituksellisia. Huumoria on runsaasti, mutta vastapainona elokuva synkistelee edeltäjäänsä enemmän. Animaatiojälki on aivan tajuttoman hienoa ja animaattorit päästävät kaiken luovuuden valloilleen eri maailmojen ja niistä ilmaantuvien Spider-tyyppien kanssa. Käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin paljon viilausta. Sen lisäksi, ettei leffa toimi millään omilla jaloillaan seisovana teoksena, se rakentuu liikaa jatkuvan selittelyn ja turhan ennalta-arvattavien käänteiden varaan. Homma katkeaa kuin seinään ja itse jäin odottamaan sekaisin tuntein tulevaa Spider-Man: Beyond the Spider-Verseä (joka muuten kulki alun perin nimellä Across the Spider-Verse Part Two). Jos pidit Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, suosittelen kyllä jatko-osaa, mutta sillä varauksella, ettei se yllä edeltäjänsä tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Across the Spider-Verse, 2023, Marvel Entertainment, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Arad Productions, Pascal Pictures

Arvostelu: Bullet Train (2022)

BULLET TRAIN

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Brad Pitt, Brian Tyree Henry, Aaron Taylor-Johnson, Andrew Koji, Joey King, Hiroyuki Sanada, Bad Bunny, Zazie Beetz, Logan Lerman, Michael Shannon, Karen Fukuhara, Sandra Bullock ja Channing Tatum

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Bullet Train perustuu Kōtarō Isakan kirjaan Maria Beetle (マリアビートル) vuodelta 2010. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Antoine Fuqua, mutta projekti muovautui ja hänen tilalle palkattiin Deadpool 2:n (2018) ohjaaja David Leitch, Fuquan siirtyessä pelkän tuottajan hommiin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo aiemmin tänä vuonna, mutta sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään. Nyt Bullet Train saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innoissani. Sen traileri vaikutti erittäin vekkulimaiselta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Leppäkerttu, Isä, Sitruuna, Mandariini, Prinssi, Susi ja Herhiläinen nousevat Tokiossa luotijunan kyytiin. Jokaisen tavoitteena on junassa lojuva matkalaukku, sekä yritys päästä lähelle vaikutusvaltaista rikollispomoa, Valkoista surmaa.

Bullet Train pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Brad Pitt näyttelee Leppäkerttua, rikoskeikkoja tekevää miestä, joka ei enää halua suorittaa tappohommia, vaan hoitaa konfliktit rauhanomaisin keinoin. Andrew Koji nähdään Isänä, jonka poika makaa sairaalassa henkihieverissä ja syypää löytyy junasta. Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry esittävät salamurhaajakaksikkoa Mandariinia ja Sitruunaa, joilla on tärkeä tehtävä rikollispomo Valkoisen surman pojan (Logan Lerman) kanssa. Joey King näyttelee Prinssiä, ovelaa rikollista, joka hyödyntää nuorta tyttömäisyyttään hoitaakseen katalat suunnitelmansa. Rap-artisti Bad Bunny esittää Susi-tappajaa, joka on Isän tavoin junassa kosto mielessään. Lisäksi elokuvassa nähdään mm. alkuperäisestä Ringu-kauhuelokuvasta (リング - 1998) tuttu Hiroyuki Sanada, Amazon Prime Videon The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Karen Fukuhara, sekä Zazie Beetz, Michael Shannon, Sandra Bullock ja pari yllätysnimeä eri rooleissa, jotka liittyvät jotenkin tähän isoon juonien verkostoon, jotka linkittyvät junassa toisiinsa tavalla tai toisella. Lähes koko näyttelijäkaarti hoitaa hommansa vakuuttavasti. Oikeastaan vain Shannon tuottaa pienoisen pettymyksen epätasaisen aksenttinsa kanssa. Pitt on lystikäs rauhantahtoisena rikollisena, Koji hoitaa dramaattisemman kuvion hyvin ja King herkuttelee hyvin osallaan. Elokuvan vetonauloina toimivat kuitenkin Taylor-Johnson ja Henry salamurhaajaduona, joiden kemia toimii täydellisesti ja joiden välinen sanailu on läpikotaisin lystikästä.

Bullet Train osoittautui odotusteni arvoiseksi toimintakomediaksi, joka nappaa heti mukaansa vauhdikkaaseen ja viihdyttävään kyytiinsä. Hahmot ovat lähes kaikki oivallisia ja hupaisia tapauksia ja niinpä heidän koettelemuksiaan ryhtyy seuraamaan mielellään. Erilaiset juonikuviot ovat kaikki kiinnostavia ja ne vain paranevat, kun leffa ryhtyy vähitellen linkittämään jokaista hahmoa toisiinsa. Kaikki ovat lopulta pelkkiä nappuloita isommassa pelissä. Silloin tällöin leffa vaatisi hieman tiivistämistä ja pienesti päälle parin tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua liialliselta, mutta muuten Bullet Train on onnistuneen sähäkkä teos.

Ohjaaja David Leitch ja käsikirjoittaja Zak Olkewicz ovat selvästi katsoneet Quentin Tarantinon filmejä tätä tehdessään, sillä mukana on vahvan tarantinomaisia piirteitä toisilleen kettuilevista rikolliskavereista yllättäviin väkivallan purskahduksiin ja epälineaariseen tarinankerrontaan. Vaikka esikuva paistaakin läpi leffasta, ei Tarantino-kopiointi pahemmin häirinnyt itseäni, sillä meno toimii. Hahmojen väliset kohtaamiset ovat toinen toistaan lystikkäämpiä ja johtavat usein napakoihin ja brutaaleihin toimintakohtauksiin. Taisteluistakin löytyy huumoria, oli kyse sitten vaikka mahdollisimman vähä-äänisestä kamppailusta junan hiljaisessa vaunussa tai baarin kaluston hyödyntämisestä käsirysyssä.

Elokuvan veikeä tarinankerronta sai minut myhäilemään tyytyväisenä. Vaikka leffa kaipaakin hieman tiivistämistä, pääasiassa junan tapahtumat ovat tehokkaasti ja vangitsevasti kerrotut. Kaikkien motiiveja ja taustoja esitellään hyvin mukaan ujutetuilla takaumilla ja leffassa palataankin vähän väliä näyttämään jokin tilanne uudestaan eri hahmon vinkkelistä. Kaikenlainen kikkailu hoidetaan tyylikkäästi. Lopputaistelu ampuu välillä hieman väärällä tavalla yli, mutta silti Bullet Train toimii hyvin viime minuuteilleen asti.

Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin taidokkaasti kuvattu ja useat kohtaukset on leikattu hyvällä rytmillä. Valaisua ja värejä hyödynnetään oivallisesti. Junan lavasteet, hahmojen erilaiset asut ja tylyt maskeeraukset ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan aina vakuuta ja varsinkin loppuhuipennuksesta löytyy joitain viimeistelemättömiltä näyttäviä tietokone-efektejä. Äänimaailma jumputtaa oikein mainiosti läpi filmin ja Dominic Lewisin säveltämien musiikkien lisäksi hyvin toimivat japaniksi lauletut sovitukset Bee Geesin Stayin' Alivesta ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Herosta.

Yhteenveto: Bullet Train on erittäin mainio toimintakomedia, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa, vaikka pientä tiivistämisen varaa jääkin. Loppuhuipennus on myös pienoinen pettymys, eikä Michael Shannon pahemmin vakuuta osassaan, mutta muuten homma toimii vakuuttavasti. Lahjakas näyttelijäkaarti hoitaa hommansa taidokkaasti. Brad Pitt on lystikäs Leppäkerttuna, mutta show'n varastavat Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry Mandariinina ja Sitruunana. Ohjaaja David Leitch on selvästi ottanut paljon vaikutteita Tarantinolta, sillä mukana on hyvin samanlaisia kikkailuja epälineaarisesta tarinankerronnasta nasevaan dialogiin. Hahmojen väliset keskustelut ilahduttavat sanailullaan ja veikeästi työstetty tarina riemastuttaa. Toimintakohtaukset ovat mainion brutaaleja ja huumori saa myhäilemään tyytyväisenä. Hieman keskeneräisiltä näyttävistä tehosteista huolimatta filmi on todella tyylikäs visuaalisesti. Bullet Train kaipaisi pientä viilaamista, mutta muuten se on todella oivallista toimintaviihdettä, jonka tekisi mieli käydä katsomassa pian uudelleenkin. Monikerroksisesta leffasta varmasti avautuu lisää juttuja ja yksityiskohtia uusintakatselulla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bullet Train, 2022, Sony Pictures Entertainment, 87North, CTB Inc., Hill District Media

Arvostelu: Eternals (2021)

ETERNALS

Ohjaus: Chloé Zhao

Pääosissa: Gemma Chan, Richard Madden, Lia McHugh, Kumail Nanjiani, Brian Tyree Henry, Lauren Ridloff, Berry Keoghan, Don Lee, Angelina Jolie, Salma Hayek, Kit Harington ja Harish Patel

Genre: scifi, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternals on Marvelin elokuvauniversumin 26. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1976. Keväällä 2018 Marvel Studios ilmoitti työstävänsä elokuvaa sarjakuvien pohjalta ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua siirrettiin ensin helmikuulle 2021 ja sitten marraskuulle. Nyt Eternals saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin suuri Marvel-fani, tämä projekti ei herättänyt erityistä kiinnostusta etukäteen. Leffan trailerit näyttivät hieman latteilta, mutta pyrin silti katsomaan elokuvan mahdollisimman optimistisena, tietäessäni Marvelin pystyvän yllättämään leffoilla, jotka on etukäteen tuomittu epäonnistumisiksi. Kävinkin katsomassa Eternalsin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.

7000 vuoden ajan toiselta planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet Maata ja ihmiskuntaa pahoilta deviaaneilta. Muutaman sadan vuoden ajan deviaanit ovat vaikuttaneet kuolleen kokonaan, mutta kun ne yllättäen tekevätkin paluun, eroon toisistaan ajautuneiden Ikuisten täytyy yhdistää voimansa jälleen kerran.

Elokuvan nimenmukaiseen Eternals-ryhmään, eli suomalaisittain Ikuisiin kuuluvat parannuskykyinen johtaja Ajak (Salma Hayek), lentävä Ikaris (Richard Madden), materiaalin muuttamiseen kykenevä Sersi (Gemma Chan), illuusioita luova Sprite (Lia McHugh), energiaa käsistään ampuva Kingo (Kumail Nanjiani), teknologian taitava Phastos (Brian Tyree Henry), todella nopea Makkari (Lauren Ridloff), ihmismielten sisälle pääsevä Druig (Barry Keoghan), väkivahva Gilgamesh (Don Lee) ja hurja soturi Thena (Angelina Jolie). Olympia-planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet ihmiskuntaa jopa 7000 vuoden ajan ja he ovatkin kuin perhe toisilleen. Vuosituhansien varrella erilaisia riitoja ja konflikteja on kuitenkin tietty muodostunut, joten nykyhetkessä osa ryhmästä ei ole puhunut toisilleen muutamaan vuosisataankaan. Tämä rikkinäinen perhedynamiikka onkin elokuvan vahvinta antia. Elokuva esittelee Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilta ja mitkä esimerkiksi historian tapahtumat ovat vaikuttaneet heihin. Vaikka hahmot ovat mielenkiintoisia ja toimivia, ei elokuva saa katsojaa todella välittämään heistä, kuten vaikkapa Guardians of the Galaxy (2014) teki. Kun mukana on jopa kymmenen monelle katsojalle täysin tuntematonta sankaria, ei ole ihme, että osa jää toisten varjoon. Näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, vaikka minua jäi ihmetyttämään, että kenties koko filmin isoin stara, Angelina Jolie saattaa jopa olla pienimmässä roolissa ryhmästä!

     Elokuvassa nähdään myös Maddenin lisäksi toinen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) tähti, nimittäin Kit Harington Sersin poikaystävänä Danena, sekä Harish Patel Kingon palvelijana Karunina, joka on ehdottomasti filmin hauskinta antia.

Olen kyllä tavallaan iloinen, etten erityisemmin innostunut etukäteen Eternalsista, sillä elokuvan tuottama pettymys olisi varmasti ollut paljon suurempi. Nyt olen lähinnä harmissani, että Marvelilta on muutaman vuoden jälkeen tullut keskinkertainen tekele, joka vajoaa nopeasti unholaan. Eternalsista löytyy omat vahvuutensa, liittyen erityisesti juurikin aiemmin mainitsemaani Ikuisten rikkinäiseen perhekuvioon, mutta siinä on myös selviä heikkouksia, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Vaikka on toisaalta hyvä, että elokuva on haluttu tehdä henkilövetoisesti, silti tuntuu siltä, että elokuva kaipaisi enemmän menoa ja meininkiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät ole millään lailla mieleenpainuvia ja ne tuntuvat olevan jopa hieman pakotetusti mukana. Pahat deviaanit ovat vieläpä todella tylsiä vastuksia, eivätkä tarjoa oikein minkäänlaista jännitettä.

Elokuvan isoin ongelma on kuitenkin sen käsikirjoitus. Juuri Nomadlandista (2020) palkintoja kahmineen ohjaaja-käsikirjoittaja Chloé Zhaon, sekä Patrick Burleighin, Ryan Firpon ja Kaz Firpon työstämä teksti on ontuileva. Vaikka onkin mielenkiintoista nähdä Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilla 7000 vuoden ajalta, on aikahyppely hieman kömpelöä. Pitkät takaumakohtaukset tuovat toki hahmoihin lisää sisältöä, mutta samalla ne saavat elokuvan junnaamaan paikoillaan. Todellinen tarina tuntuu käynnistyvän vasta myöhemmässä vaiheessa. Ikuisten ja tietokonetehostemörököllien välinen vuosituhansien konflikti on liiankin yksinkertainen lähtökohdiltaan, jolloin alusta asti katsoja odottaa jonkinlaista käännettä tapahtuvaksi, joka sekoittaisi pakkaa. Siihen päästään kuitenkin niin hitaasti, että odottaessa elokuva on jopa paikoitellen hieman pitkäveteinen. Kestoa Eternalsilla on yli kaksi ja puoli tuntia, mikä on lopulta aivan liikaa filmille - erityisesti kun se ei saa luotua tunnesidettä katsojan ja hahmojen/tapahtumien välille.

Yhtenä elokuvan pelastavana puolena toimii ehdottomasti Nanjianin näyttelemä Kingo ja häntä uskollisesti seuraava Karun, jotka ovat vastuussa aika lailla koko elokuvan huumorista. Kingon ja Karunin jutuille hörähtelee vähän väliä ja on varsinkin hilpeää, kuinka Karun kuvaa Kingosta jonkin sortin dokumenttia. Samalla komediakaksikko tuntuu hieman irralliselta muuten synkistelevässä filmissä. Eternalsia katsoessa muodostuu helposti mielleyhtymiä DC:n Justice League -elokuvaan, oli kyse sitten teatterijulkaisusta tai Zack Snyderin versiosta. Sen lisäksi, että voimiensa puolesta osasta Ikuisia tulee mieleen B-luokan versiot mm. Supermanista, Flashista ja Wonder Womanista, tarinasta löytyy samaa kömpelyyttä, kun yhden elokuvan täytyy esitellä isompi joukko supersankareita ja samalla myös kertoa jonkinlaista maailmanpelastustarinaa. Kummassakin huumori on erikoisesti istutettu mukaan muuten tummasävyisessä teoksessa.

Käsikirjoituksen lisäksi Chloé Zhaon työ ei ole erityisen vakuuttavaa ohjaajana. Pienistä indieteoksista suuren tehoste-elokuvan valjaisiin siirtyminen ei ole sujunut luontevasti. Zhaolla on käsissään valtava kertomus ja muutenkin suuria mittakaavoja, mutta hän hoitaa homman hieman liian pienimuotoisesti. Teknisiltäkin ansioiltaan Eternals on ailahteleva. Se on kuvattu todella tyylikkäästi, mutta erikoistehosteiden taso heittelee pitkin leffaa. Yksi digimörkki näyttää joltain PlayStation 3 -pelin hahmolta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii Ramin Djawadin musiikkeja myöten. Leikkaus on kuitenkin aivan liian pitkäksi venytettyä ja kaivaisi tiivistämistä, sekä muutenkin hieman uudelleenjärjestelyä.

Yhteenveto: Eternals on harmillisen keskinkertainen, innoton ja hieman jopa pitkäveteinen supersankarielokuva. Yli kahden ja puolen tunnin kestossa on paljon tiivistämisen varaa, vaikka elokuvassa yritetäänkin käsitellä tapahtumia usealta vuosituhannelta. Aikahyppely on vähän kömpelösti toteutettu. Sen lisäksi, että osa takaumista tuntuu olevan läntätty väärään kohtaan, ne saavat elokuvan usein jumittamaan paikoillaan. Kunnon tarina lähtee myöhäisessä vaiheessa liikkeelle ja leffan aikana saattaa jopa tylsistyä. Chloé Zhaon henkilövetoisempi lähestymistapa on ajatuksen tasolla hyvä juttu, mutta hän ei lopulta saa innostumaan tai välittämään kunnolla näistä Ikuisista, vaikka ryhmän sisäinen konflikti onkin kiinnostava ja muutamat hahmot erottuvat hyvin edukseen. Toimintakohtaukset ja huumori tuntuvat paikoitellen irrallisilta, jopa hieman väkinäisiltä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee. Loppua kohti filmi paranee, mutta silti itselleni jäi sellainen "tässäkö tämä nyt oli" -tunne.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternals, 2021, Marvel Studios

Arvostelu: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021)

NAINEN IKKUNASSA

THE WOMAN IN THE WINDOW

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Amy Adams, Fred Hechinger, Wyatt Russell, Gary Oldman, Julianne Moore, Brian Tyree Henry, Jeanine Serralles, Tracy Letts, Jennifer Jason Leigh ja Anthony Mackie

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman in the Window, eli suomalaisittain Nainen ikkunassa perustuu A. J. Finnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2016 Fox 2000 Pictures sai käsiinsä Finnin tekstin ja osti sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2019, mutta studio ei ollut tyytyväinen näkemäänsä ja Tony Gilroy tuotiin kirjoittamaan tekstiä uusiksi lisäkuvauksia varten, jolloin ensi-iltaa päätettiin siirtää. Lisäksi kun Disney osti Foxin, Disneykään ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, mikä johti uusiin muokkauksiin. Elokuva siirtyi toukokuulle 2020, mutta ensi-ilta jouduttiin perumaan koronaviruspandemian iskiessä ja sulkiessa elokuvateatterit ympäri maailman. Teattereiden sijaan elokuvan levitys päätettiinkin myydä Netflixille ja nyt vihdoin Nainen ikkunassa on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta kiinnostuin filmistä heti, kun näin osan sen trailerista. En tosin tarinan tai näyttelijöiden vuoksi, vaan koska trailerissa kuultiin lempiyhtyeeni Musen The Dark Side -kappale. Kun teatterit suljettiin, ehdin kuitenkin unohtaa koko filmin, kunnes tänä keväänä Netflix ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Päätinkin katsoa Nainen ikkunassa -leffan heti sen julkaisupäivänä.

Julkisten paikkojen pelosta kärsivä lastenpsykiatri Anna Fox on ollut kuukausia lukittautuneena asuntoonsa. Hän käyttää päivänsä katselemalla ikkunasta naapuriensa puuhia ja kiinnostuu, kun vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe. Pian hän kuitenkin näkee naapurissa tapahtuvan kaamean rikoksen...

Amy Adams nähdään elokuvan pääroolissa Anna Foxina, lastenpsykiatrina, joka kärsii agrafobiasta, eli julkisten paikkojen pelosta. Hän ei kykene lainkaan käymään ulkona, vaan viettää päivänsä sataprosenttisesti kotonaan, ainoana viihteenään elokuvat ja ikkunasta näkyvä naapurusto. Hahmo on periaatteessa mielenkiintoisesti kirjoitettu. Annaa vaivaa jokin asia, mikä on aiheuttanut hänelle niin fobian kuin addiktion alkoholiin ja lääkkeisiin. Hahmolla on usein sekava olo ja kun tämä näkee hirvittävän tapahtuman naapurissaan, hänen olonsa vain pahenee. Hyvät lähtökohdat menevät kuitenkin pilalle Adamsin roolityön myötä. En kuitenkaan sanoisi, että vika on niinkään Adamsissa, vaan siinä, kuinka häntä on ohjattu. Adams on lahjakas näyttelijä, mutta aiemminkin on käynyt selväksi, että kehnossa ohjauksessa hänkään ei enää vakuuta. Paikoitellen Adams tulkitsee hyvin hahmonsa vainoharhaisuutta, toisinaan taas hän ylinäyttelee ja tuntuu jopa hakevan jostakusta kameran takana apua, kun ei tiedä, mitä kohtauksissa pitäisi tehdä.

     Adams ei jää ainoaksi tunnetuksi näyttelijäksi, joka filmissä esiintyy. Gary Oldman ja Julianne Moore esittävät naapuriin muuttavaa Russellin pariskuntaa ja Fred Hechinger näyttelee heidän poikaansa Ethania. Vastikään The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021) läpimurtonsa tehnyt Wyatt Russell nähdään Annan vuokralaisena Davidina ja samassa sarjassa Falconia esittänyt Anthony Mackie tekee lyhyen roolityön Annan miehenä. Brian Tyree Henry taas näyttelee rikostutkija Littleä, joka saapuu tutkimaan tapausta Annan soitettua poliisit. Hyvien sivunäyttelijöidenkin heikot roolisuoritukset viittaavat vahvasti siihen, että syy on enemmänkin ohjauksessa. Yleensä fantastinen Oldmankaan ei ole kovin hyvä tässä. Näyttelijät joko yli- tai alisuorittavat.

Ohjauksen heikkoudet paljastuvat nopeasti, kun katsoo ohjaaja Joe Wrightin filmografiaa. Herran edellinen elokuva Synkin hetki (Darkest Hour - 2017) oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista ja tarjosi yhden Gary Oldmanin upeimmista roolisuorituksista. Sitä edeltänyt elokuva taas oli aivan sysikamala Pan (2015). Wright on epätasainen ohjaaja ja Nainen ikkunassa vain todistaa tätä lisää. Wright ei toki ole ainoa syypää, vaan elokuvasta huokuu eri kirjoittajan työstämät uudelleenkirjoitukset, lisäkuvaukset ja vielä studion vaikutukset leikkaukseen. Kyseessä on jopa naurettavan kökkö trillerintapainen, jota katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miksi näinkin kovia näyttelijöitä on suostunut mukaan? Finnin alkuperäiskirjaa on kehuttu, joten luultavasti yksinään sen perusteella näyttelijät halusivat esiintyä sen elokuvasovituksessa. Tai kenties alkuperäinen käsikirjoitus ja leikkausversio olivatkin hyviä ja jälkeenpäin tehdyt muokkaukset pilasivat rainan.

Elokuvan tarinankerronta on todella kömpelöä ja takkuilevaa. Kohtausten sulavuus on täysin kadoksissa ja tuntuu siltä kuin joku rakentaisi palapeliä tunkemalla vääriä paloja väkisin kiinni toisiinsa. Ymmärrän, että tekijät ovat hakeneet sellaista tyyliä, joka kanavoisi päähenkilön sekavaa mielenmaisemaa ja vainoharhaisuutta, mutta toteutus on kömpelö. Trillerin toki pitääkin aiheuttaa katsojalle vaikeaa ja epämiellyttävää oloa, mutta sen pitäisi syntyä tarinasta ja tunnelmasta, eikä huonosta elokuvanteosta. Leikkaus on erittäin töksähtelevää ja läpi leffan erityisesti hahmojen väliset keskustelut ovat kehnosti rytmitettyjä, mikä vain lisää tunnetta huonoista näyttelijäsuorituksista. Asiaa ei myöskään auta, että näyttelijöille kirjoitettu dialogi on kiusallisen puisevaa ja epäluonnollista. Käsikirjoituksessa vielä viljellään käänteitä tylsistymiseen asti ja lopun suuri paljastus saa lähinnä kohottelemaan kulmia - etenkin kun silloin todella nähdään ja kuullaan kehnoa näyttelemistä ja replikointia.

Filmin tunnelmakaan ei ole kummoinen, enkä kokenut Nainen ikkunassa -elokuvaa kertaakaan jännittäväksi - varsinkaan, kun jännitys luottaa aivan liikaa idioottimaisiin äkkisäikäytyksiin myötähäpeällisen kovien ääniefektien kera. Sen lisäksi, että minua häiritsi jatkuvasti joko ohjaus, näytteleminen, käsikirjoitus tai leikkaus, koin itse tarinan liian väsähtäneeksi kierrätykseksi Alfred Hitchcockin Takaikkuna-mestariteoksesta (Rear Window - 1954). Molemmissa päähahmo on syystä tai toisesta jumissa kotonaan, seuraa ikkunan kautta naapureitaan ja näkee jotain kamalaa tapahtuvan, mikä herättää hänessä suuria epäilyksiä. Leffa yrittää tehdä samaa kuin Takaikkuna siinä, että näemme vain sen, mitä päähenkilö näkee, mikä on ideana hyvä, mutta toteutus ei tässä toimi. Erityisesti kohtaus, jossa Anna näkee rikoksen tapahtuvan, on suorastaan koominen. Leffassa on muitakin hetkiä, joiden aikana naurahdin pienesti, eikä niitä todellakaan oltu tarkoitettu hauskoiksi. 

Jos jostain leffaa voi kehua, niin sentään se on pääasiassa hyvin kuvattu. Vaikka leikkauksella yritetään kuviakin pilata, on mukana joitain ihailemisen arvoisia otoksia. Mukana on esimerkiksi yksi pitkä kuva, jossa Adams tekee luultavasti parasta työtään, sillä hänen oikeasti annetaan näytellä ja toteuttaa itseään, pitäen poikkeuksellisen toimivasti kirjoitettua monologia. Tyylikkäin kamera-ajo taas kuvaa ylhäältä päin rakennuksen kattoa, kulkien kohti kattoikkunaa ja liukumalla siitä alaspäin talon sisään. Lisäksi Danny Elfmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Vaikka ne eivät onnistukaan tuomaan mukaan jännittävää tunnelmaa, muutamankin kerran huomasin tuumivani "tässähän on hyviä melodioita, pitääpä tarkistaa lopputeksteistä kuka vastaa musiikeista".

Yhteenveto: Nainen ikkunassa on surkuhupaisan kehno trilleriyritys, joka ei jännitä tai loppupeleissä edes kiinnosta. Tarina on aika tyhjänpäiväinen kopiointi Alfred Hitchcockin Takaikkunasta, mutta ei sekään vielä yksinään haittaisi, jos toteutus ei olisi kaikin puolin näin tönkkö. Ohjaaja Joe Wright ei saa näyttelijöistään irti luontevia suorituksia ja niin hyvätkin näyttelijät, kuten Amy Adams ja Gary Oldman vaikuttavat tekevän uriensa heikointa työtä. Wright ei myöskään onnistu rakentamaan kunnon tunnelmaa, vaan meno on kaikin puolin väsähtänyt. Jännityspuoli luottaa liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, joista osa toimii lähinnä vain näpäyttämään tylsistyneen katsojan paremmin hereille. Käsikirjoitus on täynnä kökköä dialogia, eikä tökerö leikkaus auta yhtään keskusteluja. Rytmitys on todella kummallinen, eivätkä hahmojen väliset vuoropuhelut tunnu lainkaan luontevilta. Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan samanlaista vainoharhaisuutta, jollaista päähenkilö tuntee, mutta toteutus tuntuu lähinnä amatöörimäiseltä elokuvanteolta. Sentään mukana on hyvää kuvausta ja Danny Elfmanin kelpo musiikkeja. Muuten Nainen ikkunassa on käsittämätön hutilaukaus, eikä ole ihme, että se päätettiin dumpata Netflixiin ilman teatterikierrosta. Sääli, että näin huono räpellys jäi aiemmin monia laadukkaita elokuvia tuottaneen Fox 2000 Picturesin viimeiseksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman in the Window, 2021, 20th Century Studios, Fox 2000 Pictures, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Godzilla vs. Kong (2021)

GODZILLA VS. KONG

Ohjaus: Adam Wingard

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Rebecca Hall, Kaylee Hottle, Alexander Skarsgård, Brian Tyree Henry, Julian Dennison, Demián Bichir, Shun Oguri, Eiza González, Lance Reddick ja Kyle Chandler

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Japanilaisen hirviökauhuelokuva Godzillan (ゴジラ - 1954) amerikkalaisversio Godzilla (2014) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Kuitenkin ennen kuin Godzilla: King of the Monsters (2019) sai ensi-iltansa, sarjaan päätettiin yhdistää toinen legendaarinen elokuvahirviö, vuonna 1933 ensiesiintymisensä tehnyt King Kong. Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island - 2017) oli myös hitti, mutta Godzilla: King of the Monsters jäi taloudelliseksi pettymykseksi. Se ei kuitenkaan estänyt tekijöitä huipentamasta aloittamaansa ideaa ja pistää nämä kaksi monsteri-ikonia taistelemaan toisiaan vastaan. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on siirretty. Maaliskuussa 2021 Godzilla vs. Kong päätettiin vihdoin julkaista maailmalla niissä maissa, joissa elokuvateatterit ovat auki ja nopeasti filmi nousi pandemia-ajan menestyneimmäksi elokuvaksi. Valitettavasti Suomi ei kuulunut näiden onnekkaiden maiden joukkoon maalis-, eikä huhtikuussa, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että elokuva on ihan oikeasti tulossa katsottavaksi myös meille. Itselleni sarjan kolme aiempaa hirviörymistelyä olivat kaikki enemmän tai vähemmän pettymyksiä, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun tekijät ilmoittivat Godzilla vs. Kongista. Elokuvan traileri oli kuitenkin yllättävän mainio ja sai minut innolla odottamaan leffan näkemistä. Odotus tuntuikin todella pitkältä, kunnes tänä tiistaiaamuna kävin jopa hieman epäuskoisena vihdoin ja viimein katsomassa Godzilla vs. Kongin sen lehdistönäytöksessä.

Kun suojelijaksi luultu Godzilla yllättäen hyökkää ihmisten kimppuun, ihmiskunnan ainoa toivo titaanin pysäyttämiseksi on Kong.

Godzilla: King of the Monsters -elokuvasta tutut hahmot Madison (Millie Bobby Brown) ja hänen isänsä Mark (Kyle Chandler) tekevät paluun ja saavat kaverikseen uusia ihmishahmoja. Alexander Skarsgård esittää Nathania, joka tutkii sarjan aiemmissa osissa esiteltyä teoriaa maanalaisista valtavista luolastoista, joissa titaanit elelevät. Rebecca Hall näyttelee Ileneä, joka tutkii Kongia Pääkallosaarella. Brian Tyree Henry esittää salaliittoteorioita viljelevää Bernietä, kun taas Julian Dennison nähdään Madisonin kaverina Joshina. Demián Bichir näyttelee Apex Cybernetics -yhtiön johtajaa Walter Simmonsia, Eiza González tämän tytärtä Maiaa ja Shun Oguri edellisistä Godzilla-leffoista tutun Ishiro Serizawan (Ken Watanabe) poikaa Reniä. Siinä, missä aiemmissa MonsterVerse-elokuvissa yksiulotteisen tylsät ja kehnot, mutta silti liikaa ruutuaikaa saavat ihmishahmot koituivat leffojen ongelmaksi, Godzilla vs. Kongissa osataan hyvin tasapainottaa hirviöiden ja ihmisten osuudet. Paria poikkeusta lukuunottamatta ihmishahmot toimivat yllättävänkin kelvollisesti. Erityisesti Brian Tyree Henry toimii hilpeänä koomisena sivuhahmona. Ihmishahmoista ehdottomasti paras on kuitenkin Pääkallosaarella syntynyt kuuro Jia-tyttö (Kaylee Hottle), joka on muodostanut ystävyyden Kongin kanssa. Jia on äärimmäisen sympaattinen ja Hottle on erinomainen roolissaan. Jian ja Kongin yhteys luo filmiin sydäntä, mikä on puuttunut täysin aiemmista MonsterVersen rainoista.

Mutta tuskin kukaan lähtee katsomaan Godzilla vs. Kong -nimistä elokuvaa ihmishahmojen takia, vaan juurikin näiden legendaaristen monstereiden vuoksi. Ja ai että, sillä saralla leffa kyllä todella tarjoaa! Erityisesti Kong on mukana kaiken aikaa ja suuresta gorillasta tehdään sankaria samalla, kun atomihenkäystään hönkivästä Godzillasta maalaillaan tällä kertaa vihollista ihmiskunnalle. Kun nämä kaksi ikonista titaania pistetään vihdoin vastakkain, on hirviöiden turpaanveto kaiken odotuksen arvoista. Rakennukset ja laivasto saavat toden teolla kyytiä, kun Godzilla ja Kong ottavat yhteen maalla ja merellä. Leffa ei säästele iskuissaan ja tarjoaa juurikin sitä, mistä katsoja on maksanut. Elokuva on totaalisen rehtiä, ison luokan popcorn-viihdettä ja yllättävänkin onnistunutta sellaista. Aiemmin pienen luokan filmejä tehnyt ohjaaja Adam Wingard selvästi tietää, mitä tekee ja Godzilla vs. Kong onkin kirkkaasti tämän Monsterversen paras elokuva.

Toki leffaan mahtuu tietyt vikansa, liittyen esimerkiksi hölmöihin scifijuttuihin, mitkä pitää katsoa sormien läpi, jotta pysyy menossa mukana. Itse en kokenut siihen vaikeuksia, sillä filmi on niin pirun viihdyttävä alusta loppuun. Kyseessä on sarjan lyhyin elokuva kestoltaan ja ihan hyvä niin, sillä tiiviinä pakettina ei aika ehdi käydä pitkäksi. Sarjan aiemmista osista löytyi jokaisesta omat ongelmansa, kuten nimikkohahmon jääminen tylsien sivumörköjen varjoon ja itse leffan ollessa pitkäveteinen ja ankean harmaa (Godzilla), hyvien näyttelijöiden tuhlatessa aikaansa keskinkertaisessa seikkailuleffassa (Kong: Pääkallosaari) ja potentiaalisten taistelujen peittyessä milloin savuun, myrskyyn ja muuten vain pimeyteen, samalla kun huonot ihmishahmot ärsyttävät (Godzilla: King of the Monsters). Ne leffat tuntuivatkin lähinnä pelkiltä harjoituksilta ja tämä on se kunnon ottelu. Niillä leffoilla testattiin, mikä toimii ja mikä ei, jotta Godzilla vs. Kong sisältäisi juurikin ne oikeat ainekset.

Tässä ei peitetä titaanien turpaanvetoa pimeydellä, sumulla ja sateella, vaan monsterit mättävät toisiaan pataan pääasiassa täysin näkyvissä ja päivänvalossa. Yölläkin on toimintaa, mutta Godzillan ja Kongin öinen yhteenotto Hong Kongissa on todella upeaa katseltavaa, kaupungin rakennusten valaistessa hirviöt neonvaloin. Kaikin puolin leffa on äärimmäisen komeaa seurattavaa. Hirviöt on toteutettu huikein tietokonetehostein. Kong ja erityisesti Godzilla näyttävät upeilta, enkä voinut olla hymyilemättä innokkaasti joka kerta, kun olennot kohtasivat toisensa. Erityisen veikeää on, kuinka kekseliäitä kuvakulmia ja kamera-ajoja taisteluihin keksitään. Virtuaalikameraa on aseteltu monipuolisin tavoin ja niin katutasolta kuin talojen sisältä kuvatut otokset, sekä Kongin nyrkkien mukana päin Godzillan näköä tumahtavat kuvat ovat hienoja. Ympärillä tuhoutuvat rakennukset ovat myös vaikuttavasti toteutetut. Kaikin puolin elokuvan tehostetiimi ansaitsee aplodit näyttävästä työstään.

Eric Pearsonin ja Max Borensteinin käsikirjoituksesta löytyy toki heikkoutensa paikoitellen kiusallisen kehnosta dialogista hetkiin, joissa hahmojen ongelmia ratkotaan kohtausten ulkopuolella, jotta ei tarvitse selittää katsojalle, miten jokin tietty asiaa saatiin hoidettua. Tarvitaankin näitä ikonisimpia leffamörököllejä ymmärtävä ja rakastava tekijä, jotta kaksikon tekstistä saa aikaiseksi päräyttävän elokuvaelämyksen ja sen Wingard tosiaan tekee. Sen lisäksi, että leffa näyttää todella hyvältä, se myös kuulostaa erittäin voimakkaalta. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit jytisevät lujaa, paisuen eeppisiin mittoihin aina Godzillan ja Kongin tappelujen aikana. Äänimaailma pauhaa myös kovalla ja kun nämä monsterit karjuvat raivokkaasti toisiaan päin, ihoni nousi ihan kananlihalle.

Yhteenveto: Godzilla vs. Kong on mitä mainiointa popcornviihdettä, joka tarjoaa mahtipontisia monsteritaistoja koko rahan edestä. Leffasta löytyy käsikirjoituksellisia vikoja ja pari kehnompaa ihmishahmoa, mutta suurimmaksi osaksi viat pystyy katsomaan edes osittain sormien läpi, kun meno on näin innostavaa ja komeaa. Godzillan ja Kongin taistelut todella ovat odotuksen arvoisia ja ne on loihdittu huikein tietokonetehostein. Efektitiimi tarjoaa ällistyttävän hienoa kuvastoa, kahden legendaarisen titaanin vetäessä toisiaan turpaan kirkkaassa päivänvalossa ja tyylikkäiden neonvärien loisteessa. Myös äänimaailma jytisee upeasti tehosteiden ja Tom Holkenborgin säveltämien eeppisten musiikkien voimalla. Filmi onnistuu tasapainottamaan mukaan ihmisten juonikuvioita sujuvammin kuin Monsterversen aiemmat tuotokset ja muutenkin leffa on ylivoimaisesti uuden sarjansa paras elokuva. Edellisten leffojen ongelmista on otettu opiksi ja Godzilla vs. Kong on erittäin viihdyttävä hirviöleffa, jonka ainakin itse haluan nähdä mahdollisimman pian uudestaan. Tämä elokuva todella on tehty teattereihin, eivätkä edes isot 4K-televisiot tee lopulta oikeutta filmin näyttävyydelle. Jos siis saatte mahdollisuuden nähdä Godzilla vs. Kongin mahdollisimman isolta valkokankaalta kunnon äänijärjestelmän kera, suosittelen tarttumaan siihen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Godzilla vs. Kong, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment

Arvostelu: Joker (2019)

JOKER

Ohjaus: Todd Phillips
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro, Zazie Beets, Brett Cullen, Glenn Fleshler, Bill Camp, Shea Whigham, Leigh Gill, Josh Pais, Douglas Hodge ja Brian Tyree Henry
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Joker pohjautuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvaroistoon. Jokeri teki ensiesiintymisensä huhtikuussa 1940 "Batman"-sarjakuvalehdessä ja on nopeasti noussut suureen suosioon - nykyään Jokeri on yksi suosituimmista pahishahmoista. Kun sankarihahmo Batman siirtyi sarjakuvista muihin medioihin, kuten televisioon ja elokuviin, on Jokeri seurannut perässä. Adam Westin Lepakkomiehen vastassa oli Cesar Romeron esittämä klovni. Tim Burtonin Batman-elokuvassa (1989) Jack Nicholson herkutteli roolissa. Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) Luke Skywalker, eli Mark Hamill on ääninäytellyt Jokeria vuodesta 1992 monissa animaatioissa ja videopeleissä. Heath Ledger voitti postuumisti Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Jokerina Yön ritari -filmissä (The Dark Knight - 2008). Gotham-televisiosarjassa (2014-2019) esiteltiin täysin toisenlainen Jokeri Cameron Monaghanin tulkinnan kautta, kun taas Jared Leto herätti paljon keskustelua puolesta ja vastaan lyhyellä roolityöllään Suicide Squadissa (2016). Näyttelijä Joaquin Phoenix oli kiinnostunut tekemään tavallisesta poikkeavan kuvauksen sarjakuvahahmosta, samalla kun ohjaaja Todd Phillips halusi ohjata omanlaisensa sarjakuvaan perustuvan leffan. Molemmille oli tarjottu töitä sarjakuvafilmien parissa, mutta he eivät halunneet toimia ison studion määräysten alaisena. Phillips ehdottikin Warner Bros. -yhtiölle, että hän haluaisi tehdä pienen luokan elokuvan Jokerista, mitä yhtiö aluksi epäröi, mutta mihin lopulta suostui. Warner Bros. halusi Jokerin rooliin Leonardo DiCaprion, mutta Phillips oli jo päättänyt, että hän halusi Phoenixin pääosaan. Yhtiö oli huolestunut Phillipsin synkästä käsikirjoituksesta ja sitä hiottiinkin pitkään, kunnes Warner Bros. antoi luvan pistää kamerat pyörimään. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Joker saapuu vihdoin teattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Jokerista tehtäisiin oma leffansa, sillä kyseessä on yksi suosikkihahmoistani kautta aikojen. Ledgerin roolisuoritus Jokerina on mielestäni yksi leffahistorian parhaista, mutta Leton tulkinta oli itselleni lähinnä myötähäpeällinen, joten odotinkin näkeväni toisenlaisen version. Phoenixin roolitus sai minut innostumaan lisää, kuten myös se, että kyseessä olisi aikuisten elokuva. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on päästy, sitä innokkaampi olen ollut. Kävinkin katsomassa Jokerin lehdistönäytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa ja kun lähdimme teatterista, olimme entistäkin innoissamme, sillä kyseessä on fantastisen upea elokuva!

Yhteiskunnan hylkäämä, sairaasta äidistään huolehtiva ja pakonomaisista naurukohtauksista kärsivä Arthur Fleck yrittää nousta suosituksi stand up -koomikoksi, mutta hänen psykoottinen tiensä tekeekin hänestä Gothamin hulluimman rikollisen, Jokerin.

Joaquin Phoenix tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Arthur Fleckinä, eli Batmanin tulevana arkkivihollisena Jokerina. Phoenix on oikein toden teolla syventynyt hahmon hulluuteen ja saa katsojan eri tavoilla ahdistumaan, sillä Arthur on usein niin karmiva persoona. Samalla, hassua kyllä, katsoja myös useassa kohtaa ymmärtää Arthuria ja jopa säälii häntä. Maailma on kohdellut Arthuria kaltoin koko tämän elämän ajan ja katsojana saattaa säikähtää, kun huomaa ymmärtävänsä täysin, miksi Arthurista muodostuu Gothamin klovniprinssi. Fantastisen lisän tähän Jokeriin tuo Arthurin sairaus, mikä saa hänet nauramaan holtittomasti, vaikkei tämä haluaisikaan. Phoenix saattaa hetkessä alkaa ulvomaan naurusta ja yhtä äkillisesti hymy myös hyytyy. Hän on pelottava, mutta samalla sympaattinen. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä isommin Phoenix pääsee revittelemään ja nautiskelemaan roolistaan.

Leffassa nähdään myös mm. Frances Conroy Arthurin äitinä, Robert De Niro Arthurin idolina talk show -juontaja Murray Franklinina, Glenn Flesher ja Leigh Gill Arthurin työkavereina, Zazie Beets Arthurin naapurina, Bill Camp ja Shea Whigham poliiseina, sekä Brett Cullen miljardööri Thomas Waynena. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Cullen omaksuu rikkaan Waynen roolin täydellisesti, kun taas De Niro on nappivalinta karismaattiseksi talk show -juontajaksi. Conroy on loistava sairaana äitinä, joka on ollut ainoa rakastava henkilö Arthurin elämässä. Phoenix on kuitenkin niin huikea pääroolissa, että hän jättää kaikki muut varjoonsa kohtauksissaan... ja hän on suunnilleen kaikissa elokuvan kohtauksissa.

Vaikka Joker perustuu "Batman"-sarjakuviin ja monet mieltävät sarjakuvat lasten jutuksi, täytyy painottaa, ettei tämä elokuva ole todellakaan lapsille tarkoitettu. Jokerin väkivalta ei ole vain harmitonta toimintaviihdettä, vaan aidosti tylyä. Tämä ei kuitenkaan ole isoin syy, miksei leffa ole lapsille sopiva. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen sarjakuvaleffa, vaan realistinen kuvaus synkkyyteen vajonneesta mielestä, pään sisäisestä sairaudesta ja siitä, mitä kaikkea tällainen voi pahimmillaan aiheuttaa. Vaikka Jokeri mielletään usein hahmona hymyileväksi ja hilpeäksi veikkoseksi, ei hänen omaa elokuvaansa voi todellakaan kutsua hilpeäksi. Tämä on todella ahdistava ja lohduton teos, minkä vähäinen huumorikin on synkkää. Elokuva vie katsojansa armottomasti Arthurin pään sisälle, mitä piinaavat ties mitkä asiat. Hahmon matka äidistään huolehtivasta, pelleksi pukeutuvasta mainostajasta ja aloittelevasta stand up -koomikosta Gothamin ikonisimmaksi rikolliseksi on äärimmäisen vangitseva kaikessa kauheudessaan. Filmi on usein oudon lumoavakin ja esimerkiksi Arthurin äkilliset tanssit menevät jopa hypnoottisuuden puolelle, vaikka ne ovatkin erittäin hämmentäviä ja outoja. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista - kenties juuri sen takia, ettei se koskaan tunnu sellaiselta - ja ihan yleisestikin aivan hemmetin hieno elokuva!

Joker sisältää aimo annoksen yhteiskuntakritiikkiä. Kuinka maailma itse luo omat hirviönsä, mutta silti syyttelee kaikkia muita. On täysin Gothamin ja sen asukkaiden syytä, että Arthurille käy miten käy. Karma iskee kovaa, kun kasvot vihdoin värjätään valkoisiksi, hiukset vihreiksi ja huulet sotketaan punaisiksi. Filmin ei välttämättä edes tarvitsisi kertoa juuri Jokerista, vaan kenestä tahansa psykopaatista, mutta toisaalta se, että kaikki tapahtuu juuri tässä Batmanin maailmassa, tuo siihen mukaan oman kiehtovan lisänsä. Itse Lepakkomiestä ei onneksi ole mukaan sotkettu, sillä hahmo ei edes istuisi tähän filmiin. Christopher Nolan onnistui Yön ritari -trilogiassaan tekemään Batmanista realistisen tuntuisen, mutta Jokerissa homma viedään vielä pidemmälle ja jopa Balen esittämä Batman pistäisi oudosti silmään. Tämä on Jokerin oma show ja hyvä niin. Elokuva onnistui olemaan kaikkea mitä toivoin ja vielä sitäkin enemmän. On aivan mieletöntä, millä kaikilla tavoilla tätä Batmanin maailmaa voikaan tulkita ja esittää. Leffa on saanut etukäteen kritiikkiä siitä, että se ihannoisi väkivaltaa ja hulluutta, mutta itse en näe asiaa noin. Toki filmin voi niinkin tulkita, mutta mielestäni on tärkeää, että myös tällaisia tarinoita kerrotaan. Ehkä se saisi ihmiset ymmärtämään entistä paremmin, kuinka paljon tässä maailmassa on vikaa. En nyt tarkoita, että ihmisten pitäisi nousta yhteiskuntaa vastaan Jokerin tavoin, mutta on selvää, että yhteiskunnassa on paljon parannettavaa ja jotain pitäisi tehdä.

Elokuvan on ohjannut Todd Phillips, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Kauhea kankkunen -trilogia (The Hangover - 2009-2013). Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, että Joker on hänen paras elokuvansa. Phillips on selvästi tutkinut vanhoja Martin Scorsesen leffoja, kuten Taksikuski (Taxi Driver - 1976) ja Koomikkojen kuningas (The King of Comedy - 1983) tätä elokuvaa tehdessään ja leffasta löytyykin vahva scorsesemainen henki. Jos Scorsese olisi 1980-luvulla ohjannut sarjakuvaleffan, se olisi varmaankin ollut tällainen. Filmissä on muutenkin vanhanaikaista tunnetta ja siitä on monilla tavoilla luotu erittäin omalaatuinen ja kiehtova teos. Phillipsin ja Scott Silverin käsikirjoitus on aivan mahtava ja on hienoa, kuinka henkilövetoisesti kaksikko kirjoittaa tarinaansa. Vaikka mukana on tuttuja juttuja sarjakuvista, on Arthurin tarina lopulta kaksikon keksimä. Lisäksi Joker on myös teknisesti taidokkaasti tehty elokuva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Tylsiä kohtia ei ole luvassa, vaan filmi kulkee eteenpäin koukuttavalla tavalla. Lavastuksella ja puvustuksella luodaan hienosti ajan henkeä ja maskeeraustiimi on tehnyt veikeää työtä Jokerin uuden ulkonäön kanssa. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu aina äänitehosteista Hildur Guðnadóttirin säveltämiin, epämiellyttävää oloa rakentaviin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Joker on mestarillinen kuvaus hulluudesta, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista! Joaquin Phoenix tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista Arthur Fleckinä, eli Jokerina. Phoenix uppoutuu ahdistavan todentuntuisesti tähän sairaaseen mieleen. Katsojana voi kuitenkin ymmärtää, miksi Arthur päätyy tekemään monenlaisia asioita ja leffasta löytyy vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Maailma luo itse omat hirviönsä. Leffa on todella vangitseva ja ahdistava. Sen vähäinen huumori on synkkää ja väkivalta karua. Kyseessä ei siis todellakaan ole koko perheen sarjakuvaleffa. Ohjaaja Todd Phillips on tutkinut paljon Martin Scorsesen filmejä ja leffasta löytyy vahva scorsesemainen tyyli. Joker on täysin omalaatuinen teoksensa kaikessa kieroudessaan - aivan kuten sen päähenkilökin. Samalla filmissä on jotain erittäin lumoavaa. On se kyllä hienoa, kuinka erilaisia tulkintoja Batmanin maailmasta saakaan aikaiseksi! On myös äärimmäisen mahtavaa, että nykypäivän elokuvien megauniversumien keskellä joillakin on pokkaa tehdä täysin itsenäinen elokuvansa, minkä ei ole tarkoitus aloittaa elokuvasarjaa tai pohjustaa kymmentä muuta filmiä. Toki tätä tarinaa voisi jatkaa, mutta on kyllä selvää, että Phillips on halunnut vain tehdä yhden erinomaisen elokuvan. Suosittelenkin Jokeria kaikille varttuneemmille hahmon faneille, sekä yleisesti psykologisista trillereistä innostuville, sillä sitähän tämä leffa lopulta on.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Joker, 2019, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Village Roadshow Pictures, Joint Effort, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance