Mortal Kombat II (2026) - elokuva-arvostelu

MORTAL KOMBAT II

Ohjaus: Simon McQuoid

Näyttelijät: Karl Urban, Adeline Rudolph, Jessica McNamee, Ludi Lin, Mehcad Brooks, Lewis Tan, Tati Gabrielle, Martyn Ford, Tadanobu Asano, Damon Herriman, Josh Lawson, Chin Han, Joe Taslim, Hiroyuki Sanada, Ana Thu Nguyen, CJ Bloomfield, Max Huang ja Desmond Chiam

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva elokuva Mortal Kombat (2021) ei menestynyt kaksisesti lippuluukuilla, mutta New Line Cinema, Atomic Monster ja Warner Bros. Pictures päättivät silti näyttää vihreää valoa jatko-osalle. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023, mutta jo kuukautta myöhemmin ne piti keskeyttää Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Kuvaukset jatkuivat taas tammikuussa 2024 ja nyt Mortal Kombat II on vihdoin saapunut teattereihin, yli puolen vuoden viivästymisen jälkeen. Itse mielsin edellisen Mortal Kombat -leffan aika keskinkertaiseksi toimintarainaksi, enkä ole juuri odottanut jatko-osan näkemistä. Kuitenkin kun ennen julkaisua monet alkoivat kehua leffaa edellisosaa huomattavasti paremmaksi, kävin lopulta uteliaana katsomassa Mortal Kombat II:n sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toimintaelokuvatähti Johnny Cage vedetään mukaan taisteluturnaus Mortal Kombatiin, missä vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Monet edellisestä Mortal Kombat -elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun. Lord Raiden (Tadanobu Asano) on koonnut Maan, eli Earthrealmin mahtavimmat soturit, Liu Kangin (Ludi Lin), Sonya Bladen (Jessica McNamee), Cole Youngin (Lewis Tan) ja Jaxin (Mehcad Brooks) taistelemaan Mortal Kombatissa, jumalten suunnittelemassa taisteluturnauksessa, jossa kymmenen kertaa voittanut taho saa vallata häviäjän maailman. Earthrealm on hävinnyt jo yhdeksän kertaa, joten nyt on tosi kyseessä. Asano, Lin, McNamee, Tan ja Brooks jatkavat kelpuutettavasti rooleissaan, mutta hahmoina Raiden, Liu, Sonya, Cole ja Jax jäävät tällä kertaa enemmän sivuosaan.

     Mortal Kombat II:n keskiössä ovat nimittäin Karl Urbanin näyttelemä Johnny Cage, entinen toimintaelokuvatähti, joka vedetään kauhukseen mukaan Mortal Kombatiin taistelemaan Earthrealmin puolesta, Kung Laon kuoltua edellisosassa ja Adeline Rudolphin esittämä Kitana, edenialainen prinsessa, joka joutuu taistelemaan Outworldia hallitsevan julman Shao Kahnin (Martyn Ford) riveissä, Shao Kahnin vallattua Edenian vuosia aiemmin Mortal Kombatissa. Johnny ja Kitana ovat oivalliset hahmot, joista löytyy sopivasti syvyyttä tarinan edetessä. Urban on näyttelijäkaartin selvä valopilkku ja tuo hyvää huumoria ylidramaattisen patsastelun keskelle. Rudolphkin on hyvä Kitanana, joka pohtii paikkaansa ja lojaaliuttaan Mortal Kombatissa. Shao Kahn jää pahishahmona aika yksiulotteisen julmaksi valloittajaksi, mutta on hän sentään huomattavasti uhkaavampi ilmestys kuin Mortal Kombat 2 - hävityksen (Mortal Kombat: Annihilation - 1997) myötähäpeällisen huono tulkinta hahmosta.

Edellinen Mortal Kombat -elokuva oli monille pelisarjan faneille ristiriitainen kokemus. Toisaalta se oli leffana laadukkaampi ja peleille uskollisemmin verisempi kuin ysärin räpellykset, mutta monia jäi ihmetyttämään, minne se varsinainen Mortal Kombat -turnaus unohtui? Edellinen osa olikin pelkkä hahmojen pohjustus ja turnaukseen valmistautuminen, kun taas Mortal Kombat II:ssa pistetään saman tien haisemaan. Pelisarjan faneille luvassa on aikamoista nannaa, kun nämä tutut hahmot pistetään pelien tapaan ottamaan vuorotellen toisistaan mittaa. Jatko-osasta ei onneksi ole lähdetty tekemään lapsiystävällisempää, vaan veri pulppuaa ja vastustajia suorastaan pilkotaankin palasiksi.

Toimintakohtauksissa on kieltämättä viihdearvonsa, mutta minulle Mortal Kombat II oli silti vain aika keskinkertainen raina. Urban pelastaa paljon lystikkäänä Johnny Cagena ja huomasinkin pitäväni leffasta aina hieman enemmän, kun hän on ruudulla. Ympärillä oleva leffa on nimittäin jopa aika korni ja koomisen ylidramaattinen, sekä kerronnaltaan hitusen ontuva paketti, josta tuntuu puuttuvan palasia. Erityinen ongelma mielestäni on jännityksen täysi puute. Itse turnaus on pitkän odotuksen jälkeen erikoisen pienimuotoinen ja lopulta melkeinpä sivuseikka muun seikkailun ohessa. Toisaalta on nostettava hattua, että tekijät eivät kammoa pistää suosikkihahmoja lihoiksi, mutta samalla he myös hieman nössöilevät, kun mukana on hahmo, jonka ainoa funktio on herättää kuolleita takaisin henkiin. Jos olisin kymmenvuotias, Mortal Kombat II olisi varmaan kevään huippuleffa, mutta ironista kyllä, sen ikäisenä en edes pääsisi katsomaan elokuvaa korkeahkon ikärajan takia.

Ohjauksesta vastaa edellisosan tapaan Simon McQuoid, joka pääsee alkulämmittelyn jälkeen vauhtiin ja saa parhaimmillaan aikaiseksi ihan mukaansatempaavia kohtauksia. Ongelma on kuitenkin Jeremy Slaterin kökkö ja perin ohkaiseksi jäävä käsikirjoitus. Eihän toki Mortal Kombat -elokuvan käsikirjoitukselta kannatakaan juuri muuta odottaa kuin että tutut huudahdukset "Finish him!" ja "Get over here!" ovat menossa mukana, mutta olisi Slater vähän enemmän voinut nähdä vaivaa. Teknisestikin Mortal Kombat II on ailahteleva. Siitä löytyy kelpo kuvausta ja fanit hihkuvat riemusta, kun matsit alkavat tutuilla sivukuvilla, joissa hahmot valmistautuvat ottamaan toisistaan mittaa. Lavasteet ovat oivalliset ja mainiolla puvustuksella ja maskeerauksella tutut hahmot siirtyvät tyylikkäästi peleistä elokuvaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu kaikenlaisia iskuja myöten ja Benjamin Wallfisch tunnelmoi sujuvasti musiikeillaan, sisällyttäen toki sen vuoden 1995 Mortal Kombat -leffan mahtavan tunnusmelodian. Tietokonetehosteet näyttävät kuitenkin paikoin aika kehnoilta ja on usein liian selvää, että näyttelijät patsastelevat lähinnä taustakankaiden edessä, sillä niin keinotekoisilta maisemat välillä näyttävät. Kenties se toki oli tekijöiden tarkoituksena, jotta leffan estetiikka muistuttaisi enemmän videopelejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat II, Yhdysvallat, 2026, New Line Cinema, Atomic Monster, Broken Road Productions, Fireside Films

Arvostelu: Viimeinen samurai (The Last Samurai - 2003)

VIIMEINEN SAMURAI

THE LAST SAMURAI

Ohjaus: Edward Zwick

Pääosissa: Tom Cruise, Ken Watanabe, Koyuki Kato, Shin Koyamada, Hiroyuki Sanada, Timothy Spall, Masato Harada, Tony Goldwyn, Shichinosuke Nakamura, Seizo Fukumoto ja Billy Connolly

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Samurai, eli suomalaisittain Viimeinen samurai on Tom Cruisen tähdittämä historiallinen sotaelokuva. John Logan kirjoitti elokuvan tarinan, ottaen vaikutteita samurai Saigō Takamorin johtamasta vuoden 1877 Satsuman kapinasta ja ranskalaisen kapteeni Jules Brunetin osallisuudesta Boshin-sotaan vuonna 1868. Logan sai tuottaja Vincent Wardin kiinnostumaan ideastaan ja tämä palkkasi Edward Zwickin ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Viimeinen samurai sai maailmanensi-iltansa 20. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joskin kriitikot eivät ihan innostuneet siitä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras miessivuosa, lavastus, puvustus ja äänitys), sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki). Itse en ollut aiemmin nähnyt Viimeistä samuraita, vaikka minun on pitänyt katsoa se jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1876 Yhdysvaltain asevoimien kapteeni Nathan Algren palkataan kouluttamaan Japanin Keisarillista armeijaa sotaan kapinoivia samuraita vastaan. Taistelun aikana samurait kuitenkin vangitsevat Nathanin, mutta tappamisen sijaan he haluavat oppia häneltä länsimaisesta kulttuurista, samalla kun Nathan ihastuu heidän elämäntapoihinsa.

Tom Cruise nähdään elokuvassa kapteeni Nathan Algrenina, intiaanisotien veteraanina, joka on taisteluiden ja tekojensa takia syvästi traumatisoitunut ja alkoholisoitunut. Hän kiertää osavaltioita esittelemässä uusia kivääreitä eri tapahtumissa aika pienehköä palkkiota vastaan. Niinpä kun hänelle tarjotaan isoa summaa rahaa japanilaissotilaiden kouluttamisesta, Nathan päättää tarttua tilaisuuteen. Cruise tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolitöistä Viimeisessä samuraissa. Hän heittäytyy hienosti mieleltään rikkinäisen sotaveteraanin osaan, joka alkaa elokuvan aikana hiljalleen löytämään uutta merkitystä elämälleen. Olen aina ihaillut Cruisen omistautumista leffojaan kohtaan ja sen lisäksi, että hän teki tietty omat stunttinsa tässä, hän myös opetteli rooliaan varten japaninkieltä.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Goldwyn Nathanin entisenä komentajana Bagleyna, Billy Connolly Nathanin mukaan lähtevänä sotaveteraani Gantina, Timothy Spall brittivalokuvaaja Grahamina, Masato Harada Nathanille työtarjouksen tekevänä herra Omurana, Shichinosuke Nakamura Japanin keisari Meijinä, Ken Watanabe kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona, Koyuki Kato hänen siskonaan Takana, Shin Koyamada hänen poikanaan Nobutadana, sekä Hiroyuki Sanada hänen uskollisena soturinaan Ujiona. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin rooleistaan mallikkaasti. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Watanabe tarjoaa filmin parhaan roolityön samuraina, joka rakastaa maataan ja keisariaan niin syvästi, että on valmis hyökkäämään niitä kohtaan, kokiessaan länsimaisen kulttuurin uhkaavan vanhoja japanilaisia arvoja. Samalla häntä kuitenkin kiehtoo länsimainen kulttuuri suuresti, mikä tekee Katsumodosta kiinnostavan hahmon.

Miksi olinkaan viivästyttänyt näin kauan Viimeisen samurain näkemistä? Hitaasti mutta varmasti olin täysin myyty näkemälleni ja vartti vartilta pidin elokuvasta enemmän ja enemmän. Aluksi olin vaikuttunut Cruisen roolisuorituksesta, sitten näyttävistä puitteista ja brutaaleista taistelukohtauksista, mutta lopulta ennen kaikkea elokuvan tarinasta. Leffan juonta voi helposti verrata Kevin Costnerin Oscar-voittajaan Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990), joissa kummassakin amerikkalaissotilas otetaan mukaan kulttuuriin, jota hän piti ennen raakalaismaisena ja vihollisena, ja päätyy lopulta auttamaan tätä kulttuuria taistelussa aiempia liittolaisiaan vastaan. Mutta miksi edes lähteä keksimään pyörää uusiksi, kun tällainen kertomus toimii hienosti? Amerikan alkuperäiskansojen ja Japanin samuraiden kulttuurit ovat kuitenkin hyvin erilaisia, mikä tekee Viimeisestä samuraista omanlaisensa elämyksen.

Elokuvasta löytyy todella vaikuttavia taistelukohtauksia ja erityisesti loppuhuipennuksena toimiva sota on suorastaan eeppinen. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan veri roiskuu ja raajoja katkotaan. Miksikään raakuuksilla mässäilyksi homma ei kuitenkaan äidy. Sekaan mahtuu toki pientä romanssintynkää ja muutama hauskakin hetki. Kuitenkin kaiken keskellä minut nappasi mukaansa parhaiten kuvaus kulttuurien kohtaamisesta. Hiljalleen vangiksi otettu Nathan lämpenee samuraille ja alkaa kiinnostua heidän tavoistaan. Vaikka Katsumodo onkin Japanin länsimaalaistamista vastaan, länsimainen kulttuuri kuitenkin kiehtoo häntä - eikä vain siksi, että hän voisi ymmärtää vihollistaan paremmin. Nathanin ja Katsumodon välille vähitellen muodostuva liki veljellinen ystävyys on suorastaan kaunis. Jos jostain yllätyin, niin siitä, kuinka liikuttava Viimeinen samurai lopulta onkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Edward Zwick, joka tekee upeaa työtä kerronnan ja tunnelman parissa. Hänellä on silmää niin näyttävälle toiminnalle kuin myös nätille maisemaesittelylle. John Loganin ohella käsikirjoitusta on ollut laatimassa niin Zwick kuin Marshall Herskovitz. Kolmikko tekee taidokasta työtä rakentaessaan tarinaa ja ystävyyttä, kuten myös esitellessään ihailemaansa kulttuuria. Viimeinen samurai on myös visuaalisesti erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Kahden ja puolen tunnin kesto menee varsin nopeasti, sillä katsoja jää niin täysillä kertomuksen vietäväksi. Valaisua hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Taistelukohtauksissa on hieno nähdä, kuinka paljon on tehty käytännöin tehostein ja satojen näyttelijöiden kera. Nykyään tämä kaikki tehtäisiin viherkankaan edessä digiefektien kanssa. Ääniefektit ovat myös vakuuttavat ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietty väkevän mahtipontiset - mitäpä muuta herralta voisi odottaa?

Yhteenveto: Viimeinen samurai on hieno elokuva, joka tarjoaa niin komeita taistelukohtauksia kuin yllättävänkin liikuttavaa henkilödraamaa, eri kulttuureista tulevien miesten välille muodostuvan veljellisen ystävyyden kautta. Tom Cruise tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista alkoholisoituneena sotaveteraani Nathan Algrenina ja Ken Watanabe pistää parastaan kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona. Kulttuurien yhteentörmäystä käsitellään mielenkiintoisesti läpi leffan ja kaunista Japania päästään ihastelemaan oikein koko rahan edestä. Kertomus on vangitseva ja seasta löytyy myös oivaa romantiikkaa ja huumoria. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on vaikuttava, oli kyse sitten kuvauksesta, puitteista tai tehosteista. Hans Zimmerin säveltämät musiikit tunnelmoivat mahtipontisesti taustalla. Viimeinen samurai on mahtava filmi, jota suosittelen japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneille, eeppisten historiaan nojaavien elokuvien ystäville kuin myös näiden näyttelijöiden faneille. 20-vuotisjuhla on hyvä syy vihdoin katsoa elokuva, jos se on jäänyt näkemättä tai sitten katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisikin aiemmin nähnyt useamman kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Samurai, 2003, Warner Bros., Radar Pictures, The Bedford Falls Company, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: John Wick: Chapter 4 (2023)

JOHN WICK: CHAPTER 4

Ohjaus: Chad Stahelski

Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Donnie Yen, Bill Skarsgård, Laurence Fishburne, Shamier Anderson, Hiroyuki Sanada, Rina Sawayama, Marko Zaror, Clancy Brown, Natalia Tena, Scott Adkins, Lance Reddick ja George Georgiou

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli kriitikoiden kehuma yllätyshitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. John Wick: Chapter 2 (2017) ja John Wick: Chapter 3 (2019) olivat kummatkin edeltäjiään isompia menestyksiä, joten neljännen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Tekijät suunnittelivat työstävänsä kaksi leffaa kerralla lisää, mutta päättivät lopulta keskittyä pelkkään nelososaan. Reevesin työ The Matrix Resurrectionsissa (2021) ja alkuvuodesta 2020 alkanut koronaviruspandemia kuitenkin viivästyttivät tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta kesäkuussa 2021, yli kuukausi sen jälkeen, kun leffan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa. Nyt John Wick: Chapter 4 saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvaa innolla. Olin pitänyt kolmesta aiemmasta osasta paljon, mieltäen ne 2000-luvun parhaimpien toimintaleffojen joukkoon. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa John Wick: Chapter 4:n lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Ampumisesta ja katolta putoamisesta eloonjäänyt John Wick päättää tehdä lopun Neuvostosta lopullisesti. Palkkio hänen päästää kasvaa miljoona kerrallaan, kun John tappaa tiensä läpi Marokon, Japanin, Saksan ja Ranskan.

Keanu Reeves nähdään jo neljättä kertaa John Wickinä, tehotappajana, joka yritti siirtyä rauhallisempaan elämään, mutta palasi takaisin pyssyjen ja palkkamurhaajien maailmaan vaimonsa ja koiransa kuolemien jälkeen. Reeves pistää itsensä taas kerran täysillä likoon ja säväyttää kerta toisensa perään toimintakohtauksissa, tehdessään hahmon monet stuntit itse. Reeves tulkitsee ihailtavasti hahmonsa vimmaa ja suuttumusta, kun hän ei millään pääse eroon Neuvostosta ja tämän lähettämistä sadoista tappajista. Draamanäyttelijänä Reeves ei ole mikään erityisen kaksinen, joten hänen dialoginsa onkin tiivistetty lähinnä yhden sanan, "yeah" hokemiseen. Tai sitten Reeves on nimenomaan erinomainen näyttelijä, sillä hän saa samaan sanaan (voiko "yeahia" edes mieltää sanaksi) monia eri merkityksiä ja syvällisyyksiä äänenpainoillaan. Joka tapauksessa Reeves hoitaa hommansa kunnialla kotiin jälleen ja uhkuu karismaa toimintakohtauksissa.

     Edellisosista paluun tekevät tietty myös Ian McShane New Yorkin Continental-hotellin omistajana Winstonina, Lance Reddick (uutinen hänen menehtymisestään saapui juuri tätä arvostelua kirjoittaessa, levätköön hän rauhassa) hotellin vastaanottovirkailija Charonina ja Laurence Fishburne sotkuisempaa ja kapinahenkistä katuosastoa johtavana Bowery Kinginä. Uusina tuttavuuksina elokuvassa tavataan muun muassa Neuvoston markiisi Vincent de Gramont (Bill Skarsgård), sokea palkkatappaja Caine (Donnie Yen), Wickiä jahtaava herra Nobody (Shamier Anderson), Japanissa osakalaisen Continental-hotellin johtaja Koji (Hiroyuki Sanada) ja tämän tytär Akira (Rina Sawayama), sekä Wickin menneisyyteen liittyvä Katja (Natalia Tena). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan ansiokkaasti. Skarsgård istuu hyvin niljakkaan Neuvostojohtajan osaan, tosielämässäkin kamppailulajitaitaja Yen on huippuvedossa Cainena ja Sanadasta löytyy McShanen tavoin suurta arvokkuutta hotelliomistajan rooliin. Myös tuntemattomammat Anderson ja Sawayama pärjäävät rinnalla toimintakohtauksissa mainiosti.

John Wick -elokuvat eivät suostu pettämään vielä neljännessäkään osassa. Leffasarja on pitänyt ihailtavan tasaisesti erittäin hyvän tasonsa ja nelososa on todella tiukka jatko-osa. Meno on muuttunut yhä vain villimmäksi ja mielikuvituksellisemmaksi elokuvasarjan edetessä ja paisuessa kaiken aikaa suurempiin mittoihin. Kolmosen jälkeen olisi voinut jo luulla, ettei tekijöillä voi mitenkään olla enää mitään uutta ja siistiä annettavanaan, mutta niin he todistavat taas epäilijät vääriksi. John Wick: Chapter 4 tarjoaa toinen toistaan erinomaisempia toimintakohtauksia, jotka ällistyttävät tyylikkyydellään, stunt-työskentelyllään, sähäkkyydellään ja sillä, kuinka monin eri tavoin ihmisiä voikaan pistää hengiltä. Nyrkkien, pistoolien ja konetuliaseiden lisäksi tässä leffassa lähetetään porukkaa manan majoille muun muassa miekoilla, jousipyssyillä, nunchakuilla, autoilla, moottoripyörillä ja jopa pelikorteilla. Elokuva tarjoaa toiminnan ohessa hyvää huumoria, kun ihmisiä riepotellaan kuin piirrossarjoissa konsanaan.

Etukäteen minua jännitti, että tekijät olisivat ahmaisseet aivan liian ison palan kakkua, kun kävi ilmi, että leffalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 49 minuuttia. Kyllä, luit oikein, uusimmalla John Wick -rainalla on pituutta melkein kolme tuntia! Leffasta löytyy kieltämättä leikkaamisen varaa ja siitä voisi sieltä täältä napsia pikkupätkiä pois vartin edestä. Pitkä kesto takaa kuitenkin hieman pidempiä suvantovaiheita, joiden aikana katsoja voi hieman sulatella edellistä toimintatykittelyä ennen kuin hahmot pistävät taas haisemaan. Vaikka mukana on muutamia hetkiä, joita katsoessa toivoo, että leikkauspöydällä olisi näytetty saksia hieman rajummin, pääasiassa John Wick: Chapter 4 on aivan pirun viihdyttävä filmi. Elokuvan toiminnantäyteinen viimeinen tunti Pariisissa tarjoaa ällistyttäviä juttuja kerta toisensa perään ja leffa kulminoituu todella tiivistunnelmaiseen finaaliin.

John Wickillä ohjaajanuransa aloittanut Chad Stahelski toimii edelleen leffan puikoissa ja jotenkin kummasti pystyy yhä puristamaan jotain tuoretta irti tutusta aiheesta. Stahelskin rakentama tunnelma on tehokas ja häneltä löytyy edelleen silmää toinen toistaan coolimmille taisteluille. Käsikirjoituksesta ei kuitenkaan tällä kertaa vastaa Derek Kolstad, vaan kaksikko Shay Hatten ja Michael Finch. Duo hyppää onnistuneesti kärryille ja vie tarinaa toimivasti eteenpäin. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taitavasti tehty. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaan pohdittua kameratyöskentelyä sommitteluineen ja liikkeineen tukee mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset välillä sopivan rujot. Erikoistehosteet toimivat hyvin ja äänimaailma rymisee erinomaisesti Tyler Batesin ja Joel J. Richardin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: John Wick: Chapter 4 on erittäin mainio toimintaelokuva, joka onnistuu yhä pitämään sarjan kovaa tasoa yllä. Lähes kolmen tunnin kestosta löytyy leikkaamisen varaa, mutta samalla siitä löytyy myös toinen toistaan parempia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät täysillä. Tekijöiden luovuus ja stunt-näyttelijöiden heittäytyminen taisteluiden aikana huimaa jälleen päätä, eikä voi muuta kuin ihailla, kuinka esimerkillistä mättöä tämäkin John Wick -raina tarjoaa. Tarina pitää sujuvasti otteessaan ja homma kulminoituu viimeisen tuntinsa aikana erittäin tiivistunnelmaisesti. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on todella oivallinen tyylikästä kameratyöskentelyään myöten. Jos siis pidit aiemmista John Wick -elokuvista, kannattaa Chapter 4 ehdottomasti käydä katsomassa. Hieman liian pitkästä kestostaan huolimatta se on mitä mainiointa viihdettä ja pitää yllä elokuvasarjan asemaa 2000-luvun parhaimmistosta toimintagenressä. Seuraavaksi tekijöillä on aikomuksena laajentaa elokuvasarjaa lisäosien voimin. Tiedossa on ainakin Continental-televisiosarja, joka kertoo Winstonin nuoruudesta ja Ballerina-elokuva, jota tähdittää Ana de Armas.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

John Wick: Chapter 4, 2023, Lionsgate, Summit Entertainment, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment

Arvostelu: Bullet Train (2022)

BULLET TRAIN

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Brad Pitt, Brian Tyree Henry, Aaron Taylor-Johnson, Andrew Koji, Joey King, Hiroyuki Sanada, Bad Bunny, Zazie Beetz, Logan Lerman, Michael Shannon, Karen Fukuhara, Sandra Bullock ja Channing Tatum

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Bullet Train perustuu Kōtarō Isakan kirjaan Maria Beetle (マリアビートル) vuodelta 2010. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Antoine Fuqua, mutta projekti muovautui ja hänen tilalle palkattiin Deadpool 2:n (2018) ohjaaja David Leitch, Fuquan siirtyessä pelkän tuottajan hommiin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo aiemmin tänä vuonna, mutta sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään. Nyt Bullet Train saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innoissani. Sen traileri vaikutti erittäin vekkulimaiselta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Leppäkerttu, Isä, Sitruuna, Mandariini, Prinssi, Susi ja Herhiläinen nousevat Tokiossa luotijunan kyytiin. Jokaisen tavoitteena on junassa lojuva matkalaukku, sekä yritys päästä lähelle vaikutusvaltaista rikollispomoa, Valkoista surmaa.

Bullet Train pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Brad Pitt näyttelee Leppäkerttua, rikoskeikkoja tekevää miestä, joka ei enää halua suorittaa tappohommia, vaan hoitaa konfliktit rauhanomaisin keinoin. Andrew Koji nähdään Isänä, jonka poika makaa sairaalassa henkihieverissä ja syypää löytyy junasta. Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry esittävät salamurhaajakaksikkoa Mandariinia ja Sitruunaa, joilla on tärkeä tehtävä rikollispomo Valkoisen surman pojan (Logan Lerman) kanssa. Joey King näyttelee Prinssiä, ovelaa rikollista, joka hyödyntää nuorta tyttömäisyyttään hoitaakseen katalat suunnitelmansa. Rap-artisti Bad Bunny esittää Susi-tappajaa, joka on Isän tavoin junassa kosto mielessään. Lisäksi elokuvassa nähdään mm. alkuperäisestä Ringu-kauhuelokuvasta (リング - 1998) tuttu Hiroyuki Sanada, Amazon Prime Videon The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Karen Fukuhara, sekä Zazie Beetz, Michael Shannon, Sandra Bullock ja pari yllätysnimeä eri rooleissa, jotka liittyvät jotenkin tähän isoon juonien verkostoon, jotka linkittyvät junassa toisiinsa tavalla tai toisella. Lähes koko näyttelijäkaarti hoitaa hommansa vakuuttavasti. Oikeastaan vain Shannon tuottaa pienoisen pettymyksen epätasaisen aksenttinsa kanssa. Pitt on lystikäs rauhantahtoisena rikollisena, Koji hoitaa dramaattisemman kuvion hyvin ja King herkuttelee hyvin osallaan. Elokuvan vetonauloina toimivat kuitenkin Taylor-Johnson ja Henry salamurhaajaduona, joiden kemia toimii täydellisesti ja joiden välinen sanailu on läpikotaisin lystikästä.

Bullet Train osoittautui odotusteni arvoiseksi toimintakomediaksi, joka nappaa heti mukaansa vauhdikkaaseen ja viihdyttävään kyytiinsä. Hahmot ovat lähes kaikki oivallisia ja hupaisia tapauksia ja niinpä heidän koettelemuksiaan ryhtyy seuraamaan mielellään. Erilaiset juonikuviot ovat kaikki kiinnostavia ja ne vain paranevat, kun leffa ryhtyy vähitellen linkittämään jokaista hahmoa toisiinsa. Kaikki ovat lopulta pelkkiä nappuloita isommassa pelissä. Silloin tällöin leffa vaatisi hieman tiivistämistä ja pienesti päälle parin tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua liialliselta, mutta muuten Bullet Train on onnistuneen sähäkkä teos.

Ohjaaja David Leitch ja käsikirjoittaja Zak Olkewicz ovat selvästi katsoneet Quentin Tarantinon filmejä tätä tehdessään, sillä mukana on vahvan tarantinomaisia piirteitä toisilleen kettuilevista rikolliskavereista yllättäviin väkivallan purskahduksiin ja epälineaariseen tarinankerrontaan. Vaikka esikuva paistaakin läpi leffasta, ei Tarantino-kopiointi pahemmin häirinnyt itseäni, sillä meno toimii. Hahmojen väliset kohtaamiset ovat toinen toistaan lystikkäämpiä ja johtavat usein napakoihin ja brutaaleihin toimintakohtauksiin. Taisteluistakin löytyy huumoria, oli kyse sitten vaikka mahdollisimman vähä-äänisestä kamppailusta junan hiljaisessa vaunussa tai baarin kaluston hyödyntämisestä käsirysyssä.

Elokuvan veikeä tarinankerronta sai minut myhäilemään tyytyväisenä. Vaikka leffa kaipaakin hieman tiivistämistä, pääasiassa junan tapahtumat ovat tehokkaasti ja vangitsevasti kerrotut. Kaikkien motiiveja ja taustoja esitellään hyvin mukaan ujutetuilla takaumilla ja leffassa palataankin vähän väliä näyttämään jokin tilanne uudestaan eri hahmon vinkkelistä. Kaikenlainen kikkailu hoidetaan tyylikkäästi. Lopputaistelu ampuu välillä hieman väärällä tavalla yli, mutta silti Bullet Train toimii hyvin viime minuuteilleen asti.

Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin taidokkaasti kuvattu ja useat kohtaukset on leikattu hyvällä rytmillä. Valaisua ja värejä hyödynnetään oivallisesti. Junan lavasteet, hahmojen erilaiset asut ja tylyt maskeeraukset ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan aina vakuuta ja varsinkin loppuhuipennuksesta löytyy joitain viimeistelemättömiltä näyttäviä tietokone-efektejä. Äänimaailma jumputtaa oikein mainiosti läpi filmin ja Dominic Lewisin säveltämien musiikkien lisäksi hyvin toimivat japaniksi lauletut sovitukset Bee Geesin Stayin' Alivesta ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Herosta.

Yhteenveto: Bullet Train on erittäin mainio toimintakomedia, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa, vaikka pientä tiivistämisen varaa jääkin. Loppuhuipennus on myös pienoinen pettymys, eikä Michael Shannon pahemmin vakuuta osassaan, mutta muuten homma toimii vakuuttavasti. Lahjakas näyttelijäkaarti hoitaa hommansa taidokkaasti. Brad Pitt on lystikäs Leppäkerttuna, mutta show'n varastavat Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry Mandariinina ja Sitruunana. Ohjaaja David Leitch on selvästi ottanut paljon vaikutteita Tarantinolta, sillä mukana on hyvin samanlaisia kikkailuja epälineaarisesta tarinankerronnasta nasevaan dialogiin. Hahmojen väliset keskustelut ilahduttavat sanailullaan ja veikeästi työstetty tarina riemastuttaa. Toimintakohtaukset ovat mainion brutaaleja ja huumori saa myhäilemään tyytyväisenä. Hieman keskeneräisiltä näyttävistä tehosteista huolimatta filmi on todella tyylikäs visuaalisesti. Bullet Train kaipaisi pientä viilaamista, mutta muuten se on todella oivallista toimintaviihdettä, jonka tekisi mieli käydä katsomassa pian uudelleenkin. Monikerroksisesta leffasta varmasti avautuu lisää juttuja ja yksityiskohtia uusintakatselulla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bullet Train, 2022, Sony Pictures Entertainment, 87North, CTB Inc., Hill District Media

Arvostelu: Mortal Kombat (2021)

MORTAL KOMBAT

Ohjaus: Simon McQuoid

Pääosissa: Lewis Tan, Jessica McNamee, Josh Lawson, Joe Taslim, Mehcad Brooks, Tadanobu Asano, Ludi Lin, Chin Han, Max Huang, Matilda Kimber, Laura Brent, Sisi Stringer, Mel Jarnson, Daniel Nelson, Nathan Jones, Angus Sampson ja Hiroyuki Sanada

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Mortal Kombat perustuu Midway Gamesin samannimiseen videopelisarjaan, joka sai alkunsa vuonna 1992. Jo vuonna 1995 ilmestyi peleihin perustuva Mortal Kombat -elokuva, joka oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaista palautetta pelien faneilta ja kriitikoilta. Sen jatko-osa Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997) sai sellaisen täystyrmäyksen aivan kaikilta, että suunnitelmat kolmannesta filmistä kariutuivat. Kahden vuosikymmenen ajan Warner Bros. yritti tehdä muutamaakin erilaista elokuvaa pelien pohjalta, mutta projektit kaatuivat kerta toisensa perään. Vuonna 2015 James Wan päätti tuottaa uuden Mortal Kombat -elokuvan ja Simon McQuoid palkattiin ohjaajaksi vuotta myöhemmin. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin syyskuussa 2019 ja alun perin Mortal Kombatin oli tarkoitus ilmestyä tammikuussa 2021, mutta koronaviruksen takia sen ensi-iltaa on jouduttu siirtelemään. Lopulta Mortal Kombat sai maailmanensi-iltansa huhtikuussa, mutta valitettavasti elokuva ei koskaan saapunut Suomen teattereihin, vaan se on vasta nyt kesällä julkaistu suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset. Mortal Kombat -peliä olen pelannut muutaman kerran Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, mutta peli ei ole erityisemmin iskenyt minuun, enkä pitänyt kahdesta aiemmasta filmatisoinnista. Kun uusi Mortal Kombat -leffa vihdoin ilmestyi Blu-raylla, ystäväni osti sen välittömästi ja katsoimme sen yhdessä.

Entisen vapaaottelija Cole Youngin täytyy koota Maan parhaat taistelijat puolustamaan ihmiskuntaa Shang Tsungin johtamia toisen maailman joukkoja vastaan universumien välisessä Mortal Kombat -turnauksessa.

Fanit voivat olla iloisia, sillä monet pelisarjasta tutut hahmot nähdään elokuvassa. Ukkosenjumala Raiden (Tadanobu Asano) kerää Maan parhaita taistelijoita valmistautumaan turnaukseen Mortal Kombatissa, jolla päätetään Maan ja ihmiskunnan kohtalo. Hänen apunaan toimivat Liu Kang (Ludi Lin) ja Kung Lao (Max Huang). Sonya Blade (Jessica McNamee) ja Jax (Mehcad Brooks) yrittävät selvittää, mistä koko Mortal Kombatissa on kyse, samalla kun he yrittävät pitää kurissa tuittupäisen Kanon (Josh Lawson). Pahisosastoa taas edustavat velho Shang Tsung (Chin Han), joka haluaa vallata Maan ja orjuuttaa ihmiset, sekä hänen kätyrinsä, joihin kuuluvat mm. jäävoimainen Sub-Zero (Joe Taslim), jättisuinen Mileena (Sisi Stringer), lentävä Nitara (Mel Jarnson), nopea Kabal (Daniel Nelson, äänenä Damon Herriman), nelikätinen ja suuri Goro (Angus Sampson), sekä kenraali Reiko (Nathan Jones). Hahmoja on useita ja onkin heti varmaa, että suuri osa jää täysin yksiulotteisiksi tyypeiksi, joilla ei ole lopulta muuta tehtävää kuin esitellä parin minuutin ajan omia voimiaan. Suuri ja mahtava Raiden ja paha velho Shang Tsung jäävät todella tylsiksi tapauksiksi, eikä esimerkiksi Liu Kang vakuuta lainkaan. Sonyan ja Jaxin ystävyydestä voisi saada jotain irti, mutta sekin vähä jää lopulta yhteen väkinäiseen keskusteluun. Hahmoista parasta antia ovatkin hauska Kano, sekä aidosti vaaralliselta tuntuva paha Sub-Zero, jonka vuosisatoja vanha kiista Scorpionin (Hiroyuki Sanada) välillä on ainoa mielenkiintoinen hahmojen välinen suhde, johon käytetään hyvän alustuksen jälkeen hämmentävän vähän aikaa.

      Pääasiassa filmi nimittäin seuraa elokuvaa varten luotua Cole Youngia (Lewis Tan), entistä vapaaottelijaa ja nykyistä perheenisää, joka ajautuu tähän universumienväliseen taistoon mukaan. On todella outoa, että kun Mortal Kombat on pullollaan mitä siisteimpiä ja veikeimpiä hahmoja, elokuvantekijät ovat päättäneet keskittyä todella tylsään Coleen, jolla ei ole oikein mitään annettavaa filmille. Asiaa ei auta se, kuinka puinen Tan roolissaan on. Näyttelytyö ei muutenkaan ole filmin vahvempia puolia, mutta Tan on välillä suorastaan naurettavan kökkö.

Sen lisäksi, että pelien fanit voivat innostua tuttujen hahmojen mukanaolosta ja siitä, että he todella näyttävät samalta kuin peleissä, faneille tuottaa varmasti suurta iloa, että videopelien äärimmäinen verisyys on vihdoin siirretty myös elokuvamuotoon. Siinä, missä 90-luvun elokuvasovitukset tuntuivat jopa lapsiystävällisiltä peleihin verrattuna, uudessa Mortal Kombat -leffassa on useita todella brutaaleja tappoja. Nämä "fatalityt" ovat peleissä usein yliampuvia, paikoitellen jopa koomisia kaikessa raakuudessaan ja samanlaisia yliampuvia kuolemia nähdään elokuvassakin. On pakko myöntää, että omatkin kasvoni vääntyivät ilahtuneeseen virneeseen muutamaan otteeseen, kun leffassa keksitään hilpeän kuvottavia tapoja pistää porukkaa hengiltä. Sub-Zeron ja Scorpionin väliset taistot ovat elokuvan parasta antia ja aina silloin tällöin viihdyin elokuvan parissa.

Silti Mortal Kombat on kaukana siitä, että sitä voisi kutsua hyväksi elokuvaksi. Vielä alkupäässä se on ihan menevä tekele, mutta mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä vähemmän elokuvantekijät yrittävät. Suuri osa lopputaistelusta on hoidettu harmillisen puolivillaisesti, aivan kuin katsoisi taistelumontaasia. Kun Maata puolustavat taistelijat on saatu koolle, elokuvasta on tainnut loppua käsikirjoitus kesken, sillä loppuelokuva on jopa hieman hutiloiden kyhätty. Uusia juttuja kaivellaan taskuista menoon mukaan ja katsojan pitäisi seurata tapahtumia sormien läpi. Jännitettä ei löydy lainkaan, vaikka koko maailman kohtalo on hahmojen mukaan vaakalaudalla. Isoin ongelma kuitenkin on, että itse Mortal Kombat -turnausta ei nähdä elokuvassa lainkaan. Tämä tekee katselukokemuksesta lopulta aika mitäänsanomattoman. Elokuva on enemmänkin vain parin tunnin pohjustus potentiaaliselle jatko-osalle kuin omillaan toimiva elokuva. Mielikuvia syntyy myös ylipitkästä pilottijaksosta televisiosarjalle.

Mortal Kombatin ohjauksesta vastaa aiemmin mainoksia tehnyt Simon McQuoid ja on selvää, että kyseessä on McQuoidin esikoisohjaus. Mainostausta takaa hänelle silmää omalla tavallaan tyylikkäitä tappeluita kohtaan, mutta kokonaisuutena hän ei onnistu pitämään filmiä kasassa. Asiaa ei auta Greg Russon ja Dave Callahamin tönkkö ja erityisesti laiska käsikirjoitus. Russo ja Callaham eivät tunnu tajuavan, mikä leffassa on kiinnostavaa ja mikä ei, kaksikon keskittyessä juurikin niihin tylsempiin kuvioihin ja hahmoihin. Käsikirjoituksen ongelmia vain vahvistaa yhä vain kömpelömmäksi käyvä leikkaus, jolla kohtauksia yritetään nitoa yhteen. Sentään lavasteet ja maskeeraukset ovat mainiot ja puvustustiimi on tehnyt tarkkaa työtä siirtääkseen peleistä tutut asut hahmoille myös elokuvaan. Samalla hieman jopa hassut asut lisäävät filmin ongelmaa siinä, että se on osittain itsetietoisen hölmö ja korni, mutta samalla se ottaa itsensä liian vakavasti. Äänimaailma toimii oivallisesti ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla, vaikka mukana ei ole mitään niin tykkiä kuin The Immortalsin Techno Syndrome -kappale vuoden 1995 leffasta. Techno Syndromea kuullaan erilaisin miksauksin useaankin otteeseen, mutta ne jäävät aika vaisuiksi silmäniskuiksi.

Yhteenveto: Vuoden 2021 Mortal Kombat -elokuva on kelpo lähtökohdistaan huolimatta harmillisen vaisu tekele, joka tuottaa pettymyksen jo sillä, että itse Mortal Kombat -turnausta ei filmissä nähdä. Elokuva tuntuukin lopulta vain kahden tunnin pohjustukselta jatko-osaa varten tai televisiosarjan ylipitkältä pilottijaksolta. Vielä elokuvan alkupää pitää mainiosti mukanaan, mutta käsikirjoituksen onttous näkyy viimeistään siinä kohtaa, kun Maan taistelijat on koottu kasaan ja puhti loppuu kesken. Filmi viedään päätökseensä hutiloiden, jättäen hieman mitäänsanomattoman tunteen. Elokuvasta löytyy omat onnistumisensakin vitsikkään Kanon ja uhkaavan Sub-Zeron puolelta, minkä lisäksi veriset taistot ovat aika ajoin varsin viihdyttävää katseltavaa. Suuri osa hahmoista kuitenkin haaskataan täysin ja heidän juonikuvionsa jäävät totaalisen alikehitetyiksi. Pelien fanit löytävät leffasta varmasti paljon riemua ja onhan tämä huomattava parannus ainakin Mortal Kombat 2 - hävitykseen verrattuna (aivan kuin se vaatisi paljoa), mutta itsestäni tuntuu, ettei peleistä vieläkään onnistuttu tekemään kunnollista elokuvasovitusta. Sääli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat, 2021, Warner Bros., New Line Cinema, Atomic Monster, Broken Road Productions, NetherRealm Studios

Arvostelu: Army of the Dead (2021)

ARMY OF THE DEAD

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Dave Bautista, Ella Purnell, Ana de la Reguera, Omari Hardwick, Nora Arnezeder, Matthias Schweighöfer, Garret Dillahunt, Tig Notaro, Raúl Castillo, Theo Rossi, Hiroyuki Sanada, Huma Qureshi, Samantha Win, Richard Cetrone ja Athena Perample

Genre: rikos, kauhu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Army of the Dead on Zack Snyderin ohjaama uusi zombielokuva Netflixille. Snyder suunnitteli elokuvan idean jo pari vuotta esikoisleffansa, Kuolleiden aamunkoitto -uudelleenfilmatisoinnin (Dawn of the Dead - 2004) jälkeen. Universal Studiosin ja Warner Bros. Entertainmentin oli tarkoitus tehdä elokuva yhteistuotannolla ja Matthijs van Heijningen Jr:n oli määrä toimia ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin noin vuosikymmeneksi tuotantohelvettiin, kunnes Netflix osti filmin itselleen ja Snyder päätti itse ohjata sen. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja nyt Army of the Dead on julkaistu Netflixissä. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, sillä en kummemmin välittänyt Snyderin Kuolleiden aamunkoitosta, kun näin sen kymmenisen vuotta sitten, enkä myöskään pitänyt elokuvan trailerista, joka sai leffan vaikuttamaan täysin idioottimaiselta. Kuitenkin kun leffaa alettiin kehumaan, sen saatua ensi-iltansa Yhdysvalloissa viikko sitten, päätin antaa elokuvalle reilun mahdollisuuden ja katsoinkin Army of the Deadin heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Las Vegasin muututtua eristetyksi zombien valtakunnaksi, uhkarohkea ryhmä livahtaa muurien läpi kaupunkiin ryöstämään kymmeniä miljoonia dollareita kasinolta, ennen kuin Las Vegas räjäytetään ydinpommilla. Las Vegasissa ryhmä saa kuitenkin huomata, että tyhmiksi luullut zombit ovatkin kehittyneet...

Rahan perässä Las Vegasin zombiepidemian kohtaamaan lähtevään porukkaan kuuluvat ex-sotilas Scott Ward (Dave Bautista), hänen tyttärensä Kate (Ella Purnell), sahalla zombeja pilkkova Vanderohe (Omari Hardwick), mekaanikko Maria (Ana de la Reguera), pankkiholveihin murtautumiseen erikoistunut Dieter (Matthias Schweighöfer), Las Vegasiin usein livahtava Lily (Nora Arnezeder), kasinon vanha turvamies Martin (Garret Dillahunt), helikopterilentäjä Peters (Tig Notaro), somejulkimo Mikey Guzman (Raúl Castillo) ja hänen parinsa Chambers (Samatha Win), sekä Las Vegasin muureja vartioiva Cummings (Theo Rossi), eli aikamoinen määrä ihmisiä, joista arvaa heti monen olevan mukana lähinnä päätyäkseen elävienkuolleiden ruokalistalle. Hahmoista ainoat kiinnostavat ovat Bautistan ja Purnellin esittämä isä ja tytär, joiden välinen suhde on pahasti hajalla Las Vegasin zombiepidemian puhkeamisen myötä. Muillekin hahmoille yritetään kehitellä jonkinlaisia piirteitä tai konflikteja toistensa kanssa, mutta aika kömpelösti. Useasti leffa pääsi osoittamaan, kuinka vähän se saakaan välittämään näistä pahvisista hahmoista ja heidän ryöstöretkestään. Näyttelijät suoriutuvat hommastaan kelvollisesti, mutta Bautistaa lukuunottamatta yksikään ei toden teolla pääse vakuuttamaan.

Army of the Dead on onneksi parempi kuin elokuvan ensimmäinen traileri antoi mielestäni ymmärtää. Trailerissa ei tehty kunnolla selväksi, että zombit on saatu eristettyä Las Vegasiin muurien taakse, joten se jätti minut lähinnä ihmettelemään, että miksi ihmeessä zombimaailmanlopun aikana tapahtuisi tämän luokan ryöstö? Koko planeettaa uhkaavan zombimaailmanlopun aikana rahalle tuskin olisi enää kellään käyttöä, joten näin idean lähinnä hölmönä. Kuitenkin itse filmissä uhkarohkea ryöstöoperaatio perustellaan tarpeeksi järkevästi, jotta katsoja ymmärtää, miksi tämä tiimi lähtee kaikista vaarallisimpaan paikkaan miljoonien takia. Konsepti on veikeä, yhdistellessään zombikauhuilua pankkiryöstöön (tai tässä tapauksessa kasinon ryöstöön), mutta valitettavasti itse elokuva ei ole kovin ihmeellinen. Se on parempi kuin odotin, mutta odotukseni olivat hyvin matalat, joten jopa keskinkertainenkin raina tuntui positiiviselta yllätykseltä.

Elokuvan ongelmiksi koituvat sen tylsät hahmot, ailahteleva tunnelma, sekä ennen kaikkea leffan pituus. Army of the Deadilla on kestoa kaksi ja puoli tuntia ja siinä on ainakin se puoli tuntia liikaa. Jos hahmoista saataisiin aidosti kiinnostavia ja filmi pitäisi reipasta tahtia yllä, se voisi perustella pitkän kestonsa, mutta tällaisenaan leffa kaipaisi rohkeampaa tiivistämistä. Elokuva lähtee sähäkästi liikkeelle ja tarjoaa todella näyttävän ensimmäisen vartin, joka lupailee toimivaa zombimättöä, mutta sitten elokuva tuntuu jämähtävän junnaamaan paikoilleen lähes kolmeksi vartiksi, ennen kuin päästään vihdoin oikeasti Las Vegasiin. Sieltäkin löytyy omat laahaavat hetkensä, mutta kiinnostus palautuu, kun ruudun täyttävät vihdoin ruumiit ja veri. Paikoitellen jopa ihmettelin, että leffan ikäraja on "vain" K16, sillä niin rajun veriseksi meno välillä yltyy.

Viihdyttävää zombimättöä kaipaavat saavat kyllä haluamansa, mutta elokuvasta löytyy turhan paljon sitä ylimääräistä täytettä ja tilpehööriä sen ympäriltä. Jos jostain pidin todella paljon, niin Las Vegasiin muodostuneesta zombikulttuurista. Kaupungista löytyy yhden jos toisenlaisia eläviäkuolleita aina laahustavista idiooteista vauhdikkaisiin neroihin ja näitä kaikkia komentaviin alfoihin, jotka ovat kehittyneet huomattavasti fiksummiksi. Tämä zombien välille muodostunut dynamiikka on filmin parempaa antia ja siihen olisi voinut syventyä vielä paremmin. Zombien kuningas ja kuningatar tuntuvat paremmilta hahmoilta kuin suuri osa elävistä ja katsoja saattaa huomata kannustavansa heitä ryöstäjien sijaan. Nämähän ovat vain poloisia, nälkäisiä zombeja, joilla ei ole ruokaa, sillä epidemia onnistuttiin eristämään yhteen kaupunkiin. Ja siitä puheenollen... vaikka mukana onkin ihmisiä syöviä zombeja, koin koko leffan epärealistisimmaksi asiaksi, että Yhdysvallat olisivat saaneet täydellisesti eristettyä zombit yhteen ainoaan kaupunkiin, eikä virus olisi lähtenyt leviämään. Jostain syystä viimeisen puolentoista vuoden tapahtumat tosielämässä saavat tarttumaan tällaiseen hölmöyteen...

Leffalla tuntuu kuitenkin olevan vaikeuksia päättää, onko se hölmöä zombiviihdettä, vai yritetäänkö siinä tehdä vakavaa ihmisdraamaa. Elokuvan henki on hieman epätasainen ja tuntuu siltä, ettei ohjaaja Zack Snyder täysin tiennyt, millaisen filmistään haluaa. Army of the Dead pitää sisällään hyvin snydermaisia juttuja niin hyvässä kuin pahassa. Snyderilla on vuosia ollut vaikeuksia pitää leffansa lyhyinä, eikä tämä ole poikkeus. Lisäkestoa tuo mukaan melodramaattiset hidastusten käytöt. Kuitenkin Snyderin heikommissakin elokuvissa hänen onnistumisiinsa kuuluu, että sentään elokuvat näyttävät todella hyviltä kuvauksensa puolesta. Army of the Dead on kuitenkin todiste siitä, että vaikka Snyderilla onkin silmää näyttäville visuaalisuuksille, on parempi, jos joku muu kuvaa hänen elokuvansa. Snyder on nimittäin itse myös kuvannut filmin ja valitettavasti täytyy sanoa, että kameratyöskentely ei ole kaksista. Tarkennuksen käyttö on erittäin kömpelöä ja liian rajaavaa, tehden monista kuvista tylsiä. Usein suuri osa kuvasta on sumeaa mössöä, mitä vain pahentaa leffan ankean harmaa värimaailma. Vain yhdessä kohtaa elokuva tarjoaa kunnon väriloistetta, kun zombeja ammutaan pelikoneiden keskellä, mutta muuten filmi on visuaalisesti pienoinen pettymys.

Visuaalisesta puolesta kehut kuitenkin ansaitsee lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja erikoistehostetiimi. Lavasteilla ja efekteillä rakennettu ränsistynyt Las Vegas on näyttävä ilmestys. Zombien maskeeraukset ovat hienosti toteutetut ja jo niillä saadaan näkymään, minkä arvoisia kukin eläväkuollut on omassa kulttuurissaan. Paikoitellen tehosteista näkyy digitaalisuus, mutta esimerkiksi leffan zombieläimet toimivat erittäin passelisti. Äänitehosteet ovat hyvin rakennetut aseiden tulituksista zombiörinöihin. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse tekemään vaikutusta, sillä leffassa kuullaan niin paljon vanhempia kappaleita, kuten hyvin ennalta-arvattavasti käytetyt Viva Las Vegas ja Zombie, harmillisesti tosin cover-versioina.

Yhteenveto: Army of the Dead on keskinkertainen ja ennen kaikkea ylipitkä zombiraina, joka ei oikein osaa päättää, onko se hölmöä viihdettä, vai vakavasti otettavaa selviytymisdraamaa. Elokuvan henki on todella ailahteleva, eivätkä humoristisemmat hetket istu mukaan muuten ankeasti synkistelevässä Snyder-visiossa. Snyder ei valitettavasti taaskaan osaa tehdä elokuvastaan oikean pituista, vaan venyttää ohutta tarinaa äärimmilleen kahden ja puolen tunnin kestolla. Jatkuvasti voi huomata tuumivansa, että tästä ja tuosta olisi voinut napsaista sekunteja ja jopa minuutteja pois. Kesto ei välttämättä haittaisi, jos ryöstöretkelle lähtevät hahmot olisivat kiinnostavampia. Kun zombit pääsevät herkuttelemaan tunkeilijoilla, käy selväksi, kuinka vähän kenenkään kohtalo jaksaa kiinnostaa. Itse zombit ovat onneksi filmin parasta antia ja on kiehtovaa, kuinka leffa luo elävillekuolleille omaa kulttuuriaan. Zombimässäilyssä ei verta säästellä ja elokuva äityy paikoitellen todella roisiksi. Myös tekniseltä puoleltaan leffa on ailahteleva. Lavasteilla ja efekteillä on loihdittu hieno tuhoutunut Las Vegas, mutta sitten taas Snyderin kuvaus on paikoitellen aika kehnoa. Tarkennuksen kömpelö hyödyntäminen häiritsi itseäni vähän väliä. Pariin tuntiin tiivistettynä, tunnelmallisesti selkeämmällä linjalla ja paremmilla hahmoilla Army of the Dead voisi olla aidosti hyvä zombielokuva. Jo tällaisena se tarjoaa muutamat hyvät juttunsa, mutta pääasiassa se jää aika keskinkertaiseksi tekeleeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Army of the Dead, 2021, The Stone Quarry, Netflix

Arvostelu: Life (2017)

LIFE (2017)

Ohjaus: Daniel Espinosa
Pääosissa: Ariyon Bakare, Olga Dihovichnaya, Rebecca Ferguson, Jake Gyllenhaal, Ryan Reynolds ja Hiroyuki Sanada
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun näin ensimmäisen trailerin Lifesta, en ollut erityisen vaikuttunut. Mainos ei oikeastaan tuntunut kertovan, millaisesta elokuvasta on kyse. Ainoa kiinnostava asia oli, että siinä nähtäisiin Jake Gyllenhaal ja Ryan Reynolds, mutta muuten en oikeastaan odottanut näkeväni sitä, kunnes mainoksia tuli lisää. Niistä saattoi päätellä, että elokuva olisikin Alienin (1979) kaltainen scifikauhuteos, jossa avaruusaluksella miehistöä piinaisi vihamielinen olento. Tämä nosti heti kiinnostusarvoa, kuten myös se, että monet sanoivat elokuvassa olevan lainauksia myös John Carpenterin The Thing -elokuvasta (1982). Aloin jopa odottaa elokuvan näkemistä, sillä ajattelin, että kyseessä voisi olla parhaimmillaan todella mainio leffa. Juuri ennen Lifen näytöstä kuulin, että jotkut spekuloivat elokuvan olevan esiosa tulevalle superpahisleffalle Venom (2018), mutta todella toivoin, että asia ei olisi näin. Huojentuneena voinkin heti sanoa, että tämä ei tosiaankaan ole totta.

Tutkijat löytävät Marsista elämää: erikoisen pienen olennon, joka nimetään Calviniksi. Valitettavasti kun Calvinia tutkitaan, se osoittautuu erittäin älykkääksi ja ennen kaikkea vihamieliseksi, jolloin alkaa taistelu henkiinjäämisestä.

Elokuva seuraa pääasiassa pelkkää kuusihenkistä miehistöä ja muut näyttelijät ovat vain nopeasti nähdyissä rooleissa, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä. Komentajana avaruusasemalla toimii Olga Dihovichnayan näyttelemä Katerina Golovkin. Vaikka hahmo tuntuu välillä ottavan ohjat, ei Dihovichnaya ole erityisen hyvä roolissaan. Laitteistosta kaiken tietää Sho Kendo, jota esittää Hiroyuki Sanada. Shosta tulee elokuvan alussa isä ja hän odottaa kovasti pääsevänsä takaisin Maahan tapaamaan lastaan. Hahmon tietämys avaruusaseman laitteista pääsee useaan otteeseen käyttöön leffan aikana. Deadpoolin (2016) nimikkoroolista parhaiten tunnettu Ryan Reynolds on aika samanlainen viisastelija Rory Adamsin roolissa kuin hän on muissakin elokuvissaan. Tyyli tietenkin toimii, mutta onneksi Reynoldsilta löytyy myös totisempia ja pelokkaampia hetkiä. Rebecca Ferguson esittää tohtori Miranda Northia, joka yrittää järkeillä parhaimpansa mukaan, olion päästessä vapaaksi. Myös Jake Gyllenhaalin esittämä David Jordan on tohtori, mikä ei tosin tule erityisemmin esille leffan aikana. Jordan on viettänyt kauemmin aikaa avaruudessa kuin muut ja on alkanut tottumaan liikaa sellaiseen elämään, eikä koe erityistä tarvetta päästä enää takaisin Maahan. Ariyon Bakaren näyttelemä Hugh Derry on ainoa, jonka tohtoriarvo tulee selvästi esille, hahmon tutkiessa olentoa. Hughia kiinnostaa erittäin paljon, mikä Calvin oikein on ja mihin kaikkeen se pystyy. Pääasiassa kaikki näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutta yksikään ei oikeastaan pääse loistamaan.

Elokuvan aloitus käytetään pääasiassa hahmojen nopeaan esittelyyn, mutta todella nopeasti päästään itse jännitykseen. Ensimmäinen kohtaaminen Calvin-olion kanssa on tietty trailereistakin tuttu kohtaus, jossa Hugh tutkii olentoa, kun tämä on vasta todella pieni ja näyttää lähinnä liikkuvalta lätäköltä. Jos trailerin on nähnyt, niin tietää, ettei tutkimus pääty hyvin, vaan olento hyökkää Hughin kimppuun. Jännitys on luotu kohtaukseen mainiosti, sillä trailerissa nähty pätkä onkin todellisuudessa leikattu muutamasta eri tutkimuskohdasta, jolloin katsoja joutuu odottamaan kauemmin jotain tapahtuvaksi. Kun vihdoin tapahtuu ja Calvin pääsee vapaaksi, katsojana alkaa jännittämään, minne luikerteleva olio on mennyt, sillä se kulkee nopeasti eteenpäin ja pysyy pääasiassa piilossa. Tästä eteenpäin Life tosiaan alkaa muistuttaa Alienia, sillä miehistön jäsenet yrittävät keksiä erilaisia tapoja listiä avaruusmörkö, jotta itse selviäisivät hengissä. Useaan otteeseen nähdään, kuinka hahmot kulkevat pelokkaina ympäriinsä avaruusasemalla ja yrittävät keksiä, mistä Calvinin saisi kiinni. Mutta jotta leffa ei olisi liian Alien, on muutamia muutoksia täytynyt tehdä. Alienin xenomorph-olennon pystyy pitämään loitolla tulella, eikä se kykene elämään avaruudessa, joten tietenkin Calvin rakastaa lämpöä ja heiluu avaruudessa, kuten sisätiloissakin. Poikkeavaa myös tarinan kannalta on se, että tässä aluksessa ei ole painovoimaa, joten hahmot leijuvat läpi elokuvan, mikä tuo oman lisäjännittävyytensä mukaan. Onneksi tässä ei sentään kukaan halua viedä oliota lisätutkimuksiin Maahan, kuten kaikissa Alien-sarjan (1979-) teoksissa. Valitettavasti The Thingista ei ole otettu asioita mukaan, kuten ennen leffan näkemistä luulin.

Itse Calvin on mielenkiintoinen tapaus, kuten myös hieman epämääräinen. Aluksi kun sitä tutkitaan, Hugh huomaa, että kaikki sen solut ovat samanlaisia, jolloin Calvin on kaikin puolin lihasta, aivoa ja silmiä. Valitettavasti tätä ei kuitenkaan tuoda enää myöhemmin esille, sillä Calvinin kasvaessa siitä tulee mustekalaa muistuttava lonkeromörkö, jolta löytyy naama, jolloin voi päätellä, että solut ovat muuttuneet todella paljon. Joka tapauksessa tästä avaruusmustekalasta on saatu tyylikäs olento, joka ei itsessään näytä pelottavalta, mutta siitä tekee karmivan pari asiaa. Ensinnäkin se todella on älykäs. Calvin kykenee ratkaisemaan useita itselleen vaarallisia tilanteita ja osaa hyödyntää muita, jotta itse voisi elää. Tarpeen vaatiessa se osaa piiloutua, mutta se osaa myös hyökätä yllättäen kimppuun, kun sitä vähiten odottaa... jos ei siis ole useita kauhuleffoja nähnyt katsoja, joka osaa ennakoida monet tilanteet. Toiseksi Calvin on raaka olio. Se syö ihmisiä, mikä myös näytetään osittain. Trailerissa tutussa kohtauksessa se tosiaan murskaa yhden hahmon käden hitaasti, minkä lisäksi se tunkeutuu yhden hahmon kurkkuun ja syö hänet sisältäpäin. Katsojana joutuu katsomaan, kun hahmo kakoo ja hänen kurkustaan tulee leijuen ulos paljon verta - elokuva itsessään on siis raaka ja siinä näytetään yllättävän paljon verta.

Valitettavasti Life ei ole kokonaisuudessaan kovin kummoinen. Välillä tuntuu, etteivät tekijät ole tienneet, haluavatko he tehdä uuden Alienin vai jotain täysin uutta, jolloin lopputulos on vaisu sekoitus kumpaakin. Vaikka mukana on jännittäviä hetkiä, ei katsojana koe koskaan oikeasti pelkäävänsä. Leffa voisi useasti hyödyntää ahtaita tiloja ja pimeitä hetkiä karmivien kohtauksien luomiseen, mutta sitä se ei kuitenkaan tee. Elokuvassa on myös kummallisia juoniaukkoja, jotka hieman häiritsevät katselukokemusta. Parissa kohtaa leffa käy myös hieman tylsäksi ja katsojana huomaa, ettei oikeastaan välitä kovin paljoa jäljellä olevista hahmoista, mikä olisi tietenkin tärkeää, sillä katsojana kuuluisi kannustaa hahmoja tekemään kaikkensa, jotta he selviytyisivät. Onneksi loppu on hieman yllättävä ja todella mainio, vaikka se aluksi tuntuukin lattealta. Elokuvassa on pari muutakin yllätystä, etenkin se kuka kuolee ensin. Kokonaisuus ei kuitenkaan täysin toimi, mikä on sääli, sillä Lifella oli mahdollisuudet olla 2010-luvun Alien - olematta kuitenkaan pienoinen kopio kyseisestä elokuvasta.

Elokuvan on ohjannut ruotsalainen Daniel Espinosa, joka on ohjannut aiemmin mm. leffat Babylonsjukan (2004) ja Safe House (2012), jossa myös nähdään Ryan Reynolds. Espinosa selvästi pitää Alienista, muttei tunnu osaavan luoda tarpeeksi omaa juttuaan samanlaisista lähtökohdista, jotta Life toimisi paremmin. Elokuva on kuvattu todella hyvin ja leffassa nähdään useita pitkiä kuvia, jotka seuraavat hahmoja liitämässä pitkin painovoimattomia käytäviä. Leikkaus on myös onnistunutta. Visuaaliset tehosteet ovat toimivat, mutta paikoitellen digi-Calvin näyttää heikosti tehdyltä. Äänitehosteet ovat mainioita. Äänityksestä pitää antaa yhdestä kohtaa kritiikkiä, sillä yhden hahmon puhuessa alkaa kuulua outoa taustakohinaa, joka loppuu, kun hän lopettaa puhumisen. Kohtauksen aikana muiden näyttelijöiden kohdalla ei tapahdu samaa. Musiikista vastaa Jon Ekstrand, jonka sävellykset tuovat oman lisäyksensä tunnelmaan.

Yhteenveto: Life on ihan hyvä scifikauhuelokuva, joka on lainannut tosi paljon Alienista, mutta yrittää kovasti olla jotain omaa, muttei oikeastaan onnistu siinä. Miehistön näyttelijät suoriutuvat osistaan toimivasti, mutta yksikään näyttelijä ei vedä kovin erityistä suoritusta. Calvin-olento on karmiva, vaikka ei loppujen lopuksi tunnu enää muistuttavan lähtökohtiaan ja välillä tuntuu hassulta miettiä, että siellä se avaruusmustekala Calvin nyt mussuttaa ihmisiä. Leffa on yllättävän raaka, minkä lisäksi sen lopetus on yllättävä ja todella hyvä. Myös aloitus toimii. Valitettavasti tapahtumat siinä välissä eivät ole mitenkään ihmeellisiä ja mukana on juoniaukkoja, joita ihmettelee joko leffan aikana tai sen jälkeen. Life ei valitettavasti hyödynnä kohtia, joissa se voisi olla pelottava, eikä oikeastaan koskaan pääse "jännittävä"-tasoa korkeammalle pelottavuudessaan - paitsi jos on herkkä katsoja. Leffa on kuvattu todella hyvin, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole kokonaisuudessaan parhaasta päästä. Jotkut Alienin fanit voivat pitää siitä, kuinka tämä viittaa kyseiseen leffaan, mutta joillekin Life on pelkkä turha kopio. Omasta mielestäni se on ihan toimiva elokuva, muttei kovin kummoinen, jolloin ei tarvitse maksaa leffalipun hintaa siitä, että voi katsoa sen - paitsi jos se kiinnostaa todella paljon. Muuten kannattaa odottaa vuokrausmahdollisuutta tai sitä, että sen näkee joskus vaikka Netflixistä tai televisiosta.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Life, 2017, Columbia Pictures, Skydance Media, Sony Pictures Entertainment