Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Elise Duffy, Anthony Hopkins, Charlotte Maggi, Alfonso Herrera, Sky Yang, Stuart Martin, Ingvar Sigurdsson, Cleopatra Coleman, Fra Fee, Cary Elwes, Rhian Rees ja Ray Fisher
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12
Alun perin Star Wars -leffaksi tarkoitettu Zack Snyderin Rebel Moon muovautui vuosien varrella videopeliksi ja televisiosarjaksi, ennen kuin Netflix oli valmis tarttumaan projektiin. Snyderin suunnittelema elokuva oli kuitenkin ehtinyt paisua jo niin valtavaksi, että se täytyi leikata kahteen osaan. Kummankin leffat kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja ensimmäinen osa, Rebel Moon - Part One: A Child of Fire julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa 2023. Kriitikoiden haukuista huolimatta leffa oli katselumenestys. Nyt jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver on myös julkaistu Netflixissä, alle puoli vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Olin odottanut ensimmäistä Rebel Moonia paljon, mutta elokuva ei ollut itselleni vain suuri pettymys, vaan yksi viime vuoden surkeimmista rainoista. Rebel Moon - Part Two: The Scargiver ehtikin olla Netflixin valikoimassa jo viikon ajan, kunnes vihdoin jaksoin pistää sen pyörimään. Sanotaanpa heti suoraan, että jos pidit ensimmäisestä Rebel Moon -leffasta, kannattaa jatko-osakin katsoa. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, pysy kaukana kakkosesta.
Kora ja muut soturit palaavat Veldtiin, kouluttamaan maanviljelijöistä taistelijoita ja valmistautumaan amiraali Noblen johtamien Imperiumin joukkojen hyökkäykseen.
Rebel Moonin tutut hahmot tekevät paluun The Scargiverissä, lukuun ottamatta Ray Fisherin näyttelemää Darrian Bloodaxea ja Charlie Hunnamin esittämää Kaita, jotka menettivät henkensä A Child of Firessä. Sofia Boutella nähdään toistamiseen Korana, menneisyyttään Imperiumin merkkihenkilönä pakoilevana naisena, joka haluaa auttaa pientä maanviljelyskylää päihittämään sortavat sotilaat. Ykkösleffassa Boutella vakuutti hieman paremmin, mutta jatko-osassa hänen suorituksensa jää aika latteaksi, lukuun ottamatta loppupään toimintakohtauksia. Kora paljastaa jälleen tasaisin väliajoin menneisyydestään hieman jotain lisää, mutta eipä hahmo vieläkään juuri herätä kiinnostusta.
Koran kanssa taisteluun nousevat hänen rakastamansa Gunnar (Michiel Huisman), entinen kenraali Titus (Djimon Hounsou), valomiekoilla heiluva Nemesis (Doona Bae), paidoista vähät välittävä Tarak (Staz Nair), sekä joukkoon hypännyt Milius (Elise Duffy), jotka jäävät edelleen etäisiksi hahmoiksi, vaikka leffan alkupäässä jokainen pääseekin pikaisesti kertomaan omat nyyhkytarinansa, miksi he halusivat liittyä taistoon. Pääpahiksena nähdään tälläkin kertaa Imperiumin amiraali Noble (Ed Skrein), siitä huolimatta, että Kora tappoi hänet viime leffassa. Noble on tuotu takaisin, mutta täysin turhaan, sillä hahmosta ei saada tällä kertaa yhtään mitään irti, eikä Skrein ole kovin vakuuttava roolissaan. Menossa mukana ovat myös Anthony Hopkinsin ääninäyttelemä Jimmy-robotti, latteaksi takapiruksi jälleen jäävä Imperiumin johtaja Balisarius (Fre Fee), sekä Darrianin sisko Devra Bloodaxe (Cleopatra Coleman). Jimmy taitaa jopa olla leffojen kiinnostavin hahmo ja onkin harmi, että robotin kehityskaari Imperiumin apulaisesta mysteeriseksi sarvipääksi on taidettu jättää myöhemmin julkaistaviin, pidennettyihin Snyder-versioihin leffoista.
Kuten alussa kerroin, ensimmäinen Rebel Moon -elokuva oli itselleni yksi viime vuoden pahimmista pettymyksistä. Snyderin perisyntejä pullollaan oleva scifiraina tuntui laiskalta kopiolta huomattavasti paremmista elokuvista. Tarina oli varastettu Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954), jolloin koko leffa koostui lähinnä itseään toistavasta kuviosta, jossa uusia, toinen toistaan mitäänsanomattomampia hahmoja pestattiin taistelemaan (lue: seisoskelemaan tuppisuuna taustalla loppuleffan ajan). Rebel Moon - Part One: A Child of Fire päättyi siihen, kun Kora ja kumppanit saapuivat takaisin Veldtin kylään ja Part Two: The Scargiver jatkaa tarinaa siitä. Toisin sanoen elokuva on vain jälkimmäinen puolisko Seitsemästä samuraista.
Kora ja muut luulivat ongelmiensa olevan ohi Noblen tappamisen jälkeen, mutta pian he saavat ikäviä uutisia, että Noble onkin elossa ja johtaa uutta hyökkäystä viiden päivän päästä. Tähän viiteen päivään ehtii mahtua monenlaista. Sen lisäksi, että hahmojen täytyy päästä avaamaan lisää menneisyyttään, kyläläisistä saadaan siinä ajassa koulittua taitavia sotureita ja itse kylästä ehditään rakentamaan taistelutanner vallihautoineen ja tunneleineen kaikkineen. Eikä pidä unohtaa maanviljelyä, sillä pitäähän Snyderin saada mukaan siisteiksi tarkoitettuja, mutta todellisuudessa lähinnä huvittunutta tuhahtelua kotisohvalla aiheuttavia hidastuksia siitä, kun viljaa leikataan, siemeniä puhalletaan tuuleen, lihakset kimmeltävät hiestä ja kun lapset leikkivät riemuissaan ympärillä.
Elokuvan toinen puolisko onkin sitten periaatteessa pelkkä pitkä toimintakohtaus ja leffaa katsoessa ei voi olla tuumimatta, että jos turhat hidastukset olisi leikattu pois, Rebel Moonin olisi takuuvarmasti voitu julkaista yhtenä ainoana elokuvana. Kaikki tarina jäi ykkösleffaan ja jatko-osa on jopa aika uuvuttavaa seurattavaa mammuttimaisessa mäiskeessään. Kun hahmoista ei välitä tuon taivaallista, eikä toiminnan saralla tarjota oikeasti mitään mielenkiintoista, iskee ähky nopeasti taistelua katsoessa. Kaikkien valtavien räjähdystenkin keskellä elokuva tuntuu hassun pienimuotoiselta. Kun ykkösleffassa lennettiin avaruuden halki uusiin maailmoihin rekrytoimaan sotureita, on aika tylsää, että kakkosleffassa jumitetaan lähes koko aika pienellä farmilla. Taistelun päätyttyä itselleni jäi todella tyhjentävä fiilis. Rebel Moon oli selvästi tarkoitettu järisyttäväksi elämykseksi, mutta lopputulos tökkii aika lailla jokaisella osa-alueella. Elokuvien unohdettavuus ja yhdentekevyys on taidettu huomata myös Netflixillä, sillä jatko-osa alkaa kertauksella edellisen leffan tapahtumista. Siis leffan, joka julkaistiin neljä kuukautta sitten. Viimeiset minuutit The Scargiveristä taas käytetään tietty kolmososan pohjustamiseen. Snyderillä on nähtävästi villit suunnitelmat useammasta uudesta Rebel Moon -rainasta, mutta tällä näytöllä niitä ei todellakaan jää odottamaan.
Zack Snyderin ohjaus ja käsikirjoitus eivät tälläkään kertaa vakuuta, vaan mies on tainnut jopa tehdä uransa tähän mennessä huonoimman elokuvan (hassusti tätä asemaa piti tätä ennen ensimmäinen Rebel Moon -leffa). Snyder on tässä täysin maneeriensa sokea orja, joka ei tunnu enää edes tajuavan, kuinka meemimateriaaliksi hänen tyylinsä on muuttunut. Päheiksi tarkoitettu patsastelu on lähinnä vain koomista. Hänen tyyli ennen sisältöä -mentaliteettinsa todella kostautuu The Scargiverissä, sillä kyseessä ei edes ole tyylikäs elokuva. Seassa on joitain komeita otoksia, mutta leffa näyttää käsittämättömän halvalta ollakseen Netflixin jättisatsaus. Erikoistehosteet näyttävät monin paikoin keskeneräisiltä ja leffa luottaa liikaa niiden toimivuuteen. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta puvustuksessa on ajoittain menty siitä, mistä aita on matalin. Etenkin maanviljelyskohtausten aikana voi useasti huomata unohtaneensa, että leffan kuuluisi tapahtua kaukaisessa galaksissa, eikä täällä Maassa. Äänimaailmassakaan ei ole juuri kehumista. Ääniefektit ja Tom Holkenborgin musiikit kilpailevat siitä, kumpi mekastaa ja jytisee lujempaa. Mahtuupa leffaan myös todella koominen äänikömmähdys, kun eräässä Koran takaumassa taustalle on jostain syystä pistetty viulisteja ja sellistejä soittamaan ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata, että soittajien kädet liikkuvat lopulta täysin eri tahtiin kuin miten kuultava musiikki soi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rebel Moon - Part Two: The Scargiver, 2024, Grand Electric, The Stone Quarry
Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Charlie Hunnam, Staz Nair, Doona Bae, Djimon Hounsou, Ray Fisher, Cleopatra Coleman, Corey Stoll, Stuart Martin, Alfonso Herrera, Jena Malone, Fra Fee, Charlotte Maggi, Anthony Hopkins, Rhian Rees ja Cary Elwes
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 13
Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on ohjaaja Zack Snyderin uusi scifitoimintaelokuva.Tähtien sota-elokuvista (Star Wars - 1977-) innostunut Snyder kynäili oman Tähtien sota -käsikirjoituksensa, jota hän yritti kymmenisen vuotta sitten kaupitella elokuvasarjan omistavalle Disney-yhtiölle. Disney kuitenkin torjui Snyderin ideat, jolloin tämä päätti muokata tekstistään täysin oman juttunsa. Hän esitteli ideansa Warner Bros. Picturesille, mutta tämäkin yhtiö torjui hänet. Halutessaan ideansa esille muodossa tai toisessa, Snyder kauppasi projektiaan myös videopeliksi. Lopulta Netflix tarttui ideaan, jota ryhdyttiin ensin työstämään televisiosarjana, kunnes Snyder päätti pysyä aiemmassa aikomuksessaan tehdä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja nyt Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Snyderin työstävän uutta elokuvaa, vaikka hänen filmografiansa onkin ollut äärimmäisen ailahteleva ja katsoin Rebel Moon - Part One: A Child of Firen heti sen julkaisupäivänä.
Kaukaisessa galaksissa paha imperiumi Äitimaailma pitää eri planeettojen asukkaita hirmuotteessaan. Kun Äitimaailman sotilaat saapuvat uhkaamaan pientä maanviljelijöiden planeettaa, planeetan asukkaat päättävät lähteä etsimään galaksin mahtavimpia sotureita, jotka voisivat puolustaa heitä taistelussa Äitimaailmaa vastaan.
Tom Cruisen The Mummy -elokuvan (2017) muumion roolista parhaiten tunnettu Sofia Boutella näyttelee Koraa, salaperäisen menneisyyden omaavaa naista, joka asustaa rauhanomaisella Veldtin maanviljelysplaneetalla. Kun pahat voimat uhkaavat planeetan kylän asukkaita, joista on vuosien varrella muodostunut Koran perhe, Kora päättää auttaa heitä. Ensimmäisen ison sankariroolinsa tekevä Boutella näyttää, että hänessä olisi ainesta ison toimintaleffan keulakuvaksi, mutta valitettavasti hänen hahmonsa jää latteaksi. Koralle on kirjoitettu kiinnostava menneisyys, jota tämä avaa hiljalleen leffan edetessä, mutta silti tämä jää hieman persoonattomaksi ja tylsäksi tyypiksi.
Hieman persoonattomia ja tylsiä ovat myös elokuvan lukuisat sivuhenkilöt. Corey Stoll esittää Veldtin kylän päällikköä Sindriä, Michiel Huismanin näytellessä Koran mukaan lähtevää maanviljelijä Gunnaria. Ed Skrein nähdään pahana imperiumin amiraali Atticus Noblena, joka saapuu uhkailemaan Veldtiä, kuninkaalta (Cary Elwes) vallan anastaneen Balisariuksen (Fra Fee) nimissä. Charlie Hunnam, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Ray Fisher ja Cleopatra Coleman taas näyttelevät salakuljettaja Kaita, kenraali Titusta, miekkamestari Nemesistä, eläinten kanssa kommunikoivaa Tarakia, sekä kapinajohtajasisaruksia Darrian ja Devra Bloodaxea, joilta Kora lähtee pyytämään apua taistelussa Noblen joukkoja vastaan. Menossa on mukana myös Anthony Hopkins kertojaäänenä ja Jimmy-robottina, jonka rooli jää vielä tässä ykkösosassa harmillisen vähäiseksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan vaihtelevin tuloksin. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka käsittämättömän mitäänsanomattomia ja unohdettavia leffan hahmot ovat. Monista heistä puhutaan merkittävinä tapauksina, mutta he eivät tee lopulta yhtikäs mitään, mikä saisi katsojankin pitämään heitä merkittävinä.
Erittäin ailahtelevan filmografian tehnyt Zack Snyder on tarjonnut meille nyt uransa huonoimman elokuvan. Siis jos tämä nyt edes on Snyderin elokuva, ainakaan tässä muodossa. Snyder on nimittäin jo vihjaillut, että joskus tulevaisuudessa myös Rebel Moonista julkaistaisiin "Snyder Cut", joka olisi parempi ja eheämpi, mukaillen Snyderin todellista visiota elokuvasta. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerta jostain Snyderin leffasta on jälleen kerran olemassa jokin parempi versio, miksei sitä julkaista saman tien? Miksi joudumme sen sijaan katsomaan tällaisen sillisalaatin, joka ei herätä mielenkiintoa sitä "parempaa" versiota kohtaan, eikä myöskään jatko-osaa, jo ensi keväänä ilmestyvää Rebel Moon - Part Two: The Scargiveriä (2024) kohtaan.
Vaikka Rebel Moon - Part One: A Child of Firestä olisikin olemassa Snyderille mieluisampi versio, on vaikea kuvitella, että se olisi kovin paljoa tätä parempi. Pohjana kummassakin versiossa on kuitenkin sama käsikirjoitus, joka tuntuu siltä kuin se olisi tekoälyn avulla rustattu. Kuten jo ehkä huomasitte, juoni on ihan puhtaasti otettu Akira Kurosawan klassikosta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Pahikset kiusaavat kylää ja kyläläiset päättävät etsiä käsiinsä mahtavimmat soturit puolustamaan heitä. Erityisen turhauttavaa tästä kopioinnista tekee se, että kun kyseessä on pelkkä ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta, A Child of Fire oikeastaan vain esittelee kaksi tuntia uusia hahmoja, kunnes se jo pistääkin lopputekstit pyörimään.
Lainailu ei rajoitu vain Seitsemään samuraihin. Kuten jo alussa kävi selväksi, Snyder työsti elokuvan alun perin Tähtien sota -leffaksi ja sen todella huomaa. On pahaa galaktista imperiumia ja valomiekkoja. Leffan aikana vain odottaa, milloin pieni sammakkomainen olento ryhtyy opettamaan päähenkilölle mystisiä taikavoimia. Lainailuja voi huomata sieltä sun täältä pitkin leffaa. Tarakin esittelykohtaus on suoraan kopioitu Harry Potter ja Azkabanin vangista(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004). Snyder on aina ollut parhaimmillaan, kun hän adaptoi jotain työtä suoraan, kuten sarjakuvaelokuvat 300(2006) ja Watchmen(2009) ovat osoittaneet. Rebel Moon näyttää, ettei mieheltä taida löytyä omia ideoita juuri lainkaan.
Valitettavasti elokuvasta ei myöskään löydy juuri mitään viihdearvoa. Jos jotain Snyderiltä voisi odottaa, niin viihdyttäviä ja komeita toimintakohtauksia, mutta taisteleminen on jätetty vielä tässä avausosassa täysin minimiin. Kun tarina tuntuu muualta kopioidulta ja hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, on Rebel Moon - Part One: A Child of Firen katselu aika pitkäveteistä puuhaa. Snyderin leffaksi se on yllättävän lyhyt vain vähän päälle kahden tunnin kestossaan, mutta meno on niin raskassoutuista, että elokuvaa voisi luulla lähemmäs kolmen tunnin mittaiseksi. Loppuhuipennus sentään pistää hieman haisemaan, mutta eeppiseksi tarkoitettu taistelu kompastuu niin siihen, ettei katsojaa ole saatu piittaamaan hahmojen kohtaloista kuin myös siihen, että taisto on visuaaliselta anniltaan hämmentävän kehno.
Jos jossain Snyder yleensä onnistuu, niin visuaalisuuksissa, mutta myös sillä saralla Rebel Moon jättää kylmäksi. Netflix on selvästi syytänyt rahaa leffaan, mutta lopputulos näyttää silti keskeneräiseltä. Hetken aikaa Snyder oli pohtinut Rebel Moonin muuttamista videopeliksi ja ajoittain leffasta tuleekin mieleen PlayStation 3:n peli grafiikoidensa puolesta. Visuaaliselta puolelta löytyvät tietenkin Snyderin perisynnit. On ylidramaattisia hidastuksia, jotka menevät välillä jopa koomisuuden puolelle ja on ylidramaattista synkistelyä, joka sekin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja huvittuneisuutta kotisohvalla. Snyder on itse kuvannutkin elokuvan ja vaikka seassa on hyviä kameraotoksia, kuvia vaivaa myös ajoittain epätarkkuus ja kömpelö asettelu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat sentään kelvolliset. Äänimaailma tukee massiivista menoa jylinällään ja säveltäjä Tom Holkenborg kasvattelee musiikkejaan, kunnes ne ovat loppupäässä jo aikamoista pauhaamista.
Yhteenveto:Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on harmillisen kehno scifiraina, joka ei synnytä juuri mitään mielenkiintoa jo muutaman kuukauden päästä ilmestyvää jatko-osaa kohtaan. Pöyristyttävän mielikuvitukseton elokuva varastaa koko ajan muualta, lähtien Seitsemästä samuraista kopioidusta juonesta. Kun tarina on vielä jaettu kahteen leffaan, ei ykkösosa lopulta koostu muusta kuin jatkuvasta uusien hahmojen esittelystä. Hahmot ovat toinen toistaan persoonattomampia ja tylsempiä tyyppejä, joihin ei saa mitään tarttumapintaa ja joiden kohtalot eivät kiinnosta yhtään. Elokuvasta ei valitettavasti löydy edes kummoista viihdearvoa ja toiminta jää oudon vähäiseksi ja latteaksi. Kierrätetyn tarinan ja tylsien hahmojen kanssa elokuva on siis turhauttavaa ja pitkästyttävää katseltavaa, joka tuntuu ainakin puoli tuntia kestoaan pidemmältä. Zack Snyder on tehnyt tähän mennessä uransa huonoimman leffan. Kun efektit näyttävät vielä ajoittain täysin keskeneräisiltä, ei Snyder pysty pelastamaan katselukokemusta edes komeilla visuaalisuuksilla. Miehen vannoutuneimmille faneille Rebel Moon - Part One: A Child of Fire tarjoaa luultavasti nannaa, mutta muuten sanoisin, että tähän oman painonsa alle musertuvaan scifimekastukseen ei juuri kannata tuhlata aikaa. Elokuvasta pitäville tulee varmasti ilouutisena, että jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver julkaistaan Netflixissä jo 19. huhtikuuta 2024.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rebel Moon - Part One: A Child of Fire, 2023, Grand Electric, The Stone Quarry, Netflix
Pääosissa: Dave Bautista, Ella Purnell, Ana de la Reguera, Omari Hardwick, Nora Arnezeder, Matthias Schweighöfer, Garret Dillahunt, Tig Notaro, Raúl Castillo, Theo Rossi, Hiroyuki Sanada, Huma Qureshi, Samantha Win, Richard Cetrone ja Athena Perample
Genre: rikos, kauhu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 16
Army of the Dead on Zack Snyderin ohjaama uusi zombielokuva Netflixille. Snyder suunnitteli elokuvan idean jo pari vuotta esikoisleffansa, Kuolleiden aamunkoitto -uudelleenfilmatisoinnin (Dawn of the Dead - 2004) jälkeen. Universal Studiosin ja Warner Bros. Entertainmentin oli tarkoitus tehdä elokuva yhteistuotannolla ja Matthijs van Heijningen Jr:n oli määrä toimia ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin noin vuosikymmeneksi tuotantohelvettiin, kunnes Netflix osti filmin itselleen ja Snyder päätti itse ohjata sen. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja nyt Army of the Dead on julkaistu Netflixissä. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, sillä en kummemmin välittänyt Snyderin Kuolleiden aamunkoitosta, kun näin sen kymmenisen vuotta sitten, enkä myöskään pitänyt elokuvan trailerista, joka sai leffan vaikuttamaan täysin idioottimaiselta. Kuitenkin kun leffaa alettiin kehumaan, sen saatua ensi-iltansa Yhdysvalloissa viikko sitten, päätin antaa elokuvalle reilun mahdollisuuden ja katsoinkin Army of the Deadin heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.
Las Vegasin muututtua eristetyksi zombien valtakunnaksi, uhkarohkea ryhmä livahtaa muurien läpi kaupunkiin ryöstämään kymmeniä miljoonia dollareita kasinolta, ennen kuin Las Vegas räjäytetään ydinpommilla. Las Vegasissa ryhmä saa kuitenkin huomata, että tyhmiksi luullut zombit ovatkin kehittyneet...
Rahan perässä Las Vegasin zombiepidemian kohtaamaan lähtevään porukkaan kuuluvat ex-sotilas Scott Ward (Dave Bautista), hänen tyttärensä Kate (Ella Purnell), sahalla zombeja pilkkova Vanderohe (Omari Hardwick), mekaanikko Maria (Ana de la Reguera), pankkiholveihin murtautumiseen erikoistunut Dieter (Matthias Schweighöfer), Las Vegasiin usein livahtava Lily (Nora Arnezeder), kasinon vanha turvamies Martin (Garret Dillahunt), helikopterilentäjä Peters (Tig Notaro), somejulkimo Mikey Guzman (Raúl Castillo) ja hänen parinsa Chambers (Samatha Win), sekä Las Vegasin muureja vartioiva Cummings (Theo Rossi), eli aikamoinen määrä ihmisiä, joista arvaa heti monen olevan mukana lähinnä päätyäkseen elävienkuolleiden ruokalistalle. Hahmoista ainoat kiinnostavat ovat Bautistan ja Purnellin esittämä isä ja tytär, joiden välinen suhde on pahasti hajalla Las Vegasin zombiepidemian puhkeamisen myötä. Muillekin hahmoille yritetään kehitellä jonkinlaisia piirteitä tai konflikteja toistensa kanssa, mutta aika kömpelösti. Useasti leffa pääsi osoittamaan, kuinka vähän se saakaan välittämään näistä pahvisista hahmoista ja heidän ryöstöretkestään. Näyttelijät suoriutuvat hommastaan kelvollisesti, mutta Bautistaa lukuunottamatta yksikään ei toden teolla pääse vakuuttamaan.
Army of the Dead on onneksi parempi kuin elokuvan ensimmäinen traileri antoi mielestäni ymmärtää. Trailerissa ei tehty kunnolla selväksi, että zombit on saatu eristettyä Las Vegasiin muurien taakse, joten se jätti minut lähinnä ihmettelemään, että miksi ihmeessä zombimaailmanlopun aikana tapahtuisi tämän luokan ryöstö? Koko planeettaa uhkaavan zombimaailmanlopun aikana rahalle tuskin olisi enää kellään käyttöä, joten näin idean lähinnä hölmönä. Kuitenkin itse filmissä uhkarohkea ryöstöoperaatio perustellaan tarpeeksi järkevästi, jotta katsoja ymmärtää, miksi tämä tiimi lähtee kaikista vaarallisimpaan paikkaan miljoonien takia. Konsepti on veikeä, yhdistellessään zombikauhuilua pankkiryöstöön (tai tässä tapauksessa kasinon ryöstöön), mutta valitettavasti itse elokuva ei ole kovin ihmeellinen. Se on parempi kuin odotin, mutta odotukseni olivat hyvin matalat, joten jopa keskinkertainenkin raina tuntui positiiviselta yllätykseltä.
Elokuvan ongelmiksi koituvat sen tylsät hahmot, ailahteleva tunnelma, sekä ennen kaikkea leffan pituus.Army of the Deadilla on kestoa kaksi ja puoli tuntia ja siinä on ainakin se puoli tuntia liikaa. Jos hahmoista saataisiin aidosti kiinnostavia ja filmi pitäisi reipasta tahtia yllä, se voisi perustella pitkän kestonsa, mutta tällaisenaan leffa kaipaisi rohkeampaa tiivistämistä. Elokuva lähtee sähäkästi liikkeelle ja tarjoaa todella näyttävän ensimmäisen vartin, joka lupailee toimivaa zombimättöä, mutta sitten elokuva tuntuu jämähtävän junnaamaan paikoilleen lähes kolmeksi vartiksi, ennen kuin päästään vihdoin oikeasti Las Vegasiin. Sieltäkin löytyy omat laahaavat hetkensä, mutta kiinnostus palautuu, kun ruudun täyttävät vihdoin ruumiit ja veri. Paikoitellen jopa ihmettelin, että leffan ikäraja on "vain" K16, sillä niin rajun veriseksi meno välillä yltyy.
Viihdyttävää zombimättöä kaipaavat saavat kyllä haluamansa, mutta elokuvasta löytyy turhan paljon sitä ylimääräistä täytettä ja tilpehööriä sen ympäriltä. Jos jostain pidin todella paljon, niin Las Vegasiin muodostuneesta zombikulttuurista. Kaupungista löytyy yhden jos toisenlaisia eläviäkuolleita aina laahustavista idiooteista vauhdikkaisiin neroihin ja näitä kaikkia komentaviin alfoihin, jotka ovat kehittyneet huomattavasti fiksummiksi. Tämä zombien välille muodostunut dynamiikka on filmin parempaa antia ja siihen olisi voinut syventyä vielä paremmin. Zombien kuningas ja kuningatar tuntuvat paremmilta hahmoilta kuin suuri osa elävistä ja katsoja saattaa huomata kannustavansa heitä ryöstäjien sijaan. Nämähän ovat vain poloisia, nälkäisiä zombeja, joilla ei ole ruokaa, sillä epidemia onnistuttiin eristämään yhteen kaupunkiin. Ja siitä puheenollen... vaikka mukana onkin ihmisiä syöviä zombeja, koin koko leffan epärealistisimmaksi asiaksi, että Yhdysvallat olisivat saaneet täydellisesti eristettyä zombit yhteen ainoaan kaupunkiin, eikä virus olisi lähtenyt leviämään. Jostain syystä viimeisen puolentoista vuoden tapahtumat tosielämässä saavat tarttumaan tällaiseen hölmöyteen...
Leffalla tuntuu kuitenkin olevan vaikeuksia päättää, onko se hölmöä zombiviihdettä, vai yritetäänkö siinä tehdä vakavaa ihmisdraamaa. Elokuvan henki on hieman epätasainen ja tuntuu siltä, ettei ohjaaja Zack Snyder täysin tiennyt, millaisen filmistään haluaa. Army of the Dead pitää sisällään hyvin snydermaisia juttuja niin hyvässä kuin pahassa. Snyderilla on vuosia ollut vaikeuksia pitää leffansa lyhyinä, eikä tämä ole poikkeus. Lisäkestoa tuo mukaan melodramaattiset hidastusten käytöt. Kuitenkin Snyderin heikommissakin elokuvissa hänen onnistumisiinsa kuuluu, että sentään elokuvat näyttävät todella hyviltä kuvauksensa puolesta. Army of the Dead on kuitenkin todiste siitä, että vaikka Snyderilla onkin silmää näyttäville visuaalisuuksille, on parempi, jos joku muu kuvaa hänen elokuvansa. Snyder on nimittäin itse myös kuvannut filmin ja valitettavasti täytyy sanoa, että kameratyöskentely ei ole kaksista. Tarkennuksen käyttö on erittäin kömpelöä ja liian rajaavaa, tehden monista kuvista tylsiä. Usein suuri osa kuvasta on sumeaa mössöä, mitä vain pahentaa leffan ankean harmaa värimaailma. Vain yhdessä kohtaa elokuva tarjoaa kunnon väriloistetta, kun zombeja ammutaan pelikoneiden keskellä, mutta muuten filmi on visuaalisesti pienoinen pettymys.
Visuaalisesta puolesta kehut kuitenkin ansaitsee lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja erikoistehostetiimi. Lavasteilla ja efekteillä rakennettu ränsistynyt Las Vegas on näyttävä ilmestys. Zombien maskeeraukset ovat hienosti toteutetut ja jo niillä saadaan näkymään, minkä arvoisia kukin eläväkuollut on omassa kulttuurissaan. Paikoitellen tehosteista näkyy digitaalisuus, mutta esimerkiksi leffan zombieläimet toimivat erittäin passelisti. Äänitehosteet ovat hyvin rakennetut aseiden tulituksista zombiörinöihin. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse tekemään vaikutusta, sillä leffassa kuullaan niin paljon vanhempia kappaleita, kuten hyvin ennalta-arvattavasti käytetyt Viva Las Vegas ja Zombie, harmillisesti tosin cover-versioina.
Yhteenveto: Army of the Dead on keskinkertainen ja ennen kaikkea ylipitkä zombiraina, joka ei oikein osaa päättää, onko se hölmöä viihdettä, vai vakavasti otettavaa selviytymisdraamaa. Elokuvan henki on todella ailahteleva, eivätkä humoristisemmat hetket istu mukaan muuten ankeasti synkistelevässä Snyder-visiossa. Snyder ei valitettavasti taaskaan osaa tehdä elokuvastaan oikean pituista, vaan venyttää ohutta tarinaa äärimmilleen kahden ja puolen tunnin kestolla. Jatkuvasti voi huomata tuumivansa, että tästä ja tuosta olisi voinut napsaista sekunteja ja jopa minuutteja pois. Kesto ei välttämättä haittaisi, jos ryöstöretkelle lähtevät hahmot olisivat kiinnostavampia. Kun zombit pääsevät herkuttelemaan tunkeilijoilla, käy selväksi, kuinka vähän kenenkään kohtalo jaksaa kiinnostaa. Itse zombit ovat onneksi filmin parasta antia ja on kiehtovaa, kuinka leffa luo elävillekuolleille omaa kulttuuriaan. Zombimässäilyssä ei verta säästellä ja elokuva äityy paikoitellen todella roisiksi. Myös tekniseltä puoleltaan leffa on ailahteleva. Lavasteilla ja efekteillä on loihdittu hieno tuhoutunut Las Vegas, mutta sitten taas Snyderin kuvaus on paikoitellen aika kehnoa. Tarkennuksen kömpelö hyödyntäminen häiritsi itseäni vähän väliä. Pariin tuntiin tiivistettynä, tunnelmallisesti selkeämmällä linjalla ja paremmilla hahmoilla Army of the Dead voisi olla aidosti hyvä zombielokuva. Jo tällaisena se tarjoaa muutamat hyvät juttunsa, mutta pääasiassa se jää aika keskinkertaiseksi tekeleeksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens, Jamie Chung, Oscar Isaac, Carla Gugino, Scott Glenn, Malcolm Scott, Gerard Plunkett ja Jon Hamm
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12
Sucker Punch on Zack Snyderin ohjaama elokuva, mikä lähti liikkeelle hänen omasta villistä ideastaan. Snyder työsti tekstiään 2000-luvun alussa, mutta jätti sen hetkeksi tauolle, kun sai mahdollisuuden ohjata Watchmenin(2009). Watchmenin menestyksen myötä Snyder sai myytyä ideansa Warner Bros. -studiolle ja hän alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009, samalla kun Snyder teki toista elokuvaansa, animaatiota Legenda suojelijoista (Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole - 2010). Lopulta Sucker Punch sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, tuottaen vain juuri ja juuri budjettinsa takaisin, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat leffan lähes lyttyyn. Itse näin leffan pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä todella kummallisena kokemuksena. Katsoinkin filmin pian toistamiseen, ymmärtääkseni sitä paremmin, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Sucker Punchin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Rikkaille miehille tanssivat, mielisairaalaan vangitut nuoret naiset yrittävät keksiä pakokeinoa. Babydoll kokee näyn, mikä antaa naisille ohjeet pakoon, mutta se vaatii heidän yhteistyötä. Heidän täytyy löytää tietyt esineet, mitkä vaativat taistelua lohikäärmeitä, samuraita, zombeja ja robotteja vastaan.
Pakoa yrittävät viisi nuorta naista ovat Babydoll (Emily Browning), Sweet Pea (Abbie Cornish), Rocket (Jena Malone), Blondie (Vanessa Hudgens) ja Amber (Jamie Chung). Heistä kunnon hahmoksi voi kutsua oikeastaan vain Babydollia, joka on tarinan keskiössä ja jolle annetaan taustatarina. Sweet Pea, Rocket, Blondie ja Amber jäävät täysin pahvisiksi tapauksiksi, joille ei edes yritetä luoda kunnon persoonia tai syvyyksiä. He auttavat Babydollia ja siihen se oikeastaan jää. Hahmoista on vaikea välittää tai kiinnostua, kun heihin ei ole jaksettu panostaa. Tämän takia vaaratilanteet eivät tarjoa toivottua tunnereaktiota katsojassa. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta lopulta kaikki vakuuttavat vain toimintakohtauksissa. Kun naisviisikko etsii pakoon tarvittavia esineitä, he siirtyvät erilaisiin fantasiamaailmoihin, joissa heidän täytyy kohdata erilaisia vastuksia. Browning, Cornish, Malone, Hudgens ja Chung tykittävät vakuuttavasti menemään ja elokuva yrittää olla päheä naisten tähdittämä toimintafilmi, missä naiset vihdoin nousevat niskan päälle, mutta se kuitenkin epäonnistuu viestissään. Naisviisikko puetaan mahdollisimman paljastaviin ja seksikkäisiin asuihin, mikä saa leffan tuntumaan siltä, että toimintakohtaukset ovat pelkkiä himokkaiden nörttimiesten fantasioita. Snyder on haastatteluissa todennut, että elokuva toimisi kritiikkinä juurikin sellaisille miehille, mutta elokuva saa katsojan vain ajattelemaan, että Snyder on itse yksi himokas nörttimies muiden joukossa.
Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac mielisairaalaa johtavana Bluena, Carla Gugino naisia tanssimaan opettavana tohtori Gorskina ja Scott Glenn naisille fantasiamaailmoissa ohjeita antavana ja taistelussa auttavana miehenä. Glenn on oiva valinta tällaisen mentorin osaan, mutta Gugino ja Isaac eivät onnistu vakuuttamaan suorituksillaan. Isaac on hieman koominen yrittäessään olla uhkaava ja Guginon pöljä venäläiskorostus saa pyörittelemään silmiä.
Ei ole mikään ihme, että Sucker Punch aiheutti kummastuneen reaktion niin kriitikoissa kuin katsojissa - kuinka jotkut suorastaan vihaavat leffaa ja toiset jopa rakastavat sitä. Ei ole myöskään ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti lippuluukuilla, sillä näin kummallisen elokuvan on varmasti ollut vaikeaa löytää kohdeyleisönsä. Monet menevät katsomaan elokuvaa odottaen suurta fantasiatoimintaa ja vaikka leffasta toki löytyy sitä, on elokuvassa kyse täysin muusta. Ensimmäinen iso pettymys monille onkin varmasti ollut, että nämä eeppiset taistelut tapahtuvat naishahmojen mielten sisällä. Lisäksi leffa ei todellakaan ole tarinaltaan helpoimmasta päästä, joten en ihmettele sitä, että monet poistuivat teatterista pohtien, mitä hemmettiä juuri tuli katsottua? Leffa jättääkin tietyt jutut katsojan tulkinnan varaan. Toisaalta se on hyvä, sillä siten elokuva pysyy "elossa", kun sen todellisista merkityksistä keskustellaan vielä vuosia myöhemmin, mutta siihen vaadittaisiin sitä, että kyseessä oikeasti olisi hyvä elokuva.
Leffan saama kritiikki on helposti ymmärrettävää, sillä Sucker Punchista löytyy selkeitä virheitä, mitkä vesittävät sen potentiaalia huomattavasti. Kenties isoin ongelma on, kuinka tylsiä leffan päähahmot ovat, minkä takia heidän pakoyritykselleen ei lähde niin intensiivisesti mukaan kuin voisi toivoa. Elokuvan rakenne on myös hieman pökkelö, eikä Snyder ole oikein tiennyt, kuinka kertoa kiehtovaa ideaansa. Snyder on selvästi halunnut monimutkistaa hommaa äärimmilleen, mutta samalla saa kokonaisuuden hajoilemaan. Kritiikin lisäksi ymmärrän myös, miksi jotkut suorastaan rakastavat Sucker Punchia. Kyseessä on todella ainutlaatuinen, rohkea, voimakkaasti tyylitelty ja erikoinen teos, mikä ei päästä katsojaansa helpolla, eikä myöskään syyllisty perinteiseen Hollywood-meininkiin. Sen viehätysvoima on tavallaan suuri. Sucker Punch jakaakin tunteitani vahvasti kahtia, sillä samanaikaisesti ihailen elokuvaa, että myös harmittelen sen epäonnistumisia.
Elokuvantekijänä Zack Snyderiltä löytyy ehdottomasti silmää vahvoille visuaalisuuksille. Hän osaa tehdä upean näköistä jälkeä ja todistaakin sillä saralla kykynsä tässä leffassa monen monta kertaa. Etenkin toimintakohtauksissa Snyder pääsee tietty valloilleen. Hän kuljettaa katsojan ensimmäisen maailmansodan synkkiin ja räjähteleviin maisemiin, keskiaikaiseen linnaan örkkien ja lohikäärmeiden sekaan, sekä futuristiseen junaan täynnä soturirobotteja. Taistelut ovat komeaa katsottavaa, mutta jokainen niistä on hieman liian pitkä. Itse asiassa jokainen tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä, etenkin kun niitä vaivaa tietty musiikkivideomaisuus. Paikoitellen ne myös tuovat mieleen videopelit, joita ei kuitenkaan pääse itse pelaamaan. Idealtaan taistot ovat kuitenkin kiehtova ja omaperäinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.
Sucker Punch on läpikotaisin erittäin upealta näyttävä elokuva, jos ei lasketa joitain erikoistehosteita, jotka eivät ole vanhentuneet kovinkaan hyvin kymmenen vuoden aikana. Kuvaus on erinomaista ja kameraa hyödynnetään häikäisevän mestarillisesti pitkin leffaa. Peilin sisään kulkevat kamera-ajot, näyttävät laajakuvat taistelun keskeltä, sekä huikean hyvin syvyyttä hyödyntävät otokset tekevät leffasta aikamoista silmäkarkkia. Värimaailmakin on tarkoin suunniteltu ja valaistus on taidokasta myös. Lavasteet ovat hienot ja ääniefektit tykittelevät mahtipontisesti. Musiikit jumputtavat voimakkaasti pitkin leffaa. Osa kappaleista istuu täydellisesti mukaan ja jotkut taas häiritsevät oudosti. Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se olisi pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Kyllähän tästä sisältöä löytyy, mutta harmillisen heikosti kirjoitettuna.
Elokuvasta on olemassa noin 18 minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Yhdysvalloissa Blu-raylla. Mukana on niin pidennettyjä kohtauksia, joita täytyi ikärajasyistä typistää teatterijulkaisua varten kuin myös kokonaan uusia kohtauksia. Leffan alkupäässä on esimerkiksi isomman luokan show klubilla, minkä lisäksi mm. taistelu örkkejä vastaan kestää kauemmin. Mukana on myös seksikohtaus, mitä leikattiin yhä vain uudestaan lyhyemmäksi teatterijulkaisua varten, kunnes se typistettiin lähes kokonaan pois alkuperäisestä filmistä.
Yhteenveto: Sucker Punch on kiehtova, mutta harmillisen epätasainen elokuva, joka niin ylpeilee kuin kompastelee oman outoutensa vuoksi. Sen tarina on erikoinen ja monisävyinen, mutta samalla se myös jättää kylmäksi kompuroivan ohjauksensa takia. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka tylsiä leffan päähenkilöt ovat, jolloin heidän pakosuunnitelmansa ei koukuta niin hyvin kuin voisi toivoa. Näyttelijäviisikko Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens ja Jamie Chung tekevät parhaansa rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät aika latteiksi. Hahmoissa epäonnistutaan myös siinä, kuinka leffa yrittää muka kritisoida naishahmojen seksualisoimista seksualisoimalla itse viisikon. Vaikka fantasiatoimintakohtaukset ovatkin monin tavoin vaikuttavaa antia, niitä vaivaa tietty musiikkivideon ja videopelin tunnelma. Ja kun ne vielä tapahtuvat hahmojen mielen sisällä, ei niistä löydy erityistä jännitettä ja jokainen toimintakohtaus tuntuu edellistä pitkäveteisemmältä. Tiettyjä kehnosti ikääntyneitä erikoistehosteita lukuunottamatta filmi on aikamoista silmäkarkkia visuaalisesti. Zack Snyder osaa tehdä elokuvistaan näyttävän näköisiä, mutta sisältö ontuu turhauttavasti. Ymmärrän, miksi jotkut rakastuvat Sucker Punchiin ja miksi toiset taas inhoavat sitä. Itseäni samanaikaisesti kiehtoo että ärsyttää sen katsominen. Kyseessä onkin oikein tosissaan sellainen filmi, joka pitää vain itse kokea, että uppoaako tämä sekopäinen tykittely vai ei.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sucker Punch, 2011, Warner Bros., Legendary Entertainment, Lennox House Films, Cruel & Unusual Films
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ray Fisher, Ezra Miller, Jason Momoa, Henry Cavill, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Amy Adams, Joe Morton, J. K. Simmons, Willem Dafoe, Amber Heard, Diane Lane, Connie Nielsen, Peter Guinness, Zheng Kai, Karen Bryson, Harry Lennix, Jesse Eisenberg, Joe Manganiello, Ray Porter ja Jared Leto
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 4 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
Zack Snyderin ohjaama DC Comicsin sarjakuviin perustuva Superman-elokuva Man of Steel (2013) oli iso menestys, joten tuotantoyhtiö Warner Bros. päätti ryhtyä tosissaan kehittelemään elokuvauniversumia, joka kilpailisi Marvelin leffojen kanssa. Snyder työstikin oman visionsa, miten tarinaa kuuluisi jatkaa. Muutamien tuotannollisten töyssyjen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli taloudellisesti hitti, mutta jakoi niin fanit kuin kriitikot kahtia. Pian sen ilmestymisen jälkeen Snyder kuvasi supersankariryhmästä kertovaa Justice League -filmatisoinnin. Noin 90-prosenttisesti valmiina Snyder esitteli elokuvaansa studiopomoille, jotka kuitenkin kokivat elokuvan todella ongelmalliseksi ja aivan liian pitkäksi. Marvelin The Avengers -elokuvan (2012) ohjannut Joss Whedon pyydettiin kirjoittamaan elokuvaa uudestaan ja Snyderin oli määrä ohjata uudet kohtaukset. Tragedia kuitenkin iski, kun Snyderin tytär Autumn teki itsemurhan maaliskuussa 2017, minkä vuoksi surun musertama Snyder päätti jättää projektin. Whedonille annettiin täysi vastuu elokuvan viimeistelystä ja hän muokkasikin käsikirjoitusta voimakkaasti ja kuvasi lähes koko elokuvan uudestaan. Whedonin Justice League julkaistiin marraskuussa 2017 ja se tuomittiin niin fanien kuin kriitikoiden toimesta sekasotkuksi. Elokuvan budjetti oli myös paisunut niin suureksi, että jopa lähes 660 miljoonan dollarin lipputuloilla se todettiin taloudelliseksi flopiksi. Pian julkaisun jälkeen alkoi liikkua huhuja, että Snyderin leikkausversio olisi yhä olemassa ja se vaatisi vain viimeistelyjä, jotta sen voisi julkaista. Näin alkoikin fanien toimesta #ReleaseTheSnyderCut -someliike, jossa vaadittiin Warner Brosia julkaisemaan Snyderin alkuperäinen versio elokuvasta. Jopa näyttelijät ja kuvausryhmäläiset liittyivät joukkoon. Muutaman vuoden ajan Warner Bros. väitti vastaan ja näyttikin hyvin epätodennäköiseltä, että Snyderin leikkausta julkaistaisiin. Vuonna 2019 Snyder alkoi puhua siitä, että leikkausversio on kuin onkin olemassa. Lopulta Warner Bros. heltyi fanien vimmaan ja teki diilin Snyderin kanssa elokuvan viimeistelystä. Siitä huolimatta, että teatteriversio oli tehnyt pahaa tappiota studiolle, Warner Bros. suostui antamaan yli 30 miljoonaa dollaria Snyderin version viimeistelyyn. Alunperin Snyderin version puhuttiin tulevan neliosaisena minisarjana, mutta lopulta Snyder päätti esittää sen yhtenä pitkänä elokuvana. Nyt Zack Snyder's Justice League -nimen saanut teos on vihdoin ja viimein ilmestynyt HBO-palveluihin ympäri maailman ja minun täytyy tunnustaa, etten olisi uskonut päivän koittavan. Monet asiat tuntuivat sotivan sitä vastaan, että Warner Bros. suostuisi antamaan lisärahoitusta heikosti menestyneen leffan uudelleenleikkaukseen, mutta fanien voima osoitti lopulta luulot vääriksi. Itselleni on muodostunut ristiriitainen suhde Snyderin edellisiin DC-leffoihin ja sen perusteella en edes innostunut, kun hänen Justice League -leikkauksen ilmoitettiin ilmestyvän. Mielenkiinnolla halusin kuitenkin nähdä, millainen Snyderin alkuperäinen visio on ja onko lopputulos pitkän fanivaatimuksen arvoista, vai onko kyseessä jopa Whedonin versiota heikompi tekele...
Tähän väliin haluan huomauttaa, että arvostelu on kirjoitettu sillä ajatuksella, että lukija on nähnyt vuonna 2017 julkaistun Justice League -elokuvan ja arvio tulee erityisesti keskittymään kahden version lukuisiin eroihin ja muutoksiin. Älkää kuitenkaan huoliko, uusia lisäyksiä en paljasta.
Supermanin kuoleman jälkeen Bruce Wayne ryhtyy kokoamaan sankareiden ja jumalten ryhmää taistelemaan pahaa Steppenwolfia vastaan, joka etsii emolaatikoita, joiden sisältämällä voimalla voisi tuhota koko Maan.
Zack Snyder's Justice Leaguen hahmogalleria on hyvin samanlainen kuin vuoden 2017 versiossa, mutta siitä löytyy myös useita hahmoja, jotka eivät ole mukana siinä, joten jätän heidät mainitsematta ja teille yllätykseksi. Itse Justice League -ryhmä koostuu tietty miljonääri Bruce Waynesta eli Batmanista (Ben Affleck), amatsonisoturi Diana Princestä eli Wonder Womanista (Gal Gadot), supernopeasta Barry Allenista eli Flashista (Ezra Miller), ihmisrobotti Victor Stonesta eli Cyborgista (Ray Fisher), atlantislaisesta Arthur Currysta eli Aquamanista (Jason Momoa), sekä Kal-Elistä eli Clark Kentistä eli Supermanista (Henry Cavill). Uskoisin, ettei kenellekään tätä lukevalle tule yllätyksenä, että Superman on mukana, vaikka hahmo kuolikin Batman v Superman: Dawn of Justicen lopussa. Ja trailerit katsoneet tietävät myös, että hahmo pukeutuu tällä kertaa mustaan pukuun perinteisen sinipunaisen asun sijaan. Cavill synkisteleekin roolissaan eri tavalla kuin vuoden 2017 versiossa ja samaa tekee myös Affleck Batmanina. Kun vuoden 2017 versiossa supervoimaton Batman tuntui turhalta köysipyssynsä kanssa, tässä hänelle löytyy kunnolla käyttöä ja hän keksii keinot pärjätäkseen yli-ihmisiä vastaan. Wonder Woman on toiminnassa mukana, mutta jää paikoitellen hieman sivuun - kenties koska hän oli juuri saanut oman elokuvansa vuonna 2017, ennen kuin tämän oli tarkoitus ilmestyä. Vuoden 2017 versiossa lähinnä komediallisen sivuhahmon roolin omaksunut Flash nousee huomattavasti merkittävämpään osaan. Yllättäen myös Cyborg saa huomattavasti enemmän ruutuaikaa ja hahmoon syvennytään paljon paremmin. Cyborg oli mielestäni vuoden 2017 versiossa ryhmän tylsin hahmo, mutta tässä hänestä saadaan paljon enemmän irti. Ei olekaan ihme, että näyttelijöistä erityisesti Fisher on osoittanut sosiaalisessa mediassa vihaansa vuoden 2017 versiota kohtaan. Harmikseni Aquaman jää tällä kertaa porukan tylsimmäksi tapaukseksi. Momoa saa pari tähtihetkeä, mutta itse hahmo tuntuu olevan vähän siellä sun täällä. Katsojan on helpompi ymmärtää hahmon sisäistä ristiriitaa, jos on nähnyt vuoden 2018 Aquaman-leffan, muuten hahmon juonikuviot tuntuvat todella sekavilta.
Vastaansa supersankarit saavat toisesta maailmasta saapuvan Steppenwolfin (Ciarán Hinds), joka oli pelkkä vitsi vuoden 2017 versiossa. Surkeasti animoitu, koomisen näköinen ja tylsiä pahismonologeja suoltava Steppenwolf on tässä korvattu huomattavasti uhkaavammalla tuhoajalla, joka on jopa aika häijy vastus sankareille. Hahmoa myös saadaan syvennettyä hieman antamalla tälle motiivi, miksi hän seuraa vieläkin häijympää ja julmempaa pahaa olentoa, Ray Porterin näyttelemää Darkseidiä. Hahmosta voisi saada vieläkin enemmän irti, mutta jo tällaisenaan uusi Steppenwolf on huomattava parannus siihen vuoden 2017 kammotukseen verrattuna.
Jos luulit, että Zack Snyder's Justice League olisi vain pidennetty versio vuoden 2017 Justice Leaguesta, olet pahasti erehtynyt. Toki juoni on periaatteessa sama ja mukana on muutamia samoja kohtauksia, mutta pääasiassa tämä on hyvin erilainen filmi. Tunnelma ja tarinan rakenne ovat täysin erilaiset ja mukana on hahmoja, juonikuvioita ja käänteitä, joita ei ollut lainkaan mukana vuoden 2017 versiossa. Ja kun sanoin, että näissä kahdessa versiossa on muutamia samoja kohtauksia, minä todella tarkoitan vain muutamia. Jopa ne muutamat muuttuvat jossain kohtaa joko pidemmiksi tai sitten ne on eri lailla leikattu tässä Snyderin versiossa. Versioista löytyy hyvin samanlaisia kohtauksia, joista kuitenkin huomaa, että vuoden 2017 versiossa ne ovat uudelleen kuvattuja, sillä niissä on paljon erilaisuuksia. Esimerkiksi heti alussa, kun Bruce Wayne matkustaa värväämään Aquamania ryhmään, kohtaus kulkee toisaalta hyvin samalla tavalla eteenpäin, mutta keskustelu on täysin eri sanasta sanaan. Jos pidit kovasti Brucen vitsistä "kuulin, että osaat puhua kaloille", varaudu pettymykseen, sillä sitä ei tästä versiosta löydy.
Yllättävää kyllä, Zack Snyder's Justice Leaguesta löytyy paljon vitsejä, jotka varmasti monet olettivat kuuluneen vain Whedonin versioon. Synkän ja lähes huumorittoman Batman v Superman: Dawn of Justicen jälkeen Warner Bros. antoi Whedonille tehtäväksi tehdä Justice Leaguesta humoristisempi elokuva, mutta nähtävästi jo Snyder oli monien vitsien takana. Enää Flash ei kummastele brunssin merkitystä tai ihmettele Batmanin lepakkoluolaa, mutta voitte olla varmoja, että mukaan mahtuu useita myötähäpeällisiä yrityksiä olla hauska. Vaikka Zack Snyder's Justice League onkin tummasävyisempi kuin vuoden 2017 versio, ei se silti ole samaa synkistelyä kuin Batman v Superman: Dawn of Justice. Elokuvan vallitsevana teemana on toivo ja se, että jos sankarit tekevät yhteistyötä, he voivat saavuttaa mitä vain. Snyderin tuttuun tyyliin voimakkaalta ylidramaattisuudelta ei kuitenkaan vältytä.
Vaikka kokonaisuutena Zack Snyder's Justice League on vuoden 2017 versiota parempi tekele jo ihan vain yhtenäisemmän vision ansiosta, täytyy tunnustaa, että vuoden 2017 versiossa on onnistumisia, joita tämä filmi kaipaisi. Isoin juttu on, että Supermanin kuoleman jälkimeininkeihin uppouduttiin enemmän ja paremmin vuoden 2017 versiossa. Vaikka varmasti jokainen arvasi, että Superman palaa takaisin henkiin tavalla tai toisella, vuoden 2017 versio onnistui paljon paremmin esittelemään synkentyneen maailman, jonka suurin sankari on poissa ja joka tekee nyt surutyötä. Kuvat ympäri maailman eri lokaatioista, joissa ihmiset ovat kerääntyneet kunnioittamaan menehtynyttä sankariaan, ovat nyt poissa ja koin sen isoksi miinukseksi. Toinen juttu, minkä vuoden 2017 versio tekee paremmin, on se, kuinka siinä pohjustetaan alusta asti tulevaa pahuutta. Vaikka sen version Steppenwolf onkin surkuhupaisa pettymys, tiettyä jännitettä ja uhkaa kasvatellaan siinä taidokkaammin. Zack Snyder's Justice League tekee yllättävänkin vähän sen jännitteen rakentamisen eteen.
Se vähäinenkin jännite rakoilee jatkuvasti elokuvan aikana, sillä Snyderinkin leikkausversio ontuu pahasti. Jos ette vielä tienneet, Zack Snyder's Justice Leaguella on kestoa hurjat 4 tuntia ja 2 minuuttia. Ja valitettavasti minun on pakko sanoa, että se on aivan liikaa. Sentään leffa on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin elokuvan voi halutessaan katsoa pienemmissä pätkissä. Silti elokuvassa on useita pidempiä osioita, jotka laahaavat ja aina silloin tällöin huomasin tylsistyneeni leffaa katsoessa. Ja kun kyseessä on supersankarifilmi, jossa nähdään mm. Batman, Superman ja Wonder Woman, on surullista sanoa, että pitkästyin. Siinä, missä vuoden 2017 versio kiirehti aivan liikaa, tämä Snyderin versio oikein venyttämällä pitkittää kohtauksia äärimmilleen. Toki keston myötä filmi saa hengittää enemmän, mutta siinä on myös paljon juttuja, joita olisin itse suosiolla jättänyt leikkaushuoneen lattialle. Molemmissa versioissa nähdään alkupäässä kohtaus, jossa Wonder Woman taistelee pientä terroristijoukkoa vastaan ja vaikka se tuokin edes jotain toimintaa ensimmäiseen puoleentoista tuntiin (elokuvassa on yllättävän vähän toimintaa), on se kohtauksena lopulta täysin merkityksetön tarinan kannalta.
Molempien leikkausversioiden suureksi ongelmaksi koituu se, että elokuvan pitää toimia myös esittelynä Flashille, Cyborgille ja Aquamanille. Vaikka Flashia muutetaan siedettävämpään suuntaan ja Cyborg saa enemmän lihaa luidensa ympärille (vai pitäisikö sanoa metallia ihonsa päälle), Snyderinkin versiosta huokuu se, että kolmikko olisi kaivannut omat elokuvansa ennen tämän julkaisua. Whedonin versio saattoi olla hätiköity uudelleenkuvaustensa ja -leikkauksensa takia, mutta Snyderin version kohtaloksi koituu DC:n elokuvauniversumin hätäinen rakentelu. Tietyissä hetkissä olisi enemmän painoarvoa, jos hahmot olisivat saaneet soololeffansa etukäteen. Vuonna 2021 tätä versiota katsoessa Aquaman hyötyy siitä, että hän sai oman filminsä vuonna 2018. Mutta kun miettii, että tämän Snyderin leikkauksen piti ilmestyä vuonna 2017 ennen Aquaman-leffaa, olisi toteutus kompastunut silti.
Jos jotain erityisen onnistunutta Zack Snyder's Justice Leaguesta pitää sanoa, niin sen lopputaistelu on huomattavasti parempi, viihdyttävämpi, innostavampi ja jännittävämpi kuin vuoden 2017 versiossa. Tiimin ryhmädynamiikka toimii iskevämmin ja on vaikuttavampaa nähdä heidät taistelemassa yhdessä Steppenwolfia ja tämän joukkoja vastaan. Steppenwolfkin tuntuu kovemmalta vastukselta ja mukana on ratkaisuja, jotka saavat fanit varmasti innostumaan. Ainoa, mikä taistelua latistaa on se, ettei se onnistu välittämään tunnetta maailmanluokan tuhon mahdollisuudesta. Tähän vaikuttaa paljon se, ettei taistelussa nähdä lainkaan sivullisia, jotka joutuisivat taiston uhriksi. Vaikka Man of Steelin lopputaistoa onkin kritisoitu liiallisesta massiivisuudesta ja tuhopornosta, se sentään herätti tunteen siitä, että Maa on oikeassa vaarassa ja katsoja saatiin jännittämään paremmin Supermanin onnistumisen puolesta.
Lisäkritiikiksi Zack Snyder's Justice Leaguelle voi myös antaa sen, kuinka paljon se antaa painoarvoa fanipalveluksille, joita vain näiden leffojen kautta DC-maailmaan tutustuneet eivät välttämättä voi hoksata. Batman v Superman: Dawn of Justicen tavoin mukana on kohtauksia, repliikkejä ja yksityiskohtia, jotka toimivat mahtavina silmäniskuina faneille, mutta joista moni muu ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Tämäkin leffa sisältää juttuja, jotka elokuva esittää merkittävinä, mutta ne voi ymmärtää vain, jos tietää etukäteen paljon alkuperäisistä sarjakuvista. Monen katsojan täytyy ryhtyä tutkimaan Wikipediaa sun muita sivustoja leffan jälkeen, jotta tietyt jutut käyvät järkeen. Niihin kun ei vastauksia löydy DC:n muista näytellyistä elokuvista. Zack Snyder's Justice League on juurikin fanituote DC-fanilta DC-faneille. Jo nyt on selvää, että useamman vuoden ajan elokuvan perään kyselleet fanit saavat juuri sitä, mitä halusivatkin ja voivat vihdoin olla tyytyväisiä. Olen iloinen heidän puolestaan ja mielestäni on hienoa, että fanien voima on saanut jotain tällaista aikaiseksi. Olisin toki vielä iloisempi, jos voisin kuulua samaan joukkoon, mutta mielestäni Zack Snyder's Justice League on lopulta aika keskinkertainen ja ainakin tunnin liian pitkä filmi.
Elokuvan teknisistä puolista minun täytyy nostaa vielä esille kolme juttua. Ensinnäkin elokuva on jostain syystä haluttu esittää lähes neliön muotoisessa 4:3-kuvasuhteessa, eikä kuva siis täytä koko televisioruutua ilman zoomaamista. Jotkut sanovat, että kuvasuhde on tällainen mahdollista IMAX-julkaisua varten, mutta omaan silmään se näytti siltä kuin leffa olisi tehty Instagramiin tai vanhaan kuvaputkitelevisioon. Vaikka välillä silmä tottuukin kuvaan, koin neliömäisen kuvan jatkuvasti todella häiritseväksi. Toiseksi elokuvan erikoistehosteiden taso on aika vaihtelevaa. Steppenwolf näyttää hyvältä ja mukana on useita tyylikkäitä efektejä, mutta seassa on myös viimeistelemättömiltä näyttäviä juttuja, sekä joitain tehosteita, jotka ovat kuin PlayStation 3:n videopeleistä. Asiaa ei auta HBO:n kuvanlaatu, joka muuttuu hieman suttuisammaksi aina, kun ruudulla tapahtuu paljon. Kolmanneksi vaikka onkin kiinnostavaa, että vuoden 2017 version musiikkien säveltäneen Danny Elfmanin sijaan Zack Snyder's Justice Leaguen musiikeista vastaa Tom Holkenborg ja siten leffa on jo pelkästään musiikeiltaan täysin erilainen, Holkenborgin työ ei ole kovin kummoista. Hans Zimmerin mahtipontisen työn jälkeen Man of Steelissä ja Batman v Supermanissa, Holkenborgin jumputukset ovat aika tylsää taustameteliä. Mukaan mahtuu tuttuja melodioita viime filmeistä, kuten Wonder Womanin tykittelevä tunnusmusiikki, mutta jostain syystä Holkenborg korvaa sitäkin jatkuvasti yhä vain ärsyttävämmäksi muuttuvalla kuorolla.
Yhteenveto:Zack Snyder's Justice League täyttää varmasti elokuvan perään useamman vuoden kyselleiden fanien toiveet ja unelmat, mutta filminä se on silti aika keskinkertainen, aivan liian pitkä ja epätasainen raina. Neljän tunnin kesto ei tunnu perustellulta, vaikka filmin täytyykin toimia kolmen sankarin esittelyelokuvana. Kestoa on venytetty äärimmilleen ja aina välillä itse huomasin tylsistyväni. Vaikka filmi on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin sen voi katsoa lyhyemmissä osissa, on katselukokemus silti raskas. Tarinankerronta on edelleen aika ontuvaa ja paikoitellen tuntuu, ettei juoni millään etene. Elokuva pääseekin vauhtiinsa vasta erittäin mainiossa lopputaistelussa. Leffasta löytyy omat onnistumisensa ja erityisesti Cyborg ja Steppenwolf ovat hahmoina huomattavasti parempia kuin vuoden 2017 versiossa. Silti vuoden 2017 versiosta löytyy omat onnistumisensa, jotka tästä uupuvat. Jännitettä ei oikein rakenneta alkupäässä lainkaan, eikä Supermanin kuoleman aiheuttanutta muutosta maailmassa esitellä tällä kertaa. Tekninen puoli heittelee laadukkuudeltaan ja elokuva sisältää niin epätasaisia erikoistehosteita, häiritsevän kuvasuhdekikkailun kuin myös jopa ärsyttävää kuorohoilotusta aina, kun Wonder Woman tai joku muu amatsoni tekee jotain. On toki hienoa nähdä Zack Snyderin elokuva vihdoin ja viimein kunnolla, ja olenkin iloinen siitä, että fanien pitkä yhteistyö tuotti näin suuren tuloksen. Zack Snyder's Justice Leaguen ilmestyminen on elokuvahistoriallisesti merkittävä juttu, mutta itse leffa jätti minut aika kylmäksi. Lopussa se lupailee huomattavasti mielenkiintoisemmasta jatko-osasta, mutta saa nähdä, tuleeko sitä koskaan. Snyder on todennut, että tämän filmin viimeistely jäi hänen viimeiseksi työkseen DC-elokuvien parissa, mutta tämän elokuvan olemassaolo jo tarkoittaa sitä, että koskaan ei voi tietää, mitä saatamme tulevaisuudessa nähdä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Zack Snyder's Justice League, 2021, DC Films, DC Entertainment, Atlas Entertainment, HBO Max, Warner Bros. Pictures, Warner Bros., Warner Max, The Stone Quarry, RatPac-Dune Entertainment
Ohjaus: Zack Snyder Pääosissa: Jim Sturgess, Emily Barclay, Ryan Kwanten, David Wenham, Anthony LaPaglia, Helen Mirren, Geoffrey Rush, Hugo Weaving, Joel Edgerton, Adrienne DeFaria, Miriam Margolyes, Sam Neill, Angus Sampson, Leigh Whannell ja Essie Davis Genre: animaatio, seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 12
Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, eli suomalaisittain Legenda suojelijoista perustuu Kathryn Laskyn kirjasarjaan Guardians of Ga'Hoole (2003-2013). Warner Bros. -studio hankki elokuvaoikeudet Laskyn kirjoihin vuonna 2005 ja päätti tehdä elokuvasovituksen, mikä yhdistäisi kirjasarjan kolme ensimmäistä teosta, The Capturen (2003), The Journeyn (2003) ja The Rescuen (2004). Animointi alkoi ja lopulta Legenda suojelijoista sai maailmanensi-iltansa 23. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, eikä se ihan ollut toivottu menestys, vaikka tienasikin 140 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa teattereissa, vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin vuokralta. En pitänyt elokuvasta, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, pohdin ja pähkäilin, kunnes lopulta päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlan kunniaksi.
Pöllöjen maassa nuoret pöllöveljekset Soren ja Kludd siepataan ja viedään vangeiksi Ylväille tornipöllöille. Kun Kludd haluaa liittyä Ylväiden riveihin sotilaana, Soren taas suunnittelee pakoa Ga'Hooleen, löytääkseen legendaariset suojelijat, ainoat pöllöt, jotka voisivat pysäyttää Ylväät.
Pöllöveljekset Soren (äänenä Jim Sturgess) ja Kludd (Ryan Kwanten) ovat hyvin erilaiset persoonat. Soren uskoo hyvyyteen ja siihen, että täytyy tehdä, mikä on oikein, minkä vuoksi hän ihaileekin legendaarisia suojelijapöllöjä, kun taas Kludd synkistellen on sitä mieltä, että jokaisen täytyy tehdä, mitä vaaditaan selviytymiseen, eikä edes usko suojelijoiden olemassaoloon. Soren on kelpo päähenkilö, jollaisia on totuttu näkemään seikkailutarinoissa. Hän lähtee matkalleen normaalina ja pelokkaana, mutta matkan varrella hänestä tehdään kunnon sankari. Kludd voisi olla mielenkiintoinen, valitessaan toisen tien, mutta harmillisesti hahmo on niin kehnosti kirjoitettu, ettei hänen vajoamisesta pahojen tielle jaksa välittää. Sorenin ja Kluddin perheeseen kuuluvat myös isä Noctus (Hugo Weaving), äiti Marella (Essie Davis), sekä sympaattinen pikkusisko Eglantine (Adrienne DaFaria). Lasten hoitajana toimii herttainen käärme, rouva Plithiver (Miriam Margolyes).
Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha ja häijy Rautanokka (Joel Edgerton), tätä uskollisesti seuraava Nyra (Helen Mirren), ilkikuriset pöllöveljekset Jutt ja Jatt (Angus Sampson ja Leigh Whannell), hömelö Tonkija (David Wenham) ja tämän ystävä Yönkajo (Anthony LaPaglia), lentämistä Sorenille opettavat Grimble (Weaving) ja Ezylrub (Geoffrey Rush), sekä pieni pöllötyttö Gylfie (Emily Barclay), joka on myös siepattu ja joka ryhtyy suunnittelemaan Sorenin kanssa pakoa. Hahmogalleria ei erityisemmin onnistu vakuuttamaan ja muutamat mahtinäyttelijät (Weaving, Mirren ja Rush) valuvat täysin hukkaan mitäänsanomattomien hahmojen kanssa. Edgerton sentään onnistuu luomaan jonkinlaista uhkaavuutta Rautanokkaan, joka jää kuitenkin todella yhdentekeväksi roistoksi.
Valitettavasti mielipiteeni Legenda suojelijoista -elokuvasta ei muuttunut parempaan suuntaan, muttei toisaalta huonompaankaan. Kyseessä on sama laimea seikkailuraina, minkä parissa tylsistyin yhtä lailla noin kuusi vuotta sitten. Elokuva kuvittelee olevansa suuri ja upean eeppinen teos, mutta mitäänsanomattomien hahmojen ja monta kertaa nähdyn sankaritarinan (tällä kertaa vain pöllöillä kerrottuna) takia se vajoaa vain pitkäveteiseksi. Seikkailuhenkeä ei löydy, eikä elokuva millään nappaa mukaansa. Itse asiassa huomasin tylsistyväni jo ennen kuin leffaa oli kulunut puoli tuntia. Kestoa elokuvalla on yhteensä vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta se tuntuu huomattavasti pidemmältä. Mahtipontisiksi tarkoitetut kohtaukset ovat äärimmäisen latteita ja huumori on lähinnä kiusallista.
Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on se, että se on aivan liian synkkä lapsille, mutta se on myös liian lapsellinen aikuisille. Lopputulos on kummallinen väliinputoaja, joka jättää suuren osan katsojistaan kylmäksi. Hassuttelevat pöllöt saavat vanhemmat pudistelemaan päätään myötähäpeän takia, mutta sitten taas rajuiksi äityvät taistelut saavat lapset jännittämään ehkä liikaakin. Kenelle tämä elokuva on tehty? Kenties kirjasarjan fanit saavat tästä jotain irti tai suuresti pöllöjä rakastavat. Vaikka pöllöjen lentokohtaukset ovat tyylikkäitä visuaalisesti ja niiden kynsiä käytetään yllättävänkin hurjasti hyödyksi taisteluissa, jäävät linnut silti hieman tylsiksi. Kaikki elokuvassa jää parhaimmillaan puolitiehen. Legenda suojelijoista ei koskaan ota tuulta siipiensä alle, jolloin loppupään surullisiksi tarkoitetut kohdat eivät hetkauta, eikä suuri pöllötaistelu innosta. Lopuksi elokuva jättää tietyt jutut vielä auki mahdollista jatko-osaa varten, mutta kun itse puuduin jo tässä leffassa ennen puolta väliä, on turha odottaa, että minulta löytyisi minkäänlaista kiinnostusta katsoa toista tällaista.
Elokuvan visuaalinen puoli on ehdottomasti sen parasta antia.Legenda suojelijoista näyttää todella hyvältä. Sen animaatiolaatu on paikoitellen niinkin erinomaista, että katsoja jopa unohtaa sen olevan animoitu. Pöllöjen sulat erottuvat selvästi ja maisemat ovat upeat. Kohtaus, missä pöllöt lentävät myrskyssä, on henkeäsalpaavan kaunis. Onkin harmi, etteivät käsikirjoitus ja ohjaus yllä lähellekään animaation tasoa. Kun ohjaaja Zack Snyder onnistuu jossain, hän todella onnistuu. Sen osoitti hänen vuotta aiemmin ilmestynyt sarjakuvafilmatisointinsa Watchmen(2009). Harmi vain, että hänen filmografiansa on kuitenkin täynnä lähinnä keskinkertaisuutta ja Legenda suojelijoista taitaa olla hänen heikoin teoksensa. Snyderilla on vahvaa silmää upealle toteutukselle ja hän kyllä osaa käyttää hidastuksia (kenties liiallisuuksiinkin asti), mutta hänen ohjauksensa tässä on muuten kömpelöä. David Hirschfelderin säveltämät musiikitkaan eivät oikein vakuuta, mutta on äänimaailma muuten tarpeeksi mainio, tukeakseen visuaalisuuksia.
Yhteenveto:Legenda suojelijoista on visuaalisesti erittäin vaikuttava ja upea, mutta muuten täysin laimea ja tylsä tekele. Elokuva ei millään onnistu nappaamaan mukaansa, eikä liiankin tavanomainen kertomus jaksa innostaa. Vähän yli puolentoista tunnin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Vaikka pöllöidea on ajatuksen tasolla mielenkiintoinen, ovat hahmot erittäin mitäänsanomattomia, eikä heidän matkastaan jaksa kiinnostua. Siten myös emotionaalisiksi tarkoitetut hetket lässähtävät kaiken muun ohella. Hienot näyttelijätkin menevät hukkaan. Tunnelmaltaan filmi on äärimmäisen epätasainen ja on vaikea sanoa, kenelle se on tarkoitettu. Aikuisilla elokuva on nolon lapsellinen, mutta lapsille liian synkkä ja raju. Lopulta elokuvasta jää käteen vain näyttäviä otoksia erinomaisen animoinnin kera. Joskus sekin riittää, mutta tämän teoksen kohdalla tuloksena on pelkkä valtava pettymys.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, 2010, Warner Bros. Village Roadshow Pictures, Animal Logic, FortyFour Studios
Ohjaus: Zack Snyder Pääosissa: Jackie Earle Haley, Patrick Wilson, Malin Åkerman, Billy Crudup, Carla Gugino, Matthew Goode, Matt Frewer, Laura Mennell, Danny Woodburn ja Jeffrey Dean Morgan Genre: toiminta, jännitys, draama, scifi Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Director's Cut: 3 tuntia 6 minuuttia / Ultimate Cut: 3 tuntia 35 minuuttia Ikäraja: 16
Watchmen perustuu samannimiseen, Alan Mooren kirjoittamaan ja Dave Gibbonsin kuvittamaan sarjakuvaan, mikä ilmestyi vuosina 1986 ja 1987. Jo vuonna 1986 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Fox ei kuitenkaan saanut aikaiseksi leffaa, joten se myi oikeudet Warner Bros. -yhtiölle vuonna 1991. Terry Gilliam ja Charles McKeown valittiin elokuvan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, mutta kun Warner Bros. ei suostunut tarvittavaan budjettiin, projekti pistettiin jäihin. 2001 oikeudet siirtyivät osittain Universal-yhtiön käsiin, mutta koska siellä tekijät eivät päässeet yhteisymmärrykseen studion kanssa, projekti päätyi Revolution Studiosille, mistä se päätyi Paramountille vuonna 2004. Ohjaajavaihtoehtoja ehti tässä vaiheessa olla Michael Baysta Darren Aronofskyyn ja Paul Greengrassista Tim Burtoniin. Lopulta kun oikeudet päätyivät takaisin Warner Bros. -yhtiön käsiin, studio palkkasi ohjaajaksi Zack Snyderin, ollessaan tyytyväinen tämän elokuvasovitukseen (2006) Frank Millerin "300"-sarjakuvasta (1998). Syyskuussa 2007 kuvaukset saivat vihdoin alkunsa ja lopulta Watchmen sai ensi-iltansa 23. helmikuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva jakoi katsojien ja kriitikoiden mielipiteet kahtia - toiset rakastivat sitä ja toiset inhosivat. Leffa ei ollut mikään iso menestys, mutta se on vuosien varrella saanut lisäsuosiota. Itselläni ei ollut vielä 2009 ikää mennä katsomaan Watchmenia teattereihin, mutta näin sen loppuvuodesta, kun isäni vuokrasi sen. Olin aivan häkeltynyt elokuvasta ja se kuului aikoinaan suosikkieni joukkoon. Vuosien varrella olen katsonut filmin useasti uudestaan ja olen pitkään pohtinut sen arvostelua. Minun oli tarkoitus arvostella elokuva jo vuonna 2018, mutta kun huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta helmikuussa 2019, päätin siirtää arvion sille päivälle, juhlistaakseni Watchmenin syntymäpäivää!
Vaihtoehtoisessa maailmassa vuonna 1985 supersankarit on julistettu laittomiksi ja he ovat jääneet eläkkeelle. Kuitenkin kun yksi entisistä naamiosankareista kuolee, omankädenoikeutta harrastava Rorschach päättää kasata Vartijat-sankariryhmän takaisin yhteen, tutkiakseen kuka on murhan takana.
Elokuva keskittyy aika tasapuolisesti Vartijat-ryhmän jäseniin, mutta tavallaan Jackie Earle Haleyn näyttelemän Rorschachin voisi nostaa elokuvan päähenkilöksi, sillä hän aloittaa tutkinnat ja yrittää saada vanhan tiimin takaisin kokoon. Jos ette tienneet, Rorschach on persoonallisuutta tutkiva testi, missä tutkittavalle näytetään mustaroiskeita valkoisella paperilla ja heidän täytyy kertoa, mitä he näkevät roiskeissa. Olen aina rakastanut, miten tätä hyödynnetään Rorschachin naamiossa. Hahmo nähdään lähes koko elokuvan ajan maski päässä ja naamiota korostava musteroiske on jatkuvassa liikkeessä, jolloin se kuvastaa Rorschachin eri tunnetiloja ja toimii hänen ilmeinään. Kyseessä on myös äärimmäisen kiehtova hahmo, sillä hän on niitä sankareita, joiden toiminta menee siihen pisteeseen asti, että katsojankin on vaikea sanoa, onko hän sankari vai roisto. Hän on rankka, brutaali ja kylmä tapaus, jolta löytyy kuitenkin selkeä aate, mikä pitää hänet jollain tapaa hyvien puolella. Tähän vielä päälle Earle Haleyn huikea roolityö, niin kyseessä on selkeästi koko elokuvan paras hahmo! Patrick Wilson näyttelee Yöpöllöä, oikealta nimeltään Daniel Dreibergiä. Vuosien varrella elokuva on saanut monilta kritiikkiä siitä, että Yöpöllön asu on lähes suora kopio Batmanin asusta, mutta omasta mielestäni se on vain hauska viittaus elokuvantekijöiltä. Watchmenhan on pohjimmiltaan satiiri supersankarisarjakuvista ja -elokuvista, joten mielestäni on täysin järkeenkäypää, että yhdellä hahmoista on puku, mikä muistuttaa hyvinkin paljon yhtä kaikkien aikojen suosituinta sankarihahmoa. Daniel itse ei kuitenkaan muistuta Batmanin oikeaa minää, Bruce Waynea lainkaan. Daniel ei ole rikas tai tunnettu, vaan hän on epävarma mies, joka pelkää monia asioita. Wilson on erittäin hyvä osassaan ja tekee hahmostaan epätyypillisen sankarin. Ruotsalainen Malin Åkerman esittää Silkkiaavetta, eli Laurie Jupiteria. Tätä hahmoa on kritisoitu muutamastakin asiasta. Ensinnäkin hänen pukuaan on kritisoitu paljon ja sanottu, että se tekee hänestä pelkän seksiobjektin. Onhan se totta, että Silkkiaaveen tiukka keltamusta asu korostaa hahmon muotoja, mutta näen tämänkin lähinnä vitsinä ja tekijöiden kommenttina sille, kuinka paljastavia naissankarien asut yleensä ovat. Vitsiä jopa korostaa Laurien repliikki siitä, kuinka hän inhoaa asuaan ja käyttää sitä vain, koska hänen äitinsä (entinen Silkkiaave) piti miesten ihailusta asu päällään ja Laurie halusi tehdä äidistään ylpeän. Toiseksi on kritisoitu sitä, kuinka Laurie ei ole tarpeeksi itsenäinen nainen, vaan hän tarvitsee koko ajan miehen elämäänsä, mutta tälle löytyy selkeä selitys elokuvan aikana. Kolmanneksi Åkermanin roolityötä on kritisoitu ja se on ainoa, minkä tavallaan ymmärrän. Åkermanilla on heikkoja hetkiä leffan aikana, mutta pääasiassa hän sopii rooliinsa mainiosti. Hän on uskottava toimintakohtauksissa ja häneltä löytyy menevää kemiaa Wilsonin kanssa.
Aluksi Watchmen vaikuttaa olevan paljon realistisempi ja maanläheisempi supersankarielokuva kuin monet muut. Hahmoilla ei ole voimia, vaan he ovat tavallisia ihmisiä naamioissa. Ja sitten esitellään Billy Crudupin esittämä Tohtori Manhattan, sininen jumalolento, joka pystyy aika pitkälti mihin tahansa. Jotkut sanovat Tohtori Manhattania tylsäksi hahmoksi, sillä täydellinen kaikkivoipa hahmo ei ole yhtä kiehtova kuin puutteellinen henkilö. Ymmärrän pointin, mutten sano, että hahmo olisi tylsä, sillä leffan aikana käy selväksi, että voimat ovat kuin kirous hänelle. Hahmoa on lisäksi pidetty tylsän tunteettomana, mutta itse olen samaa mieltä yhden elokuvan hahmon kanssa, että monet eivät huomaa Tohtori Manhattanin kasvojen pieniä nykimisiä, mitkä näyttävät siltä kuin hän itkisi. Crudup pystyy hienosti tekemään paljon hyvin vähällä. Hahmoa on myös kritisoitu siitä, että hän on lähes koko ajan alasti. Omasta mielestäni tämä on lähinnä hauska idea, sillä kuinka usein isoissa Hollywood-teoksissa näkee jatkuvasti alastonta supersankaria? Mielestäni on myös huvittavaa, että kukaan ei pidä Tohtori Manhattania seksiobjektina, vaikka hänhän on vähän väliä alasti, toisin kuin Silkkiaave. Vartijat-ryhmän kaksi viimeistä hahmoa käyn läpi samassa kappaleessa, sillä he eivät ole yhtä paljon esillä. Jeffrey Dean Morganin esittämä Koomikko on ymmärrettävästi pienehkössä osassa, sillä juuri hän kuolee heti elokuvan alussa. Takaumien kautta leffa antaa kuitenkin ymmärtää, millainen persoona Koomikko oli ja Morgan tekee hienoa työtä rankan hahmon kanssa. Matthew Goode taas on näyttelijäkaartin heikoin lenkki Ozymandiasina, eli Adrian Veidtinä. Hänen roolityönsä ei oikein vakuuta, vaan hän jää jokseenkin harmillisen etäiseksi. Hänen hahmonsa on kuitenkin ihan hauskasti mietitty. Jos muiden hahmojen puvut eivät vielä viestineet, kuinka leffa tekee vitsiä muista supersankarielokuvista, niin Ozymandiasin asun pitäisi. Se on nimittäin ryöstetty täysin Joel Schumacherin Batman-elokuvista (1995-1997), eli sitä korostavat naurettavan yliampuvat muskelit ja asuun on jopa tehty nännit. Watchmen sisältää myös ison liudan muitakin hahmoja, joiden läpikäyminen veisi yhtä kauan kuin mitä elokuva kestää. On Yöpöllön isää (Stephen McHattie), Laurien äitiä (oivallisen roolityön tekevä Carla Gugino), erilaisia rikollisia (Matt Frewer ja Danny Woodburn), psykiatria (William S. Taylor), entistä tyttöystävää (Laura Mennell), sekä Yhdysvaltain entinen presidentti Richard Nixon (Robert Wisdon).
Watchmen sijoittuu tosiaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jolloin supersankareita on ollut olemassa vuosikymmenien ajan. Tarinalle on todella luotu kunnon historiansa, mikä näytetään aivan mestarillisesti kenties kaikkien aikojen parhaan alkutekstijakson aikana. Pitkät alkutekstit näyttävät upeasti supersankareiden nousun ja laskun. Ne sisältävät paljon tärkeää tietoa ja kiehtovia yksityiskohtia, mikä imaisee katsojan samantien elokuvaan mukaan. Näin rikkaasti suunniteltu maailma suorastaan lumoaa, vaikka se onkin hyvin ankea paikka. Watchmenin maailmaa on äärimmäisen kiehtovaa tutkia, mutta siinä ei todellakaan haluaisi elää. Elokuvan maailma on kuvottava ja likainen, minkä lisäksi se on vähitellen suistumassa tuhoonsa ydinsotariskin kasvaessa päivä päivältä. Filmin painostava tunnelma viestii heti alussa, että nyt on tiedossa hyvin erilainen supersankarielokuva.
Yksi ehdottomasti parhaista asioista Watchmenissa on sen taiturimainen tarinankerronta. Kyseessä on aivan järkälemäinen, mammuttimaisen iso teos, mikä sisältää suuren määrän erilaisia juonikuvioita, hahmokaaria, sun muuta. Olen joka katselukerralla täysin häkeltynyt siitä, kuinka taidokkaasti tällainen jättipaketti pysyy kasassa. Elokuva älyää käyttää rauhassa aikaa, eikä kiirehdi minkään asian kanssa. Leffan tarina alkaa siitä, kun supersankarit on jo lakkautettu, mutta useiden takaumien kautta päästään näkemään, millainen maailma oli supersankarien kulta-ajalla ja syventämään hahmoja. Etenkin Koomikon hautajaisten aikana nähtävät takaumat syventävät sekä Koomikkoa, että jokaista häntä muistelevaa hahmoa. Leffa käy hienosti jokaisen päähahmonsa läpi, jolloin katsoja pääsee loppuelokuvan ajan kaikkien sankareiden pään sisälle. Yksi filmin hienoimmista osioista on, kun Tohtori Manhattan muistelee menneisyyttään ja pääsemme näkemään hänen traagisen pysäyttävän tarinansa. Kun filmi keskittyy tällä lailla jokaiseen hahmoon yksi kerrallaan, se tuo jatkuvasti jotain uutta pöytään, jolloin elokuva ei koskaan muutu tylsäksi. Varttia vaille kolmen tunnin teokseksi Watchmen tuntuu yllättävänkin lyhyeltä, sillä sitä on niin maagista seurata.
Ei kestä kauaa päätellä, että kyseessä ei todellakaan ole koko perheen supersankariseikkailu, vaan selkeästi aikuisempaan makuun tehty tarina rikkinäisistä ihmisistä, jotka pakenevat demoneitaan pieksemällä rikollisia naamioihin pukeutuneina. Useat juonikuviot ja hahmoihin syventyvä kerronta vaatii katsojalta jatkuvaa keskittymistä, minkä takia lapset saattavat helposti pitää filmiä tylsänä. Mukana on myös sellaisia kauheuksia, joita ei edes sovi näyttää lapselle - raiskaamista, kiduttamista, silpomista ja muutenkin realistisemmalta tuntuvaa väkivaltaa. Nämä sankarit eivät vain hakkaa roistoja sairaalakuntoon, vaan tappeluissa katkotaan raajoja niin, että veri roiskuu. Tohtori Manhattan kykenee ajatuksensa voimalla räjäyttämään ihmisen. Watchmenia onkin kritisoitu väkivallan ihannoinnista, mutta itse koen tämänkin eräänlaisena tekijöiden kommenttina ja satiirina. Supersankarileffoissa näytetään usein ties kuinka pahoja tappeluita, mutta niissä ei lopulta tunnu käyvän kovinkaan pahasti. Watchmenissa taas näytetään äärimmäisyyksiin asti, mitä näistä taistoista oikeasti syntyisi, jos niitä todellisuudessa tapahtuisi. Itse olen aina pitänyt filmin rankkuudesta ja siitä, ettei se säästele katsojaansa.
Kyseessä on myös siinä mielessä aikuismaisempi supersankariteos, että se todella pistää katsojansa pohtimaan. Elokuvassa tuodaan usein esille kysymys "kuka vahtii Vartijoita?", mikä saa miettimään, olisiko tämä maailma sittenkin parempi paikka ilman supersankareita? Kaikista upein pohdinta leffassa löytyy kuitenkin sen lopusta. Mitään paljastamatta elokuvan loppuhuipennus pistää hienosti sekä hahmot että katsojat pohtimaan, mikä on oikein tietyssä tilanteessa. Voiko kaikista hirveimmältä kuulostava ratkaisu ollakin se, mitä maailma tarvitsee? Olen aina rakastanut elokuvan huipennusta, sillä se poikkeaa niin täysin kaikista muista supersankarileffoista ja saa filmin pysymään mielessä vielä pitkään. Watchmen on elokuva - ei, vaan elämys - mikä tarjoaa useita suuren vaikutuksen aiheuttavia kohtauksia. Se koskettaa, jännittää, välillä jopa naurattaa synkällä huumorillaan, pistää ajattelemaan ja saa häikäistymään visuaalisesta toteutuksestaan.
Kuitenkin ennen kuin pääsemme puhumaan elokuvan teknisestä puolesta, minun täytyy kertoa muutama ongelmani Watchmenissa. Mainitsinkin jo, että Matthew Goode ei täysin sovi osaansa ja tekee hieman puisen roolityön. Tämän lisäksi minua häiritsee joka ikisellä katselukerralla Ozymandiasin lemmikkiolento, mikä näyttää siniseltä tiikeriltä, jolla on tuntosarvet. Mitä helvettiä? Mistä tämä olio on oikein tullut ja ennen kaikkea miksi se on tungettu mukaan elokuvaan, kun sillä ei ole mitään tarkoitusta?! Olento nähdään parissa kohtauksessa ja sen voisi poistaa ilman mitään vaikutusta tarinaan. Tekijät olisivat jopa säästäneet rahaa. Viimeinen ongelmani filmin kanssa on sen todella myötähäpeällinen rakastelukohtaus. Se yrittää olla kiihkeän seksikäs ja romanttinen, mutta lopputulos on lähinnä nolo - etenkin kun taustalla soi jostain syystä Leonard Cohenin mestarillinen "Hallelujah"-kappale. Laulun käyttö kohtauksen aikana tuntuu suorastaan pyhäinhäväistykseltä!
Ja vihdoin siihen visuaaliseen puoleen: Ozymandiasin digilemmikkiä ja muutamia taustakankaiden käyttöjä lukuunottamatta Watchmen näyttää yhä ihan tajuttoman hyvältä! Enkä tarkoita vain hienoja efektejä, vaan kaikin puolin elokuvan visuaalista puolta. 1980-luvun ajankuva on tuotu upeasti esille loistokkaalla puvustuksella, maskeerauksella ja tietty lavastuksella. Puvustustiimi on tehnyt erittäin hyvää työtä supersankarien asujen kanssa, luoden niistä omaan aikakauteensa sopivia, mutta lisäten mukaan hieman jotain futuristista. Leffan värimaailma on hienosti luotu, minkä lisäksi Watchmen on upeasti kuvattu. Ohjaaja Zack Snyder on taidokas visuaalinen tarinankertoja, minkä todella huomaa tästä. Hän tekee vaikuttavia asioita kuvilla, eikä tarvitse edes lukea sarjakuvaa huomatakseen, että useat kuvat ovat täysin selvästi kopioitu suoraan sarjakuvan sivuilta. Snyder myös tykkää kikkailla hidastusten kanssa, mitkä sopivat mukaan todella hyvin. Elokuva on erinomaisesti leikattu kasaan ja kaikki pienet yksityiskohdat ja erilaiset juonikuviot yhdistyvät eheäksi kokonaisuudeksi. Äänimaailmakin on hienosti luotu aina toimintakohtauksista rauhallisempiin hetkiin. Watchmenin musiikkien sävellyksestä vastaa Tyler Bates, joka on onnistunut hienosti luomaan lisätunnelmaa huikeilla sävelmillä. Parissa toimintakohtauksessa musiikit ovat hieman kummalliset, mutta muuten Bates on tehnyt erittäin oivaa työtä.
Elokuvasta on olemassa kolme erilaista versiota. Teatteriversion lisäksi on olemassa parikymmentä minuuttia pidempi Director's Cut, mikä sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, sekä joitain uusia takaumia. Raa'at kohdat sisältävät enemmän verta ja Danielin isän tarinaa laajennetaan. Kolmas versio on yli kolme ja puoli tuntia kestävä Ultimate Cut, mikä sisältää merirosvoanimaatio "Tales of the Black Freighterin", missä Gerard Butler ääninäyttelee pääosakapteenia. Itse en ole nähnyt kuin teatteriversion, sillä muita versioita ei ole saatavilla Suomessa. Haluaisin kuitenkin nähdä kaikki lisäykset, vaikka minusta tuntuukin, että animaatiolisäys saattaisi sotkea rytmitystä todella pahasti.
Yhteenveto:Watchmen on erinomainen ja todella erilainen supersankariteos. Lähes kolmen tunnin kestostaan huolimatta elokuva on erittäin vangitseva alusta loppuun mahtavan tarinankerrontansa ja vahvan visuaalisen puolensa ansiosta. Leffa on täynnä erilaisia juonikuvioita ja hahmokaaria, mutta ne saadaan pysymään yllättävänkin mestarillisesti kasassa. Hahmoja syvennetään upeilla tavoilla ja erilaiset takaumat lisäävät leffan kiehtovuutta. Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä hahmojensa kanssa, vaikka Malin Åkermanilta ja Matthew Goodelta heikommat hetkensä löytyvät. Leffa onnistuu myös saamaan katsojan pohdiskelemaan sen syvällisempiä puolia ja se tarjoaa useita rankkoja asioita niin teemojensa kuin väkivaltansa puolesta. Elokuvaa on kritisoitu monista asioista ja vaikka ymmärränkin joidenkin kritiikkien pointit, on kokonaisuus mielestäni huomattavasti parempi kuin jotkut arvostelut antavat ymmärtää. Itse pidän tätä supersankarigenren merkkiteoksena ja suosittelenkin Watchmenia kaikille supersankarien faneille, jotka kuitenkin arvostavat vakavampaa ja realistisempaa otetta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Watchmen, 2009, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, DC Comics, Lawrence Gordon Productions
