Näyttelijät: Hannah Waddingham, Octavia Spencer, Calam Lynch, Savannah Steyn, Ed Skrein, Sylvia Hoeks, Bill Nighy, Jamie Parker, Jacky Ido ja Cathy Tyson
Genre: toiminta, komedia
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 48 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 59 minuuttia
Ikäraja: 16
Ride or Die on Amazonin uusi toimintasarja. Tessa Coates ryhtyi kehittelemään sarjaa vuonna 2023 ja sai muun muassa Amazon MGM Studiosin ja Skydance Televisionin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Ride or Dien ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta sen päätähtien takia ja ryhdyinkin katsomaan Ride or Dieta heti sen julkaisupäivänä.
Kansanedustajan vaimo Debbie päätyy hurjan ajojahdin keskelle, kun paljastuu, että hänen paras ystävänsä Judith on todellisuudessa kylmä palkkatappaja.
Octavia Spencer näyttelee Debbie Claybornea, kansanedustaja Davidin (Jamie Parker) vaimoa, joka on mukana parlamenttitapahtumissa ja järjestää viikottain kaveripiirinsä lukukerhoa. Hänen paras ystävänsä Judith Burton (Hannah Waddingham) vaikuttaa tuiki tavalliselta tilintarkastajalta, mutta todellisuudessa nainen onkin Whiptail, armoton ja tehokas palkkatappaja. Kun tämä paljastuu Debbielle, kaksikko joutuu lähtemään yhdessä karkuteille, perässään useampi eri taho, Whiptailin pomoista lähtien. Spencer ja Waddingham ovat nappivalinnat rooleihinsa. Spencer tulkitsee hyvin hahmonsa alun hätääntymistä, mutta jakso jaksolta myös Debbien totuttelua uuteen elämäänsä tien päällä, olan yli vilkuillen. Waddingham taas istuu hyvin viekkaan tappajan rooliin, joka alkaa kuitenkin kauden edetessä miettimään elämänvalintojaan uudelleen. Hahmot ovat oivalliset ja näyttelijäkaksikon kemiat kohtaavat täydellisesti.
Sarjassa nähdään myös Bill Nighy Whiptailin palkkaavan organisaation johtajana, Calam Lynch Whiptailin assistenttina Samina, Savannah Steyn Whiptailin asespesialistina ja tekniikkaguruna Queeniena, Sylvia Hoeks kaksikkoa jahtaavana tappaja Anana, Ed Skrein rikollisjärjestöön kuuluvana Billynä, sekä Jacky Ido Interpol-agentti Jacquesina. Sivunäyttelijät ja heidän esittämänsä hahmot ajavat asiansa, mutta esimerkiksi Samin ja Queenien välinen suhdesotku ei jaksanut juuri kiinnostaa minua.
Ride or Die ehdottomasti hyötyy paljon mainioista päätähdistään Hannah Waddinghamista ja Octavia Spenceristä, heidän välisestä kemiastaan, sekä heidän hyvistä hahmoistaan. Nimittäin heidän ympärille kyhätty tarina ei ole kovin kaksinen ja suuren osan ajasta Waddingham ja Spencer kannattelevat kahdestaan koko sarjaa harteillaan. Avausjakso on vielä lupaava, kun hahmot esitellään ja Judithin ja Debbien vuosia kestänyt ystävyytensä kokee aikamoisen kolauksen, kun Debbielle käy selväksi Judithin todellinen ammatti. Hyvistä lähtökohdista huolimatta pakomatka ei kuitenkaan jaksa napata mukaansa.
Judithin - tai siis Whiptailin - ja Debbien vaikeaksi muuttuvan ystävyyden muovautumista on mielenkiintoista seurata, mutta lähes kaikki heidän ympärillään tuntuu suorastaan yhdentekevältä. Whiptailin menneisyyteen liittyy ihan kiinnostavia puolia, joita nainen ryhtyy ensimmäistä kertaa pohtimaan eri kantilta. Mutta takaa-ajot, yritykset selvittää vihollisten todelliset aikomukset ja muu tavanomaisempi vakoojameno jättää aika kylmäksi. Toimintakohtaukset ovat ajoittain ihan viihdyttäviä, mutta eivät erityisen jännittäviä. Huumoripuoli on myös ailahtelevaa. Kaiken kaikkiaan Ride or Die osoittautui harmillisen keskinkertaiseksi uutuussarjaksi, jolta olisin toivonut paljon enemmän mainion pääkaksikon takia. Jos Amazon päättää lakkauttaa sarjan tähän avauskauteen, en olisi yllättynyt, enkä myöskään pettynyt.
Tuotantokauden ohjaajien työ on hitusen lepsua, mihin vaikuttaa käsikirjoitustiimin ailahtelevat aikaansaannokset. Lukuun ottamatta joitain keskeneräisiltä näyttäviä digiefektejä, teknisesti Ride or Die on sentään passeli. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma rymistelee toimivasti ja Isabella Summersin säveltämät musiikit tunnelmoivat varsin tyypilliseen vakoojatyyliin taustalla. Yksi suosikkijutuistani sarjassa on sen alkutekstikappaleena toimiva Gin Wigmoren Kill of the Night.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Ride or Die season 1 www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Ride or Die, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Double Dream, Orit Entertainment, Paramount Television Studios, Skydance Television, Stillking Films
Pääosissa: Scarlett Johansson, Jonathan Bailey, Rupert Friend, Mahershala Ali, Manuel Garcia-Rulfo, Luna Blaise, David Iacono, Audrina Miranda, Bechir Sylvain, Ed Skrein ja Philippine Velge
Genre: seikkailu, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12
Michael Crichtonin kirjaan Dinosauruspuisto (Jurassic Park - 1990) perustuva elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Kadonnut maailma - Jurassic Park(The Lost World: Jurassic Park - 1997) oli vielä hitti, muttaJurassic Park III (2001) ei menestynyt läheskään niin hyvin kuin edeltäjänsä, joten suunnitelmat neljännestä elokuvasta kariutuivat pitkäksi aikaa. Kuitenkin vuonna 2015 ilmestyi Jurassic World, joka oli taas suurhitti ja myös sen jatko-osat Jurassic World: Kaatunut valtakunta(Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018) ja Jurassic World Dominion (2022) menestyivät hyvin lippuluukuilla. Siitä huolimatta, että näistä jälkimmäistä markkinoitiin elokuvasarjan huipennuksena, pian Dominionin ilmestymisen jälkeen paljastettiin, että uusi Jurassic World -elokuva oli tekeillä. Alkuperäisen Jurassic Parkin ohjaaja Steven Spielberg sai idean leffaan ja pyysi kyseisen elokuvan kirjoittanutta David Koeppia työstämään idean pohjalta käsikirjoituksen. Gareth Edwards pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Jurassic World Rebirth on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa ristiriitaisissa merkeissä. Jo heti kättelyssä elokuva tuntui vain rahastukselta, kun se päätettiin tehdä niin nopeasti sen jälkeen, kun Dominionia mainostettiin sarjan päätökseksi. Lisäksi elokuvan juonikuvaus, sekä idea uusista hybrididinosauruksista jättivät minut kylmäksi. Kävinkin skeptisin mielin katsomassa Jurassic World Rebirthin sen ensi-iltapäivänä.
Pieni ihmisryhmä matkaa kielletylle saarelle etsimään käsiinsä isoimmat yksilöt maalla, merellä ja ilmassa kulkevista dinosauruksista, kerätäkseen niiden DNA:ta, jolla uskotaan pystyvän parantamaan sydänsairaudet.
Jurassic World Rebirth seuraa kahta joukkoa, joista ensimmäinen matkaa dinosaurusten testaukseen tarkoitetulle saarelle keräämään DNA:ta, jossa on potentiaalia lääkkeeksi sydänsairauksiin. On lääkefirmaa edustava Martin Krebs (Rupert Friend), dinosaurusekspertti Henry Loomis (Jonathan Bailey), yksityisiä erityiskeikkoja suorittava Zora Bennett (Scarlett Johansson), laivan kapteeni Duncan Kincaid (Mahershala Ali), sekä tämän miehistöön kuuluvat Bobby (Ed Skrein), LeClerc (Bechir Sylvain) ja Nina (Philippine Velge). Toinen joukko taas on epäonninen perhe, joka on samaan aikaan seilaamassa ja kun meressä elävä mosasaurus hyökkää heidän kimppuunsa, he ajautuvat samalle dinosaarelle. Perheeseen kuuluvat Reuben-isä (Manuel Garcia-Rulfo), tämän tyttäret Isabella (Audrina Miranda) ja Teresa (Luna Blaise), sekä jälkimmäisen poikaystävä Xavier (David Iacono). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa passelisti, etenkin Bailey dinointoilijana. Hahmot ovat toimivan erilaisia persoonia toisistaan, joskin osa heistä jää turhankin tutuiksi arkkityypeiksi, kuten pelkkää rahaa ajatteleva Krebs, joka on toki valmis uhraamaan ihmisiä, mikäli se rikastuttaa häntä. Ajattelematon vätys Xavier on aluksi raivostuttava hahmo, jonka ei tarvitse montaa repliikkiä heittää, kun itse ainakin jo toivoin, että miehenalku joutuisi jonkun dinosauruksen ateriaksi. Yllättäen hahmolle kuitenkin lämpenee elokuvan edetessä ja tämä tuo lopulta ihan hyvää huumoria sekaan.
Jurassic World Rebirth oli onneksi hieman parempi elokuva kuin pelkäsin ja voittaa sarjan edellisosan, Jurassic World Dominionin jo ihan vain sillä, että pääpointtina ovat jälleen ne dinosaurukset, eivätkä jotkut esihistorialliset heinäsirkat. Ihan oikeasti, kenen mielestä se oli hyvä idea? Uutuuselokuva tuntuu jälleen hitusen raikkaalta, kun jonkin teemapuiston sijaan hahmot seikkailevat testisaarella samaan tapaan kuin Kadonnut maailma - Jurassic Parkissa. Syy tälle seikkailulle on kuitenkin suorastaan naurettava. Tutkijat uskovat, että lääke sydänsairauksiin tulee dinosaurusten DNA:sta, mutta koska nykypäivän ilmasto on dinoille haitallinen, nämä ovat joko kuolleet tai asustavat enää vain trooppisilla saarilla, joihin ei ihmisillä ole asiaa. Niinpä hahmojen täytyy matkata yhdelle näistä saarista ja saada DNA:ta kolmelta isoimmalta dinolta, jotka kulkevat maalla, merellä ja ilmassa. Paikoitellen juonikuvaus saa homman tuntumaan videopeliltä, mitä ei harmillisesti koskaan pääse pelaamaan.
Sen lisäksi, että juonikuvaus sai ainakin minut kohottelemaan kulmia huvittuneena, leffan oma täky, eli mainoksissakin esillä olleet dinomutantit saivat minut pyörittelemään päätäni. Onneksi enemmän jotain jättimäistä xenomorphia muistuttava D-Rex on mukana paljon vähemmän kuin odotin. Toki näillä mutanteilla yritetään jatkaa jo alkuperäisen kirjan sanomaa siitä, että kun ihminen yrittää leikkiä jumalaa, tämä yleensä kostautuu hirvittävin seurauksin, mutta sarjan jo seitsemännen elokuvan kohdalla sekaan voisi keksiä jotain uutta. Ian Malcolmin sanoja mukaillen, elokuvantekijät olivat liian innoissaan tekemässä elokuvaa, miettimättä että kannattaako sitä edes tehdä?
Kaikesta tästä negatiivisesta sanottavasta huolimatta Jurassic World Rebirth on ihan toimivaa kesän popcornviihdettä. Fanipalvelukset ovat päälleliimattuja, hahmojen kohtalot osaa sanoa aika lailla heti, kun he astelevat ruutuun ja pelaapa elokuva muutenkin korttinsa turhan turvallisesti. Seasta löytyy kuitenkin muutama todella mainio kohtaaminen dinosaurusten kanssa, kuten pitkä ja jännittävä osio merellä mosasaurusta jahdatessa ja hurja takaa-ajo, kun tyrannosaurus rex yrittää napata pelastuslautalla melovan perheen joenvarrelta. Jälkimmäinen kohtaus on muuten alkuperäisestä Dinosauruspuisto-kirjasta, mutta se jouduttiin jättämään pois ensimmäisestä Jurassic Park -elokuvasta, koska tuolloin sen toteuttaminen olisi ollut liian haastava ja tyyris. Kaiken kaikkiaan Jurassic World Rebirth on täysin harmiton seikkailu jälleen yhdellä dinosaarella (oikeasti kuinka monta näitä saaria voi olla?), jonka uskoisin miellyttävän sarjan vannoutuneimpia faneja. Jos taas et ole pitänyt näistä elokuvista Spielbergin ensimmäisen megahitin jälkeen, tämä tuskin voittaa sinua puolelleen.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Gareth Edwards, joka sai pestin Spielbergin tykättyä hänen Godzilla-leffastaan (2014). Edwards luo mukavaa seikkailun tuntua ja hän saa jälleen katsojan ihailemaan näitä esihistoriallisia otuksia. Kauhumaisilla kohtauksilla hän olisi voinut irrotella rohkeammin. David Koeppin käsikirjoitus on erittäin hutera ja onkin selvää, että alkuperäinen elokuva toimi niin hyvin laadukkaan lähdemateriaalin ansiosta, puhumattakaan toki Spielbergin taiasta. Teknisiltä ansioiltaan Jurassic World Rebirth on pääasiassa pätevä. Kameratyöskentely on oivaa, lavasteet mainiot, puvustus kelvollista ja tietokonetehostein loihditut dinosaurukset näyttävät suurimmaksi osaksi ajasta hyvältä - lukuunottamatta sitä D-Rexiä, joka tosin on jo ulkonäöltään ruma mölliäinen. Äänimaailma on hyvin rakennettu kaikenlaisia karjahduksia myöten ja Alexandre Desplat tunnelmoi mukavasti musiikeillaan. John Williamsin mahtavat melodiat ovat toki mukana, joskin ajoittain hieman hassuihin paikkoihin ujutettuna.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jurassic World Rebirth, 2025, Universal Pictures, Amblin Entertainment, India Take One Productions, Latina Pictures, The Kennedy/Marshall Company
Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Elise Duffy, Anthony Hopkins, Charlotte Maggi, Alfonso Herrera, Sky Yang, Stuart Martin, Ingvar Sigurdsson, Cleopatra Coleman, Fra Fee, Cary Elwes, Rhian Rees ja Ray Fisher
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12
Alun perin Star Wars -leffaksi tarkoitettu Zack Snyderin Rebel Moon muovautui vuosien varrella videopeliksi ja televisiosarjaksi, ennen kuin Netflix oli valmis tarttumaan projektiin. Snyderin suunnittelema elokuva oli kuitenkin ehtinyt paisua jo niin valtavaksi, että se täytyi leikata kahteen osaan. Kummankin leffat kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja ensimmäinen osa, Rebel Moon - Part One: A Child of Fire julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa 2023. Kriitikoiden haukuista huolimatta leffa oli katselumenestys. Nyt jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver on myös julkaistu Netflixissä, alle puoli vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Olin odottanut ensimmäistä Rebel Moonia paljon, mutta elokuva ei ollut itselleni vain suuri pettymys, vaan yksi viime vuoden surkeimmista rainoista. Rebel Moon - Part Two: The Scargiver ehtikin olla Netflixin valikoimassa jo viikon ajan, kunnes vihdoin jaksoin pistää sen pyörimään. Sanotaanpa heti suoraan, että jos pidit ensimmäisestä Rebel Moon -leffasta, kannattaa jatko-osakin katsoa. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, pysy kaukana kakkosesta.
Kora ja muut soturit palaavat Veldtiin, kouluttamaan maanviljelijöistä taistelijoita ja valmistautumaan amiraali Noblen johtamien Imperiumin joukkojen hyökkäykseen.
Rebel Moonin tutut hahmot tekevät paluun The Scargiverissä, lukuun ottamatta Ray Fisherin näyttelemää Darrian Bloodaxea ja Charlie Hunnamin esittämää Kaita, jotka menettivät henkensä A Child of Firessä. Sofia Boutella nähdään toistamiseen Korana, menneisyyttään Imperiumin merkkihenkilönä pakoilevana naisena, joka haluaa auttaa pientä maanviljelyskylää päihittämään sortavat sotilaat. Ykkösleffassa Boutella vakuutti hieman paremmin, mutta jatko-osassa hänen suorituksensa jää aika latteaksi, lukuun ottamatta loppupään toimintakohtauksia. Kora paljastaa jälleen tasaisin väliajoin menneisyydestään hieman jotain lisää, mutta eipä hahmo vieläkään juuri herätä kiinnostusta.
Koran kanssa taisteluun nousevat hänen rakastamansa Gunnar (Michiel Huisman), entinen kenraali Titus (Djimon Hounsou), valomiekoilla heiluva Nemesis (Doona Bae), paidoista vähät välittävä Tarak (Staz Nair), sekä joukkoon hypännyt Milius (Elise Duffy), jotka jäävät edelleen etäisiksi hahmoiksi, vaikka leffan alkupäässä jokainen pääseekin pikaisesti kertomaan omat nyyhkytarinansa, miksi he halusivat liittyä taistoon. Pääpahiksena nähdään tälläkin kertaa Imperiumin amiraali Noble (Ed Skrein), siitä huolimatta, että Kora tappoi hänet viime leffassa. Noble on tuotu takaisin, mutta täysin turhaan, sillä hahmosta ei saada tällä kertaa yhtään mitään irti, eikä Skrein ole kovin vakuuttava roolissaan. Menossa mukana ovat myös Anthony Hopkinsin ääninäyttelemä Jimmy-robotti, latteaksi takapiruksi jälleen jäävä Imperiumin johtaja Balisarius (Fre Fee), sekä Darrianin sisko Devra Bloodaxe (Cleopatra Coleman). Jimmy taitaa jopa olla leffojen kiinnostavin hahmo ja onkin harmi, että robotin kehityskaari Imperiumin apulaisesta mysteeriseksi sarvipääksi on taidettu jättää myöhemmin julkaistaviin, pidennettyihin Snyder-versioihin leffoista.
Kuten alussa kerroin, ensimmäinen Rebel Moon -elokuva oli itselleni yksi viime vuoden pahimmista pettymyksistä. Snyderin perisyntejä pullollaan oleva scifiraina tuntui laiskalta kopiolta huomattavasti paremmista elokuvista. Tarina oli varastettu Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954), jolloin koko leffa koostui lähinnä itseään toistavasta kuviosta, jossa uusia, toinen toistaan mitäänsanomattomampia hahmoja pestattiin taistelemaan (lue: seisoskelemaan tuppisuuna taustalla loppuleffan ajan). Rebel Moon - Part One: A Child of Fire päättyi siihen, kun Kora ja kumppanit saapuivat takaisin Veldtin kylään ja Part Two: The Scargiver jatkaa tarinaa siitä. Toisin sanoen elokuva on vain jälkimmäinen puolisko Seitsemästä samuraista.
Kora ja muut luulivat ongelmiensa olevan ohi Noblen tappamisen jälkeen, mutta pian he saavat ikäviä uutisia, että Noble onkin elossa ja johtaa uutta hyökkäystä viiden päivän päästä. Tähän viiteen päivään ehtii mahtua monenlaista. Sen lisäksi, että hahmojen täytyy päästä avaamaan lisää menneisyyttään, kyläläisistä saadaan siinä ajassa koulittua taitavia sotureita ja itse kylästä ehditään rakentamaan taistelutanner vallihautoineen ja tunneleineen kaikkineen. Eikä pidä unohtaa maanviljelyä, sillä pitäähän Snyderin saada mukaan siisteiksi tarkoitettuja, mutta todellisuudessa lähinnä huvittunutta tuhahtelua kotisohvalla aiheuttavia hidastuksia siitä, kun viljaa leikataan, siemeniä puhalletaan tuuleen, lihakset kimmeltävät hiestä ja kun lapset leikkivät riemuissaan ympärillä.
Elokuvan toinen puolisko onkin sitten periaatteessa pelkkä pitkä toimintakohtaus ja leffaa katsoessa ei voi olla tuumimatta, että jos turhat hidastukset olisi leikattu pois, Rebel Moonin olisi takuuvarmasti voitu julkaista yhtenä ainoana elokuvana. Kaikki tarina jäi ykkösleffaan ja jatko-osa on jopa aika uuvuttavaa seurattavaa mammuttimaisessa mäiskeessään. Kun hahmoista ei välitä tuon taivaallista, eikä toiminnan saralla tarjota oikeasti mitään mielenkiintoista, iskee ähky nopeasti taistelua katsoessa. Kaikkien valtavien räjähdystenkin keskellä elokuva tuntuu hassun pienimuotoiselta. Kun ykkösleffassa lennettiin avaruuden halki uusiin maailmoihin rekrytoimaan sotureita, on aika tylsää, että kakkosleffassa jumitetaan lähes koko aika pienellä farmilla. Taistelun päätyttyä itselleni jäi todella tyhjentävä fiilis. Rebel Moon oli selvästi tarkoitettu järisyttäväksi elämykseksi, mutta lopputulos tökkii aika lailla jokaisella osa-alueella. Elokuvien unohdettavuus ja yhdentekevyys on taidettu huomata myös Netflixillä, sillä jatko-osa alkaa kertauksella edellisen leffan tapahtumista. Siis leffan, joka julkaistiin neljä kuukautta sitten. Viimeiset minuutit The Scargiveristä taas käytetään tietty kolmososan pohjustamiseen. Snyderillä on nähtävästi villit suunnitelmat useammasta uudesta Rebel Moon -rainasta, mutta tällä näytöllä niitä ei todellakaan jää odottamaan.
Zack Snyderin ohjaus ja käsikirjoitus eivät tälläkään kertaa vakuuta, vaan mies on tainnut jopa tehdä uransa tähän mennessä huonoimman elokuvan (hassusti tätä asemaa piti tätä ennen ensimmäinen Rebel Moon -leffa). Snyder on tässä täysin maneeriensa sokea orja, joka ei tunnu enää edes tajuavan, kuinka meemimateriaaliksi hänen tyylinsä on muuttunut. Päheiksi tarkoitettu patsastelu on lähinnä vain koomista. Hänen tyyli ennen sisältöä -mentaliteettinsa todella kostautuu The Scargiverissä, sillä kyseessä ei edes ole tyylikäs elokuva. Seassa on joitain komeita otoksia, mutta leffa näyttää käsittämättömän halvalta ollakseen Netflixin jättisatsaus. Erikoistehosteet näyttävät monin paikoin keskeneräisiltä ja leffa luottaa liikaa niiden toimivuuteen. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta puvustuksessa on ajoittain menty siitä, mistä aita on matalin. Etenkin maanviljelyskohtausten aikana voi useasti huomata unohtaneensa, että leffan kuuluisi tapahtua kaukaisessa galaksissa, eikä täällä Maassa. Äänimaailmassakaan ei ole juuri kehumista. Ääniefektit ja Tom Holkenborgin musiikit kilpailevat siitä, kumpi mekastaa ja jytisee lujempaa. Mahtuupa leffaan myös todella koominen äänikömmähdys, kun eräässä Koran takaumassa taustalle on jostain syystä pistetty viulisteja ja sellistejä soittamaan ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata, että soittajien kädet liikkuvat lopulta täysin eri tahtiin kuin miten kuultava musiikki soi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rebel Moon - Part Two: The Scargiver, 2024, Grand Electric, The Stone Quarry
Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Charlie Hunnam, Staz Nair, Doona Bae, Djimon Hounsou, Ray Fisher, Cleopatra Coleman, Corey Stoll, Stuart Martin, Alfonso Herrera, Jena Malone, Fra Fee, Charlotte Maggi, Anthony Hopkins, Rhian Rees ja Cary Elwes
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 13
Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on ohjaaja Zack Snyderin uusi scifitoimintaelokuva.Tähtien sota-elokuvista (Star Wars - 1977-) innostunut Snyder kynäili oman Tähtien sota -käsikirjoituksensa, jota hän yritti kymmenisen vuotta sitten kaupitella elokuvasarjan omistavalle Disney-yhtiölle. Disney kuitenkin torjui Snyderin ideat, jolloin tämä päätti muokata tekstistään täysin oman juttunsa. Hän esitteli ideansa Warner Bros. Picturesille, mutta tämäkin yhtiö torjui hänet. Halutessaan ideansa esille muodossa tai toisessa, Snyder kauppasi projektiaan myös videopeliksi. Lopulta Netflix tarttui ideaan, jota ryhdyttiin ensin työstämään televisiosarjana, kunnes Snyder päätti pysyä aiemmassa aikomuksessaan tehdä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja nyt Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Snyderin työstävän uutta elokuvaa, vaikka hänen filmografiansa onkin ollut äärimmäisen ailahteleva ja katsoin Rebel Moon - Part One: A Child of Firen heti sen julkaisupäivänä.
Kaukaisessa galaksissa paha imperiumi Äitimaailma pitää eri planeettojen asukkaita hirmuotteessaan. Kun Äitimaailman sotilaat saapuvat uhkaamaan pientä maanviljelijöiden planeettaa, planeetan asukkaat päättävät lähteä etsimään galaksin mahtavimpia sotureita, jotka voisivat puolustaa heitä taistelussa Äitimaailmaa vastaan.
Tom Cruisen The Mummy -elokuvan (2017) muumion roolista parhaiten tunnettu Sofia Boutella näyttelee Koraa, salaperäisen menneisyyden omaavaa naista, joka asustaa rauhanomaisella Veldtin maanviljelysplaneetalla. Kun pahat voimat uhkaavat planeetan kylän asukkaita, joista on vuosien varrella muodostunut Koran perhe, Kora päättää auttaa heitä. Ensimmäisen ison sankariroolinsa tekevä Boutella näyttää, että hänessä olisi ainesta ison toimintaleffan keulakuvaksi, mutta valitettavasti hänen hahmonsa jää latteaksi. Koralle on kirjoitettu kiinnostava menneisyys, jota tämä avaa hiljalleen leffan edetessä, mutta silti tämä jää hieman persoonattomaksi ja tylsäksi tyypiksi.
Hieman persoonattomia ja tylsiä ovat myös elokuvan lukuisat sivuhenkilöt. Corey Stoll esittää Veldtin kylän päällikköä Sindriä, Michiel Huismanin näytellessä Koran mukaan lähtevää maanviljelijä Gunnaria. Ed Skrein nähdään pahana imperiumin amiraali Atticus Noblena, joka saapuu uhkailemaan Veldtiä, kuninkaalta (Cary Elwes) vallan anastaneen Balisariuksen (Fra Fee) nimissä. Charlie Hunnam, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Ray Fisher ja Cleopatra Coleman taas näyttelevät salakuljettaja Kaita, kenraali Titusta, miekkamestari Nemesistä, eläinten kanssa kommunikoivaa Tarakia, sekä kapinajohtajasisaruksia Darrian ja Devra Bloodaxea, joilta Kora lähtee pyytämään apua taistelussa Noblen joukkoja vastaan. Menossa on mukana myös Anthony Hopkins kertojaäänenä ja Jimmy-robottina, jonka rooli jää vielä tässä ykkösosassa harmillisen vähäiseksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan vaihtelevin tuloksin. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka käsittämättömän mitäänsanomattomia ja unohdettavia leffan hahmot ovat. Monista heistä puhutaan merkittävinä tapauksina, mutta he eivät tee lopulta yhtikäs mitään, mikä saisi katsojankin pitämään heitä merkittävinä.
Erittäin ailahtelevan filmografian tehnyt Zack Snyder on tarjonnut meille nyt uransa huonoimman elokuvan. Siis jos tämä nyt edes on Snyderin elokuva, ainakaan tässä muodossa. Snyder on nimittäin jo vihjaillut, että joskus tulevaisuudessa myös Rebel Moonista julkaistaisiin "Snyder Cut", joka olisi parempi ja eheämpi, mukaillen Snyderin todellista visiota elokuvasta. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerta jostain Snyderin leffasta on jälleen kerran olemassa jokin parempi versio, miksei sitä julkaista saman tien? Miksi joudumme sen sijaan katsomaan tällaisen sillisalaatin, joka ei herätä mielenkiintoa sitä "parempaa" versiota kohtaan, eikä myöskään jatko-osaa, jo ensi keväänä ilmestyvää Rebel Moon - Part Two: The Scargiveriä (2024) kohtaan.
Vaikka Rebel Moon - Part One: A Child of Firestä olisikin olemassa Snyderille mieluisampi versio, on vaikea kuvitella, että se olisi kovin paljoa tätä parempi. Pohjana kummassakin versiossa on kuitenkin sama käsikirjoitus, joka tuntuu siltä kuin se olisi tekoälyn avulla rustattu. Kuten jo ehkä huomasitte, juoni on ihan puhtaasti otettu Akira Kurosawan klassikosta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Pahikset kiusaavat kylää ja kyläläiset päättävät etsiä käsiinsä mahtavimmat soturit puolustamaan heitä. Erityisen turhauttavaa tästä kopioinnista tekee se, että kun kyseessä on pelkkä ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta, A Child of Fire oikeastaan vain esittelee kaksi tuntia uusia hahmoja, kunnes se jo pistääkin lopputekstit pyörimään.
Lainailu ei rajoitu vain Seitsemään samuraihin. Kuten jo alussa kävi selväksi, Snyder työsti elokuvan alun perin Tähtien sota -leffaksi ja sen todella huomaa. On pahaa galaktista imperiumia ja valomiekkoja. Leffan aikana vain odottaa, milloin pieni sammakkomainen olento ryhtyy opettamaan päähenkilölle mystisiä taikavoimia. Lainailuja voi huomata sieltä sun täältä pitkin leffaa. Tarakin esittelykohtaus on suoraan kopioitu Harry Potter ja Azkabanin vangista(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004). Snyder on aina ollut parhaimmillaan, kun hän adaptoi jotain työtä suoraan, kuten sarjakuvaelokuvat 300(2006) ja Watchmen(2009) ovat osoittaneet. Rebel Moon näyttää, ettei mieheltä taida löytyä omia ideoita juuri lainkaan.
Valitettavasti elokuvasta ei myöskään löydy juuri mitään viihdearvoa. Jos jotain Snyderiltä voisi odottaa, niin viihdyttäviä ja komeita toimintakohtauksia, mutta taisteleminen on jätetty vielä tässä avausosassa täysin minimiin. Kun tarina tuntuu muualta kopioidulta ja hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, on Rebel Moon - Part One: A Child of Firen katselu aika pitkäveteistä puuhaa. Snyderin leffaksi se on yllättävän lyhyt vain vähän päälle kahden tunnin kestossaan, mutta meno on niin raskassoutuista, että elokuvaa voisi luulla lähemmäs kolmen tunnin mittaiseksi. Loppuhuipennus sentään pistää hieman haisemaan, mutta eeppiseksi tarkoitettu taistelu kompastuu niin siihen, ettei katsojaa ole saatu piittaamaan hahmojen kohtaloista kuin myös siihen, että taisto on visuaaliselta anniltaan hämmentävän kehno.
Jos jossain Snyder yleensä onnistuu, niin visuaalisuuksissa, mutta myös sillä saralla Rebel Moon jättää kylmäksi. Netflix on selvästi syytänyt rahaa leffaan, mutta lopputulos näyttää silti keskeneräiseltä. Hetken aikaa Snyder oli pohtinut Rebel Moonin muuttamista videopeliksi ja ajoittain leffasta tuleekin mieleen PlayStation 3:n peli grafiikoidensa puolesta. Visuaaliselta puolelta löytyvät tietenkin Snyderin perisynnit. On ylidramaattisia hidastuksia, jotka menevät välillä jopa koomisuuden puolelle ja on ylidramaattista synkistelyä, joka sekin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja huvittuneisuutta kotisohvalla. Snyder on itse kuvannutkin elokuvan ja vaikka seassa on hyviä kameraotoksia, kuvia vaivaa myös ajoittain epätarkkuus ja kömpelö asettelu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat sentään kelvolliset. Äänimaailma tukee massiivista menoa jylinällään ja säveltäjä Tom Holkenborg kasvattelee musiikkejaan, kunnes ne ovat loppupäässä jo aikamoista pauhaamista.
Yhteenveto:Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on harmillisen kehno scifiraina, joka ei synnytä juuri mitään mielenkiintoa jo muutaman kuukauden päästä ilmestyvää jatko-osaa kohtaan. Pöyristyttävän mielikuvitukseton elokuva varastaa koko ajan muualta, lähtien Seitsemästä samuraista kopioidusta juonesta. Kun tarina on vielä jaettu kahteen leffaan, ei ykkösosa lopulta koostu muusta kuin jatkuvasta uusien hahmojen esittelystä. Hahmot ovat toinen toistaan persoonattomampia ja tylsempiä tyyppejä, joihin ei saa mitään tarttumapintaa ja joiden kohtalot eivät kiinnosta yhtään. Elokuvasta ei valitettavasti löydy edes kummoista viihdearvoa ja toiminta jää oudon vähäiseksi ja latteaksi. Kierrätetyn tarinan ja tylsien hahmojen kanssa elokuva on siis turhauttavaa ja pitkästyttävää katseltavaa, joka tuntuu ainakin puoli tuntia kestoaan pidemmältä. Zack Snyder on tehnyt tähän mennessä uransa huonoimman leffan. Kun efektit näyttävät vielä ajoittain täysin keskeneräisiltä, ei Snyder pysty pelastamaan katselukokemusta edes komeilla visuaalisuuksilla. Miehen vannoutuneimmille faneille Rebel Moon - Part One: A Child of Fire tarjoaa luultavasti nannaa, mutta muuten sanoisin, että tähän oman painonsa alle musertuvaan scifimekastukseen ei juuri kannata tuhlata aikaa. Elokuvasta pitäville tulee varmasti ilouutisena, että jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver julkaistaan Netflixissä jo 19. huhtikuuta 2024.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rebel Moon - Part One: A Child of Fire, 2023, Grand Electric, The Stone Quarry, Netflix
Ohjaus: Roland Emmerich Pääosissa: Ed Skrein, Patrick Wilson, Luke Evans, Woody Harrelson, Dennis Quaid, Mandy Moore, Aaron Eckhart, Keean Johnson, Luke Kleintank, Nick Jonas, Etsushi Toyokawa, Darren Criss, Brennan Brown ja Alexander Ludwig Genre: sota, draama Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
Midway on Roland Emmerichin ohjaama sotaelokuva, mikä perustuu tositapahtumiin Midwayn taistelusta Yhdysvaltojen ja keisarillisen Japanin välillä vuonna 1942, toisen maailmansodan aikaan. Taistelusta oli jo vuonna 1976 tehty sotaelokuva Midwayn taistelu (Midway), mikä oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä. Uuden elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2017, Emmerichin kiinnostuttua Midwayn tarinasta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Midway saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Innostuin, kun sain tietää, että elokuvan lehdistönäytös järjestetään Finnkinon isossa Isense-salissa ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Midwayn.
Joulukuussa 1941 keisarillinen Japani hyökkää Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Tämä aloittaa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodankäynnin toisen maailmansodan aikaan. Ratkaiseva taistelu on kuitenkin vasta tulossa...
Midway pitää sisällään ison näyttelijäkaartin ja elokuva keskittyy useaankin eri hahmoon. Kaikista isoimmin esiin taitaa kuitenkin nousta Ed Skreinin näyttelemä hurjapäälentäjä Dick Best (kyllä, se on hänen nimensä). En ole aiemmin Skreinistä erityisemmin piitannut, mutta tässä hän sopii yllättävänkin toimivasti rooliinsa. Dick Best lähtee usein sooloilemaan lentäessään ja yrittää taisteluissa vähän liiankin vaarallisia temppuja, aivan kuin ei ottaisi tilanteita tarpeeksi vakavasti, mutta hänestä löytyy kuitenkin kunnioitusta ylempiään kohtaan ja vahvaa vimmaa puolustaa maataan.
Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Keean Johnson Dickin tykkimies Murrayna, Mandy Moore Dickin vaimona Anne Bestinä, Patrick Wilson komentajakapteeni Laytonina, Dennis Quaid USS Enterprise -ilmatukialuksen amiraali Halseyna, Luke Evans amiraali McCluskyna, Aaron Eckhart amiraali Doolittlena, Woody Harrelson uutena komentajana Nimitzinä, Nick Jonas lentoapumekaanikko Brunona, Brennan Brown koodinmurtaja Rocherfortina, sekä lisäksi Etsushi Toyokawa Japanin laivaston komentaja Yamamotona. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin oivallista työtä; Quaidista, Eckhartista ja Harrelsonista löytyy oikeaa arvokkuutta komentajahahmojen rooliin ja muutenkin äijänäyttelijät istuvat hyvin rooleihinsa taistelussa. Hahmot (tai siis nämä tosielämän henkilöt) itsessään eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta jokainen ajaa asiansa viedessään mielenkiintoista tositarinaa eteenpäin.
Midway pitää sisällään todella näyttäviä taistelukohtauksia. Lentokoneet kiertelevät ilmassa, väistellen merellä seilaavien laivojen ja alusten tykitystä, samalla kun lentokoneet yrittävät pudottaa vastapuolen lentokoneita ja tuhota näiden laivoja. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itse koneen sisällä, vaihdellen lentäjän ja ampujan välillä, ja paikoitellen tämä luo mainion jännittävää tunnetta. Kuvat, joissa näytetään lentäjän näkökulmaa, tämän syöksyessä hyökkäykseen ja vastustajien hoksatessa koneen ja tykittäessä kohti kameraa, ovat upeita. Sotakohtauksiin on panostettu hienosti ja varsinkin laajat kuvat, joissa näkyy räjähdyksien savusta tummeneva taivas, siellä kiertelevät lentokoneet, sekä meressä lilluvat laivat, joiden tykit ampuvat hullun lailla, imaisevat katsojan tapahtumiin mukaan. Ohjaaja Roland Emmerichillä on aina ollut silmää vahvalle visuaaliselle ilmeelle ja hän tietää, mitä tehdä taistelukohtauksissa.
Paikoitellen kuitenkin tuntuu, ettei Emmerich tiedä, milloin kannattaisi lopettaa. Parissa kohtaa taistot alkavat toistamaan itseään, kun ympäristökään ei oikein vaihdu ja jokainen taistelu kestää todella pitkään. Etenkin suuren loppuhuipennuksen aikana on muutamia pätkiä, mitkä olisi voinut jättää näyttämättä. Ähky alkaa vähitellen iskemään ja vaikkei siihen asti päästä, on katsoja enemmän kuin täynnä poistuessaan teatterista. Lisäksi Emmerichillä on ongelmana se, että hän osaa kyllä tehdä viihdettä, mutta todelliseen sotaan perustuvaan elokuvaan liika viihteellisyys ei välttämättä sovi. Tällä tarkoitan, että hän ei kohtele taisteluita niin kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Niistä puuttuu tietty hirvittävyys ja pelko. Kun Midwayta vertaa esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestyneeseen Dunkirkiin(2017), ei tämä elokuva pääse lähellekään sen teoksen intensiivistä tunnelmaa. Dunkirkissä pelko ja epätoivo olivat vahvasti läsnä, ja filmi piti tiukasti katsojastaan kiinni, mutta Midway ei onnistu lainkaan tällaisessa. Lisäksi jos vertaa Dunkirkiin, jäävät Midwayn taistelutkin sen leffan jalkoihin. Dunkirkissä lentotaistoissa oli käytetty aitoja koneita ja pienoismalleja, mikä toi mukaan vahvaa todellisen tunnetta. Midwayn taistoista taas välillä huokuu digitaalisuus. Tehosteet eivät paikoitellen vastaa vuoden 2019 yleistä tasoa, vaan ne näyttävät jo muutaman vuoden vanhoilta.
Taisteluiden välissä käytävät draama- ja puhekohtaukset eivät myöskään vakuuta. Emmerich ei todellakaan ole parhaimmillaan, kun näyttelijöistä pitäisi saada irti aitoja ja voimakkaita tunteita, vaan leffa käy parissa kohtaa hieman melodramaattisen puolella. Kuten hieman itseään toistavien taistojen kohdalla, myös draamapuolta olisi voinut tiivistää. Sotaelokuvat ovat yleensä pitkiä kestoltaan - usein selvästi yli kaksituntisia, mutta kun Emmerich haluaa lähinnä viihdyttää, olisi hän voinut tehdä sen hieman napakammin ja lyhyemmässä ajassa. Sentään Emmerich ei lähde liikaa heiluttamaan Yhdysvaltojen lippua ja ylistämään jenkkisotilaiden voimaa, vaan lopussa elokuva on omistettu sekä taiston yhdysvaltalaisille että japanilaisille uhreille.
Vaikka tehosteiden taso heittelee pitkin elokuvaa (esimerkiksi Pearl Harborin taistelun tulipalot eivät näytä lainkaan aidoilta), Midway näyttää kyllä suurimmaksi osaksi hyvältä. Se on erinomaisesti kuvattu, minkä lisäksi ajankuva on hienosti luotu taitavien lavastajien ja puvustajien kautta. Jos tekijät olisivat hyödyntäneet enemmän pienoismalleja ja oikeita koneita taisteluissa digitehosteiden sijaan, filmin visuaalisuus pääsisi vielä paremmin voiton puolelle. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu. Tykkien tulitus, lentokoneiden äänet, ilmatukialusta vasten iskevät aallot ja räjähdykset ovat kaikki voimakkaita, mitä vain tukee säveltäjäduo Thomas Wanderin ja Harold Kloserin oivallinen musiikki
Yhteenveto:Midway on mainio sotaelokuva, mikä sisältää useita näyttäviä taistelukohtauksia. Ohjaaja Roland Emmerichillä on tunnetusti silmää upeille visuaalisuuksille ja myös tässä hän tarjoaa paljon tyylikästä menoa. Emmerich ei kuitenkaan aina tiedä, milloin lopettaa ajoissa ja kun sotakohtaukset ovat vieläpä hyvin samanlaisia tyyliltään, voi leffa käydä pitkäveteiseksi. Emmerich myös käsittelee toimintaa viihteen kautta, eikä niinkään tosielämän taistoina. Draamapuoli taas muuttuu välillä hieman yliampuvaksi. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - yllättäen myös Ed Skrein sopii oivallisesti osaansa. Vaikka filmi on visuaalisesti monin tavoin vaikuttava, on mukana tiettyä digitaalisuutta, mikä häiritsee paikoitellen. Elokuvassa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joista syntyy kokonaisuutena kelpo sotateos. Ei siitä genrensä klassikkoa tule, mutta onhan se hienoa, että jotkut vaivautuvat yhä tekemään filmatisointeja historiallisista taisteluista. Jos siis sotaelokuvat kiehtovat, kannattaa Midway käydä katsomassa. Lisäksi, jos ette pitäneet Michael Bayn Pearl Harborista (2001), pääsette tässä näkemään kyseisen taistelun uudestaan ja voitte pohtia, kumpi toteutti taiston paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midway, 2019, Centropolis Entertainment, RuYi Media, Starlight Culture Entertainment Group, Street Entertainment, The Mark Gordon Company
Ohjaus: Joachim Rønning Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis Genre: fantasia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuvaPrinsessa Ruususen(Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar(Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.
Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.
Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.
Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa. Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina. Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.
Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.
Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.
Yhteenveto:Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films
Ohjaus: Robert Rodriguez Pääosissa: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Keean Johnson, Mahershala Ali, Jennifer Connelly, Ed Skrein, Jackie Earle Haley ja Jorge Lendeborg Jr. Genre: toiminta, seikkailu, scifi Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 12
Alita: Battle Angel perustuu Yukito Kishiron luomaan japanilaiseen "Gunnm"-nimiseen mangaan (銃夢 - 1990-1995). Yhdysvalloissa ohjaaja-tuottaja James Cameron kiinnostui mangasta vuonna 2000 ja päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 2005 projekti pistettiin kuitenkin jäihin, kun Cameron alkoi työstämään scifiseikkailu Avataria (2009). Saatuaan sen valmiiksi, Cameron alkoi jälleen keskittymään "Gunnm"-leffaan, kunnes muuttikin jälleen mieltään ja alkoi työstämään Avatarin jatko-osia. 2015 Cameron luopui kokonaan elokuvan ohjaamisesta ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Robert Rodriguez, jolloin filmin tuotanto lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Näyttelijät saatiin roolitettua ja kuvaukset alkoivat viimein lokakuussa 2016. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2018, mutta sen julkaisua päätettiin viivästyttää ja vasta nyt Alita: Battle Angel on saanut ensi-iltansa... eikä itseäni voisi kovinkaan paljoa kiinnostaa. Menetin kiinnostukseni heti, kun näin leffan ensimmäisen trailerin, mikä näytti aika järkyttävältä. Itse Alita oli naurettavan näköinen ja aavistelin heti filmin floppaavan. Myöhemmät trailerit eivät parantaneet tilannetta, vaan itse asiassa saivat minut pitämään leffasta yhä vain vähemmän ja vähemmän, sillä vuoden viivästyksen vuoksi elokuvan traileria on näytetty noin vuoden ajan lähes joka kerta teattereissa ennen isoa viihdeleffaa. Olen joutunut katsomaan trailerin varmaan parikymmentä kertaa ja jokainen kerta on vähentänyt kiinnostustani entisestään. Ajattelin jopa, että jättäisin filmin kokonaan väliin, kunnes lopulta päätin, että yritän mennä katsomaan leffan mahdollisimman avoimin mielin ja antaisin sille reilun mahdollisuuden. Ajattelin myös, että katselukokemus upeassa IMAX-salissa saisi minut pitämään filmistä enemmän kuin odotin.
Vuonna 2563 tiedemies Ido löytää kaatopaikalta kyborgitytön rikkinäisen kehon ja päättää korjata sen. Kyborgi herää takaisin eloon, muttei muista mitään menneisyydestään. Alitaksi nimetty kyborgityttö päättää saada selville, mistä hän on peräisin ja miksi hänet on alunperin rakennettu.
Ensimmäisen trailerin nähtyäni pidin tosiaan Rosa Salazarin näyttelemää Alitaa naurettavana ja kenties jopa hieman pelottavana. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Salazar on esittänyt hahmon eleet ja ilmeet, mitkä on myöhemmin animoitu digitaaliseksi hahmoksi. Tälle digitaaliselle hahmolle päätettiin sitten luoda isot silmät korostamaan hahmon manga-alkuperää, mikä vain loi todella, siis TODELLA häiritsevän kuvan. Itse elokuvassa hahmon ulkonäkö ei ole onneksi yhtä häiritsevä ja itse ainakin totuin Alitan silmiin yllättävän nopeasti. Yritin myös pitää mielessäni, että kyseessä on kyborgi, eikä oikea ihminen, joten hahmo voikin näyttää keinotekoiselta. Etukäteen pelkäsin, että Alitan ulkonäkö pilaisi koko filmin, mutta se toimikin oikein hyvin. Hahmo itsessään on harmillisesti aika tylsä. Välillä Alita vaikuttaa mielenkiintoiselta, kun hän alkaa vähitellen muistamaan asioita menneisyydestään ja aluksi on hauska seurata, kuinka ihmeissään hän on kaikesta. Mutta heti kun hän alkaa taistelemaan, katoaa hänestä kiinnostavuus. Alita osoittautuu nimittäin täydelliseksi kaikessa. Mikään ei tunnu haasteelta hänelle, sillä hän on kaikkia muita parempi. Alita on myös paikoitellen hieman ärsyttävä, eikä hänen menneisyytensä syventäminen tapahdu kovin kummoisella tavalla. Salazarille täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä hän pistää todella kaikkensa rooliin ja vetää homman niin täysillä kuin vain pystyy. Alitan löytävänä ja viimeistelevänä tiedemies Dyson Idona nähdään Christoph Waltz, joka on vuosien varrella osoittanut olevansa erinomainen näyttelijä... kunhan häntä ohjaa Quentin Tarantino. Tarantinon kaveri, Alita: Battle Angelin ohjaaja Robert Rodriguez ei näköjään saa paljoa irti Waltzista. Tai sitten Waltz tajusi, kuinka tylsä hänen roolinsa lopulta onkaan, eikä jaksa erityisemmin edes yrittää. Idolle on luotu ihan mielenkiintoista taustaa, mutta pääasiassa hahmo koostuu siitä, että hän kieltää Alitaa tekemästä jotain tai ei kerro hänelle jotain, kunnes hän lopulta antaa periksi. Ja tätä sitten tapahtuu yhä uudestaan ja uudestaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori kundi Hugo (erittäin puinen Keean Johnson), jonka kanssa Alitalla tietty syntyy säpinää, vaarallista moottoripallopeliä pyörittävä Vector (voi miksi suostuit tähän elokuvaan Mahershala Ali), häntä auttava Chiren (Jennifer Connelly ei edes yritä), palkkionmetsästäjäkyborgi Zapan (kehno Ed Skrein), sekä jättimäinen ja häijy kyborgi Grewishka (hukkaan heitetty Jackie Earle Haley). Hugoon on onnistuttu luomaan hieman lisäsyvyyttä, mutta se ei paljoa auta, kun Johnson on niin tylsä ja pökkelö roolissaan. Skrein tavallaan sopii ilkikurisen Zapanin rooliin, muttei silti ole hyvä osassaan. Alin upeat taidot valuvat täysin viemäriin tässä leffassa ja valitettavasti välillä jopa näkee, että hän itse tajuaa sen. Alle kuukausi sitten ilmestyneen Green Bookin (2018) jälkeen on jopa surullista nähdä hänet tässä filmissä.
Joku voisi sanoa, että olin jo etukäteen lytännyt Alita: Battle Angelin, enkä edes antanut sille mahdollisuutta ja siksi en pitänyt siitä, mutta haluan yhä painottaa, että pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kun istuin alas tuolilleni IMAX-salissa, olin jopa aidosti kiinnostunut, mitä filmi saattaisi tarjota. Jopa toivoin, että trailerit antoivat väärän kuvan ja itse filmi olisikin mitä viihdyttävin scifitoimintapläjäys. Elokuvan alkupää jopa kiehtoi minua jollain tavalla. Alitan tulevaisuudenkuva on karu, mutta samalla siinä on jotain kaunista. Tapahtumakaupunki Iron Cityä ja sen yllä leijuvaa hienostunutta Zalemia haluaisi heti päästä tutkimaan. Moottoripallopeli tuntuu paikoitellen oudolta lisäykseltä, vaikkakin samalla se sopii täydellisesti mukaan, kun muistaa, että filmi perustuu mangaan. Lisäksi vauhdikas moottoripallopeli jättimäisellä areenalla on todella viihdyttävää ja jännittävää seurattavaa, ja täytyy sanoa, että IMAX ja 3D todella toivat siihen omat lisäyksensä. On mielenkiintoista tutkia tätä maailmaa Alitan kanssa.
Silti en voi muuta kuin todeta, etten pitänyt tästä elokuvasta. Ei Alita: Battle Angel huono ole, mutta on se lopulta todella keskinkertainen ja laimea tekele. Kyseessä on paikoitellen jopa yllättävän tylsä leffa, sillä sen hahmot ovat niin tylsiä. Maailmaa olisi kiehtovaa tutkia, mutta kun filmi keskittyy tylsien hahmojen tylsään draamailuun, mikä on vielä todella kömpelösti toteutettua, aika kävi välillä yllättävänkin pitkäksi. Etenkin elokuvan pakotettu romanssi oli ällöjuustoista. Hahmojen motiivit jäävät myös paikoitellen liian epäselviksi tai laiskoiksi. Moottoripallopeliä lukuunottamatta leffasta ei löydy jännitettä, sillä taisteluissa Alita on jatkuvasti ylivoimainen. Lisäksi elokuvaa vaivaavat isot tarinankerronnalliset ongelmat. Rytmitys on kömpelöä ja läpi leffan oli vaikea sanoa, kauanko tässä on kulunut aikaa. Elokuva ei myöskään osaa käsitellä sen syvällisempää puolta Alitan itsetutkiskelussa. Välillä filmin taso nousi hieman korkeammalle ja ehdin jo ajatella, että nyt tämä voisi vihdoin lähteä oikein kunnolla käyntiin... mutta ei. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta lopussa, kun se alkaa pohjustamaan mahdollisia jatko-osia. Aluksi ajattelin, että ehkä se toinen osa voisi olla sitten parempi, mutta filmi onnistui tuhoamaan senkin ajatuksen. Leffan viimeinen vartti on nimittäin todella typerä ja tökerö. Elokuvalla on suuria vaikeuksia päättyä ja sen viimeiset kohtaukset tuntuvat siltä, että ne kuuluisivat vasta jatko-osaan. Etenkin yksi iso ratkaisu lopussa tuntui kuin läpsäisyltä naamalle, mikä jätti lopulta vain pahan mielen.
Elokuvan on ohjannut Robert Rodriguez, mutta filmi tuntuu vahvasti tuottaja James Cameronin ohjaamalta. Rodriguezin panos näkyy lähinnä irtoraajojen määrässä, mutta muuten vaikuttaa siltä kuin hän olisi parhaansa mukaan kopioinut, mitä Cameron teki Avatarissa. Cameron on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Laeta Kalogridisin kanssa ja vaikka filmi oli todella kauan esituotannossa, on teksti yllättävänkin hätiköiden kynäilty. Etenkin repliikit ovat usein oudonkin kehnoja tai sitten ihan vain kliseisiä. Käsikirjoitus myös hyppii paljon eteenpäin tai sitten leikkauksessa on poistettu paljon kohtauksia. Muuten leikkaus on sujuvaa ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu sekavaksi mössöksi. Muutenkin tekninen toteutus on erittäin taidokasta. Alita: Battle Angel on näyttävästi kuvattu, minkä lisäksi valotiimi pääsee leikkimään valaistuksella tyylikkäillä tavoilla. Asut ovat oivallisesti luodut ja lavasteet ovat hienot. Efektit ovat paikoitellen häikäisevänkin upeat ja kuten jo totesin, itseäni ei häirinnyt lainkaan, etteivät kyborgit näyttäneet uskottavilta ihmisiltä - hehän ovatkin robotteja. Äänimaailmaan on panostettu ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat mainiot.
Yhteenveto:Alita: Battle Angel on tekniseltä puoleltaan huikea, mutta elokuvan muut osa-alueet eivät millään saavuta samaa tasoa. Filmi on pääasiassa laimea ja nousee joissain kohtauksissa korkeintaan keskinkertaiseksi tai ihan meneväksi. Elokuvan maailma on kiehtova ja sitä haluaisi päästä tutkimaan kunnolla, mutta sen sijaan leffa keskittyy paljon tylsempiin asioihin. Itse hahmot ovat lähes kaikki tylsiä ja yksiulotteisia, ja hienojen näyttelijöiden kuten Waltzin ja Alin puolesta käy sääliksi, että he päätyivät tähän mukaan. Rosa Salazar pistää parastaan Alitana, mutta hänen hahmonsa on niin ylivoimainen, ettei hänen puolestaan jaksa jännittää. Tarinankerronta ja rytmitys ovat todella kömpelöitä, eikä ohjaaja Rodriguezin kädenjälkeä näy filmistä lähes lainkaan. Tämä tuntuu pelkältä Cameronin pikaiselta välityöltä Avatar-elokuvien kuvausten välissä. Elokuva tuntuu lähtevän käyntiin vasta loppupäässä ja onnistuu herättämään kiinnostusta jatkoa kohtaan, kunnes se rikkoo pienimmänkin kiehtovuutensa suoraan sanottuna surkealla viimeisellä vartilla. Visuaalisesti Alita: Battle Angel on häikäisevän hieno filmi ja jos aiot mennä katsomaan tämän teattereihin, suosittelen mahdollisimman isoa valkokangasta, mieluiten IMAXia, jossa kuva laajenee isojen toimintakohtausten ajaksi. Jos taas olet epävarma filmistä, kannattaa se suosiolla jättää väliin tai katsoa vasta vuokralta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Alita: Battle Angel, 2019, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment, Troublemaker Studios, TSG Entertainment
Ohjaus: Barry Jenkins Pääosissa: KiKi Layne, Stephan James, Regina King, Colman Domingo, Teyonah Parris, Michael Beach, Brian Tyree Henry, Diego Luna, Aunjanue Ellis, Finn Wittrock, Ebony Obsidian, Dominique Thorne, Ed Skrein, Dave Franco, Emily Rios ja Pedro Pascal Genre: draama, romantiikka Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 12
If Beale Street Could Talk perustuu James Baldwinin samannimiseen kirjaan vuodelta 1974. Ohjaaja Barry Jenkins kiinnostui kirjasta ja päätti sovittaa sen elokuvaksi. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta työstäessään elokuvaansa Moonlightia(2016) ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, hän keskittyi tosissaan tekemään filmiä Baldwinin kirjasta. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta If Beale Street Could Talk sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin elokuvatapahtumissa, kunnes se alkoi pikkuhiljaa saamaan kunnon teatterilevitystä ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Kun muut iloitsivat Jenkinsin uudesta leffasta parhaan elokuvan Oscar-palkinnon napanneen Moonlightin jälkeen, itse olin hyvin skeptinen, sillä en itse ollut erityisemmin innostunut Moonlightista, vaan pidin sitä aika keskinkertaisena teoksena tärkeästä aiheesta. Yritin kuitenkin pitää mielessä, että tämä on täysin eri filmi ja voi hyvin olla, että Jenkins pääsisi yllättämään tällä kertaa. Meninkin katsomaan If Beale Street Could Talkin mahdollisimman avoimin mielin ensi-iltaviikonloppuna ja voin huojentuneena sanoa, että kyseessä on erittäin mainio elokuva.
1970-luvulla nuori pariskunta Tish ja Fonny ovat saamassa lapsen, kun Fonnya syytetään rikoksesta, mitä hän ei ole tehnyt ja hän joutuu vankilaan. Tish ja hänen perheensä yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon todistaa Fonnyn syyttömyyden.
Pääroolissa Clementine "Tish" Riversinä nähdään KiKi Layne, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Layne on mainio löytö ja sopii osaansa erittäin hyvin. Tishistä löytyy paljon herkkyyttä ja Layne onnistuu tuomaan sen hienosti esille. Tish on täysin rikki poikaystävänsä joutumisesta vankilaan ja vauvan syntyminen vain lisää paineita. Hahmon täytyy yrittää kerätä urheutensa ja voimansa, sillä muuten hän ei saa Fonnya takaisin, eikä selviä äitiydestä. Tishin poikaystävänä, Alonzo "Fonny" Huntina taas nähdään Stephan James. Fonny on pääasiassa lukkojen takana vankilassa, mutta elokuva sisältää onneksi paljon takaumia, joissa päästään näkemään hänet Tishin kanssa yhdessä, jotta katsojana pystyy välittämään heidän ongelmatilanteestaan. Se ei pelkästään riitä, että Tish käy muutamaan otteeseen vankilassa puhumassa Fonnylle, vaan heillä täytyy olla kunnon yhteisiä kohtauksia, jotta heidän tunteensa välittyy myös katsojaan. Jamesin ja Laynen väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Yksittäisenä hahmona Fonny ei ole mitä kiinnostavin, vaan hän tarvitsee rakkaansa vierelleen, jotta paketti tuntuu kokonaiselta. Tishin perheeseen kuuluu hänen rakastava äitinsä Sharon (Regina King), vitsaileva isänsä Joseph (Colman Domingo) ja huolehtiva siskonsa Ernestine (Teyonah Parris). Ernestine-sisko jää aika pahasti taka-alalle, mutta vanhemmat saavat hyvin ruutuaikaa. Domingosta löytyy juuri oikeaa henkeä rennolle isälle ja King on mahtava valinta äitihahmoksi, tehden elokuvan parhaan roolityön. Fonnyn perheeseen taas kuuluvat hänen vahvasti uskovainen äitinsä (Aunjanue Ellis), isänsä Frank (Michael Beach), sekä siskokset Adrienne (Ebony Obsidian) ja Sheila (Dominique Thorne), jotka ovat aika ärsyttäviä ylimielisyydessään. Frank-isä on aika samanlainen kuin Tishin isä ja oikein pidettävä heppu. Fonnyn äiti taas ei ole kovin miellyttävä persoona, mutta Ellis on erinomainen osassaan. Harmi vain, ettei Fonnyn perhettä erityisemmin nähdä elokuvan aikana. Elokuvassa esiintyvät myös Brian Tyree Henry Fonnyn ystävänä Danielina, Finn Wittrock Fonnyn asianajana, Rogue One: A Star Wars Storysta(2016) tuttu Diego Luna vekkulina tarjoilijana, Ed Skrein inhottavana poliisina, Dave Franco vuokraisäntänä, sekä Emily Rios Fonnya syyttävänä Victoriana ja Pedro Pascal hänen isänään. Aunjanue Elliksen tavoin myös Brian Tyree Henry tekee vaikuttavan roolityön, vaikka saakin hyvin vähän ruutuaikaa.
If Beale Street Could Talk koukuttaa heti alkupäässä unenomaisella visiolla Tishin ja Fonnyn rakkaudesta, kunnes se iskee kovan todellisuuden pöytään ja asettaa vankilan lasin pariskunnan väliin ja ainoa tapa kommunikoida on lasin molemmin puolin löytyvillä puhelimilla. Lisäksi alussa on erinomainen pitkä osio, missä Tish kertoo vanhemmilleen raskaudestaan ja yhdessä he kertovat Fonnyn perheelle. Perheiden reaktiot ovat hyvin erilaiset ja tämä luo oivaa jännitettä. Harmillisesti tähän ei palata oikeastaan enää koskaan elokuvan aikana, mikä on aika hämmentävää, sillä reaktiot tuntuivat hyvin tärkeältä osalta tarinaa. Kuten jo totesin, elokuva hyödyntää takaumia näyttääkseen Tishin ja Fonnyn suhdetta, mikä onkin huomattavasti kiinnostavampaa seurattavaa kuin hyvin vaisuksi jäävä oikeuspuoli. Mukana on muutamia todella vaikuttavia hetkiä; etenkin kohtaus, jossa Brian Tyree Henry varastaa leffan kokonaan itselleen, hänen hahmonsa kertoessa, mitä vääryyksiä hän on joutunut kokemaan ihonvärinsä vuoksi. Elokuvasta löytyy muutenkin paljon kommenttia rasismista. Eräässä kohtauksessa Fonny päätyy tappeluun inhottavan lähentelijän kanssa ja kun poliisi saapuu paikalle, vain Fonnya syytetään tapahtumasta, koska hän on musta.
Valitettavasti elokuvasta löytyi myös selkeitä juttuja, jotka vaivasivat itseäni leffan aikana ja isoimpana on leffan rytmitys. Vaikka pidinkin takaumista ja mielestäni niihin sopii hyvin unenomainen tunnelma, kun kyseessä ovat Tishin muistot, johti tämä unenomainen tunnelma useassakin kohtaa haukottelemiseen ja siihen, että parin kohtauksen aikana alkoi tuottaa vaikeuksia pysyä hereillä. Joitain kohtauksia venytetään tarpeettoman pitkiksi, jotta ohjaaja Barry Jenkins pääsee tosissaan fiilistelemään luomassaan tunnelmassa. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tunnelma ei oikein välittynyt itseeni toivotulla tavalla. Elokuvan tunnepuoli itse asiassa jätti minut hieman kylmäksi, enkä koskaan pystynyt tosissaan välittämään Tishin ja Fonnyn rakkaudesta. Näyttelijöiden kemiat pelasivat hyvin yhteen, mutta jokin siinä mätti hieman. Tästä syystä kun hahmot yrittävät keksiä keinoa vapauttaakseen Fonnyn, olin kiinnostunut tästä enemmän siksi, että Fonny on syyttömänä vankilassa kuin siksi, että pääkaksikko joutuu olemaan erillään - etenkin nyt kun vauva on tulossa. Tietyin muutoksin olisin pitänyt If Beale Street Could Talkia läpikotaisin hienona. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein mainio filmi, mikä sisältää hienoja hetkiä.
Barry Jenkinsin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi mainiota, etenkin dialogin osalta ja hänen henkilöohjauksensa on myös oivallista. Omasta mielestäni hän jää kuitenkin haahuilemaan usein liian pitkiksi ajoiksi ja leikkauspuolella filmi kaipaisi tiivistämistä vähän sieltä sun täältä. Kuvaus on oikein taidokasta läpi leffan, mutta mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. 1970-luvun ajankuva on onnistuneesti toteutettu lavastuksella ja puvustuksella. Äänimaailma ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit vain lisäävät unenomaista tuntua. Yksinään Britellin sävellykset tuudittaisivat kuuntelijan mukavasti unten maille.
Yhteenveto:If Beale Street Could Talk on hyvä elokuva, mistä löytyy oikeasti hienoja kohtauksia, mutta myös valitettavan keskinkertaisiakin hetkiä. Elokuvan alkupää on erinomainen yksinkertaisen vangitsevalla aloituksellaan. Takaumat syventävät hahmoja ja lisäävät kiinnostavuutta. KiKi Layne ja Stephan James ovat mainiot päärooleissa ja heidän väliltä löytyy oivaa kemiaa, mutta show'n varastavat vaikuttavat roolityöt tekevät Regina King ja Brian Tyree Henry. Leffa käsittelee hyvin vaikeita aiheita, kuten rasismia ja luo useita painostavia kohtauksia. Ajankuva on taidolla luotu ja filmi on teknisesti pääosin onnistunut. Itselleni ongelmia kuitenkin syntyy, kun ohjaaja Barry Jenkins takertuu liian pitkäksi aikaa eri kohtauksiin ja niiden unenomaiseen tunnelmaan, mikä pakostikin väsyttää katsojaa. Elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä ja vielä jonkinlaista vaikuttavaa iskua loppuun. Siten kyseessä olisi hieno paketti, eikä vain oikein hyvä filmi, josta löytyy hienojakin hetkiä. Hitaiden draamaelokuvien ystäville If Beale Street Could Talk toimii lähes takuuvarmasti, mutta monet katsojista tulevat luultavasti pitämään tätä pitkäveteisenä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
If Beale Street Could Talk, 2018, Annapurna Pictures, PASTEL, Plan B Entertainment
