Näyttelijät: Billie Boullet, Luke Evans, Milla Jovovich ja Mila Harris
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16
Worldbreaker on Luke Evansin ja Milla Jovovichin tähdittämä maailmanloppuelokuva. Joshua Rollins työsti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Worldbreaker sai jo marraskuussa Amerikassa, mutta vasta nyt elokuva on saapunut Suomeen ja suoraan Amazon Prime Videoon. Itse kiinnostuin, kun näin leffan Prime Videon tarjonnassa ja eräänä iltana päätin antaa sille mahdollisuuden.
On kulunut viisitoista vuotta siitä, kun maan alta kaivautuneet olennot, murskaajat hävittivät lähes koko ihmiskunnan. Teinityttö Willa perheineen lähtee pakoon näitä murskaajia, kun ne hyökkäävät erääseen viimeisistä piilopaikoista.
Elokuvassa nähdään tosiaan Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) ja näytellystä Kaunottaresta ja hirviöstä(Beauty and the Beast - 2017) tuttu Luke Evans ja Resident Evil -leffoista (2002-2016) tuttu Milla Jovovich isänä ja äitinä, joista ensin isä taisteli murskaajiksi kutsuttuja muukalaisolentoja vastaan ja hänen haavoituttua sodassa, äiti on jatkanut isän jalanjäljissä taitavana soturina. Elokuvan keskiössä on kuitenkin heidän tyttärensä, Billie Boulletin näyttelemä Willa, joka on syntynyt vasta hyökkäyksen alettua, eikä ole koskaan päässyt viettämään normaalia elämää. Willa haaveilee jonain päivänä seuraavansa äitinsä esimerkkiä ja nousevansa yhdeksi soturinaisista, jotka yhä puolustavat ihmiskunnan rippeitä. Boullet on kelpo valinta rooliinsa, mutta Evans ja yllättävänkin lyhyelle ruutuajalle jäävä Jovovich näyttävät lähinnä vain käyneensä kääräisemässä helpot rahat parempien projektien puutteessa.
Worldbreaker sisältää lupaavat lähtökohdat postapokalyptiselle seikkailulle täynnä vaaratilanteita. Maan alta esiin ryömivät hirviöt eivät toki ole konseptina järin originaali, mutta nämä jättiläishämähäkin ja ihmisen yhdistelmää muistuttavat murskaajat ovat kieltämättä onnistuneelta vaikuttava uhka. Ei myöskään ole mikään uusi idea seurata perhettä, joka yrittää selviytyä tällaisessa rappioituneessa maailmassa, mutta kivaa vaihtelua tuo se, että perheen isä jää pitämään huolta lapsesta, kun taas äitihahmo lähtee miekka ojossa taistoon.
Valitettavasti kelpo lähtökohdista ei ole saatu aikaiseksi kovinkaan hyvää elokuvaa. Voisin kuvitella, että alkuperäinen käsikirjoitus on ollut paljon villimpi, mutta budjettisyistä sitä on jouduttu muokkaamaan reilulla (tai leffan kannalta epäreilulla) kädellä. Potentiaalisesti jännittävä monsterifilmi taantuu ihan menevän alun jälkeen hämmentävän tylsäksi treenimontaasiksi, jossa isähahmo vuoronperään kouluttaa tytärtään tulevaan tai kertoo hänelle tarinoita myyttisestä soturista, Kodiakista, joka tarinoiden mukaan ensimmäisenä taisteli murskaajia vastaan ja josta on muuttunut Chuck Norrisin (levätköön hän rauhassa) tason legenda. Tarinoissa Kodiak suunnilleen kyhää taistelukirveitä unissaan ja syö murskaajia niin aamiaiseksi, lounaaksi kuin illalliseksi. Jääkin niin Willan kuin katsojan päätettäväksi, ovatko nämä tarinat tosijuttuja, vai pelkkä motivaattori ihmisille jatkaa taistoaan.
Tarinat ja niiden voima, sekä lapsen opettaminen kohtaamaan tulevaisuutensa haasteet ovat toki aiheina oivallisia, mutta niitä hyödynnetään leffassa varsin latteasti. Todellisen lässähdyksen elokuva kuitenkin tarjoaa loppusuorallaan, päättyessään juuri kun se on vasta pääsemässä vauhtiin. Murskaajia ei leffassa lopulta harmillisesti juuri edes nähdä ja jännitekin kaikkoaa nopeasti. Elokuva myös loppuu kuin seinään sillä tavalla, että leffan sijaan voisi helposti luulla katsovansa televisiosarjan avausjaksoa. Mutta ei. Tähän Worldbreaker päättyi ja olen äärimmäisen yllättynyt, mikäli elokuva saisi koskaan jatkoa.
Elokuvan on ohjannut Brad Anderson, joka tunnetaan parhaiten Christian Balen tähdittämän The Machinistin (2004) ohjaajana. Worldbreakerissa Anderson ei kuitenkaan vakuuta, eikä hän saa lopullisesta käsikirjoituksesta juuri mitään irti edes tunnelman puolesta. Teknisesti leffa ajaa asiansa. Se on pääasiassa hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivalliset ja maskeerauksetkin näyttävät päteviltä. Tehosteet eivät huimaa päätä, mutta ajavat asiansa ja murskaajat, sekä etenkin niiden tartuttamat ihmiset, eli hybridit näyttävät karmivilta, miksi onkin sääli, että niitä on mukana niin vähän. Äänimaailma on menevästi rakennettu, joskin Matthew Rodgersin säveltämät musiikit jäävät aika yhdentekeväksi taustaääneksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Worldbreaker, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Amasia Entertainment, 23ten, Gramercy Park Media, Studio 507
Pääosissa: Luke Evans, Sarah Gadon, Art Parkinson, Dominic Cooper, Charles Dance, William Houston, Diarmaid Murtagh, Noah Huntley, Paul Kaye, Zach McGowan, Ferdinand Kingsley, Joseph Long ja Thor Kristjansson
Genre: fantasia, toiminta, kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Dracula Untold perustuu löyhästi Bram Stokerin Dracula-kirjaan vuodelta 1897. Universal Studios oli tehnyt kirjan pohjalta kenties tunnetuimman elokuvaversion, Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin(Dracula) vuonna 1931 ja vuonna 2007 Universal ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa hahmosta, joka kulki työnimellä "Dracula: Year Zero". Alun perin Alex Proyasin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta hänet korvattiin ensikertalaisella Gary Shorella. Päärooliin taas kaavailtiin Sam Worthingtonia, mutta Proyasin jouduttua jättämään projektin, Worthington jätti leffan ja hänen tilalle palkattiin Luke Evans. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta Dracula Untold sai maailmanensi-iltansa 30. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin lähes totaalisen tyrmäyksen kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin Netflixistä, enkä pitänyt sitä kummoisena. Kun huomasin Dracula Untoldin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.
Turkin armeijan hyökätessä 1440-luvulla Transilvaniaan, paikallinen ruhtinas Vlad III löytää keinon suojella alamaisiaan, kun hän tekee sopimuksen vampyyrin kanssa saadakseen tämän voimat.
Sam Worthingtonin poistuttua projektista, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans nappasi elokuvan pääroolin ruhtinas Vlad III:na, eli Vlad "Seivästäjänä", eli Vlad Draculana, joka on muuten ihan todellinen historiallinen henkilö, josta Bram Stoker otti vaikutteita Dracula-hahmoonsa. Elokuva kuitenkin ottaa omat vapautensa hahmon suhteen, oli kyse sitten tosielämän Vladista tai Stokerin vampyyri-ikonista. Evans suoriutuu roolistaan passelisti, vakuuttaen niin vahvana hallitsijana kuin sotatantereella hurjana taistelijana. Hänen hahmoonsa yritetään kirjoittaa monimutkikasta moraalista syvyyttä, mutta toteutus muuttuu kömpelömmäksi elokuvan edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Sarah Gadon Vladin vaimona Mirenana ja Art Parkinson heidän lapsenaan Ingerasina, William Houston, Diarmaid Murtagh ja Noah Huntley Vladin uskollisina seuraajina, Paul Kaye munkkina, Dominic Cooper turkkilaisia johtavana sulttaani Mehmed II:na, sekä Charles Dance läheisen vuoren luolastossa väijyvänä vampyyrinä, jolta Vlad käy pyytämässä apua turkkilaisten päihittämiseen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevalla tasolla. Dance istuu passelisti katalan vampyyrin osaan, mutta Dominic Cooper tuntuu täysin väärältä valinnalta pahaksi sulttaaniksi. Puinen Gadon joutuu tyytymään osaansa neitona hädässä.
Pidin Dracula Untoldista nyt uusintakatselulla hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta on elokuva mielestäni silti turhauttavan keskinkertainen, jopa aika heikko tapaus. Uumenista löytyisi jopa varsin passeli hirviöfilmi, mutta tällaisenaan toteutus ontuu. Sen sijaan, että Draculan alkuperätarinasta olisi haluttu tehdä synkkä kauhufantasia, lopputulos muistuttaa enemmänkin outoa, keskiaikaista supersankarielokuvaa. Siinä kohtaa, kun tornissa seisova Dracula muodostaa ajatuksensa voimalla lepakoista jonkin sortin pyörremyrskyn, joka tekee tuhojaan turkkilaisen armeijan keskellä ja lopulta muovautuu vielä jättimäiseksi nyrkiksi, joka iskee maahan, aloin viimeistään muistamaan, miksen piitannut leffasta.
Dracula Untold on niitä elokuvia, jotka lähinnä vain ovat, eivätkä ne oikein tarjoa yhtään mitään. Se ei ole jännittävä, se ei ole innostava, se ei ole hauska... se vain on. Puolentoista tunnin kesto on toisaalta armollinen katsojaa kohtaan, kun lopputulos on näin yhdentekevä, mutta samalla leffa tuntuu myös hutiloiden kasaan saksitulta. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa Vladin kohtaaminen Baba Jaga -noita-akan kanssa, joka olisi toki ollut aika irralliselta tuntuva, lähinnä Universalin suunnittelemaa hirviöiden yhtenäistä elokuvauniversumia pohjustava hetki. Pääasiassa elokuva käyttää aikansa maalaillakseen Draculasta jonkin sortin traagista antisankaria, jolloin ikonisen ja kauhistuttavan monsterin alkuperätarinaa odottaville luvassa on jo heti pienoinen pettymys. Leffa yrittää sanoa jotain taakasta, jota joutuu kantamaan väärien valintojen johdosta, mutta homma jää tälläkin saralla aika latteaksi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Gary Shore, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan leffaa. Shoren ensikertalaisuus näkyykin Dracula Untoldista monin tavoin ja lopputulos muistuttaa usein suoraan DVD:lle tehtyä b-fantasiaa. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitus on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta kömpelö, eikä kaksikko herätä koskaan tunnetta, että tästä hahmosta muovautuisi se kaikkien tuntema verenimijä. Elokuva on muuten kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtaukset äityvät ajoittain aika sillisalaatiksi. Yksikin taistelu kuvataan osittain kuolemaa tekevän turkkilaissotilaan silmien kautta ja vieläpä heijastuksena miekan terästä. Lavasteet ovat kelvolliset, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, etenkin eeppisiksi tarkoitettujen taistelujen aikana, kun Vlad ryhtyy hyödyntämään uusia supervoimiaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Game of Thronesista (2011-2019) tutun Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat melkeinpä leffan parasta antia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dracula Untold, 2014, Universal Pictures, Legendary Entertainment, Michael De Luca Productions, Dentsu, Fuji Television Network
Pääosissa: Benjamin Evan Ainsworth, Tom Hanks, Joseph Gordon-Levitt, Cynthia Erivo, Keegan-Michael Key, Giuseppe Battiston, Lorraine Bracco, Luke Evans, Lorraine Bracco, Lewin Lloyd ja Angus Wright
Genre: seikkailu, komedia, jännitys, musikaali
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7
Pinocchio on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1940 ja se perustuu Carlo Collodin satukirjaan Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Vuonna 2015 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä näyteltyä versiota animaationsa pohjalta. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sam Mendes, mutta hänen lähdettyään projektia työsti hetken Paul King, kunnes lopulta hommaan tarttui Robert Zemeckis. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Pinocchio on ilmestynyt suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan. Itse pidän Disneyn vanhasta piirrosleffasta, enkä nähnyt (tälläkään kertaa) mitään syytä uudelle versiolle klassikosta. Päätin silti toki antaa uudelle Pinocchiolle mahdollisuuden, etenkin kun sain sen Disneyltä katseltavaksi ennakkoon.
Italialainen puuseppä Geppetto rakentaa nukkepojan ja toivoo sen olevan elävä, oikea poika. Yöllä sininen haltiatar saapuu toteuttamaan sepän toiveen ja Pinocchioksi nimetty nukke herää eloon.
Ohjaaja Zemeckisin luottonäyttelijä Tom Hanks nähdään Geppettona, italialaisena puuseppänä ja leluntekijänä, joka työstää itselleen puisen nukkepojan ja nimeää sen Pinocchioksi. Elokuvan vihjatessa Geppetton olleen aikoinaan isä, jonka lapsi menehtyi, Geppetto esittää toivomustähdelle toiveen, että Pinocchio voisi olla elävä, ihka oikea poika - ja niin myös tapahtuu. The Haunting of Bly Manor -kauhusarjasta (2020) tutun Benjamin Evan Ainsworthin ääninäyttelemä Pinocchio herää eloon, mutta pysyy yhä puisena nukkena, jolla on hurjasti opittavaa maailmasta. Hanks on tietty oikein sympaattinen iäkkäänä puuseppänä. Ainsworthin ääni sopii hyvin naiiville nukelle, jonka visuaalinen toteutus näyttää kuitenkin viimeistelemättömältä.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kertojaäänenäkin toimiva Samu Sirkka (Joseph Gordon-Levitt), Pinocchion eloon herättävä sininen haltiatar (Cynthia Erivo), lokki Sofia (Lorraine Bracco), huijarikettu Rehti Repo (Keegan-Michael Key) ja tämän mykkä toveri Kimi Keppostin, showmies Stromboli (Giuseppe Battiston) ja Huvitusten saarelle lapsia vievä ajuri (Luke Evans). Ainoana uutena hahmona mukaan on lisätty rampa tyttö Fabiana (Kyanne Lamaya), joka haaveilee tanssimisesta. Näyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti osistaan, mutta Hanksia lukuun ottamatta yksikään ei pahemmin erotu - jos ei siis puhuta siitä, kuinka häiritsevästi digianimoidut Samu Sirkka ja muut eläinhahmot pistävät silmään, Pinocchion tavoin hieman viimeistelemättömiltä näyttävien efektiensä kera.
Disneyn uusi näytelty Pinocchio on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa: turha, laiska ja sieluton rahastuskierrätys taianomaisesta piirrosklassikosta. Vaikka nämä näytellyt uudelleenfilmatisoinnit ovatkin olleet enemmän tai vähemmän taloudellisia menestyksiä, ovat ne olleet toinen toistaan mitäänsanomattomampia tuotoksia. Sekaan mahtuu parit yllättäjät, kuten pätevä Viidakkokirja(The Jungle Book - 2016) ja ilahduttavan kiero Cruella(2021), mutta digianimoitu Leijonakuningas(The Lion King - 2019) oli suorastaan pyhäinhäväistys ja olinkin jopa unohtanut kokonaan Kaunottaren ja Kulkurin(Lady and the Tramp - 2019) ja Mulanin(2020) olemassaolot. Ei Pinocchiossa mistään pyhäinhäväistyksestä ole kyse, mutta se vaipuu monen edeltäjänsä kanssa samaan "tulipahan mulkaistua" -kastiin, joiden pariin ei palaa enää toistamiseen.
Lukuun ottamatta Fabianaa, uusi Pinocchio kulkee tismalleen samaa kaavaa pitkin kuin piirrosklassikkokin. Yllätyksiä on turha odottaa ja jos vanha animaatio on hyvässä muistissa, katsoja tietää aina, mitä seuraavaksi tapahtuu. Zemeckisin ja Chris Weitzin käsikirjoitus tuntuukin siltä, että he ovat vain kaivaneet animaation käsikirjoituksen jostain Disneyn arkistosta ja pölyjen pyyhkimisen jälkeen kirjoittaneet muutamia erilaisia repliikkejä mukaan. Leffa seuraa tuttuja, jopa ikonisia tapahtumia orjallisesti, muttei uskalla muovata niitä, eikä edes yritä päihittää niitä. Kohtauksia käydään läpi kuin rastien listaa ja innottomuus paistaa elokuvasta yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään. Loppuhuipennuksena tässäkin toimiva Monstro hoidetaan turhankin helposti pois alta, jottei lapsia vain pääsisi jännittämään hurja valas.
On sääli, että klassikkoelokuvia, kuten Paluu tulevaisuuteen(Back to the Future - 1985) ja Oscar-voittajan Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on vajonnut tekemään näin mitäänsanomattomia rainoja. Elokuvasta ei näy koskaan, että Zemeckisillä olisi suurta intohimoa projektia kohtaan, Pinocchio tuntuu vain helpolta tienestiltä ohjaajalle. Kun elokuvaan ei ole saatu mitään intoa, on katsojankin todella vaikea innostua näkemästään. Mitä ihmettä Disneylle on tapahtunut? Miten ja miksi aiemmin niin ihastuttavia ja taianomaisia elokuvia tarjonnut firma on muuttunut tällaiseksi liukuhihnatehtaaksi? Eikä loppua näy, sillä studiolla on työn alla näytellyt versiot Pienestä merenneidosta(The Little Mermaid - 1989), Peter Panista (1953), Lumikki ja seitsemästä kääpiöstä(Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Herkuleksesta (Hercules - 1997), Notre Damen kellonsoittajasta(The Hunchback of Notre Dame - 1996), Robin Hoodista (1973), Bambista(1942), Aristokateista(The Aristocats - 1970) ja Lilosta ja Stitchistä(Lilo & Stitch - 2002)!
Elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, joskin mukana on hieman liikaa isoiksi pullistettuja otoksia, joissa yritetään saada mahdollisimman paljon samaan kuvaan, mutta jotka eivät näytä erityisen elokuvallisilta. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa, mutta samalla korostaa sitä, kuinka leffassa vain kiidetään tapahtumasta toiseen, ilman, että millekään ehditään antaa erityistä painoarvoa. Kierrättämisen keskellä tarinan syvät merkitykset ja hyvät opetukset jäävät lähinnä sivulauseiksi. Asut, maskeeraukset ja lavastukset ovat sentään mainiot ja Geppetton mökistä voi bongata viittauksia Disneyn muihin tuotoksiin, kuten Prinsessa Ruususeen(Sleeping Beauty - 1950) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988), sekä Aku Ankkaan. Erikoistehosteet näyttävät tosiaan siltä, että elokuva tehtiin kiireessä. Digianimoidut hahmot ovat toinen toistaan heikommin toteutettuja, eivätkä monet taustatkaan vakuuta. Äänimaailma on ihan pätevästi rakennettu tehosteista Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin. Elokuvan musikaalinumerot eivät kuitenkaan vakuuta ja lauluista mieleen jää vain ihana When You Wish Upon a Star, jota Disney käyttää yhä elokuvissaan logonsa kera.
Yhteenveto: Vuoden 2022 näytelty Pinocchio on jälleen uusi tylsän sieluton rahastuskierrätys Disneyltä. Elokuvasta uupuu kaikki riemukkuus, sydämellisyys ja seikkailullisuus, jotka tekivät vuoden 1940 animaatiosta klassikon. Lukuun ottamatta mukaan kirjoitettua Fabiana-tyttöä, elokuva kulkee täysin tuttuja latuja, aivan kuin rastien ruutuja listalta kohtauksista, mitkä pitää olla mukana. Mihinkään kohtaukseen ei ole pistetty minkäänlaista intoa mukaan ja meno tuntuu oudon tekopirteältä ja väkinäiseltä. Loppua kohti meno vain laiskistuu ja Monstro-valaan osio on todella hutiloiden hoidettu. Musikaalinumerot ovat latteita ja erikoistehosteet näyttävät läpikotaisin viimeistelemättömiltä. On sääli, että aiemmin hienoja filmejä tehnyt Robert Zemeckis ei saa tämän enempää aikaiseksi. Tom Hanks on elokuvan parasta antia sympaattisena Geppettona, mutta siihen ne kehut jäävätkin. Ei ole mikään ihme, että Pinocchio on päätetty heivata suoraan Disney+ -palveluun ilman teatterikierrosta - isolta kankaalta heikot efektitkin korostuisivat vielä monikymmentuumaista televisiota pahemmin. Näin loppuun haluaisin vielä huomauttaa, ettei turhautumisessani ole kyse pelkästä automaattisesta vihasta uudelleenfilmatisointeja ja saman aiheen uusia tulkintoja kohtaan. Odotan nimittäin innolla näkeväni, millaista jälkeä Guillermo del Toro on saanut aikaan tarinan kanssa jouluna Netflixiin ilmestyvässä Pinocchio-animaatiossa (2022).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pinocchio, 2022, Walt Disney Pictures, Depth of Field, ImageMovers
Ohjaus: Paul W. S. Anderson Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger Genre: seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"
The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.
1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.
Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa(Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin. Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.
Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.
Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.
Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.
Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.
Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.
Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg
Ohjaus: Louis Leterrier Pääosissa: Sam Worthington, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Gemma Arterton, Mads Mikkelsen, Liam Cunningham, Nicholas Hoult, Hans Matheson, Jason Flemyng, Tine Stapelfeldt, Ian Whyte, Pete Postlethwaite, Vincent Regan, Polly Walker, Luke Evans ja Danny Huston Genre: fantasia, toiminta, seikkailu Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 12
Clash of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien taistelu on uudelleenfilmatisointi elokuvasta Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. Vuonna 2002 tuottaja Adam Schroeder ja käsikirjoittajat John Glenn ja Travis Wright kiinnostuivat tekemään uuden version elokuvasta. Projekti ei kuitenkaan edennyt heidän käsissään, vaan vuonna 2007 se päätyi tuottaja Basil Iwanykille, joka pisti parinkin eri kirjoittajan kautta tarinan uusiksi ja hankki Stephen Norringtonin ohjaajaksi. Norrington ei kuitenkaan ollut mielestään tarpeeksi tietoinen alkuperäisestä filmistä ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Käsikirjoitusta pistettiin taas uusiksi ja lopulta kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2009. Jälkituotannossa syntyi kuitenkin ongelmia, kun studio pakotti tekijöitä muokkaamaan filmistä 3D-version, mitä ohjaaja Leterrier itse on jälkikäteen julkisesti haukkunut. Titaanien taistelu sai maailmanensi-iltansa vihdoin 26. maaliskuuta 2010 - tasan 10 vuotta sitten - ja se oli hitti lippuluukuilla, vaikkei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekin kävin katsomassa filmin, kun se saapui Suomeen ja kyseessä oli itse asiassa ensimmäinen 3D-leffa, minkä näin. Olin kuitenkin hyvin pettynyt elokuvaan ja mielestäni leffan trailerit olivat parempia kuin itse filmi. Vuonna 2015 päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja pidin siitä hieman enemmän kuin aiemmin, muttei se silti ollut mielestäni hyvä. Nyt kun Titaanien taistelu täyttää 10 vuotta, päätin pistää sanonnan "kolmas kerta toden sanoo" testaukseen ja katsoin elokuvan uudelleen.
Antiikin Kreikassa ihmiset ovat päättäneet kääntää selkänsä jumalille ja siitä raivostutaan jumalvuori Olympoksella. Kuoleman jumala Haades uhkaa vapauttaa hirviömäisen Krakenin tuhoamaan ihmiset, jos nämä eivät polvistu jumalten edessä. Nuori kalastaja Perseus päätyy sotilasryhmän mukaan vaaralliselle matkalle löytämään keinon voittaa Kraken.
Pääroolissa Perseuksena nähdään Avatar (2009) -tähti Sam Worthington, joka on näyttelijäkaartin heikoin lenkki. Worthingtonin tympeät ilmehdinnät eivät oikein vakuuta, eikä hän onnistu kertaakaan välittämään kunnon sankarihenkeä suorituksellaan. Hahmonakaan Perseus ei vakuuta ja vaikka hänelle onkin kirjoitettu selkeä motiivi lähteä mukaan seikkailuun, on hän suurimmaksi osaksi aika tylsä matkalainen. Hänestä myös kehkeytyy taistelija turhankin helposti, ottaen huomioon, että hän on pelkkä kalastaja. No okei, hyvin nopeasti käy selväksi, että hän on enemmänkin, mutta se on aika laiska selitys sille, kuinka hän on niin täydellinen kaikessa.
Perseuksen mukaan seikkailuun lähtee urheiden sotilaiden joukko, jotka ovat jokainen enemmän tai vähemmän yksiulotteisia tyyppejä. Sotilaiksi on kuitenkin saatu roolitettua päteviä näyttelijöitä, kuten huikea tanskalaisihme Mads Mikkelsen joukon johtajana Dracona, nuori Nicholas Hoult epävarmana Eusebioksena, Hans Matheson jousiampuja Ixasina ja Game of Thrones-hittisarjasta (2011-2019) tuttu Liam "Davos" Cunningham tuimana Solonina. Cunningham ei ole muuten porukan ainoa Game of Thrones -näyttelijä, vaan myös Hurttaa sarjassa esittävä Rory McCann on yksi sotilaista, mutta hänen osuutensa jää todella pieneksi. Mikkelsen, Hoult ja Cunningham ovat tuttuun tapaansa mainioita, mutta Mikkelsenistä paistaa välillä läpi turhautuminen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa hänelle paljoa sisältöä. He ovat kuitenkin jokainen parempia rooleissaan kuin Worthington, miksi onkin hyvä, ettei Perseus matkaa yksin. Kun Kreikan mytologiasta on kyse, on mukana tietty tunnettuja jumalia, titaaneja ja muita yliluonnollisia hirviöitä. Liam Neeson näyttelee ukkosenjumala Zeusta, kun taas hänen pahaa Haades-veljeään esittää Ralph Fiennes. Kolmas veljeksistä, merten jumala Poseidon (Danny Huston) jää kuitenkin yllättävän minimaaliseen osaan. Neesonista löytyy sopivaa arvokkuutta ja ylhäisyyttä Zeukseksi, mutta häntä on vaikea ottaa tosissaan hohtavan haarniskansa ja hieman hömelön partansa vuoksi. Yleensä loistavia pahisrooleja, kuten Schindlerin listan (Schindler's List - 1993) Amon Göth ja Harry Potter -sarjan (2001-2011) lordi Voldemort tarjoava Fiennes ei kuitenkaan toimi Haadeksena, vaikka ajatuksen tasollahan roolitus on täydellinen. Fiennes osaa yleensä hyödyntää ääntään ja eleitään mestarillisesti, mutta tässä hän tuntuu vievän ne liian pitkälle ja muuttuu lähinnä koomiseksi. Muita jumalia esittävät mm. Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans ja jälleen yksi Game of Thrones -näyttelijä Alexander Siddig. Hirviöolentoja ovat taas esimerkiksi sinisilmäinen djinni (Ian Whyte), karmiva Medusa (Natalia Vodianova), tietäjägraiat (Ross Mullan, Robin Berry ja Graham Hughes), sekä Haadesta palveleva rujo Kalibos (Jason Flemyng). Leffaan on jotenkin kummasti onnistuttu ahtamaan vielä enemmänkin hahmoja, kuten Io (Gemma Arterton), jonka tehtäväksi jää lähinnä selittää kaikki myyttiset jutut hahmoille ja katsojille, Argoksen kaupungin kuningas Kefeus (Vincent Regan) ja kuningatar Kassiopeia (Polly Walker), sekä heidän tyttärensä prinsessa Andromeda (Alexa Davalos), Perseuksen kalastajaisä Spyros (Pete Postlethwaite), tämän vaimo Marmara (Elizabeth McGovern) ja hullu Prokopion (Luke Treadaway). Filmillä on paikoitellen isoja vaikeuksia käsitellä suurta hahmogalleriaansa vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan. Usein mainiot Arterton ja Postlethwaite kokevat siis saman ongelman kuin monet muut elokuvan näyttelijöistä, eikä heille ole keksitty tarpeeksi kunnon tehtävää.
Titaanien taistelusta on tainnut muodostua itselleni jonkin sortin guilty pleasure -elokuva. Tiedostan leffan kehnouden, mutta samalla se onnistuu jollain oudolla tapaa viihdyttämään minua joka katselukerralla enemmän. Lisäksi näin jälkikäteen 10 vuotta myöhemmin katsottuna elokuva tuntuu jopa kelpo fantasiaseikkailulta, kun sitä vertaa myöhemmin ilmestyneisiin samanhenkisiin tekeleihin, kuten Immortalsiin (2011), Herculekseen (2014) ja naurettavan typerään Gods of Egyptiin (2016). Ei tässä todellakaan mitään uutta Taru sormusten herrasta -mestariteosta (The Lord of the Rings - 2001-2003) saada aikaiseksi, eikä Titaanien taistelu yllä edes pöhkön 300-pullistelupätkän (2006) tasolle, mutta jatkuva eeppinen audiovisuaalinen mekastus pitää tarpeeksi toimivasti yllä mielenkiinnon tapahtumia kohtaan elokuvan lyhyen keston ajan. Kun mukana on hirviöitä ja jumalia, on osuvaa, ettei elokuva hillitse itseään yhtään, vaan painelee täysillä menemään, pistäen hahmot taistelemaan niin manalan demoneita kuin jättimäisiä skorpioneja vastaan. Pari vitsiäkin kaiken menon ja meiningin keskellä ehditään murjaista, mutta ne naurattavat lähinnä mauttomuudellaan.
Jos joku sanoisi (kuten varmasti sanookin), että tämä elokuva on täyttä kuraa, en ihmettelisi yhtään. Titaanien taistelu on yliampuviin sfääreihin paisuteltu fantasiaraina, minkä ohut juoni kerrotaan kömpelösti ja kiirehtien, sen hahmot ovat tylsän yksiulotteisia, eikä katsoja luultavasti muista mitään elokuvasta enää seuraavana päivänä. Jokin tässä leffassa saa minut silti palaamaan sen äärelle aina tasaisesti viiden vuoden välein ja joka kerralla huomaan nauttivani siitä jollain kierolla tavalla enemmän kuin aiemmin. Kreikan mytologia on aina kiehtonut minua, etenkin silloin kun elokuva ilmestyi ("Percy Jackson" -kirjat, 2005-, olivat kova juttu tuossa vaiheessa) ja vaikka leffa lähinnä vain lainaa tunnetuimmat oliot ja hyödyntää niitä omilla tavoillaan, jokin siinä silti viehättää minua. Esimerkiksi olen aina pitänyt Medusaa yhtenä kaikkien aikojen karmivimmista taruolennoista ja siitä syystä Titaanien taistelun kohtaus Medusan temppelissä saa jännittämään joka kerta. Harmillisesti itse suuri pohjustettu finaali tuottaa aikamoisen pettymyksen ja kaiken elokuvan rakentaman Kraken-kohun jälkeen homma ratkaistaan turhankin helposti.
Filmin ohjaajana pyörii tosiaan Louis Leterrier, joka on aiemmin tehnyt mm. supersankaripläjäys The Incredible Hulkin (2008). Tässä Leterrier vie massiivisuuden vielä isommalle tasolle ja tuntuukin, että hän on pyrkinyt lähinnä tekemään helppoa viihdettä, eikä ohjauksesta löydy edes yritystä tehdä kovinkaan varteenotettavaa filmiä. Travis Beachamin, Phil Hayn ja Matt Manfredin kyhäämästä käsikirjoituksesta voi huomata, kuinka tarina on muuttunut pitkän tekoprosessin vaiheilla moneen eri suuntaan ja siihen on jatkuvasti lisätty uusia puolia, vaikkeivät ne oikeasti mahtuisikaan mukaan. Käsikirjoitus on pöljä ja sisältää useita naurettavan huonoja repliikkejä. Titaanien taistelu on kuitenkin visuaalisesti tyylikkään näköinen, vaikka jotkut efekteistä ovatkin kärsineet vuosien varrella. Elokuvassa on yllättävänkin näyttäviä kuvia, vaikka laajat maisemakuvat sotilasjoukon matkasta tuovat vähän liiankin vahvasti mieleen Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) samanlaiset upeat otokset. Leikkaus on ihan sujuvaa kohtausten sisällä, eivätkä toimintakohtaukset ole onneksi pilkottu epäselväksi mössöksi. Lavasteet ovat todella hienosti toteutetut ja puvustustiimi on tehnyt loistotyötä hahmojen asujen kanssa. Maskeerauksetkin ovat tyylikkäästi luodut. Ääniefektit ovat mahtipontisia ja äänekkäitä, ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit vain lisäävät eeppisyyden tuntua. Djawadi muuten sävelsi myös Game of Thronesin musiikit. Lisäksi hauskana faktana kerron, että suosikkiyhtyeeni Musen laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn oli alunperin tarkoitus säveltää elokuvan musiikit. Kiertueen vuoksi hän joutui kuitenkin jättämään leffan.
Yhteenveto:Titaanien taistelu on todella keskinkertainen, mutta silti ihan viihdyttävä fantasiapläjäys. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mihin on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon hahmoja, tapahtumia ja hirviöitä, jolloin leffa kiirehtii minkä kerkeää, eikä siitä löydy tilaa hengittää tai syventää sen valtavaa hahmogalleriaa. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin oikein meneviä ja on jatkuvasti mielenkiintoista nähdä, millaisen uuden mörön tekijät tuovat ruudulle. Kohtaus Medusan temppelissä on leffan ehdottomia huippuhetkiä. Hirviöt ovatkin pääasiassa tyylikkäästi toteutettuja, mutta harmillisesti elokuvan isosti pohjustama Kraken tuottaa lopulta valtavan pettymyksen. Käsikirjoitus on aika kömpelö ja siihen kirjoitetut repliikit - etenkin vitsit - ovat usein kehnoja. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan epätasaisesti. Mads Mikkelsen, Nicholas Hoult ja Liam Cunningham hoitavat hommansa oivallisesti, mutta Sam Worthington on huono pääroolissa. Yllättäen myös Liam Neeson ja Ralph Fiennes tarjoavat oudon heikot roolityöt. Titaanien taistelu ei ole hyvä elokuva, mutta jokin siinä ja etenkin Kreikan mytologiassa kiehtoo itseäni ja viihdyn tämän parissa joka kerralla hieman enemmän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clash of the Titans, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, Thunder Road Pictures, The Zanuck Company, Moving Picture Company
Ohjaus: Roland Emmerich Pääosissa: Ed Skrein, Patrick Wilson, Luke Evans, Woody Harrelson, Dennis Quaid, Mandy Moore, Aaron Eckhart, Keean Johnson, Luke Kleintank, Nick Jonas, Etsushi Toyokawa, Darren Criss, Brennan Brown ja Alexander Ludwig Genre: sota, draama Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
Midway on Roland Emmerichin ohjaama sotaelokuva, mikä perustuu tositapahtumiin Midwayn taistelusta Yhdysvaltojen ja keisarillisen Japanin välillä vuonna 1942, toisen maailmansodan aikaan. Taistelusta oli jo vuonna 1976 tehty sotaelokuva Midwayn taistelu (Midway), mikä oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä. Uuden elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2017, Emmerichin kiinnostuttua Midwayn tarinasta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Midway saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Innostuin, kun sain tietää, että elokuvan lehdistönäytös järjestetään Finnkinon isossa Isense-salissa ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Midwayn.
Joulukuussa 1941 keisarillinen Japani hyökkää Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Tämä aloittaa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodankäynnin toisen maailmansodan aikaan. Ratkaiseva taistelu on kuitenkin vasta tulossa...
Midway pitää sisällään ison näyttelijäkaartin ja elokuva keskittyy useaankin eri hahmoon. Kaikista isoimmin esiin taitaa kuitenkin nousta Ed Skreinin näyttelemä hurjapäälentäjä Dick Best (kyllä, se on hänen nimensä). En ole aiemmin Skreinistä erityisemmin piitannut, mutta tässä hän sopii yllättävänkin toimivasti rooliinsa. Dick Best lähtee usein sooloilemaan lentäessään ja yrittää taisteluissa vähän liiankin vaarallisia temppuja, aivan kuin ei ottaisi tilanteita tarpeeksi vakavasti, mutta hänestä löytyy kuitenkin kunnioitusta ylempiään kohtaan ja vahvaa vimmaa puolustaa maataan.
Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Keean Johnson Dickin tykkimies Murrayna, Mandy Moore Dickin vaimona Anne Bestinä, Patrick Wilson komentajakapteeni Laytonina, Dennis Quaid USS Enterprise -ilmatukialuksen amiraali Halseyna, Luke Evans amiraali McCluskyna, Aaron Eckhart amiraali Doolittlena, Woody Harrelson uutena komentajana Nimitzinä, Nick Jonas lentoapumekaanikko Brunona, Brennan Brown koodinmurtaja Rocherfortina, sekä lisäksi Etsushi Toyokawa Japanin laivaston komentaja Yamamotona. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin oivallista työtä; Quaidista, Eckhartista ja Harrelsonista löytyy oikeaa arvokkuutta komentajahahmojen rooliin ja muutenkin äijänäyttelijät istuvat hyvin rooleihinsa taistelussa. Hahmot (tai siis nämä tosielämän henkilöt) itsessään eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta jokainen ajaa asiansa viedessään mielenkiintoista tositarinaa eteenpäin.
Midway pitää sisällään todella näyttäviä taistelukohtauksia. Lentokoneet kiertelevät ilmassa, väistellen merellä seilaavien laivojen ja alusten tykitystä, samalla kun lentokoneet yrittävät pudottaa vastapuolen lentokoneita ja tuhota näiden laivoja. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itse koneen sisällä, vaihdellen lentäjän ja ampujan välillä, ja paikoitellen tämä luo mainion jännittävää tunnetta. Kuvat, joissa näytetään lentäjän näkökulmaa, tämän syöksyessä hyökkäykseen ja vastustajien hoksatessa koneen ja tykittäessä kohti kameraa, ovat upeita. Sotakohtauksiin on panostettu hienosti ja varsinkin laajat kuvat, joissa näkyy räjähdyksien savusta tummeneva taivas, siellä kiertelevät lentokoneet, sekä meressä lilluvat laivat, joiden tykit ampuvat hullun lailla, imaisevat katsojan tapahtumiin mukaan. Ohjaaja Roland Emmerichillä on aina ollut silmää vahvalle visuaaliselle ilmeelle ja hän tietää, mitä tehdä taistelukohtauksissa.
Paikoitellen kuitenkin tuntuu, ettei Emmerich tiedä, milloin kannattaisi lopettaa. Parissa kohtaa taistot alkavat toistamaan itseään, kun ympäristökään ei oikein vaihdu ja jokainen taistelu kestää todella pitkään. Etenkin suuren loppuhuipennuksen aikana on muutamia pätkiä, mitkä olisi voinut jättää näyttämättä. Ähky alkaa vähitellen iskemään ja vaikkei siihen asti päästä, on katsoja enemmän kuin täynnä poistuessaan teatterista. Lisäksi Emmerichillä on ongelmana se, että hän osaa kyllä tehdä viihdettä, mutta todelliseen sotaan perustuvaan elokuvaan liika viihteellisyys ei välttämättä sovi. Tällä tarkoitan, että hän ei kohtele taisteluita niin kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Niistä puuttuu tietty hirvittävyys ja pelko. Kun Midwayta vertaa esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestyneeseen Dunkirkiin(2017), ei tämä elokuva pääse lähellekään sen teoksen intensiivistä tunnelmaa. Dunkirkissä pelko ja epätoivo olivat vahvasti läsnä, ja filmi piti tiukasti katsojastaan kiinni, mutta Midway ei onnistu lainkaan tällaisessa. Lisäksi jos vertaa Dunkirkiin, jäävät Midwayn taistelutkin sen leffan jalkoihin. Dunkirkissä lentotaistoissa oli käytetty aitoja koneita ja pienoismalleja, mikä toi mukaan vahvaa todellisen tunnetta. Midwayn taistoista taas välillä huokuu digitaalisuus. Tehosteet eivät paikoitellen vastaa vuoden 2019 yleistä tasoa, vaan ne näyttävät jo muutaman vuoden vanhoilta.
Taisteluiden välissä käytävät draama- ja puhekohtaukset eivät myöskään vakuuta. Emmerich ei todellakaan ole parhaimmillaan, kun näyttelijöistä pitäisi saada irti aitoja ja voimakkaita tunteita, vaan leffa käy parissa kohtaa hieman melodramaattisen puolella. Kuten hieman itseään toistavien taistojen kohdalla, myös draamapuolta olisi voinut tiivistää. Sotaelokuvat ovat yleensä pitkiä kestoltaan - usein selvästi yli kaksituntisia, mutta kun Emmerich haluaa lähinnä viihdyttää, olisi hän voinut tehdä sen hieman napakammin ja lyhyemmässä ajassa. Sentään Emmerich ei lähde liikaa heiluttamaan Yhdysvaltojen lippua ja ylistämään jenkkisotilaiden voimaa, vaan lopussa elokuva on omistettu sekä taiston yhdysvaltalaisille että japanilaisille uhreille.
Vaikka tehosteiden taso heittelee pitkin elokuvaa (esimerkiksi Pearl Harborin taistelun tulipalot eivät näytä lainkaan aidoilta), Midway näyttää kyllä suurimmaksi osaksi hyvältä. Se on erinomaisesti kuvattu, minkä lisäksi ajankuva on hienosti luotu taitavien lavastajien ja puvustajien kautta. Jos tekijät olisivat hyödyntäneet enemmän pienoismalleja ja oikeita koneita taisteluissa digitehosteiden sijaan, filmin visuaalisuus pääsisi vielä paremmin voiton puolelle. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu. Tykkien tulitus, lentokoneiden äänet, ilmatukialusta vasten iskevät aallot ja räjähdykset ovat kaikki voimakkaita, mitä vain tukee säveltäjäduo Thomas Wanderin ja Harold Kloserin oivallinen musiikki
Yhteenveto:Midway on mainio sotaelokuva, mikä sisältää useita näyttäviä taistelukohtauksia. Ohjaaja Roland Emmerichillä on tunnetusti silmää upeille visuaalisuuksille ja myös tässä hän tarjoaa paljon tyylikästä menoa. Emmerich ei kuitenkaan aina tiedä, milloin lopettaa ajoissa ja kun sotakohtaukset ovat vieläpä hyvin samanlaisia tyyliltään, voi leffa käydä pitkäveteiseksi. Emmerich myös käsittelee toimintaa viihteen kautta, eikä niinkään tosielämän taistoina. Draamapuoli taas muuttuu välillä hieman yliampuvaksi. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - yllättäen myös Ed Skrein sopii oivallisesti osaansa. Vaikka filmi on visuaalisesti monin tavoin vaikuttava, on mukana tiettyä digitaalisuutta, mikä häiritsee paikoitellen. Elokuvassa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joista syntyy kokonaisuutena kelpo sotateos. Ei siitä genrensä klassikkoa tule, mutta onhan se hienoa, että jotkut vaivautuvat yhä tekemään filmatisointeja historiallisista taisteluista. Jos siis sotaelokuvat kiehtovat, kannattaa Midway käydä katsomassa. Lisäksi, jos ette pitäneet Michael Bayn Pearl Harborista (2001), pääsette tässä näkemään kyseisen taistelun uudestaan ja voitte pohtia, kumpi toteutti taiston paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midway, 2019, Centropolis Entertainment, RuYi Media, Starlight Culture Entertainment Group, Street Entertainment, The Mark Gordon Company
Ohjaus: Tate Taylor Pääosissa: Diana Silvers, Octavia Spencer, McKaley Miller, Juliette Lewis, Corey Fogelmanis, Gianni Paolo, Dante Brown, Luke Evans, Missi Pyle ja Allison Janney Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 16
Ma, eli suomalaisittain Mami on Tate Taylorin ohjaama ja Octavia Spencerin tähdittämä kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Taylorin halusta tehdä jotain todella sairasta elokuvassa ja Spencerin toiveesta esittää välillä jotain poikkeavaa perinteisistä rooleistaan. Taylor oli eräänä päivänä käymässä tuottajaystävänsä Jason Blumin luona ja kertoi ajatuksistaan. Blum oli juuri saanut käsiinsä Scotty Landesin työstämän kauhutekstin ja tarjosi sitä Taylorille, joka innostui siitä heti. Taylor kysyi välittömästi Spenceriä mukaan, joka suostui lukematta edes käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018 ja nyt Mami on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä. Olen jo pidemmän aikaa pitänyt Spenceriä erinomaisena näyttelijänä ja innostuin ajatuksesta, että hän olisi mukana kauhuleffassa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Mamin heti ensi-iltaviikonloppuna yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Pieneen kaupunkiin muuttanut nuori Maggie päätyy kavereidensa kanssa viinakaupan eteen, jotta he saisivat jonkun aikuisen ostamaan heille juomat. Mukavalta vaikuttava Sue Ann käy heidän puolestaan kaupassa, minkä lisäksi hän ehdottaa, että nuoret tulisivat juomaan hänen kellariinsa. Aluksi paikka vaikuttaa unelmien biletysmestalta, mutta nopeasti käy selväksi, että Sue Annissa, eli "Mamissa" on jotain pahasti vialla...
Octavia Spencer nähdään yleensä draamaelokuvien sivurooleissa ja vaikka hän onkin lähes poikkeuksetta erinomainen, ei ole ihme, että hänestä on alkanut tuntua kuin hän esittäisi samanlaista hahmoa yhä uudestaan ja uudestaan. Sue Annin - tai kuten nuoret alkavat kutsumaan häntä "Mamiksi" - roolissa Spencerillä on selvästi todella hauskaa ja hän pääsee irrottelemaan oikein kunnolla. Spencer on selvästi parasta koko leffassa ja hänen mahtava tyylinsä esittää kieroa hahmoaan pitää katsojan mielenkiinnon yllä heikompinakin hetkinä. Vasta loppupäässä Spencerillä tuntuu karkaavan mopo käsistä, mutta ennen sitä hän suorastaan loistaa erittäin poikkeuksellisen kauhuhahmon roolissa. Nuorena Maggie Thompsonina nähdään aloitteleva näyttelijä Diana Silvers, joka on oikein passeli valinta osaansa. Hahmo on todella perinteinen kauhuleffan päähenkilö, ollessaan kiltti tyttö, joka ei halua käyttää alkoholia, mutta haluaisi olla suositumpi ja on tietty kiinnostunut jostain luokkansa pojasta. Maggie on onneksi tavallista kiinnostavampi tapaus, mikä taitaa tosin johtua siitä, kuinka stereotyyppisten teinihahmojen kanssa hän hengailee. Haley (McKaley Miller) on koulun suosituin tyttö, Chaz (Gianni Paolo) on sporttinen muka-äijä, Andy (Corey Fogelmanis) on kilttinä poikana tietty se, johon Maggie iskee silmänsä ja Darrell (Dante Brown) lähinnä vain on. Hahmoista ei jaksa välittää ja suurimmaksi osaksi leffasta huomasin kannustavani Mamia. Elokuvassa nähdään Octavia Spencerin lisäksi muitakin mainioita aikuisnäyttelijöitä, kuten Juliette Lewis Maggien äitinä, Luke Evans Andyn isänä ja Missi Pyle tämän tyttöystävänä, Allison Janney Mamin pomona, sekä ohjaaja Taylor poliisina. Lewis ja Evans sopivat oivallisesti vanhempien rooleihin, mutta Janneyn mukanaolo aiheutti itsessäni suurta kummastelua. Janney on fantastinen näyttelijä, mutta tässä hänet on tungettu todella mitättömään sivurooliin, mistä on mahdotonta saada mitään irti. Miten ihmeessä hän suostui tähän leffaan?
Mamin idea on mielestäni kiehtova ja ajatuksen tasolla inhottavan karmiva. Kertomus lempeästä naisesta, joka osoittaa ystävyyttään nuoria kohtaan, mutta alkaa välittömästi tunkeutumaan näiden elämään kyseenalaisin tavoin, sisältää suuren potentiaalin ja kun kyseisen naisen rooliin on valittu niin hieno näyttelijä kuin Octavia Spencer, voiko mikään mennä vikaan? Mamin mysteeri ja sen hidas avautuminen on jokseenkin koukuttavaa seurattavaa, mutta kun ennen finaalia paljastetaan, mistä koko hommassa on ollut kyse, katsojana ymmärtää, ettei leffalla ollut muuta tarjottavanaan. Salaisuuksien paljastuessa myös Spencerin roolityö lähtee alamäkeen, jolloin filmin hyvien puolien verho liukuu pois ja tilalle jää vain kehnompi osuus. Jo ennen paljastumista voi huomata, että mysteeri on elokuvan ainoa, hieman epätoivoiseltakin tuntuva kiinnostava puoli. On ymmärrettävää, että tekijät haluavat avata salaisuuksia hitaasti ja vähän kerrallaan, mutta kun leffassa ei ole erityisemmin muuta tarinallista sisältöä, junnaa elokuva pääasiassa paikoillaan. Joko biletetään Mamin luona tai pohditaan, kannattaako Mamin luokse mennä bilettämään. Muutaman vartin ajan elokuva on aika lailla pelkästään tuota ja pariin otteeseen näytetään takaumia Mamin menneisyydestä. Useassa kohtaa leffan voisi helposti viedä päätökseen, mutta jotta kestoa saataisiin edes puolitoista tuntia, on ohutta tarinaa tietty pitänyt venyttää vaikka väkisin.
Tavallaan voisin sanoa, että Mami on todella ennalta-arvattava elokuva, sillä hoksasin kaikki käänteet etukäteen, mutta toisaalta kenelle tahansa, joka on nähnyt leffan trailerin filmi on ennalta-arvattava, sillä traileri spoilaa yllättävänkin paljon. Trailerissa on jopa useita pätkiä loppuhuipennuksesta ja sen nähneenä oli helppo arvata, mistä koko hommassa on oikeasti kyse. Tämä on tietty erittäin surullista ja mielestäni elokuvan markkinointitiimi teki työnsä huonosti. Sitten taas toisaalta aika lailla kaikki "kauhu"-kohtaukset on jätetty vasta loppuun (poislukien parit hölmöt äkkisäikäytykset), joten on siinä mielessä ymmärrettävää, että lopun pätkiä on ollut pakko näyttää, jotta potentiaaliset katsojat saisi kiinnostumaan. On selvää, mitä kaikkea tekijät ovat yrittäneet saada aikaiseksi leffalla, mutta valitettavasti lähes mitkään yrityksistä eivät saavuta päämääräänsä. Aikomuksena on tainnut olla rakentaa hitaasti jännitystä, mikä päästetään lopuksi valloilleen, mutta itse en kokenut elokuvaa jännittäväksi. Puoliväli oli lähinnä pitkäveteinen paikoillaan junnaavan tarinan takia. Juoni on ajatuksen tasolla ahdistava, mutta toteutus menee usein siitä, mistä aita on matalin. Silti pidin ensimmäistä tuntia ihan kelvollisena elokuvana. Finaali on kuitenkin todella huono, etenkin kun sen yritykset shokeerata jäävät lopulta laimeiksi. Erittäin kehno lopetus jättää katsojalle ikävän maun suuhun. Mamissa olisi ollut potentiaalia huomattavasti parempaan.
On todella kummallista, ettei erittäin hyvän Piiat-elokuvan (The Help - 2011) ohjaaja Tate Taylor ole tässä saanut enempää aikaiseksi. Hänen yrityksensä rakentaa epämiellyttävää tunnelmaa jää lopulta pelkäksi yritykseksi, eikä hänellä riitä lopussa uskallusta lähteä oikeasti shokeeraamaan. Isoimmat ongelmat syntyvät kuitenkin hänen ja Scotty Landesin käsikirjoituksesta. Kaksikko on halunnut tehdä karmivan tarinan, mikä sisältäisi tavallisesta poikkeavan kauhuhahmon. Hahmo löytyy ja idea karmivaan tarinaan, mutta käsikirjoitus tuntuu jääneen siihen vaiheeseen, missä sillä haetaan rahoittajaa, eikä tämä tunnu lopulliselta versiolta, mitä kannattaa lähteä kuvaamaan. Nuoret hahmot ovat jääneet kauhukliseiksi, motiivit Mamin tekoihin ovat vasta löyhästi olemassa ja kaiken kaikkiaan tarina tuntuu olevan kesken. Tarvittavien viimeistelyjen sijaan tekijät ovat vain ryhtyneet kuvaamaan ja lopputulos onkin todella ponneton esitys. Sentään kuvauspuoli filmissä on kunnossa. Etenkin muutamat kuvat, joissa hyödynnetään syvyyttä pistämällä joku hahmo lähelle kameraa ja kauas hänen taakse asetetaan jotain mielenkiintoista, ovat upeita. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää reippaasti, kun käsikirjoitus on jämähtänyt paikoilleen puolessa välissä tarinaa. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä Mamin bilekellarin kanssa ja äänisuunnittelukin on mainiota. Gregory Tripin säveltämät musiikit eivät valitettavasti nouse esille, eivätkä nekään pysty luomaan tunnelmaa silloin, kun ohjaaja Taylorilta se ei luonnistu.
Yhteenveto:Mami on mainioista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen laimea elokuva. Filmin idea on kiehtova ja Octavia Spencer on nappivalinta karmivaksi Mamiksi, mutta muuten kaikessa mennään sieltä, mistä aita on matalin. Ensimmäinen tunti on vielä ihan menevää mysteerin rakentelua, vaikka itse tarina ei tunnu etenevän mihinkään, mutta kun asiat vihdoin paljastuvat (mitkä ovat toisaalta hyvin ennalta-arvattavia paljastuksia), loppu lässähtää täysin. Leffan shokeerausyritykset jäävät erikoisen muka-tuhmiksi ja lopulta elokuvassa on pelottavaa vain sen konsepti. Nuoret hahmot ovat mitä perinteisimpiä stereotyyppejä ja kauhukliseitä, eikä aikuisnäyttelijöille ole Spenceriä lukuunottamatta keksitty mitään kiinnostavaa tekemistä. Allison Janneyn raahaaminen mukaan ihmetyttää minua vielä pitkään. Kauhuelokuvaksi Mami on harmillisen jännityksetön ja mysteerinä se on valitettavan lattea. Ilman Octavia Spencerin erittäin hyvää roolisuoritusta tästä olisi vaikea löytää hyvää sanottavaa. Potentiaalia löytyisi paljon parempaan, mutta elokuva on lähinnä pettymys, eikä siihen kannata rahoja tuhlata. Jos Mami kiinnostaa, niin kannattaa vain odottaa sen saapumista vaikkapa Netflixiin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ma, 2019, Blumhouse Productions, Wyolah Films
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Luke Evans, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Lee Pace, Manu Bennett, John Tui, Sylvester McCoy, Cate Blanchett, Hugo Weaving, Christopher Lee, Mikael Persbrandt, Billy Connolly, Ryan Cage, Stephen Fry, Benedict Cumberbatch ja Ian Holm Genre: fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 44 minuuttia Ikäraja: 12
J.R.R. Tolkienin "Hobitti" -kirjaan ("The Hobbit" - 1937) perustuvat elokuvat Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012) ja Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) olivat heikohkoista arvioistaan huolimatta suuria menestyksiä. Edellinen elokuva loppui kesken ja sarjan huipennusta joutui odottamaan vielä vuoden. Lopulta huipennus, eli Hobitti: Viiden armeijan taistelu ilmestyi joulukuussa 2014. Aluksi elokuvan nimen piti olla kirjan mukaisesti "Hobitti - Sinne ja takaisin", mutta nimi vaihdettiin puoli vuotta ennen ensi-iltaa. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton, sillä joidenkin mielestä se oli sarjan viihdyttävin teos, kun taas joidenkin mukaan leffa oli ehdottomasti sarjan huonoin - jopa rikos ihmiskuntaa kohtaan. Itse olin innoissani, kun ensimmäiset trailerit ilmestyivät, sillä pidin kahdesta edeltäjästä paljon. Kävinkin katsomassa Viiden armeijan taistelun ensi-illassa ja mielestäni kyseessä oli todella mainio päätös sarjalle. Olenkin katsonut leffan pariin otteeseen jälkikäteen. Alkuvuodesta 2017 päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa koko Hobitin -trilogia läpi yhdessä päivässä ja sen me myös teimme. Samalla päätin kirjoittaa trilogian elokuvista arvostelut.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Hobbit: An Unexpected Journey ja Hobitti - Smaugin autioittama maa!
Lohikäärme Smaug on poistunut Yksinäiseltä vuorelta ja kääpiöt ovat ottaneet vanhan kotinsa takaisin omakseen. Aarre kuitenkin houkuttelee monia aina ihmisistä haltioihin ja örkkeihin. Kuningas Thorin ei kuitenkaan suostu jakamaan rikkauksiaan, mikä johtaa suureen taisteluun. Hobitti Bilbo Reppulia näyttelevä Martin Freeman näyttää jälleen olevansa paras vaihtoehto rooliin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat aivan loistavia, minkä takia häntä katsoisi mielellään enemmänkin. Nimittäin kun taisteleminen alkaa, ei pieni hobitti uskalla mennä mukaan, sillä menettäisi aika varmasti henkensä, jolloin hahmon osuus ei ole kovin suuri. Hahmo pääsee kuitenkin sankarihommiin ja onkin tärkeä osa tarinaa leffan alkupuolella. Elokuvassa kerrotaan, kuinka Bilbo sai haltuunsa särkymättömän mithril-paitansa, jonka hän tulee lahjoittamaan Frodolle. Ian McKellenin esittämä velho Gandalf Harmaa ei kovin paljoa tee elokuvassa. Hän palaa seikkailultaan takaisin kääpiöiden luokse, vain huomatakseen, ettei ole tervetullut. Suuressa taistelussa hän ei halua olla yksittäisten armeijoiden puolella, vaan kannustaa kääpiöitä, haltioita ja ihmisiä taistelemaan yhtenä joukkona örkkejä vastaan. McKellen on pienehköstä roolistaan huolimatta edelleen mainio roolissaan. Richard Armitagen esittämä kääpiöiden johtaja Thorin Tammikilpi on julistanut itsensä Yksinäisen vuoren ja Ereborin valtakunnan kuninkaaksi. Häneen on tarttunut lohikäärmetauti, josta aiemmin on puhuttu useasti. Thorinin rakkaus aarrettaan kohtaan on muuttunut psykoosiksi, eikä hän ole enää kovinkaan tervejärkinen. Hän ei aio antaa aarteesta mitään kenellekään muulle. Hän alkaa myös kääntyä omiaan vastaan, kun kukaan ei tunnu löytävän vuorenalaisen kuninkaan tunnusaarre Arkkikiveä. Armitage on todella hyvä roolissaan ja hän tuo hienosti esille hahmon hulluuden. Tietenkin Thorinin mieli alkaa selventyä elokuvan aikana ja hän pääsee jälleen näyttämään sankarillisen ja todellisen kuninkaallisen puolensa.
Muut kaksitoista kääpiötä ovat tietty mukana ja vielä pienemmissä osissa kuin ennen. Balinista (Ken Stott) näkyy selvästi huoli Thorinia kohtaan ja Dwalin (Graham McTavish) yrittää puhua kuninkaalleen järkeä, vaikka tämä ei suostuisi kuuntelemaan. Kili (Aidan Turner) pääsee jälleen esille romanssinsa takia, kun taas Fili (Dean O'Gorman) jää taka-alalle. Bifur (William Kircher), Bofur (James Nesbitt), Bombur (Stephen Hunter), Oin (John Callen), Gloin (Peter Hambleton), Dori (Mark Hadlow), Nori (Jed Brophy) ja Ori (Adam Brown) tuntuvat lähinnä roikkuvan mukana ja vaikka he ovatkin mukana taistelussa, eivät he tee kovinkaan paljoa. Uutena kääpiönä esitellään Rautavuorten kääpiöiden päällikkö Dain, jota esittää Billy Connolly. Hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, sillä hän ratsastaa isolla sialla ja puhuu hassusti. Luke Evansin näyttelemä jousimies Bard on isommassa roolissa kuin aiemmin. Hän muuttuu sankarillisemmaksi ja ottaakin paikan Järvikaupungin kansan johtajana. Thorin lupasi Järvikaupungille osuuden aarteesta ja toisin kuin muut, Bard uskoo pystyvänsä neuvottelemaan Thorinin kanssa, jotta hänen kansansa saisi tarpeeksi rahaa rakentaakseen kotinsa uudestaan. Evans on mainio roolissa ja Bard pääsee esittelemään taistelutaitojaan örkkejä vastaan. Orlando Bloomin esittämä Legolas-haltia on mukana tässäkin leffassa, vaikkei esiinnykään kirjassa. Hän pääsee jälleen esittelemään tyylikkäitä akrobaattisia kykyjään yhdistettynä jousiammuntaan. Voitteko kuvitella, että häneltä loppuu vihdoin nuolet kesken!? Legolas uhmaa taas fysiikan lakeja ja muuttuu hieman koomiseksi tapaukseksi, vaikka esiintyykin vakava ilme kasvoillaan koko leffan ajan. Tauriel-haltia (Evangeline Lilly) on myös mukana ja pääsee taistelemaan muiden kanssa. Taurielin rooli ei ole kovin iso, mutta hänen ja Kilin romanssi on yhä mukana taustalla. Tauriel tuntuu tässä leffassa aika tarpeettomalta, mutta onhan se edelleen kiva, että trilogiassa on edes yksi tärkeä naishahmo. Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil on sama kylmä hallitsija kuin aiemminkin. Itse asiassa Thranduil tuntuu jollain lailla vieläkin inhottavammalta ja kylmemmältä. Hän haluaa osan rikkauksista ja on valmis tappamaan Thorinin ja muut kääpiöt niiden takia. Thranduil osoittaa olevansa hyvä taistelija, mutta se ei vie pois sitä, että hahmo on niin kylmä, ettei hänestä voi pitää millään. Hahmo näyttää hieman merkkejä siitä, että hän oikeasti kokee paljon tunteita ja kova ulkokuori on vain huijausta, mutta se ei silti saa katsoja erityisemmin välittämään hänestä. Pace on hyvä valinta rooliin ja näyttää arvokkaalta, kuten rooli vaatiikin. Örkkejä taistoon johtavat kalpea Azog (Manu Bennett) ja hänen poikansa Bolg (John Tui). Azog ei erityisemmin tee mitään, lähinnä vain antaa komentoja kauempana. Kuitenkin lopussa täytyy olla vielä Thorinin ja Azogin välinen kaksintaistelu, verivihollisia kun ovat. Bolgin rooli on vielä pienempi ja hän tuntuu lähinnä vain hieman vaikeammalta vastukselta kuin tavalliset örkit.
Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja hahmoja, kuten velhot Radagast Ruskea (Sylvester McCoy) ja Saruman Valkoinen (Christopher Lee), haltiat Galadriel (Cate Blanchett) ja Elrond (Hugo Weaving), sekä nahanvaihtaja - eli muodonmuuttaja - Beorn (Mikael Persbrandt), joka käväisee taistelussa mukana. Radagast pysyy vakavana, eikä hänen ensimmäisen leffan koomisuudestaan ole enää mitään jäljellä. Saruman ja Elrond pääsevät näyttämään taistelutaitojaan pelastaessaan Gandalfia Nazgûleilta. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata Galadrielin kädessä tutun "pullon", joka sisältää kirkkaan Eärendil-tähden valoa. Myös Järvikaupungin isäntä (Stephen Fry) ja hänen kätyrinsä Alfrid (Ryan Gage) ovat mukana. Tällä kertaa tosin Alfrid on isommassa roolissa. Hänen tarkoituksenaan on tuoda komiikkaa muuten hyvin vakavaan teokseen. Paikoitellen Alfrid onnistuukin naurattamaan, mutta suurimmaksi osaksi hän vain ärsyttää ja katsojana ihmettelee, miksei hän ole voinut jo kuolla? Benedict Cumberbatchin esittämät pahikset lohikäärme Smaug ja pimeyden ruhtinas Sauron ovat myös mukana, mutta heidän roolinsa ovat todella pienet. Edellisen osan viekkaus on poissa Smaugista ja hän muistuttaa lähinnä vain hirviötä, joka tuhoaa paikkoja, koska se on kai kivaa. Smaugin mukanaolo on niin pieni, että hänet unohtaa ennen elokuvan päättymistä. Elokuva jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen päättyi. Smaug hyökkää Järvikaupunkiin, samalla kun kääpiöt alkavat muokkaamaan Ereboria taas kodikseen. Kovin suuri paljastus ei voi olla, että taistelu ei pääty erityisen hyvin lohikäärmeelle. Leffan nimi onkin Viiden armeijan taistelu, mikä jo kertoo, että tässä keskitytään loppujen lopuksi eri taistoon kuin Smaugia vastaan käytävä. Leffa ei yhtään selittele aiempia tapahtumia, vaan menee sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet myös edelliset elokuvat, mikä on hienoa, sillä näin leffa voi käyttää koko kestonsa tarinaansa. Jos Smaugin autioittaman maan loppu katkesi kuin seinään, niin tämä taas alkaa samalla lailla, eli ihan yhtäkkiä. Jo aloituskuvissa Järvikaupungin asukkaat juoksevat pakoon ja Smaug syöksee tulta, saaden koko kaupungin syttymään liekkeihin. Kun taistelu on ohi, rauhoitutaan hieman ja alkaa valmistautuminen suurta sotaa varten. Muut kääpiöt yrittävät takoa Thorinin päähän järkeä, kun Järvikaupungin asukkaat saapuvat pyytämään apua, saamatta sitä. Bilbo keksii ratkaisun tilanteeseen, mikä ei kuitenkaan tunnu toimivan, vaan saa Thorinin vielä pahemmin suunniltaan. Lopulta ihmisten armeija ja haltioiden armeija kerääntyvät Yksinäisen vuoren portille, missä taisto kääpiöarmeijaa vastaan alkaa. Mukaan tulee vielä kaksi eri örkkiarmeijaa, jolloin leffan nimen viisi porukkaa ovat kasassa. Loppuelokuvan ajan sitten lähinnä vain soditaan.
Yllättävää kyllä, kun ottaa huomioon, että suuri taistelu kestää PUOLET koko elokuvan kestosta, ei sotiminen muutu puuduttavaksi missään vaiheessa. Siihen tuodaan jatkuvasti mukaan jotain uutta ja välillä näytetään rauhallisempia osioita, jolloin koko ajan ruudulla ei ole massiivista mekastusta. Vaikka välillä ei saa mitään selvää, ovatko rautahaarniskoihin pukeutuneet sotilaat örkkejä vai kääpiöitä, on taistelua viihdyttävää seurata. Sodasta on tehty erittäin eeppinen. Onneksi se ei keskity vain Vuoren portilla käytävään taistoon, vaan myös lähellä sijaitsevaan Laakson kaupunkiin hyökätään, jolloin urhoollisten miesten täytyy lähteä suojelemaan naisia ja lapsia. Kaupungin mutkittelevilla kaduilla käytävät taistot ovat pääasiassa mielenkiintoisempia kuin suurella tasaisella alueella nähtävä sota. Irtoraajoja ja -päitä on nähtävissä monia, joten lapsille ja herkimmille tätä ei kannata näyttää. Taistelumuodostelmia on kiehtova seurata ja mitä pidemmälle kaaos etenee, sitä paremmin tunnetilat välittyvät.
Viiden armeijan taistelu onkin yllättävän koskettava elokuva. Suuri sota ei tietenkään pääty ilman tärkeitä uhreja ja elokuvassa nähdäänkin liikuttava kuolinkohtaus, joka on elokuvan parhaimpia kohtia. Ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa on kuitenkin, kun Bilbo istuu taistelun jälkeen itsekseen ja Gandalf saapuu viereen polttelemaan piippua. Kumpikaan ei sano mitään, mutta mukana on niin erityinen tunnelataus, ettei voi kuin hämmästellä. Koskettavaa on myös se, kun tajuaa, että tähän Keski-Maa -filmatisoinnit mitä luultavammin päättyivät. Lopputekstien aikana tulee surullinen ja ontto olo, sillä jokin sydäntä lähellä ollut on päättynyt. Koskettavuuden lisäksi elokuva on myös vakava ja synkkä, vaikka mukaan onkin tungettu hölmöjä hetkiä, joille ei voi muuta kuin nauraa. Hölmöä on vielä se, etteivät ne kohtaukset edes ole tarkoitettu vitseiksi. Kaikkein hölmöin kohta on, kun maan sisältä tulee esiin jättimäisiä hirmukäärmeitä, jotka eivät loppujen lopuksi tee yhtään mitään, vaan katoavat kymmenen sekunnin sisällä takaisin maan sisään. Taistelun lopussa mukaan saapuvat tietty kotkat, sillä mitä eeppisiä taistoja ei Keski-Maassa käytäisi, jonne kotkat eivät mysteerisesti ilmestyisi paikalle?
Vaikka taisteleminen viihdyttääkin ja mukana on loistavia osioita - etenkin leffan loppupuolella - niin silti Viiden armeijan taistelu on selvästi sarjan heikoin osa. Alkuvalmistelujen jälkeen leffa on vain yhtä isoa lopputaistelua, jolloin siinä ei tunnu olevan erityisemmin juonta. Toisaalta taas juoni on kulkenut kahden edellisen osan läpi tätä leffaa varten, eikä leffoja ole tarkoituskaan katsoa itsenäisinä teoksina. Silti tuntuu siltä, että tämä kaipaisi enemmän. Kahden edeltäjän upea seikkailutunnelma on kadonnut, mikä on harmi. Ei tämä kuitenkaan ole millään lailla huono elokuva. Tunnelatauksensa ansiosta Viiden armeijan taistelu on todella mainio päätös sarjalle. Elokuva ei tunnu erityisen pitkältä ja onkin hienoa, että mukana on rauhallisempi alkupuolisko, sillä kaksituntinen taistelu olisi oikeasti tylsä. Alkupuoliskolla hieman pohjustetaan tulevaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa (2001-2003), kuten myös ihan lopussa. Elokuvassa tehdään toimiva viittaus Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) esiintyvän käskynhaltija Denethorin isään, sekä hieman vähemmän toimiva, tönkkö viittaus yhteen trilogian tärkeimmistä hahmoista; Aragorniin. On kuitenkin äärimmäisen hienoa, miten trilogiat liitetään Viiden armeijan taistelun lopussa upeasti yhteen, jolloin katsojana voi hyvissä mielin aloittaa Taru sormusten herrasta heti, kun tämä on päättynyt. Voi olla, että joskus yritän katsoa kummatkin trilogiat putkeen, mutta ehkä ensin yritän katsoa trilogiat peräkkäisinä päivinä, sillä kumpikin on itsessään jo hieman raskas kokonaisuus. Kokonaisuutena Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, sillä siinä on niin paljon loistavuuttakin. Se ei ole kahden edeltäjänsä tasoinen teos, muttei todellakaan niin huono, kuten monet väittävät.
Taru sormusten herrasta -trilogian ja kahden edellisen osan tapaan tämänkin elokuvan on ohjannut Peter Jackson. Keski-Maan tarinat ovat elintärkeitä Jacksonille, minkä myös näkee näistä elokuvista. Vaikka Jackson saikin hermoromahduksia tehdessään Hobitti-trilogiaa, on lopputulos hieno, eikä kukaan voisi tehdä näitä tarinoita paremmin elokuviksi kuin hän, yhdessä huikean tuotantotiimin kanssa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja leikkaus on myös sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka laajoissa kuvissa sotilasjoukot taistelemassa muuttuvatkin yhdeksi mössöksi. Äänitehosteet tuovat taisteluun hienon lisäyksen. Maskeeraustiimit ovat päässeet vauhtiin tehdessään sotajälkiä hahmoille ja puvustajat ovat saaneet suunnitella uusia hienoja sotavarustuksia. Lavasteet ovat upeita, kuten edellisissäkin osissa. Howard Shoren säveltämä musiikki on loistavaa ja säestää tarinaa mainiosti. Lopputekstien aikana kuullaan Tarussa sormusten herrasta Pippinia esittäneen Billy Boydin laulama koskettava kappale "The Last Goodbye", joka on nimetty osuvasti, sillä Viiden armeijan taistelussa jätetään jäähyväiset Keski-Maa -filmatisoinneille.
Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää pidennettyjä, digitaalisesti muokattuja ja kokonaan uusia kohtauksia. Viiden armeijan taistelusta on tehty pidempi ja mukana on todella verisiä kohtia. Myös taistelu Dol Guldurissa ja taisto Smaugia vastaan ovat pidempiä. Jotkut sotalisäykset ovat koomisia, mutta tavallaan oudon toimivia. Pelkästään sotavaunujen takia suosittelen katsomaan pidennetyn version elokuvasta. Se kestää noin kaksikymmentä minuuttia kauemmin kuin teatteriversio.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisussa ovat elokuvan teosta ja saagan päättämisestä kertovat "The Appendices Part 11: The Gathering Storm (The Chronicles of The Hobbit - Part 3)" ja "The Appendices Part 12: Here at Journey's End". Lisäksi samalla levyllä, mikä sisältää itse elokuvan, on myös trailereita ja lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth - Part 3", jossa esitellään elokuvan kuvauspaikkoja Uudessa-Seelannissa. Katsottavaa on useaksi tunniksi.
Yhteenveto:Hobitti - Viiden armeijan taistelu on todella hyvä lopetus trilogialle, muttei elokuvana yllä kahden edeltäjänsä tasolle. Paikoitellen tuntuu, että leffasta puuttuu jotain, mutta onneksi mukana on loistavia kohtia ja tunnin mittainen sotiminen viihdyttää alusta loppuun. Onneksi alkupuoli on rauhallisempi - vaikka leffa alkaakin taistolla Smaugia vastaan - jolloin koko leffa ei ole yhtä taistoa. Bilbo ja Gandalf jäävät paljon taka-alalle, mutta Thorinia on kehitetty hienosti. Kilin ja Taurielin romanssi ei vieläkään ole kovin merkittävä, mutta menee muun elokuvan mukana. Viiden armeijan taistelu on yllättävän koskettava ja etenkin sotimisen jälkeen nähtävät kohtaukset, kun kuolleita surraan, ovat hienoja. Paras kohtaus on kuitenkin, kun Bilbo ja Gandalf istuskelevat hiljaa vierekkäin. Siinä on jotain niin yksinkertaisen täydellistä, että huhhuh! Hölmöjä juttuja on mukana, joista osan katsoo helposti sormien läpi, mutta osa tuntuu lähinnä tyhmiltä, kuten hirmukäärmeet. Visuaalisesti elokuva näyttää hienolta ja Howard Shoren musiikki toimii mainiosti. Billy Boydin laulaman "The Last Goodbyen" myötä katsojat voivat jättää jäähyväiset Keski-Maalle. Lopetus sitoo kaksi trilogiaa upeasti yhteen ja joskus onkin pakko katsoa ne peräkkäin, vaikka se veisi yli kaksikymmentätuntia päivästä. Jos pidit edellisistä osista, niin pitäähän sinun katsoa myös sarjan huipennus. Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, etenkin tunnelatauksensa takia. Tuntuuhan se pahalta, ettei näitä elokuvia enää tule, mutta ehkä näin on parempi. Nämä leffat voi kuitenkin katsoa uudestaan niin usein kuin haluaa ja niiden merkitys jää elämään ihmisten kesken. Hobitti ei saavuta Taru sormusten herrasta -trilogian täydellisyyttä, mutta ei se kirjakaan sitä tee. Kokonaisuutena Hobitti-trilogia on erinomainen ja mahtava seikkailutarina, joka kannattaa katsoa, jos fantasiajutut kiinnostavat. Vaikka en olekaan fanaattinen sarjan fani, joka tietää sarjan maailmasta kaiken ja lukee kirjat vähintään kerran vuodessa (en koe, että minun tarvitsisi lukea Keski-Maa -kirjoja enää uudestaan), niin se on silti erittäin tärkeä osa elämääni. Todella suuri kiitos siis ohjaaja Peter Jacksonille ja muulle työtiimille, jotka ovat saaneet aikaiseksi nämä hienot teokset! Elokuvien katsomisen lisäksi minulle on myös tärkeää voida kirjoittaa näistä elokuvista ja olenkin kiitollinen, jos kuljit mukanani ja jaksoit lukea arvosteluni läpi. Nyt Elokuvan taikaa jättää jäähyväisensä Keski-Maalle... siihen asti, että "Silmarillion" -kirjasta (1977) tehdään elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theonering.net
The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films, 3Foot7
